23. toukokuuta 2012

EU – Syypää myös homofobian kasvuun

Kuten muutamat poliitikotkin ovat huomanneet mainostaa, Euroopan unionin komissio ja parlamentti ovat tuominneet Euroopassa kasvuun lähteneen homofobian.

Kuinka voin kyllin kiittää tästä ylhäältä päin tulevasta jalomielisyyden osoituksesta?

Koska EU on johtanut kansallisvaltioiden taloudet kuralle, EU on nyt paljon homoja itseään epäsuositumpi.

Koska EU on tätä nykyä tavattoman vihattu, se ottamalla kantaa homojen puolesta aiheuttaa itse tuota paheksumaansa homovastaisuutta.

Epäsuositun tuki on käytännössä samaa kuin mustamaalaus, sillä kukaan ei halua EU:n huonoa mainetta takkiinsa.

Niinpä voisi kysyä, vähenisikö kasvava homofobia, jos EU lopettaisi meidän tukemisemme.

Itse arvelen, että näin juuri kävisi.

EU on myös maahanmuuttoa lietsomalla aiheuttanut eripuraa kansallisvaltioiden sisällä. Siten se on aiheuttanut yleistä rasismia, joka on levinnyt etnisistä vähemmistöistä koskemaan myös homoja.

Seksuaalivähemmistöt ovat kärsineet maahanmuutosta, kun etnisyyteen liittyvä syrjintä on kohdistettu valikoimattomasti myös kansallisiin vähemmistöihin.

Kun EU nyt ilmoittaa vastustavansa tuota lentoon lähettämäänsä homofobiaa, siinä on kyse EU-byrokraattien omasta huonon omantunnon tunnustuksesta.

He eivät ilmeisesti tiedä, mitä tarkoittaa defensiivisyys.

Homoja tukemalla EU istuu meidän pöksyillämme tuleen. Se pyrkii käyttämään homoja välineenä oman itsensä oikeuttamiseen.

Koska EU on yhteisen rahan ja EMU:n kautta tuhonnut kansallisvaltioiden taloudet, se koettaa oikeuttaa itseään sosiaalisten ja moraalisten normien mestarina.

Tähän homot ovat kelpo välineitä, kun EU yrittää ostaa kannatusta ja käyttää homoja kauppatavarana.

Mikäli EU ei lopeta tätä homojen tukemista, on vaarana, että yleinen EU-kriittisyys ja maahanmuuttokriittisyys kohdistuvat entistä pahemmin myös meihin homoihin, kun meistä lavastetaan EU:n hameenhelmojen alla piileskeleviä syntipukkeja.

Muutenhan meidän asiamme eivät olisikaan hullummin.

22. toukokuuta 2012

Eudaimonia ja uskonnonvapaus

Kreikan kielessä sana ”eu” tarkoittaa ’hyvää’. Antiikin Kreikassa sana ”daimōn” puolestaan viittasi kuolevaisten ja jumalien välillä oleskeleviin demoneihin ja merkitsi eräänlaista yliluonnollisen olemisen tilaa. Niinpä sana ”eudaimonia” tarkoittaa ’hyvää olotilaa’, ja usein se käännetäänkin onnellisuudeksi.

Aristoteleen mielestä eudaimonia on kaikkien ihmisten päämäärä. Tosin hänen mielestään siihen ei liity yliluonnollista aspektia, vaan onnellisuus on seuraus hyvästä ja oikeasta toiminnasta. Hyvä elämä voidaan saavuttaa hyveiden (aretē) avulla ja noudattamalla fronēsiksen eli ”käytännön viisauden” periaatetta. Tästä sanasta tulee myös juristien tuntema latinan sana prudentia. Aristoteles mielsi onnellisuuden pitkälti käytännön asiaksi. Se koostuu esimerkiksi terveydestä, ulkoisesta hyvinvoinnista ja ystävistä. Onnen tuovat rattoisa seura ja viini.

Stoalaiset puolestaan katsoivat, että eudaimonia on ensisijaisesti sisäinen asia. Ihminen voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva. Niinpä ihminen voi kärsiä suuriakin tuskia mutta olla onnellinen, jos hän siten toteuttaa hyveitä, kuten rohkeutta. Esimerkiksi kidutettava sotavanki voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva, mikäli hän kieltäytyy paljastamasta sotasalaisuutta viholliselle ja osoittaa siten sankaruutta ja urhoollisuutta. Ihmistä ei tee onnelliseksi vain nautintojen tavoittelu tai kärsimyksen välttäminen.

Sokrateen käsitykset olivat lähempänä stoalaisten kuin Aristoteleen näkemyksiä. Platon tilittää dialogissaan Symposium, että Sokrateen mielestä eudaimoniaan johdatti demoni nimeltä Eros, siis eroottinen rakkaus. Sokrateen puolustuspuheessa Platon kuvailee, että Sokrateella oli myös henkilökohtainen demoni, joka varoitti häntä tekemästä väärin. Usko sisäiseen demoniin koitui tosin Sokrateen kohtaloksi. Hänen kuolemantuomionsa syynä oli taipumattomuus palvelemaan valtion jumalia.

Uskonnolliset periaatteet ovat nykypäivänäkin monien ihmisten kurjuuden lähde. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmisiä tuomitaan kuolemaan vääräuskoisina tai pelkästä antautumisesta Eros-jumalan houkutuksille. Uskonnonvapaus ja vapaus olla uskomatta ovat toteutuneet melko huonosti myös liberaalissa Lännessä, kun uskonnon varjolla on taivuteltu sotiin ja väkivaltaisuuksiin.

Norjan kansankäräjät hyväksyi eilen kirkon eroamisen valtiosta. Tämän arvellaan parantavan uskonnon uskottavuutta, kun valtion ei tarvitse siunauttaa kanuunoitaan kirkolla. Uskonnollisen uskon katsotaan nyt olevan enemmän henkilökohtainen ja sisäinen asia kuin ulkokohtainen valtiollinen muodollisuus. Tämän ajatellaan lisäävän ihmisten vapautta ja saattavan uskonnot tasavertaiseen asemaan.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin trikki. Norjan evankelisluterilainen kirkko saa edelleenkin rahoituksensa valtion kautta, ja kuninkaan pitää kuulua kirkkoon. Tilanne vastaa yliopistojen yksityistämistä. Kun yliopistot erotettiin valtiosta Suomessa, niitä alettiin sanoa itsenäisiksi, mutta tosiasiassa yliopistot ovat yhtä riippuvaisia opetusministeriön kanssa käytävistä tulosneuvotteluista kuin ennenkin, ja tieteellistä vapautta vähentää riippuvuus ulkoisista rahoittajista sekä periaatteellinen mahdollisuus mennä jopa konkurssiin.

On mielenkiintoista, miten kirkoille ja uskontokunnille käy tämänlaatuisen yksityistämisen keskellä.

Jos kirkko erotetaan valtiosta myös Suomessa, se vähentää poliitikkojen sananvaltaa uskonnollisissa kysymyksissä, vaikka he kuuluisivatkin kirkkoon. Tällä puolestaan on kauaskantoisia seurauksia.

Esimerkiksi homoavioliittojen hyväksyminen todennäköisesti vaikeutuisi. Valtio ei ole voinut legitimoida ihmisten eriarvoista kohtelua omassa piirissään eikä yhdistyksissä, ja sen vuoksi sukupuolinen syrjintä on niissä kielletty. Samalla perustella on puolustettu sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Jos kirkko on asiassa täysin omillaan, on vaara, että vallan seurakunnissa kaappaavat ahdasmieliset fundamentalistit ja vanhoilliset, jotka linnoittautuvat omaan bunkkeriinsa ja karkottavat uudistusmieliset palavalla seipäällä.

Millä tavoin tämä lisää uskonnonvapautta ja ihmisten henkilökohtaista vapautta? Eikö kyseinen poteroon kaivautuminen vaikeuta omantunnonkristillisyttä entisestäänkin ja tee ihmiset alttiiksi kirkon omille auktoriteeteille? He puolestaan saavat ihmisten sieluista entistäkin tiukemman otteen, ja onnellisuuden, harmonian, tasapainon ja oikean mitan (kreikkalaisittain sofrosyneen) tavoittelu vaikeutuu. Saattaa käydä niin, että lopulta ihmisiä harhauttaa joku paha henki, kreikaksi kakódaimōn (sanasta ”kakós”, ’paha’).

Kirkon erottaminen valtiosta ei kohota kattoa eikä lavenna seiniä kauemmaksi toisistaan vaan siirtää niitä entistäkin lähemmäksi, jolloin liikkumatila vähenee. Pienet uskonnolliset yhdyskunnat eivät hyödy, mutta entisestä valtionkirkosta voi tulla samanlainen kuppikunta kuin monet uskonlahkot jo ovat.

Suomessa valtion jumalien palveleminen on ollut jokseenkin turvallisempaa kuin herätysliikkeiden jumalien. Ja omien jumalien palveleminen on kai aina ollut omantunnon asia uskontokunnasta riippumatta. Ei kai kenelläkään ole muita mielessään, kuin nimenomaan omia käsityksiään Jumalasta.

Ateistien ja Eroa kirkosta -järjestönkään tuskin kannattaa iloita valtion ja kirkon erottamisesta, sillä kirkon siirtäminen aidan toiselle puolelle ei tee siitä helpompaa vaan vaikeamman keskustelukumppanin. Vaikka kirkon todettaisiin olevan oma tonttinsa, tuo tontti sijaitsee kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa. Niinpä valtion ja kirkon yhteenkuuluvuus vain tunnustaisi sen tosiasian, että valtiolla pitää olla sanansijaa suhteessa kirkkojen käytäntöihin.

Joissain tapauksissa valtion kannattaa tästä myös jotakin maksaa, vaikka sille kertyykin hintaa. Erottamalla kirkon valtiosta teemme kenties hyvin (kreikaksi ”kalá”) mutta säilyttämällä tuon yhteyden teemme parhaiten, mikä kreikaksi on ”kállista”. Enkä nyt tarkoita ketään kristillistä poliitikkoa.

21. toukokuuta 2012

Milloin Kela liittää päätöksiinsä eutanasiapillerin?


Vihreät saivat syytösryöpyn silmilleen ottamalla kantaa eutanasian puolesta eilisessä puoluekokouksessaan. ”Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai ihmisen halutessaan viime kädessä avustettuna”, puolue kirjasi ohjelmaansa.

Aiheesta olisi kiusaus vääntää makaaberi vitsi, sillä sana ”eutanasia” on johdos kreikan kielen sanoista ”eu” ja ”thanatos”, jotka merkitsevät ’hyvää kuolemaa’. Kun Kreikan kansantalous puolestaan tekee kuolemaa, se kärsii nyt siis eräänlaista ”EU-kuolemaa”!

No niin. Kuolema on tietenkin vakava paikka. Armokuolemaan tai ”hyvään kuolemaan” liittyviä eettisiä ongelmia eivät ole pystyneet viisaammatkaan ratkaisemaan, joten ei ihme, etteivät tyydyttäviä vastauksia ole saaneet aikaan sen enempää armokuoleman puolesta esiintyneet vihreät ja vasemmistoliittolaiset kuin heidän vastustajikseen ilmoittautuneet perussuomalaiset ja kristillisetkään.

Eutanasia kaapattiin poliittisen juupas–eipäs-väittelyn välineeksi, ja asiaa koskevien kannanottojen ehdottomuudessa näkyy poliittisen nykyretoriikan tunnekylmyys. Sekä puolustajilta että vastustajilta on puuttunut kyky tunnustaa asian itsensä ongelmallisuus, se, että mitään yksiselitteisesti hyvää ratkaisua ei ole.

Eutanasian tarkoituksena on sietämättömiksi käyneiden kärsimysten lopettaminen tilanteessa, jossa hoidot ovat tehottomia ja ihminen todennäköisesti kuolee. Aktiivisessa eutanasiassa tehdään toimenpide, jolla ihmisen elintoiminnot lopetetaan hänen tahdostaan. Passiivisessa eutanasiassa ainoastaan pidättäydytään jatkamasta elämää hoitotoimilla, mikäli niistä ei olisi apua ja ihminen itse tätä ratkaisua pyytää. Avustetusta itsemurhasta on kyse silloin, kun saattohoitovaiheessa oleva ihminen on tajuissaan ja pyytää elämänsä lopettamista olematta itse kykenevä tekemään itsemurhaa. Kuolinavusta taas on kyse, kun vaikeasti sairasta autetaan kuolemaan, tai kun itseään ilmaisemaan kykenemättömän elintoiminnot lopetetaan.

Määrittelevää ja julmaa tekstiä tämäkin tietysti on. Juuri sitä, joka on tyypillistä etiikan ja moraalifilosofian alueella, jotta edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästäisiin.

Monilta on jäänyt huomaamatta, että passiivista eutanasiaa harjoitetaan terveydenhuollossa koko ajan. Aktiivisista hoidoista on lupa luopua, mikäli on todennäköistä, että ne eivät hyödyttäisi potilasta. Tällä tavoin menetellään sairaaloissa jatkuvasti. Olisikin mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon lääkärit tekevät tällaisia hoitopäätöksiä arkipäivän käytännöissään ilman, että ne tulevat koskaan esiin eutanasiaksi määriteltyinä. Lopettavatpahan vain parhaan mahdollisen hoidon antamisen, nostavat kätensä ja luovuttavat ilman, että kukaan tiedostaa asiaa ongelmaksi.

Ongelmaksi koetaan lähinnä aktiiviset toimenpiteet kuoleman jouduttamiseksi. Terveydenhuollon etiikka on pyrkinyt pitämään ihmisen tässä maailmassa mahdollisimman pitkään. Perusteet jakautuvat lähinnä kahteen ryhmään.

1) Ensimmäisen muodostavat ihmisarvoon, olemusajatteluun ja kantilaiseen etiikkaan liittyvät perusteet. Tämän mukaisesti vedotaan elämän itseisarvoon tai uskonnollisiin näkökohtiin. Kantilainen universalismi ja teleologisuus vaativat etiikan määrittelemistä yleispätevästi päämääristä ja tarkoituksista lähtien. Jos elämää pidetään itseisarvona ja päämääränä sinänsä, sitä ei ole oikeutettua lopettaa. Jotta etiikka olisi yleispätevää, elämää ei ole oikein lopettaa missään tapauksessa. Niinpä ihmistä on pidettävä hengissä, sillä poikkeukset merkitsisivät hyväksi harkitun päämäärän ja etiikan itsensä sivuuttamista. Jotta etiikka ylipäänsä olisi mahdollista, elämän itseisarvosta ei voida tinkiä.

Myönnän, että asiasta on helppo teoretisoida ja vääntää akateemista jargonia. Mutta monet filosofit ovat tehneet toki myös käytännön johtopäätöksiä, aivan kuten André Gorz, joka päätti päivänsä filosofisesti, tai Gilles Deleuze, joka kuoli filosofisen kuoleman hyppäämällä kuolemansairaana asuntonsa ikkunasta.
Kaikki tilanteet eivät kuitenkaan ole niin selviä, että aktiivinen eutanasia voitaisiin hyväksyä. Esimerkiksi kaikki kuolevat eivät kärsi koko ajan sellaisia sietämättömiä tuskia, jotka oikeuttaisivat nopeutetun lähtöselvityksen.

2) Toisen perusteluryhmän muodostavatkin sitten pragmaattiset eli käytännöllisperäiset perustelut. Ne liittyvät mahdollisuuksiin, joita eutanasian hyväksyminen voisi tuottaa. Tarkoituksena on torjua eutanasian väärinkäyttö.

On helppo kuvitella, mihin aktiivisen eutanasian, kuolinavun tai avustettujen itsemurhien hyväksyminen johtaisi. Monella omaisella tai läheisellä on luonnollisesti kiusaus päästää omainen tai läheinen ihminen tuskistaan. Mutta eutanasian käyttäminen ei välttämättä vähentäisi ongelmia vaan toisi niitä lisää. Ensimmäinen on, kuka eutanasian suorittaa. Tai jos kuoleva itse vapauttaa itsensä kärsimyksistä, kuka tarjoaa hänelle siihen välineet. Seuraisi omantunnon ongelmia.

Toinen ongelmaryhmä syntyy, jos armokuolema muuttuu murhaamiseksi. Moni perillinen haluaisi jouduttaa lähimmäisensä kuolemaa, jotta perintöä ei kuluisi pitkäaikaiseen hoitoon, kun oma asuntolainakin on maksamatta. Joku toinen saattaa haluta kostaa läheiselleen tappamalla hänet ennen aikojaan. Joku taas saattaa pyrkiä nopeuttamaan kuolemaa vakuutuskorvauksen toivossa. Voipa joku kuoleva olla niin epäitsekäs, että hän haluaa tappaa itsensä lähimmäistensä hyväksi, jotta heidän ei tarvitsisi katsella kuolemaan päättyvää kärsimysnäytelmää.

On selvää, että aktiivisen armokuoleman hyväksyminen avaisi tien vähintään yhtä moniin ongelmiin kuin se ratkaisisi. Siksi lääketieteen etiikassa on pidättäydytty aktiivisen eutanasian hyväksymisestä, ja on omaksuttu periaate, jonka mukaan ihmistä hoidetaan mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pitkään. Näin on syntynyt pohjoismaissa sovellettu käytäntö, jonka mukaan yhteiskunta pyrkii tarjoamaan potilaille parasta mahdollista hoitoa.

Valtiontalouksien luhistuessa tästä periaatteesta saatetaan joutua tinkimään. Tällöin on vaarana, että eutanasiaakaan ei sovellettaisi eettisin motiivein ja perustein. Sen sijaan eutanasiaa harjoitettaisiin kuolevien toimittamiseksi mahdollisimman nopeasti pois rasittamasta valtion ja kuntien taloutta. Tätä kautta myös Kela voisi liittää aikaa myöten päätöksiinsä eutanasiapillerin. Tilanne eutanasiaoikeuksien laajentamiselle on siis erittäin epäotollinen, vaikkakin aihetta koskevalle keskustelulle suotuisa.

Yksi tapa puolustaa eutanasiaa on vedota ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Peruste on horjumaton sikäli, että elämän katsotaan olevan ihmisen itsensä eikä yhteiskunnan omaisuutta. Tältä kannalta eutanasiaa ei voitaisi sanoa armokuolemaksi, sillä se ei edellytä yhteiskunnan armeliaisuutta, ainakaan jos ihminen on tajuissaan. Ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja kuolemastaan itse, ilman yhteiskunnan armeliaisuutta tai rajoituksia. Voidaan myös väittää, että näinhän jokainen ihminen automaattisesti tekee, sillä jokainen päättää elämänsä jatkamisesta tai lopettamisesta koko ajan joko jatkamalla elämää tai tekemällä itsemurhan.

Jos ihmisen tahtoa kunnioitetaan, tällöin yhteiskunnan tulisi suoda ihmiselle mahdollisuus myös kuolla. Toisaalta yhteiskunnan velvollisuus on suojella yksilöä esimerkiksi mielenhäiriössä tehdyiltä itsemurhilta, ja juuri siksi itselleen vaaraksi oleva yksilö voidaan myös toimittaa pakkohoitoon.

Epäilyksetöntä on, ettei eutanasian ongelmiin ole olemassa helppoja, jos mitään, ratkaisuja. Elämän itseisarvoon nojautuva lakimoraali on ahdas eikä salli poikkeuksia. Toisaalta yleispätevä laki, joka legitimoisi poikkeukset, voisi johtaa väärinkäytöksiin.

Omasta mielestäni hyvän kuoleman ohella pitäisi keskittyä entistä enemmän pohtimaan, kuinka ihmisille voidaan taata hyvä elämä.

Silti kukaan ei voine väittää, ettei olisi armollista ja hyvään elämään liittyvää myös suoda ihmiselle arvokas ja kunniallinen poistuminen tästä maailmasta ilman, että hoito muuttuu kidutukseksi, elämä pelkäksi kärsimykseksi. Sellaisella elämällä, jonka mahdollisuudet on käytetty loppuun, ei ole muuta arvoa kuin tuota itseisarvoa. Mutta mitä arvoa sillä sitten on? Siihen kukaan ei ole pystynyt vastaamaan, ja juuri tämän ongelman ratkaisemiseksi itseisarvoja sanotaankin itseisarvoiksi.

Ajatus itseisarvoista taas on suuri kupla sikäli, että ne on edellytetty vain muodollisesta syystä: jotta etiikka olisi ylipäänsä mahdollista. Jotta itseisarvoilla olisi merkitystä, niille olisi määriteltävä sisältö, mikä ei käy ilman, että joku päättää esimerkiksi siitä, paljonko elämä maksaa tai mikä on kohtuullisen kärsimyksen oikea määrä verrattuna nautintoon. Jos elämä on tyhjentynyt kaikista merkityksistä, siitä ei ole jäljellä muuta kuin tuo elämän olemassaolo itse ja sen itseisarvoisuus. Se puolestaan ilmenee ihmisen tietoisuutena, tajuntana, sieluna tai henkenä riippuen, minkä tieteenalan kieltä käytetään.

Eutanasian vastustajien ajatus elämän itseisarvosta perustuu viime kädessä transsendentaalifilosofiseen tai uskonnolliseen näkemykseen sielusta. Sen sijaan pragmatisteille olennaista ei ole eutanasian periaatteellinen hyväksyttävyys tai tuomittavuus, vaan se, kuinka ihminen voi kokea hyvän ja arvokkaan kuoleman. Varmasti molemmat toivovat, että se olisi mahdollista esimerkiksi kotioloissa ilman, että ihmistä riepotetaan ja letkuruokitaan kuin morfiinia täyteen pumpattua Euroopan rahaunionia.

19. toukokuuta 2012

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Antiikin kreikkalaisesta mytologiasta tunnettu Prokrustes oli maantierosvo, joka kaatoi uhrinsa vuoteeseen. Mikäli uhri oli liian pitkä, hän sahasi uhrinsa jalat poikki – mikäli liian lyhyt, hän venytti uhrinsa vuoteen mittaiseksi. Euroopan unioni on toiminut Kreikassa jokseenkin Prokrusteen tapaisesti pakottaessaan kreikkalaisia euronormien mukaiseen taloudenpitoon.

Julkisessa sanassa on syytelty Kreikan kansaa siitä, että se on sanonut ”ei”:nsä valtiontalouden säästötoimille. Olisi kuitenkin alkeellista arvostella kansalaisia siitä, että he eivät hyväksy virkamiesten, poliitikkojen ja EU:n sorvaamia säästötoimia.

On totta kai selvää, että kreikkalaisilla on omaakin syytä valtion huonoon taloudelliseen tilaan. Maa esimerkiksi alkoi ahmia velkaa keinoteltuaan itsensä euroalueen jäseneksi ja alettuaan saada lainaa lähes Saksalle ominaisella korolla. Valtion työntekijöiden etuudet ovat olleet kohtuuttomia, ja aseisiinkin maa on satsannut enemmän kuin lääkäri määrää.

Mutta pääsyyllinen Kreikan nykyiseen kurjuuteen ei ole tuo pienehkö kansa. Sen syytteleminen olisi aivan yhtä perusteetonta kuin juutalaisiin tai mihin tahansa kansakuntaan kohdistuva vainoaminen. Syyllisiä pitäisi etsiä niistä taloudellisista rakenteista ja ehdoista, jotka ovat pakottaneet kreikkalaiset, portugalilaiset ja monet muut kansat pelkiksi pelinappuloiksi.

Pääsyyllisiä ovat kansainvälinen kapitalismi, globalisaatio, Euroopan unioni ja internationalismi.

Ikävää on, että banalisoitunut viestintäkulttuurimme ei salli periaatteellista, todellisiin syytekijöihin pureutuvaa kritiikkiä, vaan se pyritään lavastamaan ”rasismiksi” tai ”suvaitsemattomuudeksi”. Tosiasiassa juuri nämä ei-toivotut ilmiöt voitaisiin välttää, mikäli harjoitettaisiin entistä syvempää järjestelmäkritiikkiä ja syyttävä sormi kohdistettaisiin ihmisten ja kansojen sijasta systeemin perusteisiin.

Muinaisten kreikkalaisten harjoittamasta filosofiasta tuli länsimaisen rationalismin helmi juuri siksi, että se organisoitiin metodiksi, jolla oli mahdollista analysoida syitä ja kehittää teoriankaltaisia selityksiä aikaisemman syyttelyn, arvailun ja taikauskon sijaan. Taikauskoa myös taloustoimijoiden olisi aihetta välttää.

Se, joka arvostelee kreikkalaisia, syyttää uhreja. Myös Suomesta tehtiin mannekiini edelläkävijäksi euroon, kun EU:n virkamiehet hyväksyivät yksityiset eläkekassat osaksi Suomen valtiontaloutta 1990-luvun EMU-neuvotteluissa, jolloin valtionvelkamme ylitti 60 prosenttia BKT:stä eivätkä jäsenyysehdot olisi muutoin täyttyneet. Myös meitä käytettiin hyväksi esimerkkitapauksen luomiseksi Etelä-Euroopan maille ja niiden rohkaisemiseksi euroon.

Tämä valheellinen politiikka jatkuu edelleen. Siksi on väärin syytellä kansoja tai kansalaisia, jotka haluavat pitää kiinni demokratiasta ja itsemääräämisoikeudestaan. Siitähän kreikkalaisten kapinassa säästötoimia vastaan on ollut perimmältään kyse.

Olen vastustanut Euroopan unioniin liittymistä ja euron jäsenyyttä systemaattisesti vuodesta 1994 asti, koska tiesin, mitä kyseisen tien päässä odottaa.

Euroopan unioni on kapitalismin käsikassara, joka johtaa kansallisvarallisuuden menetykseen, julkisen omaisuuden ja valtionomaisuuden ajautumiseen vieraaseen hallintaan ja sitä kautta valtioiden toimintakyvyn perikatoon.

On säälittävää, että varsinkin isänmaallisena aiemmin esiintynyt kokoomus on ministeriensä Katainen ja Stubb toimesta asettunut puolustamaan EU:n roskalainoitusta. Olen vastustanut useissa kirjoituksissani luottojen ja takauksien myöntämistä niin Kreikalle kuin Portugalillekin. Perussuomalainen puolue on ollut niin ikään oikeassa vastustaessaan letkuruokintaa systemaattisesti. Paremmin asiat olisivat, jos nämä johtopäätökset olisi muutettu teoiksi ja saatettu koko Kreikan kansantalous ajoissa velkasaneeraukseen.

Nyt Kreikka on eurosta eroamisen tilanteessa, mutta myös suomalaiset ovat miljardikaupalla köyhempiä. On irvokasta, että talouden ”asiantuntijoilta” tiedustellaan, montako tuhatta miljoonaa tähän kaivoon on uponnut, ja nämä antavat arvioita kuin hedelmäpelit. On häkellyttävää, miten myös valtiovarainministeri Katainen levittää kätensä ja toteaa kuin laupias lammas, että summaa ”ei tiedä nyt kukaan”!

Eiköhän se pitäisi itse tietää, kun kerran on tullut laitettua nimi niihin velkapapereihin, joilla meidän verovarojamme on jaeltu vieraiden kansantalouksien tukemiseen?

Tästä tukemisesta on ollut enemmän haittaa kuin Kreikan eroamisen mahdollisista seurannaisvaikutuksista Suomelle.

Säärintamien välissä on usein tila, jossa ilma on tyven. Sellainen tyyni tila on vallinnut myös mediassa koko kevään. Tiedotusvälineet ovat tarkoituksellisesti vaienneet Euroopan talouden vajoamisesta.

Kreikasta vaiettiin vaalien vuoksi, ja portugalilaisten suut tukittiin paalatulla rahalla, tosin vain hetkeksi. Espanjassa ja Italiassa konkurssihedelmät kypsyvät, ja Ranskan taloudesta välteltiin antamasta realistista kuvaa presidentinvaalien vuoksi.

Oma arvioni tilanteesta: todennäköisyys Kreikan eurosta eroamiselle on lyhyellä tähtäimellä vain 30 prosenttia mutta kaikkien maiden eroamiselle pitkällä tähtäimellä 100 prosenttia.

Lyhyen tähtäimen arvioni johtuu siitä, että omankin valuuttansa kanssa Kreikka kohtaisi samat ongelmat, jotka luotiin jo euron aikana, mutta sen lisäksi tulisi suuri määrä uusia. Kreikka siis edelleenkin pelastetaan, tai se pelastaa itse itsensä säätämällä demokratiansa vastaamaan eurotalouden vaatimuksia yhä uusissa ja uusissa vaaleissa. Kansanvallan pilkkaa on, että tämä demokratian raiskaus tapahtuu kansanvallan kehdossa, Kreikassa.

Ennen pitkää koittaa kuitenkin aika, jolloin Espanjan ja Italian kaltaiset isot valtiot alkavat maksaa velkojaan seteli- ja bittirahoituksella, mikä merkitsee inflaatiota ja tasaveroa kaikille. Tämä simpauttaa myös korot omalle kiertoradalleen ja johtaa suuren osan ylivelkaantuneista kotitalouksista samanlaiseen vankeuteen kuin 1990-luvun alussa.

Niin valtioiden kuin yksityishenkilöidenkin kannattaa tosiaan miettiä, mihin silmukkaan päänsä laittaa.

16. toukokuuta 2012

LGBT-oikeuksien kehittäminen pysähtyi maahanmuuttoon


Toukokuun seitsemäntenätoista vietetään jälleen kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Jokin aika sitten näytti siltä, ettei kyseistä päivää enää tarvittaisi. Myös minusta on ankeaa jankutella toisten ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Mutta Venäjältä ja islamilaisista maista saadut esimerkit osoittavat kuitenkin, että viranomaisvalta, poliittinen valta ja jopa YK toimivat edelleen seksuaalivähemmistöjä vastaan, ja asiaan pitää puuttua.

On kurjaa, että omasta seksuaalisuudesta puhuminen tuomitaan ”propagandaksi”, kuten Pietarissa, jossa homoseksuaalisuuden julkinen esittäminen karnevaaleissa ja kaikkialla muuallakin on nyt kielletty.

Tosiasiassa seksuaalisuus on kauneinta ja parasta ihmisessä, ja avoin esiintyminen on kokemuksista mitä voimauttavimpia. Homofoobikoille ei ole varmaankaan tullut mieleen, millaista propagandaa heidän oma uskonnollisperäinen tai muulla tavoin epärationaalinen argumentaationsa on.

Myös Suomessa homovastaiset puheet ovat lisääntyneet. Gay pride -kulkuetta vastaan suunnattu kaasuisku tuskin olisi ollut mahdollinen ilman, että tekijöitä on kannustettu tuohon yltiöpäiseen, ihmisoikeuksia ja ilmaisunvapautta, ylenkatsovaan tekoon.

Seksuaalivähemmistöille tarkoitettuja ravintoloita ahdistellaan kiristelemällä viranomaismääräyksiä, uimahalleissa järjestetään homovastaisia ratsioita, ja järjestöjen toimitiloja vandalisoidaan. Valtakunnallisen Setan toimisto irtisanottiin tiloistaan, ja myös Helsingin seudun Seta joutui muuttamaan.

Pienpuolue Kristillisdemokraattien kannan katsottiin riittävän homoavioliittojen torppaamiseen hallitusneuvotteluissa, vaikka muilla hallituspuolueilla oli periaatteellisesti myönteinen kanta hanketta kohtaan. Näin puolueet myivät homot hallituksen liima-aineeksi kuin Juudas messiaansa neljälläkymmenellä hopearahalla.

Nämä ovat ahdasmielisyyden ja homofobian ilmenemismuotoja käytännössä.

Yksi syy homovastaisuuden lisääntymiseen on varmastikin maahanmuutto. Liiallinen maahanmuutto on polkenut kantaväestöön kuuluvien ihmisten sosiaali- ja työpoliittisia oikeuksia ja aiheuttanut yleisrasististen asenteiden kasvua. Maahanmuuttajien piiristä sitä on ollut helppo levittää myös kantaväestöön kuuluvien vähemmistöjen suuntaan. Voidaan siis sanoa, että LGBT (”lesbian, gay, bi, trans”) -oikeuksien kehittäminen on pysähtynyt siihen uusvanhoillisuuteen, joka on noussut esiin nimenomaan liialliseksi koetun maahanmuuton takia.

Tämän vuoksi moni homokin luultavasti miettii, täytyykö tässä vielä alkaa ulkomaalaisiakin suvaitsemaan, ikään kuin heteroissa ei olisi jo tarpeeksi sietämistä. Ongelma on siinä, että valtio ja yhteiskunnan eri orgaanit ovat ottaneet liian helposti kantaa ulkopuolelta tulevien ihmisten puolesta oman maan kansalaisten etuja vastaan.

Tosiasiassa ulkomaalaisten kansalaisoikeudet ovat täysin eri asia kuin kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalisuus. Siksi nämä asiakysymykset tulisi pitää erillään, ja julkisen vallan pitäisi huolehtia ensisijaisesti oman maan kansalaisten vähemmistöoikeuksista. Maahanmuuttoa on joka tapauksessa rajoitettava talous-, sosiaali-, työ-, kieli-, väestö- ja kulttuuripoliittisista syistä, kun taas kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalipoliittiset oikeudet ovat aineettomia eivätkä lopu jakamalla.

Joskus kuulee väitettävän, että maahanmuutto on auttanut tekemään yhteiskunnastamme entistä vapaamielisemmän. Tosiasiassa maahanmuuton myötä levinneet aatteet, kuten islam, ovat vaikeuttaneet seksuaalivähemmistöjen elämää lännessä, esimerkiksi aiemmin vapaamielisessä Hollannissa. Maahanmuuton sivuseuraukset, kuten nationalismin ja omaisuusrikollisuuden kasvu, ovat saattaneet kansalliset vähemmistöt entistä ahtaammalle ja usein myös aiheettomasti epäilyksenalaisiksi.

Myös Venäjällä homovastaisuuden kasvu johtunee ihmisten kyllästymisestä kansainväliseen anarkokapitalismiin ja talousliberalismiin. Tämän merkiksi vastustetaan sitten myös arvoliberalismia. Samoin EU-maissa on vaarana, että asenteet kylmenevät ja kovenevat kaikkia asiakysymyksiä kohtaan, kun talous romahtaa.

Juuri tästä olen varoittanut jo arvostellessani sekä maahanmuuton lisäämistä että EU:n holtitonta taloudenpitoa. Monet ihmettelivät, miksi vaadin (seksuaalivähemmistöliikkeestä poiketen) myös maahanmuuton rajoittamista ajoissa. Kun tähän ei ole reagoitu, on lähtenyt lentoon konservatiivisuus, joka kohdistuu lopulta kaikkeen, organisoituu puoluepolitiikaksi ja tuottaa poliiseja ja vartijoita joka kadunkulmaan.

Homofobian vastaista päivää motivoi myös se tosiasia, että Suomen valtio ei ole vieläkään tunnustanut seksuaalivähemmistöjen asioita tasa-arvopolitiikkansa osaksi. Vähemmistövaltuutetun toimisto tunnustaa vain etniset vähemmistöt ja tasa-arvovaltuutettu sukupuolten välisen tasa-arvon. Valtion suvaitsevaisuus on siis valikoivaa, kuten suvaitsevaisuus aina on, mutta vierasperäisten puolelle asettuessaan valtio tulee toimineeksi oman laillisuusperusteensa lähdettä, eli omia kansalaisiaan, vastaan.

Tällä virallis-formaalilla tasa-arvohierarkialla on melko vähän merkitystä, sillä byrokraattien puuttuminen asioihin usein vain lisää eripuraa, eikä valittaminenkaan ketään elätä. Mutta sillä on kuitenkin symbolista merkitystä asenteiden ilmaisijana.

Esimerkiksi pari vuotta sitten virkaan valittu uusi vähemmistövaltuutettu ei ole pyrkinyt korjaamaan ongelmaa, vaikka vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Mikäli minut olisi valittu vähemmistövaltuutetuksi (epäpäteväksi todetun Eva Biaudet’n ohi), olisin varmasti ryhtynyt toimenpiteisiin myös seksuaalivähemmistöjen asioiden liittämiseksi toimiston tehtäväalaan.

Setakaan ei ole kieltänyt seksuaalista tasa-arvoa heteroilta, joten miksi valtion pitäisi kieltää jotakin homoilta?

12. toukokuuta 2012

Kiihottava jääkiekko

Jääkiekko on yksinkertaisten älypeli tai älykkäiden yksinkertainen peli. Sen vuoksi jääkiekon arvellaan sopivan kaikille.

Olen kiitollinen Yleisradiolle ja MTV3:lle, että jääkiekko pantiin kortin taakse. Tällä tavoin ei kulu TV-maksuja eikä lähetysaikaa hukkaan niiltäkään, joilla vielä on vastaanotin tässä post-televisiollisessa todellisuudessa.

Jääkiekon seuraaminen on banaalia, rahvaanomaista ja tyylillisesti dekadenttia. Toukokuussa, jolloin ilmat lämpiävät ja luonto puhkeaa kukkaan, on mautonta hakeutua jäähalleihin ja TV-ruudun ääreen raivoamaan. Ikään kuin ihmisillä ei olisi parempaa tekemistä keskellä parasta kevätkiimaa.

Jääkiekko on kova, musta ja sen osuminen sattuu. Jääkiekon MM-kisat ovat pilanneet melkein joka kevään. Toivon, ettei Suomi voita mitään, ettei taas ala se aggressioita ilmaiseva uho ja vyörytys, joka on niin tyypillistä Kauppatorin voitonjuhlille.

Jääkiekko, jalkapallo ja muut kontaktilajit sisältänevät myös torjuttuja homoseksuaalisia yllykkeitä. Jääkiekon varjolla heteromiehetkin voivat halata toisiaan, kunhan muistavat todistella itsensä heteroiksi esimerkiksi homovihamielisillä puheilla. Jääkiekko on olevinaan erittäin hetero laji, vaikka ei olekaan.

Jääkiekko on päätynyt myös presidentillisen puuttumisen arvoiseksi asiaksi, kun Sauli Niinistö vaivautui ottamaan kantaa kalliina pidettyihin kisalippuihin. Kun Tarja Halonen puolestaan arvosteli Pride-kulkuetta vastaan suunnattua kaasuiskua, muutamat pitivät presidentin puuttumista tarpeettomana.

Kaasuisku oli sentään ihmisoikeusasia, johon poliitikon sopii mielestäni puuttua, kun taas MM-lätkän kisaliput ovat pelkkä pikkujuttu, jota presidentin arvovallalla ei tarvitse hoitaa. Jokin marginaali pitäisi säilyttää, vaikka kuinka olisi Palloliiton puheenjohtaja. Sitä paitsi itsehän ovat Niinistön puoluetoverit nämä kisaliput kallistaneet.

Noh, olivathan presidenttiehdokkaidenkin erot alun perin lähinnä siinä, ottaako votkaa jäillä vai jätkää voilla. Mutta ainakin puolustaja Anssi Salmela on luvannut todistaa jääkiekkomaailman heteroseksistisyydestä ilmoittamalla jo etukäteen, ettei aio halata Niinistöä niin kuin Halosta, mikäli Suomi voittaa MM-kultaa. Eikö hän pidä Niinistöstä? Vai tällä tavoinko se varmuus omasta seksuaali-identiteetistä on tarkoitus julkisesti näyttää.

8. toukokuuta 2012

Rikkauden rakennemuutoksesta


Jorma Ollila on kyllä hieno markkina-analyytikko. Äskettäin hän arvioi, että puhe yritysjohtajien ahneudesta Suomessa on ylilyönti. Ei ihme, että firman raappahousut ovat pahasti roudassa, kun johtajisto aistii ihmisten asenteet ja tunnelmat näin tarkkanäköisesti.

Ja voi tuota köyhien ihmisten ahneutta! Kun rikkaat rikastuvat, muiden ihmisten ”ahneus, kateus ja pahansuopuus” sen kuin yltyvät. Esimerkiksi tässä jutussa muuan IT-miljonääri paheksuu ”kerjäläisiä”, jotka ovat anoneet häneltä almuja. Tulee mieleen vanha vitsi Aku-sedästä, joka meni pyytämään Roopelta lisää liksaa, jolloin Roope vastasi rahasäiliön sisältä kolikoitaan kiillotellen, että ainako SINÄ ajattelet vain rahaa!

Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena.

Opiskelijoiden, palkansaajien ja akateemisen valkokaulusköyhälistön ahneus on ihan samanlaista kuin Suomen tasavallan ahneus valtiomme yrittäessä välttyä siltä, että kansallisvarallisuuttamme saatetaan Euroopan unionin, kansainvälisen kapitalismin sekä Brysselin, Strasbourgin ja Frankfurtin rahalordien hallintaan.

Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut. Näin voisi jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä. Takaraivossa vaanii aavistus siitä, että kuolema vie lopulta ihmiseltä kaiken.

Ahneus on angstinen asia, ja sen vuoksi kaiketi sanotaankin, ettei köyhä ole se, jolla on vähän, vaan se, jolta aina vain jotakin puuttuu.

Suomalaisen yhteiskunnan parhaita piirteitä on ollut tasa-arvoisuus ja kohtuullisuus. Lähtiessäni kesäisin Ison Roobertinkadun kodistani ulkoilemaan bongasin toisinaan Aatos Erkon istuskelemasta puistonpenkiltä kävelykadun toisesta päästä. Ilmeisestikin hän oli matkalla konttoriltaan Diana-puistosta Kaivopuiston rantaan kotiin. Näky oli hersyvä, sillä yleensä noilla penkeillä istui sellaisia kunnianarvoisia kaupunkilaisia, joiden omaisuus mahtui kahteen muovikassiin. Mutta julkinen istuin näytti joka tapauksessa kelpaavan varakkaammallekin väelle, niin kuin tietysti ministereille muutoinkin.

Aatos Erkko osasi kylläkin asioita, joista moni yhtä rikas voisi olla hänelle kateellinen. Hän tajusi, että hyväosaisuuden ei pidä antaa näkyä. Suomalaiset kun arvostavat enemmän yhdenvertaisuutta kuin varakkuutta, joten omaisuuden ahmiminen ei tuo kunnioitusta. Myönteistä mainetta saa suuripiirteisyydellä, kun lahjoittaa jotakin pois.

Viime viikonloppuna menehtyneen Aatos Erkon edellä kävi akateemikko Eino Jutikkala, joka asui hänen naapuritalossaan Merikadulla. Hän lahjoitti pääosan omaisuudestaan eli noin 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Herrasmiesten vaihtaessa postipiiriä koko eteläinen Helsinki on rakennemuutoksen kourissa. Niin ikään Merikadulla pitkään asunut professori ja filosofi Lauri Rauhala (jonka puoliso toimi aikoinaan presidentti Kekkosen yksityissairaanhoitajana) on tätä nykyä palvelutalossa. Saa nähdä, keitä heidän tilalleen noille hoodeille asettuu: nuoria juppeja vai venäläisiä uusrikkaitako?

Kekkosesta sen verran, että hänelläkin oli yksityisasunto aivan Kaivopuiston kupeessa Puistokadulla. Vaikka keittiön ja kylpyhuoneen hanat olivatkin kultaa, myös myrrysmies ymmärsi sen, että poliittista valtaa pitää käyttää kansalaisyhteiskunnan eikä taloudellisen eliitin ehdoilla. Niinpä myös talouselämän johtajat olivat hänen edessään kontallaan. Politiikka ohjasi taloutta eikä talous politiikkaa, kuten nykyisin. Eivätkä ne ajat valtiontalouden, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion luomisen kannalta mitään huonoja olleet.