30. marraskuuta 2015

Ehdotan journalistipalkintoja MV-lehdelle


MTV3 kerää jälleen ehdotuksia Bonnierin Suuren journalistipalkinnon saajaksi. Koska oma toimintani on tieteen tapaan avointa ja julkista, julistan oman ehdokkaani palkinnon saajaksi katoilta. Kilpailussa voidaan palkita vuoden juttu, vuoden journalistinen teko, vuoden kirja ja vuoden journalisti.

Vuoden journalistinen teko on aivan ehdottomasti MV-lehden esiinnousu maahanmuuton ongelmia koskevan informaatiotyhjiön täyttäjänä. MV-lehti on toteuttanut oman tehtävänsä kunniakkaasti ja harvinaisen pienillä resursseilla siinä, missä sensuuri, ongelmien salailu ja parhain päin selittely ovat saattaneet lähes kaikki muut tiedotusvälineet julkisen epäilyn ja jopa halveksunnan kohteiksi.

Vuoden journalistiksi ehdotan MV-lehden omistajaa, kustantajaa ja päätoimittajaa Ilja Janitskinia. Samoin ehdotan, että myös opetus- ja kulttuuriministeriön vuosittain jakama tiedonjulkistamisen valtionpalkinto myönnettäisiin MV-lehdelle.

Perusteluni on seuraava. MV-lehti on edistänyt totuudenmukaista viestintää tuomalla päivänvaloon erityisesti maahanmuuttoon liittyviä ongelmia, joista niin sanottu valtamedia on vaiennut. MV-lehti on paljastanut virkamiesten ja poliitikkojen väärinkäytöksiä, epäeettisiä menettelyjä ja jopa rikoksia. MV-lehti on puolustanut Suomen kansalaisten oikeuksia viranomaisten mielivaltaa, ulkomaalaisten Suomessa harjoittamaa rikollisuutta ja Euroopan unionista tulevaa komentelua vastaan. MV-lehti on tarjonnut Suomen kansalaisille avoimen kanavan tuoda näkemyksenä julki tilanteessa, jossa niin sanottu valtamedia on pyrkinyt tukkimaan kansalaisten suut sulkemalla maahanmuuttoa koskevien juttujensa kommenttipalstat.

Tällä tavoin toimiessaan MV-lehti on menetellyt hyvän lehtimiestavan, sananvapauden, tieteen ja etiikan parhaiden perinteiden mukaan. MV-lehti on pystynyt hoitamaan vaikean tehtävänsä, vaikka sitä on aiheettomasti syytelty disinformaation levittämisestä ja vaikka kilpaileva valtamedia onkin pyrkinyt leimaamaan MV-lehden kirjoitukset perättömiksi. Tosiasiassa MV-lehti on paljastanut erityisesti Yleisradion ja Sanoma-yhtiön harjoittaman uutisoinnin valheelliseksi, poliittisen korrektiuden korruptoimaksi ja tendenssimäisyyden mädättämäksi. On ollut vaikeaa osoittaa, mikä MV-lehden kirjoituksista ei pitäisi paikkaansa. MV-lehden käyttämät lähteet ovat samanlaisia ja toisiaan samantasoisesti lainaavia kuin muidenkin viestimien lähteet.

MV-lehti on edistänyt kansanvaltaa ja siten taannut demokratian säilymistä paremmin kuin yksikään kansalaisoikeuksien viranomaisprojekti tai hallintohanke. MV-lehden toimitus ja avustajat ovat osoittaneet työssään uhrautuvuutta ja pyyteettömyyttä, eikä työskentelyssä ole ollut havaittavissa vähäisintäkään oman edun tavoittelua eikä totuudellisuuden alistamista kaupallisille tarkoitusperille. Sen sijaan toimintaa on luonnehtinut kriittisyys.

MV-lehdessä on tehty onnistunutta tutkivaa journalismia, jonka tuloksena lehti on kyennyt tuomaan esiin uutta tietoa erityisesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmista. Tästä kaikesta todistaa MV-lehden nousu Suomen luetuimpien Internetissä ilmestyvien lehtien joukkoon ja se, että lehti on taivuttanut sekä valtamedian että poliitikot joko kertomaan asioista totuudenmukaisemmin tai salaamaan tarkoitusperänsä paremmin. On vaikea (mutta tavallaan helppo) kuvitella, kuinka huono sananvapauden tilanne Suomessa olisi ilman MV-lehteä.

JUKKA HANKAMÄKI
Filosofian tohtori, filosofi

Todettakoon, että Bonnierin Suuren journalistipalkinnon jakaminen ei perustu äänestykseen, jolloin MV-lehti varmaankin saisi selvän voiton, vaan palkinnosta päättää jakajatahon itsensä perustama raati, jonka jäsenet ovat valtamedian edustajia tai monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosijoita. Siksi en usko MV:llä olevan mahdollisuutta palkinnoille, ja vielä vähemmän uskon valtionpalkinnon päätymiseen kenellekään muulle kuin jollekin maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta truuttavalle toimittajalle, kirjailijalle tai ylipäänsä jollekin suomalaista yhteiskuntaa vihaavalle haudankaivajalle.

Arvosteluperusteistani korostan, että olen arvioinut MV-lehteä lukijan näkökulmasta, mediatuotteena ja siltä kannalta, miten MV-lehti on tervehdyttänyt median kenttää laajemmin. Sen sijaan kysymyksen siitä, millä menetelmillä lehti hankkii aineistonsa tai mitä normatiivisia näkökohtia siihen liittyy, olen siirtänyt sivuun. Olen katsonut asiaa yksinomaan tuloksen kannalta.

Kaikkeen toimintaan liittyy sekä myönteisiä että kielteisiä näkökohtia. Esimerkiksi autoilusta on paljon hyötyä mutta myös haittaa, koska tapahtuu kolareita ja tulee ilmansaasteita. Silti autoilua ei ole kielletty eikä pidäkään kieltää. Sama pätee lehden tekoon. Myönteiset tulokset painavat MV-lehden kohdalla enemmän kuin ne vähäiset epäkohdat, joista lehteä voidaan mahdollisesti arvostella. Myös tieteessä käsitellään eri kysymyksenä tuloksen todistusvoimaisuus ja tapa, jolla aineisto on hankittu. Saatua tietoa ei siis kumoa se, vaikka tieto olisi saatu kyseenalaisillakin menetelmillä, jos itse tieto pitää paikkaansa. Niinpä MV-lehden esiin nostamia ongelmia ja lehden antamaa informaatiota ei kumoa se, vaikka sitä hankittaessa olisi tallottu jonkun varpaita.

Filosofina tarkastelen asiaa vain tiedonmuodostuksen kannalta – en siltä normatiiviselta kannalta, onko lehden toimintatapa soveliasta, epäsovinnaista, paheksuttavaa tai hyväksyttävää. Tältä kannalta lehti on onnistunut tuomaan esiin paljon sellaista, mistä muu media on vaiennut. Sitä kautta MV-lehti on palvellut lukijoitaan hyvin, vaikka se onkin närkästyttänyt kilpailijoitaan ja poliittisesti eri tavoin ajattelevia.

MV-lehti on myös uusi ilmiö sikäli, että se on metajulkaisu, siis julkaisu, joka kommentoi muissa medioissa esitettyjä juttuja ja arvostelee niiden luotettavuutta. Tästä johtuu, että lehdessä on paljon lainauksia, viittauksia, epäilyjä ja kyseenalaistamista, jotka lehden kriitikot ovat puolestaan tuominneet spekulaatioiksi, vaikka lehden tarkoitus on selvästikin ollut osoittaa muussa mediassa esitetyn juttuaineksen oma spekulatiivisuus. Myös muut lehdet ovat muuttuneet paljolti metalehdiksi, sillä niissäkin toimittajat lainailevat esimerkiksi blogeissa esitettyä aineistoa melko vapaasti. Lisään, että minun ja MV-lehden välillä ei ole intressisidonnaisuuksia, toisin sanoen omistus-, toiminta- tai muita arviooni vaikuttavia suhteita tai jääviyksiä, joten mitään quilty by association -leimoja en edes harkitse ottavani vastaan, en myöskään kehumieni osapuolten mahdollisia pyyntöjä kehumisen lopettamisesta.

29. marraskuuta 2015

Alexander Stubbille ”hengähdystauko”


On vaikea antaa objektiivista kuvaa poliitikosta, jonka mielipiteistä ei pidä tai jonka kanssa on lähes kaikesta eri mieltä. Siksi tekisin tieteellisesti, jos jääväisin itseni arvostelemasta Alexander Stubbin toimia. Politiikka on kuitenkin vallankäyttöä eikä pelkkää totuuden etsintää. Poliitikkojen vallankäyttöön on vastattava etenkin, jos itse on vallankäytön kohteena kansalaisen ominaisuudessa.

Joskus tuo kaivattu totuus löytyy politiikassakin. Mikäli poliitikko on puhunut muunneltua totuutta, sanotaan, että kyse on ollut valheesta. Kun Cai-Göran Alexander Stubb valehteli eduskunnalle hallintarekisteriasiassa, hankkeen kannatussuhteet vinksahtivat hänen puheissaan nurin, vähän niin kuin menot muuttuvat joskus saataviksi.

Julkinen valta on karhunkämmenellään monin tavoin kansalaisten varallisuudessa kiinni, joten on ymmärrettävää, että hallintarekistereillä, joiden taakse voisi suojautua, on myös kannatusta. Pimitysyrityksellä oli kuitenkin huono alku. Kun Alexander Stubbia on nyt vaadittu eroamaan valtiovarainministerin virasta, vaatimukset eivät oikeasti johdukaan valehtelusta.

Valheet kuuluvat politiikkaan. Subjektivismin ja relativismin aikana, jolloin ehdottomia totuuksia ei katsota olevan olemassakaan, on myös valheesta syyttäminen jokseenkin tekopyhää. Sellainen ihminen, joka uskoo valehtelijoiksi yleisesti tiedettyjä poliitikkoja, pettää itseään, ja petoksista pahin on juuri itsepetos, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

Ei Alexander Stubbkaan valehtele vain hallintarekisteriasiassa, vaan melkein joka asiassa. Valehtelihan hän jo eläkeläisten asumistuestakin sen, että tukea ei leikata, vaikka indeksitarkistus jätetäänkin toteuttamatta.

Lisäksi hän valehteli sekä ennen vaaleja että vaalien jälkeen puolustavansa voimakkaasti tieteen ja koulutuksen asemaa, vaikka ensi töikseen hallitus valtiovarainministeriön johdolla sorvasi budjetin, jossa leikataan huomattavia summia nimenomaan koulutuksesta. Niinpä Stubb sai vesikauhuiset vaahdot silmilleen opiskelijoilta, jotka julistivat hänet persona non grataksi, ja muuan professori ripitti häntä kolmen kohdan muistutuksella siitä, mitä kaikkea Stubb on tehnyt tieteen ja tutkimuksen haitaksi. Musiikiksi tähän kepeähkön huolettomaan kolmen pointin kuplettiin olisin valinnut vuorosanat Charles Gounod’n oopperasta Faust: Ah ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissä nään!

Stubbin eroamisvaatimusten todelliset syyt

Stubbin valkoiset valheet ovat kuitenkin pieniä kuin silakat joulukaloiksi. Stubbista halutaan eroon pääasiassa muista kuin hallintarekisteriasiaan tai eläkeläisten asumistukeen liittyvistä syistä. Stubb on käynyt rasitteeksi myös hänen omalle puolueelleen, sillä kansanedustajien sähköpostilaatikot ovat täyttyneet konservatiivisten kokoomuslaisten huolestuneista kannanotoista, jotka koskevat maahanmuuttoa ja siitä johtuvaa valtion velkaantumista, turvallisuuden heikkenemistä ja Suomen vaipumista yhä syvemmälle EU-riippuvuuden sysimustaan syleilyyn.

Alexander Stubb on kiskonut Suomea Euroopan rahaunionin pimeään ytimeen. Hänen johtamallaan valtiovarainministeriöllä näyttää riittävän varoja viskottaviksi pitkin Euroopan takapihoja samalla kun suomalaiset ihmiset pakotetaan kiristelemään vöitään. Tällaiselta politiikanteolta lahoaa legitimiteetti, eli oikeusperustus. Stubb on myös federalismin eli liittovaltiopolitiikan pääasiallisin takapiru Suomessa. Hän on sanonut muun muassa näin:
Valitettavasti, korostan valitettavasti, kansainvälinen järjestelmä perustuu edelleen valtioihin, eli kansallisvaltioihin. Joten kohta ykkönen tänään siis on, EU on, ja se ei ole, suurvalta. Eikä nyt vähätellä asiaa, minä haluaisin sen olevan sellainen. Olen todellinen Euroopan federalisti, […] ja haluaisin nähdä EU:n muuttuvan supervallaksi. Joillakin mailla on edelleen pakkomielle, jota kutsun kansallisvaltionostalgiaksi. He uskovat, että valtio on järjestelmän ydin […] mutta kansallisvaltio ei minun mielestäni ole EU:ssa enää keskeisessä asemassa. […] me Euroopan valtiot, mukaan lukien Euroopan ulkoministerit, meidän täytyy ymmärtää, että vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole, ei ainoatakaan vaihtoehtoa, jota voisi harkita vakavasti. […] ja vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole.
Vaihtoehtoja ei siis muka ole, paitsi tietysti yksi: Stubbin oma. Tämä ylenkatseellisuus nojaa samaan luottamukseen kuin hänen Facebookissa tai Twitterissä jakelemansa lätkäytykset, joiden mukaan keskustelu pyritään lopettamaan näin se vain on-toteamuksilla, esimerkiksi lausumalla, että Ei mulla muuta, tai Sori siitä. Ei siis ihme, että suomalaisia hivenen ärsyttää. Alexander Stubbia kiusataan nyt siksi, koska hän kiusaa Suomen kansaa.

Ajatus kansallisvaltioiden hylkäämisestä on yhtä aikaa megalomaaninen ja infantiili, niin kuin lapselliset ideat yleensä ovat. Stubbilta on jäänyt ymmärtämättä, että hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää ja ylläpitää vain kansallisvaltioiden kokoisissa yksiköissä, jotka ottavat huomioon eri kansakuntien taloudellisen suoriutumiskyvyn. Kansalaisten tahdon kuulemiseen Euroopan mittakaava on liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisen sopimisen tasolla yksittäinen ihminen on vaikutusvallaton. Siksi tarvitaan kansallisvaltioita. Itse katson, että Euroopan unioni olisi parhaimmillaan, kun se toimisi vain kansallisvaltioiden löyhänä yhteistyöelimenä eikä kansakuntia pakottavana vallan lähteenä, kuten nyt, EU:n komission komennellessa itsenäisiä kansallisvaltioita muun muassa siirtolaisasioissa.

Alexander Stubb on, aivan kuten kokoomuksen ministerit yleensäkin, poliittinen broileri. Muistan, kun hän vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa julisti Kolmen sepän patsaalla kuorma-autonlavalla seisoen, että europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri!” Arvasin silloin, että tässä olisi kokoomuksen seuraava kansainvälisyyteen kritiikittömästi suhtautuva federalisti. Hänen heikkoutensa oli, että hän oli virkamiestaustainen poliitikko ja häneltä puuttui kontakti Suomen kansaan. Opettamalla EU:n perusasioita television vaalilähetyksissä hän sai kuitenkin synnytettyä kansalaisille tunteen, että he ovat oppineet jotakin häneltä. Koska televisionkatsojat saattoivat tuntea itsensä tilapäisesti fiksuiksi Stubbin ansiosta, tämä puhutteli äänestäjien narsismia tyypillisen joukkosuggestion tavoin. Siksi suhteellisen tuntematon EU-virkamies sai vaaleissa suuren kannatuksen.

Juhani Suomi arvosteli myöhemmin Alexander Stubbia kohkaamisesta tämän toimiessa ulkoasiainministerinä, ja Stubbin välit tiedettiin huonoiksi ulkomaankauppaministeri Paavo Väyryseen nähden, sillä Väyrynen on vastustanut federaatiopolitiikkaa EU-jäsenyyden alusta asti. Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, mutta pitääkö kaikki tehdä vain urheilullisen reippauden metodeilla? Politiikassa tarvittaisiin nimenomaan ajattelua, joka kypsyy hiljaisuudessa.

Entä Stubbin kirjallinen tuotanto? Omistan vain yhden hänen teoksensa: Hymyile, olet EU:ssa vuodelta 2005. Se on päiväkirjamuotoinen ja koostuu matalalennosta, mutta myös vilkaisu hänen akateemisiin tai oikeammin sanottuna EU-poliittisiin julkaisuihinsa osoittaa samaa. Ne eivät ole tutkimuksia vaan referaatteja Euroopan unionin kulloinkin voimassa olleista hallintoasiakirjoista, tai niiden selitysteoksia. Niistä puuttuu linjanveto ja näkökulma, tehtävänasettelu ja argumentaatio, ellei sellaisena pidetä liittovaltiopolitiikan yksisilmäistä ja tarkoitushakuista ajamista.

Myös minä keräsin pienenä Europa-CEPT-postimerkkejä, mutta olin tuolloin 12-vuotias ja kokoelmani jäi hajanaiseksi, vähän samanlaiseksi kuin Alexander Stubbin visio yhdentyneestä Euroopasta nyt.

Alexander Stubbin ei tarvitse pelätä ministerinvirkansa menettämistä kansalaismielipiteiden takia tai eduskunnan luottamuksen menetyksen vuoksi. Kokoomuksen puheenjohtajana hänellä on tietysti puolueensa tuki ja sitä kautta koko hallituksen tuki. Suomessa ministeri ei eroa mistään muusta syystä kuin tultuaan tuomituksi valtakunnanoikeudessa. Omassa viranomaisvaltaa kunnioittavassa bysanttilais-kryptisessä kulttuurissamme pelkkä luottamuksenmenetys ei riitä ministerin astumiseksi alas toimestaan, elleivät puolueiden kulisseissa haudotut sakinhivutukset sitä vaadi.

Omasta mielestäni Stubbin vetämä politiikka on ollut niin huonoa Suomen edun kannalta, että hänen kannattaisi ottaa se paljon puhuttu hengähdystauko. Ehkä saataisiin hengähdystauko myös siirtolaisten vastaanottoon, samanlainen, jonka vallitessa Stefan Löfvenin johtama feministi-sosialistihallitus haukkoo nyt happea kuin kala kuivalla maalla. Sana tauko tosin viestittää, että jatkossakin maahanmuuttoa lappaa tupaamme ketjussa kuin makkaraa, aivan niin kuin Alexander Stubbinkin ura jatkuu pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Kokoomus on näet automaatti, joka pelastaa ja palkitsee sisäpiirinsä kultaisin kädenpuristuksin tai virkanimityksin, aivan niin kuin Jyrki Kataisen, Laura Rädyn, Paavo Voutilaisen ja monien muiden tapauksessa.

Kokoomukselle löytynyt jo uusi puheenjohtaja

Jos asiaa katsotaan pelkän ideologia-analyysin kannalta, Alexander Stubbin oikea paikka olisi Rkp:ssä, ei sitä konservatiivisemmassa kokoomuksessa.

Myös Petteri Orpo on riippuvainen Alexander Stubbista, mikä on pääasiallinen syy siihen, ettei rajoja ole saatu ajoissa kiinni. Petteri Orpolle puolestaan pedataan Yleisradiossa paikkaa kokoomuksen seuraavana puheenjohtajana sen vuoksi, että pilli on soinut Stubbille ja luukku jäähyaitoon on auki.

Tämä Yleisradion ajankohtaistoimituksen päällikön, Riikka Uosukaisen, kirjoittama laaja reportaasi sisäasiainministeri Petteri Orpon työpäivästä onkin sangen kummallinen siksi, että siinä Orpon toimia kehutaan estottomasti, vaikka myös Orpo on kansalaispalautteesta päätellen epäsuositumpi kuin koskaan.

Onpa eräs dosentti antautunut pitämään häntä kaikkien aikojen epäonnistuneimpana sisäministerinä, jolle jopa Yrjö Leinolla olisi vaikeuksia pärjätä valtiollisessa epäluottamuksessa. Mikäli Stubbin seuraajaksi Yleisradiossa julistettu Orpo on nyt suosionsa huipulla, sitä kehnompi tilanne on hänelle ja kokoomukselle, jonka kannatus vajoaa valliriutan alapuolelle.

Syy kenenkään poliitikon mahdolliseen lähtöön hallituksesta ei voi kuitenkaan olla pelkkä valehtelu, sillä valehtelu kuuluu politiikkaan. Huomio kannattaisi kiinnittää politiikan sisältöihin, joita ajavat puolueet. Vain näyttelijät vaihtuvat.

Nykytodellisuudessa, jossa julkisia valheita on paljon, kaikki poliitikot ja politiikan toimittajat todistelevat omaa hyvyyttään silmät valheesta vetistäen. Psykologisesti arvioiden valheita ei ole myöskään vaikea huomata, sillä ne käyvät ilmi puhujien maneereista, joilla ihmiset yleensäkin pyrkivät peittelemään todellisia ajatuksiaan, ja heidän niin sanotuista mikroilmeistään. Katsokaa vaikka.

28. marraskuuta 2015

Feministit hiljentyneet kunnioittamaan raiskauksia


Nyt kun maahan saapuneet turvapaikanhakijat ovat saattaneet suomalaiset ihmiset selvän turvattomuuden valtaan muun muassa nuorten henkilöiden raiskaustapauksilla (joista ei tietenkään saisi puhua eikä kantaa huolta, koska se kuulemma loukkaa tiedostavien suvakki-feministien itsetuntoa), on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, etteivät feministinen liike ja lastensuojelujärjestöt ole olleet lainkaan huolissaan näistä ulkomaalaisten Suomessa ensi töikseen tekemistä rikoksista.

Miten tämä voi olla mahdollista? Näyttää siltä, että jälleen kerran näistäkin vakavista rikoksista arvostellaan suomalaista miestä, joka kuulemma tarjoaa apuaan naisille nyt, vaikka oli piilossa silloin kun suvaitsevaiset nenärengasfeministit itse potivat identiteettikriisejään. – Onko asioiden vääristelyllä mitään rajaa? Myös Naisasialiitto Unioni toistaa uskonkappalettaan, jonka mukaan vakavin uhka suomalaiselle naiselle on suomalainen mies. Minusta kyseinen argumentaatio antaa lohduttoman kuvan siitä, miten noilla feministeillä menee.

Jokin aika sitten tuli julki Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto, jossa osoitetaan, että raiskausrikokset ovat Lähi-idästä ja Afrikasta tulleiden siirtolaisten keskuudessa väestöön suhteutettuna 8 kertaa yleisempiä kuin kantaväestön omassa keskuudessa (linkki tutkimukseen löytyy tästä, viittaus sivulle 31).

Kyseisestä tendenssistä huolestuneena Poliisihallitus on tämän kuun alussa muuttanut järjestelmiään niin, että jatkossa tieto epäillyn taustasta turvapaikan hakijana liitetään rikosilmoitukseen. – Niinpä niin, mitäpä sitä todellisuutta salaamaan.

Huomiota herättää myös se, että Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Pelastakaa Lapset ry ovat sulkeneet ongelmista suunsa kuin sammakon pimppi, vaikka yleensä niissä toimivat feministit kiljuvat ankarampia rangaistuksia seksuaalirikoksista silloinkin, kun kyseessä on aivan tavanomainen seksuaalinen käyttäytyminen, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään. Sen sijaan, että nämä järjestöt aktivoituisivat juuri nyt, kun valokeilassa ovat olleet vierasperäisten tekemiset (jotka ovat olleet selvästi tahdon vastaisia), ne suhtautuvat rikoksiin ymmärtäväisesti ja esiintyvät kallishintaisissa television rahankeruumainoksissa yhdessä SPR:n kanssa keräten varoja partalapsille. Minä en ole koskaan antanut kyseisille organisaatiolle mitään, enkä myöskään anna.

Yksittäistapaukset ovat tietysti yksittäistapauksia, eikä niiden perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä. Sitä paitsi maailmassa ei tarkkaan katsoen muuta olekaan kuin yksittäistapauksia! Myöskään usko ei petä kun uskoo. Ja jos uskonnon sisältö on se, että moraalittomuuden ja paheen pesä on aina vain suomalainen mies, ei tätä totuutta voi järjestöjyrien tajunnassa muuksi muuttaa edes ratakiskosta vääntämällä.

Naisten ja miesten toisinaan hyvinkin kompleksiset suhteet ja kanssakäymisen vaikea koreografia eivät toisaalta minulle kuulu, ainakaan henkilökohtaisesti, koska olen ei-heteroseksuaalinen henkilö. Mutta paheksun syvästi sitä haavaa, jonka maahanmuuton lentoon lähettämä seksuaalisen uusmoralismin esiinnousu on lyönyt vapautumassa olleeseen seksuaalikulttuurimme. Ehkä kaikkein suurin vahinko maahanmuuton aiheuttamassa pelon, ahdistuksen ja epäluuloisuuden lisääntymisessä onkin ollut juuri se, että suomalaiset ihmiset ovat alkaneet vetää omaa tunne-elämäänsä huurteeseen.

Kun maahanmuuton mukana on tullut sitä sisäministerinkin kaipaamaa värinää kylille ja kaupunkeihin, tämä väristysten lisääntyminen on samalla luonut ahdistusta, joka puolestaan on sulattamassa pois jo parin vuosikymmenen ajan kehittymässä olleen vapaamielisen oman seksuaalikulttuurimme. Se puolestaan perustuu toisen ihmisen kunnioittamiseen.

Myös seksuaalivähemmistöliikkeellä ja sen pääjärjestö Setalla olisi nähdäkseni suuri intressi vastustaa islamin leviämistä, sillä islamin nimissä sorretaan homojen ja lesbojen asemaa ja ihmisoikeuksia. Feministien hallussa oleva Seta hoilaa kuitenkin maahanmuuton, muslimien ja islamin puolesta, koska solidaarisuus ja koska tasa-arvo. Sen asemasta, että Seta ajaisi suomalaisten seksuaalivähemmistöjen asiaa, siitä on tehty maahanmuuttoa lietsova ämmävirasto.

On absurdia vedota siihen, että islamin nimissä harjoitetusta mielivallasta ei voitaisi syyttää kyseistä uskontoa siksi, että muslimit ovat itse uhreja. Jos on uhri, niin silloinhan sellaisen ihmisen olisi parasta sanoutua irti itseään sortavasta uskonnosta. Myös Setan tulisi tähän ohjata eikä antautua puolustelemaan islamin leviämistä. Tällaista logiikkaa on näköjään turhaa opettaa Setassa valtaa pitäville aktivisteille, sillä heidän poliittinen ideologiansa estää heitä ottamasta vastaan mitään muuta kuin vihervasemmistolaista informaatiota, ja sanat kaikuvat kuuroille korville.

Toivon, että maahanmuuton mukana tuleva konservatiivinen ja väkivaltainenkin toimintakulttuuri ja etenkin naisten alistaminen eivät johtaisi siihen, että me suomalaiset menetämme liberaalin seksuaalikulttuurimme tulokset islamin tuottamien ongelmien vuoksi.

Tässä valossa ”ankarampien rangaistusten” perääminen seksuaalirikoksista on sangen tyhmää politiikkaa. Intohimorikoksissa rangaistusten ankaruudella ei ole juuri mitään vaikutusta niiden yleisyyteen. Entistä ankarammat rangaistukset eivät myöskään sovita tekoja jälkikäteen restitutiivisen oikeuskäsityksen mukaisesti vaan johtavat kivikautiseen kosto-oikeuteen (jota muuten sharia-lakikin edustaa). Ankarampien rangaistusten haittana on, että seksuaalisuus sinänsä arvotetaan suurten uhkien, ahdistusten ja normatiivisuuden kohteeksi. Tällöin unohdetaan seksuaalisuuden olemus, johon liittyy se, että seksuaalisuus yleensäkin pyrkii ylittämään sovinnaisuuden rajat.

Parasta on pitää päättäväisesti kiinni yksilön vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen perustuvasta arvoperustuksestamme ja vastustaa takapajuiseen uskonnolliseen fundamentalismiin perustuvaa sortoa. Tehokkain ei-toivotun ja haitallisen käyttäytymisen vastustamismuoto on siis pyrkiä estämään seksuaalisesti ahdasmielisen kulttuurin, kuten islamin, leviämistä poliittisella tasolla. Sama pätee tietysti myös vanhoilliseen kristillisyyteen.

27. marraskuuta 2015

Poliittisesti korrektit Finlandiat


Feminismi, leninismi ja islamismi näyttävät olevan myös Suomen Kirjasäätiön viralliset ideologiat. Valitsemalla Finlandia-palkintojen jakajat Kirjasäätiö valitsee palkittavat teokset. Lisäksi on kilpailullisesti epäoikeudenmukaista, että valitsijoiksi valitut Valitut eivät voi valita palkintojen saajia kaikista Suomessa vuoden aikana ilmestyneistä teoksista vaan Kirjasäätiön erikseen ehdokkaiksi nostamista kirjoista. Siksi minä nyt valitan.

Kaunokirjallisuuden Finlandiasta sai päättää Hectorina ja Yleisradion toimittajana tunnetun Heikki Harman tapainen umpipunikki, joka tietenkin myönsi palkinnon umpifeministiselle teokselle Oneiron. Sen kirjoittaja Laura Lindstedt kuvaa kirjassaan seitsemän itseriittoisen naisen rimpuilua elämän ja kuoleman rajatilassa. Mutta miksi vain naisten? Lindstedt vastasi Yleisradion uutisjutussa:

Kirjaan valikoitui seitsemän naista, koska halusin tutkia naisten välisiä valtasuhteita, solidaarisuutta ja kateutta. Miesten mukaan ottaminen olisi ollut tylsä idea!”, lausui Finlandia-palkittu Lindstedt omassa kirjailijalle sopimattomassa omahyväisyydessään.

Koska miesten mukaan ottaminen olisi kirjoittajan mukaan ollut tylsä idea, myös minä pidän palkittua teosta niin tylsänä, ettei meidän miesten kannata sen kansia vaivautua avaamaan. Enkä myöskään avaa.

Sen sijaan vastaan Laura Lindstedtin kannanottoon, jonka hän antautui esittämään palkintotilaisuudessa alkaessaan haukkua maamme hallitusta. Olen samaa mieltä siitä, että hallituksen stubbilainen tuhosiipi on moitteensa ansainnut. Mutta huomiota herättävää on, ettei Lindstedtin palkittu nerous yltänyt arvostelemaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, joista kertyvät kustannukset ovat hänen kritisoimiensa leikkausten keskeinen syy!

Lindstedtin paljon julkisuutta kerännyt kannanotto on tyypillinen huonolla itsehillinnällä varustetun luokkanousukkaan purkaus, joka ei kerro minkäänlaisesta ajatuskurista tai tyylitajusta vaan muistuttaa vasemmistolaisille ja feministeille ominaista reuhaavaa raivokkuutta omassa pidäkkeettömyydessään. Kirjailijan kiitospuheenvuoroon ei kirjan aiheesta eksyvä oman maailmankuvan junttaus sopinut, mutta se alensi hänen omaa uskottavuuttaan kirjailijana.

Tyttö-Rambo

Lasten- ja nuortenkirjalle jaettavan Finlandia Juniorin valinta oli niin ikään naisten vallassa. Palkinnon jakoi Suomen Viron-instituutin johtaja ja ilmeisesti hyvinkin tunnettu kirjallisuuden asiantuntija sekä  kulttuurivaikuttaja Anu Laitila, jonka nimi ei tosin kerro ainakaan minulle yhtään mitään. Mutta hän oli kai sopiva valinta Onnettareksi nostamaan ehdokkaiden keosta Nadja Sumasen kirjan Rambo, jossa kerrotaan  yllätys, yllätys murrosikäisen pojan kesänvietosta.

Huolestuttavaa on, että miehuuden tulkinta on jätetty tällä tavalla naisten käsiin. Aiheen vuoksi rohkaistuin avaamaan teoksen ja lukemaan sitä.

Kirja alkaa keväisellä todistusten jaolla, ja teoksessa kuvaillaan (naisopettajattaren silmin), kuinka pojat käyttäytyvät yläasteella. Nopeasti ajatellen kuvauksia siitä, miten murrosikäiset pojat osoittavat koulunvastaisuuttaan ja huomionkipeyttään esimerkiksi nousemalla merkittävän hitaasti pulpeteistaan, voisi pitää tarkkoina havaintoina tavoista, joilla miehenalut varmistavat itselleen asianmukaiset suosionosoitukset.

Tosiasiassa nämä poikien käyttäytymistä koskevat havainnot edustavat kuitenkin piikittelyä ja piilokritiikkiä miehiä kohtaan. Siksi Nadja Sumasen kuvaukset Rambon ja hänen kaveriensa käyttäytymisestä alkoivat ällöttää minua.

Naisten ei pitäisi kirjoittaa asioista, joita he eivät tunne. Pojathan eivät vastustele liitutaululle menoa siksi, että heitä laiskottaa. He eivät hidastele pulpeteistaan lähtöä osoittaakseen pelkkää koulunvastaisuutta, vaan siksi, että heillä on erektio koko ajan, ja löysien housujen läpi nämä seikat näkyisivät nolostuttavasti.

Kirjan päähenkilöä sanotaan Ramboksi, mutta oikeasti Sumasen kuvaus ei ole kuvausta Rambon eikä pojan maailmasta. Sen sijaan se on tyttökirja, jossa päähenkilölle on puettu pojan vaatteet.

Ei ole mikään ihme, että pojat eivät lue kirjoja, koska niitä tuottavat kustantamoissa yksinomaan naiset. Seksi, tekniikka, kaverit ja pelit saavat Rambossa aivan liian vähäpätöisen osan, vaikka murrosikäisten poikien ajatusmaailma täyttyy niistä. Pojan ajatuksiin istutetut pohdinnat rintakarvojen kasvusta kesäisellä saunaretkellä eivät riitä.

Myös poikien suhdetta kouluun kuvataan miessukupuolen kannalta epäoikeudenmukaisesti. Tytöt näyttäytyvät feministien laatimissa tasa-arvotutkimuksissa poikia kehittyneemmiltä, koska tytöt osoittavat älyllisyyttä tottelemalla ja koska feministien laatimissa sovinnaisissa selvityksissä älyllisyydeksi arvotetaan kiltteys.

Sen sijaan pojat osoittavat älyllisyyttä rikkomalla normeja ja kyseenalaistamalla niitä. Pojat eivät tahdo vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa. Siksi poikien älyllisyys näkyy käytöksessä kapinallisuutena. Ja siksi pojille annetaan huonompia arvosanoja kuin tytöille. Koska opettajakunta on naisistunut, koulua käydään naisopettajattarien korkokenkien alla, ja poikien älyllisyys syrjäytetään jo yläasteilla niin, että lukioiden oppilaiksi valikoituu 2/3 naisia. Ja kierre pahenee.

Sosiologi Henry Laasanen on oikeassa siinä taannoisessa huomiossaan, että aitoa maskuliinisuutta voi kokea enää vain tietokonepelien maailmassa, jossa saa ohjata autoa, panssarivaunua ja lentokonetta ja ilmaista mielipiteensä miehille ominaiseen tapaan. Valitettavaa vain, että miesten toimintatavat on kuohittu poliittisesti epäkorrekteina todellisuudesta, ja ne on siirretty virtuaaliutopioiden epätodellisuuksiin, joissa miehuuttaan voi vielä toteuttaa.

Museorasismin kauhistelulla yritetään lyödä kiilaa pohjoisten kansojen väliin

Tieto-Finlandian valitsijaksi oli puolestaan valittu demaritoimittaja Arto Nyberg, josta puheen ollen minun on kysyttävä, miksi tämä kalpea seinäpapereista erottumaton henkilö on televisiossa ja miksi hänen on annettu pyörittää omaa ohjelmaa vuosikausien ajan. Syy löytyy hänen poliittisesta korrektiudestaan.

Nyberg valitsi Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi kulttuurimarxilaisen Tapio Tammisen teoksen Kansankodin pimeämpi puoli, jossa arvostellaan ruotsalaisten harjoittamaa roturealismia. Nyberg paljasti motiivinsa Yleisradion haastattelussa seuraavasti:

En voi kiistää, etteivätkö nykyinen maailmantilanne ja viime aikojen tapahtumat Syyriassa, Pariisissa, Malissa ja Tornion rajalla olisi vaikuttaneet valintaani.

Poliittinen valinta siis. Olkoon niin. Politiikkahan liittyy kaikkeen. Mutta millä tavalla? En käy ruotimaan asiaa laajemmin tässä, sillä YleWatch-sivusto julkaisi Tammisen kirjasta jo viime keväänä perusteellisen arvion, jonka voi lukea tästä. Tammisen kirjan sisällön voi kiteyttää arvion sanoihin:

Tammisen käymä kulttuurisota, joka on yhdessä 68-sukupolven hengenheimolaisten kanssa paljastumassa läntisen sivilisaation tuhoamissodaksi, kaivelee kirjassaan yli 150 vuoden takaisia asioita kytkeäkseen ne nyky-Ruotsiin, joka on todellinen antiteesi Tammisen tuomitsemille vanhoille kansallisen itsesuojelun (mm. kansankoti) ideoille. Se tosiasia, että maa on rajattoman maahanmuuton myötä käytännössä peruuttamattomasti tuhottu, ei tunnu haittaavan kirjailijaa. Oikeastaan hän ei edes suostu näkemään suoraan silmien alla tapahtuvaa traagista kansanmurhaa, vaan yrittää paisuttaa pienimmänkin järjen ja vastarinnan äänen, kuten Ruotsidemokraatit, äärimmäisen demonisuuden ilmaukseksi [...].

Ruotsalaisten suomalaisia kohtaan osoittamaa ylenkatseellisuutta kaivelemalla Tamminen yrittää lyödä kiilaa tämän päivän Euroopan kansallisuuksien väliin, jotta myöskään pohjoiset kansat eivät voisi löytää yhteistä etuaan ja alkaa yhdessä kamppailla maahanmuuttoinvaasiota vastaan.

Selvää kuin pläkki.

26. marraskuuta 2015

Maahanmuutossa kobravaikutus


Kobravaikutuksella tarkoitetaan tilannetta, jossa pyrkimykset korjata jotain ongelmaa johtavatkin ongelman pahenemiseen. Kansanomaisesti sanoen sammutetaan tulipaloa bensiinillä tai viiden euron suutari tekee kuuden euron vahingon. Havainnollisella tavalla kobravaikutus toteutuu maahanmuutossa.

Saksalainen taloustieteen professori Horst Siebert julkaisi aihetta käsittelevän kirjan Der Kobra-Effekt – Wie man Irrwege der Wirtschaftspolitik vermeidet vuonna 2001. Nimi juontaa juurensa kolonialismin ajan Intiasta. Britannian hallitus oli huolissaan lukuisista maassa saaduista käärmeenpuremista ja alkoi sen vuoksi maksaa tapporahaa jokaisesta hengiltä saatetusta kobrasta. Alun perin käärmeitä listittiinkin lukuisia. Mutta kobrien ehtyessä myös rahantulo oli vaarassa katketa. Siksi muutamat paikalliset alkoivat kasvattaa käärmeitä tapettaviksi.

Kun hallitus sai kuulla tästä, se lopetti tapporahan maksamisen, jolloin alkuasukkaat päästivät arvottomiksi käyneet kobransa vapaiksi, ja siten niiden määrä jälleen lisääntyi ja ylittikin lähtötason.

Hieman samanlainen tilanne vallitsee nyt maahanmuutossa Suomeen. Maahanmuutosta hyötyvät ne suomalaiset, jotka saavat elantonsa sen tuottamista ongelmista. Heitä ovat sosiaalityöntekijät, joille riittää työtä, sekä kielenkääntäjät, tulkit ja maahanmuuton näennäisasiantuntijat sekä maahanmuuttajista itsestään muodostetut koordinaattorit ja projektipäälliköt, joiden palkka maksetaan verovaroista ja joita aina kysytään monikulttuurisiin seminaareihin, yliopistovirkoihin ja maahanmuuttomyönteiseen televisiopropagandaan viisastelemaan.

Maahanmuutosta hyötyvät myös maahanmuuttokeskusten saneeraajat ja ylläpitäjät sekä yksityisten sosiaalipalvelujen tuottajat, jotka nauttivat yhteiskunnan rahoittamista tuloista ilman, että niiden lähdettä kyseenalaistaisi kukaan. Muiden muassa ex-ministeri Anne Holmlundin veljen, Ilkka Holmlundin, raportoitiin jo takavuosina kunnostavan firmansa kautta maahanmuuttokeskuksia Satakunnassa (Satakunnan Kansa 14.4.2009 jutussaan Pakolaiskeskus on nyt bisnestä; jutun linkki on jostakin syystä kadonnut netistä.)

Näin voitiin ymmärtää kokoomuslaisen ministerin maahanmuuttomyönteisyyttä, vaikka muutoin hän olikin vähemmistöpolitiikassaan melko konservatiivinen. Kielen kaksihaaraisuus ei liene kovin epätavallista kokoomuksessa muutenkaan. Kokoomushan on eräs ”Hei, me tienataan tällä!”-ideologian alullepanija.

Ongelma on kuitenkin siinä, mitä tehdä, kun keinottelijat eivät saa rahastettaviksi kelpaamattomista kobrista enää hyötyä irti, ja käärmeet on päästetty tarhoista yhteiskuntaan. 

Kobrat ovat luikerrelleet myös ruotsalaisten housunpuntteihin. Samalla kun Ruotsin entinen pääministeri Fredrik Reinfeldt tuskaili jo hallitusta johtaessaan, ettei maahanmuutossa ole enää lainkaan liikkumavaraa mutta ruotsalaisten pitäisi silti avata sydämensä kriisialueilta tuleville, muuan sosiaalityöntekijä nimeltä Anders Wilhelmsson päätyi ehdottamaan, että hallituksen pitäisi pakkolunastaa ruotsalaisten kesämökit ja antaa ne majapaikaksi maahanmuuttajille!

Nyt ollaan lähellä tätä Strömsön elintasotaivaasta suoraan Malmön takapihoille johtavaa etnohelvettiä. Myös Suomessa virkamiehet ovat alkaneet pakko-ottaa kuntien vuokra-asuntoja maahanmuuttajille niiden suomalaisilta asukkailta, ja kesäasunnotkin ovat vaarassa.

Ongelma on ajankohtainen, sillä ovet Ruotsiin ovat edelleen apposen auki, ja Saksan ohella maa kantaa päävastuun kärsii Syyriasta, Irakista, Afganistanista ja Pohjois-Afrikasta tulevien pakolaisten vastaanotosta Euroopassa. Samoin Ruotsiin on virrannut (jo nyt vähäpätöiseltä näyttävän ja monien unohtaman) Krimin miehityksen seurauksena tuhansia ukrainalaisia. Venäjän aiheuttama kriisi toi sodan seuraukset sitäkin kautta ruotsalaisten ruokapöytiin.

Mutta takaisin matoiseen nykymaailmaan. Jos kesämökkejä alettaisiin pakkolunastaa maahanmuuttajille, tämä johtaisi todennäköisesti kobravaikutukseen. Monet arvelisivat tarpeettomiksi jääneiden mökkiensä arvon nousevan, ja siksi he alkaisivat kiireen kaupalla toivotella tulijoita tervetulleiksi sekä antaisivat äänensä hallituksessa nyt oleville puolueille, Suomessa oikeistolle ja Ruotsissa sosialisteille ja feministeille.

Onhan kysynnän lisääntyminen merkinnyt kiinteistöjen arvonnousua myös Suomen kasvukeskuksissa, joissa maahanmuutto on nostanut asuntojen hinnat palkansaajien ulottumattomiin. Maahanmuutosta hyötyjiä ovat siis kapitalistiset kiinteistösijoittajat ja toisaalta ne vasemmistolaiset ryhmät, joiden kannatus nousee, kun yhteiskunnalliset olot kurjistuvat ja kansalaiset ovat unohtaneet, mitä Sdp ja Vasemmistoliitto oikeasti tekivätkään.

Ruotsalaismökkien pakkolunastuksen taloudellisista kustannuksista vastuun kantaisi tietysti hyvä sosiaaliturva, eli kustannukset kiertyisivät veronmaksajien maksettaviksi. Koska veronmaksajia on aina enemmän kuin kesämökkien omistajia, maahanmuutto on erinomainen bisnes loma- ja vapaa-ajanasunnoilla keinottelijoille.

Suomen pääministeri Juha Sipilä on tässä asiassa edelläkävijä luovuttaessaan turhaksi käyneen talonsa maahanmuuttajien asuttavaksi vapaaehtoisesti ja kuitaten hyvyydestään oman puoluetoverinsa ehdottaman tuhansien eurojen kuukausikorvauksen Suomen valtiolta. Kumpihan sen kaiken kuitenkin maksaa veroina: vasemmistolainen duunariko vai porvarillinen pääomanomistaja? Molemmat, vai joku muu – Kuka muu muka?

23. marraskuuta 2015

Turvapaikanhakijoille työvelvollisuus


Mediassa ja politiikassa vellovaa maahanmuuttokeskustelua rikastuttamaan minulla on tarjota lähinnä kaksi kannanottoa. Niistä ensimmäisen (1) olen esittänyt jo aiemmin. Pakolaisina ja turvapaikanhakijoina saapuvien maahantulo aiheuttaa Euroopassa suurempia ongelmia kuin se ratkaisee lähtömaissa. Siksi vastaanottoon perustuva politiikka pitäisi lopettaa ja rajat sulkea.

Suomen hallitus on kokoomuksen ja kepun vaatimuksesta peräämässä maahanmuuttoon 452 miljoonaa euroa lisää – tänä vuonna jo kuluneiden 600 miljoonan lisäksi. Näin siis tilanteessa, jossa suomalaisten ihmisten opintotuesta, lääkemenoista, sosiaaliturvasta ja yliopistojen toimintamenoista vaivoin säästetyt kymmenet miljoonat uhrataan muualta tulevien hyväksi.

Jotain myönteistäkin ollaan vihdoin saamassa aikaan: Olli Immonen on jättänyt Petteri Orpolle kysymyksen, jossa vaaditaan terrorismiin kytkeytyneiden henkilöiden karkottamista Suomesta, ja ministeri Hanna Mäntylä on saamassa maahanmuuttopoliittisia linjauksia uudistettua niin, että Orponkin mukaan ”voidaan puhua jo pikakäännytyksistä”.

Sekä yhteiskuntaan sopeuttaminen, tilapäinenkin asuttaminen että palauttaminen tulevat yhteiskunnallemme joka tapauksessa erittäin kalliiksi. Voisitko esimerkiksi itse sanoa, milloin valtio olisi kustantanut Sinulle, hyvä lukija, ilmaisen lentomatkan Lähi-itään tai Afrikkaan? Palauttamista tavalla tai toisella tulee silti pitää ensisijaisena vaihtoehtona, mutta oleskeluluvan saavista tulee varmasti myös niin sanottuja ”ikuisia turisteja.”

Niinpä toinen (2) kannanottoni koskee tulijoiden integraatiota. Kovin vähän on ehditty ajatella, mihin tulijat sijoittuvat vastaanottokeskuksista. Koska kaikkia oleskeluluvan saavia ei ilmeisesti voida ainakaan heti palauttaa, pitää maahan jäävien integroimisen suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa välittömästi. Tämä noudattelee toimintafilosofiani perusperiaatetta, jonka mukaan kaikki hyvät ja menestyvät hankkeet alkavat viipymättä. Jos ne eivät ala heti, ne eivät ala todennäköisesti koskaan, ja pitkittyessään asiat mutkistuvat.

Samalla kun rajoja laitetaan soukemmalle, olisi huomiota keskitettävä maahan saapuneiden integraatioon. Toimeton ihminen turhautuu. Niinpä toimettomille maahantulijoille pitäisi heti osoittaa työtä. Koska suuri osa maahan saapuneista näyttää olevan melko hyväkuntoista ja nuorta porukkaa, ehdotan, että yhteiskunta teettäisi heillä sellaisia töitä, jotka suomalaisilta jäävät suorittamatta työn kalleuden ja muiden ay-poliittisten pullonkaulojen vuoksi.

Tekemätöntä työtä kyllä löytyy, ja ainoastaan palkanmaksaja puuttuu. Palkka on kuitenkin jo tavallaan maksettu sosiaalietuuksina. Pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleita voitaisiin rekrytoida esimerkiksi maatalouden piiriin tekemään voimaa ja kuntoa vaativia maatalous- ja metsätöitä. Koska maataloustöitä on tarjolla lähinnä haja-asutusalueilla, joiden liepeillä suuri osa vastaanottokeskuksistakin on, tulijat voisivat palvella paikallisia maatalousyrittäjiä omalla työpanoksellaan sekä auttaa metsien hoidossa ja raivauksessa. Sama pätee valtion metsiin ja maaomaisuuteen.

Vastaanottokeskusten paikalliseen elämään sitouttaminen estäisi maahanmuuttajien kasautumista kasvukeskuksiin ja sitä kautta torjuisi asuntopulaa, ghettoutumista ja omalle saarelleen linnoittautumista lähiöissä. Näin estettäisiin syrjäytymistä, joka on pitkäaikaistyöttömyyden yksi oheisilmiö.

Aikaa myöten osa heistä voisi hankkia työllään oman maatalousyrityksen asiasta mahdollisesti innostuttuaan. Samaan tapaan monet suomalaiset vuokraviljelijät lunastivat torpan aikoinaan omaksi, ja syntyi juureva oman tuvan ja luvan identiteetti. Ja sanoohan toki kiinalainen sananlaskukin, että ammateista ensimmäinen on maanviljelijän ammatti.

Salskeita maahanmuuttajia voitaisiin hyödyntää myös rakennusteollisuudessa. Tämä antasi näyttöä oman kodin hankintaan liittyvästä vaivasta, joka aikanaan palkitsee tekijänsä. Jos koulutusta alalle ei ole, sitä voitaisiin antaa työssäoppimisen periaatteella. Pitkästä teoreettisesta koulutuksesta ei ole näillä aloilla muutenkaan paljoa hyötyä. Monessa kasvukeskuksessa kaupungit joutuvat teettämään uusilla kaava-alueilla suuria maansiirtotöitä, joiden kalleus ja tekijäpula ovat esteinä rakentamisen aloittamiselle. Niinpä kaupungit ja valtio voisivat teettää osan tämäntyyppisistä töistä maahanmuuttajilla.

Ongelmana on, että suomalainen ay-liike vastustaa työn siirtämistä maahanmuuttajien hyväksi pitäen sitä kahden kerroksen työmarkkinoihin johtavana politiikkana. Ilman tällaista ratkaisua tietyt työt jäävät kuitenkin kokonaan hoitamatta. Suomalainen tekijä ei kerta kaikkiaan ole käytettävissä näihin töihin millään kilpailukykyisellä hinnalla. Seurauksena on hintakilpailukyvyn romahtamista ja kustannustason nousua niin, että myöskään palkansaajat eivät pysty enää ostamaan työn tuloksia. Tämä puolestaan syventää lamaa.

Mikä sitten oikeuttaisi pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleiden maahanmuuttajien käyttöä näillä aloilla? Olenhan itsekin kirjoittanut teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. painos 2015), että moiset hätäaputyöt kuuluvat sotien ja katastrofien jälkeisiin yhteiskuntiin. Vastaus on, että me olemme juuri nyt tuollaisessa katastrofaalisessa tilanteessa.

Maahanmuuttajien käyttö esimerkiksi tonttien raivauksessa ja asuinalueille perustettavien puistojen rakentamisessa johtaisi rakennusteollisuuden elpymiseen ja helpottaisi sitä kautta asuntopulaa, jota maahanmuutto itsessään syventää. Myös hallitusohjelmassa olevaa tieverkon parantamista voitaisiin toteuttaa maahanmuuttajatyövoimalla, aivan kuten myös ympäristönsuojelutehtäviä. Pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla voitaisiin teettää tuulivoimalapuistoja, tekoaltaita ja vaikkapa Talvivaaran jälkitöitä. Voitaisiin heitä hyödyntää terroristien etsinnässäkin.

Tulijoiden joukossa saattaa olla koulutustaustaltaan hyvin erilaisia ihmisiä, mutta yhtä kaikki, jokaiselle sopivat ainakin ammattipätevyyttä vaatimattomat työtehtävät. Toisaalta hyvinkoulutettuja pitää voida sijoittaa sellaisiin pätevyyttä vaativiin ammatteihin, joihin suomalaisia ei ole saatavilla.

Suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen ja työntekijöiden oikeuksien turvaamiseksi turvapaikanhakijoiden työvelvollisuuden ei pidä kuitenkaan viedä yhtäkään työpaikkaa kantaväestöön kuuluvilta ihmisiltä sen enempää teollisuuden, kaupan, koulutuksen kuin minkään muunkaan alan piirissä. Siksi turvapaikan hakijoilla pitää teettää nimenomaan töitä, joita normaalisti ei tehtäisi ja joita järjestetään alkutuotannon piirissä. Ammattityötä ei teetettäisi velvoitetyönä, vaan velvoitetyöllä helpotettaisiin ammattityön tekemistä. Suurin este varsinaisen ammattityön teettämiseen vierasperäisillä on kielitaidon ja lakisääteisten pätevyyksien puute.

Yksityiset työnantajat maksavat luonnollisesti sopimusten mukaista palkkaa kaikille, mutta yhteiskunnan pitää ottaa tehtäväkseen työn osoittaminen, mikäli työpaikkoja ei ala heti löytyä. Jos taas työn tekoa sinänsä ei koeta mielekkääksi, voi työn tuottama turhautuminen olla yhtä ilmeistä kuin joutilaisuudessakin. Pelkkä työn aiheuttama epäviihtyvyys ei voi kuitenkaan olla kovin syvää ainakaan sellaisen ihmisen mielestä, joka oikeasti on saapunut maahamme luotisateessa.

Mikä sitten oikeuttaisi yhteiskunnan privilegion työhön patistelijana? Nähdäkseni yhteiskuntamme pitää tulla hädänalaisia vastaan, mutta vain puoleen väliin asti. Toinen puoli yksilön on tehtävä itse. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia tarjottavan turvapaikan ja sosiaaliturvan vastikkeeksi työsuorituksia niin kauan, kunnes oikea työpaikka löytyy, ihminen muutoin elättää itsensä tai oleskeluluvan peruste raukeaa ja muuttaja palaa kotimaahansa.

Nähdäkseni Perussuomalaiset ovat oikeilla linjoilla ajaessaan sosiaaliturvan alentamista ja vastikkeellisuutta pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleille. Sosiaaliturvan säilyttämistä nykyisellään kantaväestöä koskien voidaan puolestaan perustella meritokraattisella eli ansaintaperusteisella oikeudenmukaisuusteorialla.

Maahanmuuttajien ylläpito tulee yhteiskunnallemme niin kalliiksi, että vahva motiivi työvelvollisuuden säätämiseen heille on olemassa. Sen sijaan kantaväestöön kuuluvia työttömyydestä kärsiviä ei tulisi pakottaa töihin, mutta yhteiskuntaan osallistuminen pitäisi tehdä suomalaisillekin helpommaksi mahdollistamalla edes jonkinlainen toiminta menettämättä työttömyysetuuksia. Tähän puolestaan sopii hyvin perustulojärjestelmä, jonka hallitus toivottavasti toteuttaa osana Sote-uudistusta.

Syntyperäisten Suomen kansalaisten voidaan katsoa tuottaneen tai jatkossa tuottavan sen sosiaaliturvan, jota he jossakin elämänsä vaiheessa saavat. Niinpä vastikkeellisuus toteutuu jo pitkäaikaisessa sitoutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan. Harvemmin ja paljon epätodennäkösemmin se toteutuu maahanmuuttajien kohdalla.

Lisäksi asiaan vaikuttaa yhteiskunnallinen perillisyys. Suomalaisina ihmisinä olemme omien sukulaistemme jälkeläisiä, joilla on oikeus ja velvollisuus pitää yllä pitkäaikaisten keskinäisten sitoumustemme välisiin verkostoihin ja riippuvuuksiin perustuvaa yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Tämän perustan monikulttuurisuuden ideologia tosin pyrkii kiistämään koettaen saattaa myös kantaväestöihin kuuluvat ihmiset atomistiseen asemaan: pelkiksi nomadeiksi ja yhteiskunnan kiertolaisiksi vailla kotia, filosofiaa ja kovaa maata jalkojensa alla.

Vastaväitteenä työllistämisen tavoitettani kohtaan voidaan ehkä esittää epäilys, pitäisikö pakolaisista ja turvapaikanhakijoista tehdä halpatyövoimaa suomalaisten palvelijoiksi. Muistutan painokkaasti, että nyt tilanne on aivan päinvastainen. Me suomalaiset toimimme ja olemme jo pitkään toimineet pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden palvelijoina sekä elatuksen ja kotoutumiskustannusten maksajina.

Esimerkiksi kantaväestöön kuuluvien ihmisten terveyskeskuskäynneistä perittäviä enimmäismaksuja nostetaan vuodenvaihteessa 16 eurosta 21 euroon ja päivystysmaksuja 22 eurosta 29 euroon. Turvapaikanhakijoille nämäkin palvelut ovat maksuttomia. Työvelvollisuudessa on siis kyse tämän palvelusuhteen tasapainottamisesta ja saattamisesta edes jokseenkin raiteilleen.

Kun irakilaisten ja somalien työttömyysprosentit huitelevat kahdeksaakymmentä ja naisista vain yksinumeroinen prosentti käy töissä, työpakkoa parempaakaan suunnitelmaa integraation järjestämiseen ei ole tarjolla. Pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on puolestaan syytä olettaa olevan suuri motiivi tarttua mihin tahansa kohtuulliseen työtarjoukseen oman hädänalaisuutensa perusteella. Työvelvollisuus myös karsisi tulijoiden joukosta niitä, joiden tavoitteena on pelkkä turvapaikkashoppailu.

Anekdoottisesti mieleeni palaa yliopistolta eräs taannoinen työtoveri, jonka sai aina lähtemään pois huoneesta lausumalla taikasanat: ”Minulla olisi sinulle pieni tehtävä...”

19. marraskuuta 2015

Sanan vankeus


Olohuoneessamme on kaksi elefanttia: Suomessa on sananvapausongelma, joka johtuu reaalitodellisuudessa olevasta toisesta ongelmasta, eli maahanmuutosta. Sitä kansan suuri enemmistö ei ilmeisestikään halua, mutta poliitikot on taivuteltu suostumaan massamaahanmuuttoon Euroopan unionin painostuksesta. Sananvapauden ongelmaksi maahanmuutto-ongelma on kulminoitunut neljässä muodossa:

1. Tiedotusvälineiden toimitukset myötäilevät maahanmuutolle suopeaa hallitusvaltaa (A) poliittisen vallan pelossa, (B) taloudellisen ehdollistamisen vuoksi ja (C) mainetekijöihin vedoten.

Ad A. Valtavirran media myötäilee hallitusvaltaa, koska se on riippuvainen poliitikkojen halukkuudesta antaa medialle lausuntoja. Tämän käänteispuolena media on sitoutettu ideologiaan, jota sanotaan ”yhteiskuntavastuuksi”. Medialle on siis siirretty osa yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä, ja siksi se selittelee asioita poliittiselle vallalle parhain päin. Erityisen kuuluisa tästä on Yleisradio, joka on poliittisesti hallittu ja jossa monikulttuurisuuden edistäminen on kirjattu toiminta-ajatukseen, vaikka monikulttuurisuuden ideologia on erittäin altis filosofiselle ja tieteelliselle kritiikille.

Ad B. Kaupallinen media puolestaan on riippuvainen mainostajista, joten se pyrkii näyttäytymään ”arvoneutraalina”, mikä johtaa poliittisten asioiden viihteellistämiseen. Se siis välttelee kertomasta maahanmuuton ongelmista rehellisesti eli kaikessa karuudessaan, kuten tekee nyt MV-lehti. Kaupallinen valtamedia on poliitikkojen pihdeissä myös lehdistötuen kautta. Yksi syy päätoimittajien haluun sensuroida mediaa voi olla se, että he ovat periaatteessa vastuussa julkaisunsa sisällöstä ja siksi heitä uhkaillaan suoraan viranomaistahoilta, mahdollisesti sisäministerin määräyksestä. Näin voisi päätellä siitä, että tiedotusvälineiden kommenttipalstat laitettiin lukkoon monen median toimesta erään kuun ensimmäisenä päivänä, ikään kuin kyseessä olisi ollut viranomaispäätös.

Ad C. Mainetekijät puolestaan ovat oletuksenvaraisia uskomuksia. Niiden pohjalta maahanmuuton kritisoimista pidetään kiellettynä. Sanankäytön pahimmat uhat eivät olekaan virallis-formaaleja rajoituksia, joista seuraisi julkisen sanan jupakoita tai oikeudenkäyntejä, vaan ne ovat piileviä epäsuoria ehtoja. Juuri niihin liittyvät mainetekijät ja niistä seuraava poliittinen korrektius, jonka tärkein tulos puolestaan on Rakkausministeriön alaan kuuluva ”muunneltu totuus”. Esimerkiksi toimittajia, opettajia, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja asiakaspalvelijoita painostetaan luopumaan tai vaikenemaan maahanmuuttokriittisistä näkemyksistään työpaikan menettämisen hinnalla tai uskoteltuun ”omaan etuun” vedoten, mikä on johtanut anonyymiin esiintymiseen. Kyse on persoonan riistosta, joka rikkoo ihmisoikeuksia. Ihminen on tällöin myyty hermoverkkojaan ja synapsejaan myöten. Itse kieltäytyisin tekemästä mitään sellaisen työnantajan hyväksi, joka vaatii yksilöä kieltämään itsensä ja ajatuksensa. Tappio filosofialle jäisi tällöin pienemmäksi.

2. Tiedotusvälineet ovat vaarantaneet oman maineensa sensuurilla, asioiden vääristelevällä painottamisella ja tosiasioiden kertomatta jättämisellä. Juopa vallitsee myös toimitusten sisällä, jossa maahanmuuttoa vastustavat toimittajat vaiennetaan aamupalavereissa ja kahvipöydissä. Tämän tuloksena toimitukset itsesensuroivat.

Kaiken takana on pelko siitä, mitä toiset sanoisivat. Lopulta ihmiset puhuvat double-speakiä vain siksi, että ovat toistensa odotusten vankeja. Kaksi maahanmuuttokriittistä toimittajaa voivat siis kirjoittaa maahanmuuttoa suosivasti vain tyydyttääkseen näkemyksiä, joita he olettavat toisillaan olevan! Tämän tuloksena toimittajat itsesensuroivat.

Marko Hamilo julkaisi aiheesta tuoreen kirjan Punavihreä kupla, ja samat asiat paljasti jo Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen teoksessaan Sananvapaus kauppatavarana ja sitä edeltäneessä verkkokirjassa Journalismin salat, osat 1 ja 2.

Olen itsekin kuullut usean toimittajan kertovan, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven tanttoja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa ripitettyjä päätoimittajia. He määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä. Kyse on ideologisesta normatiivista, jota puolustetaan ”viestimen linjana”. Mutta haluavatko yleisöt linjan? – Yleisöt haluavat tietää asioiden todellisen laidan, jota edistää vapaa tiedonkulku, ei ”suodatus”.

3. Tiedotusvälineiden ”viides kolonna” ovat toimittajien ja pääkirjoitustoimittajien ohella kolumnistit ja ne asiantuntijat, joilta media tietää aina saavansa haluamansa mielipiteen. Kolumnisteiksi palkataan kirjoittajia, jotka myötäilevät maahanmuuton edistämistä, kehittämistä ja lujittamista, esimerkkinä nyt vaikka kirjoituksestaan ”Valkoinen roskaväki” (Ylen verkkosivut 28.9.2015) paljon kritiikkiä niittänyt Jari Tervo.

Kirjoittajavalinnoilla luodaan kuvaa, että toimituksen ulkopuolellakin ajatellaan samoin kuin toimituksissa. Maahanmuuttoa arvostelevia ihmisiä häväistään mediassa perättömillä lausumilla ja solvauskampanjoilla, mutta ongelmien ytimestä, eli maahanmuutosta, ei sallita sanottavan mitään negatiivista. Maahanmuuttokriitikot leimataan pejoratiivisesti ja stereotyyppisesti ”reppanoiksi”, joita ilmeisesti on jo 88 prosenttia suomalaisista. Ironiaa, parodiaa ja sarkasmia ei suostuta suvaitsemaan tyylikeinoina, jos esittäjä on maahanmuuttokriitikko ja kohde maahanmuuttaja tai maahanmuuttopolitiikka. Mutta ivaa, pilkantekoa ja herjaamista ymmärretään ja harjoitetaan mielihyvin toimituksissa, jos kohteena ovat maahanmuuton arvostelijat.

Myös tieteen edustajia viedään kuin sikaa korvasta. Tekstien sensuroimisen lisäksi koko ihminen voidaan laittaa liipaisimelle ja sulkea julkaisusaartoon median ulkopuolelle. Hänet siis – ajatelkaa – likvidoidaan. Ihmistä pidetään ”ei-toivottuna henkilönä”, ja usein se myös sanotaan häikäilemättömästi ylpeillen, pitäen cordon sanitairea oikeutettuna ja sensuroijan omaa asemaa parantavana ansiona. Menetelmä on tuttu jo tieteellisen sosialismin ajoilta yliopistoista, ei tosin oikeasta tieteestä, johon menettely ei kuulu.

Mikäli akateemisesti ansioitunut ihminen paljastaa totalitarismin nykyiset kuplat, eli ”kommunismin, feminismin ja islamismin” räikeät paheet puhtaasti loogisin asein, uusvasemmistolaiset pitävät sitä suurena rikkomuksena, joka oikeuttaa heitä repimään kirjoittajan tutkimukset kappaleiksi ja tuhoamaan virkauran. Mutta heistä itsestään ei saisi sanoa mitään kriittistä, vaikka heidän omat esityksensä ovat voimassa saman akateemisen suopeuden turvin kuin kaikki muukin. Pää puskissa elävien pseudotieteenharjoittajien piirissä jo sanan ”massamaahanmuutto” käyttämistä pidetään pois jynssäämistä vaativana ”ääriajatteluna”, mikä antaa selkeän kuvan realiteettitajun himmentymisestä myös yliopistoissa.

Mediassa maahanmuuton tieteellinenkin kritisoiminen tulkitaan ”rasismiksi”, ja totuudesta muistuttaman jäävät vain yksinäiset numerot. Tämänvuotisen tulijatulvan hinta valtiolle on varainhoitoyhtiö Frontin laskeman mukaan vähintään 1500 miljoonaa, josta 106 miljoonaa katetaan lakkauttamalla 1200 työpaikkaa yliopistolta ja muutama miljoona opintotuen leikkauksilla. Noin 60 miljoonaa aiottiin kattaa eläkeläisten asumistuen leikkauksilla, kunnes poliitikot huomasivat, ettei se juuri nyt käykään, koska ikäihmiset voisivat nostaa myrskyn maahanmuuttoa vastaan. – Mutta mistä otetaan loput rahat?

4. Tällaisessa taloudellisessa tilanteessa kaikki massamaahanmuuttoa puolustava puhe on väistämättä vastuutonta. Tulokset näkyvät siinä kahtiajaossa, joka on revennyt yhtäältä toimittajien ja heidän lemmikkiensä ja toisaalta yleisömielipiteiden välille. Kun suuri yleisö ei ollut maahanmuuton oikeutuksesta, hyödyllisyydestä, tarpeellisuudesta ja mahdollisuudesta samaa mieltä kuin toimittajat ja kolumnistit, se sulki hädissään juttujen kommenttipalstat kesällä. Selvempää näyttöä siitä, että Suomessa vallitsee sananvapausongelma, ei voisi saada.

Miten media syö omat toimintaehtonsa?

Sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaus ja ilmaisunvapaus. Tämä tarkoittaa, että jokaisella on oikeus muodostaa vapaasti mielipiteitä ja oikeus sekä esittää että vastaanottaa niitä kaikkien kanavien kautta.

Medialla ei ole tietenkään velvollisuutta julkaista muuta kuin se tahtoo. Mutta medioiden toimintaidean – tiedonvälityksen ja yleisönpalvelutarkoituksen – valossa sensuurin ajatus tuhoaa median omat toimintaehdot. Mediassa harjoitettu yleisömielipiteiden sensurointi on kerrassaan hullunkurista. Ajatellaanpa vähän.

Kommenttipalstojen sulkemisen ja blogien sensuroinnin takana on pyrkimys estää kansalaisten poliittisten mielipiteiden esittäminen. Tämän menettelyn ainoa järjellinen motiivi voi olla kyseisten mielipiteiden kieltäminen, eli ajatusten poistaminen todellisuudesta. Onhan maahanmuuttoa suosivan hallitusvallan oma elämä paljon helpompaa, kun ei ole vastustajia.

Mutta poistuvatko ajatukset näin? Katoaako sen takana oleva kansalaismielipide? – Ei varmasti katoa. Psyko- ja sosiodynamiikkaa tuntevana sanoisin, että se vahvistuu, kun aihetta alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Sensurointi ei siis toimi myöskään sensuurin harjoittajan omien päämäärien hyväksi.

Toinen hullunkurinen tendenssi meneillään olevassa sensurointipolitiikassa on seuraava: Kun kerran toimituksissa ajatellaan, että vastaanottajien mielipiteiden ei pidä antaa näkyä, niin millä ihmeen ylemmyydentunteella toimittajilla itsellään olisi oikeus odottaa, että heidän yleisönsä puolestaan kunnioittaisivat toimittajia alentumalla lukemaan juuri heidän mielipiteitään ja juttujaan?

Ovatko toimittajat niin paljon viisaampia kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon älykkäämpiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon parempia ihmisiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon meidän yläpuolellamme?
Pitääkö toimittajia totella, vaikka maailma ei olekaan sellainen kuin he performoivat ja representoivat, lavastavat ja unelmoivat?

Kysymyksen voi esittää myös muodossa: Miksi ylipäänsä kenenkään toisen ihmisen pitäisi päättää siitä, mitä joku toinen saa ajatella ja sanoa?

Tätä kautta tullaan kriteerittömyyden ongelmaan, joka on sananvapauden kannalta aivan keskeinen. Koska yleispäteviä arviointiperusteita näkemysten luvallisuudelle ei voida esittää, jokainen sananvapauden rajoitusyritys on perimmältään vallankäyttöä, eikä siten yhtään parempaa tai huonompaa kuin sananvapauden käyttäminen sinänsä. Tästä seuraa, että kaikki pitää voida sanoa, ja muun muassa siksi ennakkosensuuri on kielletty ja jälkikäteissensuuri on rajattu vain rikoslailliseksi, joka sekin on tosin vallan ilmentymä ja sellaisena usein järjenvastainen. (Sananvapauden periaatteista lisää voi lukea teokseni Kansallisfilosofinen manifesti uudistetusta laitoksesta, 2015, luku 7.)

Vapaata sanankäyttöä tukee vielä vihdoin popperilainen falsifioitavuuden periaate. Myös vääriksi tai virheellisiksi epäillyt ajatukset pitää voida julkaista, koska muuten niitä ei voida arvioida eikä sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan. Jos hyväksyttävyyden kriteerinä pidetään jonkin ajatuksen ”oksettavuutta”, ”ällöttävyyttä”, ”häpeällisyyttä” tai jotakin muuta affektiivista piirrettä, kuten hysteriasta kärsivissä toimituksissa ja tuomioistuimissa nyt pidetään, on länsimaisen rationalismin periaatteet heitetty nurkkaan ja avattu tie poliittisen mielivallan suolle. Funktionalistisesti ajatellen jokainen ajatus on perusteltu jo siksi, että se on sanottu, koska muutenhan sitä ei sanottaisi lainkaan. Sanomisella sinänsä on aina myös itseisarvo, ja juuri näiden aprioris-käsitteellisten ja loogisten ominaisuuksiensa vuoksi sananvapaus on määritelty rajoittamattomaksi perustuslaeissa, joita puolestaan on tulkittava perusoikeusmyönteisesti.

Kun persuaura loistaa kulman takaa

Eräs entinen presidentti sanoi toimittajia ”sopulilaumaksi” hermostuttuaan omien sanojensa vääristelyyn, mutta nykyään tuota vääristelyä tapahtuu eri yhteyksissä ja eri tavalla. Myöskään suuri yleisö ei ajattele niin kuin valtaapitävät toivoisivat. Havainnollistan median harjoittamaa värikynäpolitiikkaa parilla hetken eläneellä esimerkillä.

Esimerkki 1. Median ansiosta kaikki tietävät, että muuan lahtelainen teinipoika kyllästyi massamaahanmuuttoon pitäen sitä epäoikeutettuna ja puki päälleen Ku Klux Klanista muistuttavat vaatteet. Lahden lakana-Lassen tapaus ei olisi saanut huomiota maailmalla, ellei suomalaisen median valtavirta olisi ensin luonut itse ilmiötä. Suomen kansainvälisen maineen mahdollinen ”vaarantuminen” oli siis sekin median itsensä luoma tulos, jolla yritettiin leimata koko suomalainen maahanmuuttokritiikki rasistiseksi nostamalla esille yksi pelkästään symbolisen tason ylilyönti ja vetämällä asioiden välille mielikuvalliset yhtäläisyysmerkit.

Kyseessä oli klassinen mittasuhteiden vääristely, jossa marginaalinen ilmiö asetettiin valtavan suurennuslasin alle. Jos tämän tuloksena jonkun maine kärsi, ei pesuveden mukana mennyt Suomen maine vaan median oma maine. Ihmisillä lienee sen verran medialukutaitoa, että ketään sen enempää Suomessa kuin muuallakaan ei voida enää kurittaa häveliäisyydellä. Jos jollakin on kyseisessä asiassa jotakin hävettävää, väittäisin, että medialla itsellään ja maahanmuuttoa kansalaisten veropiikkiin haalivilla poliitikoilla. Nähdäkseni tästäkin asiasta oli oikein kertoa, mutta ei hysterisoida, panikoida eikä käyttää tapausta maahanmuuttokriitikoiden leimaamiseen rasisteiksi, kuten mediassa tehtiin.

Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on ollut täysin perusteltua ja oikeansuuntaista, mutta myös epäasiallisiksi koetut mielipiteiden ilmaisut pitäisi sallia. Jos ”hyväksi yhteiskuntakäytännöksi” määritellään poliittisen korrektiuden noudattaminen, on tuotu kirves sen puun juurelle, jossa kasvaa yhteiskunnallinen totuus.

Esimerkki 2. Kun Timo Soini antoi Saksassa lausunnon, että hänen mielestään niiltä EU-maita, jotka eivät ota maahanmuuttajia, pitäisi ottaa EU-tuet pois, MTV3 uutisoi asiasta tavalla, jossa Soinin esitettiin kannattavan maahanmuuttoa. Tosiasiassa taustalla oli ulkoministerin yritys pysäyttää Suomeen pyrkivät maahanmuuttajat jo Etelä- ja Keski-Eurooppaan, jotta Suomesta ei tulisi siirtolaisten päätepysäkkiä. Kuten tiedetään, myös Dublin-asetus edellyttäisi turvapaikkahakemusten tekemistä siihen maahan, johon ensin saavutaan. Näiltä taustatekijöiltä media sulki valikoivasti silmänsä ja välitti julkisuuteen jutun, jossa Soini esitettiin massamaahanmuuton magneettina, lähes syypäänä koko maahanmuutto-ongelmaan! Juttu perustui toisen käden aineistoon, Der Spiegel -lehden manikealaiseen luentaan, ja sen tarkoitus oli ilmeisestikin heikentää Perussuomalaisten puheenjohtajan kannatusta Suomessa. Sama vääristely päti Helsingin Sanomien ja Yleisradion viestintään Perussuomalaisten toimista esimerkiksi Sote-kiistassa.

Kyseinen uutisointi on esimerkki tahallisesta pyrkimyksestä lukea poliitikkojen lausuntoja sanatarkasti silloin, kun olisi ollut tulkitsemisen tai asiayhteydessään ymmärtämisen paikka. Maahanmuuttoa suosivissa toimituksissa perussuomalaisten viestejä arvioidaan kirjaimellisesti silloin, kun pitäisi nähdä tekstit konteksteissaan ja funktioissaan. Mielivaltaisiin tulkintoihin media antautuu puolestaan aina, kun se ei saa perussuomalaisilta haluamansalaisia kirjaimellisia ja rasistisia kannanottoja omiksi tikkatauluikseen. – Reilua?

En ole erityisen innostunut minkään puolueen kannanotoista, mutta minua lähinnä säälittää maahanmuuttokriitikoihin kohdistuva epäoikeudenmukainen mustamaalaus ja siihen liittyvä panettelu. Olen tieteenharjoittaja ja tiedän, että toimituksissa on luonnollisesti kiire, eikä aikaa ajatteluun ole paljoa. Mutta kyseisellä viestinnällä entinen valtamedia (nykyinen roskamedia) on diskvalifioinut itsensä luotettavan ja vakavasti otettavan argumentaation ulkopuolelle.

Vastaamatta on edelleen peruskysymys: Miksi maahanmuuttoa ei saisi arvostella eikä vastustaa joutumatta töhertelyn kohteeksi mediassa? Minä en löydä tähän tendenssiin mitään järjellistä selitystä. Halu tuhota maamme julkinen talous, väestörakenne, sosiaaliturvajärjestelmä ja turvallisuus ei kelpaa sellaiseksi.

Usein sanotaan, että mielipide on oikeutettu, kun argumentti on perusteltu ja tarkoitus on hyvä. Kun etenkin eräät vihervasemmistolaiset ovat leimanneet meidät vihollisikseen omassa suvaitsevaisuudessaan, ei mikään meidän esittämämme argumentti voi olla siitä lähtien heidän mielestään perusteltu eikä myöskään hyvä. Paitsi ehkä se, että jossa asetutaan kannattamaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka universumi ympäriltä räjähtäisi. Mitä vastaansanomattomampi kannanottomme on, sitä huonompi se on tietysti vastapuolen näkökulmasta. Tällaisessa tilanteessa keskustelua ei voida enää käydä, ja haukut on syytä ottaa kiitoksina vastaan.

Filosofisesti katsoen totuuden tavoittelun ei pitäisi edellyttää mitään tarkoitusperää ollakseen voimassa. Se olisi järjen ja sananvapauden ripustamista kahleisiin. Moraalin vuoksi sanon kuitenkin, että itse pidän maahanmuuton vastustamista perusteltuna siksi, että juuri se takaa kansallisen itsemääräämisoikeuden yllä pysymisen, talouden ja työllisyyden turvaamisen, meritokraattisen sosiaalipoliittiseen vastuun, kielen ja kulttuurin säilyttämisen, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, väestön kahtia jakautumisen ehkäisemisen, rasismin vastustamisen sekä kansallisen hajoamisen estämisen.

Lopuksi

Miksi laittaa häkkiin siivetöntä lintua, joka ei enää omin avuin lentoon pääse? Siinä häkissä istuvat nyt kaksipäisen vaakunakotkan, Adler-kirjoituskoneista tunnetun logohaukan, duunarien, porvarien ja trollipapukaijojen lisäksi myös Mr. Smith.

Media on itse luonut itselleen ongelman. Median ongelma on media itse. Siitä muistuttavat katoavat lukijaluvut samalla, kun valtamedian osakekurssit polkevat ojien pohjia. Tästä ei voida syyttää vain ”digitaalista murrosta”, jonka tuloksena ihmiset peruvat Hesarin tilauksiaan. Ongelma on toimituspoliittinen. En tiedä miksi ihmiset ylipäänsä seuraavat valtamediaa aikana, jolloin voi valita. Kansalaisten ulottuville laajentunut Internet-julkaiseminen on vienyt valtamedialta ihmistajuntoja teollisesti manipuloivan mahdin.

Todettakoon lopuksi, että suoran sensuurin kohteeksi mediassa joutuvat kahdenlaiset jutut: erittäin huonot ja erittäin hyvät. Erittäin huonot ovat tyyliltään ja sisällöltään rabulistisia ja ansaitsevatkin paikan paperikorin partaalta. Erittäin hyvät puolestaan ovat paljastavia, ihmisten silmiä avaavia, analyyttisia ja todellista tietoa sisältäviä kirjoituksia. Juuri viimeksi mainitut  media ja poliitikot kokevat vaarallisiksi omalle vallalleen, ja sen vuoksi ainoaksi hätäpuolustautumiseksi jää sensuroiminen. Kun mitään ei näe, mitään ei ole, kuten piispa Berkeleyn päänvaivassa. Vai onko sittenkin?