31. elokuuta 2009

Miksi normeja on tärkeää koetella?


Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normeja on olemassa siksi, että niillä on tietty tehtävä yhteiskunnassa. Esimerkiksi liikennesäännöt ovat olemassa onnettomuuksien välttämiseksi. Toisaalta normien olemassaoloa eri selitetä funktionalismissa niiden tarkoitusperistä lähtien, sillä tarkoitushakuisuus edellyttäisi jonkin suuremman tai yleispätevän periaatteen, jollainen voisi olla esimerkiksi Jumala, evoluutio tai laki.

Funktionalistinen normikäsitys eroaa selvästi myös kantilaisesta etiikasta ja lakimoraalista, jonka mukaan normia pitää noudattaa sen itsensä vuoksi. Funktionalistinen näkemys on naturalistisempi. Sen mukaan normeja ennalta annettuina ei tarvitse edellyttää, vaan katsotaan, että normit tulevat tuotetuiksi käyttäytymällä jollakin tietyllä tavoin. Normit siis esiintyvät ihmisten toiminnassa käyttäytymiskonventioina.

Koska normit mielletään näin osaksi ihmisten elämää, ne voivat olla perin ideologisia, haitallisia tai jopa moraalittomia ja vääriä. Funktionalistinen käsitys sopiikin kuvaamaan nimenomaan kirjoittamattomia sosiaalisia normeja, ja siksi funktionalistista normikäsitystä sovelletaan erityisesti sosiaalitieteissä, kun selvitellään, millaisia yhteiskunnalliset normit ovat. En tosin kannata funktionalismia sinänsä, mutta pidän sen kautta avautuvaa näkökulmaa valaisevana, kun ideologisten normien luonnetta arvioidaan.

Funktionalistiset normit voivat olla kielto-, käsky- ja lupanormeja aivan niin kuin kirjoitetutkin normit. Mutta kirjoittamattomina ne ovat usein piileviä ja vaikuttavat ihmisten asenteissa ja elämässä epäsuorasti: lausumattomina. Siten ne ovat hyvin vaikuttavia. Kyseessä on eräänlainen näkymätön käsi, joka ohjaa, kaitsee, lupaa tai pakottaa. Niitä esiintyy paljon uskonnoissa ja politiikassa mutta myös kirjoitettujen lakien soveltamisessa ja säätämisessä. Filosofisesti kiintoisaa on, millä tavoin nämä näkymättömät säännöt ja normit saataisiin esiin.

Rikkomus paljastaa normin

Useimmiten kirjoittamattomia normeja ei saada näkyville muutoin kuin rikkomalla niitä. Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normit paljastuvat vasta, kun niitä rikotaan. Mahdollisen rangaistuksen kautta näkyy, minkälainen normi yhteiskunnassa vallitsee. Sanktio voi tietenkin olla myös palkitseva, jos normia on noudatettu yhteisössä vallitsevan käsityksen mukaan ”oikein”.

Toisinaan on siis tarpeen rikkoa normeja, jotta saataisiin selville, mitä tai millaisia ne ovat. Tieteessä ja muussa kulttuurielämässä tällaista kokeilua on harjoitettu tavan takaa. Esimerkiksi taannoinen Muhammed-pilakuvajupakka käynnistyi alun perin siitä, kun tanskalaisen Jyllands-Posten-sanomalehden kulttuuritoimitus päätti kokeilla sananvapauden rajoja. Toimituksen esimies Flemming Rose paljasti kuvien nostaman kohun jälkeen The Washington Post -lehdessä, että islamin varjolla tapahtuvaan sensuuriin kyllästyneenä lehti tilasi muutamilta piirtäjiltä valikoiman pilakuvia, jotka se laittoi sivuilleen nähdäkseen, mikä sananvapauden tilanne todella on, toisin sanoen, paljonko siitä on länsimaissa jäljellä. Sitä ei ollut kovin paljon.

Koe sen sijaan onnistui täydellisesti. Tällaiset kokeilut ovat hyvin tärkeitä, sillä ne tuottavat tietoa, jota ei muutoin voitaisi saada. Aivan samanlaisen kokeen voit itse tehdä esimerkiksi kävelemällä pomosi työhuoneeseen ja heittämällä jalkasi hänen pöydälleen. Näin ehkä paljastuu, että niin ei pitäisi (tai kannata) tehdä, vaikka kyseistä normia ei olekaan kirjoitettu minnekään. Vaikka näkymätön normi tulee tällä tavoin esiin ja sitä voidaan pitää sosiologisesti selitettynä, siitä ei tietenkään seuraa, että se lakkaisi olemasta voimasta. Päinvastoin: saat todennäköisesti teostasi jonkin rangaistuksen, ellet sitten ole sellainen viehättävä typy tai puppelipoika, jonka koipien heilautuksesta johtajasi on vain mielissään. On myös mahdollista, että pomosi on fiksu ja oivaltaa tekoon sisältyvän juonen eikä ryhdy mihinkään toimiin. Rankaiseminenhan vahvistaisi normiston olemassaoloon liittyvän typeryyden mutta myös sen, että normin rikkoja itse asiassa hallitseekin tuota auktoriteettia, joka hermostuessaan menee alaisensa lankaan.

Normeja rikkomalla voi paljastua niiden järjenvastaisuus. Normien rikkomukset tuovat esiin uusia tapoja toimia. Jos normit osoittautuvat absurdeiksi, ne pitää kumota, ja rikkojaa pitää rankaisemisen sijasta palkita.

Vastaavanlaisesta norminrikkomuksesta oli kyse myös Jussi Halla-ahon viimeviikkoisessa oikeudenkäynnissä. Blogikirjoittaja oli rikkonut niin sanottuja hyvän tavan ja poliittisen korrektiuden normeja kysymällä kirjoituksessaan, miksi yhdestä kansanryhmästä saa sanoa asioita, joita toisesta ei saisi, ja väitti että viranomaiskäytännöt ovat tässä suhteessa kaksinaismoralistisia. Hänen väitteensä osoittautui todeksi jo siinä, että valtakunnansyyttäjänvirasto määräsi hänen provokaatiokirjoituksensa syytteen alle.

Kun virallinen syyttäjä puolestaan arvosteli kirjoittajan pyrkimyksiä ”näennäistieteellisiksi”, olisi mielenkiintoista tietää, mikä syyttäjän oma tieteellinen pätevyys oikeastaan on. Vain äärimmäisen naiivi koehenkilö humahtaa noin sokeasti kirjoittajan kaivamaan kuoppaan. Filosofian näkökulmasta lakinormitkin ovat kirjallisia painotuotteita, joita voidaan arvostella kuin runokokoelmia. Ne voivat olla myös järjettömiä tai perusteettomia, niin kuin usein ovat. Yhteen aikaan ovat voimassa diktaattorin, toisena ajankohtana kansan enemmistön säätämät lait. Niiden perustus on yhtä kaikki mielipiteidenvarainen, suhteellinen ja kontingentti.

Kun vapaus on rikos

Sekä tieteen, yhteiskunnan että lainkäytön omia normeja pitää jatkuvasti koetella. Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi ihmisten ylipäänsä pitäisi olla niin kauhean tottelevaisia. Yksilöiltä ei ole yleensä kysytty mitään lakeja laadittaessa, vaaleissa ei voida äänestää asiakysymyksistä vaan niissä valitaan vain henkilöitä, eikä yksilöillä ole mitään yleissopimustakaan yhteiskunnan kanssa. Libertarismi vastaa tähän, että sellaista velvoittavuutta ei ole. Yhteiskunnalla ei ole oikeutta pakottaa ihmistä varsinkaan hänen omaan tahdonmuodostukseensa liittyvissä yksityisasioissa eikä mielipiteiden muodostamiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Sen sijaan yhteisön syntyperäisillä jäsenillä on oikeus alistaa yhteisesti voimassapidetyt laitokset palvelemaan haitattomasti jäsentensä etua.

Tieteenharjoittaja voi hyväksyä vain sellaisen, missä on järkeä. Asioiden pätevyyttä ei pidä tarkastella siltä kannalta, voivatko ne loukata jotakuta, vaan ainoastaan siltä, ovatko ne tosia tai perusteltuja. Tutkijan pitää tehdä normien perusteltavuutta koskevia kokeiluja joka päivä. Se on kaiken filosofisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tärkeää työsarkaa.

Mielenkiintoisia ovatkin sananvapauteen liittyvät normit. Myös tällä alueella kirjoittamattomat normit ovat lisääntyneet, ja liikkumatila alkaa käydä tukalan ahtaaksi. Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa millään normeilla, sillä sananvapauden oma olemus on sama kuin tieteen: rajojen piirtäminen kumoaisi niiden oman idean.

Jos sananvapautta ei saa käyttää väärin, sitä ei ole. Jos sananvapautta ylipäänsä määritellään, se on jo syöty. Tästä seuraa, että sananvapaus sinänsä on kahlehtiva käsite.

Sananvapaus voi parhaimmillaan toteutua tieteellisessä anarkiassa, jossa kaiken voi sanoa ja asettaa koeteltavaksi ilman rangaistuksen uhkaa. Tavallaan jo tällaisen luvan asettaminen tai vaatiminen rajoittaa sananvapautta tai on merkkinä siitä, että sitä jollakin tavoin uhataan. Myös jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi pelästyttäessään ihmiset ja ohjatessaan itsesensuuriin. Siksi toivoisin, että pelon ja varpaillaan sipsuttelun aika olisi ohi.

28. elokuuta 2009

Kirjojen kysyjille


Minulta on viime päivinä kysytty, onko kirjojani Sensuurin Suomi ja Suomalaisen nykyfilosofian historia saatavissa. Vastaan, että kyllä. Niitä ja muita viereisellä palstalla mainittuja julkaisujani saa suoraan ainakin Akateemisen Kirjakaupan päämyymälästä sekä tilaamalla mistä tahansa kirjakaupasta, esimerkiksi verkkokauppa Burning Booksista.

27. elokuuta 2009

Ihmisoikeusteollinen kompleksi


Filosofian historia tuskin tuntee jyrkempää vastakohtaa kuin sen, joka vallitsi Kungfutsen perustaman konfutselaisuuden ja Laotsen luoman taolaisuuden välillä 500-luvun Kiinassa ennen ajanlaskumme alkua. Kungfutse tunnettiin ylimyksenä ja virkamieskunnan lojaalina edustajana, kun taas Laotsen viisaus oli maanläheisempää, ja hänet muistetaan kaikkien aikojen ensimmäisestä anarkistisesta ohjelmastaan. Toinen yhtä kärkevä vastakkainasettelu muistetaan modernilta ajalta: hegeliläisen idealismin ja marxilaisen materialismin väliltä, mutta sitäkin joudutaan täydentämään esimerkiksi Kierkegaardin ja Nietzschen vaikutuksella, jotta vastakohta-asetelmasta tulisi yhtä jyrkkä.

Suomessa samantyyppinen vastakkainasettelu vallitsee nyt kansallismielisyyden ja niin sanotun vihervasemmistolaisuuden kesken. Tämä kiista on myös omalla tavallaan houkutellut kansallisvaltioon uskovan hegeliläisyyden ja kansainvälisyyttä hoilaavan marxilaisuuden välisen konfliktin uudelleen esiin.

Järjellä ja utopistisella haihattelulla on historian kuluessa aina ollut tietyt puolestapuhujansa. Samaan tapaan kuin filosofian historiasta, myös nykypolitiikan riveistä löytyy järkiperäinen ja hyvin järjestetty maailma, joka muistuttaa valistusfilosofien todellisuutta. Toisaalla taas on ihanteiden ja sekavien kuvitelmien sekä houreiden maailma, jossa kaikki mitat ja rajat häipyvät olemattomiin, esimerkiksi taju ajasta, paikasta, valtionvelan tai maahanmuuttajien määrästä ja sotatilan todennäköisyydestä.

Yhtäällä on luja usko kohota työn ja ponnistelun avulla paremmille päiville sekä siihen liittyvä kausaalisen meritokratian (eli ansioon perustuvan syy–seuraus-suhteen) ajatus. Toisaalla taas on syvä epäily kaikkea sellaista kohtaan, joka on järjestetty rationaalisen tieteen avulla kuntoon – mutta yhtä peittelemätön on myös luottamus siihen hyvyyteen, esimerkiksi monikulttuurisen yhteiskunnan paratiisiin, joka alkaa heti ja itsestään kasvaa esiin, kunhan vain kaikki paha, eli rasistinen ja sovinistinen miessukupuolen edustaja, saadaan pois tätä kukkeaa kehitystä häiritsemästä.

Nämä ajatuslinjat ovat toistuneet satojen vuosien ajan filosofian historiassa, joten ne toistuvat tietysti myös meidän aikanamme. Onhan perusteltu tieteellinen ja filosofinenkin ajattelu edennyt pitemmälle, joten aina vesikauhuisempia ovat kriitikoiden suista leviävät vaahdot.

Poliittisten aatteiden lisäksi vastakkain näyttävät olevan nykyisin myös kansallisissa perustuslaeissa säädetyt perusoikeudet ja kansainvälisissä sopimuksissa solmitut ihmisoikeudet. Ongelma on, että ihmisoikeuksilla yritetään heikentää suomalaisten perusoikeuksia; yleismaailmallisiksi tai yleiseurooppalaisiksi aiotut ihmisoikeudet kun asettavat yleensä huonomman standardin kansalaisten oikeusturvalle kuin Suomen perustuslait.

Ihmisoikeuksia koetetaan nyt tuottaa kuin liukuhihnalta. Kutsunkin tätä ”ihmisoikeusteolliseksi kompleksiksi” (the complex of industrial-human rights). Sen piirteenä on, että keskentekoiset demokratiat yrittävät opettaa meille, mitä perusoikeudet ovat. Samalla ne pyrkivät määräämään, mitä saa sanoa ja kuinka saa, ei saa tai pitää syrjiä. Parempien ”ihmisoikeuksien” vaatijat ovat tinkineet suomalaisten perusoikeuksia ja varsinkin sananvapautta huonommiksi.

Ihmisoikeusteollisessa kompleksissa tuomioistuimet ymmärretään tehtaiksi, joissa tuotetaan oikeudenmukaisuutta kuin tiiliskiviä. Sen sijaan todellisissa demokratioissa oikeuden laillisuusperustus syntyy kansalaisten oikeustajun ja yhteiskuntakäytäntöjen tuloksena. Laki ei legitimoidu paperilla eikä tuomioissa vaan ihmisten asenteissa.

Euroopan unionissa ja monissa muissa ylikansallisissa organisaatioissa tunnutaan ajattelevan, että ihmisten asenteita ja elämänkäytäntöjä voidaan muuttaa kuin jokien kulkusuuntaa: direktiiveillä. Monetkaan ihmiset eivät ymmärrä, että kaikki oikeus on voimassa ihmisten hyväntahtoisuuden tuloksena, ei vaatimalla. Esimerkiksi Kungfutsen ja Laotsen kiistasuhde oli jyrkkä ja puhdasoppinen, mutta sen vallitessa noudatettiin hyviä tapoja. Tämä ei tarkoita, että yhteiskunnan laivaa pitäisi ohjata tapaoikeuden keinoin, mutta kylläkin sitä, että todellinen sivistys ei asu lakiteksteissä vaan ihmisten tahdonmuodostuksessa ja elämänkäytännöissä.

Myös meidän aikamme ihmisillä olisi paljon opittavaa kiinalaisilta. Usein valitetaan, kuinka kauheaa on joutua syrjityksi tai alistetuksi yhteiskunnassa. Niinpä. Mutta on myös tärkeää myöntää, että suuri osa kielteisenä koetusta suhtautumisesta tähtää ihmisten hyvään. Tuskin minäkään olisin päässyt elämässäni edes näin pitkälle, ellen olisi joskus joutunut ottamaan arvostelua vastaan. Kaikki ihmisoikeusteollisen kompleksin vastaisuus ei siis ole syrjintää, vaikka osa tietysti on. Kun suden huudetaan olevan aina ja kaikkialla, on vaikea nähdä, missä susi milloinkin piilee.

Ja kuten viisas Kungfutse aikoinaan sanoi: ”Kun sanat menettävät merkityksensä, ihmiset menettävät vapautensa.”

25. elokuuta 2009

Jussi Halla-aho, lehdistön suosikki


Olin tänään Helsingin oikeustalolla seuraamassa Jussi Halla-ahon hiillostamista. Muutamat oikeustapaukset ovat kyllä ennenkin kiinnostaneet laajalti tiedotusvälineitä, mutta tämän asian kohdalla tiedotusvälineiden mielenkiinto on ylittänyt kaikki odotukset. Onkin pääteltävä, että Jussista ”tykätään” ja että hän on lehdistön ”suosikki”.

Vaikka valtamedia on kirjoittanut Halla-ahosta lähinnä kielteisessä sävyssä, tiedotusvälineiden mielenkiinnon takaa paistaa myös toimittajien oma pelko kaatumisesta sananvapauden teloitusmonttuun. Ainakin huoleen pitäisi olla syytä.

Myötätuntoni on tietysti Halla-ahon puolella, tosin puolustuspuheet, joita olen tähän blogiini kirjoittanut, eivät ole henkilökohtaisia. Olen kirjoittanut niitä puolustaakseni sananvapautta sekä liberaalia ja demokraattista yhteiskuntaa.

Syyttäjälaitoksen musta päivä

Koska olen esittänyt omat perusteluni syytteen hylkäämiseksi jo aiemmin, en puutu asian sisältöpuoleen enää tässä. Salissa käyty keskustelu ei ollut kovin lennokasta eikä värikästä, eikä missään onnistuttu iskemään asioiden ytimeen. Niitä ovat: (1) tuomiolla olisi kauaskantoinen vahingoittava vaikutus sananvapauteen yleensä, (2) väärät ja virheellisetkin väitteet (joita Halla-ahon tekstistä ei oltu ainakaan osoitettu) pitää voida sanoa ilman rangaistuksen uhkaa ja (3) ilman sananvapautta ei ole edes tuota paljon penättyä monikulttuurista yhteiskuntaa.

Sen sijaan salissa keskityttiin jankuttamaan Halla-ahon kirjoitusten sanamuodosta, mikä tietysti oli selvää, koska keskustelu käytiin syyttäjän aloitteesta. Keskeinen henkilö, jonka ympärillä syyttäjän argumentaatio liikkui, oli valtionsyyttäjä Mika Illman – tämä ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut juristi, joka ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan nostanut yhtään syytettä sananvapauden loukkaamisesta. Kala oli nielaissut täkyn siimoineen ja koukkuineen, mutta yhtäkään muslimia ei oikeudenkäynnissä kuultu, eikä näyttöä loukkaantumisesta oltu saatu.

Halla-aho, joka esiintyi ilman avustajaa, puolestaan piti pintansa hyvin. Koska istunto käytiin yhden tuomarin kokoonpanossa, salissa ei nähty Vanhanen–Ruusunen-tapauksesta tutun syyttäjä Simo Kolehmaisen eikä käräjätuomari Jussi Sippolan lisäksi muita prosessiin osallistuneita juristeja. Ilman avustajaa esiintyminen on riski mutta ymmärrettävää. Kalliin avustajan käyttäminen vain syventäisi sitä kiusantekoa, jonka kohteeksi kirjoittaja on jo syytteellä ajettu. Syytetty totesikin esiintyvänsä ilman asianajajaa, ”sillä täytyyhän jokaisella olla varaa oikeudenkäyntiin”. Toteamus nostaa esiin sen suuren ongelman, että oikeudenkäyntien kalleuden vuoksi juuri kenelläkään ei ole enää varaa ostaa oikeutta, ja oikeudessa pystyy vastaamaan vain, jos jättäytyy ilman avustajan takaamaa oikeusturvaa.

Kummallista tässä oikeudenkäynnissä oli se, että syytemääräyksen antanut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske ei itse vaivautunut oikeussaliin, vaikka kyseessä oli periaatteellinen, poliittinen ja yhteiskunnalliselta merkitykseltään laajakantoinen oikeudenkäynti. Sen sijaan hän pani asialle huomattavasti vähäpätöisemmän kihlakunnansyyttäjän. Ilmeisesti Valtakunnansyyttäjänvirastossa oli ajateltu jotenkin niin, että ’mitäs heitit täkyjäsi meille; nyt me tartumme niihin ja jätämme loput käräjäoikeuden riesaksi.’

Outoa oli myös se, että käräjäsaliksi oli valittu vain parikymmentä yleisöistuinta kattava huone, vaikka suurempi sali oli tyhjänä ja oikeus tiesi paikalle saapuvan pilvin pimein mediaa, tutkijoita ja muuta yleisöä. Kaikesta ikään kuin välittyi vaikutelma, että tuomio haluttiin saada aikaan, mutta ei kovin julkisesti vaan asian periaatteellista merkitystä ja sananvapautta vähätellen.

Harmi sinänsä, ettei Halla-aho saanut tai halunnut myöskään avustajaa. Syyttäjän toiminnasta oli osoitettavissa ylilyöntejä ja argumentaatiosta kohtia, joihin olisi voinut helposti puuttua. Jo poliisikuulustelussa rikottiin esitutkintalakia (22 §), kun kuulustelu suoritettiin pelkästään sähköpostitse. Kun oikeudenkäyntiäkin ehdotettiin alun perin pidettäväksi kirjallisena, sivustaseuraajalle selviää helposti, millaisesta pimitysyrityksestä on ollut kyse.

Sananvapautta kuonoon

Olennaista on, että syytteessä mainittu loukkaamistarkoitus tuli kumotuksi ja viranomaiskriittinen sekä mediakriittinen tarkoitus toteen näytetyksi. Kaiken yläpuolella on kysymys, pitäisikö älylliset keskustelut alistaa uskontokuntien herkkähipiäisyydelle tai uskovaisten tuomittaviksi. Pitäisikö Jussi Halla-ahon olla muslimi voidakseen esittää objektiivisen kuvauksen islamista? Tällainen normittaminen veisi pohjan sekä tieteelliseltä että poliittiselta yhteiskuntakritiikiltä. Silti uskontojen varjolla saa tätäkin nykyä saarnata kuolemaa esimerkiksi homoille, eikä siihen puutu kukaan.

Uskonnonvapaus ei kata vain oikeutta kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin vaan myös oikeuden olla kuulumatta. Se, että kirjoittaja ei tarkastele islamia sisältä päin, ei ole sen arvioimisen kannalta heikkous vaan ansio. Uskontoja pitää voida tarkastella pelkkinä vallan käytön järjestelminä. Kriitikoita ei tule myöskään pakottaa vaikenemaan siitä, mikä uskonto milloinkin on kyseessä, siis puhumaan asioista ”vain yleisellä tasolla”, kuten syyttäjä vaati. Tällaista peittelyä ja valheellisuutta vaatiessaan syyttäjän toiminta oli kuin suoraan Neuvostoliitosta. Myös poliittisia mielipiteitä pitää voida esittää täysin riippumatta siitä, ovatko ne tieteelliseltäkään kannalta vedenpitäviä.

Syyttäjä vetosi myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, jotka hän tosin esitteli anonyymeinä sekä asettaen ne näennäisesti vertailukelpoisiksi meidän oikeusjärjestelmämme kanssa. Todellisuudessa sen enempää tapaukset kuin yhteiskunnalliset tilanteetkaan eivät ole vertailukelpoisia. Trendi näyttää olevan se, että kansainvälisissä sopimuksissa määriteltyihin ihmisoikeuksiin vedoten poljetaan nyt suomalaisten ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia. Tällainen lain soveltaminen ei voi olla hyväksyttävää varsinkaan, kun EIT on antanut Suomen viranomaisille jatkuvasti nuhteita sananvapauden kahlitsemisesta. Jatkuva asiantuntijavaltaan vetoaminen on mädän hallinnon tunnusmerkki. Sellainen yhteiskunta, jossa jokaisen täytyisi olla assyriologian professori esittääkseen arvion islamista, on vaarallinen.

Todettuaan, että sananvapautta ei oikeastaan ole (koska sitä ei saa käyttää ”väärin”), syytetty vetosi ihmisten yhdenvertaisuuteen lain edessä, toisin sanoen samaan kuin kiistellyssä kirjoituksessaan ”Muutamia täkyjä Illmanin Mikalle”. Miksi yhdestä kansanryhmästä ei saisi sanoa asioita, joita toisesta saa? Lähinnä ainoan mahdollisen puoltoperusteen syytteen hyväksymiselle tarjoaisi näkökanta, että jonkin kansanryhmän katsotaan tarvitsevan enemmän yhteiskunnallista suojelua kuin toisen. Kuitenkin myös enemmistöön kuuluva saattaa joskus kaivata suojelua siinä kuin vähemmistöönkin kuuluva. Nähdäkseni asia pitäisi ratkaista yksittäistapauksittain, sillä yksilöiden arviointi ryhmäominaisuuksien pohjalta on eräänlainen modernin rasismin muoto. Lisäksi on huomattava, ettei esimerkiksi maahanmuutto ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi ilman muuta oikeus, vaan oikeus muuttaa maahan on jo sinänsä eräänlainen suopeuden osoitus. Pelkkä etuoikeuttaminen ei tuota todellista tasa-arvoa vaan katkeruutta. Myös syytetty voi tarvita suojelua: median ja viranomaisten harjoittamalta kiihotukselta yksilöä vastaan.

Kun asioista keskustellaan suullisesti, niiden todellinen luonne usein paljastuu. Keskustelun jumiuduttua toista tuhatta vuotta sitten eläneen profeetan lapsivaimoon ja siihen, eikö pitkäparran seksisuhteita saisi arvostella, alkoi kaikille valjeta, mistä on kyse. Islamin varjolla yritetään lyödä palasiksi paitsi sananvapautta, myös muita ihmisoikeuksia, aivan niin kuin on jo tehty Britanniassa ja Hollannissa. Tämä käräjienkäynti oli kuin Hannu Salaman Juhannustansseista väännetty jupakka.

On sairasta, että Suomessa vallitseva tuomiomieli estää nyt järkiperäisen keskustelun niin pedofiliasta kuin maahanmuutostakin. Keskustelut käydään pelkästään normatiivisessa ilmapiirissä. Lopulta päädytään tuomioistuimiin, joissa asioiden rationaalinen tarkastelu halvaantuu. Toisinaan vedotaan Jumalaan, toisinaan pedofilian pahuuteen (tai islamin kannalta kai neutraaliuteen tai jopa hyvyyteen). Kun jokaisen sanan takana vaanii rangaistuksen uhka, ei järkevään tarkasteluun voida päästä. Tämä on tyypillistä kaikelle lainkäytölle: tuomion uhka pakottaa ihmisiä tinkimään johdonmukaisesta ajattelusta, sillä mielipiteiden vaihto ei perustu tuomioistumissa vapaaseen dialogiin vaan pelkoon ja pakottamiseen.

”Nauru pidentää tuomiota”

Halla-ahon tarkoitus oli käsitellä maahanmuuttoon liittyviä tabuja. Nyt intellektuellia kohdellaan samalla ystävällisyydellä kuin Pohjois-Koreassa.

Muutoin näytöstä seurasi kuin parasta väitöstilaisuutta. On muistettava, että joissakin toisissa olosuhteissa tohtori J. Halla-aho saattaisi olla se nationalismikriittisten sosiologien usein mainitsema kunniallinen perheenisä, mutta asioiden ollessa nykyisellä tavalla hän joutunee selittämään kahdelle tyttärelleen ja pienelle pojalleen, että ”nyt isin täytyy mennä vankilaan, koska hän tuli puolustaneeksi Suomen suomalaisuutta à la Risto Ryti”.

Oikeus (eli tuomari) vetäytyi käräjäkäsittelyn jälkeen miettimään ja julkistaa tuloksen 8. syyskuuta, kansliapäätöksenä tietysti. Tuomioluonnos on ehkä ollut kirjoitettuna jo ennen kesälomia. Uskon kuitenkin, että hyvän oikeudenkäynnin vuoksi sekin voitaneen vielä repiä kappaleiksi ja kirjoittaa uusi. Pelkään silti pahoin, että oikeus polttaa Halla-ahon tekstin.

Kiintoisaa on, että jos esimerkkilauseen käyttäminen tehdään laittomaksi, muuttuuko myös Halla-ahon kirjoituksen siteeraaminen laittomaksi. Tällöin koko median ja oikeuden omakin toiminta muuttuisi lain vastaiseksi.

Mikäli taas uskonrauhaa täytyy pitää rikkomattomana, kuten syyttäjä kuvasi, Halla-ahon kannattaisi ryhtyä profeetaksi, niin hän saisi jatkossa syytesuojan itselleen. Jopa nykyisellä Venäjällä sananvapaus näyttää olevan sitkeämpi geneettinen ja kansallinen erityispiirre kuin tämän hetken Suomessa!

Prosessi ilmentää sitä, että ihmiset eivät ole vielä oppineet suhtautumaan blogeihin oikein. Ne ovat todellakin kolumneja, joihin ei pidä suhtautua ryppyotsaisesti. Mutta vielä tärkeämpi on suureen julkisuustapahtumaan liittyvä sosiopsykologinen puoli. Halla-ahon tapauksen kautta suomalaiset käyvät kollektiivisessa piilotajunnassaan vellovaa puhdistautumisriittiä, jonka tuloksena niin media kuin virkamieskuntakin koettavat vapautua omasta alitajuisesta maahanmuuttovastaisuudestaan ja sen mahdollisesti tuottamasta syyllisyydentunteesta.

Jahdatessaan Halla-ahoa ihmiset projisoivat eli töhrivät häneen omien ihanteidensa kyseenalaistumisesta syntyviä pelkokuvia. Tuomitessaan Halla-ahon media ja oikeus tuomitsevat oman huonon omantuntonsa, joka johtuu perustellun monikulttuurisuuskritiikin esiin kasvusta. Sääli terävää ja analyyttista sanankäyttäjää. Ja sääli tuomaria, joka joutuu yksin päättämään Suomen sananvapaustilanteesta seuraaviksi 40 vuodeksi...

21. elokuuta 2009

Korkeasti koulutettujen kurittaminen


Helsingin juhlaviikkojen myötä teatterit aloittavat sisäkauttaan. Tänään, taiteiden yönä, kaupungilla on tosin monenmoista ulkoilmaohjelmaa. Myös kesäteatteriin ehtii vielä. Kannattaa siis pysyä valppaana, sillä nu är det dags för sommarteatern.

Kivi todennäköisesti putoaa vähemmistövaltuutetun, valtakunnansyyttäjän ja maan hallituksen sydämeltä, kun Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu näytösoikeudenkäynti pääsee alkamaan ensi viikolla. En ota tässä kirjoituksessani kantaa siihen, kuinka väärin syytteen nostaminen sinänsä on, sillä olen analysoinut kysymystä jo edellä. Juridisen ja moraalisen näkökulman sijasta tarkastelenkin ilmiötä nyt puhtaasti poliittisena tapahtumana: miksi valtiovallan on välttämätöntä aloittaa ajojahti sellaista yksityishenkilöä vastaan, jonka ainoa moitteenalainen teko on valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäminen?

Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu vyörytys on ollut joka suhteessa kohtuutonta. Häntä itseään on parjattu ”rotutohtoriksi”, ja hänen tekstejään on referoitu räikeästi väärin television ajankohtaislähetyksissä. Halla-ahon omat kantelut Julkisen sanan neuvostolle ja tutkintapyynnöt viranomaisille on järjestelmällisesti hylätty, ikään kuin hänellä ei olisi muodollisia oikeuksia eikä oikeutta tulla ymmärretyksi. Näyttääkin siltä, kuin poliittisessa hyväveliverkostossa olisi syntynyt sanaton yksimielisyys siitä, että poliittista korrektiutta rikkoneella ei saisi olla mitään oikeuksia, vaan hänet on tuomittava mielipidevankeuden lisäksi myös konkreettiseen vankilaan. Näin voi päätellä syytteestä, jossa vaaditaan Halla-aholle ehdollista vankeutta tai tuntuvaa sakkorangaistusta. – Ja kaikki vain siksi, että syytetty arvosteli erinomaisen terävästi ja analyyttisesti maahanmuuttopolitiikkaa, jonka myös kansan suuri enemmistö on todennut läpilahoksi.

Halla-ahon menetelmä on tuttu akateemisista yhteyksistä. Juristinplantut eivät ilmeisesti ole siihen tottuneet, sillä he eivät yleensäkään ajattele kriittisesti vaan lukevat lakeja. Sen sijaan filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa käydään joka päivä periaatteellisia keskusteluja, joissa kyseenalaistetaan aivan kaikki hyvän ja pahan olemuksesta alkaen. Halla-aho on menetellyt kirjoituksissaan perinteisen intellektuellin tavoin. Ensin hän on valinnut kohteekseen tietyn yhteiskunnallisen ilmiön, johon liittyy poliittista peittelyä, kaksoisstandardeja ja valheellisuutta. Sitten hän on soveltanut aiheeseensa lahjomatonta akateemista kritiikkiä, toisin sanoen analysoinut huolellisesti asian tiimoilta esitettyjä poliittisia mielipiteitä. Koska kritiikki on ollut oikeaan osuvaa, se on saanut poliittisten vallanpitäjien kädet tärisemään.

Syytetyn toiminnassa ei ole mielestäni mitään moittimista. Hän on osoittanut, mitä esimerkiksi Astrid Thorsin ja monien muiden monikultturistien toiminnasta seuraa, jos se viedään loogiseen päätepisteeseensä. Lisäksi Halla-aho on paljastanut, minkälaisten virheiden kautta nykytilanteeseen on tultu. Kyseinen kritiikki on ollut arvokasta yhteiskunnallista toimintaa, ja se on tuonut esille tarpeellista ja korjaavaa tietoa.

Kuinka oppineita hallitaan?

Keskeinen kysymys on, miksi tästä kriittisestä tiedosta, jolla on ollut mullistavia poliittisia vaikutuksia, pitäisi vaieta. Vastaus on sama kuin kysymykseen, miksi myös yliopistolta pyritään karkottamaan sellaiset tieteenharjoittajat, joilla on valtiovallan kannalta epämieluisia näkemyksiä.

Sivistyneistöllä on totuttu tarkoittamaan ihmisiä, jotka osoittavat sivistyneisyytensä olemalla mukavia, kaikille ystävällisiä ja kohteliaita sekä yleensä myös aiheettoman optimistisia. Tämä saattaa tuottaa vaikutelman myös tietystä epätodellisuudentajuisuudesta. Sen vuoksi akateemisille professoreille usein naureskellaan, ja heitä pidetään hämähäkinseittien verkottamina kipsipäinä – tietysti kaikella kunnioituksella, sillä onhan ihanteellisuudessa tietty viehätyksensä, kunhan se myönnetään omaksi maailmakseen, josta ei tarvitse paljoa välittää. ”Juu, juu”, sanotaan, ja niin marxismin kuin monikulttuurisuudenkin ajatusvirheet hyväksytään, kunhan ne pysyvät yliopiston seinien sisäpuolella: kirjojen ja kansien välissä. Sillä täytyyhän hulluille olla mieliksi.

Mutta aina ne eivät pysy vaan leviävät yhteiskunnan vainioille. Jos ajatukset ovat toteuttamiskelvottomia, ovat yhteiskunnan perusrakenteet vaarassa. Silloin on esitettävä kritiikkiä. Tällaisessa tilanteessa todelliseksi sivistyneistöksi osoittautuvatkin ne tahot, jotka ovat pitäneet jalkansa maassa ja joilla ei ole kallossaan runsain mitoin ohutta yläpilveä. Ongelma on, että kriitikon roolissa on vaikea olla mukava, ystävällinen ja kaikille kohtelias. Aina voi tulla loukanneeksi joidenkin tunteita, useimmiten kuitenkin myös heidän omaksi hyväkseen. Kuten sananlasku sanoo: on vaikea kulkea väkijoukon halki soihtua kantaen polttamatta jonkun partaa.

Sen sijaan näennäissivistyneen sopeutujan täytyy olla sievä ja lievä. ”Sivistyneisyyden” velvoittamana hän ei saisi esittää kärkeviä mielipiteitä eikä tulkintoja, ja varsinkaan hän ei saisi pahoittaa kenenkään mieltä edes silloin, kun siihen olisi kaikki syy. ”Sivistyneen” odotetaan kohtelevan muita ihmisiä aivan niin kuin muut ihmiset haluavat kohdella ”sivistynyttä”: eihän kuolevalle kerrota totuutta hänen tilastaan.

Miksi sitten sivistynyttä sopeutujaa kohdellaan kuin uutta jumalaa ja todella sivistyneet kriitikot halutaan sitoa paaluun? Vastaus löytyy valtasuhteesta. Totuus on, että akateemisen ihmisen sivistäminen on häneen kohdistuva hallintaprosessi. Yliopistossa ihminen sopeutetaan. Koko kymmenvuotinen koulutus ei suinkaan tähtää itsenäisesti ajattelevan yksilön luomiseen vaan ihmisen mukauttamiseen ja sopeuttamiseen: ensin tieteen pragmaattisiin normeihin (jotka usein ovat laumahenkisiä ja korostavat ”tiedeyhteisön hyväksymistä”) ja sitten myös poliittisiin normeihin, joiden kautta tiede palvelee yhteiskunnan suunnittelua ja ohjausta. Hänet siis pakotetaan hyväksymään sovinnaisuus, ja sanotaan sitä sivistykseksi. Tällä tavoin sivistetystä ihmisestä tulee vastoin tahtoaan hallittu akateeminen pelle.

Joillekin kuvatunlainen rooli sopii. He ovat joko liian yksinkertaisia oivaltaakseen, kuinka heitä hallitaan sovinnaisuuden normeilla, tai sitten he ovat tarpeeksi ovelia käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen ja edistääkseen uraansa ottamalla kaiken irti tuosta kahleisiin joutumisestaan. Ensin mainitut eivät ole kovin lahjakkaita, eikä heistä koskaan tule henkisesti itsenäisiä ihmisiä. Viimeksi mainitut puolestaan ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, jotka suostuvat mihin tahansa pyrkiessään edistämään omaa etuaan.

Heidän lisäkseen on sitten sopeutumattomia yksilöitä, joista tulee itsenäisiä tieteenharjoittajia, ja useimmat heistä ovat filosofeja. Suurimmasta osasta filosofiaa opiskelleista ei tosin koskaan tule filosofeja vaan juuri noita ensin mainitsemiani tyyppejä. Filosofeja eli itsenäisiä ajattelijoita voi sen sijaan tulla miltä tieteenalalta tahansa, kunhan he eivät putoa tuohon ”sivistyneistöä” varten kaivettuun kuoppaan, jossa heiltä vaaditaan sopeutumista, mukautumista ja kohteliaisuutta kaiken sosiaalisen verkostoitumisen lisäksi.

Jussi Halla-aho on juuri sellainen henkilö, joka ei ole verkostoitunut, sopeutunut eikä mukautunut. Hän on päättänyt itse kirjoitustensa aiheista ja siitä, mihin analyysien pohjalta on perusteltua päätyä. Siksi hänellä ei ole sijaa majatalossa, aivan kuten ei minullakaan. Koska olen myös itse esittänyt melkein kaikista yhteiskunnallisista puheenaiheista omat lahjomattomat analyysini, olen henkipatto yliopistoyhteisön piirissä, ja tie yliopistovirkoihin näyttää olevan tukossa.

Mutta poliittisille vallankäyttäjille pelkkä sulkeminen akateemisen yhteisön ulkopuolelle ei riitä. He haluavat lynkata toisinajattelijat perusteellisesti myös muualla yhteiskunnassa. Miksi?

Jos asiaa ajatellaan valtapolitiikan kannalta, korkeasti koulutettu tieteenharjoittaja on poliittiselle vallalle suuri uhka. Hänhän voi paljastaa toisten ihmisten valheet. Siksi tämä ihminen on haastettava oikeuteen ja pantava vankilaan, aivan niin kuin Jussi Halla-aholle uhataan nyt tehdä. Ja kyseessä on sentään akateeminen tohtori, jonka taidoista ja arvostelukyvystä antaa kuvaa se, että hänen väitöskirjansakin on hyväksytty kiitettävällä arvosanalla. Mahtaako tämä olla ihan oikein? Eikö syyttäjiä ja tuomareita lainkaan huimaa?

Senaatintori: Hiljaisuus, sairaala-alue!

Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu oikeudenkäynti on muistutus siitä, kuinka tyhmää poliittinen virkamieskunta pohjimmiltaan on. Halla-aho on oikeudessa ainoastaan poliitikkojen ja muutaman Demla-juristin oman matalamielisyyden merkiksi. Häntä syyttävät tahot ovat kuin pieniä päästäisiä, joiden laumasta leviää pieneläimille tyypillinen tunkkaisuuden löyhkä.

Halla-aho on raitistanut maahanmuuttokeskustelua terveellisellä tavalla. Hän on osoittanut, millaista kriittinen akateeminen argumentaatio parhaimmillaan on. Ja nyt tätä vaatimatonta blogistia viedään linnasta linnaan kuin Galileo Galileita: vaatien häntä pyörtämään kirjoituksiaan rangaistuksilla uhaten.

Uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta nostetut ideologiset syytteet ovat oikeudenkäytön irvikuvia. Uskonrauhaa pitääkin rikkoa, sillä ei ole ihmisarvon kannalta loukkaavampaa kuin antaa jonkun ”uskoa rauhassa”. Uskontojen uhrit pitäisi vapauttaa ajatusvankiloistaan rikkomalla uskonrauhaa oikein kunnolla.

Sama pätee kansanryhmää vastaan kiihottamiseen. On oikein arvostella kansanryhmää silloin, kun kansanryhmä on arvostelunsa ansainnut. Myös ”kiihottaminen”, jonka parempi vastine olisi ehkä innostaminen, on tyypillistä kaikelle poliittiselle toiminnalle. Sen vuoksi aktivoiminen ja kannatuksen hankkiminen ovat mitä suotavimpia ilmiöitä kansanvallan oman toimivuuden kannalta.

Vain täydellinen soppakana ymmärtää sivistyneisyyden sopeutumiseksi. Juuri sellaiseksi myös akateeminen toiminta on kaiken vallan ja viisauden keskuksessa, Senaatintorin kupeessa, mennyt. Yliopistostakin saa nykyään lähtöpassit nopeasti, jos ei noudata vastapäisessä pytingissä hyväksi havaittuja tendenssejä tai repii niitä peräti kappaleiksi oman sivistyneisyytensä merkiksi. Feminismin ohella juuri monikulttuurisuuden ideologia on yksi syy yliopistolaitoksen nykyiseen epä-älyllistymiseen, kun järkiperäisen argumentaation ja loogisen päättelyn sijasta vaaditaan poliittista korrektiutta.

Matka politiikan kerroksista akateemisen toiminnan kujille ja käytäville on hämmästyttävän lyhyt, eikä yhteiskuntamme tahtoisi sallia minkäänlaista poikkeavaa ajattelua. Suurinta valtaa on tietysti omavaltaisuus. Mikäli omaa valtaa käyttää akateemisesti ansioitunut tieteenharjoittaja, häntä on yleensä vaikea hallita ja saada tekemisistään kiinni. Hänen ruotuun palauttamisekseen ei ole muuta keinoa kuin laittaa hänet vankilaan. Sairasta mutta totta. Halla-ahon lynkkaamisessa on kyse juuri tällaisesta sivistyneistön hallitsemiseen tähtäävästä prosessista.

Ainoa, mihin Jussi Halla-aho on syyllistynyt, on se, että hän on opettanut Suomen kansalle analyyttista ajattelua: juuri sitä, jota entiset sovjetisoinnin kannattajat ja nykyiset Brysselin lakeijat eivät vieläkään tajua.

19. elokuuta 2009

Viimeinen voitelu


Ensi tiistaina virallinen syyttäjä pääsee Jussi Halla-ahon kimppuun kuin sika limppuun. Maahanmuuttokriittistä tohtoria syytetään tällöin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta Helsingin käräjäoikeudessa. Syytteessä Halla-aho on siksi, että hän kysyi kirjoituksessaan ”Muutamia täkyjä Illmanin Mikalle”, miksi on luvallista väittää sanomalehden pääkirjoituksessa humalassa tappamista ”suomalaisten kansalliseksi, ehkä jopa geneettiseksi erityispiirteeksi” mutta luvatonta arvella ohikulkijoiden ryöstelemistä ja verovaroilla loisimista ”somalien kansalliseksi, ehkä jopa geneettiseksi erityispiirteeksi”.

Halla-ahoa syytetään myös siitä, että hän kutsui 9-vuotiasta lapsivaimoa pitänyttä profeetta Muhammedia pedofiiliksi ja islamia sillä perusteella pedofiiliuskonnoksi. Syytemääräys kokonaisuudessaan löytyy tästä. Katsotaanpa, miten asiat ovat, toisin sanoen, miksi molemmat syytteet pitäisi mielestäni hylätä.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen

Ensinnäkään ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskeva väite ei toteudu, sillä Halla-ahon tekstissä ei yllytetty lukijoita mitään kansanryhmää vastaan vaan tehtiin eräänlaista diskurssianalyysia siitä, kuinka puolueellisia sanankäyttö ja viranomaisten oma toiminta näissä asioissa ovat. Näin ollen syytteen mukaisen teon tunnusmerkistö ei täyty ja syyte olisi hylättävä toteennäyttämättömänä.

Koska Halla-ahon mainitsemat lauseet olivat esimerkkilauseita eivätkä väitepropositioita, niitä ei käytetty mielipiteen ilmaisemiseen vaan väitteiden keskinäiseen vertailuun ja sanankäytön normien arvostelemiseen. Näin ollen syytteessä mainittu perustelu, jossa viitataan siihen, että pelkkä kielteinen kuvaus sisältäisi kansanryhmää vastaan kiihottamista, ei voi riittää syytteen nostamiseen eikä tuomitsemiseen. Pelkkä kuvaaminen kielteisessä valossa ei saa riittää sanktioon, sillä kielteisten kuvausten kriminalisoiminen veisi pohjan kaikelta kulttuuri- ja uskontokritiikiltä sekä arvostelulta silloin, kun kritiikkiin on syytä.

Syyte perustuu siis virheelliseen lain tulkitsemiseen ja olisi hylättävä myös perusteettomana. Teonteoreettisesti katsoen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitseminen edellyttäisi selvää käskyä johonkin tietyn kansanryhmän vastaiseen tekoon. Koska kyseisen lainkohdan soveltamista varten ei ole ehtinyt kehittyä sen enempää soveltamisohjeita kuin oikeuskäytäntöäkään, olen laatinut lakia varten oikeusfilosofiset soveltamisohjeet, jotka olen kirjannut teokseeni Sensuurin Suomi (2009, s. 308). Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta pitäisi voida tuomita vain, kun

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä eli kyse on asianomistajarikoksesta,
4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta kampanjan käymiseksi,
6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.

Edelleen voidaan pohtia, olisiko Halla-ahon pitänyt noudattaa argumentaatiossaan ja esimerkkilauseiden valinnassaan suurempaa varovaisuutta. Tällainen näkemys voisi perustua käsitykseen, että puheena oleva maahanmuuttajaryhmä ei ymmärrä, mikä ero on sillä, että lause mainitaan ja että sitä käytetään. Paitsi että näin suuren varovaisuuden noudattaminen ilmeisesti jo sinänsä loukkaisi kyseistä kansanryhmää aliarvioimalla sen semanttisia taitoja, se johtaisi myös järjen uhraamiseen poliittiselle korrektiudelle. Tieteellisten ja poliittisten keskustelujen tasoa ei pidä asettaa vain kansanryhmien (oletetun) kognitiivisen ymmärtämiskyvyn mukaan, eikä kriittisessä ja rationaalisessa argumentaatiossa pidä yleensäkään pyrkiä myötäilemään sitä, mitä pidetään normatiivisesti soveliaana.

Säädöspohja antaa sananvapaudelle ehdottoman perustan, jota ei pidä pyrkiä näpistelemään apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen venyttämällä laintulkinnalla. Sananvapaus nojaa sekä Suomen perustuslakiin että kansainvälisiin sopimuksiin, jotka on otettu huomioon perustuslakia laadittaessa. Näin ollen sananvapaus on turvattu a fortiori. Tässä yhteydessä voidaan viitata YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklaan, jonka mukaan [j]okaisella yksilöllä on oikeus mielipiteen ja ilmaisunvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia millä keinoin hyvänsä. [Tout individu a droit à la liberté d’opinion et d’expression, ce qui implique le droit de ne pas être inquiété pour ses opinions et celui de chercher, de recevoir et de répandre, sans considérations de frontières, les informations et les idées par quelque moyen d’expression que ce soit.].”

Samaten esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päätöksessään todennut seuraavaa: ”Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.”

Mikäli Halla-aho tuomittaisiin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta pelkän kriittisessä sävyssä esitetyn kuvaamisen vuoksi, sellaisella ennakkotapauksella olisi kauaskantoiset vaikutukset. Pahimmassa tapauksessa kyseinen tuomio pelottaisi sekä poliittiset että tieteelliset toimijat itsesensuuriin.

Sen enempää poliittisessa kuin tieteellisessäkään yhteydessä mahdollisella loukkaavuudella ei tule olla rangaistavuuteen ohjaavaa merkitystä, sillä rangaistuksen uhka veisi perustan kriittiseltä totuuden tavoittelulta. Samasta syystä myöskään kunnianloukkausta koskevaa rikoslain kohtaa ei sovelleta poliittisessa eikä tieteellisessä yhteydessä.

Tämä merkitsee, että loukkaavatkin väitteet tulee voida sanoa, tuntuvatpa ne kuinka kipeinä tahansa. Se taas pitää hyväksyä hintana siitä, että jokaisella on vastavuoroinen oikeus yhtä purevaan arvosteluun. Lain soveltajan pitäisi ymmärtää, että oikeus polemiikkiin on demokraattisen ja liberaalin yhteiskunnan ehto.

Uskonrauhan rikkominen

Entä olisiko Halla-aho tuomittava siitä, että hän nimitti islamia pedofiiliuskonnoksi ja sen 1400 vuotta sitten elänyttä perustajahahmoa pedofiiliksi? Samalla perusteella pitäisi kai tuomita jokainen pilapiirroksen maalannut taiteilija tai uskontokritiikkiä esittänyt kirjailija. Kuitenkaan näin ei ole tehty eikä ole syytäkään tehdä.

Uskonrauhan rikkomista koskevaa lakipykälää edeltäneessä laissa määrättiin rangaistavaksi jumalanpilkka. Vuonna 1998 säädetyn rikoslain (24.7.1998/563) 17 luvun 10 §:n mukaan jumalan pilkkaaminen on edelleenkin laitonta, mutta uuden lain mukaan rikettä ei tehdä jumalaa vastaan vaan niitä uskovaisia vastaan, jotka uskovat kritisoituun jumalaan. Jumalanpilkkaa onkin vaikea määritellä, sillä on kiistanalaista, miten jumalia tai uskontoja voisi pilkata tai missä tapauksissa uskontokritiikki voitaisiin määritellä rikolliseksi pilkanteoksi. Jo paavi tuomitsi harhaoppiseksi keskiajalla eläneen Mestari Eckhartin lauseen ”Jumalaa pilkkaamalla häntä ylistetään”. Tämä on ajatus, josta moderni eksistenssiteologia olisi suosittanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa.

Myös Halla-ahoa koskevan uskonrauhanrikkomissyytteen takana on ajatus jumalanpilkasta. Tässä tapauksessa sen oletetaan kohdistuneen profeetta Muhammediin. Syytteen hyväksyminen merkitsisi taipumista auktoriteettiuskoon ja irrationalismiin, joita puolestaan on mahdotonta hyväksyä jo sen vuoksi, ettei jumalien olemassaolosta ole todisteita. Mikäli taas jokin jumala on olemassa, mistä tiedämme varmasti, mitä hän pitää pilkkaavana? Kuuluuko jumaluuksien puolustaminen ylipäänsä ihmisille, ja eivätkö jumalat osaa puolustautua pilkkaa vastaan parhaiten itse? Kun jumalien ajatellaan olevan kaikkivoipia, onko pienen ihmisen pilkalla mitään merkitystä? Tällainen kiistely on tietenkin saivartelua, joka peittää alleen uskontojen todellisen olemuksen: toisille uskonto on hartauden lähde ja toisille pelkkää vallankäyttöä.

Edellä esitetyillä pohdinnoilla on kuitenkin tärkeää merkitystä eräässä suhteessa: samalla kun rikosnimike on vaihdettu jumalanpilkasta uskonrauhan rikkomiseksi, lain ideologinen ote ihmisistä on tiukentunut. Nyt pilkan rangaistavuutta ei arvioida vain sillä perusteella, voisiko se loukata jumalaa, vaan sitä arvioidaan sillä perusteella, voisiko se loukata ihmisiä. Tämä paljastaa, että kyseessä ovatkin joka tapauksessa poliittiset syytökset, joiden keppihevosena käytetään uskonnollista argumenttia. Siihen vedotessaan oikeuslaitos tulee jaelleeksi taivaallisia tuomioita ja pilkkaa niin tehdessään sekä itseään että ihmistä.

Todellisuudessa sen enempää uskonnonvapaus kuin uskonrauhakaan eivät riitä uskontokritiikin kieltämiseen. Uskonnot ovat suuria vallankäyttäjiä, ja siksi niitä on voitava arvostella kovin sanoin.

Ei ole myöskään nähtävissä, että Halla-ahon väitteet olisivat sinänsä epätosia. Ne perustuvat historiallisiin tosiasioihin ja tulkintoihin nykyislamin luonteesta. Voidaan katsoa, että Halla-aho on puolustanut naisten, lasten ja esimerkiksi homoseksuaalien asemaa kirjoituksessaan, jossa hän arvostelee islamin varjolla harjoitettavaa homojen ja avionrikkojien kivittämistä. Vastaavalla tavalla on voitava arvostella myös islamiin sisältyvää yleiskäytäntöä, jossa nuoria naisia alistetaan avioliittoon ja seksuaaliseen kanssakäymiseen murrosikäisinä tai jopa sitä ennen. On huomattava, että tämä ei ole kannanotto nuorten ja aikuisten välisen seksin moraaliseen oikeutukseen, ja sitä olisikin arvioitava lähinnä sillä perusteella, tapahtuuko kanssakäyminen ihmisten vapaasta tahdosta ja pakotettuna. Sen sijaan islamin normien vallitessa nuorten saattaminen seksuaaliseen kanssakäymiseen on institutionalisoitua. Lisäksi sharia-lain puitteissa on jokapäiväistä, että esimerkiksi oluen juomisesta rangaistaan vankeudella tai kepiniskuilla, aivan kuten tämänpäiväinen uutinen osoittaa.

On huolestuttavaa, että nykyisessä oikeuskäytännössä Suomen kansalaisten perustuslaillisia perusoikeuksia yritetään polkea kansainvälisissä sopimuksissa määritetyillä ”ihmisoikeuksilla”, jotka todellisuudessa asettavat meidän perustuslakejamme huonomman standardin ihmisoikeuksille. Esimerkiksi tästä sopii vaikkapa YK:n ihmisoikeusneuvoston viime maaliskuussa hyväksymä vaatimus, että uskontoon kohdistuva kritiikki pitäisi kieltää kansallisissa lainsäädännöissä. Ainoa esityksessä nimeltä mainittu uskonto oli islam, ehdotuksen teki Pakistan, ja sitä kannattivat Valko-Venäjä ja Venezuela.

Totuuden nimissä on syytä muistaa, että YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen paragraafit ovat pohjoismaisia lakeja huonompia ja yleisluonteisempia siksi, että niissä on jouduttu sovittamaan yhteen useiden maiden ideologisia käsityksiä, eivätkä ne siten vastaa länsi- ja pohjoiseurooppalaisia standardeja. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus määrittelee kauniisti, että täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta riippumatta, mutta se ei kerro, kattaako lauselma myös samaa sukupuolta olevien keskinäiset avioliitot, jotka on alettu hyväksyä Pohjoismaissa. Myös Euroopan ihmisoikeussopimus rajaa ulkopuolelleen sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuvan syrjinnän eli syrjii homoja sekä avioliittoa koskevassa 12. artiklassa että syrjinnän kieltämistä koskevassa 14. artiklassa, jossa ei pukahdeta seksuaalivähemmistöistä mitään.

Pohjoismaisten demokratioiden ei pidä huonontaa omaa oikeudenkäyttöään kolmannen maailman tasolle vaan toimia valistusliberalismin edelläkävijöinä myös tulevaisuudessa. Yhteiskuntakäytäntöjen palauttaminen uskonnollisen pieteetin varjolla takaisin keskiajalle ei ole tarkoituksenmukaista, ja niinpä myös puheena oleva uskonrauhan rikkomista koskeva syyte olisi hylättävä toteennäyttämättömänä, perusteettomana ja yhteiskuntaa vahingoittavana.

Sananvapaudesta yleisesti

Halla-ahoa koskeva syytemääräys perustunee Valtakunnansyyttäjänvirastossa työskentelevän valtionsyyttäjä Mika Illmanin hermostumiseen häntä itseään koskevasta arvostelusta. Siten syyte on poliittinen ja sisältää henkilökohtaista ajojahtia. Moititut lauseet on irrotettu asiayhteydestään, ja on hämärretty niiden tarkoitus.

En näe tämäntyyppisellä syyttelyllä menestymisen mahdollisuuksia myöskään poliittiselta kannalta. Mikäli pyrkimyksenä on vähentää todellista tai oletettua ”syrjintää”, syytteet ovat toimineet aiemminkin erittäin huonosti. Ne vähentävät kansanryhmien välistä luottamusta, kun tuomituista tulee sananvapauden marttyyreita, ja kansa pitää tuomioihin syyllisinä ulkomaalaistahoja itseään. Maahanmuuttokritiikin vaientamisyrityksistä aggressiot ainoastaan yltyvät.

Asiaa voidaan pohtia myös yleisen tieteenfilosofian ja totuuden tavoittelun kannalta. Filosofia tietenkin puoltaa mahdollisimman laajaa sananvapautta. Esimerkiksi itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper katsoi omassa fallibilismissaan eli tieteellisten väitteiden kumottavuutta koskevassa teoriassaan, että väitteiden pitää olla osoitettavissa tosiksi, epätosiksi tai mielettömiksi. Hänen mukaansa kumottavuus on tieteellisen teorian tärkeä ominaisuus. Se ei alenna näkemysten arvoa, sillä ehdottomia totuuksia voidaan ylipäänsäkin saavuttaa vain formaalien järjestelmien, kuten matematiikan, sisällä.

Jotta ajatusten kumottavuutta (tai niiden kannatettavuutta) voitaisiin edes pohtia, ajatukset pitää voida sanoa.

Pahinta sananvapauden riistossa on, että jos tiettyjä väitteitä ei saa sanoa vapaasti, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina ”kiellettyinä totuuksina”. Tämä puolestaan saattaa vahvistaa niiden kannatuspohjaa myös siinä tapauksessa, että ne ovat vääriä. Kumoaminen ja vahvistaminen käyvät siis mahdottomiksi, jos kukaan ei saa kuulla argumentteja.

Tästä syystä kanadanjuutalainen filosofi Noam Chomsky kannatti jopa holokaustin kieltäneen emeritusprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa asiansa. Sen sijaan oikeusistuinten toteuttama tuomitseva eetos tekee karhunpalveluksen myös omille tendensseilleen ensinnäkin siksi, että se estää asioiden kriittisen tarkastelun ja tyytyy ratkaisemaan ne pelkästään normatiivisesti: pakkotoimin ja valtaa käyttämällä. Toiseksi se kaventaa sananvapautta sinänsä ohjaamalla ennakolta vaikuttavasti sensuuriin.

Kiistanalaisia väitteitä ja niiden esittäjiä ei tule tuomita oikeuksissa myöskään jälkikäteen, sillä jälkikäteissensuuri vaikuttaa ennakkosensuurin tavoin, kun ihmiset pelästyvät tuomioita ja alkavat kuohia sanomisiaan.

Sananvapauden pitää olla oikeutta esittää nimenomaan ikäviä ja kiusallisiksi koettuja asioita, sillä ongelmattomien asioiden esittämiseen ei tarvita mitään vapautta. Lisäksi olisi perusteetonta vaatia sataprosenttista lakien noudattamista, sillä kukaan ihminen ei noudata arkipäivän toimissaan täydellisesti lakia. Näin ollen mikään kirjallinenkaan teos ei voi olla lainsäädännön kannalta täysin tyydyttävä, vaan jokaiseen esitykseen sisältyy väistämättä osia, jotka voivat olla lainsäädännön kannalta moitittavia. Niinpä olisi sulaa hulluutta tuomita roviolle kokonaisia esityksiä vain siksi, että niiden tietyt yksityiskohdat eivät miellytä kaikkia.

En katso Halla-ahon erehtyneen näkemystensä päälinjoissa, ja pidän hänen kirjoituksiaan pikemminkin valtion tiedonjulkistamispalkinnon kuin virallisen syytteen arvoisina. Verovaroilla loisiminen taitaakin olla oikeuslaitoksen ikioma ominaispiirre.

Liitän tähän loppuun luettelon kirjoituksista, joissa olen aiemmin käsitellyt samoja kysymyksiä.

Sananvapauden kuolinkellot

Yhteiskunta koostuu vähemmistöistä

Kuinka välttää kansallismielisyyden nousua?

Todenperäisistä syistä

Yksilöä vastaan kiihottamista

Maahanmuuttajat hotelliin, kriitikko vankilaan?

Vaarassa Wildersin villi vapaus

Puolustaako Valtakunnansyyttäjänvirasto pedofiliaa?

Virolainen puolustaa suomalaisia

Politiikan olemus on loukkaaminen

17. elokuuta 2009

Turmion trilogia?


Koulut alkoivat taas. Kauankohan kuluu, että Jokelan ja Kauhajoen holokaustit saavat vertaisensa jatkon? Poissa on idyllinen mielikuva ekaluokkalaisten ensimmäisistä askelista koulutiellä. Kaukana ovat ajat, jolloin oppilaat kokoontuivat kouluihin pellavatukkaisina ja kirkassilmäisinä lapsina: kuin puhtaat pulmuset suuren ja armaan äitiemon helmaan.

Tätä nykyä viranomaisten ja opettajien täytyy pelätä luotiliivein varustautuneina pöytiensä suojissa. Hyökkäysvaunut ovat valmiina ampaisemaan opinahjoihin hälytyksen saatuaan. Arimmat oppilaat pureskelevat kynsiään pulpeteissa.

Voi surkeus tätä maata, tätä kansaa. Niin sanottu vapaa kasvatusko tämän sai aikaan, vai viranomaisvallan oma kiusanteko, ihmisten ahdistelu, piinaus ja panettelu? Vaiko vanhempien hulluus?

Keskiasteen katastrofit on jo koettu. Todellisuus kuitenkin kehittyy jatkuvasti. Saa nähdä, milloin oikeudenmukaisuuden kaipuu etenee korkea-asteelle, ja kurin ja järjestyksen lisäksi kyseenalaistetaan myös hyvyys ja totuus, kun joku käy ampumassa luentosalillisen ihmisviisauden edustajia.

Coltti paukkuisi korvissa, kun kansainväliseen seminaariin kokoontunut henkisen itsetyydytyksen akateemikkoryhmä ammuttaisiin hengiltä. Kuukausipalkatut yliopistojen kultapossukerholaiset kiemurtelisivat lattioilla, ja heitä potkittaisiin päähän niin että veri tirskuisi. Aargh!

Mikäli sellainen tuomiopäivä joskus tulisi, voisin minäkin kokea myötätuntoa sen verran, että veisin kukkia kollegojeni haudalle.

16. elokuuta 2009

Ilmojen halki käy lentäjän tie


Jokaisessa miehessä asuu pikkupoika. Sen saattoi huomata eilen Suomen ilmailuliiton Helsinki Airshow -lentonäytöksessä. Innostuin itsekin ja palasin hetkeksi regressiiviseen tilaan. Monien lippalakkipäisten koltiaisten tavoin menin siis paikalle.

Hävittäjäesitysten anti jäisi ohueksi ilman valtavaa bassomelua ja kerosiininhajua, joka tuo mieleen teinivuosien moponbensan. Kansansuosikki olikin juuri F-18 (tarkoittanee ”fallos 18”) -hävittäjän esitys, jonka ulvonta oli vertaansa vailla. Tällaiselle vanhempien miesten liiton jäsenelle tosin riitti takavuosien harjoituskoneen Fouga Magisterin – tuon ilmojen Citroënin – elegantti kaartelu Malmin lentokentän ilmatilassa.

Näytös koostuikin lähinnä historian havinasta, sillä suurin osa lentävistä laitteista oli museokamaa. Samalla kun Red Bullin väreihin maalattu nelimoottorinen DC-6-mäntämoottorikone veti laskutelineet sisään kenttäpäädyn yllä, saattoivat vaarin aamukahvit hulahtaa väärään kurkkuun alapuolelle jäävissä rintamamiestaloissa. Kuka väittää, ettei brändimarkkinointi kannata? Energiajuomia valmistava itävaltalaisfirma on saanut logonsa maailmanlaajuiseen tietoisuuteen kiinnittämällä tunnuksensa niin formula-autoihin kuin nyt tänä viikonloppuna Suomessakin nähtyyn retrokoneeseen. Näennäisesti kallis onkin loppujen lopuksi halpaa, kun mainostila hankitaan jostakin, mitä ihmiset kokoontuvat vahtaamaan vapaaehtoisesti.

Retrotyylien suosio perustunee turvallisuuden kaipuuseen, jonka jatkuvuuden ja pysyvyyden tunnelma tuo. Mutta 1930- ja 1950-luvun graafiset ja muotoilulliset tyylit olivat myös objektiivisesti ottaen ennennäkemättömiä omassa modernismille ominaisessa funktionalismissaan. Niinpä niistä tuli klassikoita, joita jäljitellään tänäkin päivänä.

Näytös antoi myös loistavan tilaisuuden katselmukseen Malmin lentoasemalle, jonka kohtalosta on kiistelty yli vuosikymmenen ajan. Helsingin kaupungille on eduksi, että suhteellisen lähellä keskustaa on pienlentokenttä, joka soveltuu yhtä hyvin harrastamisen, koulutuksen ja pelastustoiminnan asemapaikaksi kuin pienimuotoisen henkilöliikenteenkin tukikohdaksi. Liikenteen sujuvuuden kannalta on tärkeää, ettei kenttää siirretä kymmenien kilometrien päähän Porvooseen.

Rakentamiseen vapautuvaa maata Malmilla olisi loppujen lopuksi vähän, ja sekin sijaitsee Helsingin huonoimpien julkisten liikenneyhteyksien varrella: paikalle ei kulje sen enempää metro, paikallisjuna kuin raitiovaunukaan, vaan alueelle tuo ainoastaan bussi. Sijainti ei ole siis asumista ajatellen optimaalinen, mutta lentokenttää ajatellen se välttää kyllä.

Asuinrakentamiseen soveltuvaa maata vapautuu riittävästi Jätkäsaaresta, entisestä öljysatamasta ja Sipoosta. Lisäksi yhdistyminen Vantaaseen toisi Länsi-Vantaan suuret rakentamattomat alueet helsinkiläisten omakotirakentajien ulottuville. Toimivan lentokentän purkaminen pelkän rakentamisvimman vuoksi olisi järjetöntä, sillä rannoille rakentaminen tyhjentää Pohjois-Helsinkiä sitä mukaa kuin vaurastuneet ihmiset pakkaavat lähiöistä kamppeensa. Uusien Jakomäkien rakentaminen on turhaa, sillä kaupungin väkiluku ei kasva ikuisesti.

Myöskään toisen kiitotien purkaminen ja uuden rakentaminen tilaa säästäen ei vaikuttaisi järkevältä. Uudet asunnot jouduttaisiin rakentamaan entistä lähemmäksi lentomelua, ja uusi kiitotie pitäisi vetää nykyisen teollisuusalueen yli. Alueella olevat kaksi kiitotietä sopivat paremmin myös vaihteleville tuulioloille.

Kaupungin pitäisi tehdä Malmin lentoasemasta säilyttävä päätös nopeasti, jotta paikan rappeutuvia rakennuksia ja nykyisiä kiitoteitä päästäisiin korjaamaan. Kunnostaminen ja kehittäminen lienee myös halvempaa. Se pitäisi kentän käyttäjinä nekin yrittäjät, jotka ovat uhanneet siirtyä Viroon, mikäli kulut nousevat nykyisestä tässä kalliin liikkumisen maassa.

Malmin lentokenttä on osa Helsingin historiaa ja tulevaisuutta, ja myös kenttää ympäröivä kuntopolku pitää säilyttää.

15. elokuuta 2009

Lahjahevosten hammasvirneet


Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään, että ”professorit löytävät kuntapäättäjien vaalirahoista lahjonnan merkkejä”. Joskus sokea kanakin löytää jyvän.

Oikeustieteen professorien Matti Tolvasen ja Teuvo Pohjolaisen mielestä vaarassa on erityisesti niiden kuntapäättäjien puolueettomuus, jotka ovat vaikuttaneet tukijayritystensä hankkeisiin omissa kunnissaan. Lahjusrikkomussyytteet varjostavat erityisesti kunnanhallitusten ja lautakuntien jäseniä, sillä toimeenpanovaltaan liittyvissä yhteyksissä puolueettomuus vaarantuu herkästi. Jo pelkkä tukijan hanketta koskevan asian käsittelyyn osallistuminen voi johtaa lahjusrikkomukseen, vaikka hän äänestäisi tukijaansa vastaan.

Ei hullumpaa. Professorit voisivat kuitenkin laajentaa argumentaationsa koskemaan eduskuntavaalien valtakunnallista rahoitusjupakkaa. Nähdäkseni myös sen yhteydessä voidaan puhua lahjonnasta, vaikka eduskunnassa ei päätettäisikään yksittäisten tukijoiden, kuten Sammon tai muiden yhtiöiden, asioista. Yleisten lakien ostoyritys on itse asiassa kuntapäätösten ostamista syvempää korruptiota.

Olennaista ei ole nähdäkseni edes se, käsitelläänkö tukijaa koskevia asioita loppujen lopuksi vai ei. Koska kaikki lahjonta on olemukseltaan epäsuoraa ja piiloutumaan pyrkivää, pelkkä vaikuttamisyritys riittää lahjontasuhteen syntymiseen. Mikään taho tuskin rahoittaisi yhtäkään puoluetta odottamatta siitä itselleen hyötyä. Olennaista lahjontasuhteen syntymiselle on näin ollen lahjonnan mahdollistama rikospotentiaali – ei se, mitä lopulta tapahtuu.

Koska yksittäisillä rahoittajilla ei ole mitään kattoa, suuret yritykset voivat ostaa miljoonillaan periaatteessa vaikka kaikkien puolueiden kannatuksen. Tähän varmasti päädyttäisiin, jos etu tai intressi olisi tarpeeksi suuri. Koska lahjonnan intressit ovat yleensä varsin ilmeisiä ja läpinäkyviä, myöskään rikostodistelun kynnystä ei pitäisi asettaa kovin korkealle eikä pitäytyä kirjaimelliseen lain tulkintaan. Esimerkiksi todistelutaakka voitaisiin nähdäkseni jakaa, kuten eräissä syrjintäasioissa. Epäilty tai syytetty joutuisivat tällöin osoittamaan, että rikosta ei ole tapahtunut, eikä todistelua sälytettäisi vain tutkijan tai syyttäjän harteille.

Kepu pettää aina

Vaalirahoitussotku alkoi alun perin kansanedustaja Timo Kallin lipsahduksesta keväällä 2008. Nyt vuoden 2000 vaalirahoituslaki on kumottu ja korvattu uudella lailla (2009/273). Sitä sovellettiin ensimmäistä kertaa tämän vuoden europarlamenttivaaleissa. Silti käytäntö mättää yhä, eikä rahoituksella ole rajoja, kun sekä kokoomus että keskusta vastustivat katon asettamista.

Viime eduskuntavaalitukia jakaneet Kehittyneiden Maakuntien Suomi ja nyt konkurssiin haettu Nova Kiinteistökehitys olivat selkeästi lahjontafirmoja. Niiden tehtävänä oli ostaa poliittisia päätöksiä edustajilta, joita ne tukivat valtaan. Rahoituksen kohteena olivat etupäässä keskustalaiset (ja muutama kokoomuslainen), sillä kepulaiset käyttävät valtaa juuri Kehittyvien Maakuntien Suomen ja Novan intressialueella, maaseudun kunnissa, joissa rahoittajat halusivat tehdä kiinteistöbisnestä.

Pitää olla juuri niin naiivi ja lyhytmuistinen, kuin äänestäjä yleensä onkin, uskoakseen että firmat olivat pelkkiä hyväntekeväisyysjärjestöjä. Koska itse en ole juristi, viittaan oikeustieteen professori Jyrki Virolaisen (ei Hesarin haastattelema henkilö) kahteen kirjoitukseen, joissa hän loistavasti osoittaa, kuinka vakava tilanne on keskustan johtohenkilöiden kannalta. Keskustan Markku Kauppisen, Jarmo Korhosen ja Matti Vanhasen lisäksi Virolainen epäilee kytköksistä muun muassa liikemiehiä Kyösti Kakkonen, Arto Merisalo, Toivo Sukari ja Tapani Yli-Saunamäki sekä viekkaita pelureita Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen. (Juttujen lukemiseen kannattaa käyttää aikaa.)

Parhaan Bemarin ostaminen ja useiden satojen tuhansien eurojen työskentelypalkkion maksaminen Nova Kiinteistökehityksen toimitusjohtajalle juuri ennen yrityksen konkurssiin hakemista johtavat kadunmiehen kysymään, mistä niitä senttejä oikein tulee. Mainittakoon muuten, että firman edustusautoksi hankittu BMW oli samaa mallia kuin pääministerin virka-auto, ja tässä suhteessa imitaatio kertonee poliittisen ja taloudellisen vallan symbolistakin syvemmästä yhteen kietoutumisesta, siitä, miten politiikka on isojen poikien leikkiä.

Raha on kiertänyt kuin pesukoneessa, kun poliittisia valtiontukipäätöksiä on voideltu firmojen tuella. Palkkioksi politiikan nokkamiehet ovat saaneet kampanjoihinsa mainosrahat, juuri ne, jotka on tarvittu kannatuksen ostamiseen kansalta.

Vaikka asioissa ei olisi ollut ”mitään laitonta”, kuten puolustelu kuuluu, moraalinen oikeutus ja poliittinen luottamus kyseisiltä henkilöiltä on mennyt. He ilmeisesti ”puhuvat niin totta kuin osaavat”. Ei pidä myöskään unohtaa sitä tragikoomista seikkaa, että lahjonnan väline eli vaalituki annettiin toki ehdokkaalle (tai hänen kannatusyhdistykselleen), mutta suurin osa käytettiin mainontaan eli poliittiseen propagandaan, jonka tarkoitus oli höynäyttää Sinua – juuri Sinua – hyvä äänestäjä. Näin ollen sekä menetelmä että tarkoitusperä olivat yhtä vilpillisiä.

Se, että korruptio myönnetään systeemin olemukseen kuuluvaksi, on saattanut estää oikeuskansleria ja Valtakunnansyyttäjänvirastoa näkemästä vaalitukien ja poliittisten päätösten yhteen kietoutumisessa vilppiä. Syyttämiskynnys on korkealla samasta syystä, josta se on matalalla kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevissa asioissa. Kepukalat kutevat syvissä vesissä.

Seteliselkärankaista pitää rangaista

Tämänpäiväisen uutisen mukaan kuntapäätösten korruptiojupakassa ovat jälleen kiinni myös ministeri Suvi Lindénin kädet. Kovan onnen oululaisministeri joutui jo kerran eroamaan opetusministerin tehtävästä myönnettyään julkista tukea golfalan firmalle, jossa hän oli itse osallisena. Sittemmin Lindénin eroa vaadittiin nykyisestä liikenneministerin tehtävästä viitaten lapsipornonestolain epäonnistuneeseen soveltamiseen ja Lex Nokian läpijunttaamiseen, vaikka molemmilla laeilla rikottiin kansalaisten yksityisyydensuojaa ja sananvapautta. Oikeuskansleri puolestaan päätyi taannoin nuhtelemaan Lindéniä, joka oli päättänyt hoitaa ministerinvirkaansa etätyönä – jäämättä äitiyslomalle lapsen adoptoituaan. Ja nyt on käynyt ilmi, että Lindén on ollut päättämässä vaalitukijansa Toivo Sukarin omistaman huonekaluliikkeen (Maskun Kalustetalo) asemakaavamuutoksesta omassa kotikunnassaan.

Kun kokoomuksen naiset savustivat aikoinaan Ilkka Kanervan pois ministerinvirasta pelkän flirttailun vuoksi, niin eivätköhän olisi lähtökellot soineet vielä sata kertaa paremmalla syyllä Lindénille? Muutenkin katson, että eduskuntaan olisi aika saada joitakin järkeviä ja vastuunsa tuntevia miehiä. Ongelmana ovat olleet heikot naisministerit (Brax, Holmlund, Lindén ja Thors) sekä naisiin heikkoina olevat miesministerit.

Kun varsinkin Kepun johtavat poliitikot alkavat olla kaulaansa myöten keltaisessa – ja kun heidän kätensäkin ovat ranteita pitäen mämmissä, kiintoisaa on, mitä tämä kulissien takainen sulle–mulle-juonittelu paljastaa ihmisestä poliittisena olentona (zoon politikon). Onko poliittinen valta jotakin sellaista, joka todellakin turmelee aina. Menettääkö ihminen arvostelukykynsä valtaa saatuaan ja alkaa elää törsäilevästi, tuhlaillen ja pröystäillen kuin roomalaisissa orgioissa? Sekoittavatko valta ja raha ihmispoloisen pään, vai sotkeutuuko ihminen vallan verkostoihin vain ”suuren vastuunsa” vuoksi eli tahtomattaan: kuin mustekalan lonkeroihin?

Joka tapauksessa poliittisen todellisuuden kannalta tulos on selvä. Huonot poliittiset sisältöpäätökset – esimerkiksi maahanmuuton helpottaminen, yksityisyydensuojan kaventaminen, jatkuva sananvapauden kuohiminen, yritys eriarvoistaa perintövero ja suunnitteilla oleva kolmen prosentin äänikynnys – nämä kaikki ovat merkinneet (1) kansanvallan varkauksia ja politiikan vararikkoa. Se, että stripparit ja poliitikkojen heilat on päästetty pyörittämään Suomen politiikkaa muutamien tanssikilpailujen tavoin, on merkinnyt (2) poliitikkojen henkilökohtaisen uskottavuuden vararikkoa. Ja lopullista (3) poliittisen järjestelmän vararikkoa merkitsee tämä vaalirahoitusskandaali. Nykyisten poliitikkojen toivo on vain siinä, että kansa unohtaa kaiken kevääseen 2011 mennessä.

Poliitikot puun ja kuoren välissä

Se, että poliitikot joutuvat myymään itseään rahoittajille, on tietysti hinta kalliista mainostamisesta ja julkisuuden hankkimisesta. Pieni ihminen on rahasta jopa enemmän riippuvainen kuin valmiiksi tunnettu, jolle rahaa tulvii ovista ja ikkunoista. Joitakin ehdokkaita tukee median jatkuva ilmaismainos; toiset eivät saa näkyvyyttä edes rahalla. Tavallaan vaaliraha lisää kansanvaltaa, koska keräyskampanjoiden kautta köyhäkin voi hankkia julkisuutta. Toisaalta ilmaisia aterioita ei ole. Niinpä katon säätäminen yksittäisille lahjoituksille estäisi tukkimasta tai ruokkimasta poliitikon suuta ainakaan yhdellä rehuannoksella. Olen käsitellyt aihetta muun muassa tässä.

Runsas ja kontrolloimaton vaalirahoitus vahvistaa jo vallassa olevia poliitikkoja ja helpottaa uusien sitomista. Ministeriryhmät opettavat nopeasti tulokkaille, kuinka likaista peliä pelataan ja kuinka riippuvaisia he itse ovat. Kansalaisten petyttyä kokeneisiin poliitikkoihin (jotka yleensä ovat firmojen parhaita sijoituskohteita) ihmiset kääntyvät äänestämään laulajia ja urheilijoita. Vaalirahoitussotkun paljastuminen ei välttämättä ohjaa kirkkaampaan ja puhtaampaan politiikkaan vaan siihen, että ehdokkaat hakevat ilmaismainosta television laatikkoleikeistä.

Rehellisten poliitikkojen toivo on puolestaan siinä, ettei valistunut äänestäjä sokaistu sen enempää seteliselkärankaisten kampanjoiden kuin viihteenkään edessä vaan tekee päätöksensä itse. Muussa tapauksessa politiikan tilalle astuu vain tuo eräänkin liikemiehen lanseeraama ”maksullinen arvovalintavaikuttaminen”.

14. elokuuta 2009

Marginaalinen reunahuomautus


Samalla kun Suomessa paheksutaan hämärää vaalirahoitusta, en malta olla muistuttamatta, että tieteen piirissä rahalla ostaminen on ollut maan tapa jo vaikka kuinka kauan. Viraton filosofi on samassa asemassa kuin poliitikko: hänenkin täytyy kerjätä.

Niinpä tieteen apuraha- ja virkapäätökset ovat ihan samanlaisia kuin poliittisten pelurien ostokset vallan ja vaikuttamisen kentillä. Rahat annetaan keskustahakuisille edam-miehille, nöyristelijöille, kyyristelijöille ja vallan kumartelijoille mutta ei kenellekään sellaiselle, joka esittää vihjauksenkin siitä, miten asiat oikeasti ovat. Virat annetaan sovinnaisille ja sovitteleville kompromissien kannattajille mutta ei kenellekään, joka etenee omassa ajattelussaan johtopäätöksiin. Rahoitusta saadakseen pitää myöntyä tarkkailun ja valvonnan kohteeksi sekä päästää omat vihollisensa määräämään ajattelun suunnan. Mistään todellisesta filosofiasta ei noissa puitteissa voi tulla mitään.

Tieteen rahat luovutetaan perinteisesti suomalaisen filosofian kokoomukselle, keskustalle, demareille sekä vihreille: Rauno Ruonaselle 50 000 euroa maahanmuuton myönteisten vaikutusten tutkimiseen, Masa Murjulle 100 000 nationalismin vaaroja esittelevään väitöskirjaan, Milla-Malla Toistoperä-Jankkuselle 200 000 miesten solvaamiseen ja Ninni-Nelli Terskahimowiczille 1 000 000 euroa paprikaretiisimuhennoksen valmistamiseen – ja niin edelleen.

Kaikki vääryydet eivät luonnollisestikaan mahdu tähän, mutta lisää voi lukea Suomalaisen nykyfilosofian historiastani (2009). Tämä siis tiedoksi niille, jotka luulevat, ettei puliveivausta harjoiteta missään muualla kuin politiikassa. Ja oma kassani on säännönmukaisesti jätetty akateemisissa kehissä yhtä tyhjäksi kuin perussuomalaisten pöytälaatikot poliittisessa rahanjaossa. Aika ihmeellinen yhteensattuma.

13. elokuuta 2009

Korruptio nousukurssissa


Vaalirahoitusjupakka sen kun paisuu. Ennusteeni asiasta näyttävät käyvän toteen, ja Suomen puolueet vuotavat korruptoituneisuudessaan kuin vanha saavi. Olemme kuitenkin edelleenkin nähneet vasta jäävuoren huipun. Puolueiden taloudelliset sitoumukset paljastuvat ensi eduskuntavaaleihin mennessä kaikessa karmeudessaan.

Jo kokoomuksen Sammolta saama kädenpuristus (125 000 euroa) oli varsin kultainen. Mutta ”Julkisten ja hyvinvointilojen liiton” Sdp:lle myöntämä 450 000 osoittaa, että niin sanotut suuret puolueet eivät ole poliittisia puolueita ollenkaan, siis organisaatioita, joissa ratkaisisi ihmisten poliittinen tahto.

Sen sijaan ne ovat etujärjestöjä tai etujärjestöjen käsikassaroita. Pienistä puolueista sellainen on ikuisen hallituspuolueen maineen saanut Rkp, jolle puoluetukea ja vaalirahoitusta kertyi yhteensä lähes kaksi miljoonaa euroa. Ei ihme, että varsin vähäpätöinen tekijä Suomen politiikassa (kielipuolue) voi olla vaikutusvallaltaan niin suhteettoman suuri. Ironista on, että maamme ainoa yksikielinen puolue sai 800 000 euroa järjestöltä, jonka nimi on Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland.

Keskustaa puolestaan on tuettu valtionyhtiöiden varoista enemmän kuin muita puolueita, ja rahaa sille ovat syytäneet muiden muassa Destia, Fortum, Gasum, Itella, Patria, TeliaSonera ja VR. Puolueellinen puolueiden tukeminen tuskin on kovin hyvää mainosta yritystukijoille, eikä se varmasti tuo firmoille enempää asiakkaita kuin vie.

Kaikkihan sen tietävät, ettei rehellinen mitään maata peri, vaan konnat kaiken voiton vievät. Mutta tyrmistyttävää on, että nyt nämä poliitikot kehtaavat tulla naama pestyinä sanomaan, kuinka missään ”ei ole mitään laitonta” ja miten avoimesti vilunkia pelataan. Tällainen avautuminen ei korjaa asiaintilaa vaan antaa vasta tietopohjan selvityksille ja mahdollisille rangaistuksille.

Minä en olisi huolissani kuten Tarja Halonen siitä, että korruptiojupakka vei Suomen kansainvälisen maineen. Sen sijaan poliitikkojen kannattaisi murehtia sitä, että luottamus politiikkaan murenee suomalaisten omissa silmissä.

Toivon todellakin, että kansalaiset äänestävät asiaan korjauksen. Poliitikkojen pitää oppia, että rahalla ei pidä ostaa poliittista valtaa, vaan sen pitää tulla kansalaisilta vaaleissa. Myös kaikissa muissa demokratioissa kansa on kertonut edustajilleen, että jos valitsee rahan, valta ei ole enää kaupan.

12. elokuuta 2009

Venäläinen puuhevonen


Suomessa eivät ole hinnoissaan vain kaupunkien keskustatontit, vaan myös erämaat alkavat olla liian arvokkaita omistettaviksi. Mikäli liikkuu esimerkiksi Järvi-Suomessa, voi huomata, kuinka kaunis maamme onkaan. Ihmisen ikävä pois toisen luota on usein sellaista luokkaa, että omistamisen halu näihin yksinäisiin rantatontteihin herää välittömästi. Kaupungistumisen keskellä monetkaan suomalaiset eivät ole itse vielä huomanneet, että suomalaisilla on hallussaan sellaista omaisuutta, josta vallitsee huutava pula muualla: rauhallista, puhdasta ja viihtyisää erämaata.

Ulkomaalaiset ovat tämän kyllä oivaltaneet. Varsinkin venäläiset ovat haalineet haltuunsa suomalaisia kiinteistöjä valloitusmaisesti. Kyse ei ole ollut kuitenkaan pelkästä mukavuudenhalusta. MTV3:n ohjelmassa 45 minuuttia todisteltiin viime keväänä, että venäläiset ovat ostaneet maita nimenomaan strategisesti merkittävistä paikoista, kuten tele- ja tietoliikennemastojen läheisyydestä. Maata hankkineilla liikemiehillä on ollut yritysyhteyksiä Venäjän korkeimpaan poliittiseen johtoon, ja vyyhtiin on sekaantunut nimiä, jotka on maailmalla vuosien ajan yhdistetty massiivisiin rahanpesuepäilyihin. Maan myyntiä vastustamaan on noussut myös kansanliikkeitä esimerkiksi Keski-Suomen Saarijärvellä.

Yrityksemme alkavat olla jo suureksi osaksi ulkomaalaisomistuksessa, ja nyt on menossa maapohjakin, joten mitäpä asemaa kansallisvaltiolle enää jää? Kansanviisaus pitää kuitenkin maansa myyviä ihmisiä nuijina. Siitä lienee peräisin sanonta ”on kuin maansa myynyt”. Maapohjan ajautuminen ulkomaalaisomistukseen ei merkitse vain kansallisvarallisuutemme ehtymistä, vaan se on Suomelle myös turvallisuusriski.

Esimerkiksi Sulkavan kunnassa venäläisille on myyty Vilkaharjun kapeimman kohdan eteläpuolelta kaksi suurta lomakiinteistöä, joiden avulla voisi täysin pysäyttää liikenteen kohti Imatraa. Suomussalmelta venäläiset ostivat rajavartioston tyhjäksi jääneet rakennukset ikään kuin juhliakseen voittoaan ja selitellen perustavansa sinne hotellin, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Venäläiset ovat hankkineet maita myös Pohjanmaalta, Santavuoren kolmiomittaustornin juurelta, josta näkee yli koko lakeuden – ja varautuneet tällä tavoin Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, jota sopii sitten tarkkailla tukikohtien kuurupiiloista.

Venäläisten tonttihaaveissa lymyää Troijan puuhevonen. Jos raja-alueita myydään ulkomaalaisille, voidaan joissakin olosuhteissa joutua tilanteeseen, että ostettu alue siirtyy toisen valtion haltuun. Tässä mielessä on perin ajattelematonta, että Suomen hallitus sallii venäläisten maakaupat ja pyrkii ulkoministerin toimesta vielä edistämäänkin niitä. Suomella ei ole kuitenkaan mitään muodollista velvoitetta kiinteistöjen myyntiin EU:n ulkopuolisille tahoille. Muista Pohjoismaista esimerkiksi Tanskassa on voimassa rajoitus, että maata havittelevan pitää olla Tanskan kansalainen ja viisi vuotta asunut maassa.

Vastavuoroiset ostot eivät ole ratkaisu vaan ongelma

Suomen hallituksen suhtautuminen venäläisten kiinteistöostoihin on ollut surkeaa. Ala-arvoisinta asennoitumista edustaa Brysselissä poliitikoksi kouluttautunut Alexander Stubb, jonka idealismi on maallemme lähes yhtä vaarallista kuin Astrid Thorsin. Stubbin suustaan päästämiin sammakoihin sisältyy muun muassa juuri ennen Georgian sotaa esitetty toive, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus. Samanlainen on myös heinäkuussa kansalaisille heitetty kehotus tehdä vastaostoja Venäjältä. Viime syksynä Stubb totesi poikamaisen kepeästi, että ”venäläisten maanostoa ei ole syytä rajoittaa. Asiasta huolestuneet suomalaiset voivat ostaa vastavuoroisesti maata Venäjältä; antaa palaa vaan.”

Nuori ulkoministeri ei näytä tietävän mykistävässä viisaudessaan sitä, että Venäjän vuoden 2000 maalain mukaan ulkomaalaiset yksityishenkilöt eivät saa ostaa kiinteistöjä Venäjältä. Yksi venäläisselitys kiinteistöomistuksen kieltolaille on se, että jos yksityinen maanomistus sallittaisiin, moni Venäjältä vallankumousta tai sotaa paenneen ihmisen nykyinen perillinen voisi vaatia omaisuuttaan takaisin. Myös suomalaiset ovat olleet asiassa aktiivisia, ja esimerkiksi helsinkiläinen asianajaja Kari Silvennoinen on viritellyt siviiliprosesseja karjalaisilta riistetyn yksityisomaisuuden saamiseksi takaisin.

Venäläisten oma kielteisyys käy ilmi esimerkiksi moskovalaisen sanomalehti Kommersantin jutusta, jossa duuman edustaja Konstantin Zatulin lausuu kauppakiellon syyt suomalaisille suoraan: ”Jos suomalaiset saavat osto-oikeuden raja-alueisiin, niin seuraavaksi japanilaiset ostavat Kuriilit, saksalaiset Kaliningradin ja kiinalaiset kaikki muut Venäjän raja-alueet.” Kun kansallinen etu nauttii Venäjällä näin suurta suojelua, miksi vastaava etu ei ole yhtä tarkassa varjeluksessa myös Suomessa?

Maakaupoissa kytee suuri intressiriita. Suomessa kiinteistöjen ulkomaalaisomistus kiellettiin vuonna 1939 lailla, koska venäläisasutuksen ei haluttu leviävän maahan Terijoen rantoja myöten 1900-luvun alun tapaan. Venäläisten tontinostoihin liittyvää ongelmaa ei voida edes periaatteessa ratkaista millään vastavuoroisuudella eikä kompensaatiolla. Ongelmahan on juuri se, että kaksi eri kansallisuutta omistaa toistensa maita valtion rajan yli. Venäläisten kiinteistöomistukset Suomessa ovat juuri sellaisia intressejä, joiden vuoksi Venäjä saattaa jonakin päivänä alkaa ”huolehtia turvallisuuseduistaan Suomessa” Georgian sodan tapaan.

On ymmärrettävää, että maan osto tai vuokraus Venäjältä ei suomalaisia kiinnosta – Karjalan maiden takaisin saanti kylläkin. Outoa on, miksi kukaan suomalainen ylipäänsä haluaisi ostaa kiinteistön maasta, jossa ei tunneta lainhuutotodistuksia eikä kiinteistörekisterijärjestelmää. Suurin syy venäläisten intoon ostaa maata Suomesta onkin juuri lainhuutotodistus. Sen kautta veli venäläinen voi ensimmäistä kertaa elämässään ostaa jotakin, jonka omistusoikeus on turvattu ja lisäksi periytyvää.

Oikeus suomalaisten vastaostoihin ei riittäisi tasapainottamaan tilannetta myöskään historiallisista syistä. Ei ole oikein myydä varastettua omaisuutta sen todellisille omistajille takaisin. Sitä paitsi Venäjä on niin arvaamaton maa, että vaikka tänään saisi luvan maan ostoon, niin huomenna se voisi olla jo pakkolunastettu.

Parhaiten Venäjä voisi torjua Suomen Nato-halukkuutta palauttamalla Tarton rauhan rajat. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen esimerkiksi Viro on palauttanut suomalaisille heidän omistuksiaan. Samoin Itä-Saksan, Puolan, Tshekin ja Slovakian alueilla on meneillään metsänpalautusprosessi, jossa sosialistien riistämää omaisuutta palautetaan takaisin sen laillisille omistajille. Sen sijaan Venäjä ei ole näin tehnyt, vaikka Venäjä on kansainvälisoikeudellisesti Neuvostoliiton jatkajavaltio. Pelkästään kommunisteja pakeni Itä-Karjalasta vuonna 1918 peräti 30 000 henkeä, ja heidän jälkeläisiään sekä toisen maailmansodan evakkoja on vielä enemmän.

Avoimia asenteita

Vuoden 1809 kaksisataavuotisjuhlallisuudet olivat asioita ulkoa päin katseleville outoa nähtävää. Ensin Suomessa juhlittiin Ruotsista irtautumista, vaikka sen tuloksena oli ajautuminen Venäjän syliin. Sitten suomalaiset järjestivät Porvoon valtiopäivien kunniaksi juhlallisuudet myös venäläisten kanssa ikään kuin kiittääkseen Aleksenteri I:n myöntämästä autonomiasta. Logiikka on yhtä pitävää kuin kiitettäessä Leniniä Suomen itsenäisyydestä. Todellisuudessa suomalaiset ottivat sen itse, ja venäläisiltä saadut myönnytykset johtuivat enemmänkin olosuhteiden pakosta kuin hyvästä tahdosta.

Monet muistavat myös Porvoon juhlallisuuksissa koetun skandaalinpoikasen. Kotimaisen median esittäessä Dmitri Medvedeville suoran kysymyksen venäläisten maanostoasiasta Suomessa Tarja Halonen pyrki hädissään vaikenemaan koko kysymyksen. MTV3 näytti tuolloin tilanteen leikkaamattomana Seitsemän uutisissa, mutta kaikista myöhemmistä editioista kohta oli sensuroitu pois.

Länsimaisen median edustajat ovat vuosikausia valitelleet venäläisten toimittajien vaikeuksista ja syyttäneet Venäjän johtoa sensuurista, jopa toimittajien murhien järjestämisestä. Todellisuus on kuitenkin suomalaisittain vielä surullisempi. Venäjän presidentti vastaili avoimesti noihin vaikeinakin pidettyihin kysymyksiin samalla, kun oma presidenttimme pyrki vaientamaan median.

Melkoisen juhlapaikan Medvedev kannanotolleen joka tapauksessa järjesti. Hänen avoin ja peittelemätön kantansahan oli se, ettei suomalaisilla ole eikä tule olemaan oikeutta maan ostoon Venäjältä. Tämä voisi hyvinkin riittää vastaukseksi siihen, miksi maan omistusoikeus Suomessa voidaan puolestaan torjua venäläisiltä.

Olen itse sitä mieltä, ettei Suomella ole mitään velvollisuutta antaa lupaa maanostoihin venäläisille siinäkään tapauksessa, että Venäjä sallisi ulkomaalaisten kiinteistöjenostot omasta maastaan. Myös säädöspohja asiassa on selkeä: ne lait ja asetukset, jotka Suomessa on vuosina 1999 ja 2000 laadittu maan myymisestä ja omistuksesta, koskevat vain EU-maita eivätkä velvoita sallimaan venäläisten kiinteistökauppoja Suomessa. Ja eduskunta pulisee asiasta yhä.

Jo Stalin oli sitä mieltä, että mikäli Suomea ei saada sodalla, se on ostettava rahalla. Putin puolestaan on sanonut, että verellä hankitusta ei rahalla luovuta, joten kummallista on, miksi sama läksy ei mene suomalaisten ministerien kalloon.

Epäisänmaallista oikeistopolitiikkaa

Kun viitataan suomalaisten haluun hankkia apartmentoksia Espanjan aurinkorannoilta, on syytä muistaa, että Espanjastakaan eivät ulkomaalaiset saa maapohjaa omaksi. Kyseiset lomakylät sijaitsevat vuokratonteilla.

Myös maan vuokraamiseen venäläisille ja venäläisiltä on suhtauduttava varauksellisesti. Kuinka kävikään Stockmannin tavaratalon pitkäaikaisen vuokrasopimuksen, kun liikkeeltä katkaistiin sähköt ja lämpö? Tai suomalaisen huolintaliikkeen, jonka tontin muuan paikallisviranomainen otti haltuunsa Kronstadtissa pitäen yrityksen toimialaa strategisesti tärkeänä? Mitähän tapahtuisi, jos suomalaiset puolestaan valtaisivat Teboilin huoltoasemia tai panisivat sähköt poikki ystävyysmatkatoimistoilta?

Syy venäläisten tontinostoihin Suomesta on tietysti niiden suomalaisten, jotka suostuvat myymään. Varsinkin monet pienet kunnat myyvät tonttejaan rahoittaakseen juoksevia menoja. Kertatulojen varaan ei kuitenkaan voida rakentaa pysyviä menoja. Niinpä tämä politiikka tuo narun pään vetäjän käteen.

Maan ulkomaalaisomistuksen kasvu voidaan johdella hallituksen epäviisaasta talouspolitiikasta. Ensin valtio säätää kunnille lakisääteisiä tehtäviä ja mainostaa parantavansa ihmisten elämänlaatua. Toisella kädellään se pienentää valtionapuja ja jättää kunnat taloudelliseen ahdinkoon.

Syynä kuntien kiinteistöjenmyyntiin on siis hallituksen veronalennuspolitiikka, jolla se tuottaa näennäisesti rahaa hyvin tienaavien ihmisten käteen mutta jättää maamme keskeiset turvallisuusrakenteet retuperälle. Sama näkyy myös Puolustusvoimien supistamisessa. Uskon, että monet oikeiston äänestäjät ovat erittäin pettyneitä tähän henkilökohtaisen ahneuden politiikkaan, jolla pyritään turvaamaan tiettyjen yksityishenkilöiden korkeat tulot mutta jätetään yhteiskunnan perusturvallisuus täysin heitteille.

Parasta, mitä yksittäinen kansalainen voi nyt tehdä, on kieltäytyä myymästä omia maitaan, kiinteistöjään tai osakkeitaan ulkomaalaisille ja sanoa oman ”ei”:nsä tonttikaupoille.

11. elokuuta 2009

Täydellinen kesä


Tänä kesänä ei ole ollut polttavia helteitä, mutta lämmintä on silti riittänyt. Kesä on ollut ilmojen puolesta ihanteellinen, sillä taivaalta on satanut ja paistanut juuri sopivassa suhteessa. Esimerkiksi puissa ei ole vielä lainkaan kellastuneita lehtiä, joita yleensä alkaa ilmestyä kuivuudesta kärsiviin koivuihin jo heinäkuun puolivälissä. Poutaisia pyöräilypäiviä on kuitenkin riittänyt, ja kesän tavoite, 3 000 kilometriä, on jo mittarissa.

Olen myöskin ruskettunut niin, että viranomaiset voivat pitää minua laittomana maahanmuuttajana ja toimittaa minut epähuomiossa Somaliaan.

10. elokuuta 2009

Ilmaishyysäri iski taas


Metro-ilmaisjakelulehti kirjoittaa tänään etusivullaan, että ”Suomea murtaen puhuneen asuntohakemus torjuttiin”. Maahanmuuttajien ja muiden ulkomaalaisten palvonta on selvää lehdessä, joka nykyisin kuuluu Sanoma-yhtymään.

Jatkuvaa propagandan suoltamista voi pitää häiritsevänä, sillä se syyllistää suomalaisia ihmisiä. Lehti tuskin vetäisi etusivunsa yli otsikkoa, jossa sanottaisiin, että ”homoseksuaalin asuntohakemus torjuttiin”, ”invalidin työhakemus tyrmättiin” tai ”perussuomalaista syrjittiin virantäytössä”. Sanoman lehdissä hyysätään nimenomaan maahanmuuttajia, joten ei ole ihme, vaikka konsernin aviiseja ei huoli kohta kukaan edes ilmaiseksi.

Suorapuheisuus on viestinnällinen hyve. Mitä epätavallista olisi siinä, jos sanottaisiin, että ”Suomea murtaen puhuneen viisumihakemus torjuttiin raja-asemalla” tai että ”Suomea murtaen puhuneen maahan pääsy estettiin jatkosodassa”? Eikö näin pidäkin olla?

Kun asunnoista on pulaa, ne pitää jakaa ensisijaisesti oman maan syntyperäisille kansalaisille. Ulkomaalaistuminen on aiheuttanut levottomuuksia monissa taloyhtiöissä. Mikäli vuokranantajat ja muut kiinteistöjen omistajat eivät rymyjengiä nurkkiinsa halua, voi asian sanoa suoraan.

8. elokuuta 2009

Alvar Aallon vale


Kävin äskettäin katsomassa ”Alvar Aallon kädenjälki Helsingissä” -näyttelyn Kampin entiselle linja-autoasemalle saneeratuissa tiloissa. Näyttelyssä esiteltiin Alvar Aallon Helsinkiin suunnittelemia rakennuksia ja huonekaluja, joten sieltä ei voinut löytää juuri mitään sellaista, jota ei voisi päästä katselemaan myös katujen varsilla. Mutta ajatuksia näyttely kyllä toi mieleen.

Alvar Aaltoa on pidetty ”humanistina” lähinnä Göran Schildtin kirjoittamien teosten pohjalta – ja ehkä myös siksi, että 1960-luvun sosialistisiin realisteihin verrattuna hän oli omassa tasakattovillityksessään suhteellisen maltillinen. Jyväskylän yliopisto, Teknillinen korkeakoulu ja Säynätsalon kunnantalo ovatkin melko inhimillisiä, samoin punatiilikauden sirpale Helsingissä: Kulttuuritalo.

Mutta samaa ei voi sanoa monista muista Alvar Aallon töistä. Ajateltakoonpa esimerkiksi Kampissa olevaa Sähkötaloa: sen julkisivu koostuu pronssi- ja kuparipintaisista profiileista sekä jättiläismäisistä ikkunaruuduista. Yleisilmeeltään se on tummanpuhuva, kulmikas, kolea ja pelottava, ja se on liitetty tehdasmaisen rakennuksen kylkeen. Samaa tyyliä edustavat Keskuskadun Rautatalo ja Yhdyspankin lisärakennus. Enson pääkonttori näyttäisi kenties samalta, jos sen julkisivu ei olisi marmoria. Huokoisena ja pesusienimäisenä marmori puolestaan osoittautui huonoksi valinnaksi Finlandia-talossa, kuten tiedämme.

Erottajalla ajokaistojen välissä oleva pysäköintihallin sisäänkäyntikatos on olevinaan nerokas, kun sitä kiertää kaide. Tätä Alvar Aallon nuoruudentyötä sanotaan ”paviljongiksi”.

On varmasti hauska selittää ulkomaalaisille vieraille, että juuri Sähkötalo on kaikista Helsingin rakennuksista humaanein ja inhimillisin ja että arkkitehdin taidot ovat vertaansa vailla. Todellisuudessa katsoja näkee synkän laatikkomaisen rakennuksen, joka ei poikkea esikaupunkialueiden pienteollisuustaloista.

Alvar Aallon palvontaan liittyvä valheellisuus on siinä, että tarvitaan vertaansa vailla oleva selittäjä kertomaan, miksi Aalto oli erinomainen arkkitehti, vaikka hänen luomuksensa ovat juuri niin karmeita kuin Kampin Sähkötalo. Aallon maine johtuu suomalaisten halusta löytää edes joku, joka poikkeaisi arkkitehtien ja muotoilijoiden massasta – ja tietysti siitä, että Aallolla oli vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka tukivat häntä. Eräs heistä oli Ahlströmin teollisuussukuun kuulunut mesenaatti Maire Gullichsen, jonka kanssa Aino ja Alvar Aalto perustivat Artekin. Yhteistyön merkkeinä ovat paitsi Noormarkkuun rakennettu Villa Mairea, myös Ahlströmin pääkonttorin talossa toimivaa ravintolaa varten suunniteltu Savoy-maljakko. Aallon tapa luoda nimelleen prestiisiä yhteiskunnallisen eliitin keskuudessa osoittaa, että luovan työn tekijälle eivät koskaan riitä hänen teoksensa, vaan on tärkeää luovia taitavasti myös sosiaalisen kanssakäymisen merellä.

Entä sitten Aallon huonekalut? Tarjoiluvaunu vuodelta 1936 maksaa 3.500,-. Jos Aalto oli taitava arkkitehti, miksi hän ei suunnitellut tuotteistaan halvempia? Myös edullinen hinta ja saatavuus ovat osa designia. Aaltoa enemmän arvostankin Ingvar Kampradin huonekalusuunnittelijoita, jotka joutuvat pohtimaan, paitsi tuotteiden ulkonäköä ja käytettävyyttä, myös sitä, miten ne saadaan kaupasta ulos. Ja näyttävämpiäkin Ikean kalusteet ovat kuin nämä koivusta ja muista eleettömistä puulajeista valmistetut arkiset Artekit. Koteihin ne sopivat huonosti, sillä niissä on suunnitellusta käyttötarkoituksesta johtuva laitosarkkitehtuurin leima.

7. elokuuta 2009

Sosiaalivoudin köyhyysdesign


Jo siinä oli tarpeeksi tasoitusta Paavo Voutilaisen tielle, että hänet valittiin Helsingin sosiaalijohtajaksi pelkillä teologin papereilla, ilman sosiaalitieteessä suoritettua ylintä arvosanaa. Vaikka Korkein hallinto-oikeus vahvistikin muodollisen kelpoisuuden kiistelyn jälkeen, nimitys tapahtui rimaa hipoen eikä legitimoinut valitun asemaa kovin hyvin.

Viran saatuaan Voutilainen päätti kokeilla taitojaan rahakasan vartijana ja päätyi sisustamaan virkahuonettaan 72 000 euron desing-kalusteilla. Tällainen henkselien paukuttelu on irvokasta aikana, jolloin muualla kiristellään vöitä, ja muutenkin koko sosiaaliviraston toiminnan pitäisi tähdätä huonossa asemassa olevien ihmisten auttamiseen.

Dekkareista tiedämme, että rikosta seuraa usein rikos. Kuin sattumalta tämän aamun lehti kertoo, että Voutilaiselle toimitetut Le Corbusierin mööpelit eivät ehkä olekaan aitoja vaan surkeita jäljitelmiä, hinnan silti laskematta. Jo kalusteiden hankinnassa rikottiin muotosääntöjä (kuten aina käy ilmi, kun jotakin aletaan tutkia), eli ostoksia ei kilpailutettu. Vielä paljon pahempi on tietysti asian poliittinen ja periaatteellinen puoli: kuinka sosiaalijohtaja selittää toimeentulotukiasiakkaille, mihin hän tarvitsee loistoauton hintaiset huonekalut?

Jos taas miehellä on niin vakava ”sairaus” kuin hän selittää lehdessä, ettei hän pysty ”istumaan kymmentä minuuttia pitempään paikallaan”, niin eikö sellainen mies kuulu sairauslomalle tai -eläkkeelle eikä entistä paremmalle tuolille?

Eduskunnan oikeusasiamiehen pitäisi puuttua asian juridiseen puoleen ja valtuuston poliittiseen. Luksuskalusteiden hankinta sosiaalivirastoon on köyhyyden estetisointia, häpeätahra kaupungin kilvessä ja sosiaalipornoa pahimmillaan. Koska EOA ei jakele kuin huomautuksia, kaupungin itsensä pitäisi purkaa sekä kauppa että Voutilaisen virkasuhde perusteena luottamuksen menetys.

6. elokuuta 2009

Madonna-mummun pympsähtelypäivät


Siinä missä hiljattain edesmennyttä Michael Jacksonia sanottiin ”popin kuninkaaksi”, Madonnaa puolestaan kutsutaan ”popmusiikin kuningattareksi”. – Aika äitelää. Madonna konsertoi tänään Jätkäsaaren tyhjäksi jääneellä satama-alueella, ja tapahtuma on kuulemma Pohjoismaiden suurin ”maksullinen tilaisuus”.

Hyi, mitä naisten kaupallistamista tapahtuma edustaakaan! Feministienkin sietäisi olla huolissaan, kun naista alistetaan taas objektivoivan katseen kohteeksi.

Jätkäsaareen Madonna kieltämättä sopii, mutta minä olen sen verran eettinen mies, että minua massakulttuurin massatapahtumat eivät liikuta lainkaan. Ihmettelenkin ihmiskunnan alttiutta joukkokäyttäytymiseen. Sopulimainen vaeltelu kymmenien tuhansien ihmisten kokoontumiseen sisältynee ihmisen lajityypillisiin piirteisiin. Sen viehätys lienee siinä, että voi tuntea olevansa jossakin ”tosi tärkeässä” mukana – tai että olisi jotain yhteistä puhuttavaa. Väliä ei näytä olevan sillä, vaikka tapahtuman sisältö olisi täyttä tuubaa. Mitä vähemmän sisältöä, sitä helpompi se on ottaa vastaan, ja sitä helpommin tilaisuuden sosiaalinen funktio eli laumakokemus toteutuu. Hitlerin joukkokokouksia haukutaan usein, mutta ainakin hänellä oli haasteellisempaa sanottavaa. Muutoin kyse oli samasta asiasta: fasismin massapsykologiasta (Wilhelm Reich) ja ihmisten halusta kerääntyä fantastisten kokemusten äärelle.

Kunpa kaupunginvaltuustojen kokouksiinkin olisi samanlainen tungos kuin Madonnan keikalle, sillä niissä päätetään ihmisiä koskevista tärkeistä asioista. Sen asemasta he vaeltavat konsertteihin pelkän fiiliksen vuoksi. Sää taitaa suosia Madonnaa, sillä illaksi on luvattu poutaa. Myös Hitlerillä oli säätilan jumala puolellaan – jopa niin, että aina kun Hitler puhui, vallitsi auringonpaiste tai tähtikirkas yö. Se teki suuret ulkoilmatapahtumat mahdollisiksi. Säätilan suosiollisuus sai myös nimen: Führer-Wetter.

Arkielämän julmuus näkyy nyt siinä, että ihmisillä on laittaa sata euroa Madonnan keräykseen mutta ei ajatustakaan siitä, mitä tapahtuu samaan aikaan Pakistanin köyhien joukossa! Ja ajatelkaa, kenen pussista kustannetaan poikkeukselliset liikennejärjestelyt tai kuinka monta tärkeämpää uutista peittyy mammona-Madonnan kinkun alle.

Ihmiset ovat kyllä sikäli hassuja, että he lähtevät mukaan ihan mihin tahansa, minne on pystytetty esiintymislava ja kaljateltta. Aika naurettavaa korsetteihin pukeutuneen viisikymppisen köllähtely on joka tapauksessa ollut jo musiikkivideoillakin.

Madonna on semioottisesti sekava. Hänellä on katolisuuteen ja kristillisen jumalhahmon äitiin viittaava nimi. Toisaalta hän kuuluu kabbala-lahkoon ja pitää Jesus-nimistä ”poikaystävää” (motherfucker?). Monien taiteilijoiden tavoin hän kerjäsi lisäksi mainetta niinkin kliseemäisellä tavalla kuin vastustamalla George H. Bushia. Hän adoptoi myös näytösmäisesti malawilaisen lapsen, vaikka hänellä oli nykyisestä avioliitostaan jo yksi oma ja toinen edellinen jostakin aiemmasta panosta.

Mukavaa Madonnassa on, että hän on tehnyt pro’ta myös seksuaalivähemmistöille. Mutta aika paljon tarkoitushakuista julkisuuden kosiskelua hänen uraansa liittyy.

Minulle on loppujen lopuksi samantekevää, minkälaisia vaikutelmia Madonna tuottaa, sillä juuri ekspressioihin ja impressioihin hän on keskittynyt, ja ne puolestaan perustuvat manipulaatioon. Sen lisäksi massatapahtumiin liittyy supertähteyden kultti, joka alistaa ja latistaa ajattelua. Alistavaa asiassa on se, että ihmisten pitää antautua suosimaan sinänsä banaaleista aineksista kokoonpantua esitystä, jonka teho on vain mittakaavan suurentelussa, eikä kukaan suostu nousemaan ilmiön päälle halveksumaan sitä avoimesti. Minua säälittävät ne suomalaiset kansanedustajat, jotka seisoskelevat piukoissa pikkukengissään konserttipaikan asfaltilla odottaen pääsevänsä lausahtamaan jotakin iltapäivälehdille. Madonnan huutama ”Hello, Finland!” puolestaan menee läpi mediassa, koska se tukee vastaanottajien narsismia, aivan kuten kansansuosio tukee esiintyjän omaa narsismia.

Pahinta on, jos kansansuosio politisoituu, sillä silloin tuloksena on ”hyväntekeväisyyttä”. Koska viihdetaiteilijan tehtävä on viihdyttää, hän ei voi käsitellä niin sanottuja ikäviä asioita, ja asioiden älyllinen käsittely on usein nimenomaan ikävää. Niinpä viihteentekijä joutuu valikoimaan kannanottonsa sovinnaisesti, ja poliittisen korrektiuden hallitsemassa massakulttuurissa asioihin vaikuttaminen halutaan nähdä hyväntekeväisyyden valossa. Viihteellistyessään myös politiikka banalisoituu. Tätä seikkaa kritisoidessani en tosin arvostele erityisesti Madonnaa vaan jokaista sellaista pintajulkkista, joka on Marilyn Monroen henkinen perillinen.

Suositun naisartistin heikko kohta on hänen rupsahtamisensa. Pelko hallitsee myös Madonnaa. Silmänkääntäjän toinen heikko kohta on se, että lumeen mentyä ohi hän ei voi jättää jälkeensä mitään vaan katoaa tiettyä yksinäisyyden ja riippuvuuden yhtälöään häveten kuin tuhka tuuleen.

Minulla ei muuten ole yhtään, paitsi Michael Jacksonin levyä, myöskään Madonnan levyä. Monta syntiä on ehtinyt tekemään tämäkin tyttö. Kunpa ei joutuisi helvettiin paistumaan. Ennen kuin itse päädyn ala- tai yläkertaan, haluaisin joka tapauksessa tietää, minkälainen musiikki niissä soi.

Mikä muuten tekee Melissa Tottenista tähden mutta Madonnasta supertähden?