31. lokakuuta 2010

Kissanpaskan arvoisia jymyjuttuja


Joskus sitä ihmettelee, kuinka mitättömistä asioista ihmiset kilahtavat ja seuraa suunnattomia skandaaleita, repäiseviä otsikoita ja jopa oikeudenkäyntejä. Hetki sitten osa suomalaisista järkyttyi homoavioliittojen mahdollisuudesta, ja kirkosta erosi kymmeniätuhansia ihmisiä – osa protestiksi kirkon konservatiivisuudelle, osa varmaankin liiallisena pitämälleen vapaamielisyydelle.

Jos ihmisten mielikuvitus, asenteet ja arvomaailma eivät kestä sitä, että muutama homo- tai lesbopari vilahtaa naimisiin jonkin kirkon hämyisten holvien alla, niin mitä tällaisten ihmisten lähimmäisenrakkaus oikeastaan sisältää? – Auuu... on se kova juttu, jos joku haluaa niinkin vanhanaikaisen instituution kuin avioliiton piiriin! Radikaalia, liian radikaalia!

Toisen esimerkin tarjoaa tapa, jolla muutamat järkyttyivät erään humanistitohtorin epäsovinnaisista maahanmuuttomielipiteistä. Oikeutta käytiin hänen kahden vuoden takaisesta kunnallisvaalivoitostaan asti, ja prosessi saattaa jatkua yhä. – Auuu... on se kova juttu sanoa ääneen, että maahanmuuttajia tulee liikaa eikä se ole kenenkään kannalta oikein! Radikaalia, liian radikaalia!

Luultavasti kummastakaan asiasta ei olisi syntynyt mitään skandaalia ilman median välittävää vaikutusta. Niin sanotut tiedotusvälineet tekevät juttuja pelkästään survival-strategisista syistä eli taatakseen oman olemassaolonsa: jotta lehdet voisivat ilmestyä ja sähköinen media ruokkia ihmisiä valmiiksi märehtimällään rehulla.

Esimerkiksi homoavioliittoja koskevasta asiasta tuskin olisi tullut minkäänlaista jupakkaa, jos sitä olisi tarkasteltu pelkästään oikeudenmukaisuusteorioiden ja akateemisen teologian kannalta. Jymyjuttu siitä tuli vasta, kun kirkon puoliksi oppineet alkoivat kirjoitella lehtiin. Myöskään maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan arvostelusta ei olisi noussut kohua, jos sitäkin olisi pitäydytty tarkastelemaan tieteellisesti ja filosofisesti.

Sen sijaan nyt media luki niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kirjoituksia ja mielipiteitä tahallaan väärin – eikä suuri osa maahanmuuttoa arvostelleista edes ole leimallisesti mitään maahanmuuttokriitikoita vaan esimerkiksi kulttuurin tuntijoita tai etiikan ja yhteiskuntafilosofian asiantuntijoita. Lopulta juristit ovat joutuneet ynnyköimään asioiden ympärillä.

Kun ihmiset eivät perehdy esittäjien alkuperäisiin ajatuksiin vaan uskovat niitä referoivien tahojen arvioita, he päätyvät harhaan. Vääristelevistä arvioista poimitut sitaatit voivat lopulta välittyä esimerkiksi Wikipedian kaltaisille foorumeille, joissa niitä aletaan helposti pitää ”totuuksina”, vaikka kyse on pelkistä poliittisista tulkinnoista. Median vaikutus vellonnan, järkytysten ja mielipidekiistojen, joskus jopa suoranaisen rasismin, lietsojana on ilmeinen.

Tämän paljastaa sekin, mistä ihmiset loppujen lopuksi polttavat kääminsä. Jos kyse ei olisi median luomista mielikuvista tai painotuksista, miten olisi mahdollista, että ihmisiä järkyttävät suunnattomasti sellaisetkin kymmenpennisen kokoiset asiat kuin homoavioliitot tai maahanmuuton arvostelu, joista puhutaan mediassa – mutta eivät lainkaan tv-väkivalta, polttohautaukset, vuokrien korotukset tai abortit, joita Suomen sairaaloissa tehdään noin 11 000 vuodessa mutta joista media sulkee suunsa kuin sammakon pimppi? Asioihin voi perehtyä vaikka tästä tai tästä.

Tärkein syy asioiden paisutteluun ja mittasuhteiden vääristymiseen näyttää olevan ehtymätön juttupula. Median olisi kuitenkin hyvä säilyttää tietty marginaali, potentiaali ja suhteellisuudentajuun perustuva resurssiensa kapasiteetti, siis etäisyys kaikkein mitättömimpiin uutisaiheisiin. Entäpä, jos Pariisiin putoaa jonakin päivänä meteoriitti? Entä, jos New Yorkissa räjähtää ydinpommi? Mitä silloin kirjoitetaan lehtien etusivuille, kun suurimmat fontit on käytetty jo kinastelussa pääministerin tekstareista, joissa ei ollut edes valtiosalaisuuksia?

Asioiden karnevalisoitumista voidaan pitää populismin osana. Järki ei ratkaise vaan ”terve” järki. Se taas on vaarallista, kun tiedetään mitä kaikkea on aikojen saatossa määritelty terveeksi tai sairaaksi – ja täysin absurdein perustein. Välillä ovat voimassa diktaattorien, välillä kansan enemmistömielipiteiden mukaiset lait ja normit. Suunniltaan oleminen ja asioiden kauhistelu ovat merkkejä ihmisten yrityksistä hallita sisäistä tärinäänsä, joka johtuu ajattelun ideologisten pulttien pettämisestä.

”Järkyttymisessä” ja ”loukkaantumisessa” on usein kyse myös tahallisesta yrityksestä kiusata toista osapuolta. Se on ahdasmielisten ilkeyttä. Esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsänen tekeytyi hädissään marttyyriksi ja järkyttyi homofoobisten mielipiteidensä saamasta palautteesta ”itkien aivomiehensä sylissä” (Ilta-Sanomien lööppi 21.10.2010). Kuinka vaikuttavaa! Kunpa tavoitteena ei olisi kerjätä sääliä ja säilyttää eduskuntapaikka, kun vaalitkin ovat tulossa. – Nyyh.

Taivastelu on yhteydessä siihen, että niin harva suomalainen on filosofi. Filosofian piirissä monet aatteelliset lähtökohdat nimittäin kyseenalaistetaan perin pohjin, eikä ainoastaan raapaista niitä konventionaalisia pikku tottumuksia, joiden perään ihmiset nyt hätäilevät käsi poskellaan. Filosofiaa taas ei suurimman osan pää kestä.

Eräs tapa saada pää kestämään olisi se, että ihmiset omaksuisivat filosofisen elämänasenteen. Se näyttää olevan ominaista nuorille. Edellä mainituissa kiistoissa ovatkin vastakkain olleet yleensä vanhat ja nuoret. Nuorille esimerkiksi homoavioliitot, maahanmuuton rajoittaminen, poliitikkojen flirtit ja todellisuuden väitetty pornoistuminen eivät ole olleet mitään ”kovia” tai vaikeasti hyväksyttäviä ideologisia juttuja vaan jokapäiväisiä ja elämään liittyviä asioita.

Jos joku nyt ihmettelee, miten voin itse puhua yhtä aikaa homoavioliittojen ja maahanmuuttokritiikin puolesta ja vieläpä samassa kirjoituksessa, ”vaikka monet maahanmuuton arvostelijat vihaavatkin homoja”, tämä on seuraus asioiden filosofisesta tarkastelemisesta. Me filosofit emme arvioi kenenkään ihmisen näkökantoja puoluekantaisesti tai henkilökohtaisesti eli pitämällä jotakin tahoa tai ajattelijaa kaikissa asioissa joko oikeassa olevana tai väärässä olevana. Sen sijaan tutkimme jokaisen asiakysymyksen erikseen. Tätä taas media ja puolueet eivät tee eivätkä ymmärrä. Niiden mielestä jokainen ihminen on joko kannattaja tai vastustaja, ystävä tai vihollinen. – Paha juttu ihmisille itselleen.

30. lokakuuta 2010

Miksi on tärkeää olla paheellinen?


Julkisuuteen putkahtaa silloin tällöin ihmisiä, jotka ovat niin sanotusti paheellisia. He saavat huomiota mielipiteillään, joilla he poikkeavat sovinnaisista käsityksistä. Joidenkin toisten mielestä sellaisten ihmisten paheet muistuttavat hyveitä. He aiheuttavat hämmennystä.

Esimerkiksi Jussi Halla-aho sai aikaan levottomuutta maahanmuuttokriittisillä mielipiteillään, joita toiset pitivät paheellisina, toiset taas hyveellisinä. Tiettyjen asenteiden arvottaminen paheellisiksi on konventionaalisen, sovinnaisen ja totunnaisen, moraalin ilmentymää.

Hyve ja pahe ovat mahdollisia vain suhteessa johonkin soveliaana pidettyyn. Se, mitä pidetään soveliaana, on puolestaan erittäin normatiivinen ja ideologinen asia ja määräytyy usein enemmistökäyttäytymisen pohjalta. Sovinnaisuus myötäilee siis keskiluokkaisia arvoja ja elämäntapoja. Näin se tukahduttaa ihmisten pyrkimyksiä tuottaa omaa persoonaansa poikkeuskäyttäytymisen kautta. Keskiluokkaisuus on myös turvallinen pakopaikka, johon voi piiloutua eksistentiaaliselta ahdistukselta. Sopeutumalla vallitseviin mielipiteisiin ja viranomaisvaltaan voi taitavasti kiertää omana itsenään olemisen henkilökohtaiset ja sisäiset haasteet.

Edellä lausutun valossa Jussi Halla-aho toimi urheasti kuin ympäristöaktivisti tai seksuaalisen vapautusliikkeen militantti. Hänkin halusi olla oma itsensä. Maahanmuutosta käydyn kiistelyn tuloksena kaikki huomasivat vihdoin, mitä hyveitä suorapuheisuuden paheeseen sisältyy: muun muassa totuudellisuus.

Jos on paheellinen, on kuitenkin syytä olla johdonmukaisesti paheellinen. Vasta se tekee paheellisuudesta hyveellistä ja myös tyylikästä. Esimerkiksi Halla-aho ei ole ollut aivan johdonmukaisesti paheellinen. Hän on arvostellut kyllä maahanmuuttoa ja kaikkia sen tabuja, mutta toisaalta hän on kauhistellut ja moralisoinut esimerkiksi pedofiliaa ja käyttänyt pedofiilileimasinta islamin vastaisena lyömäaseena. Toiselta puolen hän on jättänyt taivastelematta sitä, mitä kauheuksia pedofiilien kastroimiseen liittyy. Mitä vikaa tässä asennoitumisessa sitten on? Eikö tällaista suhtautumista voi sanoa vain johdonmukaiseksi?

Ei voi. Filosofian kannalta näet on niin, että hyveellinen paheellisuus syntyy kaikkien asioiden tasapuolisesta kyseenalaistamisesta, juuri sellaisesta, jota Sokrates edusti. Esimerkiksi Halla-aho on kyseenalaistanut maahanmuuton muttei sitä kaikkea valheellisuutta, jota seksuaalimoraalin runsaisiin ja ehtymättömiin tabuihin liittyy. Monissa muissa asioissa hän on omaksunut ja julistanut yhtä sovinnaisia ja totunnaisia käsityksiä kuin muutkin. Etiikan taas erottaa konventionaalisesta moralismista se, että asiat ovat perusteltuja eivätkä ompeluseuroissa opiskeltuja.

Mutta takaisin tyyliin. Jos ryhtyy kyseenalaistamaan, kyseenalaistamisen pitää olla lahjomatonta. Esimerkiksi minua on usein haukuttu paheelliseksi juuri siksi, että olen kyseenalaistanut kaiken. Olen kyseenalaistanut, paitsi maahanmuuton oikeutuksen, myös feministeille pyhitetyt ohituskaistat, lapsipornon vaarallisuuden ja rotuopin pahuuden. Olen osoittanut ympäristöliikkeen pyrkimykset säälittäväksi kosmetiikaksi, jolla ainoastaan vaimennetaan ihmiskunnan viimeisiä kuolinkorahduksia ja kaunistellaan päästö- ja kulutuslukemia tilanteessa, jossa kokonaisrasitus jatkuvasti kasvaa ekologisista ongelmista suurimman, eli heteroseksuaalisen lisääntymisen ja väestöräjähdyksen seurauksena.

Olen puhkaissut aivotutkimuksen ja geeniteknologian kuplan ja todistellut, miten ne ovat vain 1950-luvulta juurensa juontavan mekanistis-materialistisen ihmiskuvan ja mind–body-dualismin toistoa. Harjoitan homoseksuaalisuutta ja edustan uomo naturalen eli luonnollisen ihmisen ihannetta. Olen arvostellut kristinuskoa, islamia ja virassa masturboivia filosofianprofessoreita. Jos minulta kysytään, olenko sovinisti, on vastaus tässä valossa ilman muuta: ”kyllä” (vastavetona feminismille). Jos minulta kysytään, olenko rasisti, on vastaus taaskin pulmusenpuhdasta omantunnon kujerrusta väreilevä ”kyllä” (sillä ihmisellä on oikeus olla omaa rotuaan). Ja jos minulta kysytään, olenko natsi, on vastaus tällöinkin monien mielestä erittäin ystävällinen ”kyllä”. Erona on vain se, että Hitler haukkui kannattajansa häviön jälkeen, minä jo ennen tappiota.

On tärkeää olla epäsovinnaisuudessa ja paheellisuudessa johdonmukainen ja kaiken kattava, sillä vain silloin se voi kasvaa tyyliksi. Pienikin myönnytys sovinnaisuudelle ja laumojen mielipiteille merkitsee säröä kriittisyyden uskottavuuteen, ja ihminen menettää pelin. Seurauksena on pelkkää moralistista paatosta ja keskivertomielipiteitä myötäilevää politiikkaa.

Entä mitä hyötyä johdonmukaisesta paheellisuudesta on? Etuna on juuri se, minkä totesin edellä: se edistää totuutta sekä yli-ihmiselle (eli omana itsenään elävälle) yksilölle tyypillisen moraalin syntymistä. Mikäli yksilö joutuu ristiriitaan yhteiskunnan valtavirran kanssa, sitä suurempi on hänen voittonsa, sillä se on lunastettu äärimmäisen poikkeuksen kautta.

Haastamalla ihmisiä vääristä sanoista oikeuteen julkinen valta kaivaa itselleen kuoppaa ja osoittaa, kuinka vaikeaa ihmisiä on taivutella olemaan muuta mieltä kuin he todellisuudessa ovat. Vetämällä kansalaisia yksi kerrallaan oikeuteen epäkorrekteina pidetyistä mielipiteistä viranomaiset tuottavat todistusaineistoa lähinnä siitä, kuinka mahdotonta ihmisiä on pakottaa ajattelemaan toisella tavalla kuin he tosiasiassa ajattelevat.

Ihminen ei voi olla puoliksi filosofi. Niinpä olen mieluummin ensiluokkainen versio omasta itsestäni kuin toisen luokan versio jostakin muusta.

29. lokakuuta 2010

Myrsky vesilasissa laantunut


Suomalaisen sanankäytön Nelson Mandela, blogikirjoittaja Jussi Halla-aho, tuomittiin Helsingin hovioikeudessa samaan sakkorangaistukseen kuin käräjäoikeudessa viime vuonna. Lisäksi oikeus sensuroi hänen blogiaan kahden kappaleen verran. Lapsellista politiikkaa ja tyhjänpäiväisen asian vatvomista, sanon minä, mutta eihän se järvi soutamalla kulu.

Olennaisempaa on, mitä kyseinen prosessi tuo esiin tuomioistuinlaitoksen käytännöistä. Helsingin hovioikeus istui tapaus Halla-ahon päällä kuin hanhiemo, ja tuomiota odotettiin kuin kultamunien kuoriutumista. Oikeus ei suostunut antamaan ratkaisua edes hohtimilla kiskoen, vaikka oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 17 pykälän mukaan tuomio tai lopullinen päätös olisi mankeloitava ulos 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Nyt ratkaisu viipyi melkein viisi kuukautta!

Viipymisen tekosyyksi ilmoitettiin jotakin ruuhkautumisen tapaista, mutta todellisia syitä taitaa olla kolme. Ensinnäkin on toivottu, että syytetty ja asiasta kiinnostuneet rukoilisivat ratkaisua tulevaksi, jotta voitaisiin sanoa, että itsepähän pyysitte. Toiseksi oikeus lienee jäänyt odottamaan Geerd Wildersin prosessin päättymistä selvittääkseen tuloksia takaovien kautta, sorvatakseen mahdollisimman yhdenmukaisen ratkaisun ja viedäkseen sitä kautta pohjaa jatkokäsittelyltä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Kolmas syy voi olla, ettei hovioikeudessa ole saatu aikaan sellaista kokoonpanoa, jossa äänestäminen olisi voinut tuottaa halutun tuloksen. Edes lomat, sairastumiset tai muut poissaolot eivät ole saaneet rangaistuksen koventamista puoltavaa kabinettia syntymään.

Oikeus saada oikeutta on ihmisoikeus

Vitsikästä on, että juuri eilen eduskunnassa keskusteltiin siitä, pitäisikö eduskunnan oikeusasiamiehen kansliaan perustaa uusi ”ihmisoikeuskeskus”. Vastaukseni on selvä: tässä maassa ei tarvita enää lisää ihmisoikeusprofeettojen kahvikerhoja, joiden ainoa tehtävä on puolustaa rajojemme ulkopuolelta tulevien asemaa suomalaisten ihmisten ohi. Pikemminkin tarvittaisiin perustuslakituomioistuin tai totuuskomissio, jonka puheenjohtajaksi antaisin heti oman suostumukseni.

Myös eduskunnan oikeusasiamies on osoittautunut yhtä turhaksi toimielimeksi kuin oikeuskanslerikin. EOA on antanut ratkaisun esimerkiksi sellaisessa ”erittäin tärkeässä” kysymyksessä, kuin saavatko moottoripyöräjengiläiset käyttää Marimekon paitoja vankiloissa jengiensä piilotunnuksina, mutta samanaikaisesti se on katsonut läpi sormien montaa hallinnossa tapahtunutta vääryyttä. OKa puolestaan on siunannut niin Mauri Pekkarisen korruptoituneet vaalirahat kuin vähemmistövaltuutetun virantäyttösluibailun, mikä todistaa vain siitä, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta.

Se, että tietyt tahot haluaisivat nyt Suomeen uuden byrokraattisen ”ihmisoikeuskeskuksen”, osoittaa että oikeuslaitos itse ei toimi ja että ihmisoikeuksia yritetään tuottaa kuin tiiliskiviä. Parhaiten ihmisoikeudet edistyisivät, jos lopetettaisiin muutama sananvapautta ahdisteleva viranomainen.

Oliko oikein?

Halla-ahon tuomion julkistamisajankohta oli etevä siksi, että tuomitun tiedettiin esiintyvän samana päivänä Helsingin kirjamessuilla järjestettävässä keskustelussa, josta saalis ei pääsisi helposti karkuun. Kuinka teatraalisen viitekehyksen tämä tarjoaisikaan: juhlakalu olisi korjattu talteen suoraan estradilta, mikäli päätöksenä olisi ollut ehdoton vankeustuomio! Ainakin hänet yllätettäisiin yleisön edestä housut kintuissa, kun tuomittu saisi kuulla oikeuden päätöksenkin parhaassa tapauksessa medialta.

En ota tässä yhteydessä kantaa Halla-aholle langetettuun rangaistukseen, sillä olen esittänyt asiasta mielipiteeni jo käräjäoikeuden tuomiota koskevissa kirjoituksissani. Niitä voi lukea tästä, tästä ja tästä. Tuomitseminen ja sitä koskeva keskustelu elävät nykyään omalla kiertoradallaan, eikä niillä ole mitään tekemistä itse asian eikä sen tilanteen kanssa, jossa maahanmuuttokriittistä keskustelua käynnisteltiin. Maahanmuuton varjopuolien arvostelu on huomattu kaikin puolin tarpeelliseksi, eikä hammastahnaa saa enää takaisin tuubiin.

Pidän tuomitsemista ylipäänsä vääränä. Näin sanoessani korostan, ettei kantani ole henkilökohtainen vaan periaatteellinen ja kaikkia ihmisiä koskeva, suorastaan ihmisoikeudellinen. Pidän sensuuria huonona politiikkana (aiheesta edellisessä kirjoituksessani).

Hollantilaiselle Geert Wildersille puolestaan odotetaan vapauttavaa päätöstä ensi kuun alussa. Myös Halla-ahon 330 euron sakot olivat melko symbolinen seuraamus ja vähäpätöinen hinta laajasta julkisuudesta. Sen sijaan kansanedustaja ja juristi Susanne Winterille langetetut 24 000 euron sakot söisivät suuren osan mistä tahansa vaalikassasta siinäkin tapauksessa, että kansalaiset ryhtyisivät maksamaan sakkoja kirjekuoressa. Kovin mitättöminä ei voi pitää myöskään näyttelijälegenda Brigitte Bardot’lle vuonna 2008 mätkäistyjä 15 000 euron sakkoja, jotka hän sai vaadittuaan eläinten tainnuttamista ennen niiden rituaaliteurastusta.

Ketähän siinäkin rituaaliteurastettiin ja minkälaisin tuloksin? Eurooppalaiset tuomarit ovatkin viime aikoina kohennelleet lampaannahkaperuukkejaan kuljettuaan monta vuotta pää niin korkealla pilvissä, etteivät jalat ole ylettyneet maahan. Rangaistusten lieventymistä Pohjoismaissa ja esimerkiksi Hollannissa voi selittää myös se, ettei kyseisissä maissa kärsitä natsistisen historian tuottamista traumoista samalla tavalla kuin Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa.

Jatkuuko jankutus?

Syyttäjäviranomaiselle hovioikeuden pysyttävä päätös oli kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa. Se oli ikään kuin kehotus hakea lopullinen ratkaisu korkeimmasta oikeusasteesta.

Koska syyttäjä ei ollut tyytyväinen Halla-aholle käräjäoikeudesta annettuun tuomioon, hän ei ehkä ole tyytyväinen myöskään hovioikeuden pysyttävään päätökseen vaan hakee valituslupaa. Käsittely Korkeimmassa oikeudessa voisi olla periaatteellisista syistä paikallaan, sillä myös hovioikeuden ratkaisu kelpuutetaan ennakkotapaukseksi, ja tässä tapauksessa sillä on sensuuria legitimoiva merkitys. Siksi myös tuomitun kannattaisi hakea muutosta.

Kun kansalliset oikeustiet on kuljettu loppuun, olisi ehkä mahdollista hakea muutosta vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, paitsi että EIT ei ota käsiteltäväkseen tuomioita, jotka on annettu ”rasistisista rikoksista”. Rasististen ihmisoikeusrikosten piiriin taas sananvapauden loukkaukset eivät näytä kuuluvan ollenkaan, mutta uskonnon kritisoiminen kylläkin.

No, tällaista elämä yleensäkin on. Jos joku luulee, että maailmassa jotakin oikeutta saa (siis missään yhteydessä) on mielestäni hieman tyhmä tai lapsellinen. Kaikki oikeudenkäyttö on pelkkää mielipidevaltaa, aivan niin kuin lainsäädännön perustana oleva politiikkakin.

Kansantuomioistuimessa myös tämä kysymys lopulta ratkaistaan. Jo hovioikeuden päätös julkistettiin uuden lain mukaisena ”virallisena kampanja-aikana”. Mikäli pitkästyttävä prosessi edelleen jatkuu, Korkein oikeus puolestaan antanee päätöksensä vaaliviikolla.

Laki saksii sanaa

En vastusta oikeudenkäyttöä sinänsä, mutta mielestäni oikeudenkäynnit eivät ole oikea foorumi minkään poliittisten kysymysten käsittelyyn. Oikeudenkäynnit eivät perustu vapaaseen keskusteluun vaan vallankäyttöön. Oikeussaleissa asioista ei voida puhua kriittisesti, puolueettomasti ja totuutta tavoitellen, sillä puhetilanteita varjostaa rangaistuksen uhka.

Siksi mielipiteitä esitetään ja muodostetaan lähinnä sillä perustella, mikä auttaa rangaistuksen välttämisessä. Oikeuksien päätöksillä taas ei ole filosofian kannalta muuta arvoa kuin asema kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin aineistona: esimerkkitapauksina siitä, millaiset ideologiset normit tänä tai tuonakin ajankohtana vallitsevat.

Minua filosofina kiinnostaa lähinnä seuraava: jos maahanmuuton puolustelijat ovat niin oikeassa kuin katsovat, mikä tekee vastaväitteistä niin vaarallisia, että ne täytyy tuomita oikeuksissa? Miksi ne tuomitaan myös julkisessa sanassa siten, että rehelliset ja asiansa perustellusti esittävät ihmiset irtisanotaan viroistaan, aivan kuten Saksan keskuspankin ”rasistiksi” syytetty johtaja Thilo Sarrazin, joka erotettiin tehtävistään hänen julkaistuaan muslimien laajenemispolitiikkaa arvostelevan kirjan? Juuri tällä tavoin muslimit käyttävät valtaa ja tekevät kantaväestöön kuuluvista ihmisistä käänteisen rasismin uhreja.

Olennaista on, missä tarkoituksessa ajatukset esitetään, eikä se, mitä kirjaimellisesti sanotaan. Erilaisuuden toteamisesta syntyy usein myös hauskoja tilanteita, ja huumorinsieto kertoisi yhteiskunnallisesta luottamuksesta.

Esimerkiksi erään nuoren miehen kulkiessa jokin aika sitten koristeellisena pitkin Helsingin katuja vastaantulevat äiti ja lapsi kävivät seuraavan minua huvittavan keskustelun:

Lapsi: Miksi tolla pojalla on tyttöjen vaatteet?
Äiti: Se on kuule sellanen homo.

Miksi tämä sananvaihto muuttuisi vähemmän hyväksyttäväksi, jos vastaantulija olisi etniseen vähemmistöön kuuluva ja keskustelu käytäisiin yhtä leimaavasti muodossa:

Lapsi: Miksi toi poika on musta?
Äiti: Se on kuule sellanen neekeri.

Kun yhtä asiaa sanotaan sen oikealla nimellä, miksi ei myös toista? Varsinkaan kun sana ”neekeri” ei ole rasistinen ilmaus vaan johtuu sanasta ”negro”, ei ”nigger”, jonka suomenkielinen käännös voisi olla halventavaksi koettu ”nekru”.

Väärien ajatusten pois pyyhkimiseen liittyvä lynkkausmieliala kertoo, että mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan – paitsi paluu samaa tietä takaisin.

Kumartakaa setä Stalinia kolmesti päivässä

Koska tänään liikutaan myös sivistyksen foorumilla (eli kirjamessuilla), myös sananen ajankohtaisesta kirjallisuudesta lienee paikallaan. Painosta tuli pari kuukautta sitten Ville Hytösen toimittama teos nimeltä Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?, johon minäkin laadin pyynnöstä kirjoituksen.

Teoksen vastaanotto on ollut odotetun kielteinen. Halla-ahon näkökantojen puolustajat ovat moittineet kirjaa siitä, että mukana oli valtava kasa vastustajien artikkeleita. Vastustajat taas ovat moittineet teosta siitä, että mukana oli kaksi maahanmuuttokriittistäkin kirjoitusta. Tyypillinen puolustajan arvio ilmestyi Perussuomalainen-lehden numerossa 13/2010, jossa Simo Grönroos -niminen kirjoittaja totesi (s. 15), etteivät Hännikäisen ja Hankamäen kirjoitukset riitä pelastamaan teosta. Mikäpä sen murheen Alhosta pelastaisi?

Tyypillisen esimerkin vastustajien suhtautumisesta taas tarjoaa vapaana kirjoittajana toimivan Kari Salmisen asennoituminen. Hän halusi osoittaa oman puolueettomuutensa laatimalla samasta teoksesta arvion peräti kahteen valtakunnalliseen päivälehteen: Turun Sanomiin ja Aamulehteen. Ja lehdet näyttävät syövän mitä vain, niin kuin lehmä rehumainoksen.

Aamulehden arviossaan Salminen haukkui ”Halla-ahoa ja kumppaneita” muun muassa ”epätieteellisiksi” mutta sulki silmänsä siltä tosiasialta, että röyhkeimmät valeet Hommaforumin teettämistä tutkimuksista esitti Halla-ahoa arvostellut Katja Kettu (vastakritiikistä ks. esim. tätä kirjoitustani). Olisi kiintoisaa tietää, mikä Salmisen oma tieteellinen pätevyys on.

Salminen jatkoi, että

[k]aivattua ’keskustelua’ syntyy, mutta ei kovin rakentavaa. Nyt vain heitellään tilastoja ja huudellaan hävyttömyyksiä leiristä toiseen.

Ehkä voisi lisätä, että joukkoon näyttävät mahtuvan myös ne Salmisen tapaiset herjanheittäjät, jotka ovat ummistaneet korvansa kaikelta tieteelliseltä argumentaatiolta ja näennäisen puolueettomuuden kaapuun pukeutuen valinneet puolensa tuossa itse lietsomassaan sodassa.

Turun Ylioppilaslehteen kirjoittavan ”J. Tuomas Harviaisen” mielestä oma lähdeviitteillä varustettu kirjoitukseni nimeltä ”Maahanmuutosta asiallisesti” on kuulemma kirjoituskokoelman ”heikoin lenkki”. Artikkelini on varmasti heikoin lenkki – arvostelijan itsensä kannalta.

Lenkki lienee lipsahtanut kriitikon omaan kaulaan, sillä hän on antautunut arvostelemaan argumentaatiotani myös ”stalinistiseksi”. Ei olekaan kukaan vielä aiemmin erehtynyt tuota solvausta esittämään, ei edes vähemmällä asioiden tuntemuksella kuin Harviaisella on.

No, onhan kyseinen kommentti hyvin ymmärrettävä. Juuri tällaista palautetta saa, kun perustelee jonkin asian tieteellisesti vastaansanomattomalla tavalla. Tässä mielessä tiede on totta kai hyvin stalinistiselta tuntuva järjestelmä.

Arvostelujen kautta oikeaksi tuli osoitettua lähinnä oma näkemykseni kulttuurielämän luonteesta: kirjallisilla markkinoilla ei voi menestyä mikään sellainen, mitä itse edustan, eli asiallinen ja filosofinen tarkastelu. Puolustajille kaiken pitää olla ylistystä – vastustajille parjausta.

28. lokakuuta 2010

”Varokaa, talo on tulessa!”


Sensuurin olemusta on usein havainnollistettu seuraavalla esimerkillä. Ajatellaanpa, että täydessä teatterissa syttyy tulipalo. Joku huutaa tällöin: ”Varokaa, talo on tulessa!” Niinpä ihmiset pyrkivät pelastautumaan ja ryntäävät ovia kohti, jolloin osa voi loukkaantua tai tallaantua kuoliaaksi. Mutta osa varmastikin säästyy liekeiltä saatuaan tiedon ajoissa.

Jos taas ilmoitus ei pidäkään paikkaansa, eli talo ei ole liekeissä, ryntäys oville on turha ja moni voi survoutua paniikissa tarpeettomasti. Tämän vuoksi viranomaiset haluavat estää väärät hälytykset.

Myös sensuuri palvelee samaa asiaa. Yhteiskunnasta halutaan eliminoida ”väärät hälytykset”, jotta kukaan ei joutuisi kärsimään turhaan. Tärkeimmäksi kysymykseksi nousee, mistä hälytyksen tiedetään olevan oikea tai väärä. Kuinka se voidaan todistaa?

Yhteiskunnalliset tilanteet poikkeavat monin tavoin tulipaloista. Asioita voidaan arvioida kiireettömästi ja kaikessa rauhassa. Paniikin vaaraa ei ole. Niinpä ei vallitse myöskään tallautumisen riskiä, vaikka esitetty mielipide olisi vääräkin.

Mielipiteen esittäjä voi tietysti vaatia välitöntä reagointia, mutta väitteen todenperäisyyttä on mahdollista arvioida tieteellisesti, jolloin se voidaan osoittaa epätodeksi tai todeksi. Jos tässä tilanteessa noudatettaisiin sensuuria ja paloviranomaisten tavoin kiellettäisiin mahdollisesti väärät hälytykset, väitteen todenperäisyyttä ei voitaisi arvioida. Tämä taas ohjaisi luottamaan sokeasti väitteen esittäjään tai hylkäämään hänen näkemyksensä perustelematta.

Sillä tavoin toimivat ihmiset ottaisivat kuitenkin järjettömän suuren riskin. Jos varoitus olisi todenperäinen eivätkä ihmiset toimisi, paljon ihmisiä kuolisi liekkeihin. Jos taas varoitus osoittautuisi epätodeksi ja ihmiset ryntäisivät oville, rytäkässä kuolisi tai haavoittuisi monia. Mikäli varoitus olisi epätosi ja ihmiset eivät tekisi mitään, tilanne olisi yhdentekevä ja huudahdukselle voitaisiin nauraa kuin vitsille. Ja mikäli varoitus osoittautuisi todeksi ja ihmiset toimisivat, voitaisiin tulipalon keskeltä pelastaa mahdollisimman suuri määrä ihmisiä.

Koska haitat ovat väärän varoituksen tapauksessa pienehköjä tai suorastaan mitättömiä mutta oikean varoituksen tapauksessa hyödyt olisivat haittoihin verrattuina suuria, on pidettävä parempana antaa varoitus myös siinä tapauksessa, ettei olla aivan varmoja, palaako talo.

Yhteiskunnallisissa keskusteluissa tilanne on vielä selvempi. Koska aikaa harkintaan on ja väärästä varoituksesta koituvat haitat voidaan niin muodoin minimoida, on suositeltava myös sellaisten hälytysten antamista, jotka mahdollisesti osoittautuvat vääriksi. Samoista syistä sensuuria pidetään haitallisena ja epätoivottavana. Juuri sensuuri veisi pohjan väitteiden todenperäisyyden arvioimiselta. Sensuurin vallitessa ei voitaisi siis ajoissa tunnistaa, mikä paloilmoitus on oikea ja mikä väärä.

Miksi sitten viranomaiset harjoittavat sensuuria ja rajoittavat sananvapautta esimerkiksi maahanmuuttoasioissa poliittiseen korrektiuteen vedoten? Kuinka kukaan haluaisi ottaa niin suuren riskin, että kieltää mahdollisesti oikean varoituksen?

Yksi syy on oman edun tavoittelu: esimerkiksi joku poliitikko voi katsoa, että sensuurista on hyötyä hänen uralleen eikä talon palamisesta olisi hänelle itselleen suurta haittaa. Hän saattaa olla varmistanut itselleen henkilökohtaisen pakoreitin, jonka päässä odottaa hyväpalkkainen virka tai kasa valtionyhtiöiden optioita. Toinen syy voi olla se, että tiedonkulkua estävä ihminen on jonkin ideologian pauloissa. Hän ei esimerkiksi välitä omasta tuhoutumisestaan tulipalossa vaan kuvittelee, että uskonto tarjoaa hänelle pakotien paratiisiin. Sellaista ihmistä on syytä varoa, sillä ollessaan välittämättä omasta kuolemastaan hän välittää vielä vähemmän muiden kuolemasta.

Sensuurin olemukseen kuuluu, että se on yleensä tietoista. Sensuurin harjoittaja siis tieten tahtoen kieltää joko oikeiksi tai vääriksi tietämiään väitteitä. Syynä on edellä mainittu oman edun tavoittelu. Tiedostamaton ja tarkoitukseton sensuuri puolestaan on harvinaisempaa, mutta sitäkin esiintyy. Tällöin ihminen toimii naiivin typerällä tavalla esimerkiksi sen vuoksi, että jokin laki määrää niin. Ihmisen huutaessa sairaala-alueella, että liekeissä oleva lasaretti on tulessa, joku dementoitunut hoidokki saattaa kieltää häntä kiljumasta vain sillä perusteella, että kovaääninen esiintyminen on paikan päällä kielletty.

Entä miltä asia näyttää huutajan kannalta? Se, joka tietoisesti antaa oikean varoituksen, toimii pelkästään reaktiomaisesti ja myös moraalisesti ongelmattomalla tavalla. Sellainen henkilö, joka tahattomasti tai tietämättään tulee huutaneeksi oikean varoituksen, on puolestaan harvinaisempi tapaus, ja useimmat heistä ovatkin arvaajia, joiden ennustukset toisinaan osuvat oikeaan. Se, joka tietoisesti huutaa väärän ilmoituksen, saattaa tehdä niin samasta syystä kuin sensuurin harjoittajakin: esimerkiksi tavoitellakseen huomiota. Ja sellainen, joka tietämättään tulee huutaneeksi väärän varoituksen, on puolestaan erehtyjä. Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä ja moraalisesti ongelmatonta, koska siihen ei liity haitallista tarkoitusperää. Tällaista toimintaa voidaan sanoa myös eettiseksi ja älyperäiseksi, koska se tuo esille vaihtoehtoja. Erehtyjäksi osoittautuvaa voidaan pitää lisäksi jalomielisenä, sillä hän ottaa riskin maineensa menettämisestä.

Johtopäätösmäisesti on todettava, että sensuuri on melkeinpä kaikissa tapauksissa haitallisempaa kuin vääräksi osoittautuvan informaation tuottama vahinko. Niinpä viranomaisten kannattaisi taistella mahdollisimman laajan sananvapauden puolesta ja rohkaista ihmisiä tuomaan esille kaikenlaisia mahdollisia mielipiteitä. Ihmisiä ei tulisi rangaista mielipiteistään myöskään jälkikäteen, koska jälkikäteissensuurilla on taipumus kiertyä ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät tuomioita ja alkavat varoa sanojaan itsesensuurin muodossa.

Väitteiden todenperäisyyden arvioimista varten on tiede. Sekään ei tosin pysty ratkaisemaan arvo- eikä päämääräkysymyksiä, sillä arvot ja arvostukset sekä ihmisten ja ihmisryhmien mielipiteet harvoin ovat objektiivisesti oikeita tai vääriä. Mutta aikaa ajatteluun on.

Toinen tieteen heikkous on se, että tiede ei yleensä anna toimenpidesuosituksia. Tieteenharjoittajien tehtävä ei ole ottaa kantaa eikä kertoa, mitä pitäisi tehdä. Siksi tieteenharjoittajat usein jäävätkin seisomaan palavaan taloon, mikä ei suinkaan johdu heidän urheudestaan vaan tieteellisen sitoutumattomuuden ihanteesta. Pyydettäessä sellainenkin tieteenharjoittaja voi tosin auttaa palontorjuntasuunnitelman laatimisessa.

Sensuurin ongelmat ovat tulleet länsimaissa ajankohtaisiksi maahanmuuttokeskustelun myötä. Myös feminismin sekä vihervasemmistolaisen ideologian arvostelijoita ja heidän teoksiaan pyritään sensuroimaan viranomaistahoilla, yliopistoissa, mediassa ja julkisissa kirjastoissa.

Maahanmuuton arvostelijoita ja vastustajia on tuomittu rangaistuksiin, vaikka heidän varoitussignaaleitaan ei ole kyetty osoittamaan vääriksi. Sen sijaan on näyttöä niiden osoittautumisesta oikeiksi. Kun tuomiot eivät perustu järkeen vaan lain kirjaimeen, toimitaan kuin mielisairaalassa, jossa potilaat kieltävät palokuntaa työskentelemästä vain siksi, ”ettei sairaalassa saa melskata eikä huutaa”. Pahimmassa tapauksessa sensuuriin perustuvasta maahanmuuton lietsonnasta tulee itsemurhalahkolle ominainen joukkopsykoosi.

26. lokakuuta 2010

Euroopasta ahdasmielisten Amerikka?


Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että italialaiskaupunki Castellammare di Stabia aikoo kieltää minihameet ja paljastavat farkut ja että kaupungin pormestari perustelee kieltoa ”soveliaisuudella”. Pormestari Luigi Bobbion mukaan kiellolla halutaan palauttaa ”säädyllisyys” kaupunkikuvaan ja ”helpottaa ihmisten yhteiseloa”.

Bobbion ajama tiukka pukeutumiskoodi kieltäsi minihameiden lisäksi esimerkiksi matalavyötäröiset farkut, ja antavissa vaatteissa kulkemisesta voisi saada sakkoa 25 eurosta 500 euroon. Kaupunki aikoo kieltää myös auringonoton, jalkapallon pelaamisen kaupungilla ja jumalanpilkan, jos aloite hyväksytään valtuustokäsittelyssä.

Tekeillä oleva uudistus on lehden mukaan tulos siitä, että pääministeri Silvio Berlusconi on antanut Italian kaupunkien pormestareille valtuuksia puuttua ”yhteiskunnanvastaiseen käytökseen”. Joissakin italialaiskaupungeissa onkin viime aikoina kielletty esimerkiksi hiekkalinnojen tekeminen, suutelu autossa, kulkukissojen ruokkiminen, puukenkien käyttö ja ruohonleikkurilla ajelu viikonloppuisin.

Ihme, että nämä yhteiskuntamoraalin parannukset eivät nyt kelpaa Helsingin Sanomien feministitoimittajille, jotka ovat aina valittaneet esimerkiksi miesten halusta tiirailla vähäpukeisia naisia.

Ilmeisesti syynä on se, että korjausten alullepanija on sovinismillaan mainetta hankkinut patriootti. Italian suupaltti pääministeri yrittänee tällä teollaan kääntää huomiota pois omista seksiskandaaleistaan ja taivutella muitakin ihmisiä huomaamaan, miltä normiruuvien kiristely tuntuu!

Mikäli uudistus olisi lähtöisin Berlusconin kabinetin sijasta paikallisen feministiklubin Mimosa-kerhosta, kyseinen puritanismi otettaisiin varmasti Suomenkin ämmäkerhoissa avosylin vastaan. Sillä heidän agendansa on ihan samanlainen.

25. lokakuuta 2010

Shekkivihkopolitiikka ja Niinistön nallekarkit


Nykyaikana firmojen on vaikea ostaa valtaa vaalirahalla, jolla puolestaan ostettaisiin ääniä tyhmänä pidetyltä kansalta. Niinpä poliitikot ovat keksineet, että he voivat ostaa kannatusta omilla rahoillaan (joista suuri osa on tietysti kansan kukkaroista perittyjä kansanedustajien palkkioita).

Lehdet kertoivat juuri, että työmies Sauli Niinistö on lunastanut vuonna 2007 antamansa lupauksen ja lahjoittanut kansanedustajanpalkkansa, noin 120 000 euroa, ”hyväntekeväisyyteen”. Tämä nyt varmaan tyydyttää suomalaisia. Suosion tavoittelu käy edelleenkin käteisellä, ja helppoa se on, koska eläkettä virtaa Euroopan investointipankin varapääjohtajuudesta enemmän kuin lääkäri määrää.

Kehittyvien Maakuntien Suomi perusteli toimintaansa aikoinaan sillä, että yhdistyksen vaalituella läpi voisi päästä sellaisiakin poliitikkoja, joilla ei ole suurta määrää omaa rahaa tai joilla ei ole poppareille tyypillistä julkisuutta. Silti sekin kasasi tukensa tietysti vain vallankahvassa jo roikkuville ministeripoliitikoille, joiden ei tarvitse julkisuutta saadakseen enempää kuin röyhtäistä.

Entä mitä on se hyväntekeväisyys, jota Niinistö nyt tukee? – Kirkon diakoniarahasto ja Tukikummit-säätiö! Ihme, ettei Niinistön mieleen tullut kohdentaa mitään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:lle juuri nyt, kun keskustellaan homoavioliitoista ja yhdistys on selvästi tuen tarpeessa. Kokoomus on juuri sitä, joksi Kari Suomalainen sen piirsi: pappi, jonka päässä on pata.

Diakoniatyöhön lahjoitetut lantit eivät yleensä päädy suomalaisten ihmisten hyväksi vaan uskonnollisen ideologian välikappaleiksi. Näin uskontoa käytetään politiikan keppihevosena.

Lastensuojelu ja nuorison hyvinvoinnista hätäileminen taas on mennyt liian pitkälle tässä turvakypärien Suomessa. Sellaiset suojelu-, varjelu- ja tarkkailuorganisaatiot eivät mitään lisätukea kaipaa. Sen sijaan nuorille pitäisi antaa siedätyshoitoa, jonka tuloksena he oppisivat elämään todellisessa maailmassa ilman Jeesus-teippiä ja muita kainalosauvoja.

Tukikummit-säätion tavoitteena on, että ”kaikilla lapsilla tulisi olla mahdollisuus osallistua aikuisina yhteiskuntaan ja kehittää sitä omalla panoksellaan” (siis päämääränä on tehdä ihmisistä käyttökelpoisia ja kuuliaisia hyrräoravia). Jos siis aikuiset haluavat tukea lapsia ja nuoria, niin miksi he eivät tee niin, vaan pilaavat ihmisten elämän pelottelulla, kahleilla ja pumpulissa tapahtuvalla kasvatuksella, joiden tuloksena on uusavuttomia yksilöitä? Jos aikuiset haluavat taata lapsille onnellisen elämän, miksi he eivät tee niinkään, vaan tukahduttavat ihmisten henkisen vapauden rippikoululla, siihen liittyvällä henkisellä raiskauksella ja Tukikummit-säätiön kultaisilla kuohitsijoilla?

Syy on tietenkin se, ettei yhteiskunta lapsista mitään välitä vaan ainoastaan siitä, että heidät kasvatetaan yhteiskuntajärjestykseen niin kuin neuvostolapset kasvatettiin puolueohjelmaan. Myös lapsilisiä maksetaan ja päiväkoteja rakennetaan vain siksi, että lasten vanhemmat voisivat työskennellä häiriöttä ja tehokkaasti.

Mutta kyllä Niinistö varmaan oikeassa on: rahallahan kasvatusta parhaiten hoidetaan, niin kuin kannatuksen hankintaakin. Mahtaako muuten seuraavissa (karne)vaaleissa mennä läpi kukaan poliittisella ohjelmalla tai ajatuksillaan? No, eiköhän se populismi auta.

24. lokakuuta 2010

Miksi heteromiehet vastustavat homoavioliittoja?


Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla on kiistelty jälleen paljon homoavioliitoista. Se näyttääkin olevan aihe, joka todella kiihottaa US-natseja kommentteihin. Mikään muu ei vaikuta tuottavan niin paljon kannanottoja kuin juuri homoseksuaalisuus – uskonnollisten ahdistusten ja maahanmuuton lisäksi. Ehkä tämä on jollakin tavoin paljastavaa.

Joskus tuntuu, ettei esimerkiksi Kristillisdemokraateilla muuta ohjelmaa olekaan kuin homoseksuaalisuuden vastustaminen niin, että puolue saa merkityksen koko olemassaololleen juuri homofobiasta. Myös Perussuomalaiselle puolueelle homokiiman lisääminen homoseksuaalisuutta torjumalla on ollut ensiarvoisen tärkeää.

Kiintoisaa on, miksi heteromiehet vastustavat homoavioliittoja. Pelkäävätkö he itse joutuvansa niihin? Asiaa voisi valaista psykoanalyyttisen teorian näkemys, että ihminen vastustaa sellaista, mitä hän pelkää tai toivoo. Sitä kautta homofobia kertoisi vihaajan tai pelkääjän omasta alitajuisesta homoseksuaalisuudesta.

Koska psykoanalyyttinen teoria on laajalti tunnettu ja usein viitattu eikä kaikkea homovastaisuutta ilmeisestikään voida johdella homofoobikoiden homoseksuaalisuudesta, selityksiä on syytä etsiä arkielämän sosiodynamiikasta eikä vain psykodynamiikasta. Perusolettamuksenani ei siis ole se usein esitetty epäily, että kaikki homojen vastustajat olisivat itse homoja, mutta kylläkin se, että homoavioliittojen vastustus perustuu tapaan, jolla heteromiehet ja heteronaiset kokevat omat avioliittonsa. Niinpä aloitan homoavioliittojen tarkastelun katsauksella heteroavioliittoihin.

Homoavioliittojen vastustus on machoilua

Olen usein ihmetellyt, miksi monet heteronaiset pidättävät seksiä heteromiehiltään ja omilta aviopuolisoiltaan niin, että yhdessä vaiheessa käyttöön otettiin jopa avioliitossa tapahtuvan raiskauksen käsite ja vuonna 1994 myös avioliitossa tapahtuva seksi ulotettiin väkisinmakauksia koskevan kriminalisoinnin piiriin. Sen sijaan meihin homomiehiin useimmat heteronaiset suhtautuvat erittäin suvaitsevasti. Siinä, missä heteronaiset aloittavat suuren porun heteromiesten ystävällisistä katseista ja syyttävät heitä pahantahtoisesta tirkistelystä, siinä nämä samat naiset osoittavat homomiehiä kohtaan kokonaan toisenlaista asennoitumista.

Jos heteronainen saa tietää, että mies on homo, hän heittää tissiliivinsä pois heti ja polttaa pikkupöksynsä niin, että pillu on läpeensä paljaana homolle esimerkiksi saunassa tai vaatteiden vaihdon yhteydessä. Jos taas mies on neekeri, silloinkin valkoinen heteronainen levittää haaransa välittömästi kuin fiksu blondi avoautossa.

Tämä on naisten tapa kiusata vitivalkoisia suomalaisia heteromiehiä.

Miksi sitten nämä heteronaiset suhtautuvat ystävällisesti tai vähintään kärsivällisesti nimenomaan homomiehiin? Ovatko he suvaitsevia ja pidättäytyvät telaketjufeministeille tyypillisestä väkivallasta vain siksi, että homojen seurassa ollessaan heidän ei tarvitse epäillä miesten libidon vaikutusta? Nainenhan ei yleensä osoita haluavansa lainkaan seksiä, ja siksi nainen on tyytyväinen, jos mies ei puolestaan osoita häntä kohtaan kerrassaan mitään intohimoa. Tämän vuoksi homomies onkin heteronaiselle ihanteellinen mies.

Todellisuudessa naisten ajatuskulku on kierompi ja juonikkaampi. Naiset käyttävät suhdettaan homomiehiin kostaakseen eräitä kaunojaan heteromiehille. Naiset nimittäin aavistavat, että heteromiesten ilmaiseman homokielteisyyden takana vallitsee kielteinen asenne naisellisuutta kohtaan. Homojahan pidetään usein naisellisina, ja katsotaan, että homomiehillä on naisten kierot luonteet (mikä pitää paljolti paikkaansa). Heteronainen oivaltaa, että heteromies saattaa ajatella yhtä halventavasti naisista kuin hän ajattelee homoista. Siksi heteronainen pitää homokielteistä heteromiestä rasistina ja sovinistina ja kieltäytyy antamasta heteromiehelle toscaa. Sen asemasta hän antaisi pyhintään vaikka homolle (jos tämä vain huolisi) ja antaa sitä varmasti ulkomaalaiselle pleijerille.

Suomalainen keskiverto heteromies puolestaan on asian johdosta ymmällään. Hän luulee ilmaisevansa hyvinkin tärkeää naismyönteisyyttä omalla homovastaisella käyttäytymisellään – insinöörin logiikallahan voisi ajatella, että kun ei tykkää miehistä, niin tykkää sitten naisista. Heteromiehen yritys todistella omaa seksuaalista suuntautumistaan ja ilmaista intohimoaan naisiin kuitenkin epäonnistuu, sillä heteromies ei tajua, että nainen lukee homovastaisuudesta ulos lähinnä naisvastaisuutta ja yleistä seksinkammoa. Eroottisena nainen ei miestä tällä perusteella pidä. Jos heteromies olisi ovela, hän yrittäisi saada naiselta pesää tekeytymällä homoksi tai vetämällä tumman trikoosukan päähänsä.

Edellä mainitun epäonnistuneen vaikutusvallan tavoittelun ohella toinen syy, miksi heteromies vastustaa homoavioliittoja, on se, että siten hän luulee voivansa kiusata homopoikia. Motiivi siihen on usein edellisen seuraus: se, että omat piirakat jäävät saamatta.

Kuitenkin myös heteromiehen kiusaamisprojekti epäonnistuu, sillä hän ei oivalla, että suurin osa homoista ei edes halua avioliittoon eikä varsinkaan kristilliseen. Se vain ulottaisi kirkollisen kontrollin miesten välisiin seksi- ja rakkaussuhteisiin. Mutta vastustaessaan homoavioliittoja heteromies tulee kuin vahingossa puolustaneeksi heteroavioliittoja pitäen niitä jotenkin erinomaisina. Siten hän kirjoittautuu sisään omaan vankilaansa. Niinpä myös heteromiehen tämä ristiretki epäonnistuu ja johtaa vain hänen omaan tappioonsa. Sivustakatsojille puolestaan välittyy kuva, että homoavioliittoja vastustavat heteromiehet ovat omissa avioliitoissaan onnettomia, sillä he eivät toivoisi edes homoveljiensä joutuvan niihin. Tämä tietenkin edellyttää, että heteromies tahtoo homoille hyvää.

Miksi homoavioliittojen vastustus epäonnistuu?

Tarkastellaan nyt lyhyesti heteromiehen mahdollisia tahtotiloja (hyvä / paha) suhteessa hänen omaa avioliittoaan koskeviin kokemuksiinsa (onnistunut / epäonnistunut) sekä sitä, mitä niistä seuraa homoliittoja ajatellen (vastustaminen / kannattaminen).

1) Jos heteromies tahtoo homoille hyvää ja hän kokee mahdollisen oman avioliittonsa kielteisesti, hän vastustaa homoavioliittoja homojen hyväksi. Tällöin hän on mukava heteromies.

2) Jos taas heteromies tahtoo olla homoille ilkeä ja hän kokee mahdollisen oman avioliittonsa kielteisesti, hän vastustaa homoavioliittoja, tosin täysin ristiriitaisesti, sillä homoja ei voida kiusata pidättämällä heiltä jotain sellaista, jota monet homot pitävät omalle itselleen kielteisenä. Tällöin kyseessä on pahansisuinen ja epäjohdonmukainen heteromies.

3) Jos taas heteromies tahtoo homoille hyvää ja kokee oman avioliittonsa myönteisesti, hänen ei olisi järkevää vastustaa homoavioliittoja, vaan hänen olisi johdonmukaista kannattaa ja suorastaan vaatiakin niitä voimaan. Tällöin heteromies ei kuitenkaan tulisi tehneeksi homoille hyvää, sillä hän tulisi tuputtaneeksi homoille jotain, mitä suuri osa homoista ei halua. Tällöin hän olisi ehkä hyväntahtoinen mutta hieman ajattelematon heteromies.

4) Ja siinä tapauksessa, että heteromies tahtoo homoille pahaa mutta kokee oman avioliittonsa myönteisesti, hänen logiikkansa leikkaa niin, että on selvästi johdonmukaista vastustaa homoliittoja ja puolustaa heteroliittoja. Tällöin hänen kiusantekonsa kuitenkin epäonnistuu edellä kuvatulla tavalla, sillä pidättämällä avioliittoinstituution vain heteroille hän ei pysty kieltämään homoilta mitään tärkeää.

Juuri tässä viimeksi mainitussa intentionaalisessa tilassa suurin osa heteromiehistä toimii. Sen traagisuus puolestaan piilee siinä, että vaikka homot eivät tällä tavoin jääkään mistään olennaisesta paitsi, heteromiehen oma avioliitto kärsii. Kosto taas tulee toisen sukupuolen kautta. Lisäksi heteromiehen omat jälkeläiset saattavat paljastua homoiksi tai lesboiksi, joten viimeistään he kaatavat merivettä homovastaisen heteromiehen niskaan. Homoavioliittoja vastustamalla heteromies ei siis saavuta mitään, sillä homot eivät kärsi olennaista haittaa, mutta hänelle itselleen saattaa koitua vahinkoa seksin ja luottamuksen menetyksen muodossa.

Niinpä minun käy siis sääliksi homoliittoja vastustavia heteromiehiä. Mikäli he olisivat johdonmukaisia, heidän kannattaisi puolustaa homoavioliittoja voidakseen siten kiusata homomiehiä painostamalla meitä kirkon ja sen julman kontrolli-instituution kahleisiin.

Ongelma on, että homovastaisilta heteromiehiltä puuttuu oikeaa tietoa siitä, kuinka mitättömäksi useimmat homot avioliiton kokevat. Toinen ongelma on, että homoavioliittoja vastustaessaan heterot eivät tajua kertovansa niistä alitajuisista aggressioistaan, joita heillä on omia avioliittojaan ja koko avioliittoinstituutiota kohtaan. Mikäli heidän tahtotilansa olisi kristillisen lähimmäisenrakkauden mukainen ja he kokisivat omat avioliittonsa myönteisesti, heidän olisi kai johdonmukaista haluta tätä hyvää myös meille.

Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla homoavioliittoja vastustaneet heteromiehet näyttävät enimmäkseen kuuluvan edellä mainittuihin ryhmiin 1 ja 2. Heidän ollessaan päättäjinä me homot säästyisimme siltä avioelämän kurjuudelta, josta heidän omat liittonsa antavat varoittavia esimerkkejä.

Entä sitten homoavioliittoja vastustavat heteronaiset? Millainen on heidän asemansa? He ovat yleensä alistuvia tai alistettuja omissa mahdollisissa avioliitoissaan. He eivät käytä homoavioliittojen puolustamista miestensä kiusaamiseen, kuten tiedostavat feministit. Homoavioliittojen vastustaminen lienee heidän keinonsa nähdä omissa avioliiton rippeissään edes jotakin arvoa. Tai sitten he eivät ole ensinkään päässeet naimisiin ja haluavat kostoksi pidättää avioliiton oletetut ihanuudet myös homoilta.

Kiitos siis, teille te kaikki erilaiset heteronaiset ja -miehet, myös kritiikistä jo etukäteen. Nyt vain käsi pois housuista ja näppäimistöä kuluttamaan; kommenttipalsta on vapaa. Ja muistakaa toki riidellä paljon homoseksuaalisuudesta. Voittaja saa!

23. lokakuuta 2010

Homovastaisuus on ahdasmielisten ilkeyttä


Viime päivien kohu homoavioliitoista on osoittanut, ettei kiista koske vain eikä edes ensisijaisesti samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Sananvaihdon takaa on paljastunut, miten paljon homovastaista aggressiota yhteiskuntaamme mahtuu. Homovihamieliset tahot ovat jälleen kaivautuneet esiin ilmaistakseen periaatteellisen inhonsa ja vastenmielisyytensä homoseksuaaleja kohtaan.

Väärän ja valheellisen tiedon puhemylly alkoi länkyttää. Kristillisesti motivoituneet ja monet muutkin tahot ovat toistaneet perättömät käsityksensä homoseksuaalisuuden syistä. Muutamat eivät pysty käyttämään edes homoseksuaalisuuden käsitettä vaan puhuvat esimerkiksi ”homofiilisyydestä” koettaen siten kieltää homoseksuaalisuuden olemassaolon kokonaan tai kitkeä sen pois omasta todellisuuskäsityksestään. Muutamat taas ovat yhdistäneet homoavioliittokysymyksen adoptio-oikeuteen, vaikka ne eivät välttämättä liity yhteen – paitsi tietysti sitä kautta, että molemmat kuuluvat samojen perustuslaillisten yhdenvertaisuuskysymysten alaan.

Homoseksuaalisuuden periaatteelliset vastustajat eivät ole tietenkään niin tyhmiä, etteivät he tietäisi, mitä tiede ja homot itse asioista sanovat: kyseessä on pysyvä ja muuttumaton ominaisuus. Onpa sen alkuperä mikä tahansa, se on moraalisesti ongelmaton asia.

Jos homoseksuaalisen käyttäytymisen voisi valita (kuten biseksuaalien tapauksessa), se olisi ihan yhtä hyväksyttävä valinta kuin heteroseksuaalisuudenkin valitseminen. Onkin harmillista, että muutamat homot itse antautuvat puolustelukannalle vedotessaan omaan ”syyntakeettomuuteensa” ja selittäessään, että homoseksuaalisuutta ei voi valita. Tätä kautta syntyy kuva, että homoseksuaalisuutta ei saisi valita, jos voisi. Vapaa valitseminen on kuitenkin inhimillisen subjektiviteetin olemus. Oma identiteetti ja persoona tuotetaan valintojen tuloksena. Eiväthän ihmiset yleensä valitse sellaista, mikä on huonoa, epäedullista tai heidän tahtonsa vastaista. Niinpä homoseksuaalisuuden valitseminen on joka tapauksessa hyvä asia, koska se perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon ja haluun olla oma itsensä.

Homoseksuaalisuuden ja homoliittojen oikeutusta ei tulisi nähdäkseni edes tiedustella keneltäkään heterolta tai sellaisena esiintyvältä, sillä yhteiskunnalla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisten itsemääräämisoikeuteen perustuvaa sukupuolista käyttäytymistä. Sen sijaan yhteiskunnan tehtäviin kuuluu itsestään selvästi velvollisuus luoda yhdenvertaiset mahdollisuudet seksuaalisuuden vapaaseen toteuttamiseen. Koska sukupuolinen käyttäytyminen on ihmisten välinen suhde, seksuaalisuuden pitää myös näkyä yhteiskunnassa avoimesti, jotta suhteiden luominen ja ylläpito onnistuisivat.

Homoseksuaalisuuden vastustajat ovat varmaankin kuulleet nämä argumentit kymmeniä kertoja. Niinpä heidän paskanjauhantansa tärkein syy on heidän ilkeytensä. He haluavat vittuilla: he haluavat ilmaista aggressioita homoja kohtaan, koska heidän oma elämänsä on surkeasti juntturalla.

Miksi seksin pitäisi olla luonnollista?

Viittaukset jumalallisiin järjestyksiin tai ihmisen käyttäytymistä määrääviin luonnonlakeihin ovat filosofisesti katsoen absurdeja. Uskonnot ovat ihmisten luomuksia ja heijastelevat heidän muinaisia ja alkukantaisia mielipiteitään.

Viittaukset siihen, että lajinsäilytyspyrkimysten pitäisi asettaa normi ihmisen seksuaaliselle käyttäytymiselle, ovat järjettömiä siksi, että ihmiset voivat tavoitella seksuaalisella kanssakäymisellään nautintoa myös tietoisesti ja monin eri tavoin – poiketen siten eläimistä, joista useimmat toimivat vain luonnonvaraisesti. Jos homoseksuaalisuus katsotaan ”luonnon järjestyksestä” poikkeamiseksi, tässä ei ole mitään moraalisesti ongelmallista sen enempää kuin autoilussa tai Raamatun lukemisessakaan. Sen enempää autot kuin Raamatutkaan eivät kuulu luontoon.

Ja jos homoseksuaalisuutta pidetään luonnon ominaisuutena, siinä ei ole silloinkaan mitään moraalisesti paheksuttavaa tai vapauttavaa. Luonnossahan ei koskaan esiinny mitään luonnotonta, jota pitäisi paheksua tai josta asian ”luonnollisuuteen” vetoaminen vapauttaisi. Homoseksuaalisuutta esiintyy joka tapauksessa myös luonnon todellisuudessa, sikäli kuin ihminen luetaan luonnonolennoksi.

Erään kysymyksen muodostaa se, miksi luontoa täytyisi ylipäänsä pitää normina ihmisen toiminnalle. Myös luontoa koskevat käsitykset ovat kulttuurin tuotteita, ja niitä rasittaa tietty ideologisuus. Luontoa on esimerkiksi romantisoitu, ja toisinaan se on nähty pelon ja kamppailun kenttänä esimerkiksi taiteessa.

Kristillisdemarit: aina kehityksen jarruna

Homoseksuaalisuutta koskevalla vaahtoamisella tietyt poliitikot koettavat lyödä laudalta toisensa tai esimerkiksi minun kaltaiseni tyypit. Samalla he yrittävät kerätä irtopisteitä. Varmaan niitä kertyisi fobian lisäksi myös järkiasenteilla. Luullakseni järki vie lopulta voiton, eikä valtio salli uskontojen piirissä harjoitettavaa sukupuolista syrjintää. Tämän pitäisi koskea sekä kristillisiä kirkkoja että islamilaista yhdyskuntaa. Uskontojen ongelma onkin se, että omalla ahdasmielisyydellään niiden pauloissa olevat ihmiset yrittävät huurruttaa myös muuta yhteiskuntaa ja politiikkaa jäähän kuin Batmanista tuttu pakkasukko.

Avainasemassa tämän mission toteuttamisessa eivät ole olleet kristilliset seurakunnat itse vaan poliittinen ryhmittymä nimeltä Kristillinen Liitto. Se vaihtoi nimensä ”Kristillisdemokraateiksi” ihan vain hämätäkseen kansalaisia ja uskotellakseen, että puolue on demokraattinen ja vastaa muka Saksan liittotasavallan Kristillisdemokraattista puoluetta.

Siinä, missä CDU on Saksan kokoomus, siinä Suomen KD on paikallinen Jumalan Ruoska, jonka konservatiivisuus ja fundamentalistisuus on jälleen pullahtanut esiin asenteellisia luutumia parhaiten paljastavan indikaattorin, eli homoseksuaalisuuteen suhtautumisen, kautta. Muutoinhan koko kiista ei olisi kymmenpennisen arvoinen. Sekä homot että valtaosa heteroista antavat ”piut paut” homoavioliitoille: toiset soittelemalla hyväksyvästi hääkelloja ja toiset viittaamalla kintaalla koko asialle.

Suomen Kristillinen Liitto ja Kristillisdemokraatit ovat vuosikymmenien ajan jarruttaneet kaikkia mahdollisia uudistuksia, vaikka uudistusten voimaan astuttua niistä ei ole ollut kenellekään mitään haittaa. Yksi esimerkki on sukunimilaki, jonka myötä naiset saivat pitää oman nimensä avioituessaan miehen kanssa. Toinen on naispappeus. Yhteiskunta tai kirkko ei ole hajonnut kummankaan hyväksymiseen. Niin ei kävisi myöskään, vaikka homoavioliitot hyväksyttäisiin.

Ahdasmielisyys uskontojen yleinen ongelma

Siunatessaan jotain hyvää kirkko lievittäisi sitä esteettistä pahaa, jota syntyy, kun viattomalle lapselle julistetaan jo kastetilaisuudessa tämän olevan syntinen ja sitä kautta paha. Ei ole ihme, että kulttuurimme on negatiivisuutta täynnä, kun kielteisyyden opettaminen aloitetaan kristillisen ihmiskuvan kautta jo lapsuudessa. Myös väkevimmät kirosanat ovat pappien opettamia. Niinpä minunkin tekisi mieli lisätä manausten listaan yksi lisämaininta: ”Voi Kristillisdemokraatit!”

Lapset liitetään nykyisin seurakuntiin heidän tietämättään ja tahtomattaan, mikä on tietynlaista lasten uskonnollista ja henkistä hyväksikäyttöä, aivan niin kuin uskonnonopetus ja puolipakollinen rippikoulukin. Ei ole ihme, että uskontojen ahdasmielisessä ilmapiirissä syntyy myös monenlaisia seksuaalisia vääristymiä. Kun seurakuntien ja lahkojen jäsenet pakotetaan kieltämään oma seksuaalisuutensa, se kieroutuu epäadekvaatteihin muotoihin. Niinpä pahimmat pedofiiliskandaalit on koettu ahdasmielisen lestadiolaisyhteisön sisällä, islamilaisessa yhteisössä ja katolisen kirkon pappien keskuudessa, kun aikuiset ovat etsineet seksuaalisen tyydytyksen korviketta käyttämällä hyväkseen lapsia.

Kirkon ja valtion erottaminen voisi olla paikallaan jo siksi, että tällöin myös evankelisluterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle tulisi sama vapaakirkkojen asema kuin muillekin uskonnollisille yhdyskunnille. Myös tämä olisi yhdenvertaisuuden ja tasapuolisen kohtelun mukaista.

Miksi sitten homous kiihottaa ääriuskovaisia? Sen voi lukea kirjastani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), jonka ensimmäisessä pääluvussa osoitan, kuinka homofobia juontaa juurensa kristinuskon omasta homoseksuaalisesta olemuksesta ja tämän asian defensiivisestä torjunnasta. Homovastaisten ihmisten tärkein ihmissuhde taitaa olla – Tommy Tabermanin sanoin – sormien ja esinahan välinen löyhä liitto.

20. lokakuuta 2010

Uskonto ja politiikka ovat yksi ja sama


Pääministerinä toimiva Mari Kiviniemi ehti lopultakin ottaa kantaa evankelisluterilaisen kirkon sisällä vellovaan kiistaan siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevien parien kirkolliset vihkimiset legitimoida. Yleisradion haastattelussa pääministeri yhdisti politiikan uskontoon sanomalla, että uskonto ja politiikka olisi pidettävä erillään toisistaan.

Tällä tavoin Kiviniemi koettanee itse erottaa itsensä siitä vaikeasta tosiasiasta, että uskonnot toimivat yhteiskunnassamme valtiovallan suostumuksella. Häneltä on myöskin päässyt unohtumaan Maalaisliiton vaalijuliste, jossa oli pinottu Raamattu ja lakikirja päällekkäin, ja kuvaa täydensi teksti ”Näihin nojaa Maalaisliitto”.

Keskusta on yksi Suomen ideologisesti rasitteellisimmista puolueista. Kristillinen metafysiikka vaikuttaa sen juurikasvustossa vahvasti. Missä uskonto, siellä ongelma. Olisi ehkä hyväkin, että uskonto ja politiikka pidettäisiin erillään. Itselläni on tieteellinen maailmankatsomus, ei irrationaalinen.

Uskonto ja politiikka vaikuttavat toisiinsa nyt siinä, että valtio legitimoi uskontojen toiminnan: se myöntää eräille kirkoille jopa veronkanto-oikeuden ja hylkää tai hyväksyy virallisen uskontokunnan aseman. Esimerkiksi uuspakanalliselta wiccalaisuudelta opetusministeriö hylkäsi virallisen uskonnon statuksen, eikä myöskään Korkein hallinto-oikeus muuttanut päätöstä.

Uskonto ohjaa politiikkaa – ja millä tavalla?

Niin, mitenkä se nyt on, Mari Kiviniemi, pidetäänkö politiikka ja uskonnot erillään? Kuinka ne voitaisiin erottaa toisistaan, kun yksinkertaisinkin ymmärtää, että koko poliittinen universumi on kristillisen metafysiikan läpäisemä? Esimerkiksi filosofi Martin Heideggerin analysoima pelastuksen periaate ulottuu ympäristöpoliittisesta anekaupasta aina poliitikkojen haluun pelastaa oma nahkansa.

Valistusfilosofian mallimaassa Ranskassa kirkko ja valtio koetetaan pitää erillään, mutta asiassa ei ole onnistuttu, vaan valtio joutuu jatkuvasti ottamaan kantaa moniin uskonnollisiin kysymyksiin. Ja katolinen kirkko puolestaan on Ranskassa huomattava poliittisen vallan käyttäjä sekä asenteiden muokkaaja. Ei ole pitkä aika, kun Ranskan valtio otti kantaa muslimien huivipakkoon ja muslimit valtion päätökseen.

Viime aikoina politiikan ja uskonnon eroa on korostettu, kun on väitetty, että islam on pelkkä uskonto, jolla ei ole mukamas mitään tekemistä politiikan kanssa. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila, jota usein käytetään islamin asiantuntijana, on nähnyt islamin yksipuolisesti uskontona tai kulttuuri-ilmiönä. Todellisuudessa islam on myös poliittinen järjestelmä. Näin sanoo jo islamiin sisältyvä din wa-dawlah -periaate, jonka mukaan islamin pitää ohjata politiikkaa. Omituista on, että monet eurooppalaiset poliitikot ja islamin asiantuntijat ovat olleet valmiita sulkemaan silmänsä tältä.

Useimmiten asia onkin niin, että tavalliselle uskovaiselle – onpa hän sitten kristitty tai muslimi – riittää, että hän voi yrittää omalla uskonnon harjoittamisellaan lievittää eksistentiaalista ahdistustaan ja luoda olosuhteet, joissa hän voi elättää itsensä ja perheensä. Uskonto on tällöin politiikan väline ja osa: se on ideologisen vallan käyttöä ja siihen mukautumista. Kääntymys uskontoon on kääntyminen tietyn poliittisen järjestelmän piiriin. Uskonto ohjaa politiikkaa ja politiikka uskontoa niin idässä kuin lännessä.

Uskonnot ovat pesujauhemerkkejä

Usein väitetään, että uskonto on oma tonttinsa, jolla ovat voimassa omat säännöt ja jolle on sopimatonta astua. Todellisuudessa uskontojen tontit sijaitsevat meidän kaikkien omistamassa valtiossa. Kun valtion ja uskontojen avioliitto on tosiasia, vaikutusyhteyden pitää olla vastavuoroista, ja valtion pitää voida päättää siitä, mitä uskontojen piirissä saa, ei saa tai pitää tehdä.

Valtio ei ole voinut säätää sellaista lakia, jolla legitimoitaisiin esimerkiksi sukupuolisyrjintä yhdistyksissä. Yhdistykset eivät saa valikoida jäseniään sukupuolen perusteella tai harjoittaa muuta diskriminoivaa toimintaa. Uskonnot puolestaan ovat samassa asemassa kuin yhdistykset. Niinpä niidenkään ei pitäisi voida diskriminoida ihmisiä valtion siunauksella. Tässä mielessä kirkkojen pitäisi legitimoida samaa sukupuolta olevien avioliitot.

Valtioiden ja uskontojen välisten yhteyksien lisäksi pitää nähdä myös kirkkojen ja uskontojen yhteydet. Kirkko on hallinnollinen rakenne valtion ja uskonnon välillä.

Uskonnot ovat kuin pesujauhemerkkejä, jotka kilpailevat asiakkaidensa sieluista. Kristinusko on tällöin eräänlaista uskontojen Bio Luvilia naturalistisen ja ihmissuhteiden luonnollisuutta painottavan seksuaalisuusnormistonsa vuoksi. Islamilainen yhdyskunta on Sertoa ja buddhalaisuus Omoa.

Kirkot puolestaan ovat firmoja, joiden toimitusjohtajina piispat istuvat. Kristilliset kirkot ovat uskontojen Vidal Sasson, islamilainen yhdyskunta on Procter Gamble ja buddhalaisuus Unilever.

Suomessa politiikan ja uskonnon yhdistämisessä ei ole menty sentään niin pitkälle, että piispat toimisivat ministereinäkin, kuten islamistisissa maissa. Homojen asema on ankea juuri näissä islamilaisissa maissa ja sellaisissa kristillisissä valtioissa, joissa uskonto puristaa poliitikkojen päätä. Eräällä tavalla olisi hyvä, että valtio ja kirkot erotettaisiin toisistaan, sillä tällöin armeijankaan ei tarvitsisi siunauttaa kanuunoitaan kirkolla.

Sen sijaan valtiota ja uskontoja on paljon vaikeampi irrottaa toisistaan. Molemmat kun ovat ideologisia eivätkä pelkästään hallinnollisia muodosteita (valtio poliittinen, uskonto metafyysinen). Nähdäkseni valtion ei pitäisi hyväksyä sellaisia kirkon toimintaa sääteleviä lakeja, jotka mahdollistavat sukupuolisen syrjinnän kirkon sisällä.

19. lokakuuta 2010

Kirkko tarvitsee eheytystä


Viimeisimpien tietojen mukaan jo yli 20 000 ihmistä on eronnut kirkosta TV2:n viikon takaisen homoillan jälkeen. Homoavioliittoja koskevassa keskustelussa kristillisdemarien kansanedustaja Päivi Räsänen toisti näkemyksensä homojen ”rikkinäisyydestä”. Moni katsoja poltti päreensä myös hänen avustajanaan toimineen Sonja Falkin kommentista, jonka mukaan hänestä (Falkista itsestään) ”tuntuu pahalta”, kun kirkkoa arvostellaan homovastaisuudesta.

Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka pahalta on tuntunut niistä homoista, joita kirkko on polttanut roviolla vuosisatojen aikana. Niillekin nykyään eläville homoille, joita avioliitto ei kiinnosta, kirkon osoittama ideologinen kielteisyys on raskasta, sillä juuri tällaisissa keskusteluissa homoseksuaalit pyritään leimaamaan sekundaksi.

Ehkä myös Päivi voisi pohtia, kuinka rikkinäiseltä hänestä itsestään tuntuisi, jos häntä heterona suostuteltaisiin elämään oman kaavansa mukaan: muutoin ”suvaittuna”, paitsi että hän ei saisi ”harjoittaa” omaa seksuaalisuuttaan. Ja vielä kirkkokin kiistäisi avio-oikeuden. Oikeaan osui Jari Tervo, joka sanoi, että ”jokaisella on oikeus olla Päivi Räsänen, kunhan ei harjoita sitä”. Itse lisäisin, ettei Räsäsen edustamassa homofobiassakaan ole mitään vikaa, kunhan pitää asenteensa omana tietonaan eikä näytä sitä julkisessa sanassa eikä kaduilla!

Toisaalta olisi alkeellista nähdä ongelmien ytimessä vain joku kirkon piirissä toimiva homofoobikko tai personifioida homovastaisuus yhden tai muutaman ihmisen mielipiteistä johtuvaksi. Ongelmien suurin syy on ideologinen perusrakenne, jossa uskonnollisuus yhdistetään seksuaalisuuden tarkkailu- ja valvontajärjestelmään sekä lajinsäilytysstrategioihin niin, että vain sellainen seksuaalisuus sallitaan, joka voi johtaa lisääntymiseen.

Tietenkin myös salliminen sinänsä on alistamista aivan niin kuin hyväksynnän tavoittelu on alistumista. Tässä mielessä seksuaalivähemmistöt menettelevät epäjohdonmukaisesti kerjätessään kirkolta jotain. Ajattelun uudistaminen on kuitenkin välttämätöntä ihmisten hyvinvoinnin vuoksi, mikä puolestaan johtaa kirkkoa koskeviin uudistamisvaatimuksiin.

Merkille pantavaa on se viha, joka homoja vastaan leimahtaa valtaväestön taholta aina kun aiheesta puhutaan. Se ilmeisesti osoittaa kielteisten tuntemusten takana asuvaa syvää agraarista inhoa, joka ilmeisesti hyödyntää vulgaarinaturalistisia lajinsäilytysintressejä ja on sidoksissa ihmisten selviytymiskamppailuun omissa heteroseksuaalisissa perheissään.

Kirkko kuihtuu Päivi Räsäsen tukeen

”Rekisteröidyt parisuhteet” leimaavat nyt homojen suhteet toisarvoisiksi. Laki jäi torsoksi, kun ihmisiä rekisteröidään kuin autoja tai koiria. Kirjoitin siitä aikoinani Tasa-arvo-lehteen 1/2001 otsikolla ”Virallistettu parisuhde on toisen luokan avioliitto”. Sittemmin lakiluonnokseen tehtiin muutos, jolla sanan ”virallistettu” tilalle vaihdettiin ”rekisteröity”. Perusteeksi lainvalmistelija mainitsi sen, että ”sanalle ’virallistettu’ ei ole sopivaa ruotsinkielistä vastinetta”. Kuten huomaatte, hallinnossa kiinnitetään aina huomiota olennaiseen.

Mielestäni kirkko voisi mainiosti hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot. Teologisesti kysymys ei ole sen kummempi kuin naispappeuskaan. Itse asiassa kirkko uppoaa, jos se diskriminoi joitakin ihmisiä. Samoin käy niille poliittisille ryhmille, jotka luulevat, että väheksymispolitiikka tuo paljon kannatusta. Ei ihmisinhosta eikä -vihasta siihen ole. Melkein kaikilla suomalaisilla on lähipiirissään homoja. Monet presidentinvaalitkin on hävitty homokielteisyydellä.

Aina kun Päivi Räsänen avaa suunsa, tuhat ihmistä lähtee kirkosta. Siksi ei ole ihme, että arkkipiispa sanoutui jo irti hänen mielipiteistään. Voi olla, että lopulta evankelisluterilainen kirkko pyytää kristillisdemokraatteja lopettamaan kirkon ”tukemisen”.

Kumpaankohan kristityt mahtavat uskoa, Jeesukseen vai Paavaliin? Jeesus saarnasi rakkauden puolesta, Paavali kiemurteli homofobioissaan. Mutta hänhän olikin aito käännynnäinen, joka alun perin vainosi myös kristittyjä mutta josta tuli sittemmin intohimoinen julistaja. Kuinka tyypillistä myös nykyajan ahdasmielisille ja heidän purkautumisilleen!

Niillä, joiden usko, elämä tai oma avioliitto romahtaa homoavioliittojen hyväksymiseen, on asioissaan paljon pielessä. Mainittakoon, että minua itseäni ihmisten rengastaminen ei juuri kiinnosta, ja vihkimisoikeuden voisi antaa vaikka asuntolainaneuvottelijoille. Mitä lisäarvoa avioliitto muka tuo yhdessäoloon ja seksiin? Avioliitto onkin seksuaalisten suhteiden kontrollimuoto, jonka tavoitteena on saattaa ihmissuhteet tarkkailun alle. Ehkä joidenkin mielestä on mukavaa harjoittaa kyseistä kontrollia – tai vaihtoehtoisesti kieltää avioliittoon liittyvä turvallisuuden tunne muilta.

Homoavioliitoista iloa kaikille

Kirkko on ristiriitatilanteessa, kuten aina. Seurakunnissa kalkyloidaan, paljonko verotuloja mikäkin päätös tuo tai vie. Suurin ristiriita vallitsee kuitenkin (väitetyn) kristillisen rakkauden perusajatuksen ja homoja vastaan suunnatun diskriminaation välillä. ”Raamatun kirjaimeen” vetoaminen on teologisesti asiantuntematonta, sillä nykyaikaisessa raamatuntulkinnassa on lähdettävä hermeneuttisesta metodista, jonka mukaan jokainen tulkinta on väistämättä tulkinta. Kun maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälle kadonnut, kirjoituksilla ei voi olla entisenlaista normatiivista merkitystä. Tekstin merkitys on eri asia kuin sen sanatarkka sisältö. Tarkoitukset paljastuvat vasta kirjoituskokoelman kokonaisuudessa. Näin ollen myöskään kielteisiä kannanottoja miesten väliseen seksiin ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan ne pitää nähdä pelkkinä irrallisina huomioina, jotka ovat alisteisia ja häviävät niitä tärkeämmille rakkauden julistuksille. Miksi fanaatikot vaativat, että Raamatun homokielteisiä kohtia pitäisi tulkita kirjaimellisesti, kun he toisaalta katsovat, ettei Koraaninkaan elämäntapanormeja pitäisi ottaa sanatarkasti?

Myös homot ovat ristiriitaisessa tilanteessa. Avioliitto perustuu orjanomistusoloihin. Siksi kaikki homot eivät avioliiton kahleita rakasta. Toisaalta avio-oikeus koetaan ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä, ja sen vuoksi muutamat homot haluaisivat lopettaa avio-oikeuden panttauksen. Tästä syystä myös itse kannatan samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Täytyyhän myös uskoville homoille suoda tilaisuus, sillä on parempi naida kuin palaa.

Itse perusajatus – se miksi seurustelusuhteet ovat yhteiskunnallisia – taas on itsestään selvä: koska ihmissuhteet ovat relaatioita, ihmissuhteiden muodostaminen on yhteiskunnallista. Siksi olisi väärin vedota usein kuultuun virheargumenttiin, että homoseksuaalisuus on jokin yksityisasia, joka ei kuulu kenellekään muulle. Yksityisasiaksi tuomitseminen olisi ajamista takaisin kaappeihin, ja juuri sen vuoksi homot ovat joutuneet politisoitumaan, myös kirkossa.

Ja onhan naimisiin meno kaunis tapa. Jos myös samaa sukupuolta olevat luettaisiin kirkollisen vihkimisen piiriin, siitä avioliittoinstituution asema vain vahvistuisi. Se voisi ehkä eheyttää kirkkoa. Niinpä seurakuntiin kuuluvat homot voisivat tukea sekä itseään että kirkkoa kärsivällisyydellään tässä hyväksymisprosessissa ja ilmaista kantansa eroamisen sijasta esimerkiksi kirkollisvaaleissa. (Toisaalta on selvää, ettei kirkko olisi havahtunut, jos tällaista massapakoa ei olisi ollut, ja siksi sitä voidaan pitää perusteltuna.) Perinteisiin nojaava kristikansa puolestaan voisi näyttää lähimmäisenrakkautensa muulla tavoin kuin saivartelulla tai seisomalla jarrupolkimen päällä.

Miksi sitten homoliitot herättävät osassa valtaväestöä niin suuria tunteita? Avioliittoinstituution laajentaminen saattaa ohjata monia naimisissa olevia pohtimaan, miksi he ylipäänsä ovat itse naimisissa. Tätä kyseenalaistumista taas ei monen avioliitto kestä. Niinpä kirkosta eroamisen lisäksi voidaan nähdä myös avioerojen suma.

Olisi muuten mukava tietää, keitä kirkosta eronneet loppujen lopuksi ovat. Ovatko he homoja vai heteroita vai niitä patakonservatiiveja, joiden mielestä kirkko on jo nyt liian vapaamielinen ja ystävällinen homoille? Vaikuttaisi kuitenkin vahvasti siltä, että kirkosta eronneilla on jotakin kirkon kielteistä homokantaa vastaan.

17. lokakuuta 2010

Äärimmäistä, liian äärimmäistä


Lukaisin äskettäin veljesten Jyri ja Jera Hännisen yhdessä kirjoittaman kirjan Tuhansien aatteiden maa - Ääriajattelu nyky-Suomessa (WSOY / Johnny Kniga 2010).

Olin myös itse antautunut haastateltavaksi kyseiseen teokseen, kun kirjoittajista toinen kauniisti pyysi. Ja sinnehän päädyin samojen kansien väliin Jussi Halla-ahon, Johan Bäckmanin ja monen muun rinnalle. Tekijät ovat kuitenkin päätyneet sovittamaan minulle pikemminkin jonkinlaista asiantuntijan kuin ääriajattelijan roolia. Kiitos ymmärtäväisyydestä.

Kustantajan teosesittelyssä kirjaa kuvaillaan seuraavasti: ”Internetissä toimii ryhmiä, jotka ovat kansallissosialistisia, kansallismielisiä, ekofasistisia, kristinuskon tai islamin pohjalta fundamentalistisia, anarkistisia ja monilla muilla tavoin äärimmäisesti ajattelevia.” Itse en suurellakaan vaivalla löydä tästä luonnehdinnasta itseäni.

Valitettavasti en saanut milloinkaan lukeakseni haastattelutallenteelta litteroitujen osioideni luvattuja proofeja, joista olisin mielelläni korjannut muutaman kohdan alkuperäisiä ajatuksiani vastaavaksi.

Monikulttuurisuus luo monokulttuurin

On totta, että ääriajattelu ja -toiminta ovat lisääntyneet. Lisääntynyt on kiväärien, tikarien ja dynamiittin avulla harjoitettava terrori. Tämä johtuu siitä, että myös sovinnaisuuden vaatimukset ovat kasvaneet. Ja ne ovat lisääntymään päin globalisaation, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden tavoittelun vuoksi.

Yhteiskunnan harmonisointi vaatii hiomaan erilaisista kulttuureista särmät pois, jolloin monikulttuurisuuden edistäminen johtaakin paradoksaalisesti monokulttuuriin. Kulttuurien moneus toteutuu jo kansallisvaltioiden erilaisuudessa, joten maailman tarkoitushakuinen yksiaineksistaminen on tarpeetonta.

Uusradikalismi nostaa päätään, sillä maailma on murroksessa 1960-luvun tapaan. Huvittavaa on, että ne, jotka aikoinaan moittivat Disneylandia ja McDonald’sia kulttuuri-imperialismista, eivät syytä monikulttuurisuuden tendenssiä maailman loihtimisesta yhdeksi sosialistiseksi elovainioksi. Ja ne, jotka arvostelevat ”globalisaatiota” (eli kapitalismia), eivät yleensä kritisoi maahanmuuttoa, vaikka maahanmuutto on globalisaation seuraus ja olennainen osa. Vikaa on pyrkimyksessä yleismaailmalliseen ja yksiarvoiseen maailmanyhteisöön.

Ihana äärimmäisyys

On mielenkiintoista nähdä ja kokea, miten myös filosofinen järjenkäyttö ja julkinen ääneen ajattelu tuomitaan nyky-Suomessa ”ääriajatteluksi”.

Mitäpä pahaa on fundamentalismissakaan? On eri asia olla fundamentalistinen puputohvelien käyttäjä kuin fundamentalistinen terroristi. Äärimmäiset kokemukset voivat olla myös myönteisiä. Esimerkiksi syvälliset seksuaaliset elämykset voivat yhdistää ihmisiä ja nostaa ihmissuhteet aivan uudelle tasolle. Näin ei ole tietenkään kaikissa yhteyksissä, kuten politiikan muuttuessa fundamentalistiseksi tai siellä, missä uskontoa käytetään politiikan lähtökohtana.

Jos myös filosofinen järjenkäyttö halutaan nähdä ”ääriajatteluna”, ollaan aika pian tilanteessa, jossa sitä joudutaan sanomaan ”toisinajatteluksi”. Se taas kertoo, että jotakin ajattelutapaa pidetään ainoana oikeana, mikä puolestaan paljastaa ääriajattelusta syyttävien ihmisten oman yksisilmäisyyden.

Ääriajatteluksi leimaaminen jää usein pinnalliseksi, sillä kannanotto ”ajattelun äärimmäisyydestä” ei ole argumentti ajatusten sisällöstä vaan ainoastaan radikaaliuden asteesta. Ajatukset voivat olla perusteltuja, vaikka ne tuntuisivatkin jonkun mielestä ”äärimmäisiltä”.

Esimerkiksi höyryjunan, tuon tulta syöksevän lohikäärmeen, kuuden kympin nopeus tuntui monista ihmisistä ”äärimmäiseltä” 1800-luvulla. Vielä 1950-luvulla yhdessä asuvia sanottiin ”susipareiksi”, jos he eivät olleet avioliitossa. Asuin- tai avoliitossa oloa pidettiin äärimmäisenä. Mikä nykyään mahtaa olla kirkon neandertalilaisten mielestä ”äärimmäistä”?

Äärimmäinen sovinnaisuus

Myös ääriajattelun arvostelu voi muuttua osaksi pamflettien paatosmaailmaa. Se jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin: toisaalta ääriajattelijoihin ja toisaalta keskustahakuisiin edam-tyyppeihin. Nämä ryhmät voidaan myös sekoittaa toisiinsa, jolloin järkeviä on vaikeampi erottaa kumpienkaan joukosta.

Tuhansien aatteiden maa -teoksen heikkous on, ettei siinä tehdä riittävästi eroa sen välille, minkälaisesta ääriajattelusta kulloinkin on kyse. Esimerkiksi järkiperäinen ja lainkuuliainen maahanmuuton arvostelu asetetaan samalle viivalle vaikkapa venäläisten nashien ja niin sanotun antifasistisen komitean kanssa, ja ne nähdään saman ”ääriajatteluksi” kutsutun ilmiön osina.

Todellisuudessa kyseisten liikkeiden tarkoitusperät ovat kaukana toisistaan. Lisäksi teosta rasittaa tietty Hesari-keskeisyys. Kirja alkaa Sanomatalolla järjestetyn tapahtuman kuvauksesta, ja eräällä sivulla on toistettu myös Hesarin kolumnistina toimivan Perttu Häkkisen herja minua kohtaan (aiheesta tässä).

On totta kai turvallisempaa lukea Helsingin Sanomia kuin filosofiaa, ja Sanoma-konsernin mediapoliittista asennemuokkausta voitaisiinkin käyttää esimerkkinä siitä, millaista on ”äärimmäinen sovinnaisuus”. Lehtihän on iltapäivälehtipainoksensa kautta pyrkinyt mustamaalaamaan maahanmuuttokriitikot täysin, vaikka lehtitalo toisaalta toimikin auliisti nashi-nuorten protestien foorumina yrittäessään sitä kautta hankkia mahdollisimman paljon julkisuutta samassa tilaisuudessa julkistetulle Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjalle, jonka kustantaja kuuluu Sanoma-konserniin.

Mistä uusradikalismi johtuu?

Myös ”Kallis köyhyys”-nimisen pamfletin (2008) kirjoittaneiden Hännisten huoli uusradikalismista on tietenkin sangen ymmärrettävää. Mutta akateemisesti arvioiden ”Tuhansien aatteiden maa” jää vain esitteleväksi suhteessa radikalismi-ilmiöön. Se koostuu ristiriitojen kuvailusta ja pitäytyy ilmiötasolle. Raportoiva ote ei tee kirjasta selitysvoimaista. Lukija jää kaipaamaan vastauksia. Niitä olisi voinut etsiä konfliktiteorioiden avulla. Totuushan on, että ääriajattelun kasvun takana pesivät kansanryhmien eturistiriidat. Niitä puolestaan tuottavat maahanmuutto ja kansallisen edun laiminlyöminen yleiseurooppalaisen politiikan hyväksi. Ne ovat syöneet leivän ensiksi juuri keski- ja työväenluokan pöydästä.

Itse näkisin, että ääriajattelu ei ole enää marginaaliryhmien ilmiö, vaan se on leviämässä valtavirtojen asenteeksi. Radikalismi ei kuitenkaan synny kansankiihottajien taikasanoista, vaan sen syyt johtuvat ajattelemattomasta politiikasta, joka tuottaa työttömyyttä, köyhyyttä ja kurjuutta Euroopan entisten hyvinvointivaltioiden kaduille. Vastaukset Hännisten näkemiin ongelmiin olisivat siis löytyneet helposti. Jos keskitysleirit taas jonakin päivänä avaavat ovensa, syyllisiä ovat massamaahanmuuttoa ajaneet ministerit.

Mielestäni on väärin pelotella ääriajattelijoilla, sillä he eivät ole syy vaan seuraus. Heidän olemassaolonsa toimii indikaattorina. Parempi olisi kavahtaa ajoissa hallitusten virallista politiikkaa. Ja viisaampaa olisi kohdata myös konfliktit valtioiden rajoilla kuin sallia niiden siirtyminen keskelle kansalaisyhteiskuntaa, esimerkiksi jonkin lasista tehdyn buildingin edustalle.

Eräs tapa pudota epä-älyllisyyden syvänteeseen on se, että myös kylähullut aletaan ottaa todesta. Yhteiskunta, joka suhtautuu vakavasti kaikenlaisiin lakana-Lasseihin, on menettänyt järkensä. Miksi muuten ääriajattelijoiden riveihin ei luettu radikaalifeministejä ja esimerkiksi Astrid Thorsia, vaikka juuri katteeton idealismi on saanut maailmassa aikaan eniten kärsimystä ja tuhoa?

16. lokakuuta 2010

Pitäisikö seksin ostaminen kriminalisoida?


Perussuomalainen-lehdessä 8/2010 julkaistun uutisen mukaan Perussuomalaisten Naiset ovat uskaltautuneet nyt vaatimaan seksin ostamisen kriminalisointia. Feminismi on siis levinnyt myös patriarkaalisen ukkovallan pyhimpään poteroon: Perussuomalaiseen puolueeseen.

Juttu ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, mutta se on sopivan pieni, jotta siitä voi irrottaa kohtuullisesti analysoitavaa naisten ja miesten kompleksisten suhteiden havainnollistamiseen. Katsotaanpa, mihin naisten kannanotto antaa aiheen. Mahdollisuuteni puolueettomaan tarkasteluun ovat luullakseni hyvät.

Taustalla markkinavääristymä

Seksin ostaminen ja myyminen ovat osa naisten ja miesten välisten suhteiden ongelmallisuutta. Kaupanteolla tasapainotetaan seksin saamiseen ja antamiseen liittyviä markkinavääristymiä. Syynä seksin ostamiseen ja myymiseen on tietenkin se, että ihmiset eivät saa luonnostaan sitä, mitä haluavat. Ostamisen ja myymisen vääristyneet vaihtosuhteet kertovat, että naiset pidättävät seksiä miehiltä ja luovat sitä kautta tarvetta seksin ostamiseen. Koska ostajana on useimmiten mies, naisväki korjaa seksin myymisestä taloudellisen hyödyn. Osa heistä jopa nauttii ammatistaan ja toimii siinä mielellään. Harvoissa ammateissa voi yhdistää taloudellisen hyödyn samanaikaiseen seksuaaliseen nautiskeluun.

On tietenkin mahdollista, että heteroseksuaalisissa suhteissa tai kokonaan parisuhteiden ulkopuolella myöskään naiset eivät saa, mitä haluavat. He eivät vain uskalla toimia seksin ostajina yhtä avoimesti kuin miehet, eivätkä heille tarkoitetut palvelut ole yhtä järjestelmällisesti organisoituja. Toisaalta esimerkiksi niin sanottujen puumanaisten olemassaolo kertoo, että varsinkin vanhemmat ja hyvässä varallisuusasemassa olevat naiset käyttävät asemaansa hyväkseen ostaessaan seksuaalista tyydytystä heitä paljon nuoremmilta miehiltä, jotka muutoin olisivat väliinputoajia heidän omanikäistensä tyttöjen pariutuessa iällisesti ylöspäin, heitä hieman vanhempien nuorukaisten kanssa.

Molemmissa tapauksissa naisten harjoittama seksin myyminen ja ostaminen ovat osa naisten harjoittamaa seksuaalisen vallan käyttöä. Siitä vain ei puhuta yhtä paljon kuin miesten halusta ostaa seksiä, sillä naiset ovat onnistuneet uhriuttamaan itsensä ja nauttivat siksi julkisen sanan ja poliittisen vallan suojelua. Harmaat miespantterit eivät ole samalla tavalla rauhoitettuja kuin julkisuuden maskoteiksi hyväksytyt naispuumat.

Naiset hyödyntävät tosiasiaa, että miesten ja naisten seksuaalinen tyydytysrakenne on kokonaan erilainen. Miehiä on helppo syyllistää miehille ominaisen biologisen hormonitoiminnan aiheuttamasta aktiivisuudesta. Valtaa seksuaalisissa suhteissa käyttävät todellisuudessa naiset, jotka edellyttävät miehiltä täsmälleen oikeaa käytöstä, nöyryyttä ja kuuliaisuutta sekä säätelevät siten seksin saamista.

Niinpä yhteiskunnan ei tulisi jatkaa tätä epätasapainoista miesten syyllistämistä ja naisten oikeuttamista. Seksuaalisissa suhteissa on kyse molemminpuolisista relaatioista, joissa ei ole syyllisiä vaan ainoastaan osapuolia, eikä seksuaalisista suhteista pitäisi olla myöskään valitusoikeutta.

Voiko huoran raiskata vai onko kyseessä vain myymälävarkaus?

Nähdäkseni julkisen vallan ei tulisi puuttua yksilöiden välisiin seksuaalisiin suhteisiin niitä rajoittavasti tai rankaisevasti vaan enintään rohkaisevasti ja kannustavasti. Seksuaalisiin suhteisiin ryhtyminen pitää jättää yksilöiden vapaasti päätettäväksi, sillä seksuaalisuutta ei omista julkinen valta vaan ihminen itse. Jos seksin ostaminen tai myyminen kiellettäisiin, ihmisten ei katsottaisi omistavan seksuaalisia potentiaalejaan, vaan ihmisten seksuaalisuus nähtäisiin valtion tavarana, ja sitä pidettäisiin valtion säänneltävissä. Tämä veisi pohjan siltä tosiasialta, että monet ihmiset haluavat myydä seksiä ja monet haluavat sitä myös ostaa.

Paljastavaa on, että aina kun arvostellaan prostituutiota, syyt koetetaan vierittää seksiä ostavien miesten harteille. Tosiasiassa yksikään täysi-ikäinen nainen tuskin rupeaa huoraksi pakon edessä saati ymmärtämättä, mihin ryhtyy. Kun seksin myymistä yritettiin viimeksi kriminalisoida, eräs prostituoitujen etujärjestönä toimiva organisaatio puuttui hankkeeseen ja julisti, että prostituoidut eivät halua ammattiaan kriminalisoitavan! Syyksi järjestö ilmoitti poliittisesti korrektin näkökannan, jonka mukaan prostituoitujen tavoittaminen ja auttaminen vaikeutuvat, jos seksin myyminen tehdään rangaistavaksi. Kun ostamisesta kuitenkin rangaistaan, tämä herättää kysymyksen, eivätkö seksiä ostavat miehet ole avun (eli tässä tapauksessa seksuaalisen tyydytyksen) tarpeessa.

Aina kun vaaditaan seksin ostamisen kriminalisointia, seksin myymisestä syyllistetään aiheettomasti ostajia, jotka ovat useimmiten seksuaalisesta puutteesta kärsiviä miehiä. Ja puutteessa he ovat nimenomaan naisten harjoittaman pihtaamisen vuoksi. Naiset asennoituvat seksin ostamiseen kielteisesti ja osoittavat asennettaan kollektiivisesti yli puoluerajojen, aivan niin kuin Perussuomaisten Naisten kannanotosta käy ilmi.

Naiset nimittäin oivaltavat, että heidän harjoittamansa seksin pidättäminen ei toimi eikä miehiä voida alistaa heteroseksuaalisissa parisuhteissa, jos markkinamekanismi vuotaa, eli miehet käyvät hakemassa seksiä maksullisilta naisilta. Niinpä naiset yrittävät tukkia tämän vuodon ja pitää seksuaaliset kiristyskeinonsa hallussaan paheksumalla prostituoitujen toimintaa moraalisesti ja langettamalla syyt ”moraalittomuudesta” miehille.

”Riisilehmät” avioliitossa?

Sekä seksin ostaminen että myyminen kuuluvat ihmisten itsemääräämisoikeuden piiriin. Jos valtio puuttuu seksuaalisuuden vapaisiin vaihtosuhteisiin, tämä politikointi ei voi olla johtamatta ristiriitoihin ja epäoikeudenmukaisuuksiin.

Prostituutiolla itse asiassa poistetaan vallitsevaa epäoikeudenmukaisuutta ja tasapainotetaan seksuaalisen vaihdon epätasapainotilaa. Seksin ostamisen kriminalisoiminen olisi yhtä ristiriitaista ja ideologista kuin ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’.

Aivan niin kuin ihmiset voivat (ja heidän pitää voida) vapaasti päättää seksuaalisista suhteistaan sinkkuina eläessään, avioliitto puolestaan on sitoumus, joka sisältää oletuksen ja sopimuksen siitä, että osapuolet harjoittavat sen voimassa ollessa seksiä. Tämä käy ilmi esimerkiksi siitä tavanomaisen kielenkäytön konventiosta, jonka mukaan maininta ’avioliiton toteutumisesta’ mielletään synonyymiksi tai eufemismiksi ’seksin harjoittamiselle’. Suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu avioliittoon vihittäessä, ja siksi puhe ’väkisin makauksista avioliitoissa’ on perin ristiriitaista.

Kun avioliitoissa tapahtuva seksikin on nykyään feministien kriminalisoimaa, ei tarvitse ihmetellä, miksi miehet hakevat seksiä muualta. Siinä tapauksessa seksiin ryhtyminen taas perustuu molemminpuoliseen suostumukseen.

Sutenööri-sutit kiinni!

Ihanteellista olisi varmaan se, että jokainen saisi seksiä aina halutessaan ja ilmaiseksi. Tätä kannattaessani olenkin eräällä tavalla sosialisti. Koska sellaista Eldoradoa lienee mahdotonta saavuttaa maanpäällisessä elämässä, ei myöskään seksuaalisuuden kieltolakeja pitäisi saattaa voimaan.

Prostituutiota on usein verrattu huumeiden ostoon ja myyntiin. Prostituution kriminalisointia kannattavat ovat kuitenkin pitäneet huumeiden ostamista sekä hallussapitoa pienempinä rikoksina kuin niiden valmistusta, välitystä ja myyntiä. Niinpä heidän tulisi pitää myös seksin ostamista vähäpätöisempänä asiana kuin seksin myymistä.

Erona prostituution ja huumeiden välillä on joka tapauksessa se, että huumeet ovat vahingollisia, kun taas seksistä ei yleensä ole mitään haittaa vaan pelkästään hyötyä. Seksuaalinen kanssakäyminen parantaa itsetuntoa ja poistaa kielteisiä ajatuksia, ja seksin jälkeen tuntee kuuluvansa ihmiskuntaan. Seksissä sinänsä ei ole mitään moraalista pahaa, joten sen ei pidä olla myöskään juridisesti tuomittavaa.

Seksin ostamisen tai myymisen kriminalisoiminen olisi myös tehotonta, sillä kumpaakaan ei voitaisi menestyksellisesti valvoa. Sen sijaan kannatan kyllä seksin välitystoiminnan kriminalisointia, sillä siinä kyse ei ole ihmisten vapaasta kohtaamisesta vaan perustarpeiden hyväksikäytöstä, josta hyötyy ulkopuolinen. Tässä mielessä sutenöörien toiminta on yhtä moraalitonta kuin asuntojen välitys, sillä kiinteistökeinottelunkin maailmassa ihmisten perustarpeilla bisnestä tekee joku palkkioiden ja hintojen vedättäjä.

Uskon, että Perussuomalainen puolue tulee joka tapauksessa nöyrtymään naisten esittämän kriminalisointivaatimuksen edessä. Heteroseksuaaliset miehet (joita suurin osa puoluejohdosta varmaankin on) pelkää kuollakseen homoksi leimautumista ja välttelee sen vuoksi käyttäytymästä suhteessa naisväkeen tavalla, joka voitaisiin mieltää välinpitämättömäksi. Niinpä naiset saavat vaatimuksensa seksin ostamisen kriminalisoimisesta helposti hyväksyttyä, sillä miesten edun mukaista on koettaa korottaa seksuaalimoraaliin liittyvää profiiliaan myöntymällä tuohon sinänsä mitättömään, symboliseen ja kaksinaismoralistiseksi jäävään julistukseen. Puolue siis suojelee naisten tapaa tuottaa itselleen erityisetuja ja -oikeuksia aivan samalla tavalla kuin muukin heteroseksuaalisille valtasuhteille rakentuva yhteiskunta.

Koska itse en kärsi piirakan puutteesta lainkaan, voin lopuksi viitata erääseen ukkomiehiltä oppimaani viisauteen: kaikki naiset ovat pohjimmiltaan maksullisia, sillä kustannuksia heistä kertyy joka tapauksessa! Seksinkieltolakien pääasiallinen merkitys tulee olemaan se, että omalla kaksinaismoralismillaan ne saavat prostituution kukoistamaan.

15. lokakuuta 2010

Scheißen olemuksesta


Helsingissä, joka kaupunkina on suomalaisittain katsoen suuri mutta kansainvälisesti pieni, konsertoi eilen yhdysvaltalainen popmusiikin supertähti ja teini-idoli Lady Gaga. Madonnan ja Kylie Minoguen jalanjäljissä kulkeva 24-vuotias ei ole fanejaan paljoa vanhempi. Sama piirre leimaa myös monia muita tuoreita teini-idoleja; he ovat entistä enemmän yleisönsä kaltaisia.

En arvostele Lady Gagan (oikealta nimeltään Stefanie Germanotta) musiikkia, esiintymistä enkä mitään muutakaan hänen toimintaansa liittyvää. En pidä näitä asioita kommentoimisen arvoisina. Sen sijaan ihmettelen nuorison rakkautta show-elämään, kovaäänisiin tilaisuuksiin, värikkäisiin valoihin, meteliin ja aina vain voimakkaampiin ärsykkeisiin sekä efektikieleen. Mitä tehdä, kun viihde ei enää viihdytä? Vastaus on kai lisätä volyymia kunnes on saavutettu absoluuttisen kovaäänisyyden aste, josta melu ei enää kasva. Pitkästyneisyyden ja eksistentiaalisen Angstin lähde on kuitenkin juuri ärsykkeisiin turtuminen.

Nuorten rakkaus musiikkia kohtaan on kiintoisa ilmiö. Tiedän muutamia noin parikymppisiä opiskelijoita, joiden korvissa pitää koko ajan soida. Musiikki on heille jonkinlaista aivojen vaseliinia. Mikäli musiikki hetkellisesti katkeaa, he ilmeisesti putoavat haaveiden taivaastaan keskelle todellisuutta. He eivät voi ajatella, jos musiikki ei soi.

Minä taas en voi ajatella metelissä ja jatkuvien häiriöiden keskellä. Viimeisimmät tutkimukset muuten osoittavat, että niin sanotuissa moniajotehtävissä menestyvät henkilöt eivät ole kovin tehokkaita työntekijöitä. Tai sitten työskentelyä hajaannuttava multitasking ei sinänsä tue tehokasta työskentelyä. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkija Ruth Pennebaker sanoo: ”Jatkuvaa moniajoa harrastavat ihmiset eivät keskity yhtä hyvin kuin sellaiset, jotka eivät sitä harrasta. Heidän keskittymisensä katkeaa helpommin. Heidän on vaikeampi siirtyä tehtävästä toiseen ja organisoida tietoa. Itse asiassa he ovat huonompia moniajossa kuin ne, jotka eivät sitä yleensä tee.”

Moniajotesteissähän mitataan ihmisten kykyä suoriutua monista yhtä aikaa eteen tulevista haasteista, tehtävistä ja ongelmista häiriötä täynnä olevan ympäristön keskellä. Niissä pärjääjä on reagoija: siis ilmeisen kuuliainen käskytettävä. Mutta heistä ei ole tutkimusten mukaan itsenäiseen, määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Sellaisessa menestyjät taas eivät pärjää kovin hyvin moniajotehtävien ratkomisessa.

Vellova, riehuva ja hysteerinen nuoriso on helposti altistettavissa ärsykkeiden ja reaktioiden kaavaan. Heistä tulee hyviä suorittajia, mikäli he juopottelultaan, viihdehakuisuudeltaan ja ravintoloissa juhlimiseltaan ehtivät.

Tiedän: saatan kuulostaa patavanhoilliselta, mutta minua ei ole koskaan kiehtonut viihde. Pidän kyllä musiikista, mutta vain musiikista. En ole koskaan fanittanut ketään enkä mitään. Kun olin nuori, en pitänyt idoleita. Kun niin sanotut kaverini menivät rock-konsertteihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin, luin itse tieteellistä aikakauslehteä. Pidin heitä yksinkertaisina ja vähän tyhminä ja pidän edelleen.

Saatan ylenkatsoa muita, ja tiedän olevani omalla tavallani friikki. Olin jo nuorena täysin erilainen. Halveksuin avoimesti kaikkea pinnallista ”shaibaa” (saksan sanasta Scheiße) ja halveksun edelleenkin. Olen muuten sitä mieltä, että jos ihminen ei aikuistu teini-iässä, ei hänestä koskaan aikuista tule. Niinpä moni 30-vuotias on keski-ikää lähestyessään ihan samalla tasolla kuin 14-vuotiaana. Sori vaan, kaikki populaarikulttuurin perässä juoksijat.

14. lokakuuta 2010

Miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia?


Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmat ovat nojanneet Yhdistyneiden Kansakuntien neljänteen ”naisten aseman edistämiseksi” pidettyyn konferenssiin, joka järjestettiin Pekingissä 4.–5.9.1995. Suomi on allekirjoitettuaan konferenssissa hyväksytyn toimintaohjelman sitoutunut noudattamaan sitä. Niinpä sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemassa Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa vuodelta 2002 todetaan seuraavasti:

Pekingin ohjelman kolme pääperiaatetta ovat naisten aseman ja arvon vahvistaminen, naisten ihmisoikeuksien toteuttaminen ja tasa-arvon edistäminen läpäisyperiaatteella eli valtavirtaistamisen periaatteella. Nämä periaatteet ovat myös Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelman lähtökohtia. Naisten ja miesten tasa-arvo nähdään toimintaohjelmassa ihmisoikeuskysymyksenä. Tällä ohjelmalla hallitus haluaa edistää naisten ihmisoikeuksien toteutumista käytännössä.

Penetraatioon viittavan sanan ”läpäisyperiaate” käyttäminen on kenties jo sinänsä riittävän paljastava kertoakseen kirjoittajien toiveista. Mutta muotoilu herättää kysymyksen, miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudethan ovat yleisiä ja niiden pitäisi koskea kaikkia ihmisiä, sekä naisia että miehiä. Miksi ihmisoikeuksia halutaan luoda vain naisille? Eikö olisi parempi, että naisille yritettäisiin luoda vain oikeuksia. Mutta nehän ovat samat jo sekä miehille että naisille, sillä ihmiset ovat perustuslain mukaan yhdenvertaisia.

Lisäksi ohjelma jatkaa:

Pekingin toimintaohjelman pääperiaate on naisten aseman ja arvon vahvistaminen. Maailmanlaajuista naisten alistamista ajatellen tavoite on kunnianhimoinen, mutta samalla ainoa mahdollinen. Ohjelman tavoitteena on naisten täysipainoinen ja tasa-arvoinen osallistuminen asuin- ja elinympäristön kehittämiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Tavoite ulottuu tasa- arvoisiin henkilö- ja perhesuhteisiin. Se tarkoittaa tyttöjen ja naisten ihmisarvon kunnioittamista alkaen tyttöjen ja poikien kasvattamisesta yhteistyöhön ja toistensa kunnioittamiseen ja päätyen tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen poistamiseen.

Jos tekstin laatija ei ole nainen, näin voi kirjoittaa vain Archie Bunkerin vävy. Tässä ohjelmakohdassa tunnustetaan selvästi, mistä tasa-arvopolitiikassa on kyse: sen enempää YK kuin Suomen hallituksetkaan eivät ole halunneet edistää tasa-arvoa vaan naisten etuoikeuksia. Puolueellinen tarkoitusperä näkyy esimerkiksi siinä, että tavoitteena on vain ”tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen” poistaminen.

Jos kaikki naisiin kohdistuva väkivalta poistettaisiin, silloin myöskään poliisi ei voisi kurittaa väkivaltaisia naisia. Mihin tämä johtaisi? Esimerkiksi Helsingin Sanomien viimeviikkoisen uutisen mukaan ”teinitytöt pahoinpitelivät ikätovereitaan Espoossa” ja tämän Iltalehden jutun mukaan 15-vuotias tyttö tuomittiin 12-vuotiaan tytön pahoinpitelystä ja muista rikoksista viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Että sellaisia enkeleitä.

Myös viimeksi istuneet hallitukset ovat jatkaneet aiemmin kirjoitetun puolueellisen ohjelman toteuttamista. Voimassa olevan tasa-arvo-ohjelman tavoitteena on edelleenkin ”sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen” (s. 14), ”naisten urakehityksen edistäminen” (s. 19) sekä ”naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen” (s. 25).

Kuitenkin väitteet naisista väkivallan yksipuolisina uhreina muodostavat pelkän legendan. Tutkimusten mukaan naisten itsensä harjoittama väkivalta on paljon luultua yleisempää. Esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton selvitys vuodelta 2009 kertoo, että ”naiset tekevät lähisuhteiden törkeistä pahoinpitelyistä 40 prosenttia”. Naisten osuuden tasa-arvoistaa 50 prosentin yli se, että lievistä pahoinpitelyistä suurin osa on naisten tekemiä. Helsingin Sanomien 14.1.2010 haastatteleman ”Lyömätön linja” -projektin vetäjän mukaan miesten on vaikeampi kääntyä viranomaisten puoleen naisten harjoittaman väkivallan uhriksi jouduttuaan, joten suuri osa miesten kärsimästä väkivallasta jää peittoon. Aamulehden (sinänsä tendenssimäisesti otsikoidussa) ”Pelastakaa tytöt” -jutussa puolestaan todettiin 7.9.2009, että ”tuoreen kyselytutkimuksen mukaan tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Ja vielä yksi väkivaltauutinen: Helsingin Sanomien tuoreen jutun mukaan ”Suomi hakkasi Ruotsin tasa-arvovertailussa”, kun arvioitiin sukupuolten erilaisia yhteiskunnallisia resursseja, joista yhtenä pidettiin opiskelumahdollisuuksia. Mukiloiduiksi taisivat tulla miehet, sillä koulumaailman ja opettajakunnan naisvaltaisuuden vuoksi suurin osa lukioiden oppilaistakin on tyttöjä. Kun koulujärjestelmä syrjii poikia, myös Helsingin yliopiston tiedekunnista enää vain yksi on miesenemmistöinen.

Maailman talousfoorumin tuoreen raportin mukaan Suomi on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa, joten mitäpä tasa-arvon lisäämistä tässä oikeastaan tarvitaan? Ongelmana onkin, että tasa-arvon vaatimuksia satelee meille YK:n ja EU:n kautta. Sosiaalisesti alikehittyneet valtiot koettavat opettaa meille tasa-arvoa. Tämän jatkuvan painostuksen vuoksi tasa-arvon vauhtipyörä on kiihtynyt ylinopeuteen ja johtanut miesten syrjimiseen länsimaissa.

Tulos näkyy sekä tasa-arvovirkojen täyttämisessä yksipuolisesti naisilla että tasa-arvolaissa. Sen ensimmäisessä pykälässä määritellään säädöksen tarkoitus: ”Tämän lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa sekä tässä tarkoituksessa parantaa naisten asemaa erityisesti työelämässä.

Siis tavoitteena on edistää naisten asemaa työelämässä, mutta ei tasa-arvoa. Lain yhdeksännen pykälän mukaan syrjintänä ei tietenkään pidetä ”asevelvollisuuden säätämistä ainoastaan miehille” eikä ”väliaikaisia, suunnitelmaan perustuvia erityistoimia tosiasiallisen tasa-arvon edistämiseksi, joilla pyritään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseen”. Syrjintänä ei tämän mukaan pidetä miesten syrjimistä naisten hyväksi, sillä näin sanotaan laissa.

Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksymän ohjelman ja Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmien perusteella olisi voinut luulla, että tarkoituksena olisi edistää ihmisoikeuksia – siis kaikkien ihmisten oikeuksia – ja tasa-arvoa.

Sen enempää vähemmistövaltuutettu kuin tasa-arvovaltuutettukaan eivät lue toimialaansa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asioita, vaan vähemmistövaltuutettu keskittyy etnisten vähemmistöjen hyysäämiseen ja tasa-arvovaltuutettu naisten ja miesten keskinäiseen sotaan: tarkemmin sanottuna feministiseen ja miesvihamieliseen taisteluun.

On tietenkin syytä kysyä, mitä merkitystä koko tasa-arvolla on. Kaikkien ihmisten yleinen tasa-arvohan on järjetön ihanne. Mitä mieltä olisi esimerkiksi terroristin ja lääkärin tasa-arvossa, paitsi että joskus kyseessä on sama henkilö ja terroristikin voi luonnollisesti olla rakastava ja idealistinen ihminen, aivan niin kuin heidän entisille heiloilleen kujertamansa lemmenluritukset osoittavat? Mutta muutoinkaan terroristin ja lääkärin arvo eri ihmisten kannalta ei jakaudu tasan. Useimmiten ”tasa-arvo” suomennetaankin väärin sanasta equality, joka merkitsee vain ’yhdenvertaisuutta’. Se taas liittyy ihmisten yleiseen ihmisarvoon. Ihmisarvon ja tasa-arvon välinen ero on välttämätöntä tehdä etiikassa, sillä tasa-arvo on relatiivinen mutta ihmisarvo absoluuttinen.

Myös ihmisarvo voidaan kyseenalaistaa äärimmäisissä tapauksissa ja esimerkiksi tuomita vakavia rikoksia tehnyt ihminen kuolemaan. Joka tapauksessa tasa-arvo on pelkästään suhteellinen asia, sillä ihmisillä todellakin on eri arvo työelämässä, ihmissuhteissa ja monissa käytännön yhteyksissä. Me olemme eri tavoin hyödyllisiä tai haitallisia, vihattavia tai rakastettavia ihmissuhteissamme. Osan näistä eroista luo viranomaisvalta itse esimerkiksi koulujärjestelmään sisältyvien ja sinänsä hyväksyttävien arvosteluperiaatteiden kautta. Jos saavutettu arvoasema on vaivalla hankittu, olisi suorastaan väärin kiistää ihmisten erilainen arvo.

Arvostusta ei saa yleensä vaatimalla. Feministit tavoittelevat tasa-arvoa eli kokemansa epätasapainon oikaisua pelkillä vaatimuksilla. Arvostusta ei kuitenkaan heru kiipeämällä pylvään nokkaan. Arvostusta voi saada vain laskeutumalla muiden ihmisten pariin ja tekemällä jotakin sellaista, joka tuottaa sitä kaivattua arvostusta.

Oman tasa-arvo-ohjelmani voi lukea tästä.