2. heinäkuuta 2010

Kansandemokratiajohtajista


Viranomaiset antavat päätöksensä yleensä kesän kynnyksellä ja jäävät sen jälkeen lomille. Niin he tekevät, jotta lomakansa ja julkinen sana eivät kiinnostuisi viranomaisten harjoittamasta mielivallasta. Samalla viranomaiset toivovat, että kansalaisten kesä menisi pilalle viranomaisten itsensä ottaessa aurinkoa. Jos viranomainen ei jostakin syystä pääse lomalle, hän voi kuitenkin lohduttautua sillä, että hallintopäätöksillä kolhitut kansalaiset joutuvat viettämään kesänsä samassa tervassa kuin viranomaiset itsekin – tosin sillä erotuksella, että viranomaisille maksetaan tuosta touhusta palkkaa toisin kuin kansalaisille.

En lakkaa onnittelemasta Suomen kansaa hyvästä herraonnestaan, toisin sanoen siitä, että se sai uudeksi vähemmistövaltuutetuksi Eva Biaudet’n. Iloitsen myös niiden vähemmistöjen puolesta, joiden tasa-arvo paranee nyt koko rahan edestä, Eva Biaudet’n sopimuspalkan verran. Siitä vain kaikki vähemmistökommunistit, vähemmistösosialistit sekä kansalliset ja seksuaalivähemmistöt valituksia tekemään. – Kyllä auttaa.

J. K. Paasikivi sanoi kerran, että eniten hän pelkää sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa aktiivisia ja tyhmiä. Kamppaillessaan vähemmistövaltuutetun virasta Eva Biaudet valjasti lapsiarvot keppihevoseksi oikeuttaakseen löyhää ja välinpitämätöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Helsingin Sanomien haastattelussa hän lausui muun muassa näin: ”On punnittava, halutaanko ajaa lapsen etua vai keskittyä siihen, että saadaan vähennettyä tulijoiden lukumäärää.”

Biaudet’n mukaan maahanmuuttajien määrää pitäisi lisätä, jotta voitaisiin ajaa (oletettua) lasten etua. Tämä on eräänlaista kiristystä, jossa lapsia hyväksikäytetään välineinä, kun koetetaan puolustella tulijoiden tulvaa sekä siirtää kehitysmaiden väestöpoliittisista virheistä johtuvia ongelmia meidän maksettavaksemme.

Hakiessani myös itse vähemmistövaltuutetun virkaa kirjoitin omasta puolestani niin, että ”tässä suhteessa on päätettävä, valitsemmeko naisten ja lasten edun ajamisen vaiko muslimiyhteisön linnoittautumisen omaksi saarekkeekseen, jonka sisällä myös despotia on mahdollista.”

Kyse on edelleenkin siitä, miten ihmiset pärjäävät absurdien uskonnollisten järjestelmien sisällä, eikä viranomaisten pitäisi pyrkiä lavastamaan vähemmistöjen ja alkuperäisväestön välille sellaisia konflikteja, joita niiden välillä ei alkuunkaan ole. Ne ovatkin yleensä ajattelemattoman maahanmuuttopolitiikan ja viranomaisten itsensä syytä. Kuitenkin vain Eva Biaudet esitti kansliapäällikkö Ritva Viljasen mukaan muista erottuvat ”selkät linjaukset”.

Eva Biaudet ei ole edeltäjiään parempi eikä pahempi. Hänessä on sisällä samaa softaa kuin Mikko Puumalaisessa ja Johanna Suurpäässä. He kaikki ovat halunneet avata maahanmuuton keulaportit, ja heidän asennoitumisensa muslimikulttuurin sisäiseen väkivaltaisuuteen ja repressiivisyyteen on ollut tyrmistyttävää omassa naiiviudessaan.

Mikäli Biaudet olisi laiska, hän olisi kenties edeltäjiään vaarattomampi – ainakin niitä urheita suomalaisia kohtaan, jotka vielä koettavat pelastaa tämän maan talous- ja sosiaalirakenteen, syntyperäisten suomalaisten työpoliittisen aseman ja koko hyvinvointiyhteiskuntamme maahanmuuton tuottamilta ongelmilta. Mutta Biaudet on valitettavasti laiska vain älyllisesti. Muutoin hän on ahkera, juuri sellainen kuin J. K. Paasikivi pelkäsi.

Paradoksien partaalla

Ministeri Jyri Häkämies iloitsi noin vuosi sitten, että kokoomus sai estetyksi seitsemän kovapalkkaisen johtajanviran perustamisen valtionhallintoon. Virkoja oli tarkoitus perustaa lähinnä vihreiden ja Rkp:n vaatimuksesta. Niiden täyteaineena oli tarkoitus käyttää suojatyöpaikkaa vailla olevien vihreiden ja rkp:läisten lisäksi myös eräitä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistoliittolaisia, joista arveltiin virassa toimiessaan koituvan vähemmän haittaa poliittiselle oikeistolle kuin vapaalla jalalla kulkiessaan.

Yhden kovapalkkaisen viran karsiminen säästää valtion palkkausmenoja yli 200 000 euroa vuodessa, mutta kerrannaisvaikutukset ovat sitäkin suuremmat, sillä virassa toimiessaan jokin uusi tasa-arvovirkamies voi aiheuttaa tuhatkertaiset kustannukset valtiontaloudelle!

Muutama uusi virka valitettavasti meni poliittisen kaupankäynnin vuoksi läpi. Eräs niistä on oikeusministeriöön sijoitettu demokratiajohtajan virka. Jo itse nimi on sairas paradoksi. Demokratialla ja johdetulla demokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla. Niinpä uusi demokratiajohtaja, Demla-juristi Johanna Suurpää, on ainakin minun mielestäni demokratian irvokas pilakuva.

Johanna Suurpää on huhkinut koko ikänsä maahanmuuton edistämiseksi. Hän oli avosylin ottamassa vastaan jo Suomen ensimmäisiä somalipakolaisia 1990-luvun alussa. Siitä pitäen hän ja hänen hengenheimolaisensa ovat nakutelleet pikku leluvasaroillaan maamme väestöllistä rakennetta palasiksi ja pitäneet etnisten konfliktien aikaansaamista eräänlaisena elämäntehtävänään. Toisella tavalla sanottuna he ovat halunneet kyseenalaistaa ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen, sen, ettei maassamme ole ollut syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta. Luonnollisestikin maahanmuuton lietsojien motiivit ovat olleet myös feministisiä: on haluttu kiistää poliittisen järjestelmän väitetty patriarkaalisuus ja siihen sisältyvä järki.

Voitte tietenkin väittää, että kantaväestön ja maahanmuuttajien käsitteellisellä erottelullani vastakohtaistan. Mutta miettikää uudestaan: kuka tai mikä vastakohtaistaa? Minun mielestäni vastakohdat ja intressiristiriidat sisältyvät todellisuuteen. Sen muuttaminen toisenlaiseksi olisi yhtä helppoa kuin kääntää Jenisein kulkusuuntaa. Valtion tehtävä on edistää ensisijaisesti omien kansalaistensa eikä ulkopuolelta tulijoiden etua. Nyt tilanne on aivan päälaellaan, kuten koko maahanmuuttopolitiikka kokonaisuudessaankin.

Paha saa palkkansa

Vähemmistövaltuutetun viran haltijoita on tullut tavaksi nostaa aina vain korkeampiin ja kovapalkkaisempiin virkoihin. Nousujohteinen turbulenssi johtuu siitä, että maansa myyviä luopiosuomalaisia on loppujen lopuksi edelleenkin vaikea löytää virantäyttöjä varten. Vähemmistövaltuutetun virassa selviytymistä pidetään suurena ansiona, sillä tehtävä on hankala. Mutta vaikea se on juuri siksi, että tuossa tehtävässä joutuu toimimaan kansalaisten enemmistömielipiteiden vastaisesti ja kurittamaan kantaväestöön kuuluvia suomalaisia. Tämä johtaa helposti konfliktiin viranhaltijan ja hänen palkkansa maksajien välillä - ja lopulta viranhaltijan oikeusperustuksen katoamiseen.

Vähemmistövaltuutetun viran haltijat ovat nykyajan fariseuksia. Heidät palkitaan entistä paremmilla viroilla, jotta he saisivat hopearahansa. Sitä varten perustetaan tarvittaessa myös uusia virkoja. Yleensäkin valtion virat täytetään yksipuolisesti vain EU:n strategioille uskollisilla henkilöillä, jotka ovat valmiita ajamaan Euroopan unionin päämääräksi asettamaa rajoittamatonta maahanmuuttoa kansakuntien oman edun vastaisesti.

Demokratiajohtajien, vähemmistövaltuutettujen ja tasa-arvovirkanaisten kautta on syntynyt tilanne, jossa valtiovalta käyttää tasa-arvon ihannetta kansakuntien itsemäärämisoikeuden ja kansalaisten oman edun vastaisesti, ikään kuin maahanmuutto olisi subjektiivinen oikeus, johon jokaisella maailman ihmisellä on oikeus.

Tätä Euroopan unionista johdettua hallintaa sanotaan sitten demokratiaksi. Kyseessä on samanlainen byrokraattinen hallitseminen, joka johti Venäjän kansakunnan hajoamiseen yhtäältä puolue-eliittiin ja toisaalta tavalliseen rahvaaseen entisessä Neuvostoliitossa. Myös tulevaisuuden EU:ssa virkavalta elää ennen pitkää omissa oloissaan henkilökohtaisia etuoikeuksia tavoitellen. Kansa puolestaan voi pahoin, prostituutio ja rikollisuus rehottavat kaduilla, ja rappaukset varisevat seinistä. Tämä on Brysselistä johdetun Euroopan tulevaisuudenkuva.

Parin vuosikymmenen sisällä Eurooppa ajautunee maahanmuuton tuloksena kohti uutta ennennäkemätöntä sotaa, jossa kansanryhmät taistelevat omista eduistaan ja oikeuksistaan. Konfliktit eivät ala entiseen tapaan valtioiden väliltä vaan valtioiden sisältä eri kansanryhmien kesken, kun viholliseksi onkin osoittautunut EU-liittovaltio ja sen harjoittama maahanmuuttopolitiikka. Tämä merkitsee, että myös vähemmistövaltuutetuille riittää palkkansa eteen työtä.

Heidän pelastuksensa tulee olemaan yhä korkeampi virka. Mikko Puumalainen nimitettiin aikoinaan apulaisoikeuskansleriksi, ja hänestä tullee lopulta samanlainen hallituksen päänsilittäjä kuin oikeuskansleri Jaakko Jonkasta, jonka toimia prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen ehdotti jo epäilyjen ja rikostutkimusten kohteiksi.

Johanna Suurpää taas nostettiin vastaperustettuun demokratiajohtajan virkaan. Hänen ensimmäisiä tehtäviään on viranomaisiin kohdistuvan arvostelun kriminalisointi ja saattaminen rasististen rikosten piiriin Tuija Braxin ja Mika Illmanin ”Rasistiset rikokset” -työryhmän ehdotuksen mukaisesti. Tästä lähtökohdasta tasa-arvoviranomaisena toimiminen olisi ihmisrotu. Ajatus ei ole myöskään kaukana totuudesta sikäli, että tasa-arvoviranomaiseksi päätyminen vaatii tiettyä verenperintöä tai ankkalammen jäsenyyttä esimerkiksi vakaumuksellisena rkp:läisenä.

On sinänsä ymmärrettävää, että viranomaiset haluavat kieltää tasa-arvoviranomaisiin kohdistuvan kritiikin, sillä Eva Biaudet’n nimittäminen ei ole saanut osakseen mitään muuta kuin pelkkää kritiikkiä. Rasistinen rikos voisi jatkossa olla siis myös jonkin luottamuksensa menettäneen byrokraatin arvostelu. Tällaisiin viranhaltijoihin sopisi sama kritiikki, jota Nakke Nakuttaja esitti suustaan Kalevankankaalla vuonna 1918.

Johanna Suurpää saa oikeusministeriön demokratiayksikön johtajana vapaat kädet ilmiantonappien perustamiseen ja internetsensuurin laajentamiseen. Hänelle annetaan täydet valtuudet vaalijärjestelmän uudistamiseen eli äänikynnyksen perustamiseen ja demokratian takavarikoimiseen. Sillä tavoin varmistetaan, ettei poliittista mielipidettä voi kanavoida edes vaaleissa, vaan eri mieltä olevat ajetaan ulkoparlamentaariseen asemaan, jossa he radikalisoituvat.

Ja kansa kiittää

Vähemmistövaltuutetun viimekeväinen nimitys oli tyypillinen poliittinen virantäyttö. Tietty osuus viroista varataan eri puolueille, jotta vallan tasapaino hallinnossa säilyisi. Muussa tapauksessa puolueet alkavat painostaa toisiaan omilla keinoillaan.

Tätä kauhun tasapainoa seuraten puolueet valitsevat sitten kiintiövirkoihinsa puolueelle uskollisia jäseniä omista riveistään. Näin virkoihin päätyy nimenomaan epäpäteviä henkilöitä, juuri sellaisia kuin Eva Biaudet.

Yleensä nimitetyt ovat joko kokoomuksen, kepun, sosiaalidemokraattien tai tietyissä suurimmissa kaupungeissa myös Rkp:n tai vihreiden jäseniä, mutta eivät juuri koskaan puolueettomia. Kuuluisia sosiaalidemokraatteja, jotka on nostettu korkeisiin virkoihin pelkän poliittisen kaupankäynnin tuloksena, ovat esimerkiksi Heikki Koski, Kaarina Suonio, Pirkko Työläjärvi ja Martti Ahtisaari. Voidaankin kysyä, mitä he olisivat ilman Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta. Ilmeisesti tavallisia peruspulliaisia.

Perussuomalainen puolue onkin vaatinut ryhmäpuheenvuorossaan, että poliittiset virkanimitykset lopetettaisiin kokonaan ja virat täytettäisiin parhaiten koulutetuilla ja ansioituneimmilla. Omasta mielestäni paras virkamies on puolueeton virkamies, sillä häntä ei tarvitse siirtää epäluotettavana disponibiliteettiin aina kun ministereiksi astuvat muiden puolueiden poliitikot.

Ei ole ihme, miksi myös ministerinviroissa on niin kehnoa ja epämoraalista porukkaa, sillä ministerinvirkojakaan ei täytetä pätevimmillä ja kyvykkäimmillä vaan aluepoliittisin perustein ja sukupuolten tasajakoa noudattaen. Juuri siksi tässä maassa on niin paskat ministerit.

Kenties vähemmistövaltuutetun virantäyttöön olisi sopinut Astrid Thorsin ehdottama anonyymi työnhaku. Hakijoiden ihonväri, sukupuoli, nimi ja seksuaalinen suuntautuminen olisivat selvinneet vasta haastatteluissa, jos silloinkaan, mikäli hakijat olisivat esiintyneet paperipussi päässä. Näin tasa-arvovirkaan olisi voinut päätyä mies, homoseksuaali tai kantaväestöön kuuluva suomalainen eikä aina vain nainen, alemmin koulutettu tai vierasperäinen, joita Helsingin kaupunkikin ilmoitti suosivansa työpaikkojen ja virkojen täytössä. Nyt tasa-arvovirka täytettiin valtakulttuuria edustavalla hakijalla, joka on kilpahakijoita alemmin koulutettu.

Uhriutumisen pelimerkit viranomaisten käsissä

Ennen vanhaan yhteiskunnassamme kilpailtiin sankariksi pääsemisestä – nykyään uhriksi joutumisen sosiaalisesta valittelupääomasta ja pelimerkeistä, joita alakynteen joutumisen katsotaan tuovan pelaajien käteen.

Jokaisessa kunnon pissiksessä piilee pieni tasa-arvovaltuutettu. Vasta tämän huomaaminen voisi viedä yhteiskuntaa terveempään suuntaan.

Samalla totta kai myönnän: hain itsekin vähemmistövaltuutetun virkaa. Niin en tehnyt kuitenkaan pyrkiäkseni vähemmistöjen yläpuolella olevaksi itkupilliksi, joka tyydyttää itseään nymfopossumaisesti voivuoren päällä. Hain vähemmistövaltuutetuksi tavallisena suomalaisena, joka haluaa olla toisten ihmisten reilu kaveri.

Minulle ohitus virantäytössä ei ollut mikään yllätys. Poliittinen vihervasemmisto on tehnyt minulle tämän saman akateemisissa yhteyksissä kymmeniä kertoja.

Eniten olen pahoillani niiden minua epäilemättäkin paljon pätevämpien henkilöiden puolesta, jotka maisterin- ja kandidaatintutkinnoillaan urheasti hakivat kyseistä virkaa mutta eivät ponnistuksistaan huolimatta tulleet valituksi, ja myös heidän protestinsa tyrmättiin Taivaassa.

Itse hain virkaa yksinomaan korjatakseni vähemmistövaltuutetulle syntynyttä kielteistä julkisuuskuvaa sekä hoitaakseni tehtävää tavalla, joka ei entisestään syventäisi holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta johtuvaa kantaväestön ja viranomaisten kuilua. Mitään ongelmaahan ei vallitse suomalaisten ja ulkomaalaisten välillä, vaan lähes kaikki konfliktit on koettu joko vähemmistöjen sisällä tai kantaväestön suhteessa viranomaisvaltaan.

Lohdutukseksi kaikille teilatuille haluaisinkin hoilottaa muunnelman eräästä tunnetusta laulusta: ”Me ollaan vähemmistövaltuutettuja kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Me ollaan vähemmistövaltuutettujaaaaaaaaaaaaaa...”

Kenties juuri tässä trubaduuri J. Karjalaisen kantaesittämässä teoksessa, jolla päiväkerhon Malla-tätikin voisi pelotella lapsia, myös tasa-arvon ruusu pistelee kirvelevästi. Tasa-arvolla politikoijat ovatkin yleensä nimenomaan etujärjestöpolitiikan etulinjassa. He eivät koskaan aja yleistä etua vaan aina jonkin intressiryhmän etua.

Tasa-arvon penääminen on erikoisetujen ja helpotusten vaatimista, kuten on nähty feministisessä tiedepolitiikassa. Muiden muassa Pasi Malmi ja Henry Laasanen ovat osoittaneet etevästi tutkimuksissaan, että maamme tasa-arvovirat ovat yksipuolisesti naisten hallussa ja että viranhaltijat eivät edes yritä ajaa tasa-arvoa vaan jotakin ryhmäkohtaista omaa etuaan, kuten feminismiä. Sama pätee maahanmuuttopolitiikkaan, ja olisikin virhe pitää feminismiä ja maahanmuuton lietsontaa eri ilmiöinä. Ne ovat ideologisesti samaa alkuperää ja syntyvät samoista motiiveista.

Tämä maa sihisee ja kihisee erilaisia asiamiehiä ja valtuutettuja mustanaan. Maassamme on nykyään muiden muassa lapsiasiamies, vähemmistövaltuutettu ja tasa-arvovaltuutettu. Näiden jumalaisten viranomaisten tehtävänä on pelottaa ihmisiä jo pelkällä olemassaolollaan niin, että kansalaiset tulisivat ajattelukyvyttömiksi ja menettäisivät järkensä ja poliittisen tahtonsa. Viranhaltijat toivovat, että jokaista säikäytettyä ihmistä kohti myös sata muuta pelästyisivät ja alkaisivat sensuroida puheitaan.

Kysymys kuuluu, kuka heidät on oikeastaan valtuuttanut. Ei ainakaan Suomen kansa. Esimerkiksi vähemmistövaltuutettu on puhtaasti poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista mielipidevaltaa viranomaisen asemassa. Ja juuri siinä lemahtaa vahvasti totalitarismin löyhkä.