Makaronia ja mittarinpyörähdyksiä

Eilen tuli kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun väittelin tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Päivä oli helteinen ja salissa oli lämmintä kuin ruotsalaisessa saunassa. Seuraavana päivänä olinkin jo ottamassa aurinkoa Pihlajasaaressa. Myötä- ja vastoinkäymisiä niin sanotulle akateemiselle uralleni on tunnetusti kertynyt. Myöhemmistä hiljentämis- ja nujertamisyrityksistä voi lukea kirjastani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Se onkin sopivaa ihmeteltävää tähän marraskuiseen kesään (+ 11°C).

Pyöräilemiseen viileä kesä on ollut kohtalaisen sovelias. Tämän vuoden ensimmäiset tuhat kilometriä täyttyivät tosin vasta eilen, ja silloinkin satoi. Myös tämän Blogspot-blogini kävijälaskuri on pyörähtämässä. 200 000 kävijää on hyvä lukema yksityiselle blogille, jota ei ole kytketty minkään organisaation sivuihin ja jonka rinnalla on kilpaillut vuodesta 2010 asti myös Uuden Suomen blogini. Lukijoita ei ole suinkaan liikaa, mutta ei myöskään liian vähää vaan itse asiassa juuri sopivasti.

Juhlan kunniaksi avasin Blogspot-blogiini myös laajennetun asiasanaston, joka palvelee hakemistona tai arkistona. Kirjoitukset on julkaistu lisäksi teoksina Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Viimeisimmässä tilitän etupäässä Euroopan unionin nousua ja tuhoa.

Kesäisessä Suomessa ei taida tapahtua mitään, mistä en olisi jo kirjoittanut. Kesä on lyhyt kuin lapsella paita – ja aina samanlainen, niin kuin Paavo Väyrysen valinta Keskustan puheenjohtajaksi.


Kenraali toimi kuin pissistyttö

Vanhan toistoa on myös venäläläiskenraali Makarovin pelko Suomen Nato-jäsenyydestä. Yliopistolla pidetyssä maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa kenraali rankkasi Suomen omaan etupiiriinsä kartoin, lausein ja klausuulein. Tässä valossa kenukka toimi kuin pissistyttö, joka on harmissaan Suomen itsenäisyydestä omassa mustasukkaisuudessaan.

Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Ja siinä se on yhä, tosin toisella nimellä. Georgiassa Venäjä myllersi panssarivaunuilla, mielenosoitukset se tukahduttaa, ja seksuaalivähemmistöt maa telkeää linnaan. Johtajansa se valitsee tai valituttaa yhä uudelleen ja uudelleen niin kuin Brežnevin aikana.

Mieleen tulee tapa, jolla muuan venäläiskenraali uhkasi vielä vuonna 2008 maansa vastaavan Naton laajenemiseen ydinaseilla. Kirjoitin aiheesta muun muassa tässä. Muita analyyseja Suomen Nato-jäsenyydestä löytyy esimerkiksi tästä ja Venäjää käsitteleviä juttuja tästä.

Venäläiskenraalien huolet taitavat olla turhia. Ei Suomi mihinkään Natoon liity. Ja ihan hyväkin niin, jotta säilyvät edes jonkinlainen puolustustahto ja -kyky yllä eivätkä puolustusrahat uppoa kansainvälisiin operaatioihin tai Nato-virkamiesten lohipäivällisiin.
Tarkoitus oli kai koetella Suomen vastavalitun presidentin kärsivällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Aika tylyjä tuomisia kenraalilla oli joka tapauksessa mukanaan: suoranaisia läimäytyksiä päin suomalaisten naamaa.

Rajat paikallaan

Olen jo aiemmin lähtenyt siitä, että Venäjän kanssa on pidettävä korkeaa profiilia: esimerkiksi viisumipakko on säilytettävä sekä kiinteistöjen ostoa ja hallussapitoa rajoitettava.

Kun venäläiskoneet loukkailivat toistuvasti Suomen ilmatilaa, tämän arveltiin johtuvan Suomen Nato-halukkuudesta. Kun Suomi selvitti jatkavansa liittoutumattomana, tämä puolestaan johti ilmatilaloukkausten vähenemiseen.
Summa summarum: rajaloukkausten tarkoitus oli alun perinkin uhkaava. Niiden tarkoituksena oli ohjata suomalaisia ajattelemaan, ettei Nato-jäsenyys kannata.

En pidä Suomen Nato-jäsenyyttä sinänsäkään optimaalisena ratkaisuna, mutta Venäjän painostus ohjaa ajattelemaan, että maamme on edelleenkin enemmän itänaapurinsa kuin Naton talutusnuorassa.
Venäjän pelko Suomen Nato-jäsenyydestä on absurdi siksi, että Venäjä on itse paljon lähempänä Naton jäsenyyttä kuin Suomi. Pari vuotta sitten venäläinen tutkimuslaitos Insor nimittäin ennusti Venäjän liittyvän lähivuosina Natoon. Että sellaista Makaronia.

EU – Syypää myös homofobian kasvuun

Kuten muutamat poliitikotkin ovat huomanneet mainostaa, Euroopan unionin komissio ja parlamentti ovat tuominneet Euroopassa kasvuun lähteneen homofobian.

Kuinka voin kyllin kiittää tästä ylhäältä päin tulevasta jalomielisyyden osoituksesta?

Koska EU on johtanut kansallisvaltioiden taloudet kuralle, EU on nyt paljon homoja itseään epäsuositumpi.

Koska EU on tätä nykyä tavattoman vihattu, se ottamalla kantaa homojen puolesta aiheuttaa itse tuota paheksumaansa homovastaisuutta.

Epäsuositun tuki on käytännössä samaa kuin mustamaalaus, sillä kukaan ei halua EU:n huonoa mainetta takkiinsa.

Niinpä voisi kysyä, vähenisikö kasvava homofobia, jos EU lopettaisi meidän tukemisemme.

Itse arvelen, että näin juuri kävisi.

EU on myös maahanmuuttoa lietsomalla aiheuttanut eripuraa kansallisvaltioiden sisällä. Siten se on aiheuttanut yleistä rasismia, joka on levinnyt etnisistä vähemmistöistä koskemaan myös homoja.

Seksuaalivähemmistöt ovat kärsineet maahanmuutosta, kun etnisyyteen liittyvä syrjintä on kohdistettu valikoimattomasti myös kansallisiin vähemmistöihin.

Kun EU nyt ilmoittaa vastustavansa tuota lentoon lähettämäänsä homofobiaa, siinä on kyse EU-byrokraattien omasta huonon omantunnon tunnustuksesta.

He eivät ilmeisesti tiedä, mitä tarkoittaa defensiivisyys.

Homoja tukemalla EU istuu meidän pöksyillämme tuleen. Se pyrkii käyttämään homoja välineenä oman itsensä oikeuttamiseen.

Koska EU on yhteisen rahan ja EMU:n kautta tuhonnut kansallisvaltioiden taloudet, se koettaa oikeuttaa itseään sosiaalisten ja moraalisten normien mestarina.

Tähän homot ovat kelpo välineitä, kun EU yrittää ostaa kannatusta ja käyttää homoja kauppatavarana.

Mikäli EU ei lopeta tätä homojen tukemista, on vaarana, että yleinen EU-kriittisyys ja maahanmuuttokriittisyys kohdistuvat entistä pahemmin myös meihin homoihin, kun meistä lavastetaan EU:n hameenhelmojen alla piileskeleviä syntipukkeja.

Muutenhan meidän asiamme eivät olisikaan hullummin.

Eudaimonia ja uskonnonvapaus

Kreikan kielessä sana ”eu” tarkoittaa ’hyvää’. Antiikin Kreikassa sana ”daimōn” puolestaan viittasi kuolevaisten ja jumalien välillä oleskeleviin demoneihin ja merkitsi eräänlaista yliluonnollisen olemisen tilaa. Niinpä sana ”eudaimonia” tarkoittaa ’hyvää olotilaa’, ja usein se käännetäänkin onnellisuudeksi.

Aristoteleen mielestä eudaimonia on kaikkien ihmisten päämäärä. Tosin hänen mielestään siihen ei liity yliluonnollista aspektia, vaan onnellisuus on seuraus hyvästä ja oikeasta toiminnasta. Hyvä elämä voidaan saavuttaa hyveiden (aretē) avulla ja noudattamalla fronēsiksen eli ”käytännön viisauden” periaatetta. Tästä sanasta tulee myös juristien tuntema latinan sana prudentia. Aristoteles mielsi onnellisuuden pitkälti käytännön asiaksi. Se koostuu esimerkiksi terveydestä, ulkoisesta hyvinvoinnista ja ystävistä. Onnen tuovat rattoisa seura ja viini.

Stoalaiset puolestaan katsoivat, että eudaimonia on ensisijaisesti sisäinen asia. Ihminen voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva. Niinpä ihminen voi kärsiä suuriakin tuskia mutta olla onnellinen, jos hän siten toteuttaa hyveitä, kuten rohkeutta. Esimerkiksi kidutettava sotavanki voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva, mikäli hän kieltäytyy paljastamasta sotasalaisuutta viholliselle ja osoittaa siten sankaruutta ja urhoollisuutta. Ihmistä ei tee onnelliseksi vain nautintojen tavoittelu tai kärsimyksen välttäminen.

Sokrateen käsitykset olivat lähempänä stoalaisten kuin Aristoteleen näkemyksiä. Platon tilittää dialogissaan Symposium, että Sokrateen mielestä eudaimoniaan johdatti demoni nimeltä Eros, siis eroottinen rakkaus. Sokrateen puolustuspuheessa Platon kuvailee, että Sokrateella oli myös henkilökohtainen demoni, joka varoitti häntä tekemästä väärin. Usko sisäiseen demoniin koitui tosin Sokrateen kohtaloksi. Hänen kuolemantuomionsa syynä oli taipumattomuus palvelemaan valtion jumalia.

Uskonnolliset periaatteet ovat nykypäivänäkin monien ihmisten kurjuuden lähde. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmisiä tuomitaan kuolemaan vääräuskoisina tai pelkästä antautumisesta Eros-jumalan houkutuksille. Uskonnonvapaus ja vapaus olla uskomatta ovat toteutuneet melko huonosti myös liberaalissa Lännessä, kun uskonnon varjolla on taivuteltu sotiin ja väkivaltaisuuksiin.

Norjan kansankäräjät hyväksyi eilen kirkon eroamisen valtiosta. Tämän arvellaan parantavan uskonnon uskottavuutta, kun valtion ei tarvitse siunauttaa kanuunoitaan kirkolla. Uskonnollisen uskon katsotaan nyt olevan enemmän henkilökohtainen ja sisäinen asia kuin ulkokohtainen valtiollinen muodollisuus. Tämän ajatellaan lisäävän ihmisten vapautta ja saattavan uskonnot tasavertaiseen asemaan.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin trikki. Norjan evankelisluterilainen kirkko saa edelleenkin rahoituksensa valtion kautta, ja kuninkaan pitää kuulua kirkkoon. Tilanne vastaa yliopistojen yksityistämistä. Kun yliopistot erotettiin valtiosta Suomessa, niitä alettiin sanoa itsenäisiksi, mutta tosiasiassa yliopistot ovat yhtä riippuvaisia opetusministeriön kanssa käytävistä tulosneuvotteluista kuin ennenkin, ja tieteellistä vapautta vähentää riippuvuus ulkoisista rahoittajista sekä periaatteellinen mahdollisuus mennä jopa konkurssiin.

On mielenkiintoista, miten kirkoille ja uskontokunnille käy tämänlaatuisen yksityistämisen keskellä.

Jos kirkko erotetaan valtiosta myös Suomessa, se vähentää poliitikkojen sananvaltaa uskonnollisissa kysymyksissä, vaikka he kuuluisivatkin kirkkoon. Tällä puolestaan on kauaskantoisia seurauksia.

Esimerkiksi homoavioliittojen hyväksyminen todennäköisesti vaikeutuisi. Valtio ei ole voinut legitimoida ihmisten eriarvoista kohtelua omassa piirissään eikä yhdistyksissä, ja sen vuoksi sukupuolinen syrjintä on niissä kielletty. Samalla perustella on puolustettu sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Jos kirkko on asiassa täysin omillaan, on vaara, että vallan seurakunnissa kaappaavat ahdasmieliset fundamentalistit ja vanhoilliset, jotka linnoittautuvat omaan bunkkeriinsa ja karkottavat uudistusmieliset palavalla seipäällä.

Millä tavoin tämä lisää uskonnonvapautta ja ihmisten henkilökohtaista vapautta? Eikö kyseinen poteroon kaivautuminen vaikeuta omantunnonkristillisyttä entisestäänkin ja tee ihmiset alttiiksi kirkon omille auktoriteeteille? He puolestaan saavat ihmisten sieluista entistäkin tiukemman otteen, ja onnellisuuden, harmonian, tasapainon ja oikean mitan (kreikkalaisittain sofrosyneen) tavoittelu vaikeutuu. Saattaa käydä niin, että lopulta ihmisiä harhauttaa joku paha henki, kreikaksi kakódaimōn (sanasta ”kakós”, ’paha’).

Kirkon erottaminen valtiosta ei kohota kattoa eikä lavenna seiniä kauemmaksi toisistaan vaan siirtää niitä entistäkin lähemmäksi, jolloin liikkumatila vähenee. Pienet uskonnolliset yhdyskunnat eivät hyödy, mutta entisestä valtionkirkosta voi tulla samanlainen kuppikunta kuin monet uskonlahkot jo ovat.

Suomessa valtion jumalien palveleminen on ollut jokseenkin turvallisempaa kuin herätysliikkeiden jumalien. Ja omien jumalien palveleminen on kai aina ollut omantunnon asia uskontokunnasta riippumatta. Ei kai kenelläkään ole muita mielessään, kuin nimenomaan omia käsityksiään Jumalasta.

Ateistien ja Eroa kirkosta -järjestönkään tuskin kannattaa iloita valtion ja kirkon erottamisesta, sillä kirkon siirtäminen aidan toiselle puolelle ei tee siitä helpompaa vaan vaikeamman keskustelukumppanin. Vaikka kirkon todettaisiin olevan oma tonttinsa, tuo tontti sijaitsee kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa. Niinpä valtion ja kirkon yhteenkuuluvuus vain tunnustaisi sen tosiasian, että valtiolla pitää olla sanansijaa suhteessa kirkkojen käytäntöihin.

Joissain tapauksissa valtion kannattaa tästä myös jotakin maksaa, vaikka sille kertyykin hintaa. Erottamalla kirkon valtiosta teemme kenties hyvin (kreikaksi ”kalá”) mutta säilyttämällä tuon yhteyden teemme parhaiten, mikä kreikaksi on ”kállista”. Enkä nyt tarkoita ketään kristillistä poliitikkoa.

Milloin Kela liittää päätöksiinsä eutanasiapillerin?

Vihreät saivat syytösryöpyn silmilleen ottamalla kantaa eutanasian puolesta eilisessä puoluekokouksessaan. ”Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai ihmisen halutessaan viime kädessä avustettuna”, puolue kirjasi ohjelmaansa.

Aiheesta olisi kiusaus vääntää makaaberi vitsi, sillä sana ”eutanasia” on johdos kreikan kielen sanoista ”eu” ja ”thanatos”, jotka merkitsevät ’hyvää kuolemaa’. Kun Kreikan kansantalous puolestaan tekee kuolemaa, se kärsii nyt siis eräänlaista ”EU-kuolemaa”!

No niin. Kuolema on tietenkin vakava paikka. Armokuolemaan tai ”hyvään kuolemaan” liittyviä eettisiä ongelmia eivät ole pystyneet viisaammatkaan ratkaisemaan, joten ei ihme, etteivät tyydyttäviä vastauksia ole saaneet aikaan sen enempää armokuoleman puolesta esiintyneet vihreät ja vasemmistoliittolaiset kuin heidän vastustajikseen ilmoittautuneet perussuomalaiset ja kristillisetkään.

Eutanasia kaapattiin poliittisen juupas–eipäs-väittelyn välineeksi, ja asiaa koskevien kannanottojen ehdottomuudessa näkyy poliittisen nykyretoriikan tunnekylmyys. Sekä puolustajilta että vastustajilta on puuttunut kyky tunnustaa asian itsensä ongelmallisuus, se, että mitään yksiselitteisesti hyvää ratkaisua ei ole.

Eutanasian tarkoituksena on sietämättömiksi käyneiden kärsimysten lopettaminen tilanteessa, jossa hoidot ovat tehottomia ja ihminen todennäköisesti kuolee. Aktiivisessa eutanasiassa tehdään toimenpide, jolla ihmisen elintoiminnot lopetetaan hänen tahdostaan. Passiivisessa eutanasiassa ainoastaan pidättäydytään jatkamasta elämää hoitotoimilla, mikäli niistä ei olisi apua ja ihminen itse tätä ratkaisua pyytää. Avustetusta itsemurhasta on kyse silloin, kun saattohoitovaiheessa oleva ihminen on tajuissaan ja pyytää elämänsä lopettamista olematta itse kykenevä tekemään itsemurhaa. Kuolinavusta taas on kyse, kun vaikeasti sairasta autetaan kuolemaan, tai kun itseään ilmaisemaan kykenemättömän elintoiminnot lopetetaan.

Määrittelevää ja julmaa tekstiä tämäkin tietysti on. Juuri sitä, joka on tyypillistä etiikan ja moraalifilosofian alueella, jotta edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästäisiin.

Monilta on jäänyt huomaamatta, että passiivista eutanasiaa harjoitetaan terveydenhuollossa koko ajan. Aktiivisista hoidoista on lupa luopua, mikäli on todennäköistä, että ne eivät hyödyttäisi potilasta. Tällä tavoin menetellään sairaaloissa jatkuvasti. Olisikin mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon lääkärit tekevät tällaisia hoitopäätöksiä arkipäivän käytännöissään ilman, että ne tulevat koskaan esiin eutanasiaksi määriteltyinä. Lopettavatpahan vain parhaan mahdollisen hoidon antamisen, nostavat kätensä ja luovuttavat ilman, että kukaan tiedostaa asiaa ongelmaksi.

Ongelmaksi koetaan lähinnä aktiiviset toimenpiteet kuoleman jouduttamiseksi. Terveydenhuollon etiikka on pyrkinyt pitämään ihmisen tässä maailmassa mahdollisimman pitkään. Perusteet jakautuvat lähinnä kahteen ryhmään.

1) Ensimmäisen muodostavat ihmisarvoon, olemusajatteluun ja kantilaiseen etiikkaan liittyvät perusteet. Tämän mukaisesti vedotaan elämän itseisarvoon tai uskonnollisiin näkökohtiin. Kantilainen universalismi ja teleologisuus vaativat etiikan määrittelemistä yleispätevästi päämääristä ja tarkoituksista lähtien. Jos elämää pidetään itseisarvona ja päämääränä sinänsä, sitä ei ole oikeutettua lopettaa. Jotta etiikka olisi yleispätevää, elämää ei ole oikein lopettaa missään tapauksessa. Niinpä ihmistä on pidettävä hengissä, sillä poikkeukset merkitsisivät hyväksi harkitun päämäärän ja etiikan itsensä sivuuttamista. Jotta etiikka ylipäänsä olisi mahdollista, elämän itseisarvosta ei voida tinkiä.

Myönnän, että asiasta on helppo teoretisoida ja vääntää akateemista jargonia. Mutta monet filosofit ovat tehneet toki myös käytännön johtopäätöksiä, aivan kuten André Gorz, joka päätti päivänsä filosofisesti, tai Gilles Deleuze, joka kuoli filosofisen kuoleman hyppäämällä kuolemansairaana asuntonsa ikkunasta.
Kaikki tilanteet eivät kuitenkaan ole niin selviä, että aktiivinen eutanasia voitaisiin hyväksyä. Esimerkiksi kaikki kuolevat eivät kärsi koko ajan sellaisia sietämättömiä tuskia, jotka oikeuttaisivat nopeutetun lähtöselvityksen.

2) Toisen perusteluryhmän muodostavatkin sitten pragmaattiset eli käytännöllisperäiset perustelut. Ne liittyvät mahdollisuuksiin, joita eutanasian hyväksyminen voisi tuottaa. Tarkoituksena on torjua eutanasian väärinkäyttö.

On helppo kuvitella, mihin aktiivisen eutanasian, kuolinavun tai avustettujen itsemurhien hyväksyminen johtaisi. Monella omaisella tai läheisellä on luonnollisesti kiusaus päästää omainen tai läheinen ihminen tuskistaan. Mutta eutanasian käyttäminen ei välttämättä vähentäisi ongelmia vaan toisi niitä lisää. Ensimmäinen on, kuka eutanasian suorittaa. Tai jos kuoleva itse vapauttaa itsensä kärsimyksistä, kuka tarjoaa hänelle siihen välineet. Seuraisi omantunnon ongelmia.

Toinen ongelmaryhmä syntyy, jos armokuolema muuttuu murhaamiseksi. Moni perillinen haluaisi jouduttaa lähimmäisensä kuolemaa, jotta perintöä ei kuluisi pitkäaikaiseen hoitoon, kun oma asuntolainakin on maksamatta. Joku toinen saattaa haluta kostaa läheiselleen tappamalla hänet ennen aikojaan. Joku taas saattaa pyrkiä nopeuttamaan kuolemaa vakuutuskorvauksen toivossa. Voipa joku kuoleva olla niin epäitsekäs, että hän haluaa tappaa itsensä lähimmäistensä hyväksi, jotta heidän ei tarvitsisi katsella kuolemaan päättyvää kärsimysnäytelmää.

On selvää, että aktiivisen armokuoleman hyväksyminen avaisi tien vähintään yhtä moniin ongelmiin kuin se ratkaisisi. Siksi lääketieteen etiikassa on pidättäydytty aktiivisen eutanasian hyväksymisestä, ja on omaksuttu periaate, jonka mukaan ihmistä hoidetaan mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pitkään. Näin on syntynyt pohjoismaissa sovellettu käytäntö, jonka mukaan yhteiskunta pyrkii tarjoamaan potilaille parasta mahdollista hoitoa.

Valtiontalouksien luhistuessa tästä periaatteesta saatetaan joutua tinkimään. Tällöin on vaarana, että eutanasiaakaan ei sovellettaisi eettisin motiivein ja perustein. Sen sijaan eutanasiaa harjoitettaisiin kuolevien toimittamiseksi mahdollisimman nopeasti pois rasittamasta valtion ja kuntien taloutta. Tätä kautta myös Kela voisi liittää aikaa myöten päätöksiinsä eutanasiapillerin. Tilanne eutanasiaoikeuksien laajentamiselle on siis erittäin epäotollinen, vaikkakin aihetta koskevalle keskustelulle suotuisa.

Yksi tapa puolustaa eutanasiaa on vedota ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Peruste on horjumaton sikäli, että elämän katsotaan olevan ihmisen itsensä eikä yhteiskunnan omaisuutta. Tältä kannalta eutanasiaa ei voitaisi sanoa armokuolemaksi, sillä se ei edellytä yhteiskunnan armeliaisuutta, ainakaan jos ihminen on tajuissaan. Ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja kuolemastaan itse, ilman yhteiskunnan armeliaisuutta tai rajoituksia. Voidaan myös väittää, että näinhän jokainen ihminen automaattisesti tekee, sillä jokainen päättää elämänsä jatkamisesta tai lopettamisesta koko ajan joko jatkamalla elämää tai tekemällä itsemurhan.

Jos ihmisen tahtoa kunnioitetaan, tällöin yhteiskunnan tulisi suoda ihmiselle mahdollisuus myös kuolla. Toisaalta yhteiskunnan velvollisuus on suojella yksilöä esimerkiksi mielenhäiriössä tehdyiltä itsemurhilta, ja juuri siksi itselleen vaaraksi oleva yksilö voidaan myös toimittaa pakkohoitoon.

Epäilyksetöntä on, ettei eutanasian ongelmiin ole olemassa helppoja, jos mitään, ratkaisuja. Elämän itseisarvoon nojautuva lakimoraali on ahdas eikä salli poikkeuksia. Toisaalta yleispätevä laki, joka legitimoisi poikkeukset, voisi johtaa väärinkäytöksiin.

Omasta mielestäni hyvän kuoleman ohella pitäisi keskittyä entistä enemmän pohtimaan, kuinka ihmisille voidaan taata hyvä elämä.

Silti kukaan ei voine väittää, ettei olisi armollista ja hyvään elämään liittyvää myös suoda ihmiselle arvokas ja kunniallinen poistuminen tästä maailmasta ilman, että hoito muuttuu kidutukseksi, elämä pelkäksi kärsimykseksi. Sellaisella elämällä, jonka mahdollisuudet on käytetty loppuun, ei ole muuta arvoa kuin tuota itseisarvoa. Mutta mitä arvoa sillä sitten on? Siihen kukaan ei ole pystynyt vastaamaan, ja juuri tämän ongelman ratkaisemiseksi itseisarvoja sanotaankin itseisarvoiksi.

Ajatus itseisarvoista taas on suuri kupla sikäli, että ne on edellytetty vain muodollisesta syystä: jotta etiikka olisi ylipäänsä mahdollista. Jotta itseisarvoilla olisi merkitystä, niille olisi määriteltävä sisältö, mikä ei käy ilman, että joku päättää esimerkiksi siitä, paljonko elämä maksaa tai mikä on kohtuullisen kärsimyksen oikea määrä verrattuna nautintoon. Jos elämä on tyhjentynyt kaikista merkityksistä, siitä ei ole jäljellä muuta kuin tuo elämän olemassaolo itse ja sen itseisarvoisuus. Se puolestaan ilmenee ihmisen tietoisuutena, tajuntana, sieluna tai henkenä riippuen, minkä tieteenalan kieltä käytetään.

Eutanasian vastustajien ajatus elämän itseisarvosta perustuu viime kädessä transsendentaalifilosofiseen tai uskonnolliseen näkemykseen sielusta. Sen sijaan pragmatisteille olennaista ei ole eutanasian periaatteellinen hyväksyttävyys tai tuomittavuus, vaan se, kuinka ihminen voi kokea hyvän ja arvokkaan kuoleman. Varmasti molemmat toivovat, että se olisi mahdollista esimerkiksi kotioloissa ilman, että ihmistä riepotetaan ja letkuruokitaan kuin morfiinia täyteen pumpattua Euroopan rahaunionia.

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Antiikin kreikkalaisesta mytologiasta tunnettu Prokrustes oli maantierosvo, joka kaatoi uhrinsa vuoteeseen. Mikäli uhri oli liian pitkä, hän sahasi uhrinsa jalat poikki – mikäli liian lyhyt, hän venytti uhrinsa vuoteen mittaiseksi. Euroopan unioni on toiminut Kreikassa jokseenkin Prokrusteen tapaisesti pakottaessaan kreikkalaisia euronormien mukaiseen taloudenpitoon.

Julkisessa sanassa on syytelty Kreikan kansaa siitä, että se on sanonut ”ei”:nsä valtiontalouden säästötoimille. Olisi kuitenkin alkeellista arvostella kansalaisia siitä, että he eivät hyväksy virkamiesten, poliitikkojen ja EU:n sorvaamia säästötoimia.

On totta kai selvää, että kreikkalaisilla on omaakin syytä valtion huonoon taloudelliseen tilaan. Maa esimerkiksi alkoi ahmia velkaa keinoteltuaan itsensä euroalueen jäseneksi ja alettuaan saada lainaa lähes Saksalle ominaisella korolla. Valtion työntekijöiden etuudet ovat olleet kohtuuttomia, ja aseisiinkin maa on satsannut enemmän kuin lääkäri määrää.

Mutta pääsyyllinen Kreikan nykyiseen kurjuuteen ei ole tuo pienehkö kansa. Sen syytteleminen olisi aivan yhtä perusteetonta kuin juutalaisiin tai mihin tahansa kansakuntaan kohdistuva vainoaminen. Syyllisiä pitäisi etsiä niistä taloudellisista rakenteista ja ehdoista, jotka ovat pakottaneet kreikkalaiset, portugalilaiset ja monet muut kansat pelkiksi pelinappuloiksi.

Pääsyyllisiä ovat kansainvälinen kapitalismi, globalisaatio, Euroopan unioni ja internationalismi.

Ikävää on, että banalisoitunut viestintäkulttuurimme ei salli periaatteellista, todellisiin syytekijöihin pureutuvaa kritiikkiä, vaan se pyritään lavastamaan ”rasismiksi” tai ”suvaitsemattomuudeksi”. Tosiasiassa juuri nämä ei-toivotut ilmiöt voitaisiin välttää, mikäli harjoitettaisiin entistä syvempää järjestelmäkritiikkiä ja syyttävä sormi kohdistettaisiin ihmisten ja kansojen sijasta systeemin perusteisiin.

Muinaisten kreikkalaisten harjoittamasta filosofiasta tuli länsimaisen rationalismin helmi juuri siksi, että se organisoitiin metodiksi, jolla oli mahdollista analysoida syitä ja kehittää teoriankaltaisia selityksiä aikaisemman syyttelyn, arvailun ja taikauskon sijaan. Taikauskoa myös taloustoimijoiden olisi aihetta välttää.

Se, joka arvostelee kreikkalaisia, syyttää uhreja. Myös Suomesta tehtiin mannekiini edelläkävijäksi euroon, kun EU:n virkamiehet hyväksyivät yksityiset eläkekassat osaksi Suomen valtiontaloutta 1990-luvun EMU-neuvotteluissa, jolloin valtionvelkamme ylitti 60 prosenttia BKT:stä eivätkä jäsenyysehdot olisi muutoin täyttyneet. Myös meitä käytettiin hyväksi esimerkkitapauksen luomiseksi Etelä-Euroopan maille ja niiden rohkaisemiseksi euroon.

Tämä valheellinen politiikka jatkuu edelleen. Siksi on väärin syytellä kansoja tai kansalaisia, jotka haluavat pitää kiinni demokratiasta ja itsemääräämisoikeudestaan. Siitähän kreikkalaisten kapinassa säästötoimia vastaan on ollut perimmältään kyse.

Olen vastustanut Euroopan unioniin liittymistä ja euron jäsenyyttä systemaattisesti vuodesta 1994 asti, koska tiesin, mitä kyseisen tien päässä odottaa.

Euroopan unioni on kapitalismin käsikassara, joka johtaa kansallisvarallisuuden menetykseen, julkisen omaisuuden ja valtionomaisuuden ajautumiseen vieraaseen hallintaan ja sitä kautta valtioiden toimintakyvyn perikatoon.

On säälittävää, että varsinkin isänmaallisena aiemmin esiintynyt kokoomus on ministeriensä Katainen ja Stubb toimesta asettunut puolustamaan EU:n roskalainoitusta. Olen vastustanut useissa kirjoituksissani luottojen ja takauksien myöntämistä niin Kreikalle kuin Portugalillekin. Perussuomalainen puolue on ollut niin ikään oikeassa vastustaessaan letkuruokintaa systemaattisesti. Paremmin asiat olisivat, jos nämä johtopäätökset olisi muutettu teoiksi ja saatettu koko Kreikan kansantalous ajoissa velkasaneeraukseen.

Nyt Kreikka on eurosta eroamisen tilanteessa, mutta myös suomalaiset ovat miljardikaupalla köyhempiä. On irvokasta, että talouden ”asiantuntijoilta” tiedustellaan, montako tuhatta miljoonaa tähän kaivoon on uponnut, ja nämä antavat arvioita kuin hedelmäpelit. On häkellyttävää, miten myös valtiovarainministeri Katainen levittää kätensä ja toteaa kuin laupias lammas, että summaa ”ei tiedä nyt kukaan”!

Eiköhän se pitäisi itse tietää, kun kerran on tullut laitettua nimi niihin velkapapereihin, joilla meidän verovarojamme on jaeltu vieraiden kansantalouksien tukemiseen?

Tästä tukemisesta on ollut enemmän haittaa kuin Kreikan eroamisen mahdollisista seurannaisvaikutuksista Suomelle.

Säärintamien välissä on usein tila, jossa ilma on tyven. Sellainen tyyni tila on vallinnut myös mediassa koko kevään. Tiedotusvälineet ovat tarkoituksellisesti vaienneet Euroopan talouden vajoamisesta.

Kreikasta vaiettiin vaalien vuoksi, ja portugalilaisten suut tukittiin paalatulla rahalla, tosin vain hetkeksi. Espanjassa ja Italiassa konkurssihedelmät kypsyvät, ja Ranskan taloudesta välteltiin antamasta realistista kuvaa presidentinvaalien vuoksi.

Oma arvioni tilanteesta: todennäköisyys Kreikan eurosta eroamiselle on lyhyellä tähtäimellä vain 30 prosenttia mutta kaikkien maiden eroamiselle pitkällä tähtäimellä 100 prosenttia.

Lyhyen tähtäimen arvioni johtuu siitä, että omankin valuuttansa kanssa Kreikka kohtaisi samat ongelmat, jotka luotiin jo euron aikana, mutta sen lisäksi tulisi suuri määrä uusia. Kreikka siis edelleenkin pelastetaan, tai se pelastaa itse itsensä säätämällä demokratiansa vastaamaan eurotalouden vaatimuksia yhä uusissa ja uusissa vaaleissa. Kansanvallan pilkkaa on, että tämä demokratian raiskaus tapahtuu kansanvallan kehdossa, Kreikassa.

Ennen pitkää koittaa kuitenkin aika, jolloin Espanjan ja Italian kaltaiset isot valtiot alkavat maksaa velkojaan seteli- ja bittirahoituksella, mikä merkitsee inflaatiota ja tasaveroa kaikille. Tämä simpauttaa myös korot omalle kiertoradalleen ja johtaa suuren osan ylivelkaantuneista kotitalouksista samanlaiseen vankeuteen kuin 1990-luvun alussa.

Niin valtioiden kuin yksityishenkilöidenkin kannattaa tosiaan miettiä, mihin silmukkaan päänsä laittaa.

LGBT-oikeuksien kehittäminen pysähtyi maahanmuuttoon

Toukokuun seitsemäntenätoista vietetään jälleen kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Jokin aika sitten näytti siltä, ettei kyseistä päivää enää tarvittaisi. Myös minusta on ankeaa jankutella toisten ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Mutta Venäjältä ja islamilaisista maista saadut esimerkit osoittavat kuitenkin, että viranomaisvalta, poliittinen valta ja jopa YK toimivat edelleen seksuaalivähemmistöjä vastaan, ja asiaan pitää puuttua.

On kurjaa, että omasta seksuaalisuudesta puhuminen tuomitaan ”propagandaksi”, kuten Pietarissa, jossa homoseksuaalisuuden julkinen esittäminen karnevaaleissa ja kaikkialla muuallakin on nyt kielletty.

Tosiasiassa seksuaalisuus on kauneinta ja parasta ihmisessä, ja avoin esiintyminen on kokemuksista mitä voimauttavimpia. Homofoobikoille ei ole varmaankaan tullut mieleen, millaista propagandaa heidän oma uskonnollisperäinen tai muulla tavoin epärationaalinen argumentaationsa on.

Myös Suomessa homovastaiset puheet ovat lisääntyneet. Gay pride -kulkuetta vastaan suunnattu kaasuisku tuskin olisi ollut mahdollinen ilman, että tekijöitä on kannustettu tuohon yltiöpäiseen, ihmisoikeuksia ja ilmaisunvapautta, ylenkatsovaan tekoon.

Seksuaalivähemmistöille tarkoitettuja ravintoloita ahdistellaan kiristelemällä viranomaismääräyksiä, uimahalleissa järjestetään homovastaisia ratsioita, ja järjestöjen toimitiloja vandalisoidaan. Valtakunnallisen Setan toimisto irtisanottiin tiloistaan, ja myös Helsingin seudun Seta joutui muuttamaan.

Pienpuolue Kristillisdemokraattien kannan katsottiin riittävän homoavioliittojen torppaamiseen hallitusneuvotteluissa, vaikka muilla hallituspuolueilla oli periaatteellisesti myönteinen kanta hanketta kohtaan. Näin puolueet myivät homot hallituksen liima-aineeksi kuin Juudas messiaansa neljälläkymmenellä hopearahalla.

Nämä ovat ahdasmielisyyden ja homofobian ilmenemismuotoja käytännössä.

Yksi syy homovastaisuuden lisääntymiseen on varmastikin maahanmuutto. Liiallinen maahanmuutto on polkenut kantaväestöön kuuluvien ihmisten sosiaali- ja työpoliittisia oikeuksia ja aiheuttanut yleisrasististen asenteiden kasvua. Maahanmuuttajien piiristä sitä on ollut helppo levittää myös kantaväestöön kuuluvien vähemmistöjen suuntaan. Voidaan siis sanoa, että LGBT (”lesbian, gay, bi, trans”) -oikeuksien kehittäminen on pysähtynyt siihen uusvanhoillisuuteen, joka on noussut esiin nimenomaan liialliseksi koetun maahanmuuton takia.

Tämän vuoksi moni homokin luultavasti miettii, täytyykö tässä vielä alkaa ulkomaalaisiakin suvaitsemaan, ikään kuin heteroissa ei olisi jo tarpeeksi sietämistä. Ongelma on siinä, että valtio ja yhteiskunnan eri orgaanit ovat ottaneet liian helposti kantaa ulkopuolelta tulevien ihmisten puolesta oman maan kansalaisten etuja vastaan.

Tosiasiassa ulkomaalaisten kansalaisoikeudet ovat täysin eri asia kuin kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalisuus. Siksi nämä asiakysymykset tulisi pitää erillään, ja julkisen vallan pitäisi huolehtia ensisijaisesti oman maan kansalaisten vähemmistöoikeuksista. Maahanmuuttoa on joka tapauksessa rajoitettava talous-, sosiaali-, työ-, kieli-, väestö- ja kulttuuripoliittisista syistä, kun taas kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalipoliittiset oikeudet ovat aineettomia eivätkä lopu jakamalla.

Joskus kuulee väitettävän, että maahanmuutto on auttanut tekemään yhteiskunnastamme entistä vapaamielisemmän. Tosiasiassa maahanmuuton myötä levinneet aatteet, kuten islam, ovat vaikeuttaneet seksuaalivähemmistöjen elämää lännessä, esimerkiksi aiemmin vapaamielisessä Hollannissa. Maahanmuuton sivuseuraukset, kuten nationalismin ja omaisuusrikollisuuden kasvu, ovat saattaneet kansalliset vähemmistöt entistä ahtaammalle ja usein myös aiheettomasti epäilyksenalaisiksi.

Myös Venäjällä homovastaisuuden kasvu johtunee ihmisten kyllästymisestä kansainväliseen anarkokapitalismiin ja talousliberalismiin. Tämän merkiksi vastustetaan sitten myös arvoliberalismia. Samoin EU-maissa on vaarana, että asenteet kylmenevät ja kovenevat kaikkia asiakysymyksiä kohtaan, kun talous romahtaa.

Juuri tästä olen varoittanut jo arvostellessani sekä maahanmuuton lisäämistä että EU:n holtitonta taloudenpitoa. Monet ihmettelivät, miksi vaadin (seksuaalivähemmistöliikkeestä poiketen) myös maahanmuuton rajoittamista ajoissa. Kun tähän ei ole reagoitu, on lähtenyt lentoon konservatiivisuus, joka kohdistuu lopulta kaikkeen, organisoituu puoluepolitiikaksi ja tuottaa poliiseja ja vartijoita joka kadunkulmaan.

Homofobian vastaista päivää motivoi myös se tosiasia, että Suomen valtio ei ole vieläkään tunnustanut seksuaalivähemmistöjen asioita tasa-arvopolitiikkansa osaksi. Vähemmistövaltuutetun toimisto tunnustaa vain etniset vähemmistöt ja tasa-arvovaltuutettu sukupuolten välisen tasa-arvon. Valtion suvaitsevaisuus on siis valikoivaa, kuten suvaitsevaisuus aina on, mutta vierasperäisten puolelle asettuessaan valtio tulee toimineeksi oman laillisuusperusteensa lähdettä, eli omia kansalaisiaan, vastaan.

Tällä virallis-formaalilla tasa-arvohierarkialla on melko vähän merkitystä, sillä byrokraattien puuttuminen asioihin usein vain lisää eripuraa, eikä valittaminenkaan ketään elätä. Mutta sillä on kuitenkin symbolista merkitystä asenteiden ilmaisijana.

Esimerkiksi pari vuotta sitten virkaan valittu uusi vähemmistövaltuutettu ei ole pyrkinyt korjaamaan ongelmaa, vaikka vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Mikäli minut olisi valittu vähemmistövaltuutetuksi (epäpäteväksi todetun Eva Biaudet’n ohi), olisin varmasti ryhtynyt toimenpiteisiin myös seksuaalivähemmistöjen asioiden liittämiseksi toimiston tehtäväalaan.

Setakaan ei ole kieltänyt seksuaalista tasa-arvoa heteroilta, joten miksi valtion pitäisi kieltää jotakin homoilta?

Kiihottava jääkiekko

Jääkiekko on yksinkertaisten älypeli tai älykkäiden yksinkertainen peli. Sen vuoksi jääkiekon arvellaan sopivan kaikille.

Olen kiitollinen Yleisradiolle ja MTV3:lle, että jääkiekko pantiin kortin taakse. Tällä tavoin ei kulu TV-maksuja eikä lähetysaikaa hukkaan niiltäkään, joilla vielä on vastaanotin tässä post-televisiollisessa todellisuudessa.

Jääkiekon seuraaminen on banaalia, rahvaanomaista ja tyylillisesti dekadenttia. Toukokuussa, jolloin ilmat lämpiävät ja luonto puhkeaa kukkaan, on mautonta hakeutua jäähalleihin ja TV-ruudun ääreen raivoamaan. Ikään kuin ihmisillä ei olisi parempaa tekemistä keskellä parasta kevätkiimaa.

Jääkiekko on kova, musta ja sen osuminen sattuu. Jääkiekon MM-kisat ovat pilanneet melkein joka kevään. Toivon, ettei Suomi voita mitään, ettei taas ala se aggressioita ilmaiseva uho ja vyörytys, joka on niin tyypillistä Kauppatorin voitonjuhlille.

Jääkiekko, jalkapallo ja muut kontaktilajit sisältänevät myös torjuttuja homoseksuaalisia yllykkeitä. Jääkiekon varjolla heteromiehetkin voivat halata toisiaan, kunhan muistavat todistella itsensä heteroiksi esimerkiksi homovihamielisillä puheilla. Jääkiekko on olevinaan erittäin hetero laji, vaikka ei olekaan.

Jääkiekko on päätynyt myös presidentillisen puuttumisen arvoiseksi asiaksi, kun Sauli Niinistö vaivautui ottamaan kantaa kalliina pidettyihin kisalippuihin. Kun Tarja Halonen puolestaan arvosteli Pride-kulkuetta vastaan suunnattua kaasuiskua, muutamat pitivät presidentin puuttumista tarpeettomana.

Kaasuisku oli sentään ihmisoikeusasia, johon poliitikon sopii mielestäni puuttua, kun taas MM-lätkän kisaliput ovat pelkkä pikkujuttu, jota presidentin arvovallalla ei tarvitse hoitaa. Jokin marginaali pitäisi säilyttää, vaikka kuinka olisi Palloliiton puheenjohtaja. Sitä paitsi itsehän ovat Niinistön puoluetoverit nämä kisaliput kallistaneet.

Noh, olivathan presidenttiehdokkaidenkin erot alun perin lähinnä siinä, ottaako votkaa jäillä vai jätkää voilla. Mutta ainakin puolustaja Anssi Salmela on luvannut todistaa jääkiekkomaailman heteroseksistisyydestä ilmoittamalla jo etukäteen, ettei aio halata Niinistöä niin kuin Halosta, mikäli Suomi voittaa MM-kultaa. Eikö hän pidä Niinistöstä? Vai tällä tavoinko se varmuus omasta seksuaali-identiteetistä on tarkoitus julkisesti näyttää.

Rikkauden rakennemuutoksesta

Jorma Ollila on kyllä hieno markkina-analyytikko. Äskettäin hän arvioi, että puhe yritysjohtajien ahneudesta Suomessa on ylilyönti. Ei ihme, että firman raappahousut ovat pahasti roudassa, kun johtajisto aistii ihmisten asenteet ja tunnelmat näin tarkkanäköisesti.

Ja voi tuota köyhien ihmisten ahneutta! Kun rikkaat rikastuvat, muiden ihmisten ”ahneus, kateus ja pahansuopuus” sen kuin yltyvät. Esimerkiksi tässä jutussa muuan IT-miljonääri paheksuu ”kerjäläisiä”, jotka ovat anoneet häneltä almuja. Tulee mieleen vanha vitsi Aku-sedästä, joka meni pyytämään Roopelta lisää liksaa, jolloin Roope vastasi rahasäiliön sisältä kolikoitaan kiillotellen, että ainako SINÄ ajattelet vain rahaa!

Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena.

Opiskelijoiden, palkansaajien ja akateemisen valkokaulusköyhälistön ahneus on ihan samanlaista kuin Suomen tasavallan ahneus valtiomme yrittäessä välttyä siltä, että kansallisvarallisuuttamme saatetaan Euroopan unionin, kansainvälisen kapitalismin sekä Brysselin, Strasbourgin ja Frankfurtin rahalordien hallintaan.

Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut. Näin voisi jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä. Takaraivossa vaanii aavistus siitä, että kuolema vie lopulta ihmiseltä kaiken.

Ahneus on angstinen asia, ja sen vuoksi kaiketi sanotaankin, ettei köyhä ole se, jolla on vähän, vaan se, jolta aina vain jotakin puuttuu.

Suomalaisen yhteiskunnan parhaita piirteitä on ollut tasa-arvoisuus ja kohtuullisuus. Lähtiessäni kesäisin Ison Roobertinkadun kodistani ulkoilemaan bongasin toisinaan Aatos Erkon istuskelemasta puistonpenkiltä kävelykadun toisesta päästä. Ilmeisestikin hän oli matkalla konttoriltaan Diana-puistosta Kaivopuiston rantaan kotiin. Näky oli hersyvä, sillä yleensä noilla penkeillä istui sellaisia kunnianarvoisia kaupunkilaisia, joiden omaisuus mahtui kahteen muovikassiin. Mutta julkinen istuin näytti joka tapauksessa kelpaavan varakkaammallekin väelle, niin kuin tietysti ministereille muutoinkin.

Aatos Erkko osasi kylläkin asioita, joista moni yhtä rikas voisi olla hänelle kateellinen. Hän tajusi, että hyväosaisuuden ei pidä antaa näkyä. Suomalaiset kun arvostavat enemmän yhdenvertaisuutta kuin varakkuutta, joten omaisuuden ahmiminen ei tuo kunnioitusta. Myönteistä mainetta saa suuripiirteisyydellä, kun lahjoittaa jotakin pois.

Viime viikonloppuna menehtyneen Aatos Erkon edellä kävi akateemikko Eino Jutikkala, joka asui hänen naapuritalossaan Merikadulla. Hän lahjoitti pääosan omaisuudestaan eli noin 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Herrasmiesten vaihtaessa postipiiriä koko eteläinen Helsinki on rakennemuutoksen kourissa. Niin ikään Merikadulla pitkään asunut professori ja filosofi Lauri Rauhala (jonka puoliso toimi aikoinaan presidentti Kekkosen yksityissairaanhoitajana) on tätä nykyä palvelutalossa. Saa nähdä, keitä heidän tilalleen noille hoodeille asettuu: nuoria juppeja vai venäläisiä uusrikkaitako?

Kekkosesta sen verran, että hänelläkin oli yksityisasunto aivan Kaivopuiston kupeessa Puistokadulla. Vaikka keittiön ja kylpyhuoneen hanat olivatkin kultaa, myös myrrysmies ymmärsi sen, että poliittista valtaa pitää käyttää kansalaisyhteiskunnan eikä taloudellisen eliitin ehdoilla. Niinpä myös talouselämän johtajat olivat hänen edessään kontallaan. Politiikka ohjasi taloutta eikä talous politiikkaa, kuten nykyisin. Eivätkä ne ajat valtiontalouden, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion luomisen kannalta mitään huonoja olleet.

Connecting people

Tietoviisaat sekä menneisyyden ja tulevaisuuden ennustajat ovat antaneet kaikkensa selittääkseen Nokian markkina-aseman menetyksiä ja pörssiarvon tämänkertaista romahdusta. Parhaimmillaan he ovat toimineet kuin Platonin luolan vangit, jotka pyrkivät ennustamaan varjojen liikkeet.

Koska jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen, kysymys kuuluu, missä nämä analyytikot olivat silloin, kun ratkaisuja Nokiassa tehtiin ja miksi juuri he eivät olleet yrityksen johdossa.

Selityksiä on kuultu. Naimisiin meno väärän morsiamien kanssa! Oma ylpistyminen! Ei havaittu vastaantulijoita eikä perässäajajia ennen kuin rysähti! Kaikki on Elopin syytä! Kaikki on Ollilan syytä! Tietysti on, aivan niin kuin kiitostenkin hetkellä on ollut.

No, hyvä on: kyllähän ihmiset Microsoftia vihaavat. Lähes monopoliasemassa toimiva firma kun kiskoo sosiaaliseksi välttämättömyydeksi muodostuneesta Windowsista ja Office-paketista kymmenyksiä kuin kirkko aneita. Niinpä kuluttajat valitsevat Android-luurin tai kaksi kertaa kalliimman Applen jo ihan kiusasta.

Kenties myös yrityskulttuuria leimasi henkinen stagnaatio. Ja patenttirahastukseen perustuvassa sekä tekijänoikeusvihamielisessä kulttuurissa tulevaisuus on joka tapauksessa avoimen lähdekoodin ohjelmien ja laitteiden. Paitsi ehkä kaikkein kalleimmassa hintaluokassa, jossa yksi kokonaispaketti on riittänyt valtaamaan markkinat, kunhan se on toiminut täydellisesti. Vai mitä sanotte Applen malliston runsaudesta?

No niin. Tiedättekö, mikä oikeasti on syynä Nokian romahdukseen? Se on ihmisten turhamaisuus, hemmotellut kuluttajat, se, ettei markkinoille kelpaa mikä tahansa. Tätä Nokiassa ei tajuttu. Ylenkatsottiin myös markkinoita.

You can't beat the market, sanotaan. Markkinat eivät voisi olla tämän mukaan väärässä.

Todellisuudessa on tietenkin aivan samantekevää, millaisilla kapuloilla ihmiset asioitaan hoitavat ja mitä he kommunikaattoriehinsa kähisevät. Suurimmalla osalla ihmisistä kun ei ole juoponjorinaa tärkeämpää asiaa. Tavallaan Nokiassa oltiin siis oikeassa lopettamalla palveleminen ennen valomerkkiä.

Mutta paradoksaalisesti juuri nyt Nokiassa pitäisi ylenkatsoa asiakkaita entistäkin viiltävämmin. Pitäisi nähdä, miksi ihmiset ylipäänsä haluavat noita taskussa kannettavia tietokoneita, joilla saa yhteyden yhtä hyvin äitiin, jalkavaimoon kuin avaruusalukseenkin ja joiden käyttämiseen tarvitaan kosmonautin peruskoulutus.

Tärkeältä näyttävien multimediapuhelimien suosio perustuu siihen, että ihmisten ihmissuhteet ovat vaikeita ja solmussa. Siksi he yrittävät avata niitä välineellisellä vaikuttavuudella.
Se ei kuitenkaan onnistu, jos todellinen kontakti puuttuu. Ja sitä näillä sofistikoituneilla lörpöttimillä yritetään luoda.

Esimerkiksi minulle on täysin samantekevää, saanko tai lähetänkö rakkausviestin 35 euron halpispuhelimella vai jollain kallimmalla laitteella. Mutta pakit on noloa saada 800 euron puhelimeen, varsinkin kun se on hankittu lähinnä pelkkää itsetehostusta varten.

Kalliinpuoleisen matkapuhelimen näpelöiminen on kuin susikoiraa ulkoiluttaisi. Sen sijaan halpaluuriin puhuminen on söpöä. Myöskään sen hukkaaminen tai risaksi meno ei harmita.
Vain ihmissuhteistaan vieraantunut yksilö tarvitsee proteesin: hän tarvitsee teknologisen kainalosauvan, sähköpostin, videoviestit, liikkuvan internetin, deittipalstat ja chatin lohduttamaan ikäväänsä ja mourutakseen kaipaustaan toisen luo. Muilta ihmisiltä asioiden hoito sujuu ihan tavallisella puhelimella ja lähettämällä muutaman tekstiviestin.

Mikäli Nokia haluaa menestyä tulevaisuudessa, sen kannattaa huomata, että kuluttajat voivat lopettaa matkapuhelimien käytön kokonaan havahtuessaan todellisuuteen. Nokian ainoa tulevaisuudenmahdollisuus onkin ratkaista perusongelma: miten ihmiset pääsevät mahdollisimman nopeasti yhdyntään? Sillä siitä älypuhelimien suosiossa on kysymys.

Autonrenkaita ja puunjalostusteollisuustuotteita valmistanut Nokia ei kuollut aikoinaan kumisaappaat jalassa vaan otti harppauksen viestintätekniikan suuntaan. Nyt tarvitaan uusi harppaus. Firman kannattaa hakeutua rauta- ja ohjelmistokauppiaan roolistaan todellisten viestintäongelmien ratkaisijaksi.

Nokian laitteissahan ei ole mitään vikaa. Edullisella 250 euron hinnalla houkutteleva Lumia 710 on ihan tarpeeksi hyvä telefoni. Ja Lumia 800:kin pesee hinnallaan iPhonen. Olen pitänyt molempia kädessäni kuin vieraan miehen munaa tutustuessani niihin kauppaliikkeessä.

Itselläni muuten värisee taskun pohjalla Nokia 7230 -peruspuhelin, jolla asioita voi hoitaa aivan niin kuin itse niitä parhaiten hoidan: toisin sanoen puhumalla. Miten me lainkaan tulimme toimeen ilman monimutkaista verkkoviestintää onnellisella 1980-luvulla?

Epäonnistunut valtio

Epäonnistumisen käsite on metafyysinen, sillä se edellyttää ihannoidun asiaintilan, jota pidetään onnistuneena. Lisäksi onnistumisen ja epäonnistumisen kantasana on ”onni”, joten takana on pelurin logiikkaa, jonka mukaisesti toiminnan tuloksellisuus voidaan jättää onnenkantamoisten varaan. Kirjoitin aiheesta aiemmin tässä.

Palaan aiheeseen, koska törmäsin sattumalta Wikipediassa hakusanaan ”epäonnistunut valtio”. Ellei olisi koomista, olisi traagista, että valtioita joudutaan listaamaan niiden onnistumisen ja epäonnistumisen mukaan aivan kuin pörssiyhtiöitä neljännesosavuosikatsauksissa. Silti se on täysin ymmärrettävää.

Wikipedia-artikkelin taustalla on The Fund for Peace -järjestön arviointi valtioiden vakaudesta. Katsokaa karttaa. ”Kestävä” tilanne on ainoastaan pohjoismaissa, Sveitsissä, Itävallassa, Benelux-maissa, Irlannissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Näissä maissa on jokseenkin vakaat ja kansanvaltaiset poliittiset olot. Esimerkiksi Saksa, Ranska, Yhdysvallat, Japani, Britannia ja monet muut G-kerhoon kuuluvat maat ovat vain ”kohtuullisesti” onnistuneita. Näiden maiden kaduilla ja kujilla maleksii viemäreissä asuvia katulapsia. Venäjällä tilanne on ”huolestuttava” ja Keski-Afrikan maissa ”hälyttävä”.

Voimme siis olla kiitollisia. Mutta kenelle? Luultavasti vain itsellemme, sillä muillekaan ei oikein voi olla nyt kiitollinen, kun hyvinvointi ei tule sieltä. Parhaita maita luonnehtii se, että ne ovat syrjäisiä, kuten pohjoismaat, tai eristäytyneitä, kuten meren ympäröimä Australia tai vuorten keskellä sijaitseva Sveitsi. Kanadakin on melko pohjoinen ja rajojaan hyvin vartioiva valtio, jossa ei ole suuria etnisiä ongelmia, tiettyjä kielikiistoja ja separatismipyrkimyksiä lukuun ottamatta.

On tietysti vaikea määritellä onnistumisen ja epäonnistumisen kriteerejä. Mutta lopputuloksesta ollaan silti usein yksimielisiä, kun kansa äänestää kurjuudestaan tai hyvinvoinnistaan. Onnistuneita maita ja niiden poliittisia järjestelmiä leimaa väestön yksiaineksisuus ja poliittinen konsensus. Niissä on vältytty kansanryhmien väliseltä eripuralta. Väestö on melko homogeenistä, eikä esiinny moniaineksisuudesta johtuvia konflikteja. Myös Suomen ulkopolitiikan eräs virallisesti tunnustettu tulos on, että maassamme ei vallitse syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta Suomi-konepistoolin argumentoidessa omaa maahanmuuttokritiikkiään.

On muistettava, että kehitys ei aina kulje vain myönteiseen suuntaan. Pikemminkin näyttää siltä, että kansallisvaltiot, jotka ainakin omasta mielestäni ovat hyvinvoinnin ja turvallisuuden ylläpitäjiä ja takaajia, on kyseenalaistettu myös Euroopassa. Ja siksi niiden asema ja toimintakyky ovat vaarassa heikentyä. Mutta onpa ainakin jotakin, mistä pitää kiinni.

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

Minkä päällä ylimystö kävelisi, jos ei olisi yhteiskunnallista pohjasakkaa? Kun Björn Wahlroos julkaisi kirjansa Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle (Otava 2012), teoksesta nousi sen merkitykseen ja arvoon nähden kohtuuton kohu. Minusta ei ole mitään uutta eikä erikoista siinä, että kapitalisti puolustaa kapitalismia ja tekee sen haluamalla rajoittaa kansanvaltaa sekä vaatimalla entistä enemmän vaikutusvaltaa taloudelle.

Samansisältöisiä kirjoja ilmestyy silloin tällöin. Yksi esimerkki oli Johan Norbergin Globaalin kapitalismin puolustus (2001), joka oli vastaus Naomi Kleinin tunnettuun teokseen No logo (2000). Myös Wahlroosin kirja on lähinnä argumentti keskusteluun eikä sellainen ohjelmanjulistus, jossa tarjottaisiin ratkaisuja talouselämän pulmallisiin tilanteisiin. Tämäkin oli ennalta-arvattavaa, sillä niin kapitalismia kuin demokratiaakin voidaan sekä vastustaa että puolustaa. Molemmissa kun on luonnollisesti sekä hyvää että pahaa.

Kiintoisinta ja paljastavinta Wahlroosin kirjassa onkin sen sävy ja toisaalta kirjan vastaanotto. Julkisuudessa paljon käytetty ”Nalle” on joka tapauksessa aivan liian pehmeä nimitys Wahlroosille, sillä sisältö on aika kovaa kuitenkin. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä kapitalismin kautta ”hyvää” tekevässä kaksoisroolissaan ankkalinnamme Roope-Setä on hieman epäuskottava ja jopa koominen.

Tahattoman koomista on myös se, että Anders Breivik sattui lausumaan oikeudenkäynnissään lähes täsmälleen samat sanat kuin Wahlroos kirjassaan, eli ”demokratia on enemmistön diktaruuria” – tietenkin täysin riippumatta mistään esikuvista.

Björn Wahlroos ehdottaa rajuja heikennyksiä demokratiaan, jotta pohjoismaat pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa. Perusteeksi hän esittää, että rikkaat veronmaksajat kaikkoavat veroparatiiseihin, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. On ymmärrettävää, että hän on arvostellut julkisessa sanassa myös kokoomusjohtoisen hallituksen toimintaa, sillä hallitus on suostunut hyvätuloisten verotuksen kiristämiseen sekä veroasteen nostoon. Niinpä kapitalisti karsastaa kansanvaltaa ja näkee sen ”enemmistöjen tyranniana”. Lähteikseen Wahlroos mainitsee muiden muassa 1950-luvun populaarifilosofin, Ayn Randin.

Mutta pitäisikö poliittinen valta luovuttaa rikkaille oligarkeille, kuten anarkokapitalismissa Venäjällä? Jo nyt on surtu laajalti sitä, että Euroopan maat ovat menettäneet itsenäisen veropolitiikkansa, kun rajoja on avattu globalisaation myötä pääomien siirroille. Valtiot eivät voi verottaa yrityksiä tarpeeksi, sillä niiden pelätään siirtyvän alhaisen verotuksen maihin. Valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun pitääkseen suuryritykset maassa. Samalla palkansaajien verotus on pidetty korkeana. Omistaja-johtajat puolestaan voivat nostaa pienistä listaamattomista osakeyhtiöistään 60 000 euroa vuodessa maksamatta lainkaan veroa.

Se, että kovaa tulosta tekeviä yhtiöitä ei voida verottaa, on yksi syy myös Euroopan maiden talouskriisiin. Ja sitä puolestaan legitimoi Euroopan unioni, joka toimii kapitalismin sekä siihen liittyvien pääoman- ja työvoimansiirtojen takuumiehenä.

Yksi asia, josta olen samaa mieltä Wahlroosin kanssa on näkemys, että työvoiman halpatuonti kolmannesta maailmasta on ongelma. Se on ihmisoikeusongelma, johon liittyy taloudellista riistoa, ja se on poliittinen ongelma, joka heikentää länsimaiden kantaväestöjen asemaa. Toinen yhtymäkohta on käsityksessä historian kokonaiskulusta. Myös omasta mielestäni marxismin opit menivät harhaan siinä, että luokkataistelun oletettiin määräävän historiankulun. Tämä näkemys ei ottanut huomioon, että lähes kaikki hyvinvointi on luotu teknisen kehityksen ja yhteistyön tuloksena eikä suinkaan repimisen ja konfliktiin saattamisen kautta.

Wahlroosin vahva puoli on, että hän yhdistelee professorimaiseen tapaan aatehistoriaa, talousteorioita ja politiikantutkimusta – näkökulmia, joista jokin on jäänyt usein peittoon vähemmän oppineilta. Mutta olen koko lailla eri linjoilla verrattuna siihen, kuinka hän asioita tulkitsee siellä Åminnen kartanossaan, Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä, vastapäätä Platonin rintakuvaa.

Wahlroos esimerkiksi palvoo Kiinaa ja pitää maata esimerkkinä yksituumaisesti johdetusta kansantaloudesta, jossa pääoma kukoistaa. Vaikka Kiinan talouskasvu huiteleekin kymmentä prosenttia, onko tämä maailman ainoa kommunistisesti hallittu markkinatalous nyt jokin ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin paratiisi?

Vaikka Venäjän sijoitusrahastot tuottavatkin useita kymmeniä prosentteja, onko oikein, että Putinin johtamassa diktatuurissa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä viedään kuin sikaa korvasta kiven sisään? Pikemminkin kyseessä on vain Neuvostoliitto uudella nimellä.

Jotakin omituista on myös Wahlroosin lähtökohdassa: hänen tavassaan vastakohtaistaa markkinat ja demokratia. Kirjoittajan katsannossa vapaa kilpailu nähdään kansanvaltaisen politiikan vastakohtana. Todellisuudessahan myös markkinat ovat politisoituneet, ja jokainen kulutusvalinta on äänestyspäätös, jolla ratkaistaan esimerkiksi ekologisia asioita. Vastaavasti demokratia perustuu aatteiden ja ehdokkaiden vapaaseen kilpailuun. Siksi on tärkeää, että emme ajautuisi niin sanottuun ostodemokratiaan, jossa ihmisillä on poliittista valtaa ja oikeuksia vain sikäli kuin heillä on varaa maksaa niistä. Sen sijaan pitäisi säilyttää aatteiden ja ideologioiden vapaaseen kilpailuun ja äänestämiseen perustuva kansanvalta.

Poliittisen vallan ostamista sanotaan nimittäin korruptioksi. Ja kansan olot ovat yleensä kurjimmat siellä, missä lahjonta kukoistaa. En väitä, että Nova-jengin viime viikolla saamat tuomiot olisivat olleet kohtuullisia esimerkiksi henki- ja väkivaltarikoksista annettuihin verrattuina, mutta tuntuva rangaistus demokratian halveksunnasta on joka tapauksessa paikallaan. Miksi demokratian hienostuneet ja teoreettisesti sofistikoituneet kiertoyritykset olisivat moraalisesti parempia kuin kansanvallan julkea mitätöiminen korruptioskandaaleissa?

Parhaan esimerkin Wahlroosin tavoittelemista organisaatioista, joissa demokratiaa ei tunneta ja joita johdetaan sotilaallisen teknokraattisesti, tarjoavat nykyiset yliopistot. Toimiihan Helsingin yliopiston hallituksen jäsenenä kapitalisti Jorma Ollila, ja onhan kapitalisti Björn Wahlroos itsekin Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun hallituksen puheenjohtaja! Opintotuen takaisinperinnän kohteeksi joutuneilla hyvätuloisilla opiskelijoilla ei ole varmaan mitään sitä vastaan, että tosiköyhä nimeltä Björn Wahlroos kuittaa vuodessa 300 000 euron maataloustuet. Siitä riittää rahaa useampaankin peltoautoon.

Omasta mielestäni kärryt on valjastettu hevosen eteen, kun talouden annetaan ohjata politiikkaa. Asiat ovat inhimillisesti ja oikein silloin, kun poliittisilla valinnoilla voidaan ohjata taloutta. Melkeinpä kaikki talouden ja demokratian ongelmat johtuvat nyky-EU:ssa siitä, että poliittinen päätöksenteko tapahtuu suuryritysten ehdoilla. Tätä tendenssiä ei pitäisi vahvistaa vaan heikentää. Vain siten voidaan luoda inhimillistä ja luottamukseen perustuvaa yhteiskuntaa. Sillä tärkeintä on ihmisyys. Mutta siitä Wahlroosin kirjassa ei puhuta mitään.

Onko Anders Breivik hullu?

Hulluutta on monenlaista. Tämän mukaisesti on olemassa hauskoja hulluja ja vaarallisia hulluja.

Mediassa on pohdittu viime aikoina, onko Norjan ampumatragediaan syyllistynyt Anders Breivik hullu. Hulluuden suhteellisuudesta todistaa se, että asiasta on kaksi päinvastaista psykiatrinlausuntoa.

Hulluuden medikalisointia kritisoivan antipsykiatrisen liikkeen arvostettu perustajahahmo Thomas Szasz arvioi jokin aika sitten Yhdysvaltain massamurhaajien psyykkistä tilaa kirjoituksessaan ”Senseless – Did the perpetrator of the Tuscon massacre have a reason?”.

Szaszin mukaan ihmiset uskovat mieluummin, että massamurhaaja on mielisairas kuin että hän toimisi vapaan tahdon ja järkiperäisen harkinnan pohjalta. Ajatus hulluudessa piilevästä järkevyydestä kyseenalaistaisi suuren yleisön oman järkevyyden ja olisi siksi liian vaikea hyväksyä. Sen sijaan skitsofreenikoksi leimaaminen on turvallista ja helppoa. Se ulkoistaa vaaralliselta tuntuvan järjettömyyden arvostelijoiden itsensä ulkopuolelle.

Anders Breivikin tekoja ei pidä hyväksyä, mutta niitä voidaan ymmärtää. Sen sijaan julkinen sana ja normatiivinen juridinen eetos leimaavat poikkeusyksilöt helposti hulluiksi, tekevätpä he hyvää tai pahaa.

Mielisairauden myytti -teoksestaan (alkut. The Myth of Mental Illness, 1960) tunnettu Szasz katsoo, että useassa tapauksessa sarjamurhaaja on vain epätoivoinen. Epätoivoiset päätelmät tulevaisuudesta johtavat suisidaalisuuteen ja itsen näkemiseen marttyyrina. Tässä mielessä sarjasurmaaja on elävä kuollut, joka vie loppuun kohtalokkaat tekonsa tai ideologiansa. Erään esimerkin tarjoavat muslimiterroristit, jotka ovat suorittaneet kuolinrituaalinsa.

Szasz siteeraa artikkelissaan Carl von Clausewitzin lausetta ”sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Tämä saattaa tuoda mieleen Breivikin pitämän puolustuspuheen, jonka mukaan syytetty todellakin käy omaa sotaansa ja tekee sen sangen epäpoliittisin asein.

Kaivoin Thomas Szaszin esiin tieteen lähihistoriasta siksi, että vertailu hänen aikakauteensa paljastaa tietyn ilmastonmuutoksen. Vielä 1960- ja 1970-luvulla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta osattiin lähestyä älyllisesti. Nykyisin asioita koetetaan ratkoa väkivallalla. Yhteiskuntasuhteet ovat väkivaltaistuneet, ja äly on köyhtynyt. Siitä kertovat myös perhe- ja parisuhdeväkivalta.

Joku Georg Lukácsin tapainen yhteiskuntateoreetikko voisi sanoa, että näennäisesti hyvinvoivissakin perheissä yleistyneet perhesurmat kertovat korutonta kieltään siitä, miten porvareilta menee järki. Rahakas on tässä suhteessa yhtä köyhä kuin kokonaan varaton. He vain kuolevat eri syistä: toinen tulottomuuteensa ja varattomuuteensa – toinen yli varojensa elämiseen, asuntovelkoihin, luottokorttilaskuihin ja turpeaan merkityksettömyyteen. Rikas voi olla köyhäkin, kun taas rahakas ei kestä vähenevän voiton lakia. Tuloksena on pelkkää pettymystä sen johdosta, että kaikki on saavutettu tässä turhuuden tavoittelun taivaassa.

Myös pankkiryöstäjien motiivit voivat olla järkiperäisiä. Kun pankit ryöstävät jatkuvasti meitä, voi tuntua järkevältä, jopa eettiseltä, käydä hakemassa aseen kanssa omansa pois. Tai kun työmarkkinat kiristyvät, saattaa tuntua oikealta mennä ampumaan kerroksellinen liian hyvinvoivia kollegoita jollakin yhteiskunnan laitoksella. Pullamössösukupolveahan he kuitenkin ovat, eikä omakaan asema siitä kenties huonone, vaikka veisivät sellin perukoille lopuksi iäksi.

Yhteiskunnallisten ristiriitojen purkautuminen väkivallaksi kertoo järkyttäviä asioita yhteiskuntamme jakautumisesta ja älymystön kyvyttömyydestä luoda sellaista uutta yhteiskuntateoriaa, joka tukisi oikeudenmukaisuutta.

Siksi ymmärrän myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäkeä, joka The Guardian-lehdessä ehdotti maailman rikkaimman omistavan luokan surmaamista: ”En näe ihmiskunnalle muuta vaihtoehtoa kuin terrorismin. Tapamme sen yhden prosentin, joka omistaa kaiken. Tämä yksi prosentti on saattanut meidän tilanteeseen, jossa ihmisyydellä ei ole enää arvoa”, Kaurismäki sanoi The Guardianin toimittajan mukaan.

Elokuvaohjaajan kannanotto kertoo taiteilijan neuvottomuudesta mutta myös siitä, että politiikasta vastuussa oleva älymystö on lannistunut ja luovuttanut. Aivan samalla tavalla Björn Wahlroosin (kapitalistin perikuvan) huolestuminen kertoo tavasta, jolla ”se nalle vinkaisee, johon piikki ampaisee”.

Väkivaltaisten johtopäätösten takana ei ole välttämättä kuitenkaan hulluutta. Aseisiin tarttuminen perustuu usein vakaaseen järkiperäiseen harkintaan niin valtioiden kuin yksilöidenkin välillä. Anders Breivik käy omaa kamppailuaan, jonka hän on määritellyt ”itsepuolustukseksi”. Hän siis varjonyrkkeilee ja taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Vihollista hänen määrittelemässään muodossa tuskin on olemassa. Mutta se voi olla olemassa jossakin toisessa muodossa. Anders Breivik murhasi syyttömiä. Sen sijaan hänen olisi kannattanut kohdistaa vihansa oikein ja käydä yhteiskunnan kurjistumisesta vastuussa olevan politiikan kimppuun.

Sikäli Breivikin kohde oli oikea, että hänen epätoivonsa kertoo poliittisen vasemmiston epäonnistumisesta. Vasemmisto on epäonnistunut toimiessaan tavalla, joka on johtanut työväenluokan kurjistumiseen. Maahanmuutto ja globalisaatio ovat ensimmäiseksi vieneet leivän nimenomaan työväenluokan pöydästä, kun tuotantoa on siirretty kolmanteen maailmaan ja ulkomainen halpatyövoima on vallannut alaa läntisessä Euroopassa. Silti vasemmistolainen ay-liike on hoilannut Kansainvälistä ja tehnyt sen omaksi vahingokseen.

Ne lähinnä vihervasemmistolaiset tahot, jotka äänekkäimmin ovat vastustaneet globalisaatiota, eivät ole myöntäneet, että myös maahanmuutto on globalisaation osa. Maahanmuuton varjopuolista on vaiettu rasismisyytösten pelossa, vaikka maahanmuuttoa voitaisiin arvostella yleispoliittisin ja moraalisin perustein. Laaja maahanmuutto ei ole kantaväestöjä kohtaan oikeudenmukaista eikä yhteiskunnallemme hyväksi.

On mielenkiintoista nähdä, miten Anders Breivik tuomitaan. Tuleeko hänestä Norjan ensimmäinen kuolemaantuomittu Vidgun Quislingin jälkeen, vai tuomitseeko oikeus hänet elinkautiseen, joka voi rangaistuksena olla kuolemantuomiotakin ankarampi?

Me kaikkihan olemme joka tapauksessa kuolemaantuomittuja; täytäntöönpanon ajankohta vain vaihtelee. Siksi marttyyriksi itsensä tunteva voi jopa nauttia kuolemantuomiosta. Esimerkiksi muslimiterroristi ei saa tehdä itsemurhaa terroritekonsa jälkeen, mikäli hän on jäänyt henkiin, sillä itsemurha on syntiä. Sen sijaan kuolemantuomio palauttaa hänet marttyyriksi. Samaan tapaan myös vastaterroriin syyllistynyt Breivik voi iloita jo etukäteen päänsä pudottamisesta (jota Jaakko Ilkan aikoihin sanottiin teilaukseksi). Niin terroristin kuin sotasankarinkin mielestä on siis hyvä kuolla jonkin tärkeäksi kokemansa asian puolesta, sillä siten ei ainakaan kuole turhan tähden, kuten suurin osa muista ihmisistä. Parhaassa tapauksessa jää vuosisadoiksi ihmisten mieleen.

Merkille pantavaa on, että julkisuudessa Breivik on tuomittu paljon ankarammin kuin monet niistä muslimiterroristeista, jotka ovat räjäyttäneet lentokoneellisen viattomia ihmisiä. Myös Mohammed Atta sai kunniallisen kuolinilmoituksen Helsingin Sanomiin pian valitettavan poismenonsa jälkeen, eli myös ymmärrystä medialta on löytynyt.

Ilmeisesti Breivik ei ole juuri sen hullumpi kuin Bulevardin perhesurmaaja, keskiverto pankkiryöstäjä, käynnissä olevien Hullujen Päivien kuka tahansa asiakas tai joku taiteilija, joka ehdottaa taloudellisen ja poliittisen eliitin pysyvää viraltapanoa. Uskottavan poliittisen ohjelman puuttuessa ja epätoivon vallitessa jokaisesta tavallisesta pulliaisesta voi löytyä murhaaja, ja ”hulluus” on vain pilkkanimi valtasuhteisiin liittyvässä taistelussa oikeudenmukaisuudesta.

Säästämmekö itsemme hengiltä?

Hallitus ilmoitti alkuvuodesta aikovansa säästää muun muassa lopettamalla varuskuntia ja yhdistelemällä kuntia. Kaikessa säästämisessä on kynnys, jonka jälkeen säästäminen muuttuu tuhlaamiseksi.

Esimerkiksi jos armeijan yksiköitä lopetetaan, se voi käydä kalliiksi, mikäli valtio menettää koko tonttinsa sodassa. Ja suurkuntien perustaminen lisää matkakuluja ja muita menoja.

Terveyspalvelujen ulkoistaminen taas on johtanut toiminnan siirtymiseen ulkomaisessa omistuksessa olevien yksityislääkäriasemien haltuun, jolloin verovarat päätyvät liikevoittoina ulkomaille eivätkä jää rikastuttamaan kotimaisia toimijoita. Ja hoitokin on tehottomampaa, samoin koko toiminnan koordinointi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sairaaloiden toiminnot on yksityistetty, ja sairaanhoitajat sekä lääkärit myyvät palvelujaan sairaaloissa aivan niin kuin tuolipaikkaa pitävät parturit omaa osaamistaan parturiliikkeissä. Tuloksena potilas saattaa saada yhdestä käynnistä useita kymmeniä laskuja eri tahoilta: lääkäreiltä, hoitajilta, vahtimestareilta, kanslisteilta ja niin edelleen.

On varottava säästämästä itseään hengiltä. Säästämiseen liittyy myös sosiaalirakenteen ongelmia. Helsingin, Espoon ja Vantaan liitosongelmana on se, että mikäli miljoonakaupunki syntyy, minne jatkossa laitetaan köyhät, sillä Helsinki ei voi enää lähettää vähävaraisia ja pienituloisia asukkaitaan ympäröiviin kuntiin, kuten nykyisin.

Yksi mahdollisuus olisi hieman laajempi kunta- ja lääniuudistus: liitetään Ruotsi takaisin Suomeen ja muodostetaan Fennoskandian valtio. Tilastojen mukaan siitä tulisi yksi maailman vahvimmista talouksista. Tämä auttaisi myös Ruotsia luopumaan turhakkeesta nimeltä kuningashuone, jos samalla päästäisiin siirtymään tasavaltaan.

Säästötoimien lisäksi Suomen taloutta tasapainotetaan verotusta lisäämällä. Luulen, että ihmiset maksavat mielellään myös veroja, jos saavat vastineeksi laadukkaita palveluja. Verojen nostaminen onkin parempi vaihtoehto kuin yletön säästäminen, vaikka myös verottajalle tulee helposti narun pää käteen. Maassamme on jo optimaalinen verotus, eikä veroasteen nosto lisää kokonaisverokertymää. Esimerkiksi arvonlisäveron nosto vähentää kysyntää ja näivettää talouselämää.

Hallitus päätti jonkin aika sitten nostaa sekä tuloveroa että arvonlisäveroa. Tämä merkitsee, että keski- ja pienituloiset maksavat korotuksista suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloiset. Sen sijaan olisi pitänyt kumota säädös, joka sallii omistaja-johtajien nostaa pörssin ulkopuolisista osakeyhtiöistään osinkotuloja verovapaasti aina 60 000 euroon asti.

Yhtiöiden verotusta pitäisi muutoinkin lisätä. Valtiot eivät vain uskalla tehdä niin, sillä ne pelkäävät yritysten, pääomien ja työpaikkojen lähtöä maasta. EU:n mahdollistama varojen helppo siirtely on johtanut siihen, ettei valtioilla ole enää itsenäistä veropolitiikkaa, vaan valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun siitä, missä maassa on kevyin ja yrityksiä suopeimmin kohteleva verotus. Myös finanssipoliittisessa mielessä valtioiden talousahdingon syyksi paljastuu siis Euroopan unioni, joka ajaa kapitalismin ja kansainvälisten suuryritysten etua.

On tietenkin selvää, ettei Suomen talouden ongelmia voida pitkällä tähtäimellä korjata sen enempää säästämällä kuin verottamallakaan. Ainoa ratkaisu on tuotannon tehostaminen ja sen luoma talouskasvu. Tuotannon tehostamisen ei pidä kuitenkaan tarkoittaa potkujen jakelua tai hiostamista.

Eräs tärkeä tuotannon tekijä on nimittäin työ. Tehokkaasti toimivassa yhteiskunnassa myös työ on tehokkaassa käytössä. Tämä merkitsee, että työvoima pitäisi saada hyvään hyötykäyttöön ja työttömyyttä alennettua. Näin käykin, mikäli niin tekniset, tieteelliset, taiteelliset kuin humanistisetkin innovaatiot ja osaaminen saadaan suotuisasti markkinoille, tuotantoon ja tuotteistettua. Hyvä yhteishenki ja kansallisen edun tavoittelu ovat tällöin avainasemassa.

Kuinka valtionvelat maksetaan?

Samalla kun valtiovarainministerit mättävät valtioille velkaa kuin täytekakkua, muutamat ovat kysyneet, kuinka tästä siunauksesta voidaan koskaan päästä eroon. Keinoja on tietenkin olemassa.

1) Ensimmäinen mahdollisuus on talouskasvu. Jotta talouskasvu hoitaisi Suomen valtion velat, kasvun pitäisi jatkua noin kuuden prosentin suuruisena kymmenien vuosien ajan, mikä ei ole talouden konjunktuurit huomioon ottaen mahdollista. Pelkkä talouskasvu ei siis johda valtioilla olevien velkojen kuittaamiseen.

2) Toinen keino on lisätä verotusta. Veroasteen nosto ei kuitenkaan johda kokonaisverokertymän kasvuun, jolla valtioiden velkoja voitaisiin lyhentää. Suomessa on jo optimaalinen verotus, mikä tarkoittaa, että se tuottaa parhaiten. Veroasteen nosto tai lasku johtaisivat kokonaisverokertymän pienenemiseen, viivan alle jäävän tuloksen huononemiseen ja talouselämän näivettymiseen. Jos valtionvelat aiottaisiin maksaa esimerkiksi arvonlisäveroa korottamalla, alv-prosentin pitäisi olla vähintään 40. Mutta tällöin kukaan ei haluaisi enää ostaa juuri mitään.

3) Kolmas keino on bitti- ja setelirahoitus. Keskuspankit ja EKP voivat painaa rahtilaivallisen uusia seteleitä tai valmistaa saman määrän bittirahaa, jolla ne voivat lunastaa velkakirjat pois pankeista. Näin pankit saavat saatavansa. Mutta samalla rahanarvo laskee jyrkästi eli sen ostovoima heikkenee. Säästäjien rahat palavat pankkeihin, ja velallisten lainat lyhenevät, mutta myös korkomenot paisuvat. Usein sanotaankin, että valtioiden velka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota. Inflaatio taas on tasavero, joka kohtelee yhtä kovakouraisesti kaikkia. Mutta suhteellisesti ankarimmin se kohdistuu pienituloisiin ja vähävaraisiin, joiden on tingittävä perushyödykkeiden kulutuksesta. Tämäkin johtaa samaan kurjuuteen kuin veroasteen nosto.

4) Neljäs keino on vallankumous. Kansalaiset ovat eri asia kuin valtio. Umpikujaan jouduttuaan kansalaiset voivat todeta, että poliitikot ovat hoitaneet asioita huonosti ja että kansalaisilla ei ole mitään tekemistä kyseisen valtion kanssa. He hylkäävät vanhan valtion, tekevät vallankumouksen, syöksevät hallitus- ja pankkiherrat vallasta, ripustavat heitä lyhtypylväisiin ja perustavat kokonaan uuden valtion. Sitten he ilmoittavat, että kyseessä on täysin uusi luomus, joka ei ole edellisen jatkaja. Sikäli kuin uuden valtion perustajat eivät ole olleet luomassa vanhan valtion sitoumuksia, he ilmoittavat, etteivät he ota niistä myöskään vastuuta. Euroalueen revetessä ja EU:n kumoutuessa nähdään luultavasti juuri tällaisia nationalistisia vallankumouksia, joiden yhteydessä monta viatonta sielua lähetetään Taivaaseen.

5) Viides keino on mahdollisuus, että valtiota kohtaa jokin onnenkantamoinen. Sellainen voi olla esimerkiksi öljylöytö, joka tuo maalle merkittävää vaurautta. Esimerkiksi Norjassa niin on käynyt, ja siksi maa ei Euroopan unioniin koskaan liittynytkään. Se halusi pitää kiinni onnestaan, hyvinvoinnistaan ja rikkaudestaan.

6) Kuudes keino, jolla yksittäiset valtiot voivat kiemurrella valtionveloistaan, on hyvä kauppa jonkin suuremman toimijan kanssa. Kreikkalaiset voivat myydä saariaan niin kuin Venäjä Alaskan. Koska suomalaisilla ei ole juuri mitään myytävää, me voimme ottaa jotakin vastaan. Voimme esimerkiksi suostua monien EU-maiden toiveissa siintävään mahdollisuuteen, että ottaisimme varastoidaksemme Saksan, Ranskan ja muiden EU-maiden runsaat ydinjätteet. Lakimme ei sitä nykyisin salli, mutta Euroopan unionissahan lait on tehty muutettaviksi, kuten perustuslakienkin jatkuvasta auki repimisestä nähdään. Ennen pitkää meidän on pieni pakkokin ottaa takapihoillemme EU-maiden ydinsaasteet, sillä muussa tapauksessa EU alkaa uhata meitä talouspakotteilla tai ”rauhaanpakottamisella”.

Tämän kaiken ihanuuden on saanut aikaan Euroopan unioni ja jäsenyytemme euroalueessa. Vielä 1980-luvulla Suomi voi hyvin. Valtiolla oli varallisuutta, velka oli minimaalinen, ja valtio rakensi kaikkea kukkeaa ja hyvää: varuskuntia, kouluja, teitä ja siltoja. Oli hyvin menestyviä valtionyrityksiä. Nykyisin ne on yksityistetty kapitalistisen politiikan mukaisesti ja myyty sitten ulkomaille. Pääoma on tuhlattu juoksevien kulujen maksuun.

Euroopan unioniin liityttäessä sanottiin, että päätösvaltaa ja rahanjakoa siirretään hieman tuonne Keski-Eurooppaan päin: Brysseliin, Strasbourgiin ja Frankfurtiin. Nyt rahamme ja kansallisvarallisuutemme ovat sitten siellä.

Tämä osoittaa, kuinka taloudellisen itsemääräämisoikeuden menetys ja päätösvallan siirtyminen vieraisiin käsiin voivat tuhota ihmisten onnen ja hyvinvoinnin. Se osoittaa myös, miten haavoittuvainen koko yhteiskuntamme on.

Videoblogi: Kansallisvaltioaatteesta

Avasin karkauspäivän kunniaksi videoblogin. Tässä asiaa kansallisvaltioaatteesta, ja ohessa myös linkki muihin puheenvuoroihini.

Uusi kirja: Valhe kaatuu

Olen julkaissut verkkokolumneistani kolmannen ja viimeisen painetun kirjan: Valhe kaatuu – Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta.

Teos päättää viisi vuotta kestäneen blogijulkaisuhankkeeni. Kirja on jatkoa teoksille Sensuurin Suomi (2009) ja Kansanvallan varkaat (2010).

Analysoin teoksessani yhdentyneen Euroopan kuolinkouristuksia sekä arvostelen politiikkaa, jolla kansallista itsemääräämisoikeutta heikennetään. Liittovaltiopolitiikan sijasta puolustan kansallista omaleimaisuutta ja usean erilaisen kansallisvaltion olemassaoloon perustuvaa Eurooppa-näkemystä, arvoliberalismia ja omakulttuurisuuden arvoa.

700-sivuinen teos tarjoaa lähdeviitteillä varustettua tietoa ja merkitysten arviointia muun muassa eurovaluutan tragediasta, globalisaation varjopuolista ja siirtolaisuuden ongelmista. Teoksen johdannossa esittelen johtopäätöksiä blogikirjoittajana toimimisesta.

Kirjaa voi tilata suoraan Books on Demandilta tai esimerkiksi Adlibriksestä. Teos voi olla 62 euron ohjehintaisena kalliinpuoleinen, mutta se on kuitenkin kovakantinen ja lukunauhallinen sekä kirjoittajalleen voittoa tuottamaton.

Saatavana on nyt koko 7 kirjasta koostuva valittujen teosten sarja, joka kattaa seuraavat osat:

Dialoginen filosofia

Työttömän kuolema

Enkelirakkaus

Suomalaisen nykyfilosofian historia

Sensuurin Suomi

Kansanvallan varkaat

Valhe kaatuu

Teokset liittyvät yhteiskunta- ja kulttuurifilosofian alaan, ja ne on pyritty kirjoittamaan yleistajuisesti mutta tinkimättä tieteellisestä kriittisyydestä. Sarja koostuu yhteensä 3828 sivusta ja 4020 viitteestä.

Koko sarjan esite löytyy tästä ja kaikkien kirjojeni kaavioesitys tästä. On toki mahdollista, että sarjaan kertyy jatkossa vielä lisääkin osia.

Mitä opimme presidentinvaaleista?

Ykköseksi selvisi sitten vuoden 2006 kakkonen, Sauli Niinistö. Hänen valintaprosessinsa kesti monta vuotta, ja väsymys näkyi. Haavisto kiri hänen kannoilleen osittain juuri siksi. Aika lähelle joka tapauksessa osuin, kun tässä kirjoituksessani ennustin, että ”loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle” ja että ”parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön” (tulos: 62,6 – 37,4 %).

Mikään tilintarkastaja-kamreerihan presidentti ei ole, mutta kenties on hyvä, että virassa toimii tarkan talouspolitiikan edustaja. Säästämisen voisi aloittaa presidentinkanslian menoista, jotka ovat vuoden 2009 tilinpäätöskertomuksen mukaan paisuneet yli 12 miljoonaan vuodessa. Viime vuonna menot jostakin syystä kasvoivat yli 50 prosenttia. Täksi vuodeksi ne nousevat vielä neljänneksen, ja lisäksi entisten presidenttien kulut kasvavat, sillä jokainen kolmesta ex-presidentistä nauttii eläkkeensä lisäksi noin 185 000 euron edustusrahoista kukin.

Homopresidentin aika ei ollut vielä. Haaviston kohoaminen 37,4 prosentin kannatukseen oli kuitenkin melkoinen luottamuksen osoitus, sillä presidenttiparia on totuttu pitämään monarkkien tavoin eräänlaisena heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja perhemallin symbolisena representaationa valtionpolitiikan tasolla. Sikäli Haaviston suuri kannatus kertoi mukavia asioista ihmisten mielipiteistä.

Homoudesta ei tehty merkittävää vaaliasetta mihinkään suuntaan, ja iltapäivälehdistössäkin otsikoita revittiin etupäässä siitä, ”sopiiko ylipäälliköksi sivari”. Heiltä lienee jäänyt huomaamatta, että maassamme on ollut 12 vuoden ajan presidentti, joka ei ole sen enempää reserviläinen kuin sivarikaan. Yleispoliitikon taidoilla vakuuttaminen on Haavistolta joka tapauksessa hatunnoston arvoinen tulos.


Miksi presidentin valtaoikeudet ovat niin tärkeitä?

Kun Lissabonin sopimus tuli vuoden 2009 joulukuussa voimaan, tasavallan presidentin valtaoikeuksista mureni yksi osa. Osa katosi jo uuden perustuslain voimaan astumisen myötä vuonna 2000. Siitä pitäen Suomen suhteet Euroopan unionin maihin on määritelty pääministerin johtamaksi Eurooppa-politiikaksi.

Lissabonin sopimuksen myötä Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä ulkopolitiikasta. Kun EU-maat hoitavat suhteitaan kolmansiin maihin yhdessä, EU tuli astuneeksi Suomen tasavallan presidentin varpaille. Nyt myös suhteita Venäjään, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin ja kaikkiin EU:n ulkopuolisiin maihin hoidetaan Brysselin kautta.

En puolusta presidentin valtaoikeuksia yhdenkään presidentin tai presidentti-instituution vuoksi. Puolustan presidentin valtaoikeuksia siksi, että niistä riippuu, onko Suomella ylipäänsä itsenäinen ulkopolitiikka. Itsenäinen ulkopolitiikka voi olla vain, jos sitä ylipäänsä johtaa täällä joku.

Miksi sitten ulkopolitiikan itsenäisyys sinänsä olisi niin tärkeä asia? Vastaus on: siksi, että siitä riippuu kansallinen suvereniteetti ja itsemääräämisoikeus. Kansakunnan itsenäinen olemassaolo käy ilmi juuri siitä, että sillä on itsenäiset ulkosuhteet vieraisiin maihin. Tällöin kansakunnalla ja valtiolla on subjektiviteetti eli itsenäinen tahdonmuodostus ja vapaus.

Perustuslakimme 93 § mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Muutokset EU:ssa ovat vain siirtäneet tehtävien jakoa pääministerin ja valtioneuvoston suuntaan. Ongelma voi muodostua lähinnä silloin, jos pääministeri ja presidentti ovat asioista eri mieltä.

Valtiosäännön näkökulmasta ristiriidat tulisi ratkaista presidentin eduksi. Johtamiskriisit ovat tosin aina haitallisia, sillä ulkopolitiikasta olisi eduksi puhua yhdellä suulla. Yksimielisyys on valtaa suhteessa ulkopuolisiin maihin.

Paljon todennäköisempää onkin, että erimielisyyttä esiintyy EU-maiden välillä ja että yhteinen ulkopolitiikka epäonnistuu. Onnistuessaan EU-maiden yhteinen ulkopolitiikka voi antaa Suomelle entistä enemmän toimintakykyä kansainvälisissä yhteyksissä, mutta pieleen mennessään se voi myös haitata esimerkiksi Suomen Venäjän-suhteita. Epäonnistumisen riski korostaa jäsenmaiden vastuuta ja niiden omaa ulkopolitiikkaa, joten virheitä ei pidä tehdä myöskään EU-maiden rekeen astuttuaan.


Onko kokoomuksella oma ulkopolitiikka?

Se, että presidentti ja pääministeri tulevat samasta puolueesta, keskittää valtaa. Mutta ulkopolitiikan toimivuuden kannalta voi olla hyväksikin, että pääministeri ja presidentti ovat samoilla linjoilla. Ulkopolitiikan johtamiskriisi tulee eteen epätodennäköisimmin juuri näin. Eri asia on tietenkin se, mihin suuntaan he Suomea vievät. Nykytilanteessa olisi syytä valmistautua kieltäytymään euroalueen letkuruokinnasta ja pitää näköpiirissä myös eurosta irtautumisen mahdollisuus.

Toisen harmonisen johtamiskaksikon ulkopolitiikan johtamista ajatellen olisivat varmastikin muodostaneet Väyrynen ja Soini. Niinistö ja Katainenkaan tuskin ovat mistään eri mieltä kokoontuessaan jokaviikkoisissa tapaamisissaan juuri sen Linnassa sijaitsevan pienen pyöreän pöydän ääreen, jonka ympärillä ratkotaan ulkopolitiikan suunta. Tässä tilanteessa Euroopan investointipankin entisellä varapääjohtajalla on hyvät mahdollisuudet ripittää Jyrki-boyta entistä kurinalaisemman talouslinjan vetämiseksi niin euroaluetta kuin koko valtiontaloutta koskien.

Ehdokkaiden erotisoituminen ja esteettisyys

Suomi on mahtava maa: täällä asuu valistunut ja ennakkoluuloton kansa, joka on äänestänyt presidentinvaalien toiselle kierrokselle miehistä tykkäävän miehen! Kansainvälisesti tämä on merkittävämpi uutisaihe kuin presidentiksi valittavan nimi. Luultavasti uutinen kohottaa Suomen mainetta kertoessaan liberaalista ja demokraattisesta pohjoisesta maasta.

Ehdokkaiden seksuaaliset potentiaalit eivät ole tosin päässeet erotisoitumaan vaaleissa. Seksuaalisuus on loistanut kulman takaa kummankin kampanjoista, mutta politiikkaa ei ole juurikaan tehty seksillä. Tiukinta linjaa suhteessa ”yksityiselämään” on vetänyt Haavisto itse.


Homojen ja heteroiden arvot

Homojen ja heteroiden arvo- ja symboliuniversumi poikkeavat joka tapauksessa toisistaan. Jo valtio sinänsä on nähtävissä heteroseksuaalisen perheen laajennuksena. Valtiota leimaavat lajinsäilytysstrategiat ja eloonjäämiskamppailu, jotka juontavat juurensa perheiden edunvalvonnasta.

Kun jälkeläisyyden rasitteet kanavoituvat valtionpolitiikaksi, seurauksena on ahneutta, pyyteellisyyttä ja oman edun tavoittelua. Valtiot ovat perin itsekkäitä muodostelmia juuri siksi, että niissä survival-strateginen vaateliaisuus sulautuu poliittisen vallan käyttöön.

Myös kapitalismi kietoutuu heteroseksuaalisen perheideologian ympärille. Kaikkialla vallitsee hysteerinen edunsaalistus ja omanvoitonpyynti, joka juontaa juurensa perheiden ahneudesta ja perillisyyden lietsomasta omistamisen varmistelusta. Ahneus puolestaan on sotien syy sekä Platonin että Aristoteleen mukaan.

Euroopan talouskriisi on sekin tavallaan heteroseksuaalinen luomus. Taustalla vallitseva yli varojensa eläminen on seuraus heteroseksuaalisesta lisääntymisestä, aivan niin kuin lähes kaikki maailman ekologiset, energia- ja ravitsemusongelmat. Poliitikot eivät vain kehtaa sanoa tätä epämiellyttävää tosiasiaa ääneen kannatuspaon pelossa.


Miksi homojen pitäisi johtaa valtiota?

Mikäli politiikkaa tehdään vain heteroseksuaalisten arvojen mukaisesti, ei välttämättä edistetä yhteiskunnan kokonaisetua, jonka tulisi olla filosofisen politiikanteon päämääränä. Niinpä Platon ajatteli, että hallitsijoiden pitäisi olla vapaita vaimoista, lapsista ja kaikesta omistamisesta. Heillä ei saisi olla niin sanotusti ”omaa lehmää ojassa”, jotta heistä itsestään ei tulisi oman edun pyydystäjiä. Ollessaan vapaita heteroseksuaalisesta elämäntavasta valtion hallitsijat voisivat pyrkiä siihen, mikä on kaikille ihmisille hyväksi.

Lapsiperhe vie helposti mielenkiinnon käytännöllisiin asioihin, kun taas filosofiassa pohditaan yleispäteviä ja teoreettisia kysymyksiä. Pätevöityäkseen niissä ihmisen tulee luopua käytännöllisesti motivoituneesta elämäntavasta ja suunnata mielenkiintonsa perheen elättämisen sijasta filosofiseen yhteisymmärrykseen, joka voidaan saavuttaa parhaiten toisten samaa sukupuolta olevien kanssa.

Samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat tietenkin ymmärtää toisiaan paremmin merkityskonstituutionsa kehollisen ja kokemuksellisen yhdenmukaisuuden vuoksi, ja juuri siksi filosofinen yhteisymmärrys voidaan parhaiten saavuttaa homoseksuaalisessa ja homososiaalisessa elämäntavassa.

Platon katsoi, että valtion hallitsemisen tulee perustua miesten väliseen rakkauteen ja että miehiä tulee myös treenata poikarakkauden jalossa taidossa. Symposiumissa pidetyssä puheessa Erokselle hän toteaa Aristofaneen sanoin, että miehistä pitävät miehet ”ovat poikien ja nuorukaisten parhaita, koska heissä on eniten miestä” ja että ”parhaiten tämä näkyy siinä, että vain tällaiset nuoret siirtyvät vartuttuaan valtiolliseen elämään.” (Platon, ”Pidot” 192a, Teokset, osa 3, suom. Marianna Tyni, Helsinki: Otava, 1979.)

Platonin mukaan miehiä rakastavista miehistä pitää tehdä todellisia filosofikuninkaita. Nykypolitiikan huono tila puolestaan kertoo, kuinka kaukana olemme ihanteesta, jonka Platonin valtiofilosofia on konstruoinut. (Aiheesta lisää teoksessani Enkelirakkaus.)


Erilaisuus on Haaviston ansio

Nykyvaltioiden ongelmat johtuvat suureksi osaksi siitä, että filosofikuninkaiksi on nimitetty pragmatisteja, joiden pitäisi toimia vartijoina tai orjina. He kyttäävät omaa etuaan, aivan kuten vaalirahoitusskandaalista ja poliittisista virkanimityksistä nähdään, tai tekevät päätöksiä, joista yhteiskunnan hyvä on kaukana. Myöskään vastuuta he eivät kanna pitempään kuin yhden raihnaisesti horjuvan hallituskauden verran.

Miten tämä sitten liittyy Suomen presidentinvaaliin? Pekka Haavisto on tuomassa politiikan areenalle selvästi erilaista politiikkakäsitystä, jossa politiikan ala mielletään laajemmaksi kuin perinteisessä defensiivisessä (puolustuksellisessa ja sulkeutuvassa) politiikkanäkemyksessä. Valtion tulee luonnollisesti pitää huolta kansallisesta edusta. Mutta presidentille sopii hyvin myös Euroopan ja maailman kokonaisetuun liittyvä toiminta.

Pekka Haavisto on kasvanut puoluetaustaansa suuremmaksi juuri sen ansiosta, että hänen toimintansa motiivit ovat – tiedostettuina tai tiedostamattomina – heijastelleet hänen homoseksuaalista arvo- ja symbolimaailmaansa.

Väitän, että seksuaalisuutta koskevilla arvomaailmojen eroilla on ollut hyvinkin paljon merkitystä siihen, miksi Haavistosta on ylipäänsä tullut presidenttiehdokas ja miksi hän on pötkinyt aina vaalien loppusuoralle asti.

Käsitykseni mukaan homoseksuaalisuus ei ole ollut mikään sivuseikka tai erilliskysymys Pekka Haaviston persoonassa, eikä hän ole pärjännyt homoseksuaalisuudestaan huolimatta vaan osittain siitä seuranneen pressure proof guaranteen vuoksi. Haaviston homoseksuaalisuus on pyritty toisinaan mustamaalaamaan, mutta se on myös luonut kannatusta ja vaikuttanut myönteisesti kaikkeen siihen, mitä Haavisto edustaa.

Pyrin siis tällä analyysillani mitätöimään ja osoittamaan sangen matalamielisiksi ne väitteet, joilla niin Haaviston kannattajat kuin vastustajatkin ovat pyrkineet selittelemään pois Haaviston homoseksuaalisuutta. Molemmat ovat erehtyneet sikäli, ettei Haaviston seksuaalinen erilaisuus ei ole ollut mikään toisarvoinen vaan aivan keskeinen kannatustekijä – ja omasta mielestäni poliittisesti myönteisellä tavalla.


Miten kävisi ehdokkailta rock and roll?

Ehdokkaiden poliittinen persoona voi paitsi erotisoitua, myös estetisoitua. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka Haavisto ja Niinistö selviytyisivät, mikäli heille osoitettaisiin sama kysymys, jonka eräs takavuosien suosikkilaulaja esitti tuolloin istuneelle presidentille: ”Miten kävisi Kekkoselta rock and roll?”

Populismia? – Ehkä. Mutta tanssi- ja laulukilpailujen kautta ehdokkaat kuitenkin paljastavat itsestään enemmän kuin ammattivalehtelijat yleensä suostuvat tekemään omassa leipälajissaan: pelkän puhumisen ja kirjoittamisen saralla. Niinpä olisi kiintoisaa, mikäli vaalien loppusuoralla nähtäisiin esimerkiksi vielä jonkinlaiset tanssit.

Olisi myös mielenkiintoista selvittää, minkälaisesta musiikista ehdokkaat noin yleensä tykkäävät. Minun mielestäni on tosi huolestuttavaa, että suurinta poliittista ja taloudellista valtaa tässä maassa käyttävät sellaiset henkilöt, joiden mielestä humppa on hyvää ja joiden tajunnassa soi tango. Ihan totta.

Jos pysähdytään pohtimaan, millaisella musiikkimaulla varustettujen tyyppien käsissä on koko tämän maan talous ja tulevaisuus, vastaus on: Talouselämän valtiaat ovat kuusikymppisiä humppaveikkoja, politiikan valtapelurit pyörittelevät valsseja ja julkishallinnon hännystelijät toimivat tummien vesien tulkkeina.

Minä en tunne Haaviston enkä Niinistön taidekäsityksiä. Mutta kehnoa on, jos myöskään heidän maailmaansa ei mahdu Viron-risteilyille tyypillisten päiväkarkeloiden lisäksi mitään muuta. Kämäistä kerrassaan.