29. syyskuuta 2013

Tahdon riemuvoitto?


”Frank” on etunimi, jota käytetään amerikkalaisissa toimintasarjoissa reippaan ja tekevän miehen nimenä. Amerikan kielen sana ”frankly” merkitseekin samaa kuin ’suoraan sanoen’, ’suorapuheisesti’, ’vilpittömästi’ ja ’rehellisesti’. Martela puolestaan on perheyritys, joka onnistui myymään Suomen virkamiehille konttorikalusteita kasvun vuosina ja rikastui sillä, kunnes viranomaiset päättivät siirtyä Corbusieriin...

Frank Martela on yhdistelmä näistä. Helsingin Sanomien kulttuuripäivystys bongasi jokin aika sitten Martelan omalla tutkallaan ja laati hänestä näennäisen ystävällisen mutta ilkikurisen ja piikittelevän kirjoituksen, jossa tulokasfilosofia tituleerattiin ”seuraavaksi Esa Saariseksi”, ikään kuin Saarinenkin olisi jo niin sarjoittunut, että hänen takanaan piileksii jonokaupalla seuraajia ja klooni-ikoneja.

No, itse ovat omalla toiminnallaan saaneet aikaan tämän vaikutelman: Himanen jäljittelemällä lauseenmuodostusta ja Martela kirjavalla pukeutumisella (jonka pitäisi kai olla homoestetiikka huomioon ottaen enemmänkin minun heiniäni).

On se vaikeaa olla oma itsensä, jopa filosofin! Toiselta puolen nämä Martelat ja Himaset ovat tavattoman hauskoja. Ei heitä Vaahteramäen Eemeliin voi verrata, mutta tietty pragmaattisuus tuo mieleen sen saman todellisuuden, josta ovat kotoisin niin käkikellot ja kottaraispöntöt kuin keväinen palokärjen rummutus kelohonkaa vasten. (Mainittakoon, että Vaahteramäen Eemelistä tuli aikuisena arvostettu kansalainen, nimittäin kunnanvaltuuston puheenjohtaja.)

Tahdonvoiman salaperäisyys

Martela ponnahti mieleeni, sillä kirjakaupassa havaitsin, että hän on hitsannut kasaan teoksen, jonka kannessa lukee Tahdonvoiman käyttöohje (Tammi 2013). Turhaan ei sanota, että tekevä poika on taivaan lahja. Aihe on myös minulle itselleni läheinen, sillä olin kirjoittanut jo teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005) loppuun luvun, jossa kerroin, että maailmankaikkeudessa vallitsee kaksi voimaa: elämänenergia ja tahdonvoima.

Määrittelin ne seuraavasti. Elämänenergia on selitys sille, miksi mitään ylipäänsä on ja miksi todellisuus muuttuu sekä kehittyy kohti erilaisia muotoja. Tahdonvoima taas on kykyä suunnata elämänenergiaa tavalla, jolla tietty tarkoitus toteutuu. Yksinään elämänenergia on kuin hehkulamppu, joka säteilee kaikkiin suuntiin mutta ei saa aikaan mitään, kun taas tahdonvoima on kuin lasersäde, joka keskittää energian yhteen aaltoon, ja siksi sillä voi leikata jopa terästä.

Jo keskiajan oppineet totesivat ”velle non vultum est”. He tarkoittivat, että ”tahtomista ei tahdota”. (Älkää olko huolissanne, tätä ei löydy Martelan kirjasta.) Viittasin tähän ajan patinoimaan lauseeseen vain havainnollistaakseni tahtomisen olemusta. Se on intentionaalinen tila, jonka intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset eivät voi mitään tahdolleen, ja siksi he eivät voi käyttää tahtoaan. Tahtoa joko on tai ei ole, ja juuri siksi esimerkiksi masennus on aina ollut tietäjillekin vaikeasti parannettava tila.

Tahdonvoiman alkuperä on siis mysteeri, aivan niin kuin elämänenergiankin. Ei ole silti epätieteellistä sanoa, että molemmat vallitsevat. Nämä käsitteet ovat nimiä ilmiöille, joita esiintyy todellisuudessa. Monet filosofit, kuten Schopenhauer ja Nietzsche, näkivät tahtomisen enemmänkin metafyysisenä, koko elämän olemukseen liittyvänä asiana, kuin minkäänlaisena konkreettisena pyrkimyksenä tai psykologisesti lähestyttävänä haluna, ja tästä syystä heidän ajatuksensa soutivat syvissä vesissä. Esimerkiksi Schopenhauerille kaikki elämä oli persoonattoman elämäntahdon ilmausta.

Sen sijaan Frank Martelan esiin nostama näkökulma on pikemminkin psykologinen kuin filosofinen, ja psykologina hän on enemmänkin psyykkaaja, valmentaja ja kokeellisen tutkimuksen hyödyntäjä kuin ilmiöiden tulkitsija tai ihmisten ymmärtäjä. Martelan kirjan kansien välistä ei siis löydy mitään ranskalaista esseistiikkaa vaan – kuten hän tuttua kielikuvaa käyttäen sanoo –  työkalupakki.

Kirjaan liittyy myös ohjeistusta, kuinka sitä pitää lukea. Kirjoittaja suorastaan kieltää lukemasta kirjaansa, ja sen sijaan hän kehottaa käyttämään sitä.

Knoppeja esteiden voittamiseen

No, käytetään sitten, mutta koetetaan ensin lukeakin ja ymmärtää, jotta ei tehtäisi ihan kokoomuslaisesti. Toiminta ilman ajatusta on nimittäin paljon vaarallisempaa kuin ajatus ilman toimintaan ryhtymistä.

Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohje on kokoelma vinkkejä tahdon aktivoimiseen. Filosofikollegani näyttää siis yhtyvän käsitykseeni, että tahdonvoimaa on ainakin jokin määrä olemassa, ja sen omalakisuuteen pitäisi vain suhtautua tietyllä tavoin. Martela määrittelee tahdonvoiman seuraavasti: se on kykyä valita kahden keskenään ristiriitaisen halun välillä.

Martelan mukaan suurin osa tahdonvoiman toteutumattomuudesta johtuu houkutusten virittämistä ansoista, mutta etenkin esteistä. On luonnollista, että Martela keskittyy esteiden poistamiseen, sillä tahtohan joko on tai ei ole. Tässä tehtävässä teoksen kirjoittajaa ovat auttaneet kokeellisen psykologian löydökset. Sosiaalipsykologian professori Jonahtan Haidtin tunnettua vertausta soveltaen Martela kuvaa ihmismielen ratsastajana, jolle on osunut ohjattavakseen isokokoinen elefantti. Tahtomme pitäisi laittaa tuo psyyken tiedostumatonta ainesta kuvaava olento kuriin.

Martela tuo esille paljon kiintoisia kokeita, jotka valaisevat tahdon olemusta. Vaikka ne ovatkin lähinnä tutkimuksen koulukirjaesimerkkejä, ne voivat auttaa lukijaa ymmärtämään omaa itseään, pyyteitään ja käyttäytymistään sekä säätelemään mielitekojaan. Tässä mielessä teos on hyvin käytännöllinen.

Onkin kenties valaisevaa huomata, että henkinen ja fyysinen keskittyminen kuluttavat toisiaan niin, että henkisen rasituksen jälkeen ihminen on myös fyysisesti väsynyt, ja kääntäen. Esimerkiksi jos ihminen tuhlaa tahdonvoimaansa vastustamalla suklaakeksejä tylsässä tilaisuudessa, hän on normaalia väsyneempi myös tilaisuuden jälkeisessä sählyottelussa.

Tai on fiksua ymmärtää, että alkoholi ei aiheuta huonoa käytöstä vaan ainoastaan poistaa estoja. Viisas on myös neuvo, joka sopii ikuisille empijöille: Tee tai älä tee, mutta älä melkein tee! Tahdonvoimaa kun kuluu valintatilanteessa olemiseen ja vastustamiseen tuhottoman paljon.

Miksi tahtoa on niin tärkeää hallita?

Martelan kirjaa läpäisee näkemys, että tahdonvoiman aktivoiminen ja käyttäminen on sen helpottamista, esteiden raivaamista tieltä. Motivoiminen taas on syöttien asettamista. Näillä keinoin ihminen voi siis muokata tahtoaan ja vaikuttaa sen toteutumiseen, vaikka hän ei tahdolle sinänsä mitään voisikaan. Molemmissa ajattelutavoissa näkyy amerikkalaisperäisen psykologian, elämäntaidonoppaiden ja liikkeenjohdon kirjallisuuden vaikutus (ja Yhdysvalloissahan Martelan tätä nykyä ilmoitetaan oleskelevankin).

Toinen keskeinen kirjaa läpäisevä perusnäkemys on konstruktivismi. Sen mukaan katsotaan, että tahtoa pitää joka tapauksessa hallita, hyödyntää ja tarkkailla, sitä pitää ruokkia oikein ja käyttää välineenä, ikään kuin ihminen olisi kone.

Martela jättää lähes huomiotta Freudin ja muiden psykoanalyytikoiden opettaman viisauden, jonka mukaan ihminen ei missään tapauksessa hallitse itseään eikä alitajuntansa elefanttia, ja suitsiminen johtaa vain entistä vauhkoontuneempaan irti riistäytymiseen. Ja olisi kiintoisaa tietää, mitä Martela vastaisi niille, jotka arvostelevat itsen ja muiden ihmisten manipuloimista ylipäänsä? Eikö tieteen ja varsinkin filosofien pitäisi ensisijaisesti ymmärtää ja selittää ilmiöitä?

No, käyttöopas, mikä käyttöopas. Ei ole enempää luvattukaan. Onhan niitä ruohonleikkurin huoltokirjoja ja jääkaappipakastimen käyttöoppaitakin, mutta ihminen tulee tähän maailmaan ilman ohjekirjoja, joten suotakoon tämä epätieteellinen poikkeus nyt Martelalle.

Filosofi unohti hampurilaisesta pihvin

Martela huomaa yksilön tahtotilojen ristiriidat ja toteaa ihmisen olevan sisäisesti ristiriiitainen olento tahtoessaan yhtä aikaa useita asioita, esimerkiksi nousta ylös vuoteesta ja jäädä sänkyyn nukkumaan tai laihtua ja syödä herkkuja. Kirja onkin pätevä muistuttaessaan, että tärkeimmät taistelut ihminen käy omia yllykkeitään ja halujaan vastaan. Tässä mielessä ihminen nähdään olentona, joka on jatkuvassa sodassa itsensä kanssa.

En voi kuitenkaan olla mainitsematta teoksen kolmesta merkittävästä puutteesta. (1) Koko kirjassa – siis koko kirjassa – ei puhuta mitään tilanteista, joissa useiden ihmisyksilöiden tahdot ajautuvat keskenään ristiriitaan. Tältä osin teos floppaa pahasti, sillä suuri osa tahdon esteistä on toisten ihmisten tai yhteiskunnan asettamia.

Martela ei siis kiinnitä huomiota kaikkein tärkeimpään asiaan: kukaan ei ole täällä tahtomassa yksin, vaan ihmisiä rajoittavat toistensa tahdot, kun kaikki tahtovat yhtä aikaa omakotitalon, yksityisen uima-altaan, Jaguarin ja sihteerin. Miten filosofilta on voinut jäädä huomaamatta sekin, että elämästä suurin osa menee hukkaan vieraan tahdon alaisuudessa?

Vai mitä te, hyvät lukijani, sanotte siihen, oletteko muka jotenkin täysin vapaita toteuttamaan tahtoanne (esimerkiksi hankkimalla kotipihaanne Ferrarin) –  tai vapaita pidättäytymään siitä, mitä haluatte, mutta ette haluaisi haluavanne? Ihminen voi joutua sosiaalisen riippuvuutensa vuoksi esimerkiksi mielipidevankeuteen, jossa häneltä viedään ainakin rahat ja joissakin tapauksissa myös henki. Eivätkö siis tahdon rajoitukset ole nimenomaan ulkoa asetettuja? Silloinkin, kun ne ovat sisäisiä ja vaativat tiukkaa itsekuria, ne ovat usein yhteiskunnan opettamia. Niinpä Martelan olisi pitänyt tunnustaa tahdon yhteiskunnalliset ehdot paremmin tai edes päästää ne näköpiiriinsä.

Martelan teoksen toinen (2) ongelma liittyy sen omaan asemaan tahdonvoiman opettajana. Miksi tahtoa olisi tarpeen suitsia? Eikö juuri se johda tarkkailuun ja valvontaan, joka ulottuu ihmisten ihon alle? Michel Foucault piti itsekontrollia kaikkein vaikuttavimpana ja vaarallisimpana kurinpidon muotona, sillä vartija ja vanki ovat tällöin ihmisessä itsessään koko ajan.

Entä riehakkuus ja karnevaalit? Emme tietenkään elä enää Montailloun keskiaikaisessa kylässä, jossa ihmiset kellistyivät himoissaan jopa lantakasaan harjoittaakseen kiimaista seksiä. Mutta sivistyneeseen elämään alistuminen ei merkitse, että ihmiset olisivat entistä onnellisempia seksuaalisuuden ja aggressioiden kuriin panemista vaativassa nyky-yhteiskunnassa.

Tahdonvoiman toteuttaminen ja vapaus ovat siis kovasti suhteellisia asioita, mutta tätä puolta Martelan katse ei tavoita lainkaan. Sen sijaan hän toimii systeemin osana ja opettaa meille, miten nyt pitäisi toimia voidakseen käyttää tahtoaan mahdollisimman tehokkaasti ja tuotteliaasti! – Ideologiaa, n’est-ce pas?

Kolmas (3) heikkous Martelan teoksessa on se, että kirjoittaja etsii ratkaisuja pelkästään yksilöpsykologian suunnalta, katsoen, että keskeinen yksikkö tahdonvoiman asioissa on yksittäinen ihminen, jonka pitää vain oppia hallitsemaan mielitekojaan. Paitsi että mielenhallinnallinen näkökulma ei ole uusi eikä harvinainen, se on yksinkertaistava.

Ratkaisun yksilöiden välisiin ristiriitoihin ja haluun saada asioita tehdyiksi voisi tarjota rousseaulainen yhteistahto. Filosofilta tämän valistusfilosofisen näkökulman unohtaminen on vakava virhe. Ihmisethän voisivat sanoa ”Tahdon!” myös yhdessä ja tahtoa oikein voimalla!

21. syyskuuta 2013

Julkkisten Big Brother mukavaa kuin lehmän muna


Television Big Brother -ohjelman suosio on jäänyt minulle mysteeriksi, sillä TV-ruudussa on nähty samanlaista kalsareissa köllähtelyä kuin kenen tahansa ihmisten olo- ja muissakin huoneissa. Suosion selitys voi olla se, että toosaa töllöttäessä katsojien itseymmärrys kasvaa. Tai sitten kyse on vain tirkistelynhalusta.

Ilmeisesti sarjan katsojaluvut olivat lopahtaneet, sillä tekijät päättivät kerätä BB-taloon muutamia julkisuudenkipeitä linssiluteita. Mitäpä julkkis ei tekisi saadakseen julkisuutta?

Omin itsensä oli kai Andy McCoy, jonka on yleensäkin mahdotonta olla kukaan muu kuin oma itsensä. Luulin, että häntä ei heitettäisi pois ihan pienistä rikkeistä, sillä kaikki halusivat nähdä, tekisikö hän jonkin suuren. Toisin kävi. Frederikin luovutus taas oli kuin eläkkeelle lähtö. Nämä lavatähdet ansaitsivatkin päästä viisaan lepoon.

Pikkujulkkikset, kuten Aleks Vehkala, taas yrittävät ylöspäin julkisuusuransa ensimmäisillä tikapuilla, varmaankin tietämättä sitä, että julkisuus on tyhjä kuori, jonka sisä- ja ulkopuolella ei ole mitään.

Tämän jokainen megajulkkis jo tietää, ja siksi hän yleensä välttääkin julkisuutta. Oikean julkkiksen myös kuuluu välttää julkisuutta, jotta ei olisi tyrkky. Olemalla vaikeasti tavoitettava julkisuutta voi saada myös omilla ehdoillaan, vaikka jotkut sanovatkin, että koskaan ei saa. Lisäksi oikea julkkis ymmärtää, että julkisuudesta ei ole yleensä mitään muuta kuin haittaa, paitsi siinä tapauksessa, että siitä tulee rahaa.

Harva muuten muistaa, että television Big Brother -sarjalla oli edeltäjä jo 1980-luvulla, nimittäin Aikapommi-ohjelma. Siinä muutamia silloisia julkisuuden henkilöitä kerättiin oleskelemaan suljetussa tilassa muutama vuorokausi tai niin kauan kuin pokeria riitti.

80-luvun Aikapommi-ohjelmaan valittiin hyvin erilaisia tyyppejä. Mukana olivat ainakin Levyraadin vakiovieras Pirkko Liinamaa, sosiaalipsykologian professori Antti Eskola ja trubaduuri Kauko Röyhkä. Sitten vain istuttiin, oltiin mukavia ja odotettiin aikapommin räjähtämistä.

Harvan pokka piti. Ne, jotka olivat aluksi kaikkein mukavimpia, menettivät kasvonsa varsin pian, ja esiintyi pientä itkeskelyä. Sen sijaan Antti Eskola, joka tunnetaan nykysin Pyynikin varapiispana ja jolle suoritin aikoinani sosiaalipsykologian sivulaudaturin, veti alusta alkaen hyvin realistista linjaa. Katsojat sanoivat häntä mörököllimäiseksi, vaikka hän oli luultavasti vain oma itsensä. Monet kiittivät häntä myöhemmin pintansa pitämisestä.

Aikapommissa kilpailtiin enemmänkin siitä, kuka malttaa pidättäytyä olemasta oma itsensä, toisin sanoen kuka onnistuu peittämään ilkeytensä ja oman egonsa, kunnes todellinen minuus tulee esiin. Ja tulihan se. Big Brotherin julki lausuttu tarkoitus puolestaan on testata, kuka on kaverillisin ja sitä kautta valheellisin sekä kestää parhaiten sitä älytöntä sosiaalisuutta, jota yhdessä oleskelu merkitsee.

Yhtä kaikki, molempien ohjelmien takana on amerikkalaisperäinen behavioristinen ajattelu, jonka vallitessa ihmisiä käytetään koe-eläiminä testitilanteissa. Ainakin minua moinen ihmisten sullominen akvaarioon ällöttää. Tämänlainen toosateevee tekee ihmisistä marakatteja, joiden elämää tirkistellään ja läpivalaistaan. Samalla se tarjoaa läpinäkyvän kuvan siitä, kuinka tyhjää pelkkä julkisuus julkisuuden vuoksi on.

Kaiken yläpuolella on sellainen julkkis, joka tunnetaan siitä huolimatta, ettei häntä nähdä juuri koskaan julkisuudessa.

20. syyskuuta 2013

”Kaikki työ on arvokasta”


Ei muuten ole. Arvokasta on vain sellainen työ, jossa tuotetaan materiaalisia tai henkisiä arvoja. Sen sijaan edellä viitattu lause perustuu siihen virheelliseen uskomukseen, että työ on arvo sinänsä ja siksi joka tapauksessa arvokasta.

Käsittelin arvotuotannon kysymyksiä teoksessani
Työttömän kuolema - Johdatus uuteen työyhteiskuntaan
ja työn filosofiaan (1. p. 2005, 2. p. 2010).

Juuri näin asia ei ole. Työ ei ole itseisarvo, vaan sitä pitää arvioida vain seuraustensa perusteella, jotka voivat olla hyviä tai huonoja, hyödyllisiä tai haitallisia.

Edellä esitetty sitaatti meni siis pahasti pieleen. Työssä voidaan tuottaa arvoja tai epäarvoja, tai se voi olla arvoneutraalia.

Esimerkin arvoja tuottavasta työstä antaa vaikkapa hitsarin työ. Hän valmistaa materiaalisia hyödykkeitä, esimerkiksi jäänmurtajia. Toisen esimerkin tarjoaa kirjailijan työ. Hän valmistaa henkisiä arvoja tuottaessaan teosjärkäleitä.

Kolmantena esimerkkinä voisi olla kotiäidin tai -isän työ, jota ei tunnusteta työksi lainkaan, kuten ei kirjailijankaan työtä, vaikka molemmat heistä ovat ensin omalla tavallaan ”raskaina”, ja ilman kummankin panosta romahtaisivat joko kulttuurielämän pilarit tai toisten ihmisten työssä käymisen edellytykset.

Onkin huomattava, että näissä kaikissa tapauksissa todella tuotetaan arvoja, mutta vain osa tärkeästä arvotuotannosta voidaan organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi. Työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan valtavasti arvoja ilman, että kukaan tunnustaa sitä työksi.

Toisaalta työyhteiskunnassa sanotaan työksi paljoa sellaista toimintaa, jossa ei tuoteta mitään arvoja tai tuotetaan suorastaan epäarvoja. Esimerkiksi byrokraatin työ on organisoitu osaksi virkarakennetta, ja se on puskuroitu kaikkea arvostelua vastaan niin, että sitä varmasti pidetään tärkeänä työnä. Mutta byrokraattien työssä ei tuoteta sen enempää materiaalisia kuin henkisiäkään arvoja. He vain soveltavat lakeja. Sen sijaan byrokraatin työssä tuotetaan epäarvoja, kuten tarkkailua, valvontaa ja holhousta, jotka koetaan usein vastenmielisiksi.

Esimerkin työstä, jossa tuotetaan sekä arvoja että epäarvoja, tarjoaa autonvalmistus. Siinä tuotetaan molempia, ja se on läntisen maailman suurimpien teollisten uhrausten kohde. Autoista on varmasti aineellista hyötyä, mutta samalla tuotetaan myös epäarvoja, kuten ilmansaasteita, kolareita, loukkaantumisia, kuolemaa ja suuri määrä jätteitä.

Kaikki työ ei siis ole arvokasta.

Kehnoa onkin, että arvottomasta työstä palkitaan hyvin ja arvoja tuottavasta toiminnasta ei aina ollenkaan. Esimerkiksi pankinjohtaja voi vaurastua palkallaan, vaikka hän ei tuottaisi materiaalisia eikä henkisiä arvoja. Joku optiomiljomääri voi rikastua, vaikka hänellä ei olisi mitään kausaalista yhteyttä firman menestykseen, vaan duunarilla on. Hän taas ei pääse koskaan paremmille päiville, vaikka työskentelisi kovinkin.

Ja työhön liittyvän palkitsemisjärjestelmän ulkopuolella ovat kaikki ne opiskelijat ja taiteilijat, jotka eivät tee palkkatyötä mutta tuottavat kuitenkin arvoja joko kehittämällä itseään tai toteuttamalla tahtoaan vapaana taiteilijana.

Tämä on työn ja toiminnan ero: työ on tunnustettua, toiminta ei, vaikka se tuottaisi noita kaivattuja arvoja. Tahdon vain sanoa, että työhön asennoituminen on yksi ideologisimpia asioita ja että runsaaseen työn tuoksinaan vetoaminen ei pyhitä mitään. Jos työ on pyhää, mikään ei ole pyhää, ei edes pyhäpäivä.

Sauli Niinistön edellä siteerattu väite vihjaa lisäksi, että jos kaikki työ kerran on arvokasta, kuka tahansa sopii mihin tahansa työhön. Otan asian esille, sillä nyt on taas puhuttu paljon sosiaaliturvan tekemisestä vastikkeelliseksi ja työttömien patistelusta pakkotyöhön.

Todellisuudessa kaikki ihmiset eivät ole soveliaita kaikkiin tehtäviin. Jo Aristoteles katsoi, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin kun jokaisella on kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaava paikka. Nyt näin ei ole. On vaarallista, jos ihmisiä aletaan taivutella koulutustaan, kykyjään ja taipumuksiaan vastaamattomiin hommiin tahtonsa vastaisesti. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin tuhoa sekä työnantajille että tekijöille.

Työttömyysetuuksien ja taloudellisen sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi on väärin muun muassa seuraavista syistä:

1) Oletuksena on virheellinen näkemys, että kaikki soveltuvat kaikkeen. Tällainen ajattelu oli ominaista Kiinan kulttuurivallankumoukselle, jolloin professorit laitettiin siivoamaan käymälöitä. Siivoojan työ voi luonnollisesti olla professorintyötä arvokkaampaa, mutta se ei vielä merkitse, että oikeat henkilöt tekisivät kykyjään vastaavaa työtä.

2) Jos työtä voidaan teettää myös työttömyysturvalla, kuka enää viitsii palkata ihmisiä töihin selvällä palkalla? Tämä malli veisi pohjaa palkkatyöhön perustuvalta yhteiskunnalta. Tuloksena olisi työn alihinnoittelua ja ihmisten kurjistumista. Pahimmillaan vastikkeellistaminen romuttaisi periaatteen, jonka mukaan myös viranomaisten osoittamasta työstä kuuluu maksaa asianmukainen korvaus. Olisi epäjohdonmukaista, jos valtio kieltäisi alipalkkauksen yksiltä ja teettäisi palkatonta pakkotyötä toisilla.

3) Työttömyys- ja sosiaalietuuksien vastikkeeksi tapahtuva töiden teettäminen on ominaista katastrofien jälkeisille yhteiskunnille, joissa on teetetty hätätöitä vangeilla, työttömillä ja muilla joutoväeksi leimatuilla. Se ei istu sivistysyhteiskunnan oikeudenmukaisuuskäsityksiin.

4) Vastikkeellistamisen malli veisi pohjaa hyvinvointiyhteiskunnalta sikäli, että se perustuu ajatukseen, jonka mukaan yhteiskunnassa ei saa olla vastikkeettomia tukia eikä avustuksia. Vaakalaudalla ja kyseenalaistettuna on siis koko hyvinvointiyhteiskunnan olemus ja kansalaisryhmien välinen luottamus.

5) Katsomus, että työttömillä voidaan teettää soveltumattomia töitä tahdon vastaisesti, nojaa uskomukseen, että työttömät ovat jokin yksiaineksinen ryhmä kouluttamattomia ihmisiä ja sellaisina soveliaita patisteltaviksi. Tosiasiassa työttöminä on huomattava määrä täysin erilaisia ihmisiä valkokaulusköyhälistöstä pultsareihin. Osa ihmisistä ei ole työkykyisiä, ja siksi olisi parempi tehdä eri työllistymisen linjat eri ihmisryhmille työnhaun virallisissa kanavissa.

6) Työttömyysetuuksien ja sosiaalietuuksien panttaaminen käyttäen tehosteena niiden menettämisen uhkaa johtaa vain köyhien ihmisten ahdisteluun. Jos ihmisellä on jo monta veistä kurkulla, paljonko luulette yhden lisäveitsen innostavan ihmisiä töihin ja ahkeruuteen, kun henki lähtee yhdelläkin?

7) Yhteiskuntamme ja tuotantorakenteemme on niin monimutkaistunut, että ketään ei voida syyttää eikä kiittää omasta rikastumisestaan tai köyhtymisestään, työttömyydestään tai ylityöllisyydestään. Niinpä olisi kohtuutonta kohdella rangaistuksenomaisesti tai syyttävästi työttömiä, jotka kärsivät siitä, että toiset saavat pitää työpaikkansa.

8) Töihin patistelemisen malli kertoo kansalaisryhmien epäluottamuksesta, eli siitä, että kunnon veronmaksajina itseään pitävät katsovat voivansa velvoittaa työttömiä mihin tahansa töihin. Töissä olevien ylimielisyys kertoo heidän peloistaan ja johtaa hullunkurisuuteen sikäli, että patisteleva tyyppi saattaa itse olla seuraavan aamun valjetessa työtön. Tällainen on nykyinen Nokia-yhteiskunta. Kyse on siis samasta asiasta kuin vanhassa satiirissa, jossa omistava luokka sai kurjat kalvamaan toisiaan voidakseen itse jatkaa pitojaan.

9) Sosiaaliturvan leikkauksia ja vastikkeellistamista on yritetty oikeuttaa sillä, että niin voidaan säilyttää palkansaajien ja yrittäjien halukkuus maksaa veroja. Tosiasiassa ei ole mitään syytä lepyytellä veronmaksajia, sillä ansiotulojen ja yritystulojen saajat hyötyvät työttömien kustannuksella siitä, että juuri heillä itsellään vielä on tuloja ja työpaikka. Työttömät puolestaan joutuvat kärsimään siitä, että töissä olevat vievät heidän työpaikkansa ja virkansa. Kompensaatiolle verotuksen kautta on siis perusteensa.

10) Aina kun porvaristo rääkyy sosiaaliturvan näennäisen runsauden vuoksi, on syytä muistaa, että suuri osa sosiaalituista kuluu asumisen tukemiseen. Jos sosiaalikuluja halutaan leikata, kulukuilu pitäisi tukkia toisesta päästä eli palauttamalla vuokrien hintasääntely voimaan. Olisi kiintoisaa nähdä, millainen poru esimerkiksi kokoomuksessa alkaisi, jos vuokrille määrättäisiin hintakatto eivätkä asuntokeinottelijat voisi enää siirtää laskujaan vuokralaisten piikkiin. Totuushan on se, että vuokralla asuvat tukien saajat eivät koskaan itse näe asumiseen käytettäviä Kelan ja toimeentulotuen varoja, vaan ne imuroidaan suoraan vuokrakiskureiden pohjattomiin kirstuihin. Paljon moititut sosiaalituet eivät siis päädy huonosti toimeentulevien hyväksi, vaan ne merkitsevät verovarojen kierrätystä asuntokeinottelijoiden ja pääomanomistajien taskuihin.

11) On väärin, että sosiaaliturva pyritään vastikkeellistamaan sälyttämällä vaikeassa asemassa oleville lisävaatimuksia. Sosiologisesti katsoen perusturvan lavastaminen ”etuudeksi”, ihmisten pakottaminen anomaan perusturvaa sekä kyseenalaistamalla perustoimeentulon saanti tilanne koetetaan kääntää näyttämään siltä, kuin Kelan etuuksien ja toimeentulotuen saajat olisivat jotenkin etuoikeutettuja. Tämä on nurinkurista, sillä työttömät ihmisethän ovat paljon ansaitsemaansa huonommassa asemassa. Siihen nähden etuus on pelkkä vaatimaton korvaus, jolla ihmistä pidetään hengissä. Elämää työttömyyskorvauksen varassa oleminen ei ole vaan lähinnä elintoimintojen jatkamista, ja siksi on väärin, että sosiaalietuuksien saajat yritetään leimata etuuksien hyväksikäyttäjiksi ja vilpillisiksi pettureiksi. Todellinen petos sisältyy siihen, että yhteiskunta on pettänyt osan jäsenistään olemalla myöntämättä heille asianmukaisia työpaikkoja ja ansiotuloa. Siksi ahdinkoa ei tule pahentaa kiristämällä sosiaalietuuksien saamista tai lisäämällä halvan pakkotyön vaatimuksia. Toimeentulotuki on luonteeltaan viimesijainen, ja siksi sen ehdollistaminen merkitsisi käytännössä ihmisen ripustamista hirteen.

12) Sosiaaliturvaan investoiminen on itse asiassa hyvä sijoitus, sillä lähes kaikki sosiaaliturvaan sijoitetut rahat päätyvät kotimaiseen peruskulutukseen jääden rikastuttamaan kansantalouttamme, kun taas rikkaille ja hyvätuloisille annetut verohelpotukset merkitsevät rahojen päätymistä kalliiden tuontitavaroiden hankintoihin ja ulkomaanmatkoihin.

Ei siis kannata kaivaa omaa hautaa, ainakaan ennenaikaisesti. Yhden mahdollisuuden siihen tarjoaa kokoomuksen kansanedustajien kelkkaan hyppääminen. Juuri Paula Risikon kaltaiset ministerit ovat äänekkäästi vaatineet työttömyysetuuksien ja sosiaaliturvan vastikkeellistamista puhumalla ”kannustinloukkujen purkamisesta” ja ”osallistamisesta”.

Parhaiten kannusteloukkuja puretaan palkitsemalla henkisiä tai materiaalisia arvoja tuottavasta työstä ja palauttamalla työn ja palkkion kausaalisuhde voimaan. Nyt rikkaiden rikastuminen maksatetaan köyhillä, kun listaamattomista osakeyhtiöistäkin voi edelleen nostaa 60 000 euroa vuodessa osinkoina maksamatta lainkaan veroa, ja Stephen Elopin kaltaiset kuittaavat miljoonansa 35 prosentin lähdeverolla.

Kokoomuksessa kannattaisi keskittyä purkamaan näitä vääryyksiä ja kannusteloukkuja, jotka aikaa myöten muodostuvat moraalisiksi esteiksi ihmisten työnteolle eriarvoisuuden lisääntyessä. Eräs keino parantaa arvotuotantoa on tuotannon tehostaminen, mutta senkään ei pidä merkitä ihmisten piiskaamista, vaan parempaan tulokseen päästään luopumalla vääristä toimialoista ja etsiytymällä paremmille.

Ja kukas järjissään oleva mitään ”osallistamista” kaipaa? Eiköhän tämäkin ole taas sellainen ylhäältä päin tapahtuvasta manipulaatiosta kertova termi, joka ikään kuin tunnustaa, että yhteiskunta on jo jakautunut osallisiin ja osattomiin.

Paha sanoa, mutta minä en arvioi ihmisiä heidän varallisuusasemansa perusteella, eivätkä viime päivinä huomiota saaneet rahakkaat julkkikset ole minun silmissäni yhtään kiinnostavampia pelkän varallisuutensa vuoksi. Heitä onkin kohdeltu kokonaisuus huomioon ottaen varsin kiltisti, mukaan lukien tämä ja tämä.

Itseäni innostaa vain todellinen rikkaus: filosofia.

7. syyskuuta 2013

Myisikö Himanen hallitukselle ydinpommin?


Suomi on maa, jossa kansalaiset tarvitsivat ennen vanhaan huviluvan, jotta heillä olisi ollut hauskaa. Enää huvilupaa ei tarvita, sillä Pekka Himanen ja Jyrki Katainen pitävät huolen siitä, että nauramista riittää.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkan eilen antaman ratkaisun mukaan Pekka Himasen saama ”Kestävän kasvun malli” -niminen hanke olisi pitänyt kilpailuttaa. Ilahduttavaa on, että Jonkan perustelut ovat samat, jotka esitin viime keväänä Tiedepolitiikka-lehden 1/2013 artikkelissani ”Sofistien puliveivaus Miten filosofista tuli poliitikkojen pillipiipari?”. (Mainittakoon, että itse en ollut asiasta kirjelmöineiden joukossa.)

Erikoisesti minua miellyttää, ettei virkamiesten sallittu luikerrella tällä kertaa pykäläkoreografian taakse. Hankintalakihan sallii myös suorat tilaukset neuvottelupöydässä, jos hanke ei ole ”vain tilaajaa hyödyttävä”. Sen sijaan oikeuskansleri asetti hyvän hallinnon ja tieteen periaatteet kiemurtelun edelle, kuten kuuluukin. Tämä ikään kuin palauttaa uskoa oikeuskanslerinviraston toimintaan.

Ikävää puolestaan on, ettei oikeuskansleri uskaltanut arvostella erikseen Jyrki Kataisen toimintaa vaan katsoi asian kuitatuksi jo eduskunnan perustuslakivaliokunnan tutkinnassa, joka esipuhdisti likapyykin poliittisessa pesukoneessa. Syyt päälleen saa siis joku virkamies, kuten valtioneuvoston kanslian Timo Lankinen.

Myös pääministeri toimii virkavastuulla, eikä väärinkäytöksestä pitäisi selvitä pelkällä pahoittelulla, että virheistä ”voi ottaa opiksi”. Jos epäiltynä olisi tavallinen kansalainen, viranomainen alkaisi kaivella esiin rangaistuksia ja uhkaisi periä myönnetyt tuet takaisin.

Tieteen ja politiikan vispilänkaupasta

Mikäli Pekka Himasella olisi kyky rakentaa ydinpommi ja Jyrki Kataisella halua ostaa sellainen, Himanen varmaankin myisi asiantuntemuksensa muitta mutkitta hallituksen käyttöön. Himanen on siis yhtä viisas kuin fyysikot Oppenheimer & Teller, jotka rakensivat hallituksen pyynnöstä ydinaseen USA:lle.

Vertaus ei ole kaukaa haettu, sillä kyseinen tapahtuma muutti tieteen ja politiikan suhdetta. Tieteen ja politiikan yhteen kytkemistä on arvosteltu voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen, eikä kyse ole ollut vain tapauksista, joissa tieteenharjoittajat ovat myyneet poliitikoille jotakin kyseenalaista tai pahaa, vaan myös niistä (tosin harvinaisemmista) tilanteista, jolloin poliitikoille on onnistuttu myymään jotain hyvää.

Hyvän ja pahan välinen ero on tosin politiikassa hiuksen hieno. Vai eivätkö ydinaseen suunnittelijat toimineet ”hyvässä tarkoituksessa” ja kotimaansa etu mielessään?

Aivan riippumatta siitä, minkä puolueen jäsenkirja Pekka Himasen takataskussa on, hän on kokoomuslainen ainakin sikäli, että hänenkin mielestään kaikki on kaupan, myös filosofia ja tiede. Niinpä hän myy sitä parhaiten tarjoavalle. Ja Jyrki Katainen ostaa parhaiten pyytävältä, koska arvelee sen olevan arvokkainta. Tässä näkyy rahan puhdistava voima.

Katainen todennäköisesti ajatteli saavansa filosofista prestiisiä, kun päätyi ostamaan viisautta median valtakunnanfilosofiksi kohottamalta suosikilta. Ja Himanen puolestaan katsoi tekevänsä hyviä kauppoja, levensi lompakkoaan ja lavensi muutoin kovin arkiseksi käyvää filosofinelämää.

Molemmat tavallaan pettivät toisiaan. Kataiselle Himanen on pelkkä retorinen warrantti, maskotti, jonka tehtävä oli parantaa Kataisen kovin ohutta poliittisen linjanvetäjän imagoa. Kataisellahan ei ole juuri akateemisia ansioita tai kirjallista tuotantoa, eikä poliittisena ideologina toimimisestakaan ole näyttöä. Hän on poliittinen touhottaja tuhansien muiden tavoin.

Pekka Himanen puolestaan on jymäyttänyt Kataista myymällä hänelle paketillisen tavanomaisimpia kliseitä, jotka liittyvät tulevaisuudentutkimiseen ja yhteiskuntatieteisiin. Voi olla, että myös Katainen arvasi tämän, mutta hän osti silti, koska kuvitteli, että sama hallintoretoriikka, joka vakuuttaa byrokraatit, vakuuttaisi myös toimittajat, tieteenharjoittajat ja kansalaiset.

Populistit antavat tieteestä ja filosofiasta väärän kuvan

Filosofian painokkuutta tunnutaan mitattavan nykyisin sen suosiolla. Jokainen oikea filosofi kuitenkin ymmärtää, ettei filosofia voi olla koskaan kovin suosittua. Filosofin kuuluu sanoa myös asioita, jotka ovat epämiellyttäviä. Niinpä tieteellisellä pohjalla oleva filosofia herättääkin poikkeuksetta pahennusta, vastalauseita ja kiistoja.

Filosofia ja tiede eivät voi olla myöskään ”hallitusta tukevia”. Sellainen toiminta ei ansaitsisi tieteen, tutkimuksen eikä filosofian nimeä lainkaan. Hallinnossa on kuitenkin syntynyt päätös, jonka mukaan valtioneuvosto alkaa varata peräti 30 miljoonaa euroa vuodessa ”hallitusta tukevaan tutkimukseen”! Alkua on tässä, ja rahat se rohmuaa perustutkimukselta. Hallitus siis vastaa arvosteluun kiristämällä ”poliittista ohjausta”, vaikka poliittista liekanarua pitäisi pidentää eikä lyhentää.

En vastusta tutkimuksen rahoittamista, mutta resurssien jakamisesta pitäisi tiedeyhteisön itse päättää vapaissa ja avoimissa prosesseissa. Sen sijaan poliittisesti motivoitu yhteiskuntatutkimus on nollan arvoista. Se on puolueideologiaa ja tarkoitusperien läpäisemää. Kyse on lähinnä ideologioiden pönkittämisestä.

Samanlaisia ovat myös tilaustutkimukset, joita hallinto ostaa oman lainvalmistelunsa tueksi. Esimerkiksi sopii vaikkapa oikeusministeriön hiljattain tilaama tutkimus seksin oston täyskriminalisoinnista.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson tilasi tutkimuksen Helsingin yliopiston oikeuden ja sukupuolen tutkimuksen professorilta, Johanna Niemeltä, joka tiedetään feministiksi ja täyskriminalisaation kannattajaksi. Itse en sanoisi tendenssimäisistä lähtökohdista tehtyä tutkimusta tutkimukseksi ollenkaan, eikä sillä ole käsittääkseni mitään tieteellistä arvoa.

Samanlaista tilaustutkimusta ovat kaikenlaiset päivitillikat ja teijatiilikaiset tehneet pilvin pimein, ja aina tulokset ovat olleet rahoittajan ja tilaajan käsityksiä myötäileviä. Kriittisyyttä on esiintynyt vain sikäli, kuin sitä on tarvittu ripposellinen uskottavuuden tueksi.

Monille yliopistotutkijoille tuntuu olevan nykyisin yhdentekevää, kenen lauluja he laulavat, kunhan siitä tulee rahaa. Taloudellisesti vaikeana aikana tieteestä on tulossa poliitikkojen ja yritysjohtajien, erilaisten ”hallitusammattilaisten” ja tiedevelhojen salaseura, joka muistuttaa elävästi Bilderberg-kokousta. Niissä piireissä myös Käteinen viihtyy ja vaihtuu hyvin.

Myös media on menossa mukana. Median tehtävä olisi kertoa erilaisten salaseurojen työskentelystä kriittisesti, mutta tätä nykyä toimittajat syövät poliittisen vallan kädestä saapumalla paikalle Himasen kutsuvierastilaisuuksiin, joissa tuloksia vihdoin esitellään ”sopiviksi katsotuille” henkilöille (suunnitelman sivu 15/26).

Ei tarvitse ihmetellä, miksi kokoomuksen kannatus tämän kataistrofin vuoksi laskee. Älkääkä toki erehtykö ajattelemaan, että olen kateillinen tai kärsin ulkopuolisuudesta! Olen mieluummin köyhä ja kunniallinen kuin rikas ja rosvo. Myös vaihtoehto on olemassa.

6. syyskuuta 2013

Finnairista uusi Nokia?


Sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin. Kansallinen lentoyhtiömme Finnair on nyt saamassa Vantaan Aviapolikseen upouuden toimistobuildingin, vaikka vanhakin oli hyvä.

Finnairin uusi pääkonttori Aviapoliksessa.
Suhdanneherkällä alalla, jolla kilpailu on kovaa, tällainen pullistelu ei taida olla viisasta. Sarkastista on, että teknokupla puhkesi ja Nokian alamäki alkoi vain vähän sen jälkeen kun yritys sai valmiiksi Keilaniemen pääkonttorinsa.

Myös Finnairilla on edessään suuria haasteita. Halpalentoyhtiöt uhkaavat jatkuvasti sen markkinaosuuksia. Tilanteessa, jossa kaikki muut etsivät säästöjä, Finnairinkin pitäisi. Helpoiten niitä löytäisi hallinnosta ja liiketoiminnan kannalta toisarvoisista asioista, kuten toimitiloista.

Sen sijaan Finnair on päättänyt säästää henkilökuntamenoista uhaten palkata matkustamohenkilöstöä Espanjasta, tietenkin suomalaisten ihmisten tappioksi.

Myös uuden rakennuksen tilaaminen tapahtui syheröisesti. Uuden pääkonttorin rakennuttaja on vakuutusyhtiö Ilmarinen, ja Finnair aikoo asettua taloon vuokralle. Tilauksen sai rakennusliike SRV ilman julkista urakkakilpailua. SRV:tä johtaa Finnairin entinen toimitusjohtaja Jukka Hienonen, ja Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas on myös Finnairin hallituksen puheenjohtaja.

Korskeisiin tiloihin asettuminen on melkoista hasardia tappiollisessa yhtiössä. Finnairin pätäkkä tulee tätä nykyä pitkistä Kaukoidän lennoista, ja suuri osa Euroopan reiteistä on vain syöttöliikennettä. Kotimaanlentoja Finnair lennättää Fly Be:n vuoroilla ollen firmassa vähemmistöosakkaana.

Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei taida kuitenkaan kannattaa. Poliittinen mullistus Kiinassa tai talouden sakkaaminen Japanissa voi tehdä Finnairin toiminnasta kerta heitolla lopun.

Finnairilla edessään myös ympäristöuhkia

Myös ympäristönormit ovat koetelleet Finskiä, kun EU-maiden lentoyhtiöt liittyivät päästökauppajärjestelmään vuonna 2012. Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä lentoja sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia koneita.

Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovat pieniä. Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille heikentäen sen kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä.

Tulos on, että EU:n päästökauppa avaa markkinat venäläisille toimijoille. Euroopasta Aasiaan 24 tunnin rotaatiolla suuntautuvat lennot voidaan alkaa tehdä Pietarista. Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat.

Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Päästöjä arvioitaisiin tällöin suhteessa niiden kautta saavutettuihin hyötyihin. Myös kansalaisille jaettavat hiilidioksidipassit, joiden päästöoikeuksia voisi edelleen myydä vaikka naapureilleen, ovat eräs tulevaisuuden vaihtoehto.

Myydäänkö Finnair?

Finnair on tilannut optimistisesti yksitoista laajarunkoista A 350 -konetta, ja lisäksi se omistaa enemmistön nykyisistä kaukoliikenteen jumboistaan, A 330 ja A 340 -koneista. Ylimitoitetusta hankinnasta ei pääse eroon yhtä helposti kuin vuokratusta, paitsi alehintaan.

Onneksi apu on lähellä. Veli venäläinen yritti jo kaapata osia Finnairista islantilaisten pankkien kautta noususuhdanteen aikana. Myydäänkö Finnair tulevaisuudessa ulkomaille niin kuin Nokia? Ostajia turvallisuudestaan tunnetulle yhtiölle kyllä riittää Aeroflotista Swissairiin.

Valtion omistajaohjaus ei myyntiä pidättele, vaikka Finnair onkin määritelty strategisesti tärkeäksi. Valtio on tehnyt lehmänkauppoja ennenkin, muun muassa myymällä Digita Oy:n ulkomaille, mikä puolestaan viivyttää teräväpiirtolähetysten yleistymistä, kun Yle joutuu nyt pulittamaan rahaa jokaisesta bitistä. Kruununjalokivi (Telia)Soneran rippeitä taas kaupataan Solidiumin lohduttomasta salkusta.

Jyrki Katainen väläytti Finnairin myyntiä jo keväällä, ja lentämisvihamielinen Heidi Hautala oli luonnollisesti valmis pudottamaan valtion omistuksen alle enemmistöosuuden. VVM:ssä kannattaisi muistaa, että kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Joku viisas laski pari vuotta sitten, että Suomen valtiolla ei olisi lainkaan nettovelkaa, jos se olisi pitänyt kiinni yritysvarallisuudestaan. Olen myös itse tottunut ajattelemaan, että valtion omaisuus on kansallista rikkautta, josta kannattaa pitää kiinni.

5. syyskuuta 2013

Suomi liittyy jälleen Natoon


Suomalaisten harkitsevaa suhdetta Nato-jäsenyyteen tullaan varmasti käyttämään jahkailun koulukirjaesimerkkinä.

Nyt kun Yhdysvaltain presidentti lopultakin ehti Suomen tasavallan presidentin juttusille, puhuttiin todennäköisesti Syyriasta, Snowdenista, urkintaohjelmista ja kaikesta siitä tietoliikenteestä, joka suuntautuu Venäjältä Suomen läpi länteen.

Vallantunne levittäytyi yli koko Pohjolan,
kun Air Force 2 laskeutui Helsinki-Vantaalle
Obaman Tukholman-vierailun merkiksi.
Amerikkalaisia kenties kiinnostaa kuitenkin vain se, haluavatko suomalaiset olla jäseninä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa vai eivät.

Oli kenties hyvä, ettei Suomi hakeutunut Natoon samanaikaisesti Baltian maiden kanssa. Suomesta olisi tällöin tullut maailman silmissä eräänlainen ”Pohjois-Baltia”.

Mutta jos Ruotsi jonakin päivänä päättää liittyä Natoon, Suomi ei voi jäädä ulkopuolelle. Länsi-Euroopan maista ulkona olisivat silloin vain Irlanti, jolla ei ole paljoa rajanaapureita, Itävalta, jossa puolustusliitot estää Saksan pelossa säädetty perustuslaki, ja puolueettomuuttaan varjeleva Sveitsi. (Hups, olin unohtaa Luxemburgin.)

Välttämättömäksi Suomen jäsenyyden tekee aikaa myöten se, että Nato ei pärjää ilman Suomea. Ainoa maa, joka voi auttaa toisia valtioita konflktien sattuessa, on Yhdysvallat. Myös Britanniasta ja Ranskasta löytyy laivastoa ja ilmavoimia, mutta kunnollisia maajoukkoja ei löydy nykyisin Saksastakaan, ja Ruotsissa vain murto-osa käy armeijan. Sen sijaan Suomen tykistö on eurooppalaisittain arvioiden edelleen massiivinen, vaikka tulen kantavuus onkin kenties ohjusaseistukseen verrattuna kehno.

Natoon siis liitytään, mutta ei ehkä vielä tällä kaudella...

4. syyskuuta 2013

Nokian kaappaus – Mitä hyvää ja huonoa?


Tietokoneiden ja matkapuhelinten suunnittelijoita pidetään yleensä älykkäinä, koska he rakentavat älyluurejakin. Siksi on hämmentävää, että Nokian matkapuhelinvalmistuksen myynti Microsoftille tuli monille yllätyksenä. Ei tarvitse olla Juhani Tamminen piirtääkseen pelikarttaa siitä, millaisten kuvioiden tuloksena kaikki alkoi.

Historia on jo tuttua. Optioilla palkitut pomot olivat turtuneet ja keskittyneet oman napansa kaiveluun. Omahyväisyys johti ylimielisyyteen, ja kilpailijat ajoivat aikaa myöten Nokian ohi.

Näin osoittautui, että palkitsemisjärjestelmät johtavat vain lyhyaikaiseen voitontavoitteluun osakekursseilla, ja optioiden lauettua kurssi saa johdon puolesta romahtaa, jolloin yrityksiin syntyy pelkkää tuhoa.

Stephen Elop puolestaan lähetettiin Nokiaan suunnittelemaan yrityskaappausta, joka onnistuisi aina paremmin, mitä surkeammin firman johtaja epäonnistuisi varsinaisessa johtamistehtävässään. Hintaa halventaisi sopivasti pomon oma epäluottamus, joka kävi ilmi esimerkiksi puheena ”paosta palavalta öljynporauslautalta”.

Myös minä olen puhunut asioita, jotka saattavat halventaa jotakin, mutta aina perustellusti. Sen sijaan suuren yrityksen johtajalta ei odoteta tieteellistä lausuntoa vaan puhetta, jonka arvo mitataan pörssissä.

Elopin sanottiin tulevan pelastamaan Nokiaa, mutta hän poistui firmasta puhelimet mukanaan, irtisanottuaan ennen näkemättömän määrän suomalaisia ja kuitaten noin 19 miljoonan palkkiot. Palkinnoksi hän saanee nimityksen Microsoftin toimitusjohtajaksi.

On selvää, että Nokian matkapuhelinten myynti oli Suomelle ja suomalaisille kielteinen uutinen. Kansainvälinen kapitalismi saa aikaan juuri tällaista jälkeä. Onnekkain olisi tilanne, jossa suomalaiset yritykset olisivat suomalaisten omissa käsissä, jolloin niissä voitaisiin tehdä kansallisen edun mukaisia ratkaisuja. Siksi suomalainen omistajuus on erittäin tärkeä asia.

Nokiasta tuli kasvun vuosina liian kallis omistettavaksi. Sen myynti pala palalta loi Suomeen useita miljonäärejä, kun kiusaus luopua omistuksesta kasvoi liian suureksi.

Nyky-Suomen ongelma on, että uusia yrityksiä ei juuri synny, eikä ole odotettavissa ”uutta Nokiaa”. Tekes suuntaa suuria rahamääriä perustutkimukseen, vaikka innovaatioita on Suomessa ja maailmalla pilvin pimein. Pullonkaula on siinä, miten saada ne hyödynnetyiksi: tuotantoon ja markkinoille. Juuri tähän Suomessa pitäisi panostaa.

Katsotaanpa, mitä varjopuolia ja etuja Nokian matkapuhelinten myyntiin liittyy.

Haittoja:

1) Matkapuhelinten mukana meni ydinliiketoiminta, eikä jäljelle jääneistä palasista saa toimivaa kokonaisuutta. Kyse ei siis ollut kumisaappaiden riisumisesta eikä taannoisesta TV-tuotannon lopettamisesta.

2) Työpaikat ovat vaarassa.

3) Kauppahinta oli surkean pieni (5,44 miljardia). Jopa Skypestä Microsoft pulitti enemmän: 8,6 miljardia dollaria.

4) Nokian brändi ei välttämättä elä Microsoftin kainalossa, joten kauppa oli huono myös ostajalle. Nykyaikana, jolloin kuluttajien tietoisuus on ajanut brändimarkkinoinnin ohi, ihmiset eivät muutenkaan tee valintojaan merkkien perustella vaan pohtimalla, mitä rahalla todella saa. Juuri tämä on nostanut mukaan uusia toimijoita.

5) Pääkonttorikin voi kadota maailmalle verotuloineen.

6) Kaupan ajoitus oli kehno, sillä Lumiat olivat nousukiidossa ja vallanneet menetettyjä markkinoita siitä huolimatta, että Windowsin kelkkaan hyppääminen olikin alun perin huono ratkaisu.

7) Jäljelle jäänyt verkkojen myynti on varjoliiketoimintaa verrattuna kuluttajalaitteiden myyntiin, ja patenteilla olisi ollut enemmän arvoa yhdessä puhelinvalmistuksen kanssa.

8) Yrityksen osakkailta ei jouduttu kysymään oikeutusta kaupalle, kun myytiin vain osa. Osakkaiden saadessa äänestää tulos olisi voinut olla toisenlainen.

9) Microsoftilla, Amerikassa ja Ruotsissa saadaan nauraa.

Etuja:

1) Nokian olisi saattanut kaapata jokin matkapuhelinvalmistaja, kuten Samsung, Huawei tai jokin muu kiinalaismerkki, jolloin tilanne olisi ollut suomalaisten kannalta tukalampi. Nyt Nokia jäi henkiin Andoridia ja Applea vastaan kilpailevan yrityksen sisälle, jolloin sillä voi olla paremmat jatkonäkymät.

2) Ne suomalaisomistajat, jotka ostivat Nokiaa kolmisen vuotta sitten olettaen, ettei kurssi enää putoa, saavat nyt hyvitystä viime vuosien laskukurssille, kun kurssi ponkaisi kaupan tuloksena kolmisenkymmentä prosenttia.

3) Firma pääsee eroon epäpätevistä pomoista, kuten Marko Ahtisaaresta, joka toimi yrityksen brändiasiantuntijana ja lopulta muotoilujohtajana ilman mitään pätevyyttä (suomalainen piirre yleensäkin on nimittää epäpäteviä ja ei-asiantuntijoita joka paikkaan).

4) Hätätila ohjaa taas nopeuttamaan ja rationalisoimaan hallitustyöskentelyä, kehittelemään jotakin uutta ja virtaviivaistamaan aivan kaikkea.

5) Työpaikkojen väheneminen Suomesta ei ole itsestään selvää, sillä Microsoft voi myös investoida Suomeen. Eihän puhelimia keksittykään alun perin Suomessa, vaan ne tuotiin Amerikasta, kun vuonna 1882 perustettu Helsingin Telefoniyhdistys otti Bellin luurit käyttöön verkossaan.

6) Nokia pääsi eroon 700 miljoonan vuositappiot aiheuttavasta puhelintuotannostaan ja voi ruotsalaisen Ericssonin tavoin keskittyä verkkoliiketoimintaan, joka tuotti viime vuonna lähes miljardin voittoa! Maailman kaikki operaattorit joutuvat investoimaan esimerkiksi 4G-verkkoihin, joten ala on kasvussa ja marginaalit hurjia verrattuna kännyköiden myyntiin.

7) Matkapuhelinbrändistä maksaneen suuryrityksen ei kannata hukata kallista pääomaa vaan hyödyntää Nokian hyvä maine sekä tuotannossa että markkinoinnissa, jolloin laitekehittely ja merkki jäävät henkiin ja jopa voimistuvat. Varsinkin ohjelmistokehittelylle kauppa voi luvata hyvää.

Mihinkään maansuruun Nokia-kauppojen tuloksena ei siis ole syytä, vaikka Suomessa alkaakin usein mustamaalaus yrityskauppojen seurauksena. Nokiaakin kehnompi on valtiontalouden tila, josta pääministeri lausuu, että ”Suomi on vahvojen muutosten kourissa”. Tämähän tarkoittaa tietenkin ”kaulaansa myöten keltaisessa”.

Työmarkkinasopu ei siis tyydytä, kun jäljelle jäi monta EU:n tuottamaa ongelmaa: kansainvälisen suurpääoman vaellus, ihmisten massamuutot, suomalaisten työttömyys, ulkomaisen halpatyövoiman tuonti, verokertymän heikentyminen ja valtioiden ja kuntien velkaantuminen, jota ei saada hoidetuksi paitsi jättiläisinflaatiolla tai julkisen omaisuuden myynnillä. Nokian kaappaus on vain osa tätä kansallisvaltioiden riistoa ja itsemääräämisoikeuden menetystä.