29. kesäkuuta 2008

Mannerheim ihmisten edessä


Seta palkitsi vapautuspäivillään Jenni Vartiaisen tämän laulusta ”Ihmisten edessä” ja jakoi niin sanotun kunniarotan Raimo Ilaskivelle ja Gustav Hägglundille, jotka olivat paheksuneet Mannerheimia homoksi kuvannutta animaatiofilmiä. ”Ihmisten edessä” onkin kaunis biisi, mutta sen ilosanoman soisi toteutuvan myös todellisuudessa. Arkitodellisuudessa on harvinaista, että homoja tai lesboja kävelee käsi kädessä yhtään missään.

Luulen myös, että ”Ihmisten edessä” ei olisi mennyt läpi levy-yhtiöissä eikä radiokanavilla, jos siinä olisi puhuttu miesten välisestä rakkaudesta. Kappale soineekin radioissa vain siksi, että laulaja on nainen. Siten sen voi mieltää kertovan lähinnä naisten rakkaussuhteesta (jonka myös homoihin vihamielisesti suhtautuvat heteromiehet voivat hyväksyä ja kokea jopa kiihottavana). Niinpä katson, että todellinen vapautuminen ei ole vielä edes puolitiessään. Ja Hägglundin ja Ilaskiven Mannerheim-mielipiteistä olen lausunut käsitykseni jo aiemmassa blogissani, joten oikeaan osoitteeseen menivät rotat ja myrkyt.

Vaikka Hägglund ja Ilaskivi epäilemättä toimivatkin vyörytyksen primus motoreina, Seta unohti kritiikkinsä piiristä sensuurin operatiivisen suorittajan eli Yleisradion pääjohtajan Mikael Jungnerin (sd.), joka omalla aktiivisella päätöksellään siirsi kiistellyn Mannerheim-fiktion pois itsenäisyyspäiväksi aiotulta esityspaikalta. Kuinka Setalle voi tapahtua tällainen puolueellinen erehdys?

Jos kunniamainintoja on tapana antaa nimenomaan heteroille, minun mielestäni kunniarotan olisi voinut myöntää niille feministeille, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei miehillä ole enää juuri mitään oikeuksia sen enempää viranomaismenettelyissä kuin ihmisten edessäkään. Esimerkiksi tässä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisussa selostetaan, miten eräs Helsingin yliopiston miespuolinen sosiaalipolitiikan professori oli mennyt virka-asemaansa, sähköpostiaan ja titteliään käyttäen nuhtelemaan erästä kaupungin sosiaalityöntekijää (nainen) siitä, että tämä oli ollut puolueellinen tehdessään huoltajuutta koskevia ratkaisuja eronneen naisen hyväksi ja tämän entistä miestä vastaan. Nähdäkseni professori oli tehnyt rohkeasti ja aivan oikein, mutta eduskunnan oikeusasiamies antoi hänelle siitä huolimatta huomautuksen.

Naisten vallankäyttö onkin merkittävä osa viranomaistoiminnan yleistä olemusta. Milloin olette nähneet naisten viimeksi kärsivän viranomaisten kohtelusta? He pikemminkin näyttävät nauttivan byrokratiasta, kun taas miehiä kohdellaan viranomaiskäytännöissä usein huonosti. Niinpä olisin itse mielelläni antanut asiallisen tiedon omenan jyväskyläläiselle miestutkijalle, Henry Laasaselle, joka kirjassaan Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus, 2008) osoitti, että naiset tukevat toisiaan erilaisissa hyväsisarverkostoissa, toimivat toistensa eduksi viranomaismenettelyissä ja siirtävät haltuunsa varallisuutta ja tuloja perheissä.

Aikana, jolloin Judith Butleria jumalanaan palvova feministinen liike katsoo, että sukupuolikin on vain ”neuvottelua, politiikkaa ja siteeraamista”, on hyvä palauttaa mieleen J. F. Kennedyn virkaanastujaispuheessaan esittämä lause: ”Meidän ei pidä pelätä neuvotteluja mutta ei myöskään neuvotella pelosta.” Tämä siis kommenttina niille feministeille, jotka moittivat jatkuvasti miehiä mutta itse suhtautuvat kaikkiin miesten esittämiin rakkauden- ja huomionosoituksiin lähinnä seuraavankaltaisin repliikein, joista täyttyvät niin internetin chat-huoneet kuin työpaikatkin: ”En anna!”, ”En eti mitään!”, ”Varo, jos yritätkin miellyttää!” ja niin edelleen.

16. kesäkuuta 2008

Ei vara venettä kaada...


... jos on varaa veneeseen. Mutta joskus vene voi kaataa varallisuuden. Kimi ja Tarja kilpailevat nyt muskeliveneillään, kun tasavallan presidenttiä kuljettamaan rakennettu Kultaranta VIII otettiin käyttöön. Yhdeksäntoistametrinen jahti on vain kymmenisen jalkaa lyhyempi kuin Räikkösen 72-jalkainen paatti, mutta se maksoi 1,9 miljoonan euron loppusummallaan ainoastaan runsaan puolet formulatähteä kyyditsevän venhon hinnasta. – Hyvä kauppa?

Kun maassa oli lamaa ja kurjuutta 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi kansakunnalle viestin, että poliittinen johtaja tietää, missä mennään. Nytkin Eurooppa elää Yhdysvalloista leviävän laman kynnyksellä, ja ajan kysymys on, milloin 1990-luvun alkupuolen romahdus toistuu. Myös parikymmentä vuotta sitten Suomen kansa ja poliittinen sekä taloudellinen johto elivät yli varojensa roiskien rahaa muun muassa luksusveneisiin, joissa pääoma ei tuottanut lisäarvoa.

Moralisointia voidaan tietenkin pitää tylsänä, ja onhan valtiovieraiden kyydityksissä oltava jokin taso. Tätä osoittaa esimerkiksi ruotsalaisen museoaluksen äskettäinen vierailu Helsingissä. Mutta maassamme on myös ihmisiä, jotka asuvat pysyvästi veneiden alla. Todellisen poliittisen suuruuden ja kansansuosion voi saavuttaa vain vaatimattomuudella, ja siksi suosittelen sitä kaikille.

Nyt kun Finnjetkin menee rautanauloiksi, kukaan tuskin kaipaa 1970-lukua takaisin. Mutta selvää on, että Suomi ei pärjää myöskään muskeliveneiden sarjassa, sillä suurvaltojen johtajat voivat aina tuoda paikalle lentotukialuksensa. Elegantimpaa voisikin olla valtiovieraiden kuljettaminen jollain puuveneellä, johon liittyy romantiikkaa, ja siihen Suomen kaltaisella maalla on aina varaa.

Sarkastista on, että samalla, kun Helsingissä kärsitään asuntopulasta, kaupungissa on puutetta myös purjeveneiden ja luksusjahtien satamapaikoista. Katajanokan laiturissa nuo suomalaisten raharikkaiden suurveneet vievät sadoin metrein tilaa, eivätkä niitä tunnu edes käyttävän muut kuin kannella liikkuvat puunaajat. Liian suuret veneet ovat Suomen vesillä epäkäytännöllisiä, ja se on nähty useasti. On tietysti vaikea sanoa, millä paatilla presidenttiä ja presidentti-instituution arvovieraita pitäisi kuskata, kun Suomen merivoimatkin ovat lähinnä nimelliset. Joka tapauksessa Yhdysvallat on luopunut presidentin veneestä kokonaan, ja sen viimeiseksi käyttäjäksi jäi Jimmy Carter.

Julkisten rahojen roiskiminen kalliisiin edustusmenoihin ei ole niin harmitonta kuin näyttää. Jokainen turhuuteen laitettu lantti on väistämättä pois jostakin tärkeämmästä: sinulta ja minulta sekä ryysyrantaisen valtiomme velkojilta. Lisäksi edustusmenoihin tuhlaaminen on aina rituaalimaista ja toistaa primitiivisille kulttuureille tyypillistä fetisismiä. Omaisuuden tuhoaminen vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi on samanlaista kuin alkukantaisten kansanheimojen taipumus neurooseihin, jotka niiden epäonnistuessa täytyy aloittaa aina uudestaan. Länsimaisissa korkeakulttuureissa puhutaan ”edustusmenoista”, kun taas pakanallisista kulteista puhuttaessa vastaavia asioita kutsutaan yksinkertaisesti tabu-uhreiksi.

En tiedä, olenko täysin mielikuvitukseton ihminen, mutta itse en ole oikein koskaan osannut orientoitua sen enempää muskeliveneiden kuin -autojenkaan maailmaan, saati niiden havittelijaksi. Sen sijaan lähtiessäni loppuviikosta Juhannuksen viettoon mieleeni tulee jotain aivan muuta, kuten Pave Maijasen ”Lähtisitkö”-laulun säkeet: ”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle / sulle sukeltaisin helmen valkean / istuisitko kanssani keskipenkille / vastaisitko hellään suudelmaan.” Hyvää Juhannusta kaikille!

13. kesäkuuta 2008

Ireland – Twelve points!


Euroopan unionissa on ollut se mukava puoli, että suurten ratkaisujen tekemiseen on vaadittu kaikkien jäsenmaiden hyväksyntä. Tämä on tarkoittanut, että yksikin maa on pystynyt eri mieltä olemalla kariuttamaan muutokset. Näin on kunnioitettu jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, eikä mitään osapuolta ole haluttu pakottaa mihinkään. Outoa sen sijaan on se, että aina, kun tämä järjestelmä toimii, EU:n korkeat poliitikot paheksuvat sitä.

Kun Ranskan ja Hollannin valistuneet kansat hylkäsivät sopimuksen Euroopan perustuslaista vuonna 2005, EU-myönteiset poliitikot katsoivat, että kansalla oli ”vääriä mielipiteitä”. Tämän uhmakkuuden merkiksi Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen, vaikka se olikin jo käytännössä kumoutunut. Kun Irlanti kaatoi tänään niin sanotun Lissabonin sopimuksen (joka oli Euroopan perustuslakisopimus uudestaan käsittelyyn tuotuna), johtavat poliitikot ilmaisivat protestinsa kannustamalla muita maita hyväksymään sopimuksen edes rituaalisesti. Tämä on ristiriitaista unionin yhtenäisyyden kannalta ja herättää kysymyksen, eikö unioni olekaan sellainen yksimielinen muodostelma, jollaisena sitä pidetään. Ja kun se kerran ei sitä ole, niin miksi painostaa ketään yksimielisyyteen?

On selvää, että Suomen EU-myönteinen lehdistö kertoo Irlannin ratkaisusta korostamalla sen kielteisinä pitämiään puolia. Mutta se ei kerro esimerkiksi sitä, että perustuslaki on liittovaltiosopimus, joka saattaa velvoittaa jäsenmaita esimerkiksi sananvapautta kaventavaan ja kontrollia lisäävään yhtenäiseen lainsäädäntöön. Se ei kerro, että huippukokouksia johtava ”pysyvä puheenjohtaja” on eufemismi ”liittopresidentille”, aivan niin kuin ”ulkopolitiikkaa hoitava korkea edustaja” on kiertoilmaus ”liittovaltion ulkoministerille”.

Sen sijaan suurten lehtien linjaa myötäilevät kolumnistit ja kommentaattorit ovat päivitelleet, millä oikeudella pieni Irlannin kansa voi muka torpata ylevän EU-lain, jonka valmisteluun on käytetty tonneittain paperia ja tuhlattu vuosikaupalla aikaa. Voi ymmärryksen yksinkertaisuutta! Oikea kysymys on, miksi 450 miljoonaa Euroopan unionin kansalaista ei saa äänestää tästä asiasta, mukana viisimiljoonainen Suomi.

Mutta ei hätää. Kyllä tämäkin laki vielä uudestaan äänestykseen tuodaan ja äänestytetään Irlantia niin kauan, että kansa väsyy. Menetelmä on sama, jolla muuan viiksekäs valitutti itsensä valtaan vuonna 1933. Tämä on Coltti ohimolla harjoitettavaa demokratiaa.

Itse en kannata liittovaltiota, sillä en halua, että Suomesta tehdään EU:n osavaltio. Haittapuolena olisi ollut myös EU-parlamentaarikkojen lukumäärän vähentäminen, jolloin Suomi olisi menettänyt yhden paikan, eli väestöpohjaansa nähden suhteutettuna enemmän kuin suuret maat. Ja määräenemmistöpäätösten lisääntyminen olisi ollut sekin haitallista, sillä EU:sta olisi entistä helpommin voitu johtaa kansallisvaltioita koskevaa politiikkaa oikeus- ja sisäasioissa.

Tänään olikin varsinainen onnen päivä. Kiitoksia, keltit, kun ette olleet kilttejä! Kilttejä pitävät naapurinne, mutta he ovat skotteja.

9. kesäkuuta 2008

Kuningas Suomeen?


Kokoomus ehdottaa nyt vallan riisumista presidentiltä. Puolueiden halu repiä presidentiltä poliittiset valtaoikeudet johtuu lähinnä yhdestä asiasta: kahden lautasen malli koetaan ongelmaksi Euroopan unionin kokouksissa. Sen sijaan suomalaisten omalta kannalta ei ole mitään ongelmaa siinä, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Presidentin valtaoikeuksien vähentäminen on oudoksuttavaa siksi, että perustuslakiuudistuksen yhteydessä valtaa jo vähennettiin. Presidentin valitseminen säädettiin tapahtuvaksi kaksivaiheisessa kansanvaalissa kaiken demokratian varmistamiseksi. Lopulta presidentiksi nimitettiin myös nainen – kuin tasa-arvon takeeksi. Jos vallan riisuminen ei johdu nyt siitä, että presidentit ovat viime aikoina olleet matalan profiilin vallankäyttäjiä ja huonoja pitämään asemastaan kiinni, ovat valtaoikeuksien vähentämishankkeet demokratian kannalta kielteisiä. Vastaisuudessa ulkopolitiikkaa johtaisi valtioneuvosto lähes yksin. Valtioneuvoston kokoonpanoa taas ei valitse kansa, sen sijaan presidentin valitsee. Jos presidentin valtaoikeuksia vähennetään, kansanvalta ja demokratia heikkenevät, ja maamme ulkopolitiikan johtaminen siirtyy entistäkin harvempiin käsiin.

Ruotsin kuningas on tunnetusti vailla poliittisia valtaoikeuksia. Ja vielä enemmän: hän ei saa sanoa poliittisista asioista mitään joutumatta syytösryöppyjen kohteeksi. Jos Suomen presidentti riisutaan poliittisista valtaoikeuksista, hänestä tulee käytännössä vaalikuningas, joka voi toimia nimellisesti Puolustusvoimien ylipäällikkönä ja kumileimasimena. Ja onhan Kaarle XVI Kustaakin sekä maavoimien, merivoimien että ilmavoimien kenraali!

Eilen maahamme saapui Ruotsin prinssi Carl Philip, joka todellisuudessa oli Ruotsin kruununprinssi syntyessään tähän maailmaan vuonna 1979. Hän on nykyistä kruununprinsessa Victoriaa nuorempi, mutta Ruotsin tuolloinen laki määräsi kruununperijäksi kuninkaan esikoispojan. Lakia muutettiin pian Carl Philipin syntymän jälkeen niin, että myös esikoistytär voi periä kruunun, ja näin ollen Carl Philipiltä käytännössä riistettiin hänen kruununperimyksensä hänen eläessään. Lakiuudistus oli 1970-luvulle tyypillisesti feministinen eli tuon ajan käsityksen mukaan ”edistyksellinen”. Nykyään tuollaista edistyksellisyyttä voisi pitää jo taantumuksellisuutena, aivan kuten Ruotsin tasa-arvoviranomaisten päätöstä kastroida armeijan vaakunaleijonasta pippeli.

Osuin iltakävelylläni Eteläsatamaan, kun Carl Philipiä kuljettanut museolaiva Götheborg laski laituriin. Paikalla olleesta väkimäärästä päätellen Ruotsin kuninkaalliset nauttivat Suomessa suurta suosiota. Laiturilla käveli Ruotsin entinen tuleva kuningas. Jos Suomen lainsäätäjä tekee nyt tasavallan presidentille saman kuin Ruotsin parlamentti Carl Philipille eli kompromenttoi hänen asemansa, on kai sama, vaikka Suomeen valittaisiin kuningas. Mikäli Carl Philip on käytettävissä eli työttömänä, hän voisi sopia tehtävään hyvin. Kun Ruotsin ja Suomen talouseliitti muutenkin yhdistyy Björn Wahlroosin kestittäessä Kaarle Kustaata omissa salongeissaan, voisi pohjoismaisen talousyhteistyön merkiksi ajatella myös valtioiden fuusioimista.

Joka tapauksessa halu vähentää presidentin valtaoikeuksia kertoo siitä, että maassamme ei ole jämäkkiä poliitikkoja. Presidentin tulisi olla arvojohtaja ja poliittisen linjan vetäjä, jonka alta ei instituutiota tarvitsisi lopettaa.

3. kesäkuuta 2008

Aalto nousee nimien merestä


Ensin se oli huippuyliopisto. Sitten vääräleuat sanoivat, että kyseessä on huiputusyliopisto, sillä eihän kolmesta keskinkertaisesta korkeakoulusta tule yhdistämällä huippuyliopistoa, paitsi tietysti määrällisesti arvioiden. Sen jälkeen fiksut kehittivät hienommalta kuulostavan termin ”innovaatioyliopisto”. Koska hallinnollinen uudistus ei tuota kuitenkaan sisällöllisiä oivalluksia vaan kuluttaa ihmisten energioita ja jarruttaa siten ajattelun kehittymistä, ei innovaatioista puhuminenkaan tuntunut oikealta. Sitten sanottiin vain akateemisen kiperästi: ”yliopistokonsortio”.

Nyt hankkeelle on annettu virallinen nimi: Aalto-korkeakoulu. Nimitys on huono, sillä siinä on sana ”korkeakoulu”. Kun entiset opistot muutettiin ammattikorkeakouluiksi, korkeakoulun käsite koki valheellisessa koulutuspolitiikassa samanlaisen inflaation, joka on kohdannut myös tutkintoja. Korkeakoulun käsitettä käyttävät nyt entiset opistot kääntäen sen sanaksi ”university” omilla englanninkielisillä kotisivuillaan. Siten ne antavat harhaanjohtavan kuvan asemastaan. Mutta korkeakoulun käsite on ongelmallinen myös Suomessa toimivien oikeiden yliopistojen kannalta.

Jos tavoitteena on lisätä poikkitieteellisyyttä ja -taiteellisuutta, yleiskielen sana ”aalto” kuvannee sitä yhtä hyvin kuin taloudenkin konjunktuureja. Sen sijaan yhden henkilön nimeen vannovaa ajattelua on syytä pitää auktoriteettikeskeisenä. Se puolestaan on kaiken luovan ja innovatiivisen toiminnan vastakohta. Tällaista innovatiivisuudella hehkuttamista pidettäneenkin yllä vain Pekka Himasen saarnaaman ”luovan talouden” ideologian puolustamiseksi ja hänen henkilökohtaisen asemansa takaamiseksi eli siksi, että hänen kaltaisillaan virkamiehillä näyttäisi olevan yhdistämisen kanssa kädet täynnä työtä. Todellisuudessa kyseessä on pelkkä kupla. Katso vaikka jutun yleisökommentteja ja kuuntele taiteilijoiden mielipiteitä.

En arvosta kovin paljon myöskään John Harvardin mukaan nimettyä Harvardin yliopistoa, vaikka se on vuodesta toiseen rankattu maailman yliopistojen ykköseksi. Tämä johtuu siitä, että kyseinen yliopisto ostaa yritysten rahoilla nobelisteja riveihinsä monien muiden amerikkalaisten yliopistojen tapaan. Alvar Aalto oli sentään humanistina tunnettu arkkitehti, jonka työt osoittavat, että kansallisia aiheita hyödyntävistä tieteen ja taiteen yhdistelmistä tulee aina klassikoita. Sen sijaan John Harvard oli englantilainen pappi, eli tieteelle vieraan ideologian edustaja. Vaikka Alvar Aalto olikin aikalaiskriitikoitaan parempi ja häntä haukkuivat lähinnä sosialistista realismia kannattavat politrukit, en siltikään kannata yliopistojen nimeämistä henkilöiden mukaan. Oma filosofinkantani puolustaa teonsanoja ja on tällä kertaa sama kuin islamilaisen oppineen Ibn ul-Arabin: ”Oi Allah, vapauta meidät nimien merestä!”

1. kesäkuuta 2008

Rikastumisen miljoonapommi


Helsingin Sanomien toimittajien täytyy olla kesälomalla eikä tilalle ole saatu ketään monikulttuurisuusmyönteistä kesätoimittajaa, sillä Taloussanomat on ottanut tehtäväkseen päästää ilmoille todellisen monikulttuurisuustruuttauksen. Lehti väittää, että Suomi tarvitsee henkitoreissaan kamppailevan työvoimapulan voittamiseen jopa 2 000 000 maahanmuuttajaa! (Määrä lähestyy Suomen koko tämänhetkistä työssä käyvää työvoimaa, joka on 2,5 miljoonaa henkeä.) Jutun kuvituksena on afrikkalaista alkuperää oleva kulttuuririkastuttaja ikään kuin muistuttamassa, että pätevää työvoimaa ei voitaisi saada mistään muualta kuin kolmannesta maailmasta edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että sitä jostain syystä tarvittaisiin.

Kyseisellä uutisella ei ole tietenkään mitään todellisuuspohjaa. On syytä muistaa, että työvoimapulaa pitää paikata maahanmuutolla vain, jos työvoimapulaa todella esiintyy, jos työvoimapula estää talouskasvun, jos huoltosuhde maahanmuutolla paranee ja jos suomalaiset ihmiset yleensäkin haluavat maahanmuuttoa. Koska maahanmuuttajien keskuudessa huoltosuhde on paljon huonompi kuin kantaväestön keskuudessa ja koska myös työllisyys on maahanmuuttajien keskuudessa kantaväestöä olennaisesti alempi, ei maahanmuutolla voida korjata huoltosuhdetta eikä siten varmistaa talouskasvua. Näin ollen maahanmuutto on väärä lääke, mutta se on väärä lääke myös väärään tautiin.

Totesin jo tutkimuksessani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005), että suurten ikäluokkien eläköityminen ei aiheuta sellaista uuden työvoiman tarvetta, kuin on oletettu. Työpaikkojen määrä ei näet pysy vakiona, vaan vähenee. Varsinkin julkisesta hallinnosta lopetetaan virkoja sitä mukaa, kun niiden ainoa ylläpidon syy jää eläkkeelle tai kuolee. Virkoja siis pannaan kiinni, mikä on hyväkin, sillä niin sanotuille suuren syntyvyyden ikäluokille (jotka tunnetaan myös pullamössösukupolvina), perustettiin uusia virkoja julkista sektoria laajentamalla 1970-luvulla niin, että siitä syntyneitä laskuja meidät nuoremmat pakotetaan maksamaan vielä pitkään.

Suomessa voi olla kysyntää ammattitaitoisesta työvoimasta, mutta sitä ei saada Afrikasta eikä Euroopan takapihoilta. Muualta taas ei ole ketään tarjolla, ja kouluttaminen on liian hidasta ja kallista. Monilapsiset maahanmuuttajaperheet heikentävät huoltosuhdetta. Niin lapset kuin jatkuvasti raskaana olevat naisetkin ovat huolehdittavia. Myös suuri osa maahanmuuttajamiesten ammateista keskittyy heidän omien kulttuuripalvelujensa ympärille eli tulkkien, naapuruussovittelijoiden, imaamien ja korukauppiaiden ammatteihin. Esimerkiksi somaleista noin yksi kymmenestä käy jossakin sellaisessa työssä, joka ei ole joko heidän oma elämäntapa-ammattinsa tai yhteiskunnan perustama suojatyöpaikka.

Joku työnantajataho voi tietysti vedota ahneuksissaan ”työvoimapulaan”, mutta sen hän tekee vain saadakseen maahan halpatyövoimaa, joka suostuu työskentelemään alle minimipalkan. Keskeinen poliittinen kysymys on, haluammeko me kantaväestöön kuuluvat suomalaiset tähän maahan suurta ulkomaalaisten ryhmää edes siinä tapauksessa, että talouskasvumme ilman sitä pysähtyisi. Todennäköisesti se ei pysähtyisi kuitenkaan maahanmuuton loppumiseen vaan pikemminkin sen jatkumiseen, sillä kokemukset maahanmuutosta ovat olleet huoltosuhdetta ajatellen huonoja myös muissa länsimaissa.

Mutta siinäkin tapauksessa, että talouskasvu tyrehtyisi työvoiman ja kulutuksen vähenemiseen, on syytä ajatella, kumpi on tärkeämpää: sekö, että maamme säilyy väestöllisesti yhtenäisenä ja tyydymme nykyiseen rikastumisen tasoomme, vai se, että ulkopolitiikkamme keskeinen tulos eli kansallinen yhtenäisyys hajotetaan, lähiömme slummiutetaan ja maahamme muodostuu etnisistä kansanryhmistä koostuva eripurainen väestö, eikä huoltosuhteemme siltikään parane. Tässä olisi ajateltavaa Taloussanomien toimitukselle ja puolueille. Ikävää, että julkista ja filosofista arvokeskustelua tästä asiasta ei saa käydä sen enempää puolueissa, mediassa kuin kansalaiskeskusteluissakaan, vaikka suurella osalla ihmisistä on asiaan selvästi pohdittu kanta, aivan kuten Taloussanomien jutun yleisökommenteistakin käy ilmi.

Valtaapitävien poliitikkojen ja Sanoma-lehtien harjoittama työvoimapulalla spekuloiminen on tehnyt julkisessa sanassa esitetyistä väitteistä ja niiden kansalaiskommenteista eräänlaista ping pongia. Ensin joku Thors esittää perättömän ja vailla mitään itsereflektiota olevan väitteen maamme ulkomaalaistamisen välttämättömyydestä, ikään kuin kyseessä olisi luonnonlaki. Sitten se kumotaan sekä oppineiden vastauksissa että kansalaisten mielipiteissä. Ja sen jälkeen tulee joku viranomainen, kuten vähemmistövaltuutettu tai valtionsyyttäjä, joka pyrkii estämään järkiperäisen ja maahanmuuttokriittisen keskustelun syytteellä uhaten. Ping pong todennäköisesti jatkuu niin kauan, kunnes monikulttuurisuuden tarpeellisuutta puolustelevat poliitikot ja muut tasa-arvodiktaattorit heräävät huomaamaan, kuinka suuri poliittinen voima meidän omasta kulttuuristamme ja työvoimapoliittisista eduistamme kiinni pitävä enemmistömielipide todella on.

Eräs syy huoltosuhteen ongelmiin on feministinen liike. Suomalainen heteroseksuaalinen väestö ei lisäänny tarpeeksi, koska naiset kokevat lasten synnyttämisen ja hoitamisen uhraukseksi, joka syrjäyttää heidät ammatilliselta uralta. Niin ei tarvitsisi välttämättä olla, eikä nykyaikana olekaan.

Keskeinen kysymys on, miksi suuret ikäluokat eivät hoitaneet huoltosuhdetta kuntoon omaa lapsilukuaan lisäämällä? Ensin he ahmivat itselleen virat ja varat julkisen sektorin työpaikkoja sekä byrokratiaa lisäämällä, jolloin kansantuote aleni. Sitten he kellottelivat valtion ja kuntien viroissaan neljäkymmentä vuotta – eihän velttoa mihinkään pienfirmaan sisään saa. Nyt he haluavat pakottaa nuoremmat toimimaan omana lypsylehmänään koko kolmikymmenvuotisen eläkkeellä olonsa ajan, jolloin nuorison mahdollisuudet omien lasten hankintaan entisestäänkin heikkenevät. Kansallisen köyhtymisen ja huoltosuhteen suurin syypää on 1940- ja 1950-luvulla syntynyt protesti- & partaturilassukupolvi, joka uhkasi maatamme sosialismilla, raunioitti huoltosuhteen mukavuudenhalullaan ja ongelmien aktualisoituessa haluaa muuttaa maamme monikulttuuriseksi etnohelvetiksi maahanmuuttoa lisäämällä.