31. joulukuuta 2007

Mikä yhteiskuntaa vaivaa?


Vuosi lähestyy loppuaan. Kuten tämän blogin lukijat ovat voineet huomata, olen käsitellyt useimmissa kirjoituksissani poliittista korrektiutta, sananvapautta, ihmisten tapoja loukkaantua sekä viranomaisvallan yrityksiä paimentaa kansalaisia heidän tavanomaisissa toimissaan. Käsittelytapani on ollut filosofinen ja kriittinen, ja aiheitani ovat olleet muun muassa globalisaation, internationalismin ja monikulttuurisuuden ongelmat.

Mistä näiden aiheiden valikoituminen todelliseksi sinfoniseksi teemaksi sitten oikein johtuu? En ole valinnut sen enempää aiheitani kuin tekemiäni johtopäätöksiäkään tavoitteellisesti. Yhteiskunnassamme kerta kaikkiaan vain puhutaan juuri näistä kysymyksistä hämmästyttävän paljon. Siksi ne ovat ilmeisen tärkeitä. Minä puolestani olen ottanut niihin kantaa vain reagoidakseni ja arvioidakseni tapahtumia sellaisella tavalla, joka on filosofeille ominainen. Johtopäätökset tehtyäni olen halunnut myös ohjata ihmisiä ajattelemaan asioista paremmin. Olen halunnut vääntää maailman takaisin paikoilleen.

Silti muutama peruskysymys on vastausta vailla. Miksi juuri nämä teemat puhuttavat ihmisiä mediassa: loukkaantuminen ja siihen vastaaminen, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja suvaitsevaisuus, sananvapaus ja tieteen vapaus sekä tasa-arvo ja sillä politikoiminen? Immateriaaliset ihmisoikeudet puhuttavat enemmän kuin koskaan. Vaikka kyse on oikeuksista, niiden käsittelyä ei pitäisi aloittaa normatiivisella ja juridisella keskustelulla vaan filosofisella ja eettisellä analyysillä. Lait eivät voi tuottaa arvoja, vaan arvoista voidaan johdella lakeja. Jos menetellään päinvastoin, alkaa häntä heiluttaa koiraa. Siksi minulla on ollut filosofina paljon tehtävää, ja on edelleenkin.

Pahoinvoinnin syy: poliittinen korrektius

Filosofin tuntee siitä, että filosofi ei tarkastele asioita vain siltä kannalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista tai laillista tai laitonta, vaan siltä kannalta, mikä on hyvää tai pahaa, ja mikä on oikein ja mikä väärin. Itse en halveksu mitään, paitsi valheellisuutta ja epätotuudellisuutta. Tässä mielessä poliittisen korrektiuden vaatiminen on ideologioista pahin. Kommunistia ja kapitalistia voi vielä kunnioittaa, jos he ovat rehellisiä ja uskovat aatteisiinsa. Kumpikaan ideologia ei perimmältään myöskään käske ihmistä kieltämään itseään tai kannattamaan poliittista aatetta, jos ei itse usko siihen. Sen sijaan poliittinen korrektius vaatii ihmistä puhumaan vastoin todellisia ajatuksiaan eli valehtelemaan sekä itselleen että muille ihmisille. Tämän vuoksi se on kaikista aatteista vahingollisin.

Muutamat ovat tiedustelleet, miksi minua ei kutsuta puhumaan näistä kysymyksistä televisioon, vaikka olen asiantuntija ja olen myös kirjoittanut sekä puhunut niistä selkeästi. Vastaan heille, että kysykää asiaa televisiokanavien tuottajilta ja ohjelmapäälliköiltä. Toisaalta luotan painettuun sanaan ja internetiin ajatusteni välittäjänä, sillä kirjoitettuun tekstiin voi syventyä, ja siinä voi ilmaista asioita paremmin kuin nopeatempoisessa TV-puheessa.

Sosiaaliset suitset

Sain tänään myös peruskysymyksiä koskevan oivalluksen. Eikö yhteiskunnassamme muka puhuta tarpeeksi tunteista? Mediahan täyttyy nyt loukkaantumista, monikulttuurisuutta, tasa-arvoa, viharikoksiksi leimattuja mielipiteitä, työttömyyttä, rotuerottelua ja sanankäytön suitsimista koskevasta argumentaatiosta juuri siksi, että ihmisillä on niin paha olla. Yhteiskuntaamme vaivaa pinnan alla kytevä henkisen sorron, kieltojen, rajoitusten, keskinäisen ymmärtämättömyyden sekä ajattelun tukahduttamisen pahoinvoiva tila. Se koostuu lähinnä viranomaisvallan asettamista sosiaalisista kuolaimista ja siitä näkymättömästä korruptoituneisuudesta, jonka ilmenemismuotona viranomaiset eivät suinkaan livauttele toisilleen paksuja setelitukkoja, kuten jossain Italiassa, vaan jonka merkkeinä ovat virkamieseliitin vaihtamat salaiset kädenpuristukset ja sosiaalinen pääoma.

Miksi sitten nimenomaan viranomaiset ovat niin epäilyttäviä ja epäluotettavia? Ennen valtiokapitalismin aikaa ihmiset saattoivat vielä luottaa siihen, että viranomaisvalta pyrkii takaamaan ensisijaisesti omien kansalaistensa hyvinvoinnin. Sen sijaan valtiokapitalismilla tarkoitetaan nykyistä ilmiötä, jonka vallitessa viranomaisvalta yrittää taata parhaat edellytykset globalisaatiolle ja toivoo, että sivuseurauksena toteutuisi myös yhteiskunnan etu. Tämä merkitsee, että kansalaiset eivät koe voivansa ohjata yhteiskuntaa politiikan kautta, vaan julkinen valta nähdään ihmisille vieraiden tavoitteiden edistäjänä. Kun ihmisiltä puuttuu kokemus omasta vaikutusvallasta ja kyvystä säädellä poliittisin keinoin omaa elämäänsä, seurauksena on samanlaisia kurjuuden kokemuksia, jotka leimaavat kaikkia itsenäisyyden, subjektiviteetin ja itsemääräämisoikeuden menetyksiä.

Edellä mainittujen asioiden kritisoiminen puolestaan on tehty vaikeaksi sananvapauden kahlitsemisen kautta. Se, miksi Suomi pölisee enemmän kuin koskaan nimenomaan sananvapaudesta, johtuu siitä, että sananvapaus on internetin aiheuttaman tilapäisen kahleiden murtamisen vuoksi enemmän uhattuna kuin milloinkaan aiemmin sitten sensuuriajan. Juuri siksi suomalaiset voivat pahoin, ja totuuden ja epätotuuden välinen kärpäslätkäsota jatkuu.

30. joulukuuta 2007

Hervotonta hohotusta


Olen huvin ja harrastuksen vuoksi seurannut ja kommentoinut Kristian Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta syntynyttä keskustelua. Tämän päivän paperi-Hesari kertoi, että lehden toimittaja oli taluttanut valtiosihteeri Volasen oikein Kansallisteatterin penkille katsomaan kyseisen näytelmän. Näin tulee nähdyksi, mitä on tullut arvosteltua. Esityksen näkeminen on aivan keskeistä, sillä olennaista on, millä tavoin esimerkiksi kiistelyn kohteena ollut julkkisten ampuminen toteutettiin. Kyseessähän ei ollut roolihenkilöiden suora tulittaminen vaan heidän kuviensa räjäyttely sekä luodinreikien ampuminen esimerkiksi Suomen lippuun. Siitä ei puuttunut koomisiakaan merkityksiä.

En vieläkään ymmärrä Volasen kommenttia, että ”Suomen kuolemaa” koskeva laulanta viittaisi marxilaisten visioiden kuolemaan tekijöiden tajunnassa. Tämänhän myös ohjaaja itse kielsi. Tulkinnanvaraisuus on luonnollisesti eräs syy siihen, miksi filosofi voittaa aina taiteilijan: filosofi sanoo asiat yksiselitteisesti ja suoraan, kun taas taiteilija sanoo asiat vertauskuvallisesti ja epäsuorasti jättäen kaiken auki. Silti metaforallisuudessa on oma tehonsa. Tulkitsisin kohtausta niin, että se paheksuu pikemminkin kansallisvaltioiden murenemista ja arvonmenetystä globalisoitumisen keskellä.

Jokseenkin ymmärrettävältä sen sijaan tuntuu Volasen valittelu, että näyttämöllä ammuttiin demokraattisesti valitun valtion pääministeri, mutta niin on tapahtunut monta kertaa. Myös ampuminen on ollut toisinaan ”demokraattinen”. Esimerkiksi Eugen Schaumanin toimeenpanema Nikolai Bobrikovin murha oli attentaatti, jota suomalaiset juhlivat sankaritekona mutta jonka Matti Vanhanen sata vuotta myöhemmin tuomitsi Helsingin Sanomissa 15.6.2004 pitäen sitä ”terroristisena tekona”.

Suomessa, jossa poliittinen eliitti on aina katsonut kirkastavansa omaa kunniaansa kumartelemalla vieraalle vallalle ja ilkeilemällä oman maamme rahvaalle, olisi hyvä pyrkiä välttämään terroria panemalla juuri tuolle pakkokansainvälistämiselle suitset. Varsinkin monikulttuurisuuteen, globalisaatioon ja feminismiin liittyvä poliittisen korrektiuden ajaminen on jo nyt johtanut koko maamme intellektuaalisen elämän lähes täydelliseen lamaannukseen ja epä-älyllisyyteen.

On muuten ihme, kuinka paljon näkemyksilleen voi saada julkisuutta, kun sanoo jotain korkeasta virka-asemasta, ovatpa mielipiteet mitä tahansa. Ilman kyseistä teatteriskandaalia Volasesta tuskin tiedettäisiin mitään. Muutoin lopetan asian oman kommentointini tähän ja nauran asialle hervotonta hohotusta.

29. joulukuuta 2007

Pisan kalteva torni


Sosiaaliset konstruktionistit tulivat jälleen raivoihinsa, kun emeritusprofessori Tatu Vanhanen selitti älykkyydellä Suomen hyvää sijoittumista koulutuksen tasoa mittaavassa PISA-tutkimuksessa (Programme for International Student Assessment). He kiirehtivät yhteen ääneen tuomitsemaan sekä Vanhasen suorittaman vertailun että hänen argumentaationsa pohjana olevat tutkimukset, jotka hän on tehnyt yhdessä Richard Lynnin kanssa.

Mutta miten asiat ovat? Lynn ja Vanhanen ovat julkaisseet kaksi merkittävää tutkimusta kansakuntien älykkyydestä. Ensimmäinen eli IQ and the Wealth of Nations ilmestyi vuonna 2002 ja toinen IQ and Global Inequality vuonna 2006. Erään arvion Lynnin ja Vanhasen teoksista on esittänyt sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos. Sen valossa Lynnin ja Vanhasen näkemykset siitä, miten kulttuurien kehittyneisyyttä voidaan selittää älykkyydellä, näyttävät luotettavilta.

Onko erilaisuuden tunnustaminen vaarallista?

Toimin itse apulaisprofessori Tatu Vanhasen sivuaineopiskelijana Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla, ja muistona siitä minulla on opintokirjassani muutama suoritusmerkintä. Muistan myös toisen apulaisprofessorin, Jukka Paastelan, kommentoineen Vanhasen innostusta sosiobiologiaan. Marxilaistaustaisena tutkijana Paastela kertoi suhtautuneensa ominaisuuksilla selittämiseen alun perin torjuvasti mutta asioihin tarkemmin perehdyttyään joutuneensa pyörtämään oman ennakkoluuloisuutensa.

Kuten Rooskin toteaa, Lynnin ja Vanhasen toinen osa on rakenteeltaan ja argumentaatioltaan erinomaisen elegantti ja vastaväitteet ennakoiva tutkimus, mikä on kenties ymmärrettävää ensimmäisen osan saaman ryöpytyksen takia. Kirjoittajat olivat tehneet nykysosiologian kannalta pahimman synnin eli pitäneet ominaisuutena sellaista asiaa, jonka sosiaaliset konstruktionistit olivat halunneet nähdä vain normina tai muuna yhteiskunnallisena rakenteena. Sosiaalisten konstruktionistien suosiman muodin mukaan älykkyys, sukupuoli tai kaljuuntuminen eivät ole biologisia ominaisuuksia vaan yhteiskunnallisia struktuureja. Tosiasiassa ne ovat pitkälti biologisia ominaisuuksia, vaikka suhtautuminen niihin ei olekaan usein muuta kuin normatiivinen asia.

Roosin näkemyksen mukaan Lynnin ja Vanhasen älykkyystutkimusta on syytä pitää luotettavana. Samaa mieltä olen myös itse. Sitä paheksuvatkin lähinnä ne, jotka haluavat peittää silmänsä siltä kauhealta mahdollisuudelta, että jos kansakuntien älykkyydessä havaitaan eroja tai vieläpä rodullisia eroja, on luotu pohja käsityksille, joiden mukaan rotuja tai kulttuureita aletaan pitää eriarvoisina. Tämän kenties epämiellyttävänä kokemansa mahdollisuuden vuoksi monet tutkijat ovat kiirehtineet tuomitsemaan Lynnin ja Vanhasen tutkimukset. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen argumentaatiosta ei seuraa mitään poliittista johtopäätöstä vaan ainoastaan näkemys, että ihmisryhmien välillä on eroja. Eikö niin saisi olla? Kun erot älykkyydessä puolestaan selittävät sekä kansakuntien hyvinvoinnissa havaittavia eroja että yleistä epätasa-arvoisuutta, on päästy myös kurjuuden syntysyiden jäljille. Eikö tämä ole tärkeää tietoa? Tietenkin kaikki tutkimus voidaan tuomita poliittiseksi, mutta poliittiselta kannaltakin katsottuina tämän tutkimuksen tulokset voivat olla omiaan vähentämään kaikenlaista rotusortoa, sillä ne auttavat ymmärtämään kurjuuden taustatekijöitä. Näin ollen Lynnia ja Vanhasta ei voitaisi arvostella ainakaan moraalittomuudesta.

Lisäksi on syytä muistaa, että rodut ovat biologisesti ja fenomenologisesti katsoen objektiivisia tosiasioita, eikä niiden olemassaolon tunnustamisessa ole mitään eriarvoistavaa. Eriarvoistaminen alkaa vasta siitä, jos väitetään, että muutamat rodut ovat joissakin suhteissa toisia parempia, mutta tämäkin voi olla tieteellinen tosiasia. Ovathan itäafrikkalaiset tunnetusti eurooppalaisia parempia kestävyysjuoksijoita, ja suomalaiset puolestaan ovat älykkyydeltään ihmiskunnan parhaimmistoon valikoituneita, kuten Lynnin ja Vanhasen tutkimus väittää. Niin sanotulla rotuopilla tarkoitetaankin yleensä käsitystä, joka kiistää ihmisten periaatteellisen tasa-arvon eli ihmisarvon. Eettisen ajattelun mukaan ihmisarvoa pidetään kuitenkin luovuttamattomana ominaisuutena, eikä ihmisten yleistä ihmisarvoa pitäisi milloinkaan kiistää. Jokainen tieteenharjoittaja myöntää varmasti sen, että muista eroista huolimatta ihmisten ihmisarvo on kaikille yhteinen.

Lynnin ja Vanhasen tutkimus käytännössä kumoaa sen marxilaisperäisen retoriikan, jonka mukaan kurjat olot selittävät ihmisten yksinkertaisuutta (eli ”kun olot ovat ovat yksinkertaiset, niin ajattelukin on yksinkertaista”). Sen sijaan se väittää, että olojen alkeellisuus johtuu ajattelun alkeellisuudesta, mikä onkin uskottavaa, sillä kulttuuri on joka tapauksessa ihmisten tahdon tulos. Mikäli se tai sen intellektuaaliset edellytykset puuttuvat, yhteiskunta ei kehity. Itse tosin katson, että käytännön yhteiskuntaprosessissa näiden asioiden vaikutusyhteydet ovat lopulta molemminpuolisia ja kasautuvia eli itseään vahvistavia.

Älykkyyden kulttuurisidonnaisuus?

Keskeisin vastaväite Lynniä ja Vanhasta kohtaan on kuulunut niin, että älykkyys ja sen mittaaminen ovat pohjimmiltaan kulttuurisidonnaisia. Tämän mukaan länsimaisilla testeillä saadaan erilainen tulos esimerkiksi afrikkalaisten älykkyydestä kuin jollakin muulla, afrikkalaisten ympäristöä ja elämäntapoja ”paremmin” vastaavalla, menetelmällä. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen tutkimus on puskuroitu myös tällaista argumentaatiota vastaan. Vaikka afrikkalaiset eivät pärjäisi länsimaisten tutkijoiden kehittämissä testeissä, ei ole oletettavaa, että mikään afrikkalaisten omaa elämää paremmin vastaava testi olisi sellainen, jossa länsimaiset tutkittavat häviäisivät nimenomaista ”afrikkalaista päättelyä” tai neuvokkuutta testattaessa. Näin ollen voimme luottavaisesti uskoa, että Lynnin ja Vanhasen tutkimus tuottaa parasta mahdollista tietoa, jota ihmisten älykkyydestä ylipäänsä voi olla.

Fenomenologisena filosofina olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, onko tutkimuksen kohde, esimerkiksi älykkyys, määritelty tutkittavan ilmiön olemusta vastaavalla tavalla. Tutkija tekee suuren virheen, jos hän ei selvitä tutkittavan aiheen tai ominaisuuden olemusta jo tutkimuksen alussa. Tutkijalla on väistämättä myös jokin oma ennakkokäsitys tutkimastaan ilmiöstä, mutta jos hän ei tiedosta sitä, käsitys jää vaikuttamaan piilotajuisena. Tämä merkitsee, että tutkijan pitäisi määritellä aiheensa ja tunnistaa se, millä selitystasolla ilmiötä tutkittaessa liikutaan. Esimerkiksi kansantaloustieteilijä ei voisi selittää inflaatiota kolikon fysikaalisella tai kemiallisella rakenteella, sillä inflaatio on talousjärjestelmän ilmiö ja riippuu ihmisten käyttäytymisestä. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa teoksessani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino 2003).

Vastaavasti ihmisten käyttäytymistä ei voida yleensä selittää pelkillä geeneillä ilman, että kausaaliyhteydet joudutaan näkemään liioitellun pitkinä. Kyse on eri selitystasoista. Niinpä biologisia ominaisuuksia, kuten kliinisiä sairauksia voidaan selittää parhaiten biologisella tutkimustasolla, kun taas esimerkiksi mielisairauksia voidaan selittää tajunnallisella tai sosiaalisella, ihmisten vuorovaikutussuhteet huomioon ottavalla, tasolla. Erityistieteet usein sekoittavat puurot ja vellit. Sen sijaan Lynn ja Vanhanen ovat mielestäni onnistuneet älykkyyden selittämisessä, sillä älykkyys on (tietyin poikkeuksin) määritelty ominaisuudeksi, jota se ylipäänsä voi olla: kyvyksi ratkaista ongelmia ja suoriutua eteen tulevista tehtävistä. Siinä ei ole mitään hämärää. He ovat liikkuneet oikealla tutkimustasolla, ja myös tilastollinen päättely on suoritettu oikein. Kyseessä on siis oikein suoritettu empiirinen tutkimus biologisesta ja perinnöllisestä ominaisuudesta, jolla on käyttäytymisvaikutuksia.

Vaikka itse pidänkin empiirisen tutkimuksen selitysvoimaa yleisesti varsin rajallisena, se tuo kuitenkin silloin tällöin esille kiintoisaa tietoa. Lynnin ja Vanhasen tekemän tutkimuksen sijasta kritiikkiä voitaisiin osoittaa Pisa-tutkimusta kohtaan sinänsä. Se onkin saanut osakseen epäilyjä asioiden kansallisesta kaunistelusta. Tämä ei silti tee Lynnin ja Vanhasen suorittamaa vertailututkimusta pätemättömäksi.

”Koulumenestys riippuu älykkyydestä” – Ihmekö?

Entä voidaanko älykkyydellä selittää kansakuntien taloudellista menestystä tai kouluissa saavutettuja oppimistuloksia? Älykkyys ei ymmärrettävästi korreloi onnellisuuden kanssa, sillä onnellisuus koostuu subjektiivisista kokemuksista, ja niiden mittaaminen puolestaan on hankalaa. Onnellisuus riippuu kymmenistä muistakin asioista kuin älykkyydestä. Niinpä älykkyyttä ja onnellisuutta on tutkittava eri tavoin. Onnellisuus on subjektiivinen ja monitulkintainen asia, ja siksi se voidaan ja pitääkin määritellä laajasti. Sen sijaan älykkyyttä ei voida määritellä laajasti ilman, että tutkittava ilmiö – älykkyys – pakotetaan näkemään jonakin muuna, esimerkiksi rohkeutena, onnellisuutena, neuvokkuutena tai näppäryytenä. Mitä tiukemmin älykkyys määritellään eli mitä yksityiskohtaisemman testin avulla sitä tutkitaan, sitä paremman kuvan saamme siitä, mitä älykkyys on ja kuinka se jakautuu ihmisten kesken. Siksi älykkyystutkimuksen pitää olla luonteeltaan sellaista, jollaisena Lynn ja Vanhanen ovat sen nähneet: henkisiin ominaisuuksiin kohdistuvaa, kokeellista ja tarkkaa.

Erään tutkimuksen mukaan jo kahdenkymmenen mittausyksikön ero ihmisyksilöiden älykkyydessä aiheuttaa sen, etteivät he voi kommunikoida onnistuneesti keskenään, sillä alemman älykkyystason omaava henkilö ei kykene samaan semanttiseen erottelukykyisyyteen kuin korkeammin älykäs. Erot henkisessä suoriutumiskyvyssä heijastuvat tietysti myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Älykkäät ihmiset joutuvat usein väärinymmärretyiksi ja sortotoimien kohteiksi, mikä vähentää sitten myös heidän onnellisuuden kokemuksiaan. Kurjuutta intellektuelleille ei tuo kuitenkaan älykkyys sinänsä vaan se, että sitä ei ole kaikilla.

Toisin kuin onnellisuus, myös taloudellinen menestys on mitattavissa, ja siksi se sopii älykkyyden vertailupariksi. Kansakuntien taloudellista menestystä älykkyys selittää Lynnin ja Vanhasen mukaan hyvin. Samoin kansakunnan yleinen älykkyys selittää Suomen menestymistä PISA-testissä. Niin älykkyys kuin koulumenestyskin voidaan molempien mitattavuuden vuoksi kytkeä tutkimuksessa yhteen ja nähdä samassa kuvassa. Toki asiaan vaikuttavat muutkin seikat, mutta Lynnin ja Vanhasen todistelun valossa älykkyys on erittäin vahva taloudellisen menestyksen ja koulussa pärjäämisen selittäjä.

Omasta filosofin näkökulmastani voin todeta lähinnä sen, miten muuten voisikaan olla. Eikö olisi hieman hölmöä väittää, että koulumenestys ei perustu mitenkään älykkyyteen? Vaikuttaa itsestään selvältä, että koulumenestys riippuu älykkyydestä, jolla tarkoitetaan esimerkiksi loogista ajattelua tai verbaalista lahjakkuutta. Onko siis kyseinen tutkimus sittenkään muuta kuin nollatutkimusta – ei siksi, että se olisi menetelmiltään epäluotettavaa – vaan siksi, että se todistaa ilmeisen ja arvattavissa olevan asian, jonka voimme todeta myös ilman mitään tutkimusta: suoraan todellisuutta havainnoimalla?

Vastahakoisuus Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia kohtaan johtunee etupäässä siitä, että kyse on tuloksista, jotka ovat valideja tieteellisesti mutta jotka eivät miellytä tiettyjä tahoja poliittisesti. Tällainen kritiikin esittäminen on kuitenkin periaatteellisesti virheellistä, sillä tieteellisessä tiedonmuodostuksessa arvostelun pitäisi kohdistua prosessiin, jolla tieto on tuotettu – ei tutkimuksen tulokseen. Jos prosessi on moitteeton, myös tulokset pitää hyväksyä.

Liiallinen älykkyys voi myös pelottaa. Lisäksi älykkyyteen viittaaminen saattaa tuottaa vaikutelman, että kyse on länsimaisten ihmisten narsismista: halusta peilailla omaa kuviteltua tai todellista erinomaisuuttaan muiden kansojen ja heidän olojensa kehittymättömyydestä. Tämänkin riskin tiedostaen uskon, että länsimainen rationalismi on ihmiskunnan tärkeintä kulttuuriomaisuutta ja sellaisena puolustamisen arvoinen asia.

Kun ihmiset lähtivät vaeltamaan Afrikasta noin 50 000 vuotta sitten, he tuskin arvasivat, että jonain päivänä ihmiskunta tutkii omaa älykkyyttään pitäen sitä oman menestyksensä selittäjänä ja lähettämällä perään älykkyystutkimuksen riemuvoiton, Tatu Vanhasen. Evoluutio näyttää jatkuvan yhä, sillä älykäs kansakuntamme äänesti omassa älykkyydessään pääministeriksi älykkyystutkijan ilmeisen älykkään pojan. Mikäli saan äänestää, niin vanhempi Vanhanen on omassa rohkeudessaan ja sananvapauden käytössään kuitenkin hivenen etevämpi kuin poliittisen korrektiuden perässä juokseva uusi Vanhanen. Takeita evoluution edistymisestä ainakaan sukupolvien välillä ei välttämättä ole. Ennustan, että Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia seuraa vielä kolmas osa: IQ and School Success.

28. joulukuuta 2007

Kouluväkivallasta, osa 2


Kouluväkivalta lisääntyy kaiken aikaa ja kaikkialla, kuten viimeksi Örebron yliopistolla Ruotsissa, jossa sattui akateemisen tutkijan kuolemaan johtanut puukotustapaus. Ilmiö herättää kysymyksen, kuinka väkivaltaa oppilaitoksissa voitaisiin vähentää.

Kausaaliseen ajatteluun uskovana olen taipuvainen ajattelemaan, että tuokin teko johtuu jostain syystä. Kiintoisia ovat Ruotsissa esitetyt arvailut siitä, oliko tutkijan kaulan viiltäminen poliittinen murha. Kyseinen yliopistonlehtori oli tutkinut aihetta, joka on saatettu kokea tietyissä piireissä poliittisesti epäkorrektiksi. Murhattu Fuat Deniz oli emigroitunut Turkista Ruotsiin, jossa hän oli omaksunut länsimaisen oikeus- ja tiedekäsityksen. Hänen tutkimusaiheensa oli – ehkä kohtalokkaasti – Ottomaanien valtakunnan aikainen muslimien suorittama kristittyjen assyrialaisten salamurha.

Pahinta on, ettei poliittisen salaliiton mahdollisuutta voida enää tiedustella murhatulta ihmiseltä itseltään eikä myöskään rikoksen tekijältä, sillä poliisityön neuvottomuuden osoitukseksi murhaaja on edelleen kadoksissa. Siitä, kuinka muslimienemmistöisissä maissa sorretaan eurooppalaisia vähemmistöjä ja esimerkiksi homoseksuaaleja, ei sallittaisi puhuttavan mitään sen enempää Euroopassa kuin kyseisissä maissakaan.

Olosuhteiden kokonaisuus paremmaksi

On selvää, ettei todellista turvallisuutta voida lisätä rajoittamalla, kahlitsemalla eikä lisäämällä vartijoita vaan puuttumalla väkivallan syihin. Olosuhteet kokonaisuudessaan pitäisi tehdä yhteiskunnassamme sellaisiksi, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä henkensä puolesta vain toteuttaessaan sananvapautta tai tavoitellessaan tietoa ja totuutta. Tämä edellyttäisi viisaita poliittisia ratkaisuja suhteessa siihen, kuinka toivottavaa monikulttuurinen rikastuminen oikeastaan on.

Pahinta on, että yliopistoissamme vaaditaan nykyään juuri sellaista politiikkaa, joka edistää epädemokraattisten ainesten leviämistä yhteiskunnassa. Monikulttuurisuutta on yritetty edustaa siinä idealistisessa uskossa, että vieraista kulttuureista saapuneet ihmiset automaattisesti omaksuvat meidän tapamme ja lakimme. Tosiasiassa näyttöä on lähinnä päinvastaisesta. Vierasmaalaiset pitävät omat tapansa ja kielensä myös Suomessa ollessaan, ja he siirtävät ne jälkipolvilleen. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Helsingin Sanomien uutinen, jonka mukaan yli kymmenen prosenttia Helsingissä syntyneistä lapsista on ”vieraskielisiä”. Tosiasiassa vastasyntyneet eivät puhu vielä mitään, mutta heitä pidetään oletuksenomaisesti – paitsi kumpaakaan kotimaista kieltä osaamattomina – myös vieraan kielen äidinkielekseen omaksuvina.

Monikulttuurisuus on voitu usein nähdä myönteisenä asiana, kun oletuksena on ollut, että se johtaa maahanmuuttajien sopeutumiseen länsimaisen kulttuurin ehtoihin. Mutta käytännössä syntyy kulttuureja kulttuurissa, ja suomalaiset onkin pakotettu luopumaan omista tavoistaan. Tämän merkiksi Myllypuron koulussa ei enää järjestetty edes tavanomaista joulujuhlaa, jotta asiaan liittyvä kristillisperäinen uskonnollisuus ei ”loukkaisi ketään”, vaan sen asemasta vietettiin ”joulutalenttia”. Samaan tapaan eräät piirit hoilasivat vallankumouslauluja 1970-luvulla. Mutta lyhyeen tuokin idealismi tyssäsi, kun käytännön seuraukset selvisivät.

Idealisteille narun pää käteen

Yliopistomaailmassa monikulttuurisen (ja siten myös arvoristiriitoja sisältävän) yhteiskunnan puolesta ovat puhuneet varsinkin feministit, sosialistit ja postmodernistit. Rationalistit on usein kiirehditty tuomitsemaan, vaikka he ovat pysyneet tieteellisissä tosiasioissa. Esimerkiksi Tatu Vanhanen on esittänyt Richard Lynnin kanssa tekemänsä tutkimukset kansakuntien älykkyydestä johtopäätösten osalta täysin riippumattomina. Vanhanen vanhempi on todennut, että jos haluamme tietynlaisia tuloksia, meidän on toimittava tietyllä tavalla. Toisenlaiset ratkaisut johtavat toisenlaisiin tuloksiin. Mutta monet vasemmistolaisperäiset tutkijat näkevät Lynnin ja Vanhasen sinänsä rohkeat ja kunnioitusta herättävät tutkimukset vuosilta 2002 ja 2006 suurina uhkina ja kiirehtivät tuomitsemaan ne. Toteamukseni ei tarkoita, että poliittisia johtopäätöksiä ei pitäisi lainkaan tehdä. Ne voisivat kuitenkin olla sellaisia, joissa kulttuuriseen narsismiin syyllistymättä tunnustettaisiin älykkyyden ja kulttuurin kehittyneisyyden korrelaatio. Tämä antaisi korkean älykkyyden maille oikeuden puolustaa omaa elämänkäytäntöään. Kulttuurien välillä ei vallitse relativismia, vaan toiset kulttuurit ja poliittiset järjestelmät voitaisiin tunnustaa selvästi muita paremmiksi.

On kehnoa, että useat tutkijat suhtautuvat monikulttuurisuuden edistämiseen täysin kritiikittömästi. Demokraattisiin vapauksiin vedotessaan he tulevat puolustaneiksi epädemokraattisten olosuhteiden pystyttämistä keskelle yhteiskuntaa ja vapaata tiedettä. Kun tämän politiikan lopputuloksena joku akateeminen tutkija saa lopulta Moran kurkkuunsa tai keuhkoonsa, kuten Deniz, on monikulttuurisuuden vaatijoille tullut narun pää käteen.

Kenties yliopistojen rekrytointipolitiikkaa tulisikin muuttaa perusteellisesti, jotta niidenkään piirissä ei voitaisi tehdä sellaista posketonta politiikkaa, joka käytännössä on täysin epärealistista ja vastuutonta sekä nakertaa akateemisen maailman omia vapausihanteita. Tämä tarkoittaa, että monikulttuurisuuden hokijat voisi rajata yliopistoista pois, ennen kuin he kieltävät kriittisen ja rationaalisen ajattelun myös tieteiden yhteydestä.

Toisinajattelijat, kuten Lynn ja Vanhanen ovat tieteellisen kriittisyyden kantava voima. Olen myös itse joutunut kärsimään virkojen ja apurahojen menetyksinä sen, että olen kyseenalaistanut kaikkein ilmeisimmät heikkoudet feministien ja postmodernistien kirjoituksista, vaikka niiden havaitseminen ei edellytä edes poikkeuksellista vaivaa. Massakulttuurin mukana ajelehtivia palkitaan ja kriittisiä lyödään. Myös tämä epäoikeudenmukaisuus pitäisi saada loppumaan. Muuten käy niin, että rationalistitkin hakevat kaapistaan säilän ja lähtevät kovat kaulassa ”puolustamaan totuutta, oikeaa ja hyvää”, kuten tohtorinmiekan käyttöohjeissa sanotaan.

27. joulukuuta 2007

Otetaanko uskonto vakavasti?


Tuomas Nevanlinna on Radio Helsingin maskotti, aivan kuten hänen keskustelijaparinsa Jukka Relanderkin. Molemmilla on maineikas sukunimi, josta on tunnetusti apua julkkikseksi ryhtymisessä suomalaisessa seurapiirielämässä.

Nevanlinnan ja Relanderin puheentuottamismenetelmä on yksinkertainen. Ensin valitaan jokin tekninen tai teollinen aihe, joka liittyy kaupungistumiseen tai talouselämään. Esimerkiksi kelpaavat vaikkapa liukuportaat. Sitten ne tulkitaan vertauskuvaksi ja etsitään laitteistolle analogia eli vastaavuus yhteiskunnallisen elämän piiristä. Tämän jälkeen puhutaan kyseisestä abstraktista ja yhteiskunnallisesta asiasta liukuportaiden vertauskuvan kautta, esimerkiksi siihen tapaan, että (esimerkki on keksitty) ”yhteiskunnallinen uusintaminen, talousjärjestelmä ja teollinen tuotanto ovat kuin liukuportaita, jotka kiertävät lakkaamatta ja kuljettavat eri porrasaskelmilla olevia ihmisiä luokkayhteiskunnan kerroksesta toiseen”. Tulos on, että kuulijalle syntyy havainnollinen käsitys itse aiheesta, jolloin tie ymmärtämiseen tasoittuu. Lopulta kuulija alkaa pitää sekä itseään että puhujia neroina. Olennaista on, että keskusteltaessa liukuportaista voidaan tietenkin puhua kaikista muista paitsi Radio Helsingin taustalla vaikuttavan mediakonsernin eli SanomaWSOY:n omista liukuportaista.

Samaan konserniin kuuluva Helsingin Sanomat nosti äskettäin suurella kiitoksella esiin sen, että Tuomas Nevanlinna on julkaissut uskonnollisen kustantamon kautta pari uskontoa käsittelevää teosta. Lehti kiittää filosofi Nevanlinnaa siitä, että hän ”ottaa uskonnon vakavasti”. Mutta kuinka ihailtavaa tuo filosofien ja muiden tieteilijöitten taipumus ottaa uskonto todesta loppujen lopuksi on? Ja millä tavoin he ottavat uskonnon vakavasti? Antti Eskola sai vähän aikaa sitten valmiiksi kolmiosaisen uskontrilogiansa, jonka osassa Tiedän ja uskon (2003, s. 92) hän puolestaan kiitti jyväskyläläistä uskonnonfilosofi Sami Pihlströmiä siitä, että tämä näyttää olevan niitä harvoja filosofeja, jotka ”ovat pitäneet uskontoa pohtimisen arvoisena”. Huomattava on, että niin Nevanlinnalla, Eskolalla kuin Pihlströmilläkin on myönteinen kuva kristinuskosta.

Itse katson, että jokainen heistä on huolissaan taivasosuudestaan, eikä Eskolakaan tehnyt suurta poikkeusta luopuessaan uskostaan marxismiin. Hän tuli vain yhdestä uskosta toiseen. Lisäksi hänen uskonnollinen etsintänsä jäi ohueksi, sillä hän jäi tietoteoreettisen pohdinnan vangiksi analysoidessaan, onko maailma parempi vai huonompi ilman Jumalaa vai Jumalalla varustettuna. Näin ajateltaessa kyse on pragmatismista eli pelaamisesta sillä kysymyksellä, mitä käytännössä tapahtuu, jos ihminen uskoo tai ei usko. Yhtä hyvin voisi spekuloida uskolla Eskolaan itseensä tai Kekkoseen. Samantyyppistä uhkapelurin strategiaa harrasti tunnetusti jo Blaise Pascal.

Pihlströminkin asenteessa on kyse uskonnon tietoteoreettisilla ehdoilla askartelusta: hänkin pohtii uskonnollisen uskon ”oikeutusta” milloin kognitiivisten teorioitten, milloin episteemisten tai fideististen ehtojen vallitessa. Pohdinnan ulkopuolelle jätetään tällöin sekä uskonnollisen kokemuksen merkitykset että eksistenssifilosofiset ajatukset Jumalan läsnä- tai poissaolosta. Pelkän sosiologis-pragmatistisen ajattelun vangiksi jääminen latistaa niin Eskolan ja Pihlströmin kuin Nevanlinnankin pohdintoja. Eskolan ja Pihlströmin uskonnonfilosofiset pyrkimykset olen arvioinut jo teoksessani Filosofiset viuhahdukset (2007, s. 325–330).

Jos uskonnollisia kysymyksiä tarkastellaan arvioimalla vain niitä yhteiskunnallisia tuloksia, jotka seuraavat, jos ihmiset uskovat tai eivät usko, tällainen ajattelutapa vahvistaa uskontojen omaa pinnallisuutta. Esimerkkinä siitä on amerikkalainen menestyksen teologia. Sen mukaan rikkautta pidetään seurauksena uskosta Jumalaan, kun taas köyhyyttä ja kurjuutta pidetään Jumalan rangaistuksena tai merkkinä epäuskosta. Kuinka julma alistamisen väline uskonnosta voikaan tällöin tulla?

Eräs toinen suomalaisten nykyteologien – teologi Nevanlinnan, teologi Eskolan ja teologi Pihlströmin – heikkous liittyy siihen, että he eivät erota uskoa ja uskontoja riittävän selkeästi toisistaan. Tästä erottamisesta myös kirkko varoittaa ihmisiä, sillä sen valta riippuu siitä, miten kuuliaisesti ihmiset noudattavat uskontokunnan tapoja ja maksavat kymmenyksiään. Monille ihmisille kirkko on pelkkä rakennus. Uskon ja uskonnon erottaminen voisi olla hyväksi ihmisten omalle spiritualiteetille.

Onko huoli uskonnoista epäuskoisuutta?

Entä uskonto itse? Mikä rooli sille olisi myönnettävä? Uskonnot ovat nykypäivänäkin hurjia vallankäyttäjiä. Minusta on huolestuttavaa, jos niin sanottuina intellektuelleina pidetyt henkilöt alkavat kiemurrella uskontojen taakse omassa kuolemanpelossaan, joka on vain henkilökohtaista alkuperää. Minulle se kertoo, että he ovat epävarmoja eivätkä tosiasiassa usko mihinkään. Usko taas ei petä, kun uskoo. Mutta vielä paljon huolestuttavampaa on, että uskontojen kautta tukahdutetaan ihmisten älyllisiä pyrkimyksiä ja korvataan järjen käyttö ideologisella vallalla.

Tiedän kyllä, kuinka suhteellista ja puolueellista esimerkiksi yliopistollinen asiantuntijavaltakin on, mutta en kääntyisi etsimään parempaa vaihtoehtoa uskontojen piiristä. Kenties paras vaihtoehto voisi löytyä sekä uskonnon että tieteen ulkopuolelta, sillä ne molemmat ovat metafyysisen ideologian eli tietynlaisen uskonnon muotoja omassa kartesiolaisessa puhtaan tiedon ja jumaluuden tavoittelussaan. Niiden tuolle puolen pyrkii asettumaan esimerkiksi Martin Heideggerin edustama ajattelu (Denken), joka hylkää niin sanotun ontoteologisen metafysiikan eli uskonnollisella savijalustalla lepäävän tieteilyn kokonaisuudessaan.

Entä toimiiko uskonto edes käytännössä? Omasta mielestäni ei ole mitään syytä luritella ylistyslauluja uskonnoille maailmassa, jossa islamin ja kristinuskon varjolla poljetaan ihmisten oikeuksia ja tuotetaan pahoinvointia keskelle arkipäiväistä todellisuutta. Kehnointa on, että filosofeina esiintymään pyrkivät tahot ovat alkaneet tarkoittaa uskontojen ”vakavasti ottamisella” menoa mukaan tuohon uskontojen harjoittamaan mielipiteenmuokkaukseen. Asiaa ei mainittavasti paranna se, että Nevanlinna näkee kristinuskossa myönteisenä sen protestoivan luonteen, sillä kyseinen kapinahenkisyys on ollut niiden ilmiöiden leimaamaa, joita vastaan se on pyrkinyt käymään.

Uskontokritiikki on kaiken kriittisyyden ehto

Myös minun mielestäni uskonnot tulee ottaa vakavasti, mutta tällöin tarkoitan vakavasti ottamisella sitä, että niihin suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti ja pysytään etäällä niiden hunajaiselta kuulostavista lupauksista, jotka tosiasiassa sisältävät poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia kahleita sekä sellaisia vapaan ajattelun ja sanankäytön rajoituksia, jotka kieltävät ihmisiä toteuttamasta omaa olemustaan älyllisenä ja inhimillisenä olentona. Esimerkiksi kristinusko tarjoaa pelastusta, mutta tosiasiassa se on estänyt monia ihmisiä elämästä täysipainoista elämää ja johdattanut heitä oman elämänsä kadottamiseen. Aivan niin kuin Friedrich Nietzsche totesi, uskonnot ovat johtaneet ihmisluonnon täydelliseen kieltämiseen, ja Mihail Bakunin vahvisti: kaiken yhteiskunnallisen kriittisyyden ehto on uskontojen kritisoiminen. Tästä aiheesta voitte lukea lisää esimerkiksi kirjastani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005).

Uskonnollisista aiheista kirjoittamisen ajatellaan luovan filosofeille syvällisyyden mainetta samaan tapaan kuin uskonnolliset kustantajatkin katsovat saavansa prestiisiä siitä, että myös tieteilijät julkaisevat heidän kauttaan. Uskonnolliset kirjoittajat taas haluavat kirjansa mielellään julki tieteellisiltä kustantajilta, sillä niiden ajatellaan vahvistavan kirjoittajien uskottavuutta. Juuri tämän viehättävän kaupankäynnin vuoksi todellinen älyllinen kirjallisuus on kustannustalojen piirissä jäissä.

En tiedä, olenko päätymässä Eskolan, Nevanlinnan ja Pihlströmin kanssa samaan kerrokseen, vai määrätäänkö minut Nietzschen ja Bakuninin kanssa alakertaan, mutta tuntuisi tympeältä pyrkiä laittautumaan gospeljengin kanssa samoihin bileisiin. Taidankin jäädä kiertämään noihin liukuportaisiin – ellen sitten raukea Nirvanaan. Minun Jumalanihan on platoninen hyvän idea, joka saa ilmaisunsa kauniiden nuorten miesten vartaloissa, joten eipä taitaisi meistä olla samoille näköalapaikoille Taivaassakaan.

24. joulukuuta 2007

Hauskaa Joulua!



Iloista Joulua ja jouluenkeleitä kaikille! ;)

22. joulukuuta 2007

Nemesiksestä


Tänään on talvipäivän seisaus, eli päivä on lyhimmillään ja olosuhteet pimeimmillään. Niinpä kirjoitan nemesiksestä. Nemesis on luonnon kosto, joka seuraa hybriksestä eli pyrkimyksestä asettua edellytystensä ulkopuolelle. On tietenkin vaikea sanoa, mitkä kenenkin edellytykset loppujen lopuksi ovat, jos niitä ei kokeile. Siksi rajojen testaaminen on tärkeää. Kokemuksesta tulee paljon tietoa, mutta vasta kokemuksista oppiminen lisää ymmärrystä, ja johtopäätösten tekoon puolestaan tarvitaan filosofiaa. Sen taas voi saavuttaa älyllisen työskentelyn kautta, ei niinkään kokemuksista suoraan. Muutenhan kaikki kokeneet ihmiset olisivat viisaita, mitä he eivät ole.

Mutta asiaan. Nemesiksen katsotaan seuraavan aina tietyistä syistä. Syy–seuraus-suhteita puolestaan kutsutaan kausaalisuhteiksi latinan sanan causa (”syy”) mukaisesti. Kausaliteetti tarkoittaa siis vaikutusyhteyttä, jota kuvaavat ”jos–niin”-muotoiset lauseet. Esimerkiksi: ”Jos valtio luopuu asevoimista, niin vihollisesta tuntuu houkuttelevammalta hyökätä maahan, ja siksi tämänkaltainen pasifismi johtaa sotaan.” Tai: ”Jos ihmiset maksavat asunnoista liikaa, niin heidän kulutusmahdollisuutensa heikkenevät ja kotimainen kysyntä tyrehtyy, mikä johtaa lamaan ja asuntojen hintojen romahtamiseen.” Esimerkkinä voi olla myös seuraava: ”Jos rajat avataan suvaitsevaisuuden nimissä kaikille maahan pyrkijöille, niin rasismi lisääntyy, kantaväestö alkaa penätä oikeuksiaan ja nationalismin vastaisuus edistääkin nationalismin esiinnousua.”

Edellä esitetyt esimerkit ovat tietenkin kuvitteellisia, mutta ne voivat sisältää myös totuuden asioiden tilasta. Olennaista on, mitä me tiedämme yhteiskunnassa vaikuttavista kausaaliyhteyksistä. Niiden selvittämistä varten on olemassa yhteiskuntatiede. Yhteiskuntatieteissä on kuitenkin viime aikoina kieltäydytty tutkimasta ja kertomasta esimerkiksi väestöpolitiikkaan, rikostilastoihin ja työvoimapolitiikkaan liittyviä kausaalisuhteita niiden kaikessa karuudessaan. Esimerkiksi rikoksentekijöitä ei oikeusministeriön tilastoissa saa enää luokitella etnisen alkuperän mukaan, vaikka tieto olisi mitä kiinnostavin.

Vaihtoehtoiset maailmat

Tosiasioiden lisäksi yhteiskuntatieteissä olisi tärkeää pystyä operoimaan myös kuvitteellisilla asiaintiloilla ja soveltaa niiden mukaisia olettamuksia tutkimuskysymyksiin siitä huolimatta, että ne voidaan kokea spekulatiivisiksi tai poliittisesti epäkorrekteiksi. Niiden kautta saadaan tärkeää tietoa, jota ei muuten saataisi. Kansalaisten asenteita ei ole tutkittu tällaisten kuvitteellisten mahdollisuuksien ja kausaalisuhteiden pohjalta juuri lainkaan, vaikka niin sanotulla sosiologisella mielikuvituksella operoiminen oli sellaisenkin vasemmistolaisena tunnetun yhteiskuntatieteilijän kuin C. Wright Millsin lempiaihe ja hänen kenties merkittävin innovaationsa.

On hieman yksinkertaistavaa kysyä ihmisiltä vain sitä, ”kannattavatko he Suomen liittymistä Natoon”, sillä ihmiset eivät yleensä edes tiedä, mitä merkitystä koko asialla voi olla. Ihmisten mielipiteet vaihtelevat lisäksi sen mukaan, millainen tilanne kulloinkin vallitsee, ja siksi rauhan aikana saadaan erilaisia tuloksia kuin kriisin aikana. Kausaalisuhteet ja mahdolliset asiaintilat huomioon ottava tutkimuksenteon tapa olisikin sellainen, jossa asioita tiedusteltaisiin esimerkiksi seuraavasti: ”Kannattaisitteko Suomen liittymistä Natoon, jos tietäisitte, että Naton jäsenenä Suomi päättää itsenäisesti myös siitä, osallistuuko se yksittäisiin Nato-operaatioihin vai ei?” Tai: ”Vastustaisitteko Suomen liittymistä Natoon, jos se merkitsisi myös sen tosiasian hyväksymistä, että Suomen joutuessa sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi yhdelläkään muulla maalla ei ole velvollisuutta auttaa Suomea millään tavoin?”

Esimerkkejä on muitakin: ”Kannattaisitteko maahanmuuton lisäämistä ja työvoimapulan poistamista avosylisellä ulkomaalaispolitiikalla, jos ottaisitte huomioon, että maahanmuuttajien keskuudessa työttömyysprosentti on kantaväestöä korkeampi ja että Suomessa on edelleen 200 000 työtöntä?”

Kuten edellä esitetyistä lauseista havaitaan, on tärkeää, että tiede ja tutkimus tunnistavat ja tunnustavat kausaalisuhteiden olemassaolon ja että yhteiskunnassa pyritään ennakkoluulottomasti selvittämään, mitä mistäkin seuraa. Aina näitä vaikutusyhteyksiä ei voida tietää varmasti, ja silloin joudutaan turvautumaan todennäköisyyksiin. Mutta mitään yhteiskunnallista tietoa ei tulisi pimittää vain siksi, että se ei miellytä joitakin poliittisia tahoja. Jotta politiikassa voitaisiin toimia viisaasti, suunnittelun ja päätöksenteon taustalla pitää olla oikeaa tietoa syistä ja seurauksista eli vaikutusyhteyksistä: ”Jos... niin.”

Faktojen selvittäminen ja toisinajattelu

Kuvittelukykynsä ansiosta ihminen voi ajatella ja toimia myös toisin kuin mihin olosuhteet pakottaisivat häntä. Ihminen ei ole pelkkien vaistojensa varassa toimiva olento, kuten eläin, vaan hän voi esimerkiksi sanoa ”ei”. Juuri kieltäymyksistä syntyy moraali, jonka johdosta ihminen voi olla vaikkapa armelias. Mutta yhteiskunnallisiksi kausaalisuhteiksi sanotaankin nimenomaan sellaisia käyttäytymistaipumuksia, joissa rajat ovat jo tulleet vastaan ja voidaan tehdä yleistys: kyse on yhteiskunnallisesta laista tai lainomaisuudesta. Ja niiden selvittämisessä meitä valaisee muun muassa historia.

Tieteiden piirissä on väitelty paljon siitä, onko olemassa ihmisluonto, josta yhteiskunnalliset lainalaisuudet syntyvät, vai ovatko ihmisten käyttäytymisessä havaitut säännönmukaisuudet yhteiskunnallisia joukkokäyttäytymisen lakeja. Joka tapauksessa havaituista käyttäytymispiirteistä ja tosiasioista on syytä oppia. Muuten seuraa luonnon kosto.

20. joulukuuta 2007

Totalitarismia?


Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra.

Kriitikkona olemisen varjopuoli onkin eräänlainen katsomoon asettuminen ja ilmiöiden kommentointi sieltä: sen arvioiminen, mikä miellyttää katsojaa itseään ja mikä ei. Kriitikon synneistä syvimpiä on se, että (1) hän pitäytyy kuvailemaan ja moralisoimaan ilmiöiden pintapuolta eli sitä, mitä hänen silmänsä näkevät, mutta ei pyri tulkitsemaan ilmiöiden merkityksiä. Niiden tajuaminen edellyttäisi asioiden läpi tai yli näkemistä. Toinen keskeinen kriitikon virhe on, että (2) kriitikko ei puhu arvosteltavista teoksista vaan omasta suhteestaan niiden käsittelemiin aiheisiin tai tekijöihin.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen ei ole kriitikko, vaan hän on eräänlainen sihteeri, nimittäin valtiosihteeri. Kun sihteeri tarttui kynään arvostellakseen Kristian Smedsin ohjauksen Tuntemattomasta sotilaasta, hän vahvisti ja toteutti edellä mainittujen virheiden lisäksi kriitikon kolmannen (3) kardinaalivirheen: hän arvosteli teoksen sitä näkemättä! Jokaisen ihmisen pitäisi tietää, että jos ei ole nähnyt teosta, hänellä ei voisi olla siitä mielipidettäkään.

Volasen kardinaalimoka saattaisi olla ymmärrettävissä, jos hänellä ei ollut tarkoitustakaan puhua itse teoksesta vaan ilmaista omia poliittisia näkemyksiään tai jos jotkut korkeammat tahot olivat laittaneet hänet asialle, kuten pari päivää myöhemmin kävi ilmi. Joka tapauksessa juttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi maininnalla, että kirjoittaja esiintyy ”yksityishenkilönä”, kasvattaa nyt keskustelun karvasta kauraa lehden kulttuurisivuilla. Koska Volasen arvio ei perustu mihinkään, sen voisi ohittaa olankohautuksella, mutta sinänsä on teatterin päämäärien mukaista, että asiasta herää myös taustoja koskevaa keskustelua.

Verba volant

Oletettavaa on, että Volanen on Matti Vanhasen spokesman, sillä hän toimii valtioneuvoston kanslian päällikkönä. Kekkosmaiset eleet omaksunut Vanhanen puolestaan on pyrkinyt viime aikoina rajoittamaan median toimintavapauksia. Häntä varmasti harmittaa, että kansakunnan päänäyttämöllä esitetään Tuntemattoman sotilaan puolianarkistista tulkintaa, jossa poliittisen vallan legitimiteetti kiistetään poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Kun Volanen antautui kirjoittamaan teatterista otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”, hän näytti tarkoittavan ”totalitarismilla” sellaista ajattelua, joka tosiasiassa on yksilöllistä. ”Demokratiana” hän pitää omia virkamiehen mielipiteitään.

Mielestäni on huolestuttavaa, että valtion virkamieseliitti koostuu henkilöistä, joilta ei irtoa ymmärrystä symbolista esittämistä eikä taiteellista monitulkintaisuutta kohtaan – ei myöskään näkemystä taiteiden kokonaisroolista yhteiskunnassa. Tästä todistavat Volasen valittelut, että Smedsin eräässä aiemmassakin ohjaustyössä esitettiin näkemys poliittisten murhien mahdollisesta ajankohtaisuudesta tulevaisuudessa. Tuulesta temmattu oli myös Volasen tapa yhdistää Tuntemattomassa sotilaassa esitetyt ampumiset Jokelan koulun välikohtaukseen.

Yksinkertaisinkin ymmärtää, ettei mikään näytelmä voi olla kuvaamiensa tapahtumien syy – siitä huolimatta, että myös syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat olivat kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Sen sijaan väkivaltaisten sattumusten taiteelliset esitykset ovat kuin eräänlaisia etiäisiä, joita taiteilijat ovat nähneet kautta aikojen aavistellessaan asioiden ajautuvan yhteiskunnassa väkivaltaiseen suuntaan. Väkivallan kuvaaminen on siis eräänlaista yhteiskuntakritiikkiä, jonka sisältönä on valtaa pitäville suunnattu kehotus pidättäytyä poliittisista virheistä, jotta yhteiskunnassa ei ajauduttaisi avoimeen väkivaltaan.

Sen sijaan Volasen tapaiset korkeat virkamiehet, joita valtionhallinnossa ja politiikassa on runsaasti muitakin, ovat omassa moralismissaan itse tärkeimpiä syyllisiä siihen, miksi yhteiskunnassa viriää vihaa. Ensin he myyvät maamme internationalisteille, sitten kaventavat kantaväestön poliittisia oikeuksia pyrkimällä kuohimaan sananvapautta ja vaatimalla ”poliittista korrektiutta”, ja lopuksi nämä koko ikänsä puolueviroissa istuneet nostavat vielä kymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa.

Volanen ei ole siis minun Suomeni sankari, vaan Tuntemattoman sotilaan roolijaossa hän kuuluisi ”linjaan, jossa pakokauhu paranee”. Sen sijaan kunnia kuuluu edelleenkin Antti Rokan kaltaisille tavallisille suomalaisille, joita on turha laittaa keräämään kiviä kenenkään polkujen pieliin.

Kun Volanen erehtyi vastauksessaan Smedsille vetoamaan siihen, että hänen mielestään ”tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”, hän jatkaa samaa keskustalaista puusilmäisyyttä, joka on leimannut myös Matti Vanhasta. Jos näytelmässä ammutaan poliitikkoja, niin mikä itse asiassa on syy, ja mikä on seuraus? Seuraushan on se, mitä näyttämöllä jo esitettiin (poliitikkojen ampuminen), ja syyt ovat politiikanteossa! Samanaikaisesti lehti kertoo, että Mauri Pekkarinen ”tutkii alusvaatemainosten siveellisyyttä”.

Jos Volanen olisi lukenut (eikä kiirehtinyt tuomitsemaan) Nietzscheä, hän tietäisi, että ”ennen vaikutusta uskotaan toisiin syihin kuin vaikutuksen jälkeen” (Iloinen tiede, ajatelma 217). Mitäpä muuta Volasen kommenteille voisi siis kuin nauraa.

Kyse on taiteen vapaudesta

On huolestuttavaa, jos Smedsin soveltamaa yhteiskuntakritiikkiä ei saisi esittää, mikäli Nietzsche ja Heidegger aletaan nähdä valtionvihollisina ja heidän tavoillaan ajattelevat ihmiset uhataan ”haastaa”. Viranomaisvallan tarjoamat haasteet kun eivät ole koskaan älyllisiä vaan pelkästään juridisia ja normatiivisia. Normittava eetos jää kuitenkin ohueksi ja mitättömäksi, sillä se ei selitä eikä lisää ymmärrystä.

”Mitä teemme? Mitä teemme; sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan”, totesi Nietzsche (Iloinen tiede, ajatelma 264). Tämän mukaan taidettakaan ei ymmärretä taiteeksi, vaan kaikki vaihtoehtoinen hälytyskellojen soittelu tuomitaan Marilyn Monroesta Marilyn Mansoniin. Imaginaarinen eli kuvitteellinen ajattelu on kuitenkin tärkeää sellaisen poliittisen totalitarismin torjumiseksi, jota virkamiespoliitikot itse edustavat. Diktatuurissahan taide kuuluu vallassa olevalle puolueelle, kuten Suomessa Suomen Keskustalle. Jos taiteellisten ja muiden mahdollisten maailmojen kuvittelu kielletään, meidät pakotetaan yhden totuuden todellisuuteen, jossa saa julkaista vain hallituksen tiedotteita, kuten Pohjois-Koreassa.

Tiedän toki yliopistojen ja filosofian laitosten koostuvan kultaista keskitietä kulkevista demarifilosofeista ja muista pragmatisteista, jotka haluaisivat neutralisoida kaiken. Filosofin viran voi saada vain alistumalla myötäilemään valtaapitäviä ja heidän lakeijoitaan. Sama näyttää toistuvan myös poliittisessa hallinnossa. Demokratian ja harmonisen elämän haaveista hymiseminen on turhaa silloin, kun kotimainen ja Euroopan unionista lähetetty direktoraatti pyrkii kiistämään kansalaisten omien etujen toteutumisen.

Smeds puolestaan on oikeassa vastatessaan, että Volasen edustaman 70-lukulaisen pullamössösukupolven tulisi itse ratkaista omat ongelmansa suhteessa menneisyyteensä. Kyseinen virkamieskunta näyttääkin olevan tämän yhteiskunnan keskeisimpien ongelmien, kuten kalliiksi käyvän valtiobyrokratian tärkein syy. An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur!


19. joulukuuta 2007

Tunnen itseni formulakuskiksi


Tunnen itseni formulakuskiksi hakiessani toistuvasti työpaikkaa. Koska kokemus on oravanpyöräksi muuttuneessa työelämässä yleinen, juuri siksi kai julkisuudessa keskustellaankin formulasuharien työsopimuksista. Ihmiset näkevät heidän sopimustensa katkeiluissa ja jatkumisissa omia elämäntilanteitaan, toisin sanoen siirtymisiä pätkätöistä toiseen.

Muutoin akateemisen tutkijan työnhakutilanteet eivät trasselijussien sopimuksia vastaakaan. Erona ovat muun muassa ne rahavirrat, jotka teknisen lajin harjoittajille maksetaan – suurimmaksi osaksi tyhjästä. Kun Heikki Kovalainen kuittaa ensi kaudesta 10 miljoonaa dollaria ja Kimi Räikkönen tuplaten, saa kumpikin yhdestä kilpailuviikonlopusta puoli miljoonaa tai kokonaisen millin. Koska minulla ei ole televisiota, en onnekseni formulakisoja seuraa enkä niin muodoin osallistu heidän kassansa kartuttamiseen. Mutta aina on mahdollista, että liikenteessä tulee vastaan joku heidän malliensa mukainen kurvien kauhu.

18. joulukuuta 2007

Ikärajoista


Sosiaali- ja terveysministeriö aikoo kieltää kaikki rahapelit lapsilta ja nostaa rahapelien sallitun ikärajan 15 vuodesta 18:aan. Perusteeksi mainitaan se, ettei lasten ja nuorten haluta jäävän rahapelien koukkuun sekä tuhlaavan rahojaan hedelmäpeleihin.

Kuinka ajattelevaista. Tapaus sopii esimerkiksi kaksinaismoralismista. On tärkeää, että aikuiset saavat tehdä sellaista, mikä kielletään lapsilta. Pohtiiko kukaan, millä tavoin kiellot tekevät pelaamisen houkuttelevaksi? Eikö olisi ollut järkevämpää tehdä rahapelien pelaaminen täysin ilmaiseksi, kieltää ne kaikilta 18 vuotta täyttäneiltä sekä sallia pelit vain lapsille, joille ne tasonsa puolesta sopivat? Muuten on vaara, että joku Nasse-setä pelaa lastensa säästöpossurahat valtion kasinossa. Valtio voisikin kieltää itseltään ja kaikilta muilta myös alkoholinmyynnin. Vai haluaako valtio olla ”vain se viinanmyyntiä ja rahapelejä harjoittava gangsterijengi”?

14. joulukuuta 2007

Homoille akateemisia oikeuksia?


Ruotsin kirkko hyväksyy Yleisradion välittämän uutisen mukaan homoavioliitot. Herra Jumala, onpa edistyksellistä! Milloinhan Suomen yliopistot hyväksyvät minut filosofian laitoksen dosentiksi? Oman suhteeni virallistamisesta yliopistoon eivät heteroprofessorit ole suostuneet edes keskustelemaan vaan ovat tahallisesti pitäneet minut visusti niin muodollisten kuin tosiasiallistenkin toimintamahdollisuuksien ja kiinnitysten ulkopuolella. Ilkeyksissään he ovat hylkäyttäneet hakemukseni ystävillään, kun ovat voineet. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa toimittiin juuri niin, mistä kantelin myös eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Sen sijaan eräs heteroteologi kyseiselle laitokselle kyllä kelpuutettiin filosofian dosentiksi, ja hänen sallittiin hakeakin tehtävään omasta aloitteestaan, kun taas minun ja monista kysymyksistä kanssani samalla tavoin ajattelevan everstiluutnantti, professori Aki Huhtisen hakemus laitoksen dosentiksi yritettiin tyrmätä professori Leila Haaparannan vaatimissa etukäteiskeskusteluissa. Nahkurin orsilla tavataan.

13. joulukuuta 2007

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan


Feministien toimintamotiiveja leimaa nykyäänkin niin sanottu peniskateus, vaikka freudilaisen ajattelun leviämisen myötä tuon tekijän voisi luulla tulleen jo niin perusteellisesti tiedostetuksi, ettei se enää vaikuttaisi. Esimerkkinä naisille tyypillisestä peniskateudesta voin viitata muutamiin feministeille ominaisiin kielikuviin, joita he ovat käyttäneet pyrkiessään esittämään kastraatiouhkauksia meitä miehiä kohtaan. Asiaan voi tutustua esimerkiksi lukemalla verkkokirjaani Seksit selviksi (2007, s. 28).

Lisänäyttöä asiasta saadaan joka päivä. Nyt myös Ruotsin puolustusvoimien vaakunaleijona joutui feministien hyökkäyksen kohteeksi, kun tasa-arvoviranomaiset löysivät todellisen tryffelin ja kastroivat kuviosta omalla timanttisella oivalluksellaan pippelin pitäen sitä ”naisia loukkaavana”. Kuinka pahasti tämä loukkaakaan ruotsalaisia miehiä, jopa niin, että se luo heidän suomalaisille veljilleen syyn osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan.

Mutta ilmentääkö naarasleijona tasa-arvoa paremmin? Suomen vaakunassahan on jo sellainen. Onko naaras sukupuoleton? Pitääkö kenenkään olla sukupuoleton? Outoa on, jos tasa-arvoisuus mielletään aina vain jonkin muka-alistetun kansanosan tai sellaisena pidetyn ryhmän vähemmistöoikeudeksi. Eikö tasa-arvoisuus olekaan sitä, että molemmilla sukupuolilla on samat oikeudet ja velvollisuudet eikä sukupuolten ulkoisia ja luonnollisia tunnusmerkkejä koeta tasa-arvoa loukkaavina? Eikö urosleijona saa olla uros, jos kerran on? Heraldiikan kannalta vaakunan kastroiminen meni mönkään myös siksi, että ennen vanhaan peniksetön vaakuna annettiin Ruotsi-Suomessa vain kruunun pettäneille aatelisille ja oli siten häpäisyn osoitus.

Naisten vaatima kastraatio armeijan vaakunaleijonalle on täysin absurdi siksi, että asevelvollisuus on edelleen miehille säädetty pakkokäytäntö. Armeija on miesten maailma. Naisia ei ole luettu asevelvollisuuden piiriin, minkä vuoksi he ovat olleet etuoikeutettuja. Nyt nämä naiset tasa-arvoon vetoamalla kuohivat armeijan symbolit. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Entä minkälaista politiikkaa on Ruotsin armeijavaakunan takana? Menikö kirves ja terä myös Ruotsin asevoimilta? Kun läntinen naapurimme parhaillaan purkaa puolustusvoimiaan ja siirtää sotilaallisen toimintansa painopisteen kansainvälisiin tehtäviin, se kasaa Suomelle lisää huolia, jotka liittyvät perinteisiin aseellisiin konflikteihin. Suomen resurssit eivät ehkä riitä Ruotsin valloittamiseen Suomelle, mutta budjettivarat joudutaan korvamerkitsemään entistä tarkemmin itärajan puolustamiseen.

Suomalaisten tasa-arvoa ruotsalaisittain

Ruotsalaisia mieskollegoita voisi tietenkin tukea veljellisen viikinkihengen osoittamiseksi, mutta ruotsalaisten yleiset asenteet suomalaisia kohtaan eivät anna aihetta siihen. Esimerkiksi tämän uutisen mukaan Ruotsissa diskriminoidaan suomea puhuvia, kun Uppsalan kaupungin sosiaaliviraston henkilökuntaa kiellettiin keskustelemasta keskenään suomeksi, vaikka kyseessä oli suomalaisten maahanmuuttajien asemasta huolehtiva virasto! Jos joku tekisi Suomessa saman ruotsia puhuvia kohtaan, hänet tuomittaisiin luultavasti menettämään virkansa. Tämä osoittaa miten ”paskamaista porukkaa” ruotsinkieliset ovat, aivan kuten dosentti Esko Tala uutisen mukaan expressis verbis lataa.

Kyseiseltä pohjalta voisikin tehdä sosiologisen kokeen. Aina, kun kuulette jonkun puhuvan Suomessa ruotsia, kehottakaa häntä puhumaan suomea ja tarkkailkaa, mitä tapahtuu. Kun Ruotsissa ei saa puhua suomea, on väärin, että Suomessa saa ja pakotetaankin puhumaan entisen valloittajan kieltä. Samalla, kun suomalaiset monikulttuurisuuden kannattajat valittelevat Afrikan maiden siirtomaapolitiikkaa ja pitävät sitä ”imperialistisena” ja ”rasistisena”, he eivät näytä muistavan, että myös oma maamme on ollut sekä ruotsalaisen että venäläisen siirtomaavallan kohde. Niinpä olisi parempi olla huolissaan suomen kielen asemasta maailmassa. Suomen kielen sortaminen nimittäin jatkuu yhä, vaikka Ruotsin siirtomaavalta loppui 1809 ja Venäjän 1917. Myös Venäjä on näihin päiviin asti kieltänyt marin kansaa käyttämästä kielenään suomea.

Itse olen tehnyt sen ratkaisun, että kieltäydyn käyttämästä sen enempää akateemisissa kuin arkisissakaan yhteyksissä mitään muuta kuin suomen kieltä. Vieraita kieliä käyttämään pakottavaa lakia ei ole, eikä mikään tai kukaan myöskään kiellä minua käyttämästä hyvää ja selkeää suomen kieltä. Boikotoin kulutuspäätöksilläni myös jokaista sellaista maata, kansaa ja yhtiötä, joka harjoittaa kulttuurisortoa suomalaisia kohtaan missä tahansa maailman kolkassa.

Problems, problems

Suomalaisten oma kieli-imperialismi puolestaan jaksaa huolestuttaa ihmeen paljon jopa suomen kielen olemassaolosta leipänsä saavaa valtamediaa. Sen verran alleviivatusti esimerkiksi Helsingin Sanomat raportoi nyt niistä kauheista vääryyksistä, joiden mukaan suomenkielistä ala-astetta käyviä vaaditaan puhumaan oppitunneilla suomea.

Kirjoittamalla tästä asiasta suurin kirjaimin Hesari haluaa ilmeisesti viestittää, ettei Suomessa olla ”sen parempia” kuin Ruotsissakaan. Kyseessä on siis balanssoiva uutinen. Mikä onkaan tärkeämpää kuin välttää ”rasistiseksi” viestimeksi leimautuminen. Tosiasiassa oppitunneilla pitää puhua suomea juuri niistä syistä, jotka koulun rehtori uutisessa mainitsi: informaatio kulkee tällöin parhaiten, vierasmaalaisten sopeutuminen helpottuu eikä mahdollisuuksia tulkkaamiseen yksinkertaisesti ole.

On lisäksi eri asia vaatia suomen kielen käyttämistä suomenkielisessä koulussa kuin kieltää suomen kielen puhuminen uppsalalaisessa sosiaalitoimistossa, jonka tehtävänä ei ole ihmisten kasvattaminen vaan vähemmistöjen sosiaalinen tukeminen. Siksi myös uutisointiin toivoisi järkeä ja analyyttisyyttä.

6. joulukuuta 2007

Rättirepertuaari


En ole katsellut kahteenkymmeneen vuoteen linnan juhlia, sillä minulla ei ole televisiota ja todellinen elämä kuohuu muualla. Ilkka Remeksen viime vuonna ilmestynyt dekkari 6/12, jossa presidentinlinna vaihtuu terroristien näyttämöksi itsenäisyyspäivänä, viritti asiaa koskevaa mielenkiintoani kuitenkin sen verran, että jaksoin kiinnostua aiheesta. Niinpä seurasin internetistä Nelosen tuottamaa linnan juhlien kommentaarilähetystä, joka tuli suoraan seksuaalivähemmistöravintola Dtm:stä. Koska asun vieressä ja matkaa kerhollemme on vain parikymmentä metriä, pyyhälsin paikalle, jossa televisio oli auki ja sateenkaariliput liehuivat.

Itsenäistymispäivä on aina ollut seksuaalivähemmistöille tärkeä juhla, sillä silloin voimme juhlia todellista identiteetintunnetta ja kokea iloa omasta itsenäisyydestämme. Parhaimmillaanhan itsenäisyys on riippumattomuutta ja vapautta ulkoisista normeista. Ehkä myös linnan juhlissa joillakin heteroilla oli hauskaa, mutta minulle ne ovat vain varjokemut, jotka tuovat mieleen ikävähköt sukujuhlat ja todistavat siitä, kuinka hierarkkinen ja esivaltauskoinen tämä maa on. Jos itse olisin presidentti, luultavasti lopettaisin juhlat, sillä olisi kurjaa kutsua vieraita tiloihin, joita ei edes itse omista. Lopettaminen olisi hyväksi siksikin, että näin suomalaiset voisivat herkistyä itsenäisyytemme merkityksen pohtimiseen kotonaan, pelkän kynttilän äärellä.

Tärkeästi tärkättyinä

Kristallikruunujen alla itseään tyydyttivät taas elinkeinoelämän ja valtiobyrokratian luutuneimmat kipsipäät, jotka sulassa sovussa pokkaillen todistivat, että poliittinen ja virkamiesvaltainen eliitti vetää yhtä köyttä kaiken kansan höynäyttämiseksi. Epäilemättä kuulun jo itsekin niin moneen organisaatioon, että pelkästään minun puolestani boolia joi ainakin puolet paikalla olleesta väestä. Säälin kuitenkin jokaista sellaista kansalaista, joka alistuu katselemaan, kuinka piispat, poliisit, professorit ja kaikenkarvaisten yhdistysten puheenjohtajat (ikään kuin he eivät osaisi puhuakaan johtamatta) tulevat ovesta kuin joulukalenterin luukusta ja kompuroivat saliin selostajien nieleskellessä kunnioittavasti sanojaan. Samoin säälin jokaista vierasta, sillä katseiden alla jonottaminen on myös heille eräänlainen julkinen nöyryytys.

Linnan juhlien tehtävänä on luoda harhakuva siitä, että katselemalla kyseisiä kemuja suomalaiset voisivat tuottaa itselleen kokemuksen kuulumisesta Suomen kansaan. Se, että kyseinen illuusio perustuu silmänkääntötemppuun, ei tietenkään tarkoita, että Suomi sinänsä olisi pelkkä imaginäärinen eli kuvitteellinen luomus, joka katoaisi, jos juhlinta lopetettaisiin. Päinvastoin: tätä kautta paljastuisi juuri se todellinen Suomi, joka muodostaa minun ja useimpien muidenkin ihmisten kotimaan. Juhlinta sinänsä vahvistaa vain kansalaisten ulkopuolisuutta.

Tärkeämpien poliittisten kysymysten sijasta kommentaattorit ja selostajat puhuivat jälleen pelkistä akkojen räteistä, ja heteroseksuaaliselle valtakulttuurille tyypillisesti ukot oli pakotettu mustaan kuosiin. Kummallista, että vain naisten sallitaan pukeutua omaperäisesti, ja heidän verhoilemiseensa vaatteilla kiinnitetään runsaasti huomiota, ikään kuin naisissa olisi jotain peiteltävää tai suoranaista vikaa. Esivaltauskoisuuden normit ovat jo vaatteissa ja seinissä niin, että ihmisten olemuskin pitää arvostella televisiossa. Olen voinut koko päivän pahoin ja illan lopuksi oksensin pari kertaa. Mutta pimeään päivään se sopikin oikein hyvin.

5. joulukuuta 2007

Hyvin tunnettu sotilas


Kristian Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas tarjoaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun kaikkien tuntemaan aiheeseen yhdistetään nykyaikaisen teatterin tehokeinoja ja symboliikkaa. Kaava on seuraava: klassinen aihe + uudet konstit = ”hyvää teatteria”. Ja olihan se, mutta ei siinä mitään tavatonta ollut. Kiintoisimpia olivat ehkä teoksen sisältämät metatason viittaukset omaan itseensä sekä Tuntemattoman sotilaan asemaan osana mediatodellisuutta. Ja tietysti lopun kohtaus, jossa ammuttiin ja räjäyteltiin julkkiksia.

Toisaalta nämä yhteiskunnalliset kannanotot irtaannuttivat esitystä Väinö Linnan teoksesta niin, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen tekstin kanssa. Tämä oli tietysti tarkoituskin, mutta kysyä voi, pitääkö kyseinen yhteiskunta-analyysi tai -kritiikki sitten esittää juuri Tuntemattoman sotilaan kautta. Eikö siihen olisi omaperäisempiä ja tuoreempia mahdollisuuksia? Ehkä ajatus on ollut, että tutun aiheen kautta viesti tavoittaa suuren määrän ihmisiä, vaikka vaarana on semioottinen sekamelska. Tämä ei suinkaan merkitse, että pitäisin kokonaisuutta huonona. Se ansaitsee kouluarvosanaksi kirkkaan eximia cum laude approbaturin, joka tulee toteutuksesta: loppuun kaluttu ja sen vuoksi vaikea aihe oli herätetty onnistuneesti henkiin, ja symboliikka oli valittu venäläisiä sotilaita edustavista pesukoneista alkaen onnistuneesti.

Juonipaljastuksiin syyllistymättä voinen kertoa, että juonellinen Smedsin ohjaustyö ei ole. Tarinan sijasta se esittää valikoiman Tuntemattoman tunnetuimmista kohdista ja ristiinleikkaa ne tiettyihin nykypäivän ilmiöihin, kuten jääkiekko-otteluihin. Katsoja voi tätä kautta löytää Tuntemattoman sotilaan teemoja arkipäivästä, ja juuri tämä symboliikka ohjaustyössä koskettaa ja nostattaa tunteita. Eräs liikuttavimpia kohtia oli kuulusteluvangiksi saadun kapteenin esittäminen vammaisena, mikä toi mieleen muistumia turkkalaisesta teatterista. Samaa vaikutelmaa ruokki äärimmäinen fysiikan käyttö sekä kiroilu, joka aina ärsyttää osaa katsojista. Teatterityön lait olivat voimassa kaikessa ankaruudessaan.

Asiassa kuultu Jouko Turkka oli luullakseni jälleen oikeassa kiteyttäessään, että teatteri oli ennen vanhaan arvovaltainen siksi, ettei se pyrkinyt miellyttämään ketään, ja siksi suuttunut katsoja olisi toivotumpi kuin pääsylippunsa maksamiseen tyytyväinen. Tässä suhteessa Smedsin teos on vain keskiradikaali mutta sellaisena virkistävä muistutus siitä, että jotain yleisöä härnäävää voidaan tuoda myös päälavoille.

Sotien kapseloitu tunnetrauma

Itsenäisyyspäivän kunniaksi voi pohtia, eivätkö nuo suomalaisten kärsimät sodat ole vieläkään ohi, kun äskettäin valmistui Lauri Törhösen elokuva Raja 1918 ja ensi-iltansa sai vastikään myös Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, jonka ohjaajalle Ruotsin kuningas myönsi ritarimerkin. Pian valmistunee lisäksi Renny Harlinin elokuva Mannerheimista, ja siinäkin sotien käsittely saanee huomattavan osan. Sotiminen saa itsenäisyyspäivinä niin paljon huomiota, ettei itsenäistymistapahtumaa sinänsä muista enää juuri kukaan. Ja on kai itsenäisyys muutakin kuin pelkkää väkivaltaa, vaikka oma maa onkin Suomen tapauksessa verellä lunastettu. Se, miksi sotien käsittely pysyy jatkuvasti elinvoimaisena, johtunee tosiasiasta, ettei niiden merkitystä ole vieläkään täysin ymmärretty, ja tähän puolestaan liittyy minun mielestäni kaksi tärkeää näkökohtaa.

Ensinnäkin: varsinaista kollektiivista surutyötä sodissa menetettyjen ihmishenkien vuoksi ei koskaan tehty, vaan sotien jälkeen ihmisten tunteet peittyivät joko hurmahenkiseen paatokseen tai pelkkään shokkiin. Ja talvi- ja jatkosodassa kuoli sentään 86 000 suomalaista ja vammautui noin 200 000. Lisäksi 420 000 joutui etsimään uuden kodin aluemenetysten vuoksi. Tähän katastrofiin liittyviä tunteita ei mikään elokuva tai näyttämöllepano ole onnistunut kunnolla välittämään, vaan tunteet kapseloitiin kahden sukupolven ajaksi, ja sotia käsitelleet työt ovat olleet joko poliittisia pasifismin manifesteja (kuten Linnan romaani) tai historiallisia teoksia. Vasta meidän sukupolvemme hakee tapahtumista elämyskohtia ja pyrkii ymmärtämään sitä kipua ja tuskaa, joka omien isovanhempiemme elämän haavoittuvuuteen on liittynyt. Samanlainen prosessi on meneillään Saksassa, jossa Hitlerin viimeisistä päivistä kertovan Perikato-elokuvan myötä on oikeutetusti havahduttu pohtimaan Saksan kansan omia koettelemuksia sodan keskellä.

Toiseksi: kun pohditaan itsenäisyyden merkitystä nykyisin, ei siihen tarvita välttämättä mitään Tuntematonta sotilasta. En usko, että Suomi on mihinkään kuollut, vaikka niin laulettiinkin esityksen lopussa, sillä mikään kansakunta tai valtio ei ole onneksi sosiaalinen konstruktio vaan elää kulttuurina ja elämänkäytäntöinä sitkeästi, ja olemisen muodot vain muuttuvat. Ketään ei tarvitsisi myöskään ampua, ja siinä mielessä olisin minäkin ”optimistisempi”, aivan kuten Tarja Halonen esityksen nähtyään. Sen sijaan odottaisin, että globalisaation ja internatsisimin kysymyksistä keskusteltaisiin ajankohtaisemmin keinoin – myös teattereissa.

4. joulukuuta 2007

Europarlamentaarikkoja


Europarlamentin toiminta on tietysti etäistä, mutta minulla on ollut kyllä lähinaapurinani useita europarlamentaarikkoja. Pitäessäni majaani Tampereella osoitteessa Hämeenpuisto 6, samassa talossa asui myös silloinen europarlamentaarikko Jyrki Otila, joka tunnettiin tietokilpailujuontajana. Hän olikin viisas mies.

Kun RKP:n Astrid Thors puolestaan pyrki europarlamenttiin vuonna 1996, hän mainosti itseään maininnalla ”Järkinainen”. Ensimmäistä kertaa läpi yrittäneellä pyrkijällä oli vaalitoimisto myöhemmässä kotitalossani, osoitteessa Iso Roobertinkatu 26, ja huoneisto sattu sijaitsemaan täsmälleen oman asuntoni alapuolella. Hänen kattonsa oli siis minun lattiani. Kun tulosten selvittyä näytti siltä, että pyrkijä ei ole lähelläkään pääsemistä, toimistolle tuli haudan hiljaista ja henkilökunta poistui ovia läimäyttäen omille teilleen. Pettymys oli suuri, kunnes selvisi, että Thors tuleekin valituksi, ja toimisto täyttyi jälleen iloisesta mellakoinnista.

Mutta kuinka järkevää Thorsin harjoittama politikointi on ollut? Nyt, kun hän on maahanmuutto- ja eurooppaministeri, hän näyttää hukuttautuvan edelleen europarlamentaarikon rooliinsa. Europarlamentissa päätökset tehdään pitäen silmällä koko valtioliiton etua, kun taas Suomen hallituksen tehtävä olisi kansallisen edun varjeleminen. Jos tarkastelee Thorsin ministerinä vetämää linjaa, sitä ei voi pitää Suomen kannalta järkevänä. Jatkuva ja ohjelmaksi organisoitu maahanmuuttajien haalinta lyö korvalle kantaväestön etuja ja varsinkin työttömiä ihmisiä. Olen kirjoittanut siitä aiemmassa blogissani.

Myös Paavo Väyrynen on toiminut europarlamentaarikkona, mutta hän ei lämpene maahanmuuttajien rekrytoinnille lainkaan. Hän osannee erottaa omat roolinsa toisistaan. On merkittävää, että ulkomaankauppaministeri on eri mieltä kuin maahanmuutto- ja eurooppaministeri. Koska Suomessa on totuttu siihen, että RKP on hallituksessa hinnalla millä hyvänsä, ministereitten keskinäistä erimielisyyttä ei voida pitää hallituksen sisäisenä kriisinä. Mutta toivottavaa olisi, että myös Thors tunnustaisi tosiasiat ja laittaisi pöytäkahvelit oikein päin käteensä.

3. joulukuuta 2007

Eurooppalaista ajattelua


Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, hallitukseen perustettiin uusi ministerinposti. Se oli nimeltään ”Eurooppa-ministeri”. Uusi nimike puolestaan on ”maahanmuutto- ja eurooppaministeri”. Tehtävän ei tosin tulisi pitää sisällään vain maahanmuuton edistämistä vaan tarvittaessa myös torjumista.

Sen sijaan salkun nykyinen haltija Astrid Thors, joka toimi aiemmin europarlamentaarikkona, on näköjään niin indoktrinoitunut, että hän pitää maahanmuuton edistämistä oikein elämäntehtävänään. Niinpä Suomen valtio aikoo nyt Thorsin ehdotuksen mukaan helpottaa ulkomaalaisten saapumista maahamme työnhakuun. Siis työnhakuun, eli olemaan joutilaana niin kauan, kunnes työtä mahdollisesti löytyy ja vaikka ei löytyisikään. Työnhakuviisumilla työpaikkaa voisi ”etsiskellä” Suomessa jopa puoli vuotta. Jotta työperäisen maahanmuuton edistämisessä olisi edes jotain järkeä, työn pitäisi olla täällä odottamassa, ja sitten ihminen tulisi, tekisi työn ja lähtisi sen jälkeen pois. Muutoin kyse ei ole työvoimapolitiikasta vaan väestöpolitiikasta.

Kun suomalaisista 18–25-vuotiaista nuorista on peräti 100 000 eli joka viides toistuvasti työttömänä tai muulla tavoin työviranomaisten toimenpiteiden piirissä, ei tähän maahan tarvita lisätyövoimaa. Sitä voidaan kouluttaa kyseisestä joukkiosta kohdentamalla koulutuksen resurssit ja koulutuspaikat oikein, ja se puolestaan kuuluu opetusministeriön hallinnonalaan.

Maahanmuuttajia töitä etsiskelemään

Niin sanotut koemaat, joista viranomaiset haluavat kansan mielipidettä kysymättä houkutella noita moniosaajia työvoimapulaa lievittämään, ovat Egypti, Tunisia, Turkki ja Ukraina. Mutta kuka osaisi kertoa, miksi soveliaita henkilöitä löytyisi juuri niistä? Ja miksi ulkomaalaisia työnhakijoita tarvitaan juuri ”viiden tuhannen” verran? Eikö olisi oletettavaa, että edelleenkin noin 200 000 suomalaisen työttömän joukosta löytyisi vähintään viiden tuhannen verran ammattitaitoisia ihmisiä, joilla ei ole kieliongelmia ja joita ei tarvitse laittaa kulttuurikouluun? Yhtä hyvin kuin Tunisiaan tai Turkkiin voisi rekrytointipisteen perustaa Tukholman lähiöihin, joissa on jo kyseisistä maista maista lähteneitä työttömiä. Tai sen voisi pystyttää Itäkeskukseen tai Helsingin rautatieasemalle, josta helpostikin löytyisi vailla työtä olevia maahanmuuttajia. Parasta kuitenkin olisi, jos työnantajat huolisivat töihin kantaväestöön kuuluvia 50 vuotta täyttäneitä suomalaisia, joilla on kokemusta ja taitoja mutta joita nyt ikäsyrjitään työnhaun käytännöissä.

Kun puhe on lisäksi siitä, että Suomeen tultaisiin työpaikkaa ”etsiskelemään”, taitaa olla selvää, ettei mitään ylimääräisiä työpaikkoja ole edes olemassa. Viranomaisten harjoittama ulkomaalaisten rekrytoiminen on pelkkä Euroopan unionin suosima politikoinnin muoto, jonka tuloksena elämme pian yhtä kurjissa oloissa kuin Pariisin lähiöissä, Tanskan ghetoissa, Hollannin esipihoilla ja Tukholman slummeissa. Voi nimittäin olla, että työpaikan omatoiminen ”etsiskely” muuttuukin nopeasti sosiaaliturvan hyväksikäyttämiseksi, minkä seurauksena kaupunkien vuokra-asunnot ovat täynnä työttömiä työn ”etsiskelijöitä” suomalaisten opiskelijoitten ja maalta kaupunkiin muuttajien joutuessa väistymään ”kipeämmin asuntoa tarvitsevien” tieltä.

Kun työpaikkaa voisi Suomessa etsiskellä puoli vuotta, kuka tuon etsiskelyn maksaisi ja kuka kustantaisi paluuliput, jos työpaikkaa ei etsiskelystä huolimatta löydykään? Ilman pysyvää asuntoa Suomessa eläminen maksaa vähintään 100 euroa päivässä mukaan lukien majoitus, ruoka, liikkuminen ja kaikki muu. Maksaisiko joku saman ylläpidon suomalaiselle esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa, jonne jokainen varmasti haluaisi muuttaa talvikuukausiksi ”töitä etsiskelemään”?

Mikäli joillain aloilla työvoimapulaa on, luontevinta maahanmuuttopolitiikkaa voisi edustaa Yhdysvalloissa käytössä oleva Green Card -järjestelmä. Kyseistä työlupaa ei tosin olisi syytä arpoa, mutta se tulisi nähdä sellaisena erityisoikeutena tai palkintona, joka voidaan myöntää vain tietystä syystä tai ansiosta. Tämä ohjaisi ajattelua siihen suuntaan, että korkean elintason maassa oleminen ja työluvan saanti ovat poikkeuksellisia suopeuden osoituksia ja perustuvat henkilön kykyyn tuottaa yhteiskunnalle vastiketta.

Työvoimapulan ja huoltosuhteen retoriikka

Keskeinen kysymys on, miksi me yleensäkään tarvitsemme mitään laajamittaista, järjestelmällistä ja houkutteluun perustuvaa maahanmuuttoa? Mikään työvoimapula tai suurten ikäluokkien eläköityminen ei meitä uhkaa ja jos uhkaisikin, niin se olisi hoidettavissa keikkatyöläisten voimin. Suurin osa julkisen sektorin suojatyöpaikoista sitä paitsi lopetetaan, kun niiden ainoa olemassaolon peruste jää eläkkeelle tai kuolee. Kymmenen vuotta lisää, ja luonto on hoitanut työvoimavajeen aivan itsestään, kun taas maahanmuuton tuloksena meitä uhkaa pysyvä työvoiman ylitarjonta.

Väitteet työvoimapulasta perustuvat siihen väärinkäsitykseen, että työvoiman eläköityessä kulutus pysyy entisellään. Todellisuudessa eläkeläiset kuluttavat vähemmän kuin esimerkiksi nuoret perheet, ja väestön keskimäärin vanhentuessa ei työvoimaakaan tarvita entisessä mitassa. Sen sijaan työvoimapulaan vetoava retoriikka näkee työvoiman sellaisena yksiaineksisena massana, jota tarvitaan määrällisesti aina yhtä paljon ja josta kertoo juuri työvoiman käsite.

”Työvoimapulan” ohella toinen argumentti, jolla yritetään puolustella laajenevaa maahanmuuttoa, on huoltosuhteeseen vetoaminen. Sen mukaan ajatellaan, että kun eläkeläisten tai lasten määrä kantaväestöstä kasvaa, tarvitaan lisää työvoimaa huolehtimaan heistä ja yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Voidaanko ongelmaa ratkaista maahanmuuton keinoin?

Matemaattinen totuus asiassa on sellainen, että maahanmuutto ei ratkaise huoltosuhteen ongelmaa, mikäli työssä käyvien osuus kaikista maahanmuuttajista ei ole suurempi kuin työssä käyvien osuus kantaväestöstä. Ja Työministeriön tilastot osoittavat kiistattomasti, että maahanmuuttajien keskuudessa työssä käyvien osuus on huomattavasti pienempi kuin kantaväestön keskuudessa. Vuosina 2001–2007 ulkomaalaisten keskimääräinen työttömyysaste on ollut 20–31 prosentin välillä, ja pelkästään somalien keskuudessa se on vaihdellut 52–62 prosentin välillä. Näin ollen myöskään huoltosuhdetta ei voida parantaa maahanmuuttoa lisäämällä. Saman asian vahvistaa myös Työministeriön tekemä työpoliittinen tutkimus 1990-luvun maahanmuuttajien työllisyydestä, tuloveroista ja tulonsiirroista.

Turun Sanomien uutisen mukaan Euroopan epäedullisin huoltosuhde löytyykin tätä nykyä Ranskasta, Britanniasta ja Ruotsista, jotka ovat avosylisimpiä maahanmuuttajien houkuttelijoita omalla lepsulla pakolaispolitiikallaan ja erilaisilla perheenyhdistämisohjelmillaan. Paras huoltosuhde puolestaan on Slovakiassa ja Latviassa, jotka ovat Helsingin Sanomien uutisen mukaan huonoimpia maahanmuuttajien sopeuttajia. Samalla kun viranomaistahot ja osa mediasta surkuttelevat sitä, etteivät Suomen korkeat verot tunnu maahanmuuttajista tarpeeksi ”houkuttelevilta”, ei taaskaan muisteta, että korkeat verot ovat seuraus jatkuvasti heikentyvästä huoltosuhteesta, jota maahanmuuttajien kantaväestöä suurempi työttömyys entisestään heikentää. Sen, että ”maahanmuutto ei pelasta pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa”, totesi äskettäin myös yhteispohjoismainen asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluivat professorit Torben M. Andersen (Århus universitet), Bengt Holmström (MIT), Seppo Honkapohja (University of Cambridge) ja Hans Tson Söderström (Handelshögskolan i Stockholm) sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman (ETLA ja EVA) ja tutkimusjohtaja Juhana Vartiainen (Konjunkturinstitutet).

Päätelmä

Johtopäätös edellä sanotusta on, että sen enempää työvoimapulan kuin huoltosuhteenkaan ongelmia ei voida ratkaista maahanmuuttoa lisäämällä. Jos ihmiset ajattelevat tieteellisesti, heidän on hyväksyttävä tämä johtopäätös. Jos taas he haluavat väittää vastaan, olisi vastaväitteiden kohdistuttava tieteellisiin menetelmiin, ei tutkimusten tuloksiin, kuten tekisi poliittinen retoriikka.

Poliittisessa argumentaatiossa suomalaiset työttömät on jälleen unohdettu, eikä Astrid Thorsin yksityisajattelu ole myöskään maahanmuuttajien oman edun mukaista. Mikäli tänne saapuu ulkomaalaisia työn ”etsiskelijöitä”, he huomaavat vähitellen todellisen tilanteen: työpaikkoja on vähemmän kuin työntekijöitä. Jokaista avointa paikkaa kohti on vähintään useita kymmeniä hakijoita, ja työnantajat ovat pettyneitä, mikäli he eivät voi valita yli sadasta tarjokkaasta. Eikä ole oikein sekään, että maahamme haalitaan työvoimaa täysin esineellistävin perustein: suorittamaan vain toisarvoisiksi koettuja siivous- ja huoltotehtäviä, joita suomalaiset eivät haluaisi itse tehdä. Emme kai halua maastamme myöskään mitään orjalaivaa. Eli eiköhän panna tämä Eurooppa- ja maahanmuuttopolitiikka toimimaan toiseen suuntaan.