29. syyskuuta 2009

Maahanmuuttajakeskittymistä ja geeneillä selittämisestä


Helsingin Sanomat rimpuili toissapäiväisessä jutussaan kuin kärpänen liimapaperissa tehdessään tiliä pääkaupunkiseudulle syntyneistä maahanmuuttajakeskittymistä. Toimittaja Marja Salmelan kirjoittamassa jutussa päiviteltiin yhtäältä sitä, että ”pääkaupunkiseudulle on pikku hiljaa alkanut syntyä maahanmuuttajien keskittymiä”, mutta toisaalta valitettiin, että ”samaan aikaan Itä-Helsingin joillain asuinalueilla suomalaiset perheet muuttavat pois, vaihtavat vuokra-asunnon omistusasuntoon tai siirtyvät lähemmäksi työpaikkaa”.

Tämänhän me tiedämme. Tuloksena syntyy ennen pitkää Rinkeby ja Tensta myös Helsinkiin. Sitä en tosin tiedä, onko toimittaja referoinut haastattelemaansa yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintietä täysin päin seiniä vai miten, kun lehdessä sanotaan seuraavasti: ”Maahanmuuttajien kerääntyminen samoille asuinalueille pystyttäisiin professorin mielestä estämään, jos ongelmista ja ratkaisuista ryhdyttäisiin keskustelemaan avoimesti. Muslimit kaipaisivat asuinalueelle esimerkiksi omaa moskeijaa, ja suuret perheet isompia perheasuntoja.”

Tämän mukaan keskittymistä olisi syytä estää, mutta jo samaan hengenvetoon penätään maahanmuuttajille (jotka ymmärretään per definitionem muslimeiksi) omia moskeijoita ja isompia asuntoja! Millä velvollisuudella meidän suomalaisten pitäisi kaavoittaa ulkomaalaisille lisää tilaa, kun meillä on muutenkin tässä maassa Pohjoismaiden ahtaimmat ja kalleimmat asunnot?

Isännöitsijöiden mukaan suomalaiset alkavat väistyä kerrostaloista, kun maahanmuuttajien määrä ylittää 20 prosenttia, joten mamuvähemmistöt ovat ilmeisesti häiriköineet niin ahkerasti, että kantaväestö joutuu kärsimään, hylkäämään vaivalla perustamansa kodit ja väistymään muualle. Samaan aikaan ”pitkään Suomessa asunut tansanilainen väitöskirjatutkija” Humphrey Kalanje toteaa lehdessä, kuinka ”islaminuskoisille on tärkeää varsinkin ramadanin aikana, että moskeija löytyy läheltä kotia. Hänen mukaansa moskeijoiden kylkeen tarvittaisiin myös vanhainkoteja ja muita yhteisiä palvelutiloja.”

Tämä vaatimusten valloitusretki on tyrmistyttävä tilanteessa, jossa yhteiskunta joutuu sijoittamaan jopa 50 000 euroa yhden turvapaikanhakijan kotouttamiseen, mutta veronsa maksaneille helsinkiläisvanhuksille ei löydy rahaa sairaanhoitopalvelujen järjestämiseen.

Valtuuston sukat rullalla

Entä mitä Helsingin valtuusto asialle tekee? Helsingin Sanomat kysyi asiaa luonnollisesti kaikilta muilta paitsi perussuomalaisilta ja sai vastaukseksi jaarittelua maahanmuuttajakeskittymien valo- ja varjopuolista.

Jutun mukaan kokoomuksen ryhmän puheenjohtaja Laura Räty sallisi maahanmuuttajien keskittymisen sillä poliittisesti korrektilla perusteella, että on väärin ”valikoida asukkaita ihonvärin tai etnisen taustan mukaan”. Hän selvästi tarkoittaa, että kokoomuslaisten mielestä on parempi, jos potentiaaliset ongelma-ainekset todellakin slummiutuvat omiin ghettoihinsa eivätkä häiritse töölöläisiä ja kruununhakalaisia.

Samoin Rkp:n ryhmän puheenjohtaja Nils Torvalds sallisi keskittymisen maahanmuuttajien etua näennäisesti edistämään pyrkivällä verukkeella: ”maahanmuuttajat tarvitsevat sitä turvallisuutta, mitä tiiviit ulkomaalaisvähemmistöt luovat”. Näin lausuessaan Torvalds tuskin taaskaan muistaa suomalaisten omaa turvallisuudentarvetta maahanmuuttajien kansoittamissa lähiöissä.

Muut haastatellut valtuustoryhmien puheenjohtajat kannattavat maahanmuuttajien hajasijoittamista eri puolille kaupunkia. Ongelmaksi saattaa tällöin muodostua se, että myöskään suomalaisia ei ole saatu kaupungin keinoilla hajasijoitettua Eiran, Kuusisaaren eikä Kulosaaren aurinkorannoille, vaan kaupungin vuokratalot on tähänkin asti jouduttu pystyttämään halvemmille tonteille lähiöihin. Miten kummassa maahanmuuttajia pitäisi nyt alkaa kylvää julkisen vallan toimenpiteillä pitkin ja poikin kalleimpia kortteleita, kun tällaiseen sosiaalisperäiseen asutuksen hajauttamistoimintaan ei ole ollut tähänkään asti mitään taloudellisia mahdollisuuksia?

Helsingin Sanomien juttu päättyy islamilaiseksi kääntyneen Leila Kalliomaan esimerkilliseen paheksuntaan, jonka mukaan hänen asuinsijoillaan Paavolan kaupunginosassa asui ennen maahanmuuttajien saapumista ”alkoholisoituneita ja syrjäytyneitä suomalaisia”. Helsingin Sanomien harjoittama suomalaisten mustamaalaus tulisi selväksi vähemmälläkin alleviivaamisella, eikä Kekkosen ajoista muistuttavaa keinulautaefektiä enää tarvittaisi.

Mikä saa olla geneettinen erityispiirre?

Sanoma-konsernin poliittinen korrektius ja häiritsevä kaksinaismoralismi näkyy myös Ilta-Sanomien viikon takaisessa uutisoinnissa, jossa todisteltiin, että suomalaiset ihmiset ovat väkivaltaisia ja että kyseinen ominaispiirre johtuu geeneistä.

Uutisessa viitattiin tarkastettavana olevaan lääketieteelliseen tutkimukseen, mutta täysin vailla filosofista ja tieteellistä reflektiota. Tämä, niin kuin monet muutkin käyttäytymisominaisuuksien biologistiset selitysyritykset, ovat filosofisesti katsoen perusteettomia tai ne pätevät vain äärimmäisen täpärin ehdoin.

Ensinnäkin (1) kausaaliketjut biologisen rakenteen ja havaittavan käyttäytymisominaisuuden välillä muodostuvat aina liioitellun pitkiksi, mikäli ihmisen käyttäytyminen halutaan redusoida geeneihin tai johdella niistä. Toiseksi (2) biologinen rakenne on eri ilmiötason asia kuin havaittava käyttäytyminen, toisin sanoen biologinen ominaisuus ei ole käyttäytyminen, vaan käyttäytymiseksi ilmiö voidaan tunnistaa vasta, kun ihmiset toimivat tietoisesti ja merkityksellisesti oman tahdonmuodostuksensa pohjalta.

Kolmanneksi (3) naturalistisissa ajattelutavoissa sekoitetaan usein eri selitystasot: kehollinen (eli biologinen), tajunnallinen (eli psyykkinen) ja sosiaalinen (eli yhteisöllinen) selitystaso. Niin tässäkin. Todellisuudessa eri tieteenalojen selitykset ovat kuin kohdevaloja, jotka näyttävät tutkimusilmiön aina hieman eri valossa. Sekoittamiseen johtaa juuri se, että käytännössä ihmisyyden eri tasot esiintyvät aina yhdessä: geenit organismeissa, organismit valintoja tekevissä ihmisissä ja ihmiset yhteisöissä, eikä mitään tasoa voida redusoida geeniin.

Niinpä väkivaltaisuutta ei voida johdella yksiselitteisesti mistään geenistä, aivan kuten ei homoseksuaalisuuttakaan. Myöskään homoseksuaalisuuden ei ole osoitettu johtuvan mistään yhdestä geenistä vaan enintään geenien kombinaatioista, joiden rakenne on kunkin yksilön kohdalla vieläpä täysin erilainen. Siten mikään yksittäinen rakenne ei voi olla käyttäytymisilmiön selitys eikä varsinkaan kausaalinen syy.

Ihmisen toiminnan johtelu geeneistä on joka tapauksessa liioittelevaa ja virheellistä. Huomion arvoista onkin selittämiseen liittyvä puolueellisuus ja ideologisuus: suomalaisen ihmisen oletettua väkivaltaisuutta saa kyllä selittää geeneillä jopa tieteellisen kateederin takaa, mutta esimerkiksi afrikkalaisperäisille tyypillisiksi väitettyjä ominaisuuksia ei saisi. Kyseessä on jälleen pelkkä hullunkurinen politikointi, joka perustuu puoliksi oppineiden fakki-idioottien puoskarointiin omien kapea-alaisten erityistieteidensä piirissä.

28. syyskuuta 2009

Estonia uppoaa joka yö


Viime yönä tuli kuluneeksi viisitoista vuotta autolautta Estonian uppoamisesta. Olin edeltävänä kesänä matkustamassa Siljan autolautalla Turusta Tukholmaan, kun Ruotsin rannikkoa lähestyttäessä vastaamme seilasi juuri satamasta irtautunut vitivalkoinen laiva. Sen kyljessä luki suurin kirjaimin ”Estline”, ”Estonia” ja ”Tallinn”. Ystäväni selitti, että nämä ovat niitä entisiä ruotsinlaivoja, joita on ostettu sittemmin muun muassa Viroon. Mainitsin tuolloin hajamielisesti, että olipa ruumisarkkumaisen näköinen ja että minusta tuntuu, että tuo laiva on jonakin päivänä meren pohjassa.

Syyskuun 28. päivän aamuna vuonna 1994 satoi ja myrskysi pahanpäiväisesti. Virkistyksen vuoksi avasin kotonani television, jolloin ruutuun ilmestyi helikopterista otettua kuvaa merta ristiin rastiin kyntävistä laivoista. Tapahtumien nopea paljastuminen koetteli todellisuudentajuani vielä enemmän kuin vuoden 2001 terrori-iskut, joita seurasin reaaliaikaisesti internetistä. Olen Estonian uppoamisen jälkeen säikähdellyt tiettyjä ennakko-aavistuksiani ja näkemiäni ennekuvia.

Estonia uppoaa monien autolautoilla matkustavien ihmisten ajatuksissa joka yö, sillä onnettomuus voi toistua samanlaisena yhä uudelleen. Keulaporttien rakenteita on tosin paranneltu lisäämällä alas laskettavien ajosiltojen taakse kolmansia vedenpitäviä seiniä. Mutta muutoin autokannet ovat yhtä suurta messuhallia keulasta perään asti. Viiden sentin kerros vettä pysyy yhtä vakaasti paikoillaan kuin käsissä olevalla tarjottimella ja riittää siten kellauttamaan lautan kumoon. Kaikkiin oikeisiin laivoihin (ro-ro-aluksia ja autolauttoja lukuun ottamatta) rakennetaankin suljettavat laipiot, sillä laivan tärkein ominaisuus on vedenpitävyys.

Mistä meri on matalin?

Onnettomuuksilla spekuloiminen ja tulevaisuuden aavistelu eivät ole välttämättä pelkkää tylsän elämän kompensoimista deluusioilla ja muilla harhaluuloilla, vaan yleinen epäluuloisuus saattaa olla myös terveen varovaisuuden varjopuoli. Niinpä minullakin lienee oikeus ajatuksen siivin tapahtuvaan virkistysmatkaan.

Suomalainen älymystö juo itsensä tunnetusti huolettomaksi merimatkoilla, jotta hilpeä tanssi yli hautojen tuntuisi vähemmän makaaberilta. Samalla, kun hienoston pirunsorkat laahaavat autolauttojen tanssilattioita tummia tangoja tulkitessaan, merten syvyyksissä odottavat uudenlaiset uhat. Keulaportteja osataan varmaan jo valvoa, mutta alus kuin alus voi edelleen ajaa karille, sillä verottoman viinan politiikka toi maailman karikkoisimmille vesille Euroopan suurimmat ja kömpelöimmät autolautat.

Esimerkiksi jo kertaalleen satamassa palanut mutta uudelleen rakennettu Sally Albatross upposi viidettä peräkantaan myöten Ahdin valtakuntaan ajettuaan karille Porkkalan edustalla keväällä 1994, jolloin suurkatastrofi oli lähellä. Laivan päällystö onnistui kuitenkin pelastamaan matkustajat ohjattuaan vuotavan aluksen matalikolle. Sama voisi säästää myös Turun-laivat täydelliseltä tuholta, sillä keskimäärin 23 metriä syvään saaristomereen Siljan norpat ja Vikingien höyrytkään eivät uppoaisi kuin puoliksi.

Myös perinteinen törmäys voi tehdä autokannelle vuodon, jonka vuoksi alus ei pysy pinnalla edes niitä muutamaa tuntia, jotka pelastivat italialaisen loistolaiva SS Andrea Dorian matkustajat New Yorkin edustalla vuonna 1956. (Osapuolena tässä törmäyksessä oli muuten ruotsalaisalus M/S Stockholm, ja uponnut italialaislaiva puolestaan päätyi kauhuelokuva Aavelaivan esikuvaksi.)

Odottamattomaan rysäykseen merillä voi johtaa etenkin konevika, joka tekee turvallisen tuntuisista aluksista hetkessä täysin hallitsemattomia. Lisäksi tulipalo laivassa on erittäin tappava, vaikka sammutusvettä onkin riittävästi tarjolla.

Autolauttojen joutsenlaulu

Käytössä olevat ruotsinlaivat ovat tulleet teknisille tuotteille korkeaan ikään. Esimerkiksi Viking Mariella on otettu käyttöön vuonna 1985, Silja Serenade 1990, Silja Symphony 1991, ja paljon vanhempiakin purkkeja vesillämme seilaa. Finnjet pantiin rautanauloiksi vähän yli kolmekymppisenä.

Koska lama-aikaan osuneet varustamojen investoinnit olivat isoja ja veivät monia myös konkurssiin tai fuusioihin, kalliista aluksista on pyritty myöhemmin ottamaan kaikki irti. Laivojen vanhenemista ja väsymistä ei ole tällöin välttämättä huomattu. Koollaan ne luovat harhakuvan turvallisuudesta, vaikka tekniikan mennessä pieleen myös katastrofit ovat valtavia.

Voi olla, että suomalaiset haluavat kelluvan Iso Roobertinkadun matkalleen Tukholmaan, mutta minulle kyseinen kuolonkäytävä synnyttää mielikuvan karmeasta haaksirikosta, jonka tuloksena uutistenlukijat pääsevät jälleen kertomaan, että Itämerellä on sattunut painajaismainen haveri...

Kiintoisia yhteensattumia

Estonian uppoamisen syyksi on virallisesti vahvistettu keulavisiirin irtoaminen ja veden tulviminen autokannelle. Silti myös vaihtoehtoisia teorioita on väläytelty. On edelleen mahdollista, että alus ajoi toisen maailmansodan aikaiseen miinaan. Estonian uppoamispaikka 59°23' N, 21°42' E sijaitsee vain 15 kilometrin päässä vuonna 1941 uponneen panssarilaiva Ilmarisen hylystä, josta varsinkin nyt, aluksen ruostuttua, saattaa pullahdella sota-aikaisia räjähteitä pintaan.

Koska Estonian hylky makaa pohjassa kyljellään, sitä ei ole voitu tutkia kuin päälle näkyviltä osin. Saksalainen Jutta Rabe onnistui tosin tekemään kyseisellä kansainvälisellä merialueella sukelluksia, jotka on kielletty Suomen, Ruotsin, Viron, Venäjän ja Britannian kansalaisilta. Hän kirjoitti myös teoriaa tukevan kirjan Estonia – Tragedia Itämerellä (Alfamer 2002), jonka pohjalta kuvattiin elokuva Itämeren arvoitus (2003).

Miinateorian lisäksi Raben tarkoituksena oli selvittää terrorin mahdollisuus. Varsinkin saksalaisten oli vaikea hyväksyä, että papenburgilaisella telakalla rakennettu korkeimman A1 Super -jääluokan alus, joka oli suunniteltu kulkemaan itsenäisesti ahtojäissä, olisi voinut upota pelkkien aaltojen voimasta, vaikka ne olivatkin onnettomuushetkellä 3–4 metriä korkeita. Myös ruotsinlaivat ajavat jatkuvasti Estonian uppoamista vastaavassa merenkäynnissä ja tiukan aikataulun vuoksi vieläpä samalla nopeudella.

Estonia oli pitkään Baltian maiden ja Venäjän tärkein reitti länteen. Laivalla väitetään kuljetetun niin aseita, ydinmateriaaleja kuin huumeitakin, ja sitä käytettiin Aasiasta peräisin olevien kovien huumeiden kulkutienä Eurooppaan. Estline-varustamoa puolestaan kiristettiin, koska Tallinnan ja Tukholman välistä reittiä yksinoikeudella hallitsevan varustamon tiedettiin takovan Estonian reitillä huomattavasti rahaa. Venäläismafia vaati Jutta Raben mukaan ”suojelurahaa” myös Helsingin ja Tallinnan välistä liikennettä harjoittavalta Silja Linelta, joka ei kuitenkaan taipunut painostukseen, ja myös Estline lopetti lunnaiden maksamisen juuri ennen onnettomuutta.

Mystistä merenkulkua

On mahdollista, että joku kävi avaamassa keulaportin lukot tahallisesti sisältä päin, jolloin rakenteet pääsivät vääntymään aaltojen voimasta, ja visiiri repeytyi lopulta yläsaranastaan irti, aivan kuten asioiden teknistä kulkua kuvaava virallinen teoria väittää – tapahtumaa edeltäneet vaiheet tosin salaten. Merestä myös poimittiin silminnäkijöiden mukaan kaksi ihmistä lähistöllä olleeseen pieneen alukseen, joka pian tämän jälkeen suuntasi kaikista muista paikalle kiiruhtaneista laivoista poiketen kokonaan toiseen suuntaan.

Estonian onnettomuussanoman lähettämistä puolestaan vaikeutti häiriösignaali, jonka vuoksi radioyhteydet maihin olivat tilapäisesti kaikista laivoista poikki. Ennen laivan lähtöä Tallinnan satamaan oli ajanut Virossa oleskelevan Yhdysvaltain armeijan saattue, jonka kaksi kuorma-autoa oli lastattu laivaan ilman, että niitä merkittiin rahtiluetteloon. Mystisintä kuitenkin on, että onnettomuudesta pelastuneeksi moneen kertaan todistettu Estonian toinen päällikkö Avo Piht katosi Turun sairaalasta jäljettömiin, eikä häntä ole löydetty Interpolin etsintäkuulutuksesta huolimatta.

Estonian kohtalo tarjoaa draamaa varmasti yhtä paljon kuin jo tässä käsittelemäni Lusitanian upotus tai ruotsalainen televisiosarja Rederiet. Vettä painavampien kappaleiden uppoamisessa ei sinänsä ole mitään kummallista. Se on luonnonlaki. Niinpä myös Varustamo-sarjan kuvauksissa käytetty ja alun perin Suomessa rakennettu M/S Birka Princess pulahti myöhemmin pohjaan Egeanmerellä, ja sen korvasi Silja Operaksi ja sittemmin M/S Cristaliksi nimensä vaihtanut pahanilmanlintu Sally Albatross. Ikävä sanoa, mutta mitä tahansa voi sattua.

27. syyskuuta 2009

Saksan ”Ja!” ydinvoimalle ja turvallisuudelle


Tänään järjestetyissä Saksan parlamenttivaaleissa oli kaksi Suomenkin politiikkaan vaikuttavaa teemaa: ydinvoima ja Afganistanin kriisinhallintaan osallistuminen. Saksa joutunee pyörtämään aiemman ydinvoimasta luopumispäätöksensä, sillä maan hiilidioksidikuormitus muodostuisi tukehduttavaksi, mikäli se joutuisi korvaamaan ydinvoiman suunnitellusti hiilivoimaloilla. Niinpä ydinsähkö elää jatkossa renessanssia muuallakin kuin Suomessa. Mutta kerrankin Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä.

Suomi on pyrkinyt näyttelemään kokoaan suurempaa myös Afganistanin kriisinhallinnassa. Suomelle on ollut moraalisesti välttämätöntä osallistua Afganistanin rauhanprosessiin, vaikka kyse ei olekaan enää pelkästä rauhanturvaamisesta, joka keskittyy pitämään osapuolet erillään. Kriisinhallinta on sotatoimiin osallistumista, ja asiaan liittyvät vaarat ovat vähentäneet halukkaiden lähtijöiden määrän kymmenestä tuhannesta alle tuhanteen. Silti Suomen kansalaisista noin puolet kannattaa edelleen osallistumista.

Mukanaolo on suomalaisille samanlainen kunnia-asia kuin saksalaisillekin. Saksa pesee kriisinhallintatyöllä toisessa maailmansodassa karttunutta mainettaan, ja Suomi taas saa prestiisiä Naton rauhankumppanina ja sotilaallisen toimintakykynsä osoittajana. Kirkkaassa muistissa on, että Afganistanin kriisin syyt juontavat juurensa vuonna 1979 tapahtuneesta neuvostomiehityksestä. Pelottavaa mutta totta, sama karvas kohtalo olisi voinut tulla myös Suomen osaksi. Olemalla Afganistanissa mukana suomalaiset ostavat pois tätä neuvostoajan traumaa.

Myös Viro on heilutellut lippuaan Afganistanissa aktiivisesti, jotta Yhdysvallat muistaisi tätä Naton kuopuskehtolaista mahdollisen kriisin tullen. Yhdysvallathan ei ole rakentanut Natoon iltatähtinä ilmaantuneisiin maihin lainkaan omia tukikohtia, vaikka se vuonna 1997 lupautui niiden perustamiseen. Varat ovat kuluneet sodankäyntiin Lähi-idässä.

Kiintoisaa on, miten kriisinhallinta onnistuu. Afganistan on maa, josta jokainen suurvalta on joutunut peräytymään. Myös Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Afganistanista, ja maassa toimivat terroristit ovat saaneet polvilleen jopa Yhdysvallat. Afganistanilaississien osoittama sitkeyden kipinä antaa tietysti toivoa myös Suomen kaltaisen valtion puolustusvoimille meidän omassa maanpuolustustehtävässämme; muuta asetta kuin puolustustahto meillä kun ei ole.

Sen sijaan Saksan vaalikampanjoiden aikana käydyt keskustelut osoittavat, että saksalaiset rimpuilevat pois Afganistanista. Se, että maa asettaa kansallisen puolustuksen liittolaissopimusten edelle, voi kertoa samanlaisesta Nato-yhteistyön rakoilemisesta kuin vanha tosiasia, ettei Turkki antanut käyttää maaperäänsä Yhdysvaltain hyökkäyksessä Irakiin vuonna 2003. Muslimi kun ei nosta asettaan toista muslimia vastaan. Tätä kautta uskonkiistat voivat aiheuttaa lipsumista jopa Nato-velvoitteista ja yhteisistä puolustussopimuksista.

Kristillisdemokraattien ja muiden oikeistopuolueiden voitto Saksan eilisissä vaaleissa osoittaa, että saksalaiset antavat kannatuksensa sekä ydinvoimalle että toistaiseksi myös kriisinhallinnalle Afganistanissa. Ja se, että 23 prosentin kannatukseen päätyneet sosiaalidemokraatit puolestaan kärsivät murskatappion, kertoo siitä, miten kansa toisensa jälkeen sanoo vastalauseensa vasemmiston ajamalle maahanmuutolle.

26. syyskuuta 2009

Eroa, Matti!


Vihreät vannoivat tänä viikonloppuna luottamusta hallitukselle. Yhdysvalloista palannut Matti Vanhanen puolestaan korjasi otsikoinnissaan erehtynyttä Hesaria, joka oli mennyt kirjoittamaan, että ”Pääministeri Vanhanen ei aio erota”. Mitä tästä voidaan päätellä?

Kun pääministeri kieltää kieltäytyneensä eroamasta ja hallituspuolue, jolla olisi kaikki syy arvostella pääministeriä, vannookin hänelle luottamusta, on pääteltävä, että muut hallituspuolueet ovat pyytäneet Vanhasta ottamaan henkilökohtaisen vastuun tilanteesta ja eroamaan. Totuus on, että Vanhasella olisi vähemmän hävettävää, mikäli hän jättäisi paikkansa.

Hallituksella ei ole todennäköisesti enää edes kaikkien omien kansanedustajiensa kannatusta. Puolueiden saamat vaalituet on jaettu puolueiden sisällä niin epätasaisesti, että se on luonut eduskuntaryhmiin eripuraa. Joillekin annettiin kymmeniä tuhansia, toisille ei mitään. Tästä syntynyt katkeruus kalvaa puolueita sisältä ja saattaa vetää rivit halki luottamuslauseäänestyksessä. Nyt on revanssin aika.

Oppositio puolestaan saa kiittää kaksin käsin Kehittyvien Maakuntien Suomea, Nova Groupia ja koko istuvaa hallitusta siitä, että se keitti itselleen tällaisen kurasopan. Voiton tilanteesta korjaavat ennen kaikkea Perussuomalaiset, mutta skandaali saattaa pysäyttää myös vasemmistopuolueiden kannatuksen laskun.

Hallituksella olisi kaikki syy hajota tai erota, ja tässä olisi myös uusien vaalien paikka. Sitä vastaan puhuu vain yksi paradoksi: Uusia vaaleja ei kannattaisi järjestää juuri nyt, sillä eduskunnan täytyisi ensin säätää uusi vaalirahoituslaki, jotta vaaleista ei tulisi epärehelliset. Näin ollen edustajien tähänastinen rötöstely ikään kuin vahvistaa eduskuntaa ja vaatii sen istumista pitempään kuin sillä muutoin olisi valta. Sen sijaan hallitus voisi tasoittaa tilannetta sisältä päin niin, että se passittaisi pääministerin tekemään ”jäätteenmäet”.

Loppujen lopuksi on samantekevää, minkälainen vaalirahoituslaki tähän maahan laaditaan, koska uudet säännöt eivät lopeta korruptiota vaan tekevät siitä entistäkin näkymättömämpää ja epäsuorempaa ja vievät lahjonnan syvemmälle kulissien taakse. Miksi perustaa kankeita yhdistyksiä tai firmoja rahan kierrätystä varten tai ilmoittaa rahoituksesta avoimesti, kun samat lahjukset voidaan sujauttaa taskuihin käteisenä rahana firmojen ja ammattiyhdistysten silakankatkuisissa takahuoneissa?

On lapsellisen pyhäkoulumaista kuvitella, että mikään laki tekisi poliittisen vallan ostamisesta lopun.

25. syyskuuta 2009

Kepu soittaa Sitraa


Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group eivät ole suinkaan ainoita kupruja kepupoliitikkojen liituraitakostyymissa. Ryppyjä ovat tuottaneet aikoinaan Ahti Karjalainen, Kauko Juhantalo (jolle myös Kehittyvien Maakuntien Suomi antoi 10 000 euroa vuonna 2007), Anneli Jäätteenmäki ja sittemmin lähes kaikki keskustan johtavat poliitikot.

Kepulikonstien käyttäminen ulottuu yhteiskunnan kaikille laidoille. Ei ole pitkäkään aika, kun tiedotusvälineet toivat esiin tavan, jolla Raha-automaattiyhdistyksen lihottama Nuorisosäätiö tuki Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostamalla hänen kaupittelemiaan kampanjatuotteita. Päätösten takana oli säätiön hallituksen puheenjohtajana toimiva keskustalaiskansanedustaja Antti Kaikkonen, jolle itselleenkin riitti vaalitukea säätiöstä useaan kertaan. Kosmeettisena korjauksena Kaikkonen luopui puheenjohtajuudestaan mutta jäi yhä hallituksen jäseneksi, vaikka nuorisoasukkaiden vuokrarahoja oli roiskittu runsain mitoin Vanhasen kampanjatauluihin, jotka asukkaat kävivät tosin vandalisoimassa ja repimässä pois taloyhtiöiden rappukäytävistä sitä mukaa kuin ne oli saatu paikoilleen.

Tapaukset tuovat mieleen myös parin vuoden takaisen Sitra-skandaalin, joka monilta on jo varmasti päässyt unohtumaan. Syksyllä 2007 Helsingin Sanomat kirjoitti, että eduskunnan alainen Suomen itsenäisyyden juhlarahasto on yksityistänyt riskisijoitustensa hoitamista omille entisille johtajilleen. Lehti selvitti asiaa muun muassa näin:

”Sitra maksaa omaisuuden hoidosta parin prosentin hallinnointipalkkion vuodessa rahastojen arvon kehityksestä riippumatta. Johtajat ovat näin moninkertaistaneet tulonsa. Yliasiamies Esko Ahon mukaan tässä ei ole mitään väärää: entisten Sitran johtajien omistamat hallinnointiyhtiöt tekevät työnsä ’täysin markkinaehtoisesti’.”

Artikkelin mukaan Sitran johtajat olivat perustaneet sijoitusyhtiöitä, joihin investoitiin kymmeniä miljoonia Sitran julkisia varoja. Yhtiöiden (kuten Biofund, Eqvitec ja Korona Invest) kautta johtajat siis käytännössä käyttivät Sitran varoja oman rahantekonsa välineenä, sillä sijoitusyhtiöiden omistajina he pääsivät hyötymään yhtiöiden eteenpäin sijoittamien varojen tuotoista. Käytännössä tämä merkitsee, että sijoitusyhtiöiden tuottamaa kaikkea voittoa ei tilitetty Sitralle, vaan osa siitä jäi Sitran entisten pomojen omistamiin yhtiöihin. Toiminnan nerokas logiikka on samanlainen kuin pankinjohtajan, joka kyllästyy lainaamaan rahaa asiakkaille 5 prosentin korolla ja perustaa oman firman, jolle hän pankinjohtajana lainaa kyseiset varat. Yritys lainaa rahat edelleen asiakkaille 10 prosentin korolla ja palauttaa varat pankille 4 prosentin korolla höystettynä. Pankinjohtaja puolestaan pitää välistä korjaamansa 6 prosenttiyksikön voiton.

Tosiasiassa tällaisen yrityksen moraalivarallisuus on nolla, ja eettiseltä asemaltaan se on rutiköyhä. Tästä syystä ei riitä, että Sitran ja sen entisten työntekijöiden toimia arvosteltiin vain ”kilpailutussääntöjen rikkomisesta”, toisin sanoen siitä, ettei Sitran sijoituksia kyseisiin välitysfirmoihin kilpailutettu. Lisäksi Sitran antama selitys, että yksityiset sijoittajatahot muodostavat rahastoissa enemmistön ja että kyseessä ei ole julkinen investointi, on täysin riittämätön. Olennaista on, että sijoittamalla varojaan kokonaan ilman sijoitusyhtiöitä Sitra olisi voinut päästä parempiin tuottoihin kuin investoimalla välittävien rahastojen kautta. Tätä ei kumoa se, että rahastojen investoinnit olivat muodollisesti markkinaehtoisia. Nyt Sitran pääomasijoituksista pääsi hyötymään myös välistävetäjän koura.

Ei ole varmasti yllätys, että tuohon aikaan Sitran yliasiamiehenä toimi johtava keskustapoliitikko ja entinen pääministeri Esko Aho, joka piti tuolia hallussaan vuodet 2004–2008. Ja kukapa mahtaa toimia Sitran hallintoneuvoston puheenjohtajana? No tietysti keskustan kiukaislainen kansanedustaja ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli.

Erityisen siistiä on se, miten eduskunnan Suomen Pankin pankkivaltuuston jäsenistä koostuva hallintoneuvosto pyyhki asian pois päiväjärjestyksestä ja antoi Sitralle sen itsensä antaman selvityksen pohjalta puhtaat paperit.

Minua ei tosin sureta Sitran asema eikä sen epäeettinen varainkäyttö, sillä suurin osa tämän maailman rahoista on joka tapauksessa väärien ihmisten hallussa. Minut tekee murheelliseksi se, että suurimmalla osalla kansalaisista ei ole kerrassaan mitään kuvaa siitä, kuinka häikäilemättömästi poliittinen eliitti juonittelee ja pelaa heidän selkänsä takana ja kuinka tiheässä vallan verkossa päätöksiä tehdään.

Toivon todella, että viimeistään vaalirahoitusskandaali avaa ihmisten silmät, ja seuraavissa vaaleissa vallan kujilla ja käytävillä lakaisee suuri luuta. – Vaikka talouselämä konnat varmaan pelastaa. Esko Aho tuossa jo livahtikin Nokian palvelukseen, ja uusi yliasiamies Sitraan nimitettiin Nokiasta. Käsi kättä pesee.

24. syyskuuta 2009

Uusien vaalien paikka


Kansanedustajille sattuu silloin tällöin moraalisia kömmähdyksiä. Siksi olisi perusteltua, että eduskunnasta löytyisi moraalifilosofian asiantuntija. Tänään ekspertiisiä oli paikalla, nimittäin minä. Seurasin lehteriltä hallituksen kyselytuntia, joka vaalirahoitusjupakan vuoksi oli ymmärrettävän sähköinen.

Lehdet kertoivat eilen, että Nova Groupin konkurssipesä nostaa oikeusjutun Suomen Keskustaa vastaan ja että muutamat julkisyhteisöt, kuten yleishyödylliseksi aiottu Nuorisosäätiö, tulivat ikään kuin huomaamatta tukeneiksi muiden muassa Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostaessaan hänen tukijatahoiltaan erilaisia kampanjatuotteita. Lisäksi paljastui, että Matti Vanhanen on pääministerinä toimiessaan ollut hyväksymässä Raha-automaattiyhdistyksen Nuorisosäätiölle jakamaa rahaa peräti 16 miljoonan euron verran, jolloin kiitollisuudenvelkakin tuli (näkökulmasta riippuen) joko kuitatuksi tai tuotetuksi.

Olen seurannut vaalirahoitusskandaalin kumuloitumista aina sen paljastumisesta lähtien, eli keväästä 2008. Kepulaisille kävi tässä tanhussa niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi lukemaan loitsuja lietsoakseen henget liikkeelle mutta joka ei voimien irti päästyä kyennytkään enää laittamaan niitä takaisin pulloon. Viime kesänä, kun Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen osuus tuli julki, ryhdyin ennustamaan menneisyyttä. Ennustin, että huipun alta paljastunut jäävuori on vain vähäinen lohkare sitä paljon suuremmasta mannerjäätiköstä, josta se on repeytynyt irti. Ja tulevaisuudessa tilanne sen kun pahenee.

Hallitus eroaa, jos kokoomus hyötyy

Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen raharuletti oli vain yksi miljoonamasiina muiden joukossa. Paljastusvyöryn luonnollinen lopputulos pitäisi olla hallituksen eronpyyntö. Sitä tuskin nähdään, sillä hallitus vetoaa välttämättömyyteensä talouskriisin hoitajana, aivan kuten valtiovarainministeri Jyrki Katainen ehti jo tehdäkin katsoessaan, että ”hallituksella ei ole aikaa erota”.

Eilen muutamat oikeusoppineet ja kokoomuksen Kimmo Sasi rohkenivat kuitenkin vaatia hallituksen eroa. Sasin mielipiteen voi ymmärtää, 1) koska hän itse ei ole ministeri, 2) koska kokoomuksen kannatus lainehtii kohusta huolimatta 25 prosentin tuntumassa ja 3) koska puolueessa on selvästikin keskusteltu hallitusyhteistyöstä eroamisen kannattavuudesta; olisihan puolueelle mahdollisesti tarjolla pääministerin paikka uusissa vaaleissa. Kenties myös vaalirahoja palautteleva kokoomus koetaan jollakin tavoin vähiten huonoksi vaihtoehdoksi kansalaisten keskuudessa.

Lisäksi Sasi saattaa olla 4) kateellinen itseään enemmän vaalitukea saaneille, mutta hän lienee myös oivaltanut, että 5) puolue, joka omasta aloitteestaan eroaisi, osoittaisi nöyryyttä kansan edessä ja mahdollisesti parantaisi kannatustaan uusissa vaaleissa ja 6), että vaalit ovat politiikan luonnollinen osa, eikä niissä ole sen vuoksi mitään välteltävää. Varjopuolena on, että jos vaalit pidettäisiin nyt, ne jouduttaisiin järjestämään nykyisen vaalirahoituslainsäädännön vallitessa, eli tulos voisi olla yhtä hullunkurinen kuin se jo nyt on.

Mutta päivän tapahtumiin. Poliittisen teatterin kannalta oli suuri vahinko, että Matti Vanhanen ei päässyt Yhdysvaltain-vierailunsa vuoksi vastaamaan ministeriaitioon. Toisaalta tilanne oli hänelle itselleen suuri helpotus, sillä ainakin kaksi oikeustieteen professoria, Esko Riepula ja Teuvo Pohjolainen, ovat todenneet pääministerin rikkoneen selkeästi ja tieten tahtoen lakia vaalirahoja pyöritellessään. Niinpä jäljelle ei jäisi kuin yksi vaihtoehto.

Kuka Suomessa erottaa hallituksen? Ennen vanhaan presidentti saattoi tehdä tämän työn. Nykyään hän vain myöntyy pääministerin eronpyyntöön, ja erottamisesta päättää eduskunta epäluottamuslauseen muodossa. Koska jokainen enemmistöhallitus nauttii eduskunnan luottamusta, jokainen tällainen hallitus on niin halutessaan erottamaton.

Tyrkkiikö Jyrki?

Hallitus ilmoitti tänään antavansa eduskunnalle ”tiedonannon” vaalirahoituksesta, mutta se ei paranna asioita tilanteessa, jossa kansalaisten luottamus poliitikkoihin on mennyt. Sitä ei korjaa muu kuin että ihmiset saavat valita uuden eduskunnan.

Avainasemassa on toinen päähallituspuolue ja sen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Tänään Kataisen puheet olivat pyörittelyjä. Hän esimerkiksi viittasi siihen, kuinka paljon ”väärää informaatiota” asiaan liittyy ja että kansalaiset ”eivät ehkä tiedä”, miten paljon huomioon otettavaa asiassa on, ja niin edelleen. Uskon kuitenkin kansalaisten tietävän oikein hyvin, mistä on kyse. Mitään seliteltävää ei edes olisi, jos hallituspuolueet olisivat menetelleet rehellisesti.

Katainen voisi milloin tahansa ilmoittaa Vanhaselle, että kokoomus lähtee hallituksesta ja että hallitus niin muodoin hajoaa. Vanhanen joutuisi tällöin pyytämään eroa presidentiltä, joka hajottaisi eduskunnan, ja järjestettäisiin uudet vaalit. Tulos olisi, että kokoomus koettaisiin rehdiksi puolueeksi, ja siksi se voittaisi vaalit, samoin kuin Perussuomalaiset. Keskusta kärsisi veret seisauttavan vaalitappion, ja muut päätyisivät ehkä nykyiseen paikkamääräänsä.

Koska henkilövaihdoksia tulisi todennäköisesti paljon, nykyisten edustajien kädet tärisevät. Kaikki on kuitenkin kiinni yhdestä miehestä: Jyrkistä. Jyrki pohti ministeri Ilkka Kanervan erottamista keväällä 2008 pitkään, mutta Kokoomuksen Naisten autettua asiassa päätös tuli. Voi olla, että se tulee nytkin, ehkä parin viikon sisällä.

Myös vasemmiston kädet mämmissä

Maalla on nyt niin hyvä hallitus, kuin rahalla saa. Näin totesi Sdp:n Jutta Urpilainen puheenvuoronsa aluksi. Sdp:ltä ja Vasemmistoliitolta pääsi kuitenkin unohtumaan, että molemmat vasemmistopuolueet saivat vaalirahoituksena ammattiyhdistysliikkeen tukea, joka on alun perin kerätty verovähennyskelpoisista ay-jäsenmaksuista. Summa ei ole kovin vähäpätöinen, sillä jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden tuloksena valtio menettää joka vuosi noin 200 miljoonaa euroa.

Tätä kautta valtio on joutunut subventoimaan vasemmistopuolueita, kun verovähennysoikeus on pienentänyt valtion tuloja. Puolustukseksi voidaan sanoa, että työntekijät – joita suuri osa suomalaista on – ovat myös hyötyneet, sillä heidän rahoillaan on tuettu ay-liikkeen etuja ajavia puolueita. Vastalauseeksi voidaan sanoa, että ay-liikkeen tuki olisi pitänyt jakaa tasapuolisesti kaikille puolueille. Joka tapauksessa pisteitä Sdp ja Vasemmistoliitto saavat siitä, että puolueet ilmoittivat rahoituksensa avoimemmin kuin suurin osa oikeistosta.

Oppositio lupasi tuoda asian uudestaan esille välikysymyksen muodossa. Jos hallitus aikoo erota Jyrki Kataisen johdolla, sen on syytä tehdä se pian, sillä olisi noloa, jos hallitus kaatuisi epäluottamusäänestykseen. Jos taas hallitus saa luottamuksen äänestyksessä, sen on epäviisasta hajota myöskään luottamuslauseen jälkeen.

Vaalirahoitus: ihmisoikeusongelma

Entä mitä tehdä itse ongelmalle: vaalirahojen puliveivaukselle? Ihmiset tekevät rahasta mitä vain. Jeesus kavallettiin 40 hopearahasta. Myös puolueet ja ehdokkaat tarvitsevat rahaa samanlaiseen toimintaan, eikä rahoitusta voida kokonaan kieltää. Sekin olisi kai demokratian vastaista. Onneksi ministerit saattoivat vedota istuntosaliin ilmestyneeseen oikeuden jumalhahmo Dikeen, joka oikeustieteen lisensiaatti Lauri Tarastin johtamaan puoluerahoitustoimikuntaan inkarnoituneena tarjosi hyvän perusteen kiusallisten kysymysten välttelyyn. Kaikki konkreettiset kysymykset voitiin haudata kyseiseen komiteaan.

Kun vaalirahoitusta koskeva ehdotus tulee (mahdollisesti vielä istuvan) eduskunnan käsittelyyn myöhemmin tänä syksynä, siihen pitäisi omasta mielestäni tehdä ainakin seuraavat peruslinjaukset.

1) Vaalirahoitukselle pitäisi säätää luovuttajakohtainen ja vuosimääräinen katto, toisin sanoen yksi ja sama taho ei saisi tukea yhtä puoluetta tai yhtä ehdokasta maksimisummaa (esimerkiksi 5 000 euroa) korkeammalla määrällä, ja vilpin estämiseksi rahan kierrätysreitit olisi tukittava.

2) Julkisoikeudellisten organisaatioiden, valtionyhtiöiden ja valtion osakkuusyhtiöiden tuki puolueille ja ehdokkaille pitää kieltää. Sen sijaan yksityishenkilöiden, yritysten, järjestöjen, säätiöiden, kampanjatuotteiden myyjien sekä talkootyön tekijöiden tukea ehdokkaille, puolueille tai kampanjoille ei pidä kieltää (kansanvaltaisessa yhteiskunnassa niitä ei voidakaan kieltää), mutta ne pitää tehdä avoimiksi, ja niitä pitää rajoittaa; esimerkiksi kampanjatuotteille on säädettävä euromääräinen myyntikatto, ja niiden hankinta pitäisi kieltää julkisyhteisöiltä ja julkisen vallan osakkuusyhtiöiltä.

3) Tiedot vaalirahoituksesta pitäisi julkaista äänestäjille ennen vaaleja. Jotta tietoihin ehdittäisiin perehtyä, mahdollinen vaalirahoitus pitäisi säätää myönnettäväksi hyvissä ajoin ennen vaalien alkua.

4) Julkiseksi pitää saattaa koko kampanjan hinta, jotta ihmiset saavat tietää, kuinka suurella rahalla kannatusta aiotaan ostaa.

5) Rahat pitäisi eritellä kahteen eri kohteeseen: puolueille ja ehdokkaille, joiden yhteenlaskettu määrä ei saisi ylittää luovuttajakohtaista kattoa. Ehdokkaille suunnatuilla varoilla pitäisi niin ikään olla raja, joka ei ylittäisi puolta tuen antajan luovuttamasta kokonaismäärästä kaikki yhteenlasketut tukimuodot mukaan lukien. Vähintään toinen puoli tulisi suunnata puolueiden sisällä toimiviin kampanjakassoihin, joista puolueet velvoitettaisiin jakamaan kertyneet varat kaikkien omien ehdokkaidensa kesken tasan. Näin ehdokkaiden tasa-arvo lisääntyisi puolueiden sisällä.

6) Väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä pitää valvoa, ja ne pitää sanktioida tehokkaasti.

Todennäköisesti myös vihreissä pohditaan tällä hetkellä ankarasti, kannattaisiko vetää oma korttinsa pois hallituksen huojuvasta talosta. Petturit on helppo pettää, ja sillä tavoin rahoitusskandaalissa ryvettymätön resupetteripuolue vihreät pääsisi lopultakin ääniä tuottavaan oppositioasemaan.

Vihreiden molemmat ministerit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja oikeusministeri Tuija Braxille esitettyyn kysymykseen lainvalmistelun etenemisestä joutui vastaamaan seteliselkärankaisen hallituksen välilevynpullistuma, Astrid Thors. Arvatkaa muuten, mitä hän vastasi. Rahoissa rypevän rkp:läisen mielestä vaalirahoitukselle ei voida säätää kattoa, koska sille ”on ihmisoikeudellisia esteitä!” Ihmisoikeus näyttää olevan se joka pokerin jokeri, joka vedetään verukkeeksi jopa rahoituskaton kieltämiseen.

Todellisuudessa Rkp:n näkemä ihmisoikeusongelma on siinä, että vaalirahoituskaton voimaanastuttua ruotsinkielisten omat upporikkaat säätiöt eivät voisi enää tukea Rkp:tä rajattomasti, kuten nyt. Rkp onkin menetellyt hoksnokkaisesti järjestellessään omat rahoittajantahonsa ”kaksikielistä Suomea” tukeviksi säätiöiksi, joiden peruskirjaan on merkitty poliittisen toiminnan tukeminen. Siten ne toimivat näennäisen laillisesti, vaikka ne rahoittavatkin Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, jolla ei ole edes virallista suomenkielistä nimeä.

Kaatuuko hallitus?

Totuus on, että nykyisen perustuslain voimassa ollessa enemmistöhallitus ei voi kaatua juuri muuhun kuin hallitusyhteistyön kariutumiseen eli sisältä päin: ministerien itsensä niin halutessa. Toinen vaihtoehto on, että hallituspuolueiden kansanedustajat lipeävät rivistä luottamuslauseäänestyksessä. Kun välikysymyksestä lähiaikoina äänestetään, on kiintoisaa, saavatko hallituspuolueiden edustajat äänestää tuolla tavalla omantuntonsa mukaan, kuten koko poliittista todellisuutta järisyttävässä homoparilakiäänestyksessä, vai ampuuko hallitus rivinsä suoriksi.

Itse en pysty pienellä päälläni ymmärtämään, mikä uusissa vaaleissa voi olla niin vaikeaa, jos asiat ovat kunnossa, kuten tattina istuva sattumapääministeri Matti nyt näkee. Poliittisen järjestelmämme ydinongelma näyttääkin kiteytyvän kysymykseen: nauttiiko Suomen kansa pääministeri Matti Vanhasen luottamusta?

Koska nykyinen perustuslakimme muistuttaa banaanitasavaltojen perustuslakia, myös Vanhanen voi jatkaa hoiperteluaan skandaalista skandaaliin. Perustuslaki, jolla presidentin valtaoikeuksia vähennettiin, on torso, sillä se jättää ministerien oman moraalin varaan sen, pyytääkö valtioneuvosto eroa presidentiltä vai ei. Mitä suuremman rikoksen hallitus on tehnyt, sitä vahvempi motiivi sillä on jatkaa virassaan. Kysymykseen, kaatuuko hallitus, voidaan siis vastata, että ei koskaan itsestään. Lisäksi enemmistöhallitusta on mahdotonta kaataa myöskään ulkoapäin, joten nykyinen perustuslaki legitimoi koko vaalikauden istuvat nelivuotiset hallitukset. Myös poliittiset protestit jäävät aina seuraaviin vaaleihin.

Vaalirahoituksella tai sen puuttumisella ei tule olemaan suurtakaan merkitystä seuraavien vaalien tulokseen, mutta kohusta mieleen jäävällä muistikuvalla sitä varmasti on. Kansalaiset voivat oppia vaalirahoitusskandaalista muun muassa seuraavan:

1) Runsaalla rahoituksella porskuttavat ehdokkaat pitävät teitä tyhminä, koska he kuvittelevat äänenne olevan ostettavissa.

2) Paljon mainostavia ei kannata äänestää, koska he ovat korviaan myöten kiitollisuudenvelassa rahoittajilleen.

3) Avokätisesti tuettu ehdokas tai puolue ei aja äänestäjiensä etua vaan rahoittajansa etua.

4) Kaikki poliitikot eivät ole kaulaansa myöten kurassa, sillä monet ovat maksaneet itse kampanjakulunsa ja ilmoittaneet ne rehellisesti, eikä kaikkia pidä niin muodoin leimata.

5) Äänestäminen kannattaa nyt entistäkin paremmin, kun rahoitusvilppi saadaan kuriin.

6) Koska suurin osa vaalirahoista kartuttaa median kukkaroita, kannattaa luottaa enemmänkin yksityisiin internetsivuihin ja blogeihin kuin televisiomainoksiin tai Sanomissa julkaistuihin palstoihin.

23. syyskuuta 2009

Ennen kaikki oli paremmin


Tänään on syyspäivän tasaus ja tulee kuluneeksi vuosi Kauhajoen koulusurmista. Ensi marraskuun seitsemäntenä päivänä puolestaan on vierähtänyt kaksi vuotta Jokelan koulukeskuksessa Tuusulassa tapahtuneesta tragediasta. Viranomaisvalta on sittemmin herännyt ja saanut aikaan uudistuksia. Katsotaanpa millaisia.

1. Tilanne: Juhani pysäköi auton koulun pihalle ja takapenkillä on kivääri kauniisti kotelossaan.

1970 – Rehtori tulee paikalle, tutkiskelee Juhanin asetta ja näyttää sitten omansa.

2009 – Koulussa tapahtuu yleishälytys. Oppilaat lukitaan luokkiinsa. Rehtori soittaa ATARI-ryhmän, joka vie Juhanin pois. Tunnin kuluttua paikalla ovat Punaisen Ristin ja kirkon sekä lasten- ja nuortenpsykiatrian kriisiryhmät antamassa apua oppilaille ja opettajille.

2. Tilanne: Jorma ja Matti tappelevat pihamaalla koulun jälkeen.

1970 – Porukkaa saapuu paikalle katselemaan. Matti voittaa ja Jorma myöntää asian. Pojat kättelevät ja ovat tästedes parhaita kavereita. Ketään ei syytetä, ei tuomita eikä eroteta koulusta.

2009 – Soitetaan poliisille, joka saapuu paikalle koirien kanssa. Molemmat pidätetään ja erotetaan koulusta määräajaksi. Molemmat saavat syytteen, vaikka Jorma aloitti koko tappelun.

3. Tilanne: Pikku-Ville ei pysy paikoillaan luokassa vaan häiritsee koko ajan.

1970 – Ville lähetetään rehtorinkansliaan, jossa rehtori soittaa vanhemmille. Isä hakee Villen kotiin ja antaa Villelle selkäsaunan. Seuraavasta päivästä lähtien Ville istuu kiltisti luokassa eikä häiritse muita. Villestä tulee isona menestyvä lääkäri.

2009 – Oppilashuolto on huolissaan Villen käyttäytymisestä ja selvittää asiaa kolme vuotta. Villellä todetaan ADHD ja opettajat ihmettelevät, miksei Villelle saatu koko peruskoulun aikana henkilökohtaista avustajaa. Onneksi Villelle muistettiin tehdä siirto erityisopetukseen, joten kunta sai Villestä enemmän rahaa valtiolta. Villestä tulee isona sosiaalitukien käytön ammattilainen.

4. Tilanne: Pekka rikkoo tahallaan ikkunan, ja isä tukistaa Pekkaa kaikkien nähden.

1970 – Pekka oppii olemaan tahallaan rikkomatta ikkunoita. Isona Pekasta tulee yrittäjä.

2009 – Pekan isä pidätetään ja saa rangaistuksen lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Pekka otetaan huostaan. Kuulusteluissa Pekan sisko hätääntyy ja sanoo haluavansa isän takaisin, koska rakastaa häntä. Kuulustelua suorittava sosiaalityöntekijä tulkitsee tämän hyväksikäytöksi, ja Pekan isä joutuu vankilaan. Pekan sisko otetaan huostaan. Pekan äidillä on suhde naapurin kansanedustajan kanssa, mistä 7 päivää saa hyvät lööpit.

5. Tilanne: Jani ja Joni ajavat kahta päällä mopolla ja tööttäävät äänitorvea Heidille, jota pidetään luokan jakorasiana.

1970 – Heidi nauttii saamastaan huomiosta ja pojat ovat ylpeitä, kun Heidi vilkaisi heihin päin.

2009 – Heidi valittaa seksuaalisesta ahdistelusta, koska opinto-ohjaaja pyysi tällaisessa tilanteessa tekemään niin. Poikia nuhdellaan, heidän itsetuntonsa luhistuu, ja heistä tulee entistäkin ujompia. Heidistä tulee isona feministi, ja hän päätyy myöhemmin luostariin mutta ei saa sielläkään. Pojat eivät toivu koskaan.

6. Tilanne: Kahdeksasluokkalainen Jenni huomaa olevansa raskaana.

1970 – Viisi poikaluokkatoveria samoista bileistä ovat hiljaa ja huomaamattomia koko kevään ja muuttavat lopulta toiselle paikkakunnalle.

2009 – Kouluterveydenhoitaja ja sosiaalityöntekijä keskustelevat Jennin kanssa. Koska keskustelut ovat luottamuksellisia, asiasta ei kerrota Jennin vanhemmille. Kouluterveydenhoitaja aloittaa Jennin kanssa sukupuolivalistuksen, joka opettajainkokouksen jälkeen kohdennetaan kaikkiin seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisiin. Jenniä opetetaan käyttämään kondomia. Vanhemmat soittavat huolestuneina kouluterveydenhoitajalle Jennin jatkuvasta pahoinvoinnista ja lihomisesta. Kouluterveydenhoitaja ei kerro asiasta mitään vanhemmille, vaan sosiaalityöntekijä tekee lastensuojeluilmoituksen, ja Jenni otetaan huostaan, josta hän siirtyy ensikotiin hoitamaan lastaan. 31-vuotiaana isoäitinä Jenni saa peruskoulun päästötodistuksen kristillisen opiston 10. luokan jälkeen.

7. Tilanne: Valde saa ehdot ruotsin kielestä.

1970 – Valde lähtee isänsä mukana Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa menestyksekkäästi ravihevosia.

2009 – Vähemmistövaltuutettu syyttää koululaitosta vähemmistöjä syrjiväksi. Ruotsinopettaja joutuu burnout-lomalle, jolta hän ei palaa enää töihin. Sijainen antaa oppilashuoltotyöryhmän pyynnöstä Valdelle ruotsista kuutosen, jotta Valde pääsisi haluamalleen linjalle amikseen. Kun ammattikoulua on käyty viikko, Valde lähtee isänsä kanssa Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa menestyksekkäästi ravihevosia.

8. Tilanne: Koulukaverit huutelevat viidesluokkalaista Tommia homoksi ja sanovat, että hän on gay.

1970 – Tommi salaa homoseksuaalisuutensa ja välttyy hiviltä ollessaan parikymppinen. Aikuisena Tommi liittyy MSC-Finland-nimiseen nahkamiesten järjestöön, ja hänestä tulee tietoinen taistelijahomo. Tommi rakastuu Janneen ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti.

2009 – Tommi tuntee galtsun kautta Nellin, joka on lesbo ja joka lohduttaa häntä vertaistuen osoitukseksi. Yhdessä he menevät koulukuraattorille, joka on feministi ja keskittyy vain Nellin tilanteeseen. Tommi syrjäytyy mutta liittyy Setaan, jossa hänelle opetetaan sateenkaariperheistä ja kerrotaan, että kaikki ovat samanlaisia ja tasa-arvoisia. Tommi lukee Helsingin Sanomia, omaksuu heteroseksuaalisen elämäntavan ja hankkii Nellin kanssa Muumi-mukimenetelmällä lapsen. Vanhana Tommi haaveilee pikkupojista ja pohtii, minkälaista olisi ollut elämä homona.

9. Tilanne: Kaksitoistavuotias Aleksi rakentelee koottavia lentokoneiden pienoismalleja.

1970 – Aleksi leikkii kokoamillaan lentokoneiden pienoismalleilla, ja ne ovat hänen tärkeintä omaisuuttaan.

2009 – Aleksi leikkii kokoamillaan lentokoneiden pienoismalleilla yhdessä Ahmedin ja Azizin kanssa. Aleksin äidin perhetuttu Malla on tiedostava opiskelija poliisikoulusta. Käydessään Aleksin kotona kylässä hän kertoo Aleksin äidille, että lentämisfantasiat saattavat merkitä orastavaa taipumusta fundamentalismiin ja terroriin. Mallan tekemän ilmiannon jälkeen Aleksilta, Ahmedilta ja Azizilta evätään viisumi Yhdysvaltoihin, ja Disneylandin-matka peruuntuu. Myös Mehukatti-juomat takavarikoidaan kotimaankoneissa.

10. Tilanne: ekaluokkalainen Sohvi kaatuu koulun pihalla, naarmuttaa polvensa ja jää itkemään. Välituntia valvova opettaja Antti huomaa asian ja menee lohduttamaan itkevää Sohvia puhaltamalla naarmuun ja kantamalla Sohvin luokkaan.

1970 – Minuutin kuluttua Sohvi on unohtanut kipeän polven ja pitää Antti-opettajaa maailman parhaana, kilteimpänä ja mukavimpana opettajana. Isona Sohvista tulee ortopedian erikoissairaanhoitaja.

2009 – Sohvin äiti näkee tapahtuman. Keskusteltuaan luokan muiden lasten vanhempien kanssa ja kuultuaan Antin tehneen moista ennenkin äiti päättää nostaa jutun opettajasta, joka käyttää hyväkseen oppilaitaan. Antin tuomitsemiseen ei riitä näyttöä ja Antti vapautetaan kaikista syytteistä kaikissa oikeusasteissa. Televisiossa esiintyy lasten seksuaalista ahdistelua tutkinut psykologi, joka kertoo vain yhden prosentin todellisista tapauksista tulevan esille ja valittaa sitä, kuinka vaikeaa on selvissäkään tapauksissa saada tuomiota aikaan. Pikkujouluista palaava vanhempienyhdistyksen miesjoukko pahoinpitelee Antin. Antti ei saa mitään töitä mistään ja hänen vaimonsa ottaa hänestä eron. Antti päättää elämänsä istumalla junanraiteille. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin 25-vuotias Sohvi käy vieläkin terapiassa, ja hoitavan psykologin mukaan menee vielä vuosia, ennen kuin Sohvista tulee työkykyinen.

11. Tilanne: Seitsemäntoistavuotias Jasper ja viisitoistavuotias Minni harjoittavat seksiä festareilla kokeillakseen, miltä se tuntuu.

1970 – Jasper ja Minni rakastuvat toisiinsa ja ovat onnellisia.

2009 – Heidän vieressään nukkumista teeskentelevä Pia kuulee kaiken ja kertoo asiasta Minnin äidille, joka kysyy poliisilta, saako niin tehdä. Virallinen syyttäjä nostaa Jasperia vastaan syytteen, sillä kuudentoista vuoden ikäraja ylittyi. Jasper tuomitaan ehdolliseen vankeuteen ja vahingonkorvaukseen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vankeus muuttuu ehdottomaksi Jasperin näpistettyä kortsupaketin kioskista. Myöhemmin hänestä tulee ammattimainen työtön, sillä rikosrekisteri ja laki lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä estävät Jasperin sijoittumisen opettajaksi, hänen toiveammattiinsa. Asia tulee lehteen, ja kristilliset, perussuomalaiset, Sdp ja Vasemmistoliitto tekevät hallitukselle välikysymyksen lapsen oikeusturvasta. Kokoomus, keskusta ja Rkp huutavat kitapurjeet lepattaen, että asian hyväksi tehdään kaikki mahdollinen. Vihreä oikeusministeri aloittaa ”Muna pois pikkupojilta” -hankkeen, joka sisällytetään yleiseen naisrauha-aloitteeseen sekä EU:n velvoittavaa hoitoa edistävään kemiallisen kastraation puitesopimukseen, jota varten Suomeen saatiin kemikaalivirasto.

12. Tilanne: Tokaluokkalainen Lauri lausuu tunnilla erään n-kirjaimella alkavan sanan, jonka voidaan tulkita viittaavan erääseen afrikkalaisperäiseen kansanryhmään.

1970 – Kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, sillä sana kuuluu suomen kieleen. Opettaja arvioi vain sitä, tavaavatko lapset sanan oikein, sillä se löytyy myös aapiskirjasta.

2009 – Kouluhallituksen paikalla ollut tarkastaja kuulee sanan. Koska Lauri ei ole nuoren ikänsä vuoksi rikosoikeudellisesti vastuullinen, tutkinta kohdistetaan hänen opettajaansa, joka sallii moisen tapahtua. Valtakunnansyyttäjä antaa opettajaa vastaan syytemääräyksen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Opettaja tuomitaan sakkoon ja irtisanotaan virastaan. Tuomio kovenee ylemmissä oikeusasteissa ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin hylkää opettajan valituksen.

13. Tilanne: Koulun keittäjä tekee lihapullia sika-nautajauhelihasta ja tarjoaa ne lounaaksi lapsille.

1970 – Lapset syövät, pyytävät lisää ja sanovat, että keittäjä tekee maailman parasta ruokaa.

2009 – Asia lipsahtaa vanhempienillassa koulun rehtorilta hänen kehaistessaan, kuinka tyytyväisiä oppilaat ovat koulun ruokaan. Eräät vanhemmat kauhistuvat ja tekevät kantelun kaupungin opetuslautakunnalle. Selviää, että liha oli väärin teurastettua. Vihreät vaativat siirtymistä lihattomaan kouluruokaan. Jatkossa pääruokana tarjoillaan kasviskiusausta ja halal-lihaa, jonka arvellaan sopivan kaikille. Monet lapset jättävät syömättä ja menevät Mäkkiin. Ylipainoisuus ja sokeritauti lisääntyvät hiilihydraattipitoisen ja rasvaisen ruoan takia.

14. Tilanne: Yläasteen liikunnanopettaja käy tunnin jälkeen oppilaiden pukuhuoneessa valvomassa, että kaikki kävisivät suihkussa.

1970 – Kaikki käyvät suihkussa ja tuoksuvat seuraavalla tunnilla hyvältä. Ketään ei kiusata, mikä on opettajan paikallaolon päätarkoituskin.

2009 – Talkkari päättelee liikunnanopettajan olevan pedofiili; miksi hän muuten kurkistelisi poikien pesulaan? Opettaja pelästyy yleisten pedofiilivainojen vuoksi, lopettaa suihkuvuorojen valvomisen ja menee kahville. Muita pienikokoisempi Lasse alkaa myöhästellä liikuntatunnin jälkeiseltä oppitunnilta. Kerran hän liukastuu suihkussa, lyö päänsä lattiaan ja kuolee aivoverenvuotoon. Tutkimuksissa pukuhuoneen seinänraosta paljastuu kuitukaapelin pää, jonka toinen pää löytyy talkkarin asunnosta. Talkkari pidätetään lapsipornon kuvaamisesta, mutta hän puolustautuu sanoen suorittaneensa yksityistä turvallisuusvalvontaa. Rikostutkinnassa avustanut talkkari vapautetaan epäilyistä, kun tallenteilta löytyy kohta, josta näkyy, että muut pojat kamppasivat Lassen hengiltä.

15. Tilanne: Joonas lukee englanninkielistä Emmanuelle-kirjaa salaa englannintunnilla mutta on jättänyt englannin kielen oppikirjakappaleen kääntämättä.

1970 – Opettaja Andrew katsoo asiaa läpi sormien, sillä onhan toki parempi, että teinit lukevat sellaista, mikä heitä kiinnostaa. Joonas oppii englantia, lähtee vaihto-oppilaaksi, saa enkusta ällän ja pääsee opiskelemaan englantilaista filologiaa yliopistoon.

2009 – Opettaja Liisa pitää Joonasta epä-älyllisenä muttei kehtaa takavarikoida Joonaksen pornokirjaa. Hän määrää Joonaksen kääntämään seuraavaksi kerraksi kappaleen, joka kertoo tyttöjen nypläyskerhosta. Liisa antaa Joonaksen ylioppilasaineesta huonot pisteet, eikä arvosana nouse ylioppilastutkintolautakunnassa, koska kaikkea ei lueta. Joonas saa englannista b:n mutta päätyy Teknilliseen korkeakouluun, jossa hän vihaa humanisteja pitäen heitä tyhminä.

16. Tilanne: Neljäsluokkalainen Jaakko lukee Tintin sarjakuvaa ja löytää sieltä kapteeni Haddockin kirouksia, joita hän soveltaa kouluaineeseensa.

1970 – Opettaja Rauno kiittää Jaakkoa luovuudesta ja pitää häntä rempseänä luokan ilopillerinä.

2009 – Opettaja Eeva takavarikoi Jaakon aineen eikä palauta sitä vaan pitää puhuttelun Jaakolle ja hänen vanhemmilleen. Eeva ottaa yhteyttä kirjastolaitokseen, kustantamoon, Suomen Kustannusyhdistykseen ja elokuvatarkastamoon sekä lähettää valokopion Jaakon kouluaineesta tasa-arvovaltuutetulle ja vähemmistövaltuutetulle. Tintin sarjakuvat ja piirretyt elokuvat kielletään rasistisina ja lapsille haitallisina yhteistyössä lastensuojelujärjestöjen kanssa. Televisiokanavat velvoitetaan varustamaan Aku Ankka -piirrosfilmit ”K-18”-merkinnällä.

17. Tilanne: Pasi (13 v.) kiipeää eduskuntatalon katolle ja pudottaa pyöreästä kattoikkunasta pommin istuntosaliin.

1970 – Kaikki täysistunnossa olleet kuolevat. Ihmiset ovat sanattomia. Tapauksesta tulee maailmanuutinen seuraaviksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

2009 – Kansalaiset huokaisevat helpotuksesta ja kiittävät Pasia.

18. Tilanne: Suomalainen everstiluutnantti Martti lentää Eurofighterilla päin Brysselissä olevaa europarlamenttirakennusta Naton rauhankumppanuuteen liittyvien sotaharjoitusten aikana.

1970 – Näin on vain elokuvissa, sillä vielä ei ole rauhankumppanuutta.

2029 – Kaikki tämän tapausselosteen lapset ovat varttuneet aikuisiksi ja vaativat eroa Euroopan unionista kysyen, minne heidän vanhempansa takavarikoivat vapauden, järjen ja oikeuden. Martti julistetaan kansallissankariksi, ja hänelle pystytetään patsas Musiikkitalon eteen.

22. syyskuuta 2009

Uhkaavia uutisia


Terroristijärjestön täytyy luonnollisesti uhkailla muuta maailmaa väkivallalla ollakseen uskottavasti terroristijärjestö. Niinpä al-Qaida vaatii Saksaa vetäytymään Afganistanin rauhanturvatehtävistä. Ajoittamalla uhkauksensa ensi sunnuntaina pidettävien parlamenttivaalien alle al-Qaida aikoo ilmeisesti äänestää.

On virhe kuvitella, että terroristien toiminta olisi laantumassa länsimaissa. Asiaa pitää esillä myös kahden viikon takainen uutinen Britanniasta, jossa tuomittiin kolme muslimiterroristia aikeesta räjäyttää seitsemän matkustajakonetta Atlantin yllä. On erittäin todennäköistä, että terroristit eivät piileskele vain jossakin Pakistanin rajaseuduilla vaan nimenomaan Suomen kaltaisissa rauhallisissa valtioissa, joissa he voivat oleskella vaikka loistohotelleissa kenenkään huomaamatta.

Myös Yhdysvaltain viimeviikkoinen päätös luopua tutka-asemien ja ohjuspuolustuksen suunnittelusta Puolaan ja Tshekkehin liittyy arabimaiden Euroopalle aiheuttamaan uhkaan. Virallisen selityksen mukaan Yhdysvaltain tutka-asemilla oli määrä valvoa Iranin ohjuksia, mutta hankkeella olisi luotu suoja Venäjääkin vastaan. Koska Yhdysvalloissa on nyt presidenttinä O*ama, maa päätti luopua suunnitelmastaan ja korvaa järjestelmän laivoihin sijoitettavilla ohjusasemilla.

Venäjällä ilmeisesti tunnetaan fysiologi Ivan Pavlovin ehdollistumiskokeet hyvin. Pavlovin mukaan palkinnon pitää seurata suoritusta heti, jotta psykologista ehdollistumista tapahtuisi. Niinpä Venäjän vastaus tuli nopeasti kuin Postipankin asuntoluottopäätös, ja maa ilmoitti jo seuraavana päivänä luopuvansa omien Iskander-ohjustensa sijoittamisesta entisen Preussin alueella sijaitsevaan Kaliningradiin.

Tällainen vastalahjojen jako näyttää tietysti lapselliselta, mutta sillä on syvällistä diplomaattista merkitystä. Yhdysvallat hakee Venäjää avuksi taistelussa terrorismia ja Lähi-idän ydinenergiahankkeita vastaan. Suomalaisella Alexander Stubbilla ei pitäisi kuitenkaan olla syytä kiittää Yhdysvaltojen päätöstä siitä, että se muka lisää Itämerellä ”vakautta”. Todellisuudessa USA:n vetäytyminen oli voitto Venäjän kovan linjan poliitikoille.

Totuus on, että Yhdysvaltain läsnäolon heikentyessä Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa. Asiassa kärsii silloin muiden muassa Suomi. Myös Naton uskottavuus vähenee, jos Yhdysvallat ei kompensoi turvallisuustakeiden menetystä riittävästi.

Venäjä on jo nyt työntänyt etuvartionsa Eurooppaan laajan siirtolaisuuden muodossa ja pyrkii valvomaan ja laajentamaan etujaan Euroopan alueella. Karjalan tutka-asemat ja ohjukset jäävät Yhdysvaltojen päätöksestä riippumatta paikoilleen, ja niitä ehkä vahvistetaankin. Rapakon takana on jälleen presidenttinä juuri sellainen Jimmy Carter, joka heikentää Yhdysvaltain maailmanpoliisin roolia, ja maailma ajautuu vähä vähältä entistäkin kaoottisempaan tilaan.

21. syyskuuta 2009

Auto murha-aseena


Ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun edellisen onnettomuusviikonlopun tragedia toistui, ja muuan 19-vuotias ajoi kuolonkolarin keskisuomalaisella maantiellä ”yrityksenään saada auto lentämään mäennyppylältä”. Ja lensihän se: rajun ylinopeuden tuloksena päin puuta, jolloin yksi sai surmansa ja toinen kuoli myöhemmin sairaalassa.

Luonto hoitaa, sanotaan. Onnetonta kuitenkin on, että siinä sivussa menee usein joiltain syyttömiltäkin terveys tai henki. Monet varmaan paheksuvat moralismiani, mutta palautetaanpa mieleen, mikä oli viikon takaisen kirjoitukseni ydin: vauhtihulluus juontaa juurensa niin sanotusta autourheilusta, televisiokanavien hehkuttamasta kaahailusta ja mallioppimisesta.

Entä mitkä olivat tämänkertaisen tapauksen taustat? Yllätys, yllätys, lehtitietojen mukaan toinen kuolonuhreista oli ”moninkertaisen rallin maailmanmestarin Tommi Mäkisen veljenpoika”, joka olisi pikapuoliin aloittanut yhteistyön ”ex-rallitähti Harri Rovanperän kanssa”.

Joskus luonto myös kostaa. Turma-auto oli muuten uudehko Honda Type-R. Kaahari saa nimen, kun mallimerkinnän loppuun lisätään tietty kirjain.

Onnetonta on, että lainsäätäjä ei aio palauttaa untuvikkokuskeille tarkoitettua kahdeksankympin lätkää voimaan. Sen arvellaan tuottavan maanteille jonoja ja riskiohituksia. Vuonna 2000 tehty Liikenneturvan tutkimus kuitenkin kertoo, että 18–20 vuotiaiden kolarit ja henkilövahingot lisääntyivät 43 prosenttia teillä, joilla on satasen rajoitus, kun kahdeksankympin lätkästä luovuttiin.

Jos taas tierajoitus oli kahdeksankymppiä, onnettomuuksien määrä kasvoi vain yhden prosentin eli pysyi käytännössä ennallaan. Sadan tai 120 kilometrin tuntinopeusalueilla tieltä suistumisonnettomuuksien määrä kasvoi 55 prosenttia ja kaarteissa sattuneiden ulosajojen määrä 133 prosenttia. Lisäys on tilastollisesti erittäin merkittävä verrattaessa määriä kokeneiden kuskien tilanteeseen, joten harjoittelunopeudeksi satasen nopeus on yksiselitteisesti liian suuri. Tutkimus puolestaan on luotettava, sillä se perustuu kolme vuotta kestäneeseen seurantaan sekä ennen että jälkeen 80 nopeusrajoituksen poistamisen.

Kahdeksankympin lätkä oli käytössä vuosina 1972–1996, ja rajoituksen noudattamista tehosti se, että jos ajokortin saanut ajoi yli 80 kilometriä tunnissa ensimmäisen ajovuoden aikana, ajokortti pantiin kuivumaan ja kuski passitettiin takaisin autokouluun. Uudessa, vuoden 1996 jälkeen voimaan tulleessa järjestelmässä ensimmäisestä liikennerikkomuksesta saa pelkän varoituskirjeen ja toisesta kurmotetaan vain viranomaisen puhuttelulla. Tämä on osa Euroopan unionin mukaista tieliikennenormien yhdenmukaistamista. Samalla se kertoo poliittisen ja viranomaisvallan kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta lukea tutkimuksia sekä uskoa niihin. Viinat voisi takavarikoida teineiltä muutenkin, ja kaasupolkimen alle talla.

20. syyskuuta 2009

Vihreät mustavalkoisina


Kansanedustaja Janina Anderssonin mukaan sähkö tulee pistorasiasta. Samaa mieltä näyttää olevan vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki, joka naulasi ydinvoimakannakseen Uudessa Suomessa, että maahamme tarvittavien uusien ydinvoimaloiden määrä on ”nolla”.

Säätösauvojen ja polttoaineputkien suhde on kieltämättä mediaseksikäs, kun kovaa ydintä voidaan pistää ”sinne”. Siksi se kiihottaa varmasti monia. Mutta tästä myös nähdään, minkälainen tyttö meillä on työministerinä: hän vastustaa voimaloihin liittyvien uusien työpaikkojen luomista eikä peittele ”vahingoniloaan siitä, että ranskalaisen Arevan rakennustyöt Olkiluodossa maan viidennen reaktorin kanssa takkuilevat”.

Totuushan on tietysti se, että uuden voimalan vastoinkäymiset kertovat vain turvallisuusjärjestelmien toimivuudesta. Totta on myös se, että nykyiset ydinvoimalamme joudutaan poistamaan käytöstä 2030-luvulla vanhenemisen vuoksi. Koska rakentaminen kestää kymmenen vuotta ja päätöksenteko toiset kymmenen, eduskunnan pitäisi aloittaa lupien myöntäminen heti.

Jyrki Katainen on oikeassa vaatiessaan Suomeen kolmea uutta reaktoria, eikä väärässä ole Mauri Pekkarinenkaan, joka avaisi oven yhdelle. Pekkarisen vetämä raja on tosin pragmaattinen eikä periaatteellinen. Elinkeinoministeri tietää, että halukkaita rakentajia ilmaantuu vähitellen, eikä kaikista luvista ole viisasta päättää yhdellä kertaa.

Miksi Suomessa tarvitaan ydinvoimaa?

Ydinvoimapäätöstä eivät sanele kuitenkaan poliitikot vaan markkinat. Suomi on pimeä ja kylmä maa. Uusien ydinvoimaloiden tarpeesta eivät päätä kansanedustajat painaessaan sähköäänestyskoneensa nappulaa vaan kuluttajat vääntäessään kotona sähkökatkaisimista.

Mikäli nykyisestä elintasosta pidetään kiinni, eduskunnan tehtäväksi jää lyödä nuija pöytään rakentamispäätöksen puolesta. Asia on tarkalleen näin yksinkertainen. Tilanne on poliittisesti helppo, sillä maassamme ei tarvita vain ydinvoimaa vaan myös tuulivoimaa ja kotimaisilla energianlähteillä tuotettua energiaa. Päättääpä eduskunta minkä tahansa tuotantomuodon puolesta, se tekee aina oikean ratkaisun.

Maamme sähköstä kolmannes tuotetaan ydinvoimalla, kolmannes vesivoimalla ja kolmannes muilla energianlähteillä. Koska hiileen perustuvaa sähköntuotantoa ajetaan alas, ydinvoiman kokonaisosuutta täytyy lisätä.

Suomi on tuonut sähköä sekä Venäjältä, Ruotsista, Virosta että Norjasta. Siksi olisi oikein, että Suomesta voitaisiin nyt myös viedä sähköä ulkomaille. Ydinsähköä voitaisiin tuottaa reilusti yli oman tarpeen niin, että sitä riittäisi vientiin, sillä se vähentäisi suomalaisten riippuvuutta venäläisen energian tuonnista. Tällä hetkellä Suomen käyttämästä raakaöljystä noin 75 prosenttia tulee Venäjältä ja loput Pohjanmereltä. Suomi tuo myös reaktorillisen verran ydinsähköä Tshernobyl-tyyppisestä voimalasta Suomenlahden kaakkoispuolelta. Mikäli Sosnovy Borin ydinvoimala räjähtää, syytän siitä vihreitä, jotka eivät salli turvallisten ydinvoimaloiden rakentamista Suomeen.

Siemens-Arevan valmistama yksikkö on uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin. Voimalat ovat teknisesti niin erilaisia, ettei niistä oikeastaan voitaisi käyttää yhteistä ydinvoimalaitoksen nimeä. Yhteistä on ainoastaan se, että ne tuottavat sähköä.

Epäluotettavat vihreät

Uusia ydinvoimaloita Suomeen rakennetaan, sanovatpa vihreät mitä tahansa. Kun Sinnemäki nyt paheksuu, että ”luvan antaminen [viidennelle ydinvoimalalle] vuonna 2002 oli virhe”, hän ei tiedä, mitä tekee. Nähdäkseni vihreiden päästäminen hallitusvastuuseen oli virhe, sillä puolue on osoittautunut täysin vastuuttomaksi ja arvaamattomaksi, aivan kuten Paavo Lipponen sanoi ”punavihreää mössöä” arvostelevassa kolumnissaan.

Vihreiden mielipiteenmuodostus onkin poliittisesti erikoislaatuista. Ympäristöpuolueella olisi poliittinen intressi kannattaa hiilidioksidia tuottavien voimaloiden korvaamista ydinvoimaloilla. Käytöstä poistettu ydinpolttoaine ei lisää säteilyriskiä nykyisestä, sillä yhteen paikkaan sijoitettuina jätteiden vaarat pysyvät pieninä. Sen sijaan uudet ydinvoimalat vähentäisivät ydinvoimaloiden toimintaan liittyviä käyttöriskejä. Ydinpolttoainetta voidaan myös varastoida vuosiksi etukäteen toisin kuin öljyä, joten se vähentää riippuvuutta toimituksista.

Ongelmana vihreiden asennoitumisessa on heidän fundamentalisminsa eli periksi antamaton periaatteellisuutensa. Poliittisissa ympyröissä fundamentalismi on vaarallista, sillä politiikan olemus on sovittelu. Vihreät, jotka teoreettisissa spekulaatioissaan kannattavat kaiken suhteellisuutta edustavaa postmodernismia, toteuttavat ympäristöasioissa äärikantoja. Toisesta suupielestään he sanovat, että sukupuolijakoa tai ihmisrotuja ei ole olemassa, mutta toisesta he laskevat liikkeelle jyrkkiä vastakkainasetteluja, joiden kautta maailma näyttää mustavalkoiselta. Toisella kädellään vihreät vaativat suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta, mutta toisellaan he ovat valmiita mestaamaan sananvapauden. Saman ehdottomuuden vallassa vihreät asennoituvat ydinvoimaan.

Kyseinen ideologia juontaa juurensa vihreiden historiallisesta taustasta. Puolueen riveihin on aina kuulunut vasemmistolaisperäisiä ituhippejä ja eläintensuojelijoita, eikä niin sanottu kumisaapasjalka- & risupartasiipi ole suinkaan kuollut vaan elää edelleen puolueen sisällä. Tämän seurauksena myös kylmässä lautamajassa värjöttelevä viheriä-Ville voi laittaa Linkolan ja Marxin pääteokset hetkeksi sivuun, kaivaa esiin heroiinipiikin ja sanoa: ”Vedä lämpöä neulasta, älä ydinvoimasta.”

Miksi sitten vihreät ovat hallituksessa kahden sellaisen puolueen kanssa, jotka vaativat Suomeen lisää ydinvoimaa? Vihreät halusivat hallitukseen, jotta eduskuntapaikkaa vaille jääneelle puheenjohtajalle, Tarja Cronbergille, saatiin poliittinen virka. Hallituskauden lopussa vihreät halajavat pois hallituksesta päästäkseen keräämään kannatusta oppositioasemasta. Kliffaa on, että samalla kun vihreät sanoutuvat irti kahden päähallituspuolueen energialinjauksista, ”vihreiden puheenjohtaja Sinnemäki tähtää vaalivoittoon ja hallitusvastuuseen eduskuntavaaleissa 2011”.

Ydinvoimakanta on neuvotteluvaluuttaa

Se, miksi vihreät ylipäänsä ovat hallituksessa, johtuu vain siitä, että parempaakaan apupuoluetta koalition täytteeksi ei ollut tarjolla. Mutta entä tulevaisuudessa?

Kun kokoomus voittaa seuraavat eduskuntavaalit nousten suurimmaksi puolueeksi, se todennäköisesti valitsee hallituskumppanikseen toiseksi tulevan Sdp:n. Julkisen vallan aktiivisuutta penäävän vasemmiston nousu on tyypillistä kaikille lama-ajoille. Koska keskusta todennäköisesti häviää seuraavat vaalit rahoitusskandaalin ja muun töpeksinnän vuoksi, sen on aika siirtyä oppositioon.

Kysymys kuuluu, miten kaksi suurinta puoluetta täyttävät hallituskiintiön? Jos Perussuomalaisista tulee neljänneksi suurin puolue noin 15 prosentin kannatuksella, sillä on hyvät mahdollisuudet neuvotteluasemiin ja hallitusvastuuseen. Rkp on tietenkin aina valmis apupuolue, mutta siitä ei riitä kuin rippeiksi, ja saattaakin olla, että oppositioon jäävät lopulta suomalaisen puoluekentän ideologisimmat ryhmät: keskusta, vihreät, Rkp ja kristilliset.

Mikä rooli ydinvoimalla tulee olemaan seuraavissa hallitusneuvotteluissa? Perussuomalaiset ja vihreät ovat samalla viivalla, koska molempien virallinen kanta ydinvoimaan on kielteinen. Hallituksen ovi avautuu sillä perusteella, kumpi tinkii ydinvoimakannastaan. Perussuomalaiset ovat vastustaneet ydinvoimaa suojellakseen turpeentuottajien elinkeinoa, mutta vihreät periaatteesta. Perussuomalaisten on helpompi peräytyä kannastaan, jos puolue saa vastavuoroisesti läpi omia energiantuotannollisia tai sosiaalipoliittisia ideoitaan.

Niinpä ydinvoimakanta paljastuu neuvotteluvaluutaksi. Suurilla puolueilla on painostuskeinonsa ja etujärjestönsä. Pienillä ja keskisuurilla ei ole mitään. Näin ollen kyseiset puolueet käyvät kauppaa pelkillä mielipiteillään. Ydinvoimaa koskeva kanta on juuri sellainen. Siitä todennäköisesti tingitään, kun hallituksen ovensaranoita säädetään paikoilleen.

19. syyskuuta 2009

Rohkeudesta


Monet ihmiset ovat sanoneet minua viime aikoina ”rohkeaksi”. Erään akateemisen virkahakemukseni hylännyt vihervasemmistolainen tieteenharjoittaja kiitteli minua taannoin ”rohkeudesta” kielteisessä lausunnossaan. Lukijani lähettävät minulle sähköpostia, jossa minua luonnehditaan ”rohkeaksi”. Myös aina ystävälliset sukulaiseni sanovat minua joskus ”rohkeaksi” viestittääkseen, että toiminnassani on heidän mielestään jotakin vikaa – tai että se muutoin poikkeaa siitä, mitä he pitävät sopivana. Taisipa luutnanttikin joskus armeijassa ollessani käyttää ammattisotilaiden fraasia, jolla on tietty merkitys: ”Te olette rohkea mies!”

Mistä tuo rohkeaksi määritteleminen sitten oikein johtuu? Avaimen kysymykseen muodostaa tietysti homoseksuaalisuuteni. Minua sanotaan rohkeaksi, sillä sitä kautta halutaan korostaa, että homon pitäisi pelätä leimautumista ja toisia ihmisiä. Sanojia ehkä myös hävettää puolestani, tai he ovat epävarmoja itsestään.

Rohkeaksi luonnehtimisen takana on usein jokin pelko. Pelko taas on huono lähtökohta millekään toiminnalle. Se halvaannuttaa ja tekee ihmisistä toimintakyvyttömiä. Ehkä minua sanotaan rohkeaksi myös siksi, että olen sanonut asioita, joita tyypillisen homon ei pitäisi heidän mielestään lausua: olen esimerkiksi esittänyt maahanmuuttokritiikkiä ja arvostellut feminismiä.

Rohkeaksi leimaaminen on siis pelottelua. Se on ilkeilyä, kuten kaikki hyvää tarkoittava puhe. Jos olen jonkun mielestä rohkea, niin kuinka tuo ihminen itse uskaltaa arvioida minua kyseisellä termillä? Tuskinpa muutoin kuin kumotakseen oman väitteensä ja osoittaakseen, että lausuja viskookin niskaani merivettä. Ajatukseen rohkeudesta voi sisältyä piilotajuinen toive minun hiljentämisestäni.

Muutamat tahot ovat luonnehtineet minua myös ”taistelijaksi” – mutta eivät yhtään vähemmän viattomasti kuin edelliset. Useimmat ovat tarttuneet tähän sanaan lavastaakseen minusta hyökkäävän henkilön, vaikka kyse on ollut heidän omasta hyökkäävyydestään minua kohtaan tai minun vastaamisestani siihen. Nämä tahot osaavat kyllä kääntää kaiken parhain päin! Lopuksi he ovat ihmetelleet suvaitsevuutta säteillen ja ironinen hymy suupielessään, kuinka olen selviytynyt elämässä niinkin hyvin kuin olen. Tämä selittyy tietenkin sillä, että heidän toiminnallaan ei ole ollut minuun mitään vaikutusta. Myös myötätunnonilmaisut ovat olleet pelkkää pettymystä sen johdosta, että olen kohtalaisen hyvävointinen. Tilintekoni heidän omista vääryyksistään nuo tahot ovat koettaneet kääntää johtopäätökseksi, ”ai noinko huonosti sinulla menee?”

Filosofin täytyy tietysti poiketa niin sanotusta normatiivisesta ajattelusta, joka seuraa keskiluokkaisia arvoja. Tämä ei tosin vaadi erityistä rohkeutta, sillä kyseisessä das Man -ihanteessa mikä tahansa Helsingin Sanomien, Toyota Corollojen ja turvasprinklerien todellisuudesta poikkeava ajattelutoiminta määrittyy kuin itsestään ”rohkeaksi”. Ei vaadi poikkeuksellista rohkeutta poiketa mistään. Rohkeutta ja äärimmäisiä ponnistuksia minulta vaatisi elää tuon ihanteen keskellä.

Eikö sitten itsensä alttiiksi asettaminen ole rohkeutta? Voi olla, mutta ei suinkaan siksi, että rohkeus määrittyisi rohkeudeksi suureen vaaraan asettumisen kautta. Rohkeutta itsensä alttiiksi asettaminen on vain siksi, että siitä yleensä on haittaa muttei hyötyä. Kyseessä ei ole siis vaara vaan riski, kun jokaista toisinajattelijaa viedään kuin sikaa korvasta.

Otan kuitenkin mieluummin riskin kuin vapisen pelosta. Pelkäävä ihminen elää säästöliekillä. Ja pahimmaksi uhaksi on osoittautunut se, että ajatukset pyritään hautaamaan, niitä ei oteta vastaan tai ne kaikuvat kuuroille korville.

Oma niin sanottu rohkeuteni on enemmänkin luottamusta ihmisiin, lukijoihini ja heidän järkevyyteensä. Latinalainen sananlasku sanoo, että se, joka ei luota ystäviinsä, saa hävetä enemmän kuin se, joka luottaa ja joutuu petetyksi. Tietysti myös vastaväite on totta: sellainen, joka luottaa ja tulee jymäytetyksi, kärsiikin enemmän kuin se, joka ei luota, epäilee ja on siksi varuillaan.

Minulle omasta luottamisestani toisiin ihmisiin on ollut paljon juuri tuota edellä kuvaamaani haittaa. Ihmiselle, joka on filosofi (eli sanoo asiat niin kuin niistä ajattelee), ei anneta työtä, virkaa, sijaa majatalossa eikä mitään. Ja mikäli jokin niistä sattuu olemaan, hänet suljetaan mahdollisimman nopeasti toiminnan ulkopuolelle. Minulle on tehty ”johannakorhoset” monta kertaa, mutta miehellehän saa tehdä.

Mieluummin suhtaudun kuitenkin toisiin ihmisiin luottavaisesti kuin rimpuilen heidän mielipiteidensä kakofoniassa kuin koulupoika opettajattaren rintaliiveissä. Siksi puhun suoraan. Kärsin mieluummin siitä, että luotan ihmisiin, kuin siitä, että joudun vapisemaan maailman jokaisen byrokraatin edessä. Voin siis toimia menestyksekkäästi filosofina ja poliitikkona, vaikka en olekaan sairas.

18. syyskuuta 2009

Vihaamisen kauneus


Ihmisviha on yksi tämän maailman moraalisimpia ilmiöitä. On oikein vihata asioita, jotka ovat pahoja, kuten ihmisen olemukseen sisältyvää pahuutta tai tiettyjen pahojen yksilöiden toimintaan liittyvää pahuutta. Eettisyyden lisäksi vihaaminen on myös kaunista, aivan kuten Nietzschen ajatus ”kauimmaisen rakkaudesta” muistuttaa.

Kun viha piirtää ihmisten välille etäisyyttä, se luo todellisuuteen eettis-aistillisen suhteen. Antiikin Kreikan filosofiassa etiikka ja estetiikka liittyivät yhteen. Hyvyysarvot voitiin johdella esteettisistä eli aistillisista arvoista ja kääntäen. Kauniit ihmiset olivat yleensä hyviä ja hyvät kauniita. Kauniit teot tekivät ihmisen hyväksi ja hyvät kauniiksi.

Samaan tapaan todellisuuden hyvyys ja kauneus voidaan edelleenkin johdella toisistaan. Aistilliset tuntemukset tuottavat kokemuksen hyvästä. Mitä merkitystä tällä sitten on vihaamisen kannalta?

Viha piirtää todellisuuteen ehdottoman suhteen. Se on yhtä kaunis kuin jyrkkäkin. Kauneuden elämyksen syntymiselle on tärkeää kokea ehdottomia ja periksi antamattomia kokemuksia sekä luoda ihmisten välille tinkimättömiä suhteita. Nietzscheläinen kovuus on siis jalon ja puhtaan kauneuskokemuksen ehto!

On tilanteita, joissa toiset ihmiset kieltävät jonkun yksilön täydellisesti keskuudestaan. Niitä syntyy esimerkiksi työyhteisöissä ja virantäytöissä. Päätösten takana ei ole ehkä tavanomaista arviointia tai kritiikkiä vaan häikäilemätöntä aggression ilmausta, panettelua ja puolueellista vahingontekoa. Niihin on parasta vastata kieltämällä toiset osapuolet yhtä täydellisesti omasta piiristään kuin he ovat kieltäneet itsen.

Vihaaminen tarjoaa hyvän ratkaisun epäoikeudenmukaisuuksiin, sillä se vapauttaa vahinkoa kärsineet täydelliseen piittaamattomuuteen toisesta osapuolesta: yhtä täydelliseen, millä heitä itseään on kohdeltu. Lisäksi se antaa asioihin moraalisesti siedettävän ratkaisun: jos itseä ei hyväksytä, itsen ei tarvitse myöskään sietää muita. Päätös on totaalinen, mutta se tasapainottaa tilanteen. Avoin vihaaminen vapauttaa vahinkoa kärsineet myös niistä tuskista, joita huonoon asemaan alistuminen tuottaisi. Vihaaminen on siis alisteisuudesta vapautumisen muoto ja ensi askel tiellä sovituksen hakuun eli kostoon. Ja kuten tiedetään, oikeus on pohjimmiltaan pelkkää kostoa. Oikeudenkäynnit puolestaan ovat järjestäytynyttä vihaa: rangaistuksia, tuomioita ja kostonhimoa.

Vihassa on paljon voimaa. Huikeimpiin inhimillisiin ponnistuksiin on ylletty vihan vallassa. Vihaamalla on päästy olojen oikeudenmukaistamiseen. Vihalla onkin merkillepantavan usein pystytty edistämään oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tämä saattaa johtua ”vihaajiksi” leimaamisen yleisyydestä: melkein jokainen ihminen, joka kieltäytyy alistumasta mielivaltaan, leimataan vihaajaksi, vaikka hän olisi järjen tai jonkin muun tärkeän asian puolustaja.

Vihaamisen hienous on siinä, että se tarjoaa ongelmiin ratkaisun. Ihmiset eivät jää kärsimään toisistaan vaan pyrkivät vastenmielisistä asioista eroon. Ongelman ollessa yhteistoiminnassa itsessään he kieltävät parhaimmillaan toisensa. Syy kurjaan tilanteeseen on yleensä sen, joka syyllistyi johonkin vääryyteen. Mitä aloitti! Vastavihalla on aina moraalinen oikeutus. Esimerkiksi minä kiellän mielestäni, todellisuudestani ja koko elämästäni kaikki ne akateemiset kollegani, jotka ovat tuottaneet minulle mielivaltaisia virka- ja apurahapäätöksiä. He ovat omasta näkökulmastani kuolleita. Heillä ei ole mitään sijaa minun elämässäni. Heitä ei ole olemassa.

Vihaaminen on aina myös lopullinen ratkaisu. Viha on tie, jolta ei käännytä. Se kuljetaan loppuun asti. Se ei tarkoita, ettei voisi rakastaa muita ihmisiä. Rakkaus onkin aina sitä suurempaa ja syvempää, mitä enemmän vihaa vihollisiaan. Viha kirkastaa ja korventaa esiin rakkauteen sisältyvän voiman. Mitä enemmän vihaa, sitä väkevämpää on rakkaus – hyvien asioiden puolesta.

Kun tietää vihaavansa väärää, samalla rakastaa paremmin oikeaa. Vihaaminen on ihmisen omalletunnolle hyväksi ja lisää hyvinvointia. Kun on selvästi määritellyt vihollisen ja vihaa kohdettaan kaikin voimin, se vapauttaa kielteisiä tunteita ja tekee tilaa myönteisille. Elämällä on merkitys ja päämäärä. Siksi en ihmettele, vaikka monet ihmiset polvirukoilevat vihollisilleen nopeaa mutta tuskallista kuolemaa.

Viha on olemukseltaan pitkäkestoista, ja – kuten sanottua – se on ratkaisu. Monet ihmiset kärsivät vääryyttä ja kestävät kurjuuttaan erilaisten suvaitsevaisuusideologioiden uuvuttamina. Sen sijaan viha antaa voimaa ja terästää ihmisen. On tärkeää tehdä ratkaisuja, jotta parempaan maailmaan päästäisiin. Viha on tie hyvään itsetuntoon ja onneen: se erottaa viholliset toisistaan niin, että heidät voidaan tunnistaa vihollisiksi. Vihaaminen selkeyttää, ja se selvittää suhteita.

17. syyskuuta 2009

Tilanne filosofiassa


Saan silloin tällöin palautetta, jossa ihmetellään, miksi en ole mukana akateemisessa filosofiassa ja miksi en anna opetusta yliopistoissa. Ne, jotka ovat lukeneet teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia, tietävät osapuilleen vastaukset kysymyksiin. He puolestaan pahoittelevat, kuinka tukala asemani tiedeyhteisössä onkaan.

No niin. – En mielelläni tilitä itseäni tässä perimmältään muille asioille omistetussa blogissa. Omasta itsestä puhuminen koetaan narsismiksi, ja narsismi on aina luotaan työntävää. Jääköön siis sivurooliin tästä kirjoituksesta Hankamäki ja puhuttakoon filosofian yleistilanteesta.

Vaikka asemani on tietyistä tiedepoliittisista syistä ollut vuosikymmenen ajan vaikea, jopa sietämätön, filosofiallani ei ole mitään hätää. Sen sijaan monet niistä kollegoistani, jotka ovat systemaattisesti ja kaikkia keinoja käyttäen estäneet pääsyni virkoihin tai edes sivutoimisen tuntiopettajan rooliin, ovat kaulaansa myöten pulassa.

Miksi sitten heidän tiedekäsityksensä ja uskottavuutensa olisi tuolla tavoin katastrofin partaalla? Vastaus löytyy erään toisen, minulle usein esitetyn kysymyksen kautta: Minkä tähden viroissa olevat filosofit eivät puhu ajankohtaisista ja tärkeistä asiakysymyksistä mitään – eivät maahanmuutosta, kansallisesta edusta, kansainvälistymisen ongelmallisuudesta, suomen kielen ja kulttuurin asemasta, sensuurista tai sananvapaudesta? Heidän hyvä palkkansa ja sen mukainen hyvinvointinsa – paikoin jopa ulospäin näkyvä yltäkylläisyytensä – eivät voine olla (ainoita) syitä.

En tiedä vastausta tähän kysymykseen, mutta eräs 21-vuotias opiskelija sanoi, että yliopistojen filosofinvirkoihin on nimitetty filosofiattomimpia henkilöitä, joita planeetaltamme löytyy.

Sofistien elämänsisältö

Muutamat minua lähestyneet ovat panneet merkille, että en kirjoita tässä blogissani kovin usein filosofian tapahtumista vaan enemmänkin politiikasta. Pitää paikkaansa. Filosofiaa olen kirjaillut etupäässä kirjoihini, vaikka vaikuttaahan filosofia tietysti kaikkeen, mitä teen ja miten teen.

Se, miksi olen kommentoinut filosofien keskinäisiä kähinöitä niin harvoin, johtuu tosiasiasta, että akateemisessa filosofiassa ei tapahdu juuri mitään. Ainoa elonmerkki filosofian laitoksilla on se, kun virassa oleva professori jää eläkkeelle, kuolee tai muulla tavoin vaihtuu.

Sekä käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen että teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto jäävät lähiaikoina eläkkeelle, elleivät he ole minun huomaamattani jääneet jo. Virkojen täyttäminen on tietysti aloitettu hyvissä ajoin.

Ulkomaisissa huippuyliopistoissa professorinvirat täytetään niin, että ensin katsotaan valmiiksi sopiva henkilö, ja sitten hänet ostetaan riihikuivalla rahalla yliopistoon tarjoamalla esimerkiksi miljoona dollaria vuosipalkkaa. Tieteellisen pätevyyden arvioiminen koetaan muodollisuudeksi, joka hoidetaan lähettämällä julkaisut sopiville asiantuntijoille leimattaviksi. Ikävä viranomaismenettely siis ohitetaan, kuten jokaisen kunnon työpaikan täytössä.

Sen sijaan Suomen yliopistoissa virkaan voi päätyä vaikka kuinka kelvoton, opetus- ja ihmissuhdetaidoton henkilö. Avointa asiantuntija- ja hakemusmenettelyä sovellettaessa hakijoiden julkaisut lähetetään summamutikassa toiselle puolelle maapalloa arvioitaviksi, tiedekunta sorvaa tuloksesta keskiarvon ja asettaa ykköstilalle päätyneen ehdolle virkaan. Asiantuntijat, joilla on käytännöllinen ratkaisijan rooli, eivät yleensä tapaa hakijoita henkilökohtaisesti. Sitä paitsi asiantuntijat valitaan yleensä puolueellisesti ja tarkoitushakuisesti. Hullua siis tämäkin, ja kauhistus jokaiselle henkilöstövalinnan ammattilaiselle.

Eräs mahdollisuus täyttää virka on kutsumismenettely. Se puolestaan avaa vapaan näkymän nimitysprosessin mielivaltaiseen peliin. Jos virat täytetään entis(t)en professori(e)n aloitteesta kutsumalla – eikä julkisia tehtäviä voida niin muodoin enää hakea – emme elä demokratiassa. Kutsumismenettelyä voidaan puoltaa samoilla perusteilla kuin pimeää vaalirahoitusta: se on rehellistä omassa vilpillisyydessään!

Suomessa professorinvirkoihin nimitetään yleensä

1) istuvan professorin oppilas,
2) merkittävän tieteenharjoittajan sukulainen (ilman tieteellistä perustetta),
3) ystävä (jolla tarkoitan jotakuta edeltäjän kanssa samaa mieltä olevaa),
4) vihervasemmistolainen feministi tai postmodernisti,
5) edellisen vastakohta eli äärianalyyttinen systeemiteoreetikko ja millimetritutkija,
6) Suomen Akatemian rahoittama kansainvälinen pullasorsa tai
7) joku muu harhalaukaus.

Esimerkiksi Tampereen yliopiston filosofian professorin virka täytettiin kymmenen vuotta sitten kutsumismenettelyllä kohtia 1 ja 3 soveltaen. Valittu henkilö istuu virassa seuraavat parikymmentä vuotta. Jyväskylän yliopiston filosofian professoriksi puolestaan nimitettiin korkeakoulun entisen rehtorin tyttärenpoika kohdan 2 mukaisesti, kunnes hän uudisti virkahakemuksen toisaalla ja palasi väittelykaupunkiinsa Turkuun. Hänen veljensä hallitsee Åbo Akademin filosofian oppituolia...

Kuten jo alussa mainitsin, minä en tiedä, keitä Helsingin yliopiston filosofian professorin viroissa tällä hetkellä istuu, sillä en ole kuullut heistä mitään. Pikkuprofessuurit ja muut beibisitterien virat on varmaan täytetty edeltäjien kellokkailla. Sen sijaan Ison Antin ja Rannanjärven – Airaksisen ja Niiniluodon – väistyessä alkaa pesänjako. Hekin voivat tosin istua viroissaan vielä pitkään kaikkien kynnelle kykenevien kiusaksi ja hakea pari, kolme kertaa jatkoaikaa, mikä olisi omalta kannaltani vain mukavaa, kun en voi itse virkoja kuitenkaan hakea. Mutta saisin katsella tehtäviin kärkkyvien kärsimyksiä heidän kiemurrellessaan kiusaantuneina kuin madot koukussa. (Tiedän kyllä, keiden hihat odottaessa palavat.)

Miksi en voi hakea virkoja?

Akateemisen virkatoiminnan koko idea on ansiolähteiden pidättämisessä itselle ja omille oppilaille: siis samalle tiedepoliittiselle puolueelle. Kyse on filosofian edustuskiistasta yliopistossa. Paradigman jatkumisen takaa se, että virkaistuimelle nostetaan sopiva nuorempi tieteenharjoittaja seuraaviksi 20–30 vuodeksi.

Koska jokainen haluaa asua Helsingissä, Helsingin virat muodostavat eräänlaisen poikkeuksen. Ne täytetäänkin yleensä provinssiin lähetetyillä maaseutuyliopistojen professoreilla, jotka ovat ensin tuskailleet rangaistussiirtoloiksi kokemissaan yliopistoissa 5–10 vuotta palatakseen lopulta Helsinkiin (josta he ovat tietysti lähtöisin) ja saadakseen absoluuttisen vallan. Mitään suurta kiistaa virantäytöistä tuskin tulee, sillä kaikki tarjolla olevat ehdokkaat ovat keskenään samanlaisia, ja siksi on yhdentekevää, kuka monista samanlaisista virkaan nimitetään.

Viranomaisfilosofian latistuminen on sääli, sillä filosofiasta väitteleminen on edelleen yliopistomaailman Mount Everest; se ei vaadi pelkkää työtä ja keskittymistä vaan myös vihkiytymistä, omistautumista ja oivallusta siitä, mitä tiede ylipäänsä on. Lisäksi pitäisi vaatia luonnetta, persoonaa ja itsenäistä näkemystä, jotka subjektikammoinen byrokratia haluaa tosin kieltää.

Miksi en sitten itse hae kerrassaan mitään virkaa, vaikka vaikutan kenties tyytymättömältä tilanteeseen? Tämä johtuu siitä, että mikäli osoittautuisin riittävästi tai suorastaan paljon julkaisseeksi ollakseni pätevä virkaan, nimitysruljanssin asiantuntijahenkilöt kiljuisivat, että laatu ei riitä tai että kirjoitukset on julkaistu on väärällä kielellä (eli suomeksi, mitä pidetään pahimpana rikoksena). Ja jos olisin julkaissut vähän, he sanoisivat, että laatu riittää kyllä, mutta tutkimusta on määrällisesti liian vähän!

Mikäli taas kyse on opetustaidosta, sekin voitaisiin kääntää kuin kaleidoskoopissa päälaelleen. Jos puhe on sujuvaa, se on asiantuntijoiden mielestä populistista. Ja jos opetus on tiukan perusteltua ja tieteellistä, valitetaan luennon takeltelevuudesta. Lyhyesti sanoen: nimitysmenettelyissä ansiot voidaan kääntää epämeriiteiksi ja epämeriitit ansioiksi, kun vain tahtoa riittää.

Hyysäreille Hesari-virka yliopistoon

Eräs tuttavani kysyi minulta, miksi en hae Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa täytettäväksi julistettua yhteiskuntatutkimuksen professorinvirkaa, joka kuulemma sopisi minulle kuin nakutettu. Kuten tästä virantäyttösuunnitelmasta näkyy, Helsingin yliopisto on todellakin laittanut erillisyksikköönsä sijoitetun, Jane ja Aatos Erkon lahjoitusrahoilla perustetun, viran auki. Kiintoisa on virantäyttösuunnitelman kohta 3, jossa sanotaan, ettei virkaa ”julisteta haettavaksi” vaan se on ”tarkoitus täyttää kutsusta”, eli kiinnostuneet voivat ”ilmoittautua” virkaan. Tämä jättää tietysti kollegiumin johtajan ja johtokunnan sumplittavaksi sen, kuka virkaan päätyy.

Keljua on sekin, että virka on laitettu kansainväliseen hakuun, jolloin siihen voidaan nimittää joku ulkomailta tuleva monikulttuurisuuden ja maahanmuuton lähetyssaarnaaja. Mikäli tämä visio ei pääse toteutumaan, tehtävään nimitettäneen niin sanottu varttunut tieteenharjoittaja eli 1970-lukulainen vihervasemmistolainen politrukki, joka on peruskatsomukseltaan todennäköisesti myös feministi.

Minusta on totaalisen väärin, että ”ulkomaalainen sekä Suomen kansalainen, joka ei ole syntyperäinen, voidaan nimittää virkaan sen estämättä, että hän ei ole osoittanut säädettyä suomen tai ruotsin kielen taitoa” (KelpA 18 §). Miten helvetissä kukaan kielipuolipotilas olisi kompetentti sanomaan Suomessa tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä mitään?

Sen, että muiden muassa Hankamäen ei kannata edes tähyillä virkaan, takaa ikävä tosiasia: tämänkin portin vartijaksi on pantu Jaakko Hintikan lempilapsi ja analyyttisen systeemifilosofian kummipoika Sami Pihlström, jonka pitäisi hoitaa lahjaksi saamaansa filosofian professuuria Jyväskylän yliopistossa, mutta kunnianhimo ohjaa häntä polttamaan peppuaan myös Tutkijakollegiumin johtajan pallilla.

Kiintoisa on myös valtiotieteellisen tiedekunnan auki julistama tieto- ja viestintäteknologian sosiaalipsykologian professorin virka. Tehtävään nimitettävän nobodyn toimenkuvaan kuuluu tarjota Ritva Viljaselle ja Tuija Braxille tieteellisluonteiset perustelut, miten nettisensuuria voidaan lisätä ja kehittää kavallusten ja ilmiantonappien sairasta yhteiskuntaa.

Tilanne on siis se, etten voi hakea myöskään filosofian lähipiirissä olevia tehtäviä, sillä ovella on aina vastassa joku sellainen, kuten nyt esimerkiksi tämä minua vuosia nuorempi Pinko-Pihlström, joka haukkui kirjani Työttömän kuolema (2005) Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2005 ja jolle tietysti myös vastasin yhtä säästelemättömästi. Tärkeintä näyttää olevan, että kun ei vaivaudu sanomaan mistään mitään, niin saa viran sekä rahaa: hyötysuhde on tällöin työmäärään nähden korkea.

14. syyskuuta 2009

Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä


Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.

Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.

Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.