Woke oli jälleen vahvana kirjojen Finlandia-kilpailussa, joka on sikäli korruptiivinen taidepalkinto, että sen myöntämisestä päättää Suomen kirjasäätiö, joka valitsee ehdokkaat ja päättää myös tuomarista.
Kirjasäätiö puolestaan edustaa kustantajia. Ymmärrätte varmasti yhtälön. Se kiertyy kehälle, ja käsi kättä pesee. Rahat palkintoihin tulevat suurilta kustantajilta ja opetus- ja kulttuuriministeriöltä.
Kaunokirjallisuuden palkinto myönnettiin jo toistamiseen Kosovon albaanina tunnetulle Pajtim Statovcille, joka on jälleen onnistunut kirjoittamaan sekavan ja väkivaltakokemuksia pursuavan romaanin omasta maahanmuuttajataustastaan.
Romaani nimeltä Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024) on täydellinen, koska siinä piehtaroidaan maailman pahuudessa, väkivaltakokemuksissa, turhautuneisuuden tunnelmissa, vieraantuneisuudessa, Jugoslavian hajoamissotien jälkimainingeissa ja muissa Balkanin suunnalla vallitsevissa kulttuurijäristyksissä.
Asioita käsitellään peittelemättömän elämyksellisesti ja kokemuksellisesti nimenomaan maahanmuuttajataustaisen omasta subjektiivisesta näkökulmasta, joka sattuu olemaan synkkä ja pimeä.
Statovcista on tulossa Sofi Oksasen (maahanmuuttajataustainen hänkin) tapainen palvonnan kohde helmikanojen kulttuuri-iltamiin. Tällä kerralla palkinnon myönsi teatterimaailman nepotismista nautiskeleva kympin tyttö Alma Pöysti. Eikö näillä tunnotonta rahaa jakelevilla kulttuurivasemmistolaisilla ole kerta kaikkiaan mitään itsekritiikkiä?
Pöystiin yhtyy Helsingin Sanomien moraalituomari Vesa Sirén, joka hehkuttaa Statovcin kirjaa lyömällä palleaan kaikkia suomalaisia ihmisiä omalla syyttävällä raivollaan:
Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”. Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.
Sirén kehuu Statovcin ”itsetuhoista häpeää ja kostonhaluista vimmaa” pitäen näitä rasittavia ja raskasmielisiä piirteitä mitä myönteisimpinä tyyliseikkoina, joilla kirjailija onnistuu puolustelemaan maahantunkeutujien vapautta asettua minne tahansa ja vastustamaan kantaväestöjen oikeutta puolustaa itseään ja asemaansa. Helsingin Sanomista saamme lukea, että Statovcin näyttöpaneelina toimivan päähenkilön
Tämän paranoidin itkuhumanismin varjossa on unohdettu tapa, jolla eräs toinen Kosovon albaani nimeltä Ibrahim Shkupolli murhasi Espoon kauppakeskus Sellossa vuonna 2010 neljä ihmistä ja lisäksi tyttöystävänsä miespuolisen kaverin (aiheesta täällä). Mielistä on pyyhitty myös muut suomalaisiin ja toisiin länsimaalaisiin ihmisiin kohdistetut kylmäveriset murhat ja nuorisomme myrkyttäminen huumeilla ja väkivaltaa ihannoivalla muhamettilaisella kulttuurimullistuksella.
Opetus- ja kulttuuriministeriön manageroiman diversiteetti-ideologian levittämiseen Statovcin kirjat sopivat loistavasti, sillä niissä muslimiterroristinen väkivalta projisoidaan kantaväestöjen viaksi ja ”rasismiksi”, vaikka yhden syyttävän sormen osoittaessa suomalaisiin kolmen muun pitäisi osoittaa kirjailijaan itseensä.
Palkittu ei saa minulta pisteitä siitä, että hän on homo, koska olen homo itsekin, joten kiittäminen pelkästään siitä olisi puolueellista. Punaporvarillinen kulttuuriväki korostanee kirjailijan homoutta siksi, että kaksinkertainen vähemmistöön kuuluminen toimii tehokkaana suojakilpenä kaikkea kriittisyyttä vastaan, ja kirjailija onnistuu neuvomaan suomalaisia, että emme saisi odottaa suopeudestamme, suvaitsevuudestamme ja avustusten jakelemisestamme edes mitään kiitollisuutta. Sekin olisi ”väärin”.
Kirjailijan jalustana toimii valtavirtamedia, joka rakentaa suosikilleen myönteistä julkisuuskuvaa kansainvälisissä suihkuseurapiireissä. Yle julkaisi jo 2018 Statovcin esikoisromaanin ilmestyttyä henkilöjutun, jossa tanssittiin New Yorkin ravintoloiden katoilla. Kun kyseinen ilmaismainostus vuotaa yli äyräiden, se ei luo kirjailijalle paineita. Samppanjasosialistien maljojen loiskuessa menee läpi mikä tahansa.
Monikulttuuri-ideologiaa uudelle nuorisolle
Nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa Skutsi kolme suomalaisnuorta menevät metsään Nasim-nimisen iranilaisen kanssa saaden oppia muun muassa maahanmuuttajataustaisen uskonnosta, joten eipä ihme, että toimittaja Maria Veitolan valinta osui juuri tähän Päivi Lukkarilan kirjoittamaan omakustanteeseen.
Kiitospuheessaan suomea vieraana kielenä opettava Lukkarinen pyrki oikeuttamaan maahanmuuttoa haukkumalla kriittisiä ihmisiä ”ääliöiksi” ja ”vihan lietsojiksi” sekä julistamalla muun muassa näin:
Epäilen kuitenkin, miten tällainen paasaava asennemuokkaus, syyllistävä mielipiteiden manipuloiminen ja paatoksellinen propaganda toimivat siinä todellisuudessa, jossa kärsitään koulukurittomuudesta, oppimisvaikeuksista, lähiölevottomuuksista ja yleisistä kulttuurikitkoista, jotka lisäävät julkisia menoja ja vähentävät yhteiskunnallista tehokkuutta.
Kirjailijan kokemat kulttuuriväristykset eivät riitä kumoamaan sosiaaliturvalaskurien osoittamaa negatiivista saldoa. Niinpä humanismin korkeaveisuissa onkin usein kyse vain yhteiskunnallisia tosiasioita tuntemattomien idealistien piittaamattomasta itsekkyydestä, omahyväisyydestä ja moraalikarisman tavoittelusta, jolla suomalaista vähemmistökulttuuriamme romutetaan samalla, kun valtiontalouttamme kytketään osaksi kansainvälisiä sitoumuksia ja ilmastopoliittista anekauppaa.
Tässä kulttuurisodassa Päivi Lukkarilan objektivoima ja kehuskelema implisiittinen vastaanottaja ”lukeva ihminen” on kiikkustuolissa eläkepäiviään viettävä sivistyksen airut, joka lammasmaisesti ottaa vastaan monikulttuurisuutta ihannoivan, omakulttuurisuudesta syyllistävän ja ylhäältä päin annetun maisteriviisauden.
Tosiasiassa kyseessä on vain käänteisen ja kulttuurisen uuskolonialismin muoto, jota manageroidaan yhtä peittelemättömän laajasti (ja sen vuoksi huomaamattomasti) kuin moraaliretorista väitettä, että meidän kaikkien pitäisi hyväksyä perimmältään samanlainen arvojen ja merkitysten maailma, jossa vallitsee yksimielisyys tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden olemuksesta, ja filosofiset kysymykset tainnutetaan unholaan järjestöretorisella tai hallintodiskursiivisella pakottamisella.
Varoittavana esimerkkinä olkoon nyt vaikka se, että tasa-arvo loukkaa ansioihin perustuvaa oikeudenmukaisuutta. Tai se, että arvojen ollessa tasan ei ole arvoja ollenkaan, koska arvojen tunnistaminen edellyttää niiden tunnustamista arvoiltaan erilaisiksi. Tasa-arvo puolestaan merkitsee yksiarvoisuutta, joka on totalitarismin muoto. Jo arvon käsite on analyyttis-apriorisilta käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan hierarkkinen, aivan kuten kuvaamansa asiatkin.
Filosofisen analyysin jäljiltä tiedostavaisten leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.
Kenenkään ei pitäisi antautua ajattelemaan, että Finlandia-palkinto olisi suomalainen kulttuuri-instituutio. Todellisuudessa se on markkinointi-ilmiö, joka tuo saajalleen kasan riihikuivaa rahaa.
Jotta myös käännösoikeudet saataisiin kaupattua ulkomaille, on palkintokirjojen viitekehyksen oltava kansainvälinen ja monikulttuuri-ideologinen. Tämä merkitsee, että Finlandia-palkinnolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kanssa, vaan kyseessä on yksi internatsismin ja poliittisen universalismin eksponentti.
Erinomaiset julkaisut vedetään myynnistä kustantajien omasta toimesta ”poliittisesti epäkorrekteiksi” julistettuina, vaikka juuri
ne vedettäisiin myyntipöydiltä ostajien toimesta. Mitättömät julkaisut
puolestaan työnnetään pakolla pois myynnistä kärräämällä niitä rekkalavoittain Prismojen ja Sittarien ovenpieliin, kun myös jakelu- ja viestintäporras sekä mainostoimistojen lumihiutaleet ovat levitystyössä mukana.
Klassikoita ei kaupallisesti marinoiduista teoksista tule koskaan. Niistä tulee markettikirjoja, jotka päätyvät alelaareihin jo keväällä.
Ruumiin kulttuuri
Kirjamessuihin on nykyisin tapana yhdistää ruokamessut.
Yleisradion TV-uutiset truuttasivat eilisessä uutislähetyksessä ajankohtaisraportin koskien jokin aika sitten julkaistua valtakunnallista ravitsemussuositusta, vaikka itse uutinen on jo kolme viikkoa vanha.
Viranomaissuosituksen mukaan meidän tulisi syödä enintään 50 grammaa lihaa päivässä. Kasviksia taivutellaan pureksimaan 800 grammaa päivittäin, mikä ainakin minun tapauksessani puklaa ulos kurkusta.
Sääntösuomea edustava lihaviha lienee lähtöisin vihervasemmistolaisten feministien taholta, koska sen tavoitteena on vetää pöydästä tyypillinen miehen ruoka ja korvata se tyypillisellä naisen ruoalla.
Miksi sitten liharuoka olisi nimenomaan miehen ruokaa ja kasvisruoka naisen ruokaa? Sen voi lukea julkaisusta itsestään, jonka mukaan miehet syövät kaksinkertaisen määrän lihaa naisiin verrattuna.
Viranomaisohjeen julkaisseesta Valtion ravitsemusneuvostosta 15/19 ovat naisia, ja suositusten työryhmästä peräti 10/11 ovat naisia, joten työryhmän kokoonpano on räikeästi tasa-arvolain vastainen.
Eipä ihme, että sellerit pursuavat korvista ja retiisit roikkuvat nyt suupielistä miesten kommenteissa.
Ei ole pitkä aika, kun Helsingin vihreät saivat kouluihin yhden pakollisen kasviskiusauspäivän. Se on ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.
Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa junk foodilla McDonald’sissa.
Poliitisesti kyse ei ole myöskään mistään eläinten oikeuksista. Sama puolue, joka keuhkoaa eläinten puolesta, puolustaa erään uskontokunnan oikeutta nauttia lihaa, kunhan se on julmasti teurastettua.
Voin vain kuvitella, miten vasikat ilahtuvat tiedosta päätyä oikeaoppisen rituaaliteurastuksen kautta uskonnollisen toteemiaterian materiaaliksi.
Kulttuurin ruumis
Jossakin Italian tai Ranskan tapaisessa maassa, jossa ymmärretään hyvän ruoan päälle, valtion ravitsemussuositukset pantaisiin suoraan roskiin, mutta viranomaisvallalle kuuliaisessa Suomessa ne otetaan todesta.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja THL:n Kestävää terveyttä ruoasta -julkaisu olisi mielestäni ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, koska siinä edustetaan vihreää feminismiä niin tyylipuhtaan pakottavalla tavalla, että sen ylitse ei voi päästä.
Nuorisokieltä edustava sana ”pakottavuus” realisoituu konkreettisesti, kun ihmisten integriteettiä loukataan pyrkimällä määrittelemään, mitä ihmiset saavat ottaa gastronomisesti haltuun kehonsa rakennusaineeksi.
Mediassa on korostettu ravitsemussuositusten ”tieteellisyyttä”, vaikka kaikki tietävät, että tutkimusten tulokset voidaan manipuloida näyttämään miltä tahansa käyttämällä erilaisia painotuksia. Filosofinen merkitysanalyysi unohdetaan.
Ruokailusuosituksessa toteutuvat viranomaisvallan halu käyttää valtaa kolonialisoimalla ihmisen kehoja ja tunkeutumalla yksilöllisyyden alueelle sekä pyrkimys alistaa kansalaisia kontrolloimalla ihmisten elämälle välttämättömien ravintoaineiden kulkua, saatavuutta ja hintaa. Ruokahalu kiistetään.
Ravinto on osa ihmisen
identiteettiä, sillä me koostumme ravinnosta.
Ruokapöytien antimista ei kuulu päättää vihreiden puoluekokouksissa eikä Heidien ja Marioiden kiitäessä lentotomaatti- ja salaatinlehtikuormien päällä Brysselin ja Helsingin välillä.
Pahinta on, että elintarviketeollisuus on lähtenyt omaksi tappiokseen myötäilemään viranomaisten suosituksia. MTV3:n Kymmenen uutiset haastatteli 29.11.2024 muutamia elintarviketeollisuuden markkinointipuolta edustavia naisia, jotka ilmoittivat teollisuuden mukautuvan viranomaisohjeisiin.
Teollisuuden mukaan lihan käyttö vähenee, ja käytön vähetessä liharuoka kallistuu.
Valtavirtamedia on myötäillyt lihavihaa kritiikittömästi, ja vihervasemmistolainen toimittajakunta pyrkii näyttäytymään trendikkäänä suostuessaan puolueideologian myötäilijäksi. Somevaikuttajat ovat imeneet lihavihan itseensä kuin palanen WC-paperia uima-altaassa.
Carnegie Mellon -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kasvisruokapainotteinen ruokavalio on kuitenkin ilmastoa kohtaan vahingollisempaa kuin niin sanottu tyypillinen amerikkalainen ruokavalio, johon sisältyy naudanlihapihvi.
So, where is the beef? Tätä voi kysyä myös katsomalla kirjojen kansien väliin.
Olemme ideologisessa sodassa ja poliittisesti johdetussa kokeessa, jossa panttina ovat perinteinen suomalainen hengen ja ruumiin ravinto sekä maamme väestö ja kulttuuri ja jonka tulokset ovat kerran toteuduttuaan peruuttamattomia.
Aiempia kirjoituksia kirjojen palkitsemispolitiikasta
Viva Finlandia!
Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin