Ei muuten ole. Arvokasta on vain sellainen työ, jossa tuotetaan materiaalisia tai henkisiä arvoja. Sen sijaan edellä viitattu lause perustuu siihen virheelliseen uskomukseen, että työ on arvo sinänsä ja siksi joka tapauksessa arvokasta.
 | ||||
| Käsittelin arvotuotannon kysymyksiä teoksessani Työttömän kuolema - Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (1. p. 2005, 2. p. 2010). |
Edellä esitetty sitaatti meni siis pahasti pieleen. Työssä voidaan tuottaa arvoja tai epäarvoja, tai se voi olla arvoneutraalia.
Esimerkin arvoja tuottavasta työstä antaa vaikkapa hitsarin työ. Hän valmistaa materiaalisia hyödykkeitä, esimerkiksi jäänmurtajia. Toisen esimerkin tarjoaa kirjailijan työ. Hän valmistaa henkisiä arvoja tuottaessaan teosjärkäleitä.
Kolmantena esimerkkinä voisi olla kotiäidin tai -isän työ, jota ei tunnusteta työksi lainkaan, kuten ei kirjailijankaan työtä, vaikka molemmat heistä ovat ensin omalla tavallaan ”raskaina”, ja ilman kummankin panosta romahtaisivat joko kulttuurielämän pilarit tai toisten ihmisten työssä käymisen edellytykset.
Onkin huomattava, että näissä kaikissa tapauksissa todella tuotetaan arvoja, mutta vain osa tärkeästä arvotuotannosta voidaan organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi. Työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan valtavasti arvoja ilman, että kukaan tunnustaa sitä työksi.
Toisaalta työyhteiskunnassa sanotaan työksi paljoa sellaista toimintaa, jossa ei tuoteta mitään arvoja tai tuotetaan suorastaan epäarvoja. Esimerkiksi byrokraatin työ on organisoitu osaksi virkarakennetta, ja se on puskuroitu kaikkea arvostelua vastaan niin, että sitä varmasti pidetään tärkeänä työnä. Mutta byrokraattien työssä ei tuoteta sen enempää materiaalisia kuin henkisiäkään arvoja. He vain soveltavat lakeja. Sen sijaan byrokraatin työssä tuotetaan epäarvoja, kuten tarkkailua, valvontaa ja holhousta, jotka koetaan usein vastenmielisiksi.
Esimerkin työstä, jossa tuotetaan sekä arvoja että epäarvoja, tarjoaa autonvalmistus. Siinä tuotetaan molempia, ja se on läntisen maailman suurimpien teollisten uhrausten kohde. Autoista on varmasti aineellista hyötyä, mutta samalla tuotetaan myös epäarvoja, kuten ilmansaasteita, kolareita, loukkaantumisia, kuolemaa ja suuri määrä jätteitä.
Kaikki työ ei siis ole arvokasta.
Kehnoa onkin, että arvottomasta työstä palkitaan hyvin ja arvoja tuottavasta toiminnasta ei aina ollenkaan. Esimerkiksi pankinjohtaja voi vaurastua palkallaan, vaikka hän ei tuottaisi materiaalisia eikä henkisiä arvoja. Joku optiomiljomääri voi rikastua, vaikka hänellä ei olisi mitään kausaalista yhteyttä firman menestykseen, vaan duunarilla on. Hän taas ei pääse koskaan paremmille päiville, vaikka työskentelisi kovinkin.
Ja työhön liittyvän palkitsemisjärjestelmän ulkopuolella ovat kaikki ne opiskelijat ja taiteilijat, jotka eivät tee palkkatyötä mutta tuottavat kuitenkin arvoja joko kehittämällä itseään tai toteuttamalla tahtoaan vapaana taiteilijana.
Tämä on työn ja toiminnan ero: työ on tunnustettua, toiminta ei, vaikka se tuottaisi noita kaivattuja arvoja. Tahdon vain sanoa, että työhön asennoituminen on yksi ideologisimpia asioita ja että runsaaseen työn tuoksinaan vetoaminen ei pyhitä mitään. Jos työ on pyhää, mikään ei ole pyhää, ei edes pyhäpäivä.
Sauli Niinistön edellä siteerattu väite vihjaa lisäksi, että jos kaikki työ kerran on arvokasta, kuka tahansa sopii mihin tahansa työhön. Otan asian esille, sillä nyt on taas puhuttu paljon sosiaaliturvan tekemisestä vastikkeelliseksi ja työttömien patistelusta pakkotyöhön.
Todellisuudessa kaikki ihmiset eivät ole soveliaita kaikkiin tehtäviin. Jo Aristoteles katsoi, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin kun jokaisella on kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaava paikka. Nyt näin ei ole. On vaarallista, jos ihmisiä aletaan taivutella koulutustaan, kykyjään ja taipumuksiaan vastaamattomiin hommiin tahtonsa vastaisesti. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin tuhoa sekä työnantajille että tekijöille.
Työttömyysetuuksien ja taloudellisen sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi on väärin muun muassa seuraavista syistä:
1) Oletuksena on virheellinen näkemys, että kaikki soveltuvat kaikkeen. Tällainen ajattelu oli ominaista Kiinan kulttuurivallankumoukselle, jolloin professorit laitettiin siivoamaan käymälöitä. Siivoojan työ voi luonnollisesti olla professorintyötä arvokkaampaa, mutta se ei vielä merkitse, että oikeat henkilöt tekisivät kykyjään vastaavaa työtä.
2) Jos työtä voidaan teettää myös työttömyysturvalla, kuka enää viitsii palkata ihmisiä töihin selvällä palkalla? Tämä malli veisi pohjaa palkkatyöhön perustuvalta yhteiskunnalta. Tuloksena olisi työn alihinnoittelua ja ihmisten kurjistumista. Pahimmillaan vastikkeellistaminen romuttaisi periaatteen, jonka mukaan myös viranomaisten osoittamasta työstä kuuluu maksaa asianmukainen korvaus. Olisi epäjohdonmukaista, jos valtio kieltäisi alipalkkauksen yksiltä ja teettäisi palkatonta pakkotyötä toisilla.
3) Työttömyys- ja sosiaalietuuksien vastikkeeksi tapahtuva töiden teettäminen on ominaista katastrofien jälkeisille yhteiskunnille, joissa on teetetty hätätöitä vangeilla, työttömillä ja muilla joutoväeksi leimatuilla. Se ei istu sivistysyhteiskunnan oikeudenmukaisuuskäsityksiin.
4) Vastikkeellistamisen malli veisi pohjaa hyvinvointiyhteiskunnalta sikäli, että se perustuu ajatukseen, jonka mukaan yhteiskunnassa ei saa olla vastikkeettomia tukia eikä avustuksia. Vaakalaudalla ja kyseenalaistettuna on siis koko hyvinvointiyhteiskunnan olemus ja kansalaisryhmien välinen luottamus.
5) Katsomus, että työttömillä voidaan teettää soveltumattomia töitä tahdon vastaisesti, nojaa uskomukseen, että työttömät ovat jokin yksiaineksinen ryhmä kouluttamattomia ihmisiä ja sellaisina soveliaita patisteltaviksi. Tosiasiassa työttöminä on huomattava määrä täysin erilaisia ihmisiä valkokaulusköyhälistöstä pultsareihin. Osa ihmisistä ei ole työkykyisiä, ja siksi olisi parempi tehdä eri työllistymisen linjat eri ihmisryhmille työnhaun virallisissa kanavissa.
6) Työttömyysetuuksien ja sosiaalietuuksien panttaaminen käyttäen tehosteena niiden menettämisen uhkaa johtaa vain köyhien ihmisten ahdisteluun. Jos ihmisellä on jo monta veistä kurkulla, paljonko luulette yhden lisäveitsen innostavan ihmisiä töihin ja ahkeruuteen, kun henki lähtee yhdelläkin?
7) Yhteiskuntamme ja tuotantorakenteemme on niin monimutkaistunut, että ketään ei voida syyttää eikä kiittää omasta rikastumisestaan tai köyhtymisestään, työttömyydestään tai ylityöllisyydestään. Niinpä olisi kohtuutonta kohdella rangaistuksenomaisesti tai syyttävästi työttömiä, jotka kärsivät siitä, että toiset saavat pitää työpaikkansa.
8) Töihin patistelemisen malli kertoo kansalaisryhmien epäluottamuksesta, eli siitä, että kunnon veronmaksajina itseään pitävät katsovat voivansa velvoittaa työttömiä mihin tahansa töihin. Töissä olevien ylimielisyys kertoo heidän peloistaan ja johtaa hullunkurisuuteen sikäli, että patisteleva tyyppi saattaa itse olla seuraavan aamun valjetessa työtön. Tällainen on nykyinen Nokia-yhteiskunta. Kyse on siis samasta asiasta kuin vanhassa satiirissa, jossa omistava luokka sai kurjat kalvamaan toisiaan voidakseen itse jatkaa pitojaan.
9) Sosiaaliturvan leikkauksia ja vastikkeellistamista on yritetty oikeuttaa sillä, että niin voidaan säilyttää palkansaajien ja yrittäjien halukkuus maksaa veroja. Tosiasiassa ei ole mitään syytä lepyytellä veronmaksajia, sillä ansiotulojen ja yritystulojen saajat hyötyvät työttömien kustannuksella siitä, että juuri heillä itsellään vielä on tuloja ja työpaikka. Työttömät puolestaan joutuvat kärsimään siitä, että töissä olevat vievät heidän työpaikkansa ja virkansa. Kompensaatiolle verotuksen kautta on siis perusteensa.
10) Aina kun porvaristo rääkyy sosiaaliturvan näennäisen runsauden vuoksi, on syytä muistaa, että suuri osa sosiaalituista kuluu asumisen tukemiseen. Jos sosiaalikuluja halutaan leikata, kulukuilu pitäisi tukkia toisesta päästä eli palauttamalla vuokrien hintasääntely voimaan. Olisi kiintoisaa nähdä, millainen poru esimerkiksi kokoomuksessa alkaisi, jos vuokrille määrättäisiin hintakatto eivätkä asuntokeinottelijat voisi enää siirtää laskujaan vuokralaisten piikkiin. Totuushan on se, että vuokralla asuvat tukien saajat eivät koskaan itse näe asumiseen käytettäviä Kelan ja toimeentulotuen varoja, vaan ne imuroidaan suoraan vuokrakiskureiden pohjattomiin kirstuihin. Paljon moititut sosiaalituet eivät siis päädy huonosti toimeentulevien hyväksi, vaan ne merkitsevät verovarojen kierrätystä asuntokeinottelijoiden ja pääomanomistajien taskuihin.
11) On väärin, että sosiaaliturva pyritään vastikkeellistamaan sälyttämällä vaikeassa asemassa oleville lisävaatimuksia. Sosiologisesti katsoen perusturvan lavastaminen ”etuudeksi”, ihmisten pakottaminen anomaan perusturvaa sekä kyseenalaistamalla perustoimeentulon saanti tilanne koetetaan kääntää näyttämään siltä, kuin Kelan etuuksien ja toimeentulotuen saajat olisivat jotenkin etuoikeutettuja. Tämä on nurinkurista, sillä työttömät ihmisethän ovat paljon ansaitsemaansa huonommassa asemassa. Siihen nähden etuus on pelkkä vaatimaton korvaus, jolla ihmistä pidetään hengissä. Elämää työttömyyskorvauksen varassa oleminen ei ole vaan lähinnä elintoimintojen jatkamista, ja siksi on väärin, että sosiaalietuuksien saajat yritetään leimata etuuksien hyväksikäyttäjiksi ja vilpillisiksi pettureiksi. Todellinen petos sisältyy siihen, että yhteiskunta on pettänyt osan jäsenistään olemalla myöntämättä heille asianmukaisia työpaikkoja ja ansiotuloa. Siksi ahdinkoa ei tule pahentaa kiristämällä sosiaalietuuksien saamista tai lisäämällä halvan pakkotyön vaatimuksia. Toimeentulotuki on luonteeltaan viimesijainen, ja siksi sen ehdollistaminen merkitsisi käytännössä ihmisen ripustamista hirteen.
12) Sosiaaliturvaan investoiminen on itse asiassa hyvä sijoitus, sillä lähes kaikki sosiaaliturvaan sijoitetut rahat päätyvät kotimaiseen peruskulutukseen jääden rikastuttamaan kansantalouttamme, kun taas rikkaille ja hyvätuloisille annetut verohelpotukset merkitsevät rahojen päätymistä kalliiden tuontitavaroiden hankintoihin ja ulkomaanmatkoihin.
Ei siis kannata kaivaa omaa hautaa, ainakaan ennenaikaisesti. Yhden mahdollisuuden siihen tarjoaa kokoomuksen kansanedustajien kelkkaan hyppääminen. Juuri Paula Risikon kaltaiset ministerit ovat äänekkäästi vaatineet työttömyysetuuksien ja sosiaaliturvan vastikkeellistamista puhumalla ”kannustinloukkujen purkamisesta” ja ”osallistamisesta”.
Parhaiten kannusteloukkuja puretaan palkitsemalla henkisiä tai materiaalisia arvoja tuottavasta työstä ja palauttamalla työn ja palkkion kausaalisuhde voimaan. Nyt rikkaiden rikastuminen maksatetaan köyhillä, kun listaamattomista osakeyhtiöistäkin voi edelleen nostaa 60 000 euroa vuodessa osinkoina maksamatta lainkaan veroa, ja Stephen Elopin kaltaiset kuittaavat miljoonansa 35 prosentin lähdeverolla.
Kokoomuksessa kannattaisi keskittyä purkamaan näitä vääryyksiä ja kannusteloukkuja, jotka aikaa myöten muodostuvat moraalisiksi esteiksi ihmisten työnteolle eriarvoisuuden lisääntyessä. Eräs keino parantaa arvotuotantoa on tuotannon tehostaminen, mutta senkään ei pidä merkitä ihmisten piiskaamista, vaan parempaan tulokseen päästään luopumalla vääristä toimialoista ja etsiytymällä paremmille.
Ja kukas järjissään oleva mitään ”osallistamista” kaipaa? Eiköhän tämäkin ole taas sellainen ylhäältä päin tapahtuvasta manipulaatiosta kertova termi, joka ikään kuin tunnustaa, että yhteiskunta on jo jakautunut osallisiin ja osattomiin.
Paha sanoa, mutta minä en arvioi ihmisiä heidän varallisuusasemansa perusteella, eivätkä viime päivinä huomiota saaneet rahakkaat julkkikset ole minun silmissäni yhtään kiinnostavampia pelkän varallisuutensa vuoksi. Heitä onkin kohdeltu kokonaisuus huomioon ottaen varsin kiltisti, mukaan lukien tämä ja tämä.
Itseäni innostaa vain todellinen rikkaus: filosofia.