28. marraskuuta 2008

Miksi en pelkää Eiran synkkää kreiviä?


Sanoma-yhtiöiden vihanlietsonta Jussi Halla-ahoa vastaan jatkuu. Kuin vastaukseksi Jussin pelkoon, että ennen pitkää joku fundamentalisti hyökkää IS:n ja HS:n kiihottamana häntä ja hänen perhettään vastaan, Ilta-Sanomat korotti panoksia ja alkoi politikoida Halla-ahon puoli-ironisilla homokannoilla. Tuore kaupunginvaltuutettu oli mennyt sanomaan jossain vuoden 2003 pakinassaan, että haluaisi ampua ahdistelevaa homoa päähän.

Halla-ahon kuvaama tilanne oli hänen oman tilannekatsauksensa mukaan sellainen, että joku puskista ilmestynyt mieshenkilö oli yrittänyt tarjota suikkaria kotiportaillaan tupakoivalle keskivertoheteromiehelle, siis hänelle itselleen. Tämä puolestaan oli ahdistunut ja aikonut hakea ullakolta tuliaseen ampuakseen pakoon luikkivan homomiehen perään.

Niin, kyllähän tämä mietityttää. Ainakin Halla-aho näyttää saaneen homomiehen kiimaan – ellei sitten kyse ollut jonkun toisen henkilön kanssa samoille portaille sovituista treffeistä. Mutta itse en pelkäisi tohtori Vihan tunteidenosoitusta lainkaan. Miksi?

Ensinnäkin (1) kyseessä oli esimerkki, jolla kirjoittaja havainnollisti julkisella paikalla tapahtuvaa sopimatonta käyttäytymistä. Myös minua on joskus ärsyttänyt muutamien ihmisten päällekäyvyys. Aikana, jolloin pillubaarina tunnettu Kings Kakadu toimi vielä kotikadullani Iso-Roballa, oli prostituoituja kuhisevan porttikongin ohi vaikea kulkea sen enempää yöllä kuin päivälläkään joutumatta bimbotyttöjen ”tarjousten” kohteeksi.

Siis vaikka suvaitseva olenkin, myös minun itseni on joskus tehnyt mieleni avata tuli ja vastata ahdisteleville heteronaisille aggressiolla. Tietysti myös miesten kesken ajatukset lähtevät joskus lentoon, ja jos pärstä ei miellytä, voidaan päätyä sanasotaan tai nyrkin puimiseen, millä ei ole tosin mitään merkitystä, onpa kyse sitten heteroista tai homoista. Molemminpuoliset avautumiset ilmaisevat tunteita. Miesten välisissä suhteissa ei ole mitään kauniimpaa kuin toinen toiseensa luottaen juosta ratsulaukkaa kohti sekä kulkuset ja kassit kilisten laukaista ruudintäyteisellä Remingtonilla.

Tosin itse olen ihmisenä lauhkea kuin lammas, enkä omista sen enempää aseita kuin aselupaakaan. Edellisen kerran olen käsitellyt pyssyjä armeijassa yli kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin ammuin kylläkin valiot ja kultaisen merkin ensimmäisillä laukauksilla ollen lopulta ehdolla tarkka-ampujapataljoonaan.

Toinen (2) syy siihen, miksi en pelkää Eiran synkkää kreiviä, on se, että hermostuksissaan ihminen ampuu yleensä ohi. Kaikki on kiinni hengityksestä. Kun itse hengittää rauhallisesti, voi väistellä luoteja ja ampua takaisin. Parhaiden akateemisten perinteiden mukaisesti vaatisin siis rehellistä kaksintaistelua.

Kolmanneksi (3) en pelkää Jussi Halla-ahoa, sillä minulla ei ole häneltä mitään saatavaa. En siis uskoisi hänen ampuvan minua. Ja jos niin kävisi, siirtyisin kohtaan kaksi.

Neljäs (4) syy siihen, miksi en pelkää ”siiseliksikin” tituleerattua (Osmo Soininvaara blogissaan) Halla-ahoa, on se, että hän on nähnyt unta. Koko tapausta ei ole ollut olemassakaan. Tämä käy ilmi kirjoituksen muutamista kohdista ja tyylistä. Esimerkki on siis syntynyt kirjoittajan mielikuvituksessa ja on fiktiivinen luomus. Tässä asiassa uskon vanhan koiran vainuuni, joka kertoo minulle, että koko tarina on todennäköisesti tekaistu havainnollistamaan puheena olevaa asiaa, kun kynä on alkanut viedä kirjoittajaa, niin kuin joskus käy.

Mutta myös Soininvaaralla olisi ollut tilaisuus kehitellä siiseliteemaa pitemmälle, sillä hiirtä muistuttavan ja ”vaarantuneeksi” luokitellun siiselieläimen latinankielinen nimi on spermophilus citellus (suom. siementen syöjä), ja siten se olisi sopinut havainnollistamaan suikkariin liittyvää draamaa. No, kaikkea ei tietenkään tarvitse sanoa ääneen, ja onhan sekin tyylin osa, mutta muutoin on vahinko, etteivät sen enempää Halla-aho kuin Soininvaarakaan yllä blogeissaan esseemäisen tekstinteon tasolle, vaan heidän ilmaisunsa jää juuri sillä tavoin repaleiseksi, mikä on blogikirjoituksille tyypillistä.

Riiput jo ristillä, lööpin raato!

Pahimpia ovat kuitenkin lehdet. Jo Bill Clinton sai poliittista mainetta suikkarikohulla, ja myös Halla-ahon tapauksessa kiintoisimmiksi nousevat sen mediatutkimukselliset ulottuvuudet, toisin sanoen se, kuinka Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat itse loivat Halla-ahon aselupia ja homonampumiskohua koskevat uutiset. Myös lehdillä on soppaansa lusikassa. Koko kiistaahan ei ole käyty paavista vaan paavin parrasta. Mitä eroa on siis Halla-ahon tavoittelemalla kirjallisella tehokeinolla verrattuna siihen, että Kari Suomalainen lausui Menestyjän käsikirjassaan (1998, s. 48): ”jos joku alkaa laulaa, se on ammuttava heti”? Tai siihen, että Mika Waltari teoksessaan Ihmisen ääni (1978, s. 92) siteerasi Bernard Shaw’ta, joka puolestaan sanoi, että ”kaikki yli kolmekymmentävuotiaat pitäisi ampua, sillä he jarruttavat kehitystä”. – Eipä mitään.

Ennen vanhaan kirjailija palkittiin siitä, kuinka kovaa hän uskalsi tai keksi jotain omasta mielestään turhanpäiväistä asiaa lyödä. Nyt vastaavasta jaellaan sakkoja. Nykyisessä mediatodellisuudessa näyttääkin olevan niin, että aina kun feministit joutuvat kenen tahansa toisen ihmisen kritiikin kohteiksi, he syöksevät vesikauhuiset vaahdot miesten naamalle, eikä heidän argumentaatiostaan puutu myöskään aseellisia uhkauksia.

Mitä olisikaan tapahtunut, jos Jussi Halla-aho olisi naispuolinen feministi, joka olisi joutunut jonkun keskivertoheteromiehen iskuyrityksen kohteeksi omilla kotiportaillaan? Nostaisiko Ilta-Sanomat aiheesta äläkän? Ehkä, mutta ei suinkaan siitä, että nainen olisi kironnut miehen alimpaan kattilaan ja lähettänyt perään tulikivenkatkuiset terveiset ampumauhkauksineen ja muine helvetteineen. Sen sijaan lehti olisi asettunut puolustamaan seksuaalisen ahdistelun kohdetta, tarjonnut naisuhrille turvakodin toimituksesta sekä suonut hänelle hoivapaikan omilla palstoillaan ja lööpeissään.

Halla-ahon kirjoitustyyli voi paikoin olla kyseenalainen, mutta homomiehenä paheksun Sanoma-lehtien tapaa jatkaa häväistyskampanjaansa, jossa aseiksi on otettu nyt homot, kun muuta ei ole enää keksitty. Homoja käytetään siis retorisena aseena puolin ja toisin, vaikka homoseksuaalit ovat kansallinen vähemmistö, eikä meitä pidä sekoittaa etnisiin vähemmistöihin. Käyttämällä homoja propagandansa ja ajojahtinsa välineenä Sanoma-lehdet tulivat jälleen asettaneiksi homot ja maahanmuuttajat samaan junaan yrittäessään vetää maahanmuuttopolitiikkaa kritisoivien ihmisten suosiota jäähän. Todellisuudessa Halla-ahon ansiot keskustelun herättäjänä ovat suuremmat kuin ne muutamat heikkoudet, joista hänen kirjoituksiaan voidaan arvostella.

Aivan kuten Halla-aho itsekin toteaa, on omituista, miten poliisin halu syynätä hänen aselupansa olisi juuri nyt voinut itsestään vuotaa kahteen Sanoma-lehteen, kun laki kieltää tietojen luovuttamisen. Kantelun lieneekin tehnyt Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola itse lietsoakseen vihakampanjaa tätä yhtä ihmistä vastaan. Mikäli siis Halla-aho joutuu lehtien nostaman kiihotuskampanjan vuoksi jonkun toisen tahon vihaiskun kohteeksi, on vastuu Sanoman.

Sen sijaan itse en ole huolissani lehdestä, joka huomenna menee kalapaperiksi. Luulen, että politiikan puruluu nimeltä Halla-aho kirjoittaakin noita juttujaan ihan vain härnätäkseen toimittajia, jotka sitten putoavat hänen kaivamaansa kuoppaan.

Lehtien moraalista

Se alkoi pelkällä paheksunnalla. Sitten he alkoivat näykkiä lauseenpätkiä ja lopulta tekivät rikosilmoituksen sopimattomista sanoista. Nyt tätä ihmisparkaa kiusataan vielä aseluvan peruuttamisella ja aiheettomalla epäilyllä. HS ja IS ovat näköjään päättäneet oikein teurastaa Jussi Halla-ahon omalla pseudojournalismillaan.

Vaikka Sanoman lehdet lopettaisivat maahanmuuton edistämiseen tähtäävän propagandansa kokonaan, voisimme Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatusta ajojahdista päätellä, mikä lehtien linja on. Melkoista yleisön aliarviointia Ilta-Sanomien ja Hesarin harjoittama demonisointi joka tapauksessa edustaa, ja yksityisen ihmisen tuhoamiseen tähtäävänä yrityksenä se antaa klassisen näytön myös siitä, kuinka yleisön mielipide voi lopulta vierähtää vyöryn tavoin yksilön puolelle. Omalla asennoitumisellaan Sanoman lehdet vetävät juopaa homojen ja kansallismielisten ihmisten välille sekä estävät myös perussuomalaisten ihmisten asenteiden kehittymistä homomyönteisempään suuntaan. Toisin päinvastoinkin voi käydä, mistä näyttöä antaa monien perussuomalaisten myönteinen suhtautuminen minuun.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien jutuilla ei ole mitään tekemistä aselupien eikä homoseksuaalisuuden kanssa. Niillä on tekemistä ainoastaan lehtien lietsoman oman vihakampanjan kanssa. Ihmisten ei tarvitse välttämättä odottaa pitkää aikaa päästäkseen jälleen äänestämään. Politiikka on jokapäiväistä toimintaa ja koostuu muun muassa kuluttajavalinnoista. Lukeva yleisö voi esimerkiksi sanoa irti tilauksensa tai jättää Ilta-Sanomat ostamatta.

20. marraskuuta 2008

Lesboparien adoptio-oikeudesta


Helsingin Sanomat kertoo tänään, että homoperheille aiotaan sallia sisäinen adoptio. Sisäinen adoptio tarkoittaa, että nais- tai miesparin toinen osapuoli voi adoptoida toiselle kuuluvan lapsen. Koska lapsia syntyy vain miehen ja naisen sukusoluista, on selvää, että lapsen huoltajuuden on alun perin pitänyt kuulua (tai ainakin olla menossa) myös vastakkaista sukupuolta olevalle henkilölle.

Mitä hallituksen lakiesitys käytännössä merkitsee? Se liittyy tilanteisiin, joissa ihmiset ovat hankkineet lapsen heterosuhteessa. Näin ollen lapsella on väistämättä sekä biologinen äiti että isä. Jos homo- tai lesboparit tavoittelevat yhteishuoltajuutta, on lapsen biologinen äiti tai isä väistämättä syrjäytettävä. Tämä puolestaan ei ole nähdäkseni lapsen edun mukaista.

Se ei ole myöskään miesten edun mukaista. Suurin osa samaa sukupuolta olevista pareista, joiden perheeseen kuuluu lapsi, on naispareja. Biseksuaali nainen on siis pullauttanut lapsen, antanut sen jälkeen lemput miehelle, riistänyt naispuolisten sosiaaliviranomaisten solidaarisuutta hyväkseen käyttäen lapsen itselleen, saanut yksinhuoltajuuden ja sitten kehtaa hakea vielä tällä tavoin anastamalleen lapselle yhteishuoltajuutta uuden samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Miehelle jää tässä seksuaalisessa hyväksikäytössä pelkkä spermakoneen asema.

Ja tietysti lapsen suhde hänen isäänsä katkaistaan. Tapauksista valtaosa toteutuu juuri näin päin. Vastustan siis lakihanketta samoista syistä kuin vastustin jo vuonna 2006 hyväksyttyä hedelmöityshoitolakiakin: se polkee miesten kulkusia. Feministisen lobbauksen tuloksena syntynyt lakiesitys ei paranna myöskään lapsen asemaa syistä, jotka mainitsin aiemman kirjoitukseni perusteluissa.

Se, että joiltakin lapsilta ja nuorilta on saatu myönteisiä arviointeja ilman isää kasvamisesta, sisältää subjektiivisiin itsearviointeihin liittyvän harhan: ihmisellä on taipumus oikeuttaa omaa asemaansa ja puolustella sitä ”hyväksi”, sillä hän ei itse tunnista tai pysty myöntämään sitä kurjaksi. Lapsi kehuu siis omia perheolojaan, ovatpa ne millaiset tahansa, eikä myönnä niiden ongelmallisuutta, koska hän pyrkii pitämään kiinni omasta itsearvostuksestaan ja paikastaan perheessä.

Adoptiotapauksissa toinen perhe voi tietenkin pelastaa lapsen parempiin oloihin, jos hänen biologiset vanhempansa ovat kuolleet, hunningolla tai olosuhteet ovat muutoin kurjat. Tällaiset lapset ja nuoret ovat kuitenkin usein moniongelmaisia ja heidän sijoittamisessaan muihin perheisiin pitäisi olla erittäin valikoiva. Koska ilman isää kasvavalla lapsella on psykiatristen tutkimusten mukaan suuri riski syrjäytyä ja ajautua rikollisille poluille, ei sijoituspaikaksi sovi perhe, jossa on vain naisia. Hätäratkaisuksi se käy mutta ei yleiskäytännöksi, sillä ongelmia ei pitäisi pyrkiä ratkaisemaan tuottamalla lapselle lisää ongelmia.

Kannatan tietysti homoseksuaalien tasavertaisuutta kaikissa muissa asiakysymyksissä. Saattaisin kannattaa myös homoparien ulkoista adoptiota eli oikeutta adoptoida kokonaan vailla vanhempia oleva lapsi. Tällaisia hädänalaisia lapsia riittää maailmalla adoptoitavaksi. Samoin kannattaisin hedelmöityshoidolla tapahtuvaa lesbonaisen ja homomiehen lapsenhankintaa, mikäli lakiesitys tunnustaisi miehen oikeuden lapseen ja lapsen oikeuden isään. Sen sijaan nykyinen ja tekeillä oleva lainsäädäntö pakottavat miestä anomaan isyyttä omaan biologiseen lapseensa ”sijaisvanhemmuutena”.

Jos yhteiskunta tunnustaisi myös isän oikeudet suoraan, tällöin ei katkaistaisi biologiseen jälkeläisyyteen liittyviä suhteita kenenkään tahdon vastaisesti. Sen sijaan nykyinen lakiesitys on huono. Vaikka ja koska olen suoraselkäinen, tunteellinen ja loogisesti ajatteleva homomies, vastustan biologisen isyyden ja äitiyden katkaisuun johtavia lakiesityksiä, ja eduskunnassa istuessani painaisin punaista.

Itsellisten naisten ja naisparien lastenhankintaan liittyvä suuri ongelma on, että feministit eivät ajattele asioita lasten eivätkä miesten kannalta lainkaan. Sen sijaan he kohtelevat lapsia ja miehiä pelkkinä esineinä omien tarpeidensa tyydyttämiseksi ja ovat valmiita repimään lapset vaikka kappaleiksi omien itsellisten pyrkimystensä edistämiseksi.

Eduskunta luultavasti hyväksyy lain luullen kaikkien homojen ja lesbojen olevan sen takana. Janicat ja Jessicat ovat riemuissaan, kun saavat tämänkin lain läpi. Kuinka onnellinen sitten onkaan se pihamaalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?

19. marraskuuta 2008

Katajaisen kansan hyvä paimen


Financial Times palkitsi Jyrki Kataisen tällä viikolla Euroopan parhaana valtiovarainministerinä. Palkinnon saamiseksi näköjään riittää, ettei tee suuria virheitä. Sellainen oli syntymässä, kun hallitus esitti perintöveron poistamista vain yrittäjiltä ja maatilatalouden päätoimisilta harjoittajilta. Lopulta hallitus ymmärsi luopua suunnitelmistaan asian kariuduttua perustuslaillisiin yhdenvertaisuusnäkökohtiin. Huonosta ideasta luopumista helpotti lähestyvä lama, joka sopi hyvin esityksen pois vetämisen verukkeeksi ilman pelkoa kasvojen menetyksestä. Hiipuva talous kun ei anna alennuksiin varaa.

Myös hallituksen lupaama ruoan arvonlisäveron alennus on sulanut elintarvikkeiden hinnannousuun. Sinänsä järkevä uudistus ei tunnu kansalaisten kukkarossa. Viisaan maineeseen päätyminen on kuitenkin opposition tarjoamassa seurassa helppoa. Esimerkiksi SDP päätyi muusta oppositiosta poiketen vastustamaan hallituksen nyt toteuttamaa ruoan arvonlisäveron alentamista 17 prosentista 12:een prosenttiin, mikä on aika anteeksiantamaton toilaus vähävaraisten ihmisten puolustajaksi ilmoittautuneelta puolueelta. Mutta vastustaa pitää, kun on oppositiossa. Sdp:ssä ilmeisesti arvioitiin, että luotettavan vastustajakuvan säilyttäminen on poliittiselle uskottavuudelle tärkeämpää kuin Sdp:n omille kannattajille edullisen päätöksen tukeminen.

Hallitus onnistunee säilyttämään kannatuksensa samoista syistä kuin kokoomus sai vaalivoiton: se tekee sen, minkä Sdp lupaa. Niinpä hallitus aikoo edelleen laatia keynesiläisen elvytysbudjetin, ja siksi myös perintöveron alennus toteutetaan kolmen prosenttiyksikön suuruisena – säädystä ja ammattikunnasta riippumatta. Tämä onkin järkevää, kuten myös verorasituksen siirtäminen viinan hintaan.

Sen sijaan Kataisen kaavailemassa 50 miljardin valtiontakauksessa pankkien keskinäisille luotoille kytee pommi. Päätöksessä on veronmaksajien piikki auki valtion vuosibudjettia suurempaan summaan asti. Mikäli eduskunta tällaiseen takauspaperiin nimensä panee, se saattaa joutua myös lunastamaan sen. Pankit kun käyttävät julkista taloutta myös häikäilemättömästi hyväkseen.

Sen tosiasian, että talouslaman ensimmäinen aalto on jo täällä, varmistaa Kataisen hehkutus kuluttamisen puolesta. Uuden Suomen verkkosivuilla valtiovarainministeri kannustaa ostamaan enemmän, sillä ”kuluttaminen on nyt isänmaallista” Amerikan malliin. Koska lähestyvän laskusuhdanteen syyt ovat asuntokuplan puhkeamisessa ja luottolamassa, kansalaisia ei kannattaisi ohjata tarpeettomaan tuhlailuun. Se voi vain syventää ihmisten omaa ahdinkoa. Toisaalta myös veronalennusten toteuttaminen on epäviisasta, sillä ihmisten lisääntyneet tulot saattavat ohjautua turhaan kuluttamiseen eivätkä esimerkiksi järkeviin sijoituksiin. Omituista on, mihin katosivat puheet valtion velan lyhentämisestä maassa, joka turvautuu velkaelvytykseen ja tekee ensi vuonna 2,3 miljardia lisää velkaa. Myös valtionvelkaa olisi pitänyt lyhentää noususuhdanteen aikana, kuten vaadin viime eduskuntavaalien alla.

Lama kohtelee huonosti kansantaloutta, mutta muutoin en ymmärrä, miksi ihmiset pelkäävät lamaa. Kun odottaa vielä vähän ja pitää fyrkkansa tilillä, pääsee kohta tekemään alennusmyyntiostoksia esimerkiksi pörssiin. Sillä lama on Midaksen kulta-aikaa.

18. marraskuuta 2008

Virheet – De Röda


Koska Helsinki on Suomen pääkaupunki, monen asian käsittely konflikoituu eli ajautuu riitaan nimenomaan Helsingissä. Helsingin keskustassa joka toinen vastaantulija on juristi ja joka toinen syytetty. Esimerkiksi minun kotikulmillani ydinkeskustassa ei muita liikukaan kuin varatuomareita tai syytteessä olevan näköisiä. Vastaan tullessaan voi sitten sanoa: ”Hyvää päivää, hyvä herra, kumpi te olette?” Jos maisemiin ilmestyy joku, joka poikkeaa tästä jaottelusta, hänen täytyy olla vähintäänkin epäilty tai rikosten tutkija.

Loukkaantumisista on tullut kansanhuvi, jolla muutamat asialliseen keskusteluun kykenemättömät tahot katsovat voivansa kiusata viattomia ihmisiä, mikäli argumentit ovat päässeet heiltä loppumaan. Juristin nuijalla uhkaamisen ei tulisi kuitenkaan kuulua sen enempää tieteelliseen kuin poliittiseenkaan keskusteluun. Perusteluni olen esittänyt viimeksi Johan Bäckmanin Viro-kirjaa koskevaa debattia käsitellessäni.

Näkemykseni rajoittamattoman sananvapauden puolesta voi kiteyttää niin, että rajoittamattoman sananvapauden ansiosta ihmiset voivat päästä perehtymään kaikkiin toisten ihmisten luomiin poliittisiin ja filosofisiin ajatusrakennelmiin, ja siksi se on kehityksen, vapaan yhteiskunnan ja demokratian ehto. Rationaalista ajattelua ei pidä myöskään rajoittaa millään muulla keinotekoisella tavalla, sillä sentapainen menettely vain kieltäisi todellisuudessa vallitsevat ajatukset, teot ja ongelmat. Julkisen vallan pitää yleensäkin rajoittaa ihmisten vapauksia niin vähän kuin mahdollista. Sananvapauden rajoittamattomuus ei siis estä asioiden kriittistä tarkastelua vaan tukee sitä, kun taas ne, jotka mieltävät kriittisyyden pelkäksi kieltelyksi, ovat erehtyneet jo lähtökohdissaan.

Jussi Halal-aho ja pienet vihreät naiset

Vihreiden Naisilta ovat nyt argumentit loppuneet. Niinpä yhdistys päätti tehdä rikostutkintapyynnön tohtori Jussi Halla-ahon parin vuoden takaisesta blogikirjoituksesta. Tuore kaupunginvaltuutettu oli kirjoituksessaan toivonut, että kun raiskaukset maahanmuuton myötä joka tapauksessa lisääntyvät, raiskatuksi tulisivat oikeat ihmiset eli vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Tarkalleen ottaen hän lausui 20. joulukuuta 2006 blogikirjoituksessaan ”Monikulttuurisuus ja nainen” seuraavasti:

”Raiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään Mmuu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan.”

Mitäpä tämä on muuta kuin järkiperäisen ihmisen johdonmukaista ja myös hyvää tarkoittavaa analyysia. Ajatuskulkuhan on samanlainen kuin toive, että liikenneonnettomuudessa loukkaantuisi mieluummin onnettomuuteen syyllinen kaahari kuin viaton ihminen. Aivan kuten kirjoittaja kuvaa, on kai parempi, että myös maahanmuuttopolitiikan kielteisistä seurauksista joutuvat kärsimään ennemmin ne, jotka ovat kausaalisesti vastuussa niistä, kuin viattomat. Päätelmä on meritokraattisesti (eli syyn ja seurauksen ansio- ja aiheuttamisperiaatetta seuraten) johdonmukainen. Argumentaation taustalla vallitsee tilastollinen tosiasia, että maahanmuuttajat tekevät sekä raiskauksia että muitakin rikoksia suhteellisesti paljon enemmän kuin suomalaiset.

Halla-ahoa voidaan puolustaa monilla perusteilla. Kuten kirjoittaja itsekin mainitsee, kyse ei ole rikokseen yllyttämisestä, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan eikä kunnianloukkauksesta, sillä hän ei ole kehottanut ketään mihinkään vaan esittänyt toiveen, mihin tai keneen hän haluaisi raiskausten kohdistuvan siinä todennäköisessä tapauksessa, että niitä tapahtuu. Ja saahan sitä toivoa vaikka ydinsotaa, kunhan ei kehota siihen. Vaikka joku antautuisi myös kehottamaan, voi kehotuksenkin tehdä monessa merkityksessä: isänmaallisessa, destruktiivisessa, ironisessa, tieteellisessä, taiteellisessa, performatiivisessa tai mustaa huumoria viljelevässä merkityksessä.

Silloin tällöin on syytä tehdä myös ajatuskokeita eli pohtia, mitä tapahtuisi jos asiat eivät olisikaan jollain ilmeisellä ja itsestään arvattavalla tavalla. Siihen puolestaan tarvitaan spekulatiivisia ideoita ja vaihtoehtoja – juuri sellaisia, joita Halla-aho viljelee ajattelemaan houkuttelevissa teksteissään. Halla-ahon argumentit, joilla hän viimeksi kumosi Vihreiden Naisten väitteet, ovat vastaansanomattomia, ja hänen perustelunsa ovat loogisesti aukottomia. Niinpä hän voisi pitää lupauksensa ja tehdä rikosilmoituksen Vihreiden Naisten aloittamasta mudanheitosta. Koska vihreät väittävät Halla-ahon syyllistyneen rikokseen ja koska rikoksesta syyttäminen ilman perusteita on rikos, asiassa täyttynevät kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

Miksi Halla-aho houkuttaa?

En kuitenkaan katso, että poliittisia erimielisyyksiä pitäisi ratkoa ensisijaisesti käräjillä. Vihreiden feministiset naiset ovat jälleen kerran osoittaneet arvostelukyvyttömyytensä ja kykenemättömyytensä järkiperäiseen keskusteluun. Kyse ei ole vain semanttisesta kissanhännänvedosta, joka koskee sitä, oliko Halla-ahon kannanotto toivomus vai kehotus. Vastatusten tässä kiistassa ovat rationaalinen ja looginen argumentaatio (Halla-aho) ja pelkät poliittiset normit, direktiivit ja paragrafit (Vihreiden Naiset). Kuten Halla-aho toteaa, on kummallista, miksi Osmo Soininvaara saisi esittää omassa blogissaan täsmälleen hänen itsensä suosimia ajatuskulkuja, jos kilpailevan puolueen edustaja ei saa. Ja miksi feministit huolestuvat Halla-ahon esittämästä ajatusleikistä ja erottavat sen kontekstistaan (eli johdonmukaisesti etenevästä päättelyketjusta), mutta he eivät tee rikostutkintapyyntöä muslimiterroristien esittämistä suorista väkivallanteoista, uhkauksista tai kehotuksista niihin?

Halla-aho on esittänyt erittäin analyyttista ja terävää maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä. Koska sen sisältö ei miellytä vihervasemmistolaisia tahoja, nämä pyrkivät kieltämään argumenttien esittämisen omassa umpikalloisuudessaan. Olen itse kohdannut täsmälleen samanlaista asennoitumista yliopistolla muutamien punavihreiden feministien taholta. Erään näytön asiasta antoi Pia Livia Hekanaho esittäessään, että rikosilmoitus pitäisi tehdä myös Henry Laasasen kirjasta Naisten seksuaalinen valta (2008), koska siinä väitettiin, että naiset pakottavat miehiä ostamaan seksiä naisilta käyttämällä hyväkseen pihtaamista. Oliko muka ”huorittelua” sanoa tämä? Ei – vaan intellektuaalista ajattelua, josta pitäisi palkita. Ongelmana on, että feministit lukevat miesten kirjoituksista ulos sellaisia merkityksiä tai tarkoituksia, joita niissä ei ole.

Varsinainen puurovati, jota Halla-ahon kriitikot ja julkinen sana koettavat kiertää, on totuus, jonka Halla-aho on onnistunut riipimään omasta kynästään irti. Kaikki viittaa yhteen tosiasiaan: on mahdollista, jopa todennäköistä, että suomalaiset eivät kerta kaikkiaan halua tähän maahan enää yhtään lisää maahanmuuttajia varsinkaan, kun lähestyvä lama ampuu alas viimeisenkin uskottavan argumentin, jolla maahanmuuttoa on perusteltu, eli työvoimapulan.

Ja vihervasemmiston virhe on, että eräiden virkamiestensä kautta se pyrkii edistämään maahanmuuttoa kansalaisten mielipiteiden vastaisesti tai ainakin kansalaisilta mitään kysymättä. Kun viriävä keskustelu koetetaan tukahduttaa, en mitenkään pysty ymmärtämään vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpäästä Suomen Kuvalehteen 5/2008 otsikoitua juttua: ”Tuore vähemmistövaltuutettu haluaa suomalaisten keskustelevan maahanmuutosta avoimemmin.” Avoin keskustelu voinee tarkoittaa hänen osoittamansa asenteen valossa vain joko ulkomaalaisten maahan virtaamisen hyväksymistä tai ovea kiinni päin työntävän ihmisen haastamista oikeuteen.

Kun Osmo Soininvaarakin epäilee, että Halla-ahon kanssa valtuustotyöskentelystä voi ”tulla vaikeaa”, paljastuu helposti, että vaikeaa se on nimenomaan seuraavasta syystä: vihreät eivät itse pysty keskustelemaan tärkeistä asioista. Luulenkin, että Halla-aho näyttäytyy vihreille naisille pienenä demonisena perkeleenä vain siksi, että hänen viestinsä houkuttelee heitä myöntämään Halla-ahon olevan oikeassa – vastoin omia aiempia kantojaan. Halla-ahon esittämä kritiikki kaivelee heitä juuri siksi, että he tuntevat olevansa alttiita kääntymään itse Halla-ahon esittämälle kannalle. Kun todellinen uhka vihreille naisille tulee siis heidän sisältään, sitä on vaikea jynssätä pois – paitsi ulkoistamalla vihan kohteeksi valkoihoinen heteromies, johon omia virheitään voi projisoida ja jossa niitä voi turvallisesti vihata.

Soinin vaara

Toisaalta Vihreiden Naisten nostaman kiistelyn kohteena ei ole niinkään Halla-aho, vaan kyseessä on myös perussuomalaisia vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys, jonka raihnaisena tehtävänä on vaientaa maahanmuuttopoliittinen keskustelu alkuunsa. Näin sanoessani en tietenkään tarkoita, että kaikki vihreitä äänestävät naiset olisivat yhtä kärkkäitä sellaiseen henkilökohtaiseen kuranheittoon kuin heidän johtajansa. Suurin osa vihreille äänensä antaneista on varmaan miellyttäviä, sympaattisia ja arvostelukykyisiä ihmisiä, ja varmasti myös Soininvaara on pohjimmiltaan yhteistyökykyinen perusheppu (hän toimi alun perin liberaalien edustajana kaupunginvaltuustossa). Oman suvaitsevaisuutensa he ovat nyt joka tapauksessa näyttäneet mieleen jäävällä tavalla. Ei ole esimerkiksi kovin tahdikasta toivottaa uutta valtuutettua tervetulleeksi yhteisen poliittisen päätöksenteon foorumille rikossyytteellä uhaten. Medialta ja puolueilta onkin epäviisasta ryhtyä demonisoimaan ketään ihmistä sellaisella tavalla, joka Hollannissa johti maahanmuuttokritiikkiä esittäneen Pim Fortuynin murhaan erään islamia kannattaneen aktivistin toimesta.

Pelottavan tuulahduksen stalinistiselta 1970-luvulta muodostaa myös kommunistiprofessori Jeja-Pekka Roos, joka on käynyt omaa vihakampanjaansa Halla-ahoa vastaan Uuden Suomen blogissaan. Roos on esittänyt sinänsä järkeviä tulkintoja esimerkiksi Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen älykkyystutkimuksista vuosilta 2002 ja 2006. Roosin näitä kannanottoja voitaisiin pitää paljon rasistisempina kuin Halla-ahon kirjoituksia koskaan.

Mutta silti hän käy Halla-ahon kimppuun vailla alkeellisintakaan itsekritiikkiä vaatien käräjille haastamista ja pitäen perussuomalaisten vaalivoittoa jonkinlaisena katastrofina. Tulkitsen Roosin mielentilaa niin, että hänkin käy jaakobinpainia. Hänen on pakko myöntää itselleen, että Halla-aho on maahanmuuttopolitiikan kritiikissään oikeassa. Eläkeikää lähestyvä poliittisen tieteenalan sotaratsu ei kuitenkaan pysty päästämään ideologisista sitoumuksistaan irti. Siksi hän purkaa oivalluksen partaalla olemisesta johtuvan sisäisen kutinansa Halla-ahon murjomiseen. Olen tosin havainnut monien vasemmistolaisprofessorien käyttävän asemaansa ennenkin pelkkään politikointiin. Suurimpia syitä yliopistolaitoksemme homehtumiseen on se, että yliopisto on tarjonnut 30-vuotisen suojatyöpaikan ja temmellyskentän pelkästään poliittisesti motivoituneille tendenssitutkijoille, toisin sanoen kommunisteille ja sosialisteille.

Kovin korkeaa kuvaa poliittisesta keskustelukulttuurista ei anna se, että vihervasemmisto perää auliisti keskustelua, mutta heti kun joku sanoo jotain rohkeaa ja älyllistä, ainoaksi keskustelun vaihtoehdoksi näyttää jäävän: ”Jos sinä teet minusta rikosilmoituksen niin minä teen sinusta rikosilmoituksen.” Olisi hyvä, että vastavuoroisen rikostutkimuksen sijasta näitä asioita tutkittaisiin tieteellisen tutkimuksen keinoin.

Ongelma on todellinen

Todellisuudessa siirtolaisongelma on polttava, sillä kutsumattomia vieraita tulee Suomeen koko ajan lisää. Turvapaikan hakijoiden määrä on tänä vuonna kasvanut räjähdysmäisesti, ja tuoreen uutisen mukaan se voi ylittää 4 000 rajan, vaikka vastaanottopaikkojakin on Suomessa vain 2 000.

Hakijoista peräti 500 on ollut alaikäisiä eli niin sanottuja ankkurilapsia, joiden perässä seuraa usein koko perhe, mikäli turvapaikka myönnetään. Esimerkiksi sisäasiainministeriön maahanmuuttojohtajan Sirkku Päivärinteen mukaan alle 16-vuotiaan aiheuttamat vuosikulut ovat vastaanottokeskuksissa noin 57 000 euroa ja ryhmäasumispaikoissa noin 30 000 euroa. Aikuispaikka vastaanottokeskuksessa puolestaan maksaa noin 17 000 euroa vuodessa. Olisi mielenkiintoista tietää, montako suomalaista keskivertopalkansaajaa tarvitaan ylläpitämään yhtä paikkaa vuoden ajan.

Tämän kaiken tapahtuessa Suomessa on tuhansia asunnottomia. Köyhyysrajan (750 euroa kuukaudessa) alittavilla tuloilla elävät niin Kelan työmarkkinatuen saajat kuin kansaneläkeläisetkin. Näin laskien maassamme on 650 000 köyhyysrajan alapuolella elävää kansalaista, ja heistä Helsingissä asuu 50 000, eli lähes joka kymmenes kaupunkilainen on virallisen määritelmän mukaan rutiköyhä. Suhteellisen köyhyyden muuttuessa Suomessa absoluuttiseksi köyhyydeksi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminnan kulut nielevät 60 miljoonaa euroa, ja ensi vuonna ne nousevat 92 miljoonaan euroon. Olennaista on, että köyhä ei ole Suomessa enää yhteiskunnan laitapuolen kulkija vaan tavallinen ihminen. Ja silti yhteiskunnalla on muka varaa hyysätä muualta tulevia. Se on kallista köyhyyttä.

On kielteistä, että Suomi kansainvälistyy yksipuolisella tavalla, joka tuo meille vain ongelma-ainekset, toisin sanoen pakolaiset ja turvapaikanhakijat. Jokainen ymmärtää, kuinka väärin on kaavailla heidän majoittamistaan esimerkiksi Otaniemen kiinteistöihin korkeakoulukampuksen kupeeseen, johon pitäisi saneerata opiskelija-asuntoja. Kun Helsingin Sanomat väittää jutussaan, että ”turvapaikanhakijoiden määrä on yllättänyt Maahanmuuttoviraston”, viranomaiset väistämättä valehtelevat, sillä kyllä he tämän tiesivät. Ruotsin käännyttämät 5 000 kurdia olivat lähtökuopissaan odottamassa ovien avautumista Suomeen.

Ajattelematon ulkomaalaispolitiikka tulee tälle maalle vielä suunnattoman kalliiksi. Esimerkiksi maahan saapuvista somaleista on luku- ja kirjoitustaidottomia peräti 90 prosenttia, eikä sosiaalirakenteemme kestä jatkuvaa ulkomaalaisten virtaa. Nämä ihmiset ovat yksipuolisesti holhottavia, eikä Suomi voi mainittavasti vähentää maailmassa vallitsevaa hädänalaisuutta, vaikka se ottaisi tänne miljoona ulkomaalaista. Jo nyt ulkomaalaisten osuus helsinkiläisistä on noin kymmenen prosenttia. Tämän toteaminen ei ole ulkomaalaisvastaisuutta eikä muukalaisvihaa; mitä ideaa olisikaan vihata tai vastustaa ulkomaalaisia sinänsä, kun heitä on tällä planeetalla 6,7 miljardia? Oman vähemmistökansallisuutemme puolustaminen riittää. Siksi emme voi päästää kansakuntaamme hajoamaan tavalla, jonka seurauksena kadun kilvet pitäisi kirjoittaa venäjäksi tai arabiaksi, tai ainakaan siinä ei olisi mitään järkeä.

Jussi Halla-aho on iskenyt oikeaan kohtaan paljastaessaan viranomaisten ja muutamien johtavien poliitikkojen näkemyksiin sisältyvän valheellisuuden sekä heidän argumentaationsa epäloogisuuden. Niinpä hänen bloginsa voisi julistaa Maailmanperintöluettelon suojelukohteeksi.

Sen sijaan Vihreät Naiset pyrkivät päinvastaiseen. Esitutkinnan jälkeen kummankin osapuolen asia voi edetä tai olla etenemättä syyteharkintaan. Syyteharkinnan tuloksena voi olla raukeaminen tai syyte. Koska myös Halla-aho on luvannut tehdä rikosilmoituksen, hänen asiansa tutkiminen edellyttää, että Vihreiden Naisten tekemän ilmoituksen perusteet tutkitaan ensin. Mikäli asia on edetäkseen, joudutaan ensin käymään oikeutta siitä. Koska tuomioistuimet ovat viime aikoina tuominneet suomalaisia ihmisiä heidän viattomista nettikirjoituksistaan sakkoihin tai linnaan, on luultavaa, että oikeus sulkee myös Jussi Halla-ahon blogin ja tuomitsee kirjoittajan vankilaan, mikä johtaa tietysti tarkoituksettomana sivuseurauksena luottamustehtävän menetykseen. Tässäkin hypoteettisessa tapauksessa Halla-aho on voittaja: hän on mielipiteen- ja ilmaisunvapautta vastaan suunnatun ajojahdin uhri ja sädekehällä laakeroitu marttyyri, todellinen Jeesus, josta puhuttaneen vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessakin.

Katkeruudesta johtuva kiista

Vihreiden Naisilla on varmasti omassa elämässään suuria ongelmia. Muuten he eivät vaatisi, että ”uusien valtuustojen tulee toimia aktiivisesti ja määrätietoisesti naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi”, kuten Sirpa Hertell lausuu Vihreiden Naisten kotisivuilla. Miten ne voisivat tämän tehdä? Onko kunnallispolitiikan kiemuroita eli kaavoitus- ja liikennesolmuja päivätöikseen pohtiva valtuusto edelleen naisille jonkinlainen isänvallan turvalliseksi koettu syli tai patriarkaalisuutta edustava vastine, jonka ympärillä naiset pörräävät oman elektrakompleksinsa merkiksi ja joka silmälasit välähtäen nostaa katseensa aika ajoin sanomalehden takaa toruen lattialla leikkiviä lapsia sekä antaen perheenisän turvallista ja tasapuolista valtaa osoittavan sosiaalipoliittisen klausuulin? – ”Soo, soo lapset olkaapas soveliaasti siellä!”

Psykoanalyyttisesti katsoen vaikuttaa siltä, että feministiset ja vihervasemmistolaiset naiset nauttivat siitä, että he voivat olettaa itseensä kohdistuvan seksuaalisia yllykkeitä tai potentiaalista raiskauksen uhkaa. Se nimittäin suo heille samanaikaisen mahdollisuuden olla intohimojen oletettuja ja fantasioituja kohteita sekä mahdollisuuden käyttää yhteiskunnallisen painostuskoneiston kautta valtaa noiden intohimojensa torjumiseen: siis heteromiesten kiristämiseen.

Maahanmuuttoa suosivien feministien keskeinen motiivi seksuaalisen vaihdon markkinoilla on pitkään ollut seuraava: maahanmuuttajamiehet mahdollistavat suomalaisten miesten kilpailuttamisen vierasperäisten kanssa. Kun feministien aiemmin omaksuma ajatusmekanismi ei enää pädekään maahanmuuttajien osoittauduttua suomalaismiehiäkin ahkerammiksi seksin metsästäjiksi, naiset kokevat menettäneensä aseet käsistään ja olevansa jälleen kantaväestöön kuuluvien suomalaisten heteromiesten riistaa.

Niinpä he ovat oivaltaneet valtansa symbolisessa mielessä vähentyneen ja ajaneen heidät ahdingon kierteeseen. Itse luomansa kauhun tasapainon säilyttämiseksi feministinaisten on nyt niin tärkeää todistella, että ulkomaalaiset eivät tee raiskauksia (vaikka tekevätkin) ja että valkoinen mies muka on paha. Kysymys ei ole varsinaisesta yksilöpsykologisesti lähestyttävissä olevasta persoonallisuushäiriöstä, sillä feministien harjoittama kulkusten polkeminen esiintyy joukkoliikkeenä. Sen sijaan kyse on todennäköisesti vain sosiodynaamisesta ongelmasta, seksuaalisesta tyydyttymättömyydestä ja kyvyttömyydestä osoittaa sekä vastaanottaa rakkautta. Kun feministit laittavat asialle juristin, kyse on ilkeydestä.

Suurenmoista!

Naisten ja miesten välisen kiistan kärjistyminen ja feminististen argumenttien käyttäminen maahanmuuton puolustelemiseen ovat osa samaa ongelmakokonaisuutta: heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäistä jännitteisyyttä. Kielteistä on, että Vihreiden Naiset käyttävät nyt omaa loukkaantumistaan ja raiskausten potentiaalisiksi uhreiksi laittautumistaan verukkeena jakaakseen kansanryhmiä, estääkseen asiallisen maahanmuuttokeskustelun ja herättääkseen sekä miesvihaa että muukalaisvastaisuutta.

Ikävää on, että myös tiedotusvälineet suhtautuvat järkiperäisten miesten ajatuksiin välinpitämättömästi ja feministien propagandaan kritiikittömästi. Näyttönä tästä on se, että feministit saavat blogeilleen ja muille kirjoituksilleen rajattomasti tilaa esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Niiden paikalle voisi nostaa jotain muuta, tai sitten miesväki voisi koota rivinsä ja panna kuuroiksi tulleet viestimet omalta osaltaan kiinni.

Feministien asennoituminen omaan toimintaansa on ollut erittäin narsistista. He olettavat automaattisesti olevansa miesten ihailun ja palvonnan kohteita siitä huolimatta tai jopa sen vuoksi, että he laittautuvat pelottaviksi telaketjufeministeiksi. Monetkaan heterofeministit eivät vaivaudu ajattelemaan asioita heteromiesten näkökulmasta. Ihmisten kanssakäyminen perustuu kuitenkin vaihtoon. Jos jompikumpi osapuoli muuttuu täysin vaateliaaksi, ei suhteelta voi paljon odottaa.

Narsismi on sudenkuoppa, jota myös kriitikot voivat käyttää hyväkseen. Asiasta voisi kertoa paljon esimerkkejä. Helsingin kaupunginteatterissa pyöri pari vuotta sitten Neil Hardwickin ohjaama komedia Suurenmoista!, jossa kuvattiin oopperalaulajatar Florence Foster Jenkinsin (1869–1944) elämää. Hän oli amerikkalainen sopraano, jonka laulua pidettiin yleisesti kamalana, mutta saatuaan käsiinsä runsaasti rahaa tämä alkoi järjestää hyväntekeväisyyskonsertteja, joissa hänelle hurrattiin. Näytäntöihin mentiin tietysti pilke silmäkulmassa, ja joka kerta artistin saamat aplodit olivat yhtä riemukkaita.

Homman juju oli siinä, että kukaan ei tohtinut kertoa esiintyjättärelle, miltä hänen kiekaisunsa todellisuudessa kuulostivat vaateliaan oopperayleisön korvissa. Tästä marakattina pitämisestä kehittyi tapahtuman clou. Koska palautteen valtavirta oli yksiselitteisen ”kiittävää”, voitiin myös kriitikoiden nihkeät arviot selittää ”kateudesta” johtuviksi, ja näin tähti saatiin jatkamaan. – Jos nyt kukaan tosissaan vaivautui Jenkinsiä arvostelemaankaan. Myös sensaatiomaisia ylistysarvioita luettiin lehdistä kuin parhaita pakinoita.

Feminismi on samanlaista. Ehkä myös miesten kannattaisi laatia Suomen Akatemian palkkaamien naistutkijoiden ja muiden feministien toiminnan tuloksista todellinen ylistysarvio! Pelkään kuitenkin, ettei se menisi lehdissä läpi – ei niinkään siksi, etteivät kehut kelpaisi – vaan siksi, että kirjoitusten tarkoitus tunnistettaisiin nimestä tai tyylistä. Joskus tällainen kokeilu on kuitenkin onnistunut, kuten tiedämme tieteenfilosofian piirissä tunnetusta Alan Sokalin tapauksesta.

17. marraskuuta 2008

Aikamerkkejä


TV1:llä päättyi tänään kaksiosainen draamasarja Katso ihmistä, joka kertoi kirjailija Hannu Salamaa ja hänen kustantajaansa vastaan nostetusta jumalanpilkkaoikeudenkäynnistä. Tekijät olivat varsin hyvin onnistuneet siirtämään kuusikymmentäluvun puolivälin ajanhengen nykypäivään – tai toisella tavalla sanottuna: näkemään meidän ajassamme vallitsevan uusmoralismin.

Salaman teoksesta Juhannustanssit (1964) nostettu kohu tuo mieleen vuoden 2006 Muhammed-pilakuvamellakat. Riitelyn aihe on vain toinen, mutta idea sama: Jumalalla politikoiminen. Käsikirjoittaja Kari Hukkila kertookin ohjelman kotisivulla, että vuosina 1965–1968 käydyn ”salamasodan” esiin nostamiseen työryhmää houkutteli tapa, jolla ”pieni, mutta aloitteellinen ryhmä saa aikaan konfliktin, kykenee laajentamaan sitä ja lopulta kaikkien on valittava puolensa”. Asian voisi lausua myös niin, että pieni ryhmä voi useinkin käyttää hyväkseen suuria ihmisten välillä kyteviä todellisia konflikteja.

Sellainen vallitsee juuri nyt muslimien ja rationaalisen maailman välillä, kun muslimimilitantit ovat saaneet länsimaiden kansakunnat repeämään tyhmään maahanmuuttoa puolustelevaan vasemmistoon ja viisaisiin kansallismielisiin. Kirjailija tai taiteilija puolestaan on omassa pienuudessaan kiistojen esille tuoja ja uhri, kun taas sananvapauden kahlitsijat muodostavat järkiperäiselle ajattelulle vihamielisen uhan.

On kulunut toista kuukautta siitä, kun kantelin Suomen Kustannusyhdistykselle ja Helsingin yliopiston rehtorille tavasta, jolla Gaudeamus Kirja Oy:n kustannuspäällikkö Tuomas Seppä veti Yliopistopainon julkaiseman teokseni Työttömän kuolema (2005) laittomasti markkinoilta. Kummaltakaan taholta ei ole kuulunut vastaukseksi pihaustakaan. Ilmeisesti asia yritetään haudata, tai minua vastaan punotaan juonia, kuten Salamaakin vastaan. Kärpäset yleensä suunnittelevat silloin jotain, kun ne hierovat käsiään yhteen.

Tilanteeni on tosin hieman erilainen kuin Salaman sikäli, että Otavan Heikki Reenpää asettui sentään tukemaan kirjailijaa, mutta minun tapauksessani kustantajalla tuntuu olevan jotain minua vastaan. Se ilmeisesti saa ohjeensa yliopiston hallinnolta. Kirjailijat tuntuvat muutenkin olevan kustantajille pelkkää ilmaa aikana, jolloin kirjallisuudesta ovat jäljellä (Salaman sanoin) pelkät myyntiluvut.

Ehkä minun pitäisi hakea rehtoria, kustannuspäällikköä ja kustannusyhdistyksen johtajaa juhannustansseihin ja tehdä asiasta julkinen Johanna Korhosen tapaan.

15. marraskuuta 2008

Dialoginen filosofia, uudistettu painos 2008













Julkaisin vuonna 2003 kirjan nimeltä Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka, joka sai yllättävän kiittävät arviot monissa lehdissä. Painoksen tultua myydyksi loppuun olen julkaissut tästä tieteen etiikan ja yhteiskuntafilosofian perusteoksesta uudistetun laitoksen. Kirjaa on täydennetty ja ajantasaistettu varsinkin pääluvun ”Politiikka” osalta.

Esimerkkitapauksina olen analysoinut muun muassa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden sekä globalisaation ja sananvapauden ajankohtaisia kysymyksiä. Niinpä rohkenen suositella kolmatta lukua ”Politiikka” (s. 255–352) myös niille, joita tieteenfilosofia ei kiinnosta. Teoksen uusina esimerkkitapauksina analysoidaan muun muassa:

– Muhammedin pilakuvakiista (s. 294–300)
– Suomalaisia sananvapausoikeudenkäyntejä (kautta linjan)
– Ayaan Hirsi Alin, Pim Fortuynin ja Theo van Goghin kohtalo (s. 276–281)
– Pienten erojen politiikka ja läheisyyshypoteesi (s. 338–340)
+ Monia muita asioita.

Tekstiä teoksessa on aiempaan verrattuna noin 25 prosenttia lisää. Kirja on julkaistu kovakantisena, ja siinä on 416 sivua. Tarkempia tietoja löytyy tästä ja tästä.

Suosittelen kirjan hankintaan verkkokirjakauppoja, jotka myyvät sitä alle ohjevähittäishinnan (34,50), esimerkiksi adlibris.com:ia. Kirjan ISBN on 978-952-498-131-6.

Muistakaa toki myös uusi julkaisuni Enkelirakkaus (ensipainos 2008), joka on saatavissa esimerkiksi tästä.

Tekstinäytteitä Dialogisesta filosofiasta

Globalisaation, internationalismin ja monikulttuurisuuden ihanteet juontavat juurensa kommunismin kukistumisesta. Sen lähtölaukauksia olivat Berliinin muurin murtuminen 9. marraskuuta 1989 sekä kaksi vuotta myöhemmin tapahtunut Neuvostoliiton hajoaminen. Jotkut puhuivat tuolloin kommunismin ja fasismin paiskaamisesta lopullisesti historian romukoppaan – eräät jopa ”historian lopusta”, mihin liittyi oletus, että kapitalismi, liberalismi ja demokratia olivat vakiintuneet pysyväksi ja ikuiseksi yhteiselon muodoksi. G. W. F. Hegelin idealismista alkanut nationalismi oli heidän mielestään tullut päätepisteeseensä, kun sen vastareaktio eli kommunismi luhistui. Mutta tilalle astui uusi ihanteellisuus, joka näyttää menevän yhtä pahasti mönkään kuin sitä edeltäneetkin oppijärjestelmät. Kapitalismi ja globalisaatio synnyttivät rajoista piittaamattoman pakkokansainvälistämisen sekä siirtolaisuutta ja kansainvaelluksia lietsovan monikulttuurisuuden ihanteen. Historia ja sen dynaamista liikettä aiheuttavat tekijät, kuten etniset ja ideologiset erot, jäivät edelleenkin voimaan, ja niinpä myös historia on jatkanut oman itsensä toistamista. Esimerkin siitä tarjoavat entisen Jugoslavian alueella koetut konfliktit.

Onkin pelättävissä, että 2000-luvun globalisaatio johtaa samanlaisiin heimosotiin, jotka leimasivat viime vuosisadan puoliväliä ja joille kylvettiin siemen jo ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä modernin teollistumisen ja siihen liittyneen globalisaation aikakaudella. Ei ole ihme, että myös Euroopan
annus mirabilis – vuosi 1989 – johdatti Balkanin maat takaisin vuoden 1914 tilanteeseen: ratkomaan etnisiä kiistoja sisällissodan keinoin. Ei ollut kulunut kauaa Sarajevossa vuonna 1984 järjestetyistä rauhaa ja harmoniaa symboloivista olympialaisista, kun kaupungin kaduilla virtasi jälleen veri. Tämä osoittaa, kuinka nopeasti monikulttuurisen kanssakäymisen hauras pintasilaus saattaa karista pois osoittauduttuaan vain keinotekoiseksi kulissiksi. Väkivallanteot eivät johtuneet ainoastaan Slobodan Miloševićin toimeenpanemasta nationalismin lietsonnasta, jolla hänen arveltiin pönkittäneen omaa asemaansa ja välttäneen muissa kommunistimaissa väistymään joutuneiden johtajien kohtalon. Bosnia-Hertsegovinan vuosina 1992–1995 käyty sota heijastelee ensisijaisesti sitä, että etnisten erojen sisältämät merkitykset, kulttuurierot ja kansallismielisyys elävät syvällä ihmisten tajunnassa ja lihassa.

Myös ennen ensimmäistä maailmansotaa Balkanin maat muodostivat samanlaisen puskurivyöhykkeen ja etnisesti monikulttuurisen yhteiskunnan kuin esimerkiksi Puola tai Indokiinan siirtomaat Kambodža ja Vietnam. Siksi ei liene sattuma, että verisimmät julmuudet on pantu toimeen juuri noissa monikulttuurisissa maissa, joissa ihmiset kyllästyivät kulttuuriseen sekamelskaan. Myös Jugoslavia oli monikulttuurinen yhteiskunta serbeineen, kroaatteineen, muslimeineen ja kristittyineen. Kun päälle lisättiin vielä eräänlaista pseudouskontoa eli kommunismia, oli pöytä väkivallanteoille katettu.

Aivan niin kuin vuosi 1989 muodosti totalitarismien toivotun päätepisteen, antoivat vuoden 2001 terrori-iskut lähtölaukauksen kuluvalle vuosisadalle. Ne olivat siis uudet ”Sarajevon laukaukset”. Usein sanotaan, että poliitikot vetoavat nykyään nationalistisiin tunteisiin vain kääntääkseen huomion pois ”olennaisista asioista”. Toisaalta poliitikkojen väitetään käyttävän nationalismia myös hyväkseen. Tosiasiassa etniset ja kansalliset erot sekä intressit eivät ole tekosyitä, vaan ne ovat itse juuri noita olennaisia asioita. On pelättävissä, että 2000-luvun globalisaatio johtaa samanlaisiin vuosikymmeniä kestäviin sotiin kuin lisääntynyt kansainvälistyminen ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Kommunismista ja fasismista vapautumisen kausi jäisi siten ainoastaan tilapäiseksi hengähdystauoksi, ja edessä olisi uusi vainojen ja etnisten levottomuuksien aika.

Historiallisesti katsoen monikulttuurisuuden vaatiminen on uusi ilmiö. Historia ei tunne tapauksia, joissa monta kulttuuria tai etnistä kansakuntaa eläisi sulassa sovussa keskenään. Menneisyyden tarjoamaa todistusta ei tietenkään voida pitää osoituksena siitä, että asiat niin ollessaan olisivat välttämättä oikeudenmukaisesti. Mutta se antaa näytön siitä, että ihmiset eivät ole ainakaan vapaaehtoisesti järjestyneet monikulttuurisen mallin mukaisesti: he eivät ole perustaneet sellaista monikulttuurista yhteiskuntaa, jossa eri kansat, kulttuurit ja rodut eläisivät harmonisesti yhdessä, tai ainakaan se ei ole onnistunut ilman riitoja ja uhrauksia.

Näyttöä siitä antavat entisen Jugoslavian alueella koetut etniset puhdistukset, Etelä-Afrikan rotusorto sekä jo alun perin ”monikulttuurisen” Yhdysvaltain liittovaltion sisäiset sodat ja rotulevottomuudet. Monikulttuurisuuden toteuttaminen on vaatinut ponnistuksia ja voimavaroja, eikä sen elämää rikastuttavista eduista ole etnisissä yhteyksissä paljoakaan näyttöä. Monikulttuurisuus on useasti johtanut konflikteihin, jotka ovat vain heikentäneet kansakuntien toimintakykyä. Tiesivätkö muka Pohjois-Amerikan intiaanit asuvansa USA:ssa ennen Kolumbuksen jälkeistä aikaa? Entä ymmärsivätkö Australian aborginaalit oman kulttuurinsa alkeellisuutta ennen James Cookin rantautumista heidän kotitanhuvilleen? Monta kulttuuria yhdessä ja samassa paikassa näyttää olevan mahdottomuus ilman, että niiden välille syntyy kilpailua ja taistelu voitosta. Myös siirtolaisuus on pohjimmiltaan valloittamista, tapahtuupa se sitten löytöretkien tai ”työperäisen maahanmuuton” verukkeella. Siksi on ihmeellistä, että muutamat poliittiset tahot koettavat edistää etnistä monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa jopa erilaisin pakkotoimin. Edessä lienee aika, jolloin kissanpoikien silmät avautuvat myös monikulttuurisuutta rakentamaan pyrkivässä Euroopan unionissa.

...

Etnisiä ongelmia ei ole syytä ryhtyä korjailemaan eikä syrjintää tendenssinomaisesti vähentämään, ennen kuin on mietitty, mistä nämä ilmiöt johtuvat. Siksi myös EU:n liittovaltiokehityksen seurauksia, kapitalistisen globaalitalouden siunauksellisuutta ja kansallisvaltioiden väheksymisen todellisia motiiveita on syytä ajatella tarkasti.

Entä mikä kansallisvaltiossa sitten on niin puolustettavaa tai hyvää? Analyysini mukaan hyvinvointia ja yhteiskuntaluokkien välistä ymmärrystä on voitu edistää parhaiten vahvojen kansallisvaltioiden sisällä – ei sen tapaisissa useista valtioista koostuvissa totalitarismeissa, jollainen esimerkiksi Neuvostoliitto oli. Islamilaiset maat puolestaan muodostavat keskusjohtoisen uskonnollisen totalitarismin, jossa useiden kansallisten vähemmistöjen sekä naisten asema on ankea ja kaikkia seksuaalivähemmistöjä sorretaan ja rangaistaan systemaattisesti.

Länsimainen demokratia ja rationalismi ovat kehittyneet kukoistavimpaan kukkeuteensa nimenomaan kansallisvaltioissa ja niiden ansiosta. Kansallisvaltioita edeltäneenä aikana Euroopassa vallitsi kosmopoliittinen ja monikulttuurinen hajanaisuus, jossa aatelisto ja ylimmät säädyt käyttivät valtaa ja taistelivat keskenään. Sen sijaan kansallisvaltio on taannut säätyjen yhdistymisen ja toiminnan yhteisten päämäärien hyväksi. Tällöin myös työväenluokalle on tarjoutunut mahdollisuus poliittiseen osallistumiseen ja tavoitteidensa edistämiseen. Yhteen hiileen puhaltamisen on mahdollistanut nimenomaan kansallisvaltio, jossa luokkakuilut on lapioitu umpeen. Tätä kautta nationalismi on taannut sekä hyvinvoinnin, demokratian että rationalismin kehittymisen, kun yhteiskuntaluokat ovat voineet löytää toisensa ja yhteiset etunsa kansallisvaltioiden sisällä. Pitämällä yllä kansallisvaltioiden erilaisuutta nationalismi on varmistanut erilaisuuteen sisältyvän rikkauden maailmassa.

Myös meidän homojen ja muiden seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten asema ja oikeudet ovat liberalistisen ja yksilöä kunnioittavan länsimaisen individualismin tuloksia, ja siksi meidän kannattaa suojella ja pitää arvossa sitä järjen työvälinettä, jonka kautta oikeuksiamme on voitu edistää: kansallisvaltiotamme. Sen olemassaolon turvaaminen tapahtuu parhaiten henkisen maanpuolustustyön ja nationalismin edistämisen kautta sekä kritisoimalla ja vastustamalla monikulttuurisuuteen ja maahanmuuton lisäämiseen tähtääviä pyrkimyksiä.

Historia on osoittanut, että suurissa ja rajoiltaan löyhissä valtioliitoissa eripuraisuus kasvaa, eivätkä kansakunnat koe ennen pitkää työskentelevänsä minkään yhteisen aatteen tai edun hyväksi. Euroopan unionissa on vaarassa käydä näin, ja siksi tulevaisuuden uhkakuvaksi muodostuu myös se, että Eurooppa jakautuu takaisin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, joissa yksilöt ja ryhmät tappelevat keskenään. Koska itse en toivo tällaista tulosta, vastustan kansallisvaltioiden purkamiseen johtavaa kosmopoliittista monikulttuurisuutta ja internationalistista pakkokansainvälistämistä sekä globalisaatiota. Vahva ja itsenäinen kansallisvaltio on länsimaisen demokratian ja rationalismin vahvin turva. Kansallisvaltioiden rakentaminen varmistaa parhaiten sekä sosiaalisen että taloudellisen hyvinvoinnin, rauhan, tasa-arvon ja erilaisuuden kunnioittamisen ja edistää myös yhteisymmärrystä ihmisten välillä.

14. marraskuuta 2008

Viva Finlandia!


Maamme korkein kulttuuri-ilmiöiden tuomioistuin Helsingin Sanomien kulttuuriraati asettui valtaosin puolustamaan kirjallisuuspalkintoja. En näe tällaisessa kannanmuodostuksessa mitään järkeä. Yhdestä ja tietystä kädestä annetut Finlandia-palkinnot ovat aivan yhtä arvottomia kuin erilaisten raatienkin myöntämät palkinnot.

Miksi näin on? Tarkastellaanpa asiaa loogisen analyysin keinoin. Jos kirjallisuuspalkinnolla on tarkoitus glorifioida sellaista kirjallisuutta, joka on kirjallisten ansioidensa puolesta hyvää, palkitsemisinstituutiota puolusteleva ajatuskulku on seuraava:

1. X valitsee Finlandialla palkittavan teoksen.
2. Jokainen, joka valitsee Finlandialla palkittavan teoksen tietää, mikä on hyvää.
3. Siis: X tietää, mikä on hyvää.

Lisäksi:

4. X tietää, mikä on hyvää.
5. Jokainen, joka tietää, mikä on hyvää ja niin muodoin valitsee Finlandia-voittajan, osoittaa valinnallaan, että hänen palkitsemansa teos on hyvä.
6. Siis: X:n palkitsema teos on hyvä.

Ja edelleen:

7. X palkitsee teoksen Y Finlandialla.
8. Siis: kohtien 1–6 nojalla teos Y on hyvä.

Lopuksi:

9. Finlandia-palkinnon voi saada vain teos, joka edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta.
10. Siis: kohtien 7–8 nojalla Finlandialla palkittu teos Y edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta.

Miten tätä ajatuskulkua voidaan arvostella? Ensinnäkin kohtien 1–3 päättely oli loogisesti pätevää, mutta premissi 2 oli väärä: Finlandia-palkinnon valitsija ei välttämättä tiedä, mikä on hyvää. Millainen ihminen sitten tietää, mikä on hyvää? Koska hyvä ja huono on kyseenalaistettu hengästyttävällä tavoin muun muassa postmodernistien toimesta, hyvän ja huonon kriteereitä on vaikea määritellä.

Palkitsemiseen asti ansiokkaan (tässä: ”hyvän”) kirjallisuuden määrittelemiseksi pitäisi kuitenkin löytää joitakin perusteluja. Koska Finlandia-palkinnon valitsijoina on toiminut henkilöitä, joiden mielipiteenmuodostus ei ole ollut perusteltua vaan puolueellista ja asioita tuntematonta, voidaan sanoa, että palkitsijat eivät ole tienneet, mikä on kirjallisesti hyvää. (Jakajina on toiminut muun muassa poliitikkoja ja kateellisia kollegoja.) Tämä puolestaan kumoaa kohdan 3 johtopäätöksen. Näyttääkin siltä, että palkinnon jakajaa on pidetty asemansa ansainneena monesti vain siksi, että hänet on valittu tuohon tehtävään, aivan kuten virheellinen premissi 2 väittää.

Kohtien 4–8 tuottamat johtopäätökset 6 ja 8 puolestaan kariutuvat premissin 5 virheellisyyteen. Koska palkinnon jakaja ei välttämättä tiedä, mikä on hyvää ja ansiokasta kirjallisuutta, hänen palkitsemansa teos ei ole välttämättä hyvä.

Johtopäätös 10 puolestaan kumoutuu premissin 9 virheellisyyteen. Palkinnon voi saada myös arvoton teos.

Palkitsemisen pakkopulla

Miksi näiden päätelmien esittelemisellä ja kumoamisella sitten on arvoa?

I) Ensinnäkin siksi, että palkitun teoksen oletetaan useasti olevan sinänsä hyvä, mitä se ei välttämättä ole. Kyse on tällöin väärän tiedon antamisesta ja propagandamielessä esitetystä mainostuksesta: ihmisten manipuloinnista.

II) Toiseksi, johdattelemalla käsityksiä siihen oletukseen, että palkittu teos edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta, voidaan leimata aiheettomasti kokonaisia kirjallisia suuntia, tyylilajeja ja kirjailijoita itseään.

III) Kolmanneksi: usein väitetään olevan hyväksi, että palkitseminen lisää keskustelua ja kirjallisuuden saamaa huomiota (kuten Jari Sarasvuo lausahti heti HS-raadin kommenttilistan aluksi). Myös tämä markkinoinnillinen käsityskanta on väärä, sillä sen taustalla vallitsee virheellinen premissi 9. Tosiasiassa kirjallisuutta kohtaan kasvanut kiinnostus ei lisää palkittavan teoksen kirjallista arvoa. Koska palkitsemisen pitäisi perustua kirjallisen teoksen omaan arvoon eikä markkinointinäkökohtiin (tämä on palkitsemisen idea), niin palkitsemisinstituutiosta ei ole hyötyä sen enempää kirjallisuudelle kuin kirjallisuuskritiikillekään.

Edellä on tarkasteltu vain kirjallisuuspalkinnon myöntämistä ja päätymistä palkittavalle teokselle. Lisäksi on huomattava, että palkitsematta voi jäädä kirjallisesti arvokas teos, esimerkiksi sellainen, jonka toimielin rajaa kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Tänä vuonna ulkopuolelle jätettiin esimerkiksi Panu Rajalan ansiokas Mika Waltari elämäkerta Unio Mystica – kuin merkiksi lautakunnan halusta hillitä sitä kauheaa oikeistopopulismia, joka on nauttinut suurta suosiota Waltarin satavuotisjuhlien yhteydessä nykypäivän Suomessa. Kirjojen kilpailuttaminen ja palkitseminen voivat siis tuottaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, jotka vahingoittavat kirjailijoiden motivaatiota sekä haittaavat heidän omistautumistaan työlleen.

Loppupäätelmä

Kirjojen palkitseminen on vahingoksi kirjoille, joita kohdellaan yhtäältä objektivoivasti (eli esineellistäen) mutta toisaalta myös subjektiivisesti (eli asiantuntijuudeksi lavastetun mielipidevallan kautta).

Palkitsemisesta on haittaa kirjailijoille, joita asetellaan pituusjärjestykseen ja joiden aiheenvalintoihin koetetaan vaikuttaa kepein ja porkkanoin.

Ja palkitseminen ei ole hyväksi lukijoille, joita viedään kuin sikaa korvasta sen opettamiseksi, mitä kannattaa lukea.

Samat johtopäätökset ovat yleistettävissä myös tiedepalkintojen jakoon. Tilannetta valaisee vain se, että palkituista kirjoista ei yleensä puhuta parin vuoden kuluttua mitään. Vaikka siis kirjallisuuden huomioarvo kampanjoiden tuloksena kasvaisi, ei kansakunnan lisääntyneestä lukuharrastuksesta ole paljon iloa, kun suurta osaa suosituistakaan kirjoista ei ole todellisuudessa luettu.

Eli vaikka ihmisten silmät skannaisivat kirjat alusta loppuun, ne jäävät ”lukematta”, sillä niissä ei ole mitään luettavaa. Ja luettavalla tarkoitan tällöin ajattelemaan houkuttelemista.

Sen sijaan lukemisen arvoiset kirjat saavat usein vain muutaman sadan lukijan yleisön. Niin kävi aikoinaan Nietzschelle ja myös Freudille, jonka ensimmäistä kirjaa psykoanalyysista painettiin vain viisisataa kappaletta, ja niidenkin myyminen kesti kymmenen vuotta. Koska sisältö oli vaikea ymmärtää ja jokaisen uuden asian tavoin vaati vaivannäköä ja perehtymistä, heidän teoksistaan tuli lopulta vaikutusvaltaisia. Ne eivät siis päästäneet lukijoitaan helpolla vaan kunnioittivat heitä omalla vaateliaisuudellaan. Helsingin Sanomien kulttuuriraati tuo mieleen Nietzschen ajatuksen, jonka mukaan todella sivistyneet ihmiset eivät tiedä mitään kulttuurista.

13. marraskuuta 2008

Halla tuli, vihreät pellot pani


Oli arvattavissa, että ennen pitkää joku vihervasemmistolainen tai feministinen taho käynnistää ajojahdin Helsingin kaupunginvaltuustoon noussutta maahanmuuttopolitiikan kriitikkoa, filosofian tohtori Jussi Halla-ahoa vastaan. Helsingin Sanomat tiedottaakin hekumallisesti, että Vihreät Naiset aikovat tehdä rikosilmoituksen Halla-ahon kirjoituksista. Samalla he painostavat perussuomalaisten Timo Soinia selvittämään, ”mikä on puolueen linja” ja mitä yksittäiset puolueenjäsenet puolueen nimissä esittävät.

Mitä selvittämistä selvässä asiassa on? Demokraattisessa puolueessa ei kuulu painostaa ketään jäsentä, vaan puolue on jäsentensä väline, jonka kautta voidaan ilmaista ajatuksia vapaasti ja ajaa ihmisille tärkeitä asioita. Sitä paitsi Halla-aho ei tietääkseni edes ole Perussuomalaisen puolueen jäsen.

Käsittämätön on myös Vihreiden Naisten puheenjohtajan Sirpa Hertellin kannanotto: ”Halusimme selvittää asian, sillä tulemme istumaan perussuomalaisten kanssa samassa valtuustossa ja tekemään työtä yhdessä tasa-arvon puolesta.” Mitä tasa-arvoa se on, että vihreät koko ajan polkevat johdonmukaisesti ajattelevien miesten kulkusia? Halla-ahon ansiosta on lopultakin saatu järkeä myös julkiseen maahanmuuttokeskusteluun.

Kiistelyn kohteena oleva ja Hesarinkin sivuille Halla-ahon blogikirjoituksesta lainattu sitaatti on erinomainen esimerkki siitä, kuinka voidaan osoittaa maahanmuuttoon epäkriittisesti suhtautuvien ihmisten järjettömyys. Toive siitä, että maahanmuuton sivuseuraukset, kuten maahanmuuttajien tekemät raiskaukset, kohdistuisivat ensi sijassa maahanmuuton edistäjiin itseensä, on täysin johdonmukainen ja eettisesti perusteltu. Mikäli maahanmuuton seuraukset alkavat todellakin osua kyseisten poliitikkojen omaan nilkkaan, siitä ei pidä syyttää ainakaan Halla-ahoa. Hyvää asiassa on, että vihreätkin heräävät myöntämään maahanmuuttajien aiheuttamat ongelmat, joita Halla-aho blogissaan kuvaa.

Itse asiahan on niin päin, että Halla-aho puolustaa suomalaisia naisia toivoessaan heidän heräävän omasta herkkäuskoisuuden unestaan. Ainakaan hän ei syrji ketään sukupuolen perusteella, toisin kuin Vihreiden Naisten oma yhdistys, joka kelpuuttaa jäsenekseenkin vain naisia. Halla-ahon kommentti, jossa hän toivoo maahanmuuton seurausten kaatuvan siitä vastuussa olevien niskaan, oli sitä paitsi kaksi vuotta vanha, joten ilmeisesti se on jouduttu kaivamaan tätä tilannetta varten arkistosta (ad hoc). Se voi tietysti olla hyväksi, mikäli lukeminen ohjaa myös vihreitä avaamaan silmänsä todellisuudelle.

Vaikka en kenties ajattelekaan Jussi Halla-ahon kanssa kaikista asioista samalla tavoin, olen sitä mieltä, että juuri Halla-ahon edustamaa järkiperäistä ajattelua tässä maassa tarvitaan. Rikokseen yllyttämisestä Halla-ahon kirjoituksissa ei ole kyse; sen tajuaa yksinkertaisinkin ihminen. Koska julkinen rikoksesta epäileminen on rikos, Halla-aho voisi omasta puolestaan tehdä rikosilmoituksen häntä vastaan suunnatusta kunnianloukkauksesta.

Halla-ahoa vastaan suunnattu vyörytys onkin ollut melkoista ja lähti käyntiin heti, kun vaaleissa selvisi, kuinka laajaa hänen edustamiensa ajatusten kannatus todellisuudessa on. Ei kulunut kauaa, kun myös vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää parkaisi, ja Helsingin Sanomat selitti, että ”vähemmistövaltuutettu varoittaa puolueita maahanmuuttajien leimaamisesta”.

Siis ”puolueita” – ei nimeltä mainiten Jussi Halla-ahoa – jotta tämä yksittäinen maahanmuuttopolitiikan kriitikko (joka tosin edustaa ehkä suuremmankin poliittisen ryhmän kantaa), voitaisiin puoluetta painostamalla hiljentää. Suurpää olisi voinut vähemmälläkin vaivalla paljastaa, että hänen kannanottonsa viittaa vain ja ainoastaan perussuomalaisten vaalivoittoon. Vai mistä kertoo se, että ”halusimme muistuttaa puolueita velvoitteistaan nyt, kun kunnallisvaalien jälkeen valtuustoihin ja lautakuntiin nousee uusia jäseniä”?

Uhkauksensa tueksi vähemmistövaltuutettu sanoo muistuttavansa eurooppalaisesta rasismin vastaisesta peruskirjasta, jonka mukaan puolueet sitoutuvat olemaan edistämättä ”ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä”. Mutta mitä vähemmistövaltuutettu itse tekee? Varoittaisin viranomaista kantaväestöön kuuluvien suomalaisten sekä demokraattisesti valittujen edustajien ja oppineiden akateemisten ihmisten leimaamisesta. Maahanmuuttopolitiikan kritisoiminen ei ole maahanmuuttajien leimaamista eikä vihamielisyyttä, mutta Suurpään harjoittama epäsuora painostus, jonka kautta poliittisesti valituilta ihmisiltä yritetään viedä esiintymislava, on vaarassa muuttaa hänen oman toimintansa juuri sellaiseksi ennakkoluulojen ja vihamielisyyden edistämiseksi, jota hän paheksuu.

Ihmisten nimeltä mainitsematon painostaminen, joka tapahtuu taivuttelemalla heidän puolueitaan ”varmistamaan, että kaikki puolueen piirissä toimivat tuntevat periaatteet”, on juuri tuota kampanjointia, jonka ”yksittäistapauksissa ilmenee sekä yksipuolista että tosiasioita yleistävää ja vääristelevääkin ilmoittelua”. Yksittäistapaus Jussi Halla-ahoa saa näköjään painostaa vetoamalla puolueeseen ja yrittämällä siten vetää häneltä matto alta, kunhan arvostelun kohdetta ei mainita nimeltä.

Jos asiat ovat niin kuin Johanna Suurpää väittää, että ”yksittäisiä faktoja, kuten rikostilastoja käytettiin leimaamaan koko väestöryhmää”, tuo leimojen jakelu on tapahtunut hänen omassa päässään. Kun statistinen korrelaatio riittää tilastolliseen yleistykseen ja yleistys poliittisen johtopäätöksen tekoon, kyse ei ole tutkijan harjoittamasta leimaamisesta vaan siitä, että tutkittavat tekevät puheena olevat rikokset itse. Ja mikäli maahanmuuttajat eivät itse leimoja hanki, vähemmistövaltuutettu leimaa heidät omalla puolustelullaan ja hysterisoinnillaan. Yleistämisen välttäminen voi olla kuitenkin vaikeaa, kun suuri osa ääri-islamisteiksi sanotuista toimiikin maltillisen muslimiväestön hiljaisen hyväksynnän varassa, aivan kuten al-Qaidan arabimaissa nauttima laaja kannatus osoittaa ja edellisessä kolumnissa käsittelemäni TV-dokumentti todisti.

Kun Suurpään mielestä ”nyt räikeät ääripäät [lue: kriittiset, koulutetut ja kansan mielipidettä edustavat ihmiset] määrittelevät koko keskustelua”, mutta toisaalta Suurpää toivoisi puolueilta ”avointa keskustelua maahanmuutosta”, niin mitä hän itse asiassa sanoo? Käsitykseni mukaan vähemmistövaltuutettu ilmaisee pelkkää tunneperäistä tyytymättömyyttään sen johdosta, että hän ei ole samaa mieltä siitä monillekin ihmisille valjenneesta yleishavainnosta, jonka tuloksena aktiivinen maahanmuuton edistäminen on osoittautunut poliittiseksi virheeksi.

Suurpään toiminnassa on kyse lähinnä yhdestä asiasta. Demokraattisten lakimiesten entinen puheenjohtaja, joka on toiminut myös turvapaikkalautakunnan sihteerinä ja pakolaisneuvontapisteen lakimiehenä, haluaa määritellä korkeasti palkatusta vähemmistövaltuutetun tehtävästään käsin sen, mistä ja miten Suomessa saa puhua. Lakkautetun Neuvostoliiton perustuslain 50. pykälä lausui asioista (ihan vain vertailun vuoksi) näin:

”Sopusoinnussa kansan etujen kanssa sekä sosialistisen järjestelmän lujittamiseksi ja kehittämiseksi neuvostokansalaisille taataan puhe-, lehdistö- ja kokoontumisvapaus kokouksiin, katukulkueisiin ja mielenosoituksiin.”

Tämä näyttääkin vielä melko vapaamieliseltä verrattuna siihen, kuinka suomalaiset feministit saavat järjen katoamaan omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. Miten siis Suomen puolueissa voidaan käydä avointa keskustelua, jos kirkkaimmat ja älyllisimmät lyhdyt eivät saa loistaa ja vähemmistövaltuutettu koettaa tukahduttaa kriittisten ihmisten esiin nostamat keskustelun herätteet alkuunsa?

Mikäli verukkeena käytetään ”rasismin vastaista peruskirjaa” ja kriitikot koetetaan leimata rasisteiksi, kyseinen paragrafi rajoittaa demokratiaa ja poliittista toimintaa tavalla, joka on johtamassa käänteiseen syrjintään ja rasismiin kantaväestöä kohtaan. Ehkä ihmisten, poliittisten edustajien ja puolueiden olisikin lausuttava poliittinen tahtonsa julki paljon nykyistä selvemmin. Myös eduskuntaan ja julkisiin virkoihin pitäisi valita kunnon miehiä eikä nirppanokkanaisia, jotka nostavat valituksen nykyään ihan kaikesta.

12. marraskuuta 2008

Viranomaiset kaidalla tiellä?


TV1 esitti tänään dokumentin nimeltä Al-Qaidan verkko, jossa kerrottiin, kuinka terroristijärjestö käyttää internetiä värväyspropagandansa levittämiseen ja miksi levittämisen estämisellä tulee olemaan ratkaiseva merkitys jihadin eli pyhän sodan lopettamisessa.

Lähetys tuli oikeaan paikkaan. Samalla kun Suomen vähemmistövaltuutettu, apulaisoikeuskansleri, valtionsyyttäjä, sisäasiainministeriön kansliapäällikkö ja Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja keskittyvät pohtimaan, kuinka saataisiin suljettua suomalaisten islamkriitikoiden, maahanmuuton vastustajien ja isänmaataan rakastavien ihmisten nettisivut, kanadalais-ranskalainen laatudokumentti puolestaan esittää asiantuntijoiden kannanotoilla vahvistetun kysymyksen: Mitä pitäisi tehdä, jotta väkivaltaa ja arkipäivän fasismia edustavien kiihkomuslimien fanaattinen vihan lietsonta ja länsimaalaisia ihmisiä vastaan suunnattu kansankiihotus saataisiin loppumaan?

Ohjelma oli asiallinen, sillä se paljasti häpeilemättä islamin todelliset kasvot. Ihmiset, joita sanotaan länsimaissa ääri-islamisteiksi, eivät olekaan äärimuslimeja. Monissa arabimaissa jihad-propagandan levittäjiä pidetään aivan tavallisina ja hurskaina uskovaisina, ja he ovat korkeasti arvostettuja kansalaisia, joita tullaan kättelemään kaduilla! Eräs heistä on sheikki Umar Bakri, joka värväsi Britanniassa terroristeja 20 vuoden ajan, mutta Libanoniin muutettuaan hän esiintyy jihad-videoiden tuottajana avoimesti. Tunnettu tosiasia on myös se, että al-Qaida nauttii usean kymmenen prosentin kannatusta kaikkein länsimaistuneimmissakin arabimaissa, kuten Algeriassa, Egyptissä, Jordaniassa ja Syyriassa. Paikkansa näyttää pitävän se vanha klisee, että rasismi on syvällä kansan keskuudessa esiintyvä ja laajalti kannatettu ilmiö, joka tulee näkyväksi muutamien keulakuviensa kautta.

Al-Qaida länsimaiden kaduilla

Keljua on, että ääri-islamistit saavat toiminnalleen maltillisten muslimien hiljaisen hyväksynnän ja että maltilliset muslimit käyttävät terrorin edessä esittämäänsä voimattomuutta verukkeena sille, miksi heidän omaa vaikutusvaltaansa ja julkista rahoitustaan pitäisi lisätä. Esimerkiksi saksalaiset imaamit kerjäävät viranomaisilta taloudellista tukea ”pitääkseen radikaaliryhmittymät aisoissa”. Tämä näyttää jättävän länsimaat tilanteeseen, jossa niiltä kiristetään rahaa joko terrorin uhalla tai viittaamalla jo tapahtuneisiin demografisiin ja etnisiin muutoksiin. Jos islam on rauhanuskonto, kuten usein väitetään, maltillisten muslimien tulisi itse pitää omat fundamentalistinsa kurissa eikä rukoilla siihen viranomaisten apua.

Kun terroristijärjestöjen propagandaa on ruvettu levittämään arabian kielen lisäksi myös turkin kielellä, Saksan viranomaiset ovat alkaneet pitää maan kaksimiljoonaiseen turkkilaisväestöön kohdistuvaa värväystoimintaa Saksan merkittävimpänä turvallisuusuhkana. Samanaikaisesti muslimiyhteisö huutaa viestejään niin Kanadan, Yhdysvaltojen kuin Britannian ja Ranskankin kaduilla. Hämmästyttävää on, kuinka avointa terroristien värväys on reaalitodellisuudessa, vaikka verkossa informaatiosodankäynnin materiaali leviääkin ”salassa”.

Suurin osa dokumentissa haastatelluista propagandan tuottajista on länsimaisiin poliittisiin oikeuksiinsa vedoten vapaalla jalalla, kuten aktivisti Mohammed al-Masari, joka tunnusti lähettelevänsä jihad-videoita julkisilta tietokoneilta keskellä kirkasta päivää. Länsimaiden demokraattiset yhteiskunnat sallivat heidän kaltaistensa istua päivät pitkään lcd-näyttöjensä ääressä, vaikka samanaikaisesti länsimaat tuomitsevat kantaväestöön kuuluvia islamkriitikoita jopa vankeuteen. Huomionarvoinen oli al-Masarin kommentti ohjelmassa esitetystä teloitusvideosta:

”Mestaus näyttää äärimmäisen karmealta, koska kokonainen ihminen paloitellaan hetkessä kappaleiksi. Veri voi lentää, mikä näyttää järkyttävältä. Katsojan hirvittämiseenhän julkisella mestauksella pyritään. Se ei kai satu paljon. Kukaan ei tosin ole palannut kertomaan...”

Islamia koskevissa akateemisissa keskusteluissa usein hienostellaan arabian kieltä ja kulttuuria koskevilla nyansseilla. Ideologisten käsitteiden tavoin monet islamin perustermit merkitsevät kuitenkin muuta kuin mikä on näiden sanojen merkitys sanakirjoissa. Esimerkiksi sana ”jihad” merkitsee tietenkin uskonnollisessa yhteydessä vain ’kilvoitusta’, mutta sen arkikieliseksi muuntunut käytännön merkitys on ’pyhä sota’. Samoin ”al-qaida” tarkoittaa vain ’tukikohtaa’, ’tietokantaa’ tai ’perustusta’, mutta tämänkin käsitteen käytännölliseksi merkitykseksi on vakiintunut sen käyttö terroristien verkostoa kuvaavana nimenä.

Sanojen käytännössä paljastuvista sisällöistä nähdään, kuinka vaarallista äärimmäisiin perususkomuksiin linnoittautuminen on, ja millaisia ovat uskonnollisen fundamentalismin todelliset seuraukset. Uskonnoista puheen ollen minä uskon enemmän tekoja kuin sanoja, ja Piru asuu hiuksia halkovissa analyyseissa sekä yksityiskohdissa.

Poimintoja dokumenttiohjelman muista repliikeistä

”Haluamme, että islam hallitsee koko maailmaa. Sharia vallitkoon Kanadassa, Britanniassa, kaikkialla.”
– Saarnaaja Toronton kadulla

”Muslimien pitää nykyään hankkia valmiuksia. Pitää tehdä ydinaseita, jotta voi käydä pyhää sotaa.”
– Brittisyntyinen kiihkomuslimi ja lakimies Anjam Chaudri oppilailleen

”Minä ylistän puheissani 11.9.2001-iskujen 19:ää tekijää. Totta kai he olivat terroristeja. WTC-isku oli terroriteko. He olivat viiden tähden terroristeja. Tietysti olen tyytyväinen ja ylpeä. Ainakin he harjoittavat uskontoaan ylpeinä kaiken kansan edessä. He eivät pelkää ketään eivätkä sulaudu muihin. Olen onnellinen, kun näen entiset lapset, joista on kasvanut edistyneitä aikuisia.”
– Sheikki ja videotuottaja Umar Bakri

”Euroopan muslimien radikalisoituminen jäi monilta huomaamatta.”
– Ohjelman toimittaja

”Jihad-sivujen ylläpitäjät vastaavat propagandan levityksestä. Verkkosivustot pitää sulkea ja ylläpitäjät passittaa vankilaan.”
– Terrorismintutkija Jarret Brachman

”Amerikkalaisten strategia on selvä: verkkosivut kaadetaan ja viestipalstat sabotoidaan. Joskus video huomataan, ja 8–12 tunnin päästä amerikkalaiset ovat jo kaataneet sivuston tai poistaneet linkin. Toivottavasti silloin jo sadat tai tuhannet ovat ladanneet sen ja panevat sen kiertoon, jolloin se leviää maailman ympäri.”
– Aktivisti Mohammed al-Masari

”Amerikkalainen saattaa kysyä, onko Yhdysvallat hävinnyt sodan. On se. Kaikilla rintamilla.”
– Muslimiksi kääntynyt amerikkalainen al-Qaidan jäsen Adam Gadahn

”Lapsen tulee saada kunnon islamilaista opetusta löytääkseen totuuden.”
– Anonyymi terroristi

”Ainakin nuoret alle 25-vuotiaat miehet on eräissä maissa saatu oppimaan klassista islamia. Heille on opetettu Koraania ja osoitettu, että radikaalit ovat vieneet heidät väärälle tielle. He ovat saaneet tekstiyhteydestä irrotettua ja vääristeltyä tietoa.”
– Terrorismiasiantuntija Tom Quiggin

Sensuurin epäsymmetrisyys

Huomasin juuri, että uskonsoturi Jussi Halla-aho on ilmoittanut nettisivuillaan tehneensä Julkisen sanan neuvostolle kantelun tavasta, jolla erään kotimaisen ajankohtaisohjelman toimittaja oli lainannut hänen tekstiään täysin mielivaltaisesti ja asiayhteydestään irrotettuna. Kyse on tietysti sananvapaudesta. Ja pientähän se on akateemisen tohtorin sananvapaus tiedotusvälineiden, tuomioistuinten ja Julkisen sanan neuvoston omaan sananvapauteen verrattuna. Luulen kuitenkin, ettei tätä kiistaa käydä loppujenkaan lopuksi lauseenpätkistä. Toisin kuin Yhdysvaltain, Kanadan, Britannian, Ranskan ja Saksan viranomaiset, Suomen viranomaiset haluavat omille maahanmuuttoon liittyville virheilleen syntipukin. He haluavat päästää Jumalan irti häkistään käymään viattomien suomalaisten kimppuun.

Viimeisimmän näytön suomalaisten viranomaisten hulluudesta antaa käräjäoikeuden tuore päätös, jolla 31-vuotias helsinkiläismies tuomittiin ehdolliseen vankeuteen siksi, että hän oli esittänyt verkkosivuillaan islamilaisten ääriryhmien kuvaamia videoita, joissa ihmisiä teloitetaan erittäin raa’alla tavalla. Motiiviksi mies kertoi halunsa kyseenalaistaa teollaan sekä valtioiden että terroristien väkivallan ja näyttää, minkälaisia islamistien propagandavideot ovat.

Helsingin käräjäoikeus saa ehkä yksityisten ihmisten tietokonelaitteistot takavarikoitua ja teljettyä totuutta rakastavat suomalaiset vankilaan. Ollakseen johdonmukainen pitäisi Jumalan ruoska Mika Illmanin nostaa syyte myös jokaisesta sellaisesta väkivaltaa kuvaavasta uutisvideosta, jossa näytetään, millainen maailma on. Ihme, että yksikään noista umpikalloisista suomalaisviranomaisista ei passita terroristeja vankilaan vaan haluaa lynkata terrorismin kriitikot, jotka ottavat talteen ja paljastavat toisten ihmisten tekemien rikosten todistusaineiston. Emmekö saisi tietää, mitä maailmassa tapahtuu?

Tuomioistuimen omaksuman linjan mukaisesti pitäisi kieltää kansalaissodan teloituskuvaukset, keskitysleireistä kertovien dokumenttien esittäminen, Bosnian sodan julmuuksista kertovat kuvat ja kuvat Kiinan kansantasavallassa toimeenpannuista teloituksista, jotka Yle näytti kanavillaan pari vuotta sitten samoin kuin Saddam Husseinin teloituksenkin. Kieltää pitäisi Abu Ghraibin vankilan kidutuskuvat ja videot, Tshetshenian sodan ihmisoikeusrikoksista kertovat kuvat ja videot, Ruandan sodan julmuuksista kertovat kuvat ja filmit sekä se Vietnaminsodasta kertova ja vuoden valokuvana palkittu kuva, jossa etelävietnamilainen ampuu päähän kameran edessä pohjoisvietnamilaista vankia. Jos joku onnistuisi tuomaan Darfurin julmuuksista kertovan filmin Sudanista Suomeen ja esittäisi sen, hän oikeuden mielestä syyllistyisi ilmeisesti rikokseen, vaikka kuvamateriaalilla voitaisiin todistaa ihmisoikeusrikosten tapahtuminen. Tällainen poliittinen informaatio olisi syytä levittää mahdollisimman tehokkaasti.

Kun Helsingin käräjäoikeuden perusteluna oli väkivaltakuvauksen levittäminen, jossa se ei nähnyt ”tiedonvälityksellistä tai taiteellista arvoa” (kuten rikoslain 563/1998 17. § vaatisi), mutta itse kuvaus oli täsmälleen samanlainen, joita voidaan vapaasti katsella esimerkiksi CNN:ltä tai Yleisradion uutisista, oikeuden tuomion täytyi kohdistua julkaisemisen tarkoitukseen. Täten oikeus paljastaa, että tuomion motiivina ei ollutkaan levittämisen ehkäiseminen sinänsä vaan yksityistä ihmistä ja hänen näkemyksiään vastaan suunnattu ajojahti. Ratkaisevaahan on nimenomaan tarkoitus, ja sivistysmaissa kyseisten videoiden levittämisestä pitäisi tuomita nimenomaan ne, jotka esittävät niitä terroristien värväystarkoituksessa. Kun oikeuden oli vaikea nähdä ja kuulla suomalaisen esittäjän perusteltua motiivia, se asettui tukemaan tyrannian salassapitoa ja rankaisi ihmisoikeuksien edistämiseksi toiminutta kansalaista.

Lopuksi vielä pari kanadalais-ranskalaisesta dokumentista lainattua lausetta:

”Jumalan mukaan islam valloittaa maailman eikä vain Saudi-Arabiaa. En puhu vain Ranskasta vaan koko maailmasta. Tarkoitan Iso-Britanniaa, Kanadaa, Ontariota ja Ottawaa... Kaikki paikat päätyvät vielä islamin valtaan. Jos islamin valtaan ei taivuta sanan mahdilla, islamin armeija valloittaa.”
– Islamisti Toronton kadulla

”En usko, että niitä voi pysäyttää.”
– Terrorismiasiantuntija Tom Quiggin

Kun tämänpäiväinen uutinen ajantasaistaa tilanteen kertomalla, että turvapaikan hakijoita valitettavasti saapuu Suomeen kiihtyvällä vauhdilla, eikö ihmisille pidä näyttää myöskään sitä, minkälaisista oloista he tulevat, minkälaista muslimimaissa on ja mitä he pakenevat? Jos videot teloituksista eivät ole totta, heidät voisi kai käännyttää takaisin, kuten Britannia, Hollanti, Ranska, Ruotsi ja Tanska ovat jo alkaneet tehdä.

Dokumenttiohjelma Al-Qaidan verkko on katsottavissa Ylen Areenasta.

Lähde:

Al-Qaidan verkko. Alkut. The Al-Qaeda Code, suom. Sampsa Peltonen, es. TV1, Oy Yleisradio Ab. A Canada-France Coproduction. Nomad Films and Heliox Films, 2008.

11. marraskuuta 2008

Big Brother, rakastettuni


Sananvapauden kiristely ja kuristelu jatkuu, kunnes pultti katkeaa. Tämän päivän Ilta-Sanomat kertoo, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa nimettömät nettikirjoittajat kuriin pakottamalla heidät esiintymään omalla nimellään. Ratkaisuksi Hyvärinen esittää, että valvontaa suorittamaan perustettaisiin nettivaltuutetun toimisto. Uutisen mukaan hän ei puhu nettivaltuutetun ”virasta”, ja epäselväksi jääkin, kuinka paljon noita sananvapauden valvojia loppujen lopuksi tarvittaisiin. Myös toimiston perustaminen saattaisi tuottaa ongelmia, sillä internetin tarkkailuun vaadittava henkilökunta ei mahtuisi todennäköisesti yhteenkään olemassa olevaan buildingiin.

Suurimmat pulmat ovat kuitenkin periaatteellisia. Holhousvaltiossa kaikki viranomaisvallan omalta kannalta ongelmalliset asiat koetetaan ratkaista perustamalla ”valtuutetun” toimisto tai virka. Siksi meillä on tässä maassa jo tasa-arvovaltuutettu, vähemmistövaltuutettu, lapsiasiamies ja tietosuojavaltuutettu. Lopulta koko maa kihisee ja sihisee erilaisia valtuutettuja, jotka riekale kerrallaan repivät perusoikeuksia palasiksi.

Moniakin varmasti kiinnostaa, kuka heidät on valtuuttanut. Yhteiskunnallisen toiminnan pitäisi demokraattisissa valtioissa perustua kansanvaltaan, ja siten kaiken vallan pitäisi olla lähtöisin kansalaisilta itseltään. Edustuksellisessa demokratiassa käy kuitenkin usein niin, että kansalaiset eivät tottele edustajiaan, ja toisaalta myöskään kansanedustuslaitos ei ehdi eikä kykene kaitsemaan kansaa tai palvelemaan kansalaisten tahtoa (edes siinä tapauksessa, että se niin haluaisi tehdä).

Niinpä byrokraatit ratkaisevat asian siirtämällä vallan käyttöä demokraattisen päätöksenteon piiristä vähin äänin viranomaisille, joita edustavat juuri nuo valtuutetun toimistot ja virat. Tämä on demokratian vastaista, sillä demokratiahan toteutuu aidoimmin nimenomaan suorassa kansalaistoiminnassa, kuten internetiin kirjoittamisessa. Jos viranomaisvalta koettaa puuttua siihen, se toimii totalitaarisen oligargin tavoin. Tämä on asian poliittinen puoli.

Viedäänkö toimivalta netissä toimivalta?

Hyvärisen ehdotukseen liittyy myös paljon sellaisia käytännön ongelmia, joiden sivuuttaminen paljastaa, ettei JSN:n puheenjohtaja tiedä yhtään, mistä puhuu. Mikäli nettivaltuutetun toimintavalta ulottuisi ainoastaan Suomessa toimivien keskustelupalstojen ynnä muiden töhertelytaulujen sensuroimiseen, moinen sananvapauden kuohinta jäisi täysin tehottomaksi, sillä internetin rajat eivät lopu siihen, mihin kansallisen lainsäädännön pätevyys päättyy, eli valtakunnan rajoille. Anonyymi mudanheitto siirtyisi heti sinne, missä vapaa julkaisutoiminta vielä on mahdollista, luonnehdittakoonpa tuota maailmankolkkaa sitten joksikin nykyajan utopiaksi tai vapauden saarekkeeksi meidän aikanamme.

Entä kuinka oikeudenmukaista anonyymisti kirjoittamisen kieltäminen ylipäänsä olisi? Monet kirjailijat ovat julkaisseet teoksensa salanimellä tai ilman mitään nimeä vain siksi, että heidät on pakotettu elämään viranomaisvallan pelossa. Jos anonyymi julkaiseminen kiellettäisiin lailla, ongelmana ei olisi vain lain valvonnan mahdottomuus, vaan se olisi periaatteellinen. Tekijällä pitää olla oikeus suojautua myös nimimerkin taakse, sillä kirjoituksethan ovat hänen omaisuuttaan eivätkä valtion omaisuutta. Koska valtiolla ei ole omistus- eikä tekijänoikeutta ihmisten luomiin teoksiin, ei valtiolla ole myöskään oikeutta päättää niiden julkaisemisen tavasta.

Huomattakoon myös, että anonyymin kirjoittamisen syynä on usein viranomaisvallan pelko, joten anonyymisti esiintymisen kieltäminen todennäköisesti lisäisi halua kirjoittaa salanimellä. Nekin, jotka nykyään kirjoittavat omalla nimellään, voisivat tuntea itsensä uhatuiksi. Niinpä myös he alkaisivat julkaista salanimellä. Lopulta koko internet täyttyisi anonymiteettiään varjelevista piileskelijöistä, jotka lymyilisivät kynsiään purren kivien ja kantojen alla. Pseudonyymien suosiminen leviäisi aikaa myöten painettuun sanaan, ja lopulta Big Brother saisi ihmisten persoonallisuudet katoamaan.

Ongelma ei ole internetin valvonta, vaan ongelma on se, että viranomaisvallan harjoittama sananvapauden kuohiminen pelottaa ihmisiä jo nyt niin paljon, että he sen vuoksi suojautuvat tekaistujen identiteettien taakse. On mahdollista, että osa ihmisistä pysyttelee nimettöminä, koska viranomaisvalta ei pysty tai halua suojella heitä siltä vihalta, joka pursuilee toisten kansalaisten taholta. Ongelman ratkaisemiseksi sanankäytön kahleita pitäisikin katkoa, jotta myös ne, jotka nyt on pakotettu anonyymeiksi, voisivat tulla esiin kuorestaan, eikä heitä uhkailtaisi kunnianloukkaussyytteillä. Anonyymi tiedonkulku on tuonut esille paljon sellaista yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa, joka vahvistaa demokratiaa.

Kyse on vallasta

Internetin lukitseminen kaikilta muilta paitsi omalla nimellään kirjautuneilta veisi pohjan esimerkiksi seuranhakupalstoilta. Niiden piirissä jäätä kokeillaan kepillä ja esiinnytään nimenomaan muulla tavoin kuin omalla nimellä. Olisiko Matti Vanhanen hakenut seuralaista kontaktipalstoilla esiintymättä anonyymisti? Miten poliitikot ja julkkikset pystyisivät hakemaan seurustelukumppania, jos heidänkin pitäisi esiintyä aina omalla nimellään?

Anonymiteetin ja omalla nimellä esiintymisen vaatiminen vaihtelee sen mukaan, miten ne palvelevat viranomaisten ja median omaa etua. Yksilön oikeuksia ei tällöin paljon ajatella. Esimerkiksi television chat-juontaja kertoi juuri äsken, että kyseinen kanava ei julkaise teksti- eikä kuvaviestejä lähettäjien omalla nimellä ihan vain ihmisten oman henkilöllisyyden ja yksityisyyden ”suojelemiseksi”. Todellisuudessa asia on päinvastoin: tekosyyn takana on yritys estää oman itsen mainostaminen kyseisellä kanavalla eli halu torjua TV-lähetyksen käyttämistä omiin tarkoituksiin.

Sen sijaan nettikirjoittelun yhteydessä viranomaiset ja muutamat lehdet suorastaan vaativat kirjoittamaan omalla nimellä! Se, kummalle kannalle tiedotusvälineet kallistuvat, riippuu tietenkin siitä, miten ne arvelevat kulloisenkin käytännön tukevan niiden valta-asemaa sekä kykyä säädellä ihmisten käyttäytymistä. Toisin sanoen kyse on sananvapauden rajoittamisesta, jota harjoitetaan aina, kun tontti, jolla esiinnytään, ei ole yksilön oma. Rajan ei pitäisi olla näin ehdoton, sillä eipä olisi tiedotusvälineitäkään ilman yleisöä ja osallistujia. Sananvapauteen sisältyy – ei vain viestinten oikeus päättää, mitä ne julkaisevat – vaan nimenomaan lähettäjien oikeus julkaista juuri sitä, mitä he haluavat. Vastustaessaan tätä Pekka Hyvärisen ehdotus on sananvapauden vastainen.

Nettivalvonta ei johda ihmisten murtautumiseen ahtaista ja epäilemättä hyvin rajoittavista kuoristaan vaan keskustelukulttuurin menoa entistä pahemmin lukkoon. Minulle itselleni anonyymin julkaisemisen kieltämisellä ei olisi merkitystä, koska kirjoitan kaiken muutenkin omalla nimelläni ja identiteetilläni. Mitä useammat kirjoituksiani lukevat ja osaavat yhdistää ne minuun, sitä parempi. Koska tämäkin saattaa huolestuttaa joitakin tahoja, voisi seuraava askel olla se, että kielletään myös omalla nimellä julkaiseminen. Yhtä kaikki, viranomaisvallan puuttuminen ihmisten vapaaseen vuorovaikutukseen merkitsisi ihmisoikeuksien loukkausta.

Järjen kriteeri on sanankäytön omalakisuus

Oireellista on, että vapaan argumentaation ja esittämisen rajoittamisessa ja puolustamisessa nojaudutaan entistä useammin lakeihin (jotka ihmisten säätäminä ovat aina kulttuurista ja mielipiteistä riippuvaisia) tai jumalallisiin periaatteisiin (jotka ihmisten luomina on korotettu kaiken arvostelun yläpuolelle). Niinpä sananvapauden satamaan saavuttaessa vene on aina vaarassa karahtaa karille, jonka nimi on ”laki”, ”lag”, ”law”, ”lex”, ”Quran” tai jokin muu epärationaalinen prinsiippi. Olen pitänyt periaatteenani, että hyväksyn vain sellaisen, missä on järkeä. Dialogisuus on muotorajoituksista vapaata filosofiaa, jossa katsotaan, että perustellut argumentit erottuvat rikkaruohoista omalakisesti ja luonnostaan, vapaan keskustelun pohjalta.

Huomiota herättävää on, ettei JSN ota yleensä tutkittavakseen kansallismielisinä pidettyjen kirjoittajien kanteluja, tai se antaa heidän oikeuksiensa loukkauksista kielteisen ratkaisun. JSN:n pyörittämiseen tarvittaisiin tietysti erilaista asiantuntemusta kuin K-Kaupan Väiskillä. Mutta jos on niin, että internetin ”mahdollisuuksia tärvätään herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin”, kuten Hyvärinen väittää, niin ”hyvyyden” määrittäjäksi voi asettua silloin vain viranomaisvalta itse.

Koska mitään yleisiä kriteerejä sille, mikä on herjausta, vihan lietsontaa, pornografiaa, terrorismia, väkivaltaa tai nuorison turmelemista, ei ole, voi arvon määrittäjäksi asettua vain virkavalta, mikä merkitsee tosiasiallista sensuuria, toisin kuin Hyvärinen katsoo. Ja terroristeina on pidetty yhtä hyvin Jesse Jacksonia kuin Mahatma Gandhiakin. Jos Hyvärisen ideat olisivat toteutuneet vaaran vuosien Suomessa, olisivat Pekka Peitsen ja Nauticuksen kirjoitukset jääneet julkaisematta.

Se, että Hyvärinen kaipaa uusia aseita käteen suitsiakseen nettijulkaisemista, on tietysti johdonmukaista, sillä hän on vaatinut myös kirjoja Julkisen sanan neuvoston itsesäätelyjärjestelmän piiriin. Niinpä olen arvostellut hänen toimintaansa jo aiemmin.

JSN on median eikä yleisön asianajaja

Jos kirjojen sensuroinnin kynnyksenä ei pidettäisi enää avointa ja julkista oikeudenkäyntiä vaan edesvastuu siirrettäisiin jälkikäteiskontrollista etukäteiskontrolliin, myös sensuurin käytännöllisiksi toteuttajiksi muodostuisivat kustantajat. Kustantajat puolestaan kähmivät sananvapautta jo nyt niin häikäilemättömästi, että pidän avointa ja julkista oikeudessa teloittamista vähemmän huonona vaihtoehtona kuin kirjojen hautaamista kustantamoiden takahuoneisiin.

Mitä tuo ehdotettu itsesäätely sitten on? Totuus on, että melkein kaikkia muita tuotannonhaaroja valvovat kuluttajien lisäksi myös ulkopuoliset, mutta media valvoo käytännössä vain itse itseään. Ja teoiksi muuttuessaan itsesäätely tarkoittaa lähinnä itsesensuuria, suodatusta ja median omaa tarkoitushakuista vallankäyttöä, jonka uhriksi voi joutua niin kirjailija kuin lukijakin. On hyvä muistaa, että Julkisen sanan neuvosto ei ole lukijoiden eikä sananvapauden asianajaja, vaan se on median etujärjestö, joka puolustaa vain tiedostusvälineiden omia toimintaehtoja ja kuuntelee poliitikkojen sanaa. Siksi Hyvärisen mielipiteille ei tule antaa arvoa hänen käyttäessään omaa sananvapauttaan yleisen mielipiteen- ja ilmaisunvapauden rajoittamiseen.

Kuvaa JSN:n linjasta antaa se, että neuvoston puheenjohtajina ovat toimineet muiden muassa poliitikot Kalevi Kivistö ja Jacob Söderman, ja koko laitoksen toiminta on ollut sovinnaisuuteen kannustavaa. On kielteistä, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan nykyisin myös oikeudenkäyntien todistusaineistoksi ja että niitä voidaan käyttää oikeusjuttujen perusteluina. Alan professoritaho Jukka Kemppinen kirjoittikin sattuvasti taannoisessa kolumnissaan, että ”Julkisen sanan neuvoston tehtävänä on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä”, ja ”jottei tätä huomattaisi, JSN sanoo liikuskelevansa sananvapauden asialla”.

Entä miten käy? Ennakkosensuurin lisääntyessä itsesensuuri kasvaisi, ja ihmiset menettäisivät mahdollisuutensa julkisiin oikeudenkäynteihin sekä asioiden avoimeen käsittelyyn niissä. Koska tuomitsemisen kynnys on korkeampi kuin itsesensuurin ja koska tuomitseminen edellyttää joka tapauksessa todistelua eikä pelkkää epäilyä tai syyttelyä, kustantajien lisääntynyt ”itsesäätely” johtaisi sananvapauden kapenemiseen eikä sen toteutumiseen.

Meidän oloissamme vallitseekin jo samanlainen sensuurijärjestelmä kuin totalitaarisissa valtioissa – aste vain vaihtelee. Toinen ero on, että totalitaarisissa maissa sensuuri on henkilöitynyt usein vain yhteen ihmiseen, mutta Suomessa sitä toteuttaa monta viranhaltijaa. Tämä on paljon ongelmallisempaa, sillä yhden diktaattorin mielipiteisiin voidaan vielä vaikuttaa ja niistä on helppo osoittaa vikoja, mutta Suomessa sensuuri on kattavampaa, sillä se perustuu poliittisten virkamiesten ja median konsensukseen eli eräänlaiseen sanattomaan yksimielisyyteen, käytäväkeskusteluihin sekä hyväveliverkostoihin. Yksilöiden harjoittama sensuuri on aina helppo tuomita moraalifilosofisesti, sillä se voidaan leimata mielivallaksi, mutta Suomelle tyypillinen järjestäytynyt sensuuri on vaarallisempaa, sillä sen tehosteena on poliittisesti korrekteina pidettyjä rangaistuksia.

Mikki Hiiri merihädässä

Hallitus näyttää ottavan kaiken irti myös kouluampumisten kantoaallosta, kun sisäministeri Anne Holmlund vaatii jälleen tietosuojaa alas turvallisuuden nimissä. Hänen mielestään poliisin osaamista ja resursseja pitää lisätä ”tietoverkkorikosten torjumiseksi”. Mutta miksi hän kahlehtii kaapeleita ja ripustaa sähköpaimenia nettiin? Sentapainen toiminta on tuhoon tuomittua samoista syistä kuin anonyymina esiintymisen valvominenkin.

Sen sijaan aselaille kukaan ei ole tehnyt mitään. Koska rikolliselta vaikuttavan toiminnan tunnusmerkit täyttävästä internetin käytöstä vain häviävän pieni osa on kriminaalia, netin paimentaminen on samanlaista kuin ampuisi haulikolla päin ladon seinää ja toivoisi, että joku kärpänen samalla kuolee. Haitat käyvät ilmi esimerkiksi kirjastojen käyttöön ottamista suodatusohjelmista, jotka karsivat hakukoneiden ulottuvilta yhteydet sellaisiin asiasivustoihin, joilla esiintyy esimerkiksi sanat ”terrorismi” tai ”lapsiporno”. Sensuurista kärsivät silloin miljoonat ihmiset ilman, että haaviin jäisi yhtään todellista Osama bin Ladenia, joiden saalistamiseksi olisikin toimittava reaalisessa maailmassa.

Paheksuttavaa on, että myös oppositiopuolue Sdp ilmoittaa haluavansa ”soluttaa poliiseja epäilyttäviin verkkoyhteisöihin”, eli kansalaisvapauksien rajoittamisella ja valvonnalla näyttää olevan myös pääoppositiopuolueen tuki. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä verkon poliittisilla sivustoilla leviää nimenomaan demarivallan vastainen vapaus. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Jacob Södermanin johtama uusi työryhmä tarkoittaa ”epäilyttävillä verkkoyhteisöillä” – ei kai vain Sdp:n omia kotisivuja, Sadankomiteaa, Erkki Tuomiojan sivustoa tai työttömien yhdistyksiä? Vai tarkoittaisiko epäilyttävä toiminta kokoomusta, perussuomalaisia ja Suomen Sisua?

Esimakua viranomaisvallan pohjustamasta tulevaisuudenkuvasta antaa tämä uutinen, jonka mukaan suosittua nettiblogia pitänyt kansalaisoikeustaistelija tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen Burmassa. Viranomaisten harjoittama sananvapauden kuohinta ei ilmeisesti lopu, ennen kuin valistuneet ihmiset sanovat sille yksimielisesti haisevan vastalauseensa.