28. helmikuuta 2007

Kalevalan päivä


Kalevalan päivää vietetään perinteisesti suomalaisen kulttuurin juhlapäivänä. Suomen Kulttuurirahasto avaa silloin uksensa jakaakseen apurahoja ja palkintoja. Suurin osa varoista myönnetään kuitenkin aivan muunlaisen toiminnan kuin suomalaisen kulttuurin edistämiseen. Valtaosa tieteen apurahoista luovutetaan kansainvälisenä pidettyyn toimintaan, jossa julkaisut tuotetaan jollakin vieraalla kielellä. Suomeksi kirjoittamista pidetään ilmeisesti rikoksena. Siitä pitävät huolen ne internationalistisesti orientoituneet professorit, jotka ovat ristiinnimittäneet toisensa kaikkien säätiöitten johtoon, hallituksiin ja asiantuntijaelimiin.

Suomen Kulttuurirahaston apurahat ovat kiertäneet myös minut kaukaa. Tämä johtuu siitä, että lausunnon antaneina asiantuntijoina ovat olleet oman filosofiakäsitykseni viholliset. Sen sijaan professorien kummipoikina ja piikoina toimivat millamallat ja ninninellit saavat aina muutaman apurahan omien väitöskirjojensa ja muiden harjoitustehtäviensä tekoon, edellyttäen tietysti, että he sopertavat ne valmiiksi englannin kielellä.

Minulla ei ole Suomen Kulttuurirahastossa hakemuksia pitkään aikaan ollutkaan. Kysymys kuuluu, miksi kerjätä oikeutusta sellaisilta tyypeiltä, joiden näkemys filosofiasta sekä tiede- ja kulttuuripolitiikasta on kokonaan oman näkemyksen vastainen. Ja toisella tavalla lausuttuna: miksi yliopistojen laitokset ja tutkimustukea jakavat säätiöt täytetään internationalismin puolestapuhujilla? Pakkokansainvälistämistä edustavan yliopistomaailman ei pitäisi ratsastaa kansallisen ajattelun suosimisella, kun se näyttää johtavan vain säätiön omien periaatteiden kiertämiseen.

Tieteen ulkopuolella Suomen Kulttuurirahasto tukeekin sitten sentyyppisiä patakonservatiivisia hankkeita, kuten kanteleen soiton harjoittelua Japanissa tai pianonviritystä Yhdysvalloissa. Yleisen kulttuurin tukeminen on ollut immanenttien ja yltiökonkreettisten hankkeiden rahoittamista, jolloin keskeistä on ollut osoittaa, että hakijalla on jokin ihmeellinen erityiskyky, lahjakkuus tai taito, jonka kautta hän voi osoittaa kehittyvänsä apurahan aikana. Kyseinen konstruktivistispainotteinen ajattelutapa on ideologinen ja liittyy lintukotomaiseen Suomi-kuvaan. Se sulkee pois avoimen kulttuurikritiikin, poleemisen kirjallisuuden, osallistuvan filosofian ja kaikki ne ajankohtaisaiheet, joille Suomen Kulttuurirahastosta ei ole koskaan herunut mitään.

27. helmikuuta 2007

Poliittista huijausta


Mielenkiintoisiksi menevät nämä vaalit ainakin mainoskampanjoiden osalta. Propagandakoneisto on näköjään voideltu, kun kokkarit pyrkivät esiintymään työväenluokan asialla ja demarit pelottelevat sinisellä vaaralla sekä oikeiston leimaamisella minäpuolueiksi. On vaikea ajatella, että demarien omakaan politiikka perustuisi mihinkään muuhun kuin etujärjestöjen jatkuvaan itsekkyyteen ja ahneuteen. Nämä piirteet ovat kai raadollinen osa kaikkea politiikkaa. Keskarit puolestaan uskottelevat, että kepun kannattaminen on kuin itseään äänestäisi (missä politiikan itsekeskeisyys on tunnustettu suoraan).

Ideologiset erot taitavat sittenkin nousta pintaan juuri siksi, että mainostoimistot pyrkivät peittelemään niitä lainailemalla kilpailijoidensa teesejä tai kohdistamalla piikkinsä niihin. Kyse on lopulta siitä, minkä verran kukin puolue onnistuu ääniä huijaamaan. Äänestäjä puolestaan pohtii, minkälaisia lakeja hänen kannattaa ostaa, ja edustajan asema riippuu siitä, kuinka suureen määrään ääniä hänellä on kampanjassaan varaa. Mitä mainostoimistoa sinä äänestät?

24. helmikuuta 2007

Uusi vaalikone


”Valta kuuluu kansalle, mutta kansa väin äänestää”, lausui Pelle Miljoona aikoinaan. Edustuksellinen demokratia on vallan luovuttamista vieraisiin käsiin. Ja kas, taas ovat vaalit!

Kenelle siis antaisin oikeuden käyttää valtaa puolestani? Mieluiten en luovuttaisi sitä kenellekään. Helsingin vaalipiirissä on nyt vain huonoja tai erittäin huonoja ehdokkaita. Harmi, että en ole itse minkään puolueen ehdokkaana.

Miksi en äänestä?

Katsotaanpa, miltä puolueet näyttävät, ja aloitetaan oikealta. Kokoomus pyrkii mainostoimisto Bob Helsingin ideoimana näyttäytymään keski- ja työväenluokan etuja edistävänä liikkeenä. Tosiasiassa puolue pyrkii ajamaan superrikkaiden etuja. Esimerkin tarjoaa Leena Harkimo, joka viime eduskuntakaudella tinki alhaisempia ylinopeussakkoja rytsölöille. Saman sarjaan kuuluvat vaatimukset ”yksityisistä eläkevakuutuksista” ja ”omaishoidon tuen” lisäämisestä. Kokoomus on aina hävinnyt kannatusluvuissa demareille, sillä kokoomus on pyrkinyt tekemään rikkaista ihmisistä entistäkin rikkaampia ja samalla harvinaisempia, kun taas demarit ovat halunneet Suomeen entistä enemmän keskirikkaita ihmisiä ja entistä vähemmän rutiköyhiä.

Kansallinen Sekoomus on alkanut edustaa myös täysin kritiikitöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Tukemalla ”työperäistä maahanmuuttoa” puolue on työnantajien asialla. Halvaksi koettu tuontityövoima on kuitenkin kansantaloudelle kallista, sillä samanaikaisesti maassamme on 200 000 suomalaista työtöntä, joiden työllistymistä pitäisi ensisijaisesti tukea. Kokoomus polkee pahoin suomalaisten etuja, joita kansanedustuslaitoksen pitäisi edistää eikä heikentää.

Keskusta taas ei saa Helsingissä kannatusta, sillä täällä ei ole yhtään maanviljelijää, ja ehdokkaana on vakoilusta epäilty Alpo Rusi. Keskusta koettaa kokoomuksen tavoin saalistaa ääniä urheilijoilla. Sekä Markku Uusipaavalniemi (Uusimaa) että Juha Väätäinen (Helsinki) menevät varmaan läpi – mutta vain siksi, että kilpailevat ehdokkaat ovat niin tuntemattomia.

Vihreitä voisi äänestää, sillä minulla ei ole heitä kohtaan ”kielteistä heterokantaa”, ja puolueella puolestaan on eduskunnan myönteisin homokanta. Mutta vihreät jarruttavat jokaista hyvää yleispoliittista hanketta panemalla valitusprosessit päälle heti, kun joku keksii jotain järkevää. Onko muka ympäristöystävällistä, että Helsingin keskustassa toimii vanhanaikainen satama kaupungin parhailla tonteilla? Vuosaaren satama olisi jo valmis, jos vihreät eivät olisi aloittaneet jarrutusprosessia, kun satamaa alettiin rakentaa. Koko Jätkäsaaren alue (joka on noin neljä kertaa Ruoholahtea suurempi), olisi voitu rakentaa jo valmiiksi ja asuntopula poistaa Helsingistä.

Entä sitten ydinvoima? Ydinenergian käyttöönotto oli kenties ihmiskunnan suurin virhe, mutta periaatteellinen ratkaisu on tehty myös Suomessa. Kaksinkertainen määrä ydinjätteitä ei aiheuta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Siksi ydinenergia ja uraanivarat kannattaisi käyttää loppuun. Vihreiden irrationaalinen ydinvoimakanta on erityisen ajattelematon, koska samanaikaisesti vihreät vaativat hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Tämä osoittaa, ettei puolue tee vastuullista politiikkaa vaan jää edelleen pelkäksi protestiliikkeeksi.

Sosiaalidemokraattinen puolue puolestaan asettui vastustamaan perustulojärjestelmää, koska perustulo turvaisi työntekijän aseman liian hyvin ja veisi perusteen ammattiyhdistyksiin liittymiseltä. Niiden jäsenyys taas on ehto nykyisten työttömyysetuuksien saamiselle. En voi äänestää demareita siksikään, että siellä on ehdokkaana Thomas Wallgren, joka mainostaa itseään SDP:n vaalijulisteessa ”filosofianlaitoksen johtajaksi” (huomaa yhdyssanavirhe) ja jonka ruotsinkielinen kollega Kristian Klockars suositti taannoisen dosentuurihakemukseni hylkäämistä ”ottaen huomioon Hankamäen filosofian poliittisen luonteen” (aivan kuten hän kehtasi lausuntoonsa kirjoittaa).

Eikö muka dosentti Wallgren ole poliittinen taho? Myös Klockarsin kannattaisi mennä takaisin koulunpenkille lukemaan läksynsä loppuun ja julkaista itsekin jotain. Niin demareita kuin Vasemmistoliittoakin rasittaa lisäksi sosialismin painolasti. Sen mukaisesti yksityisomaisuus yritetään imuroida vähin äänin pois verotuksellisin keinoin, ja ihmisyksilöä kohdellaan kollektiivisesti. Puolueista viimeksi mainittu on liukumassa takaisin kommunismin suuntaan, kun sitä hallitsevat änkyräsiivestä tunnetut kämäiset äijät.

Edellä mainituista syistä en voi äänestää yhtäkään suurta enkä keskisuurta puoluetta, ja pieniä taas on turha kannattaa, koska ne eivät saa näkemyksiään toteutettua. Perussuomalaiset pyrkivät irti EU:sta ja eurosta, vaikka molemmat ovat poliittisia realiteetteja, RKP on puudelirouville, kristilliset moralisteille ja muita eduskunnassa ei ole.

Politiikan latteus

Vaalirumban filosofisia perusongelmia on kolme. (1) Kaikki ehdokkaat ja puolueet näyttäytyvät pelkkinä eturyhmien käsikassaroina: yhdet vaativat ja tinkivät köyhien eduksi ja toiset tekevät samaa rikkaiden eduksi. Tavoitteena on, että kaikki olisi mahdollisimman halpaa. Minä puolestani kannattaisin sellaista puoluetta, joka lupaisi minulle jotain ihanan kallista. (2) Toinen ongelma on edelliseen liittyvä keskiluokkaistuminen sekä asenteiden tylsistyminen tavallisuuden ihanteen tasolle. Poliittinen keskustelu asetetaan aina alimman ymmärtämiskynnyksen mukaan mahdollisimman suuren kannatuksen varmistamiseksi. Niinpä kukaan ehdokas ei tunnusta olevansa ainakaan nietzscheläinen yli-ihminen. Häntä pidettäisiin vain ylimielisenä, ja siksi myös intellektuaalinen keskustelu puuttuu. Suuripiirteisyyden hyvettä ei tämän tinkimisen keskellä tunneta. Tosiasiassa politiikassa tarvittaisiin tyyppejä, jotka puhuisivat asiat halki, mutta Jörn Donner ja Veltto-Virtanen ovat siihen liian vanhoja.

Itse haluaisin perustettavaksi erityisen homovaltion, jossa meidän arvomme ratkaisisivat, eikä tarvitsisi keskittyä heteroseksuaalisesta symboli- ja arvouniversumista juurensa juontavaan etukäräjöintiin. Päämääränä ei olisi naturalistinen selviytyminen vaan kansalaisten aito onnellisuus: se, että esimerkiksi työtä olisi mahdollisimman vähän ja nautintoa paljon. Tämä olisi mahdollista, kun poliittisia arvoja ei uhrattaisi lajinsäilytykselle. (3) Kolmas ongelma on, ettei (hetero)politiikassa keskustella periaatteellisista kysymyksistä. Myöskään sellaisista eduskunnan toimivallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoimasta tai Natosta, ei puhuta, vaikka juuri niihin eduskunta joutuu ottamaan kantaa. Sen sijaan poliitikot spekuloivat sillä, miten jakaa kakku, jota ei ole vielä edes leivottu.

J. Hankamäen vaalikone

Sinulle, joka aiot vielä äänestää, avaan oman vaalikoneeni. Se toimii näin: Pohdi ensin, löydätkö ehdokkaiden lepikosta sellaisen seipään, joka voisi äänestää Sinua itseäsi, mikäli olisit ehdokkaana. Se voi olla vaikeaa. Jos sellaisen löydät, mene tapaamaan häntä: käske, opasta ja neuvo. Kansanedustajan tehtävä on välittää kansan mielipiteet poliittisiksi päätöksiksi eikä suinkaan se, että poliitikot yrittävät perustella kansalaisille, miksi ihmisten muka pitäisi totella heitä itseään. Totuus on, että näidenkin vaalien ainoa merkitys on sama kuin työnhakutilanteen: parisataa pulliaista saa työpaikan ja pääsee landelta Helsinkiin edistämään omia etujaan.

23. helmikuuta 2007

Puhdistava MM-kulta


Hiihtäjä Virpi Kuitusen ja Riitta-Liisa Roposen tämänpäiväinen MM-kulta hälventää Lahden vuoden 2001 kisojen skandaalinkäryä. Kuitunen joutui muiden suomalaishiihtäjien tavoin kärsimään dopingista, joka oli valmennustoiminnassa tuolloin organisoitua ja yleistä. Se teki urheilijoista valmennuskoneiston uhreja. Kysymykseen, kauanko kestää, että suomalaishiihto on jälleen raiteillaan, vastailtiin kisojen jälkiselvityksissä, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee. Siksi on hienoa, että urheilija pystyy selviytymään dopingiin liittyvän nolaamisen ja häpäisemisen yli ja nousemaan arvokisavoittoon puhtain paperein. Se todistaa, ettei menestys ole valmennusportaan eikä organisaation (jo sinänsä kyseenalaisen) tuen varassa vaan oman tahdonvoiman käyttämisessä sekä kilpailijoita että epäluotettavaksi osoittautunutta omaa valmennusjohtoa vastaan.

Myös arvokisojen Hannu-Hanheksi sanotun maanisen Mannisen taika murtui. Tai sitten kyseessä oli pelkkä sattuma, joka lopulta toi voiton pelkän sinnikkään yrittämisen tuloksena.

21. helmikuuta 2007

Kartellisakkojen pöyristyttävyys


Euroopan unioni läimäytti suomalaista Konetta määräämällä yhtiölle 142 miljoonan euron kartellisakot. Arvatkaapa, miksi yritykset turvautuvat kartelleihin. Se on yhtiöiden ainoa keino puolustautua julkisen sektorin ja toisten yritysten harjoittamaa jatkuvaa kilpailuttamista vastaan. Jos Euroopan unionissa tavoitteeksi asetettu vapaa kilpailu toteutuisi, yritykset söisivät itsensä ja toisensa hintakilpailulla pois. Lopulta jäljellä olisi vain kaksi kilpailijaa tai monopoli, johon jokainen taloudellinen toimija tietysti pyrkii mutta jota kilpailuviranomaiset eivät salli.

Filosofian kielellä lausuttuna kilpailuviranomaisten toiminta on intentionaalisesti ristiriitaista. Kilpailuviranomainen pyrkii itse luomaan kilpailua, vaikka sen toiminta tosiasiassa on omiaan vähentämään kilpailua tuottaessaan fuusioita ja keskittymistä. Lisäksi se merkitsee julkisen viranomaisen sekaantumista yksityisten toimijoiden välisiin suhteisiin tavalla, jonka tarkoituksena on tuottaa hyötyä vain julkiselle sektorille itselleen. Vastaavanlaisilla kymmenien miljoonien kartellisakoilla on kiusattu myös suomalaisia Outokumpua ja Metsoa. Tapaus antaa jälleen kerran näyttöä siitä, miten internatsismilla vahingoitetaan kansallisten toimijoiden etua. Kartellien kartellihan on EU itse.

20. helmikuuta 2007

Uutissoppaa


Lehdissä on tällä viikolla vallinnut eräänlainen uutistyhjiö. Lienevätkö toimittajat talvilomilla? Ehkä hiljaisuus johtuu vaalikoneista, joita tiedotusvälineet ovat avanneet internetsivuilleen. Mikä onkaan mukavampaa kuin ohjelmoida äänestäjiä oraakkelilla, joka kertoo, ketä pitää äänestää. Koneen antama lopputulos voidaan päättää jo ehdokkaille suunnattuja kysymyksiä painottamalla, ja äänestäjiä viedään kuin pässiä narusta. Vaalikoneet voitaisiin kytkeä myös suoraan eduskunnan sähköäänestyskoneeseen, joka siirtäisi kansalaisten valinnat poliittisiksi päätöksiksi ilman puolueiden tai median vaikutusta.

Vaalien toinen ominaispiirre on se, että nämä ovat ensimmäiset blogivaalit. Blogeista kansalaiset voivat lukea, mitä mieltä muut kansalaiset ovat, ja ”kansalaisiksi” useimmat ehdokkaat jäävätkin. Vain muutamat muuttuvat ”poliitikoiksi” ja siirtyvät pois kansalaisyhteiskunnasta jonnekin poliittiseen universumiin, josta he tulevat tuomitsemaan meitä. Siten heidän mielipiteensä muuttuvat vihdoin todellisuudeksi. – Kauheaa, mikä voima sisältyykään blogeihin! Tarkkailkaa siis naapureidenne blogeja.

Apua ja Seuraa

Myös perinteisellä medialla menee lujaa. Suvi-Anne Siimeksen kuva on sekä Avun että Seuran kannessa. Mielestäni Seuran kuva on parempi. Tyttö tuli järkiinsä, lähti puolueesta ja palkittiin viralla, jonka residenssi on työnantajien palatsissa Etelärannassa. Luopumalla politiikasta saa siis poliittista julkisuutta, mutta missä oli juttujen pihvi? Sillä, kuinka paljon uranaiselle annetaan sivutilaa naistenlehdessä, ei ole tietenkään mitään rajaa.

Sen sijaan Hanna Pakarinen muistuttaa liiaksi Paula Koivuniemeä pärjätäkseen nyt käynnistyvissä euroviisuissa. Se, mikä on suosittua Suomessa, ei välttämättä menesty ulkomailla. Ulkomaalaisille pitää esittää ulkomaalaisten tykkäämää musiikkia. Valinta oli siis huono. Jos esiintyjän täytyy räimentää rockia, asialle olisi pitänyt panna Lovex, jolla on jo kansainvälistä nostetta ja iskevämpi nimi (kaikki kunnia Pakariselle silti siitä, että hän esiintyy omalla nimellään). Toinen varteenotettava menestyjä olisi ollut glamrockia soittava Jann Wayne bändinsä kanssa, sillä hänen englannin kielen artikulaationsa oli ylivoimaisesti paras, eikä esitystä voinut erottaa brittibändistä. Mutta mikäpä minä olen arvostelemaan rokettirollia? Rock oli heteroiden kapinaa, joka on jälleen jyräämässä alleen hienostuneemman konemusiikin eli teknon ja trancen. Trancen tuominen euroviisuihin voisikin olla tapahtuman The Next Step.

Poliittisia pökäleitä

Sen, että Erkki Tuomiojan blogi kuuluu tämän maan luetuimpiin, voi käsittää, kun katselee hänen kannanottojaan. Sivuilla käyvät luultavasti myös vieraiden valtioiden agentit. Viimeisin pökäle oli se, kun Tuomioja meni sanomaan, että hän ”ymmärtää” Venäjää, joka uhkaa rikkoa keskimatkan ohjukset kieltävää sopimusta ja asettaa ohjuksensa osoittamaan kohti läntistä Eurooppaa. Tuomioja oli itse vastustamassa Naton euro-ohjuksia 1980-luvulla, ja hänelle todellakin sopii kysymys ”kenen joukoissa seisot?” Tällaisista syistä Yhdysvallat ei myy uusia ohjuksiaan suomalaisiin Horneteihin edes rahasta.

Venäjän toimet saattavat olla osa presidentinvaalien alla harjoitettavaa pullistelua, mutta honteloa on, jos moisella paisuttelulla yritetään tehdä uskottavaa sisäpolitiikkaa. Toisen huonon esimerkin Venäjän asenteesta tarjoaa uutinen, jonka mukaan Venäjä rikkoi ilmoitusvelvollisuuttaan olemalla kertomatta ydinkäyttöisen jäänmurtajansa kelluttamisesta Suomenlahdella. Juuri tuon tapainen ylimielisyys on eräs syy siihen, miksi Suomen kannattaisi livahtaa Natoon johtavasta ovesta, kun ovi vielä on auki.

Venäjä ilmoitti myös tuontiautojensa kuljetuksen siirtyvän maanteiltä kiskoille, mikä on hyväksi suomalaiselle liikenneturvallisuudelle. Maanteiden sijasta kuluvat enää vain kiskot, ja ihmishenkiä säästyy, kun venäläisrekat vähentävät kaahaamistaan Hangontiellä. Kun raja-asemien jonot kestävät monta päivää, ei ole ihme, että niillä on ollut kiire hankkimaan paikkansa jonossa.

Kreikkalais-filippiiniläisellä miehistöllä varustetun suurtankkerin karilleajosta Suomenlahdella ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun filippiiniläismiehistöllä varustettu laiva kolaroi samoilla seuduin. Mainiota merenkulkijakansaa nuo kreikkalaiset ja filippiiniläiset! Lienevätkö sardiinien ja makrillien seassa pulikoimaan tottuneet laivapojat vetäneet tähystystehtävissä huurteeseen? Mikäli heidän purkkinsa uppoaa, lohtuna on, ettei näillä seuduin uiskentele haita.

Haveri tuo mieleen vakuutuspetoksilla rikastuneen Aristoteles Onassiksen tavan määrätä laivansa merelle aina kun myrskysi. Merimiesten suureksi hämmästykseksi miljonääri komensi ruosteiset ja katkeamaisillaan olevat aluksensa myrskynsilmään vain kuitatakseen korvausrahat taskuihin. Samoista syistä myös Suomenlahdella kelluu niin sanottuja mukavuuslippulaivoja, joilla seilaa halvin mahdollinen miehistö, ja öljyonnettomuus on vain ajan kysymys. Mukavuudesta näissä laivoissa muistuttavatkin vain rekisteröintimaidensa trooppiset ilmasto-olosuhteet.

Kulttuuripoliittisia pökäleitä

Kulttuurikanat saivat oopperaskandaalinsa, kun Mikko Franck päätti irtisanoutua ylikapellimestarin virasta. Päätös oli huono, koska hän joutuu sopimuksensa nojalla olemaan talossa vielä vuoden. Konflikti joko kytee pitkään, jolloin ooppera halvaantuu, tai se sovitaan nopeasti jollakin tavoin.

Oopperan ainoa ongelma on se, että sitä johtavat ukkoutuneet miehet. Minkä vuoksi kuusikymppisten äijien pitää laittautua joka ikiseen luottamusvirkaan? Eduskunnan pääsihteerinviran pitäisi riittää Seppo Tiitiselle. Entinen suojelupoliisin päällikkö ymmärtää taidelaitoksesta saman kuin jänis Jumalasta. Oopperan hallituksen puheenjohtajana toimiva Tiitinen voisi tehdä Suomelle palveluksen paljastamalla DDR:n vakoojia sisältävän niin sanotun Tiitisen listan, mutta mitä hän tekee? Tämän aamun lehti uutisoi, että Tiitinen ehdottaa tasavallan presidentin valinnan siirtämistä eduskunnalle! Johtuuko kannanotto Tarja Halosen sisältymisestä Tiitisen listalle? Lisääkö tämä jollakin tavoin demokratiaa? Haluaako pääsihteeri itse valita myös presidentin? Ehkä hän haluaa siirtää kannanotollaan vain huomion Kansallisoopperasta omaan oopperaansa.

Korkeakoulujen harvennus

Viime viikon paras uutinen kertoi korkeakouluverkon harventamisesta. Vihdoinkin! Milloin päästään purkamaan sitä? Tästä savotasta löytyisi minullekin varmasti työtä. Suomessa korkeakoulutusta nauttii 70 prosenttia ikäluokasta. Oikea määrä olisi 2 prosenttia, sillä vain sen verran kansakunnasta osaa kirjoittaa, laskea, lukea tai tehdä jotain muuta kohtalaisen virheettömästi.

Korkeakouluverkon paisuttaminen oli tulos löyhäkätisyydestä, jonka tuloksena maisterin- ja tohtorinpaperit toimitetaan nykyään jokaiseen kotiin. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että alalle kuin alalle on saatu todellista kilpailua. Vasta julkaisu- ja muun toiminnan tuloksena nähdään, kuka on kuka. Pelkkä ”koulutus” kun ei ole enää mitään eikä anna sen enempää motiivia kuin taitojakaan tehdä mitään merkityksellistä. Myöskään UPJ ei ole huono alku, kun entisiä sivistysyliopistoja tuhotaan. Ennen ihmiset olivat sivistyneitä yliopistojen ansiosta; nykyään he ovat sitä niistä huolimatta. Luultavasti oikeat yliopistot ovat tulevaisuudessa yksityisiä – myös Suomessa.

18. helmikuuta 2007

Älyllistä laiskiaista


Rajumyrskyjä Ruotsissa – ruoho vihertää tammikuussa – vuosisadan lämpimin talvi... Kun Helsingissä menee pulkkamäkeen, saa mäkeä liukua nurmikko ahtereidensa alla. Heikoille jäille ei kannata mennä ollenkaan. Yliopistolla joku analyytikko pohtii vielä tosissaan, johtuuko tämä kaikki varmasti ihmisen toiminnasta, kunnes nousuvesi kastelee hänen pöksyjensä lahkeet. Olisi aika erikoista, jos ihmisen tuottama hiilidioksidin paljous ei olisi aiheuttanut mitään muutoksia ilmakehään. Luulen, että tämä on vasta alkua. Odottakaapa vielä hieman, ja Suomen pääkaupungissa syödään mustaa makkaraa. Älyllistä laiskiaista kaikille!

17. helmikuuta 2007

Vaalikampanjoista


Puolueet ovat avanneet vaalikampanjansa. Järkevämmin ne tekisivät, jos ne tiedottaisivat, ettei mitään kampanjaa ole. Oman ohjelman nimeäminen ”kampanjaksi” kertoo, että puolue avoimesti tunnustaa pyrkimystensä olevan propagandaa. Kampanjan käsite sinänsä on tendenssimäinen. Siksi on kummallista, että ihmiset hyväksyvät ajatuksen ”kampanjoinnista”. Se on yhtä ihmeellistä kuin Idols-laulukilpailun suosio. Myös siinä yleisölle myönnetään, että ”tässä nyt valitaan teille idolia”.

Kun jonkin ilmiön, kuten kampanjoinnin tai idolien palvonnan, olemus on paljastettu, voisi olettaa, että itse ilmiön teho vähenisi. Mutta se vain näyttää kasvavan, mikä kertoo massakulttuurin älyttömyydestä. Minua kampanjointi ja idolien rakentaminen etovat.

Kukkarolla kampanjointi

Entä sitten politiikan sisällöt? Viime viikolla alkaneissa TV-väittelyissä päädyttiin jo alkumetreillä penninvenytykseen. Politiikka näyttää palautuvan rahasta kiistelemiseen. Yhdet tinkivät ylöspäin, toiset alaspäin. Oletus on, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä ja että politiikan tehtävänä on vain rahan kerääminen ja jakaminen. Tosiasiassa se, miten paljon jaettavaa on, riippuu politiikan arvoista ja päämääristä, siitä, mihin politiikassa pyritään. Arvoista ja päämääristä ei olekaan juuri keskusteltu, sillä puolueet koettavat välttää ideologisten erojen esille tuomista. Kaikki puolueet yrittävät miellyttää kaikkia, mikä johtaa keskiluokan ja enemmistöjen kosiskeluun. Tätäkin kautta politiikka päätyy massakulttuurin suohon: enemmistöjen ja laumojen mielipiteet ratkaisevat.

Arvoista puhuminen tarkoittaisi sitä, että puolueet kertoisivat, kenen hyväksi ne tosiasiassa toimivat: rikkaiden vai köyhien, maalaisten vai kaupunkilaisten, suomalaisten vai ulkomaalaisten ja niin edelleen. Politiikassa on myös ideologisia eroja, joiden esiinnousu voisi piristää poliittista keskustelua ja tuoda esille myös pinnan alla kyteviä riitoja. Se olisi vain hyväksi, koska silloin päästäisiin puhumaan siitä, mitä niin sanottu hyvinvointi on: kenen onnellisuutta esimerkiksi, ja millä ehdoilla. Tämän vuoksi toivoisin vaaleissa keskityttävän yhteen asiaan: tosiasioissa pysymiseen.

”Jakovaraa ei ole”

Poliittisen väittelyn keskittyminen rahaan on tosin turhaa siksi, että taloudelliset ratkaisut tehdään muualla kuin politiikan piirissä. Ne riippuvat taloudellisesta tilasta ja tuotantoehdoista, joihin nykytilanteessa ei voida paljoakaan vaikuttaa. Globaalin mittakaavan ehdot ja kapitalismin toteutumismuodot ratkaisevat; sitä paitsi valtiovarainministeriön virkamies Jukka Pekkarinen totesi viime viikolla poliitikkojen lupauksista huolestuneena, ettei kansantaloudessamme ole ylimääräistä jaettavaa.

Mainio mies muuten tuo kokoomuksen Sauli Niinistö, joka presidentinvaalien aikaan totesi, että ”vatsakkain asettelun aika on ohi”. Nyt hän julisti, että ”jakovaraa ei ole”. Objektiivinen tosiasia onkin se, että valtio ei selviä tulevaisuuden eläkepommista, verokertymän vähenemisestä eikä valtionvelan takaisinmaksusta. Sitä olisi jo nyt kiireen kaupalla lyhennettävä. Jos velkaa ei lyhennetä noususuhdanteen aikana, niin milloin sitten? Laskusuhdanteen aikana korkomenojen kasvu entisestään pienentää kansantalouden liikkumavaraa. Valtionvelkaa ei syö myöskään inflaatio, sillä lama-aikana rahan arvo nousee ja hinnat laskevat deflatorisesti. Tässä mielessä Antti Kalliomäen tänään esittämä mielipide, että tulevaisuuden talouspolitiikkaa ei saisi tehdä laskusuhdanteella pelottelemalla, on moraalisesti vastuuton.

Nyt pitäisikin keskustella kansallisen poliittisen vaikutusvallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta ja Natoon liittymisestä, sillä ne ovat keskeisiä ensi vaalikauden aiheita, joihin poliittinen valta voi vaikuttaa. Myöskään jatkuva verojen alentaminen ei ole perusteltua, sillä veroja tarvitaan valtion velan lyhentämiseen ja palvelujen turvaamiseen. Työtä on verotettava tuntuvammin kuin tähän asti, sillä kiinteistö- ja omaisuusverojen lisääminen merkitsee yksityisen omaisuuden imuroimista valtion pohjattomaan kirstuun, eikä myöskään perintöveroa voida poistaa, jos työn verottamista jatkuvasti alennetaan. Sille, joka haluaa lukea analyysejäni politiikanteon nykytilasta, rohkenen suositella teostani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (Like 2005).

Veronalennukset johtavat väistämättä säästötoimiin, mutta yltiöpäisten kululeikkausten tuloksena ne voivat koitua pikavoittoja kalliimmiksi. Jos esimerkiksi koulujen kuluista koko ajan tingitään, luokkakoot joudutaan kasvattamaan niin suuriksi, etteivät oppilaat mahdu luokkiin sisään, ja ennen pitkää on rakennettava uudet koulurakennukset. Säästämisessä on siis piste, jonka jälkeen kulut alkavat nousta. Toisaalta en kannata myöskään ehdottomien kattojen säätämistä koululuokkien koolle, sillä se johtaisi kohtuuttoman kalliiden uusien opetusryhmien perustamiseen vain lievien ylitysten vuoksi. Sen sijaan suosittelen järjen käyttöä. Itse uskon, että ihmiset maksaisivat mielellään myös veroja, kunhan he voisivat luottaa saavansa sitä kautta laadukkaita palveluja.

Ongelmana nykyisessä veropolitiikassa on myös se, että tuloverojen alentaminen on kasvattanut eniten suurituloisten pottia. Tuloverojen alennukset nimittäin kerätään pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset joutuvat maksamaan suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla maksatetaan osa suurituloisten veroalesta, vaikka vähän ansaitsevien veroprosenttia alennettaisiinkin näennäisesti saman verran kuin paljon tienaavien. Sen vuoksi olisi parempi, että julkiset palvelut rahoitettaisiin mieluummin veroprogression sisältävällä finanssipolitiikalla kuin maksujen kautta.

Valinnat on tehty

Itse johtelen politiikan arvot yhdestä peruslähtökohdasta: Suomen valtion tehtävä on suomalaisten ihmisten kansallisen edun turvaaminen. Mitään muuta tehtävää kuin kansallisen edun edistäminen, valtiolla ei ole. Jos asiat olisivat toisin, maailmassa ei olisi yhtään valtiota. Myös keskeiset poliittiset kysymykset on tavallaan jo ratkaistu, eikä keskusteluvaraa juuri ole. Mikäli esimerkiksi sähkönkulutus pysyy nykytasolla, eduskunnan ainoa tehtävä on lyödä nuija pöytään uuden ydinvoimalan puolesta mahdollisimman pian. Asia on tekniset ja ympäristökysymykset huomioon ottaen juuri näin yksinkertainen.

Myös Natossa Suomi on jo sisällä, vaikka periaatteellinen päätös puuttuu. Ulkopuolelle sulkeutumalla altistumme Venäjän komenneltavaksi, mikä näkyy jo nyt energiariippuvuutena ja Venäjän taipumuksena vaikeuttaa asioiden käsittelyä sekä rajamuodollisuuksia aina, kun maiden suhteissa ilmenee erimielisyyksiä. Viimeksi niin kävi Suomen kieltäydyttyä merikaapelin rakentamisesta.

9. helmikuuta 2007

Kiina-ilmiöstä


Aina kun Suomessa toteutetaan irtisanomisia, voidaan onnitella kiinalaisia, sillä joku heistä saa työpaikan. Mutta asiat eivät ole auvoisesti hilpeässä Kiinassakaan. Esimerkiksi Nokian suomalainen alihankkija Perlos hyödynsi heitä vuokratyövoimana. Sitten se avasi tehtaan Kiinaan. Lopulta kiinalaiset ostivat koko Perloksen.

”Työvoiman vuokraaminen” on kaunisteleva kiertoilmaus, ja onkin kysyttävä, miksi ihmisiä ei sanota suoraan orjiksi. Minulle pitäisi ehkä olla samantekevää, miten duunareille käy. Ei minullakaan ole vakituista työpaikkaa, kuten ei kulttuurialalla toimivilla yleensä. Tervetuloa siis toimettomien joukkoon myös IT-insinöörit: olette sivistyneessä seurassa.

Mutta mistä kenkä oikeastaan puristaa, kun työpaikat ja firmat valuvat Kiinaan? Minkälainen maa on Kiina? Vastaus: Kiina on sosialistinen maa, jossa vapaita ammattiyhdistyksiä ei sallita. Syynä siihen, miksi työpaikat kaikkoavat Euroopasta, on siis sosialismi, jossa ei sallita vapaata kilpailua ja työvoiman kilpailuttamista. Myös ammattiyhdistysliike voi tällöin pohtia ideologisia alkuehtojaan. Sosialismi, kommunismi ja marxismi ovat aiheuttaneet sen, että ihmiset joutuvat työskentelemään Kiinassa ja Vietnamissa 2 dollarin päiväpalkalla. Kansainvälinen kapitalismi puolestaan paiskaa kommunistijohdon kanssa kättä, ja näin molemmat hyötyvät. Kiina voittaa, koska aito kapitalismi voi toteutua kommunismin takaamassa kurissa.

8. helmikuuta 2007

Virtapiikkejä vai varavoimaa?


Virtapiikit ovat vaarallisia, jos ne osuvat esimerkiksi tietokoneisiin. Tällä hetkellä Suomessa ei ole ylijännitteen vaaraa, sillä sähkövirta on loppumassa kaapeleista. Eilen tehtiin sähkönkäytön uusi kulutusennätys: 14,808 GW. Lehtien palstat ja blogit ovat repeilleet mielipiteistä, mitä asialle pitäisi tehdä: pitäisikö lisätä ydinvoimaa, vai tuulestako sitä virtaa pitäisi saada?

Säästäminen tuntuu olevan monille ihmisille uutta ja vaikeaa. Poliittiselle vallalle näyttää kohtuuttomalta puuttua ihmisten kulutustottumuksiin. – Mikä säästämisessä voi olla niin vaikeaa? Kukaan tuskin kuolisi, vaikka puolet koko energiantuotannosta lopetettaisiin heti. Ihmisten pitäisi suostua sähkönsäästötalkoisiin vapaaehtoisesti. Energiantuhlausta joudutaan rajoittamaan tulevaisuudessa myös ympäristösyistä.

Sähkönkulutus kuitenkin vain kasvaa. Yksi kotiteatterivahvistin kuluttaa 150 wattia, vaikka sitä kuunneltaisiin paljon vähemmällä teholla. Laitteen tarkoitus on tuottaa nautintoa, joten asian varjopuolia ei pysähdytä ajattelemaan. Sen sijaan hyötykäyttöön tarkoitettujen kylmälaitteiden ja kodinkoneiden kanssa osataan kyllä olla tarkkana, ja ne onkin jaettu energialuokkiin kulutuksen mukaan. Pihtaaminen yksissä asioissa ja piittaamattomuus toisissa kertoo siitä, miten ideologisia energian säästämiseen liittyvät asenteet ovat. Tässä maassa palaa sähköä hukkaan aika paljon myös mainosvalojen ja katuvalaistuksen muodossa. Ja kotitalouksissa käytetään edelleen hehkulamppuja, vaikka loistelamput kuluttaisivat vain viidenneksen niiden tarvitsemasta sähköstä. Suomessa ja Euroopan unionissa kannattaisikin tehdä sama kuin Australiassa ja nopeuttaa siirtymistä loistelamppuhin kieltämällä hehkulamput lailla.

Energiaa pitäisi säästämisen ohella myös käyttää tehokkaammin. Poliitikot eivät kuitenkaan suosita energian säästämistä, koska he kuvittelevat antavansa viestin, että energiapolitiikka on ollut epäonnistunutta. Tosiasiassa energian säästäminen olisi järkevintä energiapolitiikkaa ja kaiken lisäksi helppoa. Kytkemällä laitteet stand by -asentoon aina, kun niitä ei käytetä, ja korvaamalla hehkulamput loistelampuilla voitaisiin säästää noin 5 prosenttia nykykulutuksesta. Se on nykyisen voimalakapasiteetin kannalta ratkaiseva määrä, eikä sähkön kokonaistuotantoa tarvitsisi lisätä. Nyt ihmiset maksavat tuhlailustaan yhden uuden ydinvoimalan verran. Toisaalta suomalaisilla olisi myös tilaisuus osoittaa, että voimme yhteistuumin vähentää sähkönkulutusta esimerkiksi huippupakkasten aikana. Hallitukset pelkäävät kertoa kansalaisille säästämisen tarpeellisuudesta, vaikka juuri se kertoisi myös poliitikkojen ajattelevan järkiperäisesti. Nyt sähköä yritetään säästää salaa, ajamalla alas ”prosessiteollisuutta”, mikäli sähkönsäästöön joudutaan.

Entä tarvitaanko Suomessa lisää voimaloita ja minkälaisia? Kun sähkötuotannon kokonaistilanne on se, että hiili- ja öljylauhdevoimalat ajetaan alas ja nykyiset ydinvoimalat vanhenevat vuoteen 2035 mennessä, vastaus on selvä. Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan kaikenlaista energiaa. Kysymys ei ole siitä, pitääkö rakentaa ydinvoimaa vai tuulivoimaa. Suomessa tarvitaan kaikenlaista voimaa: sekä ydin- että tuulivoimaa, maakaasua, turvetta, bioenergiaa, öljyä, kivihiiltä ja vesivoimaa. Poliittisesti tilanne on helppo, sillä lisäämällä mitä tahansa voimaa hallitus tekee aina oikean ratkaisun. Mitä pikemmin uusia voimaloita aletaan rakentaa, sitä epätodennäköisemmin soihdut tulevaisuudessa sammuvat. Kun sekä Venäjän että Ruotsin ydinvoimalat ovat osoittautuneet reistaileviksi, on parempi tuottaa myös vastaava osuus ydinsähköstä täällä.

7. helmikuuta 2007

Turhat julkkikset


Kuka on Susan Kuronen? Hän on ”nykyisen pääministerin entinen tyttöystävä”. Siinä hänen julkisuudessa paistattelunsa ainoa syy. Entä kuka on Marika Fingerroos? Hän puolestaan on ”kyläkauppias Vesa Keskisen ex-rakastettu”. Mutta olisiko yhdessäkään mainitussa ominaisuudessa syytä siihen, että tiedotusvälineitten kannattaisi kiinnostua heistä. Oma vastaukseni on ehdoton ”ei”.

Kuronen ilmoitti tällä viikolla julkaisevansa pääministeriromanssiaan käsittelevän kirjan. Median huomio oli valtava, ja kustantaja suunnitteli kasvattavansa painoksen määrää. Tämä kertoo suomalaisen median ja ihmisten yksinkertaisuudesta. Mutta jos joku kunnon filosofi tai kirjailija julkaisee loisteliaan teoksen, se vaietaan lehdissä ja televisiossa. Seuraus on, että kirjaa myydään muutama sata kappaletta, kun taas jossain Ranskan tapaisessa maassa kyseinen kulttuuritapahtuma olisi otsikoiden aihe niin lehdissä kuin televisiossakin.

En usko, että ihmiset itse ovat niin pöljiä, että he kiinnostuisivat tavallisten ihmisten tavallisista kokemuksista. Syy on median. Ihmiset pakotetaan ottamaan kantaa siihen, mitä media heille tarjoaa. Media repii otsikoita sellaisista aiheista, joista se luulee ihmisten kiinnostuvan. Omasta mielestäni Kurosen ja Fingerroosin voisi poistaa otsikoista, sillä heidän toimissaan ei ole mitään uutisoimisen arvoista.

Kyse onkin ilmiöstä. Ehkä muutamat ihmiset haluavat peilailla omaa elämäänsä jonkun taviksesta julkkikseksi nostetun henkilön kautta. Mutta epä-älyllistymistä se joka tapauksessa merkitsee, kun media käyttää heihin sivutilaa ja ohjelma-aikaa. Minun mielestäni on eräänlaista ihmisten aliarvioimista se, että lähes kaikki puolueet pyysivät curling-urheilija Markku Uusipaavalniemeä kansanedustajaehdokkaaksi heti olympiamitalin varmistuttua. Suostumuksensa Keskustalle hän antoi myöhemmin. Totuus on, ettei Uusipaavalniemellä ole lainkaan poliittista kokemusta, hän ei ole julkaissut mitään, kansalaisilla ei ole tietoa hänen näkemyksistään, eikä hän todennäköisesti itse tunne puolueiden ideologisia sitoumuksia. Nyt Keskusta laskee saavansa hänen kauttaan ainakin muutamia tuhansia ääniä. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, ei tee ihmisestä taitavaa poliitikkoa. Harhakuva siitä luodaankin mediassa, ja yleensä vieläpä tietoisesti.

Kiss and tell -tyyppinen hehkuttelu on yleistynyt politiikassa. Mediasta elävät paitsi julkkikset, myös media itse. Ne käsittävät kuitenkin tehtävänsä väärin luullessaan, että julkisuuteen pitää nostaa kaikki, mikä herättää mielenkiintoa. Omasta mielestäni jo pelkkä aikomus ratsastaa julkisuuteen esimerkiksi toisen ihmisen lähettämiä tekstiviestejä julkaisemalla on huonon maun huippu. Keräilikö Kuronen niitä julkaistakseen ne myöhemmin? Ainoa, mitä Fingerroosista puolestaan on jäänyt julkisuuteen, on uudissana ”salarakas”, ja senkin keksivät juorulehtien toimittajat.

5. helmikuuta 2007

Runeberg ja suolamainen kirjallisuus


Tänään vietettiin J. L. Runebergin päivää. Fazerin leipomat tortut olivat rasvaisia (20 %) mutta hyviä. Runebergia on juhlittu jonkinlaisena suomalaisen kirjallisuuden ja runouden keulahahmona. Huvittava totuus on, että Suomen kansallisrunoilijana kunnioitettu Runeberg kirjoitti kaikki säkeensä ruotsiksi, ja Ruotsissa häntä pidetään edelleen yhtenä ruotsinkielisen kirjallisuuden keskeisenä nimenä.

Suomen ja Ruotsin ei nähdäkseni kannattaisi kilpailla Runebergin arvostamisessa. Ei hän mikään suomalaisuusmies ollut. Tämän kilpailun Suomi voisi vaikka hävitä. Monet muutkin kalenterissa mainitut liputuspäivät ovat aivan toisesta todellisuudesta kuin tästä ajasta. Suomen puolesta olisi tärkeämpää ja ajankohtaisempaakin liputettavaa: yhtenäiskulttuurisen Suomen muistopäivä, nettisensuurin juhlapäivä, sananvapauden muistopäivä ja valtion velanmaksun muistutuspäivä.

Runoraatien jakaessa palkintoja on syytä huomata, että sananvapaus on tässä maassa entistä enemmän ruotsinkielisen pääoman, kuten Söderströmien ja Bonnierien hanskassa, joten suomenkielisen sanankäytön puolesta voisi liputtaa lakanaa aivan muissa yhteyksissä. Suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden erosta kertoo se, että suomalaisen kirjallisuuden päivänä juhlitaan Aleksis Kiven päivää. Suomalaisuuden päivää puolestaan vietetään J. V. Snellmanin päivänä, ja hän taas oli ruotsinkielinen.