28. helmikuuta 2009

Feel your anger


Hurraa! Tunnen suurempaa kiintymystä omaan maahani ja kansaani kuin koskaan ennen. Milloinkaan aiemmin hallitus ja eduskunnan enemmistö eivät ole katsoneet yhtä ylimielisesti ja röyhkeästi suomalaisia ihmisiä. Kaksi sairasta lakia: Lex Nokia ja Lex Thors. Ja molemmat samalla viikolla. Ylistetty olkoon hallitus ja vasemmisto-oppositio!

Sekä hallitus että vasemmisto menivät päätä pahkaa ihmisten vihaamien lakiesitysten taakse. Ulkomaalaislaki: 161–5! Mutta missä olivat puuttuvat 34 edustajaa? Taisivat hävetä mielipiteensä näyttämistä enemmän kuin häpesivät omaa poissaoloaan. Sdp:n Kari Rajamäkikin haukkui uutta ulkomaalaislakia monta minuuttia seisaaltaan eduskunnassa, mutta minne se kriittisyys katosi äänestyksessä, kun peukalo lipsahtikin ”jaa”-napille, vaikka ei olisi yhtään ollut pakko? Oppositiossa kun on.

Ja Väyrynen puolestaan valisti Thorsia ulkomaalaislain heikkouksista pitkällä ripityksellä, mutta ei tullut asia hänellekään mieleen äänestyksessä, vaikka on hallituksessa, ja vieläpä ulkoasiainministeriössä, jossa hän olisi voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Väyrysen täytyi tietää, että valittaminen on turhaa silloin, kun giljotiinin terä on vilahtanut. Mistä näille tyypeille maksetaan kymppitonnin kuukausipalkkaa?

Tavallaan täti Thorsin idealismi oli kyllä kaunista. Hän tahtoi tietysti vain hyvää kehitysmaiden lapsilaumoille, mutta kyllä hänen olisi kannattanut purkaa äidinvaistojaan jollakin adekvaatimmalla tavalla eikä sublimoida seksuaalisia energioitaan maailmantuskan potemiseen. Jos ministeri saa sellaisen epäluottamuslauseen kansalta kuin Thors nyt on saanut, hänen pitäisi jättää paikkansa omasta aloitteestaan. Samaa suosittelen Suvi Lindénille, joka toimii Lex Nokian esittelijänä.

Maahanmuuttajan oikeus työhön oli korjaus, jonka varjolla lakiin uitettiin entistä pahempi ongelma: oleskelulupa humanitaarisin perustein. Eikä myöskään työnteko-oikeus mikään kynnyskysymys ollut. Viittaamalla siihen hallitus vastasi asiaan, josta esitystä ei arvosteltu. Turvapaikanhakijoiden työkompetenssi kun tunnetaan. ”Työskentelylupa” avaa vain tien työttömyysetuuksien nostamiseen.

On vaikea sanoa, mistä kansan tahdon vastaiset lakiluonnokset tulevat. Onko ongelma lainvalmistelussa, yleispolitiikassa, ministeriössä vai ministereissä? Jos ongelmaketju alkaa ministeristä, se on myös kaikissa alemmissa portaissa, sillä johtava ministeri on avainasemassa lakeja luotaessa.

Helsingin Sanomat keskittyi jälleen yksipuolisesti iloitsemaan uudesta ulkomaalaislaista kuvaamalla sitä murskavoitoksi. Ja kyllä sen myötä murskaksi menee paljonkin. Perussuomalaisten päänsä pitoa ei mitenkään peittoa se, että edustajia oli vähän. Tämä muistetaan. Seuraavissa eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset saanevat 15 prosentin kannatuksen. Mutta hötkyilemättä paras. Kansa päättää, vaikka aina tulee vetoapua myös Lehdeltä.

Tuhon tiellä

Hesarin uutisen mukaan vihreät olivat ainoa oppositio, kun Lex Nokiasta keskusteltiin ensimmäistä äänestystä edeltävässä käsittelyssä. Näin vihreät lavastettiin ikään kuin hallituksen sisäiseksi oppositioksi ja omaksitunnoksi, kunnes ensi viikon lopullisessa äänestyksessä nähdään, kuinka kalliiksi ministerinpaikat vihreille tulevat.

Ja perussuomalaisten esittämästä kritiikistä pyrittiin jälleen vaikenemaan. Suosittelenkin, että kansalaiset hakeutuisivat eduskunnan lehtereille kuuntelemaan keskusteluja, sillä media referoi puheita puolueellisesti, ja televisiokin lopettaa suorat lähetyksensä yleensä juuri silloin, kun tullaan asiaan. Runsas yleisö loisi edustajille kuvan siitä, että heidän toimiaan seurataan. Siten se ohjaisi kansanedustajia valikoimaan ajatuksiaan ja sanojaan paremmin. Kunpa väliin voisi huutaa.

Vaikka eipä tässä mitään uutta ole. Ensin vene kallistuu yhdelle laidalle, ja sitten seuraa korjausliike. Perussuomalaisten menestyksen seuraavissa vaaleissa voi estää vain kansallismielisten omien rivien hajoaminen. Haiskoot Perussuomalaiset hevosenkuselta vaikka kuinka, mutta Suomen Konservatiivisen puolueen perustaminen on virhe siksi, että se johtaa tulokseen, jota internationalistit toivovat, eli kansallismielisten ihmisten vaikutusvallan vähenemiseen. Helpompi on onneksi perustaa formulatalli ja menestyä siinä, kuin on luoda tyhjästä uusi puolue. Kansallismielisten libertaarien (jollainen itse olen), olisi parempi vaikuttaa vanhojen puolueiden kautta.

Samalla kun eduskunta avaa maahanmuuton tulvaportit ja vähintään 6 000 turvapaikanhakijaa heilahtaa tänä vuonna perheineen Suomeen, Korkein oikeus puolestaan vapauttaa etiopialaisen maahanmuuttajan petossyytteistä hänen huijattuaan Kelalta 19 000 euroa ja kaupungin toimeentulotuelta 37 000 euroa. Ks. vertailun vuoksi tänne.

Samalla kun hallitus yrittää vaihtaa kansan sivistyneemmäksi, se aikoo imeä ihmisistä viimeisetkin mehut nostamalla eläkeiän yksipuolisella päätöksellä 65 vuoteen. ”Ryöstö”, sanoivat toiset.

Samalla kun Suomen talouskasvu on kääntynyt yli neljä prosenttia miinukselle, valtio ottaa kolme miljardia velkaa ja antaa miljardin pois vihreiden, vasemmiston ja kristillisten vaatimana kehitysapuna.

Samalla kun auton oma akku on tyhjä, on vaikea antaa naapureille virtaa.

Poliitikon paradoksit

Lex Nokian ja Lex Thorsin lisäksi kivenä kengässä on ollut myös uusi yliopistolaki, joka tekee yliopistoista firmojen palkkapiikoja. Ja vasta muutama vuosikymmen on ehtinyt kulua siitä, kun akateeminen ajattelu vapautui kirkon orjuudesta. Kommunismista yliopistomaailma ei ole vapautunut vieläkään.

Samalla kun julkinen valta ja yliopisto nostavat paskahousuja päättäjiksi ja professoreiksi, ne pitävät ainoat järkevät miehet koulutustaan vastaamattomissa töissä, pakottavat älymystöä noudattamaan omia järjettömiä normejaan ja pahimmillaan uhkaavat Suomen viimeisiä intellektuelleja syytteillä. Vaikka eipä minua yliopiston nykymeno paljoa sureta: internationalismille on uhrattu sekin paikka, ja professorikunta on yhtä tyhjänpäiväistä kuin Braxin, Lindénin ja Thorsin jengi. Samanlainen Sargassomeri on siis yliopisto kuin kaikki muutkin markkinatalouden ja kansainvälisyyden ihanteilla ryvetetyt laitokset, ja virkoihin päätyneet lopulta vain kadehtivat pois ajettujen vapautta. Kaatakaa siis vaan leipäpuunne ja mahdollisimman pian.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana minulta on tiedusteltu moneltakin eri taholta haluani lähteä mukaan politiikkaan. Vastaukseni on ollut aina sama: Suomi ei tarvitse kenenkään mukaan tuloa kyseiseen pöperöön vaan vapautusta poliitikkojen valheista ja parempaa sitoutumista filosofiaan. Eli ainoa annettavani olisi avoin ideologiakriittinen puhe, joka tekee selvää jälkeä a) sensuurista, b) internatsismista, c) seksuaalisuutta koskevista ajojahdeista, d) poliittisesta korrektiudesta ja e) valehtelusta. Siksi käytän itse mieluummin muotoilua: haluaisin tuoda järkeä politiikkaan. Luulen tosin, että nykyinen poliitikkokunta aiheuttaa tälle maalle niin suuret vahingot, että myös seuraavien vaalien voittajat tulevat kadehtimaan häviäjiä, kun ongelmat lankeavat voittajien käsiin. Joten ei tule ikävä, vaikka jäisin rannalle.

Minua itseäni ei innosta politiikanteko, mikäli ajatuksiaan ei saa vapaasti sanoa. Poliitikon paradoksi onkin siinä, että jos on hyviä ideoita, niillä ei ole vaikutusvaltaa ilman kannatusta. Ja kannatusta saadakseen on tingittävä hyvistä ideoista, ellei sitten ala johtaa muita. Mutta siihenkin tarvitaan puoluetta. Saa nähdä, mitä tulee tuosta Halla-ahosta, jos hän päätyy Brysseliin. Sekä Thors, Stubb että Väyrynen (eli koko ulkoministeriö) ovat hypänneet ministerin kenkiin EU-rengin roolista. Europarlamentissa menee helposti hyvä mies hukkaan.

Diibadaabaa

Koko poliittinen universumi on nykyään kaulaansa myöten täynnä niin sanottua diibadaabaa eli täysin posketonta ja mitenkään perustelematonta puhetta, poliittisen korrektiuden tuella tapahtuvaa sananvapauden kuohintaa, seksuaalisuuden vaarallistamista, kunnianloukkauskäräjiä ja poliitikkojen ylenkatseellisuutta. Niinpä on suorastaan ihme, että jopa yksi kolmesta suomalaisesta uskoo vielä oikeudenmukaisuuden toteutuvan.

Pois vedetyn perintöverouudistuksen ohella hallituksella oli hihassaan vielä toinen sosiaalipoliittinen pommi, nimittäin eläkeiän nosto, jota se oli hautonut salassa jo kauan. Ja salassa haudotaan myös sosiaaliturvan kokonaisuudistusta, eli kyllä siitäkin vielä yksi pommi syntyy.

Sikäli eläkeiän nosto oli hauska päätös, että keskustan Timo Kalli ehti jo käyttää sitä perusteena ”työvoimapulan hillinnälle” eli sille, miksi maahanmuuttoa ei tarvitsekaan lisätä. Todellisuudessa Kalli käytti pikemminkin maahanmuutolla uhkaamista verukkeena eläkeiän nostolle.

Joka tapauksessa työnantajien, työntekijöiden ja valtiovallan kolmikanta sivuutettiin kaksikannalla, jossa toteutuivat vain työnantajien ja istuvan hallituksen edut. Niinpä pöytä välikysymykselle oli katettu. Omasta puolestani tervehdin eläkeiän nostoa iloiten, sillä tietyistä syistä minulle ei ole ehtinyt karttua virkamieseläkettä, ja mikäli joskus jonkin viran saan, kellottelen siinä kollegojeni kiusaksi niin pitkään kuin laki sallii, todennäköisesti ainakin 70-vuotiaaksi.

Keksin äsken ratkaisun myös siihen, miksi vasemmisto-oppositio asettui hallituksen kannalle ulkomaalaislaista äänestettäessä: vasemmisto-oppositio haluaa antaa tukensa hallitukselle sen tehdessä huonoja päätöksiä, sillä saadessaan läpi kaikki esityksensä hallitus petaa itselleen vaalitappion ja oppositiolle voiton!

Lamaan vaipunut Suomi on puolestaan kuin etana, joka kulkee limansa avulla syvimmänkin taloustaantuman läpi ilman, että hyvätuloiset ja rikkaat köyhtyvät lainkaan. Optiomiljonäärit syövät työläisten selkänahasta kiskomaansa orvaskettä ravinnokseen, ja kurjalla kansalla maksatetaan yhtä hyvin pankkien tulevat luottotappiot kuin herrain omat eläkkeetkin.

Kyllä myös valtiontalous kuntoon saataisiin, jos valtiovarainministeriön virkamiehet ottaisivat optiojärjestelmän käyttöön ministerien omassa keskuudessa. He voisivat esimerkiksi luvata valtion obligaatioita alehintaan kaikille niille ministereille, jotka saavat valtionvelan maksetuksi.

Lennä, uneksi

Vain kateus voittaa kiiman. Siksi kovatuloiset käyttävät tilaisuuttaan hyväkseen ja kiskovat kuilun partaallakin lisää palkkaa, vaikka kyseessä olisi kuinka suhdanneherkkä ala. Finnairin lentäjien keskiansiot ovat noin 11 400 euroa ja kauko- sekä lomaliikenteen kapteenien noin 20 000 euroa kuukaudessa (siis ei vuodessa). Lisäksi päälle tulevat vapaa autoetu ja verottomat ulkomaanpäivärahat. Keskimääräinen työaika on 86 tuntia kuukaudessa, joten aikaa jää myös kokaiinibileiden viettämiseen.

Nyt kun Finnairin lentäjät ovat päättäneet kerjätä vielä korotuksia, poliitikkojen kannattaisi ehkä houkutella turkkilaisia bussikuskeja lentäjiksi. Tämä nähdään viimeviikkoisesta uutisesta, kun Turkish Airlinesin lentäjät pudottivat koneellisen maahanmuuttajia amsterdamilaiselle pellolle. Sinne joutaisivat Suomen Brysselin-koneissa parveilevat ministeritkin.

Samalla kun vähemmistövaltuutettu tuskailee, että tummaihoisia sanotaan Suomessa neekereiksi (vaikka ei saisi), homo- ja lesboväestö puolestaan paheksuu, että meitä ei sanota riittävän usein siksi, mitä me olemme, eli homoiksi ja lesboiksi. Kaukoidästä kantautuvan uutisen mukaan nämä käsitteet sensuroitiin muun muassa Oscar-gaalalähetyksestä jollakin aasialaisella TV-kanavalla. – Emmekö saa olla omaa rotuamme?

Samalla kun Helsingin Sanomat raportoi, että monikulttuurinen euroviisuduo hermostuttaa tätä nykyä Israelissa, on syytä kysyä, miksi kyseisen kaksikon molempia osapuolia ei suljeta pois kisoista. – Onko Israel Euroopassa? Hetkinen. Ja missä ne viisut nyt järjestetäänkään? Venäjällä! Laaja on nykyään Eurooppa. Viisujen tämänhetkisen isäntämaan voisi sulkea pois kisoista jo Etelä-Ossetiassa käymänsä hyökkäyssodan vuoksi.

Viha on terapeuttista ja tukee oikeudenmukaisuutta. Ei pidä luoda rauhaa ennen oikeutta, sillä rauha ilman oikeutta on vain jatkuvan sotatilan vahvistus. Feel your anger.


25. helmikuuta 2009

Marski ja Alex


Katariina Lillqvist onnistui lilliputtimaisen Mannerheim-produktionsa kanssa jotenkuten, sillä nukketeatterituotannon kokoinen hanke tähän maahan mahtui. Sen sijaan Renny Harlinin vuosien haave, historiallinen suurelokuva marsalkka Mannerheimista, pulahti pohjaan, kun kansainväliset rahoittajat torppasivat häneltä tukensa juuri ennen kuvausten alkua.

Mitä jos Harlinkin kokoaisi itsensä ja tekisi hetero-Mannerheimin sijasta homo-Marskin? Ainakin minulla on käsitys, että gay-genressä menestyy aivan kaikki budjetista riippumatta. Ja olisihan elokuvalle esikuva Oliver Stonen Aleksanteri-elokuvassa (Alexander 2004). Kyseisen elokuvan valmiiksi saaminen maksoi 150 miljoonaa dollaria, joten on ihme, mikäli maailmasta ei löydy sitä 10 miljoonaa euroa, jonka Harlinin suunnitelman toteuttaminen arvion mukaan maksaa.

On naurettavaa, mikäli suurelle sotapäällikölle omistettu nimikkodraama jää nykyaikana pelkän nukketeatteriesityksen varaan, olipa Marski sitten hetero tai homo. Solar Filmsin Mannerheim-budjetti on vielä kansainvälisesti katsoen vaatimaton verrattuna siihen, kuinka paljon aihe tarjoaa aineksia häikäisevään elokuvaan.

Tärkeintä olisi irrottaa Marski perinteisestä kansalais-, talvi- ja jatkosodan paatoksesta. Sen tarinan me jo tunnemme, ja sisäpolitiikkaan juuttuminen estää elokuvan välittymisen ulkomaille. Kiehtovinta olisi hyödyntää aiheen koko rikkaus ja esittää Mannerheim maailmanhistorian viimeisenä ratsastavana kenraalina, joka taisteli Venäjän–Japanin sodassa vuosina 1904–1905, teki 14 000 kilometriä pitkän ja kaksi vutta kestäneen tutkimusretken Aasiaan, keräsi Kansallismuseolle 1 200 esinettä, nimitettiin keisarin seurueen jäseneksi, palveli Itävalta-Unkarin ja Romanian rajalla ratsuväkikomentajana vuonna 1914, kokosi poikien alastonvalokuvakokoelman ja sivutoimenaan kukisti Venäjän vallankumousta seuranneen kapinan Suomessa sekä suoritti rauhanturvatoimia Pohjolassa pysäyttämällä puna-armeijan hyökkäyksen itärajalle.

Vaikuttavan tarinan lisäksi tarjolla ovat ainekset visuaalisesti loisteliaaseen elokuvaan, joita on tehty niin samuraista kuin antiikin suurista sotapäälliköistäkin, kunhan tämä aihe vain rohjettaisiin nostaa pois latteasta realismista ja piirtää esiin kaikki se myyttisyys, joka tekee päähenkilöstä vielä paljon totuttua isomman.

24. helmikuuta 2009

Jyvä kurkkuun


Hallitus on edennyt toimikaudellaan puoliväliin, ja seuraa niin sanottu puoliväliriihi. Se puolestaan uhkaa panna ainakin muutamille hallitustahoille jyvän kurkkuun, kuten heinäkuiselle käelle. Esimerkiksi Astrid Thors on osoittautunut todelliseksi helvetinkoneeksi puuhatessaan tähän maahan katastrofaalista ulkomaalaislakia. Eräänä merkkinä hallituksen sisäisestä tervehtymisestä Jyrki Katainen puolestaan arvioi viime viikolla, että perusteltuja maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä esittävät ihmiset on työnnetty automaattisesti syrjään ja leimattu rasisteiksi.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: Astrid Thors todisti Kataisen kannanoton oikeaksi tuomitsemalla sen hallitusohjelmasta poikkeavaksi ”välistävedoksi”. Todellisuudessa Thors itse on ollut kaikkien välistävetojen äiti ja isä luodessaan Suomen kansan enemmistömielipiteen vastaista ulkomaalaislakia. Hän on aiheuttanut ongelmia kaikkialla. Yksi niistä oli vaatimus nuuskanmyynnin tuontirajoitusten purkamisesta. Miksi ihmeessä hallituksen pitäisi noudattaa mikropuolue Rkp:n sekopäistä maahanmuuttolinjaa, kun koko hallitusohjelmakin on luotu kokonaan toisenlaisessa talous- ja työllisyystilanteessa? Laipiot kiinni ennen kuin laiva uppoaa, sanon minä.

No niin. Huomenna eduskunta äänestää Lex Nokiasta ja ensi viikolla Lex Thorsista eli ulkomaalaislain muutoksesta. Esitykset tietenkin hyväksytään, ja kansalaisten tehtäväksi jää pelkkä syyllisten ylös kirjaaminen. Ihme, ettei suurin oppositiopuoluekaan osaa tai halua käyttää paremmin hyödykseen sitä vastarintaa, jota kansan enemmistö pursuaa vastustaessaan molempia lakihankkeita. Ilmeisesti demarit eivät halua luoda itsestään mielikuvaa kaikkien siltojen polttajina, sillä he kyttäävät paikkaa seuraavaan hallitukseen Rkp:n rinnalle. Mutta mitä se kannattaa, jos puolue menettää tämän sovinnaisuutensa tuloksena äänestäjänsä? Helsingin Sanomien lukijoista kaksi kolmasosaa arvioi, että istuva hallitus on epäonnistunut tehtävässään.

Todellakin: hallitus ei ole onnistunut estämään sen enempää maahanmuuttoa kuin maahanmuuttokriittisyyden kasvuakaan. Tämä johtuu siitä, että näiden asioiden välillä on kausaalinen riippuvuus: maahanmuutto johtaa maahanmuuttokriittisyyteen. Toiseksi hallitus ei ole onnistunut edistämään eikä estämään työantajien pyrkimystä haalia maahan halpatyövoimaa, koska maahanmuutto ei ole ollut ensinkään työperäistä. Lisäksi hallitus ei ole pystynyt estämään tietoliikenteen urkintalain voimaantuloa, Nokian harjoittamaa uhkailua eikä ihmisten vihaa tarkkailuyhteiskuntaa vastaan. Hallitus ei ole onnistunut myöskään henkilökohtaisessa elämässään (huokaus). Hallitus on siis epäonnistunut.

Television eilisessä Tuomio-ohjelmassa pohdittiin, onko maahanmuutto hunningolla. Johanna Korhonen puolusti maahanmuuttoa Ajatus-kirjojen kustannusjohtajana toimivan Jan Erolan esittämää kritiikkiä vastaan. Jos Johanna Korhosen irtisanominen perustui hänen lesbouteensa, se oli väärin. Mutta jos se perustui hänen taustaltaan paljastuneisiin poliittisiin mielipiteisiin, se oli oikein. Kukaan ei tule koskaan tarjoamaan Korhoselle sataatuhatta euroa sen enempää irtisanomisesta kuin mistään muustakaan palveluksesta noiden mielipiteiden perusteella. Hänen olisi kannattanut ottaa rahat ja juosta.

18. helmikuuta 2009

Pippi Långstrumpan sukkahousut


Olin eilen eduskunnassa seuraamassa ulkomaalaislain muutosesityksen loppukäsittelyä. Valiokunta on muuttanut ehdotustaan niin, että laki antaisi pakolaisille ja turvapaikanhakijoille luvan hakea sekä vastaanottaa Suomessa työtä. Tätä pidetään yli puoluerajojen nyt sellaisena korjauksena, jolla laki aiotaan runnoa läpi. Ainakin laulanta vaikutti siltä.

Maahanmuuttajat eivät kuitenkaan ole Suomessa työttöminä siksi, että he eivät saisi tehdä tässä maassa työtä. Ongelma on, että turvapaikanhakijoista ja pakolaisista lähes kaikki ovat kielitaidottomia ja usein myös ammattitaidottomia, ja siksi he ovat yksipuolisesti holhottavia.

Ongelma on, että työnteolla perusteltua on maahanmuutosta vain noin kymmenen prosenttia. Ongelma on, että maahan virtaa Itä-Euroopan EU-maista myös laillisia maahan tulijoita, jotka suostuvat tekemään työtä huonommilla ehdoilla kuin suomalaiset. Ongelma on, että humanitaarisen maahanmuuton tuloksena saapujat eivät pysty tuottamaan sosiaalikulujen pantiksi mitään vastiketta yhteiskunnalle. Tällä politiikalla heikennetään suomalaisten oloja ja työehtoja.

Ensisijaisena ongelmana ei siis voida pitää sitä, että ulkomaalaisilla olisivat Suomessa heikot oltavat, vaan keskeisin ongelma on, että lisääntyvällä työvoiman maahantuonnilla aiheutetaan työttömyyttä ja kuluja suomalaisille. Romahtanut talous ei tarvitse lisätyövoimaa eikä lisäkustannuksia.

Ulkomaalaisille annettava lupaus työnsaannin helpottumisesta ei korjaa lakiesitystä lainkaan vaan tekee siitä entistäkin kehnomman. Jokaisen logiikkaa ymmärtävän luulisi oivaltavan, ettei keskeistä ole tähänkään asti ollut se, saavatko turvapaikanhakijat ja pakolaiset työskennellä Suomessa, vaan se, että Suomessa ei tarvita nykyistä enempää työvoimaa, sillä sitä on työttömänä omastakin takaa.

Tässä mielessä hallituspuolueiden näkökannat eivät ole olleet perusteltuja, ja lakiehdotus pitäisi hylätä. On käsittämätöntä, miksi maahan yritetään säätää ulkomaalaislaki, joka höllentäisi käytäntöä jopa enemmän kuin koko ongelman alkuna ja juurena oleva EU-direktiivi vaatii.

Humisevaa humanismia

Eduskunnan puhekattilasta kuultiin myös käsityskantoja, joiden mukaan maahanmuuttoa pitäisi rajoittaa sillä perusteella, että siihen liittyy ihmiskauppaa. Entinen sisäministeri Kari Rajamäki ilmeisesti tietää, mistä puhuu. Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita on ennusteen mukaan tulossa Suomeen ensi vuonna peräti 6 000, vaikka maassamme on vain 2 000 vastaanottopaikkaa. Niidenkin ylläpito maksaa 17 000 - 32 000 euroa vuodessa paikkaa kohti riippuen siitä, onko tulija aikuinen vai lapsi.

Hinta on niin korkea, että en lainkaan ihmettele, miksi puhutaan ihmiskaupasta ja turvapaikkashoppailusta. Samanaikaisesti vihreät ja vasemmisto näkevät myönteisenä sen, että uuden lain mukaan humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa ei enää erotettaisi toisistaan. Miten niitä voitaisiin erottaa käytännössäkään, kun molemmat ovat yhtä tarpeettomia? Lama ampui alas työvoimapulan, ja niin sanottuun humanitaariseen maahanmuuttoon liittyy perusideologiana monikulttuurisuuden edistäminen, joka on jo osoittanut oman lahoutensa muualla Länsi-Euroopassa.

Myös yliopistolla esitetyt juhlapuheet ulkomaalaisten tutkijoiden houkuttelemisesta Suomeen ovat raivostuttaneet suomalaiset, kun maahanmuuttajia rekrytoidaan suomalaisten verovaroilla ylläpidettyihin yliopistovirkoihin Suomen kansalaisten ohi. Sen enempää ulkomaalaisten tieteenharjoittajien kuin muidenkaan tulijoiden kotouttamiseen ja olojen mukavaksi tekemiseen ei pidä kaataa enää lanttiakaan rahaa.

Outoa on, että maahanmuuttoa koetetaan oikeuttaa tarkastelemalla asioita aina vain maahanmuuttajien näkökulmasta. Maahan pyrkijä nähdään jonkinlaisena suurisilmäisenä lapsukaisena, jonka oletetaan katsovan pohjoismaista ihmistä kuin uutta Jumalaa. Totuus on, että maahanmuuttajat käyttävät jatkuvasti hyväkseen länsimaiden hyväuskoisuutta, aivan kuten Ben Zyskowiczin esiin nostamasta esimerkistä havaittiin (kyse oli irakilaisen huumekauppiaan käännyttämiseen liittyvistä koukeroista).

Tässä mielessä vihreiden ja vasemmiston puheet, joissa maahanmuuttaja nähdään aina ”syrjäytymisvaarassa olevana” ja maahanmuuton keulaporttien aukaisu ”suojelun parantamisena” on pelkkää hallintodiskursiivista sanahelinää. Se on karussa ristiriidassa arkitodellisuuden kanssa. Miksi suojelun tarpeessa olevana ei nähdä suomalaista lähiöasukasta? Miksi syrjäytymisvaarassa olevana ei pidetä suomalaista ihmistä, jolta maahanmuuttaja vie työpaikan silloin, kun tämä työtä suostuu ottamaan vastaan?

Ministerit puun ja kuoren välissä

Ainoa syy, jonka vuoksi hallituspuolueet, kristilliset ja suuri osa vasemmistosta maahanmuuttoa ajavat, perustuu Euroopan unionin painostukseen. Ongelman A ja O on EU-direktiivi. Ministerit ovat puun ja kuoren välissä. He eivät kehtaa sanoa Euroopan unionin ministerineuvoston kokouksissa, että Suomen kansa ei halua lisää maahanmuuttajia. Toisaalta he ovat itse sitoutuneet Euroopan unionin strategisesti virheellisiin ja filosofisesti perustelemattomiin ohjelmanjulistuksiin, joilla pyritään edistämään työvoiman liikkuvuutta EU-maiden välillä ja houkuttelemaan halpatyövoimaa myös EU:n ulkopuolelta. Niinpä ministerit eivät pysty tunnustamaan suomalaisille, mistä heidän ajamansa maahanmuuton edistäminen johtuu: heitä hävettää, sillä he joutuvat kumartelemaan kollegoilleen EU:ssa, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiin Brysselistä.

Suomen kansan tahdosta kukaan ei suostu puhumaan mitään, vaikka ulkomaalaislain muutoshanketta vastaan on jätetty 30 000 nimen adressi. Hallitus on typistänyt puolustelunsa väitteeseen, että eduskunnassa esitystä kritisoi vain yksi perussuomalainen valiokunnan jäsen, joka rohkeni poiketa rivistä. Kirjatkaa nyt ihmeessä äänestystulokset seuraavia vaaleja varten muistiin, niin osaatte sitten valita näitä poikkeuksia eduskuntaan lisää.

Asiasta keskusteltiin myös Ajankohtaisen Kakkosen maahanmuuttoillassa (ohjelman voi katsoa netti-TV:stä), mutta keskustelussa ei ollut mitään uutta. Perusfilosofia on vinksin vonksin kuin Pippi Långstrumpan sukkahousut. En haluaisikaan enää lisää keskustelua, ja siksi olen kirjoittanut asiasta selkeät johtopäätökseni.

Parhaan puheen eduskunnassa piti Pirkko Ruohonen-Lerner, ja parhaan kommentin heitti Veltto-Virtanen, joka Nelosen TV-kameroiden samaan aikaan sammuessa lausui toimittaja-aitiolle: ”Kamerat pantiin kiinni, ettei totuus paljastu.”

Ainoa vaihtoehto?

Sanoma-konsernin kampanja Jussi Halla-ahoa vastaan näyttää jatkuvan Ilta-Sanomien lypsettyä Timo Soinilta Halla-aho-kriittisen kommentin ja Helsingin Sanomien suurentaessa sen omille sivuilleen. Mielestäni Halla-aholla ei ole mitään hävettävää, eikä järjen käyttämisestä pidä rikosta tehdä.

Uhatessaan Halla-ahoa potkuilla Soini haukkuisi joka tapauksessa väärää puuta, ellei sitten kyseessä ole jokin puhdistautumisriitti. Rasismi, josta Soini puhuu, on suomeksi rotusortoa, mutta rotuargumenttia Suomen poliitikoista ei ole käyttänyt tietääkseni kukaan. Tekeillä olevan maahanmuuttolainsäädännön arvostelu ei ole rasismia, sillä eiväthän nekään, jotka arvostelevat kalastuslakia, vastusta suinkaan kalastusta, kuten Soini itsekin tietää. Niinpä rasismista irtisanoutuminen on yhtä turhaa kuin rasismista syyttelykin.

Kyseessä oli jälleen Sanoman yritys lyödä kiilaa maahanmuuttokriittisten keskuuteen. Halla-ahon Yleisradiota vastaan nostamaa esitutkintaa säikähtänyt Yleisradio otsikoi asiasta kokonaan toisin (”Soini kummeksuu erottamispuheita”), ja Halla-ahon omat kommentit voitte lukea hänen blogistaan.

Pientähän se on tietysti akateemisen tohtorin sananvapaus median sananvapauteen verrattuna, eivätkä näytä eduskunnassa menevän läpi edes tusinan oikeusoppineen kannanotot Lex Nokiaa koskien. Mutta rajansa sitä on valheellisuudellakin.

17. helmikuuta 2009

Pinnan alla kuhisee


Olen aina tykännyt sukellusvene-elokuvista. Wolfgang Petersenin ohjaama Das Boot – Sukellusvene U-96 on tämän alan klassikko, mutta myös muissa sukellusvenefilmeissä on hyvä deep under -fiilis; on maskuliinista meininkiä. Valtamerten syvyyksissä juonen kuviot tiivistyvät tavalla, joka välittyy kotikatsomoihin asti. ”Hulluina Iivanoina” tunnetut ketunlenkit vangitsevat Tom Glancyn romaanista ja samannimisestä elokuvasta Punaisen lokakuun metsästys tutulla tavalla. Asiaan liittyy seikkailumieltä ja partiopoikamaista jännityksen tunnelmaa.

Mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää. Lehdet kertoivat tänään, että Britannian ja Ranskan ydinsukellusveneet kolhivat toisiaan Atlantilla. Tämä on nyt sitä Nato-maiden salaista yhteistyötä. Lähes samanlainen tilanne esiintyi Das Bootissa, jossa U-96 ja toinen, muuan kapteeni Thomsenin kipparoima, vene kohtasivat valtameren pärskeissä. Pasifistina esitetty sukellusveneen kapteeni paheksui tapausta tällöin matkassaan olleelle päämajan tarkkailijalle (lainaus elokuvan poliittisesti korrektista käsikirjoituksesta): ”Saksalla on tusina venettä Grönlannista Azoreille, mutta täällä kaksi melkein törmäävät toisiinsa! -- Jossakin on vikaa. -- Toivon teidän raportoivan tästä sodanjohdolle!”

Mutta takaisin nykypäivään. Kyllä Britannian ja Ranskan meriministeriöitä nyt varmaan harmittaa, kun tuolla tavalla jäivät kiinni koiruuksistaan. Vain vähän aikaa sitten uutisissa kerrottiin, että kaksi satelliittia puolestaan törmäsi toisiinsa Siperian yläpuolella avaruudessa. Ei siis tarvitse enää satelliittiparkojenkaan - noiden yksinäisyyden vertauskuvien - kiertää maata onnettomassa ulkopuolisuudessaan, vaan nyt nekin voivat sympaattisesti kohdata toisensa avaruuden tähtitarhoissa.

Sen sijaan sukellusveneet, nuo perisynnin ja perkeleellisten aikeiden peittelyyn valmistetut helvetinkoneet, jotka lymyävät syvien vesien sameudessa kuin Aatami Jumalaansa piilossa syntiinlankeemuksen jälkeen: ne ovat todellisia tuomiopäivän Belsebuubeja, jotka sietäisivätkin upota sylten syvyyksiin – toisin kuin taivaan kannella kimmeltävät hyötysatelliitit, jotka loisteellaan kirkastavat avaruuden ääriin kurkottavien lapsilaumain katseet.

”Windows-tuessa, miten voin auttaa?”

Filosofi Herbet Marcuse arvosteli perhekäsitteiden yhdistämistä sodankäyntiin teoksessaan Yksiulotteinen ihminen. ”Submarine Command System Next Generation” puolestaan on Microsoftin kehittämän Windows-käyttöjärjestelmäversion nimi. Myös siinä yhdistyvät pehmeän lajinsäilytysideologian ja julman ydintuhon arvomaailmat kyynisellä tavalla.

Royal Navy ilmoitti juuri viime joulukuussa ottaneensa The Next Generationin käyttöön omissa ydinsukellusveneissään. ”SMCS NG” kuulemma säästää englantilaisten veronmaksajien rahoja peräti 22 miljoonaa puntaa seuraavien 10 vuoden aikana, kun taas pelkkä järjestelmän asennus 11 veneeseen maksoi 24,5 miljoonaa puntaa.

Tony Blairin viimeisiksi virkatöikseen junailema Britannian ydinsukelluslaivaston käytössä pitäminen seuraavien 30 vuoden ajan maksaa nykykurssin mukaan noin 30 miljaria puntaa eli Suomen valtion yhden vuoden budjetin verran. Kun Suomen valtion puolustusbudjetti kokonaisuudessaankin lohkaisee vain pari prosenttia vuotuisesta tulo- ja menoarviosta, paljastuvat Puolustusvoimiemme kenraalien lelulistat vielä suhteellisen halpahintaisiksi (ks. edellistä kolumniani).

Tavanomaisiin aseisiin sijoittaminen kannattaa aina, mutta ydinpommeista ei ole käytännön sodissa kuin paperipainoiksi. Vaikka ydinaseilla uhkaileminen perustuukin tuhon mahdollisimman kattavaan varmisteluun, niiden hallussapitäjien perimmäisenä (mutta ristiriitaisena) intentiona on pitää aseet mahdollisimman pitkään käyttämättöminä. Vaikeus liittyykin siihen, miten ihmiskunnalle voitaisiin uskotella, että joku tilaisuuden tullen käyttäisi ydinpommejaan. Siihen puolestaan tarvitaan poliitikkojen olkapäiden takaa kurkkivia niin sanottuja Washingtonin ja Moskovan haukkoja, jotka pyrkivät esiintymään tarpeeksi kaheleina aloittaakseen ydinsodan rauhan turvaamiseksi.

Kyse on siis kansainväliseen politiikkaan liittyvästä peliteoriasta. Silti kukaan ei ole keksinyt, mihin suuria pommeja voisi käyttää. Ne tuhoavat mahdollisen sotasaaliin, aiheuttavat moraalisen närkästyksen ja kirjataan pysyvästi historiaan, kuten Viipurin pamaus.

Kyseessä on siis tehoton joukkotuhoase, joka ainoastaan tappaa ihmisiä. Ihmisiä puolestaan ei enää koeta omaisuudeksi eikä voimavaraksi, kuten ennen, vaan enintään ekologiseksi uhaksi. Strategisten kohteiden haltuun saaminen riittää. Avuksi on, jos vihollisten aseet tuhoavat itse itsensä, niin kuin ruotsalainen JAS-rauhanhävittäjä tai venäläinen sukellusvene Kursk, joka pulahti pohjaan Barentsinmerellä vuonna 2000.

Viisainta olisikin poliittisin keinoin torjua ne uhat, joita ei voida estää sotilaallisella pelotteella. Eräs tällainen uhka on valtioiden valtaaminen rauhanomaisesti, ilman sotaa: pelkillä taloudellisilla ja demografisilla keinoilla, kuten yrityskaappauksilla ja maahanmuutolla.

Merten salaisuudet

Pinnan alla liikkuville sukellusveneille tapahtuu monenlaisia asioita. Maailma tuskin nukkuisi paremmin, jos ihmiset tietäisivät, että satametrisiä aluksia ajetaan merten syvyyksissä pelkkien kuunteluhavaintojen ja kompassin turvin, vailla kaikuluotainta, jonka käyttö paljastaisi oman sijainnin viholliselle.

Punaisesta lokakuusta kertovan elokuvan on joskus väitetty perustuvan todellisiin tapahtumiin, aivan kuten elokuvan The Widowmaker pohjana olleen sukellusvene K-19:nkin tarinan. Pitkä aika ei ole myöskään siitä, kun eräs USA:n laivaston sukellusvene pintaan noustessaan pirstoi japanilaisen kalastajaveneen pillun päreiksi vieden monta hyvää seiloria Poseidonin valtakuntaan.

Ja siellä ne edelleen kruisailevat merten syvyyksissä kuin jotkin kaapissa elävät bi-ukkomiehet. Tosimiesten stooria.

15. helmikuuta 2009

Suomen lopettaminen


Suomen lähes kaikki puolustusmäärärahat hupenivat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa kahden suuren panssarilaivan rakentamiseen. Kalliin ja tuohon aikaan edistyksellisen asevarustelun vuoksi Suomen armeijan kehittäminen jäi pitkäksi ajaksi retuperälle. Toinen laivoista upposi Hankoniemen edustalle ajettuaan peiteoperaatiossa miinaan 13.9.1941, minkä jälkeen toinen ajettiin piiloon Kotkan edustalle, kunnes se sodan jälkeen jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliittoon.

Korkeasti kehittyneet ja kalliit aseet eivät sovi kovin hyvin pinta-alaltaan laajan ja harvaan asutun maan puolustamiseen. Ne on pian ammuttu ilmaan tai sieltä alas. Myöskään suppeat nopean toiminnan joukot ja ammattiarmeija eivät riitä Suomelle. Sodankäynnin teknistyminen ei poista tavanomaisen armeijan tarpeellisuutta, mutta se luo kyllä lisävaatimuksia puolustukselle. Siksi on perusteetonta ajaa alas reserviläisjoukkoja ja luopua vaivihkaa yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä enemmän luotetaan siihen, että tulevaisuudessa käydään vain taloudellista tai informaatiosotaa, sitä korkeammaksi perinteisen sodan riski kasvaa.

Eräs toinen historiallinen virhe 1930-luvun määrärahasupistusten ja hienojen hankintojen lisäksi oli sodanjohdon päätös kutsua suuri osa rintamamiehistä kylvötöihin kevätkesällä 1944, juuri ennen Kannaksen suurhyökkäyksen alkamista. Vastaavia virheitä edustavat nykypäivänä päätös liittyä Ottawan miinakieltosopimukseen ja Puolustusvoimien vahvuuksien ja resurssien heikennykset.

On kenties oikein lähteä oletuksesta, että tulevaisuudessa ei käydä niin sanottua rintamasotaa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä ei ole tarkoitus tuhota sen enempää siviilejä kuin sotilaitakaan vaan lamauttaa yhteiskunnan toimintoja. Mutta on myös väärin kuvitella, että sodankäynti koostuisi pelkästä strategisesti tärkeiden kohteiden suojelusta, jota toteuttavat hämähäkkimiesten tavoin seinänvierustoja kiipeilevät trikoosukkasotilaat. Sen sijaan tulevaisuuden sodankäynnissä jokaisen on puolustettava itseään. Tämän vuoksi sotilaskoulutus pitäisi antaa jokaiselle kansalaiselle eikä vähentää reserviläisten määrää.

Sota on korkein laki

Kansanedustajat saivat viime viikolla eteensä valtion uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon. Aina kun eduskunnassa käsitellään Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, kenraalit saavat lisää harmaita hiuksia. Mistä tämä johtuu?

Politiikka on erilaista kuin sodankäynti siksi, että politiikka perustuu vapaisiin valintoihin – sodankäynti ei. Eduskunnassa voidaan tehdä esimerkiksi sosiaali- ja työvoimapolitiikkaa, jonka perustana ovat suhteellisen vapaat poliittiset valinnat. Sen sijaan puolustuspolitiikan tarve ei perustu vapauteen vaan äärimmäisiin pakkotilanteisiin ja niiden uhkaan. Tämä merkitsee, että puolustuspolitiikkaa tehdään väistämättömien syiden vuoksi, joissa valinnanvaraa ei ole – muuta politiikkaa taas vapauden ilmentämiseksi ja joskus jopa huvin tai hauskuuden vuoksi.

Politikoimaan tottuneet edustajat voivat erehtyä luulemaan, että sodan ja rauhan kysymykset ovat heidän päätettävissään. Myös perustuslaki (11.6.1999/731) erehtyy siinä suhteessa, että sen mukaan sodasta ja rauhasta päättää tasavallan presidentti eduskunnan suostumuksella (93 §). Todellisuudessa poliitikot eivät päätä siitä. Vihollinen päättää, milloin sota alkaa. Poliitikot päättävät vain sotatilan tai rauhantilan julistamisesta. Tämän vuoksi näkemys, että poliitikot voivat ratkaista aseellisen maanpuolustuksen tarpeen, on väistämättä virheellinen.

Eduskunta ei siis voi paljoa politikoida puolustusmäärärahojen tarpeellisuudella, mikäli itsenäisestä Suomesta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta halutaan pitää kiinni. Sota on ylin laki. Eduskunta voi vain miettiä, minkä verran puolustusresursseja lisätään tai vähennetään.

Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin

Eduskunnan asennoituminen Suomen aseelliseen puolustamiseen näyttää surkealta. Tuhopuolue vihreiden sirkeäsilmäinen helsinkiläisedustaja Johanna Sumuvuori sumutorvesi puheenvuorossaan, että ”tilanteessa, jossa maa on syvässä taantumassa, on puolustusmenojen pysyvään kasvuun sitoutuminen kestämätöntä”. Paljon kestämättömämpää lienee kuitenkin se, jos puolustus ei kriisitilanteessa kestäisi.

On kummallista, että hallituksessa voi istua puolue, joka noin selvästi asettuu puolustusministeri Häkämiehen esittämiä indeksikorotuksiakin vastaan. Häkämiehen mukaan ilman korotuksia yksi varuskunta joudutaan jälleen sulkemaan, ja hänen ehdotuksensa myös naisten kutsumiseksi vapaaehtoisesti aseisiin väestökadon paikkaamiseksi on täysin perusteltu. Kun vihreät todennäköisesti asettuvat vastustamaan myös kuudennen ydinvoimalan rakentamista, on lähtöpassit hallituksesta jaettu.

Perussuomalaiset sopisivat paljon paremmin hallitusvastuuseen, aivan kuten Timo Soinin kanta osoittaa. Soinin mukaan puolustusmenojen leikkaukset pakottavat Suomea Natoon. Suunta voi olla oikea mutta määrärahaleikkauksilla pakottava menetelmä väärä. Omasta mielestäni Suomen olisi hyvä liittyä Natoon, mutta vain jos se ohjaisi lisäämään valtakunnan puolustamiseen ohjattavia menoja. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä tuleva komentaja Ari Puheloinen on asiasta viime aikoina puhellut.

Vihreiden ohella myös demarit tekevät päätöntä politiikkaa pitäessään tavanomaisia puolustusmenojen indeksitarkistuksia ”käsittämättömänä arvovalintana”, kuten Jutta Urpilainen expressis verbis lausui. Ymmärrän tämän epätoivoiseksi yritykseksi tehdä oppositiopolitiikkaa, johon kuuluu se, että vastustaa täytyy. Laittakaa nyt toki kaikki Puolustusvoimien heikentämisen kannalla olevat pölvästit nimenne selvästi näkyviin, jotta ansionne pääsevät esiin, kun Suomi seuraavan kerran joutuu sotaan ja ihmisiä kuolee lumihankeen kouluttamattomuuden vuoksi.

Naisten Suomi

Oletteko muuten huomanneet, että politiikan järkevyys ja järjettömyys eivät riipu niinkään puoluekannasta kuin sukupuolesta. Esimerkiksi vihreissä absurdeja näkökantoja ovat esittäneet lähinnä naiset (Tuija Brax Lex Nokiaa, sähköistä äänestystä ja kansalaisten nettitarkkailua edistävillä toimillaan, Sirpa Hertell perussuomalaisten ajojahdillaan ja Johanna Sumuvuori tässä kirjoituksessa kerrotuilla mielipiteillään).

Miehet ovat olleet paljon järkevämpiä, esimerkiksi vihreissä Jyrki J. Kasvi ja Osmo Soininvaara nettisensuuria arvostellessaan. Demareissa monilla miehillä, kuten Kari Rajamäellä, on järkevän kriittinen maahanmuuttokanta, kun taas puolueen naiset juoksevat päätä pahkaa sen tapaisten tasa-arvohankkeiden perässä, joilla poljetaan kantaväestön etuja. Samoin kokoomuksessa älyttömyyksiin ovat langenneet lähinnä naiset, esimerkiksi Suvi Lindén nettisensuurin ja Lex Nokian edistämisellään ja Anne Holmlund laiminlyömällä aselain tarkennukset. Sen sijaan miesten otteet ovat olleet paljon vastuullisempia, kuten Jyrki Kataisen ja Jyri Häkämiehen toimista nähdään.

Naiset eivät juuri koskaan myöskään hyökkää, puolusta eivätkä laadi valtaussuunnitelmia tai strategioita (paitsi ollessaan feministejä, jolloin he puolustavat itseään), vaan he yleensä vain myöntyvät, sovittelevat ja antavat periksi. Lyhyesti sanoen: naispoliitikot ovat miehiä huonompia johtajia ja neuvottelijoita.

13. helmikuuta 2009

Perussuomalaisten mahdollisuudet


Kristillisdemokraattien karvaimpia kokemuksia oli se, kun Pertti ”Veltto” Virtanen valittiin Pirkanmaalta eduskuntaan vuonna 2007 kristillisdemokraattien äänillä. Perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vaaliliitto oikeutti yhteen paikkaan, jolloin eniten ääniä saanut meni läpi. Hän sattui olemaan Veltto.

Samanlaiseen matematiikkaan tuntuu nojaavan perussuomalaisten taktiikka tulevissa eurovaaleissa. Perussuomalaisten puoluehallitus ilmoitti viime viikonloppuna olevansa menossa vaaliliittoon kristillisdemokraattien kanssa. Timo Soinin arvio siitä, että puolueiden tämänhetkinen yhteiskannatus (noin 13 prosenttiyksikköä) riittäisi kahteen paikkaan ja että läpi menisi kaksi ehdokasta, voi olla oikea – samoin näkemys siitä, että liitto on tekninen eikä ideologinen. Puolueilla ei ole paljonkaan aatteellisia yhtenevyyksiä. Esimerkiksi kehitysavusta kristillisillä ja perussuomalaisilla on tunnetusti päinvastainen kanta.

Kiintoisaksi taktinen kuvio menee, kun kysytään, kuka äänestäsi perussuomalaisia tietäen, että äänet voivat mennä kristillisten hyväksi. Tai kuka äänestäsi kristillisiä tietäen, että hyödyn saa perussuomalainen? Oma analyysini: epävarmuus saattaa leikata vaaliliiton yhteiskannatusta, jolloin hyödyn kerääkin kokoomus. Voi olla, että omalla listallaan perussuomalaiset saisivat yksin jopa 15 % äänistä. Jos äänestysprosentti nousee 50:een, kuten arvellaan, niin liikkeelle lähtevät silloin EU-kriittiset tahot, ja perussuomalaisten kannatus voi nousta jopa lähelle suuria puolueita. Vaaliliitto heikentää arvioni mukaan persujen omaa nostetta jonkin verran.

Äänestäjien kesken alkaakin kiintoisa spekulointi. Koska valituiksi tulevat kaksi tai kolme eniten ääniä saavaa, tämä ohjaa keskittämään äänet vain vahvimmille ehdokkaille, jotta juuri he nousisivat kärkeen. Ehdokkaansa saa siis läpi se puolue, jolla on vahvimmat yksilöehdokkaat. Kun kristillisten EU-parlamentaarikko Eeva-Riitta Korhola loikkasi viime vaalien jälkeen ensi töikseen kokoomukseen, kristillisillä ei ole heittää kehiin ketään erityisen vahvaa ehdokasta, jolla olisi valmista kannatuspohjaa. Perussuomalaisilla on.

Timo Soinin vaalimatematiikka näyttää pelaavan: vaikka puheenjohtaja ei ehdokkaaksi ilmoittanut asettuvansakaan, hän kahmaisee kristillisiltä äänet kuin suntio, joka tyhjentää sakastissa kolehtihaavin. Aika kettu, vaikka vaaleissa vasta nähdään, kenen koppa ropisee.

EU-politiikasta

Perussuomalaisen puolueen on siivittänyt nosteeseen se, että puolue on ainoa, joka suhtautuu Euroopan unioniin kriittisesti. Myös omasta mielestäni tärkeintä olisi (1) estää liiallinen ja harkitsematon maahanmuutto. Tämä on länsimaisen kulttuurin kohtalonkysymys. Toinen tärkeä asia on, että (2) kaikissa EU-maissa järjestettäisiin kansanäänestys Euroopan unionin perustuslaista. Asia on niin keskeinen, ettei sitä saa sivuuttaa millään verukkeella. Ja kolmanneksi (3) on estettävä unionin laajeneminen. Ihmisille valehdeltiin jo silloin, kun esimerkiksi Romania hyväksyttiin jäseneksi, vaikka jäsenyysehdot eivät täyttyneet. Tulos on, että Romanian kansa, josta kolmasosa elää köyhyysrajan alapuolella, valloittaa nyt muiden EU-maiden kadut.

Mutta on myös asiakysymyksiä, joista olen eri mieltä kaikkein EU-vastaisimpien tahojen kanssa. Euroopan unionissa on paljon myönteistä, kuten kova taloudellinen ydin ja yhteinen rahayksikkö, joista kannattaa pitää kiinni. On hyvä, että esimerkiksi Saksan-kauppa ja yhteistyö tärkeimpien vienti- ja tuontimaiden kanssa toimivat. Samalla olisi sanottava ”kiitos ei” unionin laajentamiselle, yhteiselle perustuslaille ja sosiaaliselle yhdenmukaistamiselle. Vanhana kunnon EEC:nä Euroopan unioni toimisi kyllä. Natoon liittyminen puolestaan voisi olla myönteinen asia syistä, jotka olen kertonut tässä ja tässä, mutta en ole sitäkään vaatimassa. Antaisin asialle kuitenkin kannatukseni, jos riittävän laaja yleiskannatus tekisi vaihtoehdosta realistisen.

Perussuomalaisena EU:ssa

Perussuomalaisen puolueen olisi ehkä kannattanut lähestyä yhteistyöaikeissaan jo olemassa olevaa Kansakuntien Eurooppa -ryhmää tai Itsenäisyys/Demokratia-ryhmää, jotka ovat suurimmat EU-kriittiset ryhmittymät europarlamentissa. Oman Libertás-ryhmän perustaminen voi sinkauttaa mahdollisen läpi menevän ehdokkaan suoraa päätä sitoutumattomien muukalaisryhmään Jean-Marie Le Penin ja hänen rouvansa seuraksi, mikäli perusteilla olevaa Libertás-ryhmää ei hyväksytä parlamenttiin. Jos taas läpi menee kristillisdemokraatti, hän istuu automaattisesti kokoomuslaisten kanssa samaan maahanmuutto- ja EU-myönteiseen ryhmään. Tämäkin askarruttanee monia persujen äänestämistä pohtivia.

Omassa ryhmässä on joka tapauksessa etunsa. Kun ryhmä on pieni, on yksittäisen edustajan sananvalta suuri. Esimerkiksi sosiaalidemokraattien ryhmässä ennen suomalaisia puhuu peräti 19 Britannian työväenpuolueen jäsentä. Jos tavoitteena on pelkkä ääneen pääseminen ja mielipidevallan käyttäminen, pienen ryhmän perustaminen kannattaa.

Perussuomalaisten vaalivoitot ovat seuranneet siitä, että ihmiset ovat havahtuneet maahanmuuton ja pakkokansainvälistämisen ongelmiin. Kannatus on siis löytynyt siitä arkisesta kuravellistä, johon ihmiset ovat lätsähtäneet idealismin pilvilinnoista pudottuaan. Voi olla, että jatkossa kriittiset ajatussuunnat kanavoituvat myös suurten puolueiden kautta, kunhan ne saavat ohjelmansa ajan tasalle.

Perussuomalaisia on arvosteltu usein siitä, että puolue olisi populistinen. Viime syksynä myös Timo Soini myönsi TV-toimittajalle puolueensa olevan populistinen. Arvio on mielestäni väärä, sillä puolueen kannatus ja julkisuus eivät hyödynnä populaarijulkisuutta vaan poliittista julkisuutta, jonka takana on poliittinen asialista. Perussuomalaisten äänestäjien näkemykset koostuvat kansallismielisistä arvoista. Siksi puolueen imagoon ei sopisi tavoitella ensisijaisesti poppariehdokkaita. Niin sanotut suuret puolueet asettavat ehdokkaiksi lavalaulajia, urheilijoita ja missejä. Se on populismia jos mikä, eikä näiden ehdokkaiden poliittisesta toimintakyvystä ole mitään näyttöä.

Perussuomalaisten kannattajakunta ei koostu enää samasta pöperöstä kuin ennen: vennamolaisista, patakonservatiivisista ja muista tupajurreista. Perussuomalaisen puolueen kannatusnousu koostuu nuorista kaupunkilaisista ja koulutetuista ihmisistä, joilla on arvostelukyky ja identiteetti kohdallaan ja jotka haluavat vaikuttaa tämän maan kansalliseen etuun ja tulevaisuuteen. Siksi olisi tärkeää, että ehdolla olisi politiikasta jotakin ymmärtäviä asiantuntijoita. Asiantuntijaimagollaan esimerkiksi Alexander Stubb keräsi viime eurovaaleissa yli 100 000 ääntä ilman aiempaa poliittista kokemusta.

Henkilögalleriasta ja ehdokasasettelusta riippuu, kuinka vakavasti otettavia ja toimintakykyisiä politiikantekijöitä europarlamenttiin päätyy. Siksi olisi tärkeää, että puolueilla olisi tarjota äänestäjille kielitaitoisia ja kansainvälisestä politiikasta perillä olevia ehdokkaita.

12. helmikuuta 2009

Hallituksen oma yksityinen oikeus


Sananvapautta on Suomessa kavennettu viime aikoina mitä erilaisimmilla verukkeilla ja mitä erikoisimpia kiertoteitä käyttäen. Vuoden 1889 rikoslain vanhojen säädösten mukaan kirjoja ja muita julkaisuja koetettiin sensuroida ”herjauksen” ja ”solvauksen” rikosnimikkeisiin vedoten ja lainuudistuksen 9.6.2000/531 tultua voimaan viittaamalla ”kunnialoukkaukseen” (joka kattaa suurin piirtein aiempien nimikkeiden tunnusmerkistöt). Kunnianloukkauksella tarkoitetaan uudemman lain 24 luvun 9 §:n mukaan perättömien tietojen levittämiseen liittyvää haitan tuottamista. Tosin politiikka, tieteet ja taiteet on armahdettu suvereenisti jo lakitekstissä, ja siksi poliitikkojen, tieteilijöiden ja taiteilijoiden mielipideriitojen kohtaamista käräjäsaleissa on pidetty juuri sellaisena ongelmana, jonka hoitamisessa lain tarjoamat lääkkeet ovat loppuneet lyhyeen.

Kovin helppo ei ole ollut parantaa myöskään niiden ihmisten mieltä, jotka ovat koettaneet kuohia sananvapautta rikoslain ideologisimpiin asiakohtiin eli kansanryhmää vastaan kiihottamiseen (11 luvun 10 §) ja uskonrauhan rikkomiseen (17 luvun 10 §) viitaten. Saa nähdä, milloin kirjoja vaaditaan roviolle (tai niiden menekkiä pyritään edistämään) vetoamalla ihmiskauppaa, salakatselua, salakuuntelua, liikenteen häirintää, pahoinpitelyjä, kuolemantuottamuksia, ilkivaltaa tai omankädenoikeutta edistävään vaikutukseen. Lastensuojeluun viitaten sananvapautta onkin jo rajoitettu ihan perustuslain (1 luku 12 §) tekstissä, mikä on harmillista, sillä se on johtanut kiperiin ongelmiin, kun viranomaisvalta on pyrkinyt suurentamaan tätä sananvapauden murentamiseen sopivaa porsaanreikää.

Sananvapautta on koetettu rajoittaa myös yksityisyydensuojaan liittyen. Rikoslain 24 luvun 8 §:n mukaan yksityisyyden piiriin luettavien tietojen kertominen julkisuudessa voi olla rangaistavaa, vaikka väitteet olisivat tosia, eikä todisteluun tarvita tietojen todenperäisyyden osoittamista. Yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä onkin helpompi nostaa syytteitä kuin kunnianloukkauksesta, sillä näyttöä väitteiden totuudesta, epätotuudesta tai mielettömyydestä ei tarvitse esittää, vaan syytteessä voi viitata pelkkään koettuun haittaan.

Niinpä myös Matti Vanhanen valitsi vaihtoehdoista helpomman vaatiessaan Susan Ruususelle ja hänen kustantajalleen syytettä yksityiselämäänsä koskevan tiedon levittämisestä. Aktiivisuutta molempien asianomistajarikosten oikeussaleihin raahaaminen kuitenkin vaatii, ja niinpä myös pääministeri joutui tekemään työtä saadakseen syyttäjäviranomaisen ajamaan juttua – tai sitten korkean virkamiehen tapauksessa pelkkä käsky syyttäjälaitokselle riitti, ja se otettiin kuuliaisesti vastaan.

Vaikka yksityisyydensuojan loukkaamisesta voikin olla helpompi nostaa syyte kuin kunnianloukkauksesta, haittojen osoittaminen on yleensä vaikeaa. Sitä paitsi politiikka on rajattu pois tämänkin pykälän piiristä jo lakitekstissä, eikä yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä pidetä sellaisen informaation esittämistä ”politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi” (Rikoslain 24 luvun 8 §). Matti Vanhanen toimii nähdäkseni juuri tällaisessa tehtävässä, ja esitetyllä informaatiolla on vaikutusta hänestä syntyvään kokonaiskuvaan poliitikkona.

On tietysti ymmärrettävää, että kaikki kiva, vapaamielinen ja totuutta edistävä halutaan kieltää. Niinpä ei ole yllättävää, että Helsingin hovioikeus tuomitsi Susan Ruususen ja hänen kustantajansa sakkoihin sekä korvauksiin yksityisinä pidettyjen rakkausviestien julkaisemisesta. Suomi on muuttunut sananvapauden vankilaksi, eikä asiassa auta edes vanhojen totuuksien kertaus: Mikään ei ole niin julkista kuin yksityinen, ja se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken.

Kuka suojelee julkisuutta Matti Vanhaselta?

Samalla, kun yksityishenkilö tuomitaan toisen yksityishenkilön yksityisyyden loukkaamisesta, hallitus valmistelee tietosuojalain muutosta (Lex Nokia), jolla murennetaan kansalaisten sähköiseen viestintään liittyvää yksityisyydensuojaa järjestelmällisesti. Matti Vanhanen kehtaa siis olla huolissaan omasta yksityisyydestään, mutta systemaattista perustuslaillisten oikeuksien loukkausta hallitus ajaa päkäpäisesti kaikkien oikeusoppineiden vastustuksesta huolimatta. Pääministerin yksityisyys on tämän mukaan arvokkaampaa kuin muiden kansalaisten yksityisyys. Myös yksinhuoltajan tehokas kyykyttäminen pätevöittää näköjään koko kansakunnan johtamiseen.

Matti Vanhasen ajojahti Susan Ruususta kohtaan luo pääministeristä pikkumaisen kuvan. Ei ole tietenkään hullumpi idea aloittaa julkista oikeudenkäyntiä oman yksityiselämänsä suojelemiseksi, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole vain yksityisyydestä vaan Vanhasen epätoivoisesta kunnianpalautusyrityksestä ja arvovaltakiistasta. Näin on siitä huolimatta, että syyte ei käsitellytkään nimeltä mainiten kunnianloukkausta vaan tuota kepulaismiesten itsetunnolle niin tärkeää ”yksityisyyttä”. Harmi, että tylsämielinen journalismi ei pureudu yksityisyyden ja julkisuuden olemukseen sinänsä vaan käsittelee asiaa samalla lattealla juridiikan kielellä, joka hallitsee asian oikeuskäsittelyä. Filosofinen näköala paljastaisi, että kyseisen ”yksityisyyden” suojelun takana asuu kielteinen näkemys ihmisten kanssakäymisestä sinänsä. ”Yksityisyyden” varjeleminen on seksin ja seurustelun asioissa merkki rajoittuneesta ja ahdistuneesta elämännäkemyksestä.

Jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei seurustelun epäonnistumisesta ole valitusoikeutta. Ihminen voi korkeintaan katua ryhtyneensä tekemisiin vääränlaisen henkilön kanssa ja vetäytyä herrasmiehenä. Sitä paitsi mikään tuomio ei saa kiusallisia totuuksia katoamaan todellisuudesta, vaikka asioiden esittäminen tuomittaisiin oikeudessa tuhat kertaa. Ihmisten odottaisi itse pitävän huolen omasta kunniastaan ilman, että asian ympärillä heiluu juristin nuija.

Myös oikeudenkäynti oli jälleen epäoikeudenmukainen. Kustantaja ja tekijä pakotettiin kirjalliseen menettelyyn vailla mahdollisuutta puolustautua suullisesti ja julkisesti. Vanhanen puolestaan on itse käyttänyt virka-asemaansa liittyvää julkisuusasemaa ja todennut suullisesti medialle, että hänestä levitetyt tiedot olivat ”harmittomia”. Jos hän olisi sanonut saman suullisessa käsittelyssä, tuomioistuimen ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen. Olennaisia Vanhasesta kerrotut tiedot ovat siksi, että ne antavat kansalaisille pohjaa pääministerin uskottavuuden arvioimiseksi. Tämän vuoksi oikeutta olisi pitänyt käydä suullisesti avoimessa oikeudenkäynnissä, joka olisi pitänyt televisioida suorana jokaiseen kotiin. Kun kerran Ilkka Kanervan poliittinen erottaminen ilman oikeuden tuomiota sallittiin hänen seurustelukäyttäytymiseensä vedoten, myös pääministerin yksityiselämään liittyvien tietojen avoin jakaminen pitäisi sallia.

Tuomion vahingot sananvapaudelle ovat suuret, paljon suuremmat kuin Vanhasen kunniaa ja omanarvontuntoa kohottava hyöty. Hovioikeuden päätös saa ennakkotapauksen aseman, jos Korkein oikeus ei tee asiassa uutta päätöstä. Siksi on toivottavaa, että tuomitut hakisivat KKO:lta valituslupaa ja että asia päätyisi viime kädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka juuri äsken langetti Suomelle tuomion sananvapauden rajoittamisesta eräässä toisessa yksityisyydensuojaa koskevassa jutussa.

Yhteiskunnassa ovat entistä useammin vastakkain niin sanottujen yksityishenkilöiden ja julkisen vallan napit. Ihmisten tavanomainen sanankäyttö alkaa tässä ilmapiirissä näyttää automaattisesti rikokselta. Tällainen tuomitseminen vahingoittaa ennen pitkää kansalaisten todellista yksityisyyttä ja yksilönoikeuksia, sillä se vihjaa, että kaikki valta kuuluu hallitukselle.

Yksityisiin tuomioistuimiin

Tuomioistuimia sanotaan valtiosta riippumattomiksi, ja tuomioistuinten riippumattomuudella on haluttu taata kansalaisille suoja myös valtiota vastaan. Kyseessä on kuitenkin pelkkä taikurimainen hokema, ja käytännössä tuomioistuimet ovat puolueellisia valtion hyväksi. Myöskään tuomarien irtisanomattomuus ei riitä puolueettomuuden takeeksi, sillä heidän tottelevaisuutensa voidaan varmistaa katkaisemalla ylenemismahdollisuudet oikeuslaitoksen ja valtion palveluksessa. Näin tuomarit tulevat suosineiksi palkkansa maksajaa, ja heidän irtisanomattomuutensa varmistaa lähinnä tuomioiden despoottimaisuuden.

Ongelma on todellakin yksityisen ja julkisen vallan välinen. Yksityishenkilöt tuomitaan valtion tuomioistuimissa syyllisiksi lähes aina, jos kantajana on valtio tai joku sen edustaja. Oikeuslaitos asettuu poikkeuksetta valtion ja sen vallankäyttäjien puolelle yksityishenkilöitä vastaan. Aivan kuten 1800-luvulla, yksityishenkilö ei voi voittaa oikeudessa kruunua eikä aatelista.

Jos ihmiset tuomittaisiin yksityisissä tuomioistuimissa, tilanne voisi olla toisenlainen. Valtiosta aidosti riippumattomien yksityisten tuomioistuinten perustaminen on täysin mahdollista; eihän kukaan väitä yksityislääkäreitäkään huonoiksi. Tarpeen se olisi jutuissa, joissa osapuolena on valtio. Itse olisin aloittanut valtion laitosten yksityistämisen nimenomaan tuomioistuimista.

Oikeus on luonteeltaan kostoa. Oikeuksien ratkaisujen perustana ovat pelkät konventionaaliset käsitykset ja mielipiteet. Ja kaikkihan sen tietävät, ettei mistään oikeudesta mitään oikeutta saa. Tiesittekö muuten, että hovioikeuden tuomarit nimittää tasavallan presidentti valtioneuvoston eli käytännössä Matti Vanhasen omasta esityksestä? Näin valta kiertyy kehälle, eikä riippumattomia tuomioistuimia ole. Sitä paitsi ongelma ei ole vain juridinen vaan myös poliittinen. Poliitikothan voivat halutessaan säätää myös lait omia tarpeitaan vastaaviksi jo eduskunnassa!

8. helmikuuta 2009

Gloriaa Harvey Milkille


Joskus käy niin, että myös homoseksuaalina tulee edenneeksi johonkin yhteiskunnalliseen asemaan. Yhdysvaltalainen Harvey Milk valittiin San Franciscon kaupunginvaltuustoon 1970-luvun lopulla. Hän ehti toimia valtuutettuna vain 11 kuukautta, ennen kuin valtuustotoveri Dan White ampui hänet. Uhri oli syntyperältään juutalainen, mutta kyseessä ei ollut roturasismi vaan aivan muu syy. Milk oli valkoinen kuin maito, niin kuin White itsekin.

Gus Van Santin toissa päivänä julkaistu uutuuselokuva kertoo Milkin tarinan, josta Rob Epstein ehti jo tehdä oman versionsa The Times of Harvey Milk vuonna 1984. Tuolloin elokuvalla oli merkitys osana seksuaalivähemmistöliikkeen vapautumista ja niin sanottua identiteettipolitiikkaa. En ole nähnyt uudesta elokuvasta vielä pätkääkään, mutta toivon, ettei asian ympärillä syyllistyttäisi minkäänlaiseen paatokseen, sillä se vähiten tekisi kunniaa päähenkilölle.

Myös neljännesvuosisadan ikään ehtinyt aiempi dokumentti on edelleen katsomisen arvoinen. Elokuva kertoo, miten New Yorkissa pörssimeklarina toiminut ja sittemmin San Franciscon homoghettoon muuttanut entinen juppi leikkasi luottokorttinsa kahtia ja alkoi taistella avoimesti rehellisen elämän puolesta. Neljäs kerta liberaalien ehdokkaana tuotti tuloksen, joka nosti Harvey Milkin San Franciscon pienipalkkaiseen valtuutetun tehtävään.

Lieventävät lisäpisteet

Valtuutetuksi tulonsa jälkeen Milk joutui heti konservatiivien hampaisiin: juuri sellaisten syytösten kohteeksi, jotka ovat nykyään tyypillisiä jeesusbussilaisille mutta joita kukaan ei enää ottaisi todesta. Sen sijaan vielä 1970-luvun lopulla ne menivät täydestä, ja keskiluokka asettui niiden taakse. Homoja syytettiin muun muassa pornografisesta esiintymisestä, vaarallisten kasvatusmallien antamisesta ja nuorten viettelystä. Tosin näitä argumentteja on alettu jälleen käyttää populistisessa politikoinnissa, ja vähintään niillä kiusataan hiemankin erilaiselta näyttäviä seksuaalivähemmistöjen jäseniä.

Kun Milkin valtuustotoverina toiminut perheellinen White oli ampunut sekä kaupungin pormestarin että hetkeä myöhemmin myös Milkin heidän työhuoneisiinsa, hän ilmoitti kirkkain silmin syyksi kateuden, epäoikeudenmukaisuuden ja oman masennuksensa. Viisi kuukautta myöhemmin oikeus valitsi valamiehistön, joka koostui patakonservatiiveista, ja istui kokonaista yksitoista päivää. Tulos oli, että kahdesta murhasta syytetty White vältti kuolemantuomion, ja hänet tuomittiin ainoastaan kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen taposta. Hän vapautui jo viiden ja puolen vuoden jälkeen, eikä hänelle tarjottu vankilassa mitään psykiatrista hoitoa, vaikka oikeudenkäynnin aikana puolustus yritti todistella hänet syyntakeettomaksi.

Tätä kautta tuomioistuin antoi viestin, että se piti surmaajaa täysissä järjissä olevana ja että homon saakin tappaa. Muutamien asiantuntijoiden mukaan tuomio olisi voinut olla kovempi, mikäli surmatuksi olisi joutunut heteroseksuaalinen pormestari yksin, sillä silloin tekoa eivät olisi lieventäneet homon ampumisesta myönnetyt pisteet. Joko White oli täysissä järjissään ja olisi ansainnut elinkautisen, tai hän oli hullu, joka olisi kuulunut pysyvästi hoitoon.

Elokuvan lopusta mieleen jäävät Harvey Milkin sanat, jotka heijastelevat tuonaikasta maailmaa (mutta myös nykypäivää monessa maassa): ”On tärkeää, että homoja nimitetään yhteiskunnallisiin virkoihin, sillä se antaa myös toisille ihmisille esikuvia ja toivoa. Ilman elämää ei ole toivoa, ja ilman toivoa ei kannata elääkään.”

Näin nykypäivänä

Pier Paolo Pasolini, Gianni Versace, Pim Fortuyn, Kari S. Tikka... all dead. Onhan se lohdutonta – myös nykyaikana. Toivoa voi, ettei ainakaan Johanna Korhosen ja Alma Media Oyj:n riidoissa paukkuisi Coltti. Ennen vanhaan tuon tapaiset erimielisyydet päättyivät väkivaltaan juuri siksi, ettei mitään oikeutta ollut. Toivottavasti nyt on.

Viime perjantaina alkaneessa Alma Median ja Johanna Korhosen oikeudenkäynnissä Korhonen katsoo, että hänet erotettiin naispuolison vuoksi. Alma Media puolestaan kertoo antaneensa potkut siksi, että Korhonen ”valehteli” naispuolisostaan.

Mutta mitä merkitystä väitetyllä valehtelulla loppujen lopuksi on? Ilmeisesti firma olisi halunnut tehdä Korhosen yksityiselämästä julkisen voidakseen ihan avoimesti syrjiä häntä. Taustalla on joka tapauksessa Alma Median kielteinen arvotus homoseksuaaleja kohtaan, ja monien periaatteellisten riitojen tapaan tästäkin tulee kallis arvovaltakiista. Kassi-Almalle olisi ehkä kelvannut kaveriksi joku lestadiolainen mutta ei lesboa stadilaista (saati sellaista esbolaista kuin Korhonen on).

7. helmikuuta 2009

Arvokasta Malmia


Lapin yliopistossa tarkastettiin eilen hallintotieteiden lisensiaatti Pasi Malmin väitöskirja Discrimination Against Men – Appearance and Causes in the Context of a Modern Welfare State, joka jatkaa miestutkijoiden rohkeaa ja kriittistä julkaisulinjaa. Teos väittää tasa-arvovaltuutetulle kertyneitä kanteluita aineistonaan käyttäen, että miehet kokevat sukupuolista syrjintää varsinkin naisvaltaisilla aloilla. Kyse ei ole siitä, että miehet kilpailisivat syrjittynä olosta naisten kanssa, vaan sen arvostelemisesta, että feministit ovat pyrkineet tekemään tasa-arvosta yksityisomaisuuttaan.

Naisten käyttämä valta on huomaamatonta ja perin ideologista, sillä se nojaa poliittisesti korrekteina pidettyihin normeihin, aivan niin kuin lännenelokuvista tuttu naistenpalvontakin. Tasa-arvon päivää juhlitaan Minna Canthin päivänä 19.3., eikä miehille ole omaa nimikkopäiväänsä lainkaan. Kansainvälistä naistenpäivää juhlitaan sitäkin tunnetusti jo ensi kuun kahdeksantena.

Nämä ovat kuitenkin pelkkiä symboleja, ja käytännössä feministien vallankäyttö saa ilmaisunsa esimerkiksi henkisenä panetteluna ja nalkutuksena, jopa miessukupuoleen kohdistuvana systemaattisena parjauksena. Naisten harjoittama perheväkivalta on osoittautunut paljon luultua yleisemmäksi. Esimerkiksi lapsia pahoinpitelevä vanhempi on huomattavasti useammin nainen kuin mies, mutta tutkimusten tuloksista on vaiettu mediassa, ja tieteilijöiltäkin tulokset ovat jääneet julkaisematta.

Ja tasa-arvoviranomaisten toimistot on puolestaan kansoitettu naisilla, kuten Malmi huomauttaa. Sairasta on, että myös Suomen Miestutkimuksen Seuran (johon Malmikin taistelevasti kuuluu) ovat valloittaneet naiset yhdistyslain takaamaa sukupuolisyrjinnän kieltoa hyväkseen käyttäen. Hallituksen jäseninä ovat muiden muassa aggressiivisena feministinä tunnettu Pia Livia Hekanaho ja feministiset tutkijamiehet Arto Jokinen ja Juha-Heikki Tihinen. Olisi hauska tietää, minkälaisen huutamisen feministit aloittaisivat, jos me kriittiset miestutkijat tekisimme vastaavanlaisen hyökkäyksen ja pyrkisimme soluttautumaan femakoiden kuppikuntiin. Me filosofit emme toisaalta tarvitse kollektiivisia käsikassaroita ajatustemme todenperäisyyden vakuuttelemiseksi, ja yhdistysten merkitys onkin pelkästään valtapoliittinen: liittoutua yhteen joukkovoiman merkiksi ja yhteiskunnan tukien kerjäämiseksi.

”Kriittiseksi miestutkimukseksi” feministit ovat määritelleet vain oman tutkimuksensa antaen ymmärtää, että se on jonkinlainen poikkeus yleislinjasta ja että miesten tekemä tutkimus on ”epäkriittistä”. Todellisuudessa esimerkiksi Pasi Malmi asettuu tutkimuksineen samaan riviin Henry Laasasen, Arno Kotron, Hannu T. Sepposen, Osmo Tammisalon ja monien muiden asiaa kriittisesti analysoineiden kanssa. On hyvä, että feminismin varjolla esitetyt yksipuoliset yleistykset kyseenalaistetaan.

Silti tilaa jää vielä valtakriittiselle yleistutkimukselle, joka selvittäisi, miksi seksuaalisiin yhteyksiin liittyvä valta on piiloutumaan pyrkivää. Miksi konflikteja esiintyy nimenomaan heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, jossa harjoitetaan sukupuolten välistä vaihtoa? Ja kuinka koko yhteiskunta rakentuu tälle kompleksiselle valtasuhteelle, jossa homososiaaliset suhteet saattavat osoittautua lopulta toimivammiksi tavoiksi organisoida yhteiskuntaelämä? Näistä aiheista kirjoitan omissa teoksissani.

Onnea nyt Pasi Malmille: Lapista löytyi jalometallia.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onko Malmi saanut tutkimukselleen tukea Suomen Akatemiasta, josta sitä myönnetään lähinnä feministeille. Suomen kulttuurielämä on yleensäkin täysin femininisoitu ja naisten vallassa. Tämän osoittaa esimerkiksi Sofi Oksasen (Kristiina-instituutin ”Vuoden Kristiinan”) palkitseminen sekä Finlandia-palkinnolla, Waltari-palkinnolla että toissapäiväisellä Runeberg-palkinnolla. Suosion suitsutus kertoo siitä, että hänen (ainoa julkaistu) teoksensa käsitteli naisvaltaisessa kulttuuripolitiikassa ”tärkeänä” pidettyä aihetta: naisten prostituutiota Virossa.

Lopuksi oma luetteloni syistä, jotka johtavat miesten syrjityksi joutumiseen naisten maailmassa:

1) Opettajakunnan naisvaltaisuus, joka johtaa poikien vieraantumiseen koulutyöstä, sekä lukioiden naisvaltaisuus, jonka vuoksi yli 60 % lukioiden oppilaista on tyttöjä.
2) Naisten ideologinen suosiminen, jonka kautta tytöille tyypillisistä ominaisuuksista (kuten kiltteydestä) palkitaan ja joka saa tytöt näyttämään koulussa paremmin menestyviltä, vaikka tosiasiassa vaikutelma poikien ”hitaammasta kehityksestä” ja ”koulunvastaisuudesta” johtuu vain siitä, että pojat haluavat ymmärtää, mitä he oppivat ja mitä heille opetetaan.
3) Tyttöjen koulukiltteydestä seurannut yliopiston opiskelijoiden naisvaltaisuus, jonka merkiksi vain yksi Helsingin yliopiston tiedekunnista on enää miesenemmistöinen.
4) Mieskiintiöistä luopuminen ja naisliikkeen haluttomuus edes keskustella mieskiintiöiden palauttamisesta esimerkiksi opetusalalle.
5) Ministerinpostien, lautakuntien ja muiden julkisten virkojen naiskiintiöt, joiden mukaan tuolit jaetaan tasan tai 40 %:n vähemmistökiintiöitä noudattaen, vaikka sukupuolella ei ole merkitystä tehtävien kannalta ja vaikka siten ohitetaan pätevämpiä yksilöitä.
6) Feminismin mukainen ihmisten arviointi heidän sukupuolensa mukaan eikä yksilöllisten ominaisuuksiensa perusteella.
7) Feministien luoman ideologisen vastakkainasettelun historiallinen toistaminen, joka ylläpitää feministien omaa valta-asemaa.
8) Asevelvollisuuden kohdistaminen vain miehiin.
9) Naisten alemmiksi väitettyjen palkkojen paljastuminen yhtäläisiksi, kun vertailu suoritetaan samantasoisten tehtävien välillä eikä kaikkien samalla alalla toimivien välillä.
10) Naisten palkkojen paljastuminen miesten palkkoja korkeammiksi, kun ne suhteutetaan miesten tekemään pitempään työpäivään, kokemukseen ja työuraan.
11) Naisten määrällinen ja ideologinen ylivalta esimerkiksi kirjastotoimessa sekä hoito- ja terveysalalla.
12) Naisten harjoittaman väkivallan viimeaikainen paljastuminen oletettua laajemmaksi ja lapsiin kohdistuvan perheväkivallan osoittautuminen lähes yksinomaan naisten harjoittamaksi.
13) Naisten harjoittaman henkisen väkivallan, esimerkiksi nalkutuksen, solvaamisen, herjaamisen ja parjaamisen jättäminen huomiotta tutkimuksissa.
14) Normi, jonka mukaan naiset käyttävät heterosuhteissa päätösvaltaa ja miehet pelkkää aloitteentekovaltaa (jatkuva ”miesten haku”).
15) Heteronaisten harjoittama seksuaalisen tyydytyksen säännöstely ja ehtojen asettaminen heteromiehille sekä siitä seuraava naisten mahdollisuus pidättää miehiltä seksiä ja myös myydä sitä seksuaalisesta puutteesta kärsiville miehille.
16) Naisten tapa siirtää tuloja ja varallisuutta miehiltä haltuunsa perheissä.
17) Naisten omaksuma käytäntö tukeutua toisten naisten apuun sosiaalitoimessa, jossa viranhaltijoina toimivat naiset määräävät lapset valtaosassa tapauksista äideille huoltajuuskiistoissa.
18) Tasa-arvoviranomaisten miehittäminen (virkojen täyttäminen) lähes yksinomaan naisilla.
19) Naisliikkeen ja feministien haluttomuus ottaa huomioon miestutkijoitten ja tutkijamiesten esittämää informaatiota ja kaiken kriittisen tutkimuksen tuomitseminen yksiselitteisesti pseudotieteeksi.
20) Naisliikkeen kyvyttömyys ymmärtää, että niin naiset kuin miehetkin etenevät urallaan lähinnä täyttäessään tyypiteltyjä rooliodotuksia, jotka eivät ole heidän oman sukupuolensa syytä.
21) Naisliikkeen vallantavoitteluun liittyvä haluttomuus purkaa valta-asetelmia ja sen asemasta heittäytyä itse vallan käyttäjäksi valtaa saatuaan.
22) Naisliikkeen haluttomuus ymmärtää miesten paremmiksi väitettyjen asemien ja palkkojen takana olevaa uhrautumista, sitoutumista ja omistautumista.
23) Naisliikkeen haluttomuus tunnustaa, että miesten väitettyyn valta-asemaan sisältyy suuria vastuita ja riskejä.
24) Naisille suoritettavat paremmat ja systemaattiset terveystarkastukset, kuten mammografia.
25) Miehille yleisempien ammattien suurempi kuluttavuus ja vaarallisuus.
26) Edellisistä seurannut naisten pitempi elinikä.

Niille nenärengasfeministeille, jotka alkavat tämän luettelon jälkeen kiljua lähteitä ja viitteitä, suosittelen muun muassa Henry Laasasen teosta Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus 2008) sekä Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa teosta Mies vailla tasa-arvoa (Tammi 2007). Muutenkin kannattaa pitää silmät ja korvat auki. Myös omia kirjojani voinee katsoa, vaikka en nyt viitsikään kertoa tarkemmin niistä. Laiska työnsä luettelee.

6. helmikuuta 2009

Rauchen verboten!


Kiitän sosiaali- ja terveysministeriötä tupakointikieltojen laajentamisesta julkisissa tiloissa, mutta toisaalta kannatan myös yksilön oikeuksien ja sananvapauden pitämistä raittiina. Siksi vastustan asiaan liittyvää poliittisen korrektiuden tavoittelua.

Valmisteilla olevaa tupakkalain muutosta myötäillen monet viestimet ovat jo nyt ottamassa käyttöön tupakkakuvien esityskiellon. Tupakoivan Ville Valon kuvalla varustettu Hesarin juttu kertoo, että lainrikkomuksen maksimirangaistukseksi on suunniteltu kahta vuotta vankeutta! TV-lähetyksissä puolestaan ei ole saanut tupakoida vuosikausiin edes Jörn Donner tai Andy McCoy, vaikka molemmat näyttävät suorastaan alastomilta ilman sormien välissä savuavaa tupakkaa.

Kun Leif Salmén syytti Perussuomalaisia ”sameissa vesissä kalastelusta” (josta tuli lentävä lause julkiseen sanaan vähäksi ajaksi), niin Svenska litteratursällskapet palkitsi hänet tästä hyvästä 35 000 euron Karl Emil Tollanderin palkinnolla. (Siinä näette, miten paljon paremmin ruotsinkieliset kirjailijat tulevat toimeen, kun summa jättää taakseen Finlandia-palkinnonkin.) Ja Helsingin Sanomat puolestaan kuvittaa tämän asiasta kertovan nettijuttunsa Leif Salménin tupakointikuvalla, vaikka menettely rikkoo räikeästi tupakointikuvien tekeillä olevaa esityskieltoa! On siis tärkeää olla poliittisesti korrektilla tavalla poliittisesti korrekti. Jos on poliittisesti korrekti poliittisesti epäkorrektilla tavalla, sitä ei sulateta.

Samaan aikaan urheilumaailmassa esitetty piiputtelukuva toi uimari Michael Phelpsille kolmen kuukauden kilpailukiellon (tosin piipussa kärysi lehtitietojen mukaan muuta rehua kuin tupakkaa – tässä tapauksessa marihuanaa). Ja eilen Runeberg-palkinnolla laakeroitu Finlandia-voittaja Sofi Oksanen suorastaan rehenteli MTV3:n uutisille, kuinka hyvää ja suositeltavaa tupakointi on:

”Tupakka on kaikista päihteistä minulle se ykkönen. Mielestäni tupakka on jopa hyvä vaihtoehto verrattuna siihen, mitä kaikkia muita paheita ihmisillä on. Se on päihde, joka ei vaikuta muuhun suorituskykyyn juuri lainkaan. Enkä ole koskaan kuullut, että kukaan olisi saanut aikaiseksi perheväkivaltadraamaa tupakan seurauksena.”

En tiedä, onko näin, mutta Sofi kuitenkin saman jutun mukaan lasautti erästä kansanedustajaa päähän ravintolassa.

Kummallista, mitä kaikkea tässä maassa saakaan tehdä, kunhan on oikeaa puoluetta, nainen tai muuten vain kaiken arvostelun ulkopuolella.

5. helmikuuta 2009

Puolueellisia puolueuutisia


Ylen uutiset kertoivat tänään, että nyt oli Sdp:n kannatuksen ”vuoro” vajota alle 20 prosentin. Uutinen näkee kannatuksenlaskun pelkkänä aaltoiluna katsoen puolueiden vuorottelevan tuon haamurajan alapuolella. Kokoomus puolestaan on nostanut kannatuksensa kohtalaisen pysyvästi 25 prosenttiin ja Perussuomalaiset kunnallisvaalien 5 prosentista yli 8 prosenttiin jättäen taakseen Vasemmistoliiton.

Keskeinen kysymys on: miksi Yle ei kerro todellisena uutisena sitä, mikä tämän gallupin valossa on oikeasti totta? Se on tämä: poliittisen vasemmiston kannatus vajoaa kuin lehmän häntä, kokoomus on viisi prosenttiyksikköä muiden niin sanottujen suurten puolueiden edellä, ja Perussuomalaiset ovat nousemassa keskisuurten puolueiden joukkoon. Sillä tästähän oli kyse.

Persuja vähätellään myös muissa yhteyksissä. Kun Timo Soini touhuaa uuden europarlamenttiryhmän perustamiseksi, Helsingin Sanomat liennyttää asiaa otsikoimalla, että Soinin tukema EU-puolue on vaikeuksissa, kun muuan puoluejohtaja oli jättänyt (tai kuka ties unohtanut) nimmarinsa pois perustamispapereista. Paljon olennaisempaa EU:n piirissä on kuitenkin se, että Irlannin kansa päätti jättää oman nimensä pois EU:n perustuslakiluonnoksesta kokonaan.

2. helmikuuta 2009

Urkkilandiassa


Jouduin nuorena miehenä asumaan harmikseni kyläpahasessa, jossa toimi niin sanottuja juoruakkoja. Oli Hiljaa, Saimia ja Naimia. Aina kun kylänkulmilla sattui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, esimerkiksi käpy putosi puusta, Saimi nähtiin kylänraitilla matkalla kertomaan asiasta Hiljalle. Huh sentään. Himot ne olivat hiirilläkin.

Entä mikä yhdistää muisteloa nykypäivään? Tietysti se, että Saimin reaktiot olivat nopeat kuin rakettina reagoivan Nokian, ja viestit kulkivat sumppia latkiessa vauhdikkaammin kuin nykyaikainen sähköposti.

Olen kirjoittanut tällä palstalla jo aiemmin siitä, kuinka kaikkien rakastama tietoliikenneyritys Nokia on lobannut hallituksen esityslistalle lain, jolla halutaan murentaa kansalaisten perusoikeuksiin kuuluvaa yksityisyydensuojaa ja ihmisoikeuksiin sisältyvää tietosuojaa. Eilen Helsingin Sanomat kirjoitti, miten kaikki käytännössä kävi. Toisin sanoen lehti kertoi, että Nokia on tuomittu aiemmin työntekijöidensä sähköpostiviestien urkinnasta ja että tästä turhautuneena yritys uhkasi lähteä Suomesta, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta.

Suomalaisten halutaan ilmeisesti lukevan Hesarin tämä juttu alusta loppuun, sillä se ilmestyi kokonaisuudessaan netissä. Joka tapauksessa Helsingin Sanomien halukkuus nostaa asia esiin osoittaa, että lehdessä voidaan tehdä myös tasokasta journalismia.

Lehden kannanmuodostus ei ole toisaalta ihme, sillä Lex Nokian kaltaiset tietoliikenteen urkintalait voivat tuoda ylimääräisiä velvoitteita Sanoma-konsernin palveluntarjoajille, kuten Welholle. Vaarassa ovat myös Helsingin Sanomien omat sähköpostit ja viestit. Joka tapauksessa laki koskisi kaikkia internetpalvelujen yhteisötilaajia, kuten kouluja, kirjastoja ja taloyhtiöitä. Pahimmillaan se merkitsisi yksityisten tahojen päästämistä valvomaan muiden yksityistahojen välistä viestintää. Siten Lex Nokia mahdollistaisi ihmisten yksilönsuojan vakavatkin rikkomukset. Tämän kaikki alkavat ymmärtää.

Sen sijaan Matti Vanhanen ei yllätä toteamuksellaan, että hän ei tiedä Nokian väitetyistä uhkauksista mitään. Pääministeri sanoisi tietenkin näin, jos mitään ultimatumeja ei olisi ollut. Toisaalta vastaus olisi sama, vaikka niitä olisi ollut kuinka paljon. Omituista on, että oikeusministeri Tuija Brax haluaa edistää Lex Nokiaa edelleen, vaikka hänen puoluetoverinsa Heidi Hautala kertoi juuri itse kuulleensa näitä uhitteluja jostakin. Samasta syystä demarien entinen liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen painoi hankkeelle jarrua nähden sen edistävän vain yritysten etua ja heikentävän työntekijöiden asemaa.

Perusoikeuksien vastainen laki

Kiistellystä lapsipornonestolaista poiketen Lex Nokia kävi sentään perustuslakivaliokunnassa, mutta tuli sieltä ulos ongelmattomaksi leimattuna marraskuussa 2008. Lain kelvollisuus on kuitenkin täysin näennäinen. Kahdeksan professorin kielteinen kanta Lex Nokiaa kohtaan ei pitäisi olla sivuutettavissa varsinkaan, kun lakia ovat lisäksi vastustaneet sekä tietosuojavaltuutettu että eri kansalaisryhmät.

Vastuussa perustuslakivaliokunnan valkopyykkäyksestä näyttää olevan sen puheenjohtaja Kimmo Sasi, joka venyttää terminologiaa semanttisella poppakonstilla. Hän on vedonnut muun muassa siihen, ettei työnantaja (jolle laajennettua oikeutta urkintaan sorvataan) ”ole viranomainen”. Juuri tämähän on lain ongelma. Se ei auta valtiovaltaa pesemään käsiään asiasta vaan tuottaa itse pulman: työntekijä, opiskelija tai asukas asetettaisiin tällöin alisteiseen asemaan toiseen yksityiseen tahoon nähden. Sellainen voi olla esimerkiksi työnantaja tai taloyhtiö. Kokoomus näyttääkin pitävän tätä myönteisenä seikkana, eli puolueessa ajateltaneen, että työntekijälle ei työpaikalla kuulu oikeutta luottamukselliseen viestintään. Sasin kierot perustelut tuovat mieleen Anneli Jäätteenmäen, joka puolusteli Irakgateen liittynyttä tietojen urkintaa sillä, ettei hän pyytänyt salaisia asiakirjoja haltuunsa ”virallisesti”. Rikoksia harvemmin tehdään virallisesti, ja siksi myöskään tietovuotoja ei pitäisi virallistaa yksityistahojen päivänvalossa harjoittamaksi vakoiluksi.

En vastusta yksityisyyttä sinänsä mutta kylläkin sitä, että viranomaisvallan ja lakien takaamaa suojelua purkamalla yksityisyydensuojaa tosiasiassa heikennetään. Julkisen vallan kauttahan on tähän asti varmistettu ihmisten yhdenvertaisuus. Nyt yksityinen yritys tai muut taho oikeutettaisiin urkkimaan toisten yksityisten kansalaisten asioita.

Todellisuudessa Lex Nokian kaltainen laitosvalta-ajattelu muuttaisi työpaikat henkisiksi vankiloiksi. Ajatuksena on tällöin se, että ihmisen täytyy menettää kaikki oikeutensa astuessaan työpaikan ovesta sisään. Kyseessä on eräänlainen 1800-luvun teollistuvasta yhteiskunnasta välittynyt herran ja rengin suhteen toistomuoto. Tämäntapaiselle ajattelutavalle on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sanonut vastalauseensa ratkaisuissaan, ja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannattaisi pysyä tehtäviensä tasalla. Näin vältyttäisiin kalliin perustuslakituomioistuimen perustamiselta. Sellainen tähän maahan ennen pitkää tarvitaan, jos ihmisten oikeuksien loukkaukset eri muodoissaan jatkuvat. Juttuja voi tietenkin kantaa asia kerrallaan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Siellä ne eivät ruuhkaudu ainakaan kiireen vuoksi, sillä tuomioistuin antaa päätöksensä noin viidessä vuodessa. Tätä muutoksenhakutietä Electronic Frontier Finland ry aikoo kuitenkin nyt kokeilla ilmoittaessaan valittavansa laista tuomioistuimeen. EIT:n ratkaisut ovat vihdoin ehdottomia ja sivuuttavat Suomen korkeimpien oikeusasteiden päätökset.

Sopii hallituksen valvomiseen

Lain käsittelyyn eduskunnassa on aikaa hieman yli viikko. Torstaina eduskuntatalon etupihalla järjestetään hanketta koskeva mielenosoitus. Hallituspuolueissakin on asiasta kahta verta, mutta esittelevän ministerin Suvi Lindénin tajuntaan se ei tunnu mahtuvan. Miksi sitten hallitus ajaa voimaan säädöstä, josta viimeisin asiantuntijakannanotto sanoo, että kyseessä on täysin turha laki?

Lain tehottomuus teollisuusvakoilun estämiseen on tullut kaikille selväksi. Hallitukselle asia onkin kahden kauppa. Nokia vaati lain säätämistä, vaikka se on vanhentunut muiden vakoilukeinojen yleistyttyä. Yritykselle siitä tulisi pelkkä muodollinen pelote työntekijöitä kohtaan. Hallitus kuitenkin tarttui uutta lakia penäävän firman tarjoamaan tilaisuuteen, sillä urkintalain avulla hallitus voi heikentää kansalaisten perusoikeuksia ja lisätä internetin tarkkailua sopiviksi katsomissaan muissa asiayhteyksissä. Niin sanotut sivuseuraukset näyttävätkin olevan ne tarkoitetut pääseuraukset.

Kiintoisaa on, että Nokiasta itsestään ei saa mitään kommenttia irti. Yhtiö on vaiennut kuin muuri. Tämä johtunee siitä, että se ei tarvitse suomalaista julkisuutta mihinkään, ei myöskään demokratiaa. Jos yhtiö vastaa, se vastaa juristien suulla.

Mikäli asiassa paljastuisi selvää lahjontaa, kestitystä tai painostusta, se voisi olla kohtalokasta sekä hallitukselle että Nokialle itselleen. Tuskinpa kuitenkaan Hesari ja Yle ovat keksineet uhkailu-uutisia itse, ja niiden omaan valtaan jää, pitävätkö ne kiinni lähdesuojastaan vai alkavatko ne tuoda lähteitään esiin todistajien roolissa.

Toisaalta uudessa laissa on hyvätkin puolensa. Jos Lex Nokia olisi jo voimassa, tätäkään asiaa ei tarvitsisi enää selvitellä, vaan sähköinen tietoliikenne voitaisiin avata ja tarkistaa, ketkä ovat uhanneet ja keitä. Ja mitäpä salattavaa rehellisillä ministereillä ja johtajilla voisi olla?

Poliittisesti asia on kummallinen, sillä niin kokoomus (joka näyttäytyy yksilöllisyyden puolustajana) kuin keskustakin (joka pyrkii luomaan imagoa niin sanottuna keskustaliberaalina puolueena) vetävät suomalaisten ihmisten perusoikeudet huurteeseen. Toivon, että hallitus peruisi esityksensä tai että se hylättäisiin käsittelyssä, ja samaa voi toivoa myös pikapuoliin äänestykseen tulevalle ulkomaalaislain muutokselle.

Poliitikot saapasrenkeinä

Noin 60 prosenttia Nokiasta on amerikkalaisomistuksessa. Yhdysvaltain yritysmaailmaa moititaan kähminnän ja vyörytyksen salaperäiseksi ihmemaaksi. Siksi on outoa, miten vain viisimiljoonainen kansa onnistuu omalla urkkimisen, vakoilun ja panettelun himollaan sekä turhien tietojen onkimishalullaan luomaan itsestään yhtä takaperoisen, ummehtuneen ja liiterin takaa tulleen kuvan. Vai Kiinastako tämä käry käy? Nokian menettelymuodot ovat kuin totalitarismeissa, joista se tilaa alihankintansa.

Kiintoisaa on, miten kumisaappaita valmistaneesta firmasta on aikojen kuluessa tullut sellainen valtio valtiossa, jossa sillä ovat käytössä omat lait ja oma raha (eli optiot) teollistumisen ajan suuryritysten tapaan. Nyt bisnestä yritetään tehdään tietoliikenteellä, mutta firman harjoittama yritysviestintä panee umpisolmuun kansalaisten viestinnälliset perusoikeudet. Tämä on vaarallista yhteiskunnassa, jossa hallitus julistaa panostavansa erityisesti kansalaisten sähköiseen asiointiin.

Matkapuhelin sinänsä on metafyysinen esine. Se muodostaa kulttuurisen merkin, joka viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Matkapuhelinteollisuus on eräänlainen vastaus kysymykseen, mitä suomalaiset pitävät tärkeänä. Tuppisuina pidetyt ihmiset näyttäisivät arvostavan puhumista ja viestintää. Mutta riittävätkö ihmisten henkiset taidot todelliseen vuorovaikutukseen, vai sublimoivatko suomalaiset viestinnänhalunsa pelkkään teknisesti hienostuneiden laitteiden kokoon ruuvailuun? Kommunikaatiokyvyttömyyden pakeneminen välineellisen vaikuttavuuden taakse on tyypillistä viestinnälliselle filosofiattomuudelle.

Tässä mielessä sana ”kännykkä” kuulostaa yhtä raikkaalta kuin ”känsä”, ”jalkarätti” tai ”villasukan läpi uitettu kotikalja”, eikä Nokian uhkailupolitiikka anna yhtään vähemmän tunkkaista kuvaa firman henkisestä tilasta. Jos kiristyksen keinona on maasta vetäytyminen, sellaisen uhittelijan voisi antaa mennä. Lama-aikana Nokian verotulot valtiolle jäisivät muutenkin pieniksi. Viime vuonna Nokian yhteisöveron tuotolla maksettiin pelkät lapsilisät. Kyllä Suomi siitä selviäisi. Liike-elämän suosiminen poliittisten olojen kustannuksella ei ole aina yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, vaikka siitä ropisisi aika ajoin myös rahaa.

Tekeillä oleva tietosuojalain muutos muistuttaa vuoden 1973 poikkeuslakia, jolla kansalta vietiin äänioikeus 1974 järjestetyissä presidentinvaaleissa. Molemmat hankkeet ovat selvästi perustuslainvastaisia. Pelko on huono lähtökohta mille tahansa politiikanteolle, ja siksi Nokia muodostaa nyt samanlaisen realiteetin kuin Neuvostoliitto, Kekkonen ja YYA-sopimus aikoinaan. Maailma ei kuitenkaan kaatunut niidenkään väistymiseen.

Vaikka Nokian ei voitaisi osoittaa suoraan ripittäneen poliitikkoja, selvää on, että poliitikkokunta ”ottaa huomioon” erilaisia intressejä, ja heille kenties epäsuorasti viestitetään, mitä henkilökohtaista etua vispilänkaupasta kertyy. Suomessa suora korruptio eli rahalahjonta kierretään sosiaalista pääomaa jakamalla, ja tileille kertyneet saldot realisoidaan virkojen ja tehtävien täytössä. Suuri yritys voi tarjota poliitikoille ja virkamiehille esimerkiksi rauhaisan sataman eläkepäivien odotteluun, aivan kuten Nokia teki Esko Aholle ja Veli Sundbäckille. Nokiassa toimii myös Marko Ahtisaari ja suuri määrä muita pieniä edam-julkkiksia, joista kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä he siellä tekevät, paitsi edustavat itseään, juonittelevat ja sumplivat asioita poliittisilla suhteillaan. Erkki Liikaselle puolestaan pedattiin teknologiakomissaarin paikka vuonna 1999 Nokian lobbaamiseksi EU:ssa. Kyse on siis liike-elämän etujen ajamisesta politiikassa: samasta kuin vaalirahoitusjupakassa.

Nokia on sorminukke

Tietosuojalain muutosesityksen nimeäminen Lex Nokiaksi on ollut harhaanjohtavaa sikäli, että perustuslain rikkomus on aivan samanlaista riippumatta siitä, kuka sitä tekee. Asialla voi olla huomispäivänä vaikka Yleisradio tai Sanoma Oyj. Nokia on vain sopinut kritiikin kohteeksi siksi, että se on etulinjassa. Kun taikuri on saanut kansan katsomaan yhteen käteen, laitetaan toisella jänis hattuun, ja uuden lain myötä kontrolli ulottuu taloyhtiöiden kellarikoppeihin, joissa yhteisötilaajien internetmodeemit sijaitsevat.

Suvi Lindénin väite, että Lex Nokia parantaa ihmisten oikeusturvaa, kun ”tiedetään pelisäännöt”, edustaa samanlaista logiikkaa kuin Anneli Jäätteenmäen päätös puhua ”niin totta kuin osaa”. Perustuslainvastaisten pelisääntöjen sorvaus muistuttaa myös taannoisen ministeri Tanja Karpelan virkanimityspäätöstä, jolla hän koetti kiilata korkeaan virkaan erään puoluetoverinsa työhaastattelujen ohi ihan vain siksi, että ”näin ihmiset saavat tietää, kuinka politiikassa toimitaan”. Todellisuudessa Lex Nokia on hallituksen tietoyhteiskuntastrateginen hanke, jolla halutaan murentaa yksityisyydensuojaa ja sinänsä viatonta anonyymia internetviestintää.

Pienessä maassa korruptio ja mafia eivät toteudu verikostojen vaan verkostojen kautta. Uhkana eivät siis ole vain vahvat yhtiöt vaan moraalisesti heikot poliitikot.