29. tammikuuta 2008

Ahdistetut mieskansanedustajat


Helsingin Sanomien toimitus teki journalistisen ja juridisen virheen leimatessaan seitsemän suomalaista mieskansanedustajaa seksuaalisiksi ahdistelijoiksi jutussaan 27.1.2008. Ei ole ihme, että Hesari sen enempää kuin Ilta-Sanomatkaan ei kirjoita asiasta enää juuri mitään, vaikka keskustelu kaikkialla muualla käy kuumana. Iltalehti sen sijaan julkaisi miesten puolustuspuheen, jonka mukaan aiheettomasti solvatut kansanedustajat lupailevat tehdä asiasta tutkintapyynnön poliisille, kantelun tasa-arvovaltuutetulle ja kyselyn eduskunnan sisällä.

On huolestuttavaa, että muutamat feministiset tahot pyrkivät pilaamaan miesten maineen pelkällä huutelulla, jonka tueksi ei esitetä mitään perusteluja. Ja mikäli ”seksuaalisena ahdisteluna” pidetään ihan tavallista katsomista tai ulkonäön jokapäiväistä kommentointia, on kysyttävä, miten sellaista mieltä voi enää mikään parantaa, joka näkee ”alistamista” pelkässä miesten läsnäolossa ylipäänsä. Feministien on aina tiedetty ajattelevan asioista juuri noin, mutta asian nostamisessa otsikoihin saattoi olla kyse tarkoitushakuisesta uutisoinnista, jonka kautta yritettiin pilata kansanedustajien mainetta – tai sitten kyse oli vain puheenaiheen tekaisemisesta keskelle uutispulaa.

Feministien tavassa nähdä ”seksuaalista ahdistelua” sielläkin, missä sitä ei ole, lienee kysymys heidän omien seksuaalisten ahdistustensa ja toiveidensa kääntämisestä torjunnan ja epäluulojen muotoon. Tässä suhteessa eduskunnan ja median menettely ei poikkea paljoakaan yliopistojen nykymenosta. Myös yliopistoissa miehiä sallitaan läimäyteltävän vaikka kuinka kovaa, mutta jos miehet sanovat naisten touhuista jotain kriittistä, naiset katsovat asiakseen solvata ja herjata miehiä vaikka kuinka pahasti ja loukata arvostettujen tieteenharjoittajien kunniaa.

Julkaistuani vuonna 2004 filosofisessa Niin & Näin -aikakauslehdessä artikkelin, jossa paljastin koko feministisen paradigman epätieteellisyyden, muutamat feministit aloittivat minua vastaan hyökkäyksen, jonka tuloksena asemaani ja tieteenharjoittajan statustani yritettiin kolhia. Olen tietenkin myös vaivautunut vastaamaan kampanjan aloittaneille queer-teoreetikoille Pia Livia Hekanaholle ja Mikko Tuhkaselle sekä lehden numerossa 3/2005 että nettisivuillani.

Kielteistä on sekin, että lehdet alkavat olla entistä enemmän feministien käsissä, aivan kuten Helsingin Sanomien tapaus osoittaa. Myös Niin & Näin -lehden toimitus teki minua, Osmo Tammisaloa ja Jussi K. Niemelää vastaan hyökänneestä Anita Sepästä heti vakituisen kolumnistin, kun tämä oli ehtinyt ensi töikseen haukkua minut ja muut mainitut ”pseudotieteilijöiksi” omassa jutussaan. (Vastineeni, jota lehti katsoi asiakseen lyhentää, voi lukea kokonaisuudessaan tästä.) Perättömillä lausunnoilla vahingoitetaan ihmisten uraa ja ansionhankintaa, ja kyseinen toiminta täyttää hyvinkin kunnianloukkauksen ja sitä kautta rikollisen toiminnan tunnusmerkit. Siksi on hyvä, että myös mieskansanedustajat suunnittelevat asian alistamista poliisitutkintaan.

Feministien on myös hyvä muistaa, että vaikka he toimittelisivat itsensä ja toisensa naistutkimuksen professoreiksi ja dosenteiksi, se ei tuo heille erityistä arvoa, mikäli heidän omissa ajatuksissaan ei ole järkeä. Sukupuolten välistä sotaa sivusta seuraavana voin vain onnitella itseäni siitä, että olen homomies eikä minun tarvitse lunastaa seksuaalista tyydytystä sen tapaisista intohimojen ja estojen suhteista, jotka leimaavat vastakkaisten sukupuolten kanssakäymistä. Voi heteromiesparkoja!

Kyseessä on jälleen lehden keittämä soppa. Se, joka ahdistuu miesten seksuaalisesta flirttailusta eikä osaa pitää puoliaan, on kerrassaan sopimaton kansanedustajaksi. Rivien välistä voi lukea, että feministit haluavat sharia-lain Suomeen eduskuntaan. Eduskunnassa ovat jo nyt voimassa pukeutumissäännöt; esimerkiksi miehiä koskee edelleen solmiopakko. Ajatelkaa, kuinka helpottavaa olisi, jos naisten olisi pakko pukeutua huntuun ja kaapuun, kuten islamilaisissa maissa, ja ulkomaailmaan heitä yhdistäisi vain silmien tasolla oleva postiluukku.

27. tammikuuta 2008

Heteronäyttelijä näytteli homoa


Heteronäyttelijä Heath Ledger kuoli näyteltyään homoa elokuvassa Brokeback Mountain (2005). Epäselväksi jää, oliko hän hetero, joka vain näytteli homoa elokuvassa, vai oliko hän homo, joka näytteli heteroa elävässä elämässä.

Joka tapauksessa traagista on, että ruumiin vierestä löytyi pilleripurkki sankarin kaikottua autuaammille ratsastusmaille. Myös River Phoenixin varhainen kuolema hänen esiinnyttyään Keanu Reevesin vastanäyttelijänä elokuvassa Matkalla Idahoon oli traaginen klisee. Ei hänenkään olisi tarvinnut antautua elättämään tuota kulunutta mielikuvaa homomaailman kovuudesta ja raadollisuudesta pökertyessään huumehöyryisenä Viper-klubin sisäänkäyntimatolle Los Angelesissa vuonna 1993. Myöskään homoerotiikan kautta tapahtuvan kuuluisuuteen nousemisen ei olisi pitänyt muodostaa kenellekään heterolle noin kovaa paikkaa.

26. tammikuuta 2008

Kunniattomia kansalaisia


Suomalaiset ovat tunnetusti lottohullua kansaa. Rahapelit kiehtoavat heitä samoin kuin tangomarkkinatkin. Myös loukkaantumisesta on tullut suosittu kansanhuvi. Hesari kertoo tänään, että kunnianloukkauksista tehdään rikosilmoituksia entistä enemmän. Lehden mukaan poliisikonttorit saivat viime vuonna liki 3 600 rikosilmoitusta kunnian tai yksityisyyden loukkaamisesta, ja ilmoituksia oli näin ollen reilu tuhat enemmän kuin vuonna 2000.

Tsot, tsot: ei saisi elää niin kunniattomasti, että huomauttelusta loukkaantumiseen on aihetta. Vanha sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään. Kunnialliset kansalaiset huolehtivat maineestaan itse.

25. tammikuuta 2008

Turhia tohtoreita


Kun naapurukset kohtasivat ennen vanhaan, he kyselivät toisiltaan, ”joko teillä on se priimuskeitin?” Kun ihmiset kohtaavat nykyään, he tiedustelevat toisiltaan, ”miten väitöskirjan teko sujuu?” Tohtoriksi väittelemisestä on tullut todellinen maanvaiva. Yliopistoissa ja kotioloissa väännetään väitöskirjoja täysin mitättömistä aiheista. Joillakin aloilla tutkimusaiheet ovat päässeet jopa loppumaan, tai niillä ei ole mitään teoreettista eikä tieteellistä mielenkiintoa. Väitöskirjoja tehdään auton peräöljyjen vaihtamisprosessista ja nypläyskerhojen sosiaalisista suhteista.

Syynä tähän on opetusministeriön harjoittama tyhmä politiikka, jonka mukaisesti yliopistoja patistellaan tuottamaan tohtoreita 1600 kappaleen vuosivauhdilla. Tämä on ehdottomasti liikaa verrattuna parinkymmenen vuoden takaiseen 400 väitökseen. Merkille pantavaa on, että viranomaisvalta kiskoo yliopistoista nimenomaan ”tohtoreita”, ”väitöksiä” ja ”väitöskirjoja” mutta ei tiedettä, tutkimusta eikä sellaisia tuloksia, jotka merkitsisivät jotain. Kriteerit ovat vain määrällisiä. Perusongelma on, että yliopistojen rahoitus on kytketty tutkintojen tuottamiseen. Vahinkoa aiheuttaa yliopistojen tulosohjausjärjestelmä kokonaisuudessaan.

Totuus on, että tämä yhteiskunta ei tarvitse 1600 tohtoria vuodessa. Entinen 400 riittää, ja siinäkin on tohtori vuoden jokaiselle päivälle – pyhäpäivälle teologian tohtori kaupan päälle! Koska korkeatasoisten väitöskirjojen ilmestyminen on harvinaista, yliopistot yrittävät peitellä sitä tosiasiaa, että määrällisten kriteerien vuoksi tutkimusten laatu on romahtanut. Esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta luopui kokonaan väitöskirjojen arvostelemisesta arvolausein, ja tutkimukset vain ”hyväksytään”. Perusteena käytettiin sitä, että kokemusten mukaan muutamat tarkastajat ovat valmiita hyväksymään väitöksen kiittävällä arvosanalla, kun taas toiset eivät olisi valmiita hyväksymään edes saman työn alkuehtoja. Akateemisen asiantuntijavallan mielipiteenvaraisuus on tosiasia, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että kriteerejä pitäisi lieventää, vaan niitä pitäisi tiukentaa.

Tohtorinväitösten yleistymisen myötä tutkintojen oma arvo on laskenut. Niiden myöntäminen tuo mieleen pankkien luotonannon 1980-luvun lopulla. Itse onnistuin väittelemään tohtoriksi toista kymmentä vuotta sitten aikana, jolloin tutkintojen suorittamisella oli vielä jonkinlaiset kriteerit. Sen sijaan nykyään tohtorintutkinto vastaa entistä lisensiaatintutkintoa. Juuri tämän merkiksi lisensiaatintutkinto onkin käytännössä poistettu. Tutkintojen omaa arvoa koskevan inflaation lisäksi toinen seuraus on ollut tieteen yleisen tason lasku. Se, että jokin selvitys toteaisi tieteen olevan ”ihan yhtä hyvää tai jopa parempaa kuin ennenkin”, ei tarkoita, että väitösten kautta tuotettaisiin sellaisia merkityksiä, jotka osoittavat todellista oppineisuutta. Väitöksestä saatetaan tahallaan antaa korkeakin arvosana ihan vain ”korkeatasoisuuden” todistelemiseksi, vaikka työ olisi täydellistä nollatutkimusta.

Kepuleita demaritohtoreita

Yksi ryhmä, joka on osannut käyttää taitavasti hyväkseen yliopistojen halukkuutta tutkintojen myöntämiseen, on poliitikot. Poliitikoilla on suuri intressi osoittaa olevansa ”asiantuntijoita” ja hankkia puolueelliselle argumentaatiolleen tieteellinen tuki (joka käytännössä osoittautuu tietenkin vain näennäistieteelliseksi). Paavo Väyrynen aloitti nykypoliitikkojen tohtorimenuetin jo 1990-luvun alussa väittelemällä ruotsinkielisellä teoksellaan Åbo Akademissa. Syynä ruotsinkielisen korkeakoulun valintaan oli se, että poliittiset suhdanteet Helsingin yliopistossa olivat hänelle epäedulliset. Myös dosentuurin Väyrynen haki (samasta syystä) Lapin yliopistosta. Väyrynen on toki yritteliäs ja kenties tavanomaista poliitikkoa ansioituneempi, koska hän on poliittisen linjan vetäjä, mutta se ei kuitenkaan tee hänestä pätevää tiedemiestä.

Sama pätee Erkki Tuomiojaan. Hän onnistui väittelemään Helsingin yliopistossa, ja myös dosentuuri myönnettiin hänelle kuin Manulle illallinen. Saman suopeuden sai osakseen Paavo Lipposen EU-erityisedustaja Teija Tiilikainen, vaikka hänkin on etupäässä poliitikko ja virkamies eikä tieteenharjoittaja. Arja Alho puolestaan onnistui hyödyntämään poliittisten virheiden jälkeisen murheen alhonsa väsäämällä väitöskirjan ja väittelemällä tohtoriksi. Valiokuntaneuvos Arajärvestä taas oli välttämätöntä tehdä tohtori Arajärvi, aivan kuten Päivi Lipposestakin, jotka ylennettiin siten akateemiseen aateliin. Ja uusvasemmiston hallussa oleva Helsingin yliopisto tähän kaikkeen tietysti maireasti suostuu.

Poliitikkojen väitöksiä yhdistää se, että ne on yleensä laadittu vain omaan toimintakenttään liittyvistä poliittisista aiheista: puoluehistoriasta, järjestötoiminnasta tai jopa lähisukulaisista. Tällöin tutkijat ovat asian osallisia, luotettavuus kyseenalaistuu ja kirjoista tulee pikemminkin henkilökohtaisia tilintekoja ja revanssikirjoja kuin mitään tutkimuksia. Myös niillä on luonnollisesti arvoa, mutta ne eivät ole sen enempää tieteellisesti kriittisiä kuin yhteiskuntakriittisiäkään vaan yleensä täysin tendenssinomaisia. Ne ovat papin todistuksia oman uskontonsa verrattomuudesta. Hupaisaa on, että kun kansanedustaja Pia Viitanen vei parisataasivuisen gradunsa Tampereen yliopiston kunnallispolitiikan laitokselle, tuli arvosanaksi pelkkä approbatur, sillä työ ei sisältänyt kerrassaan mitään tutkimuksellista näkökohtaa vaan oli pitkähkö referaatti ja selitysteos SDP:n tuolloisesta poliittisesta ohjelmasta. Mutta väitöskirjana sekin olisi varmasti hyväksytty, jos tarkastaja olisi ollut demari.

Mielestäni on vahinko, että yliopistot suhtautuvat tohtorinväitöksiin täysin leväperäisesti ja jopa houkuttelevat poliittisen vallan haltijoita laitoksilleen taloudellisten myötäjäisten toivossa. Tällainen puolueellisuus on tietysti osa kaiken inhimillisen toiminnan mielivaltaisuutta sekä sitä henkistä korruptoituneisuutta, josta olen puhunut jo edellä. Suomessa ei vaihdeta (pelkästään) rahaa vaan ennen kaikkea sosiaalista pääomaa. Ja mikä tahansa paperipino muuttuu kuin taikaiskusta väitöskirjaksi, kun se kannetaan yliopiston ovesta sisään.

Tutkintojen leipominen on petos

Tutkintojen liikatuotanto on kokonaisuudessaan suuri poliittinen kupla ja tieteellinen petos. Petos se on siksi, ettei myöskään oppineille ole pitkään aikaan ollut mitään toimintaresursseja akateemisen toiminnan piirissä. Maassamme on nytkin noin neljäsataa työtöntä tohtoria. Mutta leipominen jatkuu.

Todettakoon, että vaatiessani väitösten määrän vähentämistä ja tason nostamista toimin täysin puolueettomasti: en vaikuta minkään yliopiston tai korkeakoulun sisällä ajaen niiden taloudellisia intressejä. Ehkä pelkkä järjen puhuminen onkin syynä siihen, miksi minulle ei ole toimintaresursseja myönnetty. Tieteen kokonaisetu vaatii kuitenkin sitä, että tavoitteeksi asetetaan tohtorintutkintojen raju leikkaaminen ja perustutkintojen aloituspaikkojen vähentäminen.

Lisäksi yliopistoissa ja korkeakouluissa olisi syytä pohtia, mitä kannattaa tutkia. Kunnianhimon ja karriäärin vuoksi laadittuja väitöskirjoja ei yleensä tehdä tieteellisistä eikä filosofisista syistä. Mikä onkaan helpompaa kuin väsätä väitöskirja jostain järjestötoimintaan tai ay-diskurssiin liittyvästä kysymyksestä. Ne ovat aiheina täysin banaaleja, eikä niistä suoriutuminen vaadi tieteellistä eikä taiteellista perehtyneisyyttä saati tieteenteoreettista tai filosofista oppineisuutta. Ne voikin saavuttaa vain lukeneisuudella ja kulttuurimme peruslähtökohtien tuntemisella, eivätkä nämä asiat ole omaksuttavissa millään hätäilevällä suoritteilla, jotka jäävät täysin irrallisiksi ja esitteleviksi. Juuri tämäntapaiseen syvällisyyden kieltoon suurin osa massakulttuurista nyt ohjaa, ja se näyttää olevan kulttuurielämämme yleissuunta muutenkin.

Tohtoridemokratian valoisa puoli: aito kilpailu

Tohtorien määrän kasvattamisessa on vain se hyvä puoli, että alalle tulee aitoa kilpailua. Vasta väitöskirjan jälkeisen tuotannon perusteella nähdään, kuka on kuka. Näinhän asia on ollut tietysti jo aiemminkin, mutta nyt se vain korostuu. Myöskään niin sanotuilla yhden kirjan professoreilla (joita tässä maassa on turhan paljon), ei voi olla muuta sanottavaa puolustuksekseen, kuin se, että ensimmäinen ja ainoa työ oli muka niin ”hyvä”, että se oikeuttaa heidän virassa kellottelunsa.

Hetki sitten myös Ilkka Kanerva ilmoitti väsäävänsä väitöskirjaa – tietysti Kokoomuksen oman historian alalta. Ilkka Kanerva oli työministerinä silloin kun yliopistot pakotettiin tulosohjauksen talutusnuoraan. Muiden muassa hänelle kuuluu ansio siitä, että työvoimatoimistoista siivottiin työttömiä maistereita näennäistieteelliseen ja pelkästään työvoimahallinnollisesti motivoituneeseen jatkokoulutusputkeen tilastojen kaunistamiseksi. Nyt Kanerva siis ikään kuin korjaa tämän koulutuspolitiikan satoa.

Minua on silloin tällöin tällöin tiedusteltu mentoriksi kaitsemaan väitöskirjojen tekijöitä eri yliopistoissa, mutta enpä taida moiseen suostua. Suurin osa tekeillä olevista töistä kun on täysin turhia, ja yliopistoissa pitäisi ohjata jo aiheiden valintoja. Miksi nekin lukuisat maisterit, jotka hautovat väitöskirjojaan yliopistojen ovijontturien takana, eivät väsää teoksiaan vapaina ja ilman palkkaa, kuten minut on pakotettu aina tekemään?

24. tammikuuta 2008

Estoiset seksuaalit


Kukkahatut tempaisivat taas ja ahdistelivat seksuaalisia ihmisiä omalla seksinvastaisuudellaan, kun homoseksuaalisuutta esittävien taidevalokuvien näytteillepano tamperelaisen gallerian ikkunassa johti rikosilmoitukseen lapsiarvojen nojalla. Ilta-Sanomien mukaan kyytiä saivat enolaisen Reima Hirvosen taidevalokuvat, jotka vedettiin pois Galleria Rajatilan ikkunoista.

On kielteistä, että heteroseksuaalisten lapsiarvojen kautta tukahdutetaan yhteiskunnassa esiintyvää luonnollista seksuaalisuutta. Mikä oikeus yhdelläkään tuomioistuimella, syyttäjällä, poliisilla tai kenelläkään muulla taholla olisi asettaa omaa seksuaalisuus- tai kauneuskäsitystään normiksi toisille ihmisille? Yksilöillä ei ole sopimusta yhteiskunnan kanssa mistään seksuaalimoraaliin liittyvästä asiasta, eikä kukaan ole voinut äänestää siitä, minkälaisia sääntöjä tai normeja yhteiskuntaan luodaan. Kun vaaleissa saa äänestää pelkkiä ehdokkaita eikä niissä päätetä asiakysymyksistä, vastaus on: kyseisenlaiseen kuohimiseen ei ole tietenkään mitään oikeutusta.

Lapsiarvojen varjolla harjoitettavan fasismin takaa kajastaakin heteroseksuaalisten äitien ja isien aavistus siitä, että heidän oma pikku-Damianinsa on seksuaalinen ja esittää vanhemmilleen ennen pitkää kiusallisia kysymyksiä, joihin he ovat aivan liian ahdistuneita vastaamaan. Taustalla vaikuttanee myös homoseksuaalisuuteen yleisesti kohdistettava vihamielisyys. Homoseksuaalisuus arvotetaan kielteiseksi ilmiöksi, jota ei sovi esittää eikä sallia missään, vaikka heteroseksuaalisuuden esillepanoon ei puuttuisi kukaan. Käytäntö jatkaa samaa linjaa kuin europarlamentaarikko Pertti Paasion taannoinen kannanotto, jolla hän sai homo-Kristusta esittävät Elisabeth Ohlsonin taidevalokuvat katoamaan Euroopan unionin näyttelytiloista.

Lapsiarvojen virheellinen hyväksikäyttö

Kuten edellisistä esimerkeistä käy ilmi, lapsiarvoja ja homovastaisuutta käytetään yhteiskunnassa silloin tällöin paitsi ihmisten vapaan seksuaalisuuden, myös mielipiteiden ja ilmaisunvapauden kieltämiseen. Varsinkin lapsiarvojen käyttäminen ärsyttää monia ihmisiä, sillä aina, kun tuota perustelua käytetään sananvapauden rajoittamiseen, syyllistytään pahaan virhepäätelmään. Esimerkkinä voi olla vaikkapa seuraavanlainen huudahdus:

”Ajaako muka sananvapaus lasten etujen edelle? Ajatelkaa nyt vähän!”

Hyvä on, ajatellaan. Filosofisesti katsoen lapsiarvoilla politikoiminen noudattelee seuraavaa virheellistä ajatuskulkua:

1. X on hyvää lapsille.
2. Kaikki sellainen, mikä on hyvää lapsille, on yleisesti hyvää.
3. Siis X on yleisesti hyvää.

Jos X:n paikalle sijoitetaan esimerkiksi ”sananvapauden rajoittaminen”, päättely etenee seuraavasti:

1. Sananvapauden rajoittaminen on hyvää lapsille.
2. Kaikki sellainen, mikä on hyvää lapsille, on yleisesti hyvää.
3. Siis sananvapauden rajoittaminen on yleisesti hyvää.

Todellisuudessa johtopäätös ei pidä paikkaansa. Jos ihmisen pitää olla viestintäministeri ollakseen ymmärtämättä, mikä kyseistä päättelyä vaivaa, siinä on oivallinen syy ministerin eroon. Kysymykseen, ”ajaako sananvapaus muka lapsen etujen edelle?”, voidaankin vastata: totta kai! Ei nettiä, taidetta, tiedettä tai arkielämää pidä säädellä sen mukaan, mikä on lapsille sopivaa, toimii heidän ehdoillaan tai vastaa vain heidän tarpeitaan ja etujaan.

Pitkällä tähtäimellä on myös kaikkien lasten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa vapaa pornografinen esittäminen on sallittua ja jossa on oikeus myös joidenkin toisten ihmisten mielestä epäsopiviin ilmaisuihin. Jokaisella vanhemmalla on mahdollisuus ja velvollisuuskin selittää lapselle, että kaikki todellisuudessa havaittavat ilmiöt todellakin sisältyvät maailmaan ja että niihin voidaan suhtautua eri tavoin: esimerkiksi hyväksyvästi, kriittisesti tai epäillen. Näin on ainakin, jos vanhemmat ihmiset haluavat näyttää hyvää esimerkkiä ja olla vastuullisia kasvattajia. Järkevä kasvatus ei ole asioiden piilottelua vaan niistä kertomista.

Seksuaalista häirintää - Eduskunnassa!

Kansanedustajien seksuaalisuus on tietysti hyvin kipeä asia. Kun politiikan olemukseen kuuluu sovinnaisuus ja kaikkien asioiden sovittelu, on kenties vaikea hyväksyä, että kansanedustajillakin voi olla intohimoja. Niiden peittely näyttää kuitenkin karkottavan äänestäjiä, kun taas oman inhimillisyytensä myöntävä ihminen saisi kaikki äänet.

Ehkä seksuaalisuuden peittelyssä onkin kyse poliittisten motiivien laajemmasta salaamisyrityksestä: ihmiset tietävät, että tärkeitä poliittisia päätöksiä ei tehdä julkisuudessa vaan salassa: subterrestiaalisella eli maanalaisella tasolla, esimerkiksi lakanoiden välissä. Siksi poliitikot yrittävät kätkeä myös seksuaalisuutensa. Asiaan liittyvä kaksinaismoralismi tekee tuosta touhusta naurettavaa, ja seksuaalisissa suhteissa epäonnistumisen peittely-yritykset vain pahentavat asiaa.

Nyt naiset paheksuvat julkisesti sitä, että he kokevat itsensä ahdistelluiksi eduskunnassa. Talossa tehty tutkimus kertoo, että ”tasa-arvokyselyn häirintäosioon” vastanneista naisista joka viidennelle oli esitetty ”vartaloon tai seksuaalisuuteen kohdistuvia huomautuksia”, 15:ta prosenttia oli ”lähennelty tai kosketeltu epämiellyttävästi”, ja 12 prosentille oli lähetetty ”epäasiallista postia, sähköpostia tai soiteltu ahdistavalla tavalla”. Aivan hirveää on, että ”seksuaalista häirintää” koskeviin kysymyksiin vastanneista naisista kolmannes oli kokenut ”kaksimielisiä puheita tai härskejä juttuja”, joten ei ihme, että puhemiestäkin tämä tieto on alkanut kangertaa.

Ja keitäpä muita nuo seksin kurimuksessa kamppailevat törkimykset voivat olla kuin miespuolisia kansanedustajia, sillä ”miehet eivät juuri olleet kokeneet häirintää”? Mistähän tämä jatkuva epäsymmetria naisten ja miesten välillä johtuu?

Kansanedustajat ovat halunneet paimentaa toisia ihmisiä ja meidän seksuaalista käyttäytymistämme, mutta nyt he haluavat ilmeisesti rajoja myös itselleen oman seksuaalisuutensa kieltämiseksi. Paljon puhuvaa on, että seksuaalista ahdistelua koskevan väitteen esittäjinä ovat taaskin vain naiset. Syyllisiksi nimetään miehet. Kenties onkin niin, että mies on seksuaalinen mutta nainen ei ole. Jos nainen on seksuaalinen, hän on sitä perin juurin eri tavalla kuin mies, mikä kertoo sukupuolten yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Kyse on siis heteroiden omista ongelmista. Jos meillä homoilla olisi oma valtio ja parlamentti, uskon että väitettä ”seksuaalisesta ahdistelusta” ei esittäisi siellä kukaan.

Defensiohoitoa poliitikoille

Monet muistavat Jouko Turkan ohjaaman tv-sarjan nimeltä Kiimaiset poliisit 1980-luvun lopulta. Ohjelmassa toilailivat seksuaalisista intohimoistaan kärsivät (ja nautiskelevat) poliisihenkilöt, joiden seksuaalinen energia purkautui kaikista pidäkkeistä huolimatta heidän kurinalaisuutta vaativan ulkokuorensa läpi. Tuloksena oli virka-autoissaan paneskelevia poliisimiehiä ja -naisia, kalsareissaan hilluvia oikeudenpalvelijoita ja yleisen tasa-arvon vuoksi vaatteensa repiviä ylikonstaapeleita.

Samanlaisen performanssin voisi nykyään laatia poliitikkojen toiminnasta – eihän ”poliisia” ja ”poliitikkoa” erotakaan kuin muutama kirjain, ja kumpikin käsite juontaa juurensa kreikan kielen sanasta polis, joka tarkoittaa ’kaupunkivaltiota’. Mutta myös arkitodellisuudessa poliitikot alkavat mieltää asemansa turhan usein poliiseiksi.

Muutamia ihmisiä saattaa kiihottaa poliittinen valta sinänsä. Jos poliittisen vallan kahvassa eroottisesti vietteleviksi koettuja ihmisiä, sitä runsaampia ovat intohimot. Samalla kasvavat myös mahdollisuudet poliittisen vallan käyttämiseen. Uskon, että monet poliittisessa vallassa olevat naiset käyttävätkin hyväkseen omaa ”eroottisesti viettelevänä” pidetyn henkilön rooliaan pyrkimällä säännöstelemään ja pidättämään eroottisia nautintoja heteroseksuaalisilta mieskansanedustajilta. Kyse on siis eräänlaisesta kiusanteosta ja kaupankäynnistä.

Olisi mielenkiintoista tutkailla kärpäsenä katossa, millaista noiden ”kansan edustajien” seksuaalinen käyttäytyminen todellisuudessa on. Sen sijaan julkinen sana on unohtanut psykoanalyyttisen asiantuntemuksen kokonaan. Torjunnan takana asuneekin yleensä seksuaalinen tyydyttymättömyys ja piilotajuinen toive saada sekä harjoittaa seksiä. Seksinvastaisia ihmisiä varten ei ole kerta kaikkiaan muuta hoitomuotoa kuin se, että kielletään heiltä kaikenlainen seksi, jolloin heidän intohimojensa rippeiden voidaan toivoa heräävän esiin.

En kuitenkaan halua, että yhteiskuntamme ”kieltää vähäisetkin viittaukset seksuaalisuuteen” työpaikoilla ja muissa julkisissa yhteyksissä tai ”ottaa yhteyttä poliisiin havaitessaan lievääkin seksuaalista häirintää”, kuten feministit ovat vaatineet. Varmimman vastareaktion aikaansaamiseksi eduskunnan pitäisi kieltää kaikilta ihmisiltä kaikki viittaukset kaikkeen ja ylipäänsä mihinkään ja sulkea jokainen ihminen kertakaikkiseen vankeuteen nyt ja iankaikkisesti.

23. tammikuuta 2008

Feministit tasa-arvopörssissä


Yritysmaailmassa on pitkään valiteltu sitä, että yritysten johtajat ovat enimmäkseen miehiä. Kyseinen seikka on nähty naisten tasa-arvoa haittaavana, mutta juuri kukaan ei ole suostunut kysymään, mitä velvollisuuksia miesten toimintaan vastuullisissa tehtävissä sisältyy. Feministisessä diskurssissa miesten asemat on nähty pelkkinä etuina eikä sitoutumista vaativina velvollisuuksina. Useimmiten miehet kuitenkin uhrautuvat myös yritysmaailmassa naisten ja lasten vuoksi, aivan niin kuin sodissakin.

Yritysten johtoon on rekrytoitunut miehiä luonnollisen kehityksen tuloksena ilman, että valikoitumista olisi pyritty ohjailemaan muilla kuin liiketaloudellisilla perusteilla. Lopputulosta ei ole siis tuotettu keinotekoisen asioihin puuttumisen, tasa-arvopolitikoinnin tai nimenomaisen sukupuoleen vetoamisen tuloksena, saati että yrityksiä olisi jaoteltu mies- tai naisvaltaisiin sen perusteella, ketkä niitä johtavat.

Helsingin Sanomat kertoo, että feminismin korkokenkä on alkanut polkea miesten kulkusia myös arvopaperimarkkinoilla: Tapiola Pankki on tuonut markkinoille Top Women -nimisen osakeindeksiobligaation, joka investoi yksinomaan naisten johtamiin yrityksiin. Tapiola sanoo tiedotteessaan, että ”naisten johtoasema nostaa yritysten oman pääoman tuottoastetta ja parantaa osakekurssin kehitystä. Tähän voi olla useita mahdollisia selityksiä: naiset tekevät valtaosan perheiden ostopäätöksistä, ja naisten johtamat yritykset ovat hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet.”

Kaikki on selvää: naisjohtoisten yritysten kannattavuus kasvaa, koska naiset hallitsevat yhteiskuntamme matriarkaalisimpia yksiköitä eli perheitä ja tekevät niissä puolueellisia kulutuspäätöksiä naisjohtoisten yritysten hyväksi. Ilmiössä ei siis olekaan kyse välttämättä siitä, mitä Tapiola omiin arvauksiinsa tukeutuen väittää, eli että ”naisten johtamat yritykset ovat hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet”, vaan naisjohtoisten yritysten väitettyyn menestymiseen voi olla muitakin syitä. Asiaahan ei ole tutkittu, vaan Tapiolan omaksuman käsityksen takana ovat lähinnä mielipiteet sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan vetämä tendenssinomainen ”Naiset huipulle” -hanke.

Yksi varsin todennäköinen selitys väitteisiin naisvetoisten yritysten tuottoisuudesta on feministinen mafia: naiset suosivat naisjohtoisia yrityksiä kuluttajina pelkästään syrjiäkseen sukupuolensa perusteella miehiä, vetääkseen yhtä köyttä ja kasatakseen sitä kautta taloudellisia tuloksia oman sukupuolensa hyväksi. Ilmiö on samanlainen kuin poliittisissa vaaleissa, joissa naiset ja feministit äänestävät aina toisia naisia. Mikäli naiset ovat omaksi edukseen puolueellisia mutta miehet eivät, tilanne keikahtaa aikaa myöten niin, että naiset kaappaavat määrällisen ylivallan – eivät ainoastaan koulumaailmassa, yliopistoissa, politiikassa ja hallinnossa – vaan myös yrityksissä ja talouselämässä. Kun miehiltä vastaava puolueellisuus on kielletty ja sitä pidetään ”rasismina”, miehet joutuvat aikaa myöten väistymään, ja kultaiset kuohitsijat ulottavat vallan kouransa myös firmojen hallituksissa istuvien miesten palleille. Haluaisinpa nähdä, millaisen porun feministit nostaisivat, jos miehet julistaisivat tuovansa markkinoille sijoitusrahaston, joka investoi ainoastaan ”sellaisiin yrityksiin, joiden johdossa on miehiä”.

Entä sitten naisvetoisten yritysten tuottavuus? Miksi ne muka tuottavat paremmin kuin miesten johtamat, jos edellä esitetty perustelu ”naisten herkkyydestä tunnistaa markkinoiden tarpeet”, todetaan keinotekoisesti ja puolueellisesti johdetuksi sekä todistamattomaksi ja jätetään sillä perusteella laskuista pois? Tietysti siksi, että naiset ostavat naisilta. Mikäli naiset tekevät ostopäätöksiä naisvetoisten yritysten hyväksi muilla kuin tuotteiden tai palvelujen todelliseen kilpailukykyyn liittyvillä perusteilla, he tulevat sahanneiksi omaa oksaansa. He siis ostavat naisjohtoisten firmojen tuotteita jopa taloudelliseksi tappiokseen, kunhan voivat tukea siten feminismiä ja miehiin kohdistettavaa sukupuolista syrjintää. Sellaisella trendillä on yleensä lyhyet jäljet, sillä firmojen menestystä ei nähdä silloin sen todellisessa kilpailukyvyssä, eikä se niin muodoin anna näyttöä naisjohdon todellisesta osaamisesta. Ennen pitkää sekä kuluttaja että firma lentävät tyhjän päällä, ja osakekurssin nousu paljastuu pelkäksi keinotekoisen suosimisen tuloksena tuotetuksi kuplaksi.

Naisten suosiminen voi tietysti kestää pitkäänkin, jos ja kun naislaumat liittoutuvat kyseisen ajattelutavan taakse poliittisesti. Silloin naiseus mielletään osaksi yritysten brandia samaan tapaan kuin miesten viriiliys miellettiin osaksi sirpistä ja vasarasta koostuvaa embleemiä, jonka takana oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön fertiliteetti: ydinpommit ja Stalinin urut.

Voi olla, että myös osaa heteromiehistä pillubrandilla ratsastus miellyttää, ja naiseus menee hyvin kaupaksi. Siksi asiassa käy niin kuin politiikassakin. Kaikki naiset äänestävät naisia, aivan kuten sukupuolisyrjinnälle immuunit tai syrjintäsyytösten edessä halvaannutetut miehetkin, ja näin naiset valloittavat enemmistön kaikkien pöytien ympäriltä. Lopputulos on sama, joka tunnetaan ”Woman Poweria” esittävästä Kummelin sketsistä.

Yhdessä suhteessa tämänpäiväinen uutinen oli jälleen paljastava: feministiset naiset opettelevat miehisenä pidetyn maailman pelisäännöt osatakseen pelata vaikutusvaltaisilla taloudellisilla tasoilla. Koska he näkevät asiat ulkoa päin, he oppivat helposti roolit, ja heistä tulee miehiä kovempia vallankäyttäjiä. Valtaan päästyään he eivät enää muista olleensa hallittuja vaan siirtyvät kivuttomasti hallitsijan rooliin, mikä kertoo vallankäytön olleen heidän tavoitteensakin. Näin he ryhtyvät hallitsevan eliitin jäseniksi, mikä tosiasiassa merkitsee alistumista ja sopeutumista vallan kokonaisilmiöön eikä työn tekemistä valta-asetelmien purkamiseksi.

21. tammikuuta 2008

Vuoroin vieraita boikotoidaan


Suomessa ja ulkomailla on nähty viime aikoina dramaattisia tehtaiden sulkemisia. Aloitan elektroniikasta.

Kun Nokia lopetti yhteistyönsä Siemensin kanssa ja sulkee nyt Saksassa tehtaan, asiasta nousi paikan päällä kauhea poru. Nokian puhelimia vaaditaan boikottiin, ja äidit ja isät surevat perheidensä kohtelun vuoksi. Siksi on hyvä palauttaa mieleen, miten kansainväliset suuryritykset toimivat Suomessa.

Kun Fujitsu-Siemens puolestaan lopetti tuotantolaitoksensa Espoossa, firman pomot pitivät luonnollisena, että Euroopan reuna-alueilla olevat yksiköt suljetaan taantuman sattuessa. Silti kukaan Suomessa ei kehdannut vaatia Fujitsun eikä Siemensin tietokoneita tai puhelimia boikottiin. Sitä olisi pidetty rasismina, ja suomalainenkin lehdistö olisi kirjoittanut moisen olevan ”protektionismia” ja ”väärää isänmaallisuutta”.

Tässä kuitenkin näemme, millainen maailma on. Tärkeäksi koetaan vain kansallinen etu heti, kun asiat ajautuvat konfliktiin ja seuraa erimielisyyksiä. Kansallisesta edusta on sen vuoksi järkevää huolehtia ajoissa olemalla siirtämättä tuotantoa ulkomaille ja välttelemällä luottamasta vieraaseen pääomaan Suomessa.

Kuka ohjaa?

Pahaa kieltä yritysten omistamiseen liittyvästä internatsismista kertoo myös ulkomaisen pääoman rynnäkkö suomalaisiin yrityksiin. Esimerkiksi Elisassa on jouduttu ottamaan pienomistajienkin äänestysliput käyttöön, jotta erään islantilaisen miljardöörin suunnittelemat kaappausyritykset saadaan kuriin.

Samaan tapaan venäläinen pääoma on tavoitellut hallitsevaa asemaa Finnairissa islantilaisten pankkien ja sijoittajapiirien kautta tehdyillä nurkanvaltauksilla. Toistaiseksi se ei ole onnistunut, sillä hallitus on ymmärtänyt, että valtion omistama kansallinen lentoyhtiö on Suomen kaltaiselle saarivaltiolle strategisesti tärkeä, vaikka Säkylän sokeritehdas sekä Summan ja Kemijärven (StoraEnso) ja Voikkaan (UPM-Kymmene) paperitehtaat eivät valtio-omistajan asemaa säätelevän uuden lain mukaan sitä olleetkaan. Uusi laki kun asettaa korkeimmaksi arvoksi vain taloudellisen tuottavuuden.

Entä onko valtion puuttumattomuus kotimaisten yksiköiden lopettamispäätöksiin pohjimmiltaan oikein? Olisiko oikein puuttua, ja saako omistaja ohjata? Ainakin presidentti ohjaa tai haluaisi ohjata ja niinpä Halonen muistutti eduskunnan roolista myös avajaispuheessaan.

Mielestäni on outoa, että asiassa pitää olla niin kovin varovainen. Muutamat patakonservatiivit tyrmäsivät Halosen puheen jopa lain vastaiseksi, sillä eduskunnan uusi linjaus ei salli valtiolle aktiivisen omistajan roolia muussa mielessä kuin sijoittajan intressien vaalimiseksi. Tosiasiassa valtion intressit sijoittajana ovat väistämättä erilaisia kuin yksityisen henkilön tai toisen yrityksen, sillä valtio olemme me kansalaiset. Siksi valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, jota uusi laki lyö korvalle pahan kerran.

Olen kyllästynyt suomalaisen taloudellisen eliitin selkärangattomuuteen ja haluun nähdä yritysten johtaminen pelkkänä fatalismina eli kohtalona, jolle on alistuttava. Sen mukaan kukaan ei voi mitään, vaan kaikkien pitää ottaa vastaan taloudellisten tekijöiden sanelema ikävä irtisanomisilmoitus. Rahapolitiikan mahdollisuus eli kyky säädellä devalvaatiolla tai revalvaatiolla suhdannevaihteluita, menetettiin jo aikaa sitten. Nyt valtion omistamat yrityksetkin ovat muka valtion ulottumattomissa eduskunnan säätämän valtio-omistajalain nojalla.

Silti tämä kaikki on politiikkaa eli seurausta tietyistä valinnoista. Kenet tämä politiikka tekee onnelliseksi? Tuskin ketään. Viisaammat kansakunnat, kuten saksalaiset, kantavat yhdessä korsiaan kekoon muun muassa Nokiaa vastaan. Jos suomalaisia yrityksiä ja hallintoa eivät johtaisi turvenuijat, samantapainen yhteisvastuullisuus ja kansallisen edun valvonta toimisivat myös Suomessa.

Poliittisesti korrektia protektionismia

Vaikka Summan ja Voikkaan nimet kuulostavat omassa ruudinkatkuisuudessaan sotilaallisilta ja tuovat mieleen Jatkosodan tulihelvetin, en ole niinkään huolissani suomalaisen duunarin kuin kulttuurityöntekijän asemasta. Kulttuurialan tekijöille ei ole eikä ole ollut Suomessa koskaan työpaikkoja. Ehkä myös paperityöläisten kannattaisi tinkiä palkkojaan kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle siitä huolimatta, että Kemijärven tehtaan lakkauttaminen seurasi perimmältään muista syistä kuin työn kallistumisesta. (Taustalla olivat tunnetusti Jukka Härmälän johdolla tehdyt virheet, joiden vuoksi StoraEnso hävisi Pohjois-Amerikan kaupoissaan miljardeja.)

Voisivatko sitten kulttuurialan paperityöläiset auttaa asiaa omalla solidaarisuudellaan? Itse en jaksa lukea sen enempää Harry Pottereita kuin Tarua sormusten herrasta. Molemmat koostuvat magian kautta tuotetuista juonenkäänteistä, joten minuun molemmat saagat vaikuttavat yhtä puuduttavasti kuin kirjoista tehdyt pitkäveteiset elokuvatkin.

Onneksi Pottereiden kirjoittaja J. K. Rowling helpottaa kuitenkin tehtävääni ja tarjoaa yhden lisäperusteen olla lukematta teoksiaan. Sukupuolensa etukirjainten käytöllä peittävä Rowling (kuinka maskuliiniselta nimi kalskahtaakaan) on alkanut boikotoida suomalaista paperia kirjojensa painatuksessa! Siksi paperi joudutaan tuomaan Suomessa julkaistaviin Pottereihin ulkomailta tai painattamaan kirjat muualla.

Todellisuudessa suomalainen paperi on eettisesti tuotettua, vaikka suomalaiset puunjalostusyritykset eivät olekaan vetäneet nimeään muodollisiin ympäristösertifikaatteihin strategisesti tärkeistä syistä. Harva kirjailija haluaa kohdella yleisöjään yhtä ylimielisesti kuin J. K. Rowling. Itse jatkan Harry Pottereihin kohdistuvaa boikottiani, ja myös kustannusyhtiö Tammen kannattaisi harkita samaa, vaikka lapset ja nuoret rääkyvätkin Pottereita lukeakseen. Koska Tammi on ruotsalaisen Bonnierin vallassa, suomalaiselle paperille painaminen ei ole sille pyhä asia. Mutta kustantamo voisi katsoa, mitä se paperilleen painaa.

20. tammikuuta 2008

Luemme uutisia


Helsingin Sanomat välittää jälleen uutisia, joiden tehtävänä on ilmeisesti lietsoa aiheetonta ulkomaalaisvastaisuutta. Mutta minkäpä totuudelle voi, varsinkin kun tiedotusvälineiden pitää kertoa todellisuudesta sellaisena kuin se on. Niinpä uutiset tulee myös lukea sellaisina kuin ne ovat.

Jotain perin vääristynyttä on siinä, että muuan yksityinen työnvälitysfirma aikoo tuoda kymmeniä tuhansia filippiiniläisiä töihin Suomeen. Lehti kertoo, että näin paikataan muun muassa sairaanhoitajista vallitsevaa työvoimapulaa. Eikö olisi johdonmukaisempaa tuoda Norjassa asuvat suomalaiset hoitajat pienellä myötäjäisellä takaisin Suomeen? Vaikka filippiiniläisiä väitetään ”ammattitaitoisiksi”, he tuskin osaavat sen enempää suomea, ruotsia kuin saameakaan. Kun kielitaito sisältyy ammattitaidon vaatimuksiin, millä perusteella kielitaidotonta hoitajaa voidaan väittää ammattitaitoiseksi?

Minä ainakin toivon, etten tule kyseisen rekrytointipolitiikan vallitessa kipeäksi. Varmasti myös koko kansanterveys on vaarassa, jos ihmiset eivät saa asioitaan ajetuiksi kotimaisilla kielillä. Kansantaloudellisesti pahinta on, että lehden mukaan myös hoitajille maksetut palkat karkaavat taloutemme piiristä ja päätyvät kulutukseen Filippiineillä, jossa ylimääräisistä tuloista on lehden mukaan huutava pula. Kun palkkoja ei käytetä Suomessa kotimaiseen kulutukseen, kuten siinä tapauksessa, että ne maksettaisiin suomalaisille, kansantaloudelle syntyy niin paljon kokonaistappiota, että se hävittää tuontityövoiman käyttöön liittyvän taloudellisen hyödyn. Jokaisen suomalaisen kannattaa miettiä, mistä terveyspalvelunsa ja muut työsuoritteensa ostaa. Eräs mahdollisuus on kieltäytyä ottamasta yhteyttä terveydenhuoltoon ja kärsiä enemmän. Siihen tämä politiikka nähtävästi johtaa.

Kansalaisuus vai kanssa-alaisuus?

Helsingin Sanomat valaisee lukijoitaan myös artikkelilla, jonka mukaan luonne ja käytöstavat erottavat Helsingin venäläisnuoria suomalaista. Äskettäin tarkastetussa väitöskirjassa todetaan, että suomalaiset ja venäläiset nuoret pitävät keskenään etäisyyttä. Tämä muistuttaa ajasta, jolloin suomalaiset vaihtoivat kadun toiselle puolelle valvontakomission jäsenten käyskennellessä pääkaupunkimme prospekteilla.

Lohdullista on, että tarkastettu tutkimus suostui tunnustamaan kansallisuuden tieteellisesti merkittäväksi arviointiperusteeksi. Sen sijaan Helsingin Sanomien linja on samea ja sumuinen. Lehden mukaan ”venäjää äidinkielenään puhuvia” on Suomessa tätä nykyä 39 700, ja lehti mainitsee 70 %:n heistä ”pitävän itseään venäläisinä”. Sen sijaan lehti ei kerro, ovatko he venäläisiä vai eivät, eli minkä maan kansalaisuus heillä tosiasiassa on. Ihminen kun ei tule jonkin maan kansalaiseksi ”pitämällä” itseään jonkin maan kansalaisena, kuten identiteettipolitiikan käsitteellä asioita sekoittavat monikultturistit haluaisivat nähdä. Kansalaisuus voidaan saavuttaa anomalla sitä virallisesti tai ottamalla se Kalashnikovilla. Muutoin kyseessä on valloitus ilman sotaa sekä julistautuminen jonkin maan kansalaiseksi itse. Viron venäläisistähän kolmasosalla on Venäjän passi, yhdellä kolmanneksella Viron passi ja kolmanneksella ei minkään maan kansalaisuutta.

Minä haluaisin kysyä, mitä nuo venäläiset (suomensukuisia kansoja lukuun ottamatta) täällä oikeastaan tekevät. Stakesin ennusteen mukaan heitä on vuonna 2012 peräti sata tuhatta, ja suuri venäläisvähemmistö saattaa muodostaa Venäjän hallitukselle samanlaisen painostuskeinon Suomea vastaan kuin se muodostaa nyt Viroa vastaan. Eri kansallisuuksien välisissä riidoissa näyttää olevan kyse myös biologisista käyttäytymispiirteistä ja niiden eroista, aivan kuten professori Tatu Vanhanen on useasti huomauttanut. Hänen mukaansa vähäisetkin etniset ja symboliset erot voivat aiheuttaa suuria poliittisia erimielisyyksiä ja levottomuuksia.

Omasta mielestäni pahinta on, että riidat eivät synny vain eri kansakuntien välille. Laajojen ulkomaalaisväestöjen läsnäolo aiheuttaa eripuraa myös kantaväestön omassa keskuudessa, kun tietyt tahot kokevat ulkomaalaisten läsnäolon suotavaksi, vaikka useimmat suhtautuvatkin jatkuvaan maahanmuuttoon kriittisesti. Asia siis jakaa kansaa.

Toleranssin ylittyminen

Kun itse lähdin kyseisen uutisen luettuani pistäytymään homoravintola Mann’s Streetissä siemaistakseni Mannerheim-salissa kupposellisen teetä, ensimmäinen asia, joka tuli vastaani ravintolan jonossa, oli venäläinen kerjuri, joka pyysi muilta sisäänpyrkijöiltä lanttia ja jolle portsari joutui sanomaan, ettei häntä päästetä sisään, koska hän oli aiheuttanut aiemmin riitoja. Olen yrittänyt suhtautua suvaitsevasti ja akateemisen hillitysti, ehkä uteliaastikin, Suomessa oleviin ulkomaalaisiin. Minulle professori Kari S. Tikan surmatyö, jonka tekijät olivat venäläisiä, muodosti kuitenkin eräänlaisen lopullisen käännekohdan suhtautumisessani ulkomaalaisten harjoittamaan keinotteluun ja rikoksiin.

En tietenkään halua käyttää perusteluinani oletusta, että ”kaikki ulkomaalaiset olisivat rikollisia”. Ulkomaalaiskritiikkiä yritetäänkin usein kääntää kumoon väitteellä, että se perustuu vain yleistyksiin. Tosiasiassa varsinkin venäläisten ja somalien tekemät rikokset ovat kuitenkin niin yleisiä, että ero kantaväestöön ei ole ainoastaan tilastollisesti merkittävä vaan päivänselvä. Samaan viittaa rikollisuuden raaistuminen, kansainvälisen rikollisuuden lisääntyminen Helsingin katukuvassa ja menetelmien muuttuminen entistä röyhkeämmiksi. Siitä pitää tehdä loppu, ja viimeinen paikka, jonne syyllisille pitää kattaa pöytä, on Mannerheim-sviitti.

Ryssänpelon peruslauseet

Kaiken tämän tapahtuessa Erkki Tuomioja jatkaa poliittisten virhearvioidensa sarjaa ja toteaa omaan kompleksiseen tapaansa, että ”ryssänkammo vie Nato-keskustelua”. Kuinka muutoin voisi ollakaan, kun muuan venäläiskenraali lausui eilisen päivän Helsingin Sanomissa kuin laupias lammas, että Venäjä voi tarvittaessa käyttää ydinaseita ennalta ehkäisevästi. Olisi mielenkiintoista tietää, miten ”ennalta ehkäisevä isku” poikkeaa hyökkäyksestä eli sodan aloittamisesta ja sitä kautta Mainilan laukauksista.

Aseita ei juuri koskaan käytetä niinkään vihasta kuin pelosta. Siksi olisi suotavaa lopettaa moinen pelottelu. Aikaa myöten se herättää myös vihaa. Aggressioiden syyt eivät ole yleensäkään pelkässä aggressioiden ilmaisemisessa vaan uhkailuun turhautumisessa.

Sitä paitsi ydinaseilla uhittelu on tehotonta. Vaikka ydinaseiden pelottavuus perustuukin kerskailuihin siitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti ydinohjukset tekevät selvää kaikesta ja miten ne ovat jatkuvasti valmiina ampaisemaan vihollisen kimppuun, todellisuudessa ydinasevaltioiden intentiona on pitää pommit mahdollisimman pitkään lukkojen takana. Näin ollen sanasodassa on kyse vain imaginaarisesta pullistelusta.

Suomi on kyllä asuinpaikkana erikoinen. Säätila täällä on se mikä on, elintaso on maailman korkeimpia, ja naapurina meillä on ystävistä ikuisin, Venäjä.

19. tammikuuta 2008

Totuussuodattimia


Hallitukset kamppailevat maailman ympäri siitä, kuinka estää kansalaisia viestimästä vapaasti rajojen sisällä ja rajojen yli. Internet on tehnyt sen mahdolliseksi, eikä ihmisiä voida enää hallita samoin kuin ennen: pimittämällä tai kahlitsemalla tietoja.

Muun muassa Google on hakukone, jolle juuri kukaan ei voi mitään. Se löytää kaiken julkaistun tai netistä poistetun joko palvelimilta tai välimuisteista. Tästä on ollut ihmiskunnalle ylivoimaisesti enemmän hyötyä kuin haittaa. Taas on saatu todiste siitä, kuinka liberalismi edistää ihmiskunnan onnellisuutta. Sen sijaan täysin vapaa tiedonvälitys ei ole koskaan ollut vallankäyttäjien omien etujen mukaista – ei myöskään institutionalisoituneiden viestimien. Poliitikot kun tarvitsevat tiedotusvälineitä, aivan niin kuin tiedotusvälineet tarvitsevat poliittisten vallankäyttäjien suopeutta. Tästä kaikesta syntyy symbioottisen vallankäytön vyyhti, jossa tiedotusvälineet saavat ennen pitkää suodattimen roolin.

Internetin myötä ihmiset eivät ole enää riippuvaisia viranomaislausunnoista eivätkä filttereistä vaan voivat viestiä suoraan ja päästä totuuden alkuperäisille lähteille entistä helpommin. Myös tietosanakirja Wikipedian perustaja Jimbo Wales tunnetaan amerikkalaisena libertaristina. Wikipedia-projektin onnistuminen osoittaa, että ihmiset osaavat itse selvittää, mikä on totta, oikein ja tietoa. Tilanne on uusi myös poliittiselle vallankäytölle, virkamiehille ja viestimille itselleen.

Libertarismissa jokainen on oma pääministerinsä

Libertarismi nauttii laajaa suosiota varsinkin piilaakson tietokone- ja nörttipiireissä. Googlea onkin pyritty suitsimaan lähinnä Kiinan kansantasavallassa, arabimaissa ja Pohjois-Koreassa, joissa ihmisoikeustilanne on huono. Ja tietysti Suomessa. Niinpä sananvapauden vuoksi hätäilevä Matti Vanhanenkin pyrki USA:n matkallaan rajoittamaan tietojen hakua internetistä, koskevatpa asiat sitten politiikkaa, seksipommeja tai muita pommeja. Vai miltä seuraava Hesarin uutisesta poimittu lausunto kuulostaa: ”Kannustin heitä [googlelaisia] etsimään keinoja, joilla netin epäilyttävät viestit voitaisiin tunnistaa.”

Vanhasen logiikalla toimittaessa ei taaskaan kysytä, mikä oikeastaan on ”epäilyttävää”. Koska mitä tahansa voidaan epäillä ja epäilläänkin, voidaan mikä tahansa yrittää riipiä pois nettikaapeleista. Epäilyttävien ajatusten esittäminen puolestaan on filosofisesti katsoen vain hyväksi. Miksi epäilyttäviä tai virallisia totuuksia epäileviä ja kyseenalaistavia viestejä ei saisi esittää? Syy viestien ”epäilyttävyyteen” ei ole viesteissä itsessään vaan vallitsevassa politiikassa ja vallankäytössä, joka saa ne näyttämään kielteisellä tavalla ”epäilyttäviltä”. Siksi viestinnän pitää olla jatkossakin täysin vapaata. Muussa tapauksessa vallan avaimet luovutetaan niiden tahojen käsiin, jotka rakentelevat sähköpaimenia nettiin ja säätelevät asiaa koskevia lakeja.

”Suodattaminen” on sensuuria

Valtamediat, joille yksilöiden kyky saada ja välittää tietoa ei ole tärkeä, ovat omaksuneet ”suodattamisen” käsitteen myös omaan sanankäyttöönsä. Tosiasiassa suodattaminen on ennakkosensuuria, jonka perustuslaki kieltää. Ennakkosensuuri on ajankohtainen ongelma juridisesti kiistanalaisten mutta ei välttämättä eettisesti kyseenalaisten ilmiöiden, kuten pornon, yhteydessä. Pornografisen esittämisen kieltämishankkeissa tarkoitusten katsotaan pyhittävän keinot. Samalla viranomaiset tulevat kuitenkin vaatineiksi omaakin päätään pölkylle kaksinaismoralistisilla pyyteillään, kun sananvapautta kavennetaan. Sananvapaus on demokratian toimintaehto, ja esimerkiksi Sony tunnetusti hävisi kaikkien aikojen ensimmäisen formaattitaistelun Betamaxin ja VHS:n välillä juuri siksi, ettei se sallinut kaseteilleen tehtävän pornoa.

Sananvapauden rajoittaminen internetissä perustuu internetin koko luonteen väärinymmärtämiseen. Internetin olemus on sama kuin elämän: se pyrkii laajenemaan ja toteuttamaan itseään normatiivisesta paimentamisesta välittämättä. Internet on poliittista vapautta, ihmisten vuorovaikutusta, vallan kyseenalaistamista ja seksiä. Se, joka kieltää vapaan tiedonkulun, kieltää elämän koko olemuksen ja toimii luonnonvastaisesti. Siinä, missä ihmisten vapaata mielipiteiden vaihtoa ja seksiä rajoitti muinoin kirkko, tuon luonnonvastaisen rajoittajan asemaan on nyt erehtynyt viranomaisvalta omassa typeryydessään. Siitä, että viranomaisvallan moraalinen legitimiteetti lipsuu, kertookin selvimmin se, että yhä useammissa periaatteellisissa konflikteissa ovat nykyään vastakkain kansalaisten ja viranomaisten napit.

Tietenkin jokainen poliitikko haluaisi itse toimia sanankäytön suodattimena, mutta kalifornialaiset tuskin lähtevät kyseiseen vapauden vartiointiin mukaan vaan etsivät keinoja pitääkseen internetin mahdollisimman avoimena ja vapaana. Esimerkin tästä tarjoaa Googlen hanke, jolla tähdätään palvelimien siirtämiseen kansainvälisille merialueille, pois valtioiden kontrollista. Mutta myös Yhdysvalloissa sananvapaus on perustuslaillisesti pyhä, paljon pyhempi kuin Suomessa. Suomessa sananvapautta onkin alettu kahlita ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia loukkaavalla tavalla.

On huomattava, että sananvapauden kahlitseminen on hyvin pienen poliitikko- ja virkamiesryhmän henkilökohtaisten etujen mukaista. Vertauskuvallisesti tämän osoittaa se, että pääministeri käy sananvapauden vastaista yleiskampanjaa oman henkilökohtaisen ja intiimin asiansa motivoimana. Tai sitten syynä ovat poliitikkojen valtamotiivit hallita kansaa. Joka tapauksessa yhtä sananvapauden kahlitsijaa vastaan on yleensä kymmeniä tuhansia muita ääniä.

Miksi ajatusten leviäminen on tärkeää estää?

Asiaa pahentaa, että Julkisen sanan neuvostokin alkaa olla poliittista korrektiutta vaativien kuohitsijoitten käsissä. JSN:n uusi puheenjohtaja maisteri Pekka Hyvärinen vaatii myös kirjoja JSN:n itsesäätelyjärjestelmän piiriin. Tämä merkitsisi edesvastuun siirtämistä jälkikäteiskontrollista etukäteiskontrolliin, jolloin normien toivotaan siirtyvän kustannustoimittajien käsiin ja sananvapauden sitä kautta kapenevan, kiristyvän, kuristuvan ja kuolevan. Ja uutisesta voi lukea Hyvärisen olevan Matti Vanhasen asialla.

En tarkoita, että jälkikäteen asioita kontrolloiva tuomioistuinlaitos olisi parempi arvioimaan sananvapauden rajoja kuin ehdotettu ennakkosensuurikaan. Mutta tarkoitan, että sanankäytön alalla mikä tahansa oikeus on aina vääryys, sillä ajatusten esittämisestä ei ylipäänsä pitäisi tehdä luvanvaraista. Tällöin menisi pohja myös tieteelliseltä ja filosofiselta ajattelulta.

Sananvapauden rajoitukset perustuvat siihen erehdykseen, että kieltämällä jonkin asian esittäminen kyseinen asia saadaan katoamaan todellisuudesta ja ihmisten tajunnasta. Niinpä internetin käyttöä koskevat kartat pitäisi piirtää netin todellista olemusta vastaaviksi eikä pyrkiä tekemään todellisuutta karttojen mukaiseksi.

Sananvapaus ei ole mikään vähäpätöinen erityisoikeus, joka tulee vasta tärkeämpänä pidettyjen ihmisoikeuksien tai demokratian jälkeen. Sananvapaus on ensisijainen ja ehdoton oikeus, josta riippuvat sekä ihmisoikeuksien että demokratian toteutuminen. Ja totalitarismit alkavat yleensä sananvapauden rajoittamisesta.

18. tammikuuta 2008

Sofien valintoja


Tämän päivän Helsingin Sanomat valistaa kansaa eräässä otsikossaan niin, että ”kansa ottaisi ulkomaalaisia työvoimaksi”. Helsingin Sanomien harjoittamaan maahanmuuton edistämiseen olemme jo tottuneet, mutta että tällä kertaa asialla oli Suomen kansa, jonka tahtoa lehden täytyy raskain mielin noudattaa! Mistä oli kyse? Tarkempi tarkastelu osoitti, että Helsingin Sanomien Suomen Gallupilla teettämän kyselyn mukaan suurin osa suomalaista suhtautuu torjuvasti ulkomaalaisten maahanmuuttoon, jopa niin, että suomalaisia on pidetty EU:n ulkomaalaiskriittisimpänä kansakuntana. Vain alle kolmannes kansalaisista näkee asian positiivisena. Mikä siis oikeutti otsikon?

Otsikkoon nostettu kannanotto olikin johdeltu ovelasta kysymisen taktiikasta. Lehti paljastaa, että kysymys oli esitetty haastelluille aivan niin kuin William Styronin romaanista tutulle Sofielle, joka pakotettiin valitsemaan. Se kuului näin: ”Kun päätetään siitä, keitä ulkomaalaisia Suomi vastaanottaa, kumpi on ensisijaista, työvoimapulan paikkaaminen tulevaisuudessa vai maailman huono-osaisten auttaminen?” Kysyjän esittämänä taustaehtona ja -oletuksena oli se, että ihmiset joka tapauksessa hyväksyvät ulkomaalaisten maahanmuuton. Millä perusteella näin voidaan olettaa? Tuon tapainen oletus rikkoo tutkimusetiikkaa, sillä se asettaa haastateltavat ihmiset pakonomaisen valintatilanteen eteen. Kysyjän pitäisi tietenkin ensin tiedustella sitä, haluaako haastateltava ylipäänsä ulkomaalaisia maahanmuuttajia Suomeen.

Toinen ongelma kovasti kyseenalaisessa kysymisessä oli se, että kumpikin maahanmuuton perusteeksi tarjottu perustelu (työvoimapulan paikkaaminen, huono-osaisten auttaminen) ontui. Ne eivät voi periaatteessakaan kompensoida toisiaan, sillä työvoimapulaa ei voitaisi paikata millä tahansa työvoimalla, kuten armeliaisuutta tasaveroisena vaihtoehtona pitävä kysymyksenasettelu olettaa. Koska kaupankäynnin vaihtoehdoiksi tarjotut perusaksioomat eivät ole myöskään sinänsä päteviä (esimerkiksi maassamme ei ole sellaista työvoimapulaa, jota voitaisiin paikata työvoiman maahantuonnilla), ne perustuvat virheelliseen käsitykseen yhteiskuntaprosessin kausaalisuhteista. Näin ollen Helsingin Sanomien tilaamaa galluptutkimusta ei voida pitää pätevänä, ja lehden väitteet ovat kuin ilmaan ammuttuja savikiekkoja, joita jokainen kriittinen ihminen tietysti napsii alas ilokseen.

Luotettavaa kyselyssä ei olekaan lehden tapa ”selittää pois” maahanmuuttoa kohtaan tunnettavaa penseyttä, vaan luotettavaa asiassa on vain tutkimuslaitoksen tuottama tulos: suomalaisten enemmistö suhtautuu maahanmuuttoon torjuvasti ja vain alle kolmannes pitää ilmiötä myönteisenä.

Hyss, hyss!

Paitsi että Helsingin Sanomat harjoittaa tietoista asennemuokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota, lehti haluaa myös olla standardien asettaja keskusteluille: siis aloitteiden tekijä, jota lukijat ja muut viestimet alistuvat kommentoimaan ja joka myös katsoo oikeudekseen suodattaa sopimattomat mielipiteet pois.

Helsingin Sanomissa vallitsee johdonmukainen, lausuttu tai lausumaton normatiivi siitä, miten asioista pitää kirjoittaa: mitä, kuinka, kenestä ja kuinka paljon. Lehden suosiossa ovat muiden muassa feministit, vihreät, postmodernistit ja queer-teoreetikot, ja lehti näyttää tukevan aina myös hallituksen linjaa, onpa se sitten mikä tahansa. Tämän kai koetaan olevan välttämätöntä yhteiskuntarauhan vuoksi. Lehti kirjoittaa kielteisesti Renny Harlinista, koska hänen elokuvansa ovat raakoja, ja myönteisesti Jarkko Niemisestä, koska hän on niin nöyrä ja fiksu. Jukka Hankamäestä lehti ei kirjoita mitään, koska häntä ei liitetä kulttuurielämäämme millään tavoin, eikä häntä tunne kukaan. ”Kiihkoisänmaallisiksi” leimattujen tai ironiaa harrastavien älymystön jäsenten on puolestaan turha yrittää juttujaan julki paperilehden sivuilla, ja myös internetsivujen blogeista lehden moderaattorit eli verkonvalvojat suodattavat pois kaiken suhteellisuudentajua osoittavan aineksen, kuten ulkomaalaiskritiikin, sovinismin ja niihin liittyvän viattoman huumorin.

Jokainen lehti haluaisi tietenkin korostaa omaa puolueettomuuttaan luotettavuussyistä. Yhtäaikainen asenteiden muokkaus ja puolueettomana esiintyminen harvoin kuitenkaan onnistuvat. Ehkä juuri siksi Hesari onkin perustanut ”HS-raadin”. Kun asioita tiedustellaan tarpeeksi monilta politiikan, taiteen ja tieteen toimijoilta ja nämä lyövät päänsä yhteen tuottaen jonkin tilastollisen keskiarvon, voidaan välttää mielikuvaa, ettei toimitus itse ota asioihin kantaa. Mutta kuinka tämäkään demokratia toimii?

HS-raati vauhdissa

Nyt HS-raati paljastaa, että suomalaisella medialla ei ole liikaa valtaa. (Lue: ”Helsingin Sanomilla ei ole liikaa valtaa.”) Tätäkään asiaa tiedusteltaessa tuskin on kysytty, mitä vastaajat loppujen lopuksi ymmärtävät ’vallalla’: miten valta ilmenee, kenen puolesta tai mitä vastaan. Ja mitä ’medialla’ tarkoitetaan? Entä minkälainen on kansalaisten ja median suhde? Missä media elää? Onko kansalaisilla mitään valtaa mediassa, vai onko media pelkkä omaehtoinen toimija, joka painostaa tai suosii joitakin omia tahojaan? Jos minulta kysyttäisiin, vastaisin, että medialla ei ole liikaa vaan liian vähän valtaa, jos mediaksi ymmärretään kansalaisten omilla foorumeillaan, verkkolehdissä, pienten painosten kirjoissa ja mielipidelehdissä esitetyt näkemykset. Mutta medialla on selvästi liikaa valtaa, jos medialla tarkoitetaan mielipiteiden muokkaukseen pyrkiviä konserneja, jotka julkaisevat vain sen, minkä ne itse haluavat nähdä painettuna.

Todellisuudessa media on paljon muutakin kuin joukkotiedotusvälineiden sikermä. Se kattaa koko viestinnän alan filosofisine tieto- ja totuusehtoineen. Tässä merkityksessä media on lähettäjän ja vastaanottajan välissä oleva rajapinta, jolla liikkuu hyvin erilaisia toimijoita, eikä se ole oman häilyvän ja muuttuvan ominaisluonteensa vuoksi koskaan määriteltävissä esinemäisesti. Nykyisenä internetpohjaisen suoran viestinnän aikakautena välittävä media on muuttunut turhaksi ja jopa haitalliseksi portaaksi.

En ole nähnyt HS-raadissa juuri ketään kulttuurielämämme vaikuttajia, joilla on väkeviä mielipiteitä. Sitäkin enemmän tuossa rivissä on seissyt erilaisia pieneläjiä ja jyrsijöitä, todellisia persoonaa vailla olevia hillosipuleita, jotka eivät ole edes sanankäyttäjinä kovin hyviä. Ja Helsingin Sanomien toimitus ottaa asioihin kantaa valitsemalla, ketkä se päästää ääneen. Ikävää, että kulttuurista ja politiikasta pitää äänestää. Mielipiteet hukkuvat silloin massaan, ja tuloksena on varmasti ”demokraattista filosofiaa”. Ennen pitkää tuollaisella sanankäytön jättiläisellä on yhtä paljon valtaa kuin Kevätpörriäisellä.

17. tammikuuta 2008

Mainos ja seksi


Nyt kun hyvyyden, suvaitsevaisuuden ja itsestään jakamisen armoitettu juhla eli joulu on viimeistäänkin ohi, on selvää, että monet ihmiset ovat tuskissaan, sillä heiltä on jäänyt tekemättä paljon pahaa. Joulun aiheuttama ahdistuskin saattaa etsiä purkautumistietään, ja niinpä erilaisten vainojen lietsojat ovat kaivautuneet esiin ja asettuneet lähtökuoppiinsa. Heitä ovat muun muassa seksin kieltäjät. Mikä onkaan luontevampaa kuin aloittaa keskiluokkaisen moralismin kylväminen yhteiskuntaan juuri äskettäin koetun eettisen aivopesun eli joulun jälkeen?

Kukkahattumammat sanovat seksuaalisuuden avointa esittämistä todellisuuden ”pornoistumiseksi”. Filosofisesti katsoen pornon käsite on kuitenkin mahdollinen vain, jos seksi yleensä tai osa seksistä arvotetaan kielteisesti. Porno on siis kiellettyä seksuaalisuutta. Näihin kieltoihin on tietysti useita syitä, joista useimmat ovat uskonnollisia tai muuten järjettömiä. Yleensä ne sotivat pahoin ihmisten seksuaalisia tarpeita vastaan. Koska seksuaalisuus tuottaa ihmisille nautintoa, ovat seksin arvottaminen pornoksi ja sen mukainen kieltäminen pohjimmiltaan merkkejä mammojen sodasta seksuaalisuutta sinänsä vastaan. Tämä taas on paha asia. Katsotaanpa, miten yleinen seksinvastaisuus ilmenee.

Ensin muuan ruotsalaisprofessori nimeltä Eva-Maria Svensson (joka useimpien naisprofessorien tapaan on tietenkin myös feministi) julisti, että ”seksistiset mainokset pitäisi kieltää lailla”. Vaikka kyseessä onkin oikeustieteen professori, myös hänen tulisi kai ymmärtää, kuinka absurdia on, jos yhteiskunnasta pyritään kieltämään kaikki sellainen, mikä sisältyy ihmisyyteen ja esiintyy meissä viattomasti luonnostaan. Myös rikoslain säätäjät olivat aikoinaan niin viisaita, että hekään eivät muotoilleet rikoslakia tietyt teot kieltävien lauseiden muotoon vaan koodeksiksi, joka tyytyy vain langettamaan kuvailemistaan teoista tietyn seuraamuksen. Koska seksuaalisuus on hyvä ja kaunis asia, seksin julkisesta esillepanosta ei pitäisi jakaa rangaistuksia vaan palkintoja.

Entä mitä Suomessa tapahtuu? Seksinvastaisen vihan lietsontaa seuraten Mainonnan eettinen lautakunta antoi bikineihin pukeutuneita naisia esitelleestä mainoksesta huomautuksen. Tosiasiassa Mainonnan eettisellä lautakunnalla ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa, vaan se ainoastaan normittaa asioita ja ilmiöitä. Niinpä sen toiminta ei ilmennäkään filosofista etiikkaa, joka on tieteellistä ja kriittistä, vaan se toteuttaa konventionaalisia moraalinormeja. Niiden lähtökohtana eivät ole käsitykset siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan se, mikä on joidenkin tahojen mielestä hyväksyttävää, paheksuttavaa, poliittisesti korrektia tai epäkorrektia. Niinpä kyseisen ajattelun tuloksena ei ole etiikkaa vaan ideologiaa, joka ilmaisee viranomaistahon omia mieltymyksiä ja käsityksiä.

Toisaalta myöskään mainonnalla itsellään ei ole etiikkaa, vaan mainostaja on eräänlainen yhteiskunnallinen hyönteinen (social insect). Samaan tapaan mainosmaailma kokonaisuudessaankin on naturalistinen maailma vailla moraalia ja rajoituksia. Se on täysin sopeutuva ja täysin mukautuva, ja sen tehtävänä on vain leipoa rahaa. Myös mainonnan niin sanottu etiikka koostuu pelkistä rajoituksista ja normeista, joiden tehtävänä on eliminoida haittoja ja korostaa hyötyjä. Nämä kaksi maailmaa taistelevat toisiaan vastaan, ja siitä syntyy ihmisten välille ahdistusta.

Se, miksi otan asian esiin, johtuu käsityksestäni, että seksuaalisuuden esittäminen yhteiskunnassa on jo sinänsä samanlaista kuin mainonta. Myös seksuaalisuus on täynnä ehdottomia hylkäämiseen tai hyväksymiseen perustuvia päätöksiä aivan niin kuin markkinatkin, ja tämä näyttää perustuvan ihmisluontoon. Miten sitä voisi siis paheksua tai moralisoida? Seksuaalisuus on vapaan markkinatalouden mallikuva.

Kun mainonta ottaa tämän tosiasian välineekseen, se vain muistuttaa ihmiselämään sisältyvästä totuudesta: seksistisiä mainoksia on, sillä ne koetaan hyviksi ja koska ne kiihottavat ja myyvät. Ihmisiä motivoivat seksi ja raha: halu naida itseään parempaa ja viedä toisilta varat. Jos mainosmaailma nostaa tämän metodikseen, vika ei ole mainostajan. Vika ei ole myöskään todellisuudessa vaan käsitykseni mukaan moralistien tajunnassa. Syy, jonka vuoksi viranomainen haluaa viheltää pelin poikki, on kaikille viranomaisille yhteinen: se on havainnut jonkun joko nauttivan jostain liikaa tai menestyvän liian hyvin. Ihmiset äänestävät mainosten oikeutuksesta omilla vapaaehtoisilla kulutuspäätöksillään, ja siksi valinnan voisi jättää kuluttajille itselleen, aivan kuten seksuaalisten kontaktienkin tapauksessa.

12. tammikuuta 2008

Kotina kiinteistökupla


Tämän blogikirjoitukseni aloitan mieluiten ilkikurisella naurulla. Sanoma-konserniin kuuluva Taloussanomat pelkää asuntojen hintojen puolesta valittaen, että suomalaisten ihmisten asuntosijoitusten arvo laskee. Todellisuudessa asuntojen hinnat ovat palaamassa normaalille tasolle, aivan kuten ennustin jo viimesyksyisessä blogikirjoituksessani.

Taloussanomat näkee syyksi sen, että Yhdysvalloissa holtiton luotonanto on johtanut lamaan, jonka syvyyttä ei vielä näy. Kansainvälisen talouden ilmiöt heijastuvat väistämättä Suomeen. Se, että asuntojen hinnat laskevat Suomessa, ei kuitenkaan edellytä mitään häiriötä kansainvälisessä taloudessa: ihmisten velkaantuminen riittää kotimaisen kysynnän heikentymiseen ja laman alkamiseen myös Suomessa.

Professori Vesa Puttosen neuvoessa harkitsemaan, ”kuinka paljon varallisuudesta kannattaa pitää kiinteistöissä”, kehottaisin lähinnä nauramaan moiselle propagandalle. Totuushan on se, että suurin osa ihmisistä on pakotettu pitämään koko omaisuutensa lainattuja pennosia myöten nimenomaan asunnossa, koska asuminen on perustarve ja koska Suomessa sallitaan raaka bisneksenteko ihmisten kodeilla. Näin ollen asunnon omistaminen ei ole valinta vaan pakko. Ja samasta syystä neuvoisin kaikkia ihmisiä harkitsemaan, minkälaiseen hirttosilmukkaan päänsä laittaa. Asian voi sanoa expressis verbis myös niin, että älä maksa asunnosta liikaa!

Itse pidän toivottavana, että asuntojen hinnat romahtaisivat puoleen, sillä menettäjiä eli suuren velan tehneitä on sittenkin Suomessa vielä vähän ja toisaalta hyötyjiä, jotka saisivat kymmenen vuotta sitten tekemälleen sijoitukselle kohtuuttoman suuren tuoton, paljon enemmän. Siksi olisi hyvä, että asuntojen hintojen putoaminen leikkaisi tuottoja ja tekisi asunnon hankinnan helpommaksi. Omistusasujat voittaisivat muun muassa siksi, että väliraha isompaan asuntoon pienenisi. Myöskään pankkien ei ole viisasta rahoittaa ylikalliita asuntoja. Muutoin Suomessa saattaa toistua sekä 1990-laman että Yhdysvaltojen nykyisen asuntomarkkinatilanteen kaltainen katastrofi. Laman syitä ovat ihmisten kohtuuton velkaantuminen ja kotimaisen kysynnän heikentyminen.

11. tammikuuta 2008

Henkilöitä


Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yhteydessä toimiva Suomen kielitoimisto on antanut ohjeet sukupuolineutraalin kielen edistämiseksi. Kieli ei siis saisi olla sellaista, millaiseksi se on luonnostaan muotoutunut tai kehittyy, vaan sen tiettyjä piirteitä yritetään keinotekoisesti karsia ja toisia vahvistaa. Kielen ei kuitenkaan tiedetä milloinkaan kehittyneen tai vakiintuneen pakotettuihin muotoihin.

Hankkeen takana on tietysti korkeampi voima nimeltä ”Euroopan neuvoston suositus seksismin karsimiseksi kielestä” (Council of Europe – Recommendation N° R (90) 4 on the Elimination of Sexism from Language). Sikermälliseksi normiksi kiertyvä direktiivi alkaa pienellä lamentaatiomaisella preludilla sen johdosta, että ”hyvistä tavoitteista huolimatta todellinen sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteudu sosiaalisten, kulttuuristen ja muiden esteiden vuoksi” ja että ”yksi tasa-arvon toteutumisen este on seksistinen kieli, jossa maskuliinisuus asettuu feminiinisyyden edelle”.

Huomaatteko, kuinka harmonisessa sopusoinnussa väitteiden regressiivinen asiasisältö ja lauseiden poljento ovat keskenään, aivan kuin kyseessä olisi Händelin säveltämä Messias-oratorio. Keskeistä resitatiivin sanomalle on se, että siinä maskuliinisuus passiomaisesti ”asettuu” feminiinisyyden edelle (ilman että kukaan varsinaisesti tekee mitään), ikään kuin kyseessä olisi luonnonlaki tai kohtalon oikku.

Kielitoimiston kotisivuilta löytyvässä pastoraalioopperassa naiset itkevät nyt tyynyään vasten sitä, kuinka kauhean rasismin kohteeksi sanan ”mies” sisältävät ilmaisut ja tehtävänimikkeet johtavat. Mutta kukaan ei tunnu olevan huolissaan siitä leimasta, jonka esimerkiksi ilmaus ”hyväveliverkosto” lyö miesten otsaan – tuo ilmaisu kun kantaa mukanaan kielteistä arvovarausta. Kielitoimiston argumentaatiosta voidaan päätellä, että karsimista harjoitetaankin yksinomaan naisten ehdoilla ja naisten eduksi.

”Jotta kieli olisi neutraalia”

Alkuvaihetta leimaavan reklamaation jälkeen esitys moduloidaan mollivoittoisesta rigoristiseen duuriin. Merkille pantava (anteeksi seksismini) on lautakunnan suositus, jonka mukaan ”sukupuoli on syytä tuoda esiin vain silloin, kun se on käsiteltävän asian kannalta olennaista” – esimerkiksi lauseessa ”naisautoilija pakeni poliisia”. Mutta milloin kertominen on olennaista? Koska sukupuolen mainitseminen halutaan nähtävästi jättää sen varaan, onko asiasta tiedottaminen lausujan oman edun mukaista, linja sukupuolen häivyttämiseksi on samanlainen kuin yritettäessä riipiä ihmisten etninen alkuperä uutiskielestä.

Suomen kielen lautakunnan mielestä sellaisiin ilmaisuihin kuin ”lähteä yhtenä miehenä” tai ”muina miehinä” ei tarvitse puuttua, sillä ne ”elävät kieliyhteisössä aikansa ja muuntuvat tai häviävät itsestään”. Kielitoimisto tyytyy siis aktiivisesti tuhoamaan vain muita kielen ilmaisuja. Arvostelukykyä ja itsekritiikkiä osoittaen se kuitenkin toteaa rajansa tulleen vastaan: ”virallinen kielenhuolto ei myöskään voi ottaa kantaa arkisessa kielenkäytössä heijastuviin asenteisiin, kuten aikuisten naisten tytöttelyyn tai miesten pojitteluun tai äijittelyyn.” Avoimeksi jää, ottaisiko se kantaa, jos katsoisi voivansa puuttua asioihin.

Sen sijaan Kielitoimisto opettaa ihmisiä, ”jotta kieli olisi sukupuolineutraalia”. Mutta miksi kielen pitäisi olla sukupuolineutraalia, mikäli kielenkäytön konventioissa vallitsee jokin yhteiskunnallinen totuus tai sillä ilmaistaan todellisuutta? Palomiehet ovat parhaimmillaan miehiä, aivan niin kuin merimiehetkin. Eikö miespuolista esimiestä ole oikein kutsua esimieheksi? Ihmiset kiertelevät jo omasta aloitteestaankin ”seksistiseksi” (anteeksi sanan ”seksi” toistuva käyttö) koettua kieltä niin, ettei sitä tarvitse erikseen karsia. Tämä käy ilmi esimerkiksi sanan ”panna” korvaamisesta sanalla ”laittaa”.

Tasa-arvopolitiikan epäjohdonmukaisuus

Entä miltä asia näyttää sukupuolisuuden filosofian kannalta? Monet transgenderistit ja queer-teoreetikot suorastaan vaativat olla miehiä, vaikka he olisivatkin naisia, esimerkiksi pukeutumalla ”jätkiksi”, joista he käyttävät vierasperäistä nimitystä butch-femme. Tämän mukaan nainen saa operoida sukupuolierolla silloin, kun hän arvelee siitä olevan itselleen etua peniskateutensa kiertämiseksi. Mutta mies ei saisi vedota omaan miehuuteensa omien ammattikäytäntöjensä tai tehtävänimikkeidensä kautta, vaikka itse ammatit olisivat aidosti sukupuolisidonnaisia.

Myös queer-teoreetikot ja feministit itse myöntävät sukupuolieron vaikuttavaksi vastustamalla sitä. Heidän ongelmansa on, että he eivät haluaisi tunnustaa sukupuolten todellisia eroja, joiden mukaan tiettyihin tehtäviin soveltuvat paremmin joko miehet tai naiset. On kuitenkin olemassa tyypillisiä miesten tehtäviä ja naisten tehtäviä, kuten baritonin tai sopraanon roolit. Tasa-arvopolitikoinnin taustalla näyttääkin vallitsevan se virheellinen ajatuskulku, jonka mukaan tasa-arvolla tarkoitetaan samanlaistamista ja ilmiöiden samanlaisina näkemistä. Todellinen tasa-arvohan on pelkkää vapautta, kun taas tasa-arvon tavoittelu yhdenmukaistamisen kautta on vain asioiden karkeaa väärin ymmärtämistä.

Todellisuudelle eivät orwellilaista uuskieltä muotoilevat viranomaisetkaan voi mitään. Kielitoimistossa toimivien feministien mielestä suomen kielessä ei ole sentään sukuja, kuten monissa muissa kielissä, jotka ovatkin tasa-arvotouhottajien kauhuksi läpikotaisin sukupuolisidonnaisia.

Kuolema orwellilaisuuden takana

Luottamusmiesten ja lautamiesten muuttaminen ”henkilöiksi” on samaa tavallisuuden ihanteeseen vannovaa keskinkertaistamista ja keskiluokkaistamista, jota saksalainen filosofi Martin Heidegger kritisoi kirjoittaessaan das Man -ihanteen banaaliudesta. Olennaista Heideggerin ajattelussa ei ole tosin pelkkä keskiluokkaisen elämäntavan kritiikki vaan se, että kieltäessään arvo- ja arvostuserot kyseinen sosiaalidemokraattinen kielenkäyttö kuolettaa myös ihmisen elämästä juuri ne rajapinnat, jotka luovat siihen merkitystä. Näin ihmiset voivat paeta omia haasteitaan pelkkään kasvottomaan persoonattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen.

Sukupuolineutraalin, arvoneutraalin ja todellisuusneutraalin kielen kautta tasapäistetty keskivertoihminen välttyy elämästä varsinaista ja verevää elämää, pakenee omaa kuolevaisuuttaan ja ajallisuuden luomia rajoja. Lopulta hän alistuu jokamiehen elämäntapaihanteeseen. Koska ”kielen rajat ovat maailman rajat”, ei kielen ideologinen pilaaminen ja köyhdyttäminen ole vain lingvistinen kysymys, vaan pahimmillaan se on henkistä kuolemaa lietsova asia. Ei ole ihme, että tämän kaiken jälkeen demarit ovat päätyneet vaatimaan ihmisenä olemista oppiaineeksi kouluihin! Dissonanttiin partituuriin päättyi tämäkin koloratuuri.

10. tammikuuta 2008

Tiede ja rasismi


Hesarin kaikkitietävä kulttuuriraati pyrkii tällä kertaa herättämään keskustelua antautumalla pohtimaan, esiintyykö suomalaisessa tieteessä rasismia, jota lehti nimittää ”rotusyrjinnäksi”. Myös kulttuuriraadin käsite on paljastava, sillä se kertoo, että kulttuurifilosofiset kysymykset nähdään lehdessä vain kollektiivisina äänestyspäätöksinä, jotka ovat normatiivisia. Niitä ei siis suostuta näkemään ensisijaisesti yksilöiden kannanottoina.

Asiaa on mielestäni turha kysellä survey-tyyppisillä tiedusteluilla, joihin vastataan ”kyllä”, ”ei”, ”en osaa sanoa” tai muutamalla rivillä, sillä ratkaisevaa on, minkälainen kuva vastaajilla on syrjinnästä sinänsä. Sitä puolestaan ei voida saada selville yksinkertaisilla kysymyksillä vaan perehtymällä siihen, mitä vastaaja ymmärtää ”rotusyrjinnällä” ja minkälainen on hänen koko maailmankatsomuksensa.

Mutta vastauksiin: Se että Helsingin yliopisto pohtii nyt juutalaissyntyisen tutkijan Israel-Jacob Schurin vuonna 1937 tapahtunutta väitöskirjan hylkäystä, ei ole yritys palauttaa jo kauan sitten edesmenneen ihmisen kunniaa. Se on yritys palauttaa yliopiston oma maine.

Vaikeneminen

Oireellista on, että yliopistoissa ei olla huolissaan niistä diskriminaation muodoista, jotka nykyään ovat omassa ilmeisyydessään aivan yhtä piileviä kuin eräät toiset ennen. Kun professorit Leila Haaparanta ja Matti Sintonen hylkäyttivät oman dosentuurihakemukseni kollegoillaan eli dosentti Olli Lagerspetzillä ja Kristian Klockarsilla (joista molemmat olivat minua vähemmän ansioituneita tutkijoita), asiaan ei puuttunut edes eduskunnan oikeusasiamies. Homoa saa siis syrjiä kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, mutta ei juutalaista, mustaa tai kommunistia.

Oma tapaukseni oli lähes samanlainen kuin Schurin. Helsingin Sanomat toteaa Schuriin kohdistuneen hylkäämisen syyksi muun muassa sen, että kirjan saksalainen tarkastaja mainitsi teoksesta näin: väitöskirja edustaa ”halpamaisen journalismin, kahviloiden ja kadun kielen tyyliä”. Aivan samalla tavoin Olli Lagerspetz kirjoitti lausunnossaan, että omat näkemykseni teoksessani Työttömän kuolema kuuluvat ”journalistiikan” eivätkä tieteen piiriin. Miten tämä eroaa Schurin kohtaamasta rasismista – saati Lagerspetzin paheksunta sen johdosta, että ”Hankamäki haluaa kansallisvaltiota perustettavaksi homoseksuaaleille”? (Lagerspetzin lausunnon s. 6 teokseni Dialoginen filosofia sivusta 24.)

Helsingin Sanomat jatkaa, että asiaan kytkeytyi myös kielikysymys – ruotsinkielinen Schur kun ei ymmärtänyt suomea. Aivan samalla tavoin ruotsinkieliset Lagerspetz ja Klockars eivät puolestaan ymmärtäneet suomenkielistä ja paikoin esseemuotoista tekstiäni, jota toiset tieteenharjoittajat olivat kehuneet. Julkaisenkin asian pohjalta lähiaikoina eräänlaisen omaelämäkerrallisen filosofian historian, jossa kerron dokumentoidusti sen, kuinka häikäilemätöntä ja puolueellista analyyttisten systeemifilosofien ja marxistien vallankäyttö on ollut suomalaisessa yliopistolaitoksessa – ei vain minua – vaan meitä kaikkia fenomenologista tieteenfilosofiaa edustaneita kohtaan.

Väärin syrjityt

Se, että tutkija Mikko Lehtonen valittelee nyt Helsingin Sanomissa suomalaisen tieteen olevan sitoutunut nationalismiin, on kummallinen väite aikana, jolloin yliopistoissa kukoistavat niin monikultturistit kuin feministitkin, ja myös ”entisistä” sosialisteista ja kommunisteista on suurin osa jäljellä. Oudoksuttava on myös Jaakko Hämeen-Anttilan väite, että yliopistoissa pitäisi rotusyrjinnän asemasta olla huolissaan naisten syrjinnästä! Jussi K. Niemelän, Osmo Tammisalon, minun, Arno Kotron, Hannu T. Sepposen ja monen muun miestutkijan esittämän kritiikin johdosta olisi luullut jokaisen viimeistään nyt ymmärtäneen, millä tavoin feministinen tasa-arvon toitotus on muuttunut käänteiseksi syrjinnäksi ja naisten suoranaiseksi suosimiseksi. (En käytä seksistisiä sananloppuja tahallani.)

Entä millaista tieteen mielipidevankeus on nykyisin? Kun erään kansallismielisenä pidetyn tutkijan väitöskirja tarkastettiin muutama vuosi sitten Helsingin yliopistossa, kustokseksi määrätty henkilö ilmoitti kohteliaasti toivovansa, ettei häntä kutsuttaisi väitöstilaisuuden jälkeiseen karonkkaan, sillä väittelijän poliittiset mielipiteet olivat niin kaukana hänen omistaan. Filosofian tohtori Jussi Halla-aho kertoo asiasta ja sen seurauksista muun muassa blogissaan ja tietää, mistä puhuu. Juttu kannattaa lukea alusta loppuun.

Tiedeyhteisö, jossa demarikin on oikeistolainen, on aina vaatinut jäseniltään sitä, että ihminen alistuu tieteelliseen kollektivismiin eli käytännössä juuri sellaiseen toiseudenvaraiseen ideologiaan tai ajattelutapaan, jonka jokainen edustaja on henkisesti täysi kommunisti, vaikka hän äänestyskopissa laittaisikin lappuun puumerkkinsä kokoomuksen puolesta.

Syrjintä: naturalistisen tieteen olemus

Entä sitten varsinainen aihe: rotusyrjintä? Esiintyykö tiedeyhteisössä rotusyrjintää, ja mitä se on? Pohdintaa on pakko edeltää pelonsekainen kysymys siitä, kuinka kukaan uskaltaa puhua nykyaikana rotusyrjinnästä, sillä sehän sisältää oletuksen ihmisroduista? Ja tämä puolestaan automaattisesti katalysoi poliittisesti korrektin vastakysymyksen, joka koetaan ehdottavaksi: pitäisikö ihmisrotujen olemassaolon kieltäminen ulottaa tieteiden piiriin niin, ettei rotuajattelu olisi lainkaan mahdollista? Kysymykseen kysymisen oikeutuksesta sinänsä uskallan vastata, sillä ajatus ihmisroduista on tieteiden oma luomus. Jokainen voi tarkistaa asian vaikkapa Otavan Suuresta Ensyklopediasta, josta löytyy Helsingin yliopiston arvostetun professorin ja kansainvälisen työryhmän kirjoittama artikkeli nimeltä ”Ihmisrodut”.

Oma näkemykseni on, että tieteissä esiintyy aivan luonnollisesti kaikenlaista syrjintää: rotusyrjintää, homoseksuaalien syrjintää, miesten syrjintää ja oikeistolaisiksi leimattujen ihmisten syrjintää. Vierasperäisiä ja kansainvälisiä tahoja on etupäässä kuitenkin pyritty suosimaan. Esimerkin tarjoaa se, että Helsingin yliopisto ensin hylkäsi maahanmuuttajana mainetta saaneen Peter Prycen väitöskirjan vähin äänin mutta myöhemmin pyörsi kantansa poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä, vaikka väitöskirja oli ilmeisestikin niin kehno, ettei sitä olisi pitänyt suomalaisin kriteerein hyväksyä. Jussi Halla-aho arvioi asiaa filologina blogissaan, mutta itse en ota asiaan sisällöllistä kantaa, sillä olen filosofi enkä filologi. Vaikka tämäkin ero on pieni, se on tieteessä suuri.

On tietysti tärkeää, että kliseitä käytetään, sillä jos kliseitä ei käytetä, ne eivät pysy elinvoimaisina. Tasa-arvon ja syrjinnän käsitteitä käyttämällä kliseekeitto kiehahtaa helposti valmiiksi. Tasa-arvon käsite on jo sinänsä hämäävä, sillä koko elämän olemus on epätasa-arvoisuus. Emme ole toisillemme samalla tavoin arvokkaita vaan eriarvoisia, ja ainoastaan ihmisarvo on yhteinen ja luovuttamaton. Sen sijaan yliopistolaitoksen koko tehtävä on ihmisten arvosteleminen ja arvokkuuserojen tuottaminen. Se alkaa jo tutkintorakenteesta ja jatkuu virka-asteikon kiipimisjärjestelmään. Epäoikeudenmukaisuutta se ei kuitenkaan saisi tuottaa sen enempää arvostellessaan ihmisiä kuin etuoikeuttamalla joitakin tasa-arvon pyrkimyksillään.

Yliopistopolitiikan hullut päivät

Kokemusteni mukaan yliopistoissa tuotetaan enemmän mielivaltaisia päätöksiä kuin monessakaan muussa paikassa, ja kaikki tämä pyritään naamioimaan näennäisen objektiivisuuden kaapuun. Politiikassa ja hallinnossa voi saada osakseen vielä jonkinlaista oikeudenmukaisuutta, jota yliopistoissa ei voi saada, sillä tiedekuntien päätöksistä ei voi yleensä valittaa, mikä olisi oikeusvaltion tunnusmerkki. Muutamille arabimaille ominainen fundamentalismi leimaa siis juuri sitä instituutiota, jota länsimaisissa yhteiskunnissa pidetään kaiken vallan ja viisauden lähteenä. Samalla, kun paheksutaan ”fundamentalisteiksi” leimattujen rasisti-fasisti-sovinistien irrationaalisuutta, on syytä muistaa, että länsimaisten yhteiskuntien Allah on tiede. Sitä, joka kyseenalaistaa tieteellisten prosessien perustan, odottaa fatwa: sulkeminen tieteellisten verkostojen ulkopuolelle.

Varsin yksitotisia olivat siis Helsingin Sanomien kulttuuriraadin mielipiteet tälläkin kertaa. Syrjintää yliopistoissa on harjoitettu lähinnä ”oikeistolaisina” ja ”isänmaallisina” pidettyjen ihmisten haitaksi. Kenties myös Israel-Jacob Schur olisi ansainnut maineenpalautuksen osana saksalaiselle historian uudelleenarvioinnille ominaista Vergangenheitsbewältigungia. Sen sijaan hänen tapauksensa ei riitä osoittamaan, että suomalaisessa yliopistossa olisi esiintynyt rasismia yleisesti.

Arvosteltaessa 1930- ja 1940-luvun valintoja ja päätöksiä harvoin huomataan, että suurin osa tuolloin tehdyistä ratkaisuista oli historian kokonaiskulku huomioon ottaen oikeita. Niiden joukkoon mahtui tietenkin ylilyöntejä, joista muutamat, tosin harvat, joutuivat kärsimään, mutta eivät kuitenkaan hengellään, kuten itäisessä naapurissamme. Maineen palauttamisen vaatimukset eivät voisi sen vuoksi koskea niinkään Suomea kuin sodat aloittaneita maita. Sitä paitsi yliopistoissa pahimmat diskriminaattorit eivät ole koskaan olleet niitä pikkuvirkamiesmäisiä tyyppejä, joita Erich Fromm mielellään kuvasi tutkimuksissaan. Yliopistoissa syrjinnän harjoittajillakin on pienet kruunut.

9. tammikuuta 2008

Suomalaiset kontallaan


Viime keväänä Helsingin katukuvaan ilmestyi jälleen uusi EU-jäsenyydestä johtuva ongelma: kerjäläiset. Nämä etupäässä romanialaistaustaiset rahankerääjät ottivat heti käyttöönsä kovat aseet. Kontallaan olevia kerjäläisiä ei ollut ennen Suomessa nähty. Maassa, jossa sosiaalitoimistot maksavat ihmiselle tämän halutessa kaiken, polvillaan kerjääminen vaikuttaa yhteiskunnalliselta protestilta, jonka tehtävänä on lietsoa syyllisyydentunteita näennäisesti ”rikkaaksi” ja ”hyvinvoivaksi” itsensä tuntevassa kantaväestössä. Nyt noita polvillaan kerjääjiä on Helsingin keskustan melkein jokaisessa kadunkulmassa.

Kun Balkanin maat liittyivät Euroopan unioniin, joutilaat pakkasivat vankkurinsa ja lähtivät vaeltamaan. Asiassa kävi niin kuin yhteiskunnallisessa taistelussa yleensä käy, jos antaa periksi. Havaittuaan, että Suomi on mukava ja avokätinen maa, kerjäläiset päättivät jäädä. Helsingin Sanomien uutinen kertoo, että ahkera kerjäläinen pääsee jopa 70–80 euron tienestiin päivässä. Sen kerjäläiset mieltävät tietysti verottomaksi tuloksi, josta ei tehdä lahjaveroilmoitusta. Sosiaalitoimistojen apuun heitä estää turvautumasta se, että EU-kansalainen voidaan karkottaa maasta, mikäli hän turvautuu toistuvasti ja perusteettomasti sosiaalitoimiston apuun. Ja juuri karkotuksen he haluavat välttää, mikä osaltaan vahvistaa heidän tulevan toimeen paremmin Suomessa kuin lähtömaassaan. Muutenhan he eivät olisi täällä. Sitä paitsi kukaan tuskin tietää, paljonko he keräävät kaduilta sen lisäksi, minkä he saavat sosiaalitoimistoista.

Lain nojalla huonoa

Monikulttuurisuuden utopiaan aina yhtä optimistisesti uskoen Helsingin Sanomat kertoo, että viranomaiset ovat nostaneet kätensä pystyyn kerjäläisten edessä. Lehden kritiikitöntä suhtautumista puheena olevan ilmiöön kuvastaa muotoilu, että kevääksi kerjäläisiä ”odotetaan” vielä lisääkin. Sekä poliisi, ulkomaalaisvirasto että sosiaalivirasto ovat Helsingin Sanomien mukaan voimattomia, sillä kerjurien ei ole osoitettu rikkovan lakia. Ehkäpä lait olisi pitänyt säätää sellaisiksi, etteivät tuon tapaiset ongelmat olisi lähteneet leviämään Euroopassa.

Mutta onko todella niin, ettei mitään sellaista voida kieltää, joka ei nimenomaisesti riko lakia? Vai onko tuon väitteen esittämisessä kyse vain monikulttuurisuuden levittämisestä ja meidän opettamisestamme ajattelemaan eurooppalaisen jalomielisyyden pyhillä arvoilla? Eihän maassamme ole myöskään sellaista lakia, joka kieltäisi käyttämästä Aleksanterinkatua sirkustemppuihin, hankkimasta krokotiilia lemmikkieläimeksi, tai joka kieltäisi poliisin hevosia ulostamasta Hesperianpuiston jalkakäytäville. Silti ajattelemme, että niin ei pitäisi tehdä. Ennen pitkää tulee joku, joka huomauttaa asiasta.

Ehkä onkin niin, että kerjäläisten touhuja ”ymmärretään” ja ”suvaitaan”, koska kansakuntamme on henkisesti polvillaan, eikä se rasismisyytösten pelossa uskalla käyttää järkeään. Tosiasiassa kerjäläisten pidättäminen ja syyttäminen voisi olla mahdollista jo pimeiden ansioiden perusteella. Toiminta on paljastunut myös organisoiduksi, eivätkä rahankerääjät saakaan almuja edes itse, vaan liigojen johtajat kynivät resuisten kerjäläisten rovot omaan kassaansa. Tähän liittyvän mahdollisen rikollisuuden, kuten kiristyksen, ohella kerjääminen tuottaa esteettisiä ongelmia ja kyseenalaistaa kaupungin järjestyssäännöt. Joka tapauksessa se koettelee hyvää makua, pilaa kaupunkikuvaa sekä heikentää ihmisten hyvinvointia. Tätä mieltä on myös helsinkiläisten enemmistö. Helsingin Sanomien loiventelevaa terminologiaa lainaten 59 prosenttia suhtautuu kerjäämiseen ”nuivasti” (Suomen Gallupilta tilatun tutkimuksen mukaan kielteisesti), ja jutun alaotsikoissa lehti muistaakin huutaa, että ”joka kolmatta asukasta kerjäläiset eivät ärsytä” ja että ”nuoret suhtautuvat suopeimmin”! Kuka tietää, ehkä kolmannes kyselyyn osallistujista on jo kerjäläisiä itsekin niin, että heitä kerjuu ei sen vuoksi haittaa.

Vastuu kuuluu kansalle

Romanien kerjäläisyys Helsingin kaduilla kertoo EU:n politiikan epäonnistumisesta ja sen valheellisuudesta. Euroopan unionin laajentumiselle on sovittu tiukat ehdot. Ne koskevat jäseneksi pyrkivien taloutta ja sosiaalista sekä kulttuurista rakennetta – myös poliittista järjestelmää. Jos ehdot eivät toteudu, ei jäsenyyttä pidä myöntää. Noin yksi kolmasosa romanialaisista elää köyhyysrajan alapuolella. Niinpä maan EU-ehdot eivät täyttyneet, mutta Euroopan unioni hyväksyi maan jäseneksi omassa ahneudessaan, sillä tavoitteena oli hyödyntää tarjolla olevaa halpatyövoimaa. Käytännössä tällainen politiikka johtaa jänisten ja kilpikonnien kilpajuoksuun, jossa nopeampia pakotetaan juoksemaan hitaammin pelkän poliittisen korrektiuden vuoksi. Tai sitten olot väestöjen vaelluksen vuoksi tasoittuvat kuin nestepinnat astioissa, kun vesi valuu villalankaa pitkin täydemmästä tyhjempään. Tämä saattaa johtaa tasa-arvoistumiseen, mutta se ei tue oikeudenmukaisuutta, sillä rikkaat maat menettävät työllä hankitut asemansa ja samalla mahdollisuutensa auttaa muita.

En siis väitä, ettei rikkaampien maiden pitäisi tukea köyhempiä. Mutta käytännössä esimerkiksi suomalaisperäinen Nokia harjoittaa tuota hyväntekeväisyyttä jo rakentaessaan uuden tehtaan Romaniaan, jolloin suomalaisia jää työttömiksi, ja armeliaisuuden lasku maksatetaan Suomen kansalaisilla. Kerjäläisyys on siis yksi EU:n laajenemisesta johtuvan ongelman ilmaus. Samoista syistä en kannata myöskään Turkin liittymistä Euroopan unioniin.

Voin vain toistaa useasti aiemminkin esittämäni ajatuksen: on parempi, että kansakuntien konfliktit kohdataan valtioiden rajoilla kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntaa. Seurauksena on tällöin rikollisuutta, kuten Hesarikin ehkä oivaltaa. Haastateltujen viranomaisten lausunnoista voidaan päätellä myös toimintamalli, jota poliittisen korrektiuden vaatimus estää tosin sanomasta suoraan. Ilmiön yleistyminen ei ole oikein. Tämä tarkoittaa, että kerjuulle ei tulisi luoda markkinoita ja vippailu tulisi lopettaa. Juuri anteliaisuus tekee kerjäämisen kannattavaksi.

Jos kerjäläisyyden kaltaisia ilmiöitä tuetaan, silloin ovat vaarassa lakia itseäänkin tärkeämmät arvot eli meidän yhteiskuntarauhamme ja sosiaalinen rakenteemme. Lakien uudelleensäätämiseen liittyvä hitaus ei saisi estää ongelmien ehkäisyä. Myöskään minkään lain ei pitäisi antaa oikeutusta kerjäläisten kevätmuuttoihin. Ovatko suomalaiset nyt sillä tavoin housut kintuissa tämänkin ongelman kanssa, ettei kerjäämistarkoituksessa maahan saapuvia voida asianmukaisesti palauttaa kotikonnuilleen? Jos niin on, juuri se on sitä yhteiskuntarakenteemme rapautumista ja kulttuuripääomamme heikentymistä, johon monikulttuurisuuden palvonta johtaa. Siksi kyseinen politiikka olisi pysäytettävä ja asetettava kritiikin kohteeksi, ennen kuin on myöhäistä.

Kaiken tämän tapahtuessa maahanmuutto- ja eurooppaministeri, tämä antelias Astrid, haluaa vaihtaa ulkomaalaisviraston nimen maahanmuuttovirastoksi, jotta tulijoilla olisi entistäkin auvoisempi olla. Samalla aiotaan siirtyä ulkomaalaiseksi nimittelemisestä ”asiakaskeskeiseen” palvelumalliin niin, että ulkomaalaisia ei enää sanottaisi siksi, mitä he ovat, eli ulkomaalaisiksi, vaan heitä kutsuttaisiin tästedes asiakkaiksi. Aulis Kuikka laati asiasta terävän analyysin Uutiskynnys-lehteen.

Mikäli nyt kävelee Kalliossa ja tutustuu leipäjonoihin siellä, voi huomata, että meillä on tässä maassa kerjäläisiä omastakin takaa. Heitä ei tarvitse houkutella tänne ulkomailta. Sitä paitsi mikä tekisi ulkomaalaisten rahankeruusta Suomessa oikeutettua, kun sen sijaan suomalaisten rahankeruu ajatusrikoksista tuomittujen sakkokassaan haluttaisiin kieltää?

8. tammikuuta 2008

Sananvapauden kuolinkellot


Oikeus leipoi sitten Petri Peltosesta ja eräästä tuusulalaisesta nimimerkin (”Tomashot”) suojissa esiintyneestä henkilöstä sananvapauden marttyyreita. Anonyymi tuomittiin yli kahdeksansadan euron sakkoon ja Peltonen 30 päiväsakkoon sekä kirjan menettämiseen valtiolle ”kiihottamisesta kansaryhmää vastaan”. Näin tuomioistuimet tekivät ajatusrikollisia henkilöistä, jotka esittivät mielipiteensä peittelemättömästi ja saattoivat näkyville muutamia toisissa tiedotusvälineissä aiemmin julkaistuja uutisia.

Tuomiot olivat selvästi vääriä, ja eikä oikeassa ole ollut myöskään lynkkausinnostuksen nostattaja Mikko Puumalainen, joka ulotti rikostutkintapyyntönsä jopa professori Tatu Vanhasen tieteellisiin tutkimuksiin omassa arvostelukyvyttömyydessään. Ensisijaisesti olen kuitenkin pahoillani mielipiteenvapauden puolesta sinänsä. Koska olen esittänyt vähemmistövaltuutetun, syyttäjien ja tuomioistuinten toiminnasta oman filosofisen analyysini jo aiemmin, en kommentoi asiaa enää tässä.

Sen sijaan esitän ennusteen, että sananvapauden kuohintaa kohtaan tunnettava viha vain yltyy. Siitä todistaa laajan myötätunnon osoittaminen tuomituille sekä sakkokassan täyttyminen pikavauhtia. Solidaarisuuden osoittajat sanovat sivuillaan, että näin halutaan ensinnäkin (1) korvata yksilölle syntyviä vahinkoja, toiseksi (2) tukea mielipiteiden vapaata esittämistä ja rohkaista käyttämään sananvapautta myös jatkossa sekä kolmanneksi (3) antaa viranomaisille viesti, että sananvapauden takavarikoiminen on tehotonta. Viranomaisvalta ei olekaan tekemässä Suomesta mitään sanankäytön vapaasatamaa vaan vankileirien saariston. Oikeuksien toiminnassa on ollut kyse sensuurista.

Tuomio: sananvapauden pilakuva

En puolusta tässäkään yhteydessä kenenkään syytetyn mielipiteitä sinänsä vaan heidän oikeuttaan sanoa ne. Perusteluni ovat aiemmin mainitut. Tomashotien ja peltosten diskurssikone näyttää olevan eräänlainen ikiliikkuja, joka jatkaa oman itsensä performoimista maailman loppuun asti. Mutta sen ei pitäisi riittää tuomion arvoiseksi asiaksi, vaan se voisi olla muulla tavalla mielenkiintoinen analyysin aihe. En käsitä, millä tavoin esimerkiksi Petri Peltosen vitsit olisivat yhteiskunnalle sen vaarallisempia kuin Adolf Hitleristä sota-aikana veistetyt vitsit, joiden kertojia tosin toimitettiin keskitysleireille.

Jos joku ihminen turhautuu monikulttuuristamisen ja maahanmuuttopolitiikan tendenssimäisyydestä niin, että hän purkaa oman harmistumisensa suorastaan poeettisella tavalla eli runokirjan muotoon, ei siitä pitäisi ketään käräjille haastaa. Totuushan on, ettei kyseisistä runoista voi kukaan loukkaantua, sillä ei niitä voi kukaan täysissä järjissään oleva ihminen ottaa todesta, vaan ne jäävät väistämättä perinteisiksi vitseiksi. Toinen tuomittu puolestaan ei edes väittänyt mitään vaan ainoastaan kokosi sivulleen linkkejä muiden tiedotusvälineiden julkaisemiin uutisiin, joissa kerrottiin monikulttuuristamiskokeilun epäonnistumisesta ja ulkomaalaisten Suomessa tekemistä rikoksista.

Kaunokirjalliseksi luokiteltavasta teoksesta ei olisi nähdäkseni pitänyt tuomita, sillä (1) runokirjaa voidaan tulkita usealla eri tavalla. Teoshan voisi toimia myös rasismia vähentävästi. Toiseksi (2) katson, että kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemiseen pitäisi osoittaa jokin selvä käytännöllinen teko, jonka mukaisesti syytetty on suostutellut toisia ihmisiä konkreettiseen toimintaan, esimerkiksi selvä käsky tai kehotus. Sellaista ei ole ollut kuitenkaan havaittavissa tuomittujen mielipiteissä. Kolmanneksi (3): kirjoituksilla ei ole ollut mitään havaittavia vaikutuksia. Ja neljänneksi (4): myöskin ”viharikoksista” puhuminen on perätöntä, sillä vihaaminen ja tunteiden osoittaminen yleensäkään eivät ole rikoksia.

Viranomainen pesee kätensä

Vähän aikaa sitten oikeus määräsi Yleisradion ja sen toimittajat maksamaan kolmelle Suomessa asuvalle kurdille yhteensä 8000 euron vahingonkorvaukset vain sen vuoksi, että Ylen MOT-ohjelmassa heidät mainittiin yhteyksistä irakilaiseen terroristijärjestöön. Tosiasiassa nuo kurdit olivat vain epäiltyinä terroristiyhteyksistä, mutta melkoista poliittisen korrektiuden ylivarjelua kyseinen tuomio osoittaa. Jos joku väittäisi minun olevan epäiltynä terroristijärjestöön kuulumisesta, kukaan tuskin myöntäisi minulle vahingonkorvausta kunnianloukkauksesta, vaikka väite on täysin perätön. Miksi sitten kurdeille korvausta myönnettiin? Heidän kohdallaanhan epäilyyn on täytynyt olla jokin syy, sillä muutenhan epäilyä ei olisi tarvinnut edes esittää. Näin ollen heille olisi pitänyt maksaa vielä vähemmän korvausta kuin kenellekään sellaiselle suomalaiselle, jolle korvausta ei olisi (epäilyjen ollessa täysin turhia) lainkaan maksettu. Käytännössä tuo syy oli se, että kyseiset henkilöt olivat olleet pidätettyinä ja terroristiyhteyksistä epäiltyinä jo Irakissa.

On vääristynyttä, että viranomaisvalta kieltää nimenomaan maahanmuuttopolitiikan ja maahanmuuttajien arvostelemisen mutta sallii sen, että maahanmuuttopolitiikkaa edistetään täysin kritiikittömästi, että kansalaisuuden paljastavat rikostilastot salataan ja että Suomen kantaväestöön kuuluvista ihmisistä pyritään lavastamaan rikollisia sensurointioikeudenkäynneissä.

Minulle venäläisten maahanmuuttajien tekemä professori Kari S. Tikan surmatyö merkitsi lopullista käännekohtaa suhtautumisessani ulkomaalaisten tekemiin rikoksiin. Myös Hollannissa surmattiin vuonna 2002 homoseksuaalinen sosiologian professori ja kansanedustajaehdokas Pim Fortuyn hänen esittämänsä islamkritiikin vuoksi, ja pian sen jälkeen murhattiin elokuvaohjaaja Theo van Gogh ulkomaalaisen maahanmuuttajan toimesta.

Asiaa ei auttanut, että Fortuyn äänestettiin kuolemansa jälkeen suurimmaksi hollantilaiseksi tv:n yleisöäänestyksessä, tai se, että hänen ryhmänsä keräsi historian suurimman prosentuaalisen vaalivoiton, joka pakotti sosiaalidemokraatit väistymään hallitusvallasta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Jos kansallismielisten ihmisten halu lopettaa väkivalta ja rikollisuus ovat ”rasismia”, niin kukapa ei haluaisi olla sellainen rasisti! Euroopan unionin talutusnuorassa olevat tiedotusvälineet pyrkivät kuitenkin vaikenemaan sekä Fortuynin että van Goghin murhien poliittisista taustoista, eikä myöskään Tikan kohtalon yhteydessä puhuttu ulkomaalaisten harjoittamasta rikollisuudesta, sillä selvänä kai pidettiin sitä, että homon täytyy kuolla hämärissä oloissa. Näin Pontius Pilatus pesi jälleen kätensä.

Tasa-arvohierarkiat

Viranomaisvallan puolueellisuutta osoittaa tapa, jolla se on luonut maahamme syrjintähierarkioita. Niiden mukaan maahanmuuttajaryhmät ovat tasa-arvoisempia kuin esimerkiksi homoseksuaalit, vaikka syntyperäisinä Suomen kansalaisina kuulumme kantaväestöön. Esimerkin viranomaissyrjinnästä tarjoaa se, ettei vähemmistövaltuutetun toimiston toimialaan ole luettu lainkaan seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja että lakia säätävän toimielimen eli eduskunnan täysistunnoissa homoja sallittiin lyödä kuin vierasta sikaa – ja vieläpä samalla sanalla.

En tarkoita, että olisin itse herkkä loukkaantumaan mistään. Pikemminkin katson, että kaikkia ihmisiä pitää voida arvostella. Mutta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta rankaisemisen välttämättömänä kriteerinä pidän sitä, että puheiden takana olisi yllyttäminen johonkin todelliseen tekoon tai kehotus järjestelmälliseen organisoitumiseen tuon teon suorittamiseksi.

Peltosen ja hänen kollegansa tapauksessa näin ei ollut. Pelkkien kapakkapuheiden tasoiset toteamukset eivät saisi tuomitsemiseen riittää. Sen sijaan kovempia tuomioita ansaitsisivat ne henkilöt, jotka konkreettisesti vahingoittavat ihmisten henkeä, terveyttä, omaisuutta tai muuta elintärkeää asiaa todellisilla teoilla.

Ex lege, de jure

Entä miltä mielipiteen- ja ilmaisunvapauden asiat näyttävät lainsäädännön näkökulmasta? Sananvapaudenhan katsotaan koostuvan sekä oikeudesta mielipiteisiin että oikeudesta sanoa ne. Sananvapaus on turvattu Suomen perustuslain kahdennessatoista pykälässä, joka kieltää ennakkosensuurin kaikissa muissa paitsi lapsipornoon liittyvissä asioissa. Laki kieltää myös jälkikäteissensuurin, mutta siihen on olemassa muutamia poikkeuksia. Niistä yhden muodostaa rikoslain kunnianloukkaussäännös ja toisen säädös, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan.

Viimeksi mainitut ovat kuitenkin perustuslakia alempitasoisia säädöksiä ja periaatteen lex superior derogat legi inferiori (”ylemmänasteinen säädös syrjäyttää alemmanasteisen”) mukaisesti perustuslaki syrjäyttää rikoslain, eikä toisaalta ole sellaista samantasoista erityislakia, joka periaatteen lex specialis derogat legi generali (”erityislaki syrjäyttää yleislain”) mukaisesti vaatisi perustuslaillisesta sananvapaudesta luopumista. Kunnianloukkausta ja kansankiihotusta koskevat pykälät ovat siis sellaisia sananvapauden rajoituksia, joita sovellettaessa pitää ottaa huomioon perusoikeusmyönteinen laintulkinta. Rikoslain tulkintavaihtoehdoista on siten valittava se, joka parhaiten edistää sananvapauden toteutumista. Oikeuskirjallisuudessa on yleisesti katsottu, että ilmaisuvapauden rajoitusten tulkinnassa perusoikeutena turvattu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus vastaavasti poikkeus. Niin ikään tulkittaessa sisällöltään lainvastaiseksi epäiltyä viestiä on tärkeää tulkita viestejä suvaitsevasti (ks. esim. Pekka Hallbergin et al. teosta Perusoikeudet vuodelta 1999, s. 411).

Sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus niin sanottuun kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä toimivat henkilöt ovat suorastaan velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että sananvapauden rajoitussäädökset tulevat kyseeseen. Politiikassa ja tieteessä arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään demokratian ja eri tieteenalojen kehittymisen kannalta. Oikeuskirjallisuuden mukaan esimerkiksi kunnianloukkaussäännöt sallivat sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa (ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning”, Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab 1994, s. 28).

Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta itsestään (ks. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus, 1999, s. 591). Juridisesti arvioituna kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain, jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi (Backman, emt.).

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia (Backman, emt., s. 30). Samasta syystä kunnianloukkaussäädöksiä ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevia säädöksiä ei sovelleta poliittiseen argumentaatioon, vaan ne on rajattu expressis verbis syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle jo lakitekstissä. Mahdollisuus joutua syytetyksi kaventaisi ennakolta vaikuttavana uhkana ilmaisunvapautta ja vahingoittaisi demokratiaa. Niinpä ei voida katsoa, että sen enempää yleinen poliittinen arvostelu kuin tieteellinenkään kritiikki loukkaisi ketään myöskään henkilökohtaisesti (ad hominem). Mikäli niin käy, on loukkaantuminen voitava hyväksyä ja kestää hintana siitä, että loukatulla itsellään on vastavuoroinen oikeus yhtä purevaan kritiikin esittämiseen.

Kunnianloukkaus- ja kansankiihotuskäräjät eivät kuulu poliittiseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn. Niiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle yhteiskunnalliselle kehitykselle elintärkeä sekä välttämätön vapauden periaate. Länsimainen mielipiteen- ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksissä. Niiden vakiintuneeseen ja varsin laajaan tulkintakäytäntöön nojasi myös Suomen nykyisen perustuslain valmistelu, joten rajoittamaton sananvapaus on turvattu a fortiori.

Kunnianloukkauksiin ja kansankiihottamiseen viittaava sananvapauden kuohiminen on myös suhteellisuusperiaatteen vastaista. Rangaistuksilla ja menettämis-, hyvitys- tai korvausseuraamuksilla olisi kauaskantoinen kielteinen vaikutus yhteiskunnallisen keskustelun vapauteen. Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta etenkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun.

Näitä keinoja myös syyttäjäviranomaiset voisivat käyttää esimerkiksi kirjoittamalla asiasta omat mielipiteensä lehtiin tai esittämällä näkökulmansa samoilla foorumeilla, joilla heitä ärsyttäviä ajatuksiakin on esitetty. Tällaiseen argumentaatioon sen enempää Illman kuin Puumalainenkaan eivät ole ryhtyneet, vaikka heillä olisi ollut siihen tilaisuus. Mainitakoon, että myös Illmanin väitöskirja Hets mot folkgrupp (2005) on perusasennoitumiseltaan ristiriidassa edellä mainitussa oikeuskirjallisuudessa esitetyn ja sananvapautta puolustavan laintulkinnan kanssa. Hänen tarkoituksenaan on ollut pikemminkin löytää syitä sananvapauden rajoittamiselle kuin positiivisesti perustella ihmisten loukkaamattomuutta etnisissä kysymyksissä. Sen sijaan oikeuskirjallisuudessa vallitseva lähtökohta on ollut puolustaa sananvapautta perusoikeutena ja vaatia tiukat perustelut sille, miksi juuri tätä perusoikeutta olisi soveliasta rajoittaa muiden oikeuksien edistämiseksi. Oikeusfilosofian ja filosofisen etiikan asiantuntijana katson siis, että Illmanin perusasennoituminen on ollut ristiriitaista ja väärää. En arvostele kuitenkaan vain häntä vaan myös tuomioistuimia, jotka ovat ottaneet ja antaneet päätöksensä suoraan syyttäjänviranomaisen kädestä.

Väitteiden verifioitavuus ja falsifioitavuus

Mahdollisimman laajaa sananvapautta puoltaa myös yleinen tieteenfilosofia. Itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper katsoi omassa fallibilismissaan eli tieteellisten väitteiden kumottavuutta koskevassa teoriassaan, että väitteiden pitää olla osoitettavissa tosiksi, epätosiksi tai mielettömiksi. Hänen mukaansa kumottavuus on tieteellisen teorian tärkeä ominaisuus. Se ei alenna näkemysten arvoa, sillä ehdottomia totuuksia voidaan ylipäänsäkin saavuttaa vain formaalien järjestelmien, kuten matematiikan, sisällä. Jotta ajatusten kumottavuutta (tai niiden kannatettavuutta) voitaisiin edes pohtia, ajatukset pitää voida sanoa, eikö totta?

Pahinta sananvapauden riistossa on, että jos tiettyjä väitteitä ei saa sanoa vapaasti, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina ”kiellettyinä totuuksina”. Tämä puolestaan saattaa vahvistaa niiden kannatuspohjaa myös siinä tapauksessa, että ne ovat vääriä. Kumoaminen ja vahvistaminen käyvät siis mahdottomiksi, jos kukaan ei saa kuulla argumentteja.

Tästä syystä kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky kannatti jopa holokaustin kieltäneen emeritusprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa asiansa, sillä täytyyhän ihmiselle antaa tilaisuus puhua itsensä pussiin. Sen sijaan oikeusistuinten toteuttama tuomitseva eetos tekee karhunpalveluksen myös omille tendensseilleen ensinnäkin siksi, että se estää asioiden kriittisen tarkastelun ja tyytyy ratkaisemaan ne pelkästään normatiivisesti: pakkotoimin ja valtaa käyttämällä. Toiseksi se kaventaa sananvapautta sinänsä.

Sananvapauden pitää olla oikeutta esittää nimenomaan ikäviä ja kiusallisiksi koettuja asioita, sillä eihän ongelmattomien asioiden esittämiseen tarvita mitään vapautta. Lisäksi on perusteetonta vaatia 100-prosenttista lakien noudattamista, sillä kukaan ihminen ei noudata arkipäivän toimissaan täydellisesti lakia. Näin ollen mikään kirjallinenkaan teos ei voi olla lainsäädännön kannalta täysin tyydyttävä, vaan jokaiseen esitykseen sisältyy väistämättä osia, jotka voivat olla lainsäädännön kannalta moitittavia. Niinpä on sulaa hulluutta tuomita roviolle kokonaisia esityksiä vain siksi, että niiden tietyt yksityiskohdat eivät miellytä kaikkia. Tähän liittyen esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päätöksissään todennut seuraavaa:

”Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.”

Viimeisimmän näytön tämän periaatteen sivuuttamisesta antaa tapa, jolla saksalainen tuomioistuin passitti historioitsija Ernst Zündelin viideksi vuodeksi vankilaan keskitysleirien olemassaolon kiistämisestä ja lähetti perään myös hänen entisen asianajajansa. En missään tapauksessa puolusta Zündelin näkemyksiä, mutta oikeusvaltion kannalta on kyseenalaista tuomita asianajajia, sillä se vie pohjan oikeuden käymiseltä.

Erikoista on myös se, että syyttäjä jätti taannoin syyttämättä erästä sellaista suomalaista henkilöä, joka oli linkittänyt sivunsa Zündelin ylläpitämään internetsivustoon, ja perusteli päätöksensä käsityksellään, että kyse oli aivan tavanomaisesta anarkiasta, jolla testattiin sananvapauden rajoja, eikä yrityksestä viestiä linkin takaa löytyviä mielipiteitä. Anarkia on siis tämän mukaan hyväksyttävämpää kuin perustuslaillinen sananvapauden käyttäminen, mikä vaikuttaa ristiriitaiselta.

Viranomaisvallan puolueellisuus ja toimimattomuus

Viranomaisten omien tavoitteiden huonoa toteutumista osoittaa se, että holokaustin kieltämisen rikollistaminen – tuo saksalaisen lainsäädännön erikoisuus – luo juuri sitä, mitä sen oikeastaan pitäisi estää: esiintymistilaa uusnatseille. Samanaikaisesti kiintoisaa on, miksi vankeuteen ei tuomita niitä, jotka ovat kiistäneet Stalinin keskitysleirit tai tukeneet niitä ylläpitävää poliittista järjestelmää.

Asialla on merkitystä paitsi historiallisen totuuden kannalta, myös sikäli, että keskitysleirejä kohtaan tunnettavan luonnollisen paheksunnan kautta ilmaistaan yleensä pelkkää ”nationalismin vastaisuutta”, vaikka yhtä perustellusti sen kautta pitäisi ilmaista myös kommunisminvastaisuutta. Ilmeisesti Hitlerin toimeenpanemat juutalaisvainot edustavat tuomitsijoiden tajunnassa jotain kielteisempää ilmiötä kuin kommunistien toimeenpanemat vainot, terrori ja sodat. Toisaalta on hyvä muistaa, että kansallissosialismikin oli eräänlainen sosialistisen totalitarismin muoto, ja myös Benito Mussolini oli puoluekannaltaan alun perin sosiaalidemokraatti.

Syrjintähierarkioiden ylläpito ja peittely näyttää olevan joillekin ihmisille tärkeää. Ilmeisesti tuomiomieli kertoo tuomitsijoiden ja sodat voittaneiden tahojen huonosta omastatunnosta. Sotien arvet kun periytyvät psykologisten tutkimusten mukaan jopa neljänteen sukupolveen. Saa nähdä, montako sukupolvea menee, ennen kuin sananvapauden kuohimisesta syntyvät haavat menevät umpeen, vai ehtivätkö muut levottomuudet ja käsirysyt arpeutumisten edelle.