30. syyskuuta 2011

Poltinmerkkien suunnittelua


Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko on heittänyt savua ihmisten silmille vaatimalla, että seksuaalinen suuntautuminen pitäisi kertoa työnantajalle.

Aika metkaa. Homot itse haluavat usein kertoa mielellään suuntautumisestaan, koska toivovat siten voivansa vähentää syrjintää. (Taustalla on ajatus luottamuksen lisäämisestä.) Avautumisen vaatijat taas haluaisivat homojen kertovan suuntautumisestaan voidakseen harjoittaa syrjintää. (Taustalta paistaa ajatus, että siten homoja voitaisiin seuloa tehokkaammin pois työnhaussa; tuskinpa tällaista tietoa muuten tivattaisiin.)

Mika Niikon vaatimus olisi vastoin syrjinnän kieltäviä kansainvälisiä säädöksiä. Nämä asiat ovat samanluonteisia kuin säädös, joka kieltää tiedustelemasta naistyönhakijoilta aikomuksia hankkiutua raskaaksi.

Suomessa on saatu huonoa näyttöä homojen ja lesbojen diskriminaatiosta esimerkiksi Johanna Korhosen tapauksessa. Paljon julkisuutta saanut tapaus oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Piilosyrjintää on työelämässä paljon, ja Mika Niikon vaatimukset tekisivät siitä entistä vaikuttavampaa laillistamalla homojen leimaamisen työnhaussa.

Seksuaalinen suuntautuminen on asia, josta pitää voida kertoa joutumatta diskriminoiduksi. Toisaalta ketään ei pidä pakottaa kaapista ulos, ellei ihminen itse niin halua. Avautuminen pitää jättää ihmisen oman päätösvallan piiriin. Tätä näkökantaa mukaillen myös Yhdysvaltain armeijassa (jota voitaneen pitää yhtenä konservatiivisuuden linnakkeena) voi nykyisin avoimesti kertoa olevansa homo tai johonkin muuhun vähemmistöön kuuluva ilman, että asiasta seuraa virallisia tai epävirallisia sanktiota.

Kyllä työntekijät pitää valita tehtäviinsä niiden ominaisuuksien perusteella, jotka ovat työtehtävien itsensä kannalta merkityksellisiä. Näin myös Mika Niikko voi kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan niin paljon kuin haluaa ilman, että asiaa tiukataan häneltäkään hohtimilla.

Jos homous ei näy röntgenkuvassa, sitä ei pidä pakottaa näkymään myöskään kyyläreille.

11. syyskuuta 2011

Kiitokset ja näkemiin


Blogini täyttää tänään viisi vuotta. Aloin kirjoittaa verkkokolumneja New Yorkin terrori-iskun muistopäivänä. Kirjoitusteni aiheet ovat liittyneet tavalla tai toisella tuohon tapahtumaan, josta nyt on kulunut vuosikymmenen mittainen aika.

Olen kirjoittanut terrorismista, maahanmuutosta, islamista, globalisaatiosta, internatsismista eli pakkokansainvälistämisestä ja sananvapauden kuohimisesta. Olen kirjoittanut myös näiden aiheiden ympärillä vellovista ajatusklustereista, kuten feminismistä ja vihervasemmistolaisuudesta, sekä osoittanut, miten ne liittyvät ideologisesti toisiinsa. Lisäksi olen arvostellut Euroopan unionia ja sen talouspolitiikkaa sekä päivystänyt suomalaisten poliitikkojen, puolueiden ja median toimia. Yliopistoon palkattujen virkamiesfilosofien mitäänsanomattomuutta olen kiittänyt siitä, että vaikenemalla maailman ongelmista he ovat päässeet parhaaseensa ja olleet ympäristölleen vähiten haitaksi.

Verkkokolumnejani on kertynyt yli seitsemänsataa. Myös lukijoita blogissani on riittänyt, ja kävijöitä on laskurissa kuusinumeroinen luku. Tämä on paljon blogille, jota ei ole kytketty minkään tiedotusvälineen, puolueen tai muun organisaation sivuille. Kun vuoden 2010 alusta aloin julkaista tekstejäni myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla, blogini alkoivat ikään kuin kilpailla keskenään, mutta tilastodatan mukaan myös Blogspot-sivuni kävijäkunta laajeni. Kiitokset kaikille lukijoille ja kommentoijille!

Kaikki päättyy joskus niin kuin on alkanutkin: elämä, rakkaus, bloginpito. Kiitollisena lukijoilleni olen päättänyt lopettaa päivittäisbloggauksen. Syynä ei ole suinkaan se, minkä MTV3:n Setä Arkadia, Timo Haapala, mainitsi oman lopettamisensa perusteeksi, eli kyllästymisen ruoppaamaan bloginsa vihakommentteja. Minulla on ollut aihetta olla tyytyväinen saamaani vastaanottoon, enkä ole sensuroinut ketään silloinkaan, kun kommentit eivät ole olleet mieleisiäni.

Syynä omaan vähentämiseeni on yksinkertaisesti se, että keskeinen poliittinen kritiikki on tullut jo esitetyksi. Tämä pätee luullakseni myös koko blogosfäärin tehtävään vaiettujen puheenaiheiden esiin nostajana, sensuurin ohittajana ja moniäänisyyden lisääjänä. Nyt kun jokaisella vauvasta vaariin on jo oma blogi, kirjoittajia on enemmän kuin lukijoita. Blogien kakofoniassa puheenvuoroja ei oikeastaan ole; on vain yksisuuntaisia julistuksia, ja laajentamisen sijasta olisi aika syventyä. Blogikirjoitusten sen enempää kuin tiedotusvälineidenkään tehtävä ei ole vain kertoa mielipiteitä ja ilmaista asenteita vaan lisätä tietoa ja ymmärrystä, aivan kuten olen pyrkinyt alusta pitäen tekemään.

Mediatodellisuudessa aiheet toistuvat ja kiertävät ikuista ympyräänsä. Olen sanonut niistä kaiken tarpeellisen. Jatkaminen merkitsisi itsensä ja julkisuuden kestoaiheiden toistamista. Jos joku haluaa tietää kantani tähän tai tuohonkin asiaan, se löytyy varmasti jo julkaistuista kirjoituksistani. Maailmassa tuskin voi tapahtua enää mitään, mitä en olisi jo analysoinut blogissani.

Tämä ei merkitse, ettei kamppailua hyvien ja oikeiden asioiden puolesta tarvitsisi jatkaa. Mutta olen päässyt tavoitteeseeni. Laiva on kääntynyt, ja politiikassa ja mediassa on tapahtunut muutos. Poliitikkojen, virkamiesten ja valtamedian epäkunnioittava suhtautuminen kansalaisten tahtoon ja filosofisesti perusteltuun kulttuurikritiikkiin on kokenut kolauksen, ja politiikan sektorilla ollaan matkalla uuteen suuntaan. Sananvapauden realisoitumisen vuoksi viranomaisvallan on ollut pakko vähentää kriittiseen ajatteluun kohdistamaansa ylenkatseellisuutta tai peittää se entistä paremmin, mistä näyttöä antaa EU-byrokraattien vetäytyminen siilipuolustukseen erilaisten rasismisyytösten taakse. Lohdutan sekä kannattajiani että kriitikoitani sillä, että jäähän teille Eva Biaudet ja Helsingin Sanomat. Ehkä päätökseni ohjaa epätoivoisimpia vastustajiani astumaan askeleen taakse päin räystään reunalta.

Puutun varmasti jatkossakin ajankohtaisaiheisiin, mutta en yhtä systemaattisesti ja säännöllisesti. Aiemmat kolumnini ovat edelleen saatavilla kirjoina Sensuurin Suomi (2009) ja Kansanvallan varkaat (2010). Voi olla, että julkaisen myös loppuosan kovissa kansissa jossakin vaiheessa. Jääkööt nämä teokset muistomerkeiksi tästä löperön taloudenpidon, holtittomien väestöjensiirtojen, korruptoituneen politiikan ja muun poliittisen hulluuden ajasta, jolloin maailmankirjat pannaan taas sekaisin suursotia enteilevällä tavalla.

9. syyskuuta 2011

Onko vastustaminen turhaa?


Suuri osa inhimillisistä voimavaroista kuluu vastustamiseen. Ihmiset vastustavat ilmiöitä paljon äänekkäämmin kuin puolustavat. Tämä on ymmärrettävää, sillä vastustaminen on usein uusien asioiden vastustamista. Nykytila tuntuu turvallisemmalta kuin muutoksesta johtuva epävarmuuden tila. Siksi konservatiivisuus on verrattavissa psyykkisiin perusprosesseihin. Se on tekemisissä ihmisen itsesäilytyksen kanssa.

Vastustaminen ja poteroihin kaivautuminen on lähes samanlaista kuin inhimillinen viestintä kokonaisuudessaankin. Ihmiset antavat toisilleen 20 kertaa enemmän negatiivisia kuin positiivisia viestejä arkielämän kanssakäymisessä. Ehkä juuri siksi muistamme myönteisen palautteen paljon helpommin kuin kielteisen. Tällöin sen tehokin on tietysti suuri, vaikka takaraivoon jäävät traumoina myös monet kielteiset kokemukset ja maininnat.

Suuri osa arkielämän vuorovaikutuksesta nojaa kieltoihin, teilauksiin, kritiikkiin, moitteisiin ja jopa väkivaltaan. Harvoin syntyy joukkoliikkeitä minkään myönteisiksi koettujen asioiden puolesta, vaikka kaikenlaiset positiivarit ja new age -liikkeiden kannattajat puhuvatkin myönteisen ajattelun eduista yhdessä ammattipsykologien kanssa. Silloin kun jotakin puolustetaan, tuo asia on yleensä uhattuna, ja asioiden puolestakin esiinnytään vain kielteisten ilmiöiden vastustamiseksi.

Voisi olla hyvä puhua ajoissa tärkeiden asioiden puolesta, jotta ei tarvitsisi vastustaa niiden käänteispuolia. Mutta kuinka moni meistä on aktiivisesti esittänyt vaihtoehtoja niille ilmiöille, joita Suomessa on kovaäänisesti vastustettu ja tälläkin hetkellä vastustetaan? Niitä ovat esimerkiksi uraanikaivokset, kouluampumiset, mediamaksu, ydinvoima ja niin edelleen. Luettelo on päättymätön.

Entä onko lopultakaan järkeä vastustaa? Kannattaisiko antaa kaikelle periksi? On olemassa filosofisia ajattelutapoja, joissa katsotaan, että vastustaminen on pohjimmiltaan haitallista, hyödytöntä ja jopa pahaksi. Kannattaisi enintään puolustaa sitä, mikä puolustettavissa on.

Vastustaminen on turhaa, sillä vastustetut asiat toteutuvat kuitenkin, jos eivät suoraan tai suunnitelluissa muodoissa, niin viivytettyinä ja ajan kanssa. Historia osoittaa, että juuri näin on käynyt melkein asian kuin asian kohdalla. Vastustamisen ainoaksi vaikutukseksi on jäänyt se, että lopputulos on entisestään huonontunut, aikaa on kulunut hukkaan ja hinta on noussut.

Tällaista filosofista maailmankatsomusta, joka antaa periksi kaikelle, voisi kutsua miellyttävän ja palvelualttiin liberalismin yksisuuntaiseksi filosofiaksi. Se on miellyttävää (pleasant), koska se ei laita millekään hanttiin. Se on palvelualtista (helpful), koska se pyrkii tyydyttämään valtaapitäviä ja toteuttamaan täydellisesti muiden ihmisten tahdon. Ja se on olemukseltaan yksisuuntaista (unidirectional) niin kuin mikä tahansa vaseliinilla voideltu messias, joka tulee herran nimeen.

Tällainen filosofia on myös naturalistista, koska se myöntää vahvempien voiton ylimmäksi laiksi ja pitää voittamista todisteena oikeudenmukaisuudesta. Se on siis luonnonlain mukaista. Inhimillinen moraali ei sitä sotke. Ja samalla se on kuitenkin ylistyslaulu ihmisen vapaudelle eettisten rajoitteidensa kahleista!

Mitäpä järkeä suomalaisten oli vastustaa Neuvostoliiton ehdotusta alueiden vaihtamisesta ennen talvisotaa? Stalin vaati vaivaiset noin 25 000 neliökilometriä Karjalankannakselta ja Suomenlahdelta mutta tarjosi hyvitykseksi suuripiirteiset 50 000 neliökilometriä Laatokan pohjoispuolelta. Lopulta ryssä tuli ja otti runsaat 40 000 ilman korvausta ja korvauksia vaatien. Lisäksi kuoli tai katosi 91 194 suomalaista sotilasta ja siviiliä ja haavoittui pari sataa tuhatta.

Entä kannattaako vastustaa maahanmuuttoa, kun kansainvälisen muuttoliikkeen lopputulos on jo ratkaistu kolmannessa maailmassa tapahtuneen väestöräjähdyksen myötä? Väestöjensiirrot näyttävät välttämättömiltä. Niitä ei voida pysäyttää. Lopulta ainoa olemassa oleva pidäke, toisin sanoen ideologisen vastustuksen muuri murtuu, ja siirtolaislaumat valtaavat Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Kuolemaan tuomittu pohjoinen, länsimainen ja euripidinen ihminen joutuu silloin väistymään.

Miksi vältellä väistämätöntä? Historia osoittaa, että aina on kannattanut hypätä siihen junaan, joka menee eteenpäin. Ota hyöty! Muista henkilökohtainen etu! Ota irti kaikki, minkä saat! Pelasta itsesi ja rikastu muiden kustannuksella, jos vielä voit, vaikkapa ryhtymällä kotouttamisviranomaiseksi!

Vapaata talousjärjestelmää koskeva kritiikki puolestaan on osoittanut epäonnistumisillaan, että ihmisen valta ei ulotu järjestelmien periaatteisiin. Talouden ongelmatilanteissa on usein toivottu, että politiikalla voitaisiin ohjailla taloutta. Mutta tämän ajattelun seurauksena hevosille on jouduttu syöttämään leipää, koska subventioiden tuloksena leivästä on tullut rehuviljaa halvempaa. Poliitikkojen puuttuminen talouteen on johtanut vain parasta hyötysuhdetta ja tehokkuutta tavoittelevan talouden tappioon. Ja talous puolestaan on omalakinen nollasummapeli, jossa voittaja ja häviäjä joutuvat yhä uudelleen sopimaan keskenään ja joka siksi hakeutuu kuin itsestään maksimaalista kokonaisetua tavoitteleville linjoille.

Tämä on tietysti fataalia eli kohtalonomaista. Mutta niinhän maailma on. Sattumaa ei oikeastaan ole. On vain kausaalisesti vääjäämättömiä tapahtumaketjuja ja lopputuloksia, ja useimmista on päätetty jo, myös sinun kohtalostasi. Sillä: You can’t beat the market.

Minä olen Jukka Hankamäki. Olen vaikea ja hangoittelen usein monia asioita vastaan. Mutta nyt olen löytänyt totuuden. Olen kokenut muutoksen ja valaistunut. Miten merkityksetöntä vastustelu onkaan ollut halki historian hämärien vuosisatojen! Historiankirjoituskin muistaa parhaiten ne henkilöt, jotka ovat ajaneet jotakin uutta ja tehneet ennennäkemättömiä tekoja, ovatpa ne olleet sitten hyviä tai pahoja. Vastustajia ei muista juuri kukaan, ei ainakaan nimeltä.

Myöskään oikeudenmukaisuutta ei ole niin kuin ei oikeuttakaan. Jos todellisuus on vastoin lakia, todellisuus voittaa. Ei ole hyvää eikä pahaa; on vain niitä vastaavia tuntemuksia, joiden vertaaminen eteerisiin ideoihin ainoastaan lisää ihmisyksilön kärsimyksiä. Ihmisarvo on tietenkin olemassa, mutta sitä loukkaavat pahiten laillisesti hallitsevat poliitikot itse.

Suurin osa maailmassa esiintyvästä vastustelusta on perin kannattamatonta, tarpeetonta ja turhaa. Se ei luo mitään uutta: ei tuota hyvinvointia eikä hyödykkeitä. Kannattaa siis ryhtyä kaiken hyväksyväksi yes-maniksi, ihan jo oman etunsakin vuoksi. Mitään muuta etuakaan ei luonnollisesti ole kuin yksilöiden omat edut.

Maailman parantelu vastustelemalla johtaa vain paradokseihin ja tekopyhyyteen, sillä ihmiskunnan tahto on kiero, valheellinen ja mätä. Pahuuden voittoon sanotaan riittävän sen, että hyvät eivät tee mitään. Mutta selvän voiton pahuus saa, jos hyvät alkavat tehdä jotakin. Sillä niin vahingollista tien kiveäminen hyvillä aikeilla usein on. Juuri siksi pahuus onkin perin vahvaa ja hyvyys olematonta. Näin ollen hyvyyden voitto ei ole mahdollista silloinkaan, kun pahat pidättäytyvät tekemästä mitään.

Ihmisen elämä on lyhyt. Saastuta, kuluta ja nauti vielä kun voit ja ennen kuin oma elämäsi päättyy, sillä joku toinen tekee kaiken sinun puolestasi, ja loppu tästä matoisesta maailmasta tulee kuitenkin. Ainoa kriteeri on valta, ja lopullinen totuus vahvimpien voitto.

3. syyskuuta 2011

Kuka täällä on rasisti?


Presidentti Martti Ahtisaarelta kysyttiin MTV3:n uutisten 30-vuotisjuhlassa, mitä pitäisi tehdä, ettei Suomi olisi niin kauhean rasistinen. Ahtisaari heitti kysymyksen yleisölle ja lausui: ”Käsi ylös jokainen, joka täällä on rasisti!” Yhtään kättä ei noussut. Taisivat pelästyä isoa miestä. Mutta presidentin mielestä rasismia ei pitäisi myöskään liioitella, ja syytöksillä pitäisi olla rajansa.

Ehkä jonkun olisi kannattanut rehellisyyden nimissä nostaa räpylänsä, sillä rasistihan piilee meissä jokaisessa. Tuskinpa sellaista ihmistä onkaan, joka ei pitäisi itsensä, läheistensä, perheensä, sukunsa tai kansansa puolta. Äärimmäisissä ja uhkaavissa tilanteissa ihmisen pintakuoren alta löytyy myös murhaaja ja kannibaali.

Viikonlopun Ilta-Sanomat puolestaan mainosti itseään lööpillä, josta löytyivät kissaa suuremmat sanat ”Jari Tervo: Suomalaiset ovat umpirasisteja.” Mittaukseni mukaan tekstin näki lukea selvästi noin kuudenkymmenen metrin päähän. Tällä tavoin iltapäivälehden feministinen ja vihervasemmistolainen toimitus siis vastasi Ahtisaarelle.

En ymmärrä, mihin Jari Tervo ja Sanoma-yhtiöt pyrkivät suomalaisten ihmisten syyllistämisellä. Vasta sittenkö rasismi vähenee, kun kansalaiset on piiskattu hiljaisiksi rasismisyytösten ruoskalla? Sitä paitsi Tervon väite ei ole totta. Se on posketon yleistys, jonka uhreina ovat kaikki suomalaiset.

Huvittavaa onkin, että kilpailijan posterissa oli Tervosta toisenlainen juttu. Iltalehti siteerasi kirjailijaa kannessaan sanoin ”Tervo: Ilman vaimoa en olisi hengissä.” Ei ihme. Taitavat käydä suosikkikirjailijan kaverit vähiin noilla kannanotoilla.

Mutta Iltalehdessä osataan muutakin. Lehden sisäsivuilla oli tänään juttu, jossa toistettiin naisia suosiva klisee ”tytöt piilottavat lahjakkuutensa koulussa”. Väite perustuu feministiprofessori Kirsi Tirrin selvitykseen, jonka mukaan ”tytöt yrittävät piilottaa lahjakkuutensa, jottei heitä syrjittäisi”.

Oma näkemykseni on kokonaan toisenlainen. Opettajakunnan naisistumisen vuoksi lahjakkuuden arviointiperusteista on tehty naisia suosivia. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja ahkeruus, arvotetaan myönteisesti ja pojille tyypitellyt ominaisuudet, kuten kovaäänisyys ja reippaus, kielteisesti. Poikien tavat osoittaa lahjakkuuttaan arvotetaan häiriökäyttäytymiseksi, vaikka äänekkyydellään pojat ilmaisevat turhautumistaan sen johdosta, ettei koulumaailma tarjoa heitä kiinnostavaa tekemistä. Tätä kautta poikia syrjitään kouluissa. Toisaalta näin tuotetaan juuri niitä ”kympin tyttöjä”, jotka lopulta päätyvät sihteereiksi. Heidän lahjakkuutensa paljastuu pelkäksi koulukiltteydeksi, kun taas poikien kapinallisuus osoittautuu älykkyyden merkiksi.

Tytöt eivät siis pyri kätkemään lahjakkuuttaan kouluissa, vaan heitä suorastaan suositaan hyvillä arvosanoilla, joiden turvin he valikoituvat lukioihin ja kansoittavat myös yliopistot. Lähes kaksi kolmasosaa lukioiden oppilaista on tyttöjä, ja vääristymän syy on tyttöjä suosiva peruskouluopetus, jota voisi hyvinkin sanoa miehiä syrjiväksi ja sukupuolirasistiseksi.

2. syyskuuta 2011

Terrorismin taiteellisuus


Yhdysvaltain vuoden 2001 terrori-iskuista tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta. Tapahtumaa on ehditty käsitellä muiden muassa poliittisena, sotilaallisena, taloudellisena, inhimillisenä ja sosiaalisena ilmiönä sekä moraalin, yhteiskuntatieteiden ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Mutta sillä on ollut vaikutusta myös taiteellisena ilmiönä, ja se on jättänyt jälkensä arkipäivän estetiikkaan.

Monien mieleen ovat jääneet New Yorkia esittävät valokuvat, joissa näkyy lasiseinäisiä pilvenpiirtäjiä, savua, tuhkaa ja ihmiskasvoja. Hollywood on tuottanut paljon terrorismiaiheisia elokuvia ja sarjoja, ja tapahtuma on herättänyt useissa ihmisissä ihastusta. Se on varmasti vaikuttanut alitajuisesti myös niihin ihmisiin, jotka ovat tuominneet teon mutta joissa se on synnyttänyt ainakin jonkinlaisia kauneuden elämyksiä. Kauhu on esteettistä ja estetisoitu.

Immanuel Kantin mukaan ylevyyden kokemus syntyy havainnosta, jota Järki ei ymmärrä. (Ajatelkaa nyt vaikkapa monien poliitikkojen juhlapuheita...) Ylevyyden kokemukseen sisältyy irrationaalinen elementti. Niinpä ylevyyden kokemuksen voi aiheuttaa esimerkiksi ydinpommin räjähdys, jonka seuraukset eivät helposti mahdu kenenkään pieneen päähän.

Ylevyys ei ole tietenkään sama asia kuin kauneus, eikä kauneus ole yhtä kuin kauhu. Silti nämä asiat ovat tekemisissä toistensa kanssa. Myös se palvonta, jota monet länsimaalaiset osoittavat islamia kohtaan, koostunee suureksi osaksi irrationalismin synnyttämästä ylevyyden kokemuksesta ja pelonsekaisesta kauhusta. Niinpä monet länsimaalaiset ovat hurahtaneet islamiin Tukholma-syndroomalle ominaisesti.

Ylevyyden tuottamassa kauneuskokemuksessa on kuitenkin kyse enemmän subliimista kuin esteettisestä elämyksestä. Irlantilais-brittiläinen kirjailija-filosofi Edmund Burke oli ensimmäisiä, joka yhtenäisti teorian subliimista erottaen sen omaksi kategoriakseen kauneudesta. Hänen kauneutta ja subliimia käsittelevä teoksensa A Philosophical Enquiry into the Origin of Our Ideas of the Sublime and Beautiful julkaistiin vuonna 1757. Burken mukaan ”subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa ilman, että se on suoraan vaaraksi itsellemme”. Tämän mukaan subliimi syntyy, kun voimme tarkkailla pelottavaa ilmiötä turvallisen välimatkan päästä, aivan niin kuin New Yorkin terrori-iskua kuvaruudulta.

Tutkielmassaan Burke nosti esiin asioita, jotka saavat aikaan subliimin kokemuksen. Sellaisia ovat valtavat ja äärettömät ilmiöt, ja niissä hän näkee myös pelon olevan jollakin tavoin mukana. Burke eritteli teoksessaan tunteita, joita subliimi ihmisessä aiheuttaa. Hänen mukaansa suurin subliimin aiheuttama tunne on hämmästys (astonishing), joka täyttää ihmismielen kokonaan. Muita vähäisempiä subliimin aiheuttamia vaikutuksia on ihailu (admiration), palvonta (reverence) ja kunnioitus (respect).

Näiden käsitteiden myötä minulle tulee elävästi mieleen tapa, jolla legginssit ovat pyörineet eräiden tiettyjen Mimosojen jaloissa, kun he ovat antaneet kannatuksensa islamin leviämiselle – puhumattakaan siitä, minkälaista minareettia he ovat vinguttaneet jalkovälissään. He ovat halunneet tuntea turvallista kauhua. . Siinä, että muutamat poliittiset tahot ovat ihannoineet muslimien vallan lisääntymistä länsimaissa vielä terrori-iskujen jälkeen ja jatkuvan terrorilla uhkailun aikana, on siis kyse samanaikaisesta sublimaatiosta ja seksuaalisesta alistumisesta.

Joka tapauksessa pysyviksi 9/11-päivän opetukset jäivät. Toinen maailmansota käytiin kuudessa vuodessa. Terrorismin vastainen sota on kestänyt jo kymmenen vuotta. Ja miten muutoin voisi ollakaan, sillä terrorismi ja sen vastustaminen kumpuavat syvältä ihmisen vietti- ja yllykerakenteesta? Se hyödyntää myös arkkityyppisiä hyvän ja pahan vastakohta-asetelmia, joiden varaan voidaan rakentaa esimerkiksi suurelokuvia.

On edelleen mahdollista, että WTC:n rakennusten putoamiskiihtyvyyttä hipovat romahtamiset saavat jonakin päivänä selityksensä, ja teorioiden mystisimmät aukkokohdat paljastavat, että myös Yhdysvaltain hallituksella ja viranomaisilla oli sormensa pelissä, eikä kaikkea voida sälyttää pakistanilaisen luolamiehen syyksi. Ehkä he toimivat sanattomassa yhteisymmärryksessä länsimaisen demokratian takavarikoimiseksi. Esitetyn kritiikin valossa 9/11-päivän terrori-iskut ovat edelleen yhtä avoin tapaus kuin JFK:n murha, joka puolestaan kiihottaa ihmisiä oidipuskompleksia hyödyntävällä asetelmallaan.

Enkä minä suinkaan talibanien toimintaa yksipuolisesti moralisoi. He käyvät sotaa täsmälleen samalla tavoin kuin suomalaisetkin kävisivät, mikäli jokin suurvalta hyökkäisi meidän maahamme. Heidän käytänteensä ovat kuin suoraan suomalaisen korpisodan palvelusohjesäännöstä.

1. syyskuuta 2011

Miljardin mummonmarkan musiikkitalo


Helsingin musiikkitalo maksoi budjetin mukaan noin 140 miljoonaa euroa, eli erilaisine lisukkeineen hinnaksi tulee suunnilleen miljardi mummonmarkkaa. Talo sulkeutui yleisöltä eilen, koska seinien sisäpuolella vietettiin juhlallisia avajaisia.

En ollut paikalla – älkää luulko – sillä tilaisuuteen kutsuttiin vain sivistyneistöä, kuten poliitikkoja. Heidän fiksuimmiksi toteamuksikseen taisi jäädä jotakin sellaista kuin ”minä en ymmärtänyt tästä mitään”.

Kuljin kyllä rakentamisen aikana useasti työmaan ohi. Minun mielessäni kävi silloin, että kyseisessä talossa ei varmaan koskaan soiteta mitään sellaista, mitä kansa oikeasti haluaa kuulla, kuten Rihannaa tai Lady Gagaa. Sen sijaan siellä soitettaneen Igor Stravinskyn riitasointuja, koska ne ovat tarpeeksi kiduttavia ylittääkseen daideellisuuden tason.

Ja kuinkas kävikään: sulkeutujaisissa vingutettiin nimenomaan Stravinskyn Kevätuhria, jota hän itsekin piti rumana, sillä hän ”ei pitänyt kauniista musiikista”. Ne, jotka ”eivät ymmärrä kyseisestä taiteesta mitään”, saattavat hyvää hyvyyttään ajatella, että joku Hankamäen kaltainen homo ehkä ymmärtää, joten täytyy suvaita. Mutta, hyvät veljet, minäkään en ymmärrä saati pidä. Yhtään.

Paljon mieluummin menen sinne, missä raikas rokki raikaa tai soitetaan trance-teknoa. Se on paljon mukavampaa. On rento fiilis eikä tarvitse koko ajan jännittää, joko saa taputtaa. Yleensäkin nautin mieluummin elämän pienistä iloista kuin istun kipsipäiden keskellä kärsivän näköisenä.

Jo käyttöönoton korkkaus vaalien tulospalvelun alttarina viime huhtikuussa osoitti, että uusi Musiikkitalo on vallan foorumi ja helmikanojen näyttäytymismesta. Luovuus ja taide eivät tätä hygieniaa kestä. Ne asuvat muualla. Talon akustiikkaa kehuvilta snobeilta puuttuu oivallus, että kaikki musiikki voi olla erinomaista, jos siihen panee sydämensä ja tunnelma on hyvä. Se ei tule seinistä. Myöskään muusikot eivät saa uusilta tiloilta mitään, vaan niihin upposivat heidän palkkarahansa.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ja opetusministeri Jukka Gustafsson tekivät ihan oikein ollessaan avajaisten aikaan muualla. Ylen entiselle toimitusjohtajalle Mikael Jungnerille taas oli hyväksi jättää hänet myöhästyneenä ulkopuolelle, sillä Ylen johto oli yksi syypää tähän strategiseen virheinvestointiin.

Verorahojen rappaaminen monumentaaliarkkitehtuuriin on rikos velkaisessa valtiossa ja sairaan asuntopolitiikan Suomessa. Tässä maassa ei tarvita enää yhtään lisää julkisia palatseja eikä infrastruktuuria: ei yhtään messuhallia, kauppakeskusta, liikenneympyrää, siltaa, taidelaitosta eikä hallintoesikuntaa. Rakentamisen voimavarat pitää keskittää kotien tuottamiseen ihmisille. Juuri niistä on huutava pula, ja asuntokurjuus on kaiken kurjuuden alku ja juuri.

Myös Musiikkitalon teemoja ovat tänä hassuna monikulttuurisuusvouhotuksen aikana ”avoimuus” ja ”kohtaaminen”. Miksi nämä hienot mokuttajatädit ja -sedät eivät majoittaneet Kalasatamasta häädettyjä romaneja sinne Musiikkitalon sisäpuolelle kulttuuriväristyksiä tuomaan?

---

Hups! Rakentaminen maksoikin 30 vuotta täyttävien MTV3:n glasnost-uutisten mukaan runsaat 185 miljoonaa.