27. huhtikuuta 2011

Eduskunta internatsismia torjumaan


Valiokuntatyöskentely on eduskunnan toiminnan kannalta keskeisimpiä, sillä päätökset valmistellaan valiokunnissa, joita ilman käsittelyt eivät etene. Niinpä eduskunta valitsi valiokuntiensa puheenjohtajat jo eilen. Jako näyttää varsin hyvältä, sillä perussuomalaiset saivat johtaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät paikat eli ulkoasiainvaliokunnan, puolustusvaliokunnan ja hallintovaliokunnan.

Ulkoasianvaliokunnassa käsitellään merkittävät valtiosopimukset sekä yleistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ulkomaankauppapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä järjestöjä ja suomalaisten rauhanturvajoukkojen asettamista koskevia asioita samoin kuin Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat asiat.

Näin on toivoa, että yksipuolisesti pois annettavia kehitysapuja päästään vähentämään, valmisteille saadaan lakialoitteita, jotka estävät esimerkiksi venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta (Venäjällähän vastaava laki tuli voimaan tämän vuoden alusta) ja että EU:n laajeneminen Turkkiin sekä maamme sitominen Euroopan unionin yhteiseen turvapaikkapolitiikkaan eivät edisty ainakaan Suomen toimesta. Itsenäisen päätösvallan turvaaminen liittyy myös puolustusvaliokunnan toimintaan, jolla voidaan torjua maamme vedättäminen Naton mukanaan tuomiin ongelmiin.

Hallintovaliokunnassa puolestaan käsitellään muun muassa ulkomaalaisasioita, joten puheenjohtajuus sopii perussuomalaisille kuin nakki silmään. Olisi hyvä, jos puheenjohtajuuden kautta käsiteltäväksi voitaisiin ottaa aloitteita, joilla ulkomaalaislaki avattaisiin niin, että humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa päästäisiin konkreettisesti vähentämään maamme sosiaali- ja työpoliittisten etujen pelastamiseksi.

Olisin toivonut, että perussuomalaiset olisivat saaneet ainakin varapuheenjohtajuudet myös eduskunnan ideologisimmista valiokunnista eli sivistysvaliokunnasta (pj. kokoomus, vpj. keskusta) ja tulevaisuusvaliokunnasta (pj. Sdp, vpj. vihreät).

Tällä tavoin esimerkiksi tiedepolitiikkaan olisi voitu puuttua rakentavalla tavalla. Nykyisinhän poliitikot puuttuvat tieteeseen ja yliopistopolitiikkaan tavalla, joka on sekä tieteen että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta mahdollisimman kielteinen. Vihervasemmiston hallitsemassa yliopistolaitoksessa resursseja ja fasiliteetteja jaellaan avokätisesti ulkomaalaisille suomalaisten opiskelijoiden, tutkijoiden ja tieteenharjoittajien etujen vastaisesti. Muutamat yliopistot ovat kehdanneet asettaa jopa tavoitteekseen sen, että ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä nostetaan 15 prosenttiin.

Tämä on häikäilemätön vääryys maassa, jossa suomalaiset opiskelijat jäävät tämän sairaan politiikan vuoksi vaille opiskelupaikkoja, vaikka heidät pakotetaankin maksamaan koulutusjärjestelmämme ylläpito veroina. Myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat vääristyneet, sillä maassamme opiskelee huomattavasti enemmän ulkomaalaisia kuin Suomesta on vaihdossa ulkomailla. Olen itse esittänyt poliittisessa ohjelmassani, että vaihtosuhde pitäisi tasapainottaa ja että yliopistovirkoihin pitäisi nimittää ensisijaisesti Suomen kansalaisia ulkomaalaisten sijasta, mikäli pätevyys- ja kelpoisuusehdot täyttävä suomalainen vain on tarjolla.

Ulkomaalaisten nimittämistä yliopistovirkoihin ei voida perustella millään ”tieteen edulla”, sillä suurin osa ulkomaalaisista on pelkkiä tutkijakoulutettavia eikä asiantuntijoita. Niinpä tutkijanvirkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on väärin tilanteessa, jossa asiantuntemusta löytyy runsain mitoin omasta maastamme.

Esimerkiksi filosofiassa tutkijanpaikkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on merkinnyt suomenkielisen filosofian kuolemaa filosofian laitoksilla, kun opetus- ja toimintakieleksi on täytynyt vaihtaa heidän takiaan englanti. Sitä kautta suomenkielinen filosofia ja kotimainen kulttuurikritiikki on uhrattu kansainvälisyyden alttarille, jossa suomalaisille tärkeistä asioista ei juuri puhuta. Myös empiirisillä tieteenaloilla, kuten biologiassa, erittäin suuri osa tohtorikoulutetuista ja -koulutettavista joutuu olemaan työttöminä, kun resurssit myönnetään ulkomaalaisille.

Mielestäni olisi parempi ohjata kyseinen ulkomaalaisporukka ajoissa etsiytymään omaan maahansa, sillä koulutuksen saatuaan he kuitenkin kävelevät ulos Suomesta, mikä merkitsee asiantuntemuksen valumista ulkomaille ja kansallisen kilpailuedun menettämistä. Maahan jäädessään he vievät suomalaisten työpaikkoja.

Kulttuuri- ja sivistysinstituutioidemme riistäminen pitäisi pysäyttää aivan niin kuin Euroopan maiden lainottaminen suomalaisten ihmisten piikkiin. On röyhkeää, että esimerkiksi Portugalissa ja Espanjassa suomalaisia moititaan ankarasti siitä, että suomalaiset eivät halua samaan hirteen heidän velkavaikeuksiensa kanssa. Etelä-Euroopan mailla on omat syynsä velkaantumiseen, eikä karvakäsillä pitäisi olla mitään erityisoikeuksia eikä ohituskaistoja muita parempien taloudellisten avustusten saamiseen.

Mikäli kokoomuksen johtama tulevaisuusvaliokunta haluaa asiasta sen tyyppisen kokonaisselvityksen, jonka Jyrki Katainen valiokuntaa johtaessaan tilasi aikoinaan Pekka Himaselta, ilmoitan, että paremman saa täältä, ja kontribuutioita muissakin asioissa annetaan.

19. huhtikuuta 2011

Uuden poliittisen aikakauden alku


Ulkomaisessa mediassa on pohdittu, antaako Perussuomalaisten vaalivoitto huonon kuvan hyvästä maasta vai hyvän kuvan huonosta maasta. Onnitteluja taas on sadellut Euroopan kansallismielisinä pidetyiltä puolueilta, kuten Ranskan Front Nationalelta.

Voiman ja vastavoiman lain vallitessa Perussuomalaisten noin 520 prosentin kannatusnousu ei ole mikään ihme. Kun yksi tendenssi (eli tässä tapauksessa EU-sopankeitto) on riittävän vahva, se väistämättä synnyttää tai herättää esiin vastavoimansa. Tätä kautta pienestäkin tekijästä voi tulla räjähdysmäisen nopeasti suuri, kun ihmiset löytävät mielipiteilleen uskottavan artikuloimiskanavan.

Muutama vuosi sitten olisi ollut vaikea uskoa, että The Wall Street Journalin etukannessa on Timo Soinin kuva (kuten eilen) ja lehden sivuilla pohditaan, kaataako Soini puolueensa kanssa Portugalille aiotun tukipaketin.

Totuus on, että halutessaankin Suomen eduskunta voisi kumota vain noin kolmanneksen Portugalille aiotusta rahoituksesta, sillä ainoastaan tämän suuruinen osuus tulee väliaikaiselta vakausvälineeltä. Loput kootaan IMF:ltä sekä EU-komission omalta vakausmekanismilta.

Jos itse olisin istumassa Soinin pöksyillä siihen tuleen, johon hän nyt hallitusneuvotteluissa joutuu, käyttäisin tilaisuutta hyväkseni vapauttaakseni Suomen hirttosilmukasta, johon monet muut Euroopan maat ovat solmiutuneet. Takauksista ei ole Suomelle mitään etua, mutta takaussitoumuksista voi tulla maamme taloushistorian suurin aikapommi, aivan kuten todistelin tässä ja tässä kirjoituksessani.

Kansalta saatu valtakirja vaatii nyt sitä, että sanat on pantava teoiksi. Myös Sdp:n odottaisi antavan näissä kuvioissa tukea, sillä puolue on arvostellut sekä kauttakulkulainoitusta että takuiden antamista, joilla ei muuta kuin pelastetaan kansainvälisiä pankkeja suoraan veronmaksajien varoista.

Mikäli kansallista etua ja itsemäärämisoikeutta puolustavasta linjasta joudutaan lipsumaan, perussuomalaisten ei kannata mennä hallitukseen. Neuvottelutilannetta kuitenkin parantaa, että eurokritiikistä on tullut yhteiskunnallinen välttämättömyys, ja itsenäisyyden puolustajia suorastaan tarvitaan hallituksessa. Varjojen maille vajonneesta kepusta ei hallitukseen ole, ja muut ovat liian pieniä ja tarpeettomia jopa tilkkeiksi, joten perussuomalaisten neuvotteluasemat ovat hyvät.

Ei ole häpeä pelastaa oma maansa. Häpeä on elää yli varojensa, kuten Etelä-Euroopan maat ovat tehneet. Häpeällistä on myös entisen pääministeripuolueen keskustan sitoutuminen muiden maiden hyvinvoinnin varmisteluun oman maan kansalaisten ohi. Muutaman vuoden takaisissa vaaleissa kepun julisteet vakuuttelivat, että ääni keskustalle on ”kuin itseään äänestäsi”, mutta hallituksessa ollessaan puolue jemmasi koko ajan jyviä naapurin laariin.

Sitä kylvää, mitä niittää. Nyt kun piirakka on jaettu uudelleen, ei ole ihme, että euromyönteisimmät puolueet menevät Laika-koirina oppositioon.

Poliitikko tai puolue voi epäonnistua ja menettää kannatuksensa, mutta aina pitäisi säilyttää kunniansa. On vastuullisen politiikan aika.

Politiikan suunnan on vaihduttava, ja tämä on otettava huomioon paitsi hallituksen kokoonpanon muutoksessa, erityisesti ohjelmassa. Jos muutos ei näkyisi parempaa taloutta, kansallista etua ja suomalaisten ihmisten hyvinvointia edistämään tähtäävässä ohjelmassa, niin missä sitten?

18. huhtikuuta 2011

Kaikkien aikojen yllätyksettömimmät vaalit


KOK 44 (- 6) 20,4 % (- 1,9 %)
SDP 42 (- 3) 19,1 % (- 2,3 % )
PS 39 (+ 34) 19,0 % (+ 15,0 %)
KESK 35 (- 16) 15,8 % (- 7,3%)
VAS 14 (- 3) 8,1 % (- 0,7 %)
VIHR 10 (-5) 7,2 % (- 1,2 %)
RKP 9 (0) 4,3 % (- 0,3 %)
KD 6 (-1) 4,0 % (- 0,8 %)
MUUT 1 (0) 0,4 % (- 0,1 %)

Olivatpa tylsät vaalit. Koskaan aiemmin vaalien tulos ei ole ollut näin ennalta arvattava.

Kokoomus voi selittää kuuden paikan tappionsa parhain päin suhteellisella voitollaan, joka nosti puolueen suurimmaksi. Sdp voi iloita nousustaan toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja varmasta hallituspaikastaan, vaikka tosiasiassa vaalien tulos kertookin vasemmiston jatkuvasta alamäestä, joka vei kannatusta myös Vasemmistoliitolta. Vaalien ilmiö oli tietysti Perussuomalaiset, joka hyödynsi eurokriittisyyden kasvuun perustuvan kannatuspotentiaalin monien Keski-Euroopasta tuttujen kansallismielisten puolueiden tapaan.

Kuten muutamat ehkä muistavat, olin eräiden hyväntahtoisten tukijoideni aloitteesta itsekin tyrkyllä Perussuomalaisten Helsingin piirin ehdokkaaksi jossakin vaiheessa viime vuotta. Viimeinen ehdokaspaikka täytettiin kuitenkin istuvalla ja keskustasta loikanneella kansanedustaja Markku Uusipaavalniemellä, jonka uudelleenvalintaa pidettiin sittemmin todennäköisenä.

M-15 jäi nyt ulkopuolelle. Jopa juoksijalegenda Juha Väätäinen kiri edelle ja eduskuntaan. Tämä uusi Paavali olikin puolueelle kehnonlainen valinta. Voi olla, että olisin itse onnistunut saamaan juuri ne äänet, joita Uusipaavalniemi ei saanut.

No, onpahan puolueen nyt helpompi vaatia esimerkiksi homoasiain kaappiin sullomista, kun se menee hallitukseen kokoomuksen ja Sdp:n kanssa. Sillä tämähän se tärkein kysymys persuille, kristillisille ja kokkareillekin on, kuten monta kertaa on tullut ilmi.

En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka niuhottavat joka asiasta, mikäli eivät ole kaikesta samaa mieltä. Älkää luulko. Timo Soini kuittasi minulle Ilta-Sanomien mukaan ”tylysti” viime tammikuussa, mutta itse haluan onnitella reilusti häntä ja kaikkia vaalien voittajia onnistumisesta. En yleensäkään tunne vahingoniloa pudonneiden vuoksi enkä kateutta menestyvien ihmisten takia. Tiedän vain sen, että toisinaan tuntuu hyvältä saada aikaan tuloksia ja onnistua jossakin. Annan siis menestyksen anteeksi ja lohdutan myös ”väärin äänestäneitä”.

”Aate voitti”

Eri puolueiden vaalivalvojaisissa kuultiin monta kertaa väittämä ”aate voitti”. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, mikä se aate on. Mikä on esimerkiksi kokoomuksen tai Sdp:n aate nykyään? Minkälainen on perussuomalainen aate?

Omasta mielestäni mitään aatteellista tai ohjelmallista linjavetoa ei ole, vaan tilalla on pelkkää poliittista pragmatiikkaa. Siltä pohjaltahan politiikkaa on tehty jo kauan. Politiikka mielletään ulkoa annettujen direktiivien soveltamiseksi tai reagoimiseksi taloudellisiin ehtoihin. Mutta kunnon aatetta yhdelläkään puolueella ei ole ollut esittää.

Aatteettomuus on syy siihen, miksi yleiseurooppalainen ja kansallinen politiikanteko ovat niin eksyksissä kuin ovat. Aatetta olisi ollut esimerkiksi tässä. Mutta sitähän ei voi missään artikuloida juuri siksi, että politiikka ei kestä aatteellisuutta.

Eduskunnan uusi älymystö

Onneksi uudessa eduskunnassa riittää älymystöä. Siitä pitävät huolen TV-juontajat Maria Guzenina-Richardson ja Jaana Pelkonen. Tamperelaista intelligentsijaa edustavat tuttuun tapaan trubaduurit Mikko Alatalo ja Veltto Virtanen. Kokoomuslaiset urheilijat Pauli Kiuru, Marjo Matikainen-Kallström ja Sinuhe Wallinheimo puolestaan saavat seuraa kehonrakentaja Kike Elomaasta ja Juha Väätäisestä.

Takeena urheilijoiden poliittisesta pätevyydestä on se, että urheilijoiden poliittiset suoritukset ovat keskimäärin samanlaisia kuin poliitikkojen urheilusuoritukset. Mutta eipä näillä tai muillakaan populaarikulttuurin edustajilla taida kovin paljoa sanottavaa olla, jos politiikan aatteellisia, filosofisia ja ideologisia polkuja lähdetään kulkemaan. Ainoa eduskuntaan noussut älymystön edustaja saattaa olla tuo Halla-aho, paitsi että hänenkin maahanmuuttopoliittinen toisinajattelunsa on jo pitkään muistuttanut valtaväestön mielipiteiden myötäilyä.

On ehkä hyväkin, ettei kansanedustajilla ei ole omia ohjelmia eikä paljon mielipiteitäkään, sillä siten he ovat tottelevaisempia ja helpompia hallita. Muutoin puoluetoimintaan liittyvä normien vartiointi ja kurinpito eivät olisi mahdollisia.

Eduskuntaa pitävät herran nuhteessa myös lukuisat paikalle hälytetyt poliisit. Kokoomuksen poliisikansanedustaja Kalle Jokinen, joka viime talvena vaati fyysisen kastraation käyttöönottoa rangaistusmuotona, sai nyt seurakseen samaa puoluetta edustavan rikosylikomisario Kari Tolvasen ja ”päivystävän komisarion” ammattinimikettä käyttävän Tom Packalénin (PS). He tarkastelevat kansalaisten toimintaa rikoksen näkökulmasta.

Omasta mielestäni on kehnoa, että turvallisuus- ja vartiointiammattien käytännöt ja asenteet välittyvät poliittisten mielipiteiden muodostukseen. Sitä kautta lakien laatimisesta tulee ihmisten pamputtamista, ja ajattelemisen sekä kyseenalaistamisen elintila kapenee. Ennen vanhaan sotilaita ja poliiseja ohjattiin pidättäytymään poliittisesta osallistumisesta. Näin tehtiin, koska haluttiin välttää armeijan ja poliisin politisoitumista, ja toisaalta siksi, ettei politiikka militarisoituisi.

Mutta kansahan tietysti äänestää itselleen sellaiset edustajat kuin haluaa ja ansaitsee. Siinä ovat taas muutamat soittaneet yleiseen hätänumeroon omassa henkisessä angina pectoriksessaan, ja politiikka on käänteistä darvinismia: yksinkertaisimpien selviytymistä voitolle.

Platonin ajan yhteiskunta muuten jakautui orjiin, vartijoihin ja filosofeihin eikä poikkea siten paljoakaan nykypäivän yhteiskunnasta. Suomessa tosin kuninkaiksi valitaan vartijoita, mutta yhtään filosofia ei ole eduskuntaan koskaan noussut. Demokratian alkulähteiltä tunnetun kaupunkivaltion kreikankielinen nimi POLIS voidaan kyllä lukea suomalaisen mustanmaijan ruotsinkielisestä kyljestä, ja siihen filosofian ja politiikan yhteydet taitavatkin jäädä maassamme.

Hallitusneuvottelut sitruunamehun puristusta

Lauseen ”aate voitti” ohella toinen vaalivalvojaisissa useasti kuultu peruslausahdus oli väite ”en voi jakaa samaa arvomaailmaa”. Tämä kuultaneen vielä useammin hallitusneuvotteluissa, vaikka ja koska hallituksen kokoonpano näyttää vaalituloksen valossa selkeältä.

Kokoomuksen, demarien ja perussuomalaisten hallitusta on kuitenkin erittäin vaikea puristaa kokoon, mikäli puolueet pitävät kiinni lupauksistaan. Siitä tulee sitruunamehun valmistusta.

Vaalikampanjoiden kuluessa syvimmistä erimielisyyksistä jopa vaiettiin rähinöintileimojen välttämiseksi, toimintakykyisyyden osoittamiseksi ja kansalaisten luottamuksen saavuttamiseksi. Kolmen suurimman puolueen hallitus muodostettaneen vain siksi, että hallitus on pakko saada kasaan ja koska perussuomalaiset haluavat ministereiksi.

Pidän silti täysin mahdollisena, että perussuomalaiset jätetään pois hallituksesta. On myös mahdollista, että puolue jättäytyy itse oppositioon, jos se pitää kiinni tavoitteistaan. Monipuoluejärjestelmissä on usein käynyt niin, että jokin puolue saa suuren vaalivoiton, mutta ohjelmallisista syistä se jätetään tai jää oppositioon. Tapauksia löytyy sekä kotimaasta että ulkomailta.

Yksi syy, joka suorastaan velvoittaisi Perussuomalaisia jäämään oppositioon, on Portugalin lainatakuupaketista äänestäminen. Puolue on arvostellut takaussitoumuksia ankarasti. Suomi on ainoa maa, jossa päätös asiasta tehdään parlamentissa. Lainatakuupaketti edellyttää, että kaikki maat ovat siinä mukana. Perussuomalaiset siis joko kaatavat Portugalin tukipaketin tai taipuvat demarien kanssa kokoomuksen alun perin kannattamaan pakettiin.

Timo Soinin ajatuskuplasta voi lukea, että puolueen ohjelmasta tingitään juuri niin paljon kuin hallituspaikan saavuttaminen vaatii. Joustaminen on helppoa, (1) koska mielipiteet ovat halpaa ja vaihdettavissa olevaa neuvotteluvaluuttaa ja (2) koska olisi suurempi petos olla menemättä hallitukseen sekä jättää kansan antama valtakirja käyttämättä. Kansan luottamusta kierrettäessä ja puheita peruttaessa voidaan siis vedota pyrkimykseen säilyttää kansan luottamus.

He tarkoittivat hyvää

Mukavaa on, että eduskunnan vihreät Mimoosat korvautuivat niin sanotuilla järkivihreillä. Eduskuntaan palannut Osmo Soininvaara ja Pekka Haavisto vaativat puoluetta maltillisemmille linjoille maahanmuuttokeskusteluissa jo pari vuotta sitten.

Homokööriäkin heilahti eduskuntaan mukavasti pirkanmaalaisen Oras Tynkkysen ja helsinkiläisen Haaviston uusiessa paikkansa sekä Jani Toivolan tultua valituksi Uudeltamaalta. Nämä avoimesti homot kansanedustajat muodostavat 30 prosenttia vihreiden ryhmästä ja noin 1,5 prosenttia koko parlamentista vastaten suurin piirtein homojen väestöllistä edustusta suomalaisista. Ehkä jostakin jakarandatuolien välistä löytyy vielä jokunen piilohomo.

Kannatettavaa vihreissä on aina ollut ideologinen vapaamielisyys seksuaalipoliittisissa asioissa. En tosin voi itse ”jakaa samaa arvomaailmaa” Vihreän Liiton kanssa, joka puolueena vastustaa ydinvoimaa, kannattaa laajaa maahanmuuttoa ja vaatii kouluihin pakollista kasvisruokapäivää.

Vaalien suuri yllätys oli, että Astrid Thors onnistui uusimaan valintansa Rkp:n yhdelle ja ainoalle vakiopaikalle Helsingissä. On tosin vaikea sanoa, tuliko se kielipuolueen perinteisellä kannatuksella. Minusta tuntuu, että Thors tuli valituksi etupäässä mamujen äänillä. Se taas osoittaisi, että hän ajaa politiikassa Rkp:n perinteisistä intresseistä poikkeavaa omaa etuaan sekä käyttää maahanmuuttajien kannatusta oman uudelleenvalintansa välineenä.

17. huhtikuuta 2011

Käykää nyt antamassa se äänenne


Jokainen kunnon kristitty, muslimi ja uskontokuntiin kuulumaton menee tänään päiväkävelylle piirtämään kirkkoveneen äänestyslippuun. Olen joskus ihmetellyt, mistä hylättyjen äänien suuri määrä johtuu. Eräs selitys on, että vaalikarja kerääntyy äänestyspaikalle kuin Nooan arkkiin, pareittain. Joukossa on paljon niitä, joista vain toinen haluaa äänestää. Toinen taas ei kehtaa olla käymättä kopissa täyttämässä kansalaisvelvollisuuttaan. Niinpä äänestyslippuihin kertyy pukinsarvia ja keskisormia, joita tuskin kukaan lähtisi vain huvin vuoksi vaalilippuihin piirtämään.

Se, että parikymmentä prosenttia ihmisistä ylenkatsoo äänioikeuttaan, on tietenkin ymmärrettävää, sillä edustuksellinen demokratia ylenkatsoo heitä. Tai sitten he ovat niin tyytyväisiä, että eivät halua puuttua asioiden hyvään hoitoon.

Neljän vuoden välein tapahtuva äänestäminen on joka tapauksessa surkeaa ihmisten pilkkaa. Vaalit ovat demokratian minimimuoto. Sen vähempää ei voisi asioihin vaikuttaa kuin käydä antamassa äänensä vaaleissa. Ja sekin on poliittisen vallan luovuttamista pois: poliitikoille. Tilalle astuu enemmistöjen diktatuuri, jossa poliitikot tavoittelevat kansansuosiota ja ajavat omaa tai taustaryhmiensä etua. Yhteistä hyvää ja oikeudenmukaisuutta ei ajattele kukaan, mikä näkyy kansallisen edun laiminlyömisenä.

Tavallaan edustuksellinen demokratia on myös pienen vähemmistön eli poliittisen eliitin despotiaa, kun puolueet ja ammattipoliitikot katsovat oikeudekseen hallita, rajoittaa sekä määrätä laeilla muiden ihmisten käyttäytymistä, toisin sanoen päättää siitä, miten meidän pitää elää. Erityisesti tämä näkyy arvo- ja elämäntapakysymyksissä. Myös minulla on mielipiteitä monista asioista, mutta en tohtisi vaatia, että niistä pitäisi tehdä muita ihmisiä kahlehtivia lakeja.

Poliitikot kuitenkin katsovat oikeudekseen menetellä juuri noin, mikä minun mielestäni on sangen ajattelematonta. Edustuksellisen demokratian arroganssi on juuri siitä, että poliitikot tekevät tämän kaiken avoimesti ja häikäilemättä.

Vaaleissa äänestäminen on kansalaisille opetettu käyttäytymismuoto, jolla heiltä otetaan valta kirkkaassa päivänvalossa pois. Sitten se siirretään muutaman johtavan poliitikon tai puolueen haltuun. Puolueissa taas ei voi juuri mihinkään vaikuttaa.

Kuten monet varmasti tietävätkin, omalta osaltani vaalit on jo käyty. Aion silti äänestää. Kaiken edellä sanotun jälkeen tämä johtopäätös vaatii tietenkin vahvoja perusteluja.

Aion alistua äänestämään vain siksi, että kaikki ei ole vielä menetetty, täydellinen tuho ei ole päässyt tapahtumaan, ja tämä maa on vielä jotenkin pelastettavissa.

Toivon, että näissä vaaleissa nekin, jotka eivät yleensä äänestä, näkisivät toivon kipinän ja kävisivät antamassa äänensä. Jokaisella ihmisellä on vaaleissa vain yksi ääni, niin kuin kullakin ihmisellä on vain yksi henki. Se on vähän, mutta harvinaisuudessaan paljon.

Aion itse äänestää sellaista puoluetta ja henkilöä, jonka kautta uskon saavani korjausta kolmeen asiaan:

1) Suomen valtion pitää kieltäytyä euromaiden velkatakaussitoumuksista.

Kieltäytymiseen on hyvät mahdollisuudet, sillä Suomella on merkittävä neuvotteluvaltti kädessään. Suomi on Luxemburgin ohella ainoa maa, joka on pitänyt kiinni Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitusta ehdosta, jonka mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen neuvottelijat voivat aivan hyvin lausua Frankfurtin pankkiherroille, että Suomi on mukana sitten, kun muut lainoittavat maat täyttävät kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Juuri tätä todellinen yhteisvastuu merkitsee. Suomi tulee puoliväliin vastaan, mutta vain puoliväliin. Loput muiden maiden pitää tehdä itse.

2) Humanitaarinen maahanmuutto ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu on pysäytettävä.

Ratkaisu tähän suureen ja paljon puhuttuun ongelmaan on yksinkertainen: turvapaikan hakijoina hyväksyttäville on laitettava määrällinen katto, joka vastaa pakolaisilla jo olevaa vuosikiintiötä.

3) On säilytettävä valistusfilosofian perinteeseen perustuva arvo- ja sosiaaliliberaalinen yhteiskunta.

Tämä tarkoittaa muun muassa maahanmuuton, globalisaation ja etnisen monikulttuurisuuden rajoittamista, jotta kansakuntien intressikonfliktit voidaan välttää ja sitä kautta vähentää julkisen vallan väliintulon tarvetta sekä tarkkailuyhteiskunnan luomista. Kansalaisten on oltava vapaampia kuin valtio määrää.

Lopuksi vaalikoneeseen. Äänestämään lähtiessään jokaisen kannattaa miettiä, missä hänen todellinen ystävänsä tässä maailmassa on. Sen saa kylläkin selville varsin helposti. Yksi mahdollisuus on pohtia, kuka ehdokkaiden joukosta olisi sellainen, joka voisi äänestää sinua itseäsi.

Minä tosin en paljon politiikkaa kaipaa. Poliitikot ovat ammattivalehtelijoita, jotka joutuvat työkseen selittelemään asioita parhain päin. Onnellisuuden edellytys on totuudellisuus, sanoi Sokrates. Itse olenkin mieluummin onnellinen kuin poliitikko.

16. huhtikuuta 2011

Kansanedustuslaitoksen ja demokratian turhuudesta


Vaalikampanjat ovat olleet pelkkää lehmän henkäystä. Suurin osa tärkeimmistä poliittisista teeseistä on jo tullut lausutuksi päättyneellä eduskuntakaudella, tosin parlamentin ulkopuolelta. Samoin kansalaiset ovat näköjään ratkaisseet, mitä puoluetta äänestävät. Kilpailua on käyty enää ehdokkaiden kesken. Sekin on ollut melko väritöntä, sillä poliitikkojen joukossa ei ole kunnon puhujia eikä esiintyjiä. Juuri siksi melkein mikä tahansa on riittänyt tuomaan hyvän tai jopa erinomaisen maineen.

Demokratian ytimenä pidetyt vaalit ovat vallankaappaus, jolla poliitikot anastavat vallan kansalta ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Edustuksellinen kansanvalta on illuusio, koska sitä käytetään puolueiden kautta. Puolueissa ihminen alistetaan puoluekurille, ja puolueet puhuvat edustajiensa nimissä, mutta yksilöt vaiennetaan.

Kansanedustuslaitoksen ongelma on sen olemassaolo. Pahimmillaan kansanedustuslaitos vain jarruttaa ja vaikeuttaa päätöksiä, jotka on havaittu välttämättömiksi valtiovarainministeriössä. Demokratiana pidetään yleensä sitä, että kansalaiset määräävät kansanedustajia ja kansanedustajat ministeriä ja että ministeri kertoo virkamieskunnalle, mitä valtionhallinnossa pitää edistää. Todellisuudessa virkamiehet kertovat ministereille, mihin valtiolla on varaa, ja ministeri ripittää kansanedustajia tekemään sen mukaisia äänestyspäätöksiä.

Poliittinen liikkumavara on taloudellisista syistä minimaalinen, ja niinpä kansanedustuslaitoksen voisi vaikka lopettaa. Politiikalla ei voida myöskään ohjata taloutta, sillä itsenäistä politiikkaa ei ole ja määräykset sanellaan Brysselistä ja Strasbourgista, jotka puolestaan saavat ohjeet EKP:n päämajasta Frankfurtista. Eduskunnan executive supervisorit voivat ehkä uskotella, että ”mulla on paljon valtaa” ja julistaa EU:n yhteispäätösmenettelystä luopumisen perustuslainvastaiseksi. Tämän viehättävän symboliikan puhdas sympaattisuus ja tosiasiallinen vallanmenetys näkyvät parhaiten juuri siinä, että EU:ssa siirrytään määräenemmistöpäätöksiin, sanovatpa kansalliset parlamentit mitä tahansa. Näin ei tietenkään pitäisi olla, mutta näin on.

Kansanedustuslaitoksen sulkeminen voi olla myös eduksi, sillä sen ylläpito tulee kohtuuttoman kalliiksi. Lisäksi se toimii huonolla hyötysuhteella. Kun ministerit saivat henkilökohtaiset avustajat, edustajien kiireet vain lisääntyivät. Tämä on tietenkin tuttua kaikkialta työelämästä. Kun sihteeri pannaan puskuroimaan sähköpostit ja puhelut, esimiehet voivat keskittyä loikoilemaan ja laiskottelemaan.

Myös enemmistöpäätöksiin perustuvan demokratian idea sinänsä on kreisi. Viisaat ovat yhteiskunnassa yleensä vähemmistönä, eivätkä järkevimmät nauti suurta kansansuosiota. Heitä pidetään erikoisina tai omalaatuisina ja pahimmillaan vaarallisina yhteiskuntajärjestykselle. Juuri tämän merkiksi tiedemiehet ovat eri henkilöitä kuin poliitikot ja ihmisten välillä on eroja, niitä, jotka demokratiaan ja tasa-arvoon perustuva politikointi haluaisi poistaa.

Historia osoittaa, että tosiasiassa enemmistön mielipiteisiin perustuva poliittinen ajattelu on yhtä vaarallista ja usein jopa vaarallisempaa kuin diktaattorien mielipiteet. Diktaattorin täytyy pelätä kaulansa katkaisemista, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy ja vastuu hajautuu, ja siksi massojen vallankäyttö vaarantaa sekä järjen, vapauden että poliittisen vastuun.

15. huhtikuuta 2011

Mitä perussuomalaiset voittavat?


Professori Olavi Borgilta vaaliasiantuntijan roolinsa perineen Sami Borgin mukaan äänestäjät tekevät ratkaisunsa poikkeuksellisen myöhään näissä eduskuntavaaleissa. Tutkijan ajatus saattaa sisältää eräänlaisen toiveen puolueiden kannatussuhteiden paluusta ennalleen.

Myös omasta mielestäni on toki mahdollista, että perussuomalaisten kannatuksesta osa karisee pois ja että osa katoaa niin sanottuun piilevään äänikynnykseen. Esimerkiksi Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan pienissä vaalipiireissä puolue kuin puolue tarvitsee vähintään 14 prosenttia äänistä yltääkseen yhteenkin paikkaan.

Saa nähdä, kuinka perussuomalaisten käy. Joka tapauksessa itse uskon, että äänestäjät ovat päättäneet puoluevalinnoistaan jo kauan sitten. Enää vain ehdokkaiden näkeminen vaalijulisteessa on voinut muuttaa tilannetta. Perussuomalaisten kasvussa ei ole ollut kyse pelkästään liikkuvien äänestäjien aktivoitumisesta vaan kansanliikkeestä varsinkin maahanmuuttoa vastaan.

Perussuomalaisille on kasautunut kannatusta sitä mukaa kuin hallituksen töppäilyt ovat lisänneet painetta äänestäjien päänkuoreen. Syitä riittää alkaen maahanmuutosta ja vaalirahoitusskandaalista aina pienempiin ongelmiin asti, esimerkiksi jätevesilakiin ja kansalaisten yhdenvertaisuutta koetelleeseen perintöverotuksen uudistusyritykseen. Moni on vannonut kannatustaan perussuomalaisille nyrkki taskussa, eivätkä tulokset todennäköisesti muutu paljoa ennusteista.

Kansallista etua puolustamaan ryhmittyneiden puolueiden kannatus on jäänyt korkealle tasolle monissa Euroopan maissa EU-kriittisyyden merkiksi. Otaksun, että ilmiöstä tulee pitkäaikainen myös Suomessa – ainakin, mikäli EU:n talousongelmat jatkuvat tai kunnes laajenemishankkeista ja yhteisen maahanmuuttopolitiikan kaavailuista luovutaan.

Kansalaisten joukkopako porvarihallituksesta ja vasemmisto-oppositiosta

Suomessa ovat käynnissä protestivaalit. Kyseessä on kansan kapina. Perinteinen kansanrintama kuuluu silti häviäjiin, sillä se asetti panoksensa konsensuspolitiikan puolelle ja varoi polttamasta siltoja mahdollisiin tuleviin hallituskumppaneihinsa. Kuitenkaan demarit ja Vasemmistoliitto eivät tee hyvillä suhteilla oikeistoon mitään, jos itseltä katoaa kannatus. Vasemmiston kylki on vuotanut jo kauan perussuomalaisiin päin. Syy on ajattelematon maahanmuuton suosiminen ja kansainvälisyyden hoilaaminen, joka on syönyt leivän ensiksi duunarien omasta pöydästä.

Entä mikä on protestin sisältö? Jonkin asian puolesta esitetyt protestit ovat aina olleet harvinaisia. Yleensä ne ovatkin pelkkiä lavastuksia, jollaisiin voi törmätä Pohjois-Korean, Kiinan ja Kuuban tapaisissa demokratioissa. Sen sijaan aito protesti suuntautuu jotakin vastaan. Suomessa se suuntautuu nyt edellä mainitsemiani ongelmia vastaan ja sellaisen puolueen kautta, joka on perinteisesti ollut kaikkea vastaan.

Tätä kautta esiin on piirtynyt tärkeä kysymys: onko perussuomalaisilla sellaista ohjelmaa, joka kelpaisi hallitusneuvotteluiden pohjaksi? Kun puolue todennäköisesti saa suuren vaalivoiton, jääkö tai jätetäänkö se protestanttien riveihin, vai johtaako tie katollisiin sisätiloihin Valtioneuvoston linnaan?

Perinteiset isot puolueet ovat vetäneet melko laimeat vaalikampanjat, ja lannistumisen mieliala on näkynyt vaalityöntekijöiden kasvoilta. Tuntuu, että puolueissa on valmistauduttu ottamaan vastaan tappio jo pitkään. Niissä ilmeisesti tiedetään, mitä sitoutuminen Euroopan unionin kauttakulkulainoitukseen on merkinnyt Suomelle.

Toinen syy perinteisten suurten puolueiden vaikenemiseen on ollut se, että puolueissa on hiottu hallitusohjelmia. Ei ole epäilystäkään, ettei kokoomuksella, kepulla, demareilla ja muilla hallituksen vakiomuuttujilla olisi jonkinlaista sopimusta tai varasuunnitelmaa siltä varalta, että perussuomalaiset pyyhkivät vaaleissa pöydän.

Perussuomalaisten ongelma: mitä vallalla voi tehdä?

Kokoomuksessa, kepussa ja demareissa on pitkä valtionhoitajaperinne. Näillä puolueilla on organisaatio. On asiantuntemusta ja laaja edustus virkamieskunnassa. Erimielisyyksien ratkomista varten riittää kärsivällisyyttä ja kykyä dialogiin ilman, että tarvitsisi pelätä puolueen hajoamista. Perussuomalaisilla ei ole mitään näistä.

Kympin kysymys ei ole, huolitaanko perussuomalaisia hallitukseen tai tuleeko siitä suurin puolue. Keskeinen kysymys on, miten se itse selviää tilanteesta, mikäli se saa hallitusvastuun viitan tai peräti hallituksen muodostajan tehtävän.

Puolue valittaneen hallitusyhteistyöhön juuri siksi, ettei sillä ole ehdottoman selvää ohjelmaa. Liikkumavaraa riittää ministerin aseman hankkimiseen johtaville poliitikoille. Pienviljelijät, kolmannen sukupolven lähiöasukkaat ja nettinörtit voidaan tällöin pitää ruodussa ampumalla rivit suoriksi.

Mutta ongelmaksi jää, mitä tehdä lähes 20 prosentin kannatuksella, jos sitä ei voida realisoida poliittisiksi teoiksi, kun periaatteellinen ohjelma, linjanvetäjät, poliittiset puhujat, analyysi, asiantuntemus, kielitaito, kansainvälinen toimintakyky ja hallinnollinen tietotaito puuttuvat. Mikäli taas puolueella on jonkinlainen lausumaton ohjelma, siihen liittyvät yllätykset voivat muodostaa tikittävän aikapommin sekä äänestäjille, muille hallituspuolueille että puolueelle itselleen. Aselailla ratsastaneen ja pilkkilaista aikoinaan kannatusta onkineen puolueen hallituskelpoisuus on myös eräänlainen uskottavuuskysymys.

Jos Perussuomalaisista tulee suurin puolue, kysymys kuuluu, voiko puolue huolia hallituskumppaneikseen sellaisia puolueita, joissa ei vastusteta homoja, joissa tunnustetaan ydinvoiman välttämättömyys ja tiedetään, mihin tarvitaan IBAN-koodi.

Perussuomalaisuuden ilmiöluonteesta

Perussuomalaisen puolueen salonkikelpoisuudesta käydään samanlaista kiistaa kuin kokoomuksen hallituskelpoisuudesta Kekkosen aikana. Ehkä juuri siksi kansa on päättänyt nähdä myös puolueen puutteet etuina eikä haittoina. Keskisuureksi tai jopa suureksi kasvanutta puoluetta on kuitenkin vaikea johtaa ja pitää koossa ilman sovittelumekanismeja ja sellaisen dialogin perinnettä, joka on vakiintunut moniin muihin puolueisiin.

Perussuomalaisen puolueen kannattaisi purjehtia nykyistä väljemmille vesille, kohti Keski-Euroopasta tunnetun kansallisliberalismin linjoja. Nähdäkseni perussuomalaiset tekisivät viisaasti, jos he painottaisivat toiminnassaan kansallisen edun edistämistä ja jättäisivät esimerkiksi homojen vastustamisen pois, sillä mitään kansallista etua ei voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Puolueen olisi viisaampi profiloitua eteenpäin katselevaksi ja arvoliberaaliksi kansallismieliseksi puolueeksi eikä taaksepäin tähyileväksi vanhoilliseksi puolueeksi. Konservatiiviset kansallismieliset puolueet ovat kuihtuneet melko pieniksi myös muualla Euroopassa.

Mielenkiintoista Perussuomalaisten nousussa on sen ilmiöluonne. Kun toiminta etenee ilmiöksi, se alkaa edetä omalla painollaan ilman, että arvostelu vähentää hankkeen kannatusta edes silloin kuin se osuu nappiin. Näyttöä tästä antaa se, että perussuomalaisten taloustieteellinen neuvottomuus on kääntynyt mielipidemittauksissa voitoksi. Kansalaiset ovat pitäneet myönteisenä, että ei ole ohjelmaa: kun ei ole talouspoliittista ohjelmaa, ei tarvitse kuunnella ainakaan valeita!

Toisaalta ilman ohjelmaa, keinoja ja tietoisuutta päämääristä ei voi olla myöskään politiikkaa vaan pelkkää reagoimista eteen tuleviin tilanteisiin. Tämä kaventaa politiikan pragmatiikaksi ja suoriutumiseksi. Se tekee politiikasta pelkkää eloonjäämisstrategiaa ja sulkee pois politiikan olemuksen: pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Tämä taas on politiikan trendiytymistä. Ihmiset kiljuvat kuin teinitytöt idoliensa perään, tekevätpä nämä mitä tahansa.

Ensi viikonlopun mullistukseen on monta selitystä. Suomen kolme suurinta puoluetta ovat tuhlanneet etsikkoaikansa ollessaan vaihtamatta suuntaansa. Kaikki ajankohtaiset tapahtumat ovat kääntyneet perussuomalaisten voitoksi. Moni asia on mennyt politiikassa myttyyn. Maahanmuutto on johtanut vaikeuksiin, ja etnisen monikulttuurisuuden hokeminen on tunnustettu monessa Keski-Euroopan maassa vääräksi strategiaksi. Portugali jätti laina- ja takausanomuksensa juuri sopivasti ennen ennakkoäänestyksen alkua. Japanilaisten ydinvoimaloiden räjähdykset nostivat kahdesta ydinvoimavastaisesta puolueesta, Perussuomalaisista ja Vihreästä liitosta, nimenomaan Perussuomalaisten kannatusta.

Jopa sellainen irrallinen ja pienehkö tapahtuma, kuin ulkomaalaisomistuksessa olevan pizzerian palo Tampereella, kääntyi perussuomalaisten voitoksi Päivi Lipposen kiirehdittyä tuomitsemaan paikalliset natsit ja persumieliset, vaikka syyksi paljastui vakuutusrahojen toivossa tehty vakuutuspetos. Perussuomalaisilla näyttää olevan todellinen Führer-Wetter, jonka ansiosta aurinko paistaa, tapahtuipa mitä tahansa. Ilmiö on alkanut elättää itseään niin, että kaikki kielteinen tuomitaan per definitionem hallituksen ja vasemmisto-opposition tuottamiksi ongelmiksi ja kaikki myönteinen ymmärretään määritelmällisesti perussuomalaisten viisaudesta ja hyvyydestä johtuvaksi. Lopulta riittää, että vastustaa pahaa ja kannattaa hyvää.

14. huhtikuuta 2011

Vähemmän seksiä – Ahtaampi mieli


On väitetty, että meneillään olevat vaalit käydään liberaalien ja konservatiivien kesken. Itse olen todennut kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti (2011), että tosiasiassa vastakkainasettelu vallitsee kansallisen edun puolustajien ja niiden välillä, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

Kansallismielisyys on usein kytketty konservatiivisuuteen – globalisaation, maahanmuuton ja etnisen monikulttuurisuuden edistäminen puolestaan liberalismiin. Näin ei tietenkään välttämättä tarvitse eikä pidäkään olla. Kansallismielinen ihminen voi mainiosti olla liberaali, esimerkiksi arvo- ja sosiaaliliberaali, aivan kuten itsekin olen. Asenteellinen vapaamielisyys ei maksa mitään. Globalisaation, maahanmuuton ja etnisen monikulttuurisuuden edistäminen puolestaan ei edistä välttämättä länsimaisten vapauksien säilymistä eikä myöskään liberalismia.

Siksi on kieroa, että ne puolueet, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti Euroopan unioniin ja maahanmuuttoon, edustavat konservatiivisia kantoja esimerkiksi seksuaalipoliittisissa kysymyksissä. Todellisuudessa EU-kriittisyys voidaan nähdä hyvinkin uudistusmielisenä. Kansallisvaltioiden toimintaedellytysten turvaamista voidaan pitää ihmisten vapauksia edistävänä liberalismina. Tässä valossa on kummallista, miksi kansallismielisinä esiintyvät puolueet edustavat patavanhoillisia kantoja, kun on kyse seksuaalisuudesta. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa perussuomalaisten ja kristillisten kannanotot homoseksuaalisuuteen. Aborttikysymys puolestaan oli Timo Soinille niin kipeä ja ilmeisestikin analyysia vaille jäänyt kysymys, ettei muutoin sanavalmiilta mieheltä saatu asiasta kannanottoa hohtimillakaan. (Mainittakoon, että itse en ole aborttien intohimoinen puolustaja maassa, jonka sairaaloissa ja te...urastuskeskuksissa tehdään noin 11 000 aborttia vuodessa.)

Heteroseksuaalisen lisääntymiskulttuurin ja siihen liittyvien tabujen ulkopuolella on kuitenkin paljon sellaisia seksuaalimoraalisia kysymyksiä, joiden ratkaiseminen olisi helppoa ja tuottaisi hyvää mieltä kaikille. Yhtenä asiakysymyksenä voidaan mainita vaikkapa homoavioliitot. Puolueet voidaankin jakaa tässä suhteessa seksuaalisuusmyönteisiin ja seksuaalisuuskielteisiin. Nähdäkseni pelkkä jako vapaamielisiin ja ahdasmielisiin ei enää riitä, sillä puolueissa, joissa asennoidutaan kielteisesti yhteen seksuaalisuuden lajiin, tullaan asennoituneeksi kielteisesti myös seksuaalisuuteen kokonaisuutena. Kyse on yleisestä seksin vastaisuudesta, kielteisestä asennoitumisesta seksuaalisuuteen ylipäänsä, mikä minusta on hieman outoa (vaikkakin ymmärrettävää, kun otetaan huomioon, miten paljon ahdistusta seksuaalimoraalin kysymykset voivat joillekin ihmisille tuottaa).

On joka tapauksessa vaikeaa ajatella, että ihmiset, jotka torjuvat yhden seksuaalisuuden lajin (esimerkiksi homoseksuaalisuuden), soisivat itselleen kovin runsaita nautintoja myöskään heteroseksuaalisuuden piirissä. Kun yksi seksuaalisuuden laji on julistettu rikokseksi, sairaudeksi tai muutoin kielletyksi, tuota kielteisyyttä on helppo levittää koskemaan kaikkea seksuaalisuutta, ja lopulta koko yhteiskunta menee huurteeseen.

Jokaisen äänestäjän kannattaakin vaalipäivänä miettiä, kenelle tai mille sen ainoan äänensä vie, toisin sanoen antaako kannatuksensa seksuaalisuuskielteiselle vai seksuaalisuusmyönteiselle puolueelle.

Ehkä Suomessa tarvittaisiin seksikkäämpää ja nautinnollisempaa yhteiselämää ajava Suomen Seksuaalisuusdemokraattinen Puolue. Jo viime eduskuntakaudella nähdyt yksityisyydensuojan loukkaukset, kastraatiolakien käyttöönotto ja viattoman nettipornon riipiminen internetistä antoivat näytön siitä, millaisia hymyileviä susia kansanedustajat ovat. Koska ruumisauton matkustamossa istuvien poliitikkojen oma sukupuolielämä on julkisuuden paineiden vuoksi usein solmussa, he haluaisivat viedä keholliset ja seksuaaliset nautinnot myös muilta.

Mikäli vaaleissa tapahtuu heilahdus konservatiiviseen suuntaan, sellaisesta Suomesta ei totisesti tule entistä parempi. Nämä patavanhoilliset tyypit luovat todennäköisesti vain entistä ahdasmielisemmän, estoisemman ja seksuaalisesti rajoittuneemman yhteiskunnan, jossa ihmisten kyky kokea ja ilmaista erilaisia tunteita joutuu uhanalaiseksi. Lopulta sellainen yhteiskunta muistuttaa lestadiolaista yhdyskuntaa, jonka oma ahdasmielisyys purkautuu vääristyneenä käyttäytymisenä esimerkiksi pedofilian kautta.

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla. Samaan tapaan myös seksuaalirikoksia tulee aina vain lisää, mitä enemmän ihmisten sukupuolista käyttäytymistä paheksutaan. Useimmissa seksuaalisen käyttäytymisen muodoissa on kyse kehollisen nautinnon tavoittelusta, eikä ihmisen seksuaalisuudessa ole mitään luonnollista eikä epäluonnollista saati luonnonvastaista niin kuin ei missään, mitä esiintyy luonnossa. Ja miksipä luonnon pitäisikään muodostaa normia ihmisen toiminnalle sen enempää kuin minkään uskonnollisen perinnäisdogmin?

Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen on moraalisesti hyväksyttävää, kunhan se ei aiheuta haittaa muille. Pedofilian kohdalla sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta pedofiilienkään tapauksessa yhteiskunnan ei pidä alkaa muokata yksilöitä paremmin yhteiskuntaan sopiviksi vaan oikaista pedofiliaa katalysoivien ahdasmielisten yhdyskuntien, kuten lestadiolaisyhteisöjen ja katolisen kirkon, piiriin syntyneitä fetissejä esimerkiksi terapioilla. Kastraation legitimoiminen olisi lääketieteen palauttamista kivikaudelle, ja sellaista seksuaalipoliittista ahdasmielisyyttä on esiintynyt niin vihreiden Mimoosojen kuin kristillisten kukkahattutätienkin keskuudessa.

Mielestäni on tärkeää, että yhteiskuntamme säilyy seksuaalipoliittisesti vapaamielisenä ja myönteisenä. Seksuaalisena esiintymisen ja seksuaalisuuden esittämisen tulee olla mahdollisimman avointa ja julkista. Pornon on oltava vapaata. Yhteiskunnan tulee tukea kaikkien ihmisten parinmuodostusta, ja myös seksuaalisen vaihdon markkinoilla vallitsevaa epätasapainoa pitää voida balanssoida maailman vanhimman ammatin kautta ilman, että siitä rangaistaan. Ihmisten tulee voida toteuttaa seksuaalisuuttaan oman itsemääräämisoikeutensa ja self-ownershipinsä perusteella. Seksistä on iloa kaikille, jotka sitä saavat. Seksuaalisen kanssakäymisen runsaus on ehto myös sille, että väestö uudistuu ja jopa lisääntyy tässä väestökatoa potevassa maassamme.

Niissä valtioissa, joissa suhtaudutaan vapaamielisesti homoseksuaalisuuteen, suhtaudutaan vapaamielisesti myös heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen. Mutta se, että suhtaudutaan vapaamielisesti heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen, ei vielä takaa, että asennoidutaan yhtä vapaamielisesti myös homoseksuaalisuuteen. Enemmistö- ja vähemmistökäyttäytymisen välillä vallitsevan valta-asetelman vuoksi seksuaalivähemmistöjä pitää oikeuttaa ja kannustaa julkisen vallan toimilla. On myös heteroiden edun mukaista, kun seksuaalinen avoimuus tätä kautta lisääntyy.

Minusta on harmillista, jos uusi eduskunta täyttyy sotilaista, papeista ja poliiseista. Heitä on valitettavasti kansallismielisinä esiintyvien puolueiden listoilla useita. Sotilaat, papit ja poliisit harvoin ovat kansanvaltaisia demokraatteja ja rationalisteja. Sen sijaan he ovat juuri noita patakonservatiiveja, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan intellektuaalisen perinteen kanssa. Myös seksuaalimoraalin kysymyksissä tärkeitä ovat, paitsi tunteet, myös se, että niitä lähestytään älyllisesti: järjellä. En todellakaan toivo, että vaalien myötä valtaan nousee 1950-luvun asenteita edustava parlamentti, jonka myötä kevät etenee mutta hameiden helmat pitenevät.

13. huhtikuuta 2011

Viimeiset vapaat vaalit


Pitäkää hatuistanne kiinni. Oikeusministeriössä tekeillä oleva eduskuntavaalien uudistus etenee kuin etana limansa avulla kansalaisten orvaskettä ravinnokseen nauttien. Vaalitavan uudistamisesta on puhuttu melko vähän vaalikampanjoiden aikana, ainakin verrattuna siihen, että uudistuksen kautta maata kaivetaan koko demokratian alta.

Uudistukseen sisältyy muutama pieni askel parempaan, mutta monta huonompaan. Parannusta on se, että puolueiden paikat jakautuisivat jatkossa koko maan äänimäärän mukaan. Keinotekoisina ja epädemokraattisina pidetyt uutvaalipiirit eivät tällöin vääristäisi puolueiden voimasuhteita. Myös nykyisin pienissä muutaman kansanedustajan vaalipiireissä on melko korkea näkymätön äänikynnys, joka muodostuu siitä, että saadakseen yhdenkin paikan eduskuntaan puolueen tai vaaliliiton täytyy haalia lähes viisitoista prosenttia äänistä.

Äänikynnysten virittely uuteen järjestelmään onkin täysin turhaa ja demokratian vastaista. Miksi luoda uutta muodollista kynnystä, kun näkymättömän kynnyksen olemassaolo on jo nykyisenkin järjestelmän ongelma? Korkeahkon 3,5 prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen ainoana tavoitteena lienee estää kilpailun syntymistä. Vanhat ja väsyneet puolueet eivät usko pärjäävänsä vapaassa kilpailussa eivätkä tietoyhteiskunnassa, jossa ne eivät kykene enää monopolisoimaan informaation kulkua.

Äänikynnyksen kaltaista rajoitusta kukaan ei ole kuitenkaan onnistunut perustelemaan kestävästi. Vaaliliittokielto on toinen tapa estää isojen puolueiden epämiellyttäväksi kokemaa kilpailua.

Muutos 2011 -puolueella on ollut tärkeä tehtävä poliittisessa järjestelmässämme olevien ongelmien osoittajana. Puolue sanoo vaalimateriaalissaan, että suomalainen demokratia on rikki ”ja me korjaamme sen”. Tuli täysin oikeaan paikkaan.

Yhä edelleen valtaan päässeet poliitikot jatkavat suomalaisen demokratian häpäisemistä. Tärkeintä heille on oman valtansa jatkuminen - ei oikeudenmukaisuus. En toivoisi yhdenkään kansalaisen antavan ääntään sellaiselle puolueelle, joka pyrkii edistämään näitä oikeusministeriössä tehtailtavia kansanvallan kavennuksia. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä, eikä siihen saa mitään ylimääräisiä kynnyksiä laittaa.

Pienet puolueet ovat rikastuttaneet Suomen eduskuntalaitosta aina. On hyvä, että mukana on ollut esimerkiksi liberaaleja ja että hetkeksi henkiin herätettiin myös kokoomuksen protestiliikkeenä tunnettu Nuorsuomalaiset.

Kokonaisuuden kannalta olisi toivottavaa, että läpi pääsisi nyt myös muutama muutoslainen demokratian puolustaja. Suora demokratia ei ole tietenkään oikea tapa reagoida kaikkeen, sillä jokaisesta asiakysymyksestä ei ole järkevää järjestää kansanäänestystä. Suorien kansanäänestysten merkitys olisikin ennakolta vaikuttava ja ohjaava. Suoran demokratian mahdollisuus parantaisi poliittisten edustajien kuuloa jo päätöksiä valmisteltaessa.

Tietenkin koko demokratian idea on hämäävä. Ensinnäkään kansanvallan toteutuminen ei ole itseisarvo. Sen sijaan politiikan itseisarvo ja päämäärä on ihmisten ja yhteiskunnan hyvä. Siihen ei päästä, jos ihmiset äänestävät erikseen jokaisesta asiakysymyksestä. Kansalaiset kyllästyisivät jatkuvaan äänestämiseen, ja tuloksiksi saataisiin epäedustavia äänestyspäätöksiä, kun purjevenesatamien rakentamisesta kiinnostuisivat vain purjehtijat ja päiväkotien ylläpidosta perheelliset. Toiseksi suora demokratia tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen. Politiikan ei pidä olla vain ”kansan tahdon” toteuttamista vaan myös linjanvetoa ja vastuun kantamista.

Kansanvallan ongelma Suomessa on tätä nykyä se, että edustuksellinen demokratia ei toimi niin kuin sen pitäisi. Syy löytyy poliitikkojen asiantuntemattomuudesta, populismista ja valtionhallinnon läpinäkymättömyydestä, jonka vuoksi se muistuttaa Supon virastoa. On selvää, että kansanvaltaa pitää lisätä, mutta parhaiten se tapahtuu niin, että edustuksellinen demokratia saadaan toimimaan.

Muutos 2011 ja Piraattipuolue ovat yhden asian liikkeitä. Näillä puolueilla on tosin on niin hyviä ideoita, että niitä toivoisi suurtenkin puolueiden edustavan. Uudet pienet puolueet ovat olemassa juuri siksi, että nykyiset eduskuntapuolueet eivät niin tee.

12. huhtikuuta 2011

Born in the USB


On mielenkiintoista nähdä, nouseeko Piraattipuolue Suomen parlamenttiin, niin kuin kävi Ruotsissa. Piraatit ovat joka tapauksessa tehneet virkeän, iloisen ja ystävällisen kampanjan. Sain itsekin Helsingin keskustassa liikkuessani käteeni flaijerimuotoisen epäkaupallisen tiedotteen, jossa kiteytettiin poliittisen ohjelman pääkohtia.

Piraattipuolueella olisi kaikki syyt menestyä. Sananvapauden heikennykset ovat olleet koko taakse jääneen eduskuntakauden suurimpia poliittisia rikoksia.

”Myös rehellisillä kansalaisilla saa olla salattavaa”, kiteytetään lentolehtisessä. Tämä siis argumenttina esimerkiksi Ben Zyskowiczin eduskunnassa taannoin esittämään heittoon ”mitä salattavaa rehellisellä kansalaisella muka voi olla?”. Näyttääkin siltä, että asioitaan salailevat juuri ne poliitikot ja virkamiehet, jotka haluaisivat vaieta järjestelmään pesiytyneestä korruptiosta.

Vapaa tiedonkulku on kansanvallan ehto. Tietokoneistuneessa nykyajassa, jossa internetillä on valtava merkitys, puolueita on perustettu netissä, yhtenä esimerkkinä myös Muutos 2011. Monetkaan poliitikot eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä tämä merkitsee demokratian kannalta: kansanvallan laajenemista, suoran demokratian vaatimuksia ja toiminnan muuttumista läpinäkyvämmäksi. Kirjoitin näistä kysymyksistä poliittisessa ohjelmassani Kansallisfilosofinen manifesti ja aiemmassa teoksessani Sensuurin Suomi.

Sananvapaus kattaa sekä mielipiteidenvapauden että ilmaisunvapauden. Nähdäkseni poliittisen vallan ei pitäisi puuttua kenenkään ihmisen yksityiseen viestintään. Myös julkisen esittämisen pitää olla mahdollisimman sensuroimatonta. On törkeää, että Suomessa on painostettu siistimään taidenäyttelyiden ikkunoita vedoten siihen, että näytteille on asetettu esimerkiksi homopornoa. Niinpä ei ole ihme, että eräskin Piraattipuolueen ehdokas mainostaa sloganilla ”Pornoani ette vie!”.

On kaikkien ihmisten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa julkista esittämistä ei sensuroida. Vapaamielisyys tukee totuutta ja vastustaa valheellisuutta sekä kaksinaismoralismia. Tässä mielessä Piraattipuolue on oikealla asialla. Puolueessa yhdistyy viestintäteknologinen asiantuntemus ja liberaalit arvot, joita toden totta tarvittaisiin myös eduskunnassa.

Myös kopiointia koskevaa lainsäädäntöä on pakko uudistaa ja tehdä joustavammaksi. Teosten käyttäminen esimerkiksi opetus-, tiedotus- ja kulttuuritarkoituksiin pitää tehdä helpommaksi. Tekijöidenkään etu tuskin on se, ettei teoksia voi esitellä vapaasti mediassa kirjojen, levynkansien tai kuvien tekijänoikeuksiin vedoten. Teosten pienimuotoinen jakelu täytyy sallia virallisen jakeluportaan ohi. Tämä tukee kulttuurin runsastumista ja teosten säilymistä.

On väärin, että tietokoneohjelmien ja käyttöjärjestelmien kansanväliset valmistajat pääsevät kohtuuttomiin tuottoihin suhteellisen vähällä työllä pelkästään tekijänoikeuksia vaaliessaan. Kun jostakin käyttöjärjestelmästä on tullut sosiaalinen välttämättömyys lähinnä kuluttajien oman toiminnan ja valintojen tuloksena, kyse ei ole vain tekijöiden ansioista. Niinpä kyseiset ohjelmat ja järjestelmät tulisi vapauttaa tekijänoikeuksien tarjoamasta suojasta, tai ainakin pienimuotoinen kopiointi omaan käyttöön pitäisi sallia.

Toisaalta monet taiteilijat tulevat toimeen kehnosti. Tässä mielessä en pidä tekijöiden oikeuksien heikentämistä perusteltuna. Suomessa on paljon kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita, joiden leipä ei kovin leveä ole. Suurimman siivun esimerkiksi kirjan tai äänilevyn hinnasta lohkaisee vähittäiskauppa, joka tekee tuotteen, eli taiteen ja kirjallisuuden, hyväksi vähiten. Toiseksi suurimman osuuden kahmaisee kustantaja tai tuottaja, ja pienimmän siivun saa tekijä.

Tekijänoikeuslainsäädäntöä tulisi muuttaa niin, että se varmistaisi tekijöiden oikeudet ja mahdollistaisi omien teosten paremman jakelun esimerkiksi internetin kautta, jolloin tuotteiden hintaa lisäävät turhat portaat jäisivät välistä pois. Tämä olisi myös kuluttajien edun mukaista.

Piraattipuolue on ollut tosin virheellisillä linjoilla siinä, että se on sananvapauden puolustamisen ohella vaatinut lähes kaiken kopioinnin laillistamista. Jos ei ole tekijänoikeuksia, ei ole myöskään oikeutta eikä mahdollisuuksia tehdä. Laaja piratismi veisi elinkeinon esimerkiksi taiteilijoilta. Ihmisillä on jo nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön puitteissa mahdollisuus luovuttaa omat työnsä muiden käytettäviksi korvauksetta. Jos lainsäätäjä pakottaisi myöntämään tekijänoikeudet myös työnantajille tai legitimoisi kaiken kopioinnin, ajauduttaisiin epäoikeudenmukaisuuteen. Valtio ei voi luovuttaa toisten käytettäväksi mitään sellaista, mitä se ei itse omista. Tässä mielessä merirosvorahat ovat vaarassa tarttua hampaisiin kiinni.

11. huhtikuuta 2011

Onko järkeä olla konservatiivi?


Useat poliitikot ovat väittäneet, että seuraavat eduskuntavaalit käydään konservatiivien ja liberaalien välillä. Tällä tavoin ajattelevat ihmiset ovat useimmiten itse konservatiiveja, jotka toivovat vanhoillisuuden leviämistä yhteiskunnassa. Yhteiskuntammehan on rakentunut pitkälti arvoliberalismin varaan, ja konservatiivisuuden voidaan katsoa ikään kuin parantavan asemiaan, jos se nostetaan yleisen vapaamielisyyden haastajaksi.

Lisäksi monet katsovat, että konservatiivien ja liberaalien vastakkainasettelu on korvannut oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelun. Koska suuri osa vasemmistopuolueista on ollut arvoliberaaleja (olematta talousliberaaleja), tällä tulkinnalla on haluttu vähätellä vasemmiston liberaaleille antamaa tukea. Niille, jotka pitävät konservatiiveja ja liberaaleja ainoina vakavasti otettavina ryhminä, poliittista vasemmistoa ei näytä olevan olemassakaan.

Vasemmistolaisuus ja liberalismi ovat kuitenkin melko läheisissä tekemisissä keskenään. Jako oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa vuonna 1791, kun lainkokouksen salissa puhemiehestä oikealle asettuivat perinteisen kuningasvallan kannattajat ja vasemmalle uudistusmieliset tasavaltaiset sekä liberaalit. Sosialistien ja kommunistien tulo parlamentteihin 1800-luvulla johti liberaalien siirtymiseen keskemmälle, ja noista ajoista lähtien liberaalit on luettu keskiryhmiin niin, että liberaalien ”keskustalaisuudesta” ovat pyrkineet ottamaan osansa jopa Keskustapuolueen ja Suomen Keskustan tapaiset Maalaisliiton jatkajat. Tosiasiassa ne eivät ole kovin liberaaleja saati uudistusmielisiä vaan konservatiivisia puolueita.

Nykyisissä parlamenteissa oikeisto koostuu yleensä konservatiiveista ja talousliberaaleista, keskusta demokraateista ja vasemmisto sosiaalidemokraateista, sosialisteista ja kommunisteista arvo- ja sosiaaliliberaalien hajautuessa eri puolille poliittista kenttää. Maissa, joissa yhteiskunnalliset ristiriidat ovat syviä ja varallisuuserot huomattavia, radikaali vasemmisto on ajanut myös sosiaalidemokraatit erilleen sosialistien ja kommunistien muodostamasta vasemmistosta. Esimerkiksi EU-komission nykyisen puheenjohtajan José Manuel Barroson johtama Portugalin sosiaalidemokraattinen puolue (Partido Social Democrata, PSD) lukeutuu keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi erotuksena vasemmistolaisesta sosialistipuolueesta (Partido Socialista, PS). Tämä on ymmärrettävää, sillä EU-myönteiset puolueet ovat tulleet ajaneiksi kapitalismin tai vähintäänkin vapaan markkinatalouden asiaa ja sitä kautta talousliberalismia.

Oman käsitykseni mukaan sekä perinteinen oikeisto että vasemmisto ovat edelleen olemassa, eikä niiden vastakkainasettelu ole korvautunut pelkällä konservatiivien ja liberaalien asetelmalla. Sen sijaan vasemmisto on menettänyt aseet kädestään. Globalisoituneessa maailmassa, jossa pääomat ja työpaikat lähtevät maasta nopeasti kuin talkkari jäiseltä peltikatolta, ay-liike ei voi kiristää ketään – ainakaan työehdoilla tai työvoiman hinnalla.

Silti monilla ihmisillä olisi suuri intressi pitää kiinni työpoliittisista asemistaan. Työväenluokkaa perinteisessä mielessä ei kenties ole, mutta 1960-luvun veisu ”Myös sinä olet työläinen!” on muuttunut tavallaan todeksi. Yhteiskuntamme alkaa koostua lähes pelkästään huono-osaisista, varattomista tai elinikäisen asuntolainan orjuuteen köytetyistä köyhistä. Ironisesti sanotaan, että köyhyys on jo ”perinnöllistä”.

Toisaalta on olemassa monia ulkosuomalaisia henkilöitä, jotka ovat firmansa myytyään tehneet miljoonia ja kellottelevat Kanariansaarilla. Suomeen he tulevat vetämään omaa vaalikampanjaansa kuin jokin Jumalan lähettiläs luomatta silti uutta Paratiisia. Tämän kaltaiset ihmiset pitävät vastakkainasetteluja konservatiivien ja liberaalien välisinä ja kuuluvat tietysti itse konservatiiveihin.

Omasta mielestäni he ovat niitä juuri niitä tupajurreja ja ärripurreja, jotka katselevat elämää taustapeilistä. He ovat mennen maailman ilmaus ja kuuluvat sinne. En ainakaan minä halua tästä maasta mitään Ronald Reagan -hospitalityä, vaan dementikkojen sanatoriumit pidettäköön edelleenkin erikseen.

Konservatiiveja ja liberaaleja näyttää löytyvän nykyään jokaisesta puolueesta, samoin oikeistolaisia ja vasemmistolaisia. Joten mikä niiden ero lopultakin on? Vastaus: konservatiivin ja liberaalin ero on sama kuin henkilöiden, joista toinen haluaa matkustaa junassa selkä menosuuntaan, toinen taas kasvot menosuuntaan päin. Oikeistolaisen ja vasemmistolaisen ero puolestaan typistyy siihen, että oikeistolainen tykkää sinisestä ja vasemmistolainen punaisesta.

Tahdon sanoa, että konservatiivisuuden ja liberalismin ero on nykyisin lähinnä asenne- ja makukysymys. Konservatiivit ovat ihmisiä, jotka vastustavat kaikkea. He ovat yleensä laiskoja ja haluavat säilyttää vanhaa, koska he eivät itse luo uutta. Konservatiivit suhtautuvat maailmaan nokka nurinpäin. Liberaalit taas ovat valmiita hyväksymään aivan kaiken, ja vaarallisia he ovat varsinkin ollessaan talousliberaaleja. Sen sijaan arvoliberalismia minäkin kannatan, koska vapaamielisyys ei maksa mitään, mutta siitä on yleensä paljon huvia ja hyötyä.

Mutta konservatiivisuudessa ei ole järkeä sen enempää tyyliksi kuin poliittiseksi ohjelmaksikaan muotoiltuna. Konservatiivisuus on kehityksen este. Jos yritysmaailmassa ja talouselämässä oltaisiin konservatiivisia, maailma romahtaisi heti. Taloudessa ja sodassa ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Aina on oltava valmis reagoimaan ja kehittymään. Juuri siihen perustuu menestys. Myös tieteen evoluutio osoittaa, että kannattaa hypätä siihen junaan, joka ylipäänsä kulkee eteenpäin.

Niinpä haluan hylätä näkemyksen siitä, että nykyajan poliittiset vastakkainasettelut olisi syytä nähdä konservatiivien ja liberaalien tai toisaalta oikeiston ja vasemmiston välillä. Nämä ovat perin tekaistuja ja keinotekoisia vastakkainasetteluja. Tulevaisuudessa aidot poliittiset vastakkainasettelut vallitsevat kansallista etua puolustavien ja kansallista etua vastustavien ihmisten välillä. Toisin sanoen vastakkainasettelut vallitsevat kansallismielisten ja niiden välillä, jotka eivät yhteisestä kansallisesta edusta mitään välitä.

Konservatiivien ja liberaalien sekä oikeiston ja vasemmiston perinteiset vastakkainasettelut ovat samalla tavoin menneen maailman ilmiöitä kuin kuningasvallan kannattajien ja tasavaltalaisten kahtiajako. Kuninkaiden menetettyä valtansa monarkistien ja demokraattien oppositioasetelma on menettänyt merkityksensä. Se on menettänyt myös asiasisältönsä sekä vaihtanut ilmenemismuotoaan ja sijaintipaikkaansa poliittisella kentällä. Lopulta se on muuttunut pelkkään asenteita ilmaisevaan muotoon.

Siksi ei ole ihme, että nykyisin kokoomus ja poliittinen vasemmisto voivat kävellä saman hallituksen ovesta lietsoessaan yhdessä kansainvälisyyttä ja liittoutuessaan sitä kautta kansallista etua puolustavia vastaan. Suomessa tämä näkyy siinä, että kokoomuksen ja Vasemmistoliiton ohjelmat ovat lähempänä toisiaan kuin kokoomuksen ja Perussuomalaisten.

Kun perinteinen oikeisto ja perinteinen vasemmisto ovat hallituksessa, niiden välillä vallitsee vain liberalismin muotoa koskeva nyanssiero. Perinteinen oikeisto edustaa talousliberalismia ja vasemmisto arvo- ja sosiaaliliberalismia, jolloin kiistat koskevat vapauden luonnetta. Nämä erimielisyydet ovatkin osittain aitoja, sillä talousliberalismi muodostaa vastakohdan arvo- ja sosiaaliliberalismille. Poikkeuksen muodostaa se lähinnä teoreettinen mahdollisuus, että talousliberalismi edistää myös sosiaalisia vapausarvoja, mutta käytännössä talousliberalismin ja arvo- ja sosiaaliliberalismin toiminta-alueet syövät toinen toisiaan. Rajoittaessaan toisiaan optimaalisesti ne voivat tukea toisiaan, jolloin vapauden kokonaisalue parhaimmillaan kasvaa.

Oikeiston ajama talousliberalismi perustuu negatiivisen vapauden käsitteeseen eli ihmisen näkemiseen vapaana rajoitteista. Vasemmiston ajama arvo- ja sosiaaliliberalismi taas perustuu positiiviseen vapauden käsitteeseen, joka vastaa pitkälti sosiaalisen oikeuden käsitettä kattaen ihmisten mahdollisuudet toteuttaa vapauksiaan. Julistamalla ihmiset vapaiksi rajoitteista ei ole kuitenkaan taattu mahdollisuuksia toteuttaa noita vapauksia, vaan usein ihmiset on jätetty heitteille. Tästä johtuu, että oikeiston ajama talousliberalismi on johtanut ristiriitoihin vasemmiston edustaman arvo- ja sosiaaliliberalismin kanssa. Silti molemmat ovat jatkaneet yhteen hiileen puhaltamista pakkokansainvälistämisen edistämiseksi ja liberalismin toteuttamiseksi ymmärtämättä liberalismin aatteen sisällä vallitsevien erilaisten suuntausten luonnetta. Ja juuri tästä johtuu, että vastakkainasettelut vallitsevat nykyisin kansainvälistä kapitalismia edistävien puolueiden ja kansallismielisten puolueiden välillä.

Kansainvälisyyden varaan vannovien puolueiden ja kansallismielisten puolueiden ero taas ei ole sama kuin liberaalien ja konservatiivien ero. Ensinnäkään kansallismieliset eivät ole konservatiivisia vaan hyvinkin nykyaikaisia ja tulevaisuuteen suuntautuneita puolueita, jotka haluavat uudistaa EU:n luutuneita rakenteita. Suuri osa kansallismielisistä haluaa säilyttää esimerkiksi sananvapauteen perustuvan länsimaisen yhteiskunnan ja edustaa siten arvo- ja sosiaaliliberalismia. Toiseksi, kansainvälisyyttä painottavat puolueet eivät ole yksiselitteisesti liberaaleja, sillä ne ovat ajaneet lähinnä talousliberalismia eivätkä siten vastaa liberalismin aatteen koko kentästä. Kansainvälisyyteen tähtäävät ja kansainvälistä etua kansallisen edun sijasta edistävät puolueet ovat lisäksi olleet usein varsin konservatiivisia ajaessaan vanhoillisen ja varakkaan yhteiskuntaluokan etua.

Vasta kun ihmisiä yhdistävä kansallinen etu tunnustetaan, voidaan päästä eroon konservatiiveja ja liberaaleja sekä oikeistolaisia ja vasemmistolaisia halkovista vastakkainasetteluista. Siksi en hyväksy muutamien suomalaisten poliitikkojen halua jakaa kansaa näillä vanhoilla asetelmilla: ne ovat peräti keinotekoisia ja tahallaan tekaistuja luomaan eripuraa ihmisten välille.

Toivon, että myös tästä itse näkemästäni kansallismielisten ja kansallista etua vastustavien ristiriita-asetelmasta päästäisiin eroon niin, että yhteen hiileen puhaltaminen olisi mahdollista.

Toivon myös , että seuraavat vaalit käytäisiin sen kysymyksen ympärillä, mikä on tälle yhteiselle Suomellemme hyväksi ja että vaaleissa keskusteltaisiin enemmän kansallisesta edusta. Vasta näin päästäisiin puhumaan itse asioista, kuten siitä, onko esimerkiksi maahanmuutto, valtion velkaantuminen tai Puolustusvoimien alasajo hyväksi kansalliselle edulle.

Tässä valossa on samantekevää, ovatko ihmiset konservatiiveja vai liberaaleja, tai ovatko he oikeistolaisia vai vasemmistolaisia, sillä nämä seikat eivät – kuten sanottua – ilmaise muuta kuin asenteita ja makumieltymyksiä.

10. huhtikuuta 2011

Myös Suomessa on listavaali


Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n viime eduskuntavaaleissa saavuttama menestys ohjaa ajattelemaan, että myös Suomessa on voimassa ruotsalaisen mallin mukainen listavaali. Rahoittajien ja puoluejohdon kesken päätetään, ketkä nostetaan tuettavien joukkoon ja ketkä jätetään hännille. Rahat, joilla mainokset laaditaan ja joilla ostetaan kannatus kansalta, jaetaan suosituimmuuslistan mukaan tietyille henkilöille, joista sitten muodostuu tuo pitkä lista.

Erona ruotsalaiseen käytäntöön on vain se, että Ruotsissa henkilögallerian sumplivat paikoilleen puoluejyrät. Suomessa taas asiaan vaikuttavat firmat ja muut rahoittajat.

Oikeistohallituksen aikana tuskin muuta voi odottaakaan. On luonnollisesti selvää, että korruptio kukoistaa, sillä oikeistopuolueiden keskeiset intressiryhmät ovat firmoja, joiden motiivit ja keinot ovat taloudellisia: shekkivihko, pelimerkit ja raha. Vasemmiston vaalikampanjoissa taas oli mukana iso kasa ay-liikkeen rahaa, joka koostuu verovähennyskelpoisista jäsenmaksuista ja joka on pois valtion tuloista. Korruptiota on tämäkin, sillä kansanedustajien kampanjoita rahoitettiin välillisesti valtion kassasta.

Suomalaista vaalijärjestelmää on kehuttu ja moitittu henkilökeskeiseksi. Myönteistä siinä on yksilön kunnioittaminen ja kielteistä se, että valituksi tullakseen yksittäisen ihmisen täytyy sitoutua rahoittajaan, tv-tuottajaan tai pankkiin.

KMS:n pomot perustelivat toimintaansa aikoinaan sillä jalomielisellä ajatuksella, että ehdokkaita tukemalla yhdistys haluaa avata oven menestykseen muillekin kuin niille, jotka pystyvät ostamaan julkisuutta ja ääniä omilla rahoillaan. Tosiasiassa KMS luovutti tukensa lähinnä niille poliitikoille, joilla oli jo kosolti julkisuutta, kuten ministereille ja muille merkittäville vallankäyttäjille. Tätä puolestaan voitiin pitää merkkinä tuosta arveluttavasta ”maksullisesta arvovalintavaikuttamisesta”. Loput paikat parlamentista täytettiin sitten pelkillä populisteilla, kuten urheilijoilla, lavalaulajilla ja pin up -tytöillä, jotka nauttivat kuvalehtijulkisuudesta.

Toivon, että seuraavissa vaaleissa kansalaiset eivät sokaistuisi häikäisevistä mainoksista ja että läpi voisi päästä rehellisellä ja perustellulla poliittisella ohjelmalla. Tiedän toki, että politiikassa tärkeitä ovat intressiryhmät ja niiden edut. Mutta Suomen tulevaisuutta ei kuitenkaan paranneta eturyhmien välisellä kinastelulla, ei myöskään keinottelulla.

Politiikasta on tullut rahalla vaikuttamista muun muassa siksi, että määrävähemmistösäädösten poistaminen avasi enemmistöhallituksille suoran tien valtaan. Kun oppositio ei voi enää äänestää lakeja yli vaalien, hallituksesta tuli peliautomaatti, johon eri intressiryhmät voivat laittaa kolikon ja nähdä tuloksen edessään vielä saman hallituskauden aikana. Kätevää ja tehokasta, mutta näin politiikasta suli pois yleisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu.

Kun kukaan ei enää ajattele, mikä on hyväksi yhteiselle edulle, yleiselle oikeudenmukaisuudelle ja Suomelle, politiikasta on poistunut aatteellisuus. Kukaan ei halua käyttää järkeä eikä pohdi, mikä on filosofisesti oikein tai hyväksi.

Toivon kuitenkin, että Suomen kansa herää horroksestaan. Seuraavia vaaleja ei käydä konservatiivien ja liberaalien kesken, kuten muutamat ovat väittäneet. Seuraavat vaalit käydään niiden välillä, jotka haluavat edistää yhteistä kansallista etua, ja niiden, joille tämä yhteinen kansallinen etu ei mitään merkitse.

9. huhtikuuta 2011

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon


Vaadin edellisessä kolumnissani, että Suomi ei suostuisi takaamaan muiden maiden velkoja. Miksi näin on? Mikä on syynä siihen, että näennäisesti vauraan ja vähän velkaantuneena pidetyn maamme ei pitäisi ottaa enää yhtään lisää valtionvelkaa saati haalia kantaakseen muiden maiden lainoja.

Vastasin kysymyksiin jo edellisessä kirjoituksessani näkökulmasta, joka koskee asian poliittista oikeutusta. Mutta luodaanpa asialle myös talouspoliittista taustaa.

Suomi on ottanut kahtena edellisenä vuotena enemmän lainaa vuodessa kuin se pystyi maksamaan koko noususuhdanteen aikana takaisin. Laman päättyessä 1995 Suomen valtionvelka oli noin 60 miljardia euroa. Lipposen ja Vanhasen hallitusten aikana velkoja lyhennettiin vain noin 6 miljardilla. Samalla veroprosentit pidettiin alhaisina ennätysmäisen talouskasvun ruokkimiseksi. Tosiasiassa meille olisi riittänyt parin prosentin kasvu neljän prosentin sijasta, ja lainoja olisi pitänyt lyhentää runsaamman verotuksen avulla.

Koska hyvätuloisia ei verotettu tarpeeksi, rikkaat rikastuivat, ja valtionvelkojen hoitomenot siirrettiin köyhien ja keskituloisten suomalaisten maksettaviksi korotettuina arvonlisäveroina, jotka ovat tasaveroluonteisia ja kohtelevat kovalla kädellä myös pienyrittäjiä.

Lisäksi valtionomaisuutta myytiin noususuhdanteen aikana, vaikka osinkotulot huomioiden valtion olisi kannattanut pitää omaisuutensa hallussaan. Omaisuuden myynneillä ei lyhennetty velkoja kuin kuuden miljardin arvosta siitä huolimatta, että myyntitulot olivat noin 16 miljardia. Erotus käytettiin kulutukseen ja sosiaalimenoihin, vaikka satunnaisten tulojen varaan ei voida rakentaa pysyviä menoja.

Vuonna 2008 alkaneen laman seurauksena valtio velkaantuu yli kymmenellä miljardilla vuodessa. Pelkät koronhoitokustannukset vastaavat Puolustusvoimien budjettia. Pahinta on, ettei velkaantumista voida katkaista enää veroja korottamalla. Jos lisänvelan otto haluttaisiin korvata esimerkiksi arvonlisäverolla, alv-prosentti pitäisi nostaa noin 45:een.

Valtionvelka ei katoa myöskään inflaation myötä, sillä maailmanlaajuisen negatiivisen talouskasvun aikakaudella saattaa seurata velkadeflaatio, jolloin velkojen arvo vain nousee. Myöskään Suomen bruttokansantuotteen kasvu ei ole ikuisesti mahdollista, eivätkä velat tule kuitattua tuotannon tehostumisen, työn tuottavuuden tai työllisyystilanteen paranemisen kautta. Esimerkiksi eläkkeiden maksun mahdollisuus perustuu oletukseen, että reaalipalkat ja talous kasvavat katkeamattomasti 1,75 prosentin vuosivauhdilla. Tämä tarkoittaisi, että myös kulutuksen pitäisi kolminkertaistua noin puolessa vuosisadassa.

Suomesta ei kuitenkaan löydy vastaavaa määrää kuluttajia eikä kulutusresursseja, sillä maassamme tehtyjen työtuntien määrä on vähentynyt. Jopa metsäteollisuus on siirtänyt suuren osan työpaikoista ulkomaille, ja viennin määräkin on laskenut.

Olisi kerrassaan absurdia sitoutua EU:n takausvastuisiin tilanteessa, jossa Suomen lakisääteisen eläkejärjestelmän eläkevastuuvelka on runsaat 500 miljardia euroa ja rahastoidut eläkevarat kattavat vain noin sata miljardia euroa. Valtion verotulot ja veroluonteisten maksujen tuotot ovat vuodessa vain vaivaiset 30 miljardia, ja muutoin Suomi syö tätä nykyä velaksi.

Suomella oli helmikuun lopussa valtionvelkaa 73 miljardia, mikä on noin 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. EU:n valioluokkaan kuuluva maa lähestyy nopeasti Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainittua rajaa, jonka mukaan valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia BKT:stä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Italialla on valtionvelkaa lähes 120 prosenttia BKT:stä, ja eurokelpoisuuden rajaksi asetettu ehto on ylitetty myös monissa muissa euroalueen maissa. Suomessa se ylittyy heti kun kansantuote alkaa tyrehtyä.

Köyttä riittää

Virallisesti Suomen osuus eurovaltioiden velkakriisin ratkomiseksi tähän mennessä sovituista hätäluotoista ja -sitoumuksista on noin kymmenen miljardia euroa, mikä vastaa Suomen valtion noin yhden vuoden tämänhetkistä velanottoa. Sekin nostaa hien Valtiokonttorin virkamiesten otsalle ja kansalaisten ihon kananlihalle.

Portugalille annettujen 1,2 miljardin takausvastuiden lisäksi Suomen osuus Kreikalle annetuista suorista hätäluotoista oli 1,5 miljardia euroa. Suomi on antanut rahaa ja takauksia myös Irlannille ja Islannille. Jos Suomi nyt sitoutuu Euroopan takausvastuisiin, maamme joutuu täyttämään ne jonakin päivänä.

Euroopan väliaikaiselle rahoitusvakausvälineelle (European Financial Stability Facility) luvatuista yhteensä 440 miljardin euron pääomista ja takauksista Suomen osuuden on tarkoitus olla runsaat 8 miljardia euroa, ja EU:n komission 60 miljardin euron kriisirahastosta (European Financial Stability Mechanism) Suomen osuus on noin miljardi euroa. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista (European Stability Mechanism), jonka suuruudeksi on kaavailtu noin 700 miljardia euroa, Suomen osuus olisi suunnilleen 13 miljardia.

Lisäksi päälle tulee Suomen Pankin noin 10 miljardin osuus Euroopan keskuspankin EKP:n kriisimaihin liittyvistä noin 500 miljardin riskeistä, ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n uusista 400 miljardin valmiusluotoista Suomen osuus on noin 2,5 miljardia.

Tämä merkitsee, että Suomen takausvastuut eivät rajoitu suinkaan suorina luottoina pois annettuihin muutamaan miljardiin eivätkä edes Kataisen ja Kiviniemen määrittelemiin takauksiin. Euromaat ja EU eivät ole kertoneet esimerkiksi sitä, miten väliaikaisen rahaston luotonantovara kasvatetaan 440 miljardiin, vaan asiasta päättäminen on siirretty Suomen vaalien yli kesäkuuhun. Käytännössä rahaston maksukyky voitaneen taata vain jäsenmaiden takausvastuita kasvattamalla.

Kaikki edellä mainitut tekijät huomioon ottaen Suomen yhteenlasketut takausvastuut kasvavat vähintään 30 miljardiin euroon. Mikäli myös Espanja, Italia ja Belgia suistuvat hätärahoituksen hakuun, Suomen yhteenlasketut rahoitus- ja takausvastuut kasvaisivat yli 50 miljardin euron, lähelle Suomen koko tämänhetkistä valtionvelkaa.

Tämä selittyy muun muassa sillä, että Espanja, Italia ja Belgia muodostavat yhdessä noin kolmanneksen eurotaloudesta, ja ne vastaavat noin kolmasosasta euroalueen kriisirahastojen ja -toimien kustannuksista. Jos nämä maat katoaisivat Kreikan, Irlannin ja Portugalin lainojen takaajien joukosta ja päätyisivät itse tuen hakijoiksi, samalla katoaisi myös rahoituksesta yksi kolmasosa. Tällöin Suomen pitäisi taata muiden maiden lainoja peräti kahden vuoden valtionbudjettinsa edestä, eli lähes 80 miljardilla eurolla!

Euroopan takausvastuut ovat hirvittävä taloudellinen aikapommi. Suomen pitäisi ehdottomasti kieltäytyä niistä. Tämä vaihtoehto voidaan todistaa oikeaksi ja jopa välttämättömäksi jo yhdellä argumentilla. Kyseessä ovat pelkät suuret lupaukset, eikä hätärahastoihin kaavailtuja rahasummia ole Suomella (sen enempää kuin muillakaan euromailla) missään olemassa, vaan rahat pitäisi haalia kokoon kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Luuletteko pankkien puolestaan olevan niin tyhmiä, että ne tuollaisessa tilanteessa lainaisivat lanttiakaan maksukyvyttömille maille saati ostaisivat konkurssitilassa olevien valtioiden velkakirjoja tai muita roskalainoja? Koko kriisirahastot ovat siis suuri kupla, jota puhalletaan setelirahoituksen keinoin, toisin sanoen pumppaamalla markkinoille keskuspankkien myöntämää rahaa. Sitä syntyy, kun keskuspankit ostavat ongelmamaiden velkakirjoja ja päästävät siten markkinoille suuria määriä tyhjästä luotua rahaa. Tämä puolestaan johtaa inflaatioon ja pitkällä tähtäimellä rahan arvon mitätöitymiseen. Hirttoköyttä tulee tällöin niin paljon, että jalat ulottuvat maahan, mutta lynkattava saattaa kuolla kovaan pudotukseen.

Suurinflaatio onkin verotuksen ohella toinen tapa hoitaa valtioiden velat. Inflaatio on eräänlainen tasavero, joka syö sekä rikkaan että köyhän tuloista ja talletuksista inflaatioprosentin suuruisen osan. Se on vain sikäli erikoinen vero, että sillä verolla ei ole saajaa ollenkaan.

Narun pää vetäjien käteen

Totuus on, että Suomella ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa edes tähänastisia lainojaan, ja samassa tilanteessa ovat muutkin niin sanotut länsimaat. Käytännössä velat jätetään maksamatta, ja rahoittajat jäävät vaille saataviaan. Koska suuri osa lainoista on otettu muista maista, syntyy valtioiden välisiä konflikteja ja sodat lisääntyvät.

Asioiden ratkaiseminen edellyttäisi koko maailman talousjärjestelmän uudistamista. Verotuksen yhdenmukaistaminen, yhteiset joukkovelkakirjat ja poliittinen integraatio eivät kuitenkaan vastaisi ongelmiin oikeudenmukaisesti, sillä niiden kautta taloudellista vastuuta siirrettäisiin huonosti taloutensa hoitaneista maista paremmin pärjääville. Globalisaatiosta siirryttäneenkin vähitellen kansallisen edun puolustamiseen, kun eri kansakunnat alkavat valvoa taloudellisia, työvoimapoliittisia ja sosiaalipoliittisia etujaan tämän hullun eurooppalaisen universaalipolitiikan ja globalisaation vastapainoksi.

Mikäli suomalaiset suostuvat takaamaan muiden euromaiden lainoja, maallemme tulee kaksoisrooli sekä velallisena ja velkojana. Tällaisessa tilanteessa Suomi ei voisi muuta kuin riitautua itsensä kanssa. Siksi olisi parasta käsitellä tämäkin ristiriita etukäteen, jotta kurja kohtalo voitaisiin välttää.

Kansallisfilosofi J. V. Snellmanin patsaalle kiiveten huudan vastuussa oleville poliitikoille: Kansantaloutemme pelastamiseksi olisi nyt tehtävä kaikki mahdollinen! Suomalaiset voivat vielä välttää panemasta päätään hirttosilmukkaan. EU:n takausvastuista kieltäytyminen on pieni hienovarainen teko, jonka historia kyllä muistaa. Viisaus ei ole nyt vaikeaa. Parhaiten se tapahtuu kevyellä kynänkäänteellä äänestyskopissa.

8. huhtikuuta 2011

Turmiolliset takausvastuut


Nyt kun maahanmuutosta näyttää vallitsevan puolueiden keskuudessa täydellinen yksimielisyys, erääksi tärkeimmistä vaaliteemoista on noussut poliitikkojen suhtautuminen Euroopan unionin finanssikriisiin.

Väliaikaista vakausrahastoa on jo kasvatettu 750 miljardiin euroon, ja sieltä on tarkoitus taata Kreikan ja Portugalinkin lainat. Logiikka on seuraava. Rahoittajista riippuvaiset Euroopan valtiot huolehtivat ensin siitä, että pankit saavat romahduksen partaalla oleville maille myöntämänsä rahat takaisin. Sen jälkeen kyseiset maat saatetaan velkasaneeraukseen vuonna 2013 voimaan astuvan pysyvän vakausmekanismin turvin. Näin myös suomalaiset pakotetaan maksamaan muiden maiden velat suurille kansainvälisille pankeille ja muille pääomalähteille.

Vain hullu maksaa naapurin velkoja, vaikka se näyttäisikin kokonaisuuden kannalta perustellulta. On väitetty, että Suomen valtionvelan vuotuiset korot nousisivat 2 miljardista eurosta 4 miljardiin, jos Portugalin ja Kreikan valtiontalouksien annettaisiin suistua konkurssiin. Totuus on kuitenkin se, että pääongelma olisi tällaisessa tilanteessa Suomen valtionvelan olemassaolo sinänsä. Velkaa ollaan nostamassa ensi vuonna yli 80 miljardin euron. Missään tapauksessa sitä ei pitäisi kasvattaa riski-investoinneilla maksukyvyttömiin kansantalouksiin. Korkojen loppusumma nousee myös lainapääoman paisuessa.

EU:n takausvastuut ovat keskeinen kysymys koko Suomen tulevaisuuden kannalta. Mikäli seuraava eduskunta hyväksyy Suomen takausvastuiden noston hallituksen ajamaan 12,5 miljardiin euroon, niin samalla sitoudutaan maamme historian suurimpaan taloudelliseen aikapommiin.

Jyrki Katainen on määritellyt Portugalia koskevien takausvastuiden osuudeksi 1,2 miljardia, ja Mari Kiviniemi puolestaan on siirtänyt asian seuraavalle eduskunnalle. Pois annettujen rahojen pohjalla ovat Suomen antamat miljardiluotot muiden muassa Kreikalle ja Islannille.

Hallituspuolueet ovat nyt tilanteessa, jossa niiden on erittäin vaikea peräytyä ajamistaan takausvastuista, ja niinpä pääoppositiopuolueet tulevat korjaamaan asiassa poliittisen voiton. Timo Soini on tietenkin oikeassa tyrmätessään Suomen tuet Etelä-Euroopan maille, ja samoin Jutta Urpilainen on oikeilla linjoilla katsoessaan, että pankit kantakoot vastuun tuottoisista riskiluotoistaan itse. Kuten huomaatte, ei tarvitse olla minkään puolueen puheenjohtaja ymmärtääkseen asian. Samaa olen ajanut poliittisessa ohjelmassani. Sen sijaan hämmästyttävää on, miksi useimpien hallituspuolueiden puheenjohtajat eivät ole suostuneet käsittämään tätä.

Myös poliittisen taktikoinnin kannalta Suomen kannattaa sanoutua irti takausvastuista. Mikäli Suomi jättäytyisi pois takausten antajien joukosta, Euroopan talous ei suinkaan kaatuisi siihen, sillä Suomen osuus on enimmilläänkin vain muutaman prosentin luokkaa. Jos taas kaikki maat menettelisivät samoin ja pari Euroopan valtiota menisi nurin, sekään ei vaikuttaisi Suomen talouteen juuri mitään mutta voisi olla kokonaisuudelle hyväksi, sillä silloin ongelmamaat saataisiin velkasaneeraukseen ja kurssille kohti parempaa tulevaisuutta. Myös peruskirjan avaaminen ja eräiden maiden irrottaminen eurosta olisi pelkästään hyväksi, sillä se merkitsisi tosiasioiden tunnustamista: euron kautta on saatettu keskenään vertailukelvottomia maita keinotekoisesti samalle viivalle.

Huomattava on, etteivät Suomen valtiontalouden omat mahdollisuudet saada lainaa kansainvälisiltä markkinoilta riipu mitenkään siitä, suostuuko Suomi takaamaan muiden maiden velkoja. Valtiokonttorin velka-anomukset käsitellään ulkomaisissa pankeissa omina asiakysymyksinään. Maamme ei ole myöskään niin huonossa tilassa, että joutuisimme tai pääsisimme itse turvautumaan EU:n apuun. Meistä on tulossa nyt pelkästään maksajia ilman, että järjestelmästä on meille itsellemme mitään hyötyä.

Jos joku väittää, että kieltäytyminen takaajaksi ryhtymisestä on ”välistä vetämistä” tai jonkinlaista vastuuttomuutta, kyseessä on suuri erehdys. Jo takausvastuun käsite on virheellinen, sillä se antaa olettaa, että suomalaiset olisivat vastuussa muiden maiden virheistä ja talousahdingosta. Vastuuta voi olla vain, jos on syyllisyyttä. Suomalaiset eivät ole syyllisiä muiden maiden konkurssitilaan, ja niinpä moraalifilosofinen johtopäätös on, ettei myöskään vastuita pidä siirtää meille. Euroopan maiden keskinäiset taloudelliset suhteet eivät ole ihmisoikeuskysymyksiä, paitsi ehkä suomalaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden kannalta.

Suomalaisilla on nyt erinomainen tilaisuus pelastaa itsensä ja äänestää valtaan eduskunta, joka ei takausvastuita hyväksy. Tällaisessa tilanteessa Britannia, Ranska ja Saksa varmasti kasvattaisivat tukeaan, sillä niillä on omat pankkinsa pelissä ja runsaasti hävittävää. Nyt on siis otollinen hetki laittaa esimerkiksi britit maksumiehiksi, sillä he eivät ole maksaneet edes EU-jäsenmaksujaan.

Sen sijaan Suomella ei ole pelissä muuta kuin Kataisen ja Kiviniemen hinku miellyttää meitä rikkaampia EU-maita käyttämällä suomalaisten veronmaksajien rahoja kansainvälisten suurpankkien luottotappioiden paikkaamiseen. Europorvarien ei pitäisi ahmia valtionvelkaa kuin täytekakkua, sillä tulokset putoilevat kuitenkin heidän omienkin jälkeläistensä lautaselle lemuamaan.

Suomen eduskunta ei Kataista, Stubbia ja muita EU-intoilijoita kaipaa. Suomalaisilla on tilaisuus äänestää kansantaloutemme tuhoajat pois vallasta ja järkeä tilalle. Myös tältä suunnalta tukea tarjotaan.

7. huhtikuuta 2011

Mikä Muutoksessa mättää?


Muutos 2011 -puolue pyrkii tuomaan politiikkaan uusia vaihtoehtoja samalla tavoin kuin kokoomuksen protestiliikkeeksi syntynyt Nuorsuomalaiset 1990-luvulla. Nusut perustettiin entisen puheenjohtajansa Risto E. J. Penttilän mukaan siksi, että ”kokoomuksessa ei voinut toimia”. Vahvaan organisaatioon perustuvissa puolueissa harvoin onkaan tilaa luovalle ajattelulle ja kyvykkäille yksilöille. Heidät sopeutetaan kuriin, hierarkioihin ja autoritaarisuuteen sekä asetetaan samaan lähtöruutuun aloittelijoiden kanssa heti ovesta sisään astuttuaan.

Koeaikaa sovelletaan kärsivällisyyden ja poliittisen luotettavuuden testaamiseksi. Harjoittelijan asemassa elämää kuluu kuitenkin pelkän kompetenssin varmisteluun. Ihminen aivopestään, ja hänen oma poliittinen linjanvetonsa tukahdutetaan. Niinpä politiikka ei voi uudistua vanhojen puolueiden sisältä.

Muutos 2011 on syntynyt samantyyppisistä motiiveista kuin Nuorsuomalaisetkin, mutta sen ohjelma on suuntautunut vastustamaan kansainvälisyyttä, maahanmuuttoa ja globalisaatiota, joiden varaan silkkisolmiojupit vannoivat. Sen sijaan Muutos on Perussuomalaisten liepeiltä kannatusta haaliva puolue. Alun perin Juha Mäki-Ketelän vuonna 2009 organisoiman ryhmittymän piiriin ovat hakeutuneet lähinnä ne, joille Perussuomalaisten konservatiivisuus, maalainen leima ja johtajakeskeisyys ovat merkinneet liiallisia rajoituksia. Muutoksen kautta ilmaistaan halua perustaa kansallismielinen ja kansallista etua edistävä puolue, joka olisi samalla arvoliberaali. Puolueen henkilögalleria osoittaa tosin melko jäykkiä arvoasenteita – paitsi suhteessa maahanmuuttoon – myös suhteessa moniin muihin arvostuskysymyksiin.

Onko Muutoksella sitten tulevaisuutta? Kysymys voidaan jakaa kahtia osaan, joka koskee aatteellista tulevaisuutta, ja osaan, joka koskee poliittisen kannatuksen riittävyyttä. Vahvimmillaan puolue on aatteellisella sektorilla. Muutoksen potentiaalinen kannatus taas kanavoituu todennäköisesti Perussuomalaisen puolueen kautta, sillä suomalaiset ovat varsin puolueuskollisia, ja myös puoluetta vaihtaessaan he äänestävät todennäköisemmin sellaista puoluetta, jolla on jo edustus parlamentissa.

Sen sijaan aatteellisesti Muutos voi tuoda poliittisille markkinoille kaivattua tuuletusta. Kilpailu ja uusien toimijoiden ilmaantuminen parantavat myös suurten puolueiden kuuloa. Parhaiten pienet ryhmät vaikuttavatkin politiikkaan pakottamalla suuria muuttamaan omaa käyttäytymistään. Siksi pienten haastajapuolueiden olemassaolo ei ole suinkaan turhaa vaan suorastaan elintärkeää poliittisen uudistumisen kannalta. Voidaan jopa sanoa, että pienet puolueet kaatuvat tai jäävät pieniksi vain siksi, että suuret kaappaavat niiden innovatiiviset ideat ja alkavat toteuttaa niitä hallitusohjelmissaan. Näinhän myös Nuorsuomalaiset aikoinaan lakastui.

Entä onko Muutoksen ajamilla uudistuksilla tulevaisuutta? Maahanmuuton rajoittamista koskevat vaatimukset on alettu jo ymmärtää kaikkialla. Kyse on vain siitä, miten suuret puolueet kehtaisivat tunnustaa erehtyneensä ja että muutos on todellakin tarpeen.

Suoran demokratian edut

Muutoksessa tiedetään, että kun edustuksellinen demokratia ei toimi Korean demokraattisessa tasavallassa, se ei voi toimia myöskään Suomessa. Muutoksen kautta esitetty demokratian tilaa koskeva huoli on täysin aiheellinen vaalirahoitusskandaalin aiheuttamasta järjestelmäkriisistä kärsivässä maassamme.

Suoran demokratian idea on kuitenkin kovasti kaksiteräinen. Puolue vaatii parantamaan kansanvaltaa asiakohtaisilla kansanäänestyksillä ja johtavien virkamiesten valinta- ja erottamisvaaleilla. Internetin aikakaudella suoran demokratian vaatimukset ovat ymmärrettäviä, ja sähköisen äänestämisen tekniset esteet liittyvätkin lähinnä identiteettien varmistamiseen.

Muutoslaisten ajatuksena on, ettei kansanäänestyksiä tarvitsisi järjestää suinkaan kaikesta. Jo kansanäänestyksiin alistamisen mahdollisuus ohjaisi ennakolta vaikuttavasti poliittisia edustajia ottamaan kansalaisten mielipiteet huomioon. Mutta myöskään äänestysten ja vaalien järjestäminen ei olisi tavatonta, eivätkä ne varmasti olisi niin mahdottomia toteuttaa kuin asian vastustajat ovat väittäneet. Käytetäänhän nettipankkiakin päivittäin täysin luotettavasti, joten sähköisen äänestyksen esteet tuntuvat tekaistuilta. Paperilipuin tapahtuva äänestäminen on yhtä vanhanaikaista kuin olisi lähteä maksamaan laskuja lipuilla ja lapuilla konttoreihin. Nykyisessä järjestelmässämme on uutuutena antiikin demokratiaan verrattuna ollut vain se, että muinaisessa Kreikassa äänestyslippuina käytettiin rikki menneiden saviruukkujen sirpaleita (kreik. ostrakon), mutta nykyään käytössä ovat paperilipuke ja äänestyskopissa sievästi odottava lyijykynä, joten kyllä tekniikka kehittynyt on!

Kun demokratia on haluttu kaventaa yhtä yhdentekeväksi toimitukseksi kuin neljän tai kuuden vuoden välein tapahtuvat vaalit jo sinänsä ovat, tämä on merkinnyt kansanvallan typistämistä suppean demokratiakäsityksen muotoon. Laajan politiikkakäsityksen mukaiseen demokratianäkemykseen sisältyy ajatus, että politiikka on jokapäiväistä toimintaa, joka ulottuu kuluttajavalinnoista ja mielipiteenilmaisuista sähköisesti tapahtuviin äänestyksiin. Muutos on tehnyt tärkeää työtä halutessaan uudistaa ja lisätä kansanvaltaa ja saattaa sen ensimmäistä kertaa täysimittaisesti voimaan.

Suoran demokratian varjopuolet

Demokratian ihanteella on kuitenkin varjopuolensa. Kaikki tietävät, ettei politiikkaa voida rakentaa kansanvallan varaan. Kansanvaltaan liittyy periaatteellisia ja pysyviä heikkouksia. Ne tulevat esille kysymyksenä, miksi kansan enemmistön pitäisi päättää edes itseään koskevista asioista, kun enemmistö on usein tyhmempää kuin viisas vähemmistö ja toimisi vapaat kädet saadessaan omaksi vahingokseen. Tässä mielessä koko demokratian ihanne on absurdi, ja juuri siksi se onkin kavennettu edustukselliseksi demokratiaksi.

Nähdäkseni Muutos 2011 -puolueen ajama ”suoran demokratian” ihanne ei omasta hyvää tarkoittavuudestaan huolimatta vastaa kansanvallan tämänhetkisiin ongelmiin.

Ensinnäkään (1) kansanvallan toteutuminen ei ole itseisarvo. Sen sijaan politiikan itseisarvo ja päämäärä on ihmisten ja yhteiskunnan hyvä. Siihen ei päästä, jos ihmiset äänestävät erikseen jokaisesta asiakysymyksestä. Kansalaiset kyllästyisivät jatkuvaan äänestämiseen, ja tuloksiksi saataisiin epäedustavia äänestystuloksia, kun purjevenesatamien rakentamisesta kiinnostuisivat vain purjehtijat ja päiväkotien ylläpidosta perheelliset. Suora demokratia ei ole oikea tapa toimia poliittisesti, sillä kaikesta ei ole järkevää järjestää kansanäänestyksiä.

Toiseksi (2) suora demokratia tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja vastuun kantamisen. Politiikka ei ole vain ”kansan tahdon” toteuttamista vaan myös ihmisten ja yhteiskunnan vastuullista johtamista. Tärkeintä on yleisen edun ja yhteisen hyvän toteutuminen, ei jokin kuviteltu enemmistömielipiteiden mukainen ”kansan tahto”. Sellaista ei ole selväpiirteisenä olemassakaan, sillä ihmisten mielipiteiden muodostus riippuu suhdanteista ja heidän saamistaan taustatiedoista. Jos tietoa ja ymmärrystä ei ole, ihmiset altistuvat propagandalle ja manipulaatiolle. Tällöin vastuullinen linjanveto jää puuttumaan, ja äänestystulokset voivat vaihdella kuin teho-osastolle suljetun pulssi. Juuri tätä mielipiteiden vellontaa Euroopan unionin komissio on käyttänyt hyväkseen äänestyttämällä muutamia kansakuntia EU-sopimusten voimaantulosta.

Kansanvallan ongelma Suomessa on tätä nykyä se, että edustuksellinen demokratia ei toimi niin kuin sen pitäisi. Syy löytyy poliitikkojen asiantuntemattomuudesta, populismista ja valtionhallinnon läpinäkymättömyydestä, jonka vuoksi se muistuttaa Supon virastoa. Kansanedustajatkaan eivät nykyisin tiedä, mitä hallinnossa puuhataan, kun esimerkiksi valtion omistajaohjausyksikkö ostaa ja myy osakkeita. Tässä mielessä Suomen valtionhallinto on armeijan ja sisäasiainministeriön poliisiosaston jatke.

Muutos tekee tärkeää työtä poistaessaan kansalaisten ja valtiobyrokratian luutumia. Pelkään kuitenkin pahoin, että voiton tästä työstä korjaavat muut puolueet. Parhaiten kansanvaltaa toteutettaisiin, jos saataisiin edustuksellinen demokratia toimimaan.

Ihmeellistä joka tapauksessa on, että moraalin puhdasta sydänverta pulppuava Muutos vannoo nimenomaan äänestysten ja vaalien varaan. Esimerkiksi antiikin Ateenassa kansantuomioistuimen (kreik. heliaia) jäsenet valittiin arvalla, koska katsottiin, että vaalit johtaisivat kampanjointiin, korruptioon ja kosiskeluun, joka puolestaan lisäisi valheellisuutta. Kuinka elävästi tämä pitääkään paikkaansa nykyajan suomalaisessa politiikassa!

Tosin myös heliaia teki virheitä ja ylimielisiä päätöksiä, joista tunnetuin taitaa olla Sokrateen tuomitseminen kuolemaan.

6. huhtikuuta 2011

Corruptio optima pessima


”Parhaiden rappio on pahinta.” Kehittyvien Maakuntien Suomi kuuluu edelleenkin Suomen suurimpiin puolueisiin, sillä istuvassa eduskunnassa on enemmän KMS:n rahoittamia edustajia kuin monessakaan parlamenttiryhmässä, eikä vaalirahoitusskandaalin käry ole yltänyt vaaleihin asti. Aiheesta on puhuttu yllättävän vähän verrattuna siihen, millainen poru asiasta aikoinaan nousi.

Ainakin minulle on jäänyt täysin epäselväksi, kuinka suurella rahalla kukin ehdokas tai puolue aikoo nyt kannatusta ostaa; kokoomuksen ja vihreiden elegantit vaalimö... paviljongit Helsingin Kolmella sepällä tosin puhuvat omaa kieltään.

Ehkä vaalirahoituslainsäädäntöön olisi pitänyt kirjata samanlainen ehto kuin pikavippien markkinointiin. Kuluttajansuojalain mukainen vuosikorkohan on kerrottava asiakkaalle. Myös vaalimainoksiin sopisi pienellä painettu teksti, jossa rahoittajista ja heidän lahjoistaan tehtäisiin tili.

Korruptio on systeemin osa

Korruptio on lahjontaa tai lahjonnan vastaanottamista. Se on myös vallan käyttöä virkamiehen oman edun edistämiseen sekä järjestelmän hyödyntämistä niin, että sen tavoite ei toteudu tai päätarkoitus kierretään.

Monissa maissa korruption syynä on se, että virkamiehet ovat huonossa asemassa tai että poliittinen järjestelmä on niin byrokraattinen, ettei poliittisia tavoitteita voida ajaa virallisen järjestelmän kautta. Siksi asioita pehmitetään rahalla. Suomessa virkamiehet eivät ole huonossa asemassa, vaan palkka on yleensä hyvä ja puolueettomuuden tukena on käytännöllinen irtisanomattomuus (joka usein johtaa myös täydelliseen despotiaan).

Niinpä on pääteltävä, ettei korruption syy ole virkamiesten köyhyydessä, vaan poliittisessa järjestelmässämme on vikaa. Ongelmat näkyvät erityisesti kunnallishallinnossa, jossa kansalaisilla on laajat muutoksenhakumahdollisuudet. Laajojen muutoksenhakuoikeuksien tarkoitus on taata demokratia, mutta käytännössä ne johtavat käsittelyjen hitauteen. Näin syntyy vaikutelma virkavaltaisuudesta ja kysymys, miten byrokratia voitaisiin kiertää. Paradoksaalisesti demokratian tavoittelu johtaa siis virkavaltaisuuteen ja se edelleen vilpillisiin kiertoyrityksiin.

Muutamat katsoivat vaalirahoitusskandaalin kiehuessa kuumimmillaan, että poliittisen vallan ostaminen rahalla on todellisuuden osa ja sellaisena hyväksyttävää. Väitteen tueksi esitettiin, että puolueiden ja poliitikkojen nimenomaisena tehtävänä on edustaa kannattajiensa intressejä, joiden takana on aina myös taloudellista valtaa.

Keskeistä kuitenkin on, miten ne tuota valtaa käyttävät sekä kuinka sitä ostetaan ja myydään. Lahjonta johtaa myös yritysten ja yrittäjien itsensä kannalta kielteiseen tulokseen, sillä se vahingoittaa vapaata kilpailua ja johtaa sekä yrittäjien epätasa-arvoon että kansanvallan kiertämiseen.

Suomea pidetään yhtenä vähiten korruptoituneimmista maista vain siksi, ettei korruptiota osata erottaa järjestelmästä. Suomessa poliitikot ja virkamiehet toteuttavat tukijoidensa käskyt ilman, että siitä erikseen maksetaan. Maksu on jo saatu poliittiseen valtaan tai virkaan nostamisen kautta. Se taas tapahtuu hyväveliverkostoissa ja saunaseuroissa. Koska korruptoituneisuus on henkistä ja sosiaalista, se ei näy euroina eikä sentteinä korruptiotutkijoiden tilastoissa.

Yhtenä esimerkkinä vallankäytöstä virkamiehen oman edun edistämiseen ja kansalaisten edun sivuuttamiseen voi mainita vähemmistövaltuutetun virantäytön, jossa virkaan nimitettiin epäpätevä henkilö. Korruptio ulottuu oikeuskanslerinvirastoon, joka ei puuttunut vääryyteen millään tavalla.

Myös tämänkeväisissä vaaleissa valitaan pelkkiä puolueiden luottohenkilöitä poliittiseen valtaan. Kenellekään itsenäiselle poliittisen linjan vetäjälle ei myönnetä puolueista edes ehdokkuutta. Näin läpi ei pääse tuoreita ajatuksia kansanvallan periaatteiden mukaisesti vaan ainoastaan ehdokkaita, jotka on jo sopeutettu systeemin osaksi. Aika kämäistä väkeä on vaalijulisteissa tarjolla, jos vähänkin viitsii katsoa, keitä mainoksissa on. Ideatyhjiö on häkellyttävä, ja siinä avaruudessa tietysti mikä tahansa ilmavaivojen luonnollinen hoito vaikuttaa merkittävältä avaukselta.

Miksi vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui?

Taannoisen vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui, sillä sillä ei ollut mitään tuloksia ja käsittely karnevalisoitui mediassa. Esille tuli kyllä huomattava määrä paljastuksia, mutta kokonaiskuvan rakentaminen ja analyysin teko jäivät useimmilta kesken.

Huomiota kiinnitettiin muotoseikkoihin, kuten ilmoitusvelvollisuuksiin, mutta ei siihen, että firmojen tuki poliitikkojen vaalikampanjoille sisältää erittäin vahvan taloudellisen intressin ja siten myös korruptiivisen suhteen silloinkin kun tuesta on ilmoitettu. Sama ongelma esiintyy tietysti myös poliittisessa vasemmistossa ammattijärjestöjen tukiessa vasemmistopuolueita verovähennyskelpoisilla jäsenmaksuilla, jolloin mukana on jonkin verran valtiota saamatta jäänyttä rahaa.

Koska velkojat eivät ole liioin saaneet KMS:n rahoja takaisin, maksajaksi tuli Suomen valtio. Valtion kassasta maksettiin siis istuvien ministerien vaalituet. Tämä on korruptiivinen suhde puhtaimmillaan.

Myös ylimpien laillisuusvalvojien leväperäisyys hämmästytti oikeuskanslerin onnistuttua katsomaan läpi sormien esimerkiksi Mauri Pekkarisen saamia lahjarahoja ja hänen virkatoimissaan vastavuoroisesti myöntämiä yritystukia.

Asioiden selvittämiseksi tehtiin paljon pelkästään sisäisiä tutkintoja, jotka tarjosivat mahdollisuuksia valkopesuun, kun byrokraatit kaivelivat omia napanöyhtiään. Huomiota herätti poliisin haluttomuus tutkia asioita ilmoitusten perusteella ja siihen liittyvä poliittisten paineiden ”ymmärtäminen”: suopeus johtavia poliitikkoja kohtaan.

Poliitikot puolestaan eivät ottaneet itse vastuuta ja eronneet, vaan lykkäsivät asian ”lähestyviin vaaleihin”, vaikka niihin oli yli kaksi vuotta aikaa. Tähän mennessä kaikki onkin ehtinyt jo unohtua.

Ainoa laillisuuden valvoja taisi tässäkin asiassa olla sensuroimaton mielipidelehdistö ja internetkirjoittajien aktiivisuus, joita tosin leimasi toimivallattomuus.

Huomion arvoinen seikka oli akateemisen yhteisön hiljaisuus eli professorien ja etiikan asiantuntijoiden kantaa ottamattomuus. Myötähäpeää herättävää oli varsinkin virassa olevien filosofien täydellinen mitäänsanomattomuus ja muiden filosofien leimaaminen rabulisteiksi.

Vaalirahakeitoksen kerrannaisvaikutukset lienevät taloudellisia vaikutuksia suuremmat. Piittaamattomuudellaan poliitikot antavat muille kansalaisille viestin, että on oikein keinotella ja pinnata. Tämä antaa mallin yhtä hyvin tavallisille veronmaksajille kuin pikkuvirkamiehillekin.

Katsellessani käynnissä olevaa vaalishow’ta sympatiani ovat uusien puolueiden kannalla. Valtion suoraan myöntämä puoluetuki on poliittisessa järjestelmässämme tärkeää, jotta puolueet eivät olisi riippuvaisia lahjoituksista tai niistä tahoista, joilla on varaa poliittisen vallan ostamiseen. Sellaisessa järjestelmässä poliittinen valta olisi vain rikkaiden omaisuutta.

Puoluetuki sinänsä ei ole pahasta, vaan keskeistä on, miten se jaetaan. Nähdäkseni jokaiselle puolueelle pitäisi myöntää sama määrä puoluetukea riippumatta parlamenttiedustuksesta. Vain näin puolueet saataisiin lähtökohdiltaan samalle viivalle, jossa niiden pitääkin ennen vaaleja olla.

On harmillista, että muutamilla puolueilla ei ole ollut varaa painattaa edes julisteita, vaikka sanottavaa löytyisikin.