28. kesäkuuta 2010

Saatanan puusilmät!


Kun valtioneuvosto nimitti vähemmistövaltuutetuksi erään kelpoisuusehtoja täyttämättömän hakijan, minä valitin päätöksestä. Oikeuskansleri on nyt puolestaan päättänyt valituksesta. Joitakin saattaa kiinnostaa ratkaisu, jonka kansleri on antanut. Viidentenätoista kesäkuuta päivätty päätös, jonka on valmistellut oikeuskanslerinsihteeri Outi Kostama (nominatiivimuoto verbistä ”kostaa”), saapui viime viikolla. Sen mukaan oikeuskansleri ei ryhdy kantelujen johdosta mihinkään toimenpiteisiin.

Ratkaisussaan oikeuskansleri Jaakko Jonkka keskittyy puolustelemaan omaa rooliaan erivapauden myöntäjänä ja kehumaan Eva Biaudet’n ”johtajanpätevyyttä”. Näin on tietysti siksi, että mitään muita verukkeita aukottomaan kanteluasiakirjaani vastaamiseen ei ollut. Mahtaa nyt olla tytöllä ylpeä olo.

Oikeuskanslerinvirastoon oli saapunut kaikkiaan neljä asiaa koskevaa kantelua. Lisäksi oikeuskanslerille oli siirretty kolme muuta valitusta eduskunnan oikeusasiamieheltä. Nähdäkseni oikeuskanslerin olisi paremminkin pitänyt siirtää tehtävänsä eduskunnan oikeusasiamiehelle, sillä oikeuskanslerilla oli osallisuus jo erivapautta myönnettäessä. Valtioneuvostohan oli tiedustellut nimitysasiaa oikeuskanslerilta etukäteen, ja tämän ketunlenkin kautta hänen kantansa oli jo tiedossa.

Joka tapauksessa kantelijoiden suuri määrä osoittaa, että noin joka neljäs virkaa hakenut piti nimityspäätöstä – ei ainoastaan epäoikeudenmukaisena – vaan myös sillä tavoin lainsäädännön vastaisena, että kantelu oli aiheellinen.

Paskaa käteen

Koska oikeuskansleri on ollut selvästikin vaikeuksissa puolustellessaan luvan myöntämistä valtioneuvoston erivapaudelle, hän on ratkaissut kanteluasiat könttäpäätöksenä koskien kaikkia seitsemää kantelua yhtä aikaa.

Näin oikeuskansleri on vältellyt ottamasta kantaa yhteenkään esittämääni argumenttiin yksityiskohtaisesti. Päätös koostuu lähinnä valtioneuvoston harkintavaltaa koskevasta märehdinnästä ja Eva Biaudet’n kehumisesta. Päätyipä oikeuskansleri väittämään (sivulla 4/7), ettei henkilöä, jolle erivapaus on myönnetty, pitäisi asettaa muita huonompaan asemaan virantäytössä! Voi taivaan taatto! Hänenhän kuuluisi olla kokonaan poissa virantäytön piiristä. Nyt hänet asetettiin keinotekoisesti muita parempaan asemaan etuoikeuttamalla ja suosimalla.

Pääargumentteihini, eli naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden rikkomista koskeviin väitteisiini, oikeuskansleri ei ottanut mitään kantaa. Ainoa näitä asioita koskeva maininta löytyy päätöksen viimeiseltä sivulta 7, jossa sanotaan, ettei asiassa ole aihetta epäillä tasa-arvolain eikä yhdenvertaisuuslain loukkausta. Mitään perusteluja tämän mielipiteen tueksi ei esitetty.

Olen myös itse sitä mieltä, että kyseisten lakien rikkomista ei tarvitse epäillä. Rikkomushan on ilmeinen. Eva Biaudet’n nimittäminen virkaan ja valtioneuvoston tapa soveltaa erivapaussäädöstä loukkasivat tasa-arvolakia ja perustuslaillista yhdenvertaisuutta kirjaimellisesti. Husein Muhammed ja muut loukatut, oletteko kuulolla?! Pitäisikö asiasta tehdä tutkintapyyntö poliisille?

Väkivaltaisia hallintopäätöksiä

Oikeuskansleri on kyseisen ratkaisun annettuaan valtakunnan sokein puusilmä. Oikeuskanslerinviraston toiminnasta on saatu muutoinkin huonoa näyttöä viime aikoina. On yleistynyt käytäntö, että poliitikot hakevat oikeuskanslerilta vapaat kädet antavia valtuutuksia etukäteen viedäkseen pohjaa jälkikäteen vaikuttavilta oikeussuojakeinoilta, toisin sanoen valituksilta, kanteluilta ja muilta muutoksenhakumenettelyiltä. Näyttöä asiasta saatiin esimerkiksi Mauri Pekkarisen ja Suomi Soffan vaalirahoitusjupakassa, jota käsittelin edeltävässä kolumnissani.

Tämä kertoo, että hallitus valvoo Suomessa oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta. Mihin tällaisesta oikeudenvalvojasta on, kun se ei puutu edes ilmiselviin ja kirjaimellisiin lainrikkomuksiin?

Ei ole ihme, että kansakunta radikalisoituu. Oikeuskanslerin päätös oli läimäytys päin oppineiden naamaa. Byrokraatit puliveivataan virkoihin, ja politiikka sekä oikeudenkäyttö on kytketty yhteen tavalla, jolla julkisesta hallinnosta on tullut pelkkää poliisivoimien ja väkivallan uhkaan perustuvaa pakkovallan käyttöä. Monessa maassa ihmiset vastaavat legitimiteettinsä menettäneen hallinnon toimenpiteisiin polttopulloilla ja dynamiittilla.

Juuri sitä mielivaltaisia päätöksiä tekevät viranomaiset luonnollisesti myös toivovat, sillä kansalaisten valitukset ikään kuin vahvistavat käsitystä, että viranomaisten toimilla on vaikutusvaltaa. Sanoihan jo Nietzschekin Epäjumalten hämärässään (1888, ajatelma 36), että vasta kun heitä itseään on ammuttu, he istuvat lujasti valtaistuimillaan. Mutta mahtavatko tämän laillistetun rikollisporukan etuoikeudet olla pysyviä? Ehkä joskus tulee päivä, jolloin giljotiinin terä putoaa myös tuolle itseään kunnioittavalle yhteiskunnan pohjasakalle.

Häikäilemätön junttaus

Oikeuskansleri viittasi ratkaisussaan kehuihin, joita nimittävä viranomainen on suitsuttanut Eva Biaudet’n ylle. Hänen ainoa pätevyytensä näyttää asiakirjojen mukaan olevan ”johtajanpätevyys”. Se puolestaan on nimi kansalaisten komentelemiselle ja sille, että meitä pakotetaan hyväksymään Astrid Thorsin ajama ulkomaalaispolitiikka.

Oikeuskansleri kuvaa oikeustieteen ylioppilas Biaudet’n kompetenssia mainitsemalla hänen suorittaneen ”huomattavan määrän oikeustieteellisiä opintoja”. Lause olisi tosi, jos paperilla lukisi ”hädin tuskin huomattavan”. Sanaa ”huomattava” voisi ehkä käyttää mittavasta akateemisesta urasta tai tuotannosta mutta ei vähemmistövaltuutetulta edellytetyt lakisääteiset vaatimukset alittavasta koulutuksesta.

Sen enempää Eva Biaudet’n nimityksellä kuin oikeuskanslerin päätökselläkään ei ole minun kannaltani katsellen mitään arvoa. Ei mitään.

Kysynkin sinulta, Eva Biaudet, eikö sinua lainkaan HÄVETÄ olla tehtävässä, johon sinut kiilattiin kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi? Olet tasa-arvovirassa tasa-arvolain ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti. Sait virkasi keinottelun tuloksena. Toiminnastasi ilman todellista legitimiteettiä on pelkkää vahinkoa vähemmistövaltuutetun viralle ja vähemmistöille Suomessa. Annan sinulle myös neuvon: ota takkisi ja nosta kytkintä. Lähde virasta, äläkä tule takaisin.

Valtioneuvoston epäoikeudenmukainen nimityspäätös ja oikeuskanslerin ratkaisu vapauttavat meidät olemaan kunnioittamatta vähemmistövaltuutetun toimintaa ja ratkaisuja. Toivonkin, etteivät kanssani samalla tavoin ajattelevat antaisi vähemmistövaltuutetun toimille jatkossa mitään arvoa.

Helsingissä alkavat tänään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n vapautuspäivät. Omasta puolestani toivotan myös perussuomalaiset lämpimästi tervetulleiksi Helsinki Pride -tapahtumaan. Sen sijaan Eva Biaudet’a kehotan pysymään meidän toiminnastamme mahdollisimman loitolla. Näin on jo siksi, että vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta lainkaan seksuaalivähemmistöjen asioita – täsmälleen valtion voimassa pitämien virallisten syrjintähierarkioiden mukaisesti. Tämäkin omalta osaltaan todistaa, että ihmisten hyvinvointi perustuu yksityisten ihmisten ja järjestöjen toisia yksityisiä tahoja kohtaan osoittamaan hyväntahtoisuuteen eikä valtion keinotekoiseen interventioon, josta on lähes kaikissa yhteyksissä pelkkää haittaa.

Tasa-arvon penääminen ja yhdenvertaisuudella politikoiminen ovat muutoinkin pölvästien lapsekkaita huveja, joiden keskelle katoavat niin arvot ja oikeudenmukaisuus kuin ihmisten väliset pätevyys- ja laatuerotkin sekä niiden mukaiset tosiasiat. Filosofisen analyysin siitä, mitä tasa-arvo on, voitte lukea tästä.

24. kesäkuuta 2010

Juhannus takaisin paikalleen


Juhannus on siitä erikoinen juhla, että se on sidottu tiettyyn ajankohtaan, nimipäivään ja auringonlaskuun, mutta silti sitä on vuodesta 1955 asti vietetty viikonloppuisin lauantaina. Juhannuksen paikka hyppii kalenterissa kuin kenguru. Pohjoisista maista sen sijaan Norjassa, Virossa ja Latviassa juhannusta vietetään edelleen perinteisesti kesäkuun 24. päivänä.

Itse kannatan juhannuksen siirtämistä alkuperäiselle paikalleen. Kesälomat ajoittuvat usein samaan ajankohtaan, eikä juhannuksen vietto keskellä viikkoa sekoittaisi ihmisten niin sanottua viikkorytmiä sen enempää kuin loppiaisen viettokaan. Nykyisin liika työnteko ja helteellä huhkiminen sekoittavat pahasti ihmisten juhannuksen vieton.

Jos ammattiyhdistykset, työnantajat ja papit eivät pääse työtuntejaan laskiessaan sopimukseen, ehdotan vaihtokauppaa: loppiaisen voisi vaikka vaihtaa juhannukseen niin, että loppiaista vietettäisiin jonakin lauantaina ja juhannusta sen oikealla paikalla Johanneksen nimipäivänä.

Uskon, ettei kenelläkään olisi mitään tätä poliittista aloitetta vastaan. Hyvää juhannusta kaikille.

20. kesäkuuta 2010

Kauhukabinetin pitkät jäähyväiset


Matti Vanhanen teki miehen työn ja jätti kauan odotetun eronpyyntönsä (pääministerin virasta) perjantaina. Viivyttämällä ratkaisua kepun kesäiseen puoluekokoukseen hän yritti luoda mielikuvan, ettei hallituksen eroaminen ole vaalirahoitusskandaalista tai muusta hoipertelusta johtuva ajolähtö.

Todellisuudessa pillin täytyikin soida Vanhaselle viimeistään nyt, sillä keskusrikospoliisin ja oikeuskanslerinviraston selvitykset RAY:n rahanjaosta ja Nuorisosäätiön vaalituista alkavat valmistua. Kun ei ole enää ministerinvirassa, ei ole myöskään vastuussa, eikä voida potkia!

Tapaus tuo esille, kuinka omituinen Suomen valtiosääntö on. Hallitusta ei voida käytännössä irtisanoa ulkopuolelta, sillä presidentin valtaoikeudet eivät siihen riitä. Hallitus voi hajota lähinnä sisäiseen erimielisyyteen tai rikosoikeudellisiin perusteisiin (joita niitäkin olisi toki ollut tarjolla).

Enemmistöhallitukset eivät nykykäytännössä hajoa eduskunnan epäluottamuslauseisiin tai puolueiden sisäisiin erimielisyyksiin, sillä hallituspuolueiden rivikansanedustajien pitää nauttia ministeriaitiossa istuvien poliitikkojen luottamusta. Hallituspuolueiden keskinäiset välit taas eivät rakoile, koska vallassa olevien ministerien oman edun mukaista on pitää asemastaan kiinni. Näin on siirrytty koko vaalikauden istuviin hallituksiin.

Ainoa kansanvaltainen mahdollisuus kaataa hallitus näyttää olevan niin sanottu ”kentän ääni”, kun puoluekokoukset voivat vaihtaa puheenjohtajaa kesken vaalikauden. Toisaalta tämäkin logiikka nojaa siihen pelkästään konventionaaliseen ajatuskulkuun, että hallituksen muodostajan ja pääministerin pitää olla edelliset vaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja.

Mutta missä säädöksessä onkaan sanottu, että pääministerinä pitää toimia edelliset vaalit voittaneen puolueen kulloinenkin puheenjohtaja? Jos tämän mukaan eletään, puoluekokoukset voivat puheenjohtajaa vaihtamalla vaihtaa myös pääministeriä vuoden välein. Tämä ei ole kuitenkaan demokratiaa vaan puoluevallan käyttöä.

Vanhasen kakkoshallitus olisi voinut kärsiä via Dolorosansa loppuun ja istua koko vaalikauden, mutta liukumäessä oleva kepu halusi esiintyä kansanvaltaisena ja vaihtaa puheenjohtajansa myötä myös pääministerin. Tämä on kasvojenpesua ja mainosisku ennen seuraavia vaaleja. Näin kepu koettaa pitää aloitteet käsissään, helpottaa omaa asemaansa ja parantaa imagoaan, kun kivirekeä kiskookin loppusuoralla eri veturi.

Ministerien synnit

Suomessa ei vaihdu nyt ainoastaan pääministeri. Hallitus on kiinnitetty pääministerin palliin. Niinpä ulos kävelee koko valtioneuvosto. Hallituksia kutsutaan niiden vetäjän mukaan ”ykkösiksi” ja ”kakkosiksi”. Kolmatta Vanhaselle tuskin koskaan tulee. Uuden kokoonpano on todennäköisesti hyvin lähellä nykyistä. Tuleva on vaaleihin valmistujaishallitus.

Parhaiten onnistuneita ministereitä nyt eroavassa hallituksessa olivat ne, jotka eivät tehneet mitään. Hyvin selvisi myös Ilkka Kanerva, joka hoiti ulkoasiainministerin tehtävää mallikkaasti – ainakin verrattuna ”parhaaksi ministeriksi” yleisöäänestettyyn Alexander Stubbiin. Hänen heikkoutenaan ovat olleet esimerkiksi vaatimus viisumikäytännön poistamisesta Suomen ja Venäjän väliltä, maahanmuuttokritiikin ylenkatsominen ja yleinen kansainvälisyysinnostus, joka on tehnyt hänestä kapitalismin ja rajattoman uusliberalismin asianajajan.

Sari Sarkomaa puolestaan väsyi korkeakoulupoliittiseen vääntöön ja lähti itse opetusministerin virasta. Henna Virkkunen junaili loppuun uuden yliopistolain, jolla yliopistoista tehtiin rahoittajien palkkapiikoja.

Suvi Lindénillä olisi ollut syytä erota myös Vanhasen kakkosesta aivan niin kuin hän erosi Paavo Lipposen hallituksesta vuonna 2002 myönnettyään valtion tukea golfalan yritykselle, jossa hän oli itse osapuolena. Oikeuskanslerinvirasto katsoi suopeudessaan, ettei aiempi kommeltelu ole este uudelle ministerinpostille mutta joutui nuhtelemaan Lindéniä toistamiseen hänen adoptoitua lapsen ja ilmoitettua hoitavansa virkaansa ”etätyönä” Oulusta – jäämättä asianmukaisesti lomalle. Paula Lehtomäki sen sijaan hyödynsi äitiyslomansa ja ministerinviran tuomat korkeat päivärahansa täysmittaisesti.

Lindénin eroa vaadittiin julkisilla adresseilla, joilla vastustettiin hänen junailemaansa Lex Nokiaa sekä internetsensuuriin tähtääviä kansanvallan varkauksia. Ihmisten vihaamaa TV-maksua Lindén ei saanut korvatuksi ainoalla järkevällä ratkaisulla eli Ylen rahoittamisella valtion budjetista.

Ja kokonaan oma lukunsa on se päkäpäisyys, jolla Astrid Thors ajoi läpi oman ”Lex Thorsina” tunnetun ulkomaalaislain muutoksen. Maahanmuuton tulvaportit avattiin, mikä oli vastoin kansan suuren enemmistön tahtoa ja josta kärsii ennen pitkää koko Suomi – myös maahanmuuttajat itse, jotka joutuvat entistä ahtaammalle kiristyvässä työttömyystilanteessa. Kepun ja kokoomuksen olisi kannattanut heittää despoottimainen maahanmuuttoministeri niska–perse-otteella pihalle valtioneuvoston linnasta, mutta Rkp:n vaa’ankieliaseman vuoksi ne eivät siihen pystyneet. Rkp:n lähtiessä hallitus olisi jäänyt vihreiden varaan, mikä puolestaan olisi antanut kaiken vallan ituhipeille.

Merkille pantavaa on, että hallitus eroaa nyt täysin erilaisessa taloudellisessa tilanteessa kuin se muodostettiin. Niinpä katteeton idealismi olisi pitänyt kumota heti laman alettua, ja hallitusohjelmaa olisi täytynyt muuttaa.

On tosin asioita, jotka pysyvät ajasta aikaan samoina. Yksi on ihmisten ahneus. Mauri Pekkarinen junaili Suomi Soffa -nimiselle huonekalufirmalle 849 490 euron investointituet vuonna 2006, otti toisella kädellään vastaan runsaat vaalituet Suomi Soffan sisaryritykseltä 2008 ja haki (jälleen niin suopealta) oikeuskanslerilta päätöksen, ettei asiassa ole mitään laitonta eikä asioita voida muka kytkeä yhteen. Hullukin tämän koplauksen huomaa!

Tuija Brax puolestaan taisteli sananvapautta vastaan ja nettisensuurin puolesta. Vihreiden kukkahattutäti on junaillut sähköpaimenia ja piikkilankaa internetiin sekä vaatinut miehiä syyllistävää naisrauhalakia, vaikka naiset ovat tosiasiassa yhtä väkivaltaisia parisuhteissa kuin miehetkin, ja lapsiin kohdistetun väkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen. Lisäksi ”tuoreen kyselytutkimuksen mukaan tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”. Nykyisenä uusviktoriaanisena aikana, jolloin ystävälliset katseet ja kauneuden palvominen ovat pahimpia ajateltavissa olevia rikoksia, Tuija Brax on omassa ahdasmielisyydessään vaarallistanut ihmisten seksuaalielämän kiljumalla ”seksuaalirikollisten” ankaramman rankaisemisen, elinkautisen rekisteröinnin ja miesten kuohimisen puolesta sekä näyttänyt virheää valoa eduskuntavaalien äänikynnykselle, jolla poliittinen uudistuminen estetään ja kansanvalta otetaan pois. Hän on saanut seuraa Johanna Suurpäästä, joka vähemmistövaltuutetun toimiston virkahissistä astuttuaan nimitettiin oikeusministeriön uuteen ”demokratiajohtajan” virkaan. Jo pelkkä nimi on sairas paradoksi. Politbyroovirkoja perustetaan EU-Suomessa siksi, että mokuttajat saisivat palkintonsa, ja siksi, että kansa ymmärtäisi vallan kuuluvan byrokraateille ja ämmävirastoille.

Kokoomuksen rautarouva Anne Holmlund (jonka veli muuten rikastuu valtion rahoittamien pakolaiskeskusten saneeraustoiminnalla) ämpyili ampuma-aselainsäädännön järkevöittämistä ja lupakontrollin parantamista niin pitkään, että vuoden 2007 kouluampuminen ehti saada surullisen jatko-osan. Asuntoministeri Jan Vapaavuori taas on tuomittu pahoinpitelystä, osallisuudesta varkauteen sekä rattijuopumuksesta. Ei ollut este ministerinvirkaan valitsemiselle tämäkään. Että sellaista porukkaa!

Omituista ohjelmaa

Hallitusohjelman kielikukkasen tarjosi programmin sivulta 61 poimittu pätkä: ”Hallitus varmistaa, että sukupuolinäkökulma valtavirtaistetaan lainvalmistelussa, talousarvioprosessissa sekä muissa merkittävissä hankkeissa jo toiminnan alkuvaiheissa.”

Mitä tämä tarkoittaa? ”Sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen” huipentui siinä, kun vähemmistövaltuutetuksi valittiin kelpoisuusehtoja täyttämätön Rkp:n käsikassara Eva Biaudet kolmenkymmenen pätevän ohitse ”valtioneuvoston erivapaudella”, naisten ja miesten tasa-arvosta säädettyä lakia sekä perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkoen.

Tämä oli seuraus hallitusohjelmasta, jonka mukaan ”hallitus edistää suunnitelmallisesti naisten urakehitystä ja naisjohtajuutta sekä julkisella että yksityisellä sektorilla”. Miesten oikeudesta tasavertaiseen kohteluun ei puhuttu mitään, ja tasa-arvon tavoittelu muodostui taaskin pelkäksi naisten suosimiseksi.

Haistakaa kukkanen.

Ainoa järkevä eduskunnalle annettu esitys taisi olla luvan myöntäminen kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Päätös oli tosin helppo, sillä se oli energiantarpeen sanelema.

Myös ruotsalaiset ovat huomanneet ydinvoiman välttämättömyyden ja pyörsivät aiemman luopumisratkaisunsa päättämällä rakennuttaa vanhojen reaktorien tilalle uusia. Viimeisen sanan asiasta sanoo Suomessakin eduskunta heinäkuun ensimmäisenä päivänä.

Ajoitukseltaan ydinvoimapäätös oli kieltämättä taidokas. Hallitus lykkäsi päätöksentekoa aivan viime metreille, jotta vihreät eivät pääsisi kiristämään hallituksesta lähtemisellä. Nyt vihreiden pitää miettiä kantojaan myös eduskunnan äänestyksessä tarkkaan, sillä hallituksen kokoonpano on jo katkolla, ja ei-napin painamisella ei ole asiaa Kiviniemen kasvojenpesuhallitukseen. Toisaalta äänestyksen ajankohta on risuenergian kannattajille mitä otollisin, sillä pimeys ja kylmyys ovat poissa, osa vastuunkantajista katoaa istuntosalista kesän viettoon, eivätkä päätöksenteossa lamput liioin loista.

Heinäkuun alusta voimaan astuvat myös arvonlisäveron muutokset, joilla hallitus nosti yleistä arvonlisäveroa 22:sta 23 prosenttiin ja alensi ravintolaruoan alvia 17:stä 13 prosenttiin. Elvytyskeinona jälkimmäinen ei toimi. Ravintola-ala onkin jo ilmoittanut, ettei se aio siirtää alennusta kuluttajahintoihin. Mitäpä muuta voi odottaa ravintoloilta, jotka ovat puliveivauksen tyyssijoja? Asiassa käynee aivan niin kuin elintarvikkeiden arvonlisäveron alennuksen kanssa viime vuonna, jolloin hyödyn kaappasi kauppa. Nähdäkseni ravintolatoiminta ei ole mitään niin arvokasta, että juuri sitä pitäisi tukea lama-aikana.

Lisäksi voidaan kysyä, miksi lamaa hillitsisi yleisen arvonlisäveron korottaminen eikä tuloverojen nostaminen. Palkkatuloverojen hillitsemisen ajatellaan kenties luovan nopeammin työpaikkoja, kun työnteolle ”ei ole esteitä”. Mutta alvin nostosta johtuva kotimaisen kulutuksen väheneminen ei luo sekään kysyntää vaan jatkaa lamaa.

Mikäli tarkoitus on tilkitä valtiontalouden aukkoja, kannattaisi etsiä palkkatuloverotukselle ja kulutusveroille vaihtoehto. Itse ehdottaisin pääomatuloverotuksen tekemistä progressiiviseksi eli suurten pääomatulojen nykyistä ankarampaa verottamista. Tätä porvarihallitus ei ole tietenkään tehnyt, koska se edustaa rikkaiden pääomanomistajien etua.

Ja kukapa ei muistaisi, että Vanhasen hallitus aikoi poistaa perintöveronkin vain yrittäjiltä ja maatilatalouden harjoittajilta, kunnes hanke pysähtyi yhdenvertaisuusongelmaan perustuslakivaliokunnassa? Alivaltiosihteeri Martti Hetemäen tervehdyttämistyöryhmän ehdotukset valtiontalouden paikkaamiseksi puolestaan valmistuvat ensi viikolla, sopivasti juuri ennen juhannusta, jotta lomille kiirehtivät eivät ehtisi tarkistaa, onko asuntolainojen korkovähennysoikeuksien poistaminen listalla.

Mari Kiviniemen hallituksesta ei voi tulla nykyisellä puoluekokoonpanolla entistä parempaa. Sen muodostaminen on samanlaista kuin kabinettien kokoaminen vaalien jälkeen, jolloin punnitaan, ”keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita”. Siksi myös kommentoiminen lienee turhaa, kun mikään ei kuitenkaan muutu tässä moppitukkaisten möhömahapoliitikkojen maassa. Seuraavaksi presidentiksi vielä Pirkko Työläjärvi ja pääministeriksi Arja Saijonmaa!

Hyvää Matti Vanhasessa oli se, ettei hän oman ilmoituksensa mukaan käytä lainkaan alkoholia. Kansan tavat huomioon ottaen tätäkin voidaan tosin pitää eräänlaisena ylimielisyytenä. Vanhasen ero puolestaan oli merkki siitä, ettei Kekkos-diktatuurin luominen onnistunut. Kuseepa kuinka pitkälle ja kauan tahansa, viimeiset tipat putoavat aina kengille.

18. kesäkuuta 2010

Miehet ja naiset syrjäytymiskilpailussa


Kesäisin tulee liikuttua muuallakin kuin näyttöpäätteiden maailmassa ja luettua esimerkiksi kuvalehtiä. Anna-lehti kirjoitti viimeviikkoisen numeronsa 23/2010 (ilm. 10.6.) kannessa, että ”Tuore piispa Irja Askola sanoo suoraan”. Tietysti siinä on paljon hyvää. Myös minusta Askolan kannattamat homoavioliitot olisivat myönteinen merkki yhteisön hyväksymisestä. Naimisiin pitää päästä kirkossakin eikä vain maistraatissa, jos halu on suuri. Homojen kirkollinen vihkiminen vahvistaisi eikä heikentäisi avioliittoinstituution asemaa.

Ja siinä onkin se ongelma: avioliitto perustuu orjanomistusoloihin. Niinpä voidaan kysyä, onko se hyväksi kenellekään. Naimisiin mennään lähinnä taloudellisista tai hallinnollisista syistä, kun taas rakkaudesta ja intohimosta tehdään kokonaan toisenlaisia asioita. Avioliiton kautta yhteiskunta ulottaa kontrollinsa yksityisten ihmisten suhteisiin. He puolestaan hakevat rakoilevalle yhdessä olemiselleen yhteisön tuen. Tämän kompleksisuuden arkkityypin muodostavat kuningashäät, joiden suosio perustunee siihen, että kansa pääsee hallitsemaan kuningashuonetta omalla uteliaisuudellaan.

Monien homojen suhtautuminen esimerkiksi Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja Danielin hääseremoniaan on ollut ihastelevuudessaan täysin ristiriitaista. Koska itse en kuulu uskonnollisiin yhdyskuntiin, jätän myös homoavioliittoja koskevan kiistelyn kirkon ja sen jäsenten riideltäväksi. Käytännössä virallistettu parisuhde tarjoaa yhtä luotettavan pallon jalkaan kuin varsinainen avioliittokin.

Entä sitten lehdessä mainostettu naispiispan rohkeus sinänsä? Pulmana on, että jos joku miespiispa sanoisi asiat yhtä suoraan, häntä ei kiittäisi yksikään naistenlehti saati miestenlehti. Sen sijaan miestä potkittaisiin munille. Tämä osoittaa, että naisten sananvapaus on laajempi ja että naisilla on etuoikeuksia, joita miehillä ei ole.

Naistenlehtien vallankäyttö

Saman Anna-lehden kannessa oli myös toinen puhutteleva otsikko. Sen mukaan kirjailija Anja Snellman lausahti jotakin maahanmuutosta ja ”joutui todella lujille”. Mutta mitä tapahtuu, kun miehet kirjoittavat maahanmuutosta kriittisesti? Yleensä maahanmuuttokriitikot ovatkin olleet miehiä. Eivätkö he ole joutuneet koville? Eikö heitä ole syytetty jopa oikeuksissa?

Kun nainen kirjoittaa maahanmuutosta arvostelevaan sävyyn, häntä ei yleensä kritisoida mistään. Myös lehdistö näyttää asettuvan hänen tuekseen toisin kuin miesten tapauksessa. Tämäkin osoittaa, että naiset saavat tehdä asioita, jotka ovat miehiltä kiellettyjä ja jotka miesten tekeminä leimataan rasismiksi tai sovinismiksi.

Naiset saavat sanottavansa helposti esille mediassa. Julkaisukynnys ylittyy ja naisille myönnetään sivutilaa auliisti. Maassamme ilmestyy useita niin sanottuja naistenlehtiä, joiden kautta esimerkiksi naispoliitikot saavat ilmaismainosta ja pääsevät esittelemään näkemyksiään. Kun vielä miestenlehdissäkin on yleensä naisten kansikuvat, naisilla ei pitäisi olla valittamista. – Esineellistämistäkö? Ehkä, mutta myös naisten harjoittamaa sukupuolisen vallan käyttöä. Pornografiaa tarvittaisiin luultavasti vähemmän, jos pissikset antaisivat heteromiehilleen enemmän lovea (en suomenna). Oheisesta valokuvasta jokainen voi itse laskea, kuinka montaa lehtimyyntitelineen kuvalehtikantta komistaa naisen pää. Mies on kuvattuna vain kahden lehden kanteen noin kuudestakymmenestä, ja silloinkin naisen seurassa!

Nuoret miehet syrjäytymiskoulussa

Katsotaanpa vaiheeksi miesten lehtenä (ei siis ”miestenlehtenä”) tunnetun Suomen Kuvalehden suuntaan. SK kysyi numeronsa 23/2010 (ilm. 11.6.) kannessa ”Minne menet nuori mies?” ja totesi, että tänä vuonna peruskouluista valmistui 60 000 nuorta, joista jopa neljännes on vaarassa syrjäytyä – heistä useimmat poikia.

Käsittelin aihetta blogikirjoituksessani 1.6., joten en malta olla kommentoimatta myöskään Suomen Kuvalehden asiasta vääntämää juttua.

Lehden haastattelussa feministi Sari Näre asettui puolustamaan naisia viitaten käsitykseensä, että jo sota-aikana pelättiin naisten rynnäkköä lukioihin ja työelämään ja ettei poikien syrjäytymisestä voitaisi syyttää naisia tai naisten suosintaa. Niinpä niin, kyyhkyläiseni, mutta missä merkityksessä naisten asemasta oltiinkaan huolissaan 70 vuotta sitten?

Nykyisessä täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassa naisten asemasta ei ole syytä olla huolissaan siksi, että naiset olisivat (olleet enää pitkään aikaan) alakynnessä, vaan siksi, että nykyinen koulumaailma syrjii aktiivisesti poikia. Kuten totesin jo edellä mainitussa kirjoituksessani, pojat osoittavat älyllisyytensä kapinoimalla ja kyseenalaistamalla eivätkä opettajattarien arvostamilla kuuliaisuudella ja nöyryydellä. Koulujen opettajakunta on naisistunut, mikä vahvistaa naisten valtaa koululaitoksessa.

Armeijan everstiluutnantilta kysyttäessä lehti sai vastaukseksi, että poikien syrjäytymistä ehkäisi parhaiten asevelvollisuuden suorittaminen. Se on hänen mukaansa viimeinen tilaisuus, jossa nuoret asetetaan muodollisesti samalle viivalle ja jota muutamat voivat käyttää ponnahduslautana, mikäli kaikki muu on mennyt aiemmin mönkään.

Kannatan kyllä armeijaa ja yleistä asevelvollisuutta. Mutta en usko, että varusmiespalvelus korjaa mitään. Se on rasite nuorten miesten muutenkin vaikeissa elämäntilanteissa ja viivyttää opiskelemaan hakemista. Samalle viivalle asettaminen on tuossa iässä keinotekoista. Pakolla luotu yhteishenki harvoin pysyy, ja pakkolaitoksissa ihmiset oppivat vain välttelemään vastuutaan sekä pysymään toisistaan mahdollisimman loitolla jatkossa. Parasta olisi nähdä tämäkin asia realistisesti. Velvollisuus velvollisuutena ja välttämätön paha välttämättömänä pahana.

Kun neuvoa kysyttiin Nuorisotutkimusverkoston tutkijaprofessoriksi edenneeltä Tommi Hoikkalalta, tämä Moskovassa aikoinaan kouluttautunut edistyksellinen totesi, että edistää pitäisi nuorten miesten ”yritteliäisyyttä”. Näin se takki kääntyy. Salamanteri on omaksunut aikamme tendenssin ja näyttää nyt suosivan omaehtoisuutta, joka voi olla vain ihmisten jättämistä oman onnensa nojaan.

Juttu herättää kysymyksen, onko koko syrjäytymisilmiö muuta kuin kunkin intressiryhmän – esimerkiksi feministien, armeijan tai nuorisotutkijoiden – keino markkinoida omia knoppejaan ja sitä kautta oikeuttaa itseään sekä esitellä etevyyttään.

Urbaanit ovelat

Lehdessä kerrottiin esimerkkitapauksena 22-vuotiaasta nuoresta miehestä, joka asuu isänsä yläkerrassa ja viettää yönsä dataillen muun perheen lähdettyä evakkoon. Sen enempää koulutus kuin työntekokaan eivät onnistu, sillä miesparalla on todettu se kauhea ADHD!

Käsittääkseni kyseisen ’tarkkaavaisuus- ja keskittymishäiriötä’ merkitsevän kirjainyhdistelmän takana ei ole mitään. Se ei viittaa mihinkään tunnistettavaan syyhyn tai sairauteen vaan kuvaa pelkkää oireyhtymää ja sitäkin mahdollisimman ylimalkaisesti.

”ADHD” on nimi itsekurin puuttumiselle. Se voi saada alkunsa ulkoisen kurin puuttumisesta. Siksi myös armeijan opetuksista voisi olla joissakin tapauksissa apua, vaikka parikymppiselle ei voidakaan opettaa enää pöytätapoja.

Kun nuori mies on vailla koulutusta tai sopivaa työtä sekä kärsii ADHD-oireyhtymästä, tämä yleensä tarkoittaa, että hän on nettiriippuvainen, deittailee kaiket yöt sekä elää kuin Ellun kana, jos kukaan ei asiaan puutu. Se ei merkitse, että uusavuttomalta näyttävä sukupolvi olisi jotenkin kyvytöntä tai osaamatonta. Päinvastoin: he ovat niin sanottuja urbaaneja ovelia, joita ei vaivaa mikään vaan jotka käyttävät yhteiskunnan suopeutta hyväkseen. Yhteiskuntamme on sosiaalitukien viidakko, johon voi piiloutua niin, että työviranomaisetkin joutuvat etsimään kadonneita erityisen ”etsivätoiminnaksi” nimeämänsä hankkeen kautta.

Viranomaiset torjuvat itse luomiaan uhkia

Älkää ymmärtäkö väärin. En pyri syyllistämään varsinkaan nuoria miehiä. Minähän kehun heidän ansioitaan. Kuten jo viranomaiskielestä huomaatte, tilanne on vääristynyt ja muuttunut komediaksi. Nuoret kuvataan osaamattomiksi surkuttelun aiheiksi myös mediassa, ja lehdet kirjoittavat heistä tavalla, joka luo vähätteleviä uskomuksia sekä pysyttää syrjäytymistä. Ihmiset lavastetaan osaamattomiksi, vaikka kyse on pelkästään tahdonvoiman puuttumisesta tai käyttämättä jättämisestä.

Älykkäät nuoret miehet valitsevat joutilaana olon, koska se on niin helppoa. Yhteiskunta vähättelee poikien lahjakkuutta sekä palkitsee tytöille tyypillisistä asenteista. Siksi pojat kaivautuvat bunkkereihin ja omaksuvat siilipuolustuksen yhteiskuntaan päin. He eivät halua yrittää, sillä omistamis- ja yritteliäisyysvihamielinen yhteiskunta on nainen, joka lannistaa esiliinansa ja kaulimensa kanssa kaikki miehekkäät ja omaehtoiset pyrkimykset. Yhteiskuntamme elää äidinvallan varjossa.

Sisäasiainministeriö näkee maamme keskeisimpänä turvallisuusuhkana syrjäytymisen ja pitää syrjäytymisen ehkäisemistä sisäisen turvallisuuden ykkösasianaan. Tässä valossa onkin hyvä muistaa, mikä tuota syrjäytymistä luo. Jopa Suomen Kuvalehti uskalsi mainita jutussaan, että suomalaismiesten syrjäytymiseen on johtanut ulkomaisen työvoiman maahantuonti. Toinen syy on, että perinteisiltä miesten aloilta on kadonnut useita työpaikkoja. Mihinkähän ne ovat menneet? Eivät kai vain halpoina pidettyihin Itä-Euroopan maihin globalisaation ja EU:n vaikutuksen myötä?

Menetyksiä voitaisiin kuroa umpeen pitämällä paremmin järki päässä myös maahanmuutto- ja talouspolitiikassa. Esimerkkiä sisäasiainministeriö voisi näyttää valitsemalla tasa-arvovirkoihin muitakin kuin pelkkiä akkoja. Myös naisliikkeen kannattaisi edistää tasa-arvoa feminismin sijaan.

Ne, joita kiinnostaa, mikä kasvatus- ja koulutuspolitiikassa omasta mielestäni mättää, voivat katsella poliittisen ohjelmani tämän tilanneanalyysin suuntaan. Tiedän saavani haukut asenteellisuudesta, mutta jonkun kai on sanottava, miten asiat ovat.

17. kesäkuuta 2010

Kireää kirjallisuuspolitiikkaa


Käyskennellessäni vantaalaisessa kauppakatedraalissa keskusradion kautta kuului pahaa aavistamattani mainoskuulutus: ”Tule Suomalaiseen Kirjakauppaan! Suomalaisen Kirjakaupan myyjä osaa suositella juuri sinulle sopivaa kirjaa kolmessa minuutissa!”

En ymmärrä, miksi kirja pitäisi löytää kolmessa minuutissa. En käsitä sitäkään, miksi myyjän pitäisi suositella kirjaa asiakkaalle. Eivätkö asiakkaat tiedä, mitä ovat hakemassa? Mistä myyjä tietäisi sen?

Kyseinen mainos kertoo, kuinka esineellistävästi kustantajat ja jakelijat ajattelevat kirjallisuudesta. Kirjallisuus mielletään pelkäksi objektiksi, jota myydään kuin makkaraa ja jolla on tarkoitus tehdä rahaa. Tämä on tietysti kirjakauppa- ja kustannusportaan ensisijainen tavoite.

En toisaalta ajattele, että kirjakauppojen ja kustantamojen pitäisi kätkeä ahneutensa paremmin. Mutta ne voisivat välttää tyylirikkoa, joka seuraa asiakkaiden aliarvioinnista ja kirjailijoiden nolaamisesta. Sillä mitäpä muuta kyseinen kolmen minuutin uskottavuuden tavoittelu on? Asiantuntemuksen korostamisena tai palvelualttiutena sitä tuskin voidaan pitää, ja useimmiten ”palvelukin” tapahtuu rahan kiilto silmissä. Politiikastahan tunnetaan niin sanottu kahden minuutin uskottavuus, jolla tarkoitetaan ehdokkaiden kykyä säilyttää kasvonsa kansalaisten silmissä edes parin minuutin ajan. Myös sitä voidaan pitää merkkinä politiikan dekadenssista.

Itse en mene sellaiseen liikkeeseen ollenkaan, jossa räyhäkäs myyjä pyyhältää paikalle asiakasta kiusaamaan ja myydäkseen tälle mitä tahansa. Painetun sanan tuottamiseen ja lukemiseen liittyvät hitaus ja viipyminen. Ne luovat tilaa ajattelulle. Kulttuurin tyhmistymisestä kertoo se, että kirjakaupatkin yritetään organisoida supermarketeiksi, joissa asiointi on nopeaa ja vaivatonta!

Palaan vielä ostajan ja myyjän suhteeseen. Miksi kirjallinen teos pitäisi myydä nopeammin kuin maailmanennätysmies juoksee mailin? Kyseinen mainos on markkinointialan vuoden floppi. Ihmisten tarpeet määritellään tuottajan ja liikeyrittäjän näkökulmasta. Asiakasta kohdellaan idioottina, joka ei tiedä edes mitä haluaa. Tämä on tulos siitä, että kustantamoissa ja kirjakauppaportaissa valtaa käyttävät yhä enemmän markkinointiosastot. Ne suostuvat ymmärtämään kulttuurin tekemisestä ja tuottamisesta saman kuin jänis Jumalasta.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, mitä Suomalaisen Kirjakaupan myyjä suosittelisi kolmessa minuutissa sille, joka etsii esimerkiksi fenomenologista reduktiota käsittelevää teosta. Entäpä, jos hän etsisi kirjallisuutta niinkin päivänselvästä asiasta kuin maahanmuuttokritiikistä? Ei taitaisi löytyä ihan siitä sisäänkäynnin edestä rekkalavojen päältä, johon kustantajat kärräävät omat pakkopullansa.

Arvoisa kust’antamo

Sofi Oksasen Puhdistus on tämän vuosituhannen myydyin kotimainen kirja. Siksi oli pieni yllätys, että hänet potkaistiin pois WSOY:ltä helposti. Kustantamot kun pyrkivät yleensä pitämään kassamagneeteistaan kiinni.

En tiedä, mutta voin arvata asioiden taustan. Sofi on nuorena kirjailijana tehnyt Suomen Kirjailijaliiton neuvotteleman standardisopimuksen. Se takaa kirjailijalle 15 prosenttia myytyjen teosten arvonlisäverottomasta nettomyyntihinnasta, jolla kustantajat myyvät teoksia kirjakaupoille. Tämän mukaan kirjailija saa kahden kympin ohjevähittäishinnasta vaivaiset 1,5 euroa. Kirjakaupan osuus on noin puolet myyntihinnasta, vaikka kirjan jakeluporras tekee kirjallisen teoksen hyväksi vähiten.

Menestyksensä huipulla Sofi on vaatinut parempaa sopimusta, mihin ei ole suostuttu kustantamossa, ja kilpaileva paragoni on luonnollisesti ollut tarjolla. Kirjailijan on pitänyt keksiä tekosyy talosta lähtemiseen. Kustantajan on puolestaan täytynyt irtautua kirjailijastaan poliittisesti korrektilla tavalla, ilman, että lukijat menettävät luottamustaan kustantajaan tai kirjailijat alkavat suunnitella joukkoulosmarssia parin vuoden takaiseen tapaan. Tuolloin WSOY:lta käveli ulos useita kirjailijoita jo aiemmin talosta lähteneiden Siltaloiden suuntaan.

Sofin ei ole tarvinnut keksiä tekosyitä riitaantumiseen. Hänhän on räyhännyt julkisuudessa tarpeeksi ja haukkunut suomalaiset tanskalaisessa TV-ohjelmassa, joka esitettiin Suomen televisiossa kesän alussa. Hän on lehtitietojen mukaan arvostellut WSOY:n toimitusjohtajaa. Näin syntyivät ”yllätyspotkut”. Ehtivätpä jotkut jo arvella, että Sofi pantiin Södikan uloskäyntioveen, koska hän toimii tuomarina Mr. Gay Finland- kilpailussa. Sitä en tosin toivo enkä usko. Mutta muuten kyllä ihmettelen, mitä Sofi naisena tekee raadissa, jossa gay-miesten pitäisi arvostella toisia homomiehiä.

Ovatpa potkujen syyt mitkä tahansa, Helsingin Sanomat joka tapauksessa kaunistelee tilannetta hakiessaan asialle näennäisesti ulkopuolisen tuomarin ja nostamalla Suomen Kirjailijaliiton kommenteista esiin väitteen, että Oksasen pulkkakyyti on ”esimerkki alan kovasta turbulenssista”.

Tämä on ilmiön kuvaus mutta ei syy. Mikä onkaan turbulenssin syy? Minä vastaan: syy on se, että painettu sana menee sähköisen median aikakaudella kaupaksi yhä heikommin, eikä julkaisupäätöksiäkään tehdä enää kirjallisin perustein, vaan kustannuspolitiikkaa johdetaan markkinointi- ja talousosastojen puolelta.

Yliopistopaino teki minulle ennen Gaudeamukseen fuusioimistaan ja käytännöllistä lakkauttamistaan kolme kirjaa. Samoin Like on julkaissut hyvää hyvyyttään kaksi kirjaani. Olen viime aikoina julkaissut teokseni saksalaisen Books on Demandin kautta, koska kyseinen kustantamo ei harjoita ideologista valvontaa. Suurehkoon Libri-konserniin kuuluva ”digipainatuksen Gutenberg” tekee kirjoista lisäksi ulkoisesti laadukkaita ja pystyy saattamaan ne markkinoille offset-painettujen teosten tapaan sekä netti- että kivijalkakirjakauppojen kautta.

Jos tekijä osaa itse toimittaa teoksensa alusta loppuun ja kirjalle on olemassa valmiit markkinat, kustannus- ja markkinointiporrasta ei tarvita. Julkaisutien lyheneminen ja oikeneminen ovat sananvapauden ja kulttuurin kannalta pelkästään myönteisiä asioita.

Kauas se vie, tuo ruusuinen tie

Sofi Oksasen julkisuudessa nauttiman suitsutuksen lisäksi olen seurannut blogissani myös pääministeri Matti Vanhasen ja yksinhuoltaja Susan Ruususen kähinää omista oikeuksistaan.

Vanhaselta ei ollut suinkaan huonompi veto nostaa julkista oikeusjuttua oman yksityisyytensä suojelemiseksi. Ja Ruususelta ei ollut tyhmempi teko kerätä tekstareita ja julkaista niitä kirjana yhdessä lemmenpuuhia koskevien juorujen kanssa. Tämä oli tarkkaan harkittua mutta ilkeää, niin ilkeää; ihan samanlaista kuin Johanna Tukiaisen mauton ja pahanilkinen toiminta Ilkka Kanervan kaatamiseksi.

Kyse on naisten harjoittamasta sukupuolisen vallan käytöstä. Myös miehillä täytyy olla oikeuksia. Siksi voisin asettua tässä asiassa Vanhasen puolelle, vaikka muutoin olenkin arvostellut istuvaa pääministeriä melkein joka asiasta. Minua säälittää tapa, jolla Vanhanen on menettänyt luottamuksensa paitsi vaalirahoitusskandaalissa, myös yksityiselämässään.

Suomessa oikeudenkäyntien kulku on yleensä seuraava. Käräjäoikeudet arvioivat asioita pragmaattisesti ja tekevät päätöksensä niin sanotun terveen järjen mukaan. Hovioikeudet puolestaan painottavat ratkaisuissaan periaatteellisia näkökohtia ja omilla ennakkopäätöksillään luovat oikeuskäytäntöä. Ne yleensä koventavat rangaistuksia, jos on oletettavaa, että muutosta haetaan vielä korkeimmasta oikeusasteesta. Tuomioita terävöittämällä hovioikeudet luovat pohjaa jatkokäsittelylle. Ja Korkein oikeus puolestaan sorvaa aiempien tuomioiden pohjalta ratkaisun, jonka tarkoitus on näyttää kohtuulliselta. Mikäli prosessi on osoittautunut farssiksi tai vastaavanlainen show on nähty jo aiemmin, turhautunut kollegio voi kieltäytyä piruuttaan myöntämästä valituslupaa, vapauttaa syytteestä tai sitten pysyttää aiemman tuomion.

Vanhasen ja Ruususen tapauksessa tie eteni edellä kuvatulla tavalla laidasta laitaan. Käräjäoikeus vapautti kirjoittajan ja kustantajan lautamiesten äänin 2–2. Hovioikeus tuomitsi molemmat. Ja Korkein oikeus sorvasi asiasta Salomonin tuomion.

Eilisen päätöksen mukaan Susan Ruusunen tuomittiin 20 ja kirjan kustantaja 60 päiväsakkoon, mutta vaatimukset rikoshyödyn menettämisestä hylättiin. Tuomio annettiin ainoastaan Matti Vanhasen sukupuolielämään liittyvien ja intiimeiksi luonnehdittujen tietojen julkaisemisesta. Sen sijaan syytteet kaikkien muiden yksityiselämään liittyvien tietojen ilmaisemisesta kumottiin.

Tulkitsen ratkaisua niin, että Korkeimman oikeuden mielestä poliittista historiaa ja kaikkea muutakin saa edelleen kirjoittaa muista paitsi sänkykamariin ja petipuuhiin liittyvistä asioista ilman erikseen pyydettyä lupaa. On tärkeää, että vallanpitäjiä voi arvostella, mutta huonoa, että siihen tarvittiin oikeuden päätös. Oikeudenkäynnit näissä asioissa ovat yleensä epätoivoisia ja tuiki turhia, sillä totuudella on taipumus tulla julki joka tapauksessa – myös silloin kun totuus on vastoin lakia.

Kannatan rajoittamatonta sananvapautta ja pidän kehnona, mikäli sananvapautta pitää punnita oikeudessa. Jo tuomioiden uhka ohjaa ennakolta vaikuttavasti itsesensuuriin tai sensuuriin. Sananvapaus koostuu mielipiteen- ja ilmaisunvapaudesta. Sen yksi toteutumisyhteys on lehdistönvapaus, jolla tarkoitetaan julkaisijoiden vapautta hallitusvallasta.

Tämän tietäen Vanhanen ei käynyt oikeutta sananvapaudesta vaan kiertelevästi yksityisyydensuojasta. Häneltä lienee unohtunut, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen. Lopuksi voidaan kysyä, mitä tämä Vanhaselle kannatti. Prosessi vain lisäsi hänen edesottamuksiensa taakkaa ja oli yksi syy siihen, miksi pääministeri vähin erin menetti kansalaisten luottamuksen. Omaa moraalisuuttaan ei voi uskottavasti puolustaa yksityisyydensuojan alueella, jos ja kun julkinen toiminta on osoittautunut juuri niin moraalittomaksi kuin vaalirahoitusskandaalissa kävi.

Edellä oleva väliotsikko on muuten laulajatar Chisun sanoituksesta erääseen biisiinsä. Se korvissa kohti kesää, ja onnea jokaiselle valitsemallaan tiellä.

14. kesäkuuta 2010

Lehdistö kiinni Kanervan ahdistelusta


Kansaneläkelaitoksen palautuskuoren ylänurkassa on teksti ”Kela maksaa postimaksun - Fpa betalar portot”. Saa nähdä, maksaako Kela myös eläkeikää lähestyvälle Ilkka Kanervalle portot, mikäli Kanerva päätyy ensi eduskuntavaalien jälkeen eläkkeelle.

Ilkka Kanerva pakotettiin väistymään ulkoministerin paikalta keväällä 2008, kun selvisi, että hän oli lähetellyt vihjailevia tekstiviestejä tanssija Johanna Tukiaiselle. Nyt Kanerva on jälleen seksuaalisen ahdistelun kohteena, kun 7 päivää -lehti kertoi Kanervan lisänneen 16-vuotiaan tytön kaverilistalleen Facebookissa ja kehuneen hänen ulkonäköään.

Kanervan käytös on sinänsä moitteetonta ja herrasmiesmäistä. Se on myös muodollisesti korrektia, sillä 16-vuotias on juridiikankin valossa seksuaalisesti kompetentti eikä alaikäinen. Ymmärrän Kanervaa oikein hyvin, eikä hänen pitäisi seksuaalisen aktiivisuutensa vuoksi hankkiutua mihinkään hoitoon. Sen sijaan häntä itseään on ahdistellut kokoomuksessa sama naistroikka, joka vaati hänen eroaan ministerinvirasta.

Miksi eroottisesti viettelevinä täytyisi pitää vain ihmisiä, jotka ovat vanhoja ja rumia (en tarkoita kokoomuksen naisia)? Oletteko huomanneet, että kauniit naiset eivät ole koskaan feministejä? Suuret urokset ovat puolestaan aina osoittaneet poliittista hallintaa flirttailemalla mahdollisimman monien alamaistensa kanssa. Miesten päätyminen puolustelukannalle näkyy nyt siinä, että he yrittävät peitellä seksisuhteitaan. Tämä on typerää, sillä tosiasiassa seksi ja valta ovat aina liittyneet yhteen, ja miehen seksuaalinen suorituskykyisyys on mielletty poliitikon ansioksi kaikkina aikoina.

Huomionarvoista onkin, ettei kukaan puutu siihen, että Sauli Niinistöllä ja hänen puolisollaan on ikäeroa 29 vuotta ja Paavo Lipposella ja hänen vaimollaan 26 vuotta. Ihmisten ikäerojen päivystäminen ei ole edes (sinänsä kyseenalaista) moraalinvartiointia vaan selvää ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vastaisuutta, jota ihmiset vihaavat jo niin paljon, että Kanerva jatkanee eduskunnassa myös ensi vaalien jälkeen.

12. kesäkuuta 2010

Keskustatapahtumia


Asiallisen kuivasta kuntaministeristä tulee Suomen pääministeri, kun Kepu nosti helsinkiläisen Mari Kiviniemen puheenjohtajakseen ja sitä kautta eräänlaiseksi vara-Jäätteenmäeksi.

Harmaata ja väritöntä Kiviniemeä kohottamalla Kepu yrittää pitää kiinni ainoasta kansanedustajanpaikastaan Helsingin vaalipiirissä. Hän on vielä enemmän sattumapääministeri kuin Matti eikä päätynyt tehtävään mistään muusta syystä kuin siksi, että haastajat olivat juuri nyt heikoilla.

Paavo Väyrystä oletetaan karsastettavan kansan keskuudessa, vaikka hänen ulkopoliittiset ja maahanmuuttokantansa ovat olleet yhtä harkittuja kuin aina. Mauri Pekkarinen puolestaan on kauppa- ja elinkeinoministerinä ryvettynyt niin pahoin vaalirahoitusskandaalissa, että hänen uransa politiikassa pitäisi olla yhtä lopussa kuin Vanhasen. Neljännestä ehdokkaasta en ollut koskaan kuullut mitään. Väyrynen oli ehdokkaista joka tapauksessa pätevin.

Naisten ääniä Kiviniemen valinnalla tietysti kositaan, aivan niin kuin papukaijamaisen Jutta Urpilaisen nostamisella Sdp:n puheenjohtajaksi. Naisten vallassa on tämä Suomi.

Asiaan pääsyn aika?

Mari Kiviniemi ja puoluesihteeriksi valittu Suomenmaan päätoimittaja Timo Laaninen ovat pääministeripuolueen vallankäyttäjät ja tämän maan mahtavimmat poliittiset johtajat! Tiedä sitten, itkeäkö vai nauraa. Kiviniemeä kehuttiin jykevästä ”asiaosaamisesta”. Se on tavanomainen sanonta silloin, kun ihmisellä ei ole persoonaa, poliittisen linjanvetäjän roolia, näkyvyyttä mediassa, kirjallista tuotantoa eikä tieteellisiä näyttöjä. ”Asiaosaaminen” on sitä, ettei lähettele sopimattomia tekstiviestejä. Puliveivauspuolueen johdolle sellainen asiaosaaminen kyllä sopii.

Minun paras muistoni väistyvästä pääministeri Vanhasesta on muuten seuraava. Vanhanen oli pari vuotta sitten Kolmella Sepällä avaamassa yhteisvastuukeräystä. Hän jäi mukinsa kanssa joksikin aikaa toikkaroimaan patsaan juurelle, kun satuin kulkemaan ohi ja päässäni välähti. Kaivoin lompakostani viisikymmentä senttiä ja menin viemään sen Vanhaselle sanoen: ”Ainahan sitä pääministerille lantin laittaa, jos valtiontalouden tila on todellakin tämä.”

Jalkojen välissä jotakin kovaa

Onneksi Helsinki ei ole kovin keskustavetoinen kaupunki. Tosin kaupungin keskusta vetää väkeä, mikä näkyi erityisesti tänään, kun Stadissa juhlittiin Helsinki-päivää. Hyvä, että kaupunki antoi tukensa sambakarnevaalien ja monien muiden kesätapahtumien lisäksi myös Muunneltujen Moottoripyörien Yhdistykselle.

Minulla on ollut tapana käydä katsastamassa MMAF:n (Modified Motorcycle Association of Finland) vuotuinen ajoneuvonäyttely. Tänä kesänä tapahtuma järjestettiin Kaivopuiston sijasta Rautatientorilla, joka tosin on ympäristönä Kaivaria koleampi. Toivon, että tilaisuus siirtyy jälleen ensi vuodeksi takaisin paikoilleen puiston remontin valmistuttua.

Moottoripyörällä ajaminen muistuttaa politiikkaa siinä, että kumpikaan ei ole sellaista kuin ulkoa päin katsellen näyttää. Olen myös itse ajellut kaksipyöräisellä; tosin tämänhetkisessä ajoneuvossani on vain yksisilinterinen moottori. Joskus voisi kyllä palata takaisin motorisoituun ajoneuvokantaan.

Ohessa kuva choppereiden rivistöstä. Kuvassa näkyvät ajoneuvot ja väenpaljous eivät tosin liity mitenkään tähän tekstiin tai sen kirjoittajaan.

11. kesäkuuta 2010

Tulppaaneja kriittisille


Hollannissa demokratia toimii, kun hallitukset hajoavat myös kesken vaalikauden. Kristillisdemokraattisen pääministeri Jan Peter Balkenenden (suom. Palkinpään) johtama hallitus kaatui viime helmikuussa erimielisyyteen siitä, pitäisikö Hollannin vetää joukkonsa Afganistanista. Koalitiohallituksessa kristillisdemokraatit (CDA) kannattivat jatkoaikaa, kun taas työväenpuolue (PvdA) vastusti sitä.

Toisaalta hallitus olisi voinut saada puukenkää myös Kreikan velkakriisin vuoksi, sillä myöskään sen ratkaisukeinoista ei vallinnut yksimielisyyttä. Kiintoisaa on, että syyt hallituksen hajoamiseen ovat tulleet sisäpolitiikan ulkopuolelta, toisin sanoen Nato- tai EU-politiikasta.

Suomessa hallituksen hajoamiseen olisi ollut lukuisia sisäpoliittisia syitä (muiden muassa vaalirahoitusskandaali), mutta politiikanteko mielletään tässä maassa pelkäksi autoritaariseksi vallankäytöksi eikä kansanvallan toteuttamiseksi. Sen vuoksi ministerit pitävät kynsin hampain vallastaan kiinni ja kokoavat rivinsä valtansa menettämisen pelossa.

Kulttuureina Suomi ja Hollanti muistuttavat toisiaan. Molemmissa vallitsee monipuoluejärjestelmä ja liberalismin perinne. Yhtenevyydet ovat kuitenkin vain mielikuvamaisia, sillä ne ovat voimassa eri syistä. Vapaamielisyyttä ja kansanvaltaa pidetään korkeassa kurssissa Suomessa, sillä suomalaiset ovat kärsineet kahden valtion harjoittamasta imperialismista. Hollannissa vapauden ja itsenäisyyden arvostus taas perustuu siihen, että Hollanti hallitsi 1700-luvulla maailman meriä ja toteutti imperialismia itsekin eikä ole myöhemminkään halunnut päästää omien etujensa puolustamisesta irti. Hollannissa vapaus mielletään itsemääräämisoikeudeksi ja vapaudeksi johonkin, kun taas Suomessa vapaus on ollut vain riippumattomuutta eli vapautta jostain.

Kooltaan yhtä Suomen lääniä vastaavassa Hollannissa avointa maahanmuuttopolitiikkaa on harjoitettu siirtomaaimperialismin ajoilta periytyvien velkojen hyvittämiseksi, kun taas suomalaisille moraalisia velkoja ei ole kertynyt mihinkään suuntaan. Siksi suomalaisten linjanveto voisi olla myös suhteessa Euroopan maihin suoraviivaisempaa, eikä meidän tarvitsisi myötäillä vanhoja EU-maita.

Hollannin tämänkertaisen vaalituloksen ratkaisivat eurovaalien tapaan maahanmuuttoa ja EU-politiikkaa koskevat kannat. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen sekä siirtolaisten ylimäärästä että rahan haaskaamisesta muiden euromaiden tukemiseen. Tästä syystä ei ole ihme, että tappion vaaleissa kärsi EU-myönteisintä politiikkaa vetänyt paikallinen ”kokoomus”, toisin sanoen kristillisdemokraatit.

Äärivasemmisto hävisi

Helsingin Sanomien kielellä vaaleissa punnittiin ”äärioikeiston kannatus” eli Geert Wildersin vetämän vapauspuolueen (Partij Voor de Vrijheid, PVV) suosio. Tosiasiassa PVV on kansanvaltainen ja kansallismielinen puolue, jonka leimaaminen Hesarin tapaan ”ulkomaalaisvastaiseksi” on harhaanjohtavaa. Wilders on intialaissyntyisen äidin poika ja naimisissakin unkarilaisnaisen kanssa, eikä puoluetta voida haukkua sen enempää ulkomaalaisten sorsimisesta kuin suosimisestakaan.

Ohjelmallisesti PVV on puolustanut kansallista etua ja liberaalia demokratiaa sekä arvostellut islamia ja maahanmuuttoa. Pitkälti samanlaisella ohjelmalla toimiva EU-kriittinen puolue nauttii Sveitsissä peräti 29 prosentin vaalikannatusta. Sitäkään tuskin voitaisiin sanoa äärioikeistolaiseksi, kun puolue peittää osan keskustankin paikoista maan parlamentissa. Journalismia Helsingin Sanomien sanankäyttö ei ole, mutta vääristelevää kirjoittelua kylläkin.

Lehti muuten vaihtoi aiemman otsikkonsa ”Äärioikeiston asema punnitaan Hollannin vaaleissa” muotoon ”Keskusta-oikeisto nousemassa vaalivoittoon Hollannissa” myöhemmin. Miten tämä on mahdollista lähinnä ainoan ”keskusta-oikeistolaisen puolueen” eli kristillisdemokraattien hävittyä, ellei myös vapauspuolueen paikkaa ole siirretty lehden toimituksessa äärioikeistosta keskustan suuntaan? Tai sitten äärivasemmistolainen toimittaja on itse liikkunut jakkaransa kanssa johonkin päin. Lopulta internetsivuilla julkaistun jutun otsikko vääntyi muotoon ”Liberaalit ja työväenpuolue menossa vaalivoittoon Hollannissa”. Asiat näyttävät olevan Helsingin Sanomissa aivan niin kuin yliopistoissa, joissa demareitakin pidetään ”äärioikeistolaisina”.

Kansanvalta ei ole populismia

Helsingin Sanomat on huolissaan myös populismista. Viime keskiviikon pääkirjoituksessa lehti paheksui Perussuomalaisten gallupkannatusta, joka lähestyy kymmentä prosenttia. Lehti leimaa puolueen kolmeen kertaan ”populistiseksi”.

Populismi on kansan kannatuksen kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Näin arvioiden Perussuomalaiset ei ole populistinen vaan konservatiivinen puolue. Puolueellahan on hyvinkin vankkoja perusarvoja, joiden varaan se vannoo. Sen sijaan niin sanotut suuret puolueet ovat syyllistyneet populismiin kääntyessään aina sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa. Jos populismin kriteerinä pidetään myös ehdokasasetteluja, on syytä huomata, keitä Tupu, Hupu ja Lupu houkuttelevat listoilleen: lavalaulajia, urheilijoita ja missejä. Heitä on kokkareiden, kepun ja demarien ryhmässä aika monta myös eduskunnassa.

Popparit ja pintajulkkikset ovat puolueille helppoja tapauksia, ja siksi heitä suositaan ehdokasasetteluissa. Populististen ehdokkaiden ajatellaan tuovan ääniä, mutta samalla he ovat puoluejohdon kannalta helposti hallittavia: heillä ei ole poliittista ohjelmaa, asiantuntemusta, kirjallista tuotantoa, tieteellistä koulutusta eikä näkemyksiä. Heistä voidaan tehdä pelkkiä napinpainajia, mikä puolestaan keskittää valtaa puolueen johdolle. Tämä jos mikä on kansanvallan halveksuntaa ja halpahintaista populismia!

Tietenkin myös populismin käsitteen määrittely vaihtelee. Monet perussuomalaiset määrittelevät populismin kansanomaisuudeksi ja kansanvaltaisuudeksi, ja siltä pohjalta he pitävät populismia myönteisenä mainesanana ja ilmiönä. Kansanvaltaisuudelle olisi kuitenkin täsmällisempi vastine: demokratia. Populismi sen sijaan voidaan mieltää käsitteeksi, joka sisältää kielteistä arvostelua, ja tämä merkitys sillä on myös monissa Euroopan maissa.

Mielestäni on väärin leimata liberaalia yhteiskuntajärjestelmää, demokratiaa ja valistusihanteita puolustavat liikkeet populistisiksi. Esimerkiksi Geert Wildersin johtama PVV on kansanvaltainen puolue, joka lisäsi kannatustaan 15 edustajalla ja päätynee saavuttamillaan 24 paikalla hallitukseen yhdessä työttömyyttä vastaan kamppailleen ja 31 paikkaa saavuttaneen liberaalipuolueen (VVD) sekä 30 paikkaa saaneen työväenpuolueen kanssa.

Monet lehdet, etupäässä Helsingin Sanomat, ovat ennustaneet hallitusneuvotteluja ”tuskallisiksi” PVV:n voiton johdosta ja kuvanneet kannatustaan lisänneiden ryhmien tavoitteita ”ristiriitaisiksi”. Mitä ristiriitaista on työttömyyden torjunnassa ja maahanmuuton rajoittamisessa? Tulppaaneja voittaneille! Mutta pidän edelleen mahdollisena, että veret seisauttaneen vaalivoiton saanut PVV pelataan vielä hallituskoalition ulkopuolelle cordon sanitaireen vedoten.

Wilders ja vähemmistöt

Geert Wildersiä vastaan on käyty myös näytösluonteista oikeutta, ja hänelle on vaadittu vuoden vankeusrangaistusta islamkriittisten puheiden sekä Fitna-elokuvan vuoksi. Suomalainen media on keskittynyt tuomaan esille vain Wildersiä vastaan suunnatut syytökset, joiden mukaan muslimien fanaattisuus on rinnastettu fasismiin Fitna-elokuvassa. Sen sijaan yhä kesken olevan oikeudenkäynnin yksityiskohdista media on pysytellyt hipi hiljaa.

On unohdettu, että Wilders on vakuuttanut olevansa länsimaisen vapauden kannattaja esimerkiksi nais- ja homokysymyksissä. On unohdettu, että Wilders on joutunut elämään poliisin vartioimana Fitna-elokuvan julkaisemisesta asti. On unohdettu, että PVV-puolueen puheenjohtaja on menettänyt kansalaisoikeutensa niin pahoin, että hän on maan ainoa poliitikko, jonka osoitetta ei voida mainita julkisesti missään.

On unohdettu, että Wilders ei oleskele kahta päivää pitempään samalla paikkakunnalla, ja hänestä on tehty maankierturi muslimien tappouhkausten pelossa. On unohdettu, että Britannian sisäministeri, työväenpuoluetta edustava Jacqui Smith, kieltäytyi päästämästä Wildersiä kutsuvierailulle Lontooseen muslimien reaktioiden pelossa, kunnes Britannian maahanmuuttoviranomaiset kumosivat kiellon.

On unohdettu, että Hollannissa myös hindut tukevat Wildersiä, sillä hekin kokevat olevansa muslimien ahdistelemia. On unohdettu, että sekularisoitunut musliminainen Ayaan Hirsi Ali on asioista samaa mieltä kuin Wilders. On unohdettu, että Wilders ajaa myös juutalaisväestön etua ja tunnustautuu Israel-faniksi, koska pitää Israelia liberaalina valtiona verrattuna autoritaarisiin Lähi-idän muslimimaihin. On unohdettu, että Hollannissa kansa on laajalti samaa mieltä kuin Wilders.

Myös homot ja lesbot ovat antaneet tukensa Wildersille, sillä he ovat joutuneet kärsimään runsaan maahanmuuton haitoista, islamin leviämisestä ja syrjintähierarkioista, joiden kautta maahanmuuttajat on asetettu kansallisten vähemmistöjen edelle. Hollannin eräänlaisena ”kansallisomaisuutena” pidetyn vapaamielisyyden väheneminen on johtunut ensinnäkin konservatiivisen islamin leviämisestä ja toiseksi kantaväestön omien asenteiden jyrkentymisestä, joka sekin on juontanut juurensa maahanmuutosta.

Homojen ja lesbojen tukea Wildersille selittää se, että maahanmuuttokriitikkona ja katolilaisena homoseksuaalina tunnetun Pim Fortuynin vuonna 2002 toimeenpantu murha on institutionalisoitunut eräänlaiseksi käännekohdaksi seksuaalivähemmistöjen riveissä. Tässä kirjoituksessa mainitun selvityksen mukaan homojen ja lesbojen suosikkipuolueet ovat Pimin työtä jatkava vapauspuolue PVV ja oikeistoliberaali VVD.

Hollannissa ja monessa muussa Euroopan maassa on oivallettu, ettei kansallista etua voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä diskriminoimalla. Sama linja voisi sopia myös perussuomalaisille.

9. kesäkuuta 2010

Oikeuslaitoksen kello jätättää


Suomalainen oikeuslaitos järjestää kansanvaltaan ja sananvapauteen liittyvät oikeudenkäynnit yleensä kesällä, mieluiten juhannusviikolla, jotta kansalaiset eivät kiinnostuisi niistä ja oikeus voisi pidättää kaiken vallan itselleen. Oikeudenkäynnit auttavat kuitenkin pitämään maahanmuuttokritiikkiä otsikoissa myös aikoina, jolloin rasismia ei esiinny lainkaan ja siirtolaisuudesta koituvat haitat ovat ainoastaan vähäisiä.

Jussi Halla-ahon hiillostus hovioikeuden vartaassa on juuri tällainen prosessi. Hiljaisella tulella kypsytetty liha ei tule kuitenkaan mureammaksi vaan sitkistyy. Jos joku luulee, että yksittäiseen henkilöön kohdistuvalla ajojahdilla nujerretaan maahanmuuttokriittisyys ja kansallisen edun puolustaminen, hän erehtyy. Näin sammutetaan tulta gasoliinilla.

Tuomarit tuskin arvaavatkaan, kuinka takaperoista maahanmuuttokritiikin käsittely tuomioistuimissa on. Euroopassa on jo ajat sitten tultu pois tilanteesta, jossa natsikammosta kärsivien EU-maiden juristit tuomitsivat kansallisen edun puolustajia lampaannahkaperuukki takaraivollaan. Hauraaksi legendaksi muuttuneen Brigitte Bardot’t sakkotuomio siitä, että hän vaati eläinten tainnuttamista ennen niiden rituaaliteurastusta, oli viimeinen ylilyönti.

En tarkoita tällä kirjoituksellani mitenkään puolustella Jussi Halla-ahoa tai hänen kirjoituksiaan. Hänen paikallaan voisi periaatteessa olla kuka tahansa, ja hänessä yhteiskunta tuomitsee maahanmuuttoa arvostelevan ajatussuunnan. Niinpä huomioni kiinnittyy tuomiomielen kaksinaismoralistisuuteen.

Monessa maassa on julkaistu paljon kovasanaisempaakin kirjallisuutta maahanmuutosta ja islamista kuin Jussi Halla-ahon kirjoitukset. Esimerkeiksi kelpaavat vaikkapa Lähi-idän tuntijan Carlo Panellan Islamin musta kirja (WSOY, 2008, alkut. Il libro nero dei regimi islamici, 2006) ja The New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin Totuus Muhammadista (Cranite, 2007, alkut. The Truth About Muhammad, 2006). Nämä teokset tervehdyttävät tilannetta, joka on lipsahtanut kohtalokkaaseen ja mielivaltaiseen suuntaan.

Kuka hyötyy?

En ehtinyt Pasilan oikeustalolle tarkkailemaan Halla-ahon käristystä tai liittyäkseni joukkoon tummaan. Mutta jo toteutuneellakin yleisömenestyksellä MTV3:n uutiset pääsivät kirjoittamaan, että kaikkia paikalle saapuneita ”yhdisti parrakas ja huonoryhtinen olemus”! Minulla ei olisi ollut ainakaan partaa. Parta muuten on muslimien keskuudessa uskonnon määräämä välttämättömyys, ja myös yleisön joukossa ollut selkärankareumaa sairastava mieshenkilö on saanut toimittaja Ari Lahdenmäen sanoista ylimääräisen noidannuolen.

Tapahtumareferaateista päätellen salissa ei puhuttu paljoakaan itse asioista, kuten siitä, mikä islamin olemus lopulta on, saako tai pitääkö uskontoja arvostella, onko maahanmuutto hyväksi ja niin edelleen. Sen sijaan keskityttiin väittelemään rankaisemisen kohtuuttomuudesta tai välttämättömyydestä. Myös hovioikeuden olisi täytynyt kuulla varsinaiset argumentit, kun rangaistus sorvataan kuitenkin juuri niiden pohjalta.

Minulla itselläni ei ole syytä muuttaa johtopäätöksiäni, jotka kerroin Halla-ahon oikeudenkäynnistä jo aiemmin blogissani. Omat analyysini voi lukea tästä, tästä, tästä, tästä ja painetuksi kirjaksi dokumentoituina tästä.

Kuulun muutenkin viidettäkymmenettä käyvien niin sanottujen vanhempien miesten liittoon, enkä viitsi koko ajan länkyttää viranomaisvallan akkamaista märehdintää vastaan. Minkä olen päättänyt, se pitää. Kun analysoi jonkin asian loppuun, ei tarvitse koko ajan ämpyillä ja selvitellä kantaansa. Pitäisin omat käsitykseni luultavasti myös hirsipuussa. Siitä kai tulee sanonta ”pitää päänsä”, joka giljotiinin terän alla ei olisi mahdollista. Ja sanoihan jo J. V. Snellmankin, että ”olen itse tehnyt oman pääni, ja siksi olen niin omapäinen”.

Mutta järjestäkää nyt istuntojanne ja kiillottakaa polyesteripukujenne perseitä vaikka viimeiselle tuomiolle asti. Totuutta siitä, minne maailma on menossa, se ei kuitenkaan muuta, ei myöskään ihmisten poliittisia käsityksiä, mikäli tuomitsemisen kansaa kiihottavaa vaikutusta ei oteta lukuun.

Samaan aikaan toisaalla

Kiintoisaa on, että samalla kun Halla-ahosta puristetaan mehuja hovioikeudessa, muuan Ben Zyskowicz vetää välistä ja korjaa pelimerkit pöydästä toteamalla hallituksen harjoittamasta turvapaikkapolitiikasta expressis verbis näin: ”Olemme olleet hölmöläisiä.” Tyhmyyden tunnustaminen maahanmuuttoasioissa näyttääkin nyt olevan ansio.

Kuinka elävällä tavalla Zyskowiczin lausunto tuokaan mieleen Mohammed Rasoelin teoksen Alankomaiden tuho – Hyväuskoisten hölmöjen maa (alkut. De ondergang van Nederland – Land der naïeve dwazen, 1990)? Sen kirjoittajalle langetettiin sakkotuomio ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, vaikka salanimellä esiintyneen pseudonyymin takaa löytyi omia rivejään arvostellut muslimi. Nyt, 20 vuotta myöhemmin teos on klassikko ja nauttii arvostusta oman aikansa varoitusmerkkinä ja visiona siitä, mikä Eurooppaa voi pahimmillaan odottaa.

Tuore uutinen kertoi myös, että muslimeilta tappotuomion saanut Muhammed-piirtäjä Lars Vilks on päässyt jonkinlaiseen keskusteluyhteyteen islamilaisen yhteisön kanssa, ja maltillisimmat ovat asettuneet jopa puolustamaan häntä. Niinpä kaksoisstandardien analysointia voisi vaikka jatkaa pohtimalla, miksi hurjalta kuulostava ”Tapa Lars Vilks”-yhteisö saa edelleen olla Facebookissa, mutta suomalaiseen ministeriin kohdistettu yhtä huonoa makua ja irvokasta väkivaltaisuutta lietsova ryhmä ei saanut.

”Kaksoisstrategiat” ja ”muunneltu totuus” kukoistavat siinäkin, ettei Linnanmäki hae minkäänlaisia korvauksia viimesunnuntaisilta rähinöitsijöiltä, vaikka mellakoinnista koitui yhtiölle kymmenien tuhansien vahingot. Myöskään viranomaiset eivät puuttune asiaan vaan keskittyvät lynkkaamaan suomalaisia kansanvallan puolustajia oikeussaleissa.

Maahanmuuttokriitikoiden ahdistelu sekä siihen liittyvät ideologiset oikeudenkäynnit eivät poikkea yhtään suomettumisen ja rähmällään olon vuosista, joiden aikana mikä tahansa ”neuvostovastaiselta” vivahtava lausunto johti sensuuriin kaikilla kanavilla, esti nimittämisen jokaiseen virkaan, ja erästäkin puoluetta pidettiin neljännesvuosisata oppositiossa ”yleisiin syihin” vedoten. Monet muistavat, kuinka painostavaa idänsuhteiden varjossa eläminen oli. Sovjetisoinnin aikakaudella olisi ollut ansioksi olla neuvostovastainen.

Kiinnostavaa onkin, miksi valheellisuuden edustajat nousevat vallankäyttäjän rooliin kaikkina aikoina ja totuuden puolustajia saatetaan edesvastuuseen. Ilmiö juontanee juurensa vallasta: tuomitsijoilla on oma lehmä ojassa. Heidät on pantu puolustamaan valtionpolitiikkaa, joka tällä hetkellä määrätään Brysselistä aivan niin kuin Moskovasta aikoinaan. EU-valtiot pakotetaan vastaanottamaan maahanmuuttajien ylimäärää, ja Demla-juristit saavat sananvapauden katoamaan omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. Oikeudenkäynneillä ja syytöksillä he ajavat itsestään pois riivaajaa, joka kutittaa myös heidän omia korvalehtiään yleisen järjen ja omantunnon äänenä. Näin Neuvostoliitossa.

7. kesäkuuta 2010

Lasten mehuhetki päättyi ikävästi


Kaikin puolin rasistinen ja kiihkoisänmaallisuudessaan vahingollisesti kansallismielinen suvivirsi tuskin oli lakannut kaikumasta koulujen juhlasaleissa, kun uutiset iloitsivat, että maahanmuuttajataustaiset nuoret mellakoivat Linnanmäen huvipuistossa. Poliisin mukaan joukkotappelu syntyi maahanmuuttajataustaisten välille, ja kahakkaan osallistui enimmillään noin 150 nuorta, joista kymmenkunta pahoinpideltiin. Tapaus vahvistaa tavallaan sen, minkä totesin jo hakiessani vähemmistövaltuutetun virkaa: keskeistä ei ole, mitä tapahtuu valtaväestön ja vähemmistöjen välillä, vaan se, mitä tapahtuu vähemmistöjen sisällä.

Tämän leimaamisen, osoittelevuuden ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen keskellä meitä kuitenkin lohduttaa, että ”ketään ei otettu kiinni”. Vain 60-vuotispäiväänsä alennusmyynnillä juhlistanut huvipuisto suljettiin, ja äidit ja isät joutuivat taluttamaan pikku itkupillinsä pois karuselleista ja sähköautoradoilta.

Jokainen nyt varmasti ymmärtää, kuinka tärkeää on, että kulttuuridebatteja ja muita vibraattoreita saadaan lisää. Emme voi jäädä jälkeen yleiseurooppalaisesta kehityksestä. Monessa Euroopan maassa ollaan meitä paljon pitemmällä. Esimerkiksi Ranskassa afrikkalaisperäiset maahanmuuttajat polttivat uuden vuoden 2009 aluksi yli tuhat (1 000) autoa, ja onkin tehtävä hartiavoimin töitä, jotta myös meidän maastamme saadaan ”aidosti monikulttuurinen”.

Karttapallot katollaan

Karnevalistisuus leviää Euroopassa kuin renessanssin aikakaudella konsanaan. Jo Mihail Bahtin totesi kirjoituksissaan keskiajan renessanssista ja naurusta, että karnevalistisessa kulttuurissa maailma on käännetty ylösalaisin. Karnevaaleille on tyypillistä, että isäntä on hetken aikaa orja ja orja on isäntä. Kuningas on narri ja narri on kuningas. Poliisi on rikollinen ja rikollinen on oikeudenvartija. Nykyisin karnevaaleja järjestetään esimerkiksi kouluissa ja muissa laitoksissa auktoriteettisuhteiden kääntämiseksi hetkellisesti päälaelleen. Tarkoituksena on luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistavan ja painostavan elämän keskelle.

Karnevalismilla on historiansa, joka ulottuu keskiajalta uudelle ajalle. Samalla kun kirkko ja julkinen valta alkoivat hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, ne tulivat antaneiksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Lopulta kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Esimerkiksi kevät- ja kesäkarnevaalit eivät ainoastaan auttaneet kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan ne myös houkuttelivat ihmisiä pysyvästi pois kurinalaisuuden tilasta. Bahtinin käsityksen mukaan karnevaalien merkitys oli vaihtoehtoisten maailmojen luomisessa, esimerkiksi sellaisten, joissa ihmiset voivat osoittaa toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena oli, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi. Tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen.

Monikulttuurisuus: pysyvä karnevaali

Mutta. Mutta, mutta. Entäpä, jos karnevaalit todella muuttuvat pysyviksi? Maailma kääntyy ja jää kumolleen. Tällöin hyvä tahtokin helposti kieroutuu ja vaihtuu pahaksi. Minusta tuntuu, että monikulttuurinen yhteiskunta edustaa tuota pysyvästi päälaelleen käännetyn yhteiskunnan tilaa, jossa lainkuuliaisia ja rehellisiä ihmisiä viedään kuin sikaa korvasta oikeuden eteen mutta rikollisuus saa rehottaa. Karnevaalien tuloksena ovat myös karmeat vaalit, kun sananvapaus ja kansanvalta otetaan ihmisiltä vähin erin pois. Ja tivolina pyörivän yhteiskunnan hullunhoureisissa pyörteissä jokaista järjellisesti ajattelevaa kansalaista odottaa karu selli.

Tässä groteskissa teatterissa jokainen voi ennen pitkää vain pelastaa oman nahkansa. Siksi minäkin nyt ääni väristen hoilaan omaa oodiani kansakuntien lopulliselle sekoittamiselle ja sekopäisyyden leviämiselle: ”Tervetuloa, oi rajaton kansainvaellus ja maasta toiseen hyppinen, kansojen yhteisymmärrys, rauha, solidaarisuus ja harmonia!” Astrid Thors! Ritva Viljanen! Kuka tekisi kantelun kelvottomasta karnevaalien keskeyttämisestä vähemmistövaltuutetulle?

6. kesäkuuta 2010

Ikuisen nuoruuden lähteillä


Olin eilen Guns N’ Rosesin konsertissa Helsinki Live -tapahtumassa. W. Axl Rose on mainio mies huiveineen ja lavakoreografioineen. Juuri muuta alkuperäisestä yhtyeestä ei olekaan jäljellä. Paitsi tietysti klassikkobiisit. Kun tekee kerran jotakin kunnolla, ei tarvitse tehdä joka päivä uudestaan.

GNR on menettänyt parinkymmenen vuoden takaisen suosionsa, mutta kannatusta on edelleen tiettyjen kuuntelijaryhmien joukossa. Keski-ikäiset olivat paikalla uusintaakseen omaa nuoruuttaan ja uskotellakseen, että mikään ei vanhene – tai ainakin luodakseen kokemuksen yhdessä vanhenemisesta. Nuorten hevilettien kiinnostus 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa suosionsa huipulla olleeseen semioottiseen kokonaisuuteen onkin sitten vaikeammin selitettävä asia.

Monet nykyfanit ovat syntyneet vuoden 1987 jälkeen, jolloin yhtye julkaisi läpimurtoalbuminsa Appetite for Destruction. Onnittelin ohimennen myös muutamaa lakkiaisistaan paikalle saapunutta ylioppilasta, joille setä sai selittää olleensa tuohon aikaan ”armeniassa”. Musiikkikulttuurien kieli on ilmiönä kiinnostava: minun nuoruudessani 25 vuotta sitten oli mahdotonta, että nuoret ihmiset olisivat suostuneet kuuntelemaan mitään, mikä oli tehty neljännesvuosisata sitten. Abban ja Modern Talkingin sukupolvi olisi pyörtyillyt Elviksen tai Metro-tyttöjen vuoksi? – Mahdoton ajatus.

Sen sijaan nykynuorille kelpaavat heidän vanhempiensa musiikkityylit. Tämä kertoo, että kulttuurimme kokonaisuus on tullut valmiiksi. Kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla, ja siitä pitäen juuri mikään ei ole muuttunut. Kaikki istuvat vihdoin samassa kiertopulkkakyydissä, jossa ideat vain toistuvat.

Tämä näkyy myös siinä, että nykyaikana mikään ei ole erityisesti muotia eikä muodista pois. Retrotyylit kukoistavat. Elämä tuli valmiiksi 1980-luvulla. Mitä kulttuurikuvaa uudistavaa sen jälkeen onkaan luotu? Ehkä internet ja litteät televisiot.

Matka 1950-luvulta 1980-luvulle on henkisesti paljon pitempi kuin matka 1980-luvulta 2010-luvulle. Viimeksi kuluneet parikymmentä vuotta olemme eläneet yhteisessä ja entistä paremmin jaetussa todellisuudessa ainakin niin sanotuissa länsimaissa. (Tiedän kyllä, että 1950-lukua eletään vielä monissa kehitysmaissa ja esimerkiksi Kuubassa, joka tosin sekin on täältä katsoen lännessä.)

”November Rain” ja ”Paradise City” voivat tietysti saada nuoremmankin polven syttymään ihan omilla ansioillaan, eikä sen kummempia selityksiä tarvita.

W. Axl Rosen ja Kimi Räikkösen ystävyys on joka tapauksessa semiologisesti kiintoisa asia. Muiden muassa Iltalehti kertoi Räikkösen saunottavan huvilallaan vanhaa frendiään, ja onpa Rose puolestaan kiittänyt Räikköstä jo uuden levynsä kansipapereissa.

Ystävyys on mukavaa. Ei tarvitse olla vain itsensä kanssa kahden. Molempia leimaa lisäksi tunnettu heleä-äänisyys ja läsnä-oleva katse. Kummankin uran vetopyörä on hakenut viime aikoina pitoa myös off roadin puolelta, mutta edelleen se rapa molemmilta roiskuu.

Vaikka mikäpä minä olen mitään sanomaan. Myös minulla on filosofian piirissä oma ”bändimenneisyyteni”, joka on rohkaissut soolouralle lähtemiseen. Ja näin tehtyäni en ole katunut. Se on oikeastaan kaiken jatkuvuuden ehto.

5. kesäkuuta 2010

Kieroa kirkkopolitiikkaa


Kuin jatkoksi edellä käsittelemilleni vähemmistövaltuutetun virantäyttövääryyksille ja tutkintojen löyhäkätiselle tehtailulle on hyvä puuttua myös viimeviikkoiseen Helsingin piispan valintaan.

Uutiset iloitsivat, että Suomeen on valittu ensimmäinen naispiispa, kun Helsingin uudeksi piispaksi äänestettiin Espoon hiippakuntasihteeri Irja Askola 591 äänellä tuomiorovasti Matti Poutiaisen saamia 567 ääntä vastaan.

Yleisradion uutinen kehui valittua henkilöä ”valppaaksi ajattelijaksi”, joka ”on ottanut esille hyvin voimakkaasti oikeudenmukaisuuskysymyksiä”. Lisäksi jutussa antauduttiin ennustamaan, että ”näiden seikkojen takia hänestä tulee ainakin aluksi suorastaan tiedotusvälineiden lemmikki”.

Imartelu ei ole yhtään ennenaikaista vaan on ehtinyt muuttua jo todellisuudeksi tyyliin ”kerromme huomisen uutiset jo tänään”. Jutussa ei nimittäin pukahdettu mitään siitä tosiasiasta, että piispaksi valittiin maisteri vastaehdokkaana olleen miespuolisen lisensiaatin ohi. Yleensä Suomen piispoilta on vaadittu teologian tohtorin tutkintoa merkiksi siitä, että piispalla on tehtävien hoitamiseen tarvittava opillinen asiantuntemus.

Kehnoudesta kilpaillaan

Näin siis kävi taas: virkaan vyörytettiin alemmin koulutettu nainen pätevämpien miespuolisten ohi. Helsingin piispaksi pyrki kaikkiaan viisi henkilöä, joista kaksi oli naisia (Irja Askola ja Marja Heltelä), molemmat maistereita. Kolmesta mieshakijasta kahdella oli tohtorintutkinto (Leo Glad ja Hannu Vapaavuori), ja myös loppusuoralle selviytynyt Matti Poutiainen oli suorittanut jatkotutkinnon.

Omasta mielestäni johdonmukaisinta olisi ollut, että loppuäänestys olisi järjestetty Gladin ja Vapaavuoren välillä. Akateemisesta maailmasta myös monet teologit antoivat tukensa muutenkin ansioituneelle Vapaavuorelle. Sen sijaan toteutuneeseen äänestykseen valikoituivat ne hakijat, joiden koulutukselliset ja tieteelliset näytöt olivat joukon heikoimmat.

Tätä feminismi saa aikaan yhteiskunnassa. Kun korkeimman oikeuden presidentiksi valittiin ensimmäistä kertaa nainen vuoden 2006 alusta lukien, hänkään ei ollut suorittanut korkeimpien oikeusasteiden jäseniltä yleensä vaadittavaa tohtorintutkintoa. Lisäksi hakijoiden joukossa olisi ollut tohtorintutkinnon suorittaneita miehiä. Nimitys oli siis vastoin naisten ja miesten tasa-arvosta annettua lakia.

Kukaan ei kuitenkaan puuttunut asiaan mitenkään poliittisen korrektiuden vuoksi, eivätkä ohitetut kehdanneet valittaa. Sen sijaan virkaan päätynyt oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelo valittiin Vuoden Naiseksi kuin palkkioksi miesten tyrmäämisestä prosessissa. Tuon tittelin hän varmasti ansaitsikin, sillä takana oli nimenomaan poliittisia ansioita. Sen sijaan arvostelua Koskelon myöhemmästä promovoinnista Hankenin kunniatohtoriksi esitti professori Jyrki Virolainen omassa blogikirjoituksessaan. Monet heikoin perustein valitut ovat joutuneet jälkeenpäin rimpuilemaan syytösten verkoissa, ja heidän tietään on koetettu tasoitella keinottelulla.

Tasa-arvo: ansiot ratkaisevat, sukupuoli ei vaikuta

En tietenkään halua paisutella tutkintojen enkä titteleiden merkitystä. Mutta en myöskään haluaisi, että ne vesitetään ja riistetään pois ajattelemattomalla nimitys- tai myöntöpolitiikalla.

Se, että virkoihin päätyy naisia, on ihan kelpo asia, mutta valintojen pitäisi perustua ansioihin ollakseen oikeudenmukaisia. Tasa-arvoa on se, että ansiot ratkaisevat eikä sukupuoli vaikuta. Niinpä naiseutta ei saisi käyttää verukkeena pätevämpien miesten sivuuttamiseen. Epäoikeudenmukaiset ohitukset eivät legitimoi virkoihin kiilattujen asemaa. Tällainen feminismin soveltaminen johtaa vain tutkintojen ja ansioiden ylenkatsomiseen ja mitätöimiseen – tai sitten siihen, että väärin valitut menettävät ihmisten kunnioituksen. Kun valinnat ovat vastoin Taivaan Järjestystä, voimaan astuu voiman ja vastavoiman laki.

Vähemmistövaltuutetun virkaan puliveivattiin kuukausi sitten kelpoisuusehtoja täyttämätön nainen valtioneuvoston erivapaudella, jota sovellettiin perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvolain vastaisesti. Nyt piispanvirkaan valittiin nainen muodollisesti korrektin äänestyksen tuloksena, joka kuin vahingossa johti ansioituneempien mieshenkilöiden ohittamiseen. Kannatan toki naisten edustusta myös piispainkokouksessa, mutta asiaa kirkastaisi se, jos nainen päätyisi virkaan omien ansioidensa perusteella eikä keinotekoisen suosimisen tai kannattajaklikkien kautta. Sillä suosiminen johtaa vain käänteiseen syrjintään ja nöyryyttää vähemmistönä olevaa sukupuolta itseään.

Piispanviran pienennystä

Suuri osa Suomen piispoista on ollut professoreja, joilla on teologisten kysymysten asiantuntemus. Ehkä ensimmäinen naispiispa olisikin ollut luontevinta valita heidän joukostaan, mikäli vain joku olisi asettunut ehdolle. Suomen evankelisluterilaisen kirkon käytäntöön eivät kuulu pappisvihkimyksen eri asteet, ja juuri siksi koulutuksen tason pitäisi korostua piispan valintakriteerinä.

Irja Askolan päätyminen piispaksi oli esimerkki feministisestä suosimispolitiikasta. Tämä on osa kirkkopolitiikkaa, aivan niin kuin feministien suosiminen yliopistoissa on osa tiedepolitiikkaa. Ja valtionpolitiikassa tasa-arvo näyttää olevan vain naisten omaisuutta, kuten tiedämme siitä, että lähes kaikki tasa-arvovirat on täytetty naisilla.

En ymmärrä lainkaan dosentti Mikko Malkavaaraa, joka Ylen jutun mukaan iloitsee siitä, että ”papistostahan iso osa on jo naisia, samoin enemmistö teologian opiskelijoista”. Miksi naisten yliedustus jollakin alalla olisi itseisarvo, kun miehiä puolestaan haukutaan yliedustuksesta kaikilla niillä aloilla, joilla enemmistö toimijoista sattuu olemaan miehiä?

Malkavaaran mukaan ”Irja Askolasta hiippakunta saa merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan ja keskustelijan”. Näistä pragmatisteista tuskin on missään pulaa. Jokainen kelpaa arkiajattelijaksi, sillä kenellä tahansa näyttää olevan nykyään poliittisiin valta- tai etupyrkimyksiin perustuva mielipide kaikesta. Mutta onko myös ajattelukykyä ja asioita koskevaa tietoa?

Vertailun vuoksi

Naispappeus on minulle kirkkoon kuulumattomana henkilönä melko yhdentekevä asia. On kummallista, että naisten valitsemista virkoihin suitsutetaan tiedotusvälineissä, mutta homoseksuaalien valitsemisesta virkoihin nostetaan suunnaton poru. Näin kävi muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 2003, kun anglikaaniyhteisön piispanvirkaan valittiin pastori Gene Robinson, jonka tiedettiin olevan homoseksuaali. Vuotta aiemmin saman kirkkokunnan piispaksi nimitetty britti Jeffrey John oli puolestaan painostettu eroamaan virastaan hänen homoseksuaalisuuteensa vedoten. Mainittakoon, että molemmilla henkilöillä oli virkaan sekä kelpoisuus että pätevyys.

En moralisoi myöskään sukupuoltaan vaihtaneen Marja-Sisko Aallon toimintaa kirkkoherrana. Savustus pois virasta oli juuri sitä politiikkaa, jolla ihmisten todellisia ansioita ja identiteettejä pyritään epäoikeudenmukaisesti kiistämään.

On tosin vaikea sanoa, ovatko sukupuoltaan vaihtaneet lopulta miehiä vai naisia, sillä ihmisen geenit ja kromosomit ovat joka tapauksessa entisenlaiset, vaikka sukupuolen fenotyyppiä muokattaisiin. Sama seikka on tuottanut pähkinöitä myös kirkolle: jos seurakuntalaiset hyväksyvät ihmisen miehenä, miksi he eivät hyväksyisi samaa henkilöä naisena? Tässä kysymys naispappeudesta kärjistyy.

Myönteistä Irja Askolan valinnassa voi olla se, että hän sopivasti sekoittaa poliittisilla näkemyksillään piispainkokousta ja patakonservatiivien paradigmoja.

1. kesäkuuta 2010

Ylioppilaiden alennusmyynti


Uudet ylioppilaat ovat kevään merkki, ja on jälleen aika ottaa kantaa koulutuspolitiikkaan. Suomessa valmistuu nykyään yhtä paljon tohtoreita kuin ennen vanhaan maistereita. Maistereita puolestaan valmistuu kuin ylioppilaita muinoin. Ja ylioppilaaksi kirjoittaa puolet ikäluokasta. Määrien paisuminen ei selity vain kansan sivistystason kohoamisella. Sosiaalidemokraattisessa koulutuspolitiikassa laatu on muuttunut määräksi aidon dialektiikan mukaisesti.

Ylioppilaaksi kirjoittavien määrää lisää se, että ylioppilaaksi voi valmistua myös ammatillisten opintojen pohjalta. Kaksoistutkintoa suorittaneiden tulokset eivät ole kuitenkaan olleet kovin hyviä ylioppilaskirjoituksissa. Yleissivistyksen jakaminen voi olla myönteinenkin asia, mutta käytännössä taso laskee, kun ylioppilaaksi kammetaan rimanalennusten kautta.

Tutkintotehtailusta paistaa päälle ammatillisia etuja valvovien ammattijärjestöjen ja erityisesti SAK:n pyrkimys vaikuttaa koulutuspolitiikkaan tasapäistävästi ja todellisten kriteerien ohi. Ammatillisia opintoja suorittavien mahdollisuuksia laajentamalla heille halutaan tarjota suorastaan erikoisetuja lukion käyviin verrattuna.

Miehet syrjäytymisvaarassa

Yksi huolenaihe lukiokoulutuksessa on sukupuoliedustuksen vääristyminen. Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio kirjoitti taannoin Yliopistolehdessä 16/2002, että koulutusjärjestelmämme syrjii poikia: ollessaan murrosiässä pojat eivät opiskele yhtä ahkerasti kuin tytöt eivätkä siten hakeudu lukio-opintoihin ja sitä kautta yliopistoon. Hän sai feministien vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse kirjoitin vähän tämän jälkeen Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2006, kuinka väärin todellakin on, että lukioiden oppilaista noin 60 prosenttia on tyttöjä ja että myös Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat opiskelija-ainekseltaan yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä.

Ilmiö ei nähdäkseni johdu siitä, että pojat olisivat tyttöjä tyhmempiä, osaamattomampia tai laiskempia. Pojat eivät myöskään ”kehity” hitaammin kuin tytöt. Sen sijaan koulutusjärjestelmä arvottaa jo kehityksen käsitteen ideologisesti: se tulkitsee poikien luontaiset ominaisuudet kielteisesti ja tyttöjen ominaisuudet myönteisesti. Pojille tyypitellyistä piirteistä, kuten reippaudesta ja kovaäänisyydestä, rangaistaan ja tytöille tyypitellyistä ominaisuuksista, kuten ahkeruudesta ja nöyryydestä, palkitaan. Poikien väitetty ”koulunvastaisuus” on heidän tapansa osoittaa älyllisyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan. Ehkä juuri näin selittyy, miksi seiskan keskiarvon saaneista pojista tulee johtajia ja kympin tytöistä sihteereitä. Pinkoilu on seksuaalisuuden sublimaatiota, ja sukupuolten taipumukset keskittää aktiivisuutensa koulunkäyntiin ovat erilaiset.

Poikia ja miehiä syrjitään myös sitä kautta, että sisäänvalintojen sukupuolikiintiöt on säilytetty lähinnä miesvaltaisilla aloilla naisten edustuksen turvaamiseksi. Sen sijaan naisvaltaisilta aloilta mieskiintiöt on poistettu vähin äänin. Kun opettajankoulutuslaitoksen sukupuolikiintiöt poistettiin Helsingin yliopistosta vuonna 1993, peräti 85,1 prosenttia valituista oli tämän jälkeen naisia. Opettajakunnan naisistuminen vahvistaa koulutusjärjestelmän naisvaltaisuutta ja lisää poikien syrjäytymisuhkaa koulutyössä.

Ammattikoulusta yliopistoon

Myös yliopistojen opiskelijavalinnan perusteita on pyritty liennyttämään osana ylioppilastutkintojen vesitysyritystä. Pahinta on, että opetusministeriö ehdotti jo valintakokeidenkin poistamista. Todellisuudessa valintakriteereitä joudutaan tiukentamaan, kun selektion välttämättömyys siirtyy alemmalta koulutusportaalta yliopistojen oville.

Nyt koulutuspolitiikassa toimitaan päinvastoin. Viime vuonna säädetyn yliopistolain 37 §:n mukaan ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla. Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, jos on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta viime vuonna voimaan tulleessa uudessa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Tämä ei taida olla ihan oikein. Tuntuu aivan kuin joitakin kriteerejä kierrettäisiin ja ihmisten ansioita poljettaisiin.

Leväperäinen koulutuspolitiikka johtaa maistereiden ja tohtoreiden sumaan. Maistereita tuotetaan nykyään kaksinkertainen määrä ja tohtoreita nelinkertainen määrä parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Kun yliopistojen taloudelliset resurssit sidottiin tutkintojen määrään, yliopistot alkoivat tehtailla tutkintoja tavalla, joka on johtanut tieteen tason laskuun. Suomen Akatemian viime vuonna teettämän selvityksen mukaan Suomen tieteen taso on Pohjoismaiden huonoin ja eurooppalaisittain arvioiden häntäpäässä, vaikka ja koska maassamme valmistuu tohtoreita väestöön suhteutettuna enemmän kuin esimerkiksi Japanissa ja Ranskassa.

Kenties opetusministeriön olisikin kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa. Siellä arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Mikä neuvoksi?

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syy suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Vielä 1990-luvulla lisensiaatintutkinnot kuuluivat olennaisena osana jatko-opintoihin. Suoritin myös itse aikoinani sellaisen. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, 2000-luvulla valmistuneet tohtorit ovatkin nyt tosiasiassa lisensiaatteja.

Mutta eipä siinä mitään. Onnea kaikille. Mikään ei ole teidän omaa syytänne. Katson vain, että opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä, jotta taso säilyisi ja jokin olisi jonkin arvoista. Nyt se on lieventynyt.

Nähdäkseni lukio-opiskelua ja ylioppilastutkintoa pitäisi painottaa älyllisesti vaativammaksi vastapainona aistimellisuutta ja elämyksiä tarjoaville kulttuuriväristyksille, käytännöllispainotteiselle ammattikoulutukselle ja mediasta pursuavalle efektikielelle. Yliopistotutkintojen määrää tulisi vähentää perustutkintojen aloituspaikkoja karsimalla ja jatkotutkintojen laatuvaatimustasoa korottamalla. Tieteen sisäisten laatukriteerien pitää tällöin riittää tason arviointiin, eikä niitä pidä säädellä rahan ruoskalla.