26. helmikuuta 2015

Säästäkäämme stalinistien suojatyöpaikoista


Opetusministeriön menoista joudutaan leikkaamaan lähiaikoina 300 miljoonaa euroa valtion velkaantumisen vähentämiseksi. Summa on likipitäen sama, jolla Suomi kouluttaa ulkomaalaisia vuosittain. Ironisesti arvioiden pitäisi säästettävän summan olla 600 miljoonaa, jotta suomalaisten verovaroja voitaisiin entistä enemmän siirtää ulkomaalaisten hyväksi!

Myös 300 miljoonaa on riittävän suuri summa leikattavaksi, jotta sillä voidaan tehostaa tiedettä, tutkimusta ja opetusta Suomessa. Esitänkin seuraavassa, miten säästöihin päästään ilman mainittavia haittoja. Kun pöytälaatikot ovat rahoista tyhjiä, ainoa järkevä mahdollisuus on toimia niin, että tehostaminen todellakin koituu tieteen hyväksi.

Jotta mitään ei tarvitsisi lakkauttaa maastamme kokonaan, on keskitettävä. Tämä on yksi mahdollisuus. Toinen on koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan sitominen yhteen. On karsittava yksiköitä, joilla ei tuoteta ammatti- tai virkatutkintoja ja joiden toimialoilla ei ole työpaikkoja. Kolmas keino on erillisyksiköiden lakkauttaminen ja keskittäminen päälaitoksiin myös teoreettisilla aloilla.

Tehostamalla säästäminen voi olla myös tieteen hyväksi

Käytän esimerkkinä ”sosiaalipsykologia”-nimistä tieteenalaa, jolla on kolme tutkimus- ja opetusyksikköä Suomessa: Helsingin, Tampereen ja Itä-Suomen yliopistossa. Sosiaalipsykologiassa ei tuoteta varsinaisia ammatti- tai virkatutkintoja, kuten psykologiassa. Siksi on hyvä leikata alalta, jolta usein valmistutaan työttömäksi.

Jos esimerkiksi Kuopion ja Tampereen yksiköt ajettaisiin alas tai lopetettaisiin, tämä ei välttämättä merkitsisi tieteen tason laskua. Pikemminkin voisi käydä niin, että taso nousisi. Miksi?

Helsingin opetusyksikkö on palkittu useilla laatupalkinnoilla. Leikkaamalla sieltä, missä toiminta on tulos/panos-suhteessa kalleinta ja siirtämällä resursseja jo menestyvän yksikön hyväksi, voisi säästämisellä olla tieteen kokonaistulosta parantava vaikutus. Tämä tarkoittaisi resurssien siirtämistä Helsinkiin, mutta nyt uhkaa käydä aivan toisin, kun menestyvältä yksiköltä leikataan ja heikkotehoisempia tuetaan kehitysaluepoliittisista syistä.

Säästäminen ei välttämättä koidu tieteen tappioksi, mikäli säästötoimi tapahtuu tehostamalla ja keskittämällä. Kannatankin voimakkaasti juuri tällaisia tieteen kokonaisedun huomioivia toimenpiteitä.

Teoreettisen metatutkimuksen palauttaminen oppiaineisiin

Yksi hyvä säästämiskeino on lakkauttaa erillisiä tutkimusyksiköitä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa toimivat ”Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus” ja ”Yhteiskuntatutkimuksen instituutti”. Varsinkin viimeksi mainittu on vuosikymmenien ajan tunnettu stalinistien suojatyöpaikkana, poterona, josta yhteiskuntaa tuntemattomat ja todellisuutta pakoilevat kiilusilmät huutelevat elämästä vieraantuneita örvellyksiään. ”Innovaatioiden” tutkiminen on vielä ”innovaatioteollisuuttakin” turhempaa, sillä maamme ei kaipaa lisää keksintöjä vaan niiden soveltamista ja saattamista tuotantoon sekä markkinoille.

Edellä mainitut erillisyksiköt eivät anna juuri opetusta, eikä niissä tuoteta tutkintoja. Niiden tutkimusaiheita opetetaan ja setvitään oppiaineiden laitoksilla, kuten sosiologiassa, taloustieteissä ja filosofiassa. Niinpä kannattaisi purkaa päällekkäisyyttä lopettamalla erillisinstituutit kokonaan ja siirtää osa resursseista oppiaineisiin, joissa varsinainen työ tehdään ja tutkinnot suoritetaan.

Monet yliopistojen laitokset ovat työskentelyilmapiiriltään sairaita, ja niillä vallitsee passiivis-aggressiivinen henkisen väkivallan ilmapiiri, joten lopettaminen tai perusteellinen tuulettaminen voisi monessa tapauksessa tervehdyttää tilannetta ja olla sitäkin kautta hyväksi.

Yhteiskuntatutkimuksen vapauttaminen oikeauskoisuudesta

Kokoomus on Alexander Stubbin toimesta luvannut tavoitella seuraavasta hallituksesta opetusministerin salkkua. Onpa opetusministerinä kuka tahansa mistä puolueesta tahansa, tarjoan puolueisiin sitoutumatonta asiantuntemustani sen pohtimiseen, kuinka säästötoimet voitaisiin kohdentaa niin, että tehostaminen koituisi tieteen ja tutkimuksen parhaaksi.

Professori Kullervo Rainio, joka toimi aikoinaan kokoomuksen kansanedustajana, totesi usein, että ensin yliopistoissa vallitsi leninismi ja sitten tuli feminismi. Tähän voisi lisätä, että ritualisoitua aggressiota edustaa nykyisin islamismi, jota ei saa arvostella, jotta ei olisi harhaoppinen.

Yliopistot sulkevat ulkopuolelleen paljon sellaisia tutkijoita, jotka eivät sitoudu vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin. Ovessa lukee ”PÄÄSY KIELLETTY” kultapossukerholaisten jatkaessa itsensä tyydyttämistä yliopistojen muurien sisäpuolella.

Kriittistä yhteiskuntatutkimusta estää yliopistoissa etenkin se, että yhteiskuntatieteilijät eivät tiedä, millainen yhteiskunta on. Heiltä puuttuu kontakti yhteiskunnallisen elämän kaikkiin asteisiin: kansalaisyhteiskuntaan, hallintoon, politiikkaan, talouselämään ja järjestöihin. Vain kontakti Marx-seuraan vallitsee. Supistaminen ja potkujen antaminen todellisuudesta vieraantuneille voisi olla tästäkin syystä hyväksi. Sitä saa, mitä tilaa.

13. helmikuuta 2015

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta


Euroopan sotahistorian dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaa on ilmeisen kyllästynyt Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevaan tietämättömyyteen. Niinpä hänen viime viikolla julkaisemansa teos Puhutaan Natosta (Docendo 2015) pyrkii kumoamaan harhaluuloja ja selvittämään kansalaisille, mitä Nato-jäsenyys oikeastaan merkitsisi, kuinka Natoon voisi liittyä ja vieläkö siihen pääsee.

Teos tarjoaa, paitsi erinomaisen tietopaketin Natosta, myös avartavan lukukokemuksen. Monille Nato-jäsenyyden kannattajille perustiedoissa ei ole mitään uutta, mutta Naton vastustajille jäsenyyden puolustajana tunnetun Salomaan kirja olisi sopivaa luettavaa.

Keskeinen väärä käsitys, jonka Salomaa teoksessaan kumoaa, on väite Nato-optiosta. Se on näkemys, että Natoon voi muina miehinä kävellä ja että Nato auttaa ulkopuolisia. Olen itse todennut toistuvasti, että mitään Nato-optiota Suomen liittämiseksi Natoon hädän hetkellä ei ole. Nato on pelkästään puolustusliitto, joka ei käy hyökkäyssotia vaan puolustaa jäseniään ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Samasta syystä Nato ei myöskään uhkaa ketään.

Mutta Naton jäseneksi ei pääse konfliktin uhatessa eikä aikana. Jäsenhakemuksen käsittely kestää keskimäärin 18 kuukautta, ja se vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Naton ovi ei siis ole auki vaan kiinni: olet joko jäsen tai ulkona. Mutta se ei ole kuitenkaan lukossa.

Maailman eri maat ovat halki aikojen pyrkineet hakeutumaan puolustusliittoihin luodakseen ennakolta vaikuttavaa vakautta. Voin vain ihmetellä Suomen ulkopoliittisen johdon typeryyttä, kun Suomi edelleenkin on niitä harvoja EU-maita, jotka ovat (Halosen ja Tuomiojan jarrutuksen vuoksi) jättäytyneet Naton ulkopuolelle.

Harhakuva Nato-optiosta on Salomaan mielestä vaarallinen, ja Venäjä on jo saavuttanut Suomesta strategisen voiton estämällä Naton jäsenyyden. Turvallisuutemme on vain yhden valtion osoittaman suopeuden varassa. Tällä taas voi olla drastiset vaikutukset siihen, millaisena investointikohteena ja toimintaympäristönä maamme nähdään länsimaissa.

Toinen harhakuva liittyy Natoon liittymisen mutkikkuuteen. Vastoin yleistä käsitystä asiasta ei tarvitse eikä Salomaan mielestä myöskään voida järjestää neuvoa-antavaa eikä sitovaa kansanäänestystä.

Kansanäänestystä ei voida pitää ennen neuvotteluvaihetta, koska ei tiedetä, mihin neuvotteluissa päädytään tai ottaako Nato ylipäänsä uusia jäseniä. Kansanäänestystä ei voitaisi järjestää myöskään neuvotteluiden aikana tai neuvottelutuloksen valmistuttua, koska silloin liittymispöytäkirja on jo jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttävänä. Koska Natoon liittyminen tapahtuu kutsusta, olisi kansanäänestyksen järjestäminen Suomessa jälkijättöistä, sillä Nato olisi tällöin jo omasta puolestaan päättänyt jäseneksi kutsumisesta, ja edessä olisivat vain liittymisseremoniat.

Samoista syistä yksikään nykyinen Nato-valtio ei ole liittynyt puolustusliittoon kansanäänestyksen perusteella vaan neuvottelutuloksen pohjalta ja parlamentin päätöksellä.

Natoon liittyminen on niin tärkeä asia, ettei hyvää neuvottelutulosta pitäisi vaarantaa kansanäänestyksellä. Tämä ei ole demokratian kiertämistä vaan realismia. Ajatellaanpa hieman.

Ensinnäkin kansalaisilta selvästikin puuttuu sellaista turvallisuuspoliittista asiantuntemusta, jonka pitäisi olla taustalla, jotta auktoriteettiasema voitaisiin myöntää kansan syville riveille. Sotilaspoliittisen tiedon oman salaisen olemuksen vuoksi riittävää tietomäärää ei ole kuitenkaan mahdollista jakaa kansanäänestystä varten, eikä kansalaisilla olisi riittävää pätevyyttä sen merkityksen analysoimiseen.

Toiseksi, jo äänestyksen järjestäminen ja neuvotteluiden aloittaminen antaisivat signaalin, että poliittinen johto haluaa Suomen liittyvän Natoon. Kansanäänestyksen järjestäminen olisi poliittiselta vallalta liittymisaikeen ilmaisemista, ja liittyminen puolestaan ei saisi epäonnistua, sillä silloin turvallisuuden lujittamiseen tähtäävä prosessi heikentäisi turvallisuutta. Mikäli kansa sanoisi äänestyksessä ”ei”, tämä vetäisi Suomen poliittiselta johdolta housut kinttuihin, ja itänaapurissa osattaisiin nauraa. Mikäli siis ankkuri länttä kohti heitetään, sen täytyy tarttua kiinni, tai muuten maamme lipuu entistäkin lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.

Salomaa painottaa kirjassaan, että Suomi voisi liittyä Natoon ilman kansanäänestystä: tasavallan presidentin, hallituksen ja eduskunnan ratkaisuilla. Tähän perustuslakimme antaa mahdollisuuden. Jäsenyyden hyväksymiseen eduskuntakäsittelyssä riittäisi äänten yksinkertainen enemmistö.

Oletus maanpuolustustahdosta, jota Nato-jäsenyys heikentäisi, on Salomaan mielestä pelkkä kupla. On muistettava, että myöskään Gustav Hägglund ei vastustellut Nato-jäsenyyttä sinänsä vaan ainoastaan sen maanpuolustustahtoa mahdollisesti vähentävää vaikutusta. Mutta entäpä, jos suomalaiset sotilaat lannistuvatkin huomatessaan tilanteen toivottomuuden, ja jäsenyys Natossa nimenomaan lisäisi maanpuolustusintoa?

Salomaan teos valaisee tarkoin Naton ja Venäjän voimasuhteita alkaen ydinaseista ja niiden sijoittelusta päätyen voimapolitiikan symboliikkaan ja strategioihin. Erityisen kiinnostava on poliittisen historian osuus. Salomaa analysoi Venäjän historiaa ja erottaa siinä kolme suurvaltakautta: (1) Bysantin aikaisen Venäjän, (2) Romanovien ajan keisarillisen Venäjän ja (3) Leninin ja Stalinin ajan neuvostoimperialistisen suurvallan. Niiden jatkona hän pitää Putinin nyt luomaa ”neljättä valtakuntaa”.

Kiintoisa on myös tulkinta, jonka mukaan ortodoksisella kirkolla on ollut tärkeä asema tämän suurvaltajatkumon ylläpitämisessä. Juuri ortodoksinen kirkko on se konservatiivisuuden linnake, johon Putin on pyrkinyt tukemaan vallanhaluisen laajentumispolitiikkansa.

Putin on yrittänyt paikkailla neuvostoimperiumin romahtamisesta seurannutta suurvaltatraumaa koettamalla palauttaa Neuvostoliiton ulkoiset rajat. Erään motiivin tähän paisutteluun on luonut talouskasvun pysähtyminen, jolloin valtaa ja vaikutusta on haluttu osoittaa voimapolitiikalla.

Sotilaalliset voimanosoitukset eivät kuitenkaan tehoa, jos niitä ei käytetä. Tämä puolestaan on johtanut Venäjän käymään rajasotia, joita nykymaailmassa ei voida rajoittaa vain tietyille alueille. Niiden tulokset näkyvät kaikkialla Euroopassa pakolaisuutena ja ruokapöytiin kannettuina (ja toisilta pois riistettyinä) ”Putin-juustoina”.

Venäjällä ei ole ymmärretty, että valtio voi olla suurvalta vain olemalla koulutuksen, sivistyksen, talouden ja teknologian suurvalta, ei pelkästä uhosta kokoon puhallettu ja vailla hyvinvointitavoitteita eteenpäin hökeltävä konglomeraatti.

Salomaa julkaisi yhtä aikaa poliittisen Nato-kirjansa kanssa myös toisen, sisällöltään pragmaattisemman, teoksen Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä (Docendo 2015). Hänen mukaansa Venäjän suorittama Krimin-valtaus oli taiteellinen esimerkki siitä, kuinka erikoisjoukot hiipivät yöllä varuskuntiin, asevarikoille ja strategisiin kohteisiin ja ottavat ne haltuunsa ennen kuin kukaan ehtii tehdä mitään. Mikäli Suomella ei ole turvatakuita Natosta, näin voi käydä myös Suomessa, eivätkä varuskuntien vartijat voi muuta kuin luovuttaa päivystäjänkilpensä.

Venäjän soveltamassa hybridi- ja kybersodankäynnissä Venäjän joukkoja taistelee jo nyt myös Suomen maaperällä. Lehtien palstoilla esiintyvät Nato-vastaiset kommentoijat eivät ole välttämättä vain niitä vasemmistolaisia pienpoliitikkoja, jotka pitivät Hornet-hävittäjien hankintaa kaikkien aikojen suurimpana puolustuspoliittisena virheenä. Nykyisin heidän joukossaan on myös informaatiosotaa käyviä salakirjoittajia, Kremlin asialle laittamia desantteja, jotka taistelevat Internetissä, yliopistoissa ja julkishallinnossa Suomen Natoon liittymistä vastaan asennemuokkauksen ja mielipiteiden manipulaation keinoin.

Yksi mahdollisuus Suomelle olisi tehdä turvallisuussopimus suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Aika epätoivoisesti suomalaiset hakevat tällä hetkellä liittolaista myös Ruotsista, jonka kanssa Suomi ja Yhdysvallat järjestävät ensi kuussa lentosotaharjoitukset hyvitykseksi siitä, että Virossa niitä ei uskallettu pitää.

Salomaa julkaisi kirjansa oikealla hetkellä. Parin kuukauden päästä käydään eduskuntavaalit. On kansan pettämistä, jos puolueet eivät nyt kerro avoimesti Nato-kantaansa: haluavatko ne Suomen Natoon seuraavalla vaalikaudella vai eivät? Mikään pyörittely ei asiassa auta. Olisi hyväksyttävä se, että kansalaisia koulutetaan huomaamaan Nato-jäsenyyden edut ja että Suomea johdetaan Natoon asiantuntijatiedon pohjalta.


Kirjallisuus

Markku Salomaa, Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä. Jyväskylä: Docendo, 2015.
---, Puhutaan Natosta. Jyväskylä: Docendo, 2015.

12. helmikuuta 2015

Heidegger oli hyvä mies


Vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat, joka tunnetaan maahanmuuton suosimisesta ja jonka levikki laskee sen vuoksi kuin lehmän häntä, vihjaa omassa retiisinpunaisessa julistuksessaan, että maailman merkittävimpiin filosofeihin luettu Martin Heidegger oli natsi. Väite on ollut suosittu niissä opiskelijapiireissä, jotka suhtautuvat vihamielisesti kaikkeen yksilönvapautta sekä -vastuuta painottavaan yhteiskuntateoriaan.

Jukka Petäjän kirjoitus tilittää seuraavasti: ”Juutalaiset ovat vastuussa omasta tuhostaan ja kohtalostaan keskitysleireillä, väittää filosofi Martin Heidegger Black Notebooks -päiväkirjasarjansa uusimmassa niteessä, joka kattaa vuodet 1942–1948.”

Monet vasemmistolaiset filosofian harrastajat ovat halki vuosikymmenten rääkyneet, kuinka kauheaa oli, että Heidegger toimi Freiburgin yliopiston rehtorina aikana, jolloin kansallissosialistit olivat nousseet valtaan. He ovat paheksuneet tosiasiaa, että myös Heidegger 1930-luvun alussa liittyi Kansallissosialistiseen Saksan Työväenpuolueeseen, kuten miljoonat muutkin. ”Hyviksinä” Petäjän kaltaiset harrastelijafilosofit näkevät Frankfurtin koulukuntaan kuuluneet kommunistit, jotka pakenivat maasta.

Tässä argumentaatiossa pidetään yksiselitteisen selvänä, että nationalismi oli jotakin pahaa ja ettei siinä ollut mitään kehityskelpoista tai hyvää. Ja koska Heidegger antoi kansallismieliselle ajattelutavalle tukensa vuonna 1933 eikä katunut tekojaan myöhemminkään, hänen filosofiansa on mukamas tällä perusteella huonoa ja Heidegger paha ihminen.

Oikeastaan mikään Petäjän johtopäätöksistä ei pidä paikkaansa. Jos ollaan uskollisia pro et contra -tarkastelulle, nationalismista paljastuu paljon hyvää. Juuri nationalismi pyrki pelastamaan Euroopan maat idästä vyöryvän bolshevismin raakuudelta ja lännestä tulvivalta pinnallisuudelta. Heidegger halusi viitoittaa tietä alkuperäiseen ajattelemiseen, jolle hän löysi pohjaa kansalliselta maaperältä ja omasta kotikielestä.

Nationalismi myös syntyi pitkälti muiden ihmisten tyhmyydestä. Se luotiin vastavaikutukseksi natsismia ja fasismia paljon pitkäkestoisemmille totalitarismin muodoille: kommunismille ja sosialismille. Voimansa saksalainen nationalismi sai häpeärauhan tuottamasta katkeruudesta.

Heideggerin sympatiat nationalismia kohtaan pitäisi nähdä tässä valossa. Monesti on myös sanottu, että jos Hitler olisi kuollut vuonna 1938, hän olisi jäänyt historiaan Saksan kansan sankarina ja pelastajana, todellisena enkelinä ja hyvyyden messiaana.

Liittoutuneiden vääristelevä historiankirjoitus vaikuttaa yhä

Historia on voittajien kirjoittamaa. Angloamerikkalaiset ja venäläiset jälkiviisaat ovat omia hirmutekojaan (hyökkäykset Suomeen, Dresdenin ja Helsingin pommitukset, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit ja niin edelleen) puolustellakseen vedonneet usein siihen, että Saksassa oli keskitysleirejä, joilla kuoli ja tapettiin ihmisiä.

Keskitysleirit kuuluvat kaikkeen sodankäyntiin. Niitä on nähty Euroopassa vielä 1990-luvulla Bosnian-Hertsegovinan verisen sodan yhteydessä.

Itse asiassa keskitysleirit ovat Suomen lahja maailmalle. Suomalaiset olivat nimittäin niin humaaneja, että he eivät heti tappaneet vihollisiaan vaan veivät heidät leireille oleskelemaan. Siinä, missä neuvostosotilaat teloittivat suomalaisvangit useimmiten heti kuulustelujen ja kidutusten jälkeen, suomalaiset vain sulkivat neuvostoliittolaiset sotavangit leireille Itä-Karjalassa.

Tätä seikkaa sosiaalipsykologi Inarin Sakin tapaiset vasemmistolaiset ovat alleviivanneet tarjoten nykysuomalaisille mahdollisuutta tuntea ”kollektiivista häpeää”, jonka tarkoituksena on pehmittää nykyisiä suomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle. Hänen ajatuksenaan on, että jos tämän päivän suomalaisille näytetään kuvia suomalaisten jatkosodassa ylläpitämistä vankileireistä, suomalaiset voivat alkaa hävetä sotaveteraaniemme sankaritekoja niin, että he tulevat myöntyväisemmiksi nykyistä maahanmuuttoa kohtaan. Dosentti Markku Jokisipilän mielipiteen tällaisesta historian vääristelystä ja tutkittavien ihmisten manipuloinnista voitte lukea tästä.

Saattaa olla, että myös Saksan keskitysleirit joudutaan jonakin päivänä avaamaan uudestaan, mikäli maahanmuutto jatkuu ja kansanryhmien väliset konfliktit kärjistyvät tuottaen työpoliittisia, väestöpoliittisia, sosiaalipoliittisia, kielipoliittisia ja ennen kaikkea taloudellisia arvo- ja eturistiriitoja. Siksi myös kansallismielisyyteen liittyvä maahanmuuton vastustaminen perimmältään ylläpitää rauhaa.

Saksalaisen nationalismin pääasiallinen poliittinen virhe ja koko aatteen kompastuskohta olivat tietenkin keskitysleirit. Ilman keskitysleirien olemassaoloa liittoutuneiden olisi ollut hyvin vaikeaa löytää perusteita nationalismin arvostelemiseen siinä laajuudessa, jossa natsien pahuutta on toistettu viimeksi kuluneet 70 vuotta.

Liittoutuneiden omat virheet painavat enemmän niin neuvostototalitarismissa kuin jenkkileveässä imperialismissakin. Ajatelkaa vaikka Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain harjoittamaa uhkailua molemminpuolisella ydintuholla! Mutta ilman saksalaisten suomalaisille antamaa aseapua ei kesän 1944 suurhyökkäystä Karjalan kannakselle olisi voinut millään pysäyttää. Joten kyllä paljon kiitosta kuuluu saksalaisille aseveljillemme koko kansakuntamme pelastamisesta!

Heidegger informaatiosodan uhrina

Entä mitä tämän historian valossa pitäisi nyt ajatella Heideggerin ”mustista päiväkirjoista”, jotka ovat saaneet nimensä kansien väristä ja joita angloamerikkalaisten ja venäläisten harjoittamassa propagandassa käytetään Heideggerin ajattelun synkistelyyn? Mitä tarkoittaa Jukka Petäjän väite, että Heideggerin mukaan juutalaiset ovat vastuussa omasta tuhostaan ja kohtalostaan keskitysleireillä?

Onko Heidegger sanonut, että juutalaiset tuhosivat itse itsensä, vai tarkoittiko hän sitä, että juutalaisten tuho oli osa länsimaisen teknisen rationalismin itsetuhoa? Tätä on vaikea todentaa, koska kyseinen päiväkirjojen nide ei ole vielä ilmestynyt.

Jos Heidegger viittasi länsimaisen rationalismin itsetuhoon, hänen ajatuksensa on hyvin ymmärrettävä Heideggerin ajattelun kokonaisuuden valossa. Se on myös lähellä Frankfurtin koulukunnan kommunistifilosofien, Theodor W. Adornon, Max Horkheimerin  ja Herbert Marcusen, näkemyksiä teknisen rationaliteetin ja valistusajattelun kääntymisestä itseään vastaan, pelkästään välineelliseksi järkevyyskäsitykseksi.

Heidegger tunnetaan myös keskitysleirien vertaamisesta tehomaatalouteen. Yleensäkin hän kritisoi teknistä maailmankuvaa tavalla, joka tekee hänen ajatustensa vertaamisesta Frankfurtin koulukunnan filosofien näkemyksiin hedelmällistä; tosin vain harvat ovat siihen ryhtyneet ajattelijoiden poliittisen etäisyyden vuoksi.

Joka tapauksessa nyt painossa oleva nide ei ole suinkaan ainoa Heideggerin kirjoittama päiväkirja. Heidegger aloitti muistiinpanojensa tekemisen noihin mustakantisiin vihkoihinsa jo vuonna 1931 ja jatkoi aina 1970-luvulle asti. Hän itse käytti niistä nimitystä schwarze Hefte. Niteiden julkaiseminen on edennyt jo toiselle kymmenluvulle. Tämän Heidegger kirjoitti siis filosofisen tuotantonsa lisäksi, jonka kootut teokset kattavat toista sataa nidettä.

Heideggerin edustaman eksistenssihermeneutiikan valossa väite juutalaisten kohtalosta voi asettua jokseenkin ymmärrettävään valoon. Sen mukaan jokainen ihminen on perimmältään vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtuu. Tämän näkökannan mukaan ihmisen kaikki teot seuraavat hänen omista valinnoistaan, eivätkä mitkään selitykset tai konditionaalit ole oikeutettuja. Olli-Pekka Lassila toteaa väitöskirjassaan Vapaa ihminen (1987), että Heideggerilta vaikutteita saaneen Jean-Paul Sartren filosofiassa ihmisen olisi katsottava valitsevan myös oman syntymänsä ollakseen täysin vapaa. Näkemys on luonnollisestikin kovin spekulatiivinen.

Kenties eksistenssifilosofinen näkemys ihmisen vapaudesta ja vastuusta ei ole kovin osuva tilanteissa, joissa ihmisiä pakotetaan ulkopäin ja heidän olemassaolonsa tehdään toiseudenvaraiseksi: riippuvaiseksi sosiaalisista rakenteista ja ehdoista. Heideggerin filosofiaa on voitu ymmärtää tahallisesti väärin yhdistämällä hänen filosofinen ihmiskäsityksensä joidenkin ihmisten tai ryhmien kohtaloihin myös silloin, kun nämä eivät ole voineet olla vapaita subjekteja ja siten vastuussa teoistaan.

Helsingin Sanomien propagandakoneisto suoltaa asiavirheitä

Joka tapauksessa Jukka Petäjän kirjoittamaan lyhyeenkin juttuun mahtuu useita asiavirheitä. Siinä pyritään vetämään Heideggeria lokaan vain siksi, että hänen ajattelunsa (kuten filosofia yleensäkin) on melko mielipiteidenvaraista ja tulkinnoille avointa.

Petäjä kommentoi Hesarin jutussaan Heideggeria näin: ”Sinänsä lausunto ei muuta yleistä käsitystä Martin Heideggerista (1889–1976) antisemitistinä, vaikka lausunto onkin šokeeraava ja osoittaa, kuinka fenomenologian isäksi noussut filosofi pystyi ummistamaan silmänsä todellisuudelta.”

Totuus on, että filosofien ja tutkijoiden keskuudessa Heideggerista ei vallitse mitään ”yleistä käsitystä” antisemitistinä. Heidegger ei missään ottanut kantaa juutalaisuuteen sinänsä. Hänen assistenttinaan toimi juutalainen Hannah Arendt, joka Amerikan-vuosinaan antoi Heideggerista kiitäviä lausuntoja pitäen häntä ”ajattelun salattuna kuninkaana”. Heideggerin ja hänen juutalaisen opettajansa Edmund Husserlin tiet puolestaan erosivat filosofisten erimielisyyksien vuoksi, eivät siksi, että Husserl oli juutalainen.

Edelleen: Martin Heidegger ei ollut ”fenomenologian isä”, vaan fenomenologian perustajana tunnetaan Edmund Husserl. Ehkä vertaus isyyteen voisi kelvata tähän yhteyteen vain siksi, että herrojen välisessä erimielisyydessä saattoi olla kyse jonkinlaisen isäkompleksin manifestoimisesta, aivan niin kuin Jukka Petäjän jutussakin.

Kirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Petäjä valehtelee, että Heidegger ”kannatti Führerin rotuoppia”. Historiallinen totuus on, että Heidegger ei missään yhteydessä edustanut rotuajattelua. Esimerkiksi Tarmo Kunnas katsoo tuoreessa teoksessaan Fasismin lumous (2013), että Heidegger oli etupäässä kartesiolaisen filosofian ja systeemiteoreettisen tieteenfilosofian arvostelija, joka halusi purkaa auki länsimaisen metafyysisen perinteen. Hän ei nojannut rotuoppiin eikä biologiaan vaan lähinnä konservatiiviseen aatehistoriaan ja estetiikkaan. Tässä mielessä Kunnas on samoilla linjoilla kuin itsekin olen Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2004 julkaistussa Heidegger-artikkelissani sekä tässä kirjoituksessani.

Heideggerille olisi ollut mahdotonta kannattaa rotuoppeja jo siksi, että hän vastusteli kaikenlaista biologismia ja naturalismia, joita hän piti vulgaareina asenteina. Biologismiin ja naturalismiin syyllistyivät lähinnä Heideggerin tiedepoliittiset vastustajat, toisin sanoen hänen arvostelemansa empiristit ja positivistit, jotka tekivät julmia ihmiskokeita laboratorioissaan.

Heideggerin filosofisissa teoksissa, jotka kattavat yli 100 osaa, ei mainita sen enempää Hitleriä, juutalaisia kuin rotuoppiakaan. Jopa Hitlerin nimeä (joka oli tuohon aikaan varsin monien huulilla) joutuu kaivelemaan Heideggerin kirjoituksista tikulla. Yksi maininta on löydetty rehtorin virkaanastujaispuheesta vuodelta 1933, mutta sekin voidaan tulkita lähinnä tiedehallinnolliseksi maininnaksi, jolla ei ole merkitystä hänen ajattelulleen. Vähempää natsismia näissä puheissa ei olisi voinut olla.

Kannattaisi herätä nykypäivään

Heidegger oli kieltämättä konservatiivi ja patriootti. Niitä asioita puolestaan voidaan pitää hyveinä myös nykyisin, jolloin maahanmuutto, monikulttuurisuus ja internatsismi (eli pakkokansainvälisyyden ideologia) ovat halvaannuttaneet kansallisvaltioiden toimintakyvyn, hävittäneet taloudellisen itsemääräämisoikeuden ja yhdessä angloamerikkalaisen globalisaation kanssa tuhonneet kansakunnilta niiden subjektiviteetin velkaannuttaen valtiot ja varastamalla niiden kansallisen omaisuuden.

Myös jatkuvat englannin kielen vaatimukset uhkaavat tappaa akateemisesta sanankäytöstä kaiken tarinallisuuden ja typistää kielellisen ilmaisun latteaan ja merkityksistä tyhjentyneeseen I like ice cream -englantiin saaden kotimaamme näyttämään kulttuuripoliittiseen ryöstöviljelyyn valmiilta siirtomaalta.

Entäpä monien edelleenkin yliopistoviroissa kellottelevien kommunistiprofessorien poliittiset sitoumukset? Miksi Helsingin Sanomien kriitikot eivät arvostele niitä yhäkin vaikutusvaltaisissa asemissa olevia professoreja, jotka halusivat johdattaa maatamme sosialistiseen Suomeen aikana, jona Stalinin ajan keskitysleirit, teloitukset ja vainot olivat jo kaikkien tiedossa?

Helsingin Sanomien harjoittama Heideggerin parjaaminen ei osoita muuta kuin vihervasemmistolaisen median yksisilmäisyyttä. Mutta sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas.