29. maaliskuuta 2013

Hautala & Himanen: oikeuskanslerilla ongelma


Heidi Hautala on ministeri, joka maksoi oviremontin tekijälle ja jälkien siivoajalle palkkaa pimeästi. Koska Heidi on toiminut eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa ja hän on kuulunut myös harmaan talouden torjuntatyöryhmään (!), veronkierto on hänen tapauksessaan aivan sama asia kuin Yleisradion pääuutistenlukija oksentaisi kesken uutislähetyksen suoraan TV-katsojien syliin, heidän olohuoneisiinsa.

Kuinka te hyvät kansalaiset voitte tämän sallia? Tilannehan on aivan samanlainen kuin doping-lääkäri kärähtäisi rattijuoppoudesta, poliisi ajaisi rallia ilman lisenssiä, pappi tekisi aviorikoksen sakastissa tai presidenttiehdokas valehtelisi professuurinsa.

Kaikkea tällaista tietenkin tapahtuu. Yhteiskunnassamme onkin alettu sangen kummalliseen tapaan ajatella, että pienet ja suuret valeet, vääryydet ja jopa rikokset tulevat hyvitetyiksi, kunhan tekijöillä on joitakin muita ansioita.

Koska Heidi Hautala on ministerin asemassa, hän on näyttänyt kansalaisille erittäin huonoa esimerkkiä niin huonoa, että jos kansalaiset ryhtyisivät yhtä välinpitämättömiksi kuin Heidi, yhteiskuntamme repeäisi siihen paikkaan.

Siksi Heidi Hautalan tulisi kantaa poliittinen vastuu ja erota ministerinvirasta. Ei riitä, että hän erosi vain harmaan talouden torjuntatyöryhmästä, sillä on mahdotonta ajatella, että hallituksessa olisi erikseen tehtäviä, joihin ministerin luottamus riittää, ja joitakin toisia, joihin se ei riitä. Luottamus joko on, tai sitä ei ole.

Oikeuskanslerilla on pieni tehokas pesula Valtioneuvoston linnan ensimmäisessä kerroksessa, ja sinne ministerit vievät paitansa aika ajoin pestäväksi saadakseen sen takaisin valkoisena ja tärkättynä. Oikeuskansleri hyväksyi niin Eva Biaudet’n nimittämisen kelpoisuusehtoja täyttämättömänä vähemmistövaltuutetun virkaan kuin Mauri Pekkarisen eräälle vaalitukijalleen myöntämät noin 850 000 euron investointituet.

Tällä hetkellä pesukoneessa ovat Heidi Hautalan veronkierto ja Jyrki Kataisen suosikkifilosofilleen junailemat lahjusrahat. Oikeuskanslerinvirastossa tulisi ymmärtää, että poliittisen vallan legitimaatio ei pitkän päälle kestä poliitikkojen väärinkäytöksiä.

Talcott Parsonsin mukaan oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Nyt kadonneet ovat niin politiikan oikeutus, kyky soveltaa lakia sen hengen ja kirjaimen mukaisesti kuin rangaistusten langettaminen syyn ja seurauksen logiikkaa vastaavasti. Poliitikot ovat myös ylittäneet toimivaltansa.

Ei ole ihme, että vitsi, jonka mukaan hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta, on ajat sitten kadonnut parodiahorisontin rantaviivan taakse. Mikäli oikeuskanslerinvirasto katsoo läpi sormien tapaa, jolla Jyrki Katainen junaili kaverilleen satojen tuhansien eurojen tutkimustuet samalla, kun hallituksen työelämäasioita parhaiten tunteva ministeri syyllistyy veronkiertoon, voi vain sanoa, että pehmeäksi on mennyt kanslerin pamppu.

Poliitikkojen moraali on yhtä tuoretta ja raikasta kuin suoraan esinahan alta kaivettu kutunjuusto, ja myös oikeuslaitoksen moraali on vahvassa sinihomeessa.

En suinkaan tarkoita, että ihmisiltä pitäisi vaatia Jumalan viisautta, mutta nämä väärinkäytökset eivät ole vahinkoja, eivätkä ne ole syntyneet myöskään huolimattomuudesta tai tietämättömyydestä. Sen sijaan niissä löyhkäävät oman edun tavoittelu ja välinpitämättömyys. Sitä osoittavat sekä se, että Himanen tiesi saamastaan tuesta jo ennen kuin rahoituspäätöstä oli edes tehty, ja se, että Hautalan rikkomus yritetään epätoivoisesti peittää lavastamalla hänestä ajojahdin uhri Venäjä-korttia käyttäen.

Ilkka Kanervan tekstiviestit olivat mitättömän pieni yksityiselämän episodi, jolla ei ollut mitään vaikutusta ministerin tehtäviin. Niihin ei liittynyt myöskään rikosta. Matti Vanhasen lautakasa puolestaan jäi lopullista todistelua ja todistusaineistoa vaille. Silti molemmat saivat kenkää. Sen sijaan Heidi Hautalan rikkomus on seurausvaikutuksiltaan merkittävä asia, sillä se vaikuttaa laajasti kansalaisten veronmaksuhalukkuuteen.

Jyrki Kataisen yritys ostaa filosofiaa puolestaan on samanlaista kuin Hermann Göringin halu käyttää Ilmailuministeriön varoja taidegalleriansa kartuttamiseen. Kaikkien pitäisi tietää, ettei mitään todellista filosofiaa ja sen mukaista yhteiskuntakritiikkiä saada aikaan ostetuilla komiteapäätöksillä.

Tiedän toki, että valtion finanssipolitiikassa on suurempiakin asioita kuin Jyrki Käteisen kilpailuttamattomat hankinnat ja Heidi Hautalan kuititon kauppa. Veroja kierretään Suomessa kansainvälisesti katsoen ainutlaatuisen porsaanreiän kautta, eli sallimalla nostaa listaamattomista osakeyhtöistä 60 000 euroa tuloa osinkoina samalla, kun palkansaajat joutuvat maksamaan vastaavista vuosituloista 45 prosenttia veroa. Ulkomaiset omistajat taas käyttävät veronkiertoon hallintarekisteriä, mistä koituu valtiolle jopa miljardin euron verotulon menetykset vuodessa. Henkilö- ja kulutusverotusta nostetaankin Suomessa juuri siksi, että EU:ssa valtiot ovat ajatuneet verokilpailuun, jonka vuoksi yritysverotus on aivan liian vähäistä. Ja sitä kokoomusjohtoinen hallitus edelleen helpottaa kansalaisten tappioksi.

Heidi Hautala oli poliittisen uransa huipulla ollessaan ehdolla Suomen tasavallan presidentiksi. Koska Heidi Hautala on perehtynyt työelämäasioihin sekä eduskunnassa toimiessaan että harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsenenä, hän ei ole ole voinut olla tietämätön veronkierron luonteesta. Päinvastoin: hän tietää oikein hyvin, mitä se merkitsee.

Asiaa syventää se, että pimeän rahan saaja oli tšetšeenipakolainen, jota pimeä maksutapa ei auta paremmille päiville (kuten Hautala puolustautui) vaan ohjaa huonoon sopeutumiseen ja vääristyneeseen yhteiskuntakäytäntöön. Kyse oli siis eräänlaisesta halpatyövoiman käytöstä ja ihmisoikeuksien polkemisesta. Siksi Hautalan pitäisi nyt kantaa seuraukset ja lähteä ministerinvirasta.

Mitään Suomi ei Hautalassa menetä. Kehitysministerin hommia osaa hoitaa kuka vain. Hautala on samanlainen henkilö poliitikkona kuin Pekka Himanen on filosofina: poikkeuksellisen mitäänsanomaton ja näköalaton, pelkkä pragmatisti vailla aatteellista luovuutta ja politiikkaan liittyvää linjanvedon taitoa.

13. maaliskuuta 2013

Filosofian ylioppilaskokeen uudistaminen


Ylioppilastutkintolautakunta aikoo jälleen uudistaa ylioppilaskoetta. Tänään ylioppilaskirjoituksissa on vuorossa reaalikoe, ja kirjoitettavien aineiden joukossa on muun muassa filosofia.

Niinpä laadin oman ehdotukseni siihen, millainen filosofian ylioppilaskoe voisi tulevaisuudessa olla. Se suosii luovaa ajattelua, ajankohtaisuutta ja soveltavaa päättelyä.

Tehtävät:

1) Muuan filosofi sai 700 000 euroa lahjaksi maan hallitukselta tulevaisuusselvityksen laatimista varten. Pohdi, millaiseen riippuvuussuhteeseen lahjus voi johtaa. Analysoi, mitä vaikutuksia sillä on tieteen etiikan, moraalin ja puolueettomuuden kannalta. Valaise esimerkein.

2) Lehdistössä on väitetty, että monet rasismin tutkijat ovat saaneet paljon uhkauksia rasisteilta, mutta rasisteja itseään ei ole tyydytty vain uhkailemaan, vaan heidät on viety suoraan oikeuden eteen tai linnaan. Analysoi, mistä kyseinen menettely voi johtua. Miksi rasistit uhkailevat rasismin tutkijoita? Eikö rasistien mielipiteitä ole otettu riittävästi huomioon tutkimuksissa? Eivätkö rasistit ole saaneet tarpeeksi oikeutta? Pohdi asiaa menetelmäopillisesti ja oikeusfilosofisesti.

3) Yliopistossa haettavaksi avautunutta virkaa hakivat N.N. ja M.M., joista N.N. oli nainen ja M.M. mies. Mieshakija oli tieteellisesti ansioituneempi, mutta virka täytettiin naishakijalla, koska se oli perusteltua yliopiston tasa-arvosuunnitelman ja naisten tasa-arvon edistämiseksi. Pohdi asiaa logiikan kannalta.

4) Itsemäärämisoikeutta sanotaan subjektiviteetin ehdoksi. Euroopan unionin liittovaltiopolitiikassa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta on heikennetty. Kansojen vapaan siirtyilemisen maasta toiseen on sanottu estävän tehokkaasti natsismia. Pohdi, miksi kansallisvaltiot ovat olemassa ja mihin niitä tarvitaan. Vähentääkö vai lisääkö maahanmuutto natsismia? Entä jos rajat otetaan pois? Jääkö kansallisvaltioille mitään tehtäviä, jos niiltä poistetaan niiden itsemääräämisoikeus ja kyky rajoittaa kansalaisuuden myöntämistä? Mikä valtion olemus oikeastaan on? Analysoi kysymyksiä valtiofilosofisesti ja yhteiskuntafilosofisesti.

5) Eräässä yliopistossa filosofin virkaan valittiin aina vasemmistoliittolainen marxisti, sosiaalidemokraattinen systeemifilosofi tai pragmatisti, vihreä naturalisti tai feministinen queer-teoreetikko, jälkistrukturalisti tai postmodernisti. Heitä suosittiin tutkintojen myöntämisessä ja opinnäytteiden arvostelussa. Lisäksi heille myönnettin avokätisesti dosentuureja, ja toisella tavoin ajattelevat lavastettiin riidanhaastajiksi. Mieti, mitä tämä merkitsee tieteen moniarvoisuuden ja totuuden kannalta. Onko filosofia nyt monipuolista? Vai onko se jonkin tietyn väriyhdistelmän mukaista? Pohdi asiaa tieteenfilosofian, etiikan ja politiikan filosofian kannalta.

6) Eräs ministeri, joka oli entiseltä ammatiltaan työvoimaneuvoja, osti työsuorituksia pimeästi. Hän oli samalla harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsen. Hallitus katsoi, että hänen luottamuksensa ei riitä työryhmässä toimimiseen, mutta ministerinä jatkamiseen kyllä. Oikeusfilosofiassa katsotaan, että oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Pelle Miljoona puolestaan sanoo eräässä laulussaan, että ”älkää kysykö, mistä johtuu väkivalta”. Pohdi soveltavan filosofian kannalta, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

7) Lukioissa filosofiaa opettavat suurimmaksi osaksi teologit, jotka kaappasivat filosofianopetuksen sivuaineekseen uskonnonopettajan virkansa ohelle. Yhteiskunnassa taas virkoihin nimitetään sosiologeja, psykologeja, kasvatustieteilijöitä ja jopa taiteiden tutkijoita filosofien ohi, vaikka niin sosiologia, psykologia, kasvatustieteet kuin taiteetkin ovat velkaa filosofialle. Hiljattain otsikoitiin, että filosofian suosio reaalikokeen aineena on laskussa. Mistä kiinnostuksen väheneminen voi johtua? Pohdi kysymystä talousfilosofian ja kasvatuksen filosofian kannalta.

Onnea kokeeseen.

1. maaliskuuta 2013

Miten saa tieteellistä pätevyyttä?


Mediassa on jälleen jankuteltu tieteellisestä pätevyydestä ja tulosten arvioinnista. Julkinen sana tuntuu asennoituvan tieteeseen odottaen siltä jonkinlaista absoluuttisuutta. Tällainen tiedekäsitys on luonnollisesti kovin auktoriteettiuskoinen ja sellaisena vaarallinen.

Muutamat ovat pitäneet tieteellisen pätevyyden tärkeimpänä arviointiperusteena kansainvälisyyttä ja sitä, että on julkaissut artikkeleita kansainvälisissä lehdissä. Kerronpa nyt, millaista kansainvälisessä tiedeyhteisössä julkaiseminen todellisuudessa on.

Yhdysvaltalainen fyysikko Alan Sokal päätti huvin ja harrastuksen vuoksi kokeilla, miten tieteelliset kriteerit toimivat. Niinpä hän tarjosi erääseen tieteelliseen lehteen täysin näennäistieteelliseksi kirjoittamaansa artikkelia nimeltä ”Transgressing the boundaries –Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity”, joka käsitteli ”kvantti-gravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa”.

Myös Sokal oli alun perin aikonut laatia julkaisupolitiikan puolueellisuudesta pelkän pamfletin, mutta lopulta hän oli päätynyt pitämään suorasukaista artikkelia latteana keinona tarttua asiaan. Niinpä hän päätti kirjoittaa pähkähullun esseen, johon hän omien sanojensa mukaan ”keräsi postmodernistien tavanomaisimpia kliseitä” ja lähestyi sillä tietyn lehden toimitusta. Juttu kelpuutettiin muitta mutkitta Duke University Pressin arvovaltaisena pidettyyn Social Text ‑lehteen. Se ilmestyi numerossa 4647/1996 (s. 217252).

Paljastaessaan samanaikaisesti Lingua Franca ‑aikakauslehdessä (May/June 1996), että hänen artikkelinsa olikin täyttä puppua, Sokal onnistui aiheuttamaan suuren kohun, sillä hän pystyi osoittamaan, että tietyn kuppikunnan ja paradigman kannattajat hyväksyvät painettavaksi kaiken, mikä myötäilee heidän mielipiteitään, kunhan vain kirjoittajan asenne on oikea. Vaikka myös Sokalin omaa tiedekäsitystä leimasi objektivistinen usko tieteen pyhyyteen, hänen metodinsa oli etevä.

Tiedätte varmaan, mitä on trollaus. Joku saattaa kirjoittaa myös internetin keskustelupalstoille täysin poskettomia mielipiteitä pelkästään härnäystarkoituksessa: kerätäkseen kommentteja ja kiusatakseen tosikkoja. Tieteellisissä lehdissä julkaiseminen ei poikkea olennaisesti tästä.

Tieteellistä pätevyyttä arvoidaan usein sitaatti-indeksien perusteella. Pätevänä pidetään tieteenharjoittajaa, johon on viitattu paljon tieteellisissä lehdissä. Mainintoja ja mainetta kerätään. Arvaatte varmaan jo loput.

Pätevyyden arvioimiseen viittausten määrä on kelvoton kriteeri. Kaikki tietävät, että kommentteja saa paljon juuri silloin, kun lausahtaa jotakin päätöntä. Sitaatti-indeksiluku nousee ja pätevyys kasvaa kuin Neuvostoliiton teräs- ja koneteollisuudessa.

Luonnontieteistä ihmis-, yhteiskunta- ja humanistisiin tieteisiin siirretyt arviointiperusteet eivät sovellukaan sellaisinaan näihin tulkintatieteisiin, joita ovat esimerkiksi taiteiden tutkimus, historia, filosofia ja psykologia. Filosofiassa huomattavimpia henkilöitä ovat ne, jotka ovat julkaisseet omaperäisiä kirjoja kysymättä lupaa keneltäkään, kun taas artikkelijulkaisijat ovat yleensä sarjoittuneet oman aikansa standarditieteen edustajiksi. Sen enempää Heidegger, Wittgenstein kuin Sartrekaan eivät julkaisseet monen montaa kansainvälistä artikkelia. Kukaan oikea filosofi ei käsittääkseni tarvitse lapsenvahteja neuvomaan, mitä saa sanoa.

Kansainvälisyys on muutoinkin eräs tapa vetää matto alta kotimaiselta politiikka- ja kulttuurikritiikiltä. Englanniksi julkaisemisen ihanne kuolettaa kotimaista filosofiaa ja alistaa ajattelun angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Tämä ei tarkoita, että filosofian pitäisi olla mielivaltaista. Mutta tutkimusresurssit pitäisi jakaa nykyistä oikeudenmukaisemmin. Koska mitään yleispäteviä arviointiperusteita ei ole, resurssit voisi jakaa jopa tasan, jolloin erilaiset näkemykset pääsisivät paremmin esiin. Tämä tukisi aitoa dialogia ja totuuden etsintää.

Myös tiede on pitkälti näytelmä, jossa jonkin teorian tai esityksen laatija kutsuu muita tieteenharjoittajia olemaan kanssaan samaa tai eri mieltä ja tukemaan omia ideoitaan joko arvostelun tai myötäilyn kautta. Se, joka ei ymmärrä, että myös kritiikki tukee usein itse esitystä, ei ole ymmärtänyt tieteellisen vuorovaikutuksen luonnetta. Jos joku henkilö leimataan pelkän omaperäisyyden vuoksi epätieteelliseksi ja vaaditaan ehdottomia totuuksia, ilmaistaan lähinnä pahaa tahtoa. Jokaisen pitää ymmärtää, että tieteessä melkein kaikki on voimassa vain hyvän tahdon ja suopeuden turvin.

Itse en siis kuulu tuohon ”tieteellisyyden” penääjien laumaan, sillä tieteellisen totuuden määritteleminen on pitkälti mielipidevallan käyttöä. Mitään vertaisarviointiakaan ei ole olemassa, sillä arviointiprosessien osapuolet eivät ole vertaisasemassa, vaan referéet ovat selkeässä valta-asemassa. Sen sijaan siitä lähden kyllä, että tutkimusvarat pitäisi jakaa reilusti.

Jos haluatte vielä lisää ”pätevyyttä”, sitä saa esimerkiksi hankkimalla paksummat silmälasit tai olemalla samaa mieltä edeltävän professorin ja muiden vallanpitäjien kanssa. Varsinkin viimeksi mainittu on tehokasta.

Aiheesta lisää tässä: Suomalaisen nykyfilosofian historia.