31. elokuuta 2008

Sherry Jones ja Medinan jalokivi


Jos julkisuudessa esitettyihin tietoihin voi luottaa, Suomella on ollut varsin vähän tekemistä kansainvälisen terrorismin kanssa sen jälkeen, kun kaiken ymmärtävä ja anteeksiantava Helsingin Sanomat julkaisi New Yorkin terrori-iskun johtajana toimineen Mohammed Attan kuolemanilmoituksen syksyllä 2001. Mutta alalla riittää uusia yrittäjiä, kun Helsingissä imaamina toiminut 22-vuotias terroristiepäilty vangittiin Lontoossa hänen yritettyään Helsingin-koneeseen.

Ja miksipä ei riittäisi. Suomen kaltainen rauhallinen ja syrjäinen maa sopii hyvin pohjaksi terroristien piileskelylle. Näin sanoessani en puhu siitä terrorismista, joka piilee vihana, kaunana ja epäluuloina kaikkien ihmisten sisällä, vaan oikeasta.

Mikä sitten on oikeaa terrorismia, väkivaltako ja sillä uhkaaminen? Kyllä, mutta myös sananvapauden ja demokratian takavarioiminen, joka alkaa lyödä korvalle muslimeja itseäänkin. Entäpä, jos uskomme Lontoossa pidätetyn asianajajaa, jonka mukaan terrorismista epäilty on viaton, syytön ja puhdas kuin pulmunen ja hän vain uskoo islamiin? Koska myös terrorismin puolustelussa vedotaan aina nimenomaan islamiin, kävisi tätä kautta selväksi, että joko islam on uhka islamille tai että islam on terrorismin keskeinen voima.

Ei liene epäilystäkään siitä, että islamin piirissä esiintyy jaloa pyrkimystä väkivallan noidankehästä vapautumiseen, mutta yhä edelleen muslimiyhteisö tuomitsee kriitikkonsa islamin toisinajattelijoiksi. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla tänään julkaistun jutun mukaan ”ennakkosensuuri loukkaa muslimeja”, kun kustantajat eivät päästä läpi muslimiyhteisöön kriittisesti suhtautuvien muslimien omia tekstejä, ja hylkäämisen tai hyllyttämisen perusteeksi mainitaan ”kirjoittajien oma etu”. Takana on siis väkivallan pelko. Irshad Manji -nimisen muslimikirjoittajan jutussa tilitetään taistelua, jota kirjailija Sherry Jones on käynyt saadakseen julki profeetta Mohammedin lapsivaimoa käsittelevän teoksensa The Jewel of Medina (”Medinan jalokivi”).

Sherry Jonesista ja Medinan jalokivestä puhuminen saattaa tuoda mieleen Indiana Jonesin ja Niilin jalokiven, mutta pyydän: älkää revetkö nauramaan, vaan ottakaa Manjin juttu todesta. Hän on myös itse kirjailija, jolta on suomennettu teos Islamin kahdet kasvot – Hätähuuto suvaitsevaisuuden ja muutoksen puolesta (2004). Sen enempää islamin muuttumista vaatineen Manjin kuin Sherry Jonesinkaan teos ei olisi nähnyt päivänvaloa, ellei molempien motiivi olisi ollut feministinen. Manjin jutussa ei myöskään mainita sanaa ”pedofilia”, vaikka kirja käsittelee Muhammedin väitettyä lapsiseksisuhdetta. Sen sijaan tuota termiä käytetään kyllä avoimesti lehdistössä aina, kun halutaan kuohia mitä tahansa muuta, myös täysin tervettä ja luonnollista aikuisten välistä seksuaalisuutta tai pornoa. Islam-kritiikkiä voi siis jotenkuten esittää monikulttuurisuuden ideologiaan sulautuvan feminismin varjolla, ja tietynlaisen poliittisen korrektiuden varassa meni läpi tämänpäiväinenkin lehtijuttu.

Vaikka sananvapauden kahleet kalisevatkin vapautumista lupaavasti, tämä ei kuitenkaan poista asiaan liittyvän kiertelyn ja kaartelun pulmallisuutta. Sen elättämiseen syyllistyi Random House -nimisen kustantamon lisäksi myös Jonesin käsikirjoituksen referéenä toiminut professoritaho Denise Spellberg. Hänen mukaansa Jonesin romaanissa voisi olla ainekset Salman Rushdielle aiemmin langetettuun fatwaan. Toimittaja Irshad Manjin mielestä Spellbergin hätäily kertoi vain sellaisesta ylivarjelusta ja hienohipiäisyydestä, jonka valossa voi todellakin uskoa, ettei Spellberg ole muslimi. Tapaus todistaa, että muslimit ovat itse valmiita osoittamaan jyrkempää oman uskontonsa kritiikkiä kuin länsimainen suvaitsevaisto. ”Kirjailijan turvallisuuden suojelulla” tapahtuva sensurointi on lapsellista politiikkaa, kuten Manji totesi jutussaan, ja osuva on hänen kannanottonsa, että ”eräät kustantajat tuntevat sananvapauden hinnan, mutta toiset tuntevat sen arvon”.

On mahdollista, että The Jewel of Medina menee läpi sananvapaudesta tarkassa Tanskassa. Koska Suomesta ei olla tekemässä ainakaan sananvapauden vapaasatamaa, me joutunemme tyytymään pienempiin nujakoihin, joita tämänpäiväisten iltapäivälehtien mukaan on käyty esimerkiksi ulkomaalaistappeluiden muodossa ja poikien ympärileikkausta koskien. Onhan se kieltämättä kamalaa, kun elämä alkaa noin julmalla tavalla. Varmaan samasta syystä myös Yhdysvallat on niin ahdistunut yhteiskunta.

Mieltä lämmittävä tämän viikon uutisten joukossa oli sen sijaan Ilta-Sanomien maininta eräästä jyväskyläläisestä tutkimuksesta. Sen mukaan ”naisjohtajille mies on pelkkä astinlauta”! Tutkimus jakaa miehet eri kategorioihin, ”sparraaja” rohkaisee naisia parempiin suorituksiin, ”kuminauhamies” on sitkeä ja kimmoisa, ja ”veturimies” suorastaan tönii tai vetää naista eteenpäin, ja mikäli tuo veto- tai työntöapu loppuu, naisen eteneminen pysähtyy siihen. Omituista Ilta-Sanomien uutisessa on, ettei se mainitse tutkimuksen tekijää lainkaan mutta arvottaa kyllä kyseisen feminismikriittisen tutkimuksen ”tylyksi” otsikossaan. Vaikka Ilta-Sanomien tapa uutisoida ei liioin innosta minua, tutkimustulos sinänsä valaa uskoa akateemisen kriittisyyden olemassaoloon.

25. elokuuta 2008

Nato – Otan


Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan eli Gruusiaan on kulunut kaksi viikkoa, ja maamme ulkopoliittinen johto on palannut virkeänä olympialaisista. Herättyään tarpeeksi monta kertaa pahasta unesta ovat sitkeimmätkin idealistit joutuneet myöntämään muutamia tosiasioita. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani ottanut kantaa Suomen Nato-jäsenyyden puolesta, joten en toista mielipiteitäni enää tässä; en halua vaikuttaa sellaiselta paikalleen juuttuneelta LP-levyltä, jonka mukaan Nato-jäsenyyden harkitseminen on aina ”seuraavan hallituksen asia”.

Olli Rehn on Euroopan unionin laajentumiskomissaari, jonka ammattina on hitsata Euroopan unionia ja Turkkia yhteen. Minä en tiedä, mitä hän yhdistymisen tarpeellisuudesta itse ajattelee. Mutta hän on sellaisessa asemassa, jossa hän joutuu tuota tehtävää suorittamaan. Niinpä hän myös eri mieltä ollessaan saattaa yrittää paeta erään usein esitetyn lausahduksen taakse, jonne monet muutkin menevät piiloon, kun joutuvat tekemään jotain huonosti harkittua tai peräti oman tahdon vastaista: ”Työtähän minä vain teen!” Toiminnan työluonteen uskotaan siis pyhittävän kaiken ja vapauttavan vastuusta. Ja mitäpä vastuuta vaivaisilla EU-komissaareilla olisikaan, sillä määräyksethän tulevat korkealta heidän yläpuoleltaan eli jäsenvaltioiden kansalaisilta, eikö vain? Meidän keskuudessamme puolestaan vallitsee vahva yksimielisyys Turkin EU-jäsenyyden välttämättömyydestä, eikö vain? Koska itse en ajattele näin, en ole antanut paljoakaan arvoa Olli Rehnin ponnistuksille.

Mutta Olli Rehnillä näyttää olevan hermot. Länsi-Savon haastattelussa hän toteaa, että Georgian kriisi saattaa olla Euroopan turvallisuuspolitiikan käännekohta. Hän siis reagoi. Koska historioitsijat ja hyvämuistiset ihmiset osaavat ulkoa sen, mitä Venäjä sai aikaan Suomessa 1939, Unkarissa 1956, Tšekkoslovakiassa 1968, Afganistanissa 1979, Iranissa 1984, Tšetšeniassa 1994 ja nyt Georgiassa, en väittäisi, että Georgian kriisi mikään käännekohta on. Venäjä polkee naapureitaan. Niin on ollut aina. Haaveilijat ovat vain itse kuvitelleet jotain muuta. Rehnin kannanotto on siis käännekohta hänen omassa mielipiteenmuodostuksessaan.

Ämpyilyä

Turkki on Nato-maa, ja siksi Yhdysvallat ajaa Turkkia EU:hun. Mutta ihmeellistä on, ettei sekään aja EU-Suomea vastavuoroisesti Natoon. Emmekö kelpaa sinne? Olemmeko arvottomia? Totuus asiassa lienee seuraava: Turkin turvallisuuspoliittinen asema on paljon parempi kuin Suomen, eikä Turkkiin ole uskaltanut siitä syystä hyökätä kukaan. Jos Georgia olisi ollut Naton jäsen, Venäjä ei olisi hyökännyt myöskään sinne pelätessään pitkälle meneviä seurauksia. Ja samasta syystä Viron toissakeväinen patsaskiista ei johtanut sotaan, vaan Venäjä tyytyi vain lietsomaan vironvenäläisiä maahanmuuttajia mellakoihin. Lohduton totuus on, että turvallisuuspoliittisesti Turkki on sopivampi EU:hun kuin EU:n jäsen Suomi on nyt Natoon.

Rehnin kanssa samoille linjoille on asettunut myös Alexander Stubb, jonka mukaan ”Venäjän isku muutti maailmaa”. Omasta mielestäni se ei muuttanut maailmaa mutta vahingoitti kylläkin monien gruusialaisten elämää. Sen sijaan maailma on ihan samanlainen kuin ennenkin, mikäli ”maailmalla” tarkoitetaan sitä, että valtioiden olemassaolo perustuu valtapolitiikkaan. Ja Rehniä ja Stubbia säestää vielä Häkä, jonka mukaan ”ilmapiiri on totaalisesti muuttunut”. Tätä ihmettelyä, jahkailua, hämmennystä ja taivastelua sekä siihen liittyvää näkemystä, että Suomi ei voi – ei missään tapauksessa – hakea jäseneksi Natoon, koska me jo tavallaan olemme siellä, vaikka emme olekaan, sanotaan murteellisesti ämpyilyksi.

Myös EU:n huippukokouksissa käytössä oleva kahden lautasen malli selittyy sillä, että Tarjan tehtävänä on huutaa apua ja Matin pyytää anteeksi. Kun pyytää tavan takaa anteeksi, voi lisätä sanomisiinsa dynamiikkaa: esimerkiksi tämän uutisen mukaan Matti ”Vanhanen jyrähti Venäjälle”, vaikka tosiasiassa hän sanoi olevan ”pettymys, että sotilaallisen voiman käyttö on vielä tänä päivänä osa Venäjän ulkopolitiikkaa”. Ja sitten tulivat korulauseet siitä, että ”EU:n pitäisi kuitenkin pidättäytyä Venäjään kohdistuvista rangaistuksista Kaukasian kriisin jälkiselvittelyssä”, että ”rangaistukset ja pakotteet, puhumattakaan välirikosta eivät ole oikea tie” ja että Kaukasian tapahtumat ”eivät aiheuta tarkistuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaan”. Näin sanotaan vain siksi, etteivät suomalaiset näyttäisi olevan kuin kusi sukassa, vaikka ovatkin.

Tällaista sanankäyttö on juuri siksi, että poliitikot pelkäävät. Heidän lauseensa eivät siis kerro totuutta. Ne ovat diplomatiaa, jolla liennytetään tilannetta ja muokataan sitä. Tavoitteena on mielistellä Venäjää. Diplomatialla ei ole kuitenkaan uskottavuutta edes vastustajan silmissä, jos sen takana ei ole voimakäyttöpotentiaalia. Suomella ei ole. Sitä, miten asiat oikeasti ovat, ei voida sanoa, koska mitään todellista turvallisuustaetta ei ole ja ruuti ei ole kuivaa. Myöskään yliopistolta ei näytä löytyvän ketään arvostelukykyistä ja tarpeeksi analyyttista tutkijaa, joka ei olisi poliittisessa talutusnuorassa – ja armeijan tai ulkoministeriön virkamiehistä ei saa hohtimillakaan mitään irti. Haluaisin itse nähdä, missä se paljon puhuttu Nato-optio oikein on – Valtionarkistossako, jossa pidettiin muun muassa YYA-sopimusta?

Pelko tekee ihmisestä hiiren. Ulkomailla tätä sanotaan suomettumiseksi. EU-maissa on ihmetelty jo kauan, miksi Suomi ei hae Naton jäseneksi. EU-maista Naton ulkopuolella ovat vain Irlanti ja Itävalta, jossa perustuslaki säädettiin Saksan pelossa sellaiseksi, että se kieltää sotilasliitot. Myös Itävallan liittoutumattomuus perustuu vanhentuneeseen politiikkaan. Lisäksi Natosta ulkona ovat Ruotsi ja Suomi. Jos Ruotsi hakisi Naton jäseneksi, Venäjä lukisi Suomen omaksi liittolaisekseen. Venäjälläkin ihmetellään, miksi Suomi ei käytä tilaisuuttaan hakeutua Natoon, vaikka maallemme olisi siitä hyötyä. Esimerkiksi Tanska ei ole koskaan joutunut kärsimään Nato-jäsenyydestään, ja kansainvälisissä Nato-operaatioissa, kuten Irakin sodassa, sillä oli vain 400 sotilaan yksikkö, joka vastaa pientä vartiointiliikettä ja alittaa niiden suomalaisten rauhanturvaajien määrän, jotka toimivat nykyään Nato-johdetuissa tehtävissä.

Shakkia

Pelaatteko shakkia? Silloin on tarpeen nähdä pelipöytä vastustajan kannalta. Jos menemme hetkeksi itärajan taakse ja katselemme sieltä länteen, tilanne on seuraava: Suomen ja Venäjän välistä rajaa ei sotilaspoliittisesti ole olemassa, vaan se on ylitettävissä helposti. Ensimmäinen vastaan tuleva luonnollinen raja on Pohjanlahti, ja ensimmäinen sähköaita kulkee Suomen ja Norjan välillä.

Myös Timo Soinin ehdoton Nato-vastaisuus on karisemassa pois, ja hän enää epäili Ylen äskettäisessä haastattelussa sitä, ”kannattaako maatamme muuttuneessa tilanteessa ajaa Natoon, kun meillä on yhteistä rajaa 1300 kilometriä Venäjän kanssa?” Totuus on, että nykytilanteessa meillä on toiseksi pisin maaraja Naton kanssa, ja sitäkin pitää valvoa. Olisi siis parempi, että Nato-raja ja Venäjän vastainen raja olisivat samassa paikassa. Sillä shakinpelaaja ei koskaan paljasta seuraavaa siirtoaan.

Entä mikä siellä Venäjällä sitten niin pelottavaa ja pahaa on? Lue esimerkiksi tästä. Vihreät, Vasemmistoliitto ja muut entiset kommunistit, jotka aina vastustavat kaikkea sellaista, mikä oikeasti on hyvää, näkevät kuitenkin edelleen länsiliittoutumisen pahana ja kaipaavat Venäjän syliin, vaikka se ihana kommunismi kaatui siellä jo vuonna 1991.

24. elokuuta 2008

”Vale, emävale, tilasto”


En rakasta spektaakkeleita, sillä omassa yliampuvassa sisällöttömyydessään ne ovat filosofian vastaisia. Olympialaiset päättyivät tänään Pekingissä. Kaikki kiittelivät kiinalaisia ”hyvin järjestetyistä kisoista”, mikä ei ole ihme, sillä ongelmat oli lakaistu maton alle. No, jokaisella suurvallalla on tietysti ongelmia, sillä vallan käyttö yleensäkin tuo ongelmia. Minkähän puolueen jäsenkirjan Pekingin pormestari ja järjestelytoimikunnan puheenjohtaja muuten olivat valinneet taskuunsa?

Minulle valtiojohtoisesta urheilukoneistosta tulee mieleen lähinnä sotakoneisto. Varsin tehokkaasti isäntämaa voittoja keräsikin, kaikkiaan 51. Uimahypyistä Kiinalle karttuneen kultamitalisuoran mursi viimeisessä kilpailussa 20-vuotias australialainen Matthew Mitcham, josta tuli myös kisojen tunnetuin homoseksuaaliksi tunnustautunut urheilija. – Onnea hänelle. Ikävä vain, että homofoobinen urheilumedia sensuroi hänen homoseksuaalisuutensa myös lännessä aivan kuten Kiinassakin.

Kiintoisa ilmiö urheilun piirissä on hakeutuminen kohti täydellistä suoritusta ja suorittajaa. Michael Phelpsin yksistä olympialaisista keräämät kahdeksan uintikultaa ei ole suorituksena ylitettävissä, sillä enempää jaettavaa ei ole. Todennäköisyys sille, että joku lyö Michael Schumacherin nimissä olevan seitsemän maailmanmestaruuden sarjan F1-kilpailuissa, on äärimmäisen pieni. Roger Federerin ykkössija ATP-listojen huipulla kesti yhtäjaksoisesti neljä ja puoli vuotta, mikä on lajin peliluonteen, haastajien tasaisuuden ja sään vaihtelut sekä loukkaantumisriskin huomioon ottaen äärimmäinen suoritus. Täydellisen olennon ideaa lähestyttäessä kiinnostavaa on, milloin sellainen ilmestyy maan päälle.

Liittovaltioiden piirinmestaruudet

Suomalaisten urheiluselostajien tapa hehkuttaa myös sellaisten olympialajien seurantaa, joissa ei ollut lainkaan suomalaiskilpailijoita, herätti omassa mielessäni tietysti sympatiaa mutta myös sääliä. Se asetti kovia paineita selostamiselle!

Olympiaennätyksiä ja maailmanennätyksiä meni rikki useita kymmeniä. Esimerkiksi sadan metrin juoksussa kymmenen sekunnin alitusta pidettiin vielä Carl Lewisin aikana haamurajana, mutta nyt juostaan 9,7 pintaan, vaikka ihmisen evoluutiossa ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, eikä kyseessä ole tekniikkalaji. Isäntämaa korjasi ennätysmäisesti joka kuudennen olympiavoiton, sillä sosialismissahan lyödään perinteisesti kaikki ennätykset. Tulos jää kuitenkin tilastoennusteesta, sillä 1,3-miljardinen kansa muodostaa suuremman suhteellisen osuuden maapallon koko väestöstä, eli yhden viidesosan. Näin ollen tulos ei ollut kovin hyvä. Pekingin olympialaisten mitalitilastot kertovat, että Kiina nousi Suomen ohi sijalle 12. Viisimiljoonainen Suomi on silti edelleen tilalla 13, vaikka näiden kisojen tilastoissa sijoitus oli 44.

Se, että niin sanotut suurvallat johtavat tätäkin taistoa, johtuu tietysti siitä, että kärkisijoja pitävissä Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä – aivan niin kuin monessa muussakin suuressa maassa – ei asu vain yhtä kansaa vaan monta kansaa. Esimerkiksi Yhdysvallat koostuu 52 eri valtiosta, ja siellä asuu afrikkalaisten ja aasialaisten kansojen jälkeläisiä, aivan kuten viidenneksi tulleessa Saksassa sekä neljänneksi sijoittuneessa ”Iso Britannian ja Pohjois-Irlannin Kuningaskunnassakin” (kuten virallinen nimi kuuluu). Kuudenneksi tullut Australia koostuu sekin useista osavaltioista mutta ravistelee tilastoja sikäli, sillä Australiassa on vain 20 miljoonaa asukasta. Siellä tosin on aina kesä, olot ovat harjoitteluun suotuisat ja maa on keskittynyt lajeihin, joissa on paljon metallia jaossa.

Olen kuitenkin mieluiten suomalainen, sillä Suomi on yhtenä kansakuntana omalla sijoituksellaan, toisin kuin edellä mainitut. Tilastoja tehtäessä harvoin kysytään, millä perusteilla tilastot oikeastaan pannaan kokoon tai minkälaisia luokitteluperiaatteita on niiden takana – tämä ihan vain huomautukseksi kvantitatiivisten arviointiperusteiden luotettavuudesta yleensä.

Erilaisena olemisen ihanuus

Universaalit urheilukisat ovat eräänlainen todiste ihmisrotujen erilaisista taipumuksista, sanottakoon tästä johtopäätöksestä sitten mitä tahansa. Itäafrikkalaiset näyttävät pärjäävän muita paremmin kestävyysjuoksussa, kiinalaiset uimahypyissä, ja keihäsfinaaleihin muilla kuin eurooppalaisilla ei näytä olevan asiaa. On tärkeää, että jokainen saa olla omaa rotuaan, mikä rasismin vastaisena toteamuksena mainittakoon.

Urheilu sisältää aina myös politiikkaa. Niitä edeltää ja seuraa usein dramatiikkaa (vrt. esim. Hitlerin ja Neuvostoliiton olympialaiset). Maailman huomion kohteena oleminen saa monet liitokset natisemaan, ja siksi myös Kiinan tapauksessa puhuttiin paljon ”avautumisesta”. Kuka olisi myöskään uskonut, että vain muutama vuosi Sarajevon talviolympialaisten jälkeen kaupunki oli tulessa. Ja Venäjälläkin on enää kaksi vuotta aikaa tilata kisaboikotteja omiin vuoden 2010 olympialaisiinsa. Lontoossa taasen nähtäneen todelliset terrorismin vastaiset olympialaiset vuonna 2012. Siihen asti kuvaruutukuulemiin.

19. elokuuta 2008

Natoon auringonpaisteessa


Kokoomuksen taholta on esitetty viikon sisällä kaksi poliittisesti painokasta kannanottoa, joista ensimmäinen oli Pertti Salolaisen toteamus, että Naton jäsenyyttä olisi kannattanut hakea auringonpaisteessa, kun taas viime aikoina jäsenyys on muuttunut mutkikkaammaksi. Itse en tosin ymmärrä, mitä mutkallista Naton jäsenyyden hakemisessa olisi myöskään lievässä suojasäässä, paitsi että jäsenyyttä ei ehkä silloin ole helposti tarjolla.

Toisen järkevän kannanoton esitti Jyrki Katainen, jonka mukaan Georgian tapahtumat vaikuttavat suoraan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ja miten ne voisivatkaan olla siihen vaikuttamatta? Kaikki muut väitteet ovat pelkkää lyriikkaa. Erittäin huomionarvoinen on Kataisen toteamus, että ”Venäjän perustelut oikeudestaan puolustaa kansalaisiaan myös sotilaallisella voimalla toisen valtion alueella kylmäävät. Aika monessa Venäjän naapurimaassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö.”

Toivoisi, että tämä mielipide näkyisi myös Kokoomuksen ja koko hallituksen suhtautumisessa niin työperäiseen maahanmuuttoon kuin maahanmuuttoon yleisesti. En voi tosin ymmärtää, miksi Venäjän täytyisi puolustaa Suomessa olevia kansalaisiaan sotilaallisella voimalla, kun kerran venäläisillä on meidän maassamme parempi olla kuin omassa maassaan, ja juuri siksihän he ovatkin täällä.

Kataisen ja Salolaisen kannanotot ovat luonnollisesti ristiriidassa Alexander Stubbin sen toteamuksen kanssa, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus ja vieläpä kiireesti. Stubb on kieltämättä liikkunut Georgian kriisin selvittelyssä kuin kala vedessä, mutta eipä noita maahanmuutosta johtuvia kansainvälisiä konflikteja kannattaisi ryhtyä lisäämään vain siksi, että ulkoministerillemme riittäisi kriisinhallintaan liittyviä töitä. Suomalaisten varauksellinen suhtautuminen Venäjään ei ole turhaa ennakkoluuloisuutta, kuten Stubb katsoo, vaan täysin perusteltua.

Stubbin edustama idealismi on juuri sellaista poliittista hyväuskoisuutta, joka panee aikaa myöten monen kansainvälisyydestä innostuneen haihattelijan maailmankuvan uusiksi ja pakottaa ihanteellisimmatkin monikulttuurisuuden lietsojat takaisin reaalipolitiikan tielle. Mutta miksi tämä tie pitäisi valita vasta erehdysten kautta, kun asiasta on kokemusperäistä tietoa ja hyvät vaihtoehdot voidaan valita heti? Ihmisen poliittinen muisti on noin kolmen kuukauden pituinen, ja ilmeisesti siksi myös monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät poliittiset virheet pitää tehdä riittävän usein ja yleiseurooppalaisella tasolla. Näin saadaan taas riittävät syyt sodankäyntiin ja lähes valmiiksi rakennetun Euroopan panemiseen pirstaleiksi.

17. elokuuta 2008

Pessimistin elämänviisautta


Pessimistille pahin pettymys on se, jos ei petykään. Eli jos pessimisti yllättyy myönteisesti, hänen koko maailmankuvansa on vaarassa. Toisaalta tässäkin pettymyksen lajissa on ikään kuin epätoivon kipinä, sillä se osoittaa pessimistin elämänasenteen oikeaksi. Ja koska pessimistillä tällä tavoin on jälleen toivoa, se antaa helposti näytön pessimismin perusteettomuudesta sekä optimismin voitosta. Se taas syventää pessimistin epätoivoa ja niin edelleen. Tätä voidaan sanoa pessimistin paradoksiksi tai noidankehäksi.

Jos optimistit ovatkin ihanteineen naurettavia, sitä ovat varmasti myös pessimistit. En aina ymmärrä, miksi ihmiset ovat niin tavattoman pessimistisiä, paitsi laiskuuttaan. Viime keväänä murheen aiheena pidettiin Kemijärven sellutehtaan lakkauttamista ja Porschen ilmoitusta lopettaa autojen valmistuttaminen Uudessakaupungissa Valmet Automotiven tehtaalla. Poru oli valtavaa.

On kulunut puolisen vuotta tapahtumista, kun Kemijärvellä purettavan tehtaan tilalle tulee uusi, ja kaupunkiin ennustetaan syntyvän työvoimapulaa! Samanlainen tilanne on Uudessakaupungissa, jossa tehdas ilmoitti sopineensa amerikkalaisen luksusauton valmistamisesta Suomessa. Kärry on ekologisuuden ja ympäristöystävällisyyden taidonnäyte, todellinen hi-tech-tuote, joka antaa näytön teknisestä kehityksestä. Pessimismille ei siis ollut perusteita, ja enemmän voisikin luottaa siihen, että työ ja paikat löytävät toisensa osana taloudellista ja teknistä evoluutiota, jonka takana on vapaa liberaali kehitys ja poliittinen järjestelmä.

Se, miksi esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lopettamista niin paljon kurjisteltiin, johtui tietysti siitä, että paikalle tulevassa puunjalostusyrityksessä palkat ovat paljon paperiteollisuuden palkkoja alemmat. Mutta paperiteollisuuden työntekijät olivatkin käytännössä hinnoitelleet itsensä ulos eurooppalaisen teollisuuden kustannustasolta, joten korjaus tähän asiaan voisi pitää myös paperin tekemisen paremmin Suomessa.

15. elokuuta 2008

Poliittisista virkanimityksistä


No niin. Tarja Halonen nimitti sisäasiainministeriön kansliapäällikön virkaan viran määräaikaisen hoitajan Ritva Viljasen (sd.) valtioneuvoston yksimielisen esityksen vastaisesti ja ehdolla olleen kenraali Ilkka Laitisen sijaan. Tämä osoittaa, että valtionhallinnossa mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Matti Vanhasen kommentoidessa, ettei päätös ”yllättänyt” häntä, asian voi ymmärtää lähinnä siltä pohjalta, että presidentti on käyttänyt nimitysvaltaansa ennenkin valtioneuvoston esityksen vastaisesti: esimerkiksi nimittäessään Suomen Pankin johtajaksi Sinikka Salon (Esko Ahon tai Ilkka Kanervan sijasta) vuonna 2000.

Älkäämme unohtako sitäkään, että Halonen nimitti myös korkeimman oikeuden presidentiksi oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelon kahden tohtorihakijan ohi, joista molemmat olivat professoreja ja miehiä. Korkeimman oikeuden presidentiltä on aina aiemmin vaadittu korkein akateeminen tutkinto ja pätevyys. Ja vaikka virkaan nimitettiinkin nyt ensimmäistä kertaa nainen, todellinen tasa-arvo edellyttäisi sitä, että samaa akateemista pätevyyttä vaadittaisiin myös naiselta, mikäli hänet nimitetään virkaan. Yhteistä tapauksissa on se, että ehdolla ollut pätevämpi mieshakija ohitettiin naisella, mikä on aktiivisen syrjinnän merkki. Voi siis sanoa suoraan, että presidentti on puolueellinen naishakijoiden ja omien puoluetoveriensa hyväksi. Siihen, että myös tuomioistuinten toiminta on menossa pelkäksi politiikaksi, viittaa naisliikkeen irrottelu, kun Pauliine Koskelo nimitettiin viime vuonna vielä Vuoden Naiseksikin.

Puliveivausta

Ministeriöiden toiminnassa ongelmallista on usein se, että hallituksen vaihtuessa oppositiopuolueisiin kuuluvat jäsenkirjavirkamiehet lakkaavat nauttimasta poliitikkojen luottamusta. Heistä ei siis ole edistämään ministeriössä toteutettavaa poliittista tahtoa. Niinpä heidät siirretään muihin tehtäviin tai pannaan pakastimeen. Tästä voimme päätellä, että sopivin ja pätevin virkamies ei olekaan yleensä jäsenkirjavirkamies vaan puolueeton virkamies. Puolueettomia ihmisiä harvoin kuitenkaan nimitetään valtionhallinnon johtaviksi virkamiehiksi, vaan heidän pitää nauttia ”poliittista luottamusta” eli olla jonkin puolueen talutusnuorassa. Muutoin on vaara, että he tulevat omavaltaisiksi, sillä he tietävät monet asiat poliitikkoja paremmin. Harva myöskään uskoo kenenkään puolueettomuuteen (edes yliopistoissa) saati valtionhallinnossa, joten virat jaettaneen tulevaisuudessakin jäsenkirjojen perusteella, mikä on harmi koko hallinnon toimivuuden kannalta.

Olen myös itse kärsinyt puolueellisista virkanimityksistä. Tosin kyse ei ole ollut puoluepolitiikasta vaan tiedepolitiikasta, jossa jyräävät paradigmat, professorien harjoittama omien oppilaiden suosiminen ja nepotismi. Ohitseni on akateemisissa virantäytöissä nimitetty useita sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole suorittaneet edes tohtorintutkintoa saati esittäneet muuta näyttöä julkaisu- tai opetustoiminnastaan. Yhteistä yliopistomaailmalle ja politiikalle näyttää olevan naisten suosiminen.

Tupu, Hupu ja Lupu

En ota kantaa siihen, oliko Tarja Halosen päätös sinänsä oikeudenmukainen vai ei, sillä en tunne kumpaakaan hakijaa henkilökohtaisesti. Mutta päätöksenteon muoto vaikuttaa epäluottamusta lisäävästi. Samaan tapaanhan esimerkiksi Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio teki kekkoset ja nimitti viime keväänä erääseen professorinvirkaan vasta toiselle ehdokassijalle asetetun naishakijan tiedekunnan esittämän mieshakijan ohi.

Viimeisellä virkakaudellaan olevat päättäjät tulevat helposti rohkeiksi. Päätöksentekijä ottaa silloin suuren vastuun ja tekee sen yksin, mikäli asiantuntijamenettely tai esittelevä toimielin on asiasta toista mieltä. Tämä saattaa johtaa siihen, että nimittäjä laittaa niin oman päänsä kuin nimittämänsä henkilönkin alttiiksi giljotiinin terälle. Jos virkaan päätyy suopeuden tai suosimisen tuloksena, se legitimoi nimitettävän asemaa huonommin kuin se, että asialla on laajemman yhteisön tuki.

Hallituksen tulisi puhaltaa yhteen hiileen. Muussa tapauksessa on vaara, että toiminta jämähtää paikoilleen ja ihmiset kieltäytyvät hiljaisesti yhteistyöstä, kuten hallinnossa usein käy. Ja juuri siitä seuraa valtiobyrokratian halvaantuneisuus. Uskon tämän prosessin päättyneen eräänlaiseen tasapeliin, sillä myös sivuutettu hakija jatkaa korkeassa virassa, mutta prosessi oli kiinnostava perustuslakiuudistuksen sekä presidentin valtaoikeuksien kannalta. Minulle on tietenkin samantekevää, kuka mihinkin virkaan nimitetään (paitsi jos itseni nimitettäisiin), mutta täytyykö nimitettävän olla aina joku Tupu, Hupu tai Lupu?

Natoon siis

Tarja Haloselta toivoisin aktiivisuutta pikemminkin kansainvälisissä asioissa kuin kotimaan virkanimityksissä, sillä Georgian tapahtumista hän on ollut tätä kommenttia lukuun ottamatta aivan liian hiljainen. En myöskään usko, etteivät Kaukasuksen tapahtumat vaikuttaisi Suomen ulkopolitiikkaan tai turvallisuuspoliittisiin linjauksiin, kuten Halonen väittää. Hän puhuu ilmeisesti omista vaikutelmistaan.

Todellisuudessa jokainen Venäjän rajoilla koettu konflikti tai sota lisää Nato-myönteisyyttä Suomessa – ja syystä. Niinpä presidentin kannanotto ei ole mielestäni tosi, vaan se on osa Nato-kielteistä jarrutuspolitiikkaa. Nato on ainoa organisaatio, joka kykenee auttamaan Georgiaa, ja sen uskottavuuden takeena on ensisijaisesti Yhdysvallat. Toiseksi tulee Suomen tällä hetkellä johtama Etyj, joka koostuu yhteensä 56 eri valtiosta, mutta sillä ei ole voimankäyttömahdollisuutta, sitä sitoo yksimielisyysvaatimus, eikä päätöksillä ole myöskään juridista sitovuutta vaan ainoastaan poliittinen ”velvoittavuus”. Venäjä taas voi pysäyttää YK:n turvallisuusneuvoston toiminnan omalla kannanotollaan, aivan kuten Etyjinkin.

Perustuslain 93. pykälän mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ulkopolitiikkaa johda kukaan, vaan siitä on tullut pelkkää EU:n kokouksissa tapahtuvaa pellehyppelyä. Tuuliajolla olo johtaa eräänlaisen ajopuuteorian toteutumiseen. Esimerkiksi georgialaisten vetoaminen Suomen talvisotaan ja vertailut Suomen asemaan yleensä antavat näytön siitä, miten helposti Suomen kaltainen maa tulee vedetyksi kansainvälisiin konflikteihin, jos kantamme sotilasliittojen jäsenyyteen ei ole selvä.

14. elokuuta 2008

Kuinka rehellistä laskutetaan rikoksista?


En ole viime aikoina matkustellut paljoa ulkomailla. Jossakin lämpimässä maassa oleskelu voisi tietysti olla vaihteeksi mukavaa, sillä tänä kesänä ei ole ollut yhtään kunnon hellepäivää (Ahvenanmaalla Ilmatieteen laitoksen lämpömittari saattoi tosin hetkellisesti nousta yli 25 asteen). En ole myöskään tiedematkaillut, sillä akateemiset kollegani ovat konfiskoineet matkarahat vain itselleen ja lähteneet lomailemaan tieteellisten seminaarien sight-seeing-kierroksille saamatta mitään aikaan kotimaassa tai muuallakaan. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka nopeasti tuo akateemisen yhteisön kansainvälisyyskiima katoaisi, jos kyseiset tieteen pullasorsat pantaisiin maksamaan matkansa itse.

Mutta mutta. Passini täytti kymmenen vuotta ja tuli vanhaksi. Uusi passi maksaa 46 euroa ja on voimassa vain puolet entisestä eli viisi vuotta. Aiempi passini maksoi 200 markkaa eli 33,60 euroa, joten voimassaolon lyhentyminen huomioon ottaen uuden passin hinta on yli kaksinkertaistunut. Tätä ei pitäisi selittää inflaatiolla eikä sillä, että biometrisen passin valmistus tulee kalliimmaksi. Se on nyt kalliimpi kuin esimerkiksi mp3-soittimen perusmalli, joka on teknisesti monimutkaisempi ja jonka hinnassa on valmistuskulujen sekä valmistajan, maahantuojan ja vähittäiskaupan provisioiden lisäksi 22 prosenttia arvonlisäveroa. Passin kallistamiseen pitäisi olla jokin uskottava syy.

Onpa syy mikä tahansa, viranomaisen toiminta muistuttaa rahastusta (jota on tietysti monen muunkin virallisen asiakirjan myynti). Kalliiksi käyvään biometriseen passiin siirtymistä perustellaan sillä, että passien ja henkilöllisyyksien väärentäminen tulee tällä tavoin vaikeammaksi. Minulle kyseinen seikka on merkityksetön, sillä en halua piilotella henkilöllisyyttäni. Lisäksi minulla on kelpo identiteetti ja pärjään yhtä hyvin ilman henkilöllisyys- ja muita papereita kuin niiden kanssakin. Ja harva varmaankaan haluaisi esiintyä minulta varastettu passi kädessään. Mutta monelle kriminaalille passin väärentäminen on tietysti tärkeää. Varsinkin se liittyy rajarikoksiin ja laittomaan maahanmuuttoon sekä kaikkeen sellaiseen rikollisuuteen, jossa on tarpeen salata oma henkilöllisyys tai vierittää syitä muiden niskoille.

Niinpä se ongelma, jota viranomaiset koettavat ratkoa uudella passilla, ei liitykään henkilöllisyyden varmentamiseen eikä passin luotettavuuteen sinänsä. Ongelmaa ei siis voida ratkaista laserkaivertamalla ihmisen tietoja, kuvia tai muita tunnisteita asiakirjaan, riipimällä niitä mikrosirun sisälmyksiin tai siirtymällä sormenjälkitunnistukseen (joskus tulevaisuudessa).

Keskeinen ongelma kuuluu näin: Mitä tehdä entistä paremmilla passeilla, kun niitä ei rajoja ylitettäessä tarkasta kukaan?

Ongelma on siis Euroopan unionin sisällä tapahtuva vapaa matkustus, joka tuo rikollisuutta Suomeen ja muihin unionin maihin. On turha kiusata lainkuuliaisia oman maan kansalaisia painostamalla ihmisiä todistelemaan henkilöllisyyttään entistä paremmilla papereilla, kun ongelma on siinä, että niitä ei kysytä maasta toiseen siirryttäessä. Jälleen kerran viranomaisvalta lääkitsee väärillä lääkkeillä väärää tautia. Myös ongelma sinänsä on viranomaisvallan ja poliittisen vallan yhdessä tuottama: valvomaton rajaliikenne ja rajojen tahallinen madaltaminen. Asian voi sanoa niin, että rehelliset ihmiset pakotetaan maksamaan passien hinnassa rajavalvonnan puutteista johtuvan rikollisuuden haitat.

Ikävää on, että Euroopan unioni ei tee mitään rajaliikenteen valvomiseksi, vaikka juuri sen kaltaisissa asioissa eurooppalaisesta yhteistyöstä olisi hyötyä. Sen sijaan EU päätti heinäkuun lopussa, että jäsenmaat eivät voi missään tapauksessa estää unionin kansalaisia tuomasta perheitään ja aviopuolisoitaan unioniin, mitä seikkaa vastaan muun muassa Tanska kapinoi avoimesti. Rajojen vartiointi kuuluu Suomessa sisäasianministeriön hallinnonalaan, ja siksi olisi paikallaan, että myöskään sen toiminnassa ei lepsuiltaisi, vaan ministeriön kansliapäälliköksi nimitettäisiin hallituksen esityksen mukaan kunnon jätkä. EU:n rajaturvallisuusviraston johtajana toiminut kenraali Ilkka Laitinen varmasti tietää, mitä on edessä. Hallitsematon muuttoliike, tapahtuupa se laillisesti tai laittomasti, on eräänlainen Troijan hevonen, jolla itsenäiset maat valloitetaan ilman sotaa.

Jos rajoja valvottaisiin paremmin, voitaisiin entiset hymypassit turvallisuudesta tinkimättä ehkä palauttaa. Nykyiseen passiin kelpaavassa valokuvassa hakijan pitää uusien kuvaohjeiden muistuttaa limppulapiota, eikä kuvassa saa enää edes hymyillä, jotta rehellisen erottaisi terroristista. Kumma kyllä, kuvissa ei saa myöskään pitää huivia!

13. elokuuta 2008

Kullan kiilto silmissä


Michael Phelpsin ilmiömäinen tapa pyyhkiä olympiakultamitalit pöydästä herättää filosofin tajunnassa kysymyksen voittamisen mielekkyydestä ja merkityksestä. Mitä järkeä on olla maailman nopein uimari eli tehdä jotain niin alkeellista ja sinänsä merkityksetöntä kuin siirtyä pulikoimalla paikasta toiseen, vaikka sitä varten on rakennettu laivoja, veneitä ja vaikka mitä? Tämän mukaan on kai tärkeää todistella jotain ja olla maailman huippu jossain sinänsä turhanpäiväisessä asiassa. Merkityksen täytyy siis löytyä tuosta todistelemisesta itsestään, ei suorituksen kohteena olevassa asiasta.

Se taas paljastaa, että urheilijat janoavat kunniaa. He haluavat nimensä historiaan. Mutta mitä historiaan oikeastaan kirjoitetaan? Pelkkä nimikö? Urheilijoiden kohdalla asia on useimmiten näin. Historiaan eivät kanavoidu heidän persoonansa eivätkä ajatuksensa, ellei sellaisina pidetä kilpailujen jälkeisiä tunnelmaväläyksiä tai heidän elämändraamaansa.

Entä maailman huomio? Miksi ihmiset haluavat nähdä voittajia ja glorifioivat heitä? Varmaankin siksi, että katsojat ikään kuin elävät urheilijoiden tuntemuksissa mukana. He voivat siis pohtia, miltä tuntuisi tai mitä merkitsisi, jos itse olisi tuossa asemassa. Minusta tuntuisi ontolta – juuri edellä mainitsemistani syistä. Filosofina olekin mieluummin olemassa vaikka kuinka pienelle piirille, kunhan tulen ymmärretyksi omana itsenäni enkä jonkin ulkoisen tai konkreettisen suorituksen kautta. Tässä syy urheilua ja kilpailuideologiaa yleisestikin koskevaan antipatiaani.

12. elokuuta 2008

Seis! Tai mamma ampuu!


Tässä maailmassa käydään kilpailua mitä merkillisimmistä asioista, kuten esimerkiksi savikiekkojen haulikolla ampumisen naisten olympiakultamitalista. Sellainen pamahti nyt suomalaiselle, aivan kuten myös miesten ilmakiväärin olympiapronssi. Onnea.

Ampuminen Suomessa näköjään osataan. Mainiota muuten, että Matti Vanhanen jaksoi Yleisradion haastattelussa tunnustaa, ettei hänellä ollut olympiamitalien osumiseen suomalaisille osaa eikä arpaa! Asiaa tiedustelleella toimittajalla lienevätkin olleet mielessään urheilun sijasta kulttuurin areenat, toisin sanoen viimetalvinen kiista siitä, saako teattereissa paukutella pössykkää.

Tasa-arvolla politikointia – Urheilussa nyt

Sen sijaan en ymmärrä Vanhasen mielipidettä enkä toivetta siitä, että tulevaisuuden urheilukisoissa pitäisi olla tasamäärä suomalaisia nais- ja miesvoittajia. Urheilu on alue, jolla vapaa ja rehti kilpailu sekä todelliset kyvyt ratkaisevat. Lausunto antoi jälleen näytön siitä, miten sukupuolten tasa-arvoa koskevalla argumentilla koetetaan sivuuttaa todellisia ja tärkeämpiä kvalifioitumisperusteita.

Samanlainen oudoksuttava logiikka vallitsee Suomen Akatemiassa ja maan hallituksessa, jonka tuolit jaetaan naisten ja miesten kesken keinotekoisesti tasan, vaikka jakoperusteena pitäisi käyttää tieteellisiä ansioita tai kykyä hoitaa ministerinvirkaa. Ja koulujen alkaessa en malta olla muistuttamatta siitäkään, että juuri niillä aloilla, joilla miessukupuoli on vähemmistönä, kukaan ei tunnu olevan huolissaan miesten edustuksesta. Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sisäänotosta vain 15 % oli miehiä vuonna 1993, jolloin mieskiintiöt vähin äänin poistettiin. Ja lukemat ovat madelleet siitä asti alhaisella tasolla. Tässä olisi oikea korjaamisen paikka, sillä kasvatusasioissa sukupuolella on todellista merkitystä. Sen sijaan muualla tasa-arvon takeena pitäisi olla periaate: ansiot ratkaiskoot – sukupuoli älköön vaikuttako.

Maailmassa menevät turhan usein sekaisin ne kuuluisat puurot ja vellit: suunnittelemisen katsotaan olevan osa tekemistä, poliitikko katsoo olevansa laillisuutta valvova poliisi, poliisi tekee politiikkaa ylittämällä valtuutensa sekä katsomalla saavansa kaiken anteeksi, kunhan ”tarkoitus on hyvä”. Eikä kukaan näytä osaavan erottaa edes arvoja ja normeja toisistaan. Ja kaikkien hupsuinta on tuo tasa-arvovouhotus, joka on leviämässä olympialaisiinkin.

Absurdiassa

Yle esitti äskettäin mainion dokumentin nimeltä Vapauden kiihko, joka käsitteli sitä, kuinka Unkarin ja Neuvostoliiton vesipallojoukkueet kohtasivat vuoden 1956 Melbournen olympialaisissa ja mihin se johti. Neuvostoliitto oli olympiakisojen aikaan miehittänyt väkivaltaisesti Unkarin siellä tapahtuneen vastavallankumousyrityksen vuoksi. Niinpä urheilu muuttui sodaksi myös vesipalloaltaassa, jossa Neuvostoliiton ja Unkarin joukkueet pelasivat vastakkain semifinaalissa. Neuvostoliittolainen urheilija mukiloi tuolloin Unkarin parhaana pidetyn hyökkääjän altaassa niin pahoin, että uhri joutui poistumaan paikalta verissä päin, ja ottelu keskeytettiin Unkarin johtaessa Unkarin voittoon. Kansannousun tielle lähtenyt maa voitti lopulta olympiakullan, mutta puolet joukkueesta tarttui sille tarjottuun tilaisuuteen loikata maasta, ja joukkue hajosi.

Myös Pekingin olympialaisilla on poliittinen luonne, sillä ne pidetään rautaesiripun takana, ja jo pelkkiin avajaisiin liittyi peittelyä ja valheellisuutta, kuten tv-kuvan mallintamista. Edelleen on syytä paheksua myös Kiinan miehitystä Tiibetissä sekä Kiinan Sudanille antamaa aseapua mutta samalla toivoa Kiinalle hyvää jatkoa tiellä liberaaliin demokratiaan ja vapaaseen markkinatalouteen. Sellaista anarkokapitalismia, joka on käynnissä Venäjällä, kukaan tuskin Kiinaan haluaa.

Monella urheilijalla on vuoden 2008 olympialaisissa aivan samanlainen tilanne kuin unkarilaisilla vuonna 1956. Myös naapurimaamme Venäjän reunoilla tapahtuu, kuten aina: Georgiassa tukahdutetaan separatismia, mutta Venäjä on ryhtynyt tukemaan Georgiasta itsenäistymään pyrkivää Etelä-Ossetiaa sodalla. Tietäähän sen, kenen syliin pieni maakunta ajautuu, jos se itsenäiseksi pyrkii. Alue kiinnostaa suurvaltoja, koska siellä kulkee öljy- ja maakaasujohtoja, ja niinpä myös Yhdysvaltojen ja EU:n kiinnostus kohdistuu juuri tuolle alueelle. Tämä on tavallaan Georgian onni, sillä muutoin Georgiasta ei ehkä puhuttaisi paljon mitään, ja tavallinen amerikkalainen voisikin olettaa, että Georgia on Yhdysvaltojen osavaltio, jonka pääkaupunki on Atlanta ja joka on saanut nimensä George Washingtonin mukaan. Suomeksihan Kaukasiassa sijaitsevan Georgian nimi on yksinkertaisesti Gruusia.

En voi taaskaan ymmärtää Matti Vanhasen lausuntoa siitä, että Suomi pyrkii pysymään tasapuolisena ja konfliktin ulkopuolella. Siinä, missä Gruusian presidentti Mihail Saakašvili sanoi CNN:n haastattelussa maansa olevan nyt samassa tilanteessa kuin Suomi talvisodassa 1939, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan antoi tv-haastattelussa ymmärtää, että Suomi olisi tukenut Venäjän toimia. Ja varsin lähellä totuutta hän omassa valheellisuudessaan olikin, ainakin sikäli, että maamme johdon asettuminen vastustamaan Venäjän hyökkäystä on jäänyt täysin mitättömäksi. Vai mitä tuumitte Vanhasen sanoista: ”En lähde luonnehtimaan tämän konfliktin syitä tai syyllisiä. Eikä myöskään pitäisi tässä suhteessa tehdä vertailuja ainakaan Suomen puolelta. Jokainen tilanne on aina erilainen.” Toivoisi, että Tarja Halonen suomisi nyt Venäjää yhtä ankarasti kuin Yhdysvaltoja sen hyökättyä Irakiin, mutta ei: kyse onkin suomettumisesta.

Reaalipolitiikkaa

Me suomalaiset elämme onnen sydämessä ja olemme ainoa Venäjän naapurimaa, jossa on näin korkea elintaso. Ei ole itsestään selvää, että aina kun Sony tai Samsung esittelee jonkin uutuusmallinsa, sitä saa seuraavana päivänä suomalaisista kaupoista. Monessa Itä-Euroopan maassa ei tarvitse edes haaveilla litteistä televisioista tai iPodeista, sillä kaupasta saa korkeintaan Turkissa valmistettua Beko-kuvaputkitelevisiota, joka maksaa paikallisen työmiehen vuosipalkan. Kanat juoksevat pihamaalla, kuttu syö ruohoa, joku eukko yrittää kasvattaa keräkaalia, ja lämmitykseen käytetään kuivattua lehmänlantaa. Tällainen pienoishelvetti meidän maassammekin vallitsisi, jos suomalaiset eivät olisi laittaneet päättäväisesti hanttiin talvi- ja jatkosodassa. Arvostatko siis Sinä laajakuvatelevisiotasi ja 3g-kännykkääsi, vai katsotko maailman tapahtumia mieluummin Beko-televisiosta jossain paskaisessa vajassa, joka on kyhätty kokoon aaltopellin kappaleista?

Gruusiassa meneillään olevat tapahtumat pakottavat myös kaikkein ihanteellisimpia monikulttuurisuuden puolestapuhujia takaisin niin sanotun reaalipolitiikan tielle, joka tunnustaa lähinnä valtapolitiikan ja kansalliset edut. Niinpä todellisuus panee monen idealistin maailmankuvan terveellä tavalla uusiksi.

Gruusian tapauksesta opimme, miten tärkeää pienen kansan on puhaltaa yhteen hiileen ja kuinka tärkeää yksituumainen kansallismielisyys on näissä asioissa. Myös Suomen venäläistäminen on lopettava, ennen kuin joku Lavrovin tapainen saa päähänsä, että Suomessa asuvat 50 000 (Staksin ennusteen mukaan pian 100 000) venäläistä on vapautettava vieraista vaikutteista ja koko Kymi saatettava rauhanturvatoimena Venäjän haltuun. Sitten saatetaan saada ampuma-aseille käyttöä muuallakin kuin olympialaisissa.

11. elokuuta 2008

Propagandakone pörähtää käyntiin


Syksy lähestyy, ja koulut alkavat huomenna. Myös Helsingin Sanomien feministinen ja maahanmuuttajamyönteinen propagandakone alkaa tuhahdella käyntiin. Sen merkiksi Hesari truuttasi taas lehteen ihan muutaman rivin mittaisen uutisen, jossa yhdistettiin sekä feministinen että maahanmuuttopolitiikkaa suosiva näkökulma ja oltiin huolissaan maahanmuuttajanaisten vaikeuksista työelämässä.

Selvähän se, että työllistyminen on vaikeaa, kun maassamme ei kerta kaikkiaan ole sitä paljon mainostettua työvoimapulaa, josta Lehti jatkuvasti puhuu. Näin ollen sen uutiset kumoavat toisensa. Maahanmuuttajanaisten työllistymisvaikeudet johtunevat ensisijaisesti siitä, että puolikielisten sijasta maamme kaipaisi nimenomaan suomen ja ruotsin kielen taitoista osaavaa työvoimaa, ja siitä, että islam itse polkee naisten asemaa tekemällä heistä toisen luokan kansalaisia.

Kun Lehden oma kanta asiaan oli se, että ”työllistymisen esteinä ovat usein työnantajien ennakkoluulot ja kohtuuttomat kielitaitovaatimukset”, voin vain yhtyä jutun ensimmäiseen yleisökommenttiin: ”Mielestäni on kohtuutonta, että arvauskeskuksessa potilas ja lääkäri eivät ymmärrä toisiaan.” Lukekaa toki kyseisiä kommentteja myös eteenpäin, jos viitsitte. Se, että tämä on meidän maamme ja että täällä pitää puhua kotimaisia kieliä, ei ole rasismia. Mutta se on kieltämättä ikävää, että maahanmuuttajatahot pakottavat meitä vaihtamaan asiointikielemme englanniksi tai joksikin muuksi. Selvää kuin pläkki.

9. elokuuta 2008

Hölynpölynpialaiset


Kerroin eilen uudesta teoksestani Enkelirakkaus, jossa tarkastelen muun muassa olympialaista uimastadionia ”heteroseksuaalisena pienoisyhteiskuntana”. Koska kahdeksikkoa pidetään Kaukoidässä onnennumerona, eiliselle päivälle (8.8.2008) ajoitettiin myös Pekingin olympialaisten avajaiset.

Omien tarkastelujeni kohteena olivat tosin Helsingin vuoden 1952 olympialaisten näyttämöt, jotka ovat edelleen aktiivisessa käytössä. Helsingin olympialaisia onkin usein luonnehdittu ”viimeisiksi oikeiksi olympiakisoiksi” – siinä määrin vieraantuneeseen kehollisuuskäsitykseen kyseinen kilpailuideologia on noita antiikin ajoilta tunnettuja tapahtumia sittemmin ohjannut. Mutta dopingin kaltaisissa vääristymissä ei ole suinkaan asian koko ydin. Se piilee myös siinä, miten heteroseksistinen koko urheilun välittämä suhde ihmisen kehollisuuteen on. Ja lisää asiasta voitte lukea kirjastani.

Urheilu on politiikkaa

Pekingissä järjestettävät olympialaiset ovat pitkälti irtautuneet alkuperäisestä olympia-aatteesta. Niinpä eiliset avajaiset sisälsivät myös poliittista propagandaa. Varsinaisiksi propagandakisoiksi näitä kisoja tuskin voisi kuitenkaan sanoa, sillä Kiina pyrkii aktiivisesti eroon ongelmistaan, joista keskeisin on kommunismi. Monet pulmat varjostivat kisoja jo etukäteen. Eniten huomiota sai tietysti soihtukulkue, jota vastaan suunnattiin ihmisoikeusjärjestöjen kampanjoita. Erään merkin maailman reaktioista muodostivat boikottiuhat. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy uhkasi jättäytyä yleisöaitiosta pois, kun taas Matti Vanhanen kiirehti lupautumaan kisoihin ennen kuin kukaan muu ehti ottaa koko asiaan kantaa. Molemmat päätyivät lopulta paikalle, ja boikotit kuivuivat kasaan, kun niiden ennakolta vaikuttava protestiefekti oli saavutettu.

Kiinalla on edessään monia ongelmia. Yhden muodostaa Tiibet, jolle tosin Kiina itse on vielä suurempi ongelma – ja käytännössä kiistan ainoa trouble maker. Kiina on tätä nykyä maailman ainoa kommunistijohtoinen markkinatalous. Maa haluaisi irrottautua kommunismista liberaalin ja demokraattisen valtiojärjestelmän hyväksi, mistä kertoo Kiinan päämiehen luonnehdinta, että tavoitteena on ”harmoninen” yhteiskunta. Mutta kommunismin kaltaisesta totalitarismista voi olla vaikea hankkiutua eroon nyt, kun se näyttää toimivan kohtalaisen hyvin väestöjen hallitsemisen välineenä. Kiinan elintarvikehuollolle välttämätöntä syntyvyyden säännöstelyä tuskin voitaisiin toteuttaa vapaassa demokratiassa, vaan se vaatii jonkinlaista pakkovaltaisuutta.

Väestönkasvu onkin Kiinan merkittävimpiä ongelmia, ja siitä sikiää myös suuri ympäristöongelma. Kiina luokitellaan edelleen kehitysmaaksi, ja maaseudulla eletään agraarisissa ja kurjissa oloissa. Jos Kiina siirtyisi vapaaseen markkinatalouteen, se ajautuisi vielä suurempiin ongelmiin kuin Venäjä, jossa kukoistavat samat kriisit. Venäjän ongelmista suurin on demokratian puuttuminen, mutta Kiinassa vallitsevat lisäksi vielä suuremmat ihmisoikeus- ja saasteongelmat, demografiset ongelmat ja ulkopoliittiset pulmat.

Yhtäällä on Tiibet ja toisaalla pieni Taiwan, joka saattaa kommunismin kaatuessa voittaa ideologisen kiistan, ja syytä on muistaa myös se, että Kiina toimittaa aseita Sudaniin, jossa käydään veristä sotaa. Niinpä Yhdysvallat katsoi asiakseen näpäyttää Kiinaa avajaisissa laittamalla sudanilaisen pakolaisen kantamaan USA:n lippua. Kuten sanottua: avajaisille ominainen pullistelu on propagandaa suuntaan tai toiseen, ja Kiinassa asiat kuin asiat saavat poliittisen luonteen. Yleisö lienee määrätty taputtamaan erityisesti Kiinan ideologisiksi vihollisiksi tai nimenomaisiksi ystäviksi määritellyille valtioille, sillä niin alleviivatun kohteliasta oli eräiden joukkueiden vastaanotto.

Politikointi ei kuulu urheilijoiden päivätyöhön, mutta Suomen keihästoivot tekivät ajattelemattomasti menemällä sanoutumaan irti Tiibetin puolesta esitetystä ihmisoikeuksien manifestista. Siihen olisi kannattanut ottaa myönteinen kanta, tosin vasta mitali kaulassa, jolloin huomio olisi suurempi ja ajoitus oikea.

Kiinalainen juttu

Hitlerin vuoden 1936 olympialaisista kului alle vuosikymmen perinpohjaisiin ”uudistuksiin”, ja Moskovan vuoden 1980 olympiakisoista kesti runsaan vuosikymmenen mittainen aika kommunistisen järjestelmän kaatumiseen. Olympialaisilla näyttää olevan enteellistä merkitystä. Saa nähdä, miten Kiinassa käy.

Kiinalla on tietysti takanaan loistava kulttuuri. Avajaisissa useasti viitatun Konfutsen sijasta olisi siteeraamisen kohteeksi kuitenkin paremmin sopinut toinen kiinalainen filosofi, Laotse. Antiikin Kiinassa nämä kaksi kilpailivat keskenään 600 luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Konfutse tunnettiin laillisuutta edustavan koulukunnan puhemiehenä, ja hän ajoi lähinnä ylimystön arvoja, kun taas Laotse tunnettiin maanläheisestä ajattelustaan. Häntä pidetään myös kaikkien aikojen ensimmäisensä anarkistifilosofina. Sokrateen tavoin Laotsekaan ei kirjoittanut mitään, vaan kirjuri seurasi häntä aina autiomaahan asti, jonne hän vetäytyi kuolemaan.

Tunnetuimpia Laotsen lauseista on ajatelma, joka sanoo, että ”älykäs hallitseminen näyttää hallitsemattomuudelta eli vapaudelta”. Sen jatkoksi voi liittää lainauksen maailman ensimmäisenä pidetystä ”anarkistisesta manifestista”, joka sekin on lähtöisin Laotselta:

”Mitä enemmän maailmassa on lakeja ja rajoituksia,
sitä köyhemmiksi ihmiset tulevat.
Mitä julmempia ovat ihmisten aseet,
sitä enemmän on pulmia maassa.
Mitä terävämpiä ja juonittelevampia ihmiset ovat,
sitä enemmän tapahtuu outoja asioita.
Mitä enemmän sääntöjä ja ohjeita,
sitä enemmän varkaita ja rosvoja.”

Yllä mainittujen havaintojen vuoksi Laotse suosittaa, että hallitsijat omaksuisivat seuraavat oppilauseet omiksi toimintaperiaatteikseen:

”Siis luovun vallasta, ja kansani kokee uudistumisen.
Nautin rauhasta, ja kansasta tulee rehellistä.
En tee mitään, ja kansakunta rikastuu.
Luovun pyyteistäni, ja kansa palaa hyvän ja yksinkertaisen elämän pariin.”

Eikö tämä sopisi ohjeeksi myös Kiinan nykyjohdolle?

Sateenkaariolympialaiset?

Itse seuraan mieluiten vain Gay Gameseja eli gay-olympialaisia, joille Kansainvälinen olympiakomitea ei ole tosin myöntänyt olympialaisten statusta eikä oikeutta käyttää olympiarenkaita. Sen sijaan se on ominut koko aatteen ja symbolit itselleen. Gay-olympialaisista mustasukkaisena KOK:n puheenjohtaja Jacques Rogge mainitsi avajaispuheessaan kyllä olympia-aatteen riippumattomuuden rodusta, sukupuolesta, ihonväristä ja monista muista seikoista, mutta ei seksuaalisesta suuntautumisesta.

Tämä on ironista, sillä näyttämönä toimineen stadionin reunukset oli koristeltu sateenkaaren värisin grafiikoin, eli seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena toimiva sateenkaarilippu oli sittenkin paikalla. Olympialaiset sinänsä ovat eräänlainen homoliike. Olympialaisilla on homoeroottinen taustansa antiikin Kreikassa ja miesten keskinäisessä alastonurheilussa. Sen sijaan meillä homoilla ei taida olla paljoakaan tekemistä nykyisen kilpailuideologian eikä kilpaurheilun vaatiman välineellisen kehollisuuskäsityksen kanssa.

Antiikin kisoista tuttu olympiahenki vallitsee mielestäni paremmin noissa neljän vuoden välein järjestettävissä gay-olympialaisissa, eivätkä Gay Gamesit kiellä olympialiikettä ottamasta mallia meiltä. Seuraavat Gay Gamesit järjestetään vuonna 2010 Colognessa.

8. elokuuta 2008

Enkelirakkaus




















Kuten jo aiemmin lupasin, olen julkaissut jälleen uuden kirjan: Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Kirja on pääteokseni, ja sen esittely löytyy tästä.

Teoksen julkaisija, Books on Demand GmbH, toimii Saksassa, jossa kirja painetaan, ja sitä jakelevat lähes kaikki Suomessa toimivat kirjakaupat, kuten adlibris.com, akateeminenkirjakauppa.com, bookplus.fi, suomalainen.com ja suurikuu.fi. Teosta välittävät kirjastoille BTJ Finland Oy ja kirjakaupoille Kirjavälitys Oy. Kirjan ilmestymispäivä on Taiteiden yönä 22.8., mutta se näyttää olevan jo saatavissa ainakin nettikirjakaupoista.

Ai niin. Mitä kirja käsittelee? Tällä kertaa tarkastelen filosofian, tieteen, uskonnon ja erotiikan yhteyksiä. Tulkitsen asioita niin, että tiede ja filosofia ovat suureksi osaksi sublimoitua seksuaalisuutta. Sen, millaisesta seksuaalisuudesta eri yhteyksissä on kyse, voitte lukea 574-sivuisesta kirjastani.

Mikäli seuraavat kysymykset kiinnostavat, kannattaa ehkä lukea kyseinen teos:

1) Filosofian ensimmäinen homomurha: oliko uhrina Sokrates vai Jeesus?
2) Millä tavoin kristinuskon ja islamin kahtiajaot seuraavat heteromiesten oidipuskompleksista ja miksi homovastaisuutta ei tavata hindulaisessa eikä buddhalaisessa perinteessä?
3) Ovatko kristillinen ja kartesiolainen dualismi vain saman asian käänteispuolia – entä uskonnot ja tiede?
4) Miten homoseksuaalien poliittinen identiteetti ja arvomaailma poikkeavat heteroseksuaalisen arvomaailman ympärille rakentuvasta poliittisesta järjestelmästä?
5) Kuinka olympialainen uimastadion kuvaa heteroseksuaalista valtakulttuuria pienoisyhteiskuntana?
6) Mitä eroa on direktiivisellä ja reflektiivisellä ajattelulla, ja miten ne liittyvät homoseksuaalien ja heteroseksuaalien asenteisiin sekä persoonallisuuteen?
7)Kuinka naturalismi, egoismi ja utilitarismi seuraavat heteroseksuaalisesta valtakulttuurista?
8)Millaisia ristiriitoja luonto- ja ympäristöliikkeisiin sisältyy, ja mitä ne mahdollisesti salaavat?
9) Mitä tarkoitetaan ekokatastrofin intimiteetillä?
10) Sisältävätkö tiede ja uskonnot torjuttua homoseksuaalisuutta tai homoseksuaalisuuden torjumista ja miksi?
11) Millä tavoin Hitlerin homoseksuaalisuudesta ja homoseksuaalien joukkotuhosta vaikeneminen muodostavat avaimen koko holokaustin ymmärtämiseen?
12) Mikä asema feminismillä on seksuaalivähemmistöjä koskevan filosofian osana?
13) Millä eri tavoilla seksuaalisuus on vaarallistettu yhteiskunnassa, ja missä yhteyksissä tuo vaarallistaminen näkyy?
14) Miksi se, jonka mielestä myös Pihtiputaalla voi tulevaisuudessa elää avoimena homoseksuaalina, on epärealistinen, kun taas se, joka luottaa kansainvälisen homovaltion toteutumiseen, on todellisuudentajuinen?

Vastaan muun muassa näihin ja moniin muihin kysymyksiin psykoanalyyttisesti painottunutta filosofian tutkimusta soveltaen: tuloksena uudenlainen kokonaistulkinta filosofian historian seksuaalisista jännitteistä.

Kirjan ohjehinta on 39,90 euroa, mutta yllä mainitut nettikirjakaupat näyttävät välittävän sitä jopa runsaan kolmen kympin hintaan, mikä alittaa teoksen tuotantokulut! Koska kirjani painos jää joka tapauksessa pieneksi, sen hinta ei tulevaisuudessa laske, sillä demand-julkaisuna se ei tule alennusmyynteihin. Joten kannattaisiko hankkia tämä keräilyharvinaisuus?

3. elokuuta 2008

Päivän vitsi


En ole pitänyt blogiani kuukauteen yllä. Syy: kesän vietto. Palattuani uutisten ääreen huomioni kiinnittyi MTV3:n nettisivuillaan julkaisemaan raporttiin, jonka mukaan Romanian romanit tekivät Suomessa 1200 rikosta, joista 900 oli omaisuusrikoksia. MTV3:n uutiset mainitsi hämmästyttävän avoimesti syyksi EU:n vapaamielisen maahanmuuttopolitiikan, eli asian, jonka kaikki tietysti muutenkin tietävät.

Paitsi Astrid Thors. Koska monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa ajava Thors on yksi syypää tähän huonoon tilanteeseen, hän sai jälleen puolustella ja antautui näkemään tilanteessa jopa jotain hyvää: ”Se mikä on tietenkin hyvä, on se, ettei heitä epäillä vakavista rikoksista.” Tosiasiassa pahan poissaolo ei vielä ole hyvää, kuten keskiajan oppineetkin ymmärsivät.

Omasta mielestäni tarpeeksi vakavaa on jo se, että tänne virtaa koko ajan ulkomaalaisia ja rikollisuus kaduilla ja kujilla kasvaa, lähiöt slummiutetaan ja suomalainen elämänmuoto ja turvallisuus kärsivät. Ei ole muuten ihme, että kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa, oikeistopuolueiden kuten Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannatus kasvaa, sillä ihmiset ovat saaneet tarpeekseen kansallisten arvojen laiminlyömisestä ja poliittisen vasemmiston ajamasta monikulttuurisuuden ideologiasta.

Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, mikä on ministeri Thorsin mielestä ”vakavaa rikollisuutta”. Kun suomenruotsalaiset kunnat kieltäytyivät aikoinaan ottamasta Karjalan evakkoja alueilleen, niin nyt olisi hyvä tilaisuus korjata tämäkin rasistinen vääryys ja ohjata romanialaiset maahanmuuttajat Astrid Thorsin omille takapiholle ruotsinkielisiin kuntiin. Näin ennalta ehkäistään se kauhea mahdollisuus, että Helsingissä ruotsi putoaakin vähemmistökielenä sijalle kolme ja kadunkilvet menevät vaihtoon.

2. elokuuta 2008

Uusi kirja


Uusi kirjani Enkelirakkaus tuli tänään painosta. Ja aurinko pimeni! Kummallista muuten, että kirjoittaessani loppusanoja kyseiseen kirjaani viime keväänä, oli kuunpimennys. Ja nyt, kun kirjapaino lähettää minulle ensimmäisen kappaleen kirjastani, pimennys iskee taas.