28. lokakuuta 2011

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?


Otsikon kysymystä pohdin, kun kuuntelin Jenni Vartiaisen samannimistä laulua. Pelastuksen metafysiikkaa puolestaan analysoi filosofi Martin Heidegger, jonka mukaan koko juutalais-kristillinen ajatteluperinne rakentuu tietynlaisen pelastusoletuksen ympärille. Sen varaan ovat näköjään vannoneet myös pankkiirit ja poliitikot. Illuusiotalouden ja lumerahan romahdus on lähellä ja ehtii luullakseni ennen Jeesusta.

Minä puolestani lopetin päivittäisbloggaamisen, koska maailmanloppu tulee, eikä maailmanparantaminen enää kannata. Viimeisessä virressäni veisaisin tuomiopäivän tuloa. Maailma loppuu pian taloudelliseen katastrofiin, ainakin tämä läntinen maailma. Kaikki sen tietävät, ei sitä tarvitse enää selittää.

Ajatelkaa, että tällainen suomalaistaustainen filosofikin ymmärsi jo Euroopan unioniin ja euroon liityttäessä, ettei sen tapainen konglomeraatti voisi koskaan toimia! Miksi sitä eivät käsittäneet ne viisaat ekonomistit, poliitikot ja pankkiirit, jotka meidät tähän liemeen järjestivät?

Eiköhän asiasta pitäisi rangaista? Ja kyllä se kosto kohta tuleekin, ainakin niin sanottu luonnon kosto. Sen tuomion rinnalla jonkin Tiitisen listan sietää kellastua Supon kassakaappiin, ja DDR-agenttien jallittajat jäävät asioista pihalle kuin margariinista tyhjäksi nokittu lintulauta.

Valtiovarainministeriön Raimo Sailas arvioi 15.10. Suomen vajoavan sotien jälkeisen ajan pahimpaan talouskriisiin. Suomen Pankin Erkki Liikanen puolestaan totesi 10.10. Ylelle, että Eurooppa on huonoimmassa jamassa toisen maailmansodan jälkeen. Heitä säesti Angela Merkel, joka kuvaili tämän jutun mukaan tilannetta ”Euroopan vakavimmaksi kriisiksi sitten toisen maailmansodan”. Minä kysyn, milloin Euroopan maat ovat jälleen sodassa.

Ehkä jo piankin, kun kansat repivät itsensä EU:n liekanaruista ja kuolaimista irti. Sinne humahtaa taas 100 miljardia Kreikalle, ja lainalaskuja laskeskelevat saksiniekat puolittivat sijoittajien saatavat suvereenisti 50 prosenttiin. Eijaa! Veronmaksajien kontolle kaatui tämäkin kaikki, ja pelkkä väliaikainen vakausväline on paisunut kuin pullataikina 780 miljardiin euroon vastoin kaikkia sopimuksia (analyysi tukitoimien laittomuudesta tässä).

Suomelle lankeavan laskun loppusummaa ei edes tiedetä, kun tuhlaajapoika Katainen ja tuhlaajatyttö Urpilainen pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Monte Carlon kasinolla veronmaksajien piikki auki. Siinä on talouspolitiikan Bonnie & Clyde: hienohelmaisia ja salonkikelpoisia terroristeja yhtä kaikki!

Kyllä tästä vielä katastrofi tulee. Romahduksen jälkeen jättiläistyöttömyys ja suurinflaatio vallitsevat yhtä aikaa. Vain syylliset puuttuvat. Keitä he ovat? No tietysti homot! Kyllä kansa syyllisen löytää, kun vain tahtoa riittää. Uuden Suomen blogikirjoittajat näyttävät esimerkkiä.

Natsismi nousee, ja kansallisesta edusta aletaan pitää kiinni. Soihtuja sytytetään eurojen rovioilla, kansat ovat kaduilla ja tämä biisi soi.

Uulalaa!

Voi olla, että muutamien mielestä erehdyn talouspoliittisissa jeremiadeissani. On kuitenkin eri asia erehtyä joissakin pienissä yksityiskohdissa kuin erehtyä koko ajattelunsa peruslinjoissa, kuten euron luoneet poliitikot. Sen takana taas on ollut jatkuva oikeassa olemisen erehdys. Yleensäkin rakastan virheitä, koska ne kertovat ihmisten inhimillisyydestä. Virheiden kautta ihmiset paljastavat itsensä ja ovat kauniita. Myös virheiden tunnustaminen korjaisi ajattelua paremmille linjoille. Niinpä on oikein olla väärässä mutta väärin olla jatkuvasti oikeassa.

Viisaiden kansantaloustieteilijöiden täytyisikin ensin itse hoitaa talouspolitiikkansa, hallintonsa ja muut paperinsa paremmin ja vasta sitten arvostella meitä kriitikoita. Sen sijaan minä olen pelkkä amatööri. Siksi minulla on oikeus osoittaa niin paljon vääryyksiä harjoitetusta politiikasta, kuin sielu sietää.

Ja minun perusaksioomanihan on se, että globalisaatio ja pakkokansainvälistäminen ovat tuhonneet länsimaat ja Euroopan talouden. Työpaikat ja pääomat ovat virranneet Intiaan ja Kiinaan, jotka hallitsevat pian koko maailmantaloutta. Vertauskuvallista on, että jälleen kerran länsimaita vaaditaan ”hoitamaan velkansa”, mutta nyt ei ole kyse velasta kehitysmaille.

Olisi joka tapauksessa vaarallista ja yksinkertaistavaa pitää syyllisenä mitään yhtä kansakuntaa, sen enempää kreikkalaisia, portugalilaisia kuin muitakaan. Syynä on ahne kapitalistinen politiikka ja pankkijärjestelmä, joka on kupannut pahoin myös eurooppalaisten kansojen kansallisvarallisuuden sekä tehnyt niistä uhreja – ja joka johtaa myös tämän politiikan harjoittajat heidän omaan tuhoonsa. Näin se kolmas maailmansota käydään läntisessä Euroopassa kapitalismin aseilla.

Yhtenä syynä tilanteeseen on eurooppalaisten ja amerikkalaisten ihmisten omahyväisyys tai – kuten antiikin kreikkalaiset sanoivat – hybris eli pöyhkeys, röyhkeys, ylettömyys ja halu asettua edellytystensä tuolle puolen. Länsimaiset ihmiset ovat eläneet yli varojensa.

Laiskistunut ja moraalisesti veltostunut Länsi on antanut aseet käsistään. Nouseva, taisteleva ja vähään tyytyvä islam valloittaa rappeutuneet länsimaat, jotka eivät osaa laittaa hanttiin omassa lammasmaisessa päkätyksessään.

Vieraat ovat lopulta vieneet tuotantolaitoksemme ja omistavat myös kiinteistömme. Ulkomaanmatkoihin ja taivaan sinessä kiitämiseen tottuneet eurooppalaiset joutuvat tunnustamaan kertakaikkisen köyhyytensä, kun kaikki mitä heillä on, otetaan pois. Pankkiirit, kiinteistöjenvälittäjät, kauppiaat, koronkiskurit ja muut keinottelijat joutuvat lopultakin tekemään rehellistä ja lisäarvoja tuottavaa työtä.

Samasta syystä minä onnittelen heitä: rikkauksien kerääjiltä poistuu omaisuuden suoma puskuri kuolemaa vastaan, ja näin hekin voivat hetkeksi unohtaa pakomatkansa ja kuolemanpelkonsa sekä vapautua tasa-arvoiseen elämään. Silloin minun sydämeni laulaa! Tule siis Lama, tule, oi Lopullinen Romahdus, ja saata yhteiskuntamme jälleen totuuden äärelle!

Metafyysiseen pelastuksen periaatteeseen uskominen on ollut oman vastuun kiertämistä ja asioiden pallottelua toivoen, että jokin onnenkantamoinen päästää meidät pälkähästä. Juuri se on johtanut myös talouden lipsahtamiseen väärille raiteille ja vieraisiin käsiin.

Entä vastaus otsikkoni kysymykseen: eikö kukaan voi meitä pelastaa? Kyllä voi. Tässä tilanteessa se on mitä todennäköisimmin Venäjä, jolle Suomi on pyllistänyt liian kauan mutta jonka talous vetää kuin Popedan takapyörä syvimmässäkin lumihangessa. Toinen mahdollisuus on, että venäläiset, kiinalaiset, intialaiset ja öljymiljardeissaan kylpevät arabit eivät suinkaan käy kauppaa hyvää hyvyyttään vaan ostavat halvalla pois sen, mikä Euroopassa vielä kaupan on.

Parhaassa tapauksessa Venäjälle humahtaa Suomen koko teollisuustuotanto, ja sinne voidaan toimittaa miljoonittain kotikutoisia karvalakkeja, kuten sotakorvauksista sinnittelyn aikana. Ylämäkeä mennään kuitenkin pitkään, eikä näköala johdu tällä kertaa siitä, että korpivaellusta ajetaan konepelti auki.

25. lokakuuta 2011

Perussuomalaiset Teuvon kyydissä


Helsingin Sanomien viime perjantaisen Nyt-liitteen mukaan kansanedustaja Teuvo Hakkarainen nauttii jonkinlaista suosiota myös homojen keskuudessa. Kyseessä taisi olla toimittajan tekaisema provokaatio. Ainakaan minä en ole omien vaatimattomien havaintojeni pohjalta päätynyt ajattelemaan, että Hakkaraisen kannatus olisi lähtenyt lentoon homopiireissä.

Näyttöä väitteen provokatorisesta luonteesta antaa se, että saman talon Ilta-Sanomat toisti jutun sivuillaan ja sai Hakkaraiselta lisäkommentin, jonka mukaan homot, lesbot ja somalit pitäisi lähettää Ahvenanmaalle asumaan.

Kovin mielikuvituksellinen, omaperäinen tai elegantti Hakkaraisen yhteiskuntateoria ei ole. Siihen olikin helppo kuitata, kuten Pekka Siikala, joka käänsi asian nurin blogissaan ja ehdotti, että Hakkarainen voitaisiin eristää kotipaikkakunnalleen Viitasaarelle yhdessä Perussuomalaisen puolueen kanssa.

Mitä vikaa Hakkaraisen kannanotossa sitten on? Peruskysymys kuuluu, miksi juuri Hakkarainen itse olisi omassa ylemmyydentunnossaan sellainen valopää, jonka olisi soveliasta päättää, miten tai missä muiden suomalaisten pitää elää. Tällainen ei olisi sitä tavoiteltua kansanomaisuutta vaan kansalaisten vastaisuutta. Hakkaraisen päästelemien pökäleiden laittaminen ”maalaisuuden” piikkiin taas aliarvioisi pahasti maalaisten ihmisten sivistystä.

Myöskään puolue ei voi loputtomasti selittää edustajansa älyllisiä pieruja ”vitseiksi”, kun näyttää siltä, että vitsien varjolla lipsautellaan nimenomaan todellisia mielipiteitä.

Tämä vähentää puolueen uskottavuutta tärkeissä yleispoliittisissa kysymyksissä ja nolaa jatkuvasti esimerkiksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaa ja koko ryhmää, joka joutuu käsittelemään asioita kokouksissaan.

Itse näen, että ongelma ei vallitse ensisijaisesti perussuomalaisten ja vähemmistöjen välillä vaan Perussuomalaisen puolueen ja muutamien sen omien edustajien välillä. Teuvo Hakkaraisesta on muodostumassa puolueelle samanlainen tikittävä aikapommi kuin Tony Halmeesta, vaikka kansalaisten mielestä tämä monkey business voi olla tiettyyn rajaan asti hauskaa.

Onkin hyvä palauttaa mieleen Perussuomalaisten erään toisen kansanedustajan, Lauri Oinosen, taannoinen huoli siitä, miten puoluetta voidaan liata sisältäpäin. Runsas vuosi sitten Oinonen valitti, että hallitus aikoo saattaa voimaan lain, jolla puolueet voitaisiin laittaa vastuuseen yhden jäsenensä rasistisista mielipiteistä. Hän perusteli kritiikkiään sillä, että näin joku puolueen arvostelija voisi hakeutua puolueen jäseneksi ja tahallaan puhua rasistisia kaataakseen lokaa puolueen niskaan!

Nyt Oinosen kauhukuva näyttää toteutuvan. Syy ei ole suinkaan se, että tällainen lainsäädäntö olisi voimassa, vaan se, että niin Hakkaraisen kuin Oinosenkin tietyt kannanotot ovat kaatuneet puolueen häpeäksi ihan ilman, että voimassa olisi asiasta syyllistävää lakia. Mikäli eduskuntaryhmä ei ojenna tätä Bruce Springsteenin näköistä edustajaansa, on pääteltävä, että puolue asettuu Hakkaraisen omien edesottamusten kannalle.

Koska minä olen luonteeltani hyvä, neuvon edustaja Hakkaraista ottamaan päänsä pikimmiten pois perseestä. Sen sijaan Teuvon kyytiin en edelleenkään lähtisi. Perusteluja voi lukea vaikkapa Leevi And The Leavingsin laulusta tai tästä.

24. lokakuuta 2011

”Pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”


Otsikon lause on peräisin brittiläiseltä taloustieteilijältä John Maynard Keynesiltä (1883–1946). Hänen ajatuksensa on tosin useasti ymmärretty väärin, ja se sopiikin mitä erilaisimpiin asiayhteyksiin sekä kuvaa erästä yleisinhimillistä tosiasiaa.

Keynesin lausahdusta on tulkittu esimerkiksi niin, että sen mukaan taloutta ei tarvitse suunnitella pitkäjänteisesti tai että ongelmien ratkaisemiseksi ei ole syytä laatia kauaksi tulevaisuuteen ulottuvia suuntaviivoja ja sopimuksia. Lisäksi on nähty, että tämän väitteen mukaan pitkään jatkuvia ongelmia ei ensinkään olisi. Keynesin sanat on kohdistettu ironisesti myös häneen itseensä, kun on huomautettu, että niin sanottu keynesiläisyyskään ei toiminut eikä toimisi pidemmän päälle.

Kaikki nämä tavat ymmärtää Keynesiä ovat kuitenkin virheellisiä. Hän ei suinkaan kiistänyt pitkään jatkuvien ongelmien olemassaoloa tai vastuunottoa niiden ratkaisemisesta. Keynesin mukaan vain on viisasta, että kaikkein hälyttävimmistä nykypäivän ongelmista huolehditaan jo tänään eikä jäädä passiivisesti odottamaan ongelmien katoamista itsestään.

Sen sijaan uusklassisen taloustieteen ja kovan linjan laissez faire -kapitalistien kantana on perinteisesti ollut näkemys, että valtiovallan ei pitäisi puuttua talouden ja yhteiskunnan ongelmiin, kuten kysynnän heikentymiseen tai työttömyyteen. Heidän käsityksensä mukaan asioiden pitää ”antaa mennä” omalla painollaan, sillä pitkällä tähtäimellä ongelmat ratkeavat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Näin ajatellen taloutta pidetään itseään korjaavana järjestelmänä, jossa viidakon laki tasapainottaa tilanteen.

Tällainen ajattelutapa on poliittisesti fataali, sillä talouteen ei pidetä tarpeellisena puuttua julkisen vallan toimilla. Kyseinen näkökanta lankeaa yhteen nykyisin muodissa olevan uusliberalistisen ajattelun kanssa. Sen sijaan Keynes korosti, että valtion pitää aktiivisesti tasoittaa suhdannevaihteluita elvyttämällä kysyntää taloudellisten taantumien aikoina: esimerkiksi maltillisella veropolitiikalla tai suorilla avustuksilla. Ajatuksena on, että taantumat johtuvat kokonaiskysynnän heikentymisestä, joten valtion tulee lisätä kysyntää saadakseen talouden uudelleen käyntiin.

Uusklassisen mallin mukaan valtion aktiivinen osallistuminen esimerkiksi valtion omaa kulutusta lisäämällä kuitenkin pudottaa kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä. Keynes puolestaan katsoi, että valtion tulisi silti puuttua lyhyen aikavälin ongelmiin, sillä tasapainon saavuttaminen kestää muutoin liian kauan. Keynesin ajatus kokonaisuudessaan kuuluukin seuraavasti: ”Pitkä tähtäin on pettävä ohjenuora ajankohtaisten kysymysten ratkaisemiseen. Pitkällä tähtäimellä me kaikki olemme kuolleita.”

Keynesiläistä pankkipolitiikkaa, monetaristista sosiaalipolitiikkaa

Keynesiläisen talouspolitiikan keinot ovat tulleet uudelleen huomion kohteiksi Euroopan finanssikriisin myötä, ja on kysytty, olisiko esimerkiksi setelirahoituksesta ratkaisemaan talouden ongelmia. Kysymys on ymmärrettävä, sillä nykyisten ongelmien katsotaan johtuvan pitkälti keynesiläisyyden jälkeen muotiin tulleesta monetaristisesta politiikasta.

Keynesiä edeltäneen uusklassisen taloustieteen mukaan katsottiin, että valtion tulojen laskiessa pitää leikata menoja samassa mitassa. Tähän sisältyy kuitenkin itseään ruokkivan syöksykierteen vaara. Jos valtio taloudellisen taantuman aikana leikkaa menojaan verotulojen vähenemisen vuoksi, tiet jäävät päällystämättä, valtion rakennukset rakentamatta ja potilaat hoitamatta. Niinpä tietyömiehet jäävät työttömiksi, rakennusteollisuus toimettomaksi ja sairaanhoitoa tarvitsevat kipeiksi. Lopulta osa yrityksistä tekee konkurssin, ja työttömyys ja sairastaminen kiertyvät lisääntyneinä sosiaalimenoina valtion kassakirstulle. Kun ihmisillä on yhteenlaskettuna vähemmän rahaa käytettävissään, kulutuksesta riippuvaiset kauppaliikkeet ja teollisuuslaitokset tuottavat valtiolle vähemmän verotuloja, mikä puolestaan johtaa uusiin leikkauksiin ja niin edelleen.

Keynes esitti, että laman vallitessa valtion pitääkin elvyttää taloutta vaikka velaksi ja kiristää kukkaronnyörejään nousukaudella maksaakseen velkansa takaisin. Suomessa ja Euroopassa on selvästikin otettu Keynesin opit uudelleen käyttöön, sillä Euroopan valtiot ovat tukeneet taloutta suunnattoman suurilla sijoituksilla rahajärjestelmään niin, että tuloksena on ollut esimerkiksi asuntojen hintojen nousua (joka tosin on häivytetty piiloinflaatioksi tasaamalla luotot erittäin pitkille aikaväleille). Toisaalta valtiot eivät ole noudattaneet keynesiläisyyttä hoitaessaan omaa kansantalouttaan. Esimerkiksi Suomessa on jatkuvasti leikattu valtion sosiaali- ja puolustusmenoja. Keynesiläinen elvytyspolitiikka onkin nyt valjastettu vain pankkien tukemisen välineeksi, kun taas valtioiden oman talouden piirissä on noudatettu kovaa monetaristista politiikkaa.

Valtiot ovat nähdäkseni keynesiläisiä väärässä yhteydessä. Monetarismi luotiin alun perin pitämään inflaatio alhaisena ja luomaan sitä kautta taloudellista elinvoimaisuutta. Se sai jalansijan 1970-luvulla, jolloin sen katsottiin syrjäyttäneen Keynesin ideat. Suomessa alettiin toteuttaa monetaristista politiikkaa vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin rahamarkkinat vapautettiin. Siitä lähtien maassamme on eletty eräänlaisessa sekataloudessa, jossa suhdanteita tasoitetaan lyhyellä aikavälillä ja talouskasvua pyritään edistämään pienellä inflaatiolla sekä leikkaamalla verotusta.

Kompromissihakuisuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on päädytty kuitenkin tilanteeseen, jossa valtiot ottavat edelleen velkaa pankkien pelastamiseksi konkursseilta samalla, kun kaikkein köyhimpien ihmisten hyvinvointiin ei pidetä tarpeellisena investoida. Pitkällä aikavälillä myös tämä johtaa yhtä vakavaan katastrofiin kuin pankkijärjestelmän luhistuminen.

Miksi tasavero ei sovi Suomeen?

Suomen valtio on torjunut massatyöttömyyttä ja lamaa jo nyt suuremmalla summalla kuin taloustaantuma aiheuttaisi kansantaloudellemme. Mielestäni ei ole järkeä sijoittaa kolmeakymmentä miljardia Euroopan pankkijärjestelmään, jos se riittää tuomaan maallemme vain kymmenen miljardin hyödyn laman loitolla pitämisen kautta. Hyötysuhde on huono, ja Suomen avustukset Euroopan pankkijärjestelmässä ovat kuin pisara valtameressä. Sen sijaan meidän kansantaloutemme mittakaavassa nuo vieraille valtioille ja pankeille annetut avustukset, takaukset ja lainat ovat valtavia.

On erittäin epäviisasta jättää terveydenhoitojärjestelmä, sosiaaliturva ja Puolustusvoimat samanaikaisesti rappiolle. Mikäli valtiolta riittäisi 30 miljardia oman kansantaloutemme elvyttämiseen, tämän piristysruiskeen vaikutus siivittäisi talouselämämme kokonaan uudelle kiertoradalle.

Monet uusliberalismia edustaneet puolueet, esimerkiksi kokoomus, ovat tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa langenneet takaisin Keynesiä edeltäneen ajan moraaliseen välinpitämättömyyteen ja ”antaa mennä”-mentaliteettiin. Keynesin talousteoriaa ja yhteiskuntafilosofiaa voidaan tietenkin pitää vanhentuneena, mutta vielä vanhentuneempaa on uusliberalistien oma teoria, joka tähtää vain yhteenlasketun kokonaisedun maksimoimiseen, mutta ei hyväksy esimerkiksi tulonsiirtoja. (Itse asiassa taloustieteessä ei muita teorioita olekaan kuin ”vanhentuneita”, sillä kansantalouden perusvoimat on kuvattu jo aikojen aamuna, ja kokonaan uudenlaisen näkökulman luominen edellyttäisi lähes yli-inhimillisiä voimavaroja ja ponnistuksia.)

Tulonsiirrot ovat perinteisesti yksi valtion elvytyspolitiikan väline. Keynesin käsityksen mukaan pienituloisille kannattaa ohjata tulonsiirtoja, sillä siten voidaan tukea talouskasvua. Koska pienituloisten kulutus ohjautuu usein kotimaisiin hyödykkeisiin, joilla tyydytetään perustarpeita, tulonsiirrot eivät hyödytä vain pienituloisia itseään vaan koko kansantaloutta lisäämällä kokonaiskulutusta ja sitä kautta kiihdyttämällä yhteiskunnan tuotannollista aktiivisuutta.

Sen sijaan monetaristinen talouspolitiikka on sisältänyt vaatimuksia tasaveroon siirtymisestä, ja niitä on ajettu läpi myös Suomessa. Esimerkiksi veronalennusten kohdistaminen samanlaisina kaikkiin tuloluokkiin on kasvattanut eniten suurituloisten pottia, sillä alennukset on kerätty pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset maksavat suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla on maksatettu osa suurituloisten veroalesta.

Myös julkisten palvelujen maksullistaminen on merkinnyt niiden rahoittamista ”tasaverolla”. Monetarismin puolustajat ovat vedonneet siihen, että kuntien julkiset palvelut rahoitetaan nykyäänkin tasaverolla, sillä kunnallisveroäyri ei riipu kuntalaisten tulotasosta. Toiseksi he ovat viitanneet siihen, että elvytyspolitiikan tuloksena syntyvä inflaatio on eräänlainen tasavero, sillä se leikkaa samassa suhteessa sekä hyvä- että huonotuloisen palkkakuittia.

Tasaveromallissa pieni- ja keskituloiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan kaikkein suurimman taakan, sillä suurituloisten osalta verotus ylipäänsä pudottaa lähinnä kerskakulutusta, kun taas alemmilla tulotasoilla tasaverotuksen kautta tapahtuva verotuksen kiristyminen puree jokapäiväisten perushyödykkeiden kulutukseen. Tässä mielessä tasavero ei ole perusteltu malli.

Tulonsiirroista nauttivat yhteiskunnat voivat paremmin

Valtion aktiivista roolia tuloerojen tasoittajana ja säätelijänä voidaan puolustaa ahtaan taloustieteellisen näkökulman lisäksi moraalifilosofisilla ja sosiaalipoliittisilla näkökohdilla.

Menestyskirjassaan The Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone? (2009; 2. painos 2010) brittiläiset epidemiologit Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat John Maynard Keynesin edustaman ”maltillisemman moraalisen kapitalismin” periaatteet monetaristista politiikkaa toimivammiksi. Kirjoittajat pitävät suorastaan perverssinä, että Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisissa maissa johtajien tulot voivat olla lähes tuhatkertaiset muiden työntekijöiden tuloihin verrattuina. Laajan empiirisen tutkimusaineistonsa valossa he kritisoivat syrjäytymistä ja eriarvoisuuden kasvua ja kysyvät, mitä järkeä on ohjata myöskään yhteiskuntamme lahjakkaimpia ihmisiä kehittelemään kovalla palkalla entistä innovatiivisempia finanssi-instrumentteja tai myyvempää elektroniikkaa, kun yhteiskunta sinänsä on perusrakenteiltaan rikki.

Lääkkeeksi eriarvoisuuden poistoon tarjotaan nyt vain ”talouskasvua”, vaikka sen pohjana olevilla ehdoilla, kuten irtisanomisilla ja tehostamisella, on kielteinen vaikutus syrjäytyneimpiin ihmisiin. Eriarvoisuuden tuottama pelko ja eristäytyminen huonontavat henkistä ja fyysistä hyvinvointia myös varakkaampien kohdalla.

Tutkimuksen mukaan yhteiskunnat, joissa on suhteellisesti pienemmät tuloerot ja paljon tulonsiirtoja köyhemmille, voivat lähes kaikilla mittareilla mitattuna paremmin. Esimerkkeinä tällaisista yhteiskunnista Wilkinson ja Pickett mainitsevat Japanin, Norjan, Ruotsin ja Suomen – tosin nykymeno ohjaa lukijaa kysymään, ovatko tutkijoiden tiedot täysin ajan tasalla. Nämä maat ovat heidän mukaansa kuitenkin edelleen innovatiivisempia ja terveempiä, ja sosiaalisia ongelmia esiintyy vähemmän. Yhteinen hyvinvointi on siis kannattava investointi.

Filosofisesti katsoen kyse ei pidä olla vain taloudellisten resurssien vaan myös sivistyksen voimavarojen jakamisesta. Esimerkin antavat taloustieteilijä Amartya Sen ja filosofi Martha Nussbaum teoksessaan The Quality of Life (1993) kehittelemällään toimintavalmiusmallilla (capability approach), jonka mukaan oikeudenmukaisen julkisen vallan tulee taata kaikille kansalaisilleen aidot mahdollisuudet kehittää hyvään elämään sisältyviä kykyjä ja toimintatapoja. Ratkaisuja eivät tarjoa vain talouskasvu tai muodikkaana pidetyt degrowht ja downshiftaus (jotka yleensä ovat vain kiertoilmaisuja talouden lamaannukselle) vaan myös tulonsiirrot, kunhan niitä toteutetaan oikeudenmukaisesti kansallisvaltioiden sisällä.

15. lokakuuta 2011

Homoavioliittojen vastustus kuin samojedien kielikylpy


Kielitieteilijä ja antropologi Kai Donner kertoo tutkimuksessaan Siperian samojedikansojen keskuudessa (1919), kuinka hän Venäjälle suuntautuneella matkallaan kohtasi alkuasukkaan, jonka oli kerrassaan mahdotonta suostua muodostamaan kielitieteilijän häneltä pyytämää lausetta. Tutkija oli kehottanut erästä samojedimiestä antamaan esimerkin siitä, kuinka tämä omalla kielellään lausuisi ’minun jokeni’, mutta saanut vastaukseksi äkäisen tiuskaisun, että joki ei ollut minun ja ”ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa”.

Alkukantaiselle ajattelulle ominaisesti kyseinen kansanheimo eli – Marcel Maussin Essai sur le don -teoksen (1925) termiä lainatakseni – ”totaalisen sosiaalisen faktan” sisällä, jossa ei kyetty ymmärtämään vaihtoehtoja: ei kuvitelmia, ei utopioita, ei konditionaaleja, ei päämääriä, ei haaveita eikä mitään, mikä ei mahtunut heidän ajattelunsa umpioon ja tuohon muutoinkin niin kapoiseen totaliteettiin.

Vähän samankaltainen kuva syntyy, kun kuuntelee homoavioliittoja vastustavien kannanottoja. Ylen A-talkissa keskusteltiin pari päivää sitten homoavioliitoista. Ohjelman lopuksi homoliittoja vastustava keskustan Eevamaria Maijala sanoi, että mielipide-erot koskevat lähinnä avioliiton käsitteen merkitystä, ja että hänelle itselleen avioliitto merkitsee miehen ja naisen välistä suhdetta. Samaa mieltä näytti olevan Perussuomalaisia edustava Mika Niikko, jonka mielestä kyse ei ole siitä, etteivät homot voisi olla hyviä vanhempia.

Kun kyse ei tämän mukaan ole mistään todellisesta vaan pelkästä käsitteen määrittelystä, herää kysymys, onko näiden vastustelijoiden ajattelu yhtä pahasti juntturalla kuin samojedikansojen kielisolmut. He eivät kerta kaikkiaan pysty määrittelemään avioliiton käsitettä toisin ja modernisoimaan sitä jokin ahtaan raamatuntulkinnan ulkopuolelle. Heidän päähänsä ei mahdu, että kyllä avioliiton nimeä voidaan käyttää muustakin kuin miehen ja naisen suhteesta. Yliopistomaailma nauraa tälle argumentaatiolle raikuvat naurut.

Homojen suhteet ja perheet näyttävät kuitenkin tulleen laajalti hyväksytyiksi, mikä onkin ilahduttavaa. Esimerkiksi Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen totesi Tuomas Enbusken ohjelmassa, että rekisteröidyissä parisuhteissa pitäisi olla samat oikeudet kuin avioliitoissa. Avioliiton käsitettä hän ei kuitenkaan olisi valmis käyttämään homoliitoista.

Mielestäni tämä on kummallista. Kyse näyttää enää olevan vain käsitteen määrittelystä kuin jostakin viimeisestä Rubiconin ylityksestä, ja esteenä homoavioliitoille on muutama kristillinen jarrumies, jotka hekään eivät yleensä edusta tieteellistä hermeneuttista raamatuntulkintaa. Sen sijaan he ovat kuin uralilaisia samojedikansojen edustajia, jotka eivät sallineet muiden sanovan ”minun jokeni” – aivan niin kuin homoliittojen vastustajat eivät sallisi homojen sanovan ”minun avioliittoni”.

Homoavioliittojen vastustus joillakin näennäisteologisilla perusteilla on samanlaista kuin sianlihan syöntikielto tai naispappeuden purkuyritykset. Omituista on, että ne, jotka vastustavat Koraanin tulkitsemista kirjaimellisesti, vaativat kuitenkin Raamatun lukemista kirjaimellisesti. Se maailma, josta Pyhän Kirjan homokielteiset kohdat puhuvat, on kuitenkin kadonnut, eikä noilla kannanotoilla ole merkitystä nykymaailmassa. Siksi myös kristittyjen pitäisi soveltaa oppikirjansa ohjeita sen perussanoman eli Rakkauden Periaatteen mukaan.

Minulle itselleni ei ole kovin väliä, onko homojen avio-oikeus voimassa vai ei. Mutta monille muille suomalaisille homoille ja heidän noin miljoonalle omaiselleen asialla on näköjään arvoa, joten kannatan asiaa mielelläni. Perussuomalainen puolue on ollut oikeassa monessa hyvässä asiassa. Siksi toivoisin, että puolue olisi oikeassa myös tässä ja kannattaisi homoavioliittojen hyväksymistä.

Muutoin keskustelusta syntyy se kokonaiskuva, että homojen avio-oikeutta jarrutellaan vain käsitteellisen saivartelun vuoksi, ja herää epäily, onko kyse kiusanteosta. Yksi mahdollisuus on, että vastustajat yrittävät pönkittää omia avioliittojaan pidättämällä avioliiton käsitteen vain omaan käyttöönsä.

Homoseksuaalisuutta vastustetaan usein omien homoseksuaalisten tunteiden torjunnan merkiksi, toisin sanoen siksi, että vastustajat eivät hyväksy homoutta itsessään. Muutamat sataprosenttiset heterot taas inhoavat homoja sen vuoksi, että he pelkäävät joutuvansa aiheettomien homoksi epäilyjen kohteeksi. Niin voi käydä, mikäli oma pariutuminen heteroseksuaalisilla markkinoilla on epäonnistunut. Homoseksuaalisuuden ja samaa sukupuolta olevien ihmisten välisten avioliittojen vastustelu on siis perin juurin lapsellista ja turhaa.

Itse kannatan avioliiton käsitteen laajentamista uskonnollisen avioliittokäsitteen piiristä rakkausavioliittojen suuntaan, vaikka toisaalta olen tietysti arvostellut koko avioliittoinstituutiota valtion ja kirkon interventiosta yksityisiin ihmissuhteisiin. Kontrollin kouran se tuo mukanaan, mutta toisaalta myös tietoisuuden toisten ihmisten hyväksynnästä, mikä voi olla monille ihmisille iso juttu.

Kiistelkää nyt hyvät ihmiset homoavioliitoista. Voittaja saa!

7. lokakuuta 2011

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset


Euroopan rahaunionin jäsenyys on johtanut valtioiden taloudet suuriin ongelmiin. Suorituskyvyltään erilaiset kansantaloudet saatettiin yhteisen valuutan kautta näennäisesti samalle viivalle. Nyt hitaita pakotetaan juoksemaan nopeiden tahdissa ja nopeita puolestaan taivutellaan juoksemaan hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana. Kun valtiot eivät voi hoitaa talouttaan itselleen sopivimmalla tavalla, yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii. Lopulta myös vahvimmat kansantaloudet menettävät kykynsä tuottaa sellaista lisäarvoa, jolla voitaisiin parantaa muiden asemaa.

Yhteiseen rahaan on liittynyt pieniä hyötynäkökohtia: matkailijoiden ei tarvitse vaihtaa valuuttaa maasta toiseen siirtyessään eikä yritysten tarvitse suojautua kurssiriskeiltä valuuttafutuureilla. Euroopassa olisi kuitenkin voinut käydä vapaakauppaa myös ilman EU:ta ja euroa, pelkän EEC:n turvin. EMU:n ja yhteisvaluutan edut ovat olleet hyvin vähäisiä. Valuuttaa ei tarvitse vaihtaa myöskään maksaessaan kortilla, ja euron ansiosta kurssimuutoksilta voidaan suojautua vain euroalueen sisällä.

Yritykset käyvät kauppaa myös euroalueen ulkopuolisiin maihin, ja tässä suhteessa yhteisestä valuutasta on ollut lähes pelkkää haittaa. Eräs syy siihen, miksi Suomen puunjalostusteollisuutta lopetetaan tehdas kerrallaan ”kannattamattomana”, on se, että kilpailijamaat, kuten Ruotsi, myyvät tuotteitaan edullisemmin. Oman valuuttansa ansiosta Ruotsi voi devalvoida ja lepuuttaa kruununsa kurssia alemmalla tasolla sekä taata edullisemmat hinnat, kysynnän ja työllisyyden, joka edistää koko kansantalouden etua. Esimerkiksi vuoden 2008 laman alkaessa Ruotsi alensi kruununsa kurssia niin, että yhdellä eurolla saattoi ostaa melkein kymmenen kruunua. Tästä elvytystoimesta oli naapurimaamme teollisuudelle useiden miljardien etu, kun taas vahvasta eurosta on ollut haittaa esimerkiksi Suomen viennille Pohjois-Amerikkaan.

Suomen tiedotusvälineet mainitsevat kyllä mielellään, mitä etua yhteisestä valuutasta on ollut, mutta ne eivät kerro, että syynä Suomen metsäteollisuuden asteittaiseen tuhoutumiseen on Euroopan unioni ja yhteinen raha. Myös tuotannon siirtäminen pois Suomesta johtuu Euroopan unionista ja sen myötä helpottuneesta pääomien viennistä rajojemme ulkopuolelle. Tämä on heikentänyt työllisyyttä ja vähentänyt yksityishenkilöiltä perittävää verokertymää.

Myös yritysten maksamien verojen määrä on supistunut tai ainakin noussut optimaalista verotuottoa vähemmän Euroopan rahaunionin vuoksi. Ulkomaalaisten ostettua yrityksiämme firmat kotiuttavat voittonsa vieraisiin maihin ja maksavat veronsa niihin. Samoin suomalaisten hallussa olevat yritykset pakenevat alhaisten verojen toivossa ulkomaille. Tämä on johtanut valtiot keskinäiseen verokilpailuun, mikä puolestaan merkitsee, ettei itsenäistä finanssipolitiikkaa enää ole.

Kansallisvaltiot eivät voi päättää verotuksensa tasosta itsenäisesti, sillä pääomien vapaan siirtelyn vuoksi pääomanomistajat voivat helposti viedä omaisuutensa ulkomaille ja kilpailuttaa valtioiden verotusjärjestelmiä. Niinpä pääomatuloverotus on pidetty suhteellisen alhaisella tasolla myös Suomessa, minkä seurauksena rikkaat pääomanomistajat ovat selvinneet vähillä veroilla. Heidän alhaiset veronsa on kompensoitu ottamalla valtiolle suurin määrin velkaa.

Rikkaat ihmiset ovat rikastuneet ja valtiot ovat velkaantuneet. Rikkaiden suuret pääomatulot aiotaan maksattaa köyhien ja keskituloisten palkansaajien köyhillä ja keskituloisilla jälkeläisillä, joiden hoidettaviksi valtioiden velat kaatuvat. Tämä on johtanut yhteiskunnalliseen repeämiseen ja eripuraisuuteen. Vastakkain eivät ole nykyään vain rikkaiden ja köyhien ihmisten edut, vaan kansallista etua ajattelevien ihmisten ja siitä piittaamattomien internatsien napit.

Yhteiskuntamme pysyy koossa ja ihmiset näennäisesti tyytyväisinä vain siksi, että kansalaiset eivät vielä ymmärrä, miten heitä höynäytetään EU:n riistotaloudessa. Heidän aggressionsa ostetaan pois sosiaaliturvalla, joka siirretään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Nämä kaikki ongelmat johtuvat siitä, että EU on sekoittanut pahasti valtioiden taloudet ja tuhonnut niiden itsenäisen talouspoliittisen toimintakyvyn.


Valtiot eivät selviä veloistaan koskaan

Valtioiden köyhtyminen ja velkaantuminen ovat johtaneet ennennäkemättömään pankki- ja rahoituskriisiin. Kriisi ei tosin vallitse vain pankkijärjestelmässä vaan sitä pönkittävässä politiikassa.

Suomen valtiolla on tätä nykyä velkaa noin 82 miljardia euroa, ja velkaeuroja on kuin tähtiä taivaalla. Esimerkiksi yläpuolellamme näkyvään Linnunrata-nimiseen tähtisumuun on arvioitu sisältyvän noin 200 miljardia tähteä tai aurinkokuntaa. Tässä mielessä tähtitiede on vielä taloustiedettä runollisempaa.

Laskin kerran, että Suomen valtionvelalla voisi rakentaa niin monta kolmesataametristä loistoristeilijää, että niitä ulottuisi peräkkäin aseteltuna Helsingin Katajanokalta Suomenlahden ylitse Tallinnaan asti. Yksikin tällainen loistolaiva maksaa noin 300 miljoonaa euroa, ja se olisi jopa valtion budjetissa suuren mittaluokan hankinta. Mutta Suomen valtiolla velkaa on niin paljon, että kyseisiä laivoja voisi sillä summalla hankkia peräti 270 kappaletta ja kävellä niistä rakennettua siltaa pitkin kuivin jaloin Baltian puolelle! Paha vain, ettei tätä velkaa ole missään kiinteässä omaisuudessa investoituna, vaan se kasvaa korkoa vain syömävelkana.

Suomea sanotaan yhdeksi EU:n vähiten velkaantuneimmista maista. Olemme pysyneet pankkivaltio Luxemburgin ohella ainoana sellaisena maana, joka täyttää Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Sen mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia BKT:sta. Velkamme vähyys on kuitenkin vain suhteellista ja näyttää hallinnassa olevalta pelkästään bruttokansantuotteeseen verrattuna. Suuri valtionvelka on saattanut taloutemme veitsen terälle, ja liikkumavara on minimaalinen. Absoluuttinen velka on hirvittävä, ja myös oma tilanteemme on erittäin huono, mikäli otetaan huomioon, että selviytymiskykymme ei ole yhtä hyvä kuin kehittyneempien teollisuusmaiden.

Yksiselitteinen syy valtioiden heikkoon tilanteeseen on Euroopan unioni ja sen yhteinen rahapolitiikka. Kansallisvaltioilta on viety oikeus devalvaatioon ja revalvaatioon ja sellaiseen itsenäiseen veropolitiikkaan, joka takaisi suurimman mahdollisen tehokkuuden poliittisesti siedettävillä ehdoilla kussakin kansallisvaltiossa.

Myös pankkien ja valtiovarainministeriöiden ekonomisteille alkaa olla selvää, ettei yksikään Euroopan valtio suoriudu veloistaan huononevan huoltosuhteen, eläkepommin, kallistuvan energian ja EU:n lietsoman maahanmuuton sekä siitä johtuvan sosiaalihuollollisen rasituksen keskellä. Velkoja ei siis ole mahdollista maksaa koskaan takaisin. Miten sitten valtioiden ja pankkien välisissä suhteissa käy?


Kriisin ratkaisu: setelirahoitus ja inflaatio tai akordi ja pankkien kansallistaminen

Valtiot ovat pankeissa asioidessaan erilaisia asiakkaita kuin yritykset ja yksityishenkilöt. Kun valtio astuu pankkiin, kyseessä on asiakas, joka voi säätää pankkilait uusiksi. Valtiot eivät ole toistaiseksi käyttäneet tätä keinoa, mutta aikaa myöten sitä joudutaan käyttämään.

Nykyisin Euroopassa vaurastuvat rikkaat ihmiset ja pankit. Rikkaat rikastuvat pääoman omistusta suosivan verotuksen kautta. Pankit puolestaan rikastuvat hyödyntämällä valtion niille myöntämää rahan liikkeellelasku- ja koronperimisoikeutta. Vaikka yksityisten pankkien toimintaoikeudet ovatkin valtioiden niille myöntämiä, valtiot roikkuvat pankkien kahleissa niin kuin Mr. Lothar Veronican talutusnuorassa. Valtiot ovat narun päässä juuri siksi, että Euroopan yhdentymisellä niiden oma varainhankinta eli itsenäinen veropolitiikka on ajettu umpikujaan.

Valtio voisi hankkia varallisuutta verotuksen lisäksi myös eräällä toisella tavalla. Se voisi lisätä kierrossa olevan rahan määrää eli laskemalla liikenteeseen rahaa esimerkiksi kaksinkertaisen määrän nykyiseen verrattuna. Tällöin ihmisten palkkojen ostovoimasta katoaisi puolet, ja työn tuloksista viisikymmentä prosenttia siirtyisi valtiolle. Ne, jotka tällaisessa tilanteessa olisivat säästäneet omaisuuteen, välttyisivät pääoman menetyksiltä, sillä kiinteä omaisuus säilyttää arvonsa rahan arvon heikentymisestä huolimatta. Euroopan unionissa tätä vaihtoehtoa onkin pohdittu, ja on aprikoitu, voitaisiinko valtioiden velat hoitaa laskemalla liikkeelle rahaa, jolla lainat voisi maksaa.

Käsittääkseni valtiot joutuvat aikaa myöten toimimaan näin, sillä ne eivät voi uskottavasti hoitaa velkojaan muutoin, mutta tuloksena olisi silloin jättiläisinflaatio. Eurotalous repeää joko siitä hyvissä ajoin irtautumalla tai ajautumalla rahapoliittiseen kaaokseen. Mikäli tilanne halutaan hoitaa hallitusti, pankit on saatettava valtion omistukseen ja poliittiseen valvontaan kattavan pankkireformin kautta.


Minne raha katoaa, vaikka sitä koko ajan tehdään lisää?

Euroopassa ja varsinkin Suomessa on vallinnut euronormeja suurempi inflaatio jo nyt. Kun asuntojen ja kahvikupillisten hintalappuihin kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin markka-ajan lopulla, niiden hinnat ovat kuusinkertaistuneet, vaikka ihmisten palkat eivät ole nousseet kuin muutaman prosentin. Koska asuminen muodostaa suuren osan ihmisten elinkustannuksista, asuntojen kallistuminen on syönyt kansalaisten tuloista paljon suuremman osan kuin tilastollisista inflaatioprosenteista voisi päätellä.

Inflaatio on pidetty näennäisesti alhaisena tasaamalla valtaviksi paisuneet asuntoluotot useiden vuosikymmenien mittaisille ajanjaksoille, pitämällä kuukausittaiset asumismenot siten hallinnassa ja siirtämällä lainat maksettaviksi tulevaisuuteen. Todellisuudessa myöskään asuntojen materiaalinen arvo ei ole niin suuri kuin niistä riistetään ja maksetaan.

Asuntojen hintojen järjetön nousu on ohjannut asunnon ostajia olettamaan, että he löytävät takapihoiltaan sammioittain kultaa. Asuntojen hinnat tulevat kuitenkin väistämättä romahtamaan, sillä omistusasunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta. Espanjassa näin jo kävi, ja Barcelonasta voi tätä nykyä ostaa yksiön kolmellakymmenellä tuhannella, omakotitalon meren rannalta sadallatuhannella. Sama tilanne vallitsee myös Saksassa (asuntojen todellisia hintoja voit katsella linkin takaa).

Asuntokuplan puhkeaminen ja realistisen hintatason saavuttaminen johtuu työttömyydestä ja kansantalouden romahtamisesta laman ansiosta totuuden äärelle. Suomessa puolestaan vallitsee työttömyys käänteisestä syystä. Ihmiset ovat menettäneet työskentelymotivaationsa, koska he tietävät, ettei edes koko elämä riitä enää asunnon maksamiseen, eivätkä he milloinkaan saa kovaa maata jalkojensa alle.

Syy asuntojen hintojen holtittomaan nousuun Suomessa ei ole ollut vain kysynnän ja tarjonnan epätasapaino kasvukeskuksissa tai resurssien tuhlaaminen monumentaalirakentamiseen asuntorakentamisen sijasta. Syy, jota markkinamekanismikaan ei ole kyennyt korjaamaan vaan ainoastaan syventämään, on ollut rahataloudessa ja pankeissa.

Yksityiset liikepankit ovat valtioiden suosiossa ja nauttivat poliittisia erikoisetuja siitä edellä mainitsemastani syystä, että niille on suotu rahanteko-oikeus. Oikeus laskea liikenteeseen rahaa kuuluisi tosiasiassa vain valtioille ja keskuspankeille, jotka takaavat koko rahajärjestelmän. Edellä kuvattua piiloinflaatiota luodaan siis pankeissa, jotka laskevat liikkeelle enemmän luottoa kuin niissä on talletuksia tai kassavarantovaatimukset sietävät, eikä Suomenkaan pankkitarkastusvirasto puutu tähän toimintaan noususuhdanteiden aikana. Se alkaa korjata vaurioita vasta laman alettua, kun pankit kääntyvät valtioiden kukkarolle pankkitukea kerjäten.


Miten rahaa luodaan talouden taikamaailmassa?

Yksityiset pankit hyödyntävät tunnetusti niin sanottua luotonlaajennusta. Sen vaikutuksesta keskuspankkien liikkeelle laskema ”vahva raha” kertautuu talouden kierrossa. Pankit luovat uutta rahaa, sillä ne eivät lainaa eteenpäin niillä jo olevia keskuspankilta tai toinen toisiltaan lainaamiaan rahoja eivätkä myöskään ottolainauksen kautta asiakkailta saamiaan rahoja vaan pitävät osan itsellään. Sen sijaan ne luovat moninkertaisen määrän rahaa kirjoittamalla antolainausasiakkailleen luottoja pankkien tiskeillä. Pankit siis lisäävät numeroita asiakkaiden asunto- ja muihin luottoihin ja antavat ulos sellaista rahaa, jota niillä ei ole.

Liikkumavaraa, jonka puitteissa pankit voivat kyseistä mekanismia hyödyntää, kutsutaan kassavarantovaatimukseksi. Jos kassavarantovaatimus olisi esimerkiksi 2 prosenttia, pankit voisivat antaa luottoja 50-kertaisen määrän. Tätä puolestaan kutsutaan rahakertoimeksi. Todellisuudessa muutamien EU-maiden pankeissa ei ole kassavarantovaatimusta lainkaan, eli periaatteessa ne voivat antaa rahaa lainaksi rajattomasti. Tällä tavoin pankit luovat rahaa tyhjästä, ja mitä huonommin valtiot tarkkailevat pankkien antolainausta, sitä enemmän lumerahaa talouteen syntyy.

Esimerkiksi Yhdysvalloista vuonna 2008 alkaneen laman tärkein syy oli Yhdysvaltain keskuspankin holtiton luotonanto. Keskuspankki lainasi liikepankeille rahaa alhaisella korolla ja siten helpotti niiden antolainaustoimintaa. Asuntojen hinnat nousivat jyrkästi, koska ostajille myönnettiin halpakorkoisia luottoja. Lainoja myönnettiin myös maksukyvyttömille, jotka ajautuivat vaikeuksiin, ja kysynnän hiipuessa asuntojen hinnat romahtivat jättäen haltijansa tappiolle ja pysyvään velkavankeuteen. Tyhjästä luotu raha tuotti taloudellisen tyhjiön viime kädessä ylivelkaantuneiden ihmisten kukkaroon.

Tällä välin pankit rikastuivat, sillä valtio suostui pelastamaan ne pankkituella ja koska myöhemmin pankit perivät samat summat myös laina-asiakkailtaan. Lopulta kaikki kääntyi veronmaksajien ja ylivelkaantuneiden ihmisten itsensä maksettavaksi, vaikka syyllisiä pitäisi etsiä pankeista ja valtion keskuspankista.

Euroopassa on meneillään samantapainen tilanne. Yhtäältä valtiot takaavat pankkien luotonannon myöntämällä yksityisille liikepankeille oikeuden luoda rahaa tyhjästä sekä laiminlyömällä pankkitoiminnan kontrolloimisen. Toisaalta valtiot lainaavat myös itse rahaa pankeilta suoriutuakseen sosiaalimenoistaan, verokertymän vähenemisestä sekä pankkituesta. Yhdysvallat on jo elvyttänyt taloutta laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa, ja myös Euroopan keskuspankki on ostanut yksityisiltä pankeilta niiden hallussa olevia ongelmamaiden velkakirjoja, jotka osoittautuvat arvottomiksi. Näin EKP on maksanut valtioiden lainoja vaihtamalla roskaa roskaan, toisin sanoen rahaan, jonka arvo ei monistettaessa ja pois jaettaessa suinkaan nouse vaan laskee.

Olisi kuitenkin väärin, että hyödyn tästä tilanteesta korjaisivat yksityiset rahalaitokset. Koska valtiot ovat taanneet pankkien toiminnan, niillä on moraalinen oikeus ja velvollisuus itse vaikeuksiin joutuessaan kansallistaa pankit. Kukaan tuskin uskoo esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Italian tai Espanjan milloinkaan suoriutuvan veloistaan. En usko myöskään Suomen pystyvän maksamaan takaisin valtiolla olevaa velkaa. Myös maksuhalukkuus puuttuu, ja esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana poliitikot pitivät tärkeämpänä talouskasvun (ja oman kannatuksensa) ruokkimista alhaisen verotuksen avulla kuin valtiolla olevan velan lyhentämistä. Kuitenkin juuri tuolloin olisi pitänyt tyytyä kahden prosentin talouskasvuun neljän sijasta ja lyhentää valtionvelkaa pitämällä verot korkeammalla.


Koron perimisen synti

Miksi sitten valtiot keräävät itselleen velkaa niin runsaasti kuin tekevät? Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että valtiot ovat sekä velallisia että omien velkojensa takaajia. Pankkijärjestelmän ylläpitäjinä ja legitimoijina valtiot uskovat pitävänsä myös pankkien avaimia käsissään. Tämä on kuitenkin virheellinen oletus, ja valtiot ovatkin nyt pahoin riippuvaisia yksityisistä pankeista, Rothschildeista ja Rockefellereistä, jotka pääsevät määräämään, mihin lainatut varat sijoitetaan. Näin valtioiden rahankäyttö ajautuu epädemokraattisiin käsiin, aivan kuten EU:n katakombeissa on käynyt. Vaarallisinta eurovaltioille on ulkomainen ja euroalueen ulkopuolelta tuleva raha, sillä se ei ole Euroopan keskuspankinkaan kontrollissa.

Toinen syy valtioiden runsaaseen velanottoon on siinä, että valtioiden kassakirstun vartijat tietävät, ettei kansantaloudessa ole ensinkään rahaa, jos ei ole velkaa. Lähes kaikki kierrossa oleva raha on yksityisten pankkien tiskeillä luotua velkarahaa, joka koostuu lumerahana ulos annetuista lainoista. Mitä enemmän pankeilta lainataan, sitä rikkaampia ihmiset voivat kuvitella olevansa ja sitä varakkaammalta kansantalous näyttää, kunhan se vain hoitaa velkansa. Vallassa olevat nykypoliitikot olettavat siis velkaa tehdessään tekevänsä äänestäjistään rikkaita (lukuun ottamatta niitä, jotka elävät tulevaisuudessa eivätkä siis voi vielä äänestää). Kaikki velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Pääongelman muodostaa koron periminen velkarahasta. Koska yksityiset pankit perivät rahasta korkoa ja valtiot puolestaan joutuvat rahoittamaan korkomenoja uusilla lainoilla, velkakuorma kasvaa. Toisaalta pankeista ulos kannettu raha päätyy talletuksina takaisin pankkien tileille, tosin vain osittain. Pankkien on annettava ulos vähemmän varsinaista talletusrahaa kuin ne lainaavat asiakkailtaan, ja tästä koituvan tappion vuoksi pankit kompensoivat tilannetta perimällä ottolainauskorkoja korkeampia antolainauskorkoja. Kaikki pankkien lainaama raha ei palaudu pankkeihin, vaan osa siitä katoaa joka tapauksessa matkalle. Yksi lainaksi annettu lume-euro ehtii kuitenkin noin kymmenkertaistua rahatalouden taikamaailmassa, kun osia siitä talletetaan takaisin pankkeihin ja lainataan edelleen.

Koron periminen johtaa inflaatioon, ja velkojen määrä kasvaa kansantaloudessa samanaikaisesti kuin hinnat nousevat. Esimerkiksi kolmen prosentin koron periminen vuosittain johtaa eksponentiaalisesti kasvavaan lainamäärään, jos korko lisätään pääomaan ja pääomaa ei lyhennetä. Tällaisen lainan lyhentämiseen tarvittaisiin epärealistisen hurja ja katkeamattomasti jatkuva talouskasvu.

Koron kiskomisen vuoksi käykin lopulta aivan päinvastoin kuin voitiin kuvitella ja toivoa, ja velallisten kaikki omaisuus siirtyy vähitellen luotottajien haltuun. Asuntopolitiikassa tämä näkyy selvästi. Monikymmenvuotisten asuntolainojen tehtäväksi ei ole enää pitkään aikaan mielletty sitä, että velalliset saisivat asunnon omaksi. Jokainen asuntolainaa maksava tietää, että pitkien asuntolainojen korkomenot kaksinkertaistavat takaisinmaksun loppusumman. Tämän kaiken saa aikaan koron periminen luotoista. Asuntovelkainen ainoastaan hoitaa lainaa kuolemaansa asti selviten hädin tuskin korkomenoista. Omistusasumisesta on tullut yksi vuokralla asumisen muoto.

Valtion velan vuoksi ei myydä vain valtioiden omaisuutta, vaan valtio luo olosuhteet, joissa myös yksityiset ihmiset riisutaan kaikesta varallisuudesta ja heidän kaikki omaisuutensa päätyy vihdoin pankeille. Esimerkiksi ne iäkkäät ihmiset, jotka ovat pystyneet hankkimaan asuntovarallisuutta, menettävät sen, sillä rutiköyhät valtiot eivät suoriudu eläkkeiden maksusta. Pankit puolestaan tarjoavat asiakkailleen käänteisiä asuntoluottoja, joihin turvautuessaan ikäihmiset panttaavat asuntonsa lainaa vastaan. Ihmisen kuollessa asunnon kahmaisee pankki, ja loput vie valtio perillisiä verottamalla. Aivan vastaavasti myös valtioiden omaisuus on jo myyty pois sijoitusomaisuutta ja käyttöomaisuutta myöten, vaikka näin syntyneillä tilapäisillä tuloilla valtiot eivät olekaan pystyneet rahoittamaan pysyviä menojaan.

Toinen mahdollisuus hoitaa tilanne olisi kieltää koron periminen. Valtio voisi myös itse lainata itselleen ne rahat, jotka se nyt antaa pankkien takoa tiskeillään ja joiden takaajaksi se itse ryhtyy. Jos valtio ei perisi myöntämistään lainoista korkoa, koronkiskontaan liittyvä lumipalloefekti ei pääsisi käyntiin, ja lainasummat pysyisivät kohtuullisina sekä lyhentämiskelpoisina. Koron kiskonnan kieltäminen veisi perusteen myös talouskasvun vaatimuksilta, jolloin voitaisiin pyrkiä uskottavaan luonnonvarojen säästämiseen.


Belsebuubi asuu pankeissa

Kaiken pahan alku ja juuri näyttää olevan yksityisten pankkien toiminta ja niiden harjoittama koronkiskonta. Lumerahan luominen ja koron periminen lainoista aloitettiin historiallisesti katsoen 1700-luvun Englannissa. Sitä ennen koron periminen oli monissa maissa kiellettyä ja rangaistavaa, myös Ruotsi-Suomessa.

Vitsikästä on, että nyky-Euroopassa ollaan jälleen palaamassa tähän pisteeseen. Siihen voidaan päätyä valtion käyttöön ottaman setelirahoituksen kautta, mikä johtaa inflaatioon. Inflaatio puolestaan on tasavero, joka kohtelee kaikkia kansalaisia muodollisesti yhtä kovakouraisesti, mutta suhteellisesti ankarammin se kohdistuu vähävaraisimpiin ja pienituloisimpiin, jotka joutuvat tinkimään perushyödykkeistään.

Setelirahoituksen ohella toinen keino maksaa valtioiden velat on se, että pankit taivutellaan tekemään akordi, toisin sanoen antamaan valtioilla olevat velat anteeksi. Kreikan valtion velkojen puoliksi leikkaaminen virittelee alkusointuja tästä.

Jatkossa pankit kirjaavat suuria luottotappioita valtioille antamiensa luottojen vuoksi, ja pankkeja joudutaan pääomittamaan valtioiden tuella. Valtioiden pitää kuitenkin vaatia tukien vastineeksi omistusosuuksia pankeista, mikä johtaa käytännössä pankkien sosialisoimiseen. Pankkituki pitää nähdä vastavuoroisena, sillä valtiot ovat alun perin legitimoineet myös pankkien rahanteko-oikeuden. Tulevaisuudessa koko pankkijärjestelmä on uudistettava, ja valtioiden on otettava rahajärjestelmä tosiasialliseen hallintaansa luomalla koroton rahanlainausjärjestelmä.


Irti eurosta!

Euroopan talous-, pankki- ja rahakriisin päässä on pankkien kansallistaminen. Tämä on nähdäkseni ainoa tie, jota kulkien euron ongelmat voidaan ratkaista ilman, että valtioiden taloudet romahtavat ja kansat ajetaan kaduille. Valtioiden on samanaikaisesti irtauduttava eurosta ja palattava itsenäisen rahapolitiikan tielle. Myrskystä johtuvat laineet eivät välttämättä nouse kovin suuriksi, sillä markkinat eivät ole tyhmiä, ja ne ovat aavistaneet jo ennakolta esimerkiksi Kreikan ajautumisen velkasaneeraukseen. Nämä tulevaisuudennäkymät ovat siis mukana jo nykyisessä korkotasossa, eikä euron repeäminen aiheuta välttämättä mitään shokkiaaltoa korkoihin.

Eurosta irtautumisen on tapahduttava hallitusti, aivan niin kuin pankkien kansallistamisenkin. Korostan, että tämä on ainoa tie, jolla euron kriisi voidaan ratkaista ilman hyperinflaatiota, poliittisia levottomuuksia ja verenvuodatusta. Valtioiden välisen integraation sijasta pitäisikin painottaa pankkien integroimista poliittiseen järjestelmään.

Pankit rahoittavat tulevaisuudessa toimintansa nimenomaan veronmaksajien kukkarosta, joten ne kaatuvat joka tapauksessa valtioiden turvaverkkoihin. Kyse on vain siitä, tapahtuuko romahdus hallitusti vai hallitsemattomasti. Hallitusti se tapahtuu, kun pankit kansallistetaan ja otetaan poliittiseen valvontaan sekä korkojen kiskominen kielletään. Päävastuu pankkitukien maksamisesta kääntyy tällöin suurten EU-maiden, kuten Britannian, Espanjan, Ranskan ja Saksan sekä niiden veronmaksajien vastattavaksi, sillä eniten kärsivät nimenomaan näiden maiden pankit. Tämä vastuunjako on oikeudenmukainen, sillä kyseiset maat ovat myös hyötyneet eurotaloudesta eniten.

Monet poliitikot, kuten Italian sosiaalidemokraattien Romano Prodi, ovat sanoneet, että euron kriisin ratkaisemiseksi pitää syventää liittovaltiopolitiikkaa ja tähdätä entistä tiiviimpään poliittiseen integraatioon. Tämä on tyypillinen velkavankeudessa elävien reagoimistapa: kun taloudellinen itsemääräämisoikeus on menetetty, tunnustetaan riippuvuutta. Ylivelkaantuneet valtiot menettävät itsenäisyytensä, sen asioista päättävät muut, ja tulot valuvat vieraille. Kyseinen regressiivinen tulos on löperön sosiaalidemokraattisen selkärangattomuuden seuraus, mutta se pitää yhtä myös kapitalistien harjoittaman alistamisen ja ruoskimisen kanssa.

Federalismi, jota Suomessa on ajanut erityisesti kokoomuksen Cai-Göran Alexander Stubb, on mitä pahinta demokratian halveksuntaa. Sen tuloksena politiikanteko ja kansalaisten tahto korvattaisiin Stubbin kaltaisille EU-byrokraateille ominaisella lobbauksella ja juonittelulla.

Euron kriisiä ei voida eikä pidä koettaa ratkaista esimerkiksi euromaiden yhteisillä joukkovelkakirjalainoilla, sillä ne merkitsisivät valtioiden finanssipolitiikan yhtenäistämistä ja verotuksen kytkemistä entistä tiiviimmin yhteen. Paremmin menestyvien maiden veronmaksajilla maksatettaisiin tällöin entistä enemmän myös muiden maiden velkoja, mikä olisi poliittisesti kestämätöntä. Se olisi myös moraalisesti epäoikeudenmukaista, sillä meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian näkökulmasta taloudellisia seuraamuksia ei tule siirtää sellaisten ihmisten kontolle, joilla ei ole kausaalista syy-yhteyttä niiden syntyyn eikä ansioita ongelmien luomisessa.

Tässä tilanteessa sekä sosialistit että porvarit ovat olleet aidan samalla puolella: ruokkimassa Euroopan yhteistä rahapolitiikkaa. Niinpä poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse vasemmiston ja oikeiston välillä, vaan ne vallitsevat kansallista etua edustavien poliitikkojen ja niiden välillä, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Nykyajan EU-myönteiset poliitikot, jotka ovat suureksi osaksi euroalueen rakentamisen takana, ovat syypäitä vallitsevaan pankki- ja rahakriisiin. He ovat todellisia kansallisvaltioiden ja niiden kansalaisten vihollisia.


Irti Euroopan unionista!

Euroopan unioni on kapitalismin kirkkain ja puhtain ilmentymä. Siihen liittyvä yhteinen rahapolitiikka, maahanmuuttona esiintyvä työvoiman joukkosiirtely ja hyväksikäyttö sekä sosiaalinen ja kulttuurinen yksiaineksistuminen uhkaavat tappaa pois kansallisvaltion, joka 1800-luvulta asti on ollut järkevän yhteiskuntapolitiikan keskeinen instrumentti. Itsenäinen kansallisvaltio on ollut väline ja puskuri sosiaalisten sekä taloudellisten erojen tasapainottamiseen eri yhteiskuntaluokkien kesken valtioiden sisällä.

Aidon kulttuurisen erilaisuuden ja Euroopan kansojen itsejärjestymiseen pohjautuvan moniaineksisuuden tilalle on sittemmin luotu monikulttuurisuuden ideologia. Sen vallitessa tasa-arvo tulkitaan kaikkien maiden samanlaisuudeksi. Käytännössä tämä tendenssi johtaa vain monokulttuuriin, jonka tuloksena koko Eurooppa lainehtii yhtenä yksiaineksisena viljapeltona kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Suoraan sanottuna Euroopan unioni uhkaa ihmisten hyvinvointia kaikkialla maanosassamme. Sen liittovaltiopolitiikka on aivan yhtä totalitaristista ja ihmisten vapautta sekä kansakuntien itsemääräämisoikeutta loukkaavaa kuin yksilönvapauden riisto kommunistisissa maissa.

Euroopan rahakriisin keskellä myös poliitikot alkavat vähitellen huomata, mitä kaikkea Euroopan unionin sitoumuksista voi seurata. Esimerkiksi Suomen nimi on niin monessa sopimuksessa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan niistä kaikista ongelmista, joihin nämä sopimukset ja niiden dispositiot voivat johtaa.

Eduskunnan on ehdottomasti torjuttava vireillä oleva perustuslain muutoshanke, jonka tuloksena kansallista päätösvaltaa voitaisiin jatkossa siirtää kahden kolmasosan määräenemmistöllä Euroopan unionille myös kansallisesti tärkeissä kysymyksissä.

Euroopan unionissa ei tule myöskään luopua yhteispäätösmenettelystä, joka edellyttää kaikkien jäsenmaiden suostumusta. Tästä käytännöstä saatiin hyviä kokemuksia viimeksi, kun Suomi ja Hollanti estivät Bulgarian ja Romanian liittymisen Schengenin vapaamatkustussopimukseen. Parasta olisi tietysti se, että koko Euroopan unioni katsottaisiin poliittisesti kuolleeksi ja eroaisimme EU:sta ensimmäisten joukossa.


Miksi on oikein olla ehdoton?

On olemassa kaksi tapaa upottaa vene: ylilastaus ja veneen keikuttaminen. Ne, jotka haluavat lisätä integraatiota ja luoda liittovaltion, ovat ylilastaajia. Niitä, jotka arvostelevat tätä politikointia, moititaan veneen keikuttajiksi. Mutta on olemassa kolmaskin tie: vähennetään kuormaa ja jätetään osa matkustajista rannalle. Näin hekin pysyvät kuivilla, eivätkä myöskään veneessä olijat joudu veden varaan kellumaan.

Sananlasku sanoo, että sukeltaminen kannattaa lopettaa viimeistään silloin kun on pohjalla. Euroopan unioni on nyt pohjalla. Tästä ei ole muuta tietä ylöspäin kuin Euroopan unionin vähittäinen purkaminen. Suomen kannalta katsoen Euroopan unionia ei ole koskaan tarvittu mihinkään. Myös EU:n turvastandardit ja sosiaalisen hyvinvoinnin takaamat oikeudet ovat olleet Suomessa paremmin voimassa jo alun alkaen eivätkä suinkaan EU:n ansiosta. Sen sijaan yhteisestä rahasta johtuvat vahingot ovat olleet paljon suuremmat kuin ne pienet edut, joiden johdosta sitä on kiitelty. Norja ja Sveitsi ovat pärjänneet mainiosti Euroopan unionin ja euroalueen ulkopuolella.

Ainoat poliittiset puolueet, jotka voivat ohjata Euroopan takaisin raiteilleen, kohti kansallisvaltioista koostuvaa politiikkaa sekä itsenäisiä talousjärjestelmiä, ovat Euroopan kansallismieliset puolueet.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen puolestaan paheksui hiljattain sitä havaitsemaansa tosiasiaa, että ”ehdottomuus” on lisääntynyt politiikassa. Tätä ei tarvitse ihmetellä, sillä Jyrki-boyn puolue on täysin unohtanut nimestään sen alkuosan: puoluehan on viralliselta nimeltään Kansallinen Kokoomus r. p. Myöskään kokoomus ei ole ajanut pitkään aikaan kansallista etua. Kannatuskadosta, luokkayhteiskunnan voimaan astumisesta ja niin sanotun ääriajattelun lisääntymisestä puolue saa syyttää vain itseään.

”Ehdottomien” mielipiteiden lisääntyminen johtuu siitä, että asioista ollaan periaatteellisesti eri mieltä. Syvien kriisien keskellä joudutaan usein pohtimaan periaatteet uusiksi. Enää ei riitä se pragmatiikka, jonka vallitessa päämääristä ollaan yksimielisiä ja vain keinoista vallitsee erimielisyys. Nykyisin myös päämääristä ollaan eri mieltä. Tämä puolestaan on poliittisesti tervehdyttävä reaktio.

Olen itse ottanut jo vuonna 1994 kielteisen kannan Euroopan unioniin kansanäänestyksessä, sillä aavistin, että EU:hun liittymiseen sisältyy liittyminen myös yhteiseen rahaan ja kaikkiin sen ongelmiin, joiden seurauksena valtiot lilluvat ennen pitkää kaulaansa myöten keltaisessa. Hyvinvoinnin takaava valtioiden käyttöomaisuuskin alkaa olla jo myyty velkojen maksamiseksi, ja peruspalveluja yksityistämällä julkiselle taloudelle syntyy vain entistä enemmän menoja, kun joku ulkopuolinen (ja useasti myös ulkomaalainen) taho laskuttaa valtiota ja kuntia niin hammashoidosta, katsastuksista kuin teiden aurauksistakin aikaisempaa kiskurimaisemmilla hinnoilla. EU:n määräämillä kilpailutussäädöksillä valtiolta on viety mahdollisuus suosia suomalaisia toimijoita tavalla, jonka tuloksena Suomi kukoisti vielä 1980-luvulla ja vatio vaurastui.

Vastustaessani Euroopan unionista johdettua politiikkaa olen täysin ehdoton ja sikäli täysin filosofinen. Olin aivan oikeassa myös siinä, kun viime kesäkuisessa blogikirjoituksessani ehdotin, että uuden hallituksen tulisi laatia suunnitelma kriisin eskaloitumisen ja eurosta irtautumisen varalle. Hallitus taisi ottaa ilmaisen neuvoni onkeensa, sillä 21.9.2011 otsikoitiin, että hallituksella on B-suunnitelma talousromahduksen varalle. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen se on, sillä A-suunnitelma talouskriisin hoitamiseksi puuttuu kokonaan.


Miksi europankkiirit nauroivat?

Äskettäin näimme, että Suomen vakuusvaatimukset Kreikka-tuelle uitettiin likaviemäristä alas myöntämällä Suomelle vakuudet, mutta sellaisella tavalla, joka jätti Suomen tappiolle ja saattoi maamme muiden maiden silmissä naurunalaiseksi. Esimerkiksi Iltalehti otsikoi 5.10.2011 kannessaan, että ”Koko Eurooppa nauraa Suomelle”, toisin sanoen Jutta Urpilaiselle, jonka vakuusvaatimukset vesitettiin kuukausia kestäneen väännön aikana.

Suomi saa nyt vakuudet vain osalle lainasummasta, toisin sanoen 880 miljoonan euron edestä arvopaperitakauksia, jotka sijoitetaan edelleen. Ne saadakseen Suomi suostui maksamaan pysyvän vakausmekanismin pääomaosuutensa viiden erän sijasta kerralla vuonna 2013 ja leikkaamaan väliaikaisesta mekanismista mahdollisesti saatavia tuottoja. Lisäksi vakuussummaa ei maksettaisi takausten aktualisoituessa Suomelle heti vaan vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista. Tämä osoittaa, että Suomen piikkiä pidetään auki niin kauan, kuin Suomi ylipäänsä on mukana Euroopan unionissa.

Vakuuksien myöntäminen oli röyhkeää huijausta, sillä neuvottelujen aikana Suomen osuutta Kreikan toisesta pelastuspaketista kasvatettiin vaivihkaa 1,4 miljardista eurosta 2,2 miljardiin. Valtiovarainministeriön virkamiehen Martti Salmen äskettäin antaman lausunnon mukaan ”Kreikan talouden näkymien synkkenemisen vuoksi maa tarvinnee odotettua suuremman lainapaketin” (VVM:n tiedote tässä). Tosiasiassa Suomen osuutta kasvatettiin 57 prosentilla eli noin 800 miljardilla siksi, että siten Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen saivat Suomen antamien takausten vastineeksi samansuuruiset näennäiset vakuudet. Suomen suhteellinen osuus 109 miljardin pelastuspaketista kasvoi, sillä pelastuspaketin kokonaissummaa ei ole missään sovittu nostettavaksi 57 prosentilla 171 miljardiin!

Tuloksena oli, että Suomi osti vakuudet Kreikalta lainaamalla sille entistä enemmän rahaa. Suomalaisille myönnetyt vakuudet otettiin meiltä toisella kädellä pois kuin leipäkannikka keskitysleirivangin emalilautaselta. Kenenkään ei tarvitse ihmetellä, miksi europankkiirit nauroivat ja miksi yksikään maa ei enää halua avustustensa vastineeksi ”vakuuksia”. Katainen ja Urpilainen puolestaan menettivät kasvonsa niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin. Heidän yrityksensä jymäyttää kansaa paljastui häpeälliseksi harhautukseksi, kun neuvottelun tuloksena saadut vakuudet kierrätettiin Suomen valtion rasitteeksi entistä raskaampana pääomaosuutena.

Kataisen ja Urpilaisen (talouspolitiikan Bonnien ja Clyden) Suomelle hankkima taloudellinen tappio on kuitenkin rikka rokassa verrattuna siihen, mitä Euroopan keskuspankki ja Suomen Pankki tekevät parlamenttien tietämättä ja kansalaisten selän takana. Suomi on pumpannut keskuspankkinsa ja euromaiden rahavirtoja tasapainottamaan perustetun Target-järjestelmän kautta näkymätöntä häivetukea Euroopan pankkijärjestelmään useita miljardeja euroja. Jos mukaan lasketaan erilaiset tukiostot, summa nousee lähelle 30 miljardia. Tämä puolestaan merkitsee, että Suomi ehkäisee uuden talouskriisin syntyä suuremmalla summalla kuin kuluisi kriisistä maallemme aiheutuviin tappioihin.

Tapa, jolla esimerkiksi talouskomissaari Olli Rehn on puhunut pysyvän vakausvälineen puolesta ja pahoitellut Suomen kansan tinkimättömyyttä, muistuttaa maanpetturuutta. Juuri sillä tavoin sekä oikeisto, vasemmisto että keskusta ovat innosta kiljuen vaatineet kaikkia maita eurorahasta solmittuun hirttosilmukkaan. Toivottavasti köyttä riittää myös sitten, kun yhteisvaluutasta johtuva katastrofi todetaan tapahtuneeksi ja syylliset vedetään kaduilla ja kujilla hirteen.

Lisää analyysia ja perusteluja tässä.