30. marraskuuta 2009

Itämeren kaasuputki on neuvotteluase


Venäläis-saksalainen Nord Stream on rakentanut Itämeren kaasuputkea mielikuvituksessaan koko tämän vuoden. Viipurista Greifswaldiin aiottu kaksoisputki olisi valmistuessaan 1 198 kilometrin pituinen, sen hinnaksi on arvioitu 7,4 miljardia euroa, ja ensimmäisen putken pitäisi valmistua jo 2011. Näyttöä rakennustöiden käynnistymisestä on antanut meren pohjassa makaavien miinojen raivaus, jota on tehty ”Suomen talousvyöhykkeellä mutta ei aluevesillä”.

Mikä on hankkeen todellinen merkitys? Uhkaako putki ihmisiä tai ympäristöä, suojeleeko se joitakin, ja onko se edes toteuttamiskelpoinen vai pelkkä neuvotteluvaltiksi luotu imaginaarinen ase?

Hallituksen virallinen kanta asiaan tiedetään, sillä se on geopoliittisten opetusten perua. Suomen ulkoasiainministeri ja puolustusministeri ovat vannoneet, että hankkeella on merkitystä pelkästään ympäristön ja talouden – ei esimerkiksi ulko- tai turvallisuuspolitiikan kannalta; putki kun on suunniteltu kulkevaksi ”kansainvälisillä merialueilla”. Sen sijaan kaikki ulko- ja turvallisuuspolitiikasta perillä olevat tietävät, että tämä on pelkkää liirumlaarumia.

Millä tahansa energiajohdolla tai muulla kansakuntien toimeentuloon liittyvällä infrastruktuurilla on ulko- ja turvallisuuspoliittista merkitystä. Myös Viro on ilmaissut huolensa kaasuputken paikasta, ja vastaavaa huolta esiintyy suomalaisten keskuudessa. Esimerkiksi asianajaja Kari Silvennoisen edustama liikemiesryhmä on ilmoittanut, että se haluaisi vaihtaa putken linjalle merenpohjaan tekemänsä kaivosvaltauksen Karjalan palautukseen. – Siinäpä vasta huolta. Lisäksi Viro on esittänyt, että Suomi ja Viro voisivat yhteisellä sopimuksella laajentaa aluevesivyöhykkeitään ja vetää Gibraltarin kiinni. Niinpä en hämmästyisi, vaikka Venäjä jonakin päivänä kiinnostuisi omien merinäköalojensa laajentamisesta ahtaaksi käyvällä Itämerellä ja pyrkisi vuokraamaan muutamia saaria vaikkapa Ahvenanmaalta.

Kaasuputkesta olen sitä mieltä, että sen oikea paikka on maan päällä. Jo meren pohjassa olevien miinojen räjäyttely on osoittautunut ongelmalliseksi ja vaaralliseksi. Venäjän naapurimaiden Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan kannattaisi pyrkiä sopimukseen maidensa läpi kulkevasta kaasujohdosta alentamalla kauttakulusta perimiään maksuja. Myös ympäristöperusteet riittävät meriputkihankkeen kumoamiseen. Ne ovat tätä nykyä yhtä tärkeitä kuin sotilaspoliittisetkin syyt ja voivat helposti kärjistyä sellaisiksi.

Toista tuhatta kilometriä pitkän kaasujohdon rakentaminen 100–300 metrin syvyyteen Itämeren pohjaan on järjetön hanke. Kenties se ei ole teknisesti toteuttamiskelpoinen eikä taloudellisesti kannattavakaan, mutta Venäjä ja Saksa käyttävät suunnitelmaa neuvotteluvaluuttana vakuuttaakseen, että niillä on hihassaan vaihtoehto Baltian maiden varalle.

Niinpä Suomen viranomaiset (hankkeen toteuttamiskelvottomuuden arvaten) näyttävät asialle vihreää valoa vahvistaakseen meriputken uskottavuutta ja saadakseen muut maat hyväksymään maan päälle rakennettavan energiansiirtolinjan. Mereen suunniteltu kaasuputki on siis propagandasta valmistettu paperitiikeri, juuri sellainen, jonka Vladimir Putin rengasti vuosi sitten maskotikseen mutta joka nyt on kadonnut.

29. marraskuuta 2009

Krimin sota ja Ahvenanmaan separatismikriisi


Ja se Oolannin sota oli kauhia, kun kolmella sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla.

Kansanlaulu Oolannin sodasta herättää kysymyksen, mitä tekemistä brittiläisellä laivastolla oli Ahvenanmaan vesillä, tai tuhoamassa tervavarastoja Oulun, Raahen ja Tornion tasolla. Oolannin sodan taistelut olivat osa vuosina 1853–1856 käytyä Krimin sotaa, joten monet nykyihmiset saattavat ihmetellä, miksi sitä käytiin niinkin etäällä konfliktin päänäyttämöstä kuin pohjoisella Itämerellä.

Krimin sota oli siirtomaakauden suurimpia eurooppalaisia sotia. Se sai alkusysäyksensä Venäjän ortodoksien ja Osmanien valtakunnan (eli lähinnä turkkilaisten) kiistasta, kun Venäjä oli päätynyt vaatimaan, että islaminuskoa tunnustavien osmanien pitäisi tunnustaa Venäjän keisari kaikkien Osmanien valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi. Ortodokseja puolustaakseen Nikolai I ryhtyi painostamaan osmaneja pyrkien siten vaikuttamaan tilanteeseen ortodoksien hyväksi. Kyse oli siis poliittis-uskonnollisesta riidasta, jossa Venäjä pyrki turvaamaan tietyn vähemmistön edut toisessa maassa.

Saatuaan varmuuden Ison-Britannian ja Ranskan tuesta osmanit julistivat Venäjälle sodan loppuvuodesta 1853. Brittejä motivoi sodankäyntiin Venäjän laajenemishalu ja sen varsinkin merialueilla osoittama vaikutusvallan kasvu – ranskalaisia taas Napoleon III:n pyrkimys palauttaa maalleen Napoleon Bonaparten menettämä arvovalta. Niinpä myös Venäjälle kuulunut Suomi joutui Ison-Britannian ja Ranskan sotatoimien kohteeksi.

Krimin sodan päättyessä vuoden 1856 Pariisin rauhansopimukseen sodasta oli vaikea hahmottaa selvää voittajaa. Tulokset jäivät symbolisiksi, eikä rauhanteko vakauttanut Krimin eikä Balkanin aluetta poliittisesti.

Sodan pisimpään kestäneitä seurauksia on Ahvenanmaan demilitarisoiminen. Englantilais-ranskalainen laivasto oli onnistunut moukaroimaan tykeillään lähes käyttökelvottomiksi Ahvenanmaalla sijainneen Bomarsundin linnoituksen ja Kastelholman linnan. Varmistaakseen, ettei linnoituksia rakennettaisi uudestaan, britit ja ranskalaiset tarjosivat Ahvenanmaata ensin Ruotsille Venäjän laajentumispyrkimysten torjumiseksi, mutta lopulta päädyttiin demilitarisoimiseen, ratkaisuun, joka on pitänyt meidän päiviimme asti. Poikkeuksena on vain toisen maailmansodan aika, jolloin operaatio Kilpapurjehdus toi paikalle Suomen Armeijan joukot turvaamaan maakuntaa venäläismiehityksen varalta.

Sodan seuraukset

Mitä merkitystä Oolannin sodalla, Krimin sodalla ja sen tuloksilla on? Vaikka voitot ja tappiot jäivät laimeiksi, sota sysäsi liikkeelle suuria uudistuksia hävinneellä Venäjällä, joka muun muassa vapautti pian 55 miljoonaa maaorjaa. Aleksanteri II:n aloittama nykyaikaistamisen ja teollistamisen kausi heijastui myös Suomeen merkittävinä uudistuksina. Mutta tärkeitä ovat lisäksi sodan poliittiset opetukset.

Krimin sota osoittaa, mikä vaikutus uskonkiistoilla on poliittiseen todellisuuteen. Monet sodat ovat alkaneet kristinuskon ja islamin puskurivyöhykkeeltä Balkanilta, josta ne ovat levinneet laajemmalle Eurooppaan. Venäjä ja Turkki olivat olleet vastatusten jo suuressa Pohjan sodassa 1700-1721 ja lukuisissa sodissa sen jälkeen. Seuraava Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen sota käytiin runsaat 20 vuotta Krimin sodan jälkeen 1877–1878.

Balkanin sotaisa historia on syytä pitää mielessä, kun Turkkia puuhataan Euroopan unioniin. Mikäli uskonkiistat siirtyvät rajakonflikteista EU:n parlamenttiin, se vaikuttaa unioniin hajottavasti eikä rakentavasti. Tämä taas tarjoaa pelimerkkejä muiden muassa Venäjän käsiin. Jos taas Suomi joutuu Euroopan unionin jäsenenä esimerkiksi Venäjän ja sen eteläisten rajanaapureiden välisiin konflikteihin, tämä saattaa tuoda maamme rajoille vaikka minkä maiden sotalaivoja. Myös maahanmuuton myötä kertyvät kansalliset vähemmistöt ovat juuri sellaisia ”Osmanien valtakunnan ortodoksien” tapaisia ryhmiä, joiden eduista kiisteleminen voi johtaa valtioiden välisiin sotiin.

Ahvenanmaan demilitarisointi: maakunta tarjottimella

Krimin sodasta on hyötynyt eniten Ahvenanmaan demilitarisointi ja sitä perua oleva itsehallinto: siis ruotsinlaivojen verovapaa kauppa. Ahvenanmaan hallinnasta käydään tosin nykyäänkin piirileikkiä. Eräällä tavalla sitä ilmentävät puheet Ahvenanmaan mahdollisesta itsenäisyydestä. Ahvenanmaalaiset ovat aika ajoin rimpuilleet napanuoraansa poikki, aivan kuten myös Rkp:n pietarsaarelainen kansanedustaja Anna-Maja Henriksson, joka meni uhkailemaan Ahvenanmaan irtautumisella, jos ruotsin kielen asema Suomessa ei parannu. Todellisuudessa kenkä puristi Lissabonin sopimukseen liittymisestä, jota maakunta ei lopultakaan pystynyt välttämään. Lilliputtipuolueen protestin voi kuitata harmittomaksi symboliikaksi, ja Ahvenanmaa on vahvistettu pysyväksi osaksi Suomea vuonna 1922 annetulla Kansainliiton päätöksellä, johon myös nykyinen demilitarisointi muodollisesti perustuu. Separatismin väläyttämisessä on kuitenkin aina kansainvälisen kriisin mahdollisuus, jos joku naapurivaltio kiinnostuu konfliktin avaamista tilaisuuksista.

Toisella tavoin itsehallinnon labiili luonne tulee näkyviin Ahvenanmaan demilitarisoidussa asemassa, joka muodollisesti perustuu edellä mainittuun Kansainliiton päätökseen. Ahvenanmaa on vyöhyke, jolle Suomi ei saa rakentaa kiinteitä puolustuslaitteita, sotilaslentokenttiä tai muita sotilaallisiin tarkoituksiin suunniteltuja varusteita, ja sopimusta täydentää Suomen ja Neuvostoliiton välille 1940 solmittu sopimus (SopS 24/1940). Se puolestaan antaa Venäjälle Neuvostoliiton seuraajavaltiona oikeuden pitää Maarianhaminassa konsulaattia, jonka tehtävänä on tavanomaisen konsulipalvelutoiminnan lisäksi valvoa alueen demilitarisointia. Mahdolliset sen havaitsemat sopimusrikkomukset toimitetaan Ahvenanmaan lääninhallitukselle, minkä jälkeen asian tutkii suomalais-venäläinen tutkimuskomissio. Tämä on nähdäkseni sellainen jäänne Neuvostoliiton ajoilta, joka olisi syytä kumota, ja itsenäiseen Suomeen kuuluvan alueen – onpa se miten itsehallinnollinen tai demilitarisoitu tahansa – pitäminen ”valvontakomission” tossun alla tulisi lopettaa.

Toisaalta kumpikaan voimassa oleva sopimus ei estä sitä, että ahvenanmaalaiset ottaisivat itse vastuuta alueensa puolustamisesta ja rakentaisivat sinne tukikohtia. Tällä ehdotuksella en tosin tähtää Ahvenanmaan itsenäistymiseen vaan kiinteämpään liittämiseen osaksi Suomen valtiota. Valitettavasti muutoksen suunta on nyt päinvastainen, ja varuskuntien sulkemisten myötä myös manner-Suomi alkaa muistuttaa demilitarisoitua Ahvenanmaata.

Ahvenanmaan demilitarisointiin vedoten Venäjä pitää maakuntaa pihdeissään. Muutoin alueella olisi varmasti suomalaisia varuskuntia tai Puolustusvoimien muuta toimintaa. Se, että näin ei ole, osoittaa että itäinen naapurimme tuntee jatkuvaa kiinnostusta myös läntistä saaristoamme kohtaan. Suomen turvallisuusaseman parantamiseksi Ahvenanmaa tulisikin liittää kiinteämmin osaksi manner-Suomea myös sotilaallisesti. Marginaalisena pidetystä maakunnasta kohiseminen voidaan kokea deluusion merkkinä, mutta kokemukset talvi- ja jatkosodasta osoittavat, että Suomelle oli elintärkeää pitää Ahvenanmaa hallussaan, jotta Suomeen ei voitu hyökätä länsisaaristoa ponnahduslautana käyttäen.

28. marraskuuta 2009

Komissaarinsalkut koplattiin jälleen


Kaleva-lehden uutinen EU:n komissaarinsalkkujen jaosta iloitsee, että keskustan Olli Rehn nimitettiin tärkeänä pidettyyn talouskomissaarin virkaan. Salkkua sanotaan painavaksi, minkä jokainen lama-aikana varmasti ymmärtää. Suomelle nimitys oli lohdutus siitä, että ketään suomalaista ei kelpuutettu liittopresidentiksi eikä EU:n ulkoministeriksi. Rehnille virka oli palkinto siitä, että hän jo laajentumiskomissaarina edisti kuuliaisesti Turkin liittämistä Euroopan unioniin, vaikka se ei ole EU:n eikä Suomen etujen mukaista.

Suomalaiset olivat huippuvirkojen nimitysruletissa täysin ulalla siitä, mikä maamme arvo ja asema Euroopan unionissa on. Väärästä omastakuvasta kertoi se, että suomalaiset kuvittelivat voivansa työntää Paavo Lipposen tai Alexander Stubbin johonkin unionin johtotehtävään. Myös taktiikka oli väärä. Kun liittopresidentiksi tai ulkoministeriksi tarjottiin montaa henkilöä, suomalaisille vastattiin, ettei Suomella ole ketään selkeää ehdokasta.

EU:n salkkukauppa ei ole vain lapsellista vaan myös poliittisesti vääristynyttä. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta vaihdetaan muutamien pääbyrokraattien asemiin etäisessä organisaatiossa. Liittopresidentin ja ulkoministerin salkuista käytävä kädenvääntö on juuri sellaista peliä, jossa suomalaisten yhteiset, suuria kansanjoukkoja koskevat edut vaihdetaan jonkun suomalaisen sattumavirkamiehen henkilökohtaiseen asemaan byrokraattisessa laitoksessa. Eli kunhan joku Lipposen tapainen energialobbari saisi EU-salkun, ollaan valmiit panemaan muiden suomalaisten demokraattiset oikeudet ja itsenäisyys myyntiin, aivan kuten ”integraatiota tihentävässä” sananvapauden kahlitsemisessa on käynyt ja yhteisessä maahanmuuttopolitiikassa käy.

Kansalaisia puolestaan hallitaan ja tyynnytellään uhittelemalla, kuinka suurien haasteiden ja tehtävien edessä komissaarit painiskelevat, ja korostamalla ettei niissä kehissä joka poika pärjää. Näin kansalaisilta ostetaan myötätuntoa ja luottamusta, melkeinpä sääliäkin, EU:n byrokraateille. Kiintoisa on myös komissaarien valintaprosessi: ”Barroso kierrättää”, ”Barroso täyttää”, salkkua ”puuhataan” jollekulle ja niin edelleen. – Kahdenkymmenenseitsemän tehtäviinsä koplatun käsissä on koko unionin johto.

Totalitarismit voi tunnistaa siitä, että niissä politiikkaa tehdään sillä perusteella, mikä tukee byrokraattien kiinnittymistä vallankahvaan. Henkilökohtaiset edut asetetaan oman maan etujen edelle. Eivät komissaarit lähde maansa etua edistämään vaan ”EU:n yhteistä etua” ja tietysti poliittista uraansa. Huolestuttavaa on sekin, että oman maan edun ajatellaan huipentuvan vain jonkin yksittäisen virkamiehen asemaan komissiossa. Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei ole kuitenkaan järkevää. Siinä tulee pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää.

27. marraskuuta 2009

Näin Sofi myy


Seitsemänkymmentäluvulla pääsi intellektuellin maineeseen, jos haukkui äänekkäästi omaa maataan. Merkitystä ei ollut, mikä moitteen esittäjän kotimaa oli, sillä isänmaataan parjaavia pidettiin itsestään selvästi älykkäinä.

Sofi Oksanen on asenteellinen konservatiivi, koska hän moitti äskettäin Suomea Tanskan televisiossa toistaen kaikki ne kliseet, jotka Suomesta on esitetty: juopot miehet hakkaavat naisia kesäidyllissä käen kukkuessa koivun ja tähden alla.

Viime keväänä tohtoriksi väitellyt Pasi Malmi vastasikin hänelle, että mielikuva miesten väkivaltaisuudesta johtuu feministien lobbaamista väitteistä, joita on tykitetty esimerkiksi oikeusministeriön Usko, toivo, hakkaus (1997) tapaisissa selvityksissä. Tällaiset viranomaisraportit ovat hallintoretoriikan, poliittisen korrektiuden ja tarkoitushakuisuuden värittämiä, eikä niissä pohdita, mitä esimerkiksi valta ja väkivalta ovat ja millaisissa muodoissa ne ilmenevät. Malmin käsityksen mukaan myös Sofi on lobbauksen uhri.

Sofi, Sofi, Sofi, Sofi! – Eikö mediaan mahdu mitään muuta? Suomen tiedotusvälineet ovat näköjään joutuneet feministi-Sofin uhreiksi. Ja tämän vuoksi suomalainen media kohtelee väkivaltaisesti ja suvaitsemattomasti kaikkia muita paitsi feministejä.

Mitä pahaa muuten on suomalaisessa unelmassa: omakotitalossa järven rannalla, rakkaissa ihmisissä ja veneessä? Sofin Puhdistuksen luettuani kysyn: hänen riivinrautamainen ajatusmaailmansako on nyt sellainen tasapainoisen ja sielukkaan olotilan ihanne, jonka tilittämisestä pitää palkita? Kriitikoiden ihanteet Sofi Oksanen kyllä täyttää sikäli, että mitä kornimpaa asia on (naisten prostituutio Virossa), sitä enemmän kriitikot tarinaa ylistävät. Kyseisen porukan elämä taitaa olla aika köyhää, eikä heillä liene koskaan oikein kivaa.

Olen varma, että naiset nauttivat siitä, kun he omilla henkisillä läimäytyksillään saavat miehet kiemurtelemaan edessään ja puolustelemaan asemaansa niin kuin nyt tämä Malmi. Hänkään ei pysty näkemään koko sirkuksen päälle. Dialogin vääristymisessä on kyse heteroseksuaalisen nais–mies-suhteen tavasta sovittaa sukupuolten erilaisuutta yhteen.

Filosofina en viitsi kommentoida kissanpaskoja enempää. Tässä iässä ei kuule kaikkea heinäsirkkojen siritystäkään. Jatkakoon heteronaiset ja miehet toistensa mukilointia. Ja biseksuaalina esiintyvä Sofi voisi mennä jatkamaan kirjoitusharjoituksiaan.

Riippuvuus on kurja asia. Meidän homomiesten maailmassa Sofin raportoima sukupuolten välinen ongelma on muuten täysin merkityksetön asia - niin myös feminismi.

26. marraskuuta 2009

Finlandiasta Wunderbaumiin


Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluva Kirjasäätiö myönsi jälleen Tieto-Finlandia-palkinnon. Valinnan suoritti tällä kertaa Björn Wahlroos, joka piti hänelle tarjotuista parhaana Henrika Tandefeltin teosta Porvoo 1809.

Kirjallisuuden palkitseminen on yhtä älykästä kuin kirjailijoiden rankaiseminenkin. Olen kiittänyt siitä jo aiemmin. Asiaintilan tunkkaisuutta lisää se, että valitsijan roolia rajoitetaan. Paljon ratkeaa jo ”esivaalissa”, jossa raati päättää, minkä teosten joukosta voittaja on lupa valita. Tätä on ehditty kyynelehtiä muutaman joen verran, sillä ulkopuolelle on usein jätetty ansiokkaita teoksia.

Siksi monilla on kiusaus perustaa varjopalkintoja. Koska Sanoma-konserni haluaa omistaa kaiken julkaisupoliittisen vallan Suomessa (saamatta sitä koskaan tarpeeksi), Helsingin Sanomien toimitus osoitti jälleen pömpöösimäisyytensä luettelemalla päätoimittaja Janne Virkkusen kynällä oman listansa palkintoehdokkaiksi. Hesarista on tullut kyllä sellainen telapyörä, joka vierii vääjäämättä kaivoon.

Historiaa, hämähäkinseittejä ja hasardihommia

En ollut tosin itsekään tyytyväinen lautakunnan Nallelle valikoimaan kirjakasaan. Esivalinnan suorittivat Kaarina Hazard, joka on feministi, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska, joka on lääkäri, ja toimittaja Max Arhippainen, joka on ekonomisti. Oli siis perusteltua odottaa, että loppusuoralle olisi selviytynyt hyvin myyneitä naisten lääkärikirjoja.

Nyt listalle kertyi kasa kuivakasta historiaa: muuan historiallinen majakkakirja, metsähallituksen historiikkiteos, Porvoon vuoden 1809 juhlamenoista kertova kirja ja huumeiden historiasta Suomessa kertova teos. – Miksi pelkkää historiaa? Aika tylsämielinen tuo lista joka tapauksessa oli, eikä se edusta suomalaisen tietokirjallisuuden terävintä kärkeä. Myös Nalle olisi voinut vetää esiin mustan hevosen ja päättää itse.

Toisaalta Sanomilla ei ollut tarjota mitään parempaa. Esimerkiksi Virkkunen ylisti (tietysti) saman konsernin sisällä julkaistua dramaturgi Timo Harakan lamakirjaa Luoton loppu (WSOY 2009), josta löytyy taloustieteellisiä tosiasioita kuin heiniä neulasuovasta.

Varjosta valoon

Jos lasken omat kirjani pois (kuten aina teen jääviyden välttämiseksi), vuoden paras tietokirja oli mielestäni Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta Lännestä. Parhaita ovat yleensäkin ne, jotka lyövät säröjä kulttuurielämän kipsiin. Teoksen merkitystä osoittaa, että kirjoittaja joutui julkaisemaan sen omakustanteena. Ja silti kirjan esseiden ympärillä käytiin vuoden vaikuttavin debatti.

Ehdin jo esittää teokselle valtion tiedonjulkistamispalkintoa, mutta nyt ehdotan, että kriittiset ihmiset, joita tässä maassa toivoakseni vielä on, perustaisivat Erkon, Waltarin ja muiden palkintojen rinnalle ummehtuneisuutta tuulettavan palkinnon. Sen ei tarvitsisi olla pelkkä protesti, kuten varjo-Finlandiat ja erilaiset kossupalkinnot ovat.

Huomio, suomalainen mieslukijakunta, oletteko kuulolla?! Samoin hommaforumilaiset! Tätä maata vaivaa kaksi valtaideologiaa, feminismi ja monikulttuurisuuden liehakointi, joten esitän, että alkaisitte jakaa kahta uutta palkintoa. Ensimmäinen voisi olla kulttuurisen kuonan poisräjäyttämispalkinto. Sen aineelliseksi esineeksi sopisi purkillinen jotakin siivouksessa käytettävää kemikaalia, esimerkiksi Kodin Putkimiestä tai Spick & Span -liuosta. Toinen palkinnoista voisi olla keskustelun tuulettamisesta myönnettävä ilmanraikastuspalkinto, jonka pokaalinvastineena voisi toimia esimerkiksi Wunderbaum-tuoksukuusi.

25. marraskuuta 2009

Muurahaisia sukissa


Helsingin Sanomien olotila on muuttunut viime aikoina levottomaksi lehden yrittäessä selitellä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia parhain päin. Enää se ei tunnu onnistuvan, kun tosiasiat täytyy tunnustaa. Toimittaja Tommi Niemisen kirjoittamassa jutussa ”Hakunilalaiset kertovat miten maahanmuuttajalähiö syntyy” ongelmat jo kiemurrellen myönnetään.

Niitä ovat jengikahakat, suomalaisiin kohdistuva väkivalta (johon kantaväestö luonnollisesti vastaa ja saa siten ”rikollisen” statuksen), asuntojen arvonlasku, levottomuus, slummiutuminen, rähjäisyyden lisääntyminen ja niin edelleen. Tutkija Heidi Vilkaman mukaan Ruotsista saadut kokemukset osoittavat, että 20 prosentin osuus maahanmuuttajia taloyhtiöissä ja lähiöissä johtaa kantaväestön kiihtyvään poismuuttoon. Ulkomaalaiset tulevat siis valmiiseen pöytään, ja lähiöt kodeikseen rakentaneet suomalaiset joutuvat väistymään, kun elämä ghetoissa muuttuu rauhattomaksi. Kantaväestö ei pakene paikalta oman vaurastumisensa tai muualla houkuttelevien vetotekijöiden vuoksi vaan nimenomaan pois työntävien syiden takia. Evakkoon lähteminen on suomalaisille vastenmielistä, oikeuksia loukkaavaa ja erittäin kallista.

Helsingin Sanomien argumentaatio on yhä poliittisen korrektiuden kahleissa. Toimittaja esittää repliikkinä ”katkeroituneilta suomalaisilta” naaraamiensa kommenttien välissä, että ”maahanmuuttajia tulee taatusti lisää...”. Ja jatkaa:

”Hakunilassa on helppo unohtaa, että ulkomaalaisten maahanmuutto on pääsääntöisesti hyvä asia. Ilman sitä Suomi ummehtuisi. Kansa vanhenisi, ja työikäisten osuus pienenisi. Monet innovaatiot, yritykset ja palvelut eivät koskaan syntyisi.”

Ja juuri, kun oli todettu kaikki se rikkaus, jonka maahanmuutto todellisuudessa tuo. Apua ongelmiin toimittaja hakeekin sitten kansanedustaja ja kommunisti Jaakko Laaksolta, joka puolestaan lausuu näin:

”Pelkään, että Suomi on toistamassa ne virheet, joita Ruotsi on tehnyt.” Siispä: ”rahaa maahanmuuttajien kielikoulutukseen ja työllistämiseen, ja maahanmuuttajien sijoittaminen tasaisemmin pitkin pääkaupunkiseutua.”

Kun apu on suurin, on hätäkin lähellä. Lisärahan vaatiminen ei ole ratkaisu, vaan kulujen kasvuhan on juuri se ongelma. Hajauttaminen ei puolestaan auta, jos tai kun maahanmuuttajat eivät halua olla tekemisissä suomalaisten ja suomalaiset maahanmuuttajien kanssa. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista rahalla vaan filosofisesti ja tieteellisesti: tunnustamalla, että monikulttuurisuuden ideologia ei toimi – ei myöskään sen käytännön ilmenemismuoto eli maahanmuutto.

Jälkiviisaus on varminta jälkikäteen, mutta koskaan se ei ole niin oikeutettua kuin etukäteen. Itse vaadinkin maahanmuuttomääriä alas heti.

Missä ongelma, siellä myös syyllinen. Jossain on sen puron pää, josta tämäkin järvi täyttyy. Niinpä Helsingin Sanomat valaisee asiaa otsikoimalla, että ”törkyviestit sulkivat ministerin vieraskirjan”.

Jaa-a. Kukahan ministeri mahtaa olla kyseessä? Kappas vain, mämmikouraministeri Astrid Thors. Syyksi sivujen sulkemiseen ilmoitetaan lyhyesti, että ”vieraskirja suljettu toistaiseksi asiattomien viestien vuoksi”, mutta Thors ei vaivaudu kertomaan törkyviestien laatua. Helsingin Sanomat kuitenkin arvaa, että ”netissä on käyty keskustelua muun muassa Ahvenanmaan mahdollisesta irrottautumisesta Suomesta sekä siitä, pitäisikö Kokkolan alue kytkeä hallinnollisesti Vaasan vai Oulun suuntaan”. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä maahanmuutto- ja eurooppaministeriin kohdistetun kritiikin kärkihän on koko ajan ollut nimenomaan suomalaisessa sisä- ja kunnallispolitiikassa...

Realiteettitajua koettelee myös uutinen, jonka mukaan vitivalkoiset ”albiinot elävät kuolemanpelossa Afrikassa”, kun poppamiehet valmistavat valkotukkaisten ja valkoihoisten lasten raajoista ja elimistä taikakaluja (lukekaa itse; tämä oli Lehdessä). Etnis-rodullisten piirteiden perusteella toisistaan poikkeavien ihmisryhmien kyvyttömyys tulla toimeen keskenään näyttää olevan ihmiselle lajityypillinen ja universaali ominaispiirre.

24. marraskuuta 2009

Bonusta ripittäytyville rikollisille


Kokoomuksen varapuheenjohtaja Sampsa Kataja ilmoitti viikonloppuna tukevansa suunnitelmaa, jonka mukaan rikoksen tunnustajille määrättäisiin pienemmät tuomiot. Kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin nikottelee suomalaisten oikeuskäsittelyjen pituudesta, niin kokoomus katsoo, että ongelma voitaisiin ratkaista puristamalla epäillyistä tunnustus, jolloin syyllisyyttä koskeviin käsittelyihin ei kuluisi aikaa.

Tämä johtaisi kuitenkin kaupankäyntiin syyllisyydestä Yhdysvaltain malliin, mikä ei nähdäkseni sovi eurooppalaiseen oikeusfilosofiaan. Tapauksessa, jossa ihminen on syytön, mutta hänet tultaisiin tuomitsemaan joka tapauksessa, hänen kannattaisi tunnustaa syyttömänä, koska siten hän saisi pienennettyä rangaistustaan. Malli ohjaisi siis syylliseksi tekeytymiseen, mikä ei ole oikeudenkäyntien tarkoitus.

Esimerkiksi maahanmuuttokriitikoita ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäiltyjä pidetään aina automaattisesti syyllisinä, ja heille huudetaan karmivia tuomioita. Niinpä heidät tuomitaan aina, ovatpa he tehneet hyvää tai pahaa. Tämän tietäen heille tulisi houkutus tunnustaa kuulustelujen aikana syyllistyneensä ihan mihin vain, jotta he voisivat alentaa rangaistuksiaan. Lopulta he menisivät itkusta kiittäen tunnustamaan vaikka eivät olisi olleet mailla halmeilla rikosta tehtäessä.

Käytäntöä voisi puolustella säästöillä. Mutta samalla logiikalla myös vankeustuomioita voitaisiin lyhentää vain siksi, että vankeusrangaistus tarjoaa tuomitulle majoituksen, ruoan ja täysihoidon valtion puolesta. Tämän välttämiseen uusi malli varmaan myös tähtää: kun tunnustajat eivät pääsisi enää vankilaan nautiskelemaan vaan saisivat pelkkiä sakkoja, monien elämänolot heikentyisivät kireässä asuntotilanteessa.

Tunnustamista suosiva malli saattaisi jopa ohjata rikollisuuteen, kun rikosta tahallisesti suunnitteleva ja sen joka tapauksessa tekevä pääsisi entistä pienemmällä rangaistuksella. Logiikka olisi, että kannattaa rötöstellä, kun poliisiltakin saa bonusta menemällä tunnustamaan jo kuulusteluissa.

Rehellisyys todellakin palkitaan, kunhan on vilpittömästi rikollinen.

23. marraskuuta 2009

Verkossa vai katiskassa?


Ylen uutiset kertoivat, että hallitus haluaa tärkeät tietoliikenneverkot suomalaiseen omistukseen. Näin oikeistohallitus sosialisoi, mutta syy ei taida olla vain se, mikä kerrotaan, eli kansallisen riippumattomuuden ja turvallisuuden varmistaminen.

Muutenhan hallitus haluaisi suomalaiseen omistukseen myös ulkomaille myydyn Digitan, jolle Ylekin joutuu nykyään pulittamaan pitkän pennin jokaisesta TV-ohjelmina lähettämästään bitistä. Jos kyse olisi ainoastaan ulkoisesta turvallisuudesta, valtion kannattaisi pyrkiä energiayhtiöiden ja muiden strategisesti tärkeiden alojen, kuten puunjalostusteollisuuden, omistajaksi eikä sallia yhteispohjoismaisia sähkömarkkinoitakaan, jotka voivat vaarantaa kotimaisten yritysten aseman.

Kyse lieneekin kontrollinhalusta. Hallitus haluaa käsiinsä internetin valvonnan. Kun verkkopalveluja ei voisi ostaa yksityisiltä tahoilta ilman, että langalla on hallituksen tintti, nettiviestintä voitaisiin alistaa valtion valvonnalle. Siksi ei ole ihme, että hanketta valmistellaan liikenne- ja viestintäministeriössä ”salassa” ja virkamiehet ”ovat vaitonaisia”.

Verkonvalvonnalla rakennetaan ihmisille katiskaa. Karkuteillä olevan omaisuuden palauttaminen Suomeen on sinänsä myönteinen asia, kunhan suositaan yksityisomistusta eikä heikennetä yksityisyydensuojaa. Mutta asiaan saattaa olla myös tietoliikenneyhteyksien nykyisillä haltijoilla sanansa sanottavana.

22. marraskuuta 2009

Silja E:n tarina


Kirjoitin Estonia-turman 15-vuotismuistopäivän kolumnissani siitä, kuinka haavoittuvia suuret autolautat ovat karikkoisilla vesillä, enkä siis ole vieläkään onnistunut sulkemaan silmiäni tulevaisuutta enteileviltä aavistuksiltani.

Kohtalo täyttyy suorastaan taiteellisella tavalla, sillä juuri nyt Silja Europa kiertää kehää Ahvenanmaan saaristossa ohjauslaitteet rikkoutuneina. Parodiahorisonttia koettelee myös se, että tänään sattuu olemaan Siljan päivä.

Sinivalkoiset merten kyntäjät ovat laivoista kauneimpia, ja siksi niiden epäkuntoon meno on aina lohdutonta, ellei sitten ole niin, että 50-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävä varustamo on tarjonnut komentosillalla drinkin...

Paikalliset hylkeet varmaan ihmettelisivät, miksi aluksen täytyy kiertää kehää, mutta kun hylkeet ovat legendan mukaan hukkuneita merimiehiä, ne ymmärtänevät, että taas on mennyt jotakin pieleen. Yksi selitys siihen, miksi laiva ei ankkuroidu paikoilleen odottamaan hinaajaa, saattaa olla se, että alus on kaapattu, kuten syksyllä kadonnut venäläinen rahtilaiva Ruotsin vesillä. Mikäli olisimme Venäjällä, joku Astrid Thorsin tapainen ilmaantuisi varmaan pian ilmoittamaan, että ahvenanmaalaisseparatistien terrori-isku on ehdottomasti poissuljettu mahdollisuus!

Kun Helsingin Sanomat lisäksi arvioi tänään, että Timo Soinin EU-vastaisuus olisi pehmentynyt, Silja Europan nykyinen reitti sopii symboloimaan myös tätä asennemuutosta.

Joka tapauksessa aika fiksu tämä Europa-laiva on, kun Hesarin toimittaja kirjoittaa hänestä seuraavasti: ”Alus onnistui pääsemään itse potkureiden avulla ohjaten hieman väljemmille Sottungan länsipuolella, jonne se jäi väylän tuntumaan kiertämään kehää ja yrittää samalla korjata itse vikaa.”

Saman saksalaistelakan tuote on tämä Europa kuin Estoniakin, vaikka tietysti paljon suurempi, aivan kuten Eurooppa muutenkin.

19. marraskuuta 2009

Lehti kiittää itseään


Helsingin Sanomien jutun mukaan ”HS-raati näkee Hesarissa aatetta”, kun 73 prosenttia vastaajista on vastannut ”kyllä” lehden kysymykseen ”Onko Helsingin Sanomissa yhä tilaa aatteellisuudelle?”.

Tästä lehti johtelee selityksen, että se on siis monipuolinen ja sallii erilaisten kantojen esille pääsyn. Todellisuudessa vastaajien mielipiteet tarkoittavat, että Helsingin Sanomat julistaa omaa aatettaan. Tämän jokainen on voinut huomata lehden truuttaamasta maahanmuuton puolustelusta ja eräiden tahojen ajojahdeista.

Myös haastatelluilta saatuja kannanottoja, joissa lehteä pidetään ”liberaalina”, voidaan pitää absurdeina. Ainoa lehteen mahtunut vapaus on ollut vapautta olla samaa mieltä sen keskiluokkaisten ihanteiden kanssa. Ja vastausten luotettavuus sinänsä on kyseenalainen: kukapa HS-raatiin kelpuutettu haukkuisi lehteä, jonka kultapossukerhoon toimitus on lähettänyt kutsun?

Aika sovinnaista on mielipiteiltään Helsingin Sanomien kokoon keräämä suomalaisen älymystön kärki, ainakin mikäli on uskomista niihin mielipiteisiin, joita HS-raati on laukonut seksuaalisuudesta, naistutkimuksesta, kirjallisuudesta ja melkein mistä tahansa.

Pahiten näitä lapsenvahteja rasittaa vihervasemmiston omasta kompostikasasta huokuva normatiivisuus ja banaali mielikuvituksettomuus. On tärkeää olla tosissaan, ja kun on tosissaan, on tärkeä. Katsokaa vaikka raadin aiempia kannanottoja (lista jutun oikeassa laidassa). Lisää analyysia tässä ja kirjani Sensuurin Suomi (2009) päättävässä luvussa.

Aatteellisuus on muuten kreikaksi ideologiaa. Helsingin Sanomat on siis oman raatinsakin mukaan ideologinen julkaisu.

Toisaalta Helsingin Sanomat ei ole lehti ollenkaan, vaan se on ideologia sinänsä. Se on keskiluokan aatteiden ja elämäntavan paimen. Onpa kyse mistä tahansa arkipäivän ilmiöstä, lehti kiirehtii kuin jokin täti Eulaalia julistamaan siitä omat kantansa ja opettamaan, kuinka asiaan pitää suhtautua. Nyt se määritteli myös itsensä. On se seriöösiä.

17. marraskuuta 2009

Mykistävää johdonmukaisuutta


Matti Vanhanen ei tahdo pysyä aurausmerkkien välissä tien puolelta toiselle hoiperrellessaan. Viimeviikkoisessa Aamulehden jutussa nimeltä ”Vanhanen pelkää Ruotsin kaltaista pakolaisryntäystä Suomeen” hän näet lausuu seuraavasti:

”Ei pitäisi julkisesti sanoa, mutta jos meidät löydetään yhtä laajasti kuin muut Pohjoismaat, hakijoita voi olla jopa 20 000.”

Ovat tainneet tulla seuraukset eteen. Lehti referoi pääministeriä lisäksi seuraavasti: ”Vanhanen ei lämpene maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin (r) ehdotukseen kuntien pakottamisesta ottamaan vastaan pakolaisia.”

En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta vielä viime tammikuussa Vanhanen vaati, että ”puheet esimerkiksi hallitsemattomista siirtolaisvirroista on lopetettava”. Ei siis ihme, että tätä tuoreinta kannanottoa ”ei pitäisi julkisesti sanoa”. Kiintoisa on myös muotoilu ”jos meidät löydetään”. Olemmeko nyt piilossa? Kannattaisiko hakeutua Mauserin ja nagaikkan kanssa kellareihin? Pitäisikö suomalaisten itsensä hakea turvapaikkaa?

Vanhasen huoli tulijatulvasta on tietysti sinänsä aiheellinen: ensinnäkin (1) siksi, että seuraaviin vaaleihin ei ole kovin pitkä aika, ja vaalirahoitusskandaali vei kepulta jo kaikkien muiden paitsi huonekaluteollisuuden tuen. Vaalirahoituskohu on huomattu korruptiota tutkivassa Transparency Internationalissakin, jolle tuli kiire korjata puhtoisuuslistaansa ja pudottaa Suomi kärjestä kuudenneksi.

Ja toiseksi (2): hallitus on jo nyt sälyttänyt kunnille säälimättömästi kustannuksia lisäämällä lakisääteisiä tehtäviä ja vähentämällä valtionapuja. Pakolaiskeskusten ajaminen kuntiin tulee kepulaisimmistakin valtuustoista takaisin kuin löyly kuumalta kiukaalta.

Kolmanneksi (3) vertailu Ruotsin tilanteeseen on niin ikään ymmärrettävä. EU-puheenjohtajamaana läntinen naapurimme on ilmeisesti taivutellut Suomen hallitusta ottamaan lisää turvapaikanhakijoita sekä jakamaan Ruotsin itsensä synnyttämää maahanmuutto-ongelmaa ja tulijoiden tulvaa.

Täysin käsittämätön on sen sijaan Vanhasen Aamulehdelle esittämä väite, että ”viisimiljoonaisessa Suomessa pitäisi asua 20 vuoden päästä 7–8 miljoonaa ihmistä, jotta työtä tekevät voisivat elättää vanhukset”. Nimenomaan näin ei ole. Huoltosuhteen ongelmaa ei korjaa väestön määrän lisäys, vaan se, että mahdollisimman suuri osuus väestöstä käy työssä. Laaja maahanmuutto on toistaiseksi vain heikentänyt huoltosuhdetta, sillä maahanmuuttajien keskuudessa työllisyys on kantaväestöä huonompi.

Pelkkä suhteellinen työteliäisyys ei kuitenkaan sekään riitä takaamaan hyvinvointia, vaan ainoastaan se, että työssä tuotetaan arvoja. Koska maassamme ei tuoteta enää juuri mitään materiaalisia eikä henkisiä arvoja vaan lähinnä peritään palvelumaksuja, ei ole mistä jakaa. Niinpä suomalaisilla ei ole – Matti hyvä – muuta vaihtoehtoa, kuin viedä sinut, suuret ikäluokat ja eläkeläiset suoraan keskitysleireille.

16. marraskuuta 2009

Voidaanko ajatuksia lukea?


Lehdet raportoivat jokin aika sitten, että tiede on keksinyt ajatuksia lukevan koneen. Luonnontieteellisen Nature-lehden mukaan kalifornialaisen huippuyliopiston (University of California, Berkeley) tuottama huipputiede on saanut aikaan tietokonemallin, joka kykenee tulkitsemaan koehenkilön katsomat valokuvat 90-prosenttisesti oikein. Toisen koehenkilön kohdalla päästiin yli 70 prosentin tarkkuuteen. Kuvia oli yhteensä 120, ja niitä edelsi 1 750 muun valokuvan sarja, joiden avulla tutkimukseen osallistuneiden kahden koehenkilön aivotoimintaa ensin monitoroitiin.

Mitä tämä merkitsee? Filosofisesti katsoen kokeen merkitys on siinä, että aivojen tuottamia sähkökäyriä ja mahdollisesti myös aivokemiallisia tapahtumia rekisteröimällä oletetaan voitavan päästä ajatusten jäljille. On kuitenkin huomattava, että pelkkä rekisteröiminen ei ole vielä ajatusten lukemista, vaan se edellyttää aina tulkintaa. Niinpä keskeistä on, kuka laatii tulkinnan välineet ja kriteerit ja miten niitä sovelletaan.

Kyseiset tietokonemallit luo tietenkin toinen inhimillinen tajunta, joka tällä tavoin tulkitsee tutkittavaa tajuntaa. Näin ollen kyse ei ole siitä, että tietokone tulkitsisi itsenäisesti mitään tai muodostaisi tajunnan kaltaista linkkiä havaintoja vastaavien aivotilojen ja niiden ”ajatuksina” esitettävien vastineiden välille. Kokeen tuloksista ei siis voida johdella päätelmää, joka puoltaisi näkemystä tekoälyn itsenäisyydestä, tai näkemystä, että tulkintatehtävää suorittava kone olisi itsenäinen tajunta.

Olennainen tältä kannalta on juuri aivotoimintojen ja inhimillisen tajunnan välinen ero, jota professori Lauri Rauhala on painottanut tieteenfilosofiassaan. Valaiseva on esimerkiksi hänen Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2009 julkaisemansa artikkeli ”Kokemuksen häiriöt ja sairauden käsite”. Rauhala toteaa, että aivotapahtumat eivät ole tajunta, eikä inhimillistä tajuntaa voida redusoida (palauttaa) aivokemialliselle tapahtumatasolle tai johdella siitä. Aivokemia ei esimerkiksi tiedosta eikä tajua omaa olemassaoloaan. Vasta tajunta voi tiedostaa, että on olemassa aivokemiaa. Näin ollen ensisijaista on tajunnan olemassaolo. Tajunnan olemassaolo on inhimillinen ominaispiirre, joka erottaa ihmisen ajattelun muista luonnon prosesseista. Filosofioissa siitä on käytetty esimerkiksi ydinihmisyyden nimeä (Sven Krohn), ja lähellä sitä on myös Immanuel Kantin ja Edmund Husserlin käyttämä transsendentaalisen egon käsite. Uskonnoissa ja Platonin filosofiassa puhutaan sielusta.

Käytännössä aivotoimintojen ja tajunnan välinen ero tulee esille vaikkapa median laajasti käsittelemien koulusurmien yhteydessä. Viranomaiset ja media ovat vaatineet, että ampujat pitäisi saattaa hoitoon, ja avuksi huudetaan lääkäreitä. Kuitenkin myös lääkärit toteavat filosofien tavoin, että surmaamisimpulssi ei ole sairaus. Väkivaltaan turvautuvat usein täysin terveet ihmiset ja vieläpä harkitusti sekä institutionalisoidusti, kuten armeijassa. Satunnaisen väkivallan takana onkin usein maailmankuvan tajunnallinen häiriö. Väkivaltaan turvautumista ei voida johdella pelkästä aivokemiasta, vaan syyt ovat nimenomaan tajunnan hämärtymisessä ja siihen liittyvässä ihmisen koko maailmasuhteen häiriytymisessä. Niinpä pelkkä lääketieteellinen aivojen aktivoiminen tai pillereillä puuduttaminen ovat täysin vääriä ratkaisuja ongelmiin. Ongelmat ovat tajunnallisella ja mahdollisesti sosiaalisella, eivät aivokemiallisella, tasolla. Tämä esimerkki valaissee aivoprosessien ja tajunnan välistä olemuseroa riittävästi.

Mitä merkitystä ”koneellisella ajatusten lukemisella” sitten on, mikäli kalifornialaisten tutkijoiden malli saataisiin toimimaan? Keksinnöstä raportoinut Nature-lehti näkee tärkeimmät mahdollisuudet konkreettisissa sovelluksissa: esimerkiksi neuroproteeseja eli kehon keinojäseniä voitaisiin hallita aivoilla. Mutta avainsaavutukseksi mainitaan, että tutkijat ovat saaneet kehitetyksi mallin minkä tahansa kuvan tulkitsemiseksi. Tämä merkitsisi, että tien päässä häämöttäisi esimerkiksi unien toisintaminen kuvineen sekä ajatusten lukeminen.

Aiheesta Suomessa raportoinut It-viikko antaa mielikuvituksensa laukata niin pitkälle, että se näkee ongelmana jo ajatustenlukuun liittyvät yksityisyydensuoja- ja tietoturvakysymyksetkin. Näissä immanenteissa näkökohdissa ei ole kuitenkaan asian ydin. Keskeistä on, että tiedemiehet eivät kykene edelleenkään uudelleentuottamaan kuvia ihmistajunnasta. Jos aivoprosessien ja tajunnan välinen ero on niin peruuttamaton kuin esimerkiksi Rauhala näkee, se ei ole koskaan mahdollista. Parhaatkin koneet pystyvät tätä nykyä lukemaan eli jäljentämään kuvaruudulle sen tapaisia asioita, kuten ihmisen näkö- ja kuulohavaintoja, eli yksinkertaisia aistimuksia. Aistihavaintojen aivotoiminnallisista vastineista voidaan siis anturien avulla johdella tietokoneohjelman kautta kuvia, jotka näyttöruudulle päätyneinä osoittavat, mitä havaitsijana toimiva koehenkilö suurin piirtein näkee tai kuulee.

Mutta koneet eivät pysty raportoimaan vähääkään abstraktimmista ajatuksista, kuten koehenkilön ajattelemasta oikeudenmukaisuuden käsitteestä tai numerosarjasta. Miten voitaisiin mallintaa esimerkiksi oikeudenmukaisuutta koskeva ajatus? Tuomarinvaaka tai nuija tuskin sopisivat sen vastineiksi, sillä kyseessä olisivat vain yhteiskunnallisen sopimuksen varaiset symbolit, joilla ei ole paljoakaan tekemistä todellisen oikeudenmukaisuuden kanssa myöskään käytännön elämässä. Joku saattaisi tuottaa oikeudenmukaisuutta ajatellessaan mielikuvan pankkiryöstöstä, toinen kuvan hurmahenkisestä uhrautumisesta sotarintamalla, ja kolmannen ajatuksissa välkkyisivät sosialismin punaiset sukkapuikot. Mikään yksiselitteinen mallinnus tuskin olisi mahdollinen. Myös tämä tukee näkemystä, että aivokemiallinen ja tajunnallinen tapahtumataso ovat itsenäisiä, eivätkä mielipidepoliisit pääse ainakaan toistaiseksi lukemaan ajatuksiamme.

Kalifornialaisten tieteenharjoittajien tuottaman aivotutkimuksen saavutukset voivat parhaimmillaan helpottaa ihmisten elämää jonkinlaisten apuvälineiden muotoon saatettuina. Mutta ne eivät valaise lainkaan sitä, millaisia inhimillinen ajattelu ja sen toteutumisyhteys eli tajunta ovat ominaisluonteiltaan. Sitä voidaan pohtia lähinnä filosofian piirissä.

Harmillista on, että tämänkaltaiseen teknisluonteiseen ihmistutkimukseen kaadetaan suunnattomasti rahaa. Tämä puolestaan on pois sen tyyppisestä tutkimuksesta, joka voisi johdattaa myös yhteiskunnan viranomaistahoja, poliitikkoja ja muita vaikutusvaltaisia toimijoita oivaltamaan, mistä kenkä terveyden ja sairauden kysymyksissä sekä niin sanotun häiriökäyttäytymisen tapauksissa puristaa. Kyse ei ole useimmiten fysiikasta eikä kemiasta vaan ihmistajunnan vääristymisestä, jonka takana ovat kieroutuneet valtasuhteet, yhteiskunnallista kurjuutta, köyhyyttä ja arvojen himmentymistä. Niihin taas eivät pure psykofarmasia eivätkä muut lääkkeet vaan järkevät filosofiset ja poliittiset ratkaisut.

13. marraskuuta 2009

Tieteen rappio ja filosofian tuho


Suomen Akatemia julkaisi tämän viikon alussa selvityksen nimeltä Suomen tieteen tila ja taso 2009 (pdf-tiivistelmä tässä), jossa kerrotaan, millaista ylistetty suomalainen yliopistotiede nykypäivänä on. Raportti perustuu kansainväliseen arviointiin, ja sen tekoon osallisui nelisensataa tiedeyhteisön jäsentä.

Tutkimuksen tulos on noloa luettavaa narsistisessa hybriksessä piehtaroivalle yliopistotieteelle. Sen mukaan Suomessa on EU-maista eniten tohtoreita väestöön verrattuna, mutta tieteen laatu on Pohjoismaiden huonoin ja huonoimmasta päästä myös koko Euroopan kontekstissa nähtynä.

Tämä ei ollut minulle yllätys. Kirjasin suomalaisen tieteen viat jo verkkokirjaani Contra Academia muutama vuosi sitten, ja nykyisin nuo samat asiasisällöt voi lukea esimerkiksi teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Yliopistot puolustautuvat kliseemäisin argumentein. Yksi valittaa, että opettajia on liian vähän, ja toinen puolestaan voivottelee, ettei välineisiin ei ole rahaa.

Nämä ovat kuitenkin pelkkiä immanentteja selityksiä, ja ongelma on koko yliopistolaitoksen epä-älyllistymisessä. Se puolestaan on vallitsevan tiedepolitiikan, poliittisen korrektiuden tavoittelun ja akateemisen sensuurin syytä.

Määriin tuijottaminen kiteytyy tohtoreiden liikatuotannossa. Ennen kuin nykyinen spaniel-like-education-tyyppinen tohtoreiden tuottaminen käynnistettiin, lupaa olisi pitänyt kysyä kaikilta niiltä tieteenharjoittajilta, jotka jo olivat tohtoreita, jotta opinnäytteiden arvoa ei olisi devalvoitu, niin kuin sittemmin tehtiin.

Nykyään monet tiedekunnat (esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen) eivät kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein, ettei paljastuisi, kuinka huono taso on. Tohtoreita on tämän vuosituhannen alusta lähtien leivottu aivan liikaa. Suurimmalla osalla väittelijöistä ei vaikuta olevan sen enempää tieteellistä asennetta kuin kykyä kirjoittaa virheettömiä lauseitakaan. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, vuoden 2000 jälkeen väitelleistä tohtoreista tuli tasoltaan lisensiaatteja. Väitöskirjoista puolestaan tehtiin niin sanottuja eurooppalaisia väitöskirjoja, jotka vastaavat entisiä pohjoismaisia lisensiaatintutkielmia.

Tätä nykyä esimerkiksi lääketieteellisissä tiedekunnissa tohtorinkoulutusohjelmiin valitaan kandidaatintutkintoa suorittamattomia - ilman, että opiskelijalla olisi minkäänlaisia näyttöjä tieteellisestä toiminnasta. Väitöskirjoja väännetään aiheista, joihin ei liity mitään tutkimuksellista mielenkiintoa: esimerkiksi nypläyskerhojen sosiaalisista suhteista tai auton moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Esimerkiksi itse voin tältä istumalta väitellä tohtoriksi viimeksi mainitusta: ”Jos auton moottoriöljyt vaihdetaan usein mutta ei liian usein vaan sopivasti, voidaan vähentää öljynkulutusta, tuotetaan vähemmän jäteöljyä ja lisätään moottorin kestävyyttä, ja jos koko prosessi suoritetaan oikein, parannetaan – mikä tärkeintä – samalla turvallisuutta ja käyttömukavuutta. Lopulta tästä kaikesta on hyötyä, ja se lisää tehokkuutta.” Kun tuotos koristellaan vielä muutamalla välttämättömällä muotisanalla, kuten ”globalisaatio” ja ”ilmastonmuutos” sekä huonoa suomea edustavalla ilmaisulla ”omaehtoinen”, ”epäkohta” ja ”eittämättä”, luodaan uskottava tieteellisyyden vaikutelma, eikä joukosta puutukaan enää kuin infantiili ”hiilijalanjälki”. Kun kaikki tasalaatuiset, defensiiviset ja sinänsä merkityksettömät aineelliset näkökohdat on otettu huomioon, minulla on kädessäni tusinatohtorin paperit, joissa sanotaan, että olen onnistuneesti väitellyt moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Myös akatemian julkaisemaa Suomen tieteen tila ja taso 2009 -selvitystä voidaan arvostella tietystä voiteluaineen kierrätyksestä. Siinä tieteellisyyden kriteerinä on pidetty itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti muun muassa ”kansainvälisyyttä”, ja laatua on arvioitu määrällisin mittarein, esimerkiksi laskemalla suomalaisten saamaa huomiota tietyissä kansainvälisissä lehdissä. Tällaiset arviointiperusteet ovat absurdeja. Kansainvälisyys ei ole itseisarvo eikä tieteen arvo. Miksi tiede tulisi paremmaksi vain sillä perustella, että tutkimuksen kirjoittaja on matkustellut ulkomailla, pärpättänyt kansainvälisissä seminaareissa ja verkostoinut eli hankkiutunut ideologisiin ja sosiaalisiin kytköksiin?

Kun kotimainen julkaisutoiminta kielletään ja vain englanniksi printattu otetaan huomioon pätevyyden arvioinneissa, tämä vie pohjan filosofian piirissä harjoitettavalta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Meille tärkeät kysymykset eivät paina kansainvälisissä kehissä tarpeeksi tullakseen huomioiduiksi, mutta se ei suikaan merkitse, ettei kyseisillä asioilla olisi arvoa Suomessa. Mitä pahaa on siinä, että tutkijan suhde kieleen on herkkä, ja hän kirjoittaa vain kotikielellään: päästämättä käsistään sellaisia lesekakkuja kuin kansainväliset reuhaajat, jotka suu vaahdossa huutavat, että englanniksi julkaisemalla pätevöityy ja saa meriittiä?

Minä en ole huolissani suomalaisen tieteen tasosta. Olen raivoissani siitä epä-älyllisyyden aallosta, joka on pyyhkäissyt ylitse koko yliopistomaailman.

Filosofia, tiede ja tutkimus eivät tunnu kytkeytyvän mihinkään, koska älyllisiä majakoita ja suunnannäyttäjiä ei ole. Filosofian laitoksen johtajana toimii joku demaripuolueen ohjelmatoimikunnan jäsen (kuten juuri nyt on laita), ja niin sanotut toisinajattelijat savustetaan virkojen piiristä häikäilemättömästi pois.

Tästä johtuen yliopistoissa ei ole päteviä filosofeja, jotka ymmärtäisivät, missä nykyajan Euroopassa mennään. Puuttuu visio, suunta ja käsitys siitä, mikä on tutkimisen arvoista. Niiden tilalla on monikulttuurisuuden, feminismin ja suvaitsevuuden hokemista. Se on kieltämättä mukavaa, mutta onko tämä, kyyhkyläiseni, sellaista kristallinkirkasta ja älyllisyydellään loistavaa tiedettä, joka paljastaisi poliittisia valheita? – Ei tietenkään. Sen sijaan tiede ja filosofia on kytketty yleiseurooppalaisten poliittisten tendenssien ajamiseen, mikä näkyy Suomen Akatemian omista päätöksistä: tukea saa, jos on kuuliainen ohjelmille, joiden tulokset on etukäteen päätetty.

9. marraskuuta 2009

Muurista ja diktatuurista


Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Viime lokakuun 7. päivänä puolestaan täyttyi kuusikymmentä vuotta DDR:n perustamisesta, joten kommunistinen valtiodiktatuuri ehti seistä tolpillaan neljänkymmenen vuoden ajan. Idän ja lännen rautaesirippu halkoi Saksan kansaa vuodesta 1961 vuoteen 1989, yhteensä 28 vuotta.

Nykyisin muurista ovat jäljellä vain suojelukohteina säilytetyt rippeet, ikävät muistot ja Yleisradionkin TV-kanavien ahkerasti esittämät ”ryssän rokumentit”. Siinä, että ykkönen, kakkonen, Teema ja FST tuovat ruutuun noita sosialismin ajasta kertovia dokumenttiohjelmia, on selittelyn maku. Esimerkiksi Teema on suoltanut huomattavan paljon Kuuban reaalisosialismia ikävöiviä nostalgiaohjelmia ja Francon ajan Espanjasta kertovia kauhisteluja. Nyt, kun on aika itkeä Berliinin muurin kaatumista, Ylen toimitukset valaisevat kansaa ymmärtäväisillä ohjelmilla, joissa selitetään, miksi muurin rakentaminen oli DDR:lle niin välttämätöntä: näin ehkäistiin muun muassa maastapakoa ja työvoimapulaa...

Eilen esitetyn Berliinin muuri -dokumentin loppupuolella risupartainen historioitsija muistutti, että muuri oli Itä-Saksalle taloudellinen välttämättömyys, jonka turvin maa saattoi kokeilla yhteiskuntajärjestelmänsä toimivuutta ja jota ilman se olisi romahtanut. Mikä katastrofi vapaalle maailmalle! Yli kahdensadan (viimeisimpien tietojen mukaan 239) ihmisen murhaamista ja lähes yhtä monen haavoittamista niin sanotulle kuolemankaistaleelle tuskin voidaan oikeuttaa DDR:n johdon pyrkimyksellä sellaiseen yhteiskuntajärjestelmään, joka oli kaikkea muuta kuin demokraattinen: totalitaristinen ja ihmisoikeuksien vastainen. Sosialismia ja kommunismia voidaan pitää historian pahimpina rikoksina ihmiskuntaa kohtaan. Ne kielsivät ihmisyyden olemuksen sen alkujuurista lähtien kieltäessään transsendentaalisen egon sekä ihmisten oikeuden itsemääräämiseen, yksityisomistukseen, yksilöllisyyteen ja vapauteen.

Kun yhteiskuntajärjestelmä oli niin mätä, että sitä pakeni henkensä uhalla 5 000 muurin ylittänyttä, alittanutta tai muutoin pakotoimissaan onnistunutta, ei koko järjestelmän ylläpidossa ollut tietenkään mitään järkeä. Itäsaksalaisia sotilaita pakotettiin ampumaan omia maanmiehiään. Sosialistit muuttivat koko itäisen miehitysvyöhykkeen keskitysleiriksi. Pakoa yrittäneiltä 75 000:ltä oikeuden eteen raahatulta riistettiin heidän kansalaisluottamuksensa kymmenen kertaa pidemmäksi ajaksi kuin kapitalismin uhreilta viedään heidän luottokelpoisuutensa. Paenneiden sukulaiset toimitettiin epäluotettaviksi leimattuina vankilohin. Erich Honecker allekirjoitti henkilökohtaiset kiitokset ja myönsi mitalin jokaiselle rajavartijalle, jonka onnistui ampua pakoa yrittäneitä rajavyöhykkeellä. Kun eräs pakolainen ampui itsepuolustuksekseen rajavartijan pois loikatessaan, järjestelmä leipoi konepistoolinsa viereen kuolleesta sotilaspoliisista kansallissankarin. Nämä olivat kommunismin kasvot.

Rikosten tunnustajat

Sosialismilla ja kommunismilla ei ole käytännössä paljoa eroa. DDR:n ensimmäinen valtionpäämies Walter Ulbricht oli alun perin sosiaalidemokraatti. Suomessa DDR:n tunnustamiskomiteaan (Das finnische Komitee zur Anerkennung der DDR) kuului paljon sosiaalidemokraatteja, muiden muassa Ilkka-Christian Björklund ja Tarja Halonen, jonka toiminta on ollut viimeisimpien tietojen mukaan luultua aktiivisempaa.

Ajatus uuden yhdistyksen perustamisesta DDR:n tunnustamiseksi kirjattiin Suomi-DDR-seuran kokouksessa 18. lokakuuta 1969 eli aikana, jolloin DDR:n valtiojohto oli jo murhauttanut useita kansalaisia itäisen ja läntisen Saksan rajalle. Kukaan Suomessa ei voinut olla näistä rikoksista tietämätön. Ei ihme, että Suomea pidettiin Itä-Saksassa lännen heikoimpana lenkkinä, jolta DDR:n lähetystö päätyi kerjäämään poliittista tunnustusta. Kun Suomi tähän lopulta suostui joulukuussa 1972 ja diplomaattisuhteet molempiin Saksoihin solmittiin heti seuraavan vuoden alussa, itäsaksalaisten kiinnostus Suomea kohtaan luonnollisesti lakkasi, ja DDR:n tunnustamiskomitea lopetettiin.

Todellisuudessa Itä-Saksan tunnustamiskomitea oli turha jo siksi, että DDR ei ollut ensinkään valtio vaan tuhansia kilometriä piikkilankaa. Kun piikkilanka kerättiin pois, valtiota ei ollut.

Tavallaan DDR:n tunnustamiskomitea on voimissaan yhä. Sen entisiä aktivisteja on suomalaisen yhteiskunnan korkeimmilla johtopaikoilla ja huomattavissa viroissa. Kommunismi, sosialismi ja henkinen ”Berliinin muuri” ovat edelleen kumoamatta Suomen yliopistolaitoksessa, jonka viroissa istuu aktiivisia kommunisteja ja sosialisteja, juuri heidän kaltaisiaan, jotka vuoden 1989 jälkeen potkaistiin kauniissa kaarissa viroistaan irti esimerkiksi Itä-Berliinin Humboldt-yliopistosta.

Jokainen, joka kuului DDR:n tunnustamiskomiteaan Suomessa, antoi kannatuksensa Erich Honeckerin surmanluodeille. Niinpä asian oikeuskäsittelyidenkin pitäisi ulottua Suomeen asti. Honecker tosin onnistui välttelemään oikeutta pitkään. Kun vuoden 1989 kansannousu oli johtanut Honeckerin eroon 18. lokakuuta, hän vietti aikaansa neuvostojoukkojen sairaalassa Berliinin lähellä ennen vetäytymistään Moskovaan. Neuvostoliiton romahdettua Honecker palautettiin 1992 Saksaan, ja hänet tuotiin oikeuteen 1993, mutta heikkoon terveydentilaansa vedoten hän pystyi välttämään hänelle luetut syytteet 192 ihmisen murhauttamisesta Berliinin muurilla. Viimein hän pakeni monillekin saksalaisille johtajille tyypillisellä tavalla Etelä-Amerikkaan, Chileen, jossa hän vietti viimeisen elinvuotensa aidon viidakkonatsin tapaan ja kuoli maksasyöpään 29. toukokuuta 1994.

Vapaus vaara vasureille

Monet Honeckeria kannustaneet suomalaiset tuntuvat olevan vielä vahvasti tässä maailmassa kiinni. Niinpä vähintä, millä yhteiskuntamme voisi hyvittää viattomille itäsaksalaisille aiheutettuja kärsimyksiä, olisi se, että DDR:n tunnustamiskomiteaan kuuluneet johtohahmot sanottaisiin julkisista viroistaan irti. Kaikki.

Hullunkurista on, että samat tyypit, jotka aikoinaan pönkittivät vapaata muuttoliikettä estävää Berliinin muuria, vaativat nyt ihmisten hallitsematonta maahanmuuttoa. Poliittinen vihervasemmisto ei ole koskaan osannut tehdä muita kuin järjettömiä päätöksiä, ja sen vuoksi demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Kommunismi ja sosialismi epäonnistuivat, koska ne olivat keksintöjä. Sen sijaan vapaus ei ole poliittinen keksintö, vaan se on happi, jota ilman ihminen ei voi elää. Liberalismi perustuu ihmisten spontaaniin aloitteellisuuteen.

Sitä kuvaa myös tapa, jolla Berliinin muuri murrettiin. Erich Honeckerin erottua toimestaan uusi hallitus oli päättänyt lievittää ankaria matkustusrajoituksia edes ”hieman” ihmisten tyynnyttelemiseksi. Televisiolähetyksessä ilmoitettiin kuitenkin erehdyksessä, että kaikki rajoitukset olisi poistettu. Kymmenet tuhannet ihmiset ryntäsivät tällöin muurille, eivätkä hämmästyneet rajavartijat tienneet, mitä tehdä hurmioituneille ihmismassoille, jotka vaativat pääsyä muurin toiselle puolelle. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten joukkomurha, rajavartijoiden oli annettava periksi ja päästettävä kansanjoukot läpi.

Poliittiset vääryydet kumotaan yleensä lopulta, mutta useimmiten korjaus tapahtuu liian myöhään, toisin sanoen vasta sitten, kun miljoonien ihmisten elämä on pilattu ja sukupolvittain ihmisiä on kaatunut turhan tähden hautaan. Vaikka myös kommunismi ja sosialismi onnistuttiin lopulta nujertamaan, syylliset pääsivät kuin koira veräjästä järjestelmän luontaisedut nautittuaan, aivan niin kuin koko ajan käy yliopistomaailmassakin.

Muurien pystyttäminen sinänsä on mielenkiintoinen poliittinen ilmiö. Niitä nousee kaikkialle, missä ihmisten ikävä toisen luo ei ole suurempi kuin halu tuntea ”kauimmaisenrakkautta” ja pitää lähimmäiset loitolla. Betonista valmistettu konkreettinen muuri on usein jonkin syvemmän ideologisen kuilun manifestaatio. Siinä aineellistuu voimakas poliittinen mielipide-ero, suojelun pyrkimys tai etninen erilaisuus. Tunnettuja esimerkkejä tarjoavat Kiinan muuri ja Israelin valtion Jerusalemiin rakennuttama kahdeksan metriä korkea turvamuuri. Osa muureista pitää vihollisen loitolla, osa estää omia pakenemasta. Tavallaan on ymmärrettävää, miksi graffiteilla koristeltu installaatio alkoi näyttää joidenkin Länsi-Berliinin puolelta asiaa katselleiden mielestä paikkaansa puoltavalta ja jopa ”kauniilta”.

3. marraskuuta 2009

Monikulttuurinen Lista


Länsimaiden musiikkikulttuuria valitetaan usein yksipuoliseksi ja jytäpainotteiseksi. Esimerkiksi radioiden ja musiikkitelevisioiden soittolistat ovat puhtaasti angloamerikkalaisia omassa kaupallisuudessaan. Vaihtoehdoksi ja vastapainoksi on hyvä luoda näköaloja etniseltä alkuperältään vaihtoehtoiseen, niin sanottuun maailmanmusiikkiin.

Olen koonnut tähän listan länsimaisen kulttuurin ulkopuolisista musiikkivideosuosikeistani. Joukossa on jopa muutamia hittejä. Ja mikä parasta, videoiden avulla voi opetella vaikka kurdin kieltä! Kuvatallenteissa on myös suomenkieliset tekstitykset kuulovammaisia varten.

Etnisen musiikin menestyksen aloitti syyrialaisen kurdin, Mihemmedin, hieno biisi Niilin hanhet, josta tuli suomalaisten suursuosikki rikkoessaan miljoonan katsojan rajan YouTubessa. Kunnia asiasta kuuluu osaksi artistin suomalaiselle promoottorille, nimimerkki TheKassitukselle, joka taitavana kotouttajana laati videoteokseen suomenkieliset tekstitykset.

Mihemmed tunnetaan kotimaassaan häälaulujen tulkitsijana, eikä hän ole jäänyt yhden hitin ihmeeksi Suomessakaan, jossa menestystä jatkoi pohjoista ulottuvuutta puhutteleva Eskimolaulu.

Laitan Mihemmediltä vielä pari tulevaisuuden hittiä: teemoiltaan rennomman ja vapautuneemman Mursuvaaran sekä raidan nimeltä Lakana, josta voi aistia yhteiskunnallista sanomaa. Sanat puhuttelevat suomalaisten herkimpiä tuntoja alusta alkaen.

Kuten monet jo tietävätkin, olen väläyttänyt silloin tällöin gay-korttia kirjoituksissani. En tee poikkeusta nytkään. Eräs suosikeistani on Terojen koettelemus, joka miellyttää minua paitsi esiintyjien vahvalla eläytymisellä myös erinomaisella kameratyöllä. Road movie -tyylisestä videosta kannattaa panna merkille hienot panoraamakuvat Jeepin pomppiessa horisonttiin. – Aitoa iloa, jota kohtaan on helppo tuntea myötäiloa! Samaan genreen kuuluu Japanin Kirkana tunnetun Kein Lollin vei.

Kei on antanut kaikkensa biisissään Ghetto man, joka kertoo vähemmistökansalaisen rooliin sopeutumisen vaikeudesta. Myös poliittisen eliitin kaksinaismoralismia peilaava Ne mustaa kenkii tuntuu tulevan sisältä, aivan samoin kuin teemaa jatkava Kenkiin.

Japanilainen Kei on onnistunut orientaalisen ääniperinteen haastavuudesta huolimatta ylittämään kulttuurimuureja löytäessään kosketuskohtia idän ja lännen välille formulamaailmasta. Ajankohtaisessa biisissään Kimil' on Corolla Kei pyrkii hyödyntämään huhuja, joiden mukaan Ferrarilta potkut saanut Räikkönen olisi päätymässä ensi kaudeksi Toyotalle.

Keillä on onkin esittäjänä ja biisintekijänä poikkeuksellisen rikas ajatusmaailma, jonka alitajuisesta symboliikasta hän etsii aiheet lauluihinsa. Eräs väkevimmistä on meidänkin poliittisissa ympyröissämme sivuttu raiskausteema, jonka kipeää aihepiiriä Kei käsittelee estottomasti laulussaan Just a Raper.

Naisnäkökulman saamiseksi laitan tähän väliin viikon nousijan, Haifa Wahbyn househitin Kullimuna, jossa on aineksia vaikka klubiklassikoksi. Sanoitukseltaan suorasukainen teos on suosittu myös nuorison keskuudessa, ja menestystä on edistänyt Parental Advisory -leima. Löylyä tupaan lisää lähiulkomailta tulevan J.M.K.E:n Panemme punkkii.

Viikon hitaaksi voin suositella Muhammedin biisiä Kuivasieniä, joka parantanee ruvet penseimmän, nihkeimmän ja ynseimmänkin kuulijan korvista.

Kun Kuivasieniä on tullut kuunnelluksi, laittaisin soimaan biisin Sedän meriretki, joka vie matkalle Arabian samettiselle merelle. Samaan sarjaan kuuluu vielä Muhammedin Hajusavua.

Fiilistelyillan voi päättää artistin nimeltä Poski esittämään lauluun Tartu käteen.

2. marraskuuta 2009

Anonyymit mammonaholistit


Talous on yhteinen asia, sillä se perustuu vuorovaikutukseen ja riippuu yhteisesti sovituista säännöistä. Myös raha on yhteistä, sillä siinä on keskuspankin nimi.

Siksi ihmisten tulot ja menot kiinnostavat – ja se, paljonko valtio niitä rokottaa. Ei tässä maailmassa juuri kukaan ansionsa mukaan saa, ei rahaa eikä rangaistuksia. Myös työn ja ansion kausaalisuhde on lyöty poikki, ja rikastuminen on onnenpyörän pyörähdystä. Niinpä ketään ei voi liioin syyttää eikä kiittää menestymisestään eikä menestymättömyydestään.

Tänään noin 90 prosenttia suomalaisista on poliittisesti vihreitä - kateudesta. Päivän lehtien julkaisemat verotiedot paljastavat, että yli miljoonan tienaavat maksavat veroja noin 30 prosenttia. Tuossa tuloluokassa liikutaan poikkeuksetta pääomatulojen piirissä. Valtavia ovat omistukset, kun juuri niistä lohkeavat ne muhkeimmat tulot.

Äveriäimpienkin johtajien palkkatulot päättyvät noin miljoonaan euroon, josta he pulittavat veroina noin 50 prosenttia. Keskituloinen työläinen maksaa 40 prosenttia.

Erikoisasemassa ovat ne yrittäjät, jotka nostavat tulonsa pörssin ulkopuolisista firmoistaan osinkoina. Osinkotulot ovat tietyin ehdoin verovapaita 90 000 euroon asti, eli yrittäjänaapurisi saattaa maksaa veroja 0 prosenttia, eivätkä hänen tulonsa näy verokalentereissa lainkaan! Ilmeisesti poliitikot kuuluvat tähän ryhmään, sillä muutosta asiaan ei vaadi heistä kukaan.

Miltähän muuten tuntuu olla anonyymi miljonääri? Tuhannen tulokärjessä ei ole ketään henkilönä kiinnostavaa tyyppiä, ei ketään, jolla olisi persoonaa. Lehdetkin saavat selittää, keitä he ovat ja mitä ovat tehneet rahansa hankkiakseen.

Taitavat olla patjoille ruokittavia. En kehtaisi. Mihin nämä avuttomat tarvitsevat noin paljon rahaa? Eivätkö he muuten tule toimeen?