31. elokuuta 2014

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa


Naton kanssa ensi viikolla allekirjoitettava yhteisymmärryspöytäkirja isäntämaana toimimisesta on todellinen käsitteellisen koreografian taidonnäyte, joka tuo mieleen YYA-sopimuksen vuodet.

Ennen vanhaan välteltiin liian läheistä suhdetta Neuvostoliittoon; nyt vältellään sanomasta, että Suomea kytketään Naton polttoaineletkuihin.

Paragonissa (jota ei siis voi sanoa sopimukseksi, kun se ei sellainen ole) kierretään taitavasti se, että ollakseen Suomen kannalta edullinen, kyseinen raamisopimus edellyttää tuekseen täysjäsenyyttä Natossa.

Yhteisymmärryspöytäkirjassa ei ole kyse vain hernerokan jakamisesta sotilaille, vaan sillä varmistetaan, että Naton joukot saavat yhteensopivaa huoltoa maassamme kautta linjan. Näin varmistetaan Nato-joukkojen mahdollisuus tukea Suomea konfliktin sattuessa, mikä olisikin erittäin tervetullut asia.

Kontrahtia (tässä alkavat jo kiertoilmaisut loppua) on markkinoitu lähinnä teknisenä parannuksena, mutta sen vaikutukset ovat poliittisia.

Naton kannalta kyse on Baltian puolustuksen varmistelusta, kun taas suomalaiset näkevät sopimuksessa napanuoran Natoon. Sopimus onkin Suomelle sangen epäedullinen ilman täysjäsenyyttä Natossa. Se antaa Natolle alustan toimia Suomessa, mikäli Baltian maille sattuu Venäjän kanssa konflikti. Sitä kautta se ohjaa Venäjää suuntaamaan aseensa myös Suomeen. Siksi nyt solmittava asiakirja edellyttää, että ollakseen loogisia on suomalaisten liityttävä Natoon mahdollisimman pian.

Pelkällä yhteisymmärryksellä taipumus jäädä tehottomaksi

On sanottu, että sopimus pannaan täytäntöön vain, jos Suomi itse pyytää. Tämä ei ole täysin uskottavaa. Valmistelu laitettiin vireille jo Paavo Lipposen pääministerikaudella ja hänen hyvien Yhdysvaltain-suhteidensa tuloksena.

Yhdysvallat tiedusteli jo Irakin sodan aikana, saisivatko Yhdysvaltain sotilaskoneet lentää pohjoista reittiä Irakiin Suomen yli. Ulkopoliittinen johto mumisi tuolloin, että asiaa harkittaisiin tapauskohtaisesti, mikäli pyyntö tulisi. Periaatteellista ratkaisua ei ollut valmiina, eikä sitä tehty.

Nyt asiasta ollaan saamassa aikaan yhteisymmärryspöytäkirja. Toistakymmentä vuotta siihen meni.

Se on kuitenkin Suomen kannalta epätasapainoinen ja saattaa tuoda Suomelle enemmän murheita kuin ratkaisee. Kauttakulkusopimus on Suomen kannalta tehokas ja edullinen vain, jos siihen liittyy täysjäsenyys Natossa. Tällöin emme toimi vain puolustuksen alustana vaan voimme saada myös sotilaallista apua länsiliittoumalta.

Soppatykkisopimus vaatii siis Suomen liittymisen Natoon mahdollisimman nopeasti. Muutoin olemme Ukrainan asemassa, Putin ottaa sen, minkä hyväksi katsoo, eikä Suomella ole parempaa turvaa kuin pääministerin twiittaus ja presidentin Facebook-kaveruus Merkelin kanssa.

Putinia ei pysäytetä jyrkillä vastalauseilla

Naton vastustajien on syytä huomata, että Nato on demokraattisten valtioiden puolustusliitto ja maailman ainoa toimintakykyinen rauhanturvaorganisaatio eikä suinkaan se sama kylmän sodan aikainen liittouma, joka kilpavarusteli Varsovan liiton kanssa.

Varsovan liitto puolestaan ei ollut koskaan mitään muuta kuin Neuvostoliiton johtama valloitusarmeija täydennettynä itäblokin maiden asevoimilla. Kun piikkilanka kerättiin pois, poliittinen järjestelmä romahti.

Sen sijaan nyky-Venäjä ei ole edelleenkään muuta kuin Neuvostoliitto uudella nimellä, vaikka Jeltsinin aikana sille tarjottiin yhteistyötä sekä EU:n että Naton kanssa. Eräässä vaiheessa Venäjän arveltiin jopa liittyvän Naton jäseneksi, ja Suomea pidettiin senkin vuoksi Naton ulkopuolella: jotta emme joutuisi samoihin harkkareihin ja verkkareihin.

Tästä kuvasta jokainen voi ymmärtää, millainen Suomen asema on.
Tämän kirjoituksen kuvituksena oleva kartta osoittaa pelkistetysti mutta karmaisevan selkeästi, millainen Suomen ja Ukrainan asema Euroopassa on. Pahinta tilanteessa on se, että Venäjä on osoittanut pystyvänsä muuttamaan rajoja Euroopassa, ja tulokset ovat jääneet voimaan. Venäjä voi tehdä saman myös Suomessa, sillä Lännen vastustuksen ollessa naurettavan tehotonta houkutus raivata lisää tilaa Suomenlahdelle ja Itämerelle kasvaa liian suureksi.

Venäjä on jo nyt sodassa Euroopan unionia vastaan, sillä se valtaa EU:n jäsenyyttä tavoittelevaa Ukrainaa niin kuin Hitler Puolaa. Tässä valossa Ukrainan presidentin ilmaisema halukkuus nyt liittyä myös Natoon herättää suomalaisessa ihmisessä empatiaa ja sääliä, joka on pelkkää oman epävarman tilanteemme siirtämistä ja ulkoistamista kaukaiseen kohteeseen..

Tilanne on sellainen, että Länsi joko puuttuu Ukrainan tilanteeseen Venäjän itsensä tavoin ja työntää Venäjän joukot pois Krimiltä sekä muualta Ukrainan alueelta, tai Venäjän annetaan vallata puolet Ukrainasta. Mikäli Nato ei puutu asioihin Venäjän ydinpelotteen vuoksi (Putinin vihjailulla ydinaseesta on siis täsmällinen tarkoitus), Ukraina on mennyttä. Koska juuri näin todennäköisesti käy, sama tapahtuu ajan myötä myös Suomessa, ellei Suomi liity Naton ydinpelotteen piiriin. Selvää kuin shakki.

Sota on meidän maailmassamme

Ukrainan sota on jo välittynyt kaikkien eurooppalaisten elämään, jossa se näkyy toistaiseksi vain leikkisinä pidettyinä Putin-juustoina. Olennaista on, että sodan merkit ovat jo meidän ruokapöydissämme, ja pakotteet ovat osoittautuneet vaikuttaviksi kuin ei-tykkäys somessa.

Siksi on pöyristyttävää, että länsimaissa kehdataan iloita elintarvikkeiden tilapäisistä halpenemisista samalla kun Ukrainassa on kuollut tuhansia ihmisiä Venäjän käymän sodan vuoksi. Huono tietoisuus ja ilojen pienuus pyhittävät ihmisten lapsekasta hyväuskoisuutta myös tässä, ja todellista older mania tarvittaisiin ennen kaikkea länsimaiden valtiojohdossa.

Tällä hetkellä länsimaiden johtajat kilpailevat siitä, kuka keksii taidokkaimman kiertoilmaisun sen peittämiseen, että Ukrainassa käydään sotaa. Moraalisesti he eivät poikkea venäläisistä, jotka selittelevät hyökkäystä Ukrainaan ”lomalla olevilla sotilailla”, jotka liittyivät kapinallisiin, tai ”eksyksiin joutuneilla vihreillä miehillä”, jotka ottivat panssarivaunuja mukaan karttojen sijasta.

Koska Ukraina ei ole Naton jäsen, Länsi ei voi muuta kuin levittää kätensä ja todeta väistelevästi, kuten muutamat pääministerit, että ”en puhuisi vielä sodasta vaan kriisistä, taisteluista, aseellisesta konfliktista, separatismista tai selkkauksesta, ja laitetaan vain maahantuontikielto timanteille muttei venäläisille itselleen”. – Miten Suomelle kävisi vastaavassa tilanteessa?

30. elokuuta 2014

Isoille pojille rauhanharjoitukset


Suomenlahdella on ollut mediaseksikästä, kun venäläiset lentokoneet ovat loukanneet Suomen ilmatilaa, ja merestä on pistänyt esiin periskooppi. On kieltämättä mukavaa, että niinkin tylsässä paikassa kuin Itämerellä tapahtuu jotakin.

Kaksi vuotta sitten Venäjän hallinto avautui, ja lehdissä kerrottiin, kuinka Vladimir Putin opasti vankeudessa kasvatettuja lumikurkia muuttomatkalle lentämällä niiden edellä moottoroidulla riippuliitimellä ja toimimalla kurkiauran ”johtokurkena”.

En tiedä onko tämäntyyppinen ”ilmatilan loukkaus” parempaa vai huonompaa kuin Monty Pythonin lentävä sirkus, mutta Suomenlahdelta KGB-agentti Putin voisi viedä kehnon komediansa muualle.

Mitään objektiivista haittaa rajaloukkauksista ei tietenkään ole, sillä Suomen ilmatilassa lentää koko ajan useita ulkomaisia koneita, joten kiusa se ei ole pienikään kiusa. Eikä se järvikään soutamalla kulu.

Miksi rajoilla kuhisee?

Kotkan edustalla oleva Suursaari kuvattuna Helsingin Pihlajasaaresta
Syksy on ornitologisesti antoisaa aikaa, ja niinpä minäkin kiikaroin muuttomatkalla olevia lintuja Pihlajasaaressa. Samalla panin merkille, että Helsingin edustalla olevalta kalliosaarelta näkyy 130 kilometrin päässä olevaan Suursaareen asti. Suomi menetti tuon korkeimmalta kohdaltaan 176 metriin ulottuvan saaren Neuvostoliitolle ensimmäistä kertaa talvisodassa ja takaisin valtauksen jälkeen toisen kerran jatkosodassa.

Joka tapauksessa Helsingistä näkyy Venäjän maaperälle ja Venäjältä Helsinkiin, ja muutenkin maamme ei ole vain lähellä Venäjää vaan Venäjässä kiinni.

Niin sanottua pienten erojen politiikkaa hyödyntäen läheiset valtiot pyrkivät usein korostamaan erojaan identiteettinsä ja itsemäärämisoikeutensa vahvistamiseksi. Erottautumisella on perusteltu tehtävänsä, eikä läheinen kontakti suinkaan aina lisää yhteisymmärrystä Gordon W. Allportin läheisyysolettamuksen mukaisesti, vaikka kontakti olisi ”pitkäaikainen ja hallittu”, kuten teorian täydennyksissä oletetaan. Esimerkiksi Samuel P. Huntingtonin teoksen Clash of Civilizations mukaan pienetkin erimielisyydet riittävät aiheuttamaan suuria konfikteja kulttuuripiirien rajavyöhykkeillä.

Sama pätee Venäjän ja Ukrainan suhteeseen. Ukrainan sota tuo mieleen poikaleirikokeet, joita turkkilais-yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Muzafer Sherif teki 1950-luvulla. Hän pyrki selvittämään, aiheuttavatko ristiriitaiset intressit ja tavoitteet väkivaltaista käyttäytymistä ryhmien kesken.

Niinpä hän valitsi kokeeseensa 11-vuotiaita pikkupoikia, jotka hän jakoi ”Kotkat” ja ”Kalkkarokäärmeet” -nimisiin ryhmiin ja alkoi tuottaa ryhmien välille tutkijoiden toimesta ristiriitoja. Varsin pian ilmeni, että keskenään tuntemattomat leiriläiset hitsautuivat nopeasti yhteen ja alkoivat suhtautua naapurileiriläisiin vihamielisesti perimmältään hyvin keinotekoisten ja symbolisten syiden vuoksi. Jo pelkkä jako ryhmiin näytti riittävän epäluuloisuuden tuottamiseksi ja ryhmäidentiteetin vahvistamiseksi.

Tutkimuksen lopussa ryhmien välisiä suhteita pyrittiin parantamaan. Muzafer Sherif järjesti leirien välille keinotekoisia ”kriisejä”, joiden ratkaiseminen edellytti osapuolilta voimien yhdistämistä. Esimerkiksi leirillä ollut kuorma-auto ei käynnistynyt, ja kaikki pojat tarvittiin sen käyntiin vetämiseen. Hän myös katkaisi vedentulon yhdestä leiristä, jolloin ilman vettä jääneet syyttivät toista leiriä tihutyöstä, kunnes vedenjuoksun katkettua molemmista leireistä leiriläiset alkoivat tehdä yhteistyötä veden kantamiseksi leireihin.

Myöhemmin on pohdittu, olisiko leirien sekoittaminen poistanut väkivaltaisuutta, mutta myöskin todettu, ettei pelkkä läheisyys tai yhteistyö johda ryhmien yhdentymiseen. Elämä voi jatkua erillään, vaikka vihamielisyys vähenisikin, ja siksi tarvitaan ulkoista vaikuttamista muutoksen aikaansaamiseksi. Toisiaan leikkaavien ryhmäkäsitteiden, kuten monikulttuurisuuden, lisääminen ei kuitenkaan vaikuta tuottavan toivottua tulosta, mikä on nähty muun muassa entisen Jugoslavian alueella, jonne saatiin rauha vasta itsenäisten kansallisvaltioiden myötä. Toisaalta myös ulkoryhmiin eristämisestä on saatu huonoa näyttöä.

Ukrainan ja Venäjän sodasta ei selvitä ilman ulkopuolisten väliintuloa

Aikuisten suhteet muistuttavat lasten asenteita. Nyt kun Venäjä toimii ”koulukiusaajana” ja valtaa Euroopan toiseksi suurinta maata, kansainvälisen yhteisön pitäisi aiheuttaa Ukrainan hallituksen ja kapinallisten ja toisaalta myös Ukrainan ja Venäjän valtion välille sellaisia ylimääräisiä kriisejä, jotka taivuttaisivat osapuolet rauhaan.

Juuri siitä pakotteiden asettamisessa on kyse, mutta pelkään pahoin, että ne eivät riitä. EU tulee vain ampuneeksi itseään jalkaan, kun taas Leningradin piiritystä muistelevat venäläiset kulkevat kuin täi syvimmänkin rotkon läpi ”isäntämaan” oravaskettä ravinnokseen nauttien. Sitkeän vastarinnan vuoksi Yhdysvalloille ja Natolle ei taida jäädä muuta vaihtoehtoa kuin toimia ”Sherifinä” ja polttaa taivaallisella tulella poroksi jokin Moskovan tai Harkovan katedraaleista, niin saavat Ukrainan puolelle eksyneet pienet vihreät miehet muuta ajateltavaa...

Ukrainan sota on siis umpikuja, josta ei selvitä ilman ulkopuolisten asioihin puuttumista ja voiman käyttöä. Mikään ei yhdistä niin kuin ulkoinen vihollinen, ja näin tuotetun propagandan kannatusvaikutus Putinin ”Yhtenäinen Venäjä”-puolueessa toki osataan hyödyntää. Sama pätee myös Natoon, joka harjoittelee kauttakulkua Suomessa pidettävissä sotaharjoituksissa. Mutta milloin isot pojat päättävät pitää rauhanharjoitukset?

25. elokuuta 2014

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava


Pääministeri Alexander Stubb kertoi Yleisradion haastattelutunnilla, että Suomi olisi pääsemässä ”erityiskategoriaan” Nato-kumppanuuden ja mahdollisen jäsenyyden suhteen. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä pitkään rakennettu rauhankumppanuusohjelma, johon myös Venäjä kuuluu, horjuu. Käytännössä se on romuttunut Ukrainan kriisissä. Siksi Nato pohtii asiaa uudelleen syyskuun kokouksessaan, ja siksi myös Suomen asema väistämättä muuttuu.

Kolmen edellisen presidentin suurimpia ulko- ja sotilaspoliittisia virheitä olivat maamiinoista luopuminen ja Nato-vastaisuus. Natoon olisi kannattanut hakeutua hyvän sään aikana. Tällä hetkellä Suomessa kähistään sekä Venäjän että Naton pelossa, ja monien ihmisten Nato-vastaiset puheet tuovatkin mieleen 1970-luvun kannanotot, joiden mukaan suomalaisten on turvallisinta elää Venäjän kainalossa tai talutusnuorassa. Sen sijaan Sauli Niinistön ja kokoomuksen vetämä Nato-myönteinen linja on osoittanut vastuuntuntoa nykyisessä tilanteessa.

Koska suuri osa kansasta jarruttelee Natoon liittymistä, jonka korkeimmat upseerimme ja muut sotilasasiantuntijat puolestaan tietävät välttämättömäksi uskottavalle puolustukselle, Suomea on jouduttu reivaamaan lähemmäksi Natoa kansan selän takana. Upseeriliiton tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomen kenraaleista ja eversteistä 68 prosenttia kannattaa Natoon liittymistä ja ainoastaan 26 prosenttia vastustaa.

Vastustajistakin suuri osa on niitä, jotka pitävät Natoon kuulumista sinänsä toivottavana, mutta he ovat arvioineet asiaa pragmaattisesti peläten maanpuolustustahdon heikentymistä, jota puolustusliiton jäsenyys voisi aiheuttaa. Huomiota herättävää on, että Lissabonin sopimukseen sisältyvät turvatakuut (joiden takana ei ole sotilaallista voimaa), eivät heidänkään mielestään riitä.

Arvelen, että Suomen nykyisessä ulkopoliittisessa johdossa vallitsee syvä ymmärrys siitä, että Natoon kuulumattomuus on maallemme valtava riski, ja siksi olisi tärkeää, että Suomi olisi Naton jäsen. Tämän ajatuksen varaan puolustuspolitiikkaa on rakennettu jo pitkään.

Keskeinen kysymys on, miten saada Suomi Naton jäseneksi, kun tilanteesta tietämätön kansa sitä vastustaa. Naton jäsenyydestä ei koskaan voida järjestää kansanäänestystä, sillä olisi harmillista, jos poliittinen johto ilmaisisi Nato-myönteisyytensä pitämällä asiasta äänestyksen ja kansa sanoisikin ”ei”. Tällöin halukkuus Natoon olisi kerrottu, mutta kansa vetäisi poliitikoilta housut kinttuihin venäläisten nauraessa.

Siksi tie Natoon on kulkenut Nato-option, kumppanuusohjelman ja yhteensopivuuden lisäämisen kautta. Viimeisimpänä uutuutena Suomi on solmimassa Naton kanssa kauttakulkusopimuksen, joka parantaa Suomen valmiutta ottaa vastaan muiden maiden sotilaita sekä huoltaa laivoja ja lentokoneita. Isäntämaasopimuksena (Host Nation Support Memorandum of Understanding) tunnettu pöytäkirja ei ole kansainvälinen sopimus vaan poliittinen asiakirja, joka seuraa valtioneuvoston jo vuosituhannen vaihteessa linjaamaa päätöstä lisätä Suomen valmiutta ottaa vastaan sotilaallista apua.

Tämä käytännössä sivuutti Suomen 1992 Venäjän kanssa tekemän valtiosopimuksen, jonka mukaan Suomi ei salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen Venäjää vastaan. Tämän sopimuksen rikkomisesta Nato-sopimuksessa ei kuitenkaan ole kyse, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto. Juuri siksi ulkoministeri Erkki Tuomioja tyrmäsi Putinin entisen talousneuvonantajan vihjailun siitä, että Kreml voisi vedota sopimukseen ja uhata Suomea väkivallalla. Myös Jyrki Katainen piti mahdottomana, että naapurivaltio yrittäisi vaikuttaa Suomen itsemääräämisoikeuteen.

Ongelma on, miten saada maamme Naton täysivaltaiseksi jäseneksi. Suomen Nato-viivyttelyä voidaan jatkossa käyttää koulukirjaesimerkkinä siitä, mitä merkitsee sana ”jahkailu”. Jäseneksi liittymistä edeltää yleensä Membershit Action Plan -ohjelma, mutta George W. Bush olisi ollut valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian Naton jäseneksi jopa ilman sitä. Suomessa tämä vaihe on käyty läpi yhteensopivuutta lisäämällä, ja nykyisin Suomi on niin lähellä Natoa, että lähemmäksi ei liittymättä pääse.

Muissa EU-maissa Suomen viivyttelyä on pidetty hidasjärkisten politiikkana. Natosta ulkona olevia EU-maita ovat Irlanti, jolla ei ole juurikaan rajanaapureita, Itävalta, jossa Nato-jäsenyyden estää Saksan-pelossa säädetty perustuslaki, Kypros, jota hiertävät Kreikan ja Turkin jäätävät suhteet, sekä liittoutumattomuuttaan varjelevat Ruotsi ja Suomi. Jopa Albania ja Kroatia ovat jäseniä! Nimenomaan Suomen kaltaiselle maalle jäsenyydestä olisi eniten hyötyä, sillä Naton rajat ovat pyhät.

Liittoutumattomuutemme johtuu vain liittymisvaiheen mahdollisesti tuottamasta epävakaasta tilanteesta. Juuri siksi Nato-hakemuksemme on luvattu ja oletettu käsiteltävän ja hyväksyttävän pikavauhtia, jos sellainen tehtäisiin.

Toinen tie olisi se, että puolueissa ymmärrettäisiin liittymisen tarpeellisuus ja asiaa alettaisiin ajaa puolueohjelmiin kirjattuna tavoitteena. Tämä edellyttäisi kansan kouluttamista ajattelemaan omaa etuaan. Lopulta eduskunta voisi tehdä asiasta päätöksen.

Sen sijaan sitovaan kansanäänestykseen alistettavaksi asia on liian tärkeä. Kansan enemmistön nimittäin kääntäisi Nato-myönteiseksi vain lupaus, jonka Stalin antoi Paasikivelle uhkauksenomaisesti: ”Tulette saamaan kaikki äänet!”

Natoon liittymistä myös siinä tilanteessa, että kansan enemmistö ei sitä sattuisi kannattamaan, puoltaa tosiasia, ettei kansan enemmistö tiedä kaikkia turvallisuuspoliittisia näkökohtia. Kansa ole yleensäkään osannut toimia omaksi parhaakseen kuin vasta ääritilanteissa.

Julkisuudessa on esitetty ripitystä, jonka mukaan Alexander Stubbin vetämä Nato-myönteisyys on ajattelematonta nyt, kun Venäjä möyrii rajanaapuriensa tonteilla. Olen toista mieltä. Ajankohta Suomen Nato-hakemukselle on aina yhtä otollinen.

Kun Venäjä on osoittanut yhteistyökyvyttömyytensä ja -haluttomuutensa EU:n ja Naton kanssa ja maa on korviaan myöten ongelmissa Ukrainan kriisissä, se ei varmasti aloita ”kahden rintaman sotaa” käymällä Suomen kimppuun, vaikka maamme jättäisi Nato-hakemuksen heti. Ja mahdolliseen noottiin voisi vastata, että Venäjä itse rikkoi turvallisuustilanteen ja teki Natoon hakeutumisen tärkeäksi aggressiivisella ulkopolitiikallaan ja itsenäisen valtion suvereniteettiin puuttumisellaan. Varmaa on, että palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin pirtti palaa, eikä sitä enää saisikaan sitten kun talo on tulessa.

Venäjää ei pidä pelätä siksi, että maan johdon oletetaan olevan täyttä ymmärrystä vailla, epävakaa, horjuva ja altis fataalille ja itsetuhoisellekin politiikalle. Venäjää pitää pelätä siksi, että sen tiedetään olevan täysin harkitseva ja määrätietoinen sekä valloittavan maita yksi kerrallaan. Erään analyysin asiasta antoi Ilkka Kanerva, joka totesi, ettei Putinin juna näytä pysähtyvän.

YYA-sopimusta opiskelleet voivat tietenkin jatkaa piehtaroimistaan spekulaatioissa, joiden mukaan maanpuolustusta ei pidä siirtää muiden vastuulle eikä pitäisi luottaa vieraaseen apuun. Selvää on, ettei maanpuolustusta voida ulkoistaa, mutta ei pidä myöskään luoda tilannetta, jossa vähäväkinen maamme jäisi kriisin sattuessa yksin. Se on liittoutumisen riskejä paljon pahempi vaihtoehto.

Maanpuolustustahto ja Naton tuki eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia, eikä ole mitään syytä olettaa, että Naton jäsenyys heikentäisi armeijaamme, kunhan yleinen asevelvollisuus pysyy voimassa.

Pomminvarmaa on, että Suomen asema Naton jäsenenä olisi huomattavasti parempi kuin näennäisesti itsenäisenä maana, jonka puolustaminen on vain oman armeijan varassa mutta jonka Venäjä voi lukea etupiiriinsä sisältyväksi ja kuin tarjottimella olevaksi maapalaksi. Naton kautta olisi saatavissa muun muassa tiedustelutieto, joka on ratkaisevaa nykyajan sodankäynnissä.

Naton jäsenenä Suomella olisi sekä parempi sotilaallinen toimintakyky että parempi ennakolta vaikuttava pelote, joka perustuu väkivaltapotentiaaliin. – Siis mikäli maamme Natoon enää kelpaa. Onhan tärkeää myös se, mitä meistä ajatellaan lännessä, eikä aina vain se, mitä mieltä ollaan idässä.

23. elokuuta 2014

Minun räppini Cheekistä


Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö fanita suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään kovin hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä.

Tämän mukaan esimerkiksi Pia ei tykkää Elviksestä siksi, että hän oikeasti pitäisi hänen musiikistaan, vaan siksi, että muutkin tekevät niin. Osoittaessaan epäsympatiaa Elvikselle hän saisi fanilauman vihat silmilleen, kun taas kannattaessaan Elvistä hän pääsee osalliseksi koko faniryhmän suosiosta.

Taustalla vaikuttaa ihmisen taipumus välttää ristiriitoja ja halu ratkaista konflikteja, mitä puolestaan selitetään psykologisilla dissonanssiteorioilla. Jos Pian kaveri Mia tykkää Elviksestä, mutta Pia itse alun perin ei, Pian ja Mian välille syntyy helposti eripuraa. Pia voi ratkaista ristiriitatilanteen panemalla välit poikki Mian kanssa, tai sitten hän voi valita helpomman tien, eli alkaa Mian tavoin tykätä Elviksestä.

Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen heitä kohtaan osoittamasta suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon. Samaan tapaan feministit tuomitsevat prostituution estääkseen tynnyriä vuotamasta siitä, mistä lauta on matalin, eli pidättääkseen seksiä heteromiehiltä ja nostaakseen vaikean tavoitettavuuden kautta omaa arvoaan sosiaalisen vaihdon markkinoilla.

Artisti itse puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden.

Dissonanssiteorioilla voidaan, paitsi selittää pop- ja rockartistien suosiota, myös valaista poliittistenkin henkilökulttien syntyä. Huvittavinta on, mikäli suosion kohteet eivät ole objektiivisesti kovin hyviä, tai he ovat kerrassaan samantasoisia ilman, että heidän välillään olisi juuri mitään eroa.

Tällaista tilannetta valaisee diskoissa ja kaiken maailman flow-festareilla soittelevien DJ:den suosio. He pyörittelevät pääasiassa muiden tekemiä levyjä. Homman osaa periaatteessa kuka vain, mutta silti muutamia pidetään ylivoimaisesti toisia parempina ja heidän tekemiään ”settejä” ylistetään alan palstoilla ja kehutaan, kuinka juuri heidän reiveissään vallitsi mitä parhain tunnelma!

Näin on vain siksi, että niin on sovittu. Tapahtumien osallistujat itse luovat tilaisuuksiin (ainakin näennäisesti) hyvän fiiliksen sopimalla, että juuri tämän artistin konsertissa on pakko olla hyvä viilinki. Kyseisten tähtösten kautta ilmaistaan siis sosiaalista yhteenkuuluvuutta eikä musikaalista makua tai arvostelukykyä.

Kun entinen ministeri Paavo Arhinmäki haukkui rap-artisti Cheekin (oikealta nimeltään Jare Henrik Tiihonen) julkisessa puheenvuorossaan, hän otti melkoisen riskin. Hän osoitti ryhdikkyyttä ja suoraselkäisyyttä erottautumalla huippusuositun Cheekin kannattajakunnasta. Samalla hän sanoutui irti suosijoiden kuoroon liittymisen tuomasta todennäköisestä lisäkannatuksesta. Olisihan myös poliitikolle järkevää mennä jonkun itseään suositumman taakse ja suhtautua myötäsukaisesti hurmokseen, kun sitä kautta voisi välttää dissonanssia ja päästä apajille kannatusnosteesta. Älyllisyyden osoittaminen yleensä vie enemmän ääniä kuin tuo.

Arhinmäki otti riskin myös vilauttaessaan sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa, vaikka lippu olikin pieni ja vain hänen avustajansa ehti ottaa siitä kuvan. Suomen media pyrki selittelemään Arhinmäen diplomaattisesti arveluttavana pidettyä tempausta parhain päin koettamalla lavastaa hänestä ”yleisesti arvostelukyvyttömän”.

Juuri siksi tiedotusvälineissä korostettiin hieman myöhemmin, miten ministeri erehtyi myös juopottelemaan Sotšin antigay-olympialaisten pronssimitalijulhissa! Kun tätä huudettaisiin niin, että se varmasti kuuluisi Tehtaankadulle asti, Venäjän suurlähetystössä voitaisiin päätellä miehen olevan turvallisesti hullu. Venäjän hienovaraista, lähes huomaamatonta ja medialle niin tyypillistä lepyttelypolitiikkaa yhtä kaikki; tosin myöhempi historia on osoittanut sen tehottomaksi.

Mutta ei Arhinmäki hullu ollut vaan hyvin järkevä. Kunpa mies saataisiin vielä kannattamaan Natoa ja ydinvoimaakin.

Entä sitten Cheek, joka keräsi kaksi stadionillista yleisöä? Hänen suosiotaan voidaan selittää toki muillakin tekijöillä kuin dissonanssiteorian johdelmilla. Keski- ja työväenluokkainen nuoriso kantaa rahansa tälle hyvinvointihamsterille, jonka ”bling-bling”-rapista Arhinmäki ei pidä, sillä antaahan se kurjuudessa eläville nuorille toivoa, kun näkee edes yhden menestyvän! Tällöin suosikkimaskotti toimii projektion kohteena.

”Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin, mairesiin omahyväisiin”, sanaili jo Ismo Alanko Pornografiaa-laulussaan, mutta silti muutamat uskovat.

Cheekin puheet huonoista ajoista ja paremmasta tulevaisuudestaan vetoavat nimenomaan niihin nuoriin, joilla menee keskimääräistä kehnommin, koska hän tarjoaa samastumisen kohteen teiniangstista kärsiville. Cheek on ottanut käyttöön kovat aseet, sillä hän myös tuhoaa omaisuutta vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, aivan kuten potlatch-intiaanit aikoinaan. Tuhlaahan hän teineiltä keräämiään varoja loistoautoihin, ja malliksi hän romutti yhden ajaessaan Bentleynsä päin Hakaniemen siltaa matkalla työväenluokan asuinalueelle Helsingissä.

Siloposkinen Cheek herätti Paavo Arhinmäessä ristiriitaisia tunteita kenties siksi, että hän muistuttaa saunapuhdasta kokoomusnuorta, vaikka rap on alun perin mustan väestön hikistä protestimusiikkia, joka on kotoisin slummien takapihoilta. Itse en sanoisi rappia musiikiksi ollenkaan, sillä siitä puuttuu kontrapunkti, ja enemmän se muistuttaakin puhuttua valitusta. (Tämä ei silti poista operettien musiikkiluonnetta, vaikka myös niissä on puhuttuja osioita, sillä musiikki on sentään ylivertaisen melodista, vaivatonta ja lennokasta.)

Cheek vetoaa suomalaisiin nuoriin samasta syystä kuin Eminem amerikkalaisiin. Suomen amisteineillä on ryhmäpaineesta johtuva tarve identifioitua sellaiseen porukkaan, jossa heidät hyväksytään ja he voivat luoda fanittamiseen perustuvaa arvonnousua itselleen. Musta rappari olisi kuitenkin samastumisen kohteena vaikea, mutta valkoiseksi kalkittuna sama kelpaa. Kun rappari on vielä hyvätapainen ja maineeltaan (toistaiseksi) moitteeton mutta yhteiskunnallisesti kritiikitön ja mitäänsanomaton, se kelpaa tämän kaiken kustantajille, eli lasten ja nuorten vanhemmille. Murkkuprotestien purkaminen on juuri sopivasti hallitulla tasolla.

Niinpä Cheek pukeutuu valkoisiin vaatteisiin osoittaakseen olevansa puhtaampi kuin puhtaus itse ja muistuttaa sikäli Elvistä. Lisäksi hän on alkanut hakea esityksiinsä näennäistranssendentaalisia sävyjä ja toi lavalle Katri ”Katson sineen taivaan” Helenan, joka saattaa tyydyttää vanhempia ja isovanhempia. Kun konsertin yhdessä vaiheessa tehosteista satoi jopa rahaa, siinä näkyi peittelemätön suhtautuminen kaiken motiiviin – ja samalla myös rikastumiselle annettu tunnustus. Sikäli Cheek on juppi-stubbilaisuuden täydellinen projektio yhteiskunnassamme.

Stadionkonsertti on luonnollisesti myös sellainen (filosofi Marc Augén termiä käyttääkseni) epäpaikka, jossa yleisö voi kokea depersonalisaation ja hukuttaa identiteettinsä massakulttuuriin. Niinpä se tarjoaa oivallisen tilaisuuden nuoruusiän emansipaatiokriiseistä kärsiville pojille ja tytöille, jotka voivat edes hetkeksi unohtaa kurjat kotiolonsa sekä kehnon taloudellisen tilanteensa ja palata tyhjää täynnä olevasta tilaisuudesta alipalkattuihin hampurilaistyöpaikkoihinsa tällä tavoin tyydytettyinä ja tyytyväisinä pidettyinä.

Mitä enemmän suuria konsertteja, sitä tyhmempiä ja epä-älyllisempiä ovat nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset. Mikäli he hakeutuisivat yhtä sankoin joukoin kriittisen yhteiskuntateorian seminaareihin, heidän asiansa voisivat olla paremmin. – Siis sanon vaan.

20. elokuuta 2014

Kansallinen omaisuus ja isännättömän pääoman ongelma


Isännättömän pääoman ongelma tunnetaan myös yhteismaan tragediana. Jos laidunmaa on yhteistä, jokaisella karjankasvattajalla on intressi viedä laitumelle mahdollisimman paljon karjaa. Koska ruohoa on rajallinen määrä, jokaisesta uudesta laidunnettavasta saatava lisähyöty pienenee, ja tätä sanotaan laskevan rajahyödyn laiksi. Lopulta käy niin, että ahneuden voittaessa kaikki ruoho tulee syödyksi, ja karja kuolee nälkään.

Yhteismaan tragediaa käytetään usein yhteisomistuksen arvostelemiseen. Yhteisomistusta voidaan puolustaa toteamalla, että noin traagisesti ei käy suinkaan yhteisesti omistetulla maalla vaan ei-kenenkään maalla. Yhteisesti omistetun maan haltijoillahan on suuri intressi huolehtia myös siitä, ettei karjalauma kasva liikaa, eli rajoittaa maan käyttöä. Ongelma syntyykin vasta sellaisen resurssin kanssa, jolla ei ole omistavaa subjektia lainkaan, tosin sanoen isännättömän pääoman kanssa.

Kuinka traagista onkaan, että tärkeimmät luonnonvaramme, kuten ilmakehä ja vesivarat, ovat nimenomaan tuota isännätöntä pääomaa? Ihminen tulee toimeen ilman happea vain muutamia minuutteja, ja silti juuri ilmakehä kuuluu isännättömän pääoman piiriin, samoin maailman valtameret. Ehkä sanonta ei-kenenkään maa on harhauttanut jättämään valtioiden rajojen ja talousalueiden ulkopuoliset vesialueet huomiotta. Siksi niille saa kylvää mitä tahansa.

Koko jättiläismäinen ilmastonmuutos johtuu juuri siitä, ettei ilmakehää omista kukaan, jolla olisi taloudellinen intressi sitä suojella. Toisaalta ilmakehän julistaminen jonkun tietyn tahon omaisuudeksi johtaisi ennen pitkää siihen, että hengittämisestä tulisi pankkitoimintaa: Jos hyväksyt hengitysmaksun korotuksen, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Mikäli et hyväksy asettamiamme ehtoja, voit lakata vetämästä ilmaa keuhkoihisi...

Näin mukavaa olisi luonnonvarojen kapitalisoiminen, ja ”ei-kenenkään alueeksi” julistamisen sijasta elintärkeille luonnonresursseille sopiikin juuri yhteisomistus, jonka käytöstä sovitaan poliittisesti.

Luonnonvarojen kapitalisoiminen on valitettavan pitkällä Suomessa. Vaarassa ovat muun muassa pohjavetemme ja maaperän mineraalivarat, joihin valtiolla on ollut perinteisesti privilegio. Niiden hyödyntämistä on pidetty kansantaloudellisesti tärkeänä, ja samalla myös kansallisen politiikan asiana.

Siksi on vastustettava sellaista politiikkaa, jolla pohjavesivarojamme yksityistetään ja joku ulkomainen firma myy ne muovipullo kerrallaan ”Evianin” tai ”Vichyn” tuotemerkki kyljessä. Ulkomaiset yritykset tähyilevät himokkaasti myös maamme uraanivaroja. Niitä ei saa antaa ulkomaisten toimijoiden hyödynnettäviksi.

Viime päivinä on saatu osoituksia siitä, kuinka huonoa politiikkaa valtion omaisuuden yksityistäminen on ollut. Yleisradion aiemmin omistama Digita takoo rahaa nykyisille ulkomaisille omistajilleen samalla kun yhtiö kiskoo maksua jokaisesta Yleisradion lähettämästä bitistä.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, vastustin Digitan myyntiä jo silloin kun hallitus laittoi sen lihoiksi. Perusteeni oli tuolloin se, että lähetysverkko on turvallisuusstrategisesti tärkeää omaisuutta. Nyt valtionyhtiön ostaneella firmalla on ”yksityisomistettu monopoli markkinataloudessa”, toisin sanoen hinnoittelun yksinvalta, ja kaikki tämä oikotietä: ilman kapitalismiin liittyvää pääoman keskittymistä! Arvaapa, kuka maksaa.

Suomessa on vaadittu infrastruktuurin kansallistamista myös laajemmin. On poliittisesti etevää vaatia sellaista, mikä on jo saavutettu, sillä onnistuminen ei jää tällöin tuloksista kiinni. Maantiet, rautatiet, katuverkosto ja lentokentäthän ovat valtion, kuntien tai niiden omistamien yritysten omaisuutta, samoin suuri osa sähkön runkoverkosta. Omasta mielestäni kansallinen omaisuus on suurta rikkautta, ja Euroopassa kannattaisi kansallistaa eritoten pankit, joille valtiot ovat antaneet rahanluontioikeuden, sekä palauttaa täten rahanluonti-instituutio julkisen vallan kontrolliin talousdemokraattien idean mukaisesti.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Jaakko Kiander ja taloustoimittaja Seppo Konttinen laskivat muutama vuosi sitten, että valtiolla ei olisi ollut nettovelkaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä juuri lainkaan, jos valtio ei olisi myynyt omistamiaan yhtiöitä. Niin hyvin firmojen arvo on noussut ja niin anteliaasti ne ovat voineet jakaa osinkoja (Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö).

Myös Britanniassa on saatu huonoa näyttöä siitä, että Thatcherin aikana suurin osa saaren lentokentistäkin yksityistettiin, ja esimerkiksi Heathrown omistus on karannut Espanjaan, Qatariin, Québeciin ja Singaporeen. Lontoon satamat on omistanut perinteisesti kaksi yksityistä yliopistoa, jotka saavat suuren osan tuloistaan niistä, ja silti ne kantavat tuhansien eurojen lukukausimaksuja. Parempi olisi kansallistaa myös yliopistot, niin että saataisiin aitoa kilpailua tieteeseen, kun kaikki olisivat samalla viivalla. Britanniassa yksityistäminen on ollut paradoksi siksi, että siellä monarkki yksityisomistaa monimutkaisten järjestelyjen kautta itse asiassa valtion koko omaisuuden.

Julkiseen omistukseen on suhtauduttu Suomessa ikään kuin kyseessä olisi yhteismaan tragedia. Myös yksityisen omaisuuden pitää nauttia hyvää suojaa, mutta oman käsitykseni mukaan julkinen omaisuus on sellaista varallisuutta, joka vahvistaa kansakunnan toimintakykyä.

Operationaalisen toiminnan yksityistämistä kannatan kyllä. Esimerkiksi junalippujen hinnat voisivat laskea (silmälasien ja lentohintojen tavoin), jos alalle tulisi kilpailua. Toisaalta yksityistäminen on suuri ongelma silloin kun omistajuus päätyy ulkomaille ja verovaroin rahoitetut julkiset palvelut on ulkoistettu niin, että liikevoitot niiden pyörittämisestä kulkeutuvat ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Kaupungin köyhtymis- ja velkaantumiskierre pääsisi kunnolla vauhtiin, jos kaupunki yksityistäisi ja myisi voittoa tuottavat energialaitoksensa ja asuntonsa, kuten se on myynyt tappiollisen liikennelaitoksensa, ja tuloutukset tätä kautta vähenisivät drastisesti.

Ehkä yhteismaan tragedian sijasta kannattaisi alkaa puhua yksityistämisen tragediasta. Infrastruktuurin kansallinen omistus on perusteltua jo turvallisuuspoliittisista syistä.

16. elokuuta 2014

Kun 43 numeron jalka ei mene 39 numeron kenkään – Ajatuksia ammattipätevyyksistä


Sosiaalidemokraattien entinen kansanedustaja Mikko Elo on nostanut Uuden Suomen blogissaan esille väitteen, että puoluetoverillaan Krista Kiurulla ei ole opettajan pätevyyttä, vaikka hän on ilmoittanut ammatikseen opettaja. Pari vuotta sitten osapuolet kiistelivät kysymyksestä, onko Kiurulla oikeus ilmoittaa olevansa opinto-ohjaaja. Asiaa tiedusteltiin tuolloin oikeuskanslerilta, joka totesi, ettei opinto-ohjaajan titteli ole suojattu ja sitä saa käyttää. Koulutukseltaan Kiuru on valtiotieteen maisteri, ja molempia ammattitehtäviään hän on toki hoitanut.

Krista Kiuru oli varsin pidetty asuntoministeri, ja nykyisessä opetusministerin toimessaankin hän on nauttinut kansalaisten suosiota. Jankuttelu samasta asiasta herättääkin kysymyksen, onko Elolla jotakin henkilökohtaista Kiurua vastaan, kun hän jaksaa kaivella mitätöntä asiaa, tai onko hän hävinnyt jonkin järjestösodan ja vanha suola janottaa.

En pitäisi asiaa kommentoimisen arvoisena, paitsi yhdestä syystä. Sen kautta tulee näkyville laajempikin ongelma: muotoseikkojen taakse vetäytyminen pätevyyksiä arvioitaessa.

Pätevyyksiä varjellaan lähinnä ay-poliittisista syistä

Puheena oleva opettajan pätevyys ei ole mitään sellaista, joka voitaisiin saavuttaa vain tietyt opinnot suorittamalla. Kyse on aivan samasta, kuin katsottaisiin, että uimaan oppii pelkästään kirjoista lukemalla. Luettuaan kaikki maailman uintia käsittelevät kirjat ja väiteltyään liikuntatieteen tohtoriksi uimataidon alueelta, olisi siis pätevä olympiauimari menemättä koskaan veteen.

On vaarallista, jos opettajan pätevyyden kriteerinä pidetään vain tiettyjen opintojen suorittamista. Se ei riitä, vaan vaaditaan muitakin ominaisuuksia. Pohjan koulutus voi antaa, muttei mitään muuta. Toisaalta on mahdollista, että sopiva ihminen on pätevä opettajaksi ilman opettajan nimenomaista koulutusta jonkin lähialan koulutuksen perusteella. Sama pätee opinto-ohjaajan tehtävään.

Puolueetonta lausuntoa ei kannata kysyä ammattijärjestöiltä, koska ne varjelevat mustasukkaisesti ay-diskursiivisia ja ay-retorisia etujaan. Sama pätee moneen muuhunkin ammattinimikkeeseen ja ammatissa toimimiseen.

Esimerkiksi psykologin ammatissa saa toimia vain psykologian koulutusohjelmasta valmistunut – ei esimerkiksi sosiaalipsykologian koulutusohjelmasta valmistunut, vaikka tosiasiallinen pätevyys ja opintojen sisällötkin ovat lähes samat. Sosiaalityöntekijänä puolestaan saa toimia vain sosiaalityön koulutusohjelmasta valmistunut – ei esimerkiksi sosiologiasta valmistunut, joka puolestaan saa toimia esimerkiksi sosiaalitoimiston johtajana. Tosiasiassa suuri osa sosiaalialalla toimivista on muodollisesti epäpäteviä työvoimapulan vuoksi.

On selvää, että lääkärillä pitää olla lääkärin koulutus, tai muuten joku kuolee. Tuomarin täytyy tuntea laki. Mutta on paljon ammatteja, joissa pätevyyttä ja sopivuutta ei tuota joidenkin teknisluonteisten ja muodollisten kelpoisuusvaatimusten täyttäminen.

Esimerkiksi opettajana toimiminen ei ole sellaista rakettitiedettä, että vain opettajan koulutus tai aineenopettajan pedagogisen opintokokonaisuuden suorittaminen antaisi siihen pätevyyden. Olen toki itsekin toiminut opettajana (yliopistossa) ilman minkäänlaisten kasvatustieteellisten opintojen suorittamista, eikä yliopistojen opettajilta niitä vaaditakaan. Sitä paitsi historiallisesti kasvatustiede on velkaa filosofialle, jota itse edustan.

On vaarallista, jos lasten kanssa toimimista pidetään sellaisena salatieteenä, että vain muodollisesti kelpoinen opettaja voi sitä harjoittaa. Miksi psykologin tehtävässä ei voisi toimia myös sosiaalipsykologi, kun kerran ihmiset antavat toisilleen vertaisapua ihan arkielämässäkin, ja juuri se pitää toisemme hengissä? Silti psykologinvirkoihin on muilta kuin psykologin virkatutkinnon suorittaneilta pääsy kielletty, vaikka psykologin ammattikäytäntöä voisi hoitaa ja hoitaakin jokainen myötäelämiseen sekä elämäntilanteiden ymmärtämiseen kykenevä ihminen.

Vaikuttaa siltä, että ay-retorinen hiusten halkominen ja ammatissa toimimisen muodollinen rajoittaminen on sitä raivokkaampaa, mitä selvemmin kyseessä on ala, jota voisi useammallakin eri koulutuksella hoitaa. Mistä loppujen lopuksi on kysymys?

Roolijäykkyydestä

Keinotekoista rooliin linnoittautumista sanotaan roolijäykkyydeksi, ja sen motiiveina ovat pyrkimykset suojella oman ammattikunnan taloudellista toimeentuloa. Siihen liittyvää roolin rajaamista alaspäin edustaa esimerkiksi aineenopettajan kasvatustieteellisten opintojen vaatiminen kaikilta lukioissa ja peruskoulujen yläasteilla opettavilta. Tämän mukaan kasvatustieteiden professori ei ole kelpoinen toimimaan lukioiden tai yläasteiden opettajana, jos hän ei ole suorittanut mainittua opintokokonaisuutta tai ryömi takaisin yliopiston pulpettiin lukemaan itse kirjoittamiaan pedagogisia kurssikirjoja loppuun.

Tällainen roolin rajaaminen ei tosin suuntaudu enää hierarkkisesti alaspäin, eikä sillä varjella alikvalifioituneiden tai epäpätevien rekrytoitumista virkoihin, vaan kyseinen kiusanteko on roolin rajaamista ylöspäin, jolloin virkaan nähden yliansioituneilta henkilöiltä vaaditaan suoriutumistasonsa alittavia näyttöjä. Rimaa madalletaan tällöin niin, että muutoin sen ylittävät hakijat eivät enää mahdu sen alta, eikä 43 numeron jalkaa saada 39 numeron kenkään.

Ammatillisia ja vallan käyttöön liittyviä etupyrkimyksiä pönkitetään usein vastuukysymyksillä ja uhkauksilla siitä, mitä voi tapahtua tai ketä syytetään, jos esimerkiksi psyyken potilas tekeekin itsemurhan tai joku ahdistuneisuudesta kärsivä oppilas syyllistyy kouluväkivaltaan. Niinpä rooli, eli ihmiseltä odotettu käyttäytyminen, ja hänen asemansa pyritään lukkimaan toisiinsa symmetrisesti, jolloin ihmiset helposti panssaroituvat rooleihinsa.

Lopputuloksena koulujen rehtorit ja opetuslautakunnat palkkaavat vain muodollisesti päteviä opettajia, vaikka he olisivat kuinka huonoja, koska muotoseikkojen taakse suojautuminen vapauttaa omasta vastuusta! Tällainen juridinen ja ennakoltavaikuttavuuden ajatussuhteeseen perustuva varautuneisuus ei ole kaikkein luovuutta herättävimpiä ja kannustavimpia, sillä se perustuu pelkoihin ja siten pikemminkin halvaannuttaa kuin aktivoi luottamusta ja vastuunottoa.

Ei se tee ketään hyväksi, että sanoo muita huonoksi

Suomi on kelpoisuusvaatimusten luvattu maa. Silti viranomaisvaltaa ei näyttänyt kiinnostavan, että hallitus nimitti vähemmistövaltuutetuksi kelpoisuusehtoja täyttämättömän hakijan, vaikka kolmisenkymmentä muodollisesti ja tosiasiallisesti pätevää oli tarjolla.

Itse kannatan joustamista muotoseikoista, kunhan tosiasiallinen pätevyys löytyisi ja jokin tutkinto olisi esittää (mutta vähemmistövaltuutetun tapauksessa sitä ei ollut). Liian usein virkoihin päätyy pelkkiä asiakirjaihmisiä, jotka nimitetään ainoastaan paperien perusteella, edes tapaamatta hakijaa. Näin on puolestaan yliopistoissa, joissa hakijoiden julkaisut lähetetään arvioitaviksi toiselle puolelle maapalloa, ja niin sanonut asiantuntijat märehtivät niitä lähettäen päätöksensä vihdoin tiedekunnille. Tämä on kaikkien rekrytointialaa tuntevien kauhu.

Demokratia on siitä mukavaa, että vaaleissa kansalaisten arvostelukyky on ylimmän auktoriteetin asemassa. Sikäli Krista Kiuru lienee päätynyt oikeaan paikkaan. Sosiaalidemokratiaa puolestaan voi arvostella siitä, että juuri ammattijärjestöjen ylläpitämä kiistely leivästä on suurin syy työelämän sadistis-masokistiseen roolijäykkyyteen, kun ruuvin saa vääntää auki vain muodollisesti kelpoinen ammattimies eikä kirjastoneitinäkään voi palvella muu kuin nimenomaisen informaatioalan koulutuksen saanut henkilö.

Lapsellista, mutta pikkumaisuudessaan inhimillisesti ymmärrettävää.

Jokaisen koulutuksia, kelpoisuuksia, pätevyyksiä ja muita muotoseikkoja penäävän kannattaakin kysyä itseltään, mikä hänen oma pätevyytensä oikeastaan on, ja pitäisikö itsekin suorittaa jotkin opinnot loppuun. Muodollisten seikkojen taakse suojautuminen kun herättää sen kysymyksen, eikö ihmisellä ole muuta keinoa osoittaa pätevyyttään.

15. elokuuta 2014

Palavatko Niinistön hihat?


Sauli Niinistön esiintyessä eilen TV-uutisissa minun silmiini pistivät presidentin otsalla karpaloiva hiki ja Mäntyniemen kulisseissa piileskelevän adjutantin poikkeuksellisen totinen ilme. Minä en luonnollisestikaan tiedä, mikä on Niinistön Venäjän-matkan todellinen syy, mutta siitä olen varma, että sitä ei kerrota medialle eikä kansalaisille kuin vasta vuosien päästä.

Oletan, että syy Putinin ja Niinistön tapaamiseen on lähtöisin Venäjän suunnalta, vaikka aloite kohtaamiseen olisikin lähtöisin Niinistöltä. Venäjä on häirinnyt Suomea viime aikoina näyttävästi muun muassa ilmatilanloukkauksilla, nettihyökkäyksillä ja epäilyillä suomalaisten osallistumisesta Ukrainan taisteluihin. Lisäksi se on uhannut vastatoimilla, jos Suomi hakeutuu Natoon, ja vihjannut, että Suomen ja Venäjän välillä 1992 solmittu valtiosopimus estäisi Naton jäsenyyden.

Niinpä en yllättyisi, jos Yhdysvaltain satelliittitiedustelu olisi paikantanut Venäjän asevoimien keskittäneen joukkoja ja kalustoja myös Suomen itärajan tuntumaan. Tähän viittaa sekin, että muut EU-maat ovat osoittaneet Suomea kohtaan ymmärtämystä ja hyväksyneet Niinistön oma-aloitteisuuden...

Muussa tapauksessa kokous osui outoon ajankohtaan, ja Niinistö on istumassa EU:n pöksyillä tuleen avatessaan oman, Euroopan unionista riippumattoman, ulkopolitiikkansa. Sotšiin sovitussa tapaamisessa myönteistä on pyrkimys neuvotteluyhteyden ylläpitoon, mutta muutoin kokous sisältää suuria riskejä.

Täydellinen tilaisuus suomettua

Niinistöllä on nyt käsissään, paitsi etevän ja taidokkaan ulkopoliittisen pelaajan ja rauhanrakentajan avaimet, myös erinomainen tilaisuus suomettaa. Katsotaanpa, miksi.

1) Heti pakotteiden asettamisen jälkeen järjestettävä tapaaminen voidaan nähdä muissa länsimaissa haluna irtautua EU-maiden riveistä. Tilanne voidaan tulkita niin, että kyse on yrityksestä parantaa kahdenvälisiä suhteita EU-maiden yhteenkuuluvuuden kustannuksella.

2) Se, että Suomi soittaisi ensiviulua Venäjän ja EU:n suhteiden ratkomisessa, ei olisi välttämättä hyväksi myöskään kahdenvälisille suhteille. On mahdollista, että Putin koettaa käyttää Suomea jonkinlaisena puolestapuhujanaan, yrittää ahmaista Niinistön tossunsa alle tai vihjaa, että Suomi on juuri sillä maantieteellisellä vyöhykkeellä, jonka Venäjä tuntee itselleen samalla tavalla omaksi kuin Ukrainankin.

3) Venäjä on pitkään koettanut hajottaa EU:n yhtenäisyyttä, ja siksi Venäjällä on tämänpäiväisessä tapaamisessa enemmän voitettavaa kuin Suomella, jolla on paljon hävittävää, mikäli maamme etääntyy EU:n pakoterintamasta ja joutuu Venäjän pelinappulaksi.

4) Suomi ei voi pukeutua puolueettoman rauhanvälittäjän rooliin, vaan Suomessakin tulisi ymmärtää, että osana pakotteita asettanutta EU:ta me olemme konfliktin eräs (tosin melko vähäpätöinen) osapuoli. Niinpä tapaaminen jää väistämättä kahdenvälisten suhteiden ratkomiseksi, eikä neuvotteluvaltuuksia muista asiakysymyksistä ole. Pakotteista ei ole syytä livetä, sillä oma asemamme Ukrainaa vastaavassa tilanteessa riippuisi EU-maiden yksimielisyydestä ja uskottavuudesta.

5) Suomi ei voi eikä sen kannattaisi esiintyä myöskään EU:n neuvottelijana, koska maamme ei ole mahdollista eikä järkevää ottaa päälleen koko sitä laskua, joka konfliktista lankeaa. Oikea muoto on vaikuttaminen EU:n riveissä ja EU:n kautta.

6) Kokoontumispaikka Sotši sijaitsee Venäjän konfliktipesäkkeiden Krimin ja Georgian välimaastossa, joten matkustamalla juuri sinne Niinistö tulee helposti antaneeksi tahattoman viestin, että Suomi hyväksyy Venäjän toimet, muun muassa Krimin miehityksen. Tällaista viestiä kannattaisi välttää, koska sen seuraukset kohtelisivat huonosti oman maamme turvallisuutta.

7) Vaakalaudalla ovat myös Suomen ja Ukrainan väliset suhteet, jos Suomi mielistelee Venäjää ja kääntää opportunistisesti selkänsä olemassaolostaan taistelevalle maalle. On oman identiteettimme ja itsearvostuksemme kannalta parempi, että puolustamme oikeamielisyyttä vääryyttä vastaan, kuin että välttelisimme haittoja ja hyväksyisimme sen, mikä näyttää poliittisessa pelissä hyödylliseltä.

Vaikka EU-maat ovatkin osoittaneet ymmärtämystä Niinistöä kohtaan, myös minä osoitan ymmärtämystä niitä EU-maita kohtaan, jotka ovat viime maaliskuusta asti hoitaneet suhteita Venäjään puhelimitse.

Entä voiko tapaamisella olla mitään myönteisiä tuloksia?

Niinistö yrittää luullakseni välttää ne suuret vahingot, jotka syntyisivät, mikäli Venäjä laittaisi ilmatilansa kiinni. Tämä merkitsisi katastrofia kansalliselle lentoyhtiöllemme, jonka pätäkkä tulee pääasiassa Aasian kaukolennoista. Keskusteluhalun ilmaisemisella voidaan siis toivoa tai esittää kohtuullisuutta ja malttia. Samalla voidaan purkaa vainoharhaisuutta.

On syytä muistaa, että Krimin miehitys ei ole kuitenkaan mitään sellaista, minkä EU voisi hyväksyä neuvottelupöytään tapahtuneena tosiasiana, jota Venäjä saa käyttää korttinaan. Venäjä on yksiselitteisesti rikkonut kansainvälistä lakia ja ETYJ-asiakirjoja, ja siksi sen on peräännyttävä suvereenin valtion alueelta ehdoitta.

Venäjän keinot ja keinottelu

Monet näyttävät myös Suomessa ajattelevan, että Venäjän tukemien separatistien toimet Ukrainassa olisivat hyväksyttäviä, yhdenvertaisia ja ainoastaan ”vaihtoehtoisia” ajattelutapoja konfliktissa. Juuri tällä tavoin venäläispropaganda on aina menetellyt: se esittää omat historiaa vääristelevät tapahtumakulkunsa muka tasavertaisina ja yhdenveroisina näkökulmina, joita leimaa vain mielipiteenvarainen tulkintaero.

Tosiasiat ovat kuitenkin toisenlaisia. Nythän ei ole kyse vain siitä, että asiassa olisivat vastakkain keskenään samanarvoiset lähtökohdat ja että niiden välinen ero olisi pelkkä muotoseikka. Kyse on siitä, minkälaista yhteiskuntajärjestelmää kumpikin osapuoli on ajanut ja puolustanut.
 
Venäjä on rikkonut YK:n ihmisoikeusperiaatteita jo oman kansansakin keskuudessa polkemalla vähemmistöjään. Ja nyt se tekee samaa Ukrainassa, jossa yli tuhat ihmistä on kuollut Venäjän tukemissa taisteluissa. YK on selvästi tuominnut Krimin miehityksen, ja kansainvälisen oikeuden kannalta valloituksella ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjän Krimillä masinoimat vaalit ovat kuin Venäjä järjestäisi Ahvenanmaalla vaalit maakunnan kuulumisesta itselleen.

Monet ovat ihmetelleet, miksi Venäjä pelaa itsensä jatkuvasti paitsioon poikkeamalla länsimaisista ihmisoikeuskäsityksistä ja menettelytavoista. Totuus on, että Venäjä ei piittaa eikä välitä mainetekijöistä vaan uskoo sotilaalliseen voimaansa. Sotilaallinen vastavoima on myös ainoa, jota Venäjä uskoo ja joka tekee Venäjästä harkitsevaisen.

Venäläiset tietävät, että heitä pidetään joka tapauksessa brutaaleina, joten ei ole merkitystä sillä, kuinka brutaaleina heitä pidetään: Vihatkoot, kunhan pelkäävät! Venäjä jopa toivoo ja järjestää konflikteja, koska niiden kautta se saa tilaisuuden voimannäyttöihin ja sotilaallisiin voittoihin, joita lännen heikkouden ja sivistyneisyyden vuoksi helposti syntyy.

Juuri niin Putin sai tahtonsa läpi Georgiassa, ja Suomen separatisti Paavo Väyrynen kirjoitti blogissaan, että Georgia hyökkäsi Venäjälle! Ei tarvinne muistuttaa, että YK:n ja muun maailman tulkinta asiasta on päinvastainen kuin tuon ikuisen idänkortilla pelaajan ja suomettumisen mestarin. Tosiasiassahan Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan, mistä Venäjä puolestaan sai tekosyyn valloittaa alueita Georgialta ja osoittaa sitä kautta laajenemisenhaluaan. Vielä vuonna 2003 Vladimir Putin vaati, ettei sotilaallista voimaa saa käyttää toista valtiota vastaan kuin YK:n turvallisuusneuvoston tuella, mutta nyt se on marssittamassa sotilaitaan Ukrainaan joko koolle kutsumansa turvallisuusneuvoston luvalla tai tarvittaessa ilman lupaa.

Venäjän taktiikkaan kuuluvat historian vääristely ja asioiden kääntäminen kuin pirunpeilissä päälaelleen. Slaavilaista melankoliaa ilmentäen Venäjä marttyyrisoi itsensä ja lavastaa itsensä uhriksi. Toiseksi se pitää omia aggressioitaan vastauksina provokaatioihin, joita länsi muka esittää. Lisäksi se syyttää Yhdysvaltoja ja EU:ta sotkeutumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin, joihin se itse on sekaantunut.

Venäjä on leimannut seksuaalivähemmistöjen julkisen elämän homopropagandaksi, koska se itse sensuroi vähemmistöjään ja harjoittaa todellista heteropropagandaa. Venäjä on tukenut Syyrian vallassa olevaa arabisosialistista Baath-puoluetta lainoilla, koulutuksella ja aseistuksella niin, että hirmuhallinto silläkin maailmankolkalla jatkuu ja pakolaistulva ulottuu Suomeen asti. Juuri nyt Venäjä tukee separatistien harjoittamaa terrorismia Itä-Ukrainassa ja arvostelee Yhdysvaltoja, CIA:ta ja Natoa terrorismista.

Mitä eroa on siis Yhdysvalloilla ja Venäjällä meidän suomalaisten kannalta? On eri asia olla demokraattisen ja liberaalin länsivallan kaveri kuin elää totalitaristisen diktatuurin naapurissa ja sen autoritaarisen komentelun alla.

Siksi myöskään Venäjän esittämät tilanteiden vääristelyt eivät ole tasavertaisia tai yhdenveroisia vaihtoehtoja, eikä lännen ja idän välillä valitseminen ole pelkkä muotoseikka kahden erilaisen tulkinnan välillä. Venäjän toimia puolustelevien pitäisi ymmärtää, että Yhdysvaltojen voimankäyttö ei ole sama asia kuin Venäjän voimankäyttö eikä Ukrainan laillisen hallituksen suvereenius ole sama asia kuin separatistien suvereenius. Keskeistä on juurikin se, millaista niiden harjoittama politiikka on sisällöltään. Lännen politiikalla on moraalinen oikeutus, Venäjän ei.

Tällaisen naapurin kanssa neuvottelemaan Niinistö on lähtenyt. Voitettavaa on vähän mutta hävittävää paljon. Minulle tulee samanlainen olo kuin useimmille suomalaisille tuli Paasikiven lähtiessä Moskovaan. Toivottavasti Niinistö saa aikaan parempaa ja reilumpaa jälkeä kuin ne suomettumisen ajasta muistuttavat vanhan koulun poliitikot, jotka ovat nousseet puolustamaan Venäjän aggressiivisia toimia.

14. elokuuta 2014

Brändiepäonnistumisia: Itella ja Venäjä


Kun Posti vaihtoi nimekseen ”Itella”, kysyin blogikirjoituksessani, miksi posti ei voi olla Posti. I-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”.

Oli ymmärrettävää, että toiminnan laajentuessa kuljetusalalle ja firman lonkeroiden ulottuessa ulkomaille jotain muuta oli pantava nimeksi. Mutta silti moni Suomessa vieraileva ulkomaalainen saattoi tiedustella Itellan konttorin ovensuussa, ”missä täällä on posti ja mitä tästä puodista oikein saa, spagettiako?” Posti kun on lähes kielellä kuin kielellä posti.

Brändi on oman määritelmäni mukaan funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa. Se on siis eri asia kuin pelkkä nimi, logo, symboli tai merkki ja sellaisena se on puhtaasti ideologinen ja imaginäärinen ilmiö.

Turha brändääminen on osoittautunut hyväksi tavaksi polttaa rahaa ilman minkäänlaisia tuloksia. Brändimarkkinoinnin tähti on ollut laskussa tietoisen kuluttajan syntymisen myötä. Saattaa olla suuriarvoista kulkea Calvin Kleinin pikkupöksyt jalassaan, mutta muutoin H&M:ltä ostetut nimettömät ajavat saman asian, ihan ilman brändiä.

Myös Posti on päättänyt palata käyttämään nimeä, jonka asiakas voi ymmärtää. Toimitusjohtajan mukaan ”kahden brändin malli on tuonut yhtiölle ylimääräisiä kustannuksia ja vaikeuttanut yhtiön palvelumielikuvan kirkastamista”. Jaahas. Samanlaisen lausunnon olisi voinut saada ilmaiseksi puppulausegeneraattorista tai miljoonapalkkiota vastaan joltakin kriisiviestinnän asiantuntijakonsultilta, jonka tehtävänä on keksiä lisää valheita aina, kun johdon omat selitykset loppuvat.

Itellan ongelma ei ollut se, että käytössä oli kaksi brändiä, vaan se, että ne olivat väärissä paikoissa. Esimerkiksi Saksassa postin ja sen omistaman kuljetusliike DHL:n työnjako toimii, koska DHL:n logoa ei kiinnitetä postien oviin eikä ikkunoihin.

Voi vain kysyä, kuinka huimia summia pankkien fuusioista ja eri firmojen nimiseikkailuista on koitunut kuluttajille. Yksi epäonnistuneimmista on Tallinkin ja Silja Linen brändifuusio, joka koristaa merimaisemia esimerkiksi Silja Serenaden kyljessä. Firma meni, paitsi vaihtamaan Silja Linen klassisen kauniin fontin, myös pilaamaan sen värityksen sotkemalla saman aluksen kylkeen kahden eri sinisen sävyä: siniharmaan rinnalle äitelää kirkkaansinistä. Kirjoitin aiheesta laajemmin tässä.

Mutta myös maabrändit ovat olleet vaakalaudalla. Sana ”karhunpalvelus” perustuu tunnetusti Jean de La Fontainen faabeliin karhusta, joka ”auttoi” nukkuvaa puutarhuria hätistämällä tämän kasvoilta kärpäsen kivenmurikan avulla. Venäjä on juuri nyt tekemässä sekä Ukrainalle että omalle maabrändilleen todellisen karhunpalveluksen.

Mikä sitten on Venäjän brändin asema? Kaikki tietävät, kuinka vaikeaa on kesyttää leijonaa. Lampaat tekivätkin noin kaksikymmentä vuotta työtä leijonan kanssa kesyttääkseen sen. Ne kävivät leijonan kanssa kauppaa ja veivät sille lahjoja sijoitusten muodossa.

Mutta sitten leijona alkoi ärjyä ja pelotti lampaat pois. Menee jälleen pitkä aika, ennen kuin lampaat uskaltavat leijonan aitauksen lähelle. Ikuisuus siihen kuluu, mikäli kriisi ei osoittaudu vain poliittiseksi häiriötilaksi, joka ratkaistaan pian.

Venäjän maabrändin suunnittelutoimistossa tulisi ymmärtää, ettei poliittista hallintaa toteuteta nykyaikana maa-alueita valloittamalla tai kurittamalla kansakuntia. Hallintaa toteutetaan tekemällä ihmisille sellaisia taloudellisia, teknisiä, teollisia, tieteellisiä tai kulttuurisia palveluksia, jotka edistävät ja kehittävät yhteiskuntia. Suurvalta voi olla vain olemalla sivistyksellinen, taloudellinen ja sosiaalinen suurvalta.

Venäjällä ei ole Ukrainassa mitään sotilaallista voitettavaa. Itä-Ukrainan sepratistit ovat Venäjän varjoarmeija, jonka tehtävä on hajottaa maata. Venäjä on tahrinut maabrändinsä ihmisoikeusloukkauksilla, jotka ovat vaikeuttaneet Venäjän ja EU:n suhteita. Ukrainan sisäinen kriisi puolestaan kärjistyi, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš hylkäsi EU:n vapaakauppasopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista.

Venäjän Krimillä järjestämä kansanäänestys oli kuin jokin vieras valtio olisi järjestänyt Suomen Savossa ”kansanäänestyksen” johonkin toiseen valtioon liittymisestä. Sillä ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjä on vääristellyt historiankirjoitusta ja loukannut itsenäisten valtioiden suvereniteettia tavalla, joka on loannut sen maabrändin ja pilannut kansainvälisen luottamuksen aina siihen päivään asti, kunnes Venäjän oma poliittinen johto vaihtuu.

Venäjällä ei ole epäonnistuttu talouden kehittämisessä, kuten usein väitetään, vaan taloudellisen hyvinvoinnin jakamisessa, toisin sanoen sosiaalipolitiikassa. Ja sen merkiksi maata johtava diktatuuri etsii nyt syntipukkeja homoista, joihin se siirtää syytöksiä maan moraalisesta rappiosta. Yksimielisyyttä se yrittää rakentaa ulkoisten viholliskuvien ja valloituspolitiikan varaan. Duumassa sananmukaisesti yksinkertaista enemmistöä hallussaan pitävä puolue on Putinin kannattajaksi tunnustautuva ”Yhtenäinen Venäjä”, joka jo nimenäkin on naurettavan defensiivinen omassa monoliitin rakennustyössään.

Toivottavasti Venäjän kansa ymmärtää taivuttaa johtonsa vetytymään Ukrainan rajoilta ja Krimin niemimaalta, pidättäytymään väkivallasta ja kieltäytymään avunannosta, jota siltä ei ole pyydetty. Muussa tapauksessa maa tuottaa brändilleen mittaamattoman suuren taloutta ja tulevaisuutta koskevan vahingon.

Mikä sitten on yhteistä sekä Postin että Venäjän brändiepäonnistumisille? Nämä, niin kuin brändiepäonnistumiset yleensäkin, tulevat kuluttajille ja kansalaisille kalliiksi.

1. elokuuta 2014

Aikamme kolme jumalaa: Markkinat, Kilpailutus ja Yrittäjyys


Elämme kolmiyhteisessä jumalakäsityksessä. Aikamme kolme jumalaa ovat Markkinat, Kilpailutus ja Yrittäjyys. Näistä Markkinat muodostaa korkeimman jumaluuden tarjoten olevaiselle universaalin selitysperusteen. Markkinat on kuin hegeliläinen maailmanhenki tai hindulaisuudesta tuttu luojajumala Brahma, joka on kaiken koossapitävä voima ja synonyymi universumin ja kosmoksen kanssa. Markkinat on siis absoluutti.

Tämä näkyy siinä, että kaikki lasketaan nykyään Markkinoiden varaan. Markkinamekanismin ajatellaan sovittavan todellisuuteen liittyvät pahimmatkin karikot, varsinkin asuntopulan, elintarvikkeiden hintojennousun, energian ehtymisen ja niin edelleen. Markkinat-jumala nojaa kosmiseen kreikkalaiseen talio-periaatteeseen, jonka mukaan ylimielisyydestä seuraa väistämättä rangaistus. Karuimmillaan tämä merkitsee, että ihmiskunnan populaatio pienenee samalla kun elämän edellytykset planeetalla ehtyvät. Markkinajumaluus johtaa siihen, että ylilyönnit tasoittuvat millä tahansa vaihdon foorumeilla.

Kilpailutus-jumala puolestaan on Markkina-jumalan metodi. Se on menetelmä Markkinoiden toteuttamiseksi. Nykyään kilpailutetaan aivan kaikki, vaikka omaksi vahingoksikin. Näin tehdään myös julkistaloudessa, jossa hankinnat alistetaan kilpailutukselle siitäkin huolimatta, että Markkinoiden avaaminen ulkomaisille toimijoille olisi kansantaloutemme kokonaisedun vastaista ja työllisyyttä heikentävää. Kilpailutus-jumala vastaa hindulaisuudesta tunnettua Shiva-jumalaa, joka toimii sekä luovana että tuhoavana jumalana, ja tässä näkyy Markkina-jumalan nelikätisyys. Mikäli Kilpailutusta ei ole, tulee kilpailuasiamies, joka on Markkina-uskonnon ylipappi, ja järjestää kilpailua.

Yrittäjyys-jumala puolestaan on Markkinoiden ja Kilpailutuksen primus motor. Se on vastaus siihen, mikä pitää Markkinoita ja Kilpailutusta yllä. Niinpä se vastaa Vishnu-jumaluutta, joka hindulaisessa kolmiyhteydessä on ”rakkautta ja elämää ylläpitävä jumala”. Ja mitäpä vikaa Yrittäjyydessä olisikaan? Ongelma onkin, riittääkö se; nykyään kun uskotaan pelkkään spontaaniuteen ja sanotaan, että kyllä Yrittäjyys kaikesta huolen pitää. Helpompi on kuitenkin vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa, kuin on yrittäjän selviytyä viranomaisvallan pykäläviidakossa.

Markkinoiden ja Kilpailutuksen tavoin Yrittäjyys on täysin pyhää. Tässä metafysiikassa monetkin poliitikot saattavat moralisoida ja paheksua esimerkiksi seksin ostoa ja myyntiä tai bordellien olemassaoloa, mutta he pitävät tätä kaikkea oikeutettuna, mikäli voidaan osoittaa, että asiaan liittyy Yrittäjyyttä. Pornokaupat, thai-hieromot, ihmiskauppa ja ravintoloiden silakankatkuiset takahuoneet ovat terveystarkastajien, liikuntalautakuntien ja alkoholikyttien silmätikkuina, kunnes heille perustellaan, että kyse onkin Yrittäjyydestä, johon liittyy Kilpailutusta ja vapaat Markkinat. Kun kyse on valistusliberaalista elinkeinovapaudesta, se ansaitsee oikeutuksensa.

Entä mitä merkitystä edellä kuvatulla markkinarelativismilla on? Otan asian esille, koska ennen vanhaan (antiikin kreikkalaisella ja roomalaisella ajalla) uskottiin hyveisiin, joita Aristoteleen mukaan olivat viisaus (fronēsis, prudentia), oikeudenmukaisuus (dikaiosynē, iustitia), kohtuullisuus (sōfrosynē, ei kovin suosittua enää missään) ja rohkeus (andreia). Tuomas Akvinolainen lisäsi luetteloon vielä uskon (pistis), toivon (elpis), ja rakkauden (agapē). Keskiajan katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä puolestaan olivat ylpeys, kateus, ahneus, viha, mässäily, himo ja valheellisuus.

Hyveisiin ja paheisiin uskominen oli luonnollisestikin vaateliasta ja kovin absolutistista, kunnes keksittiin, että myös näiden yleiskäsitteiden henkilökohtaiset merkityssisällöt vaihtelevat, ja ihmiset ymmärtävät niillä varsin erilaisia asioita. Valistuksen aikakaudella hyve-etiikka sivuutettiin vanhanaikaisena, ja hyveet korvattiin pehmennetyillä ja relatiivisilla ihanteilla, joita edustivat muun muassa tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden ideat.

Filosofiassa katsotaan nykyään, ettei mikään asia tai teko ole hyvä tai paha sinänsä (pois lukien niin sanotut itseisarvot), vaan moraalista oikeutusta pohditaan käytännöllisen hyödyllisyyden tai haitallisuuden perusteella. Sen sijaan hyvän ja pahan määrittämistä pidetään uskonnollisena tai vähintäänkin metafyysisenä. Niinpä on vaikea nimetä ehdottomia arvojakaan.

Arvojen määrittämistä pidetään tätä nykyä relatiivisena toimintana, jolle on vaikea nimetä yleisiä kriteereitä. Näin myötäillään ja myönnytellään Markkina-jumaluutta. Mutta onko Markkinoiden, Kilpailutuksen ja Yrittäjyyden väliseen kolmiyhteyteen uskominen lopultakaan kovin relativistista? Minusta näyttää, että markkinauskonnon varaan vannominen on pikemminkin erittäin fataalia eli kohtalonomaista. Se edustaa naturalistista fundamentalismia, jonka mukaisesti vallitsevia olosuhteita pidetään oikeassa olemisen todisteina, ja tällä tavoin käännetään nurin vanha totuus: the fact is not a proof of right.