28. maaliskuuta 2016

Miksi islam on uskontoelämän alkeismuoto?


Monien länsimaisten ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi islam ja islaminuskoiset ovat käsityksissään niin periksi antamattomia ja väkivaltaisia kuin terroriteot osoittavat. Pelkkä viittaus muslimien katkeruuteen, joka seuraisi Lähi-idässä vallitsevasta kurjuudesta ja jatkuvasta sotatilanteesta, tuntuu pinnalliselta. Se ei selitä, miksi monissa luonnonvaroiltaan rikkaissa öljymaissakin koetaan poliittista kurjuutta ja miksi muslimit riitelevät verisesti keskenään oikeasta uskonnon tulkinnasta, kuten Syyriassa ja Irakissa, jonka alueita osittain hallitsee terroristijärjestö The Islamic State of Iraq and Syria (ISIS).

Vihan ja väkivallan kierrettä ei voida vierittää Yhdysvaltojen tai länsimaiden syyksi. Yhdysvallat ja muut länsimaat ovat tehneet kaikkensa demokratian, vapauden ja ihmisoikeuksien saattamiseksi voimaan muun muassa Saddamin jälkeisessä Irakissa, ja Länsi on auttanut afgaaneja taistelussa sosialismia vastaan. Vastaamatta on jäänyt sekin kysymys, miksi muslimien elämäntavassa ei ole tapahtunut juuri mitään edistystä keskiajan jälkeen. Musliminaiset ovat edelleen alistettuja myös länsimaiden muslimiyhteisöissä, ja arabimaiden tiede ja tutkimus ovat aivan retuperällä. Islamilaisissa maissa ei ole sen enempää vapaata tiedettä kuin vapaita tiedotusvälineitäkään. Islamin hallitsemissa maissa ei ilmesty tieteellisiä julkaisuja, eikä niihin osoiteta tieteellisiä palkintoja, ellei kyse ole Kairon Amerikkalaisen Yliopiston tapaisista laitoksista tai toisinajattelijoiden palkitsemisista.

Tässä kirjoituksessa tuon esille filosofisen, psykologisen, sosiologisen ja ideologiakriittisen näkökulman islamiin, toisin sanoen sen, mitä Jaakko Hämeen-Anttilan tapaiset tutkijat eivät joko tiedä tai kerro. Ongelma onkin, että islamin asiantuntemuksena on pidetty omakohtaista suhdetta islamiin tai islamin tarkastelemista sisältä päin, kun todellinen tieteellinen asenne edellyttäisi välimatkan luomista tutkittavaan aiheeseen ja sen näkemistä ulkoa päin.

Monien islamin asiantuntijoina pidettyjen asiantuntemus loppuu silloin, kun astutaan politiikantutkimuksen ja kriittisen yhteiskuntatieteen alueelle. He näkevät kyllä islamilaisen runouden ja kulttuuriornamenttien kauneuden, mutta minun tehtäväni on osoittaa, miksi ne ovat moskeijoiden ja hallitsijapalatsien seinissä samanaikaisesti, kun kansat kylpevät kurjuudessa. Miksi? Miten uskonto ja poliittinen valta liittyvät toisiinsa ja tukevat toisiaan islamissa? Miksi islam (sen enempää kuin mikään muukaan uskonto) ei ole vain hengellinen uskomusjärjestelmä vaan poliittisen vallankäytön muoto, jossa patriarkaalinen seksuaalidynamiikka ja symbolijärjestelmä liittyvät hallitsemiseen sekä aineellistuvat ontologisessa valtio-oletuksessa ja mahdollistavat myös totalitarismien pönkittämisen?

Pyhän ja profaanin erottuminen ja seuraukset

Perusyhteiskuntatieteenä pidetyn sosiologian juuret ovat suurelta osin uskontojen tutkimisessa, samoin psykologian. Islamin asemasta käyty keskustelu tarjoaa oivallisen tilaisuuden palauttaa mieleen muutamia uskontojen, yhteiskuntien ja valtioiden välisiä yhdenmukaisuuksia ja riippuvuuksia.

Luonkin aluksi katsauksen sosiologiseen ja psykologiseen uskontojen tutkimukseen. Sosiologian klassikkona pidetty Émile Durkheim (1858–1917) kirjoitti teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot (1912), että [u]skonto on läpikotaisin sosiaalinen asia. Uskonnolliset representaatiot ovat kollektiivisia representaatioita, jotka ilmaisevat kollektiivisia todellisuuksia; riitit ovat toimintamuotoja, joita syntyy ainoastaan järjestäytyneiden ryhmien piirissä ja joiden tarkoitus on synnyttää, ylläpitää tai uudistaa tiettyjä mentaalisia tiloja näissä ryhmissä.

Durkheimia kiinnosti ennen kaikkea yhteiskunnan kiinteyden ja keskinäisen solidaarisuuden puute, eli anomia ja vieraantumisen ongelma, sekä se, mikä pitää yhteiskuntaa koossa. Teoksessaan Sosiaalisesta työnjaosta (1893) Durkheim oli kirjoittanut, että traditionaaliset yhteiskunnat pitää koossa samanlaisuuden paine, eli yhteiset normit, kun taas modernit yhteiskunnat pitää koossa pitkälle eriytynyt sosiaalinen työnjako. Mitä alkukantaisempia yhteiskunnat ovat, sitä samankaltaisempia ovat keskenään ihmiset, jotka ne muodostavat, kun taas sivistyskansojen keskuudessa yksilö erottuu toisesta ensi näkemältä, ilman että mikään perehdyttäminen olisi välttämätöntä. Kollektivismi liittyy siis alkukantaisuuteen, kun taas sivistysyhteiskunnat tunnustavat yksilöllisyyden.

Alkukantaisiin yhteiskuntiin liittyy mekaaninen solidaarisuus ja jälkimmäisiin orgaaninen solidaarisuus. Mekaaninen solidaarisuus liittyy pienyhteisöihin, alkutuotantoon ja kasvokkaiseen yhteisöllisyyteen, kun taas jälkimmäiseen liittyy orgaaninen solidaarisuus, jossa jäsenet ovat yksilöllistyneet persooniksi ja työskentelevät eri ammateissa ja tehtävissä.

Mekaanisessa solidaarisuudessa normien luonne on repressiivinen, eli normien rikkojia rangaistaan kostoon perustuvilla teoilla. Tällaisessa kulttuurissa melkein kaikki normit ovat rikoslaillisia, tai ne ovat sanktioidut jo antiikin ajoilta tunnetulla talio-periaatteella. Sen mukaan ihmisten tulee saada rikkomuksistaan tekojaan vastaava rangaistus. Tässä ajattelussa kaikki rikokset mielletään perimmältään uskonnollisiksi, eikä niitä siten voida koskaan sovittaa maallisella oikeudenkäyntimenettelyllä.

Silmä silmästä ja hammas hampaasta tunnetaan Hammurabin lakina, mutta nykypäivänä sen tapaista ajattelua sovelletaan nimenomaan islamilaisessa kosto-oikeuteen perustuvassa lainkäytössä. Islamilainen sharia-laki on tapaoikeudellinen käytäntö, joka perustuu uskontoelämän alkeismuotoihin ja jossa yhteiskunnan kiinteyttä tuotetaan uskonnollisella vallankäytöllä, yksilön aseman kiistämisellä ja tuomiovallan perustamisella uskonnollisten opinkappaleiden varaan. Sen sijaan kehittyneessä orgaanisessa yhteiskunnassa normien rikkomisesta säädetyt rangaistukset ovat restitutiivisia, eli vahingon sovittamiseen perustuvia, ja niiden perustana on demokraattisin perustein säädetty kirjoitettu laki.

Ferdinand Tönniesin (18551936) vuonna 1887 lanseeraamia käsitteitä käyttääkseni mekaaniseen solidaarisuuteen perustuvan yhteisöllisyyden ja orgaanisen yhteiskunnan ero käy ilmi myös jaosta Gemeinschaftiin (eli perinneyhteisöön) ja toisaalta Gesellschaftiin (eli yhteiskuntaan). Ensin mainitussa sosiaalinen yhteenliittyminen koetaan itseisarvoiseksi ja jälkimmäisessä vain välineeksi.

Teoksessaan Itsemurha (1897) Durkheim oli analysoinut, miksi itsemurhakuolleisuus vaihtelee maittain. Hänen mukaansa perintötekijät, alkoholismi tai mielisairaus eivät voineet selittää vaihtelua, mutta vaihteluja voitiin selittää sosiaalisella integraatiolla ja normeilla. Näin hän päätyi tunnettuun teoriaansa egoistisesta, altruistisesta, anomisesta ja fatalistisesta itsemurhasta. Taustalla oli joko liian heikko tai vahva integraatio, tai sitten liian heikot tai vahvat normit. Tästä Durkheim johteli kuuluisan päätelmänsä, että yhteisö sitoo ihmisiä eri tavoin ja eri vaikutuksin, ja näin yhteisöllisyyden oletuksesta tuli sosiologiaa tieteenalana perustava premissi tai hypoteesi.

Durkheimin mukaan uskonnot muodostavat kokonaan oman sfäärinsä integraation ja normien sosiaalisena viitekehyksenä. Juuri tätä hän analysoi teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot. Keskeistä on, että uskonto ei perustu harhaluuloon vaan tarjoaa ihmiselle todellisen kokemuksen. Uskonnossa yksilö kokee voiman, joka on hänen itsensä ulkopuolella. Tämä voima ei ole kuitenkaan todellinen, vaikka kokemus onkin. Jumaluus on siten vertauskuvaa yhteiskunnalliselle todellisuudelle, eli sosiaalisen kanssakäymisen toimintatasolle.

Ja nyt tulemme tämän analyysini ydinkohtaan. Uskonnon perusta ei ole usko jumaliin vaan pyhän ja maallisen erottaminen. Palvoessaan pyhää yhteisö palvoo itseään, toisin sanoen oman yhteisönsä piirissä vallitsevia normeja. Tässä mielessä jokainen uskonto, joka mielletään fundamentalistisesti, voi olla yhteiskunnallisen totalitarismin lähde, perusta ja välikappale: sen syy, ilmaus ja pysyttäjä.

Durkheimin mukaan inhimillisen ajattelun historia ei tunne muita kategorioita, jotka poikkeaisivat toisistaan niin perusteellisesti kuin pyhä ja profaani. Sitä lähellä olevat ’hyvä’ ja ’paha’ ovat vain etiikan ilmentymiä, samoin kuin ’oikea’ ja ’väärä’ ovat moraalin ilmentymiä, ’hyödyllinen’ ja ’haitallinen’ utilitaristisen ajattelun ilmentymiä, ’viha’ ja ’rakkaus’ tunne-elämän esiintymiä ja ’terveys’ ja ’sairaus’ elämän eri puolia. Sen sijaan pyhä ja maallinen eivät ole saman asian puolia, vaan ne on erotettu uskonnoissa kahdeksi erilliseksi todellisuudekseen, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mitä jyrkempi jako on, sitä fundamentalistisempi on uskonto. Ja sitä totalitaarisempaa ja sisäänpäin lämpiävämpää on myös uskontoon pohjautuva poliittinen hallinto.

Miten islamin väkivaltaisuus kytkeytyy homovastaisuuteen?

Durkheimin mukaan uskonto liittää kaikki uskovat yhdeksi moraaliseksi yhdyskunnaksi. Pyhinä pidettäviä asioita ovat ne, joita suojellaan ja eristetään kielloilla, kun taas maalliset seikat ovat sellaisia, joihin kieltoja sovelletaan ja jotka täytyy pitää erillään ensin mainituista. Tätä kautta ovat syntyneet useat tabut, eli pyhänä pidetyt asiat, joita ei saisi loukata. Uskonnollisen elämän alkeismuodoissa tabujen katsotaan tarttuvan, eikä rikkomuksia voida sovittaa, vaan ainoana keinona pidetään rikkoneiden karkottamista tai sulkemista yhteisön ulkopuolelle, useimmiten poistamista kokonaan elävien kirjoista, aivan kuten muslimijohtajien antamissa fatwoissa on toivottu.

Durkheimin käsityksen mukaan kaikissa tunnetuissa uskonnoissa esiintyy piirre, että niissä ajattelun kohteena olevat asiat jakautuvat kahdeksi luokaksi tai vastakkaisiksi ryhmittymiksi. Tämä näkyy, paitsi islamissa ja kristinuskossa, myös buddhalaisuudessa ja länsimaisessa kartesiolaisessa ajattelussa, jota leimaavat jaot sieluun ja ruumiiseen sekä sisäpuoleen ja ulkopuoleen (res cogitas–res extensa). Tällöin on huomattava, että uskonnolliset dualismit vaikuttavat esiteoreettisina lähtökohtina myös rationalismin taustalla.

Avoimeksi Durkhemin ajattelussa jäi, mikä lopultakin sai ihmiset ajattelemaan, että todellisuus muodostuu dualistisesti. Hän selitti asiaa sosiologian perusteesinä pidettävällä oletuksella, että jumalallisuuden herättämiseen ihmisten kokemuskentässä tarvitaan yhteisöllistä vaikutusta. Teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot hän lausui, että yhteisö on jäsenilleen sitä, mitä jumala on palvelijoilleen.

Monet ovat toki huomanneet tämän jo kuunnellessaan luentoja myös meidän yliopistoissamme. Teologit käyttävät ritualisoitunutta lyhennettä Jla siinä, missä yhteiskuntatieteilijät puhuvat tutkimustensa aiheena olevasta ilmiöstä käyttäen lyhennettä yk ja tarkoittaen sillä yhteiskuntaa. Kuten jäljempänä selitän, Jumala ja yhteiskunta liittyvät läheisesti toisiinsa.

Durkheimin oletus oli, että ihminen synnyttää dualismia henkisen ja materiaalisen välille juuri sosiaalisuuden avulla. Tätä kautta ihmisellä on kaksoisluonne – näkemys, jota olen tarkastellut erityisesti amerikkalaisen pragmatistin, George H. Meadin (1863–1931), filosofiaa käsittelevissä tutkimuksissani. Myös hänen mukaansa ihmisen minuus koostuu sekä sosiaalisesta että individualistisesta puolesta.

Durkheimin ja Meadin vastaukset jäivät kuitenkin avoimiksi sikäli, etteivät he pystyneet perustelemaan dualismin syntymisen alkusyitä. Tähän vastasi paremmin Sigmund Freud psykoanalyyttisella teoriallaan.

Freudin mukaan jumalat ja yliyksilöllinen yhteisöllisyyden taso syntyvät ihmisen oidipuskompleksista. Jumala eli valtio monimutkaisine riitteineen seurailevat symbolisesta isänmurhasta syntynyttä tunteiden ambivalenssia, jonka vaikutuksesta surmattuun isään liittyvät toiveet ja syyllisyydentunteet siirrettiin yliyksilölliselle tasolle, toisin sanoen tuonpuoleisuuteen, josta hänen ajatellaan tulevan tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Freud selittää logiikkaansa yleistajuisesti teoksessaan Toteemi ja tabu (1913), jossa valtion synty ja siihen liittyvä paternalismi sekä sovinismi (merkityksessä chauvinism = kiihkoisänmaallisuus) johdellaan perimmältään samoista tekijöistä.

Tässä valossa isään kohdistuva rakkaus on nähtävissä myös homoseksuaaliseksi, aivan niin kuin jumalten rakastaminen yleensäkin. Olen itse lisännyt löylyä asiaa koskevaan argumentaatioon pääteoksessani Enkelirakkaus Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, jossa todistelen, että sekä islam että kristinusko syyllistyvät irrationaaliseen homovastaisuuteen nimenomaan siksi, että omalla homovastaisuudellaan ne koettavat peittää sosiodynamiikkansa yllä pysymiseen liittyvät jäljet. Kumpikin dualistinen ja kahtia haljennut uskonto pysyy voimassa vain kieltäessään omia alkuehtojaan näkymästä.

Tärkein alkuehto on, että kumpikin uskonto hyödyntää ja edustaa ihmisen homoseksuaalisia tunteita. Niiden kohteena on miespuolisten rakastajien jumaloima, usein miespuolisena ihannoitu profeetta tai hahmo. Kyseisten uskontojen homoseksuaalisuutta korostaa myös kaiken henkisen elämän alkuehtona vaikuttava merkityskonstituution yhdenmukaisuus, joka on saman sukupuolen edustajilla yhtäläinen heidän yhteisen kokemusmaailmansa vuoksi.

Dualistiset uskonnot ovat lähtökohdiltaan homoseksuaalisia ja sisältävät homoseksuaalista rakkautta, joka pyritään kieltämään lähinnä lajinsäilytyksellisillä verukkeilla. Ne puolestaan liittyvät lisääntymisen tavoittelemiseen, jonka juuret ovat yhteisön koossa pitämiseen liittyen naturalistisia ja uskontojen julkilausuttuihin tavoitteisiin nähden epähengellisiä. Näistä seikoista johtuen sekä kristinusko että islam pyrkivät arvottamaan vain heteroseksuaalisen kanssakäymisen sallituksi ja toivotuksi, vaikka se ei olekaan niiden oman homoseksuaalisen olemuksen mukaista vaan johtaa ristiriitaisuuteen.

On kieltämättä harmillista, että teoksessani esittämäni argumentaatio on mennyt monilta lukijoilta yli lipan, ja monet ovat ummistaneet silmänsä ja korvansa tältä klassikkososiologien ja -psykologien argumentaatiota samassa rekisterissä jatkavalta teokseltani. Olennaista tämän kirjoitukseni kannalta on, että teoriani pohjalta voidaan selittää myös islamin fundamentalistisuutta. Islam on uskontoelämän alkeismuoto, jonka piilevä motivaatio ei ole pelkästään heteroseksuaalinen vaan myös homoseksuaalinen. Tämä seksuaalisessa käyttäytymisessä vallitseva kahtalaisuus selittää parhaiten myös ontologisen jumalahypoteesiin liittyvää kaksinaisuutta niin islamissa kuin kristinuskossakin.

Mitä raivokkaammin uskonto torjuu homoseksuaalisuuden, sitä vihamielisempi se on kaikkea tabunormeistaan poikkeavaa käyttäytymistä vastaan myös muissa yhteyksissä. Maallistunut kristinusko on relativoitunut islamiin verrattuna nimenomaan siksi, että se on luopunut uskontoelämän alkeismuotoihin liittyvästä homokammostaan, kun taas homofobia ja fundamentalistinen uskonnollisuus kulkevat käsi kädessä erityisesti islamin, mutta myös kristillisen ääriajattelun piirissä. Homofobia, väkivaltaisuus ja paternalismi ovat saman asian eri puolia fundamentalistissa ja dualismeille rakentuvissa uskonnoissa.

Freudilaisen totemismin tyylipuhdas toteutuminen

Tässä valossa islam on (äärikristillisyyden ohella) patriarkaalinen, kompleksisella tavalla naisvihamielinen sekä homovastainen uskonto, joka sisältää totalitaristisen valtion disposition. Se muistuttaa suuresti Freudin ajatusta siitä, kuinka jumalat syntyvät omalle yliyksilölliselle tasolleen oidipuskompleksin ja symbolisen isänmurhan kautta. Islamissa väkivallanteot ovat ritualisoituneet liittäen islaminuskon osaksi terroristista valtiota (ISIS), jossa väkivallan katsotaan puhdistavan esiin jalon ja pyhän valtakunnan. Tämä näkyy muun muassa din wa-dawlah -periaatteessa, jonka mukaan islamin tulee ohjata politiikkaa. Tästä johtuu, että terrori koetaan pyhänä ja vapauttavana asiana ääri-islamissa.

Lopulta ihmisen ja jumalan kuilu pyritään silloittamaan liittämällä Jumala ja yhteiskunta toisiinsa samoin kuin keskiaikaisessa kristinuskossa liitettiin toisiinsa Jumala ja valtio. Tämän taantumuksen välttämiseksi muutamissa sivistysmaissa, kuten valistuksen esiairueena esiintyvässä Ranskassa, uskonto ja valtio ovat tietoisesti kytketyt erilleen erottamalla valtio ja uskonnot toisistaan. Tällöin syntyvä kahtiajako ei ole tosin pyhä eikä tiedostamaton vaan immanentti ja maallisen oikeuden mukainen.

Sen sijaan Lähi-idän islamistisia arabimaita ja etenkin terroristijärjestö ISIS:in vallassa olevia alueita hallitsevat paikalliset uskonnolliset johtajat. Ajatelkaa, millaiseksi myös meidän poliittinen todellisuutemme muuttuisi, jos hallitusvaltaa Suomessa käyttäisi piispoista tai imaameista kokoonpantu neuvosto!

Uskontoelämän alkeismuodot ilmenevät islamissa ainakin neljässä muodossa:

1) Totemismina ja ankarina tabusääntöinä, joiden mukaan pyhien arvojen rikkomukset ei ole soviteltavissa, vaan ne johtavat ihmisten rankaisemiseen tekojensa mukaan. Tämä erottaa islamia kristinuskosta, jossa murhatun isän projektio palaa sovittamaan syyllisyydentuntoisuutta ja jossa Kristuksen ruumiin ja veren katsotaan hyvittävän symbolisesta isänmurhasta johtuvan tunteiden ambivalenssin rituaalisessa toteemiateriassa, toisin sanoen ehtoollisessa. Islamin ehdottomuus johtuu siitä, että sen psykodynaamisesta symboliikasta puuttuu sovittava messias, ja sen sijasta islamissa onkin vain profeetta. Sama pätee myös juutalaiseen uskontoon. Tämän vuoksi molemmat uskonnot ovat melko periksi antamattomia ja raakoja käytännöissään.

2) Tunteiden ambivalenssissa, jonka mukaan symbolisen isän manifestaatioita sekä vihataan että rakastetaan. Niiden menestyksen vuoksi ollaan kateellisia, ja niiden kärsimien tappioiden vuoksi iloitaan. Mutta aika ajoin niitä myös pelätään, ja niiden vuoksi surraan. Muslimeille yhtäaikaisen vihan ja rakkauden kohteena toimii isän symbolivastine, USA, jota myös länsimaiden poliittinen vihervasemmisto käyttää henkisenä raapimispuunaan ilmaistessaan ja toistaessaan kroonista oidipuskompleksiaan.

3) Insestikiellossa ja eksogamian normissa, jonka mukaisesti muslimiyhteisö valvoo tarkasti naisten koskemattomuutta ja säädyllisyyttä omassa piirissään, mutta sen sijaan pitää hyväksyttynä, sallittuna ja suotavana naida oman klaanin ulkopuolelta, täsmälleen Freudin kuvaileman eksogamian normin mukaisesti. Juuri tämä selittää muslimimiesten halua pariutua oman yhteisönsä ulkopuolisten naisten kanssa ja sitä kautta valaisee yhteisöön liittyvien synkeiden raiskaustilastojen syntysyitä. Muslimiyhteisön raiskauskulttuuri ei siis ole islamista irrallinen osa vaan keskeinen osa islamin psykodynamiikkaa ja sisältöjä.

4) Rituaaliteurastuksina, joihin liittyy, että elintarvikkeina käytetty liha pitää teurastaa oikein, jotta sitä voitaisiin pitää syötäväksi kelpaavana. Tieteellisesti tulkittuna jatkuvasti toistuvien rituaaliteurastusten funktiona on sovittaa symbolisesta isänmurhasta johtuva syyllisyyden tunne. Tämä on kristinuskolle vieras käytäntö juuri siksi, että kristillisessä uskontoelämän alkeismuodossa symbolinen vapahtaja ikään kuin sovittaa ihmisten synnit, ja sen vuoksi kristinuskossa ei ole myöskään islamille tyypillisiä pyhiä tai saastaisia toteemielämiä, kuten islamissa ja esimerkiksi hindulaisuudessa.

Filosofinen ja sosiaalipsykologinen analyysi paljastavat, että islamistisia valtioita hallitaan alkeellisella uskonnollisella seksuaali- ja sosiodynamiikalla, jonka käyttövoiman muodostavat oidipuskompleksi, rituaaliteurastuksiin liittyvä totemismi, tunteiden ambivalenssi sekä homokammo ja jossa toteemieläinten saastaisuuteen liittyvät tabusäännöt, patriarkaalinen insestikielto ja naapuriklaaneista naimisen normi lankeavat yhteen niin poliittisten hallitsemispyrkimysten kuin raiskauskulttuurinkin kanssa.

Samoja asioita heijastelee tietenkin myös putinilaisen diktatuurin rakentelu ortodoksisessa naapurimaassamme, tosin islamia vaatimattomammassa mittakaavassa. Siten se antaa näyttöä tavasta, jolla totalitarismien sosio- ja psykodynamiikat rakentuvat perimmältään samantyyppisille kollektiivisesti tiedostamattomille motiiveille.

24. maaliskuuta 2016

Islam ja väkivallan arkipäiväistyminen


Martin Heideggerin assistenttina toiminut filosofi Hannah Arendt kirjoitti Amerikan-vuosinaan teoksen Eichmann in Jerusalem A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän analysoi syitä pahuuden arkipäiväistymiseen. Kirjassaan hän yritti selittää, miksi väkivalta hyväksyttiin kovin helposti jokapäiväisten yhteiskuntakäytäntöjen osaksi Hitlerin ajan Saksassa. Mutta teos sopii myös nykyisen ääri-islamismin tarkasteluun.

Yhteistä islamissa ja fasismissa on hurja auktoriteettiuskoisuus ja luottamus oman agendan oikeutukseen. Toiminnan aatteellisia alkujuuria ei kyseenalaisteta, ja juuri siitä syntyy pahuutena havaittava välinpitämättömyys. Nykyterroristit ovat Eichmannin tapaan aivan tavallisia ihmisiä, jotka syyllistyvät hirmutekoihin, koska he seuraavat oikeiksi arvotettuja sääntöjä eivätkä kyseenalaista ylhäältä annettuja ohjeita. Arkipäiväistymisen tuloksena hyvän ja pahan ero katoaa kokonaan.

Psykologisissa kokeissa on havaittu, että kun ärsykettä (esimerkiksi koskettamista) jatkuvasti toistetaan, koe-eläimen reaktio sammuu. Samoin käy terrori-iskujen toistuessa ja median selitellessä pois terrorismin kytkeytymistä islamin olemukseen. Ihmiset yksinkertaisesti tottuvat väkivaltaisuuteen, ja kaava on seuraava:

1. Jossakin Euroopan kolkassa räjähtää muslimiterroristien pommi.

2. Ihmiset ilmaisevat järkytyksensä ja huolestumisensa hukuttaen ne hyvää tarkoittaviin nyyhkytyksiin, keskusteluohjelmiin ja toimenpiteiden toiveisiin. Käsiään levitellen he lausuvat, että vastaava ei saa toistua.

3. Poliittisen korrektiuden mädättämät tiedotus- ja toitotusvälineet julistavat, että ongelmana ovatkin eurooppalaisten ihmisten rasismi ja meidän haluttomuutemme avata ovia Lähi-idästä ja Afrikasta saapuville massoille.

4. Näennäisasiantuntijat jauhavat valtamedian säestyksellä, että terroristien tavoitteena on lietsoa eripuraa ja rasismia. Media ja kaiken suvaitsevat ammattiymmärtäjät tuomitsevat teon mutta eivät syytä eivätkä tuomitse väkivallan harjoittajia eivätkä väkivaltapotentiaalilla uhkaajia tai painostajia. Sen sijaan he syyttävät eurooppalaisia maahanmuuttokriitikoita rasismista ja kiistävät kaikki selitykset, jotka väittävät terrorismin liittyvän vähänkin tekijöiden uskonnolliseen vakaumukseen. Helsingin Sanomien toimittelijat pesevät mustaa valkoiseksi väittämällä ja selittelemällä, että Euroopan maat ovat epäonnistuneet muslimien ja afrikkalaisten kotouttamisessa, mutta kiertävät kaikki ne vaihtoehdot, jotka etsivät vikoja muslimien ja afrikkalaisten omista asenteista tai ominaisuuksista. Ongelma koskee kuitenkin vain muslimeja ja afrikkalaisia, sillä niin perulaiset kuin thaimaalaisetkin ovat kotoutuneet hyvin, vaikka erilaisista kulttuureista tulevatkin.

5. Riippumattomat asiantuntijat kumoavat poliittisesti sitoutuneiden näennäisasiantuntijoiden väitteet huomauttamalla, että syynä terrorismiin ei voi olla terroristien halu lisätä rasismia, sillä rasismin lisääntyminen olisi terroristien ja muslimien etujen vastaista. Niinpä terroristien todelliseksi tavoitteeksi paljastuukin vain kauhun lisääminen ja islamin vaikutusvallan kasvattaminen sekä tietysti (niin kuin terroristit itse katsovat) profeetan kunnian kirkastaminen.

6. Havaitaan, että ristiriita länsimaisten asiantuntijoiden selityksissä johtuu siitä, että me filosofit emme voi sovittaa sanojamme poliittis-pragmaattisesti, toisin sanoen sen mukaan, mitä mahdollisia haittavaikutuksia lausumillamme voi olla joidenkin väestönosien keskuudessa, vaan meidän täytyy sanoa asiat niin kuin ne ovat.

7. Kansakuntien omat rivit jakautuvat pahoina pidettyihin kriitikoihin ja kaiken ymmärtäviin ja anteeksi antaviin mukahyviksiin. Pöllämystyneet kansalaiset tuhertelevat itkunsekaisia kouluaineita nettiin. Suvaitsevaisto terrorisoi jäljellä olevan älymystön (Halla-aho, Hirvisaari, Hännikäinen, Immonen, Vihavainen jne.) toimintaedellytykset lokaamis- ja mustamaalauskampanjoilla. Viranomaisten mielestä ei ole tärkeintä estää tulevia terrori-iskuja vaan se, etteivät terrori-iskut vaikuttaisi negatiivisesti ihmisten käsityksiin islamista.

8. Muslimiyhteisö ei sanoudu selvästi irti väkivallasta eikä tee mitään uskonveljiensä tekojen estämiseksi, ei ilmoita oppinsa tarkasta sisällöstä eikä käske ääriaineksiaan noudattamaan yleisiä ihmisoikeuksia eikä EU-lainsäädäntöä. Tämä ohjaa ajattelemaan, että muslimiyhteisö antaa väkivallalle hiljaisen hyväksyntänsä.

9. Jossakin Euroopan kolkassa räjähtää muslimiterroristien pommi.

10. Ymmärtääksesi tapahtumien kulun palaa kohtaan 2 ja jatka siitä.

Näiden tuiki turruttavien tapahtumasarjojen keskellä terrorismi alkaa tuntua jokapäiväiseltä ja itsestään selvästi eurooppalaisten ihmisten arkipäivään kuuluvalta. Yksi vakava seuraus onkin juuri se, että islamiin liittyvä mielivalta aletaan hyväksyä monikulttuurisuuden ideologian verukkeella, siis juuri sen, joka johtaa arvo- ja eturistiriitojen kasvuun.

Entä onko terrorismissa kyse muusta kuin väkivaltaisesta TV-viihteestä, jonka ainoana varjopuolena on yleisöjen kyllästyttämisen vaara? Fiksuimmat asiantuntijat kun näkevät muslimiterrorismin vain poliittisena performanssina tai sosiaalisena representaationa, joka indikoi kehitysmaiden kurjuutta. Yksinkertaisimmat näkevät itsemurhaiskujen syyt vain terroristien yksilörationaalisena hyöty/haitta-puntarointina, joka kannustaa joko kuolemaan tai jatkamaan kurjaa elämää.

Tällaisten mutu-analyysien ainoa valopilkku on, että niiden kautta avautuu tie myös vastaväitteisiin. Terroristit eivät ensinkään toimi länsimaisen rationaalisen harkinnan pohjalta, vaan he identifioituvat voimakkaasti itsensä ulkopuolisiin oppeihin, yhteisön normeihin ja uskonnolliseen ideologiaan, joka on aivan ratkaisevassa asemassa, kun yksilö päättää, mitä hän tekee, tai kun uskonnolliset johtajat päättävät hänen elämästään tai elämänsä. Puhutaanhan yleisesti terroristien värväyksestä, ja sitä kautta islamin sisällöt määräävät pitkälti kannattajiensa tekoja ja toimintaa.

Modernina aikana mikään muu uskonto kuin islam eli ole toiminut terroristisin menetelmin, ellei mukaan lasketa muutamia eksentrisiä uskonlahkoja, ensisijaisesti poliittisia järjestöjä (kuten IRA) ja marxismia, joka muistuttaa uskontoa dogmaattisuudessaan ja auktoriteettikeskeisyydessään.

Sodankäynti on jätetty kristillisissä maissa valtion legitiimin ja väkivallan minimoimiseen pyrkivän järjestyneen väkivaltamonopolin haltuun, vaikka pitääkin toki paikkaansa, että kristilliset kirkot ovat siunanneet myös kanuunoita. Kyse on ollut kuitenkin Augustinuksen tarkoittamista oikeutetuista sodista, eli puolustussodista, sodista vielä suuremman väkivallan välttämiseksi tai diktaattorien syrjäyttämisistä. Buddhalaisuus korostaa rauhaa ja harmoniaa, ja hindulaisuuteen kuuluu ahimsa-oppi, jota gandhilainen passiivisen vastarinnan idea korostaa. Sen sijaan islam ja muslimikulttuuri kokonaisuudessaankin muodostavat surullisen luvun koko ihmiskunnan historiassa jo vuosisatojen ajan jatkuneiden Lähi-idän sotien sekä kristittyihin ja juutalaisiin kohdistuneiden vainojen muodossa.

Monikulttuurisuuden välttämättömyyttä ja sen näennäistä itseisarvoisuutta saarnaava media ei ole suinkaan syytön kasvualustan luomiseen muslimiterrorismille. Päinvastoin: se on yksi syypää kriittisten reaktioiden tukahduttamiseen, eurooppalaisten ihmisten esittämien vastalauseiden (eli resismin) sensuroimiseen ja sitä kautta syntyvään hyvyyden ja pahuuden välisen tosiasiallisen eron katoamiseen.

Myös meillä täällä Suomessa niin sanottu valtamedia on hurahtanut eurooppalaisista arvoista koostuvien yhteiskuntiemme tuhoa toivovien rabulistien puolelle tässä hybridisodankäynniksi muodostuneessa taistelussa. Toisaalta tämä ei ole ihme, sillä toimittajakunta koostuu suurelta osin puolikoulutetuista Toimittajaliiton tovereista, jotka ovat imeneet oppinsa Ylioppilaslehden, Voima-lehden, Tiedonantajan ja muiden kriittisinä, älyllisinä ja lähes tieteellisinä itseään pitävien propagandatuuttien harjoitustoimituksista, joissa toivotaankin porvarillisena pidetyn elämänmenon luhistumista sekasortoisuuteen.

Pahin ihminen on sellainen, joka julistautuu jonkin ehdottoman hyvän lipunkantajaksi, kuten muslimiterroristit oikeudenmukaisuuden airueiksi ja itseään kunnioittavat suvakkitoimittajat rasisminvastaisuuden tukijoiksi, sillä nämä absoluuttisen hyvän edustajat ovat kyvyttömiä tunnistamaan itsessään olevaa pahuutta. Juuri siksi heistä tulee pahimpia kaikista.

Tulosta sanotaan sokeaksi idealismiksi. Sen vallassa hyvinvointiyhteiskuntaamme tuhotaan, ja se tuhoutuu, aivan kuten eurooppalaista kulttuuria ja arvomaailmaa palasiksi nakertavat termiitit haluavat omat vaikuttimensa tiedostaen. Järjestynyttä elämänmenoa moititaan kurin ja järjestyksen ylläpitämisestä. Ja kun ihmisten yksityiselämän läpivalaisu terrorismin torjunnan tuloksena kasvaa, tarkkailun, valvonnan ja epäviihtyisyyden lisääntymisestä syytetään George W. Bushin ja Donald Trumpin tapaisia patriootteja, vaikka syy on terroristeissa ja heitä puolustelevissa länsimaisen elämäntavan haudankaivajissa itsessään.

On kenties totta, että terrorismia lietsoo osittain rasismi, mutta rasismiksi sanottua muukalaisvastaisuutta aiheuttavat puolestaan terrorismi ja laaja maahanmuutto. Ongelmien alkujuuri on kansainvaellus, jonka seurauksena väestöryhmien edut ja arvot ovat konflikoituneet Euroopassa. Niinpä olisi viimeistään nyt aika sulkea Euroopan ulko- ja sisärajat laittomilta maahanmuuttovirroilta. Jos alueellamme ei olisi muslimeja, ei olisi muslimiterroristejakaan.

Voitaisiinko Eurooppaan jo tähän mennessä pesiytyneen terrorin jatkumista sitten jotenkin estää tai kierre katkaista? Tehokkaimpia kontrollin muotoja on sosiaalisten ryhmien harjoittama itsekontrolli. Mikäli jokaista muslimiterroristien murhaamaa eurooppalaista kohti palautettaisiin 100 000 muslimisiirtolaista takaisin kotikonnuilleen, muslimiyhteisö voitaisiin saada valvomaan omaa jäsenkuntaansa nykyistä paremmin, paljastella keskuudestaan näitä erityisen eettisiä ja moraalisia hyviksiä, ja moskeijoissakin voisivat alkaa raikua toisenlaiset sävelet.

Huomiota herättää, että muslimiyhteisö ei ole toistaiseksi tehnyt mitään aktiivisia tekoja väkivallan kitkemiseksi. Luulisi, että jokaisella muslimiyhteisön liiderillä olisi terroritekojen sattuessa tulenpalava kiire antaa virallisia lausuntoja ja järjestää valtavia julkisia tiedotustilaisuuksia, joissa he selvästi sanoutuisivat irti väkivallasta ja kieltäisivät yhtäkään muslimia syyllistymästä jihadiin, mutta tällaisia ei ole juuri nähty. Näyttö rauhanuskonnon rauhantahtoisuudesta puuttuu.

On tietysti kurjaa, että muslimiterroristien hyökkäyksistä joutuu kärsimään koko uskontokunta. Olisi yleistävää liittää terrorismi kaikkiin muslimeihin, mutta täysin johdonmukaista on väittää, että terrorismi liittyy islamin ideologiaan ja toimii sen tuella. Vaikka kaikki muslimit eivät tue terrorismia, tarpeeksi monet (noin 1/5) tukevat, jotta terroristit saavat heiltä suojaa Euroopan kaupunkien no-go-vyöhykkeillä.

Koko ryhmään kohdistuva yleispoliittinen toimenpide (muslimien maahanmuuton lopettaminen, tulijoiden yksiselitteinen takaisin käännyttäminen ja islamin ideologian perinpohjainen ruoppaustyö) on tarpeen, mikäli halutaan estää terrorismia ja muokata uskontokunnan asenteita nykyistä suvaitsevammiksi. Jos taas muslimit eivät tähän suostu, siitä on tehtävä tietyt johtopäätökset.

Poliittisten emämunausten arkkityyppi on kaikkina vuosisatoina ollut ovien avaaminen vieraille kansakunnille, ja sitä tyhmyyttään ovat tuhotut kansat ja kulttuurit joutuneet katkerasti katumaan.

22. maaliskuuta 2016

Euroopan kadut hukkuvat muslimiterroristien tekemiin veriteurastuksiin


Voi että, kuinka rasisminvastaisella viikolla sitten tapahtuu. Pariisin viime vuoden tammikuisen ja marraskuisen terrori-iskun ruumiit ovat tuskin kylmenneet, kun ääri-islamilainen terrorijärjestö ISIS paukutteli päiviltä ainakin 30 ihmistä Brysselissä. Samanaikaisesti Helsingin Sanomien suvakkitoimittelija itkee kolumnissaan, että Herätkää poliittiset päättäjät Suomi on sairastunut, ja taudin nimi on avoin rasismi.

Kuinka tyhmä saa olla? Edellä linkkaamani Hesari-jutut kumoavat suorastaan surkuhupaisalla tavalla toisensa. Mutta onnittelut toimittaja Pekka Mykkäselle siitä, että hän on onnistunut kiteyttämään keskeiset ajatusvirheensä ja omat kompleksinsa yhteen riviin.

Samalla kun eurooppalaisia ihmisiä murhataan muslimiterroristien toimesta, Hesarin hyysäritoimittaja herättelee ”poliittisia päättäjiä” rankaisemaan suomalaisia siitä, että he ovat unet silmistään hieraistuaan alkaneet lopultakin vastustaa järjetöntä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, joka on tuomassa Lähi-idän vuosisataiset sodat ja avoimen väkivallan meidän kaduillemme miekkalähetyksen muodossa.

Minäpä kerron teille myös sen, ketkä Suomessa ovat poliittisia päättäjiä. Poliittisen päättäjän käsite on kotoisin demariretoriikasta, jossa uskotellaan, että poliittisia päätöksiä tekevät byrokraatit, joita kansalaisten pitää totella. Todellisuudessa poliittisen vallan suvereeni käyttäjä ja legitiimi lähde, toisin sanoen päättäjä, on Suomessa Suomen kansa.

Kun siis kansalaiset ovat alkaneet avoimesti vastustaa muslimien maahanmuuttoa, monikulttuurisuuden perusteetonta palvontaa sekä islamin ilosanoman levittämistä, he ovat tehneet sen poliittisen valtasubjektin ominaisuudessa, mihin itsensä ylentäneillä toimittajilla ei pitäisi olla kerta kaikkiaan mitään nokan koputtamista.

Roskamediassa ”rasismiksi” lavastettu maahanmuuttovastaisuus ja muukalaiskriittisyys onkin pohjimmiltaan realismia, ja tähän todellisuudentajuisuuteen myös median pitäisi herätä, jotta ei tulisi ”nukkuneeksi pommiin. Mutta ymmärtämyksen ja anteeksiannon kuminauha näyttää venyvän, tällä kertaa löytämällä terroristien vaikuttimia ja syitä Interpolistakin, kun näennäisrationalisoivana selityksenä väkivaltaan kerrotaan, että Brysselin hyökkääjät halusivat ehkä kostaa terroristiepäillyn kiinnioton!

Minulle terrorin jokapäiväistyminen ei ole ollut mikään yllätys. Vuonna 2006 aloittamaani blogia selaamalla ja kirjojani lukemalla voitte todeta, että minä ja Jussi Halla-aho ennustimme (tosin kumpikin omista lähtökohdistamme) terrorin ja väkivallan leviämisen olevan todennäköinen lopputulos noihin aikoihin käynnistyneestä maahanmuuttopolitiikasta, jos maahanmuutto muslimikulttuurin alueelta Eurooppaan saa jatkua. Rajojen yli kulkee kaikkien muiden kutsumattomien haittamaahanmuuttajien joukossa myös hallitsematon määrä siviilipukuisia sotilaita, rikollisia, ihmiskauppiaita, raiskaajia sekä omassa maassaan syytteessä olevia ja oikeutta pakenevia, joiden oikea paikka olisi vankilassa. Lisäksi maahanmuutto on kiristänyt kansakuntien välit äärimmilleen, jakanut kansakuntia kahtia ja heikentänyt kantaväestön omaa keskinäistä luottamuspääomaa tavalla, jonka Harvard-professori Robert D. Putnam on todennut tutkimuksissaan.

Nyt onkin sitten taas mukava askarrella solidaarisia Facebook-taustakuvia ja valitella rasismin kärjistymistä sekä tällä tavoin valmistautua kristilliseen pääsiäisjuhlaan. Muslimiterrorismin keskeinen tehtävä on saattaa Eurooppa alistumaan islamin mahdin edessä, käyttää Euroopassa jo olevaa muslimiväestöä oman vallan warranttina sekä tätä kautta viestittää, että eurooppalaiset ovat hävinneet oman turvallisuutensa, elämäntapansa ja kulttuurinsa, ja siksi meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin myönnytellä, liennytellä, laannutella ja hyssytellä sekä sipsutella varpaisillaan, kuin allamme olisi räjähtävä miinakenttä, jonka mikä tahansa sensuurin ohittava todenperäinen kannanotto saattaa räjäyttää.

Muslimiterrorismi ja jihad eivät ole islamista irrallisia tai erillisiä osia vaan islamin laajenemisen keskeisiä välineitä, joita arvostelemalla myös ”rauhanuskonnoksi” julistautuva islam haluaa peittää liikkuvansa ketunhäntä kainalossaan. ”Rasismiksi” väitetyt kantaväestön tahdonilmaukset, joilla halutaan tukkia pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tulviminen maahamme, eivät puolestaan ole rotusortoon verrattavia toimia. Ne edustavat kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvaa kansallisen edun valvontaa, joka nojaa loogiseen ja rationaaliseen analyysiin sekä yleispoliittiseen arvioon siitä, mikä on kansakunnillemme ja valtioillemme hyväksi.

16. maaliskuuta 2016

Manus manum lavat


Käsi kättä pesi, kun Bonnierin Suuri Journalistipalkinto myönnettiin eilen MV-lehden kanssa vihoissa olevalle Jessica Arolle. Yleisradion sivut mainitsivat, että yhtenä motiivina Aron tukemiselle oli häneen kohdistunut häirintä. Nykyisin melkein mikä tahansa kritiikki tai vallitsevan totuuden haastaminen koetetaan lavastaa ”häirinnäksi”.

Palkitsemiseen liittyvä tarkoitushakuisuus vesitti käytännössä ne ansiot, joiden vuoksi palkinto olisi ollut paikallaan. Aron juttusarja käsitteli Venäjän verkkopropagandaa ja yrityksiä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suomessa.

Palkitsemisen aihe on hyvä, mutta ei riittävä. Aron kirjoittama Venäjä-kriittinen juttusarja oli ”väärän lipun” (false flag) operaatio, jolla hänen oli tarkoitus peitellä omaa päivänvaloa sietämätöntä taustaansa. Idea oli, että kun haukkuu Venäjän sananvapaustilannetta, voi itse esiintyä puhtain purjein sananvapauden marttyyrina.

Pyrkimällä lavastamaan MV-lehteä Venäjän propagandan levittäjäksi Aro koetti saada kansalaisten kanuunat kääntymään maahanmuuttokritiikkiä esittänyttä MV-lehteä vastaan. Tosiasiassa Aron tarkoitus oli tehdä vihervasemmistolaista propagandaa ja himmentää MV-lehden asemaa totuuden esille tuojana kiskaisemalla tankoon Venäjän lipun.

MV-lehdessä ei ole liioin esitetty Venäjään kohdistuvaa arvostelua, mutta lehden ansiot maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmien osoittajana sekä viranomaisten ja valtamedian levittämien valheiden paljastajana ovat paljon suuremmat kuin ne vähäiset dismeriitit, joista lehteä voidaan arvostella.

Palkintoa olisi voinut pitää perusteltuna, mikäli palkitsemisen syynä ei olisi ollut halu tukea maahanmuuttokritiikkiä esittäneen MV-lehden kanssa riitelevän Aron yksityiselämää. On syytä muistaa, että Jessikka Aro on amfetamiinin käytöstä ja levittämisestä tuomittu huumerikollinen.

Ollakseen kuuliainen omille periaatteilleen Yleisradion pitäisi antaa moisesta pysyvät potkut ihan poliittisen korrektiuden vuoksi. Koska Aro on kuitenkin edistänyt punavihreää agendaa, hänen huumetaustaansa katsotaan Yleisradiossa läpi sormien, ja poliittista korrektiutta vaaditaan hänen arvostelijoiltaan.

Huomion arvoista on, miten usein vihervasemmistolaiset ja suvaitsevaiset ovat tekemisissä huumeiden kanssa. Minua hämmästyttää tapa, jolla itseään kunnioittava vanha media asettuu tukemaan tuota porukkaa vastustaakseen Suomen kansan valtaenemmistön näkemyksiä tai etuja. Huumeiden käytön mannekiini palkitaan, kun halutaan tukahduttaa kriittistä ja tutkivaa paljastusjournalismia.

On helppo kuvitella, minkälaisen rähäkän Yleisradion ja Sanomien propagandatuutit aloittaisivat, jos joku perussuomalainen tai vaikkapa paljon parjattu Donald Trump koskisi huumeisiin edes pitkällä tikulla. Sen sijaan ne eivät sulje mitään keinoa pois valikoimasta, kun on tarkoitus syöttää oopiumia kansalle.

Jessikka Aro kuuluu samaan sarjaan kuin Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden SONK:in puheenjohtaja Hanna Huumonen, joka käynnisti ”Loppu MV-lehdelle” -kampanjan. Hän kuuluu samaan sarjaan kuin Yleisradion ”faktantarkastaja” Johanna Vehkoo, jonka MV-lehti paljasti Vasemmistonuorten aktivistiksi. Ja hän on samaa jengiä kuin Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkonen, joka valitteli 24.11.2015 kirjoittamassaan jutussa, miksi poliisin oli täytynyt kertoa eräiden raiskausepäiltyjen ulkomaalaisuudesta tiedotteessaan.

Nämä nuoret neidot eivät ansaitsisi minkäänlaista asemaa julkisuudessa, mutta feministinen media tekee heistä sankaritoimittajia pelkästään nälviäkseen niille, jotka yhteiskunnasta jotain ymmärtävät. Surkuhupaisaa asiassa on, että mikä tahansa negatiivinen mainetekijä voidaan kiertää tai pestä puhtaaksi, kun valtamedia puolustelee omaa valheellisuuttaan.

Omasta mielestäni Jessikka Aro on Suomen turhin julkkis. Suuren Journalistipalkinnon sijasta Bonnier olisi voinut myöntää Arolle vuoden narsistipalkinnon.

10. maaliskuuta 2016

Rahan arvon määrää asumisen hinta


Monet ihmiset ovat huomanneet, että rahalla on entistä vähemmän arvoa asuntomarkkinoilla. Tämä on tilanne niillä paikkakunnilla, joilta ihmiset haluavat asuntoja ostaa tai vuokrata. Tarkoitan niin sanottuja kasvukeskuksia, joihin virtaa väestöä ja joiden piiristä löytyy töitä, koulutusmahdollisuuksia ja palveluja.

Asumisen hinnan kallistuminen ei kuitenkaan johdu vain muuttoliikkeestä ja sen aiheuttamasta kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Myös raha on kriisissä. Euroa varjostaa luottamusongelma, ja matala korkotaso ohjaa sijoittajia etsimään tuottoa kiinteistöistä.

Paljonko hinnat ovat nousseet? Markka-ajan lopulla miljoonalla markalla eli noin 167 tuhannella eurolla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta. Nykyisin sillä saa yksiön Pohjois-Haagasta. Miljoona markkaa maksaneen arvokiinteistön hintalappuun Helsingin keskustassa kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin ennenkin, mutta rahayksikkönä on euro.

Hinnat ovat varovaisestikin arvioiden kolminkertaistuneet, paikoin jopa kuusinkertaistuneet viidessätoista vuodessa. Samassa ajassa ihmisten tulot ovat nousseet keskimäärin ehkä kolmekymmentä prosenttia. Joidenkin tulot ovat voineet jopa laskea. Varmaa on, että asuntojen hinnat ovat nousseet palkkoja ja muuta hintatasoa huomattavasti rajummin niin, että asunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta.

Sama näkyy vuokrien hinnoissa. Kun vuokrien hintasääntely 1990-luvun alussa purettiin, silloinen hallitus lupasi, että hintataso kilpailun vuoksi laskee. Todellisuudessa vuokrat lähtivät nousuun, joka ei ole taittunut edes taloustaantumien aikana. Vuokra-asunnoista on riittänyt kysyntää varsinkin lama-aikoina, kun omistusasuminen on vaikeutunut. Nykyisin vuokrien hintataso hipoo pilviä kaikissa suurissa kaupungeissa, ja asuntopulan avustamana kiskurit myös kokeilevat, paljonko vuokralaisten kukkaro venyy.

Euron tulevaisuutta koskevan epävarmuuden varjostamana sijoittajat etsiytyvät turvasatamiin. Kohteeksi kelpaa melkein mikä tahansa kiinteä omaisuus. Mineraalipörsseissä raaka-aineiden hinnat ovat olleet jatkuvassa nousussa, erityisesti kullan ja platinan. Kaupaksi käy lähes kaikki irtain arvo-omaisuus, kuten antiikkiautot, taide ja Rolex-kellot, joiden hinnat ovat kolminkertaistuneet, ja hintakäyrät kiitävät edelleen kohti koillista.

Pääomaköyhässä Suomessa, jonka teollisuuden omistaa teollisuus itse erilaisilla ristiinomistusjärjestelyillä, yksityishenkilöiden varallisuus ei etsiydy pörssiosakkeisiin, vaan bisnestä yritetään tehdä sillä varallisuudella, jota on: ihmisten kodeilla. Omistusasuminen on ollut Suomessa suosittua, ja sitä on pidetty tavoittelemisen arvoisena sekä eräänlaisena ihmisarvoisen elämän mittana.

Tämä ajattelutapa pohjautuu oman tuvan ja oman luvan juurevaan talonpoikaiseen identiteettiin, jonka perusta on suomalaisten halussa vapautua orjuuttavaksi koetusta torpparilaitoksesta eli vuokraviljelykseen perustuvasta elinkeinosta ja asumismuodosta. Omistusasuminen on Suomessa itseisarvoista ja päämäärä sinänsä.

Asuntojen hintojen karkaaminen palkansaajien ulottuvilta on kyseenalaistanut hyvinvointimme tämän kulmakiven voimakkaasti. Asiaan on vaikuttanut myös pysyvien työsuhteiden väheneminen. Enää alle puolella työssä olevasta työvoimasta on vakituinen työpaikka. EU:sta ja sen yhteisvaluutasta johtuva itsenäisen rahapolitiikan menetys, suhdannevaihtelujen tasoitusmahdollisuuksien poistuminen ja työpaikkojen siirtyminen halvan tuotannon maihin eivät ole olleet ainoita asioita, jotka ovat romuttaneet suomalaisten ihmisten haaveet omasta kodista. Aiemmin inflaatio söi pois osan asuntolainojen velkapääomasta, mutta enää näin ei ole. Matalan inflaation aikana monetaristinen rahapolitiikka on lyönyt korvalle palkansaajaa myös tätä kautta.

Ihmisistä on jälleen tehty land lordien alaisia torppareita. Siinä, missä duunari saattoi aiemmin hankkia työllään omakotitalon pääkaupunkiseudulta, nykyisin joutuu tyytymään lähiökerrostalossa olevaan vuokra-asuntoon. Elintaso ja elämänlaatu ovat laskeneet.

Nurinkurista on, että muutamat poliitikot suorastaan suosittavat ihmisille tämän uuden ajattelutavan omaksumista ja sen hyväksymistä, että he eivät ikinä saa asuntojaan omaksi. Houkuttelu siirtyilemään työn perässä paimentolaisten tavoin ei kannusta ihmisiä, sillä se ei johda paremmille päiville vaan olosuhteiden huonontumiseen. Nämä poliitikot eivät ymmärrä, että asuntopolitiikka ja työpolitiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Jos ihmiset eivät pysty enää kartuttamaan varallisuuttaan asuntojen hankinnan kautta, he menettävät työmotivaationsa. Mikäli ihmiset eivät saa työllään alleen kovaa maata, se vie heiltä syyn työskennellä.

Juuri näin Suomessa on käynyt, eikä tämä ole suinkaan ainoa kannusteloukku. Samaan ajattelutapaan ohjaa myös omistamis-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme, joka kannustaa ihmisiä hankkiutumaan pultsareiksi, sillä vain täysin varattomana voi saada elämiseen tarvittavaa taloudellista sosiaaliturvaa, kuten toimeentulotukea. Sosiaaliturvan tilkkutäkki tulisi nähdäkseni korvata perustulojärjestelmällä, jossa asumista tuettaisiin samalla rahamäärällä riippumatta siitä, asuuko vuokralla, omistusasunnossa vai asumisoikeusasunnossa.

Pankit ovat reagoineet asuntojen hintojen nousuun myöntämällä pitkiä asuntolainoja. Eräs pankkiryhmä mainosti monikymmenvuotisia asuntolainoja lauseella: ”Asuntolainaa maksetaan vain 60 vuotta, vuokraa ikuisesti.” Totuus on, että vuokraa pitää maksaa vain kuolemaan asti, mutta asuntolainan loppupää harvoin näkyy edes kuoleman alkaessa kolkutella asukkaan ovella.

Monikymmenvuotiset asuntolainat ovat sudenkuoppia ja surmanloukkuja, joissa koron osuus pääomaan verrattuna nousee suhteettoman suureksi matalankin korkotason aikana. Velka pitäisi pystyä maksamaan takaisin noin viidessätoista tai enintään kahdessakymmenessä vuodessa. Mikäli korkotaso nousee, monikymmenvuotinen laina muuttuu ikuiseksi ja omistusasuminen vuokralla asumisen muodoksi. Asunnon omistaa tällöin pankki, joka puolestaan perustaa omistuksensa tiskeillä luomaansa ja lainaksi antamaansa rahaan, joka on puhdas illuusio. Kyse on vallankäytöstä, jonka takeena on kelvoton asuntopolitiikka.

Pankit ovat pyrkineet vedättämään asuntojen hintoja korkealle saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa. Velkapääomaa kasvattamalla pankit ovat koettaneet tuottaa viivan alle tulosta, jota ei matalan korkotason aikana synny, ellei lainaksi annettava pääoma ole suuri.

Niinpä pankinjohtajat ovat soitelleet kiinteistövälittäjilleen ja kehottaneet heitä kiskomaan hintoja ylöspäin. Kiskonnan välineinä ovat toimineet asiantuntijavallan nimissä annetut katteettomat hinta- ja tuottoennusteet. Ratkaisijan roolissa ovat olleet pelkkää mielipidevaltaa käyttävät kiinteistövälittäjät ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat toimineet todellisina Teuffelin tuhattaitureina ja Belsebuubin lähettiläinä. Kiinteistövälittäjät ovat kiihottaneet asuntojen omistajia ja myyjiä kiskomaan asunnoista ylimitoitettuja summia, ja vakuusasiantuntijat puolestaan ovat antaneet rahoittajille perättömiä hinta-arvioita.

Koska asuntoja on rahoitettu tiskeillä luodulla lumerahalla, pankkien taseissa on valtavat vajeet. Rahoitettujen kiinteistöjen todellinen arvo ei vastaa pankeista velaksi annettujen lainojen arvoa. Näin on syntynyt asuntojen hintakupla, jonka puhjetessa asuntovelalliset ovat lopulta hirressä ja pankit kärsivät luottotappioita. Pankit kääntyvät tällöin valtion eli veronmaksajien puoleen pankkitukea saadakseen. Lisäksi ne maksattavat lainaksi antamansa velat ylivelkaantuneilla asiakkaillaan, aivan niin kuin 1990-luvun laman jälkeen. Pahimmassa tapauksessa perintätoimien kohteeksi joutuneet maksavat velat kahteen kertaan.

Osavastuussa vääryyksistä ovat valtio ja keskuspankit, jotka ovat myöntäneet rahanteko-oikeuden yksityisille liikepankeille. Lasku tästä sairaasta politiikasta käännetään veronmaksajien piikkiin. Rahanteko-oikeus pitäisi palauttaa vain keskuspankkien haltuun, kuten talousdemokraatit ovat vaatineet, ja pankkien luotonanto pitäisi alistaa valtioiden kontrolliin myös nousukausien aikana. Löysä raha ei ole kuitenkaan hintakuplan ainoa puhallin.

Ongelmien ydin on, että Suomessa sallitaan bisneksen teko ihmisten kodeilla. Sitä tehostaa vuokrien hintasääntelyn poistaminen, jonka tuloksena sijoittajat ovat tehneet rynnäkön asuntomarkkinoille ja pyrkineet haalimaan haltuunsa mahdollisimman paljon varsinkin pienasuntoja, joista he tavoittelevat kaksinumeroisia vuotuisia tuottoprosentteja.

Berliinissä asunnot maksavat noin kolmanneksen siitä, mitä vastaavat asunnot maksavat Helsingissä, ja vuokrien hintatasokin on puolet pääkaupunkiseudun tasosta. Ja Berliini on sentään metropoli, kun taas Helsinki on Euroopan Joensuu.

Myös Ruotsissa on tehty onnistuneempaa asuntopolitiikkaa kuin Suomessa. Asumisoikeusjärjestelmä toimii Ruotsissa hyvin, koska taloja hallinnoivat asumisoikeusyhdistykset ovat asukkaiden päätösvallassa. Asukkaat voivat itse päättää käyttövastikkeiden tasosta, kun taas Suomessa taloja hallitsevat rakennusliikkeet ja niiden tytäryritykset, jotka jatkavat kuukausittaisten käyttövastikkeiden kantamista entisen suuruisina ja nostavatkin niitä, vaikka talon velkapääoma olisi maksettu ja vastikkeiden pitäisi laskea.

Asumisoikeuslainsäädäntöä pitäisi pikaisesti korjata, tai koko järjestelmä kuolee pois. Nykyisin se ei ole muuta kuin erittäin kallis vuokralla asumisen muoto, jossa kynnysrahana toimiva asumisoikeusmaksu on vuokravakuutta huomattavasti suurempi.

Tukholmassa asuntojen hinnat ovat lähes Helsingin tasolla; tosin Suomen ja Ruotsin tilanteet eivät ole täysin vertailukelpoisia. Ruotsissa ei vallitse ”oman tuvan ja oman luvan” -ajattelutapaa eikä ruotsalaisessa kulttuurissa ole korostettu samaa talonpoikaista identiteettiä kuin luokkayhteiskunnan ja kansalaissodan traumoista kärsineessä Suomessa. Niinpä Ruotsissa on totuttu siihen, että asunnot ovat pankkien hallussa, ja asukkaat maksavat pankeille korkoa ikänsä kaiken. Ruotsissa ihmiset valitsevat, vuokraavatko he asunnon vai vuokraavatko he pankeilta rahaa ostaakseen asunnon, joka tosiasiassa kuuluu pankille. Ruotsissa tämä ajattelutapa toimii laajemman kansalaisluottamuksen ja perinteen vuoksi.

Itse en pidä myönteisenä, että ihmisten kodit omistavat pankit, rakennusliikkeet, julkisyhteisöt tai sijoitusrahastot. Tutkimusten mukaan yksityisten kansalaisten hallinnassa olevasta varallisuudesta pidetään parempaa huolta kuin organisaatioiden omistamasta. Asuntovarallisuuden yksityisomistus edistää kiinteistöjen säilymistä hyväkuntoisina. Kotien yksityinen omistaminen vahvistaa myös ihmisten itsemääräämisoikeutta ja yksityisyydensuojaa.

Suomessa monet tärkeät asiat on hoidettu huonosti, ja merkittävin niistä on asuntopolitiikka. Asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta, joka on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Huonon asuntopolitiikan vuoksi Suomessa on vallinnut myös huikea piiloinflaatio.

Kun rahan ostovoima asuntomarkkinoilla on sulanut pois, ihmisten palkoista on palanut suuri osa. Keskivertopalkansaajan nettotuloista kuluu nykyisin asumiseen niin paljon, että käteen ei jää edes toimeentulotuen perusosaa vastaavaa määrää rahaa. Toimeentulotukea ei kuitenkaan myönnetä omistusasumisen pääomakuluihin, joten keinoksi jää vain vöiden kiristely. Kun keskiluokka on tällä tavoin köyhdytetty, myös päivittäinen kulutus alenee, mikä puolestaan näkyy Anttiloiden ja Stockmannien tappioina, lyhyesti sanoen lamana.

Pankit koettavat elvyttää taloutta myöntämällä lyhennysvapaita vuosia ja pidentämällä lainojen maksuaikaa sekä pystyttämällä kuukausierät kiinteinä. Tämän tuloksena lainat venyvät loppupäästä. Kun ihmisten elinikä ei riitä lainan pois maksamiseen, on tultu paradoksien partaalle.

Lopulta pankit ovat tuoneet markkinoille amerikkalaistyyppiset käänteiset asuntolainat, joita ne markkinoivat pienituloisille mutta asuntonsa maksaneille eläkeläisille. Pankki myöntää tällöin syömävelkaa asuntoa vastaan. Ikäihmisen kuollessa asuntovarallisuus voi olla sulatettu pois, jolloin perilliset jäävät nuolemaan näppejään. Tulos on, että nuoremmat sukupolvet eivät saa asuntoja omaksi edes perimällä. Tämä järjestelmä on moraaliton ja kylvää katkeruutta. Se myös merkitsee tappiota ikääntyvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä sosiaaliseen vaihtosuhteeseen, sillä ikääntyvien mahdollisuudet kompensoida jälkeläisiltään saamaansa huolenpitoa perinnön kautta heikkenevät.

Käänteisten asuntolainojen yleistymiseen ohjaavat eläkkeiden ostovoiman pieneneminen ja työttömyydestä johtuva eläkekertymän heikkeneminen. Valtiovalta voi käyttää käänteisten asuntolainojen mahdollisuutta myös eläkkeiden tai terveydenhuoltopalvelujen huonontamiseen ja julkisen talouden säästötoimien toteuttamiseen tietoisesti. Käänteisten luottojen kautta yksityistä varallisuutta päätyy pankkien haltuun, mikä on kielteistä, sillä sitä kautta kansalaiset puolestaan köyhtyvät.

Rahan arvon aleneminen ja valtaisa piiloinflaatio eivät ole tulleet näkyviin tilastoissa siksi, että asumiskustannusten kasvu on siirretty maksettavaksi tulevaisuudessa ja kuukausittaiset asumiskulut on pidetty keinotekoisesti ennallaan lopusta venyvien luottojen avulla. Yhdessä valtionvelan kasvun kanssa asuntojen tulevaisuudessa maksettavaksi lankeava hintapommi merkitsee sitä, että rahan arvo on romahtanut ja se alenee myös jatkossa, elleivät asuntojen hinnat laske.

Johtopäätöksenä tästä kurjasta asuntopolitiikasta on, että rahan todellisen arvon määrää nykyisin asumisen hinta. Suomen todellinen rahayksikkö ei ole pitkään aikaan ollut euro vaan kiinteistöneliö, jonka arvo tosin vaihtelee paikkakunnittain.

Julkisessa sanassa paljon tuskiteltu asumistukien korkeus ei ole todellinen ongelma, vaan ongelmana on vuokrien hintakiskonta ja sen mahdollistama asuntojen hintojen jatkuva nousu, jonka tuloksena myöskään asuntovelat ja asunnoissa oleva varallisuus eivät vastaa toisiaan. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, jotka imuroidaan heidän pankkitileiltään suoraan asuntokeinottelijoiden pohjattomiin kirstuihin. Asumistuesta on kieltämättä tehty yhteiskunnallisen tulonsiirron väline. Maksajina ovat veronmaksajat ja saajina kiinteistöjä omistavat kapitalistit.

Ongelmaa puretaan väärästä päästä, jos vaaditaan asumistukien alentamista. Tämä perustuu väärään oletukseen, että vuokralaiset voivat päättää vuokrien hintatasosta tai neuvotella vuokranantajia vastaan. Koska avaimet ovat omistajien taskuissa, kaikki valta asiassa on nyt asuntojen omistajilla. Niinpä julkisen vallan pitäisi puuttua ongelmaan palauttamalla vuokrien hintasääntely lakiin ja määrittelemällä korkeimmat neliövuokrat asuinalueittain. Näin voidaan rajoittaa sekä asumistukien kierrätystä kiinteistökeinottelijoille että rahan arvon romahdusta.