Sherry Jones ja Medinan jalokivi

Jos julkisuudessa esitettyihin tietoihin voi luottaa, Suomella on ollut varsin vähän tekemistä kansainvälisen terrorismin kanssa sen jälkeen, kun kaiken ymmärtävä ja anteeksiantava Helsingin Sanomat julkaisi New Yorkin terrori-iskun johtajana toimineen Mohammed Attan kuolemanilmoituksen syksyllä 2001. Mutta alalla riittää uusia yrittäjiä, kun Helsingissä imaamina toiminut 22-vuotias terroristiepäilty vangittiin Lontoossa hänen yritettyään Helsingin-koneeseen.

Ja miksipä ei riittäisi. Suomen kaltainen rauhallinen ja syrjäinen maa sopii hyvin pohjaksi terroristien piileskelylle. Näin sanoessani en puhu siitä terrorismista, joka piilee vihana, kaunana ja epäluuloina kaikkien ihmisten sisällä, vaan oikeasta.

Mikä sitten on oikeaa terrorismia, väkivaltako ja sillä uhkaaminen? Kyllä, mutta myös sananvapauden ja demokratian takavarioiminen, joka alkaa lyödä korvalle muslimeja itseäänkin. Entäpä, jos uskomme Lontoossa pidätetyn asianajajaa, jonka mukaan terrorismista epäilty on viaton, syytön ja puhdas kuin pulmunen ja hän vain uskoo islamiin? Koska myös terrorismin puolustelussa vedotaan aina nimenomaan islamiin, kävisi tätä kautta selväksi, että joko islam on uhka islamille tai että islam on terrorismin keskeinen voima.

Ei liene epäilystäkään siitä, että islamin piirissä esiintyy jaloa pyrkimystä väkivallan noidankehästä vapautumiseen, mutta yhä edelleen muslimiyhteisö tuomitsee kriitikkonsa islamin toisinajattelijoiksi. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla tänään julkaistun jutun mukaan ”ennakkosensuuri loukkaa muslimeja”, kun kustantajat eivät päästä läpi muslimiyhteisöön kriittisesti suhtautuvien muslimien omia tekstejä, ja hylkäämisen tai hyllyttämisen perusteeksi mainitaan ”kirjoittajien oma etu”. Takana on siis väkivallan pelko. Irshad Manji -nimisen muslimikirjoittajan jutussa tilitetään taistelua, jota kirjailija Sherry Jones on käynyt saadakseen julki profeetta Mohammedin lapsivaimoa käsittelevän teoksensa The Jewel of Medina (”Medinan jalokivi”).

Sherry Jonesista ja Medinan jalokivestä puhuminen saattaa tuoda mieleen Indiana Jonesin ja Niilin jalokiven, mutta pyydän: älkää revetkö nauramaan, vaan ottakaa Manjin juttu todesta. Hän on myös itse kirjailija, jolta on suomennettu teos Islamin kahdet kasvot – Hätähuuto suvaitsevaisuuden ja muutoksen puolesta (2004).

Sen enempää islamin muuttumista vaatineen Manjin kuin Sherry Jonesinkaan teos ei olisi nähnyt päivänvaloa, ellei molempien motiivi olisi ollut feministinen. Manjin jutussa ei myöskään mainita sanaa ”pedofilia”, vaikka kirja käsittelee Muhammedin väitettyä lapsiseksisuhdetta. Sen sijaan tuota termiä käytetään kyllä avoimesti lehdistössä aina, kun halutaan kuohia mitä tahansa muuta, myös täysin tervettä ja luonnollista aikuisten välistä seksuaalisuutta tai pornoa. Islam-kritiikkiä voi siis jotenkuten esittää monikulttuurisuuden ideologiaan sulautuvan feminismin varjolla, ja tietynlaisen poliittisen korrektiuden varassa meni läpi tämänpäiväinenkin lehtijuttu.

Vaikka sananvapauden kahleet kalisevatkin vapautumista lupaavasti, tämä ei kuitenkaan poista asiaan liittyvän kiertelyn ja kaartelun pulmallisuutta. Sen elättämiseen syyllistyi Random House -nimisen kustantamon lisäksi myös Jonesin käsikirjoituksen referéenä toiminut professoritaho Denise Spellberg. Hänen mukaansa Jonesin romaanissa voisi olla ainekset Salman Rushdielle aiemmin langetettuun fatwaan. Toimittaja Irshad Manjin mielestä Spellbergin hätäily kertoi vain sellaisesta ylivarjelusta ja hienohipiäisyydestä, jonka valossa voi todellakin uskoa, ettei Spellberg ole muslimi.

Tapaus todistaa, että muslimit ovat itse valmiita osoittamaan jyrkempää oman uskontonsa kritiikkiä kuin länsimainen suvaitsevaisto. ”Kirjailijan turvallisuuden suojelulla” tapahtuva sensurointi on lapsellista politiikkaa, kuten Manji totesi jutussaan, ja osuva on hänen kannanottonsa, että ”eräät kustantajat tuntevat sananvapauden hinnan, mutta toiset tuntevat sen arvon”.

On mahdollista, että The Jewel of Medina menee läpi sananvapaudesta tarkassa Tanskassa. Koska Suomesta ei olla tekemässä ainakaan sananvapauden vapaasatamaa, me joutunemme tyytymään pienempiin nujakoihin, joita tämänpäiväisten iltapäivälehtien mukaan on käyty esimerkiksi ulkomaalaistappeluiden muodossa ja poikien ympärileikkausta koskien. Onhan se kieltämättä kamalaa, kun elämä alkaa noin julmalla tavalla. Varmaan samasta syystä myös Yhdysvallat on niin ahdistunut yhteiskunta.

Mieltä lämmittävä tämän viikon uutisten joukossa oli sen sijaan Ilta-Sanomien maininta eräästä jyväskyläläisestä tutkimuksesta. Sen mukaan ”naisjohtajille mies on pelkkä astinlauta”! Tutkimus jakaa miehet eri kategorioihin, ”sparraaja” rohkaisee naisia parempiin suorituksiin, ”kuminauhamies” on sitkeä ja kimmoisa, ja ”veturimies” suorastaan tönii tai vetää naista eteenpäin, ja mikäli tuo veto- tai työntöapu loppuu, naisen eteneminen pysähtyy siihen. Omituista Ilta-Sanomien uutisessa on, ettei se mainitse tutkimuksen tekijää lainkaan mutta arvottaa kyllä kyseisen feminismikriittisen tutkimuksen ”tylyksi” otsikossaan. Vaikka Ilta-Sanomien tapa uutisoida ei liioin innosta minua, tutkimustulos sinänsä valaa uskoa akateemisen kriittisyyden olemassaoloon.

Nato – Otan

Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan eli Gruusiaan on kulunut kaksi viikkoa, ja maamme ulkopoliittinen johto on palannut virkeänä olympialaisista. Herättyään tarpeeksi monta kertaa pahasta unesta ovat sitkeimmätkin idealistit joutuneet myöntämään muutamia tosiasioita. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani ottanut kantaa Suomen Nato-jäsenyyden puolesta, joten en toista mielipiteitäni enää tässä; en halua vaikuttaa sellaiselta paikalleen juuttuneelta LP-levyltä, jonka mukaan Nato-jäsenyyden harkitseminen on aina ”seuraavan hallituksen asia”.

Olli Rehn on Euroopan unionin laajentumiskomissaari, jonka ammattina on hitsata Euroopan unionia ja Turkkia yhteen. Minä en tiedä, mitä hän yhdistymisen tarpeellisuudesta itse ajattelee. Mutta hän on sellaisessa asemassa, jossa hän joutuu tuota tehtävää suorittamaan. Niinpä hän myös eri mieltä ollessaan saattaa yrittää paeta erään usein esitetyn lausahduksen taakse, jonne monet muutkin menevät piiloon, kun joutuvat tekemään jotain huonosti harkittua tai peräti oman tahdon vastaista: ”Työtähän minä vain teen!”

Toiminnan työluonteen uskotaan siis pyhittävän kaiken ja vapauttavan vastuusta. Ja mitäpä vastuuta vaivaisilla EU-komissaareilla olisikaan, sillä määräyksethän tulevat korkealta heidän yläpuoleltaan eli jäsenvaltioiden kansalaisilta, eikö vain? Meidän keskuudessamme puolestaan vallitsee vahva yksimielisyys Turkin EU-jäsenyyden välttämättömyydestä, eikö vain? Koska itse en ajattele näin, en ole antanut paljoakaan arvoa Olli Rehnin ponnistuksille.

Mutta Olli Rehnillä näyttää olevan hermot. Länsi-Savon haastattelussa hän toteaa, että Georgian kriisi saattaa olla Euroopan turvallisuuspolitiikan käännekohta. Hän siis reagoi. Koska historioitsijat ja hyvämuistiset ihmiset osaavat ulkoa sen, mitä Venäjä sai aikaan Suomessa 1939, Unkarissa 1956, Tšekkoslovakiassa 1968, Afganistanissa 1979, Iranissa 1984, Tšetšeniassa 1994 ja nyt Georgiassa, en väittäisi, että Georgian kriisi mikään käännekohta on. Venäjä polkee naapureitaan. Niin on ollut aina. Haaveilijat ovat vain itse kuvitelleet jotain muuta. Rehnin kannanotto on siis käännekohta hänen omassa mielipiteenmuodostuksessaan.


Ämpyilyä

Turkki on Nato-maa, ja siksi Yhdysvallat ajaa Turkkia EU:hun. Mutta ihmeellistä on, ettei sekään aja EU-Suomea vastavuoroisesti Natoon. Emmekö kelpaa sinne? Olemmeko arvottomia? Totuus asiassa lienee seuraava: Turkin turvallisuuspoliittinen asema on paljon parempi kuin Suomen, eikä Turkkiin ole uskaltanut siitä syystä hyökätä kukaan. Jos Georgia olisi ollut Naton jäsen, Venäjä ei olisi hyökännyt myöskään sinne pelätessään pitkälle meneviä seurauksia. Ja samasta syystä Viron toissa keväinen patsaskiista ei johtanut sotaan, vaan Venäjä tyytyi vain lietsomaan vironvenäläisiä maahanmuuttajia mellakoihin. Lohduton totuus on, että turvallisuuspoliittisesti Turkki on sopivampi EU:hun kuin EU:n jäsen Suomi on nyt Natoon.

Rehnin kanssa samoille linjoille on asettunut myös Alexander Stubb, jonka mukaan ”Venäjän isku muutti maailmaa”. Omasta mielestäni se ei muuttanut maailmaa mutta vahingoitti kylläkin monien gruusialaisten elämää. Sen sijaan maailma on ihan samanlainen kuin ennenkin, mikäli ”maailmalla” tarkoitetaan sitä, että valtioiden olemassaolo perustuu valtapolitiikkaan. Ja Rehniä ja Stubbia säestää vielä Häkä, jonka mukaan ”ilmapiiri on totaalisesti muuttunut”. Tätä ihmettelyä, jahkailua, hämmennystä ja taivastelua sekä siihen liittyvää näkemystä, että Suomi ei voi – ei missään tapauksessa – hakea jäseneksi Natoon, koska me jo tavallaan olemme siellä, vaikka emme olekaan, sanotaan murteellisesti ämpyilyksi.

Myös EU:n huippukokouksissa käytössä oleva kahden lautasen malli selittyy sillä, että Tarjan tehtävänä on huutaa apua ja Matin pyytää anteeksi. Kun pyytää tavan takaa anteeksi, voi lisätä sanomisiinsa dynamiikkaa: esimerkiksi tämän uutisen mukaan Matti ”Vanhanen jyrähti Venäjälle”, vaikka tosiasiassa hän sanoi olevan ”pettymys, että sotilaallisen voiman käyttö on vielä tänä päivänä osa Venäjän ulkopolitiikkaa”. Ja sitten tulivat korulauseet siitä, että ”EU:n pitäisi kuitenkin pidättäytyä Venäjään kohdistuvista rangaistuksista Kaukasian kriisin jälkiselvittelyssä”, että ”rangaistukset ja pakotteet, puhumattakaan välirikosta eivät ole oikea tie” ja että Kaukasian tapahtumat ”eivät aiheuta tarkistuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaan”. Näin sanotaan vain siksi, etteivät suomalaiset näyttäisi olevan kuin kusi sukassa, vaikka ovatkin.

Tällaista sanankäyttö on juuri siksi, että poliitikot pelkäävät. Heidän lauseensa eivät siis kerro totuutta. Ne ovat diplomatiaa, jolla liennytetään tilannetta ja muokataan sitä. Tavoitteena on mielistellä Venäjää. Diplomatialla ei ole kuitenkaan uskottavuutta edes vastustajan silmissä, jos sen takana ei ole voimakäyttöpotentiaalia. Suomella ei ole. Sitä, miten asiat oikeasti ovat, ei voida sanoa, koska mitään todellista turvallisuustaetta ei ole ja ruuti ei ole kuivaa. Myöskään yliopistolta ei näytä löytyvän ketään arvostelukykyistä ja tarpeeksi analyyttista tutkijaa, joka ei olisi poliittisessa talutusnuorassa – ja armeijan tai ulkoministeriön virkamiehistä ei saa hohtimillakaan mitään irti. Haluaisin itse nähdä, missä se paljon puhuttu Nato-optio oikein on – Valtionarkistossako, jossa pidettiin muun muassa YYA-sopimusta?

Pelko tekee ihmisestä hiiren. Ulkomailla tätä sanotaan suomettumiseksi. EU-maissa on ihmetelty jo kauan, miksi Suomi ei hae Naton jäseneksi. EU-maista Naton ulkopuolella ovat vain Irlanti ja Itävalta, jossa perustuslaki säädettiin Saksan pelossa sellaiseksi, että se kieltää sotilasliitot. Myös Itävallan liittoutumattomuus perustuu vanhentuneeseen politiikkaan. Lisäksi Natosta ulkona ovat Ruotsi ja Suomi. Jos Ruotsi hakisi Naton jäseneksi, Venäjä lukisi Suomen omaksi liittolaisekseen. Venäjälläkin ihmetellään, miksi Suomi ei käytä tilaisuuttaan hakeutua Natoon, vaikka maallemme olisi siitä hyötyä. Esimerkiksi Tanska ei ole koskaan joutunut kärsimään Nato-jäsenyydestään, ja kansainvälisissä Nato-operaatioissa, kuten Irakin sodassa, sillä oli vain 400 sotilaan yksikkö, joka vastaa pientä vartiointiliikettä ja alittaa niiden suomalaisten rauhanturvaajien määrän, jotka toimivat nykyään Nato-johdetuissa tehtävissä.


Shakkia

Pelaatteko shakkia? Silloin on tarpeen nähdä pelipöytä vastustajan kannalta. Jos menemme hetkeksi itärajan taakse ja katselemme sieltä länteen, tilanne on seuraava: Suomen ja Venäjän välistä rajaa ei sotilaspoliittisesti ole olemassa, vaan se on ylitettävissä helposti. Ensimmäinen vastaan tuleva luonnollinen raja on Pohjanlahti, ja ensimmäinen sähköaita kulkee Suomen ja Norjan välillä.

Myös Timo Soinin ehdoton Nato-vastaisuus on karisemassa pois, ja hän enää epäili Ylen äskettäisessä haastattelussa sitä, ”kannattaako maatamme muuttuneessa tilanteessa ajaa Natoon, kun meillä on yhteistä rajaa 1300 kilometriä Venäjän kanssa?” Totuus on, että nykytilanteessa meillä on toiseksi pisin maaraja Naton kanssa, ja sitäkin pitää valvoa. Olisi siis parempi, että Nato-raja ja Venäjän vastainen raja olisivat samassa paikassa. Sillä shakinpelaaja ei koskaan paljasta seuraavaa siirtoaan.

Entä mikä siellä Venäjällä sitten niin pelottavaa ja pahaa on? Lue esimerkiksi tästä. Vihreät, Vasemmistoliitto ja muut entiset kommunistit, jotka aina vastustavat kaikkea sellaista, mikä oikeasti on hyvää, näkevät kuitenkin edelleen länsiliittoutumisen pahana ja kaipaavat Venäjän syliin, vaikka se ihana kommunismi kaatui siellä jo vuonna 1991.

”Vale, emävale, tilasto”

En rakasta spektaakkeleita, sillä omassa yliampuvassa sisällöttömyydessään ne ovat filosofian vastaisia. Olympialaiset päättyivät tänään Pekingissä. Kaikki kiittelivät kiinalaisia ”hyvin järjestetyistä kisoista”, mikä ei ole ihme, sillä ongelmat oli lakaistu maton alle. No, jokaisella suurvallalla on tietysti ongelmia, sillä vallan käyttö yleensäkin tuo ongelmia. Minkähän puolueen jäsenkirjan Pekingin pormestari ja järjestelytoimikunnan puheenjohtaja muuten olivat valinneet taskuunsa?

Minulle valtiojohtoisesta urheilukoneistosta tulee mieleen lähinnä sotakoneisto. Varsin tehokkaasti isäntämaa voittoja keräsikin, kaikkiaan 51. Uimahypyistä Kiinalle karttuneen kultamitalisuoran mursi viimeisessä kilpailussa 20-vuotias australialainen Matthew Mitcham, josta tuli myös kisojen tunnetuin homoseksuaaliksi tunnustautunut urheilija. – Onnea hänelle. Ikävä vain, että homofoobinen urheilumedia sensuroi hänen homoseksuaalisuutensa myös lännessä aivan kuten Kiinassakin.

Kiintoisa ilmiö urheilun piirissä on hakeutuminen kohti täydellistä suoritusta ja suorittajaa. Michael Phelpsin yksistä olympialaisista keräämät kahdeksan uintikultaa ei ole suorituksena ylitettävissä, sillä enempää jaettavaa ei ole. Todennäköisyys sille, että joku lyö Michael Schumacherin nimissä olevan seitsemän maailmanmestaruuden sarjan F1-kilpailuissa, on äärimmäisen pieni. Roger Federerin ykkössija ATP-listojen huipulla kesti yhtäjaksoisesti neljä ja puoli vuotta, mikä on lajin peliluonteen, haastajien tasaisuuden ja sään vaihtelut sekä loukkaantumisriskin huomioon ottaen äärimmäinen suoritus. Täydellisen olennon ideaa lähestyttäessä kiinnostavaa on, milloin sellainen ilmestyy maan päälle.


Liittovaltioiden piirinmestaruudet

Suomalaisten urheiluselostajien tapa hehkuttaa myös sellaisten olympialajien seurantaa, joissa ei ollut lainkaan suomalaiskilpailijoita, herätti omassa mielessäni tietysti sympatiaa mutta myös sääliä. Se asetti kovia paineita selostamiselle!

Olympiaennätyksiä ja maailmanennätyksiä meni rikki useita kymmeniä. Esimerkiksi sadan metrin juoksussa kymmenen sekunnin alitusta pidettiin vielä Carl Lewisin aikana haamurajana, mutta nyt juostaan 9,7 pintaan, vaikka ihmisen evoluutiossa ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, eikä kyseessä ole tekniikkalaji. Isäntämaa korjasi ennätysmäisesti joka kuudennen olympiavoiton, sillä sosialismissahan lyödään perinteisesti kaikki ennätykset.

Tulos jää kuitenkin tilastoennusteesta, sillä 1,3-miljardinen kansa muodostaa suuremman suhteellisen osuuden maapallon koko väestöstä, eli yhden viidesosan. Näin ollen tulos ei ollut kovin hyvä. Pekingin olympialaisten mitalitilastot kertovat, että Kiina nousi Suomen ohi sijalle 12. Viisimiljoonainen Suomi on silti edelleen tilalla 13, vaikka näiden kisojen tilastoissa sijoitus oli 44.

Se, että niin sanotut suurvallat johtavat tätäkin taistoa, johtuu tietysti siitä, että kärkisijoja pitävissä Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä – aivan niin kuin monessa muussakin suuressa maassa – ei asu vain yhtä kansaa vaan monta kansaa. Esimerkiksi Yhdysvallat koostuu 52 eri valtiosta, ja siellä asuu afrikkalaisten ja aasialaisten kansojen jälkeläisiä, aivan kuten viidenneksi tulleessa Saksassa sekä neljänneksi sijoittuneessa ”Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneessä kuningaskunnassakin” (kuten virallinen nimi kuuluu).

Kuudenneksi tullut Australia koostuu sekin useista osavaltioista mutta ravistelee tilastoja, sillä Australiassa on vain 20 miljoonaa asukasta. Siellä tosin on aina kesä, olot ovat harjoitteluun suotuisat ja maa on keskittynyt lajeihin, joissa on paljon metallia jaossa.

Olen kuitenkin mieluiten suomalainen, sillä Suomi on yhtenä kansakuntana omalla sijoituksellaan, toisin kuin edellä mainitut. Tilastoja tehtäessä harvoin kysytään, millä perusteilla tilastot oikeastaan pannaan kokoon tai minkälaisia luokitteluperiaatteita on niiden takana – tämä ihan vain huomautukseksi kvantitatiivisten arviointiperusteiden luotettavuudesta yleensä.


Erilaisena olemisen ihanuus

Universaalit urheilukisat ovat eräänlainen todiste ihmisrotujen erilaisista taipumuksista, sanottakoon tästä johtopäätöksestä sitten mitä tahansa. Itäafrikkalaiset näyttävät pärjäävän muita paremmin kestävyysjuoksussa, kiinalaiset uimahypyissä, ja keihäsfinaaleihin muilla kuin eurooppalaisilla ei näytä olevan asiaa. On tärkeää, että jokainen saa olla omaa rotuaan, mikä rasismin vastaisena toteamuksena mainittakoon.

Urheilu sisältää aina myös politiikkaa. Niitä edeltää ja seuraa usein dramatiikkaa (vrt. esim. Hitlerin ja Neuvostoliiton olympialaiset). Maailman huomion kohteena oleminen saa monet liitokset natisemaan, ja siksi myös Kiinan tapauksessa puhuttiin paljon ”avautumisesta”. Kuka olisi myöskään uskonut, että vain muutama vuosi Sarajevon talviolympialaisten jälkeen kaupunki oli tulessa. Ja Venäjälläkin on enää kaksi vuotta aikaa tilata kisaboikotteja omiin vuoden 2010 olympialaisiinsa. Lontoossa taasen nähtäneen todelliset terrorismin vastaiset olympialaiset vuonna 2012. Siihen asti kuvaruutukuulemiin.

Natoon auringonpaisteessa

Kokoomuksen taholta on esitetty viikon sisällä kaksi poliittisesti painokasta kannanottoa, joista ensimmäinen oli Pertti Salolaisen toteamus, että Naton jäsenyyttä olisi kannattanut hakea auringonpaisteessa, kun taas viime aikoina jäsenyys on muuttunut mutkikkaammaksi. Itse en tosin ymmärrä, mitä mutkallista Naton jäsenyyden hakemisessa olisi myöskään lievässä suojasäässä, paitsi että jäsenyyttä ei ehkä silloin ole helposti tarjolla.

Toisen järkevän kannanoton esitti Jyrki Katainen, jonka mukaan Georgian tapahtumat vaikuttavat suoraan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ja miten ne voisivatkaan olla siihen vaikuttamatta? Kaikki muut väitteet ovat pelkkää lyriikkaa. Erittäin huomionarvoinen on Kataisen toteamus, että ”Venäjän perustelut oikeudestaan puolustaa kansalaisiaan myös sotilaallisella voimalla toisen valtion alueella kylmäävät. Aika monessa Venäjän naapurimaassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö.”

Toivoisi, että tämä mielipide näkyisi myös Kokoomuksen ja koko hallituksen suhtautumisessa niin työperäiseen maahanmuuttoon kuin maahanmuuttoon yleisesti. En voi tosin ymmärtää, miksi Venäjän täytyisi puolustaa Suomessa olevia kansalaisiaan sotilaallisella voimalla, kun kerran venäläisillä on meidän maassamme parempi olla kuin omassa maassaan, ja juuri siksihän he ovatkin täällä.

Kataisen ja Salolaisen kannanotot ovat luonnollisesti ristiriidassa Alexander Stubbin sen toteamuksen kanssa, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus ja vieläpä kiireesti. Stubb on kieltämättä liikkunut Georgian kriisin selvittelyssä kuin kala vedessä, mutta eipä noita maahanmuutosta johtuvia kansainvälisiä konflikteja kannattaisi ryhtyä lisäämään vain siksi, että ulkoministerillemme riittäisi kriisinhallintaan liittyviä töitä. Suomalaisten varauksellinen suhtautuminen Venäjään ei ole turhaa ennakkoluuloisuutta, kuten Stubb katsoo, vaan täysin perusteltua.

Stubbin edustama idealismi on juuri sellaista poliittista hyväuskoisuutta, joka panee aikaa myöten monen kansainvälisyydestä innostuneen haihattelijan maailmankuvan uusiksi ja pakottaa ihanteellisimmatkin monikulttuurisuuden lietsojat takaisin reaalipolitiikan tielle. Mutta miksi tämä tie pitäisi valita vasta erehdysten kautta, kun asiasta on kokemusperäistä tietoa ja hyvät vaihtoehdot voidaan valita heti? Ihmisen poliittinen muisti on noin kolmen kuukauden pituinen, ja ilmeisesti siksi myös monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät poliittiset virheet pitää tehdä riittävän usein ja yleiseurooppalaisella tasolla. Näin saadaan taas riittävät syyt sodankäyntiin ja lähes valmiiksi rakennetun Euroopan panemiseen pirstaleiksi.

Pessimistin elämänviisautta

Pessimistille pahin pettymys on se, jos ei petykään. Eli jos pessimisti yllättyy myönteisesti, hänen koko maailmankuvansa on vaarassa. Toisaalta tässäkin pettymyksen lajissa on ikään kuin epätoivon kipinä, sillä se osoittaa pessimistin elämänasenteen oikeaksi. Ja koska pessimistillä tällä tavoin on jälleen toivoa, se antaa helposti näytön pessimismin perusteettomuudesta sekä optimismin voitosta. Se taas syventää pessimistin epätoivoa ja niin edelleen. Tätä voidaan sanoa pessimistin paradoksiksi tai noidankehäksi.

Jos optimistit ovatkin ihanteineen naurettavia, sitä ovat varmasti myös pessimistit. En aina ymmärrä, miksi ihmiset ovat niin tavattoman pessimistisiä, paitsi laiskuuttaan. Viime keväänä murheen aiheena pidettiin Kemijärven sellutehtaan lakkauttamista ja Porschen ilmoitusta lopettaa autojen valmistuttaminen Uudessakaupungissa Valmet Automotiven tehtaalla. Poru oli valtavaa.

On kulunut puolisen vuotta tapahtumista, kun Kemijärvellä purettavan tehtaan tilalle tulee uusi, ja kaupunkiin ennustetaan syntyvän työvoimapulaa! Samanlainen tilanne on Uudessakaupungissa, jossa tehdas ilmoitti sopineensa amerikkalaisen luksusauton valmistamisesta Suomessa. Kärry on ekologisuuden ja ympäristöystävällisyyden taidonnäyte, todellinen hi-tech-tuote, joka antaa näytön teknisestä kehityksestä. Pessimismille ei siis ollut perusteita, ja enemmän voisikin luottaa siihen, että työ ja paikat löytävät toisensa osana taloudellista ja teknistä evoluutiota, jonka takana on vapaa liberaali kehitys ja poliittinen järjestelmä.

Se, miksi esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lopettamista niin paljon kurjisteltiin, johtui tietysti siitä, että paikalle tulevassa puunjalostusyrityksessä palkat ovat paljon paperiteollisuuden palkkoja alemmat. Mutta paperiteollisuuden työntekijät olivatkin käytännössä hinnoitelleet itsensä ulos eurooppalaisen teollisuuden kustannustasolta, joten korjaus tähän asiaan voisi pitää myös paperin tekemisen paremmin Suomessa.

Poliittisista virkanimityksistä

No niin. Tarja Halonen nimitti sisäasiainministeriön kansliapäällikön virkaan viran määräaikaisen hoitajan Ritva Viljasen (sd.) valtioneuvoston yksimielisen esityksen vastaisesti ja ehdolla olleen kenraali Ilkka Laitisen sijaan. Tämä osoittaa, että valtionhallinnossa mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Matti Vanhasen kommentoidessa, ettei päätös ”yllättänyt” häntä, asian voi ymmärtää lähinnä siltä pohjalta, että presidentti on käyttänyt nimitysvaltaansa ennenkin valtioneuvoston esityksen vastaisesti: esimerkiksi nimittäessään Suomen Pankin johtajaksi Sinikka Salon (Esko Ahon tai Ilkka Kanervan sijasta) vuonna 2000.

Älkäämme unohtako sitäkään, että Halonen nimitti myös korkeimman oikeuden presidentiksi oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelon kahden tohtorihakijan ohi, joista molemmat olivat professoreja ja miehiä. Korkeimman oikeuden presidentiltä on aina aiemmin vaadittu korkein akateeminen tutkinto ja pätevyys. Ja vaikka virkaan nimitettiinkin nyt ensimmäistä kertaa nainen, todellinen tasa-arvo edellyttäisi sitä, että samaa akateemista pätevyyttä vaadittaisiin myös naiselta, mikäli hänet nimitetään virkaan.

Yhteistä tapauksissa on se, että ehdolla ollut pätevämpi mieshakija ohitettiin naisella, mikä on aktiivisen syrjinnän merkki. Voi siis sanoa suoraan, että presidentti on puolueellinen naishakijoiden ja omien puoluetoveriensa hyväksi. Siihen, että myös tuomioistuinten toiminta on menossa pelkäksi politiikaksi, viittaa naisliikkeen irrottelu, kun Pauliine Koskelo nimitettiin viime vuonna vielä Vuoden Naiseksikin.


Puliveivausta

Ministeriöiden toiminnassa ongelmallista on usein se, että hallituksen vaihtuessa oppositiopuolueisiin kuuluvat jäsenkirjavirkamiehet lakkaavat nauttimasta poliitikkojen luottamusta. Heistä ei siis ole edistämään ministeriössä toteutettavaa poliittista tahtoa. Niinpä heidät siirretään muihin tehtäviin tai pannaan pakastimeen. Tästä voimme päätellä, että sopivin ja pätevin virkamies ei olekaan yleensä jäsenkirjavirkamies vaan puolueeton virkamies.

Puolueettomia ihmisiä harvoin kuitenkaan nimitetään valtionhallinnon johtaviksi virkamiehiksi, vaan heidän pitää nauttia ”poliittista luottamusta” eli olla jonkin puolueen talutusnuorassa. Muutoin on vaara, että he tulevat omavaltaisiksi, sillä he tietävät monet asiat poliitikkoja paremmin. Harva myöskään uskoo kenenkään puolueettomuuteen (edes yliopistoissa) saati valtionhallinnossa, joten virat jaettaneen tulevaisuudessakin jäsenkirjojen perusteella, mikä on harmi koko hallinnon toimivuuden kannalta.

Olen myös itse kärsinyt puolueellisista virkanimityksistä. Tosin kyse ei ole ollut puoluepolitiikasta vaan tiedepolitiikasta, jossa jyräävät paradigmat, professorien harjoittama omien oppilaiden suosiminen ja nepotismi. Ohitseni on akateemisissa virantäytöissä nimitetty useita sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole suorittaneet edes tohtorintutkintoa saati esittäneet muuta näyttöä julkaisu- tai opetustoiminnastaan. Yhteistä yliopistomaailmalle ja politiikalle näyttää olevan naisten suosiminen.


Tupu, Hupu ja Lupu

En ota kantaa siihen, oliko Tarja Halosen päätös sinänsä oikeudenmukainen vai ei, sillä en tunne kumpaakaan hakijaa henkilökohtaisesti. Mutta päätöksenteon muoto vaikuttaa epäluottamusta lisäävästi. Samaan tapaanhan esimerkiksi Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio teki kekkoset ja nimitti viime keväänä erääseen professorinvirkaan vasta toiselle ehdokassijalle asetetun naishakijan tiedekunnan esittämän mieshakijan ohi.

Viimeisellä virkakaudellaan olevat päättäjät tulevat helposti rohkeiksi. Päätöksentekijä ottaa silloin suuren vastuun ja tekee sen yksin, mikäli asiantuntijamenettely tai esittelevä toimielin on asiasta toista mieltä. Tämä saattaa johtaa siihen, että nimittäjä laittaa niin oman päänsä kuin nimittämänsä henkilönkin alttiiksi giljotiinin terälle. Jos virkaan päätyy suopeuden tai suosimisen tuloksena, se legitimoi nimitettävän asemaa huonommin kuin se, että asialla on laajemman yhteisön tuki.

Hallituksen tulisi puhaltaa yhteen hiileen. Muussa tapauksessa on vaara, että toiminta jämähtää paikoilleen ja ihmiset kieltäytyvät hiljaisesti yhteistyöstä, kuten hallinnossa usein käy. Ja juuri siitä seuraa valtiobyrokratian halvaantuneisuus. Uskon tämän prosessin päättyneen eräänlaiseen tasapeliin, sillä myös sivuutettu hakija jatkaa korkeassa virassa, mutta prosessi oli kiinnostava perustuslakiuudistuksen sekä presidentin valtaoikeuksien kannalta. Minulle on tietenkin samantekevää, kuka mihinkin virkaan nimitetään (paitsi jos itseni nimitettäisiin), mutta täytyykö nimitettävän olla aina joku Tupu, Hupu tai Lupu?


Natoon siis

Tarja Haloselta toivoisin aktiivisuutta pikemminkin kansainvälisissä asioissa kuin kotimaan virkanimityksissä, sillä Georgian tapahtumista hän on ollut tätä kommenttia lukuun ottamatta aivan liian hiljainen. En myöskään usko, etteivät Kaukasuksen tapahtumat vaikuttaisi Suomen ulkopolitiikkaan tai turvallisuuspoliittisiin linjauksiin, kuten Halonen väittää. Hän puhuu ilmeisesti omista vaikutelmistaan.

Todellisuudessa jokainen Venäjän rajoilla koettu konflikti tai sota lisää Nato-myönteisyyttä Suomessa – ja syystä. Niinpä presidentin kannanotto ei ole mielestäni tosi, vaan se on osa Nato-kielteistä jarrutuspolitiikkaa. Nato on ainoa organisaatio, joka kykenee auttamaan Georgiaa, ja sen uskottavuuden takeena on ensisijaisesti Yhdysvallat. Toiseksi tulee Suomen tällä hetkellä johtama Etyj, joka koostuu yhteensä 56 eri valtiosta, mutta sillä ei ole voimankäyttömahdollisuutta, sitä sitoo yksimielisyysvaatimus, eikä päätöksillä ole myöskään juridista sitovuutta vaan ainoastaan poliittinen ”velvoittavuus”. Venäjä taas voi pysäyttää YK:n turvallisuusneuvoston toiminnan omalla kannanotollaan, aivan kuten Etyjinkin.

Perustuslain 93. pykälän mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ulkopolitiikkaa johda kukaan, vaan siitä on tullut pelkkää EU:n kokouksissa tapahtuvaa pellehyppelyä. Tuuliajolla olo johtaa eräänlaisen ajopuuteorian toteutumiseen. Esimerkiksi georgialaisten vetoaminen Suomen talvisotaan ja vertailut Suomen asemaan yleensä antavat näytön siitä, miten helposti Suomen kaltainen maa tulee vedetyksi kansainvälisiin konflikteihin, jos kantamme sotilasliittojen jäsenyyteen ei ole selvä.

Kuinka rehellistä laskutetaan rikoksista?

En ole viime aikoina matkustellut paljoa ulkomailla. Jossakin lämpimässä maassa oleskelu voisi tietysti olla vaihteeksi mukavaa, sillä tänä kesänä ei ole ollut yhtään kunnon hellepäivää (Ahvenanmaalla Ilmatieteen laitoksen lämpömittari saattoi tosin hetkellisesti nousta yli 25 asteen). En ole myöskään tiedematkaillut, sillä akateemiset kollegani ovat konfiskoineet matkarahat vain itselleen ja lähteneet lomailemaan tieteellisten seminaarien sight-seeing-kierroksille saamatta mitään aikaan kotimaassa tai muuallakaan. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka nopeasti tuo akateemisen yhteisön kansainvälisyyskiima katoaisi, jos kyseiset tieteen pullasorsat pantaisiin maksamaan matkansa itse.

Mutta mutta. Passini täytti kymmenen vuotta ja tuli vanhaksi. Uusi passi maksaa 46 euroa ja on voimassa vain puolet entisestä eli viisi vuotta. Aiempi passini maksoi 200 markkaa eli 33,60 euroa, joten voimassaolon lyhentyminen huomioon ottaen uuden passin hinta on yli kaksinkertaistunut. Tätä ei pitäisi selittää inflaatiolla eikä sillä, että biometrisen passin valmistus tulee kalliimmaksi. Se on nyt kalliimpi kuin esimerkiksi mp3-soittimen perusmalli, joka on teknisesti monimutkaisempi ja jonka hinnassa on valmistuskulujen sekä valmistajan, maahantuojan ja vähittäiskaupan provisioiden lisäksi 22 prosenttia arvonlisäveroa. Passin kallistamiseen pitäisi olla jokin uskottava syy.

Onpa syy mikä tahansa, viranomaisen toiminta muistuttaa rahastusta (jota on tietysti monen muunkin virallisen asiakirjan myynti). Kalliiksi käyvään biometriseen passiin siirtymistä perustellaan sillä, että passien ja henkilöllisyyksien väärentäminen tulee tällä tavoin vaikeammaksi. Minulle kyseinen seikka on merkityksetön, sillä en halua piilotella henkilöllisyyttäni. Lisäksi minulla on kelpo identiteetti ja pärjään yhtä hyvin ilman henkilöllisyys- ja muita papereita kuin niiden kanssakin. Ja harva varmaankaan haluaisi esiintyä minulta varastettu passi kädessään. Mutta monelle kriminaalille passin väärentäminen on tietysti tärkeää. Varsinkin se liittyy rajarikoksiin ja laittomaan maahanmuuttoon sekä kaikkeen sellaiseen rikollisuuteen, jossa on tarpeen salata oma henkilöllisyys tai vierittää syitä muiden niskoille.

Niinpä se ongelma, jota viranomaiset koettavat ratkoa uudella passilla, ei liitykään henkilöllisyyden varmentamiseen eikä passin luotettavuuteen sinänsä. Ongelmaa ei siis voida ratkaista laserkaivertamalla ihmisen tietoja, kuvia tai muita tunnisteita asiakirjaan, riipimällä niitä mikrosirun sisälmyksiin tai siirtymällä sormenjälkitunnistukseen (joskus tulevaisuudessa).

Keskeinen ongelma kuuluu näin: Mitä tehdä entistä paremmilla passeilla, kun niitä ei rajoja ylitettäessä tarkasta kukaan?

Ongelma on siis Euroopan unionin sisällä tapahtuva vapaa matkustus, joka tuo rikollisuutta Suomeen ja muihin unionin maihin. On turha kiusata lainkuuliaisia oman maan kansalaisia painostamalla ihmisiä todistelemaan henkilöllisyyttään entistä paremmilla papereilla, kun ongelma on siinä, että niitä ei kysytä maasta toiseen siirryttäessä. Jälleen kerran viranomaisvalta lääkitsee väärillä lääkkeillä väärää tautia. Myös ongelma sinänsä on viranomaisvallan ja poliittisen vallan yhdessä tuottama: valvomaton rajaliikenne ja rajojen tahallinen madaltaminen. Asian voi sanoa niin, että rehelliset ihmiset pakotetaan maksamaan passien hinnassa rajavalvonnan puutteista johtuvan rikollisuuden haitat.

Ikävää on, että Euroopan unioni ei tee mitään rajaliikenteen valvomiseksi, vaikka juuri sen kaltaisissa asioissa eurooppalaisesta yhteistyöstä olisi hyötyä. Sen sijaan EU päätti heinäkuun lopussa, että jäsenmaat eivät voi missään tapauksessa estää unionin kansalaisia tuomasta perheitään ja aviopuolisoitaan unioniin, mitä seikkaa vastaan muun muassa Tanska kapinoi avoimesti. Rajojen vartiointi kuuluu Suomessa sisäasianministeriön hallinnonalaan, ja siksi olisi paikallaan, että myöskään sen toiminnassa ei lepsuiltaisi, vaan ministeriön kansliapäälliköksi nimitettäisiin hallituksen esityksen mukaan kunnon jätkä. EU:n rajaturvallisuusviraston johtajana toiminut kenraali Ilkka Laitinen varmasti tietää, mitä on edessä. Hallitsematon muuttoliike, tapahtuupa se laillisesti tai laittomasti, on eräänlainen Troijan hevonen, jolla itsenäiset maat valloitetaan ilman sotaa.

Jos rajoja valvottaisiin paremmin, voitaisiin entiset hymypassit turvallisuudesta tinkimättä ehkä palauttaa. Nykyiseen passiin kelpaavassa valokuvassa hakijan pitää uusien kuvaohjeiden muistuttaa limppulapiota, eikä kuvassa saa enää edes hymyillä, jotta rehellisen erottaisi terroristista. Kumma kyllä, kuvissa ei saa myöskään pitää huivia!

Kullan kiilto silmissä

Michael Phelpsin ilmiömäinen tapa pyyhkiä olympiakultamitalit pöydästä herättää filosofin tajunnassa kysymyksen voittamisen mielekkyydestä ja merkityksestä. Mitä järkeä on olla maailman nopein uimari eli tehdä jotain niin alkeellista ja sinänsä merkityksetöntä kuin siirtyä pulikoimalla paikasta toiseen, kun sitä varten on rakennettu laivoja, veneitä ja vaikka mitä? Tämän mukaan on kai tärkeää todistella jotain ja olla maailman huippu jossain sinänsä turhanpäiväisessä asiassa. Merkityksen täytyy siis löytyä tuosta todistelemisesta itsestään, ei suorituksen kohteena olevassa asiasta.

Se taas paljastaa, että urheilijat janoavat kunniaa. He haluavat nimensä historiaan. Mutta mitä historiaan oikeastaan kirjoitetaan? Pelkkä nimikö? Urheilijoiden kohdalla asia on useimmiten näin. Historiaan eivät kanavoidu heidän persoonansa eivätkä ajatuksensa, ellei sellaisina pidetä kilpailujen jälkeisiä tunnelmaväläyksiä tai heidän elämändraamaansa.

Entä maailman huomio? Miksi ihmiset haluavat nähdä voittajia ja glorifioivat heitä? Varmaankin siksi, että katsojat ikään kuin elävät urheilijoiden tuntemuksissa mukana. He voivat siis pohtia, miltä tuntuisi tai mitä merkitsisi, jos itse olisi tuossa asemassa. Minusta tuntuisi ontolta – juuri edellä mainitsemistani syistä. Filosofina olekin mieluummin olemassa vaikka kuinka pienelle piirille, kunhan tulen ymmärretyksi omana itsenäni enkä jonkin ulkoisen tai konkreettisen suorituksen kautta. Tässä syy urheilua ja kilpailuideologiaa yleisestikin koskevaan antipatiaani.

Seis! Tai mamma ampuu!

Tässä maailmassa käydään kilpailua mitä merkillisimmistä asioista, kuten esimerkiksi savikiekkojen haulikolla ampumisen naisten olympiakultamitalista. Sellainen pamahti nyt suomalaiselle, aivan kuten myös miesten ilmakiväärin olympiapronssi. Onnea.

Ampuminen Suomessa näköjään osataan. Mainiota muuten, että Matti Vanhanen jaksoi Yleisradion haastattelussa tunnustaa, ettei hänellä ollut olympiamitalien osumiseen suomalaisille osaa eikä arpaa! Asiaa tiedustelleella toimittajalla lienevätkin olleet mielessään urheilun sijasta kulttuurin areenat, toisin sanoen viimetalvinen kiista siitä, saako teattereissa paukutella pössykkää.


Tasa-arvolla politikointia – Urheilussa nyt

Sen sijaan en ymmärrä Vanhasen mielipidettä enkä toivetta siitä, että tulevaisuuden urheilukisoissa pitäisi olla tasamäärä suomalaisia nais- ja miesvoittajia. Urheilu on alue, jolla vapaa ja rehti kilpailu sekä todelliset kyvyt ratkaisevat. Lausunto antoi jälleen näytön siitä, miten sukupuolten tasa-arvoa koskevalla argumentilla koetetaan sivuuttaa todellisia ja tärkeämpiä kvalifioitumisperusteita.

Samanlainen oudoksuttava logiikka vallitsee Suomen Akatemiassa ja maan hallituksessa, jonka tuolit jaetaan naisten ja miesten kesken keinotekoisesti tasan, vaikka jakoperusteena pitäisi käyttää tieteellisiä ansioita tai kykyä hoitaa ministerinvirkaa. Ja koulujen alkaessa en malta olla muistuttamatta siitäkään, että juuri niillä aloilla, joilla miessukupuoli on vähemmistönä, kukaan ei tunnu olevan huolissaan miesten edustuksesta.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sisäänotosta vain 15 % oli miehiä vuonna 1993, jolloin mieskiintiöt vähin äänin poistettiin. Ja lukemat ovat madelleet siitä asti alhaisella tasolla. Tässä olisi oikea korjaamisen paikka, sillä kasvatusasioissa sukupuolella on todellista merkitystä. Sen sijaan muualla tasa-arvon takeena pitäisi olla periaate: ansiot ratkaiskoot – sukupuoli älköön vaikuttako.

Maailmassa menevät turhan usein sekaisin ne kuuluisat puurot ja vellit: suunnittelemisen katsotaan olevan osa tekemistä, poliitikko katsoo olevansa laillisuutta valvova poliisi, poliisi tekee politiikkaa ylittämällä valtuutensa sekä katsomalla saavansa kaiken anteeksi, kunhan ”tarkoitus on hyvä”. Eikä kukaan näytä osaavan erottaa edes arvoja ja normeja toisistaan. Ja kaikkien hupsuinta on tuo tasa-arvovouhotus, joka on leviämässä olympialaisiinkin.


Absurdiassa

Yle esitti äskettäin mainion dokumentin nimeltä Vapauden kiihko, joka käsitteli sitä, kuinka Unkarin ja Neuvostoliiton vesipallojoukkueet kohtasivat vuoden 1956 Melbournen olympialaisissa ja mihin se johti. Neuvostoliitto oli olympiakisojen aikaan miehittänyt väkivaltaisesti Unkarin siellä tapahtuneen vastavallankumousyrityksen vuoksi.

Niinpä urheilu muuttui sodaksi myös vesipalloaltaassa, jossa Neuvostoliiton ja Unkarin joukkueet pelasivat vastakkain semifinaalissa. Neuvostoliittolainen urheilija mukiloi tuolloin Unkarin parhaana pidetyn hyökkääjän altaassa niin pahoin, että uhri joutui poistumaan paikalta verissä päin, ja ottelu keskeytettiin Unkarin johtaessa Unkarin voittoon. Kansannousun tielle lähtenyt maa voitti lopulta olympiakullan, mutta puolet joukkueesta tarttui sille tarjottuun tilaisuuteen loikata maasta, ja joukkue hajosi.

Myös Pekingin olympialaisilla on poliittinen luonne, sillä ne pidetään rautaesiripun takana, ja jo pelkkiin avajaisiin liittyi peittelyä ja valheellisuutta, kuten tv-kuvan mallintamista. Edelleen on syytä paheksua myös Kiinan miehitystä Tiibetissä sekä Kiinan Sudanille antamaa aseapua mutta samalla toivoa Kiinalle hyvää jatkoa tiellä liberaaliin demokratiaan ja vapaaseen markkinatalouteen. Sellaista anarkokapitalismia, joka on käynnissä Venäjällä, kukaan tuskin Kiinaan haluaa.

Monella urheilijalla on vuoden 2008 olympialaisissa aivan samanlainen tilanne kuin unkarilaisilla vuonna 1956. Myös naapurimaamme Venäjän reunoilla tapahtuu, kuten aina: Georgiassa tukahdutetaan separatismia, mutta Venäjä on ryhtynyt tukemaan Georgiasta itsenäistymään pyrkivää Etelä-Ossetiaa sodalla. Tietäähän sen, kenen syliin pieni maakunta ajautuu, jos se itsenäiseksi pyrkii. Alue kiinnostaa suurvaltoja, koska siellä kulkee öljy- ja maakaasujohtoja, ja niinpä myös Yhdysvaltojen ja EU:n kiinnostus kohdistuu juuri tuolle alueelle.

Tämä on tavallaan Georgian onni, sillä muutoin Georgiasta ei ehkä puhuttaisi paljon mitään, ja tavallinen amerikkalainen voisikin olettaa, että Georgia on Yhdysvaltojen osavaltio, jonka pääkaupunki on Atlanta ja joka on saanut nimensä George Washingtonin mukaan. Suomeksihan Kaukasiassa sijaitsevan Georgian nimi on yksinkertaisesti Gruusia.

En voi taaskaan ymmärtää Matti Vanhasen lausuntoa siitä, että Suomi pyrkii pysymään tasapuolisena ja konfliktin ulkopuolella. Siinä, missä Gruusian presidentti Mihail Saakašvili sanoi CNN:n haastattelussa maansa olevan nyt samassa tilanteessa kuin Suomi talvisodassa 1939, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan antoi tv-haastattelussa ymmärtää, että Suomi olisi tukenut Venäjän toimia.

Ja varsin lähellä totuutta hän omassa valheellisuudessaan olikin, ainakin sikäli, että maamme johdon asettuminen vastustamaan Venäjän hyökkäystä on jäänyt täysin mitättömäksi. Vai mitä tuumitte Vanhasen sanoista: ”En lähde luonnehtimaan tämän konfliktin syitä tai syyllisiä. Eikä myöskään pitäisi tässä suhteessa tehdä vertailuja ainakaan Suomen puolelta. Jokainen tilanne on aina erilainen.” Toivoisi, että Tarja Halonen suomisi nyt Venäjää yhtä ankarasti kuin Yhdysvaltoja sen hyökättyä Irakiin, mutta ei: kyse onkin suomettumisesta.


Reaalipolitiikkaa

Me suomalaiset elämme onnen sydämessä ja olemme ainoa Venäjän naapurimaa, jossa on näin korkea elintaso. Ei ole itsestään selvää, että aina kun Sony tai Samsung esittelee jonkin uutuusmallinsa, sitä saa seuraavana päivänä suomalaisista kaupoista. Monessa Itä-Euroopan maassa ei tarvitse edes haaveilla litteistä televisioista tai iPodeista, sillä kaupasta saa korkeintaan Turkissa valmistettua Beko-kuvaputkitelevisiota, joka maksaa paikallisen työmiehen vuosipalkan. Kanat juoksevat pihamaalla, kuttu syö ruohoa, joku eukko yrittää kasvattaa keräkaalia, ja lämmitykseen käytetään kuivattua lehmänlantaa.

Tällainen pienoishelvetti meidän maassammekin vallitsisi, jos suomalaiset eivät olisi laittaneet päättäväisesti hanttiin talvi- ja jatkosodassa. Arvostatko siis Sinä laajakuvatelevisiotasi ja 3g-kännykkääsi, vai katsotko maailman tapahtumia mieluummin Beko-televisiosta jossain paskaisessa vajassa, joka on kyhätty kokoon aaltopellin kappaleista?

Gruusiassa meneillään olevat tapahtumat pakottavat myös kaikkein ihanteellisimpia monikulttuurisuuden puolestapuhujia takaisin niin sanotun reaalipolitiikan tielle, joka tunnustaa lähinnä valtapolitiikan ja kansalliset edut. Niinpä todellisuus panee monen idealistin maailmankuvan terveellä tavalla uusiksi.

Gruusian tapauksesta opimme, miten tärkeää pienen kansan on puhaltaa yhteen hiileen ja kuinka tärkeää yksituumainen kansallismielisyys on näissä asioissa. Myös Suomen venäläistäminen on lopettava, ennen kuin joku Lavrovin tapainen saa päähänsä, että Suomessa asuvat 50 000 (Staksin ennusteen mukaan pian 100 000) venäläistä on vapautettava vieraista vaikutteista ja koko Kymi saatettava rauhanturvatoimena Venäjän haltuun. Sitten saatetaan saada ampuma-aseille käyttöä muuallakin kuin olympialaisissa.

Propagandakone pörähtää käyntiin

Syksy lähestyy, ja koulut alkavat huomenna. Myös Helsingin Sanomien feministinen ja maahanmuuttajamyönteinen propagandakone alkaa tuhahdella käyntiin. Sen merkiksi Hesari truuttasi taas lehteen ihan muutaman rivin mittaisen uutisen, jossa yhdistettiin sekä feministinen että maahanmuuttopolitiikkaa suosiva näkökulma ja oltiin huolissaan maahanmuuttajanaisten vaikeuksista työelämässä.

Selvähän se, että työllistyminen on vaikeaa, kun maassamme ei kerta kaikkiaan ole sitä paljon mainostettua työvoimapulaa, josta Lehti jatkuvasti puhuu. Näin ollen sen uutiset kumoavat toisensa. Maahanmuuttajanaisten työllistymisvaikeudet johtunevat ensisijaisesti siitä, että puolikielisten sijasta maamme kaipaisi nimenomaan suomen ja ruotsin kielen taitoista osaavaa työvoimaa, ja siitä, että islam itse polkee naisten asemaa tekemällä heistä toisen luokan kansalaisia.

Kun Lehden oma kanta asiaan oli se, että ”työllistymisen esteinä ovat usein työnantajien ennakkoluulot ja kohtuuttomat kielitaitovaatimukset”, voin vain yhtyä jutun ensimmäiseen yleisökommenttiin: ”Mielestäni on kohtuutonta, että arvauskeskuksessa potilas ja lääkäri eivät ymmärrä toisiaan.” Lukekaa toki kyseisiä kommentteja myös eteenpäin, jos viitsitte. Se, että tämä on meidän maamme ja että täällä pitää puhua kotimaisia kieliä, ei ole rasismia. Mutta se on kieltämättä ikävää, että maahanmuuttajatahot pakottavat meitä vaihtamaan asiointikielemme englanniksi tai joksikin muuksi. Selvää kuin pläkki.

Hölynpölynpialaiset

Kerroin eilen uudesta teoksestani Enkelirakkaus, jossa tarkastelen muun muassa olympialaista uimastadionia ”heteroseksuaalisena pienoisyhteiskuntana”. Koska kahdeksikkoa pidetään Kaukoidässä onnennumerona, eiliselle päivälle (8.8.2008) ajoitettiin myös Pekingin olympialaisten avajaiset.

Omien tarkastelujeni kohteena olivat tosin Helsingin vuoden 1952 olympialaisten näyttämöt, jotka ovat edelleen aktiivisessa käytössä. Helsingin olympialaisia onkin usein luonnehdittu ”viimeisiksi oikeiksi olympiakisoiksi” – siinä määrin vieraantuneeseen kehollisuuskäsitykseen kyseinen kilpailuideologia on noita antiikin ajoilta tunnettuja tapahtumia sittemmin ohjannut. Mutta dopingin kaltaisissa vääristymissä ei ole suinkaan asian koko ydin. Se piilee myös siinä, miten heteroseksistinen koko urheilun välittämä suhde ihmisen kehollisuuteen on. Ja lisää asiasta voitte lukea kirjastani.


Urheilu on politiikkaa

Pekingissä järjestettävät olympialaiset ovat pitkälti irtautuneet alkuperäisestä olympia-aatteesta. Niinpä eiliset avajaiset sisälsivät myös poliittista propagandaa. Varsinaisiksi propagandakisoiksi näitä kisoja tuskin voisi kuitenkaan sanoa, sillä Kiina pyrkii aktiivisesti eroon ongelmistaan, joista keskeisin on kommunismi. Monet pulmat varjostivat kisoja jo etukäteen. Eniten huomiota sai tietysti soihtukulkue, jota vastaan suunnattiin ihmisoikeusjärjestöjen kampanjoita. Erään merkin maailman reaktioista muodostivat boikottiuhat. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy uhkasi jättäytyä yleisöaitiosta pois, kun taas Matti Vanhanen kiirehti lupautumaan kisoihin ennen kuin kukaan muu ehti ottaa koko asiaan kantaa. Molemmat päätyivät lopulta paikalle, ja boikotit kuivuivat kasaan, kun niiden ennakolta vaikuttava protestiefekti oli saavutettu.

Kiinalla on edessään monia ongelmia. Yhden muodostaa Tiibet, jolle tosin Kiina itse on vielä suurempi ongelma – ja käytännössä kiistan ainoa trouble maker. Kiina on tätä nykyä maailman ainoa kommunistijohtoinen markkinatalous. Maa haluaisi irrottautua kommunismista liberaalin ja demokraattisen valtiojärjestelmän hyväksi, mistä kertoo Kiinan päämiehen luonnehdinta, että tavoitteena on ”harmoninen” yhteiskunta. Mutta kommunismin kaltaisesta totalitarismista voi olla vaikea hankkiutua eroon nyt, kun se näyttää toimivan kohtalaisen hyvin väestöjen hallitsemisen välineenä. Kiinan elintarvikehuollolle välttämätöntä syntyvyyden säännöstelyä tuskin voitaisiin toteuttaa vapaassa demokratiassa, vaan se vaatii jonkinlaista pakkovaltaisuutta.

Väestönkasvu onkin Kiinan merkittävimpiä ongelmia, ja siitä sikiää myös suuri ympäristöongelma. Kiina luokitellaan edelleen kehitysmaaksi, ja maaseudulla eletään agraarisissa ja kurjissa oloissa. Jos Kiina siirtyisi vapaaseen markkinatalouteen, se ajautuisi vielä suurempiin ongelmiin kuin Venäjä, jossa kukoistavat samat kriisit. Venäjän ongelmista suurin on demokratian puuttuminen, mutta Kiinassa vallitsevat lisäksi vielä suuremmat ihmisoikeus- ja saasteongelmat, demografiset ongelmat ja ulkopoliittiset pulmat.

Yhtäällä on Tiibet ja toisaalla pieni Taiwan, joka saattaa kommunismin kaatuessa voittaa ideologisen kiistan, ja syytä on muistaa myös se, että Kiina toimittaa aseita Sudaniin, jossa käydään veristä sotaa. Niinpä Yhdysvallat katsoi asiakseen näpäyttää Kiinaa avajaisissa laittamalla sudanilaisen pakolaisen kantamaan USA:n lippua. Kuten sanottua: avajaisille ominainen pullistelu on propagandaa suuntaan tai toiseen, ja Kiinassa asiat kuin asiat saavat poliittisen luonteen. Yleisö lienee määrätty taputtamaan erityisesti Kiinan ideologisiksi vihollisiksi tai nimenomaisiksi ystäviksi määritellyille valtioille, sillä niin alleviivatun kohteliasta oli eräiden joukkueiden vastaanotto.

Politikointi ei kuulu urheilijoiden päivätyöhön, mutta Suomen keihästoivot tekivät ajattelemattomasti menemällä sanoutumaan irti Tiibetin puolesta esitetystä ihmisoikeuksien manifestista. Siihen olisi kannattanut ottaa myönteinen kanta, tosin vasta mitali kaulassa, jolloin huomio olisi suurempi ja ajoitus oikea.


Kiinalainen juttu

Hitlerin vuoden 1936 olympialaisista kului alle vuosikymmen perinpohjaisiin ”uudistuksiin”, ja Moskovan vuoden 1980 olympiakisoista kesti runsaan vuosikymmenen mittainen aika kommunistisen järjestelmän kaatumiseen. Olympialaisilla näyttää olevan enteellistä merkitystä. Saa nähdä, miten Kiinassa käy.

Kiinalla on tietysti takanaan loistava kulttuuri. Avajaisissa useasti viitatun Konfutsen sijasta olisi siteeraamisen kohteeksi kuitenkin paremmin sopinut toinen kiinalainen filosofi, Laotse. Antiikin Kiinassa nämä kaksi kilpailivat keskenään 600 luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Konfutse tunnettiin laillisuutta edustavan koulukunnan puhemiehenä, ja hän ajoi lähinnä ylimystön arvoja, kun taas Laotse tunnettiin maanläheisestä ajattelustaan. Häntä pidetään myös kaikkien aikojen ensimmäisensä anarkistifilosofina. Sokrateen tavoin Laotsekaan ei kirjoittanut mitään, vaan kirjuri seurasi häntä aina autiomaahan asti, jonne hän vetäytyi kuolemaan.

Tunnetuimpia Laotsen lauseista on ajatelma, joka sanoo, että ”älykäs hallitseminen näyttää hallitsemattomuudelta eli vapaudelta”. Sen jatkoksi voi liittää lainauksen maailman ensimmäisenä pidetystä ”anarkistisesta manifestista”, joka sekin on lähtöisin Laotselta:

”Mitä enemmän maailmassa on lakeja ja rajoituksia,
sitä köyhemmiksi ihmiset tulevat.
Mitä julmempia ovat ihmisten aseet,
sitä enemmän on pulmia maassa.
Mitä terävämpiä ja juonittelevampia ihmiset ovat,
sitä enemmän tapahtuu outoja asioita.
Mitä enemmän sääntöjä ja ohjeita,
sitä enemmän varkaita ja rosvoja.”
Yllä mainittujen havaintojen vuoksi Laotse suosittaa, että hallitsijat omaksuisivat seuraavat oppilauseet omiksi toimintaperiaatteikseen:

”Siis luovun vallasta, ja kansani kokee uudistumisen.
Nautin rauhasta, ja kansasta tulee rehellistä.
En tee mitään, ja kansakunta rikastuu.
Luovun pyyteistäni, ja kansa palaa hyvän ja yksinkertaisen elämän pariin.”
Eikö tämä sopisi ohjeeksi myös Kiinan nykyjohdolle?


Sateenkaariolympialaiset?

Itse seuraan mieluiten vain Gay Gameseja eli gay-olympialaisia, joille Kansainvälinen olympiakomitea ei ole tosin myöntänyt olympialaisten statusta eikä oikeutta käyttää olympiarenkaita. Sen sijaan se on ominut koko aatteen ja symbolit itselleen. Gay-olympialaisista mustasukkaisena KOK:n puheenjohtaja Jacques Rogge mainitsi avajaispuheessaan kyllä olympia-aatteen riippumattomuuden rodusta, sukupuolesta, ihonväristä ja monista muista seikoista, mutta ei seksuaalisesta suuntautumisesta.

Tämä on ironista, sillä näyttämönä toimineen stadionin reunukset oli koristeltu sateenkaaren värisin grafiikoin, eli seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena toimiva sateenkaarilippu oli sittenkin paikalla. Olympialaiset sinänsä ovat eräänlainen homoliike. Olympialaisilla on homoeroottinen taustansa antiikin Kreikassa ja miesten keskinäisessä alastonurheilussa. Sen sijaan meillä homoilla ei taida olla paljoakaan tekemistä nykyisen kilpailuideologian eikä kilpaurheilun vaatiman välineellisen kehollisuuskäsityksen kanssa.

Antiikin kisoista tuttu olympiahenki vallitsee mielestäni paremmin noissa neljän vuoden välein järjestettävissä gay-olympialaisissa, eivätkä Gay Gamesit kiellä olympialiikettä ottamasta mallia meiltä. Seuraavat Gay Gamesit järjestetään vuonna 2010 Colognessa.

Enkelirakkaus

Kuten jo aiemmin lupasin, olen julkaissut jälleen uuden kirjan: Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Kirja on pääteokseni, ja sen esittely löytyy tästä.

Teoksen julkaisija, Books on Demand GmbH, toimii Saksassa, jossa kirja painetaan, ja sitä jakelevat lähes kaikki verkkokirjakaupat, esimerkiksi adlibris.com. Teosta välittävät kirjastoille BTJ Finland Oy ja kirjakaupoille Kirjavälitys Oy. Kirjan ilmestymispäivä on Taiteiden yönä 22.8., mutta se näyttää olevan jo saatavissa ainakin nettikirjakaupoista.

Ai niin. Mitä kirja käsittelee? Tällä kertaa tarkastelen filosofian, tieteen, uskonnon ja erotiikan yhteyksiä. Tulkitsen asioita niin, että tiede ja filosofia ovat suureksi osaksi sublimoitua seksuaalisuutta. Sen, millaisesta seksuaalisuudesta eri yhteyksissä on kyse, voitte lukea 574-sivuisesta kirjastani.

Mikäli seuraavat kysymykset kiinnostavat, kannattaa ehkä lukea kyseinen teos:

1) Filosofian ensimmäinen homomurha: oliko uhrina Sokrates vai Jeesus?
2) Millä tavoin kristinuskon ja islamin kahtiajaot seuraavat heteromiesten oidipuskompleksista ja miksi homovastaisuutta ei tavata hindulaisessa eikä buddhalaisessa perinteessä?
3) Ovatko kristillinen ja kartesiolainen dualismi vain saman asian käänteispuolia – entä uskonnot ja tiede?
4) Miten homoseksuaalien poliittinen identiteetti ja arvomaailma poikkeavat heteroseksuaalisen arvomaailman ympärille rakentuvasta poliittisesta järjestelmästä?
5) Kuinka olympialainen uimastadion kuvaa heteroseksuaalista valtakulttuuria pienoisyhteiskuntana?
6) Mitä eroa on direktiivisellä ja reflektiivisellä ajattelulla, ja miten ne liittyvät homoseksuaalien ja heteroseksuaalien asenteisiin sekä persoonallisuuteen?
7)Kuinka naturalismi, egoismi ja utilitarismi seuraavat heteroseksuaalisesta valtakulttuurista?
8)Millaisia ristiriitoja luonto- ja ympäristöliikkeisiin sisältyy, ja mitä ne mahdollisesti salaavat?
9) Mitä tarkoitetaan ekokatastrofin intimiteetillä?
10) Sisältävätkö tiede ja uskonnot torjuttua homoseksuaalisuutta tai homoseksuaalisuuden torjumista ja miksi?
11) Millä tavoin Hitlerin homoseksuaalisuudesta ja homoseksuaalien joukkotuhosta vaikeneminen muodostavat avaimen koko holokaustin ymmärtämiseen?
12) Mikä asema feminismillä on seksuaalivähemmistöjä koskevan filosofian osana?
13) Millä eri tavoilla seksuaalisuus on vaarallistettu yhteiskunnassa, ja missä yhteyksissä tuo vaarallistaminen näkyy?
14) Miksi se, jonka mielestä myös Pihtiputaalla voi tulevaisuudessa elää avoimena homoseksuaalina, on epärealistinen, kun taas se, joka luottaa kansainvälisen homovaltion toteutumiseen, on todellisuudentajuinen?

Vastaan muun muassa näihin ja moniin muihin kysymyksiin psykoanalyyttisesti painottunutta filosofian tutkimusta soveltaen: tuloksena uudenlainen kokonaistulkinta filosofian historian seksuaalisista jännitteistä.

Kirjan ohjehinta on 39,90 euroa, mutta yllä mainitut nettikirjakaupat näyttävät välittävän sitä jopa runsaan kolmen kympin hintaan, mikä alittaa teoksen tuotantokulut! Koska kirjani painos jää joka tapauksessa pieneksi, sen hinta ei tulevaisuudessa laske, sillä demand-julkaisuna se ei tule alennusmyynteihin. Joten kannattaisiko hankkia tämä keräilyharvinaisuus?

Päivän vitsi

En ole pitänyt blogiani kuukauteen yllä. Syy: kesän vietto. Palattuani uutisten ääreen huomioni kiinnittyi MTV3:n nettisivuillaan julkaisemaan raporttiin, jonka mukaan Romanian romanit tekivät Suomessa 1200 rikosta, joista 900 oli omaisuusrikoksia. MTV3:n uutiset mainitsi hämmästyttävän avoimesti syyksi EU:n vapaamielisen maahanmuuttopolitiikan, eli asian, jonka kaikki tietysti muutenkin tietävät.

Paitsi Astrid Thors. Koska monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa ajava Thors on yksi syypää tähän huonoon tilanteeseen, hän sai jälleen puolustella ja antautui näkemään tilanteessa jopa jotain hyvää: ”Se mikä on tietenkin hyvä, on se, ettei heitä epäillä vakavista rikoksista.” Tosiasiassa pahan poissaolo ei vielä ole hyvää, kuten keskiajan oppineetkin ymmärsivät.

Omasta mielestäni tarpeeksi vakavaa on jo se, että tänne virtaa koko ajan ulkomaalaisia ja rikollisuus kaduilla ja kujilla kasvaa, lähiöt slummiutetaan ja suomalainen elämänmuoto ja turvallisuus kärsivät. Ei ole muuten ihme, että kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa, oikeistopuolueiden kuten Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannatus kasvaa, sillä ihmiset ovat saaneet tarpeekseen kansallisten arvojen laiminlyömisestä ja poliittisen vasemmiston ajamasta monikulttuurisuuden ideologiasta.

Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, mikä on ministeri Thorsin mielestä ”vakavaa rikollisuutta”. Kun suomenruotsalaiset kunnat kieltäytyivät aikoinaan ottamasta Karjalan evakkoja alueilleen, niin nyt olisi hyvä tilaisuus korjata tämäkin rasistinen vääryys ja ohjata romanialaiset maahanmuuttajat Astrid Thorsin omille takapiholle ruotsinkielisiin kuntiin. Näin ennalta ehkäistään se kauhea mahdollisuus, että Helsingissä ruotsi putoaakin vähemmistökielenä sijalle kolme ja kadunkilvet menevät vaihtoon.

Uusi kirja

Uusi kirjani Enkelirakkaus tuli tänään painosta. Ja aurinko pimeni! Kummallista muuten, että kirjoittaessani loppusanoja kyseiseen kirjaani viime keväänä, oli kuunpimennys. Ja nyt, kun kirjapaino lähettää minulle ensimmäisen kappaleen kirjastani, pimennys iskee taas.

”Sharia-laki on islamin mukainen”

TV1 esitti tänään vuoden kenties toiseksi parhaan dokumentin, ohjelman nimeltä Sharia-oikeudessa, jossa BBC:n toimittaja selvitti, miten Koraaniin ja perimätietoon perustuva oikeuslaitos toimii Nigeriassa. (Tähän asti paras on ollut Theo van Goghin murhaa käsitellyt ohjelma toukokuun alussa.) Islamilaiseksi tunnustautuva mutta maallistunut brittinainen haastatteli ohjelmassa paikallisia tuomareita, syytettyjä ja tuomittuja.

Dokumentin varjopuolena on, että sharia-laista piirrettiin hieman liian varovainen ja kaunisteleva kuva – mutta eräällä tavalla ohjelmaa katseli mielellään. Esimerkiksi muslimituomarin maininta siitä, että ”sharia on sama asia kuin islam” ja että ”jos uskoo islamiin, on pakko noudattaa myös shariaa”, tukkii varmasti suun ainakin Astrid Thorsilta. Hänhän tunnetusti puolusteli Suomen islamisoitumista väittämällä, ettei sharia muka ole islamin mukainen! Todellisuudessa sharia-lain epäoikeudenmukaisuus on osa islamilaisten maiden arkipäivää. Toimittajan motiivina olikin selvittää, mitä brittimuslimien halu saattaa sharia voimaan myös Britanniassa voisi merkitä eurooppalaiselle lainkäytölle.

Sharia (suom. ”tie”, ”polku”) ei ole vain sovitteluoikeudenkäynnin muoto, kuten sitä puolustelevissa ja pehmentelevissä kannanotoissa usein väitetään. Sharia ei ole ensisijaisesti oikeudenkäynti tai oikeuslaitos vaan islamilainen oikeusjärjestelmä, joka käyttää lakikirjanaan Koraania, jossa harkintavalta on suuri ja joka langettaa tuomituille epäinhimillisiä rangaistuksia. Ne ovat usein Euroopan ihmisoikeustuomioistumien ja Euroopan kidutuksenvastaisen komission vastaisia. Miksi sitten sharia-lain käyttö hyväksytään muun muassa EU-maa Britanniassa, jossa toimii jo neljä sharia-tuomioistuinta?

Nigeriassa sharia-lain mukaiset raipaniskut voidaan helposti sosiologisoida pelkiksi häpeärangaistuksiksi tai yhteisön kiinteyttä lisääviksi tekijöiksi. Mutta tarvitseeko länsi tällaista ”kiinteyttä”? Raiskaavatko muslimit Suomessa naisia vähintään viiden miehen porukalla juuri siksi, että sharia-lain mukaan naisella pitää olla peräti neljä omaa vastatodistajaa, mikäli hän aikoo uhrina vakuuttaa tuomarin oikeudessa? Entä miten suhtautua Saudi-Arabiassa ja monissa muissa Lähi-idän maissa toimeenpantaviin raajojen katkaisuihin tai kuoliaaksi kivittämisiin? Olisiko peräti niin, että Suomen ja muiden länsimaiden humaanit rangaistuskäytännöt eivät tepsi muslimeihin, koska täkäläiset vankilat koetaan hotelleiksi? Tällä tavoin ajatellen ainoa tapa hillitä kolmannesta maailmasta tulevien rikollisuutta olisi saattaa voimaan heidän oma oikeuskäytäntönsä.

Länsimaisessa oikeusfilosofiassa lähdetään kuitenkin siitä, että oikeudenkäyttäjät eivät saa itse rikkoa niitä periaatteita, joita he koettavat edistää. Niinpä väkivaltaa ei voida kostaa väkivallalla. Sharia-laki merkitsisi oikeudenkäytön taantumista kivikaudelle, mutta se loukkaisi räikeästi myös YK:n ja Amnesty Internationalin julistamia ihmisoikeusperiaatteita. Tietystä poliittisten mielipiteiden klusteroitumisesta ilmeisesti johtuu se, etteivät Amnestyn aktivistit puutu sharia-lain tuottamiin ihmisoikeuksien rikkomuksiin mutta näkevät kyllä epäoikeudenmukaisuuksia liberaalissa ja rationaalisessa lännessä.

Kummallista muuten, että jutun naistoimittaja heräsi sharia-lain epäoikeudenmukaisuuksiin vasta havaittuaan naisten oikeuksien olevan vaakalaudalla, toisin sanoen tuomarin tivatessa häneltä itseltään, miksi kyseinen nainen ei käyttänyt huivia, vaikka hän vakuuttikin olevansa muslimi. Islamin kritisoimiseen piti olla feministinen motiivi ennen kuin kritiikkiä sopi esittää televisiossa. Olisiko peräti niin, että ne feministit, jotka yleensä pitävät Suomessakin ovia auki muslimeille, protestoivat mielellään ”valkoisen miehen vallaksi” nimittämäänsä järkiperäistä ajattelua. Mutta vasta kun he itse havahtuvat islamin todellisuuteen ja arkipäivään, he toteavatkin olevansa kaulaansa myöten pulassa?

Tiedän kyllä, että muutamat feministit voivat jopa nauttia määrätietoisten miesten heihin itseensä kohdistamista ärähtelyistä. Mutta ohjelmassa haastatellun muslimituomarin fanaattisuus toi mieleen lähinnä Jim Carreyn komediat, joissa ääni nousee kiihkomieliseksi kimitykseksi. Jos kyseiseltä alioikeuden tuomarilta kysyi syytä mihin tahansa oikeuden ratkaisuun, vastaus oli seuraava: ”Ei saa kysyä ’miksi’, sillä sharia-laki on tällainen ja se on Jumalan säätämä.” Voidaan siis sanoa, että shariaa noudattava tuomioistuin toimii ilman mitään perusteluja, aivan kuten fasistiset tai kommunismin kahleissa olevat tuomioistuimet ovat aina tehneet.

Myös Afrikassa käydään huoltajuus- ja muita perheoikeudellisia kiistoja. Ohjelmassa kerrottiin tapauksesta, jossa kristityn isän tytär oli vanhempiensa avioeron jälkeen käännytetty islaminuskoon ja naitettu 13-vuotiaana muslimimiehelle. Ohjelman tekohetkellä tyttö oli 14-vuotias ja odotti tietysti lasta (ollaanhan Afrikassa, joka on väestönkasvultaan maailman mustimpia alueita). Samalla, kun virkkuumummut hätäilevät Suomessa ja muissa länsimaissa murrosikäisten nuorten vapaaehtoisen seksuaalisen kanssakäymisen tai teinipornon vuoksi, he katsovat läpi sormien sitä todellista seksuaalista väkivaltaa, joka on muslimimaissa täysin jokapäiväistä. Tämä antaa jälleen näytön niistä kaksoisstandardeista ja siitä valheellisuudesta, jossa poliittista korrektiutta vaaliva länsi elää.

Siinä, missä länsimaita hallitseva kristinusko aiheuttaa ahdasmielisyyttä ja suoranaista seksuaalisuudenvastaisuutta Euroopassa, siinä islam puolestaan mahdollistaa suuren syntyvyyden pakottamalla naiset alistumaan perheenäideiksi ja synnyttämisen välineiksi. Molemmat uskonnot ovat siis huonoja, sillä ne vievät pohjaa niin feministien kuin muidenkin ihmisten liberalisoitumispyrkimyksiltä.

On kehnoa, että muslimit pyrkivät saattamaan sharia-lain voimaan myös länsimaissa. Oikeudenkäytölle on ominaista se, että se ei kestä kaksoisstandardeja. Varjo-oikeus on väistämättä hyökkäys vallitsevaa oikeusjärjestelmää ja rationaliteettia vastaan. Jos vaihtoehtoinen laki on ristiriidassa oikean lain kanssa, siitä tulee rikos. Rikolliset ovat kaikkialla maailmassa pyrkineet luomaan oman oikeusjärjestelmänsä, mutta pahinta on, että epärationaalinen ajattelutapa näyttää leviävän tiettyjen henkilövalintojen kautta myös osaksi virallisformaalia oikeusjärjestelmää ja poliittisen vallan käyttöä, vaikka tehtäviin valituilla ei näytä olevan sen enempää tarvittavaa asiantuntemusta kuin suhteellisuudentajuakaan.

Suomessa sharia-lakia näyttävät toistaiseksi seuraavan vain valtionsyyttäjä Mika Illman ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen, jotka ovat saaneet korkeat virkansa poliittisin perustein, osana monikulttuurisuuden ja islamin levittämiseen tähtäävää poliittisen korrektiuden ideologiaa.

Sharia-oikeudessa-dokumentti on nähtävissä Yleisradion Areenassa.

Lähde:

Sharia-oikeudessa. Alkut. Inside a Shari’ah Court, es. TV1, Oy Yleisradio Ab. Films of Record and BBC, 2007.

Mannerheim ihmisten edessä

Seta palkitsi vapautuspäivillään Jenni Vartiaisen tämän laulusta ”Ihmisten edessä” ja jakoi niin sanotun kunniarotan Raimo Ilaskivelle ja Gustav Hägglundille, jotka olivat paheksuneet Mannerheimia homoksi kuvannutta animaatiofilmiä. ”Ihmisten edessä” onkin kaunis biisi, mutta sen ilosanoman soisi toteutuvan myös todellisuudessa. Arkitodellisuudessa on harvinaista, että homoja tai lesboja kävelee käsi kädessä yhtään missään.

Luulen myös, että ”Ihmisten edessä” ei olisi mennyt läpi levy-yhtiöissä eikä radiokanavilla, jos siinä olisi puhuttu miesten välisestä rakkaudesta. Kappale soineekin radioissa vain siksi, että laulaja on nainen. Siten sen voi mieltää kertovan lähinnä naisten rakkaussuhteesta (jonka myös homoihin vihamielisesti suhtautuvat heteromiehet voivat hyväksyä ja kokea jopa kiihottavana). Niinpä katson, että todellinen vapautuminen ei ole vielä edes puolitiessään. Ja Hägglundin ja Ilaskiven Mannerheim-mielipiteistä olen lausunut käsitykseni jo aiemmassa blogissani, joten oikeaan osoitteeseen menivät rotat ja myrkyt.

Vaikka Hägglund ja Ilaskivi epäilemättä toimivatkin vyörytyksen primus motoreina, Seta unohti kritiikkinsä piiristä sensuurin operatiivisen suorittajan eli Yleisradion pääjohtajan Mikael Jungnerin (sd.), joka omalla aktiivisella päätöksellään siirsi kiistellyn Mannerheim-fiktion pois itsenäisyyspäiväksi aiotulta esityspaikalta. Kuinka Setalle voi tapahtua tällainen puolueellinen erehdys?

Jos kunniamainintoja on tapana antaa nimenomaan heteroille, minun mielestäni kunniarotan olisi voinut myöntää niille feministeille, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei miehillä ole enää juuri mitään oikeuksia sen enempää viranomaismenettelyissä kuin ihmisten edessäkään. Esimerkiksi tässä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisussa selostetaan, miten eräs Helsingin yliopiston miespuolinen sosiaalipolitiikan professori oli mennyt virka-asemaansa, sähköpostiaan ja titteliään käyttäen nuhtelemaan erästä kaupungin sosiaalityöntekijää (nainen) siitä, että tämä oli ollut puolueellinen tehdessään huoltajuutta koskevia ratkaisuja eronneen naisen hyväksi ja tämän entistä miestä vastaan. Nähdäkseni professori oli tehnyt rohkeasti ja aivan oikein, mutta eduskunnan oikeusasiamies antoi hänelle siitä huolimatta huomautuksen.

Naisten vallankäyttö onkin merkittävä osa viranomaistoiminnan yleistä olemusta. Milloin olette nähneet naisten viimeksi kärsivän viranomaisten kohtelusta? He pikemminkin näyttävät nauttivan byrokratiasta, kun taas miehiä kohdellaan viranomaiskäytännöissä usein huonosti. Niinpä olisin itse mielelläni antanut asiallisen tiedon omenan jyväskyläläiselle miestutkijalle, Henry Laasaselle, joka kirjassaan Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus, 2008) osoitti, että naiset tukevat toisiaan erilaisissa hyväsisarverkostoissa, toimivat toistensa eduksi viranomaismenettelyissä ja siirtävät haltuunsa varallisuutta ja tuloja perheissä.

Aikana, jolloin Judith Butleria jumalanaan palvova feministinen liike katsoo, että sukupuolikin on vain ”neuvottelua, politiikkaa ja siteeraamista”, on hyvä palauttaa mieleen J. F. Kennedyn virkaanastujaispuheessaan esittämä lause: ”Meidän ei pidä pelätä neuvotteluja mutta ei myöskään neuvotella pelosta.” Tämä siis kommenttina niille feministeille, jotka moittivat jatkuvasti miehiä mutta itse suhtautuvat kaikkiin miesten esittämiin rakkauden- ja huomionosoituksiin lähinnä seuraavankaltaisin repliikein, joista täyttyvät niin internetin chat-huoneet kuin työpaikatkin: ”En anna!”, ”En eti mitään!”, ”Varo, jos yritätkin miellyttää!” ja niin edelleen.

Ei vara venettä kaada...

... jos on varaa veneeseen. Mutta joskus vene voi kaataa varallisuuden. Kimi ja Tarja kilpailevat nyt muskeliveneillään, kun tasavallan presidenttiä kuljettamaan rakennettu Kultaranta VIII otettiin käyttöön. Yhdeksäntoistametrinen jahti on vain kymmenisen jalkaa lyhyempi kuin Räikkösen 72-jalkainen paatti, mutta se maksoi 1,9 miljoonan euron loppusummallaan ainoastaan runsaan puolet formulatähteä kyyditsevän venhon hinnasta. – Hyvä kauppa?

Kun maassa oli lamaa ja kurjuutta 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi kansakunnalle viestin, että poliittinen johtaja tietää, missä mennään. Nytkin Eurooppa elää Yhdysvalloista leviävän laman kynnyksellä, ja ajan kysymys on, milloin 1990-luvun alkupuolen romahdus toistuu. Myös parikymmentä vuotta sitten Suomen kansa ja poliittinen sekä taloudellinen johto elivät yli varojensa roiskien rahaa muun muassa luksusveneisiin, joissa pääoma ei tuottanut lisäarvoa.

Moralisointia voidaan tietenkin pitää tylsänä, ja onhan valtiovieraiden kyydityksissä oltava jokin taso. Tätä osoittaa esimerkiksi ruotsalaisen museoaluksen äskettäinen vierailu Helsingissä. Mutta maassamme on myös ihmisiä, jotka asuvat pysyvästi veneiden alla. Todellisen poliittisen suuruuden ja kansansuosion voi saavuttaa vain vaatimattomuudella, ja siksi suosittelen sitä kaikille.

Nyt kun Finnjetkin menee rautanauloiksi, kukaan tuskin kaipaa 1970-lukua takaisin. Mutta selvää on, että Suomi ei pärjää myöskään muskeliveneiden sarjassa, sillä suurvaltojen johtajat voivat aina tuoda paikalle lentotukialuksensa. Elegantimpaa voisikin olla valtiovieraiden kuljettaminen jollain puuveneellä, johon liittyy romantiikkaa, ja siihen Suomen kaltaisella maalla on aina varaa.

Sarkastista on, että samalla, kun Helsingissä kärsitään asuntopulasta, kaupungissa on puutetta myös purjeveneiden ja luksusjahtien satamapaikoista. Katajanokan laiturissa nuo suomalaisten raharikkaiden suurveneet vievät sadoin metrein tilaa, eivätkä niitä tunnu edes käyttävän muut kuin kannella liikkuvat puunaajat. Liian suuret veneet ovat Suomen vesillä epäkäytännöllisiä, ja se on nähty useasti. On tietysti vaikea sanoa, millä paatilla presidenttiä ja presidentti-instituution arvovieraita pitäisi kuskata, kun Suomen merivoimatkin ovat lähinnä nimelliset. Joka tapauksessa Yhdysvallat on luopunut presidentin veneestä kokonaan, ja sen viimeiseksi käyttäjäksi jäi Jimmy Carter.

Julkisten rahojen roiskiminen kalliisiin edustusmenoihin ei ole niin harmitonta kuin näyttää. Jokainen turhuuteen laitettu lantti on väistämättä pois jostakin tärkeämmästä: sinulta ja minulta sekä ryysyrantaisen valtiomme velkojilta. Lisäksi edustusmenoihin tuhlaaminen on aina rituaalimaista ja toistaa primitiivisille kulttuureille tyypillistä fetisismiä. Omaisuuden tuhoaminen vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi on samanlaista kuin alkukantaisten kansanheimojen taipumus neurooseihin, jotka niiden epäonnistuessa täytyy aloittaa aina uudestaan. Länsimaisissa korkeakulttuureissa puhutaan ”edustusmenoista”, kun taas pakanallisista kulteista puhuttaessa vastaavia asioita kutsutaan yksinkertaisesti tabu-uhreiksi.

En tiedä, olenko täysin mielikuvitukseton ihminen, mutta itse en ole oikein koskaan osannut orientoitua sen enempää muskeliveneiden kuin -autojenkaan maailmaan, saati niiden havittelijaksi. Sen sijaan lähtiessäni loppuviikosta Juhannuksen viettoon mieleeni tulee jotain aivan muuta, kuten Pave Maijasen ”Lähtisitkö”-laulun säkeet: ”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle / sulle sukeltaisin helmen valkean / istuisitko kanssani keskipenkille / vastaisitko hellään suudelmaan.” Hyvää Juhannusta kaikille!

Ireland – Twelve points!

Euroopan unionissa on ollut se mukava puoli, että suurten ratkaisujen tekemiseen on vaadittu kaikkien jäsenmaiden hyväksyntä. Tämä on tarkoittanut, että yksikin maa on pystynyt eri mieltä olemalla kariuttamaan muutokset. Näin on kunnioitettu jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, eikä mitään osapuolta ole haluttu pakottaa mihinkään. Outoa sen sijaan on se, että aina, kun tämä järjestelmä toimii, EU:n korkeat poliitikot paheksuvat sitä.

Kun Ranskan ja Hollannin valistuneet kansat hylkäsivät sopimuksen Euroopan perustuslaista vuonna 2005, EU-myönteiset poliitikot katsoivat, että kansalla oli ”vääriä mielipiteitä”. Tämän uhmakkuuden merkiksi Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen, vaikka se olikin jo käytännössä kumoutunut. Kun Irlanti kaatoi tänään niin sanotun Lissabonin sopimuksen (joka oli Euroopan perustuslakisopimus uudestaan käsittelyyn tuotuna), johtavat poliitikot ilmaisivat protestinsa kannustamalla muita maita hyväksymään sopimuksen edes rituaalisesti. Tämä on ristiriitaista unionin yhtenäisyyden kannalta ja herättää kysymyksen, eikö unioni olekaan sellainen yksimielinen muodostelma, jollaisena sitä pidetään. Ja kun se kerran ei sitä ole, niin miksi painostaa ketään yksimielisyyteen?

On selvää, että Suomen EU-myönteinen lehdistö kertoo Irlannin ratkaisusta korostamalla sen kielteisinä pitämiään puolia. Mutta se ei kerro esimerkiksi sitä, että perustuslaki on liittovaltiosopimus, joka saattaa velvoittaa jäsenmaita esimerkiksi sananvapautta kaventavaan ja kontrollia lisäävään yhtenäiseen lainsäädäntöön. Se ei kerro, että huippukokouksia johtava ”pysyvä puheenjohtaja” on eufemismi ”liittopresidentille”, aivan niin kuin ”ulkopolitiikkaa hoitava korkea edustaja” on kiertoilmaus ”liittovaltion ulkoministerille”.

Sen sijaan suurten lehtien linjaa myötäilevät kolumnistit ja kommentaattorit ovat päivitelleet, millä oikeudella pieni Irlannin kansa voi muka torpata ylevän EU-lain, jonka valmisteluun on käytetty tonneittain paperia ja tuhlattu vuosikaupalla aikaa. Voi ymmärryksen yksinkertaisuutta! Oikea kysymys on, miksi 450 miljoonaa Euroopan unionin kansalaista ei saa äänestää tästä asiasta, mukana viisimiljoonainen Suomi.

Mutta ei hätää. Kyllä tämäkin laki vielä uudestaan äänestykseen tuodaan ja äänestytetään Irlantia niin kauan, että kansa väsyy. Menetelmä on sama, jolla muuan viiksekäs valitutti itsensä valtaan vuonna 1933. Tämä on Coltti ohimolla harjoitettavaa demokratiaa.

Itse en kannata liittovaltiota, sillä en halua, että Suomesta tehdään EU:n osavaltio. Haittapuolena olisi ollut myös EU-parlamentaarikkojen lukumäärän vähentäminen, jolloin Suomi olisi menettänyt yhden paikan, eli väestöpohjaansa nähden suhteutettuna enemmän kuin suuret maat. Ja määräenemmistöpäätösten lisääntyminen olisi ollut sekin haitallista, sillä EU:sta olisi entistä helpommin voitu johtaa kansallisvaltioita koskevaa politiikkaa oikeus- ja sisäasioissa.

Tänään olikin varsinainen onnen päivä. Kiitoksia, keltit, kun ette olleet kilttejä! Kilttejä pitävät naapurinne, mutta he ovat skotteja.

Kuningas Suomeen?

Kokoomus ehdottaa nyt vallan riisumista presidentiltä. Puolueiden halu repiä presidentiltä poliittiset valtaoikeudet johtuu lähinnä yhdestä asiasta: kahden lautasen malli koetaan ongelmaksi Euroopan unionin kokouksissa. Sen sijaan suomalaisten omalta kannalta ei ole mitään ongelmaa siinä, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Presidentin valtaoikeuksien vähentäminen on oudoksuttavaa siksi, että perustuslakiuudistuksen yhteydessä valtaa jo vähennettiin. Presidentin valitseminen säädettiin tapahtuvaksi kaksivaiheisessa kansanvaalissa kaiken demokratian varmistamiseksi. Lopulta presidentiksi nimitettiin myös nainen – kuin tasa-arvon takeeksi. Jos vallan riisuminen ei johdu nyt siitä, että presidentit ovat viime aikoina olleet matalan profiilin vallankäyttäjiä ja huonoja pitämään asemastaan kiinni, ovat valtaoikeuksien vähentämishankkeet demokratian kannalta kielteisiä. Vastaisuudessa ulkopolitiikkaa johtaisi valtioneuvosto lähes yksin. Valtioneuvoston kokoonpanoa taas ei valitse kansa, sen sijaan presidentin valitsee. Jos presidentin valtaoikeuksia vähennetään, kansanvalta ja demokratia heikkenevät, ja maamme ulkopolitiikan johtaminen siirtyy entistäkin harvempiin käsiin.

Ruotsin kuningas on tunnetusti vailla poliittisia valtaoikeuksia. Ja vielä enemmän: hän ei saa sanoa poliittisista asioista mitään joutumatta syytösryöppyjen kohteeksi. Jos Suomen presidentti riisutaan poliittisista valtaoikeuksista, hänestä tulee käytännössä vaalikuningas, joka voi toimia nimellisesti Puolustusvoimien ylipäällikkönä ja kumileimasimena. Ja onhan Kaarle XVI Kustaakin sekä maavoimien, merivoimien että ilmavoimien kenraali!

Eilen maahamme saapui Ruotsin prinssi Carl Philip, joka todellisuudessa oli Ruotsin kruununprinssi syntyessään tähän maailmaan vuonna 1979. Hän on nykyistä kruununprinsessa Victoriaa nuorempi, mutta Ruotsin tuolloinen laki määräsi kruununperijäksi kuninkaan esikoispojan. Lakia muutettiin pian Carl Philipin syntymän jälkeen niin, että myös esikoistytär voi periä kruunun, ja näin ollen Carl Philipiltä käytännössä riistettiin hänen kruununperimyksensä hänen eläessään. Lakiuudistus oli 1970-luvulle tyypillisesti feministinen eli tuon ajan käsityksen mukaan ”edistyksellinen”. Nykyään tuollaista edistyksellisyyttä voisi pitää jo taantumuksellisuutena, aivan kuten Ruotsin tasa-arvoviranomaisten päätöstä kastroida armeijan vaakunaleijonasta pippeli.

Osuin iltakävelylläni Eteläsatamaan, kun Carl Philipiä kuljettanut museolaiva Götheborg laski laituriin. Paikalla olleesta väkimäärästä päätellen Ruotsin kuninkaalliset nauttivat Suomessa suurta suosiota. Laiturilla käveli Ruotsin entinen tuleva kuningas. Jos Suomen lainsäätäjä tekee nyt tasavallan presidentille saman kuin Ruotsin parlamentti Carl Philipille eli kompromenttoi hänen asemansa, on kai sama, vaikka Suomeen valittaisiin kuningas. Mikäli Carl Philip on käytettävissä eli työttömänä, hän voisi sopia tehtävään hyvin. Kun Ruotsin ja Suomen talouseliitti muutenkin yhdistyy Björn Wahlroosin kestittäessä Kaarle Kustaata omissa salongeissaan, voisi pohjoismaisen talousyhteistyön merkiksi ajatella myös valtioiden fuusioimista.

Joka tapauksessa halu vähentää presidentin valtaoikeuksia kertoo siitä, että maassamme ei ole jämäkkiä poliitikkoja. Presidentin tulisi olla arvojohtaja ja poliittisen linjan vetäjä, jonka alta ei instituutiota tarvitsisi lopettaa.

Kohti Juhannustansseja

Tampereen käräjäoikeus tuomitsi Seppo Lehdon odotetusti rangaistukseen törkeistä kunnianloukkauksista. Tämä ei ollut yllätys, sillä käräjäoikeudet ottavat ja antavat päätöksensä suoraan valtionsyyttäjä Mika Illmanin kädestä. Sen sijaan prosessin yksipuolisuus ja rangaistuksen ankaruus saattavat oikeuden päätöksen kyseenalaiseksi. Illman ei nostanut syytettä Perussuomalaisen puolueen ehdokkaan ja Suomen Sisun puheenjohtajan, Teemu Lahtisen, puolesta, vaikka Lehto oli kirjoittanut myös hänen nimiinsä samanlaisen väärennetyn blogin kuin muidenkin. Toiseksi, Illman ja käräjäoikeus saattoivat ensimmäistä kertaa jonkun ihmisen kaltereiden taakse pelkistä sanoista.

Aikana, jolloin rattijuoppoudesta selviää sakoilla ja raiskauksesta ehdollisella, eikä tapon yrityksestäkään tule kuin päiväsakkoja, oikeus on vaarassa tehdä itsensä naurettavaksi ryhtymällä lähettämään linnan noita viimeisiä kylähulluja. Jos Lehto on esittänyt performanssinsa huumorimielessä, kyse on parodiasta, joka lähestyy taidetta omassa yliampuvuudessaan. Jos taas Lehto on ollut tosissaan, kyse on hänen henkisestä tasapainottomuudestaan.

Yhtä kaikki, kahden vuoden ja neljän kuukauden vankeustuomio on kohtuuton teon motiiveihin ja vakavuuteen nähden, sillä yksikään hänen tuotoksistaan ei ole ollut uskottava, eikä niitä siten ole voitu pitää kenenkään ihmisen itse tekeminä. Huomiota herättävää on, että lehti mainitsee Lehdon kirjoitusten kohteena olleen useita virkamiehiä, mutta syytettä ei nostettu sellaisen kansalaisen puolesta, jonka pitäisi nauttia laajempaa yksityisyydensuojaa kuin virkamiesten. Syynä lienee Lahtisen perussuomalaisuus, joka ei Illmanin mielestä nauti samanlaista yhdenvertaisuutta kuin virkamiehet itse.

Poliittisten tuomioiden aiheuttaman ongelman ydin paljastuu, jos niitä verrataan muutamiin muihin ajankohtaisiin tapahtumiin. Nämä jäävät vaille juridista tuomiota, ja asiat kuitataan pelkiksi poliittisen legitimaation ongelmiksi, vaikka juuri ne ovat juridista oikeutusta ensisijaisempia ja tärkeämpiä. Sinänsä harmiton huutelija pantiin nyt linnaan, mutta Kehittyvien Maakuntien Suomen tuella istuvat poliitikot saavat jatkaa toimintaansa ilman mitään seurauksia. Ja juhannustanssit jatkuvat.

Aalto nousee nimien merestä

Ensin se oli huippuyliopisto. Sitten vääräleuat sanoivat, että kyseessä on huiputusyliopisto, sillä eihän kolmesta keskinkertaisesta korkeakoulusta tule yhdistämällä huippuyliopistoa, paitsi tietysti määrällisesti arvioiden. Sen jälkeen fiksut kehittivät hienommalta kuulostavan termin ”innovaatioyliopisto”. Koska hallinnollinen uudistus ei tuota kuitenkaan sisällöllisiä oivalluksia vaan kuluttaa ihmisten energioita ja jarruttaa siten ajattelun kehittymistä, ei innovaatioista puhuminenkaan tuntunut oikealta. Sitten sanottiin vain akateemisen kiperästi: ”yliopistokonsortio”.

Nyt hankkeelle on annettu virallinen nimi: Aalto-korkeakoulu. Nimitys on huono, sillä siinä on sana ”korkeakoulu”. Kun entiset opistot muutettiin ammattikorkeakouluiksi, korkeakoulun käsite koki valheellisessa koulutuspolitiikassa samanlaisen inflaation, joka on kohdannut myös tutkintoja. Korkeakoulun käsitettä käyttävät nyt entiset opistot kääntäen sen sanaksi ”university” omilla englanninkielisillä kotisivuillaan. Siten ne antavat harhaanjohtavan kuvan asemastaan. Mutta korkeakoulun käsite on ongelmallinen myös Suomessa toimivien oikeiden yliopistojen kannalta.

Jos tavoitteena on lisätä poikkitieteellisyyttä ja -taiteellisuutta, yleiskielen sana ”aalto” kuvannee sitä yhtä hyvin kuin taloudenkin konjunktuureja. Sen sijaan yhden henkilön nimeen vannovaa ajattelua on syytä pitää auktoriteettikeskeisenä. Se puolestaan on kaiken luovan ja innovatiivisen toiminnan vastakohta. Tällaista innovatiivisuudella hehkuttamista pidettäneenkin yllä vain Pekka Himasen saarnaaman ”luovan talouden” ideologian puolustamiseksi ja hänen henkilökohtaisen asemansa takaamiseksi eli siksi, että hänen kaltaisillaan virkamiehillä näyttäisi olevan yhdistämisen kanssa kädet täynnä työtä. Todellisuudessa kyseessä on pelkkä kupla. Katso vaikka jutun yleisökommentteja ja kuuntele taiteilijoiden mielipiteitä.

En arvosta kovin paljon myöskään John Harvardin mukaan nimettyä Harvardin yliopistoa, vaikka se on vuodesta toiseen rankattu maailman yliopistojen ykköseksi. Tämä johtuu siitä, että kyseinen yliopisto ostaa yritysten rahoilla nobelisteja riveihinsä monien muiden amerikkalaisten yliopistojen tapaan. Alvar Aalto oli sentään humanistina tunnettu arkkitehti, jonka työt osoittavat, että kansallisia aiheita hyödyntävistä tieteen ja taiteen yhdistelmistä tulee aina klassikoita. Sen sijaan John Harvard oli englantilainen pappi, eli tieteelle vieraan ideologian edustaja. Vaikka Alvar Aalto olikin aikalaiskriitikoitaan parempi ja häntä haukkuivat lähinnä sosialistista realismia kannattavat politrukit, en siltikään kannata yliopistojen nimeämistä henkilöiden mukaan. Oma filosofinkantani puolustaa teonsanoja ja on tällä kertaa sama kuin islamilaisen oppineen Ibn ul-Arabin: ”Oi Allah, vapauta meidät nimien merestä!”

Rikastumisen miljoonapommi

Helsingin Sanomien toimittajien täytyy olla kesälomalla eikä tilalle ole saatu ketään monikulttuurisuusmyönteistä kesätoimittajaa, sillä Taloussanomat on ottanut tehtäväkseen päästää ilmoille todellisen monikulttuurisuustruuttauksen. Lehti väittää, että Suomi tarvitsee henkitoreissaan kamppailevan työvoimapulan voittamiseen jopa 2 000 000 maahanmuuttajaa! (Määrä lähestyy Suomen koko tämänhetkistä työssä käyvää työvoimaa, joka on 2,5 miljoonaa henkeä.) Jutun kuvituksena on afrikkalaista alkuperää oleva kulttuuririkastuttaja ikään kuin muistuttamassa, että pätevää työvoimaa ei voitaisi saada mistään muualta kuin kolmannesta maailmasta edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että sitä jostain syystä tarvittaisiin.

Kyseisellä uutisella ei ole tietenkään mitään todellisuuspohjaa. On syytä muistaa, että työvoimapulaa pitää paikata maahanmuutolla vain, jos työvoimapulaa todella esiintyy, jos työvoimapula estää talouskasvun, jos huoltosuhde maahanmuutolla paranee ja jos suomalaiset ihmiset yleensäkin haluavat maahanmuuttoa. Koska maahanmuuttajien keskuudessa huoltosuhde on paljon huonompi kuin kantaväestön keskuudessa ja koska myös työllisyys on maahanmuuttajien keskuudessa kantaväestöä olennaisesti alempi, ei maahanmuutolla voida korjata huoltosuhdetta eikä siten varmistaa talouskasvua. Näin ollen maahanmuutto on väärä lääke, mutta se on väärä lääke myös väärään tautiin.

Totesin jo tutkimuksessani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005), että suurten ikäluokkien eläköityminen ei aiheuta sellaista uuden työvoiman tarvetta, kuin on oletettu. Työpaikkojen määrä ei näet pysy vakiona, vaan vähenee. Varsinkin julkisesta hallinnosta lopetetaan virkoja sitä mukaa, kun niiden ainoa ylläpidon syy jää eläkkeelle tai kuolee. Virkoja siis pannaan kiinni, mikä on hyväkin, sillä niin sanotuille suuren syntyvyyden ikäluokille (jotka tunnetaan myös pullamössösukupolvina), perustettiin uusia virkoja julkista sektoria laajentamalla 1970-luvulla niin, että siitä syntyneitä laskuja meidät nuoremmat pakotetaan maksamaan vielä pitkään.

Suomessa voi olla kysyntää ammattitaitoisesta työvoimasta, mutta sitä ei saada Afrikasta eikä Euroopan takapihoilta. Muualta taas ei ole ketään tarjolla, ja kouluttaminen on liian hidasta ja kallista. Monilapsiset maahanmuuttajaperheet heikentävät huoltosuhdetta. Niin lapset kuin jatkuvasti raskaana olevat naisetkin ovat huolehdittavia. Myös suuri osa maahanmuuttajamiesten ammateista keskittyy heidän omien kulttuuripalvelujensa ympärille eli tulkkien, naapuruussovittelijoiden, imaamien ja korukauppiaiden ammatteihin. Esimerkiksi somaleista noin yksi kymmenestä käy jossakin sellaisessa työssä, joka ei ole joko heidän oma elämäntapa-ammattinsa tai yhteiskunnan perustama suojatyöpaikka.

Joku työnantajataho voi tietysti vedota ahneuksissaan ”työvoimapulaan”, mutta sen hän tekee vain saadakseen maahan halpatyövoimaa, joka suostuu työskentelemään alle minimipalkan. Keskeinen poliittinen kysymys on, haluammeko me kantaväestöön kuuluvat suomalaiset tähän maahan suurta ulkomaalaisten ryhmää edes siinä tapauksessa, että talouskasvumme ilman sitä pysähtyisi. Todennäköisesti se ei pysähtyisi kuitenkaan maahanmuuton loppumiseen vaan pikemminkin sen jatkumiseen, sillä kokemukset maahanmuutosta ovat olleet huoltosuhdetta ajatellen huonoja myös muissa länsimaissa.

Mutta siinäkin tapauksessa, että talouskasvu tyrehtyisi työvoiman ja kulutuksen vähenemiseen, on syytä ajatella, kumpi on tärkeämpää: sekö, että maamme säilyy väestöllisesti yhtenäisenä ja tyydymme nykyiseen rikastumisen tasoomme, vai se, että ulkopolitiikkamme keskeinen tulos eli kansallinen yhtenäisyys hajotetaan, lähiömme slummiutetaan ja maahamme muodostuu etnisistä kansanryhmistä koostuva eripurainen väestö, eikä huoltosuhteemme siltikään parane. Tässä olisi ajateltavaa Taloussanomien toimitukselle ja puolueille. Ikävää, että julkista ja filosofista arvokeskustelua tästä asiasta ei saa käydä sen enempää puolueissa, mediassa kuin kansalaiskeskusteluissakaan, vaikka suurella osalla ihmisistä on asiaan selvästi pohdittu kanta, aivan kuten Taloussanomien jutun yleisökommenteistakin käy ilmi.

Valtaapitävien poliitikkojen ja Sanoma-lehtien harjoittama työvoimapulalla spekuloiminen on tehnyt julkisessa sanassa esitetyistä väitteistä ja niiden kansalaiskommenteista eräänlaista ping pongia. Ensin joku Thors esittää perättömän ja vailla mitään itsereflektiota olevan väitteen maamme ulkomaalaistamisen välttämättömyydestä, ikään kuin kyseessä olisi luonnonlaki. Sitten se kumotaan sekä oppineiden vastauksissa että kansalaisten mielipiteissä. Ja sen jälkeen tulee joku viranomainen, kuten vähemmistövaltuutettu tai valtionsyyttäjä, joka pyrkii estämään järkiperäisen ja maahanmuuttokriittisen keskustelun syytteellä uhaten.

Ping pong todennäköisesti jatkuu niin kauan, kunnes monikulttuurisuuden tarpeellisuutta puolustelevat poliitikot ja muut tasa-arvodiktaattorit heräävät huomaamaan, kuinka suuri poliittinen voima meidän omasta kulttuuristamme ja työvoimapoliittisista eduistamme kiinni pitävä enemmistömielipide todella on.

Eräs syy huoltosuhteen ongelmiin on feministinen liike. Suomalainen heteroseksuaalinen väestö ei lisäänny tarpeeksi, koska naiset kokevat lasten synnyttämisen ja hoitamisen uhraukseksi, joka syrjäyttää heidät ammatilliselta uralta. Niin ei tarvitsisi välttämättä olla, eikä nykyaikana olekaan.

Keskeinen kysymys on, miksi suuret ikäluokat eivät hoitaneet huoltosuhdetta kuntoon omaa lapsilukuaan lisäämällä? Ensin he ahmivat itselleen virat ja varat julkisen sektorin työpaikkoja sekä byrokratiaa lisäämällä, jolloin kansantuote aleni. Sitten he kellottelivat valtion ja kuntien viroissaan neljäkymmentä vuotta – eihän velttoa mihinkään pienfirmaan sisään saa.

Nyt he haluavat pakottaa nuoremmat toimimaan omana lypsylehmänään koko kolmikymmenvuotisen eläkkeellä olonsa ajan, jolloin nuorison mahdollisuudet omien lasten hankintaan entisestäänkin heikkenevät. Kansallisen köyhtymisen ja huoltosuhteen suurin syypää on 1940- ja 1950-luvulla syntynyt protesti- & partaturilassukupolvi, joka uhkasi maatamme sosialismilla, raunioitti huoltosuhteen mukavuudenhalullaan ja ongelmien aktualisoituessa haluaa muuttaa maamme monikulttuuriseksi etnohelvetiksi maahanmuuttoa lisäämällä.

Spes patriae

Olin tänään pyöräilemässä Itäkeskuksessa ja osuin pahamaineisena pidetylle Tallinanaukiolle. Mieluiten käyttäisin jotain muuta sisääntuloreittiä, sillä alue on slummiutettu värikylläisellä ja monenkirjavalla kulttuurilla, ja tunnelma on aidosti ”etninen”. Mutta rakennukseen ei pääse luontevasti sisään juuri muuta kautta.

Panin merkille, että islamilaisen puolueen Abdullah Tammi oli aloittanut kunnallisvaalikampanjansa ja saarnasi megafoniin rakennuksen edessä olevalla torilla mukanaan pari kuulijaa. Ohitettuani porukan ja lähestyessäni sisäänkäyntiä korviini alkoivat kantautua oven edessä kerjäävän huilunsoittajan sävelet. Joko taas näitä kerjäläisiä?! Korvani alkoivat kuitenkin lähes valua laavaa, kun viisissäkymmenissä olevan suomalaisen muovihuilusta luikertelivat Sibeliuksen Finlandian sulosävelet: ”Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa...” Ja vieläpä täysin virheettömästi.

Siinä, missä entinen palomies Tammi kärsii New Yorkin terrori-iskun aiheuttamasta Tukholma-syndroomasta ja on siis mennyt vastustajan puolelle, siinä suomalaisen huilunsoittajan Finlandia oli eräänlainen vastaprotestin muoto. Monikultturistetuissa lähiöissä kantaväestö ja maahanmuuttajat (sekä heidän suomalaiset edustajansa) ottavat nyt yhteen. Tällaisenko tilanteen me Suomeen haluamme? Mikäli emme, ei ole syytä kuunnella periaatteellisella tasolla liikkuvia vaalipuheita, vaan äänestää suoraan sellaista puoluetta ja henkilöä, joka vastustaa kyseisiin ongelmiin johtavaa politiikkaa sekä korjaa niitä.

Kurjaa, että Helsingin Sanomat raportoi poliisin viikontakaisesta telttailupartiosta Tallinanaukiolla jälleen niin puolueellisesti kuin voi – ja tietysti pyrkimällä syyllistämään suomalaisia kantaväestöön kuuluvia ihmisiä. Miksiköhän muuten kaikista pääkaupunkiseudun kauppakeskuksista järjestyksenpidoltaan ongelmalliseksi on osoittautunut vain Itäkeskus, jossa on paljon maahanmuuttajia, kun taas Vantaan Jumbossa, Espoon Sellossa ja Matinkylän Omenassa, joita kansoittavat etupäässä suomalaiset, vastaavia ongelmia ei ole?

Tänään on koulunpäätös- ja lakkiaispäivä, joka näkyi myös katukuvassa, kun pyöräilin takaisin kantakaupunkiin. Onnea kaikille tuntemilleni gay-pojuille ja samalla tietysti muillekin uusille ylioppilaille, jotka saavat painaa päähänsä valkolakin länsimaiseen rationalismiin vihkimisen merkiksi ja osoitukseksi siitä, että he kuuluvat isänmaamme parhaimmistoon. Onnittelen myös kaikkia niitä, jotka eivät (vielä) päässeet ylioppilaiksi. Toivottavasti olette valinneet rohkean elämän.