Hallitus kuin lentävä hollantilainen

On harvinaista, että minkään maan hallitus jatkaa virassaan, mikäli keskeisten puolueiden puheenjohtajat kaikkoavat ministeriaitiosta. Näin Suomessa on kuitenkin käymässä, kun Katainen, Urpilainen ja Arhinmäki ovat jättämässä tai jättäneet paikkansa.

Ensin skootterinsa kytkintä nosti Paavo Arhinmäki. Sitten Jyrki Katainen ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta, jotta pääsisi kärkkymään komissaarinvirkaa. Ja Jutta Urpilainen katsoi ministerinpostinsa päättyvän niin ikään puheenjohtajavaihdokseen. Kaikkien mopedeista näkyvät enää vain iltaruskon hämärässä loimottavat pakoputkien perävalkeat.

Taitaa olla vaikeaa johtaa puhetta puolueissa. Ja voimille käy ministerinäkin toimiminen näinä aikoina. Vastuu pitäisi kuitenkin kantaa.

Tässä nähdään, kuinka Suomen nykyinen valtiosääntö toimii, kun pääministeriä vaihdetaan edellisissä vaaleissa suurimmaksi nousseen puolueen puoluekokouksissa. Jo kepu käytti temppua kerran ja vaihtoi Vanhasen uuteen mukamas hallitusti.

Kokoomukselle puheenjohtajavaihdos on samanlainen vaalijippo. Kataisen kannatusta söivät julkisen talouden leikkaukset ja Himas-skandaali. Nyt puolue kiillottaa kuvaansa käydäkseen eduskuntavaaleihin puhtaalta pöydältä. Samoin tekee Sdp.

Ihmisen poliittinen muisti on noin kolmen kuukauden mittainen. Tämä näkyy keskustan nousevassa kannatuksessa, jossa ei ole enää jälkeäkään Kehittyvien maakuntien Suomesta. Luulen, että kokoomuksella ja kepulla on jälleen jonkinlainen kassakaappisopimus porvarihallituksesta, mikäli nämä puolueet voittavat vaalit.

Sdp teki oikein kantaessaan Jutta Urpilaisen johdolla huolta ”sijoittajanvastuusta”. Tämä tarkoitti Euroopan laajuisen pankkituen kyseenalaistamista. Puolue ei ole kuitenkaan kyennyt realisoimaan kannatustaan, sillä se on hukannut kansallisen edun puolustaessaan EMU:a sekä maahanmuuttoa ja nähdessään yhteisen verotuksen tienä valtioiden rahoituskriisin ratkaisemiseen. Säädös, jonka mukaan verot pitää maksaa aina sinne, missä tulotkin tuotetaan, riittäisi.

Demarien uusi puheenjohtaja Antti Rinne on julkisuuskuvaltaan ay-pamppu eikä kansanjohtaja. Niinpä en odota häneltä liikoja. Myönteistä hänessä on, että hän näkee työvoimantarpeen realistisesti. Rinnehän totesi juuri aamu-TV:ssä, että ongelmana on nimenomaan työpaikkojen puute eikä työvoiman tarve (jota on lääkitty maahanmuutolla).

Sen sijaan vanhat ministerit ovat jaksaneet jauhaa tuontityövoiman välttämättömyydestä maassa, jossa on 700 000 työtöntä, vajaatyöllistettyä tai työpoliittisten toimenpiteiden kohteena olevaa ihmistä, ja enää vain puolella työssä olevista on vakituinen työpaikka. Tämä on seuraus monetaristisesta rahapolitiikasta, jossa Euroopan valtiot hirttäytyvät kalliiseen euroon, vientikysyntä laskee, työttömyys nousee ja firmat pakenevat ulkomaille. Se on tuhoisa kierre.

Euron kriisi ei ole enää pankkikriisi eikä firmojen kriisi. Se on valtioiden ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituskriisi, joka johtuu globalisaatiosta, internatsismista ja monetarismista. Niiden tuella kansainväliset suuryritykset kilpailuttavat valtioiden veroasteen, siirtävät pääomat veroparatiiseihin ja tuotannon halpamaihin sekä pompottavat ihmisiä maasta toiseen.

Perussuomalaiset ovat pystyneet kanavoimaan eurokriittisyyden ja sote-kritiikin kannatuksekseen, mutta puolue tuhlaa aikaa ja energiaa toisarvoisiin asioihin, kuten homojen vastustamiseen. Puolueella ei ole paljoakaan taloudellisia linjanvetäjäpoliitikkoja, vaan se on kokoelma poliisikansanedustajia ja miehiä Timo Soinin takana. Tätä menoa puoluetta odottaa keskisarja 13 prosentin kannatuksella.

Mutta kokoomuksessa se kriisi vasta ikuista on. Puolueen johtaminen saattaa kariutua Alexander Stubbin haluun ehtiä joka paikkaan (europarlamentti, ministerinvirka, puheenjohtajuus). Toinen puheenjohtajaehdokas Jan Vapaavuori on tuomittu kolme kertaa rikoksesta (mitä katkerat äänestäjät voivat pitää myös ansiona).

Vapaavuoren asuntoministerikaudella luotiin niin sanotut asuntorahastot, joiden tuloksena asuntovarallisuutta alettiin siirtää institutionaalisten sijoittajien, kuten pankkien ja vakuutuslaitosten, haltuun. Kokoomus on myös käänteisten asuntoluottojen käyttöönoton takana. Mikäli käänteisiä asuntoluottoja aletaan suositella eläkevajeen täydentämiseen, niiden kautta palkansaajien asuntovarallisuutta valuu vähitellen rahalaitoksille.

Tämä merkitsee, että ajan myötä syntyy pienehkö kapitalistinen eliitti sekä valtava proletariaatti Britanniaan ennustetun mallin mukaisesti. Hallituksen asiantuntija David Boyle on ennustanut, että keskiluokka katoaa 30 vuodessa, keskivertoasunto maksaa 1,5 miljoonaa euroa, eikä omistusasuminen ole enää mahdollista kuin äärimmäisen varakkaille.

Nuoret tietävät tämän Suomessa jo nyt, enkä voikaan kuin ihmetellä, mistä Jan Vapaavuoren laaja kannatus on lähtöisin. Kokoomuksen puheenjohtajakandidaateista Paula Risikko puolestaan on kireä akka, joka patistelee sosiaalitukien saajia töihin, joita ei kerta kaikkiaan ole. Hän ei myöskään myöntäisi adoptio-oikeutta homoille, vaikka hänellä itsellään on Kiinasta adoptoitu tytär! Tällä menolla en ihmettele, mihin Stubbin kova kannatus perustuu.

Hallitus horjuu ja hutkii kansaa säntillisesti kuin vanha kaappikello. En kuitenkaan pidä hallituksen hajoamista ja aikaistettuja eduskuntavaaleja todennäköisinä. Hallitustyöskentely on mennyt jo nyt sellaiseksi pilipaliksi, että en usko eurovaaliväsymystä potevien puolueiden ottavan riesakseen hallitusneuvotteluja, joista tulee taaskin todennäköisesti pitkät.

Perussuomalaisten ohjelma ei sovi yhteen kokoomuksen kanssa vaan on lähempänä vasemmistoa. Kokoomus ei voi jatkaa enää vasemmistopuolueiden kanssa, eivätkä vasemmistopuolueet uskottavasti kokoomuksen kanssa. Jos kepusta tulee pääministeripuolue, se voi tehdä yhteistyötä sekä Sdp:n että Perussuomalaisten kanssa, jolloin neuvotteluista tulee helpommat, sillä sosiaalipoliittinen asialista on saman näköinen.

Ratkaisevassa asemassa on, mille tasolle vasemmistopuolueiden kannatus asettuu. Jos demarien lukemat eivät korjaannu eurovaaleista, se ohjaa vasemmistoa oppositioon, ja tuloksena on porvarihallitus perussuomalaisilla ja krisuilla täydennettynä. Mutta tätäkö perussuomalaisten peruskannattajakunta (jossa on aika paljon myös entisiä demareja ja vasemmistoliittolaisia) todellakin haluaa?

Eurokriittiset voittivat Suomessa ja Euroopassa

Vaalipäivä oli eilisen päivän päälivaiva, sillä lämpömittari huiteli 30 astetta.

Euroopan unionin demokratia on kansanvallan pilkkaa jo siksi, että Suomi saa 751-paikkaiseen europarlamenttiin vaivaiset 13 meppiä. Kyllä paikat pitäisi jakaa maiden kesken tasan eikä asukasluvun mukaisessa suhteessa. Vai eivätkö muka eri valtioiden tahtotilat ole yhtä tärkeitä?

Paikkojen tasajako maiden välillä tunnustaisi kansallisvaltioiden yhdenvertaisuuden. Nykykäytäntö taas perustuu siihen väärinkäsitykseen, että asioista pitää päättää Euroopan unionin näkökulmasta eikä eri maiden omaa etua ajaen. Siksi parlamenttipaikat jaetaan vain väestöllisten voimasuhteiden mukaan.

Kansallisvaltioita ei tunnusteta yhdenvertaisiksi ja itsenäisiksi subjekteiksi, vaan asia kierretään johtelemalla maapaikkojen määrä väestön edustuksesta EU:ssa. Ristiriitaista on, että toisaalta maapaikkoja jaetaan kansallisvaltioiden tunnustamiseksi, mutta toisaalta maiden vaikutusvalta otetaan pois kieltämällä maiden yhdenvertaisuus päätöksenteossa ja redusoimalla maiden valtasuhteet niiden väestöllisiin suhteisiin.

Juuri tämän asetelman EU-kriittiset ja euroskeptiset ryhmät ovat halunneet korjata. Jotta eri maat olisivat tasavertaisessa ja yhtä vakavasti otettavassa asemassa kukin, paikkoja pitäisi myöntää maakohtaisesti jokaiselle yhtä monta. Muutenhan syntyy käsitys, että joitakin maita poljetaan tässä show’ssa.

Eurovision laulukilpailut ovat samanlaiset. Myös niissä isoilla rahoittajamailla on vakiopaikat finaaliin. Suomi on rahoittanut suhteellisesti enemmän eurokriisin hoitoa kuin monet muut. Myös siksi meille kuuluisi enemmän vaikutusvaltaa.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen äänestysprosentti on jämähtänyt 40:n tuntumaan, ja muutamissa maissa, kuten Slovakiassa, jäätiin alle 15:en. Myös EU:n perustajamaissa eurovaalien äänestysprosentti on laskenut  tasaisen varmasti.

Jo surkea äänestysaktiivisuus sinänsä on eräänlainen epäluottamuslause unionia kohtaan. Ehkä vaalit pitäisi käydä yleiseurooppalaisten puoluetunnusten alla ja kirjoittaa vaalijulisteisiin selvästi, mihin parlamenttiryhmään kukin puolue EU:ssa kuuluu. Huomaavatko kaikki, että esimerkiksi kokkarit ja krisut ovat nyt yhtä ja samaa?

Mikään yllätys ei Suomen tulos ollut. Lisäpaikan saivat Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto, jotka ovat olleet eurokriittisimpiä. Vihreät ja kristilliset puolestaan menettivät. Myöskään henkilögalleria ei ollut yllätys.

Äsdeepeen lasku puolestaan selittyy sillä, että puolue puhuu muun muassa ”työpaikkojen luomisen”, ”rakennemuutoksen” ja ”kilpailukyvn parantamisen” puolesta. Mutta vain puhuu. Suomeksi sanottuna tämä merkitsee palkkojen alentamista, sosiaaliturvan, terveydenhuollon ja koulutuksen leikkauksia ja eläkeiän nostoa nuorison kustannuksella, toisin sanoen kuriliberalismin toteuttamista. Ei pohdita, mistä työpaikkojen kato ja kilpailukyvyn lasku johtuvat.

Ne puolueet voittivat, joissa valtioiden rahoituskriisin syyksi tunnustetaan monetarismi. Kun itsenäinen rahapolitiikka on menetetty, työmarkkinat joustavat, mutta raha on kurssissaan. Yritysten kilpailukykyä on huonontanut myös sitoutuminen vihreään ympäristöpolitiikkaan. Päästökauppa, ilmastosopimukset ja ydinvoiman torppaaminen ovat tuoneet suomalaisille yrityksille yli kymmenen miljardin vuosilaskun, joten on turha ihmetellä, miksi valtion verokassakaan ei kilise.

Kuitenkin EU tuottaa enää vain 14 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä, joten ympäristötehokkuus on hyvä, eikä länsimaalaisten tarvitsisi kantaa syyllisyyttä ympäristöongelmien pääongelmasta: väestöräjähdyksestä kolmannessa maailmassa. Kehitysmaaksi luokiteltu Kiina saa Euroopalta ilmastotukia, vaikka se on pahimpia saastuttajia, ja yli puolet päästöistä tulee jo kehitysmaista. Vihreän politiikan tuhoisuus näkyy teollisuutemme ja hyvinvointimme hirttämisessä ympäristönormeihin. Kehitysmaat voisivat korjata väestökäyränsä ja saasteongelmansa itse.

Euroopassa työttömyysmenot puolestaan nousevat, kun firmat siirtävät tuotantoaan ulkomaille valtioiden verokilpailun merkiksi. Voittonsa ne puolestaan kantavat veroparatiiseihin. Tämä eri korjaannu federalismilla, jota kokoomuksen stubbilaiset ajavat, eikä myöskään vasemmiston lietsomalla yhteisellä verotuksella.

Paremman vaihtoehdon muodostaisivat maakohtainen yritysverotus (toisin sanoen velvoite maksaa verot sinne missä tulotkin tuotetaan), pääoman siirtelyn rajoitukset ja itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppa. Työelämän rakenteiden muutoksia ei tällöin tarvittaisi, ainakaan samassa mitassa. Tämä on huomattu varsinkin Ranskassa ja Italiassa, joissa kansallismieliset puolueet nousivat suurimmiksi. Valitettavasti niiden mukana saapuu myös konservatismi, joka ei koske vain taloudenhoitoa vaan myös ihmisten yksityiselämää ja arvoja. Täten kyseiset ryhmät kiristelevät samaa normiruuvia kuin Venäjän taantumukselliset.

Olen aina ihmetellyt nytkin valituksi tulleen Heidi Hautalan kannatusta, sillä jo ministerikaudellaan hän antoi selvät näytöt siitä, miten asioita ei pidä hoitaa. Toisaalta on hyvä, että Brysselin-koneessa on mukana myös Heidi. Ennen tärkeitä ratkaisuja muiden meppien kannattaa aina tarkistaa, mitä mieltä Heidi on asioista ja äänestää päinvastoin, niin tietää itse olevansa oikeassa.

Euroopan unionin lipputangoissa firmojen viirit

Euroopan unionin demokratia on yhtä tyhjää kuin tyhjyyttään ammottavat vaalimainosten kehykset.

Kun seitsemänkymmentä prosenttia Suomen laeista säädetään tätä nykyä Euroopan unionissa ja EU:n parlamentilla puolestaan ei ole nimeksikään lainsäädäntövaltaa, voidaan kysyä, missä laeistamme oikeastaan päätetään.

Euroopan unionissa päätöksenteosta puhutaan passiivissa: ”säädetään”, ”kehitetään”, ”tehostetaan”, ”tarkkaillaan”, ”rangaistaan”, ”valvotaan” ja ”sovitaan” tai ”on jo sovittu”, kuten EU:n komissiossa tai ministerineuvoston kokouksissa.

Lisäksi vallankäytöltä puuttuu siihen itseensä kohdistuva kontrolli. Kansalaiskontrolli ei yllä EU:hun asti, ja Euroopan laajuinen julkisuus puuttuu Euroopan unionista kokonaan.

Euroopan unionin vallankäyttöä ei kontrolloi niin sanottu neljäs valtiomahti eli lehdistö, jonka tehtäväksi onkin jäänyt vain päätösten välittäminen kansalaisille: jonkun käsiään levittelevän EU-parlamentaarikon haastatteleminen tai jonkin paikallislehden, kuten Helsingin Sanomien, harjoittama asenteiden muokkaus, jolla koetetaan pehmittää suomalaisia hyväksymään asuinkustannuksia lisäävät ympäristödirektiivit, maatalouden paragrafipainajainen, siirtolaisuus sekä valtioiden hirttäminen euron tukiaisiin.

Mutta keskustelusta ja kansalaisten tahdon välittymisestä EU:hun ei ole näyttöä; lobbauksesta vain.


Euroopan unioni paradoksien partaalla

Euroopan unionin loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot. Myös eurovaluutan erääksi päätarkoitukseksi mainittiin se, ettei Saksan kansantalous kasvaisi liian hallitsevaksi, ja näin haluttiin torjua sitä kauheaa natsismia.

Nyt kun euron jäsenyys on johtanut Etelä-Euroopan maat konkurssin partaalle ja pelastusta haetaan kansallismielisyydestä, on tultu beethovenilaisen harmonian täsmälliseen vastakohtaan. Euroopan unioni ei ole edistänyt kansanvaltaa eikä arvo- ja sosiaaliliberalismia ainakaan Pohjoismaissa.

Suomalaiseen sosiaaliturvaan EU-normit eivät ole tuoneet parannuksia eivätkä mitään sellaista hyvää, jota meillä ei olisi jo ennestään ollut. Mutta euron jäsenyydestä seurannut julkistalouden velkaantuminen on kylläkin heikentänyt suomalaisen sosiaalihuollon toimintakykyä. Kreikassa, Portugalissa, Italiassa ja Espanjassa se on luonut kasvualustan suoranaisen fasismin esiinnousulle. Hyötynyt on vain talousliberalismi, eli kansainvälinen kapitalismi.

Edessä olevat EU-parlamenttivaalit ovat tämän epädemokraattisen kehityksen irvikuvaa. Myös EU-kriittisinä esiintyneet puolueet ovat kiltistyneet valtaa saatuaan ja keskittyvät keräämään edustajanpaikkoja kärkipoliitikoille heidän hyvinvointinsa taatakseen. EU on pääministereinä epäonnistuneiden jäätteenmäkien ja kataisten hyväpalkkainen säilytyspaikka. Muutamille onnekkaille EU-kriitikoille se toimii ulkoparlamentarismin, työttömyyden ja toimeentulotuen vaihtoehtona.


Suomi valitsi väärin

Kaikki ovat sitä mieltä, että EU:sta ja eurosta on aivan liian hankalaa erota, vaikka useimmat ovatkin sitä mieltä, että olisi parempi, jos kumpaakaan ei olisi luotu. Käsitykseni mukaan Suomelle ei ole ollut EU:n jäsenyydestä mitään hyötyä. Myöskään Norjalle ei ole ollut hyötyä EU:n jäsenyydestä, sillä se ei ole koskaan jäsen ollutkaan. Mutta sille ei ole ollut ulkopuolelle jättäytymisestä myöskään haittaa.

Sama pätee Islantiin. Ruotsi, Tanska ja Britannia eivät kuulu euroon lainkaan. Sen sijaan Suomelle euron jäsenyydestä on ollut selvää vahinkoa. Hyötyä Suomelle olisi ollut Naton jäsenyydestä, aivan niin kuin Norjallekin, ja Suomen suhteet tarjolla olleisiin talous-, sosiaali- ja puolustusliittoihin voidaan kuvata pääpiirteissään seuraavasti:

Naton jäsenyys = Selvästi hyödyllinen.

Euroopan unionin jäsenyys = Byrokraattinen, yhdentekevä ja  merkityksetön.

Euroopan rahaunionin jäsenyys = Selvästi haitallinen.

Eurooppalaiselle yhteistyölle ja EU:lle antaa nyt painoarvoa sama asia, mikä lisää yhteiskunnallista koheesiota myös Suomessa: yhteinen vihollinen. Ukrainan kriisi ja Venäjän pelko ohjaavat Euroopan maita hakemaan turvaa toisistaan, mutta kyseisenlainen vierihoito jää puolivillaiseksi, eikä se takaa turvallisuutta, paitsi Naton sateenvarjon alla.


Miksi EU ei ole arvoyhteisö?

Euroopan unioni ei ole arvoyhteisö. Esimerkiksi Jyrki Katainen on puolustanut euron tukitoimia vedoten näkemykseensä EU:sta ”arvoyhteisönä”. Tosiasiassa Euroopan valtioilla ei ole sellaisia yhteisiä arvoja, jotka olisivat nimenomaan eurooppalaisia ja jotka eivät olisi yleismaailmallisia.

Arvot, jotka on mainittu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, ovat samat kuin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa. Niinpä sen enempää Ukrainaa kuin Venäjääkään ei ole voitu kurmottaa EU:n arvoihin vedoten (kumpikaan ei ole EU:n jäsen) vaan Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyteen ja sopimuksiin viitaten.

Eurooppa on kulttuurisesti ja arvoiltaan täysin hajanainen ja heterogeeninen. Kun Euroopan unioni hajoaa taloudellisesti, jäljelle ei jää mitään, paitsi todellinen Eurooppa valtioineen, jotka ovat hyvin moniaineksisia. Se voi olla voimannäyttöjen kannalta kielteistä, mutta aidon monikulttuurisuuden kannalta myönteistä.


Vaiettu salaisuus: metsäteollisuutemme kaatuu korkeaan euroon

Vuonna 1994 Euroopan unioniin liittyminen esitettiin Suomen itsenäistymiskehityksen yhtenä vaiheena. Muiden muassa Paavo Lipponen näki Suomen itsenäistymisen prosessina eikä päivämääränä. YYA-sopimuksen kirouksesta irtautuneella maalla oli kiire näyttää kuuluvansa länteen eikä mihinkään ”Pohjois-Baltiaan”. Ja olihan siinä toki viisautta.

Mutta jälkeenpäin ajatellen itsenäisyyttä olisi legitimoinut omilla jaloilla seisominen. Kun Suomi liitettiin yhteisvaluuttaan ilman kansanäänestystä, rikottiin vuonna 1994 annettu lupaus, että euroon liittymisestä järjestetään erikseen kansanäänestys. Perusteeksi mainittiin, että EMU on osa Maastrichtin sopimusta, mutta totta on myös se, että samaan aikaan liittynyt Ruotsi ei ole edelleenkään euromaa, koska EMU-jäsenyys kaatui kansanäänestyksessä.

Suomen metsäteollisuuden suuret ongelmat johtuvat tätä nykyä jäsenyydestämme eurossa. Vienti Pohjois-Amerikkaan ja Kaukoitään ei vedä, vaikka kysyntää olisikin, sillä euron kurssi on liian korkea. Niinpä puun ja työvoiman hintaa tingitään alaspäin ja teollisuus lopettaa tehtaita Suomesta sekä siirtää niitä ulkomaille. Sen sijaan euroon kuulumaton kilpailijamme Ruotsi on korjannut tilanteesta miljardien hyödyn. Suomen julkinen sana vaikenee asiasta taktisista syistä, sillä kritiikki lisäisi euroon kuulumisen epäsuosiota ja syventäisi talouskriisiä.


Julkistalouden velkaantumisen syy: verokilpailu ja veroparatiisit

Talouskriisi on johtanut myös poliittisen järjestelmämme irvokkaaseen kriisiin. On syytä huomata, että valtioiden velkaantuminen ei ole talouskriisin syy vaan sen seuraus. Pääomien ja työvoiman helppo liikuteltavuus on johtanut siihen, että firmat voivat kilpailuttaa valtioiden veroasteen. EU-mailla on muodollisesti itsenäinen verotus, mutta käytännössä maat ovat ajautuneet verokilpailuun siitä, missä vallitsee alhaisin yritysverotus.

Valtiot velkaantuvat muun muassa siksi, että yrityksiä ei voida verottaa tarpeeksi. Valtioiden ja kuntien alijäämää katetaan velalla ja korottamalla yksityishenkilöiden tuloverotusta sekä kulutusveroja. Koska julkistalouden velka on vain tulevaisuuteen siirrettyä verotusta, tulos on, että sinä ja jälkeläisesi maksavat, ja kansainväliset suuryritykset hyötyvät.

Luonnollisesti myös yritysverotuksen tulee olla kohtuullista ja taata toiminnan jatkuminen. Mutta nykyisin sellaisetkin hyvämaineisina pidetyt firmat, kuten Starbucks ja Apple, kiertävät veroja muuntamalla ne rojaltituloiksi ja valitsemalla verotuspaikakseen esimerkiksi Hollannin, jossa tekijänoikeustulojen verotus on alhaista. Suuryritysten kengurumainen poukkoilu maasta toiseen on väärin paikallisia toimijoita kohtaan, sillä kansainväliset firmat saavat veroetua pystyessään suunnittelemaan verotuksensa globaalin toimintansa kautta, ja pelisääntöjä kiertämällä poljetaan vapaan kilpailun ehtoja.

Kansalaisjärjestö Finnwatch kertoi tämän vuoden alussa, että myös 20 suurimmalla suomalaisyrityksellä on yli 200 tytäryhtiötä pöytälaatikkofirmoja tarjoavissa veroparatiiseissa. Lisäksi noin 2200 äveriästä suomalaista yksityishenkilöä käyttää veroparatiiseja. Veronkiertoon ovat mieltyneet erityisesti yksityiset lääkäriasemat, joilta julkinen sektori ostaa ulkoistettuja palveluja. Verovarojen käyttö veronkiertoa sisältävään bisnekseen ei voi olla oikein, eikä se ole perusteltua siksikään, että verotuottojen ehtyminen tuo lopulta narun pään myös bisneksenharjoittajien omaan käteen.

EU:n komissio on arvioinut, että veronkierron vuoksi jäsenmaat menettävät verotuloja noin tuhannen miljardin verran vuodessa. Veroparatiisien kuriin saanti onkin tärkeimpiä valtioiden talouskriisin ratkaisukeinoja. Tämä ei edellytä EU:ltä yhteistä verotusta, mutta kylläkin sitä, että verot maksetaan aina siihen maahan, jossa tulotkin tuotetaan, ja keinotekoista tulojen ja toiminnan siirtelyä tulisi rajoittaa lainsäädännöllä sekä yritysten valvonnalla.

Kieroa on, että verokeitaita sallitaan ja ylläpidetään EU:n sisällä esimerkiksi Luxemburgissa ja Belgiassa. Tämä ei ole suinkaan sattumaa vaan suunnitelmallista ja kertoo EU:n omasta kaksinaismoralismista.


Valtioiden velat ovat pankkitukea

Finanssikriisin tuloksena syntynyt julkisvelka on pohjaton suo. Käsitykseni mukaan valtioiden velkoja ei voida milloinkaan maksaa rahoittajille, eikä niitä deflaatiovaaran alla syö pois myöskään inflaatio. Niinpä ainoaksi keinoksi jää se, että Euroopan keskuspankki alkaa aikaa myöten ostaa valtioiden velkakirjoja rahoittajilta, mikä käynnistää inflaation, ja inflaatio puolestaan merkitsee tasaveroa kaikille. Luotonlaajennusinstituution myötä se paisunee kaksinumeroiseksi.

Moraalisesti ongelmallista on, että kärsijöiksi laitetaan kansalaiset, vaikka valtioiden velkaantuminen ei johdu kansalaisten toiminnasta vaan pankkien (muun muassa Espanjaan) luomasta asuntokuplasta ja Yhdysvaltain subprime-kriisin rantautumisesta Eurooppaan. Valtioiden velkaantuminen ei siis johdu ihmisten laiskuudesta tai tyhmyydestä, kuten usein väitetään, vaan se on vuonna 2008 alkaneen pankkikriisin seuraus.

Valtioiden velkaantuminen johtuu ensisijaisesti siitä, että valtiot pelastivat holtitonta luotonantoa harjoittaneet yksityiset pankit. Ja nyt valtiot velkaantuvat noille samoille juuri äskettäin pelastamilleen pankeille.

Valtiot voivat lainata rahaa joko Euroopan keskuspankilta tai yksityisiltä rahalaitoksilta. Koska Euroopan unionin peruskirja kieltää EKP:n tukiluotot valtioille, valtiot lainaavat yksityisiltä pankeilta, kunnes EU joutuu rikkomaan tuon peruskirjan säädöksen.

Talousdemokraattien kaavailema rahanluonnin palauttaminen valtioiden kontrolliin on looginen ja nykytilannetta parempi vaihtoehto, sillä nyt valtiot ovat pelkästään markkinoiden määräämän korkotason armoilla. Juuri se pakottaa valtiot tinkimään koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, toisin sanoen jatkuviin leikkauksiin, joiden tehokkuutta arvioidaan IMF:ssä, korkomarkkinoilla ja kansainvälisissä pörsseissä.


Rahaliitto loi taloustotalitarismin

Ongelmien perussyy on rahaliitto, joka riisti kansallisvaltioilta niiden keskeisen rahapoliittisen välineen: kyvyn säädellä oman valuuttansa ulkoista arvoa devalvaation (ja revalvaation) keinoin.

Myös keynesiläisenä tunnettu talouspolitiikka on ollut vaarassa ajautua tehottomaksi, sillä valtioiden kansantalouksiin suuntaamat piristysruiskeet ja muut elvytyskeinot eivät jää rikastuttamaan kansantalouksia.

Tämä johtuu siitä, että mitään kansantalouksia ei globaalissa talousjärjestelmässä ole. Tynnyrien vuotaessa siitä, mistä lauta on matalin, investointiraha voi päätyä sijoitukseen jonnekin aivan muualle kuin omaan maahan. Tällä tavoin taloudellisesta subventiosta ei seuraakaan (yleisen odotuksen mukaisesti) elpymistä ja kasvua, vaan seuraa stagflaatio, toisin sanoen paikalleen jämähtänyt stagnaatio, johon sisältyy myös inflaatio. Juuri tällaiseen loukkuun Eurooppa on joutunut.

Sinun verorahoillasi ei ole pelastettu Espanjaa, Portugalia eikä Kreikkaa vaan yksityisiä rahalaitoksia, joiden luottoketjujen alkupää on Amerikassa asti. Muutamat kysyivät pankkikriisin aikoihin, olisiko esimerkiksi rahoituskonserni Lehman Brothersin pitänyt antaa kaatua. Omasta mielestäni se ei olisi ollut huonompikaan vaihtoehto. Islannissa tehtiin pankkikriisin yhteydessä kansanvaltainen äänestysratkaisu, jonka mukaan valtio ei ota vastuuta pankkien tilanteesta. Nykyisin Islannin talous kasvaa häikäisevillä luvuilla.

Tosiasiassa myöskään pankit eivät milloinkaan kaadu tai mene konkurssiin. Niiden osakkeet vain romahtavat omistajien tappioksi, ja osakekannan kaappaa haltuunsa jokin suurempi ja paremmin menestyvä pankki, aivan niin kuin Oliver Stonen elokuvasta Wall Street muistetaan.


Valtioiden liput korvattu firmojen viireillä

Julkinen velka on perimmältään yksityistä velkaa, sillä se maksatetaan kansalaisilla joko veronkorotusten tai inflaation myötä. Toisaalta yksityinen velka on tällä hetkellä muunnettuna julkiseksi.

Pankit puolestaan ovat lainanneet valtioille sitä rahaa, jonka ne ovat saaneet valtioilta tukitoimina. Valtioille lainatessaan Euroopan pankit ovat päässeet noin tuhannen miljardin euron korkotuottoihin, jotka ovat valuneet kansainvälisten sijoittajien hyväksi. Tätä kautta EU toimii globaalin kapitalismin ja kasvottomien suuryritysten eduksi.

Nyky-EU:ssa julkista rahaa on riittänyt kansainväliselle finanssisektorille, mutta samaan aikaan sosiaaliturvaa, koulutusta ja terveydenhuoltoa heikennetään ja työttömyys kasvaa useimmissa Euroopan unionin maissa. Esimerkiksi Espanjassa noin puolet nuorista on työttöminä, ja lähes yhtä huono tilanne on Italiassa. Sosiaalirakenne rapautuu, eikä syynä ole vain kulttuurimme eläminen varojensa yli vaan spekulatiivisen talouden luomat finanssikuplat sekä pankkien ja kansainvälisten yritysten palvominen kansalaisten oman edun ohi.

Nämä ovat kansanvaltaiseksi mainostetun Euroopan unionin todelliset kasvot. Mikä siis neuvoksi europarlamenttivaalien alla?

Poliittinen vasemmisto hoilaa yhteisen verotuksen puolesta verokilpailun estämiseksi. Pakon edessä se kuulostaa hyvältä ratkaisulta, mutta käytännössä se tuhoaisi kansallisen itsemäärämisoikeuden rippeetkin. Pelkät rajoittamiskeinot riittäisivät, mikäli eläisimme kansallisvaltioiden Euroopassa. Toiseksi vasemmisto vannoo työvoiman liikkeen ja siirtolaisuuden nimeen, vaikka juuri ne koetaan kansalaisten keskuudessa ongelmiksi ja vievät leivän duunarien omasta pöydästä. Konservatiivinen oikeisto puolestaan vaatii julkisen talouden leikkauksia, joilla romutetaan hyvinvointivaltio. Samalla se pönkittää taantumuksellisia arvoja ja pelaa Venäjän pussiin.

Euroopan poliittinen linjattomuus ja hukassa olo johtuvat pitkälti siitä, että politiikasta puuttuu vaihtoehto, joka olisi kansallista etua edistävä, siis kansallismielinen, ja samalla arvo- ja sosiaaliliberaali (aiheesta enemmän tässä). Arvoliberalismi ja talousliberalismihan ovat käytännössä vastakohtia, sillä talouden ollessa vapaa kansalaisilla on pallo jalassa. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden pitää olla hyvässä julkisessa kontrollissa, ja tätä ratkaisua tukee se, että ihmisten vapaus on itseisarvo, mutta organisaatioiden vapaus ei ole.


Kohti kansallisvaltioiden Eurooppaa

Euroopan unionissa säilyttämisen arvoista on sen arvo- ja sosiaaliliberaali puoli, mutta rahaliitto on pelkästään kapitalismin käsikassara, joka olisi pitänyt jättää luomatta. Kansallisvaltio puolestaan on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta säädyt löysivät aikoinaan toisensa, yhteiskunnallinen eripura voitettiin ja luotiin eurooppalaiset hyvinvointivaltiot.

Kansallisvaltio on juuri oikean kokoinen ja tehokas yksikkö hyvinvointiyhteiskunnan tuottamiseen, sillä vain sen piirissä voidaan ottaa huomioon kansalliset erityispiirteet ja ihmisten tahto. Niiden artikuloimiseen Euroopan mittakaava on liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisella tasolla yksittäinen ihminen on voimaton.

Olen varma kansallisvaltioiden paluusta ja ihmisten tahdosta saattaa kansallinen itsemäärämisoikeus uudelleen voimaan. Olen varma ihmisten halusta päättää hyvinvointivaltion perustekijöistä, kuten rahapolitiikasta, itse. Olen myös varma, että jonakin päivänä Euroopan unionin suurimmasta ja tuhoisimmasta virheestä, toisin sanoen rahaliitosta, peräännytään. Päivää tai hetkeä en osaa sanoa, mutta joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.

Kiitän niitä, jotka kysyivät minuakin europarlamenttivaalien ehdokkaaksi. Perustelin kieltäytymistäni sillä, etten lähde mitään vaaleja häviämään; valituksi kun tulee vain a) Paavo Väyrysen tapaisia veteraaneja, b) Alexander Stubbin kaltaisia oman nahkansa pelastajia ja c) Heidi Hautalan esimerkin mukaisia maailmantuskan potijoita, joiden mielestä taloudelliset, sosiaaliset ja turvallisuusongelmat ratkeavat ihmisoikeusdirektiiveillä, päästöparagrafeilla ja luonnonsuojelusertifikaateilla.

Tom of Finlandin voimauttava postimodernismi

Kun Itella ilmoitti julkaisevansa Tom of Finlandin kuvilla varustetun pienoisarkin, Uuden Suomen kustantaja Niklas Herlin paheksui menettelyä jutussaan. Myös kokoomuksen Vesa-Matti Louekoski kierteli ja kaarteli asian ympärillä omassa kirjoituksessaan.

On kiintoisaa, millaisen kauhureaktion valtaan Suomen äijät ovat joutuneet postimerkin kokoisesta asiasta!

Tom of Finlandin töiden esillepanoa kauhistellaan ”kaupallisuuden” verukkeella samalla kun toisesta suupielestä valitellaan Itellan taloudellista tilaa ja kannattamattomuutta. – Eli jos postimerkeillä tehdäänkin sitä toivottua rahaa, se on muka huonoa, koska esillä on homokuvia? Eipä voisi fobiaansa selvemmin ilmaista.

Entä Suomen kansainvälisen maineen varjelu? Tomin kuvat ovat jo levinneet laajemmalle kuin postimerkit koskaan, ja omasta mielestäni on vain hyvä, että Suomi tunnetaan muustakin kuin Räikkösen formulapostimerkeistä.

Outo paatos vallitsee asiaa koskevissa kommenteissa. Eikö ole mitään ristiriitaista siinä, että suomalaiset islamfoobikot ja Putin-kriitikot ”suojelevat” muslimeja ja Venäjän homosensuuria homopostimerkeiltä, vaikka he toisaalta arvostelevatkin islamin ja Venäjän totalitarismia? Heidän mielestään Putin on parempi kuin homot; mieluummin muslimit kuin suomalaiset seksuaalivähemmistöt. Perille meni kuin posti.

Samanlaista länkyttelyä on vääntö näitä homokuvia vastaan, kuin on urheiluporukoissa kytevä homovastaisuus. Niiden, jotka kauhistuvat homopostimerkkejä joulukorteissaan, täytyy olla joko huumorintajuttomia, ahdasmielisiä tai sitten ihan oikeasti rasisteja omassa mielipiteenmuodostuksessaan. Sillä juttuhan on niin, ettei kukaan muukaan ihminen voi itse valita, mitä visioita maailmassa saa nähdäkseen.

Entä pitäisikö suomalaisten heittäytyä kontalleen muslimien harjoittamien homoteloitusten edessä? Omasta mielestäni on vain hyvä, että homokuvia leviää postilähetysten kulmassa myös Venäjälle ja Saudi-Arabiaan, niin saavat sielläkin nähdä, mitä sivistyneissä, demokraattisissa, rationaalisissa ja liberaaleissa länsimaissa asioista ajatellaan.

Kärpäslätkäsota homomerkeistä on yhtä kummallista kuin se, että vaadittaisiin Itellaa poistamaan julkaisuistaan taannoinen heteroseksuaalista paritanssia esittävä postimerkki vain sillä perusteella, että se ei ole kaikkien ihmisten ihanteiden mukainen.

Vesa-Matti Louekosken kirjoitus oli todellinen passiivis-alistuvan defensiivisyyden taidonnäyte. Kun Itella on nyt julkaissut Tomin kuvia postimerkeissään, se antaa hänen mielestään harhaanjohtavan kuvan homoista. Homoseksuaaliksi kirjoituksessaan tunnustautuvan Louekosken mielestä moinen esittäminen voi lietsoa ja herättää homovastaisuutta!

Kummallista logiikkaa. Kuvathan ovat ikonisoituneet jo aikaa sitten.

Asia onkin niin, että pahinta sensuuria on itsesensuuri. Yhteiskunnallinen vallankäyttö on mennyt vähemmistöjen ihon alle, jos vähemmistöt pyrkivät olemaan kuin hiiri pumpulissa vain siksi, että valtaväestöt eivät suuttuisi.

Mikäli seksuaalivähemmistöjen pitää elää täysin valtaväestöjen ehdoilla ja ilman omaa itsemäärittelyn tilaa, kuten Louekoski näyttää ajattelevan kirjoituksessaan, se kertoo kyseisen ajattelutavan taantumuksellisuudesta.

Louekosken mukaan Itella tulee lyöneeksi leiman homojen otsaan Tomin postimerkeillä. Jos niin käy, se on yhteiskunnassa vallitsevan homofobian vika. Nähdäkseni myös lasten on hyvä kasvaa yhteiskunnassa, jossa homouden esittäminen on avointa, kun taas eri olemuspuolien pois jynssääminen antaisi todellisuudesta valheellisen kuvan.

Mielestäni on outoa, että Louekoski näkee tämän sinänsä naurettavan postimerkkikiistan tapahtuvan ”homoseksuaalisuuden kustannuksella”. Mikäli hänen edustamalleen sovinnaisuudelle aletaan antaa periksi, se tie ei helposti lopu. Ja sellainen sensuuripa tapahtuukin totisesti homoseksuaalisuuden kustannuksella.

Kenties Tom of Finlandin kuvat herättävät edelleen kauhua siksi, että homojen ei sallittaisi olevan minkäänlaisten voimahahmojen asemassa – tai siksi, että jotkut homot ovat identifoituneet niin vahvasti käsilaukkukansan rooliin, etteivät voi edes mielikuvituksessaan ajatella löytävänsä itseään noista piirroksista.

Voimauttavia kuvia yhtä kaikki.

Tapasin vuonna 1991 kuolleen Touko Laaksosen kerran ja tiedän, mitä hän ajattelisi mielipiteistä, joilla yritetään puolustaa häntä vedoten siihen, ettei hän muka välittänyt mitään Suomesta ja että siksi on väärin tehdä hänen kuvistaan maailmalle leviäviä postimerkkejä. Terveisensä homonuorille tämä sotaveteraaniluutnantti lausuu Ilppo Pohjolan dokumenttielokuvassa, jossa hän sanoi: ”Koskaan ei saa antaa periksi.”

Asiasta kiinnostuneille suosittelen Valentine F. Hoovenin teosta Tom of Finland (1992) ja Antti Eskolan teosta Jäykkyys ja taidekäsitykset (1963), jossa kerrotaan asenteellisen ahdasmielisyyden korrelaatioista taidekäsitysten kanssa. Sopii myös meidän aikaamme – valitettavasti.

Keksitään Suomi uudelleen – Eduskunta kutsuu Sinut keskustelemaan

Talousnäkymät ja turvallisuus huolestuttavat monia ihmisiä. Siksi Suomessa on puhuttu viime aikoina paljon tulevaisuudesta.

Hallitus esitteli viime syksynä oman, vuoteen 2030 ulottuvan, tulevaisuusselvityksensä ja Pekka Himanen paljon arvostelua herättäneen ”Kestävän kasvun mallinsa”. Suomen tulevaisuus ei ole kuitenkaan vain ennustajien, tietäjien tai luulijoiden varassa. Tulevaisuuden tekevät kaikki suomalaiset yhdessä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi lopulta myös minulta ja taloustieteilijä Juhana Vartiaiselta sekä kahdelta muulta henkilöltä lausunnot niistä mietinnöistä, joita eduskunnan aiemmin käyttämät asiantuntijat ja järjestöt olivat laatineet valiokunnalle.

Laadinkin eduskunnalle oman näkemykseni siitä, mikä Suomea mahdollisesti odottaa. Tulevaisuudenkuva löytyy eduskunnan avaamalta Suomi joukkoistaa -sivustolta, jossa visioita voi kommentoida.

Yksityiskohtaiset lausuntoni valiokunnan aiemmin tilaamista selvityksistä voi lukea seuraavista linkeistä:

Lausunto ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta” -jaoston selvitysaiheista

Kommentteja ”Hyvinvointiyhteiskunta 2030” -raportista

Kommentteja Tulevaisuusvaliokunnan järjestökeskustelupaperista.


Vaihtoehto Himaselle

Sivustolla on nyt tarkoitus käynnistää Suuri Kansalaiskeskustelu siitä, millainen voisi olla tulevaisuuden hyvinvointivaltio tai pahoinvointivaltio. Millainen on toiveiden utopia ja pelkojen dystopia? Teemana on keksiä Suomi uudelleen.

Nyt sinulla, hyvä kansalainen, on mahdollisuus vaikuttaa! Enää ei tarvitse tyytyä jonkun suuren liiderin julistukseen tai haaveiden havinaan, vaan voit itse kertoa eduskunnalle, mitä tavoittelet tulevaisuudessa tai pelkäät siinä.

Kyseessä on eräs askel kohti suoraa Internetin kautta toteutettavaa demokratiaa. Mikäli on tyytyväinen Suomeen nykyisellään, senkin voi toki sanoa.

Keskustelun pohjaksi olen esittänyt varsin kriittisen arvion siitä, millainen hyvinvointivaltiomme tila on ja mihin tapahtumat saattavat johtaa. Toisin sanoen, olen ollut eri mieltä monien muiden asiantuntijoiden aiemmin maalaamista kuvista. On huomattava, että kirjoitin dystopiani viime syksynä, ennen Ukrainan tämänkeväisiä tapahtumia, ja jokainen voi itse päätellä, miten oikeaan tai harhaan olen osunut turvallisuuspoliittisissa ennusteissani.


Joukkoistaminen, osallistaminen, valtaistaminen...

”Suomi joukkoistaa” on osa eduskunnan käynnistämiä osallistamisen ja valtaistamisen hankkeita. Mielestäni niissä on paljon myönteistä, ellei sitten ajatella, että näihin käsitteisiin liittyy pakonomaista tekemistä ilmaiseva puheensävy.

Osallistaminen on saanut julkisessa sanassa negatiivista väriä myös eräästä toisesta syystä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavaramerkkinä on pitkään ollut sosiaaliturvan universaaliperiaate, johon on kuulunut, että ihminen on aina oikeutettu minimiturvaan. Osallistava sosiaaliturva puolestaan tarkoittaa perusturvan muuttamista vastikkeelliseksi, toisin sanoen sitä, että perusturvaa voidaan alentaa, mikäli työtön ei suostu tekemään töitä Rauman sosiaalijohtajan, Antti Parpon, mallin mukaan vähintään kahta tuntia viikossa. Kahden tunnin minimi lienee keksitty työttömyystilastojen kaunistamiseksi, sillä EU:n komission asetuksen 1897/2000 mukaan työttömäksi on lupa määritellä 15–74-vuotias työnhakija, joka ei ole tehnyt viikon aikana vähintään yhtä tuntia työtä!

En vastusta osallistamisen yhteisvastuullista ideaa sinänsä. Mutta patisteluksi muuttuessaan se johtaisi todennäköisesti ”yhden euron työpaikkoihin” ja muihin ongelmiin, jotka esittelin tämän kirjoitukseni 12 kohdassa. Kyseisenlainen ”osallistaminen” on kokoomuslaisittain ilmaistuna ”vastikkeellistamista” ja demarikielellä ”syrjäytymisen ehkäisyä”, mutta on muitakin vaihtoehtoja. On väärin ajaa ihmisiä palavalla seipäällä työpaikkoihin, joita ei ole tai joihin matkustamisen kulut nousevat palkkaa suuremmiksi.

Olen eri mieltä myös Juhana Vartiaisen kanssa osallistamisen luonteesta, ainakin mikäli on uskominen Vartiaisen näitä, näitä ja näitä mielipiteitä, joissa Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja on puuttunut kolmeen suomalaisille pyhään asiaan: työttömyysturvaan, maahanmuuttoon ja omistusasumiseen.

Esimerkiksi asuntolainojen korkovähennysoikeuksien heikentäminen murentaa sitä oman tuvan ja luvan identiteettiä, jolle juureva suomalainen talonpoikainen mentaliteetti on rakennettu. Tätä menoa ”takaisin torppareiksi” taivutellut ihmiset eivät saa enää lainkaan alleen kovaa maata. Koska hyvä asuntopolitiikka on työpolitiikan tärkeä osa, toivon julkiselta vallalta toimia asuntotilanteen helpottamiseksi kasvukeskuksissa.

On myös käsittämätöntä, että Vartiainen vaatii maahanmuuton lisäämistä siksi, että sosiaaliturvasta voitaisiin tehdä ”enemmän työntekoon patistava”. Tämän korkeasti palkatun virkamiehen mukaan maahanmuutolla pitäisi siis lisätä kilpailua työmarkkinoille, jotta työttömyysluvut pahenisivat ja suomalaisten ihmisten ahdinko kasvaisi, ja romahdusmaiseen tilanteeseen vedoten sosiaaliturvaa voitaisiin heikentää!


Oikeassa pitää olla oikeaan aikaan

”Suomi joukkoistaa” -alustalla keskustellaan kaikista mahdollisista ja mahdottomista tulevaisuuden haasteista. ”Suomi joukkoistaa” poikkeaa toisista, sinänsä ansiokkaista ja spontaanisti syntyneistä Internetin keskustelu- ja blogipalstoista siinä, että kyseessä on sivusto, jonka kautta kansalaiset voivat saada mielipiteensä suoraan poliittisten edustajien tietoon.

Keskustelu käynnistyy perjantaina 11.4.2014 tiedotustilaisuudella, jota voi seurata tästä.

Kansalaiskeskustelun lopputulos kerätään lopulta raportiksi, joka esitellään eduskunnassa ja julkaistaan tulevaisuusvaliokunnan julkaisusarjassa. Osallistumiseni hankkeeseen ilmentää uskomustani, että kansalaisten ei koskaan kannata odottaa viranomaisten ratkaisuja vaan ryhtyä itse hommiin. Siihen myös tämä sivusto tarjoaa mahdollisuuden.

Nyt on tärkeää vaikuttaa, sillä muuten joku toinen vaikuttaa puolestasi. Eli kirjoituskoneet kilisemään!

Kansallisfilosofinen manifesti 

Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

http://www.suomijoukkoistaa.fi/

Maa vieras on ja kylmä kevät sen

Krimin valtaus oli Venäjän nykyhallinnolle suuri poliittinen ja sotilaallinen voitto. Venäläiset pystyivät pelkän propagandan ja sotilaallisen pelotteen avulla valloittamaan osan itsenäisestä valtiosta ilman, että Ukraina ja toiset maat esittivät asiasta muuta kuin paheksuntaa ja sinänsä naurettavia pakotteita, jotka jäävät mitättömiksi. Tässä nähdään voimapolitiikan teho.

Länsimaiden ja muiden valtioiden puuttumattomuus pelkästään vahvistaa eikä heikennä totalitarismin asemaa Venäjällä. Liennyttely, sormien läpi katseleminen ja relativismi eivät siis kannata. Tämä on pikkusormen antamista Pirulle ja liekanarun pidentämistä Hitlerille. Putin on esikuntineen ehtinyt piirtää jo kartatkin uusiksi, vaikka yksikään maa ei ole tunnustanut tätä häikäilemätöntä alueliitosta.


Tyynnyttelyn tehottomuus

Monet ovat ihmetelleet, miten noin voi ylipäänsä käydä. Selityksiä on useita. Ukrainan armeija ei ryhtynyt sotaan, koska se osaa laskea. Ukrainassa kenties ajateltiin, että Krimistä ei kannata alkaa taistelemaan aseellisesti, jos siten voidaan välttää täysimittainen sota ja Venäjän tunkeutuminen koko Ukrainan alueelle. Muita syitä ovat Euroopan unionin taloudellinen ja poliittinen heikkouden tila, riippuvuus Venäjän energiasta ja Yhdysvaltain uskottavuuden puute.

Länsi on näiden asioiden kanssa samanlaisessa umpisolmussa kuin homosensuurilakienkin kanssa. Niitä ei vastusteta lännessä, koska arvellaan, että se johtaisi välien huononemiseen. Venäjä-suhteiden heikentymisestä syytettäisiin sitten homoja myös länsimaissa. Näin Venäjä pääsisi tavoitteeseensa: homokammon levittämiseen ja homojen lavastamiseen syntipukeiksi myös länsimaissa. Nyt Venäjän-suhteet heikkenevät muistakin syistä.

Myönnyttelypolitiikkaa ja diplomaattista relativismia sovellettaessa Venäjän totalitarismi leviää kuitenkin nopeammin kuin torppaamalla valtioiden itsemääräämisoikeutta ja ihmisoikeuksia loukkaavat toimet alkuunsa. On syytä muistaa, että Putinin ja hänen duumansa vaikutusvalta ei ole todellisuudessa kovin vahva, ja juuri sen merkiksi hallinto toimii omavaltaisesti. Julkisessa sanassa on paljon syytelty Putinia, mutta todellisuudessa hän toimii vainoharhaisesti tukijoistaan riippuvuutensa merkiksi.

Tiedotusvälineet ja politiikantutkijat ovat kaivaneet esiin Venäjän vanhan ulkopoliittisen opinkappaleen, jonka mukaan Venäjä puolustaa kansalaisiaan myös omien rajojensa ulkopuolella. Se on peräisin 1800-luvun puolivälissä käydyn Krimin sodan ajoilta, jolloin Venäjä ryhtyi puolustamaan ortodoksien asemaa Osmanien valtakunnassa. Britannia ja Ranska menivät tuolloin osmanien puolelle, minkä osoituksena Krimin sotaa (1853–1856) käytiin myös Ahvenanmaalla ”engelsmannin seilatessa maittemme rannoilla”. Viittasin tähän monien jo unohtamaan doktriiniin muutaman vuoden takaisessa kirjoituksessani, mutta kukaan ei ottanut sitä silloin vakavasti. Nyt se on kaikkien huulilla.

Tosiasiassa Venäjä ei tule puolustaneeksi eikä edistäneeksi voimapolitikallaan yhdenkään kansalaisensa asemaa missään maassa vaan heikentää sitä kaikkialla. Tällä menolla venäläiset ovat yhtä epäsuosittuja muissa maissa kuin homot ovat Venäjän viranomaisten silmissä. Myös taloudellisille suhteille Venäjän politiikka tuottaa korvaamatonta tuhoa. Kaikkien Venäjältä emigroituneiden siirtolaisten kannattaisikin ilmaista vastalauseensa Venäjän toimintaa kohtaan ja liittoutua vastustamaan Putinin hallintoa ihan oman etunsa vuoksi.


Suomi housut kintuissa

Kiintoisaa on Suomen reagoiminen tai reagoimattomuus. Jokainen strategian asiantuntija tietää, että Suomi on yllätetty housut kintuissa. Krimin kohtalo on mahdollinen myös Suomessa. Lehdistössä asiaa on sievistelty selittelemällä, että ”Suomen ja Venäjän historia on erilainen”, Venäjällä arvostetaan ja pelätään ”Suomen periksiantamattomuutta talvi- ja jatkosodassa”, maidemme välinen raja on ainoa ”Venäjän kannalta ongelmaton” ja että ”mikään ei kiinnosta Venäjää Suomessa”.

Todellisuudessa Venäjän natsistiset piirit lukevat historiaa pitäen Suomea Venäjään kuuluvana alueena, joka pitäisi palauttaa. Puolustustahtoa ja -kykyä pidetään heikentyneenä, ja Suomen ja Venäjän välinen raja on ongelmaton nimenomaan siksi, että Suomea pidetään Venäjän myötäilijänä, joka ei uskalla edes hakea Naton jäsenyyttä.

Ajatellaanpa asiaa hieman. Jos Venäjä päättäisi jostakin syystä valloittaa esimerkiksi Lapin (mikä kävisi arviolta muutamassa päivässä), miten Suomen poliitikot ja kansalaiset reagoisivat?

Suomessa varmaakin laskelmoitaisiin, että sotaan ryhtyminen ei kannata, jos siten voidaan säästää Suomen asutuskeskukset Venäjän hyökkäykseltä. Pohjoisessa asuvien suomalaisten puolustamiseksi ei ole syytä aseelliseen konfliktiin, kun lappalaisilta menisi siinä touhussa henki.

Samoin ajateltaisiin Euroopan unionissa ja Natossa: pientä ja eurotaloudessa vastaan hangoittelevaa Suomea ei kannata puolustaa, jos siten voidaan taata energiatoimitukset Venäjältä. Samalla logiikalla Venäjä voi saattaa hallintaansa myös Lappeenrannan, Imatran, Kotkan ja Kouvolan, sillä asuuhan niissä runsaasti venäläisiä, joiden etua täytyy varjella. Länsimaissa rajojen siirtely ja karttojen uusiksi piirtely nähtäisiin pelkkänä poliittisena evoluutiona poliitikkojen levitellessä käsiään.

Relativismi ja reaalipolitiikka ovat vastakohtia sikäli, että reaalipoliitikot tunnustavat voiman käytön yhdeksi politiikan välineeksi. Venäjällä tapahtunutta ajattelutavan muutosta ei ole vielä ymmärretty.

Suomen ulkopolitiikan keskeiseksi virheeksi saattaa paljastua Natoon liittymättömyys kahden edeltävän presidentin kaudella. Jatkossa Natoon hakeutuminen on entistä vaikeampaa, kun länsiliittoutuminen voitaisiin tulkita Venäjällä ”provokaatioksi”. Sitä, miksi Suomi ei hyvän sään aikana käyttänyt tilaisuuttaan vaan hukkasi etsikkoaikansa, on selitelty kaunistelevilla kannanotoilla, joiden mukaan emme halunneet näyttää ”Pohjois-Baltialta” ja mennä mukaan siihen defensiiviyyteen, jolla Viro, Latvia ja Liettua kiirehtivät Naton helmoihin.

Tosiasiassa Baltian maissa tapahtunut taloudellinen kehitys on ollut mahdollista nimenomaan Naton ansiosta ja Naton sateenvarjon alla. Naton rajat ovat pyhät, ja sen vuoksi Venäjän jääminen kiinni käsi piparipurkissa johtaisi automaattisesti rangaistukseen ja sotatoimiin.


Kun valta alkaa horjua...

Ukrainan tapahtumien vaikutus Suomeen on paljon suurempi kuin on haluttu tunnustaa. Sauli Niinistö sanoo jatkavansa yhteydenpitoa Venäjään ”kaikin välttämättömin tavoin”. Vaikka yhteydenpito on lausunnossa kutistettu minimiinsä, se osoittaa, että pakotteisiin ei erityisemmin haluttaisi osallistua – toisaalta Venäjän uhan ja toisaalta taloudellisten tappioiden vuoksi.

Tosiasiassa elämme ”Israelissa”, ja myönnyttelypolitiikka saattaa olla itsellemme kaikkein vahingollisinta. Suomen tapainen maa tarvitsee demokratiaa ja liberalismia kannattavan liittolaisen tai oman ydinaseen.

Kenties monissa maissa ajatellaan niin, että on samantekevää, minkä valtioiden poliittiset viirit lipputangoissa liehuvat, kun poliittisella hallinnalla ei näytä muutenkaan olevan mitään merkitystä. Vain yritysten toiminnalla on. Siksi jokin Nokian kaappaus saa suuremman merkityksen kuin valtioiden rajojen siirto ja karttojen uudelleen värjäys.

Todellisuudessa ihmisten hyvinvointi tuotetaan nimenomaan kansallisvaltioissa, jotka ovat ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden keskeisiä instrumentteja. Ikävä sanoa, mutta todennäköisesti Krim jää osaksi Venäjää siinäkin todennäköisessä tapauksessa, että Putin ja hänen hallintonsa väistyvät ja ”tuhatvuotisiksi” aiotut homosensuurilait kumotaan.

Uskon kuitenkin, että viimeksi mainittuihinkaan ei päästä ilman länsimaiden yksimielistä ja vaikuttavaa painostusta ja mittavia Venäjällä tapahtuvia poliittisia mullistuksia. Toistaiseksi Putinin menestyksekkäät Ansclussit ovat vahvistaneet hänen valtaansa. Silmukkaa diktaattorin ympärillä ei voida kiristää muilla keinoilla kuin johdattamalla Venäjän kansalaiset huomaamaan voimapolitiikan tuhoisuus heidän omalta kannaltaan.

On mielenkiintoista havaita, mitä poliittisten johtajien persoonallisuudelle tapahtuu heidän ollessaan  vallassa pitkään. He alkavat samastaa tehtävänsä persoonallisuuteensa, viran minuuteensa ja asemansa omaan henkilöönsä.

Myös Putin oli alun perin melko mitäänsanomaton, limppulapiomainen ja virkamiesmäinen poliitikko, kunnes hänen brezhneviläinen kovuutensa tuli yllättäen esiin KGB-kuoren alta. Tässä nähdään, kuinka tärkeää on, että lait leikkaavat presidenttien ja muiden valtiaiden toimikaudet enintään kymmeneen vuoteen.

Kun apu on suurin...

on hätäkin lähellä. Aivan kuten Ukrainassa tällä hetkellä.

Joidenkin mielestä on kummallista tai hälyttävää, että Suomen niin sanotuilla lähiulkomailla ihmisiä teurastetaan kaduille. Lähiulkomailla tarkoitan tässä maita, joihin on Suomen rajalta matkaa yhtä paljon tai vähemmän kuin on Suomen rajojen sisäpuolella enintään matkaa paikasta paikkaan. Ukraina on juuri tällainen maa.

Mutta ei väkivallan esiin ryöpsähtämisessä mitään outoa ole. On paljon helpompaa tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi. Siellä, missä vapaan markkinatalouden, talousliberalismin ja arvo- sekä sosiaaliliberalismin toteuttamisessa ei ole onnistuttu (kuten Ukrainassa ja Venäjällä) ja joissa olot ovat siten muuttuneet joko anarkokapitalismiksi tai joksikin muuksi totalitarismiksi, haikaillaan nyt entisten aikojen ja sosialismin perään.

Ukrainan tapahtumat etenevät hollywoodilaisen toimintaelokuvan täsmällisyydellä. Ensin presidentinvirkaan päätyy muuan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen edustaja (1980–1991), joka päättää tukahduttaa opposition kansannousun avaamalla kansalaisia kohtaan tulen. Tapaus karmii länsimaiden selkäpiitä. Sitten parlamentti syrjäyttää istuvan presidentin, ja Venäjä tarjoaa apuaan ”rauhaanpakottamisen” varjolla sekä käyttäen verukkeena omien kansalaistensa etujen turvaamista, vaikka kukaan ei sitä pyydä. Konna puolustaa konnaa, ja lopulta näyttämöltä puuttuu vain Rambo.

Viktor Janukovytš ei ollut selvästikään paras valinta Ukrainan presidentiksi. Mutta myös Putin tuli heittäneeksi talviolympialaisilla ostamansa maineenpuhdistustyön suoraa päätä hankeen. Venäjän väliintulo osoittaa, kuinka ohut demokratian perinne, nykypäivä ja ehkä tulevaisuuskin noissa entisissä neuvostovaltioissa on.

Venäjä on pitänyt Krimin sodasta (1853–1856) asti ulkopolitiikkansa opinkappaleena sitä, että se puolustaa oman maansa kansalaisia myös maan rajojen ulkopuolella, kuten Georgiassa, Etelä-Ossetiassa, Ukrainassa – ja yhtä hyvin vaikkapa Suomessa. Niinpä Venäjän invaasiossa Ukrainaan ei ole mitään yllättävää.

Jotta Ukrainan tilannetta ei tarvitsisi koskaan ihmetellä Suomen kaduilla, Suomen pitäisi rajoittaa venäläisten maahanmuuttoa ja kiinteistöjen ostoa Suomesta. Esimerkiksi Vantaalla venäläisten määrä ylitti jo viime vuonna ruotsia äidinkielenään puhuvien määrän.

Niin kauan kuin Suomen velkapiikki pysyy auki eivätkä kansalaiset riehu toreilla, Venäjän ei tarvitse tulla rauhoittamaan suomalaisia pudottamalla laskuvarjojoukkojaan Ahvenanmaalle, Pohjanmaalle tai Lappiin saati tulla vesitykkeineen ja panssarivaunuineen möyrimään Lappeenrannan, Imatran, Kotkan ja Kouvolan kaduille.

Toisin sanoen niin kauan kuin Venäjän rajanaapurit ovat hiljaa kuin hiiri pumpulissa, voimme päättää politiikastamme ”itsenäisesti”. Itärajan taakse varastoitu väkivallan potentiaali saa kuitenkin aikaan sen, että muiden muassa Jyrki Katainen vei sanat suustani antaessaan lausunnon, jonka mukaan ”Suomi voi vaikuttaa Ukrainan kriisiin vain EU:n kautta”.

Muualta kuin unionin selän takaa suomalaiset eivät uskalla pukahtaa mitään, ja tässä poliittisessa integraatiossa (ei taloudellisessa) onkin EU:n keskeinen anti. Mutta raihnaiseksi myös EU:n poliittiset vetoomukset jäisivät ilman Yhdysvaltojen asiaan puuttumista.

Euroopan maat ovat olleet hipihiljaa myös homoseksuaalien kohtelusta Venäjällä. On häikäilemätöntä, että mitään kansanryhmää voidaan lyödä niin laajalla skaalalla yhdenkään länsimaan asiaan puuttumatta. Venäjän homosensuurilait ovat johtaneet kansanryhmää koskeviin fasistisiin vainoihin, jotka muistuttavat sota-aikaisia juutalaisvainoja, aivan niin kuin BBC:n tuottama ja Yleisradion esittämä tv-dokumentti ”Venäjän vainotut homot” osoitti.

Länsimaat eivät puutu asiaan, (1) koska ne ovat riippuvaisia Venäjän energiasta ja (2) koska länsimaat eivät halua Venäjän kanssa konfliktia, jonka syttymisestä voitaisiin sitten syyttää Venäjän toiveen mukaisesti homoja. Ainoa maa, joka on lausunut Venäjän harjoittamasta terrorista haisevan vastalauseensa, on jälleen maailmanpoliisi USA, joka ei ole Venäjästä millään tavoin riippuvainen.

Samoista syistä olisi parempi, että myös Suomen puolustuspolitiikan avaimet olisivat Washingtonissa eivätkä Moskovassa tai Strasbourgissa. Venäjän harjoittama pullistelu, fasismin nousu, pommikoneiden lennätys Pohjanmerellä ja massiivinen varustelu ovat yhdessä saaneet aikaan sen, että Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttunut.

Tästä syystä katson, että suomalaisten kannattaisi käynnistää yksissä tuumin neuvottelut maamme liittämiseksi Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natoon. Tekninen yhteensopivuus on jo olemassa, ja jahkailun sijasta tarvittaisiin vihdoinkin poliittisia päätöksiä. Nähdäkseni puolueiden ja poliitikkojen tulisi ottaa asiassa vetovastuu, ja kysymyksestä tulisi tehdä vaaliteema edessä oleviin europarlamenttivaaleihin ja eduskuntavaaleihin.

Tie Suomen talouden pelastamiseksi

Hallituksen yhteinen etu koossa pysymiseksi on käymässä vähiin, ja sen merkiksi päähallituspuolueet kiistelevät ”sopeuttamisesta” ja ”rakennemuutoksesta”. Tämä ei johtune vain lähestyvistä europarlamenttivaaleista vaan juontaa juurensa vaikeasta tilanteesta.

Ikuisuusaihe nimeltä talouskriisi onkin jälleen ajankohtainen, sillä valtion velkakuorman kasvu on heijastumassa reaalitalouteen ja koettelee julkisen talouden selviytymistä. Niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa konkreettisesti, kun jatkossa uhkaa vuosikymmenen pituinen nollakasvun aika, ja valtionvelka lähestyy sataa miljardia.

”Sopeuttaminen” ja ”rakennemuutos” ovat yhtä heiveröisiä keinoja ongelmien ratkaisemiseksi kuin keskinäisinä vaihtoehtoina nähdyt verotuksen kasvattaminen ja julkisten menojen leikkaaminen. Ei löydy ratkaisua sen enempää eläkeiän nostosta kuin julkisten palvelujen huononnuksista tai sosiaaliturvan jäädyttämisestäkään. Ne merkitsevät lähinnä hölmöläisten viltinlyhennystä.

Suomen talouden voi pelastaa vain entistä tehokkaampi lisäarvon tuottaminen. Tämä merkitsee, että työ- ja tuotantoelämän olisi tuotettava entistä tehokkaammin arvoja.

Luettelen seuraavassa tärkeimmät keinot.

1) On panostettava valmiiden innovaatioiden ja keksintöjen soveltamiseen ja hyödyntämiseen sekä tuotantoon saattamiseen. Vain entistä tehokkaampi teollinen tuotantoelämä luo sekä lisäarvoa että työpaikkoja ja sitä kautta varallisuutta kansantalouteen.

2) On tehostettava työvoiman käyttöä ja saatava samanaikaisesti työttömyys laskemaan. Tämä tapahtuu korjaamalla työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä perustulomaiseen muotoon, jossa ihminen voi pitää myös tilapäistyöllä ja osa-aikaisella työllä hankkimansa ansion (suhteellisen suurella veroprosentilla vähennettynä). Ihmisen saavuttaessa elämiseen riittävän ansiotulotason on veroprosenttia jälleen alennettava tasolle, josta se alkaa nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Näin luodaan kannuste myös tilapäistöiden tekoon, saadaan työttömyysmenoja alennettua ja työttömiä maksamaan itse osa sosiaalikuluista työn kautta. (Lisää tässä teoksessani.)

3) On tehostettava energiankäyttöä ja luotava Suomeen sekä ydin-, tuuli- että uusia vaihtoehtoisia energiantuotannon muotoja.

4) On vältettävä perusturvan leikkauksia, sillä sosiaaliturvaan sijoitetut varat päätyvät perushyödykkeisiin ja kotimaiseen kulutukseen, joka pitää yllä kysyntää ja työllisyyttä Suomessa.

5) On siirryttävä suorien yritystukien jakamisesta verotuksen kautta tapahtuvaan yritysten tukemiseen. Tämä tapahtuu myöntämällä työttömyyskunnissa toimiville yrityksille verohelpotuksia, jotka houkuttelevat yrityksiä siirtämään tuotantoaan ruuhka-Suomesta ongelmakuntiin. Verohelpotus on kannustavampi yritystuen muoto kuin suora tukiainen, koska yritys voi hyödyntää sen vasta voittoa ja arvonlisää tuottaessaan. Suorina avustuksina olisi säilytettävä lähinnä yritystoiminnan käynnistämiseen suunnatut tuet.

6) On panostettava rakentamiseen ja asuntotuotantoon kasvukeskuksissa. Asuntopolitiikka on työpolitiikan keskeinen osa, sillä asuminen työssäkäyntialueella on työ- ja tuotantoelämään osallistumisen ehto. On tuotettava sekä omistusasuntoja, joiden hankinta mahdollistaa työntekijöiden oman varallisuuden kartuttamisen, että vuokra-asuntoja, jotka vastaavat asumisen perustarpeeseen. Asuntotuotannon lisäämiseen pitää tähdätä poistamalla turhia ja hintaa nostavia rakentamis- ja energiamääräyksiä, kaavoittamalla maa-alueita nimenomaan asuntotuotantoon sekä perustamalla julkisen vallan koordinoimia rakentamisohjelmia. Asuntopulaa ei voida poistaa pelkästään markkinaehtoisesti, sillä markkinoiden kannalta jokainen tuotettu lisäasunto vähentää kysyntää, laskee hintoja ja leikkaa tuotantovoittoja ja siten heikentää markkinaehtoisen rakentamisen edellytyksiä jatkossa. Asuminen on perustarve, ja siksi valtion ja kuntien tulee ottaa asiasta vahvempi vastuu perustamalla ja lisäämällä omaa rakennuttamistoimintaa. Erityisesti pitäisi rakentaa pienasuntoja, joista riittää kysyntää, eikä niitä viiden huoneen lukaaleja, jotka eivät mene sen enempää kaupaksi kuin vuokrallekaan.

On selvää, että Suomen talouden ongelmia ei voida korjata nykyisenlaisella tekemättömyydellä vaan ainoastaan arvotuotannolla. Siksi toiminnan esteitä olisi raivattava, ja sinänsä toimintakykyinen tuotantoelämämme olisi saatava toimimaan tulevaisuudenuskoisesti lähtien siitä perusedellytyksestä, että mihin ihminen tässä maassa ryhtyykin, se aina kannattaa eikä johda nujertamiseen julkisen vallan, byrokratian tai säädösviidakon toimesta.

Pitemmällä tähtäimellä olisi pyrittävä palauttamaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus ja rahapolitiikka sekä erottava eurosta, joka on talouden globalisoitumisen ohella pääsyy Suomenkin valtiontalouden ongelmiin. Nykyisin edes keynesiläinen elvytyspolitiikka ei johtaisi tuloksiin, sillä julkisen talouden investointitoiminta ei johda kysynnän lisääntymiseen oman kansantalouden tai talousjärjestelmän (kuten euroalueen) piirissä, vaan voi pääomien helpon siirreltävyyden ja kilpailuttamisperiaatteiden vuoksi päätyä kulutus- ja investointitoimintaan missä tahansa päin maailmaa. Tällöin myöskään inflaatioon ei liity taloudellista aktiivisuutta, vaan saattaa seurata stagnaatio.

On syytä muistaa, että Suomen puunjalostusteollisuudenkin ongelmat ja tehtaiden siirtely ulkomaille ovat suoraa seurausta euron jäsenyydestä, kun korkea euron kurssi on murentanut hintakilpailukykyämme euroalueen ulkopuolella, Amerikassa ja Kaukoidässä. Vahinko vain, että poliittisessa elämässämme ei näytä edelleenkään olevan (edes europarlamenttivaalien lähestyessä) selkeää, uskottavaa ja perusteltua talousohjelmaa nykypolitiikan virheiden korjaamiseksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa tässä, tässä  ja tässä.

Putinin gay-olympialaiset alkoivat

Maailman homoväestö oli pitkään pahoitellut sitä, että KOK (siis ei kokoomus tällä kertaa vaan Kansainvälinen olympiakomitea) ei ole koskaan sallinut gay-olympialaisten järjestäjien käyttää olympiarenkaita tunnuksenaan. Sen sijaan KOK omi tunnuksen yksinomaan itselleen. Niinpä gay-olympialaisia sanotaankin tätä nykyä ”Gay Gameseiksi”.

Venäjän homosensuurilakien ansiosta olympiarenkaiden riemunkirjava väriyhdistelmä on kuitenkin nyt opittu yhdistämään seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseen, sateenkaarilippuun. Koska homojen julkinen näkyminen julistettiin ”propagandaksi” Putinin johtamassa oligarkiassa, maailman urheiluyleisö näkee olympiarenkaissa sateenkaaren värit!

Kiitos, Putin erinomaisesta homoseksuaalisuuden näkyvyyden lisäämiseksi tekemästäsi työstä.

Vitsikästä Putinin politiikassa on sen älytön tehottomuus – tai toisella tavalla lausuttuna tehokkuus. Ketä olisi kiinnostanut seksuaalivähemmistöjen asema jossakin takapajuisessa maassa, kuten halkopinon takana Venäjällä?

Mutta kun Putin ja Venäjän uuskonservatiivinen duuma asettivat homoseksuaalisuuden esityskieltoon, maailman huomio oli taattu, ja tiedot Venäjän huonosta ihmisoikeustilanteesta ovat menneet läpi maailman kaikissa medioissa. Taas tuli todistetuksi, että mikään ei toimi julkisuuden hankkimiseksi paremmin kuin sensuurin kohteeksi asettaminen.

Minusta tuntuu, että markkinointiosastolla on vielä jonkin verran parantamisen varaa vapaassa markkinataloudessa nimeltä Venäjä.

Markkinointi ei mennyt ihan nappiin myöskään Sotšin pormestarilta, Anatoli Pahomovilta, joka väitti, ettei Sotšissa ole homoja. Kun homoja nyt kuitenkin todistetusti on, on vaikea sanoa, kumpaa kaupunginjohtaja häpeilee enemmän, homojen olemassaoloa vai omaa valheellisuuttaan. Ihan ovat olot niin kuin entisessä Neuvostoliitossa, jossa ”ei ollut” toisinajattelijoita mutta ei myöskään purkkaa eikä sukkahousuja.

Entä miten pitäisi suhtautua Putinin imartelevan ystävälliseen toteamukseen, jonka mukaan Venäjällä ei ole kieltoa, joka koskisi ”epätradionaalisia ihmissuhteita”, mutta jonka perään hän lisäsi, että ”olkaa hyvä ja jättäkää lapset rauhaan”? Vaikuttaa kuin Putin koettaisi lavastaa homoista pedofiilejä ja hakevan namusetäjähdista pontta homosensuurilaeilleen.

Tosiasiassa homoseksuaalisuudella ja lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä ei ole asiayhteyttä, ja pedofiliatapauksistakin valtaosa tapahtuu insestisinä heteroperheiden sisällä. Pahinta propagandaa onkin ollut niin sanottu heteropropaganda, jolla homoseksuaalisia nuoria on ohjattu ja ohjataan edelleen heteroseksuaalisiin elämäntapoihin heidän luontonsa vastaisesti.

Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien komitea vaatii Venäjää poistamaan homosensuurilain, sillä se loukkaa alaikäisten mahdollisuuksia saada tietoa luonnollisesta seksuaalisuudestaan. Ihmisethän eivät ole homoja siksi, että on informaatiota, vaan informaatiota on siksi, että on homoja.

Pedofiliakortin käyttäminen voi olla myös oireellista. Ettei vain Putinilla olisi oma lehmä ojassa? Venäläinen sanomalehti Moskovsky Korrespondenthan raportoi vuonna 2008, että tuolloin 56-vuotiaalla Putinilla oli salasuhde itseään 32 vuotta nuoremman rytmisen kilpavoimistelijan, Alina Kabaevan, kanssa, joka 24 ikävuodestaan huolimatta oli keholtaan ja hennolta olemukseltaan hyvinkin samastettavissa lapseen.

Suhteeseen liittyi myös jonkinlainen avioitumisaie, joka tosin kumottiin. (Myös lehden ilmestyminen tietenkin lakkautettiin, ja sen verkkosivusto suljettiin 18. huhtikuuta 2008, vain muutama tunti sen jälkeen, kun Putin kielsi olleensa suhteessa Kabajevaan.)

Ei ole moittimista Putinin yrityksissä todistella suorituskykyään, mutta pitääkö ihmisten olla seksuaalimoraalia koskevilta asenteiltaan todellakin noin läpinäkyvän kaksinaamaisia? Entä pitääkö melkein kaikkien muidenkin Itä-Euroopan valtioiden roikkua neuvostototalitarismien ajassa kiinni tavalla, josta näyttöä antavat Ukrainan viimeaikainen käytäntö pitää mielenosoituksia rikoksina ja Valko-Venäjän harjoittama sensuuri, joka ulottuu jääkiekon MM-kisoista teatterin maailmaan?

Homoavioliittojen puolesta äänestäminen on Suomen isänmaallisille poliitikoille hyvä keino näyttää, mihin maamme tosiasiassa kuuluu: edistykselliseen ja liberaaliin Länsi-Eurooppaan vaiko taantumukselliseen ja valheen suossa rypövään itään.

Sivumennen sanottuna ainoastaan Saksa ei ole valinnut maajoukkueensa univormuihin sateenkaaren värejä. Myös Venäjän edustusasuun jostakin syystä päätynyt riemunkirjavuus symboloi nyt Putinin mukaan vain ”Venäjän maakuntia”. Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, millainen loppujen lopuksi on tuo Putinin ihannoima ”traditionaalinen ihmissuhde”. Tosi outo kokemus Sotšin olympialaisista joka tapauksessa välittyy, tekisi mieli sanoa: queer.

Väitteeni on, että Sotšin olympialaisissa voitaisiin huomattavasti paremmin keskittyä pääaiheeseen, eli urheilun tuoksinaan, mikäli Venäjä ei olisi kerännyt itselleen kaikkea sitä kielteistä huomiota, jota se on tuottanut homosensuurilaeilla, Pussy Riotin tuomitsemisella ja Kaukasian alueella käymillään sodilla.

Olipa iso juttu

Homoseksuaalisuus on iso juttu kaikkialla, missä vallitsee jonkinlaisia komeroita, kuten urheilumaailmassa ja niin sanotussa entisessä Neuvostoliitossa. Uimari Ari-Pekka Liukkosen kertominen homoudestaan oli lööppijuttu alkuvuoden uutistyhjiössä, jossa tiedotusvälineet puhuivat asiasta ”huippu-urheilijan kaapista tulona”.

Tapahtuman merkitys ei ollut oikeastaan yksittäisen ihmisen avautumisessa vaan urheilumaailmaan liittyvän seksuaalisen ahdasmielisyyden kyseenalaistamisessa. – Mikä helpotus tämä olikaan heteroille! Nyt heterotkin voivat olla avoimesti heteroita, kun on jokin vertailukohta, johon nähden heterot voivat tuntea itsensä poikkeaviksi.

Näin urheilun maailmassa voidaan myöntää vallitsevan edes jonkinlaista eroottista värinää. Muutoinhan kilpaurheilu lähinnä tappaa seksin.

Kyseenalaista tosin on, onko Ari-Pekka Liukkonen huippu-urheilija. Huippu-urheilijahan on Suomessa jotakin sellaista kuin Matti Nykänen tai Mika Myllylä.

En muuten usko Liukkosen avautumisen olleen kovin merkityksellistä hänelle itselleen. Myös itse asia upposi yleisöön kuin kuuma lusikka voihin, toisin sanoen vaivattomasti ja herättämättä erityistä huomiota.

Mutta asiaa suurensi media. Yleisradion nettisivuilla järjestettiin jokin aika sitten oikein kysely, jossa antauduttiin tiedustelemaan, ”voiko urheilija olla homo”, ikään kuin nämä asiat luontaisesti hylkisivät toisiaan tai ihmisoikeus olisi äänestysasia. Myös tutkija Marja Kokkosen urheiluseuroilta saamat vastaukset (”ei meidän seurassa mitään homoja ole”) osoittivat, että epäluuloisuus kytee, vaikka nuorempi ikäpolvi onkin suhtautunut melko vapaamielisesti tai pitänyt asiaa yhdentekevänä.

Sen sijaan luistelija-kansanedustaja Sinuhe Wallinheimon selitykset sille, miksi kaapin ovet narisevat ja vaikeroivat joukkuelajeissa paljon pitempään, tulivat takaisin kuin jälkilöylyt saunan kiukaalta.

Wallinheimohan meni vihjaamaan, että jääkiekossa homoseksuaalisuudesta vaietaan, koska pelaajien kanssa ”rakennetaan dynaamista ryhmää, johon edes pieni paperinpala ei sovi sisään”. MTV3 suomensi tämän verkkosivuilleen niin, että ”kansanedustaja puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Jälkeenpäin sekä Wallinheimo että media selittelivät asiaa parhain päin.

Wallinheimon kannanotto lemahtaa tuoreelta ja raikkaalta kuin suoraan hokkarista vetäisty villasukka. Tosiasia on, että hyvää ryhmähenkeä ei tarvitse rakentaa minkään heteroseksuaalisen olettamuksen varaan. Hetero-oletus ei ole minkään yhteishengen taustaehto.

Monet konservatiivit käyttivät samanlaista ajatuskulkua homoja vastaan muinaisella 1960- ja 1970-luvulla. He ajattelivat – aivan niin kuin Wallinheimo – että homoja ei pidä valita esimerkiksi diplomaatin virkaan, jotta kukaan potentiaalinen vihollinen ei voisi käyttää homoseksuaalisuutta heitä itseään tai maatamme vastaan. Tai ainakin heidän täytyy pysytellä minuudestaan hiljaa.

Tällainen mahdollisuus vallitsee tosin vain sellaisessa maailmassa, jossa homoseksuaalisuus arvotetaan lähtökohtaisesti kielteiseksi asiaksi niin, että sillä voidaan jotakin ihmistä painostaa tai kiristää. – Onko niin? Pitääkö niin olla? Miten sellaista ihmistä voitaisiin ”kiristää”, joka on avoimesti oma itsensä? Entä jos niin on, mitä se kertoo urheilusta, hallinnosta, koulumaailmasta ja yrityselämästä?

Nähdäkseni joukkue kuin joukkue hitsautuu sitä paremmin yhteen, mitä vähemmän siellä täytyy salailla minuuttaan ja mitä paremmin ihmiset voivat olla omia itsejään, siis juuri silloin, kun ihmisen persoonaa ei riistetä eivätkä työantajat aseta ihmistä elämäntapakontrolliin tai mielipidevankeuteen.

Tahdon vain sanoa, että kokoomuksen Wallinheimolta taisi lipsahtaa, kuinka hän, puolueensa ja ehkä myös suuri osa urheilumaailmasta ajattelevat. Älkää myöskään ihmetelkö, miksi arvostelen niin sanottua ”suvaitsevuutta” ja pidän sitä pelurien kaksinaamaisuutena. Suvaitsevuus kun on intentionaalisena tilana perustavasti ristiriitaista. Sehän merkitsee, että ”en hyväksy, mutta siedän”, juuri niin kuin Wallinheimo, joka nyt on Setan säikäyttämänä ja pöllytyksen pelossa ”suvaitsevainen”.

Mutta mitä tuollaisella suvaitsevuudella oikeastaan tekee? Minä en tiedä mitään niin häpeällistä ja nöyryyttävää kuin olla suvaittu. Joten vihatkaa vain, niin tiedämmepähän, mitä ajattelette! Tässä suhteessa ihmisiä onkin kahdenlaisia: niitä, jotka inhoavat homoja avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat salassa. Itse arvostan enemmän ensin mainittuja, sillä he ovat sentään rehellisiä ja siten helpompia hallita.

Asian ydin ei ole kuitenkaan normatiivinen: hyväksyäkö vaiko suvaita? Sietää, inhota, vihata, rakastaa vai mitä? Asioiden keskipiste ei ole edes ihmisen itsemääräämisoikeus, jota voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Keskustelun fokus on urheilun maailmassa. Millainen se on?

Urheilua leimaa välineellinen suhtautuminen omaan kehoon ja ruumiillisuuteen. Kilpaurheilu kärsii kehon potentiaalien riistosta, jota harjoittavat valmennusporras, yleisö ja urheilija itse. Toimiessani Tampereen yliopiston Filosofian laitoksella 1990-luvulla, kehittelimme työryhmän kanssa erityistä liikunnan filosofiaa, ja yliopistoon perustettiin myös liikunnan filosofian tutkimusyksikkö. Laitokselta valmistui ainakin kaksi väitöskirjaa ja muutamia tutkielmia.

Liikunnan merkityksiä ja tarkoituksia voidaan jaotella niiden päämäärien mukaan esimerkiksi (1) kehon, (2) terveyden, (3) voiton ja (4) ilmaisun projekteihin. Liikunnan ja urheilun merkitykset eivät tyhjene pelkkään kilpaurheilun suorituspainotteisuuteen, jonka piirissä matto vedetään alta heti, kun aktiiviura on ohi. Sen sijaan liikunta voisi olla tie kohti itseä: minän ja maailman syvempää ymmärtämistä. Myös Liukkosen avautuminen voisi antaa aineksia johonkin tämäntapaiseen pohdintaan.

Sen sijaan julkinen sana ja järjestöpolitiikka näkevät asiassa vain sen normatiiviset puolet: kenelle huudellaan ja mitä saa, pitää tai ei saa tehdä. – Entä merkitykset?

Urheilun maailma on heteroseksistinen juuri siksi, että siellä vallitsevat uho, utilitarismi, hyötyajattelu ja voitonsaalistus, jotka ovat ideologisesti yhdensuuntaisia heteroseksuaalisen arvomaailman ja siihen liittyvän lajinsäilytysstrategian, eloonjäämiskamppailun, kiireen ja hysterian kanssa. Olen käsitellyt aihetta muun muassa kirjani Enkelirakkaus luvussa 5.

On myös muita tapoja ajatella.

Kiitokset joka tapauksessa Ari-Pekka Liukkoselle keskustelun herättämisestä olympiakisojen alla. Hän on 2,08 metriä pitkä, eli ihan heti ei tarvitse pelätä turpakäräjiä. Hänellä on myös edelläkävijöitä, ja mikäpä siinä, jos pitää julkisuudesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että joissain tapauksissa avautumisen vaikutukset voivat olla myös kielteisiä. Nythän pukuhuoneissa pohditaan, ”kuka täällä on homoseksuaali”, ja siten ihmisiä voidaan patistella avautumaan tahtonsa vastaisesti. Avoimuus voi olla huikea kontrollin muoto, koska sitä kautta elämää läpivalaistaan, eikä tilannetta muuta, vaikka tarkkailu tapahtuisi ihmisen omalla suostumuksella. Liukkosen päätös saattaa kasata paineita hänelle itselleen, sillä nyt hän tietää, että media arvioi hänen suorituksiaan jatkossa nimenomaan homouimarin tuloksina.

Yhteiskunnan ahdasmielisyydestä kertoo se, jos homous sinänsä mielletään uutiseksi, toisin sanoen, jos on uutinen, että homous on uutinen. Seksuaalinen erilaisuus näyttää olevan uutinen jopa silloin, jos siitä ei tehdä uutista; asiaa kun leimaa jonkinlainen mediaseksikkyys.

Selvää joka tapauksessa on, että uinti on urheilulajeista eroottisin. Voiton tässä suhteessa vievät vain antiikin Kreikan gymnasionit, joissa urheilijat harjoittivat kehon nautintoja alastomina! Mitähän kukkahatut, sädekehänunnat ja virkkuumummut sanoisivat siihen?

Kiintoisaa on, että vain kaapista tulemista pidetään otsikoiden arvoisena asiana. Kaappiin takaisin ryömiminen ei olisi oikeastaan mahdollistakaan, eli sikäli tie on yksisuuntainen. Vai mitä arvelisitte, olisiko seuraava otsikko mahdollinen?

”Huippufilosofi meni takaisin kaappiin suorassa TV-lähetyksessä!” – Mikä julkisen kohun ja huomion aihe!

Voiko kohtaloa paeta?

Formula-ajaja Michael Schumacherin kurja tila johdattaa kysymään, onko elämässä joitakin sellaisia voimia, joille ihminen ei itse mitään voi. Onko elämä jollakin tavoin determinoitua, eli väistämättömän kaavan mukaan etenevää, tai onko esimerkiksi niin, että ihmisen elämänkulku on kirjoitettu hänen geeneihinsä?

Michael Schumacher onnistui uhmaamaan ja kiertämään kuolemaa koko uransa ajan. Hän voitti seitsemän F1-autoilun maailmanmestaruutta ja pyyhki ennätystilastoilla pöytää. Hänen saavutuksensa ovat suorastaan uskomattomia ja käytännöllisesti katsoen lyömättömiä lajissa, jossa menestyminen on kaikkien todennäköisyyksien vastaista, voittamisen mahdollisuus on häviävän pieni ja kertoimet ovat ihmistä ja hänen voitontahtoaan vastaan.

Schumacher lopetti uransa jo kerran mutta palasi malttamattomasti kilparadalle, kiertämään rataa vauhti kallossaan vain päätyäkseen paikkaan, josta lähti liikkeelle. Tuntuu kuin hän olisi aivan tarkoituksella härnännyt kuolemaa koettaen selvittää, miten paljon tai kovaa hänen pitää ajaa päästäkseen hengestään, vai ovatko viikatemies ja kohtalo unohtaneet hänet maan päälle. Edelläkävijöitä hänellä riittää.

En puutu asiaan postmodernin vauhdin filosofian näkökulmasta enkä myöskään sen tyyppisten kulttuurien hajoamista käsittelevien keskipakoisvoimien kannalta, joiden analysoimista Paul Virilio on sanonut dromologiaksi. Niin olen tehnyt jo esseessäni ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria – F1-huumaa filosofisesti formuloituna” (teoksessa Filosofiset viuhahdukset).

Schumacherissa minua kiinnostaa hänen tämänhetkiseen tilaansa liittyvä ällistyttävyys, tekisi mieleni sanoa: älytön ironia ja jopa irvokkuus, ikään kuin kohtalo siinä virnistäisi. Ajattelepa: kaveri onnistuu ajamaan 308 grand prix -kilpailua, voittamaan niistä 91, saavuttamaan 155 palkintosijaa ja päätymään eturivin lähtöpaikkaan 116 kilpailussa. Lisäksi hän johti kilpailua 5108 kierroksen ajan ja pitää hallussaan ennätystä myös saavutettujen kakkossijojen määrässä (43). Hän voitti kaikista ajamistaan kilpailuista ennätykselliset 35,4 prosenttia.

Kunnes sattui – tosin tätä emme varmasti tiedä, oliko se kohtalo – onneton tapaus. Sunnuntaipäivänä 29. joulukuuta, auringon paistaessa Alpeilla, Michael Schumacher oli perheensä kanssa pahaa aavistamatta hiihtelemässä mäenrinteessä, ja laskettelureitiltä vain aavistuksen verran poiketen hän horjahti alas tullessaan sekä iski kypäränsä kiveen. Tulos: aivoverenvuoto, kooma, mahdollisesti aivokuolema ja sitä seuraava todennäköinen kuolema.

Michael Schumacher ei ole kuollut, mutta läheisille on varmasti tuskallista elää tavalla, josta ei tiedä, onko ihminen enää täällä. Vaikea on varmistua siitäkään, tietääkö tai ymmärtääkö ihminen itse olevansa tässä maailmassa – arkiymmärryksen mukaan luultavasti ei, mikäli ihmiseltä itseltään on taju poissa.

Asian kohtaloa ja niin sanottua tahdon vapautta koskeva puoli on tämä: toteuttiko Schumacher enemmän tahtonsa vapautta lasketellessaan ”täysin vapaana ja riippumattomana” pitkin Alppien rinteitä, vai toteuttiko hän vain jotakin sisäistä, psyykensä rakenteeseen tai geneettiseen olemukseensa tai molempiin liittyvää pakkoa, välttämättömyyttä tai kohtaloa? Antiikin draamaperinteessä kohtaloon liittyy traagisuus.

Vastaavia tapauksia tulee eteen jatkuvasti, tosin pienemmässä ja vähemmän huomiota sekä julkisuutta keräävässä mittakaavassa. Kennedyjen suku on ollut tunnetusti niin voimakkaiden koettelemusten kohteena, että muutamat puhuvat jo kirouksesta, sosiologit sukupolvelta toiselle siirtyvästä normien ja odotusten kuormasta, psykologit yksilöiden yli käyvistä ihanteista tai yliminästä ja biologit konflikteja sekä haasteita kohti hakeutuvasta geneettisestä perimästä.

Amerikkalainen kenraali George S. Patton puolestaan onnistui selvitymään hengissä toisesta maailmansodasta, kun vuoden 1945 lopulla saattui onneton tapaus ja kevyehkö kuorma-auto osui Pattonia kuljettavaan Cadillaciin aivan tavanomaisessa kasarmien välisessä liikenteessä sillä seurauksella, että kenraali halvaantui kaulasta alaspäin ja kuoli kahdentoista päivän kuluttua heidelbergiläisessä sairaalassa. ”Mikä helvetillinen tapa kuolla”, kerrotaan kenraalin todenneen viimeisiksi sanoikseen.

Moni ihminen on kohdannut lähipiirissään outoja ja kummallisia tapauksia, joita ei mielellään sanoisi sattumiksi siksi, että todennäköisyyden vähyys puhuu niitä vastaan. Niitä ei sanoisi sattumiksi silloinkaan, kun logiikka puhuu armotonta kieltään niiden puolesta, sillä tällöinhän kyse olisi vain todennäköisyyksien vääjäämättömistä toteutumisista – ei sattumista.

Esimerkiksi Schumacherille olisi kaiken logiikan mukaan pitänyt sattua jotakin kurjaa jo autourheilu-urallaan, ei vasta laskiessaan mäkeä suksilla. Ja se, että pahin onnettomuus tapahtui vasta, kun vaarallisimman elämänvaiheen piti olla ohi, puhuu sen puolesta, ettei tämän olisi enää pitänyt olla sattumankaan satoa; olivathan kertoimet onnettomuuden puolesta jo olennaisesti vähentyneet.

Miten siis yhdistää se, että tapahtumaa vastaan puhuvat sekä logiikka että sattuma, jotka molemmat heikentävät onnettomuuden todennäköisyyttä? Ratkaisu taitaa löytyä kohtalosta.

Antiikin draamaperinteen mukaan kohtaloaan ei pääse pakoon. Juuri, kun luulet olevasi kohtalolta suojassa, se iskee takaa päin. Tämä perustuu siihen, että koettaessaan välttää kohtalonsa ihminen pystyy töin ja toimin pitämään kohtalonsa toteutumisen loitolla, mutta heti otteen herpaantuessa ja ihmisen tullessa holtittomaksi kohtalo tulee vastaan nurkan takaa.

Näin ihmisen mieli toimii. Se johtaa kohtalon toteutumiseen. Mitä kauemmin kohtalonsa onnistuu kiertämään, sitä lähempänä on sen toteutumisen aika. Myös Euroopan rahaunionin hullu draama taitaa päättyä koomaan.

Jeesus sanoo: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) On kieltämättä kurjaa, että kenenkään täytyy maata petipotilaana koomassa. Minä en haluaisi vaihtaa osia Michael Schumacherin kanssa myöskään siinä tapauksessa, että saisin omakseni hänen 350 miljoonan dollarin omaisuutensa, joka tällä hetkellä ajelehtii orpona ja isännättömänä. (Siinä nähdään, miten vähäarvoista ja vaikutusvallatonta varallisuus loppujen lopuksi on.)

Yleensäkin ihmettelen ihmisten halua samastua niin sanottuihin idoleihinsa. Suuri osa urheilu-, musiikki- ja filmimaailman suosikeista on perin juurin onnettomia ja kurjia ihmisiä, ja heidän henkilökohtaisissa katastrofeissaan heidän turmeltuneisuutensa huipentuu.

Toisaalta en yritä olla jälkiviisas. Totuus lienee kuitenkin se, että omilla vauhdikkailla roolimalleillaan Michael Schumacher on vetänyt patologien ja kirurgien peltipöydille montakin tieliikenteen uhria, jotka ovat kärsineet F1-sirkuksen tajuntateollisesta asennemuokkauksesta silvotun lihan, rampautetun kehon ja mäsäksi lyödyn elämän muodossa.