26. helmikuuta 2011

Mihin matkapuhelimia tarvitaan?


Viisitoista vuotta sitten kolmella tuhannella markalla sai hienon Nokia 2110i -matkapuhelimen, joka toimi GSM-verkossa ja jossa oli kaikki puhelimen perustoiminnot. Tänään tuolla summalla eli noin 500 eurolla saa kaupasta Nokian N8-mallin, jossa on puhelimen lisäksi satelliittinavigaattori, internet, radio, musiikkisoitin ja hyvänlaatuinen kamera. Lisäksi laite on paljon pienempi ja inflaatiokehitys huomioon ottaen myös puolentoista vuosikymmenen takaista huippupuhelinta halvempi. Nykyajan älypuhelimia voisi kutsua taskutietokoneiksi.

Jos historia toistaa itseään, on kiintoisaa, mihin kehitys johtaa viidentoista seuraavan vuoden aikana. Ehkä joku keksii teleportaation, joka tekee matkaviestimet kerta heitolla tarpeettomiksi. Ei tarvitse enää viestiä, kun voi lähettää itsensä paikalle. Virtuaaliminuuksia on jo koetettu rakentaa internetin sosiaaliseen mediaan päivystämään ystävien ja muiden kiinnostuneiden yhteydenottoja.

Kehityksen multihuipentuma on se, kun keksitään, miten koko ihmiskunta voi kommunikoida jatkuvasti keskinäisessä yhdynnässä niin, että jokaisella on koko ajan jokaisen toisen muna pillussa tai pepussa. Tämä intersubjektiivinen universaaliorgia vie pohjan perinteiseltä matkaviestinnältä, ja Nokian osake laskee.

21. helmikuuta 2011

Arveluttavia asioita


Päivittäisbloggaajille tämän maanantain uutisaamuun herääminen merkitsi havahtumista sellaiseen todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi. Oman olemassaolon todistamiseen ei riittänyt pelkkä pakkasmittarin lukeminen eikä kahvinkeitosta turiseminen. Lehdet olivat heittäneet nettikolumnistien riesaksi sen verran kummallisia uutisia, että ne ohittivat mielenkiintoarvollaan nämä perinteiset ”kukkuun” sanomiset, ja monen oli varmasti nipistettävä itseään tunteakseen olevansa hereillä.

Asehulluuden huipentumaa

Helsingin Sanomien mukaan Texasin osavaltio aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa sillä perusteella, että pössykät auttaisivat ihmisparkoja suojautumaan väkivaltaisilta kouluampujilta itsepuolustuksen keinoin! Lakialoitetta kannattava republikaanisenaattori kertoo tekevänsä hölkkälenkkinsäkin Coltti kupeellaan. Totuuden, oikean ja hyvän puolustamista varten luovutetut tohtorinmiekat eivät siis enää riitä, vaan amerikkalaisissa ampumaratayliopistoissa kovat laitetaan – paitsi kaulaan – myös patruunalippaisiin.

Erittäin epäherrasmiesmäistä, sanon minä. Pelkillä teräaseillakin tapahtuvaan totuuden puolustamiseen tarvitaan pitkä koulutus, sivistys ja vahvat näytöt. Mikäli ”asiat korostuvat” joissakin yhteyksissä niin voimakkaasti, että kielen kovenemisesta johtuvia kiistoja joudutaan jatkamaan tuliasein, on tultu paradoksien partaalle. Ja jos tämä on amerikkalaisen yliopistolaitoksen nykytila, minun mielestäni Yhdysvalloissa ei ole yliopistoja lainkaan.

Myöskään turvallisuutta ei pidä pyrkiä takaamaan jakamalla aseita kansalle. Suomalaisen lainsäätäjän pitäisi kerätä kansalaisilta turhat pössykät pois, sillä ne on tehty lähinnä yhtä käyttötarkoitusta varten. Jokainen kaduilla ammuttu laukaus on liikaa, ja sen vuoksi väkivalta onkin monopolisoitu yksinomaan armeijalle ja poliisille. Itse tuskin uskaltaisin mennä yliopistojen filosofian laitoksille (sen enempää kuin nytkään), jos minua tervehtisi porstuan ovella vihaisten kollegojeni keräämä Mausereiden, kanuunoiden ja pistimillä varustettujen tuliluikkujen rykelmä. Ainakin Texasin yliopistosta pysyn jatkossa loitolla.

Aseiden vähentämisen puolesta puhuu sekin sairas tosiasia, että Olof Palmen (edelleen selvittämistä vailla olevan) murhan tekijäksi on tämänpäiväisen lehtijutun mukaan ilmoittautunut jo 130 eri tahoa! Murhanhimoa ja oidipuskompleksin toistoa riittää niin, että uhrit ovat loppua.

Kepun mustat rahalaatikot

Hallitusvastuusta vapautumassa olevat puolueet päästävät mielikuvituksensa laukkaamaan kuin lehmät keväisellä laitumella. Myös Suomen Keskusta panee parastaan keksimällä keinoja valtionvelan vähentämiseen ja talouden paikkaamiseen. Ilta-Sanomien mukaan puolue on ehdottanut talouspoliittisessa ohjelmassaan, että firmojen kassakoneisiin asennettaisiin lentokoneista tutut mustat laatikot, jotka rekisteröisivät ostokset sillä kuuluisalla tilintarkastaja-kamreerin tarkkuudella. Lisäksi puolue kannattaa kuitinantopakkoa pimeän myynnin karsimiseen ja veronkierron vähentämiseen.

Miksei saman tien tehdä koko lentokoneita mustien laatikoiden materiaaleista? Kysyttävä on, miten puolue varmistaisi, että ostoksista ylipäänsä laskutetaan tavalla, joka dokumentoituu kassakoneissa pyörivälle tilinauhalle. Oletko esimerkiksi Sinä, hyvä lukija, koskaan saanut parturilta, taksimieheltä tai kebab-yrittäjältä ilman eri pyyntöä kuitin? Monissa putiikeissa ei ole kassakonetta lainkaan.

Ehkä parasta olisi asentaa ne mustat laatikot keskustapuolueen omaan vaalikassaan. Muutoin suomalaiset ihmiset ovat kaiken verojenkeruun jälkeen niin rutiköyhiksi riistettyjä, ettei kansalaisia voida enää erottaa Keskustan naisista, jotka pelkkiin neliapiloihin pukeutuneina menevät piirijärjestönsä saunaan.

Sananlaskuviisauden ja slogan-politiikan vaarallisuus

Ilon ja onnen Sammoksi sekä Belsebuubin pesäpuuksi sanottu Nokia kaupittelee uutta C7-puhelintaan kotisivuillaan sloganilla ”Menestys tuntuu parhaalta jaettuna”. Lause on linjassa Nokian viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Kyseenalaista on, kannattiko onnen jakajaksi hyväksyä nimenomaan Microsoftia, sillä niin Samsung, SonyEricsson kuin HTC:kin ovat valinneet älypuhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Googlen Androidin. Vain se on varmaa, että tällä tavoin markkinat ja kuluttajat jakautuvat, mutta järjestelmien suosio saattaa keskittyä ilmaistuotteen ympärille.

Nokian päätökseen taisivat vaikuttaa eniten Microsoftin tarjoamat taloudelliset myötäjäiset, ja jatkossa kuluttajat joutuvat tekemään entistä tuimempia strategia-analyyseja kärsiessään Betamax-ahdistuksena tunnetusta formaatti-Angstista sekä valitessaan Windowsin, Androidin ja Applen välillä.

Nokian päämyymälä (joka muuten toimii SKOP:n entisen pääkonttorin tiloissa Helsingin Aleksanterinkadulla), on somistanut näyteikkunansa tekstillä, jossa sanotaan: ”Onnellisuutta on se, että tekee mitä haluaa ja missä haluaa. Minna Parikka, kenkäsuunnittelija, yrittäjä.” Ehkä ikkunassa voisi lukea myös: ”Onnellisuutta on se, että antaa kenkää kenelle haluaa ja missä haluaa. Stephen Elop, toimitusjohtaja.”

Arabimaailman painekattila pamahtaa

Myönteistä tässä uutispäivässä olivat Libyasta kantautuneet vallankumouksen ensisävelet. On käymässä aivan niin kuin ennustin, eli Tunisiasta ja Egyptistä alkaneet levottomuudet leviävät yli arabimaailman.

Muammar Gaddafia vastaan esitetyistä mielenosoituksista raportoidessaan lehdet tulivat kertoneiksi, että lähtölaskenta viiksekkäälle on alkanut. Myös Helsingissä nähtiin Suomen libyalaisten mielenosoitus, joka ei tosin taida mennä perille, sillä Libyassa tuskin seurataan kovin tiiviisti Suomen mediaa. Parempi olisi mielenosoittajien mennä Tripolin kaduille marssimaan.

Myös Bahrainin kevät kuhisee sen verran kuumana, että Kansainvälinen Autourheiluliitto on päättänyt peruuttaa kauden avajaiskisaksi aiotun F1-osakilpailun. Tämä tuskin harmittaa libyalaisia, sillä paikallisten asukkaiden mukaan Libyan omilta televisiokanavilta ei tätä nykyä mitään muuta tulekaan kuin pelkkää urheilua...

Vaikka levottomuudet merkitsevätkin takaiskuja arabimaiden taloudelle, ne ovat edistysaskeleita demokratialle. Nykyinen liennyttelevä, lepyttelevä ja tyynnyttelevä modernisoimispolitiikka ei toimi. Esimerkiksi Bahrain halusi vetää Yhdistyneiden arabiemiirikuntien tavoin nykyaikaista linjaa ja modernisoida olojaan avaamalla tietä länsimaisille huvituksille, kuten kilpa-ajoille. Bahrainissa arvioitiin, että länsimaisia elämäntapoja suosimalla islamilainen hallinto ja poliittinen valta voisivat pitää entisen otteensa kansalaisista mutta olla mieliksi länsimaisille turisteille, sijoittajille ja velallisille. Samaan tapaan Kiinan kommunistihallinto on arvellut voivansa pitää kiinni asemastaan jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia ja olemalla hyvää pataa länsimaiden kanssa.

Pitkällä tähtäimellä tämä naula ei kuitenkaan vedä. Demokratiaa ei voida korvata nukketeatterilla. Ennustan, että lähivuosina arabimaailmassa nähdään suuria vallankumouksia. Islamististen maiden kansalaiset ovat kyllästyneet terroriin, väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen ja haluavat ratkaista muslimien ja länsimaiden välejä jäytävät konfliktit omaa poliittista järjestelmäänsä uudistamalla. Tärkeänä tekijänä on internetin mahdollistama tiedonkulku, kuten Tunisiassa ja Egyptissä nähtiin ihmisten lyöttäydyttyä yhteen Facebookin kaltaisessa sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi järki voittaa myös arabimaissa, joiden periksi antamattomuus ja tinkimättömyys osoittautunee vain itkun partaalla olevien kansakuntien nimissä esitetyksi näytelmäksi.

Arabimaailman levottomuus on ongelmallista kahdesta syystä. Ensinnäkin se nostaa öljyn hintaa. Toinen ongelma on, että mellakointi tuo EU:n rajoille tuhansittain pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ratkaisuna esitän, että EU myöntäisi turvapaikan arabimaista pakeneville diktaattoreille, kuninkaille ja imaameille ja nopeuttaisi siten pakotien löytymistä ja vallansiirtoa. Tämä takaisi samalla demokratian ja mahdollistaisi kansalaisten ja laajojen väestöjen jäämisen omille asuinsijoilleen.

20. helmikuuta 2011

Tasa-arvovaltuutettu selvittää selvää asiaa


Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen on ilmoittanut tahtovansa selvityksen siitä, syrjitäänkö miehiä avioeron jälkeen huoltajuuskysymyksissä. Mäkisen mukaan moni häneen yhteyttä ottanut isä on epäillyt, että sosiaaliviranomaiset suosivat naisia epäasiallisin perustein, ja viittaa tapaukseen, jossa yhteishuoltajana oleva ”etäisä” ei saanut tietoja lapsensa esikoulun aloittamiseen liittyvistä asioista.

Ei ollut tyhmempi ajatus. Ihme, ettei tullut omaan mieleeni, vaikka olen näköjään kirjoittanut aiheesta useissa teksteissäni.

Kauppalehden otsikon mukaan tasa-arvovaltuuttu Mäkinen sanoo, että isilläkin on oikeus vanhemmuuteen - myös eron jälkeen. Hän jatkaa, että ”Mielestäni olisi paikallaan tehdä sosiaaliviranomaisten palvelujen osalta selvitys siitä, onko sukupuolella merkitystä ja suositaanko äitejä viranomaiskäytännöissä, kuten epäillään. Tuomioistuinten huoltajuusratkaisuista on jo olemassa vastaava tutkimus.”

Mutta miksi selvittää selvää asiaa? Miesten kannanotot leimataan naisten hallitsemissa tasa-arvoviranomaisissa yleensä vain ”koetuksi syrjinnäksi”, kun taas naisten ottaessa yhteyttä viranomaiset ryhtyvät suoraan toimenpiteisiin ilman mitään tutkimuksia. Myöskään eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri eivät yleensä tilaa tutkimuksia eivätkä lausuntoja ulkopuolisilta saati tutki dokumenttien aitoutta vaan luottavat sokeasti osapuolten toimittamiin asiakirjoihin ja tekevät ratkaisunsa niiden pohjalta.

Tasa-arvovaltuutetun tilaamaa selvitystä voidaankin pitää yrityksenä viivyttää asioihin puuttumista ja haluna löytää perusteluja miesten tekemien kantelujen kumoamiseksi. Nähdäkseni miesten valitusten olemassaolo antaa jo sinänsä riittävän selvän näytön siitä, että viranomaisten toiminnassa on vikaa ja että naiset pidättävät lasten huoltajuuden itselleen naispuolisten sosiaalibyrokraattien solidaarisuutta hyväksi käyttäen.

Viranomaistahojen tilaamilla selvityksillä taas on taipumusta muodostua täysin tarkoitushakuisiksi. Niitä hallitsee viranomaisdiskurssi, eikä ilmiöiden olemusta pohdita filosofisesti.

Mitä ylipäänsä merkitsee, että miehiä syrjitään huoltajuuskysymyksissä? Avioerot johtuvat monessa tapauksessa jo alun alkaen siitä, että miehet saavat tarpeekseen naisten ja lasten kitinöistä ja pakenevat feministien hallitsemista perheistä. ”Oikeus lapseen” voidaan siten mieltää pikemminkin velvollisuudeksi tai taakaksi. Parisuhteet ovat hajonneet jopa erimielisyyteen lasten hankinnan tarpeellisuudesta. Lopulta nämä ajattelemattomat vanhemmat repivät lapsensa kappaleiksi avioeroprosesseissaan.

Lapsen oikeutta isään ei näytä ajattelevan kukaan sen enempää heteroiden avioeroissa kuin viranomaiskäytännöissäkään, saati lesbofeministien saalistaessa itselleen lapsia keinohedelmöityksillä, adoption kautta tai luonnollista tietä. Hedelmöityshoitolain valossa biologista isää ei enää tarvitse eikä saa kertoa lapselle myöskään tämän aikuisiällä, ja adoptiotapauksissa lapsen biologinen isä on joutunut hakemaan omalle biologiselle jälkeläiselleen huoltajuutta ”perheen ulkopuolisena” henkilönä. Naisten hallitsemassa lapsipolitiikassa miehet ovat vallankäyttäjille pelkkää ilmaa.

On tietysti kurjaa, jos elämän täytyy alkaa tuolla tavalla viranomaisvallan ja käräjäsalin kautta, mutta aiemmin lapselle sentään tunnustettiin biologinen isä. Nykyisen lainsäädännön kautta feministit ovat vieneet ahneutensa niin pitkälle, että isien sivuuttaminen kasvatustehtävästä lyö pahiten poskelle lapsia itseään.

18. helmikuuta 2011

Kansallisfilosofinen manifesti
















Taas jotakin, mitä ei ole pakko lukea!

Julkaisin Kansallisfilosofisen manifestini: Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen.

Syy miksi: siksi, ettei kukaan tulisi sitten 20 vuoden päästä sanomaan, ettei nykymenolle ollut vaihtoehtoa.

Koska en ole itse eduskuntavaaleissa ehdokkaana, toivon voivani tällä kirjalla vaikuttaa jokaiseen, joka ehdokkaana tai äänestäjänä on.

Sopii kenelle tahansa poliitikolle, äänestäjälle tai poliitikoksi aikovalle oikeistosta vasemmistoon.

Saa käyttää, kuluttaa, viitata ja repiä niin paljon kuin haluaa, kunhan mainitsee lähteen akateemisen viittauskäytännön mukaisesti!

Tarjoaa historiallis-filosofisen ja valtio-opillisen analyysin siitä, miten tähän on tultu ja miten tästä selvitään eteenpäin.

On laadittu yhteiseksi hyväksi ja kansalliseksi eduksi.

Poikkeaa puolueiden ohjelmista sikäli, että pysyy voimassa myös vaalien jälkeen.

Idea = kansallismielisyys + arvoliberalismi + demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen.

Missio = maamme vapauttaminen internatsistisista ja totalitaristisista aineksista sekä globalisaation, EU:n ja kapitalismin tuottamien haittojen torjuminen.

Halpa hinta, vain 25,-.

Enemmän hyötyä itsellesi ja maallemme kuin vastaavasta panostuksesta jonkun kansanedustajaehdokkaan vaalikampanjaan.

Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen EI ole saatu julkista eikä yksityistä rahoitusta.

Tilata voi tästä ja Suomalaisesta Kirjakaupasta.

17. helmikuuta 2011

Hienoa hommaa


Juha Sihvola valittaa tämän päivän Somalian Sanomissa, että valtiotieteilijä ”Milla Hannulan julkaisema sisäsiisti yritys perustella maahanmuuttokritiikkiä epäonnistuu”. Professorilla on ollut kiire lytätä Hannulan sinänsä perusteltu teos, sillä kritiikki on lehdessä jo tänään, vaikka kirja ilmestyi vasta eilen.

Teoksessa itsessään ei ole nähdäkseni mitään vikaa. Nuoren polven tutkija on kulkenut Kharybdiksen ja Skyllan välistä välttäen äärikantoja ja perustellen tyydyttävästi sen, miksi maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole välttämättä hyväksi. Tilalle Hannula esittää uusien tulokkaiden parempaa integroimista suomalaiseen kulttuuriin. Omasta mielestäni tässä pyrkimyksessä ei ole moittimista. Vaikka sopeuttamiseen liittyvä sävy onkin pakottava, se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin syrjäytyminen. Syrjäytyminen puolestaan ei ole ollut seurausta vain valtaväestön negatiivisista asenteista vaan maahanmuuttajien omasta linnoittautumisesta islamilaisen konservatiivisuuden sisäpuolelle, jossa niin naiset ja lapset kuin seksuaalivähemmistötkin ovat vaarassa.

Maassa maan tavalla -nimisen teoksen puutteena voi pitää sitä, etteivät Hannula ja hänen viittaamansa henkilöt perusta ajatteluaan syvempiin valtiofilosofisiin periaatteisiin, kuten siihen, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, tai siihen, että kansallisvaltiot ovat luonnonoikeudelliselta pohjalta organisoituneita järjen työvälineitä, joiden kautta luotiin hyvinvointiyhteiskunnat eri yhteiskuntaluokkien löydettyä yhteisen etunsa valtioiden sisällä. Kansallinen itsemääräämisoikeus, suvereniteetti ja konsensus ovat tukeneet toisiaan, kun etniset ristiriidat kohdattiin aiemmin valtioiden rajoilla eikä niitä ollut siirretty valtioiden sisälle: kaduille, kujille ja työelämään.

Argumentteja olisi voinut myös terävöittää monikulttuurisuudesta saatujen kielteisten historiallis-empiiristen näyttöjen kautta, ja EU:n lietsoman työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton varjopuolet olisi voinut tuoda paremmin esiin. Sen sijaan kirjoittaja on pitäytynyt esittelemään maahanmuuttokriittistä liikettä. Ymmärrän toki, miksi Hannula ei ole uhrannut sivutilaa liikkeen esittämien väitteiden todenperäisyyden arvioimiselle tai poliittisten teesien ja yhteiskunnallisen todellisuuden välisen suhteen analysoimiselle, sillä niistähän olen itse julkaissut jo useampia kirjoja ja kirjoituksia.

Sen sijaan en ymmärrä lainkaan Juha Sihvolan suhtautumista. Hän antaa teoksesta nähdäkseni täysin vääristelevän ja harhaanjohtavan kuvan. Hän esimerkiksi kirjoittaa:

Hannula väittää, että Suomen julkinen sana hyssytteli maahanmuuton ongelmia ja usein vaikeni niistä vuoteen 2008 asti. Osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet perättömiksi.

Professori Sihvolan täytyisi ymmärtää, että toimijan omaa todistusta työnsä tuloksista ei voida pitää tutkimuksellisesti luotettavana. Tuolla tavoin sanoessaan hän pyrkii toimimaan tuomarina omassa asiassaan. Totuus on, että julkisen sanan hyssyttely maahanmuuton ongelmista on ollut räikeää ja haitannut järkiperäistä asioiden käsittelyä niin politiikan ja hallinnon kuin tieteenkin piirissä. Osoitin tästä käsittääkseni riittävästi näyttöä 666-sivuisessa teoksessani Sensuurin Suomi (2009), josta julkinen sana sulki suunsa kuin sammakon pimppi.

Niinpä voin omasta puolestani todeta, että osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet täysin perustelluiksi.

Mitä on järkevyys maahanmuuttopolitiikassa?

Sihvola antautuu kirjoittamaan Suomen Sisusta ja Hommaforumista, että ”niiden edustajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus”.

En ole sen enempää Sisun kuin Hommankaan jäsen, enkä ole kirjoittanut kummankaan palstoille. Omia tekstejäni on kylläkin joskus vapaaehtoisesti linkitetty Hommaforumin sivuille. Tästä puolueettomasta asemasta voin sanoa, että pidän Suomen Sisun ja Hommaforumin aktivisteja monissa asioissa paljon vapaamielisempinä ja suvaitsevampina kuin Sihvolaa itseään.

Sihvola on kuka ties oikeassa pyrkiessään pitämään omat ruuvinsa mieluummin liian löysällä kuin kireällä. Mutta entäpä, jos hänestä itsestään kirjoitettaisiin yhtä tylysti ja tuomitsevasti kuin hän kirjoittaa muista, esimerkiksi näin:

Juha Sihvolalle ja hänen kaltaisilleen ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus.

Tällainen parafraasi on nähdäkseni täysin mahdollinen. Jopa Max Horkheimerin näkökulmasta määritelty ’objektiivinen järki’ alkaa nykykatsannossa asettua maahanmuuttoa arvostelevien puolelle. Niin sanottua ’subjektiivista eli välinerationaalista järkeä’ voitaisiin puolestaan pitää tyypillisenä niille, jotka ovat koettaneet perustella maahanmuuttoa pelkillä käytännöllisillä argumenteilla, kuten työvoimapulalla.

Juuri vihreiden, vasemmistolaisten ja kapitalistien suosima maahanmuutto kolmannesta maailmasta on johtanut ihmisten välineelliseen hyväksikäyttöön ja kantaväestöjen suureen työttömyyteen. Näin on käynyt, koska objektiivista, yhteiseen etuun ja filosofiseen arvoanalyysiin perustuvaa järkeä ei ole käytetty. Syynä on ollut Sihvolan kaltaisten mielipidekirjoittajien nimittäminen historianprofessoreiksi ja filosofian dosenteiksi sekä akateemisen virkauran tukkiminen meiltä muilta.

Karhunpalvelus tutkijoille

Sihvolan jutussa on oudoksuttavien arvioiden ja harhaisten tulkintojen lisäksi myös selviä virheitä. Hän moittii Milla Hannulaa siitä, että Hannula on tulkinnut entisen vähemmistövaltuutetun Mikko Puumalaisen harjoittamat ajojahdit ja sananvapauden varkaudet töpeksinnäksi. Sihvola itse pitää myönteisenä, että Puumalaisen

[...] tutkintapyyntö oli johtanut sakkotuomioon nettikirjoittelusta, jonka mukaan Afrikassa hyväksytään ryöstöt, raiskaukset, nepotismi, klaanisodat ja hetken mielijohteesta huvin vuoksi tehdyt murhat normaaliksi meiningiksi.

Tämän todettuaan Sihvola paheksuu, että ”[h]arvassa ovat ne yhteiskunnat, joissa kansanryhmän leimaaminen murhaajiksi ja raiskaajiksi hyväksytään sananvapauden nimissä, mutta Hannulan mielestä rasismituomio oli maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden syrjintää.

Sihvola on valikoinut moitekohtansa panettelevasti. Hannulaa haukkuessaan Sihvola on unohtanut aktiivisesti sen, että Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön myös professori Tatu Vanhasen lausunnoista ja hänen esittämistään tutkimustuloksista, jotka hän oli alun perin julkaissut yhdessä brittiprofessori Richard Lynnin kanssa. Eivätkö tällaiset sensurointiyritykset ole olleet haitallisia tieteen vapauden kannalta? Hannulaa arvostellessaan Sihvola ampuu itseään jalkaan, ainakin sikäli kuin hän itse pitää itseään tieteenharjoittajana.

Mikko Puumalaisen toiminta vähemmistövaltuutettuna oli objektiivisesti arvioiden niin tendenssimäistä ja sananvapautta haittaavaa, että hänet olisi pitänyt vapauttaa vähemmistövaltuutetun virasta kenkää antamalla eikä nostamalla entistä parempaan virkaan. Nähdäkseni myös Juha Sihvola osoittaa niin suurta sokeutta ja kyvyttömyyttä analyysiin, että hän etsimättäkin tarjoaa selvän vihjeen, mistä Jyväskylän yliopiston kannattaa seuraavaksi säästää, kun pohditaan jonkin professorinviran lakkauttamista. Omasta mielestäni Sihvolan kirjoitus on professorinvirassa olevan tieteenharjoittajan lapsellinen ja taktisesti epäviisas yritys lytätä nuoren tutkijan raikas tuuletus.

Laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti

Hyysärinä tunnettu päivälehti tilaa tietenkin arvionsa sieltä, mistä maahanmuuttoa oikeuttamaan pyrkivän mielipiteen vielä saa. Silti olisi kiinnostavaa tietää, mitä Sihvolan kollegana tunnettu Timo Vihavainen ajattelisi asioista. Tieteenharjoittajathan ovat usein hyvin erimielisiä.

Kannattaa ehkä pohtia myös sitä, kuka on Juha Sihvola. Juha Sihvola on sama henkilö, joka riiteli jo 1990-luvulla filosofian dosentti Matti Luoman ja semiootikko Henri Bromsin kanssa artikkelissaan ”Metafysiikasta ja filosofisesta huuhaasta”. Siinä hän ilkeili kaikkea eksistenssifilosofista ja fenomenologista ajattelua vastaan ja totesi poistavansa ”varmistimen aseestaan”, kun kuulee sanan ”hermeneutiikka” (Kanava 8/1996, s. 489). Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2006 (s. 39–40) ja 8/2006 (s. 42) hän puolestaan julistautui ”englannin kielen faniksi” kiusatakseen saksan kielen ja omien kirjojensa puolesta kamppailemaan antautunutta dosentti Vesa Oittista. Kiistaa käytiin myös filosofian dosentti Jyri Puhakaisen puhkaistua geeniteknologian ja aivotutkimuksen kuplan teoksellaan Persoonan kieltäjät (Like, 1998). Lisätietoa näistä akateemisista kähinöistä löytyy teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Sihvola näyttää olevan niitä akateemisia sosialisteja, jotka ovat aina jotakin todensanomista vastaan. Moittiessaan humanistisena ja ”pehmeämpänä” tunnettua eksistenssihermeneutiikkaa ja fenomenologiaa hän tuli puolustaneeksi naturalistista, geeniteknologian, hermoverkkojen ja aivotutkimuksen varaan vannovaa piehtarointia välineellisen ihmiskuvan perisynnissä. Tänään hän kiljuu ”moniarvoisuuden” ja ”suvaitsevuuden” puolesta, mutta sanakohinan seasta on vaikea löytää toden jyvää saati toteuttamiskelpoisia tai realistisia aloitteita. Ilmeinen fenomenologi siis?

Sihvolan tärinässä ei liene kyse muusta kuin kyvyttömyydestä tunnustaa omia virheitään. Ilmiö liittyy elinkautisissa yliopistoviroissa nautiskelleen sukupolven väistymiseen. Vanha korvautuu tuoreella ja uudella, ja laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti.

Propsit joka tapauksessa Otavalle Milla Hannulan kirjan kustantamisesta. Esittelevyydestään huolimatta kyseessä on tervetullut kannanotto keskusteluun siitä, miksi vihervasemmiston pyrkimys filosofisen järjenkäytön sensurointiin epäonnistuu ja miksi todellinen älymystö on jo pitkään hakeutunut kansallista etua edustaville linjoille. Kiitän myös teokseni Sensuurin Suomi saamasta huomiosta.

Hyvä homma?

Vitsikästä on, että tämän päivän Helsingin Sanomissa oli myös juttu, jossa selitettiin, että eräs äskettäin julkaistu ”pamfletti nostaa Hommaforumin esikuvaksi avoimuudelle”. Teosta ei haukuta toimittaja Esa Mäkisen kirjoittamassa jutussa, koska se on samaan konserniin kuuluvan WSOY:n kustantama. Lehti kertoo, että Uusi kultakausi -nimiseen kokoelmaan kirjoittaneiden mielestä ”Suomi on taantumassa teknologiavastaisuuden ulkoilmamuseoksi, koska täällä ei osata hyödyntää sosiaalista mediaa politiikassa, yritysmaailmassa ja mediassa”.

Ei taida ihan pitää paikkaansa. Kyllä Suomessa on osattu hyödyntää sosiaalista mediaa aivan kuten muuallakin. Paikoin on kuljettu kärjessä. Totesin jo Sensuurin Suomessa (ja todistelen myös huomenna ilmestyvässä kirjassani), että internet on merkinnyt uuden poliittisen aikakauden alkua. Netin kautta on voitu kiertää tiedotusvälineiden ja poliitikkojen vispilänkauppa, paljastaa valheita, parantaa kuluttajansuojaa ja jopa perustaa puolueita.

Perussuomalaisten vaisu kannatus hämmästyttää

Suomalaisten poliitikkojen valtaenemmistö, virkamieskunta ja akateemiset kirjatoukat ovat ylenkatsoneet kansalaisten esittämää maahanmuuttokritiikkiä niin välinpitämättöminä, että ei tarvitse ihmetellä, miksi Perussuomalaisen puolueen kannatus on lähtenyt lentoon. Tänään kirjattiin 17,9 prosentin kannatuslukema, jolla puolue kirii tasoihin Sdp:n kanssa.

Mikäli Suomen valtio joutuu keväällä avaamaan kukkaronnyörejään vielä Portugalin ja Espanjankin lainoittamiseksi, voi olla, että tämä tuo EU-kriittisen puolueen kannatukseen vielä muutaman prosenttiyksikön lisää. Myös perheiden yhdistämistä odottavassa jonossa on tällä hetkellä peräti 9 000 humanitaarista maahanmuuttajaa, joista jokainen tuo ylimääräisen lahjan valtiontalouden alijäämään ja Perussuomalaisen puolueen kannatukseen. Tätä isojen puolueiden kannattaisi miettiä tarkkaan.

16. helmikuuta 2011

Varokaa sammuneita saunalyhtyjä ja yhden sanan ohjelmia


Ilkka Kanerva aikonee kaatua saappaat jalassa, sillä jo kertaalleen eduskunnan ikäpuhemiehenä toiminut nestori on asettunut jälleen ehdokkaaksi. Voi olla, että Kanervaa pitää eduskunnassa eräänlainen protestimieliala: se on kansalaisten tuntemaa rikoskumppanuutta monessa liemessä kiehuneen edustajansa rinnalla.

Helsingin Sanomien murjaiseman vitsin mukaan Kanerva vakuuttaa nyt, että häneltä ja hänen esikunnaltaan ”kadonneet lahjoitusrahat ovat menneet hallinnollisiin kuluihin eivätkä kullinnollisiin haluihin”!

Ilkka Kanerva on poliitikko, joka aikoinaan paheksui sitä, että niin harva suomalainen poliitikko on todellakin poliitikko. Tämä kritiikki kiertyy häneen itseensä tavalla, jota ei voida tunnistaa itsekritiikiksi. Parempi Kanervan olisi olla Arskan kanssa tehtaalla kuin terskan kanssa ahtaalla.

Haluan varoittaa kansalaisia populisteista ja yhden sanan ohjelmista, sillä sammuneita saunalyhtyjä on eduskunta täynnä. Puolueiden avatessa vaalikampanjoitaan nähdään taas yhden sanan ohjelmanjulistuksia, kuten ”Luottamus”, ”Avoimuus”, ”Vastuu”, ”Turvallisuus” ja niin edelleen.

Nämä ovatkin käyttökelpoisia aseita äänten keruuseen, sillä ne jättävät merkityksenannon äänestäjien omiin käsiin. Esimerkiksi ’turvallisuus’ on joidenkin ihmisten mielestä parempaa rajakontrollia, maahanmuuton vähentämistä, sosiaaliturvan varmistamista suomalaisille ja hyvän yhteishengen säilyttämistä.

Muutamat toiset taas näkevät ’turvallisuudessa’ mahdollisuuden saada turvapaikan maastamme. Turvallisuutta rakastamalla molemmat ryhmät päätyvät äänestämään samaa puoluetta, joka ei loppujen lopuksi itsekään tiedä, mitä tekee, sillä ympäripyöreiden teesien takana piilee täysin ristiriitaisia pyrkimyksiä.

Ilman aivoja myös ’vastuu’ voidaan ymmärtää yksilölle heitetyksi vastuuksi itsestään, yhteiskunnan vastuuksi yksilöistä, suomalaisten vastuuksi toisistaan tai ihmisten maailmantuskaksi kaikkien kolmen miljardin hädänalaisen puolesta. Ihmiset äänestävät tyytyväisinä ’vastuun’ puolesta, vaikka vastuun tilalla kumisevat tyhjät tynnyrit.

Kun minulta kysytään, miksi sinä, Jukka Hankamäki, olet niin monisanainen ja tyrkytät ohjelmistoasi joka paikkaan, vastaukseni on: juuri siksi, että haluaisin laittaa päätepisteen kyseisenlaiselle hulabaloolle. Kansan tyhmistyminen johtuu juuri siitä, että mitä monimutkaisempia yhteiskunnan ongelmat ovat, sitä yksinkertaisempia vastauksia poliitikot ja media niihin tarjoavat.

15. helmikuuta 2011

Vaitiolovelvollisuus ei ole vaitiolotaito


Internet-sivusto Wikileaks on tehnyt demokratian ja totuuden hyväksi enemmän kuin mikään hallitus tai parlamentti viime aikoina. Ulkopolitiikan ja talouselämän juorukellona toimiva palvelu on pystynyt lisäämään mielenkiintoa jopa Suomen kaltaisen maan politiikkaan, vaikka täällä ei tapahdu kerta kaikkiaan mitään maailmalla kiinnostavaa. Wikileaksin suosituimmuuslistalla Suomi on edelleen jossakin Mauritanian ja Mongolian välissä.

Erään todistuksen sivuston tarpeellisuudesta on antanut Alexander Stubb, joka on pitänyt Wikileaksia ”vastenmielisenä” ja diplomaattisten asiakirjojen julkaisua ”varkautena”. Erkki Tuomioja puolestaan on tyrmännyt sivuston toiminnan ”arveluttavana”.

Epäilemättä: eiväthän valtiosalaisuudet kansalle kuulu. Omasta mielestäni salattavaa on kuitenkin lähinnä sellaisilla toimijoilla, joiden moraali ei kestä rehellistä tarkastelua. Jos kansalaisilla ei ole oikeutta salaiseen ja yksityiseen viestintään, ei hallituksillakaan tule olla. Ja kääntäen: jos tämä oikeus on hallituksilla, miksi sitä ei pidettäisi voimassa myös hallitusherroja paljon viattomampien toimijoiden eli kansalaisten keskuudessa?

Ehkä herrain ja rouvain kannattaisikin pitää paperistaan paremmin kiinni. Vaitiolovelvollisuus ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito.

Suomalaiset ampuivat pax-pistoolilla

Wikileaks on ollut otsikoissa, sillä viime vuoden lopulla suomalaisten Irakgate-kähinöistä nousi jälleen suuri poru uusien paljastusten myötä. Valokeilaan nousseen Wikileaks-dokumentin mukaan Paavo Lipposen väitettiin kertoneen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle vuonna 2004 Tarja Halosen ja Venäjän silloisen presidentin Vladimir Putinin keskusteluista. Tämä on tietenkin merkittävä paljastus ulkopoliittisen luottamuksen kannalta.

Merkittävä se on siksikin, että Halosella oli alun perin kunnianhimoinen ohjelma. Hänen vaaliteemanaan olivat ”transatlantiset suhteet” ja tarkoituksenaan asettua jonkinlaiseksi suurvaltojen neuvonantajaksi ihmisoikeuskysymyksissä. George W. Bushin hallinnossa kyseisen roolin vetäminen tulkittiin ”vain yhdeksi transsuksi lisää” pienten maiden viihteelliseen show’hun.

Myös idässä ihmisoikeusaloitteet tyrmättiin. Wikileaksin dokumenttien mukaan esimerkiksi Lahden EU-kokous, jota itse arvostelin kummallisen mahtipontiseksi ja mitäänsanomattomaksi, oli Wikileaks-paljastusten mukaan päätynyt lähestulkoon huutamiseksi (”yelling and screaming”) Puolan, Latvian ja Tanskan edustajien moitittua Venäjän puuttumista Georgian asioihin. Venäjä-kriitikot olivat varmasti oikeassa, mutta toisaalta ei ole ihme, että Lipponen myöhemmin toppuutteli EU:ta lausunnolla, jonka mukaan demokratiaoloiltaan takapajuiselle Venäjälle ei kannata saarnata ihmisoikeuskysymyksistä.

Lähimmäksi suurvaltojen valtaapitäviä pääsikin Lipponen omalla realismillaan. Hän lähes sai kaupaksi suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain sotatoimialueelle (vaikka ne ovat Suomesta aseidenvientikiellossa). USA:ssa tätä kädenojennusta joka tapauksessa arvostettiin. Läntinen suurvalta olisi mielellään sitonut Suomen paljon syvemmälle omaan campaigniinsa.

Huomiohuoraus ei kannata reaalipolitiikassa

Suomalaiskommellusten syynä on ollut Anneli Jäätteenmäen, Paavo Lipposen, Matti Vanhasen ja Tarja Halosen keskinäinen kilpailu Yhdysvaltain huomiosta. USA:n Helsingin-suurlähetystössä onkin varmaan ollut hauskaa, kun suomalaiset ovat selvitelleet mediassa, kuka sanoi kenellekin mitä kansainvälispoliittisesti täysin merkityksettömän kokoisessa asiassa eli suomalaisten poliitikkojen suhtautumisessa Irakin sotaan.

Monet suomalaiset ovat olleet suorastaan harhaisen mustasukkaisia Yhdysvaltain huomiosta. Heidän pitäisi ymmärtää, ettei pienten maiden presidenteille ja pääministereille suoda tapaamisia suurvaltojen hoveissa kohteliaisuudesta eikä ajankuluksi. Audienssi avautuu vain, jos esikunnissa katsotaan, että tapaamisesta on jotakin valta- tai sotilaspoliittista hyötyä.

Muutoin suurvallat keskittyvät hoitamaan omia ongelmiaan ja tapaamaan joko harmeja tuottavien maiden tai liittolaisten päämiehiä. Se, että Suomen presidenttiä ei ole kutsuttu rukouksista huolimatta Valkoiseen taloon, kertoo asioiden olevan kunnossa. Suomeen isojen maiden jäpikät puolestaan tulevat vain, jos he tarvitsevat solmion suoristajaa tai puolueetonta maapohjaa toistensa tapaamista varten.

Halosen, Vanhasen, Lipposen ja Jäätteenmäen jonotus Washingtoniin on ollut nöyristelevää ja turhaa. Maailmanpolitiikan piireissä pyöriminen ei kohota kenenkään henkilökohtaista arvovaltaa myöskään täällä Suomessa. Oikeassa oli varmaankin Timo Soini, joka lausahti, että ulkopolitiikasta pitää puhua yhdellä suulla.

Siis Pentti Oinonen ulkoministeriksi, Veltto-Virtanen ulkomaankauppaministeriksi ja Soini itse eurooppaministeriksi. Wikileaksin paljastuskonetta ei enää tarvita, ja diplomatian ravintolaranska saa väistyä paremmissakin piireissä...

13. helmikuuta 2011

Uncle Samin kansainvälisyysoppitunti


Jokaiselle nettinörtillekin on kai ollut alusta pitäen selvää, että kilpailun älypuhelimien käyttöjärjestelmistä voittaa ennen pitkää jokin tietokonepuolella toimiva taho, eli käytännössä Microsoft, Apple tai Google (omalla Androidillaan). Siksi myöskään Nokian siirtyminen Windowsiin ei ole mikään ihme.

Kuluttajat puolestaan ovat äänestäjiä, jotka valitsevat kaiken ainoastaan omaa etuaan ajatellen. Yritysten pitää mukautua siihen aivan niin kuin poliitikkojenkin. Eikö olekin mukavaa? Näin päästään varmasti kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen...

Itse tosin epäilen, että viimeistä sanaa myöskään käyttöjärjestelmien kilpailussa ei ole sanottu. Avoimen lähdekoodin järjestelmät ja ohjelmat ovat tulevaisuudessa varmasti vahvoilla, eikä patenttejaan panttaavilla ole muuta kuin menetettävää. Ei ole siis outoa, että monet muutkin epäilevät liitosta koituvia hyötyjä. Eniten kärsii sellainen kuluttaja, joka on juuri ostanut 500 euroa maksavan N8:n tai jonkin muun huippumallin, sillä Nokian oman Symbian-käyttöjärjestelmän siirtäminen taka-alalle merkitsee tuotekehittelyn lopettamista, päivitysten huonontumista ja asiakkaiden jättämistä oman onnensa nojaan. Tämä näkyy varmasti laitteiden kysynnässä.

Se, että Nokia hautaa Symbianinsa, noudattaa markkinoiden lakia. Mutta sen ei tarvitsisi automaattisesti merkitä, että tuotekehittely siirtyy pois Suomesta. Pikemminkin voisi kysyä, suomalaistuuko Microsoft, kun ohjelmistojättiläinen onnistuu kerrankin haalimaan kumppanikseen jonkin merkittävän laitevalmistajan, jolla on ainakin toistaiseksi markkinajohtajan asema.

Julkisen sanan tunnelmiin tutustumalla vaikuttaa kuitenkin, kuin kysymykseen olisi jo vastattu. Tiedotusvälineet, poliitikot ja niin sanotut analyytikot eli pörssiporvarit näkevät asian lähtökohtaisesti niin, että tämä on menoa: Nokian menoa ja työpaikkojen lähtöä Suomesta.

Miksi sitten asioihin suhtaudutaan kallella kypärin? Syitä on oikeastaan vain yksi. Nokialla on ollut toinen jalka Amerikassa siitä asti, kun firman toimitusjohtajaksi nimitettiin kanadalainen Stephen Elop. Elop kylvää kuolemaa suomalaistyöntekijöille, minkä merkiksi hän vertasi Nokiaa ”palavaan öljynporauslauttaan, jolta on parasta hypätä kylmään mereen ja nopeasti”.

Onhan puheet irtisanomisista pakko uskoa, kun Amerikan-setä itse sanoo. Elopin avointa puolueettomuutta ja luottamusta lujittaa lisäksi se, ettei hänellä ole näiden tietojen mukaan yhtään Nokian osaketta mutta hän on ollut aiemmin merkittävä Microsoftin osakkeenomistaja. Ei siis haittaa, vaikka Nokian kurssi romahtikin 14 prosenttia, sillä omia munia korissa ei ollut. En tosin väitä, että palkatuista johtajista pitäisi tehdä omistavia patruunoita osakeomistukseen perustuvalla sitouttamisella. Paremminkin heidät voisi tuomita platonilaiseen kulutuskommunismiin todellisen puolueettomuuden takaamiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa voi vain ihmetellä suomalaispoliitikkojen naiiviutta. Jutta Urpilainen keskittyy ”olemaan huolissaan nokialaisista”, ja Mari Kiviniemi piti suomalaisessa suunnitteluportaassa olevien työpaikkojen lähtöä ”merkkinä kriisistä” omassa tarkkanäköisyydessään.

Itse sanoisin suoraan, että tämä on tulos ulkomaalaisten nimittämisestä Nokian johtoon. Työpaikat siirretään maasta internatsismin merkiksi. Uskon, että suomalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi täristä potkujen pelossa, mikäli firma olisi turvallisesti suomalaisissa käsissä.

Poliitikot eivät voi tietenkään paljoa vaikuttaa yksityisessä omistuksessa oleviin yrityksiin. Mutta he voisivat osoittaa kannanotoissaan ja toimissaan paljon suurempaa kriittisyyttä. Itse vastustan suomalaisen pääoman maastapakoa ja sitä paikkaamaan saapuvan ulkomaisen pääoman invaasiota suomalaisfirmoihin. Vastustan suomalaisyritysten kaappaamista ulkomaille ja ulkomaalaisten palkkaamista suomalaisyhtiöiden johtoon. Kun ovella on uusi isäntä, kansallista etua laiminlyödään ja työntekijöitä orjuutetaan ja potkitaan kansainvälisen kapitalismin nimissä.

Uncle Samin opetuksia on sekin, että älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykää, mitä itse voitte tehdä maanne hyväksi. Ehkä myös niissä valtionyrityksissä, joissa poliitikot ovat johdossa, voisi entistä paremmin ajatella, onko järkeä siirtää tuotantoa ulkomaille, vai kannattaisiko sittenkin katsella kansallisen edun suuntaan. Kyllä Microsoftinkin tarjoamia työpaikkoja Suomeen mahtuu.

12. helmikuuta 2011

Muumiot turvaan – Egypti rulaa


Egyptissä on riemuittu oidipaalisen isänmurhan jälkitunnelmissa, kun valtiota lähes 30 vuotta hallinnut Hosni Mubarak päätti väistyä. Hän näköjään ymmärsi välttämättömän, toisin kuin Pohjois-Koreaa ja Kuubaa vallassaan pitävät.

Kurja hallitsija tuottaa kansalleen pahoinvointia ja maalleen suunnattomia taloudellisia tappioita. Myönteistä Mubarakissa oli se, että hän kukisti jalansijaa saaneet islamistiset väkivaltaliikkeet vuonna 1997.

Mubarakin ura presidenttinä alkoi dramaattisesti: kuoleman korjatessa entisen presidentin Anwar el-Sadatin hänen vierestään presidentin aitiosta. Vuoden 1981 voitonpäivän paraatissa juhlittiin vuonna 1973 Israelista saatua näennäistä voittoa, kun ilmavoimien ylilennon aikana kuorma-auto pysähtyi presidentin korokkeen eteen ja autosta nousseet salamurhaajat tulittivat paikalla olleita rynnäkkökiväärein ja käsikranaatein. Mubarak itse selviytyi peräti kuudesta eri murhayrityksestä.

Pesänselvitys Mubarakin jälkeen jatkunee pitkään. Hänen tiedetään jakaneen taloudellisia etuisuuksia jälkeläisilleen, ja hämäriä varoja on päätynyt Sveitsin pankkeihin asti. Nopea ja rauhanomainen vallansiirto joka tapauksessa merkitsee, ettei Egyptistä tule uutta Irania. Sen sijaan Iranista olisi aika tulla uusi Egypti.

11. helmikuuta 2011

Mitä eroa on puolueilla?


Äänestäjät ihmettelevät usein, mitä eroa puolueilla on. Puolueissa taas pelätään, ettei puolueilla ole tarpeeksi eroa. Mietitäänpä siis, miten puolueet poikkeavat toisistaan.

Kokoomuslaiset näkevät tekemistä kaikissa vaikeuksissa, kommunistit vaikeutta kaikissa tekemisissä.

Kepulaiset kaupittelevat lehmiä, rkp:läiset tekevät lehmänkauppoja.

Vihreät huvittelevat työkseen, demarit työskentelevät vain huvikseen.

Kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin, persut rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen.

Muutoslaiset pirauttelevat ja soittelevat tekijöilleen, piraatit tekevät muutoksia soittelijoille.

4. helmikuuta 2011

Perussuomalaisten kannatuksen selitykset ja syyt


Kirjoitan tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä johtuu siitä, että syitä perussuomalaisten kannatusnousuun on vain yksi:

1) Muut puolueet ovat sössineet maahanmuuttopolitiikan niin pahasti, että ne joutuvat syyttämään omasta kannatuskadostaan ainoastaan itseään.

Näin entisestä SMP:stä on tullut yhden asian liike, kun ihmiset ovat päättäneet kanavoida protestinsa gallup-kannatuksissa tämän yhden puolueen kautta.

Perussuomalaisten suosio on kuin viinakaupan suosio monopolissa: pitkäripaisen ovi käy, koska vaihtoehtoja ei koeta olevan ja vaikka markkinoita olisikin.

Varjopuolena on, että persuilla ei ole toimivaa ratkaisuvaihtoehtoa maahanmuuttoa ”pienempiin” ongelmiin, kuten Euroopan finanssikriisiin ja Suomen valtion budjettialijäämään.

Jos kokoomus, demarit, kepu, vihreät ja vassarit haluavat pitää kannatuksensa, keino on todella helppo: maahanmuuttomäärien laittaminen kevyellä kynänkäänteellä kuriin. Talouskuprujen ja muiden luurankojen osalta puntit alkavat olla puolueiden kesken tasan, kuten M-15:n aikaansaama tasoitus osoittaa.

Politiikan ”asiakkaan” eli äänestäjän kannattaisikin tehdä oma vaalikampanja ja taivutella se tuttu kansanedustajansa kokoomuksen, demarien ja kepun vaalimökeillä takaisin raiteille maahanmuuttokysymyksessä. Näin se varsinainen poliittinen vaikuttaminen tapahtuu: saamalla puolelleen politiikan todelliset valtasubjektit, joilla on takanaan kauppa, teollisuus, maatalous ja ay-liike.

Muussa tapauksessa kansalaisten pettymyksestä voi tulla karvas. Kokemusperäiset havainnot osoittavat, että normiruuveja kiristelevän puolueen komennossa jokaiselle puolueohjelmasta poikkeavalle jää vain vapaus valita, kuoleeko pyhän sodan lietsojien vai elämäntapatarkkailijoiden luoteihin.

---

Okei, okei. Myönnän, että Perussuomalaisten kannatusnousuun ovat vaikuttaneet monet muutkin tekijät, kuten
2) eurotalouden romahdustila ja puolueen siitä esittämä arvostelu,
3) yhtenäisen suomalaisen identiteettimielikuvan tarjoaminen suojaksi epävarmaa maailmaa vastaan,
4) uskottava esiintyminen,
5) onnistuminen globalisaation osoittamisessa syylliseksi työttömyyteen,
6) onnistuminen vasemmiston entisen kannattajakunnan houkuttelussa puolueen riveihin,
7) oikeistolaisten puolueiden epäonnistuminen kansallisen edun puolustamisessa,
8) hallituspuolueiden vaalirahoitusskandaali,
9) kaikkien kilpailevien puolueiden ylimielisyys ja neuvottomuus,
10) perussuomalaisten nöyryys, kuuntelevuus ja kansanomaisuus,
11) vihaisten miesten joukkoliikehdintä niitä epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan, joita feminismi on tuottanut koulumaailmaan ja työelämään,
12) ei-feminististen naisten ymmärtäväisyys tätä kaikkea kohtaan ja
13) suomalaisten EU-vastustajien (kansanäänestyksessä 43 prosenttia) aktivoituminen Perussuomalaisen puolueen taakse.

2. helmikuuta 2011

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus


Suomalaiset vaiennusvälineet ovat hiljentyneet kansalaisuuslain muutoksen äärellä niin, että juuri mitään tietoa ei ole pukahtanut ulos ennen kuin valmistelu eteni loppusuoralle. Aamulehti kirjoitti aiheesta paperilehdessä, ja parilla rivillä nettisivuillaan.

Suomeen on tulossa EU:n lievin kansalaisuuslaki. Suomen kansalaisuuden saa tästä lähtien viiden vuoden oleskelun jälkeen aikaisemman kuuden vuoden sijasta. Vakavaankin rikokseen syyllistynyt voi uuden lain mukaan saada Suomen kansalaisuuden, toisin kuin muissa EU-maissa. Lakimuutoksen mukaan myös henkilöllisyys voidaan vahvistaa, jos on kymmenen vuotta esiintynyt samalla nimellä!

Vihreää valoa maahanmuuttajille aiemmin vilkuttanut Maahanmuuttovirastokin on nyt kääntynyt pelkäämään, että rikolliset alkavat hakea kansalaisuutta oleskeluluvan sijasta, sillä kansalaisuuden saa helpommin kuin oleskeluluvan. Myös oleskeluluvalla oleilu on kuin panisi rahaa pankkiin: uuden lain mukaan puolet oleskeluluvalla vietetystä ajasta laskettaisiin mukaan kansalaisuuden saamiseksi vaadittuun asumisaikaan.

Rimanalentajat vetoavat käsitykseensä, että kansalaisuuden saamisen helpotukset auttaisivat ulkomaalaisia kotoutumaan. Sen sijaan he eivät vastaa siihen, mihin tätä tulijamäärää tarvitaan työttömyys-Suomessa. Eniten kansalaisuutta ovat hakeneet venäläiset, mikä kertoo elintasokuilun takana olevista houkutuksista ja Pietarin alueen väestöpaineesta.

Tähänkö kaatuu talvi- ja jatkosodassa saavutettu tulos: se, ettei maassamme ole merkittäviä etnisiä ristiriitoja? On ymmärrettävää, että jos Suomeen tullaan Kalašnikov kädessä, sitä kutsutaan hyökkäykseksi. Mutta omituista on, että jos maahan saavutaan hakemus kourassa, kansalaisuuden myöntämistä pidetään itsestäänselvyytenä.

Todellisuudessa kansalaisuuden myöntämisen pitäisi olla poikkeuksellinen erityisoikeus, ja Suomen valtion pitäisi puolustaa omien syntyperäisten kansalaistensa työpoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia ja kielipoliittisia etuja rajoittamalla kansalaisuuden myöntämistä. Niin tehdään esimerkiksi Yhdysvalloissa, josta työluvan ja oleskeluluvan saanti on kiven takana. Myös useimmat EU-maat ovat päätyneet kiristämään kansalaisuuden myöntämistä, kärjessä maahanmuutosta eniten kärsineet Hollanti ja Tanska.

Sen sijaan Suomen hallituksen harjoittaman politiikan kautta maastamme tulee Euroopan pimeä eteinen, jota käytetään astinlautana Euroopan unioniin. Suomeen tullaan kouluttautumaan veronmaksajien kustannuksella, ja töihin hakeudutaan muihin EU-maihin. Kansalaisuuden helpompi saaminen ei todennäköisesti pidättele ketään jäämään Suomeen verokertymää rikastuttamaan, vaan töihin lähdetään ulkomaille heti kun yhden EU-maan passi asiaa varten on saatu.

Kansalaisuuslain lievennys kertoo, että sekä hallitus että vasemmisto-oppositio ovat täysin tukkineet korvansa niiltä vastalauseilta, joita jo ulkomaalaislain muutos herätti. Hallitus on jatkanut Astrid Thorsin linjalla, jota vasemmistopuolueet säestävät. Esimerkiksi Sdp:n entinen sisäministeri Kari Rajamäki puhui kyllä tätäkin lainmuutosta vastaan, mutta äänestyksessä sormi lipsahti jaa-napille, vaikka ei olisi yhtään ollut pakko – oppositiossa kun on.

Ainoa lakia vastaan äänestänyt ryhmä oli Perussuomalaiset. Tämä ei tosin tarkoita, että esitystä olisi vastustanut vain yksi ryhmä. Surkeaa maahanmuuttopolitiikkaa vastustavat nykyään kaikkien puolueiden äänestäjät, ja myös muiden puolueiden pitäisi alkaa tosissaan korjata kyseistä ongelmaa.