Kun 43 numeron jalka ei mene 39 numeron kenkään – Ajatuksia ammattipätevyyksistä

Sosiaalidemokraattien entinen kansanedustaja Mikko Elo on nostanut Uuden Suomen blogissaan esille väitteen, että puoluetoverillaan Krista Kiurulla ei ole opettajan pätevyyttä, vaikka hän on ilmoittanut ammatikseen opettaja. Pari vuotta sitten osapuolet kiistelivät kysymyksestä, onko Kiurulla oikeus ilmoittaa olevansa opinto-ohjaaja. Asiaa tiedusteltiin tuolloin oikeuskanslerilta, joka totesi, ettei opinto-ohjaajan titteli ole suojattu ja sitä saa käyttää. Koulutukseltaan Kiuru on valtiotieteiden maisteri, ja molempia ammattitehtäviään hän on toki hoitanut.

Krista Kiuru oli varsin pidetty asuntoministeri, ja nykyisessä opetusministerin toimessaankin hän on nauttinut kansalaisten suosiota. Jankuttelu samasta asiasta herättääkin kysymyksen, onko Elolla jotakin henkilökohtaista Kiurua vastaan, kun hän jaksaa kaivella mitätöntä asiaa, tai onko hän hävinnyt jonkin järjestösodan ja vanha suola janottaa.

En pitäisi asiaa kommentoimisen arvoisena, paitsi yhdestä syystä. Sen kautta tulee näkyville laajempikin ongelma: muotoseikkojen taakse vetäytyminen pätevyyksiä arvioitaessa.


Pätevyyksiä varjellaan lähinnä ay-poliittisista syistä

Puheena oleva opettajan pätevyys ei ole mitään sellaista, joka voitaisiin saavuttaa vain tietyt opinnot suorittamalla. Kyse on aivan samasta, kuin katsottaisiin, että uimaan oppii pelkästään kirjoista lukemalla. Luettuaan kaikki maailman uintia käsittelevät kirjat ja väiteltyään liikuntatieteen tohtoriksi uimataidon alueelta, olisi siis pätevä olympiauimari menemättä koskaan veteen.

On vaarallista, jos opettajan pätevyyden kriteerinä pidetään vain tiettyjen opintojen suorittamista. Se ei riitä, vaan vaaditaan muitakin ominaisuuksia. Pohjan koulutus voi antaa, muttei mitään muuta. Toisaalta on mahdollista, että sopiva ihminen on pätevä opettajaksi ilman opettajan nimenomaista koulutusta jonkin lähialan koulutuksen perusteella. Sama pätee opinto-ohjaajan tehtävään.

Puolueetonta lausuntoa ei kannata kysyä ammattijärjestöiltä, koska ne varjelevat mustasukkaisesti ay-diskursiivisia ja ay-retorisia etujaan. Sama pätee moneen muuhunkin ammattinimikkeeseen ja ammatissa toimimiseen.

Esimerkiksi psykologin ammatissa saa toimia vain psykologian koulutusohjelmasta valmistunut – ei esimerkiksi sosiaalipsykologian koulutusohjelmasta valmistunut, vaikka tosiasiallinen pätevyys ja opintojen sisällötkin ovat lähes samat. Sosiaalityöntekijänä puolestaan saa toimia vain sosiaalityön koulutusohjelmasta valmistunut – ei esimerkiksi sosiologiasta valmistunut, joka puolestaan saa toimia esimerkiksi sosiaalitoimiston johtajana. Tosiasiassa suuri osa sosiaalialalla toimivista on muodollisesti epäpäteviä työvoimapulan vuoksi.

On selvää, että lääkärillä pitää olla lääkärin koulutus, tai muuten joku kuolee. Tuomarin täytyy tuntea laki. Mutta on paljon ammatteja, joissa pätevyyttä ja sopivuutta ei tuota joidenkin teknisluonteisten ja muodollisten kelpoisuusvaatimusten täyttäminen.

Esimerkiksi opettajana toimiminen ei ole sellaista rakettitiedettä, että vain opettajan koulutus tai aineenopettajan pedagogisen opintokokonaisuuden suorittaminen antaisi siihen pätevyyden. Olen toki itsekin toiminut opettajana (yliopistossa) ilman minkäänlaisten kasvatustieteellisten opintojen suorittamista, eikä yliopistojen opettajilta niitä vaaditakaan. Sitä paitsi historiallisesti kasvatustiede on velkaa filosofialle, jota itse edustan.

On vaarallista, jos lasten kanssa toimimista pidetään sellaisena salatieteenä, että vain muodollisesti kelpoinen opettaja voi sitä harjoittaa. Miksi psykologin tehtävässä ei voisi toimia myös sosiaalipsykologi, kun kerran ihmiset antavat toisilleen vertaisapua ihan arkielämässäkin, ja juuri se pitää toisemme hengissä? Silti psykologinvirkoihin on muilta kuin psykologin virkatutkinnon suorittaneilta pääsy kielletty, vaikka psykologin ammattikäytäntöä voisi hoitaa ja hoitaakin jokainen myötäelämiseen sekä elämäntilanteiden ymmärtämiseen kykenevä ihminen.

Vaikuttaa siltä, että ay-retorinen hiusten halkominen ja ammatissa toimimisen muodollinen rajoittaminen on sitä raivokkaampaa, mitä selvemmin kyseessä on ala, jota voisi useammallakin eri koulutuksella hoitaa. Mistä loppujen lopuksi on kysymys?


Roolijäykkyydestä

Keinotekoista rooliin linnoittautumista sanotaan roolijäykkyydeksi, ja sen motiiveina ovat pyrkimykset suojella oman ammattikunnan taloudellista toimeentuloa. Siihen liittyvää roolin rajaamista alaspäin edustaa esimerkiksi aineenopettajan kasvatustieteellisten opintojen vaatiminen kaikilta lukioissa ja peruskoulujen yläasteilla opettavilta. Tämän mukaan kasvatustieteiden professori ei ole kelpoinen toimimaan lukioiden tai yläasteiden opettajana, jos hän ei ole suorittanut mainittua opintokokonaisuutta tai ryömi takaisin yliopiston pulpettiin lukemaan itse kirjoittamiaan pedagogisia kurssikirjoja loppuun.

Tällainen roolin rajaaminen ei tosin suuntaudu enää hierarkkisesti alaspäin, eikä sillä varjella alikvalifioituneiden tai epäpätevien rekrytoitumista virkoihin, vaan kyseinen kiusanteko on roolin rajaamista ylöspäin, jolloin virkaan nähden yliansioituneilta henkilöiltä vaaditaan suoriutumistasonsa alittavia näyttöjä. Rimaa madalletaan tällöin niin, että muutoin sen ylittävät hakijat eivät enää mahdu sen alta, eikä 43 numeron jalka mene 39 numeron kenkään.

Ammatillisia ja vallan käyttöön liittyviä etupyrkimyksiä pönkitetään usein vastuukysymyksillä ja uhkauksilla siitä, mitä voi tapahtua tai ketä syytetään, jos esimerkiksi psyyken potilas tekeekin itsemurhan tai joku ahdistuneisuudesta kärsivä oppilas syyllistyy kouluväkivaltaan. Niinpä rooli, eli ihmiseltä odotettu käyttäytyminen, ja hänen asemansa pyritään lukkimaan toisiinsa symmetrisesti, jolloin ihmiset helposti panssaroituvat rooleihinsa.

Lopputuloksena koulujen rehtorit ja opetuslautakunnat palkkaavat vain muodollisesti päteviä opettajia, vaikka he olisivat kuinka huonoja, koska muotoseikkojen taakse suojautuminen vapauttaa omasta vastuusta! Tällainen juridinen ja ennakoltavaikuttavuuden ajatussuhteeseen perustuva varautuneisuus ei ole kaikkein luovuutta herättävimpiä ja kannustavimpia, sillä se perustuu pelkoihin ja siten pikemminkin halvaannuttaa kuin aktivoi luottamusta ja vastuunottoa.


Ei se tee ketään hyväksi, että sanoo muita huonoksi

Suomi on kelpoisuusvaatimusten luvattu maa. Silti viranomaisvaltaa ei näyttänyt kiinnostavan, että hallitus nimitti vähemmistövaltuutetuksi kelpoisuusehtoja täyttämättömän hakijan, vaikka kolmisenkymmentä muodollisesti ja tosiasiallisesti pätevää oli tarjolla.

Itse kannatan joustamista muotoseikoista, kunhan tosiasiallinen pätevyys löytyisi ja jokin tutkinto olisi esittää (mutta vähemmistövaltuutetun tapauksessa sitä ei ollut). Liian usein virkoihin päätyy pelkkiä asiakirjaihmisiä, jotka nimitetään ainoastaan paperien perusteella, edes tapaamatta hakijaa. Näin on puolestaan yliopistoissa, joissa hakijoiden julkaisut lähetetään arvioitaviksi toiselle puolelle maapalloa, ja niin sanonut asiantuntijat märehtivät niitä lähettäen päätöksensä vihdoin tiedekunnille. Tämä on kaikkien rekrytointialaa tuntevien kauhu.

Demokratia on siitä mukavaa, että vaaleissa kansalaisten arvostelukyky on ylimmän auktoriteetin asemassa. Sikäli Krista Kiuru lienee päätynyt oikeaan paikkaan. Sosiaalidemokratiaa puolestaan voi arvostella siitä, että juuri ammattijärjestöjen ylläpitämä kiistely leivästä on suurin syy työelämän sadistis-masokistiseen roolijäykkyyteen, kun ruuvin saa vääntää auki vain muodollisesti kelpoinen ammattimies eikä kirjastoneitinäkään voi palvella muu kuin nimenomaisen informaatioalan koulutuksen saanut henkilö.

Lapsellista, mutta pikkumaisuudessaan inhimillisesti ymmärrettävää.

Jokaisen koulutuksia, kelpoisuuksia, pätevyyksiä ja muita muotoseikkoja penäävän kannattaakin kysyä itseltään, mikä hänen oma pätevyytensä oikeastaan on, ja pitäisikö itsekin suorittaa jotkin opinnot loppuun. Muodollisten seikkojen taakse suojautuminen kun herättää sen kysymyksen, eikö ihmisellä ole muuta keinoa osoittaa pätevyyttään.

Palavatko Niinistön hihat?

Sauli Niinistön esiintyessä eilen TV-uutisissa minun silmiini pistivät presidentin otsalla karpaloiva hiki ja Mäntyniemen kulisseissa piileskelevän adjutantin poikkeuksellisen totinen ilme. Minä en luonnollisestikaan tiedä, mikä on Niinistön Venäjän-matkan todellinen syy, mutta siitä olen varma, että sitä ei kerrota medialle eikä kansalaisille kuin vasta vuosien päästä.

Oletan, että syy Putinin ja Niinistön tapaamiseen on lähtöisin Venäjän suunnalta, vaikka aloite kohtaamiseen olisikin lähtöisin Niinistöltä. Venäjä on häirinnyt Suomea viime aikoina näyttävästi muun muassa ilmatilanloukkauksilla, nettihyökkäyksillä ja epäilyillä suomalaisten osallistumisesta Ukrainan taisteluihin. Lisäksi se on uhannut vastatoimilla, jos Suomi hakeutuu Natoon, ja vihjannut, että Suomen ja Venäjän välillä 1992 solmittu valtiosopimus estäisi Naton jäsenyyden.

Niinpä en yllättyisi, jos Yhdysvaltain satelliittitiedustelu olisi paikantanut Venäjän asevoimien keskittäneen joukkoja ja kalustoja myös Suomen itärajan tuntumaan. Tähän viittaa sekin, että muut EU-maat ovat osoittaneet Suomea kohtaan ”ymmärtämystä” ja hyväksyneet Niinistön oma-aloitteisuuden...

Muussa tapauksessa kokous osui outoon ajankohtaan, ja Niinistö on istumassa EU:n pöksyillä tuleen avatessaan oman, Euroopan unionista riippumattoman, ulkopolitiikkansa. Sotšiin sovitussa tapaamisessa myönteistä on pyrkimys neuvotteluyhteyden ylläpitoon, mutta muutoin kokous sisältää suuria riskejä.


Täydellinen tilaisuus suomettua

Niinistöllä on nyt käsissään, paitsi etevän ja taidokkaan ulkopoliittisen pelaajan ja rauhanrakentajan avaimet, myös erinomainen tilaisuus suomettaa. Katsotaanpa, miksi.

1) Heti pakotteiden asettamisen jälkeen järjestettävä tapaaminen voidaan nähdä muissa länsimaissa haluna irtautua EU-maiden riveistä. Tilanne voidaan tulkita niin, että kyse on yrityksestä parantaa kahdenvälisiä suhteita EU-maiden yhteenkuuluvuuden kustannuksella.

2) Se, että Suomi soittaisi ensiviulua Venäjän ja EU:n suhteiden ratkomisessa, ei olisi välttämättä hyväksi myöskään kahdenvälisille suhteille. On mahdollista, että Putin koettaa käyttää Suomea jonkinlaisena puolestapuhujanaan, yrittää ahmaista Niinistön tossunsa alle tai vihjaa, että Suomi on juuri sillä maantieteellisellä vyöhykkeellä, jonka Venäjä tuntee itselleen samalla tavalla ”omaksi” kuin Ukrainankin.

3) Venäjä on pitkään koettanut hajottaa EU:n yhtenäisyyttä, ja siksi Venäjällä on tämänpäiväisessä tapaamisessa enemmän voitettavaa kuin Suomella, jolla on paljon hävittävää, mikäli maamme etääntyy EU:n pakoterintamasta ja joutuu Venäjän pelinappulaksi.

4) Suomi ei voi pukeutua puolueettoman rauhanvälittäjän rooliin, vaan Suomessakin tulisi ymmärtää, että osana pakotteita asettanutta EU:ta me olemme konfliktin eräs (tosin melko vähäpätöinen) osapuoli. Niinpä tapaaminen jää väistämättä kahdenvälisten suhteiden ratkomiseksi, eikä neuvotteluvaltuuksia muista asiakysymyksistä ole. Pakotteista ei ole syytä livetä, sillä oma asemamme Ukrainaa vastaavassa tilanteessa riippuisi EU-maiden yksimielisyydestä ja uskottavuudesta.

5) Suomi ei voi eikä sen kannattaisi esiintyä myöskään EU:n neuvottelijana, koska maamme ei ole mahdollista eikä järkevää ottaa päälleen koko sitä laskua, joka konfliktista lankeaa. Oikea muoto on vaikuttaminen EU:n riveissä ja EU:n kautta.

6) Kokoontumispaikka Sotši sijaitsee Venäjän konfliktipesäkkeiden Krimin ja Georgian välimaastossa, joten matkustamalla juuri sinne Niinistö tulee helposti antaneeksi tahattoman viestin, että Suomi hyväksyy Venäjän toimet, muun muassa Krimin miehityksen. Tällaista viestiä kannattaisi välttää, koska sen seuraukset kohtelisivat huonosti oman maamme turvallisuutta.

7) Vaakalaudalla ovat myös Suomen ja Ukrainan väliset suhteet, jos Suomi mielistelee Venäjää ja kääntää opportunistisesti selkänsä olemassaolostaan taistelevalle maalle. On oman identiteettimme ja itsearvostuksemme kannalta parempi, että puolustamme oikeamielisyyttä vääryyttä vastaan, kuin että välttelisimme haittoja ja hyväksyisimme sen, mikä näyttää poliittisessa pelissä hyödylliseltä.

Vaikka EU-maat ovatkin osoittaneet ymmärtämystä Niinistöä kohtaan, myös minä osoitan ymmärtämystä niitä EU-maita kohtaan, jotka ovat viime maaliskuusta asti hoitaneet suhteita Venäjään puhelimitse.

Entä voiko tapaamisella olla mitään myönteisiä tuloksia?

Niinistö yrittää luullakseni välttää ne suuret vahingot, jotka syntyisivät, mikäli Venäjä laittaisi ilmatilansa kiinni. Tämä merkitsisi katastrofia kansalliselle lentoyhtiöllemme, jonka pätäkkä tulee pääasiassa Aasian kaukolennoista. Keskusteluhalun ilmaisemisella voidaan siis toivoa tai esittää kohtuullisuutta ja malttia. Samalla voidaan purkaa vainoharhaisuutta.

On syytä muistaa, että Krimin miehitys ei ole kuitenkaan mitään sellaista, minkä EU voisi hyväksyä neuvottelupöytään tapahtuneena tosiasiana, jota Venäjä saa käyttää korttinaan. Venäjä on yksiselitteisesti rikkonut kansainvälistä lakia ja ETYJ-asiakirjoja, ja siksi sen on peräännyttävä suvereenin valtion alueelta ehdoitta.


Venäjän keinot ja keinottelu

Monet näyttävät myös Suomessa ajattelevan, että Venäjän tukemien separatistien toimet Ukrainassa olisivat hyväksyttäviä, yhdenvertaisia ja ainoastaan ”vaihtoehtoisia” ajattelutapoja konfliktissa. Juuri tällä tavoin venäläispropaganda on aina menetellyt: se esittää omat historiaa vääristelevät tapahtumakulkunsa muka tasavertaisina ja yhdenveroisina näkökulmina, joita leimaa vain mielipiteenvarainen tulkintaero.

Tosiasiat ovat kuitenkin toisenlaisia. Nythän ei ole kyse vain siitä, että asiassa olisivat vastakkain keskenään samanarvoiset lähtökohdat ja että niiden välinen ero olisi pelkkä muotoseikka. Kyse on siitä, minkälaista yhteiskuntajärjestelmää kumpikin osapuoli on ajanut ja puolustanut.
 
Venäjä on rikkonut YK:n ihmisoikeusperiaatteita jo oman kansansakin keskuudessa polkemalla vähemmistöjään. Ja nyt se tekee samaa Ukrainassa, jossa yli tuhat ihmistä on kuollut Venäjän tukemissa taisteluissa. YK on selvästi tuominnut Krimin miehityksen, ja kansainvälisen oikeuden kannalta valloituksella ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjän Krimillä masinoimat vaalit ovat kuin Venäjä järjestäisi Ahvenanmaalla vaalit maakunnan kuulumisesta itselleen.

Monet ovat ihmetelleet, miksi Venäjä pelaa itsensä jatkuvasti paitsioon poikkeamalla länsimaisista ihmisoikeuskäsityksistä ja menettelytavoista. Totuus on, että Venäjä ei piittaa eikä välitä mainetekijöistä vaan uskoo sotilaalliseen voimaansa. Sotilaallinen vastavoima on myös ainoa, jota Venäjä uskoo ja joka tekee Venäjästä harkitsevaisen.

Venäläiset tietävät, että heitä pidetään joka tapauksessa brutaaleina, joten ei ole merkitystä sillä, kuinka brutaaleina heitä pidetään: Vihatkoot, kunhan pelkäävät! Venäjä jopa toivoo ja järjestää konflikteja, koska niiden kautta se saa tilaisuuden voimannäyttöihin ja sotilaallisiin voittoihin, joita lännen heikkouden ja sivistyneisyyden vuoksi helposti syntyy.

Juuri niin Putin sai tahtonsa läpi Georgiassa, ja ”Suomen separatisti” Paavo Väyrynen kirjoitti blogissaan, että Georgia hyökkäsi Venäjälle! Ei tarvinne muistuttaa, että YK:n ja muun maailman tulkinta asiasta on päinvastainen kuin tuon ikuisen idänkortilla pelaajan ja suomettumisen mestarin. Tosiasiassahan Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan, mistä Venäjä puolestaan sai tekosyyn valloittaa alueita Georgialta ja osoittaa sitä kautta laajenemisenhaluaan. Vielä vuonna 2003 Vladimir Putin vaati, ettei sotilaallista voimaa saa käyttää toista valtiota vastaan kuin YK:n turvallisuusneuvoston tuella, mutta nyt se on marssittamassa sotilaitaan Ukrainaan joko koolle kutsumansa turvallisuusneuvoston luvalla tai tarvittaessa ilman lupaa.

Venäjän taktiikkaan kuuluvat historian vääristely ja asioiden kääntäminen kuin pirunpeilissä päälaelleen. Slaavilaista melankoliaa ilmentäen Venäjä marttyyrisoi itsensä ja lavastaa itsensä uhriksi. Toiseksi se pitää omia aggressioitaan vastauksina ”provokaatioihin”, joita länsi muka esittää. Lisäksi se syyttää Yhdysvaltoja ja EU:ta sotkeutumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin, joihin se itse on sekaantunut.

Venäjä on leimannut seksuaalivähemmistöjen julkisen elämän ”homopropagandaksi”, koska se itse sensuroi vähemmistöjään ja harjoittaa todellista heteropropagandaa. Venäjä on tukenut Syyrian vallassa olevaa arabisosialistista Baath-puoluetta lainoilla, koulutuksella ja aseistuksella niin, että hirmuhallinto silläkin maailmankolkalla jatkuu ja pakolaistulva ulottuu Suomeen asti. Juuri nyt Venäjä tukee separatistien harjoittamaa terrorismia Itä-Ukrainassa ja arvostelee Yhdysvaltoja, CIA:ta ja Natoa terrorismista.

Mitä eroa on siis Yhdysvalloilla ja Venäjällä meidän suomalaisten kannalta? On eri asia olla demokraattisen ja liberaalin länsivallan kaveri kuin elää totalitaristisen diktatuurin naapurissa ja sen autoritaarisen komentelun alla.

Siksi myöskään Venäjän esittämät tilanteiden vääristelyt eivät ole ”tasavertaisia” tai ”yhdenveroisia” vaihtoehtoja, eikä lännen ja idän välillä valitseminen ole pelkkä muotoseikka kahden erilaisen tulkinnan välillä. Venäjän toimia puolustelevien pitäisi ymmärtää, että Yhdysvaltojen voimankäyttö ei ole sama asia kuin Venäjän voimankäyttö eikä Ukrainan laillisen hallituksen suvereenius ole sama asia kuin separatistien suvereenius. Keskeistä on juurikin se, millaista niiden harjoittama politiikka on sisällöltään. Lännen politiikalla on moraalinen oikeutus, Venäjän ei.

Tällaisen naapurin kanssa neuvottelemaan Niinistö on lähtenyt. Voitettavaa on vähän mutta hävittävää paljon. Minulle tulee samanlainen olo kuin useimmille suomalaisille tuli Paasikiven lähtiessä Moskovaan. Toivottavasti Niinistö saa aikaan parempaa ja reilumpaa jälkeä kuin ne suomettumisen ajasta muistuttavat vanhan koulun poliitikot, jotka ovat nousseet puolustamaan Venäjän aggressiivisia toimia.

Brändiepäonnistumisia: Itella ja Venäjä

Kun Posti vaihtoi nimekseen ”Itella”, kysyin blogikirjoituksessani, miksi posti ei voi olla Posti. I-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”.

Oli ymmärrettävää, että toiminnan laajentuessa kuljetusalalle ja firman lonkeroiden ulottuessa ulkomaille jotain muuta oli pantava nimeksi. Mutta silti moni Suomessa vieraileva ulkomaalainen saattoi tiedustella Itellan konttorin ovensuussa, ”missä täällä on posti – ja mitä tästä puodista oikein saa, spagettiako?” Posti kun on lähes kielellä kuin kielellä posti.

Brändi on oman määritelmäni mukaan funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa. Se on siis eri asia kuin pelkkä nimi, logo, symboli tai merkki – ja sellaisena se on puhtaasti ideologinen ja imaginäärinen ilmiö.

Turha brändääminen on osoittautunut hyväksi tavaksi polttaa rahaa ilman minkäänlaisia tuloksia. Brändimarkkinoinnin tähti on ollut laskussa tietoisen kuluttajan syntymisen myötä. Saattaa olla suuriarvoista kulkea Calvin Kleinin pikkupöksyt jalassaan, mutta muutoin H&M:ltä ostetut nimettömät ajavat saman asian, ihan ilman brändiä.

Myös Posti on päättänyt palata käyttämään nimeä, jonka asiakas voi ymmärtää. Toimitusjohtajan mukaan ”kahden brändin malli on tuonut yhtiölle ylimääräisiä kustannuksia ja vaikeuttanut yhtiön palvelumielikuvan kirkastamista”. – Jaahas. Samanlaisen lausunnon olisi voinut saada ilmaiseksi puppulausegeneraattorista tai miljoonapalkkiota vastaan joltakin kriisiviestinnän asiantuntijakonsultilta, jonka tehtävänä on keksiä lisää valheita aina, kun johdon omat selitykset loppuvat.

Itellan ongelma ei ollut se, että käytössä oli kaksi brändiä, vaan se, että ne olivat väärissä paikoissa. Esimerkiksi Saksassa postin ja sen omistaman kuljetusliike DHL:n työnjako toimii, koska DHL:n logoa ei kiinnitetä postien oviin eikä ikkunoihin.

Voi vain kysyä, kuinka huimia summia pankkien fuusioista ja eri firmojen nimiseikkailuista on koitunut kuluttajille. Yksi epäonnistuneimmista on Tallinkin ja Silja Linen brändifuusio, joka koristaa merimaisemia esimerkiksi Silja Serenaden kyljessä. Firma meni, paitsi vaihtamaan Silja Linen klassisen kauniin fontin, myös pilaamaan sen värityksen sotkemalla saman aluksen kylkeen kahta sinisen sävyä: siniharmaan rinnalle äitelää kirkkaansinistä. Kirjoitin aiheesta laajemmin tässä.

Mutta myös maabrändit ovat olleet vaakalaudalla. Sana ”karhunpalvelus” perustuu tunnetusti Jean de La Fontainen faabeliin karhusta, joka ”auttoi” nukkuvaa puutarhuria hätistämällä tämän kasvoilta kärpäsen kivenmurikan avulla. Venäjä on juuri nyt tekemässä sekä Ukrainalle että omalle maabrändilleen todellisen karhunpalveluksen.

Mikä sitten on Venäjän brändin asema? Kaikki tietävät, kuinka vaikeaa on kesyttää leijonaa. Lampaat tekivätkin noin kaksikymmentä vuotta työtä leijonan kanssa kesyttääkseen sen. Ne kävivät leijonan kanssa kauppaa ja veivät sille lahjoja sijoitusten muodossa.

Mutta sitten leijona alkoi ärjyä ja pelotti lampaat pois. Menee jälleen pitkä aika, ennen kuin lampaat uskaltavat leijonan aitauksen lähelle. Ikuisuus siihen kuluu, mikäli kriisi ei osoittaudu vain poliittiseksi häiriötilaksi, joka ratkaistaan pian.

Venäjän maabrändin suunnittelutoimistossa tulisi ymmärtää, ettei poliittista hallintaa voida toteuttaa nykyaikana maa-alueita valloittamalla tai kurittamalla kansakuntia. Hallintaa toteutetaan tekemällä ihmisille sellaisia taloudellisia, teknisiä, teollisia, tieteellisiä tai kulttuurisia palveluksia, jotka edistävät ja kehittävät yhteiskuntia. Suurvaltana voi olla vain olemalla sivistyksellinen, taloudellinen ja sosiaalinen suurvalta.

Venäjällä ei ole Ukrainassa mitään sotilaallista voitettavaa. Itä-Ukrainan separatistit ovat Venäjän varjoarmeija, jonka tehtävä on hajottaa maata. Venäjä on tahrinut maabrändinsä ihmisoikeusloukkauksilla, jotka ovat vaikeuttaneet Venäjän ja EU:n suhteita. Ukrainan sisäinen kriisi puolestaan kärjistyi, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš hylkäsi EU:n vapaakauppasopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista.

Venäjän Krimillä järjestämä kansanäänestys oli kuin jokin vieras valtio olisi järjestänyt Suomen Savossa ”kansanäänestyksen” johonkin toiseen valtioon liittymisestä. Sillä ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjä on vääristellyt historiankirjoitusta ja loukannut itsenäisten valtioiden suvereniteettia tavalla, joka on loannut sen maabrändin ja pilannut kansainvälisen luottamuksen aina siihen päivään asti, kunnes Venäjän oma poliittinen johto vaihtuu.

Venäjällä ei ole epäonnistuttu talouden kehittämisessä, kuten usein väitetään, vaan taloudellisen hyvinvoinnin jakamisessa, toisin sanoen sosiaalipolitiikassa. Ja sen merkiksi maata johtava diktatuuri etsii nyt syntipukkeja homoista, joihin se siirtää syytöksiä maan moraalisesta rappiosta. Yksimielisyyttä se yrittää rakentaa ulkoisten viholliskuvien ja valloituspolitiikan varaan. Duumassa sananmukaisesti yksinkertaista enemmistöä hallussaan pitävä puolue on Putinin kannattajaksi tunnustautuva ”Yhtenäinen Venäjä”, joka on jo nimenäkin naurettavan defensiivinen omassa monoliitin rakennustyössään.

Toivottavasti Venäjän kansa ymmärtää taivuttaa johtonsa vetäytymään Ukrainan rajoilta ja Krimin niemimaalta, pidättäytymään väkivallasta ja kieltäytymään avunannosta, jota siltä ei ole pyydetty. Muussa tapauksessa maa tuottaa brändilleen mittaamattoman suuren taloutta ja tulevaisuutta koskevan vahingon.

Mikä sitten on yhteistä sekä Postin että Venäjän brändiepäonnistumisille? Nämä, niin kuin brändiepäonnistumiset yleensäkin, tulevat kuluttajille ja kansalaisille kalliiksi.

Aikamme kolme jumalaa: Markkinat, Kilpailutus ja Yrittäjyys

Elämme kolmiyhteisessä jumalakäsityksessä. Aikamme kolme jumalaa ovat Markkinat, Kilpailutus ja Yrittäjyys. Näistä Markkinat muodostaa korkeimman jumaluuden tarjoten olevaiselle universaalin selitysperusteen. Markkinat on kuin hegeliläinen maailmanhenki tai hindulaisuudesta tuttu luojajumala Brahma, joka on kaiken koossapitävä voima ja synonyymi universumin ja kosmoksen kanssa. Markkinat on siis absoluutti.

Tämä näkyy siinä, että kaikki lasketaan nykyään Markkinoiden varaan. Markkinamekanismin ajatellaan sovittavan todellisuuteen liittyvät pahimmatkin karikot, varsinkin asuntopulan, elintarvikkeiden hintojennousun, energian ehtymisen ja niin edelleen. Markkinat-jumala nojaa kosmiseen kreikkalaiseen talio-periaatteeseen, jonka mukaan ylimielisyydestä seuraa väistämättä rangaistus. Karuimmillaan tämä merkitsee, että ihmiskunnan populaatio pienenee samalla kun elämän edellytykset planeetalla ehtyvät. Markkinajumaluus johtaa siihen, että ylilyönnit tasoittuvat millä tahansa vaihdon foorumeilla.

Kilpailutus-jumala puolestaan on Markkina-jumalan metodi. Se on menetelmä Markkinoiden toteuttamiseksi. Nykyään kilpailutetaan aivan kaikki, vaikka omaksi vahingoksikin. Näin tehdään myös julkistaloudessa, jossa hankinnat alistetaan kilpailutukselle siitäkin huolimatta, että Markkinoiden avaaminen ulkomaisille toimijoille olisi kansantaloutemme kokonaisedun vastaista ja työllisyyttä heikentävää. Kilpailutus-jumala vastaa hindulaisuudesta tunnettua Shiva-jumalaa, joka toimii sekä luovana että tuhoavana jumalana, ja tässä näkyy Markkina-jumalan nelikätisyys. Mikäli Kilpailutusta ei ole, tulee kilpailuasiamies, joka on Markkina-uskonnon ylipappi, ja järjestää kilpailua.

Yrittäjyys-jumala puolestaan on Markkinoiden ja Kilpailutuksen primus motor. Se on vastaus siihen, mikä pitää Markkinoita ja Kilpailutusta yllä. Niinpä se vastaa Vishnu-jumaluutta, joka hindulaisessa kolmiyhteydessä on ”rakkautta ja elämää ylläpitävä jumala”. Ja mitäpä vikaa Yrittäjyydessä olisikaan? Ongelma onkin, riittääkö se; nykyään kun uskotaan pelkkään spontaaniuteen ja sanotaan, että kyllä Yrittäjyys kaikesta huolen pitää. Helpompi on kuitenkin vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa, kuin on yrittäjän selviytyä viranomaisvallan pykäläviidakossa.

Markkinoiden ja Kilpailutuksen tavoin Yrittäjyys on täysin pyhää. Tässä metafysiikassa monetkin poliitikot saattavat moralisoida ja paheksua esimerkiksi seksin ostoa ja myyntiä tai bordellien olemassaoloa, mutta he pitävät tätä kaikkea oikeutettuna, mikäli voidaan osoittaa, että asiaan liittyy Yrittäjyyttä. Pornokaupat, thai-hieromot, ihmiskauppa ja ravintoloiden silakankatkuiset takahuoneet ovat terveystarkastajien, liikuntalautakuntien ja alkoholikyttien silmätikkuina, kunnes heille perustellaan, että kyse onkin Yrittäjyydestä, johon liittyy Kilpailutusta ja vapaat Markkinat. Kun kyse on valistusliberaalista elinkeinovapaudesta, se ansaitsee oikeutuksensa.

Entä mitä merkitystä edellä kuvatulla markkinarelativismilla on? Otan asian esille, koska ennen vanhaan (antiikin kreikkalaisella ja roomalaisella ajalla) uskottiin hyveisiin, joita Aristoteleen mukaan olivat viisaus (fronēsis, prudentia), oikeudenmukaisuus (dikaiosynē, iustitia), kohtuullisuus (sōfrosynē, ei kovin suosittua enää missään) ja rohkeus (andreia). Tuomas Akvinolainen lisäsi luetteloon vielä uskon (pistis), toivon (elpis), ja rakkauden (agapē). Keskiajan katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä puolestaan olivat ylpeys, kateus, ahneus, viha, mässäily, himo ja valheellisuus.

Hyveisiin ja paheisiin uskominen oli luonnollisestikin vaateliasta ja kovin absolutistista, kunnes keksittiin, että myös näiden yleiskäsitteiden henkilökohtaiset merkityssisällöt vaihtelevat, ja ihmiset ymmärtävät niillä varsin erilaisia asioita. Valistuksen aikakaudella hyve-etiikka sivuutettiin vanhanaikaisena, ja hyveet korvattiin pehmennetyillä ja relatiivisilla ihanteilla, joita edustivat muun muassa tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden ideat.

Filosofiassa katsotaan nykyään, ettei mikään asia tai teko ole hyvä tai paha sinänsä (pois lukien niin sanotut itseisarvot), vaan moraalista oikeutusta pohditaan käytännöllisen hyödyllisyyden tai haitallisuuden perusteella. Sen sijaan hyvän ja pahan määrittämistä pidetään uskonnollisena tai vähintäänkin metafyysisenä. Niinpä on vaikea nimetä ehdottomia arvojakaan.

Arvojen määrittämistä pidetään tätä nykyä relatiivisena toimintana, jolle on vaikea nimetä yleisiä kriteereitä. Näin myötäillään ja myönnytellään Markkina-jumaluutta. Mutta onko Markkinoiden, Kilpailutuksen ja Yrittäjyyden väliseen kolmiyhteyteen uskominen lopultakaan kovin relativistista? Minusta näyttää, että markkinauskonnon varaan vannominen on pikemminkin erittäin fataalia eli kohtalonomaista. Se edustaa naturalistista fundamentalismia, jonka mukaisesti vallitsevia olosuhteita pidetään oikeassa olemisen todisteina, ja tällä tavoin käännetään nurin vanha totuus: the fact is not a proof of right.

Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina

Malaysia Airlinesin lennon MH17 alasampuminen herätti varsin vähän reaktioita Euroopassa ja muualla maailmassa, ainakin verrattuna teon häikäilemättömyyteen ja törkeyteen.

Aina kun Yhdysvallat on osallisena jossakin sotatoimessa, niin sanotut aktivistit kerääntyvät kyllä lähetystöjen eteen ja kaduille kiljumaan, kuinka paha Amerikka on. Mutta kun Venäjä miehittää Krimin ja antaa Itä-Ukrainan separatisteille aseet käteen, niin mielenosoittajat maailmalla ovat hipihiljaa.

Rikollisilla on usein profiili, eli ne toimivat saman kaavan mukaan. Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto tulitti Korean Airin lentoa 902 jo vuonna 1978, jolloin kone joutui tekemään hätälaskun Louhen Korpijärvelle Venäjän Karjalaan. Hytisevät matkustajat siirrettiin tuolloin helikoptereilla Murmanskiin ja sieltä Helsinki-Vantaan kautta koteihinsa ympäri maailman, eikä siviilien ihmepelastumisesta pidetty sen suurempaa melua. Tapaus oli kuin Alistair MacLeanin trilleristä.

Toinen pudotus herätti enemmän huomiota. Monet muistavat, kun Neuvostoliiton ilmavoimat ampuivat Sahalinin saarten tuntumassa alas Korean Airin lennon numero 7 tappaen kaikki 269 koneessa ollutta ihmistä. Ronald Reaganin aikakaudella tapaus veti suurvaltojen suhteet pakastinlämpötiloja kylmempään huurteeseen.

Neuvostoliiton ilmatila oli tuohon aikaan pyhää, kunnes Finnairin koneet saivat lentoluvan alueen halki Japaniin, Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Onkin valaisevaa lukea, mitä viime vuonna edesmennyt lentokapteeni ja kauppatieteiden tohtori Heikki Urmas kertoo viimeiseksi jääneessä kirjassaan Voi maatamme! (2012). Yli 24 000 tunnin liikennelentäjä tilittää teoksessaan hiuksia nostattavalla tavalla, kuinka myös Finnairin jumbot saivat usein peräänsä neuvostohävittäjiä, jotka lähestyivät matkustajakoneita ja sopivalle ampumaetäisyydelle tultuaan kääntyivät pois.

Urmaksen tulkinta on, että neuvostoliittolaiset käyttivät Finnairin koneita elävinä harjoitusmaaleina. Matkustajille näistä tapauksista ei tietenkään hiiskuttu mitään, sillä olisihan ollut kauheaa, jos asiakkaat olisivat kaikonneet teuraiksi leimatuista koneista – tai jos tiedon julkitulo olisi pahoittanut diplomaattien mielen vahingoittaen maidemme ystävällisiä ja lämpimiä suhteita. Jeltsinin aikana liipaisimelle hakeutuminen loppui, mutta nykyään alueen halki lentää niin monen yhtiön koneita, että myös valinnanvaraa koemaaleiksi riittäisi.

Heikki Urmas toimi Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin-yksikön rehtorina, joten tuskin hän puhui palturia (ja hän esittää kirjassaan myös mielenkiintoista eurokritiikkiä).

Totuus lienee se, että myöskään Itä-Ukrainan maitopartaiset separatistit eivät olisi kuuna kullan valkeana saaneet 33 000 – 40 000 jalan korkeudessa kiitävää konetta putoamaan ilman venäläisten tarjoamaa aseistusta. Sikäli asiaa koskeva tutkimus on pelkkää selvän asian selvitystä, jonka tehtävänä on vain kiistattomien todisteiden etsiminen. Aika kuitenkin työskentelee Venäjän hyväksi, sillä Krimin miehitys jatkuu ja kriisi pitkittyy.

Monet poliitikot ovat pyrkineet leimaamaan suomalaiset Venäjän-arvostelijat ulkopoliittisesti vaarallisiksi tai Nato-haukoiksi. Tämä osoittaa, millä tavoin Suomi on jälleen kulkemassa kohti suomettumisen aikaa. On oikein sanoa, että maalla, joka kiusaa naapureitaan informaatiosodalla tai sodan uhalla, sensuroi seksuaalivähemmistöjään ja ahdistelee omia toisinajattelijoitaan, on huono markkinointipäällikkö. Niinpä Suomi elää vaarallisen valtion naapurissa.

Venäjän väitteet suomalaisten osallisuudesta Itä-Ukrainan levottomuuksissa ovat selvää propagandasotaa ja sellaisena periaatteen ”hyökkäys on paras puolustus” toteuttamista. Suomalaiset puolestaan hukkasivat etsikkoaikansa kolmen edeltävän presidentin kaudella olemalla hakematta Naton jäsenyyttä. Mitään vaaraa Naton jäsenyydestä ei Suomelle olisi, ei myöskään Venäjälle, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto, eikä kukaan ole havainnut sen enempää Venäjän kuin sen edeltäjänkään nostaneen asettaan Kreikkaa, Turkkia tai muutakaan Nato-maata vastaan.

Itä-Ukrainan kriisi voi ratketa lähinnä kahta tietä. Länsimaiden pakotteet johtavat Venäjän kansakunnan taloudelliseen ahdinkoon, joka aluksi parantaa nykyhallinnon suosiota mutta johtaa aikaa myöten sen epäsuosioon ja väistymiseen joko sisäpoliittisen kumouksen kautta tai vaaleissa. Toinen mahdollisuus on, että Yhdysvalloissa virkaan astuu republikaaninen presidentti, joka laittaa kovat piippuun. Obaman lausunnot ovat olleet tähän asti pelkkiä lehmän henkäyksiä, eikä suurvallan asema auta, mikäli pamppu on pehmeä.

Venäjän aloitteenpito maailmanpolitiikassa jatkuu. On paljastavaa, että Venäjän auttava käsi on ollut aktiivinen kaikkialla, missä on tekeillä jotakin moraalitonta, kuten Syyriassa. Jo Neuvostoliitto tuki Syyrian arabisosialistista Baath-puoluetta, joka on vallassa edelleen. Tiivis suhde on jatkunut myös Venäjän aikakaudella, jolloin Syyria on saanut Venäjältä lainoja, aseita ja koulutusta.

Filosofi Mikko Yrjönsuuri kirjoitti taannoin teoksen nimeltä Roistovaltion raunioilla (2003), jossa hän arvosteli Yhdysvaltain vuonna 2003 Irakissa toimeenpanemaa freedom missionia. Yliopistoälymystön kertakaikkisesta tyhmyydestä kertoo se, että USA:ta haukkumalla hän sai palkkioksi professorinviran, vaikka todellinen roistovaltio on tuossa ihan kyljessä.

Suomen ilmasto: ihmisoikeusrikos

Kesä on puolessa, eikä yhtään hellepäivää! Tilastojen mukaan hellettä oli kesäkuussa neljänä päivänä. Omien vaatimattomien havaintojeni mukaan ainakaan Helsingissä ei ole ollut koko kesänä yhtään auringonottoon soveliasta päivää.

Säiden puolesta tämä kesä on katastrofi. Alaskassakin on kuulemma ollut lämpimämpää, samoin Siperiassa, jonne Keski- ja Etelä-Euroopan helteinen ilma on pyörähtänyt pohjoisesta puhaltavien suihkuvirtausten tieltä. Lämmintä viime kesää puolestaan selitettiin sillä, että tuolloin kylmä ilma kasautui Pohjois-Amerikkaan ja lämpimät virtaukset suuntautuivat Eurooppaan.

1800-luvun lopun ilmastoteoreetikot selittivät poliittisen ilmaston kylmyyttä ulkosilla olosuhteilla. Tämä ajatusmalli nojasi näkemykseen ihmisluonnosta. Katsottiin, että kun ulkoiset olot ovat ankeat, myös ihmisten ajatusmaailmaa alkavat leimata apeus ja koleus – mutta myös viileä harkinta.

Lämpimien maiden hektistä poliittista ilmastoa puolestaan selitettiin samoin perustein. Katsottiin, että etelän asukkailta paloi helpommin käämi, ja kuumissa maissa myös sodittiin jatkuvasti vähäarvoisten ideologisten syiden vuoksi. Siirtomaiden katsottiin pilaavan mahdollisuutensa, vaikka muutoin maat olisivat kasvaneet kukkia, viiniköynnöksiä ja hedelmiä – toisin kuin täällä Pohjolassa, jossa vaivoin raivatut pellot ovat katovuosien välissä suostuneet tuottamaan niukan määrän ruista ja ohraa väkijuomien valmistamiseksi. Siihen pohjoisen asukit puolestaan ovat hukuttaneet ilmastotekijöistä johtuvan pahoinvointinsa.

Jo lääkäri Hippokrates oli epäillyt 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua, että persialaisten taipuminen yksinvaltaan ja kreikkalaisten kaipuu vapauteen juontavat juurensa ilmastollisista eroista. Samoin Aristoteles katsoi 300-luvulla eaa, että pohjoisen Euroopan kansat ovat ulkoisten olojensa muokkaamina urheita mutta eivät kovin taitavia, kun taas lämpimien maiden kansoilla on sosiaalisia taitoja, mutta niiltä puuttuu luonteen lujuutta. Kreikkalaiset olivat Aristoteleen mielestä erityisen onnekkaita, sillä Kreikan ilmasto edustaa kylmän ja kuuman välimuotoa, ja siksi kreikkalaiset ovat kehittäneet vapauden ja demokratian parhaat instituutiot.

Yhteiskuntatieteiden kehittyessä ilmastollisia selityksiä alettiin pitää alkeellisina, sillä ne nojautuivat olemusajatteluun, esimerkiksi näkemykseen ihmisluonnosta. Onko olemassa mitään ihmisluontoa? Kysymys on edelleen vastaamatta. Tärkeämpinä alettiin pitää muita, ihmisten kanssakäymiseen, talouteen sekä yhteiskunnan ja kulttuurin kehitystilaan liittyviä selitysperusteita. Tämän mukaan ihmisten ajattelua eivät suoraan leimaa jotkin ulkoiset olosuhteet, saati että ulkoinen todellisuus siirtyisi ihmisten sisään marxilais-leniniläistä tajunnan heijastusteoriaa myötäillen. Sen sijaan ajateltiin, että ihmiset ottavat vapaina ja tahtovina olentoina toiminnassaan huomioon erilaisia vaikutusyhteyksiä ja -suhteita ja sopeuttavat toimintansa niihin suuntautumalla tietoisten päämääriensä ja tarkoitusperiensä mukaisesti.

Vanhentuneiksi tuomitut ilmastolliset selitykset tuntuvat joka tapauksessa varsin uskottavilta myös nykyisten sofistikoituneiden teorioiden aikana. Kun esimerkiksi Suomessa kaikki ulkosalla liikkuminen on ollut perinteisesti vaikeaa, alkaen puuseehen juoksemisesta 30 asteen pakkasessa, olisi kohtuutonta olettaa, ettei suomalaisella ilmastohelvetillä olisi ollut mitään vaikutusta ihmisiin ja niin sanotun kansanluonteen muotoutumiseen. Kansanluonteella voidaan tällöin tarkoittaa sitä metafyysistä uskomusjärjestelmää, joka sisältää pääoletukset todellisuuden perusolemuksesta ja joka siirretään tuleville sukupolville kulttuurisena järjestelmänä.

Negatiivisuus, umpimielisyys ja katsomus, että todellisuus on vihamielinen ja läpikotaisin paha: nämä oloissamme sangen ymmärrettävät asenteet lienevät suomalaisille ihmisille tyypillisenä pidetyn varautuneisuuden taustalla. Luottaa ei ole voinut muuhun kuin siihen, että Fennoskandian yläpuolella oleva matalapaine syvenee.

Vaikka ilmastoteoriat ovat tutkimuksellisesti simplifioituja, ne ovat edelleen selitysvoimaisia. Kun itse astuin sisätiloista ulkomaailmaan viime juhannuksena ja ensimmäisenä sääilmiönä vastaani iski 8 asteen kylmyydellä puhaltava tuuli sekä iholla kipunoiva raekuuro, sain voimakasta vahvistusta näkökannalleni, että nimenomaan ilmasto on merkittävä ihmisoikeusrikoksia maassamme katalysoiva tekijä.

Toivottavasti alkanut heinäkuu tuo jotain hieman parempaa!

---

Päivitys 30.7.2014

No niin, tulihan niitä helteitä! Heinäkuun superhelteet ovat jatkuneet jo pitkään, ja viime viikko oli kuumin 50 vuoteen. Jos poliittinen ääriajattelu onkin lisääntynyt, lisääntyneet ovat myös äärisäät!

Hallitus kuin lentävä hollantilainen

On harvinaista, että minkään maan hallitus jatkaa virassaan, mikäli keskeisten puolueiden puheenjohtajat kaikkoavat ministeriaitiosta. Näin Suomessa on kuitenkin käymässä, kun Katainen, Urpilainen ja Arhinmäki ovat jättämässä tai jättäneet paikkansa.

Ensin skootterinsa kytkintä nosti Paavo Arhinmäki. Sitten Jyrki Katainen ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta, jotta pääsisi kärkkymään komissaarinvirkaa. Ja Jutta Urpilainen katsoi ministerinpostinsa päättyvän niin ikään puheenjohtajavaihdokseen. Kaikkien mopedeista näkyvät enää vain iltaruskon hämärässä loimottavat pakoputkien perävalkeat.

Taitaa olla vaikeaa johtaa puhetta puolueissa. Ja voimille käy ministerinäkin toimiminen näinä aikoina. Vastuu pitäisi kuitenkin kantaa.

Tässä nähdään, kuinka Suomen nykyinen valtiosääntö toimii, kun pääministeriä vaihdetaan edellisissä vaaleissa suurimmaksi nousseen puolueen puoluekokouksissa. Jo kepu käytti temppua kerran ja vaihtoi Vanhasen uuteen mukamas hallitusti.

Kokoomukselle puheenjohtajavaihdos on samanlainen vaalijippo. Kataisen kannatusta söivät julkisen talouden leikkaukset ja Himas-skandaali. Nyt puolue kiillottaa kuvaansa käydäkseen eduskuntavaaleihin puhtaalta pöydältä. Samoin tekee Sdp.

Ihmisen poliittinen muisti on noin kolmen kuukauden mittainen. Tämä näkyy keskustan nousevassa kannatuksessa, jossa ei ole enää jälkeäkään Kehittyvien maakuntien Suomesta. Luulen, että kokoomuksella ja kepulla on jälleen jonkinlainen kassakaappisopimus porvarihallituksesta, mikäli nämä puolueet voittavat vaalit.

Sdp teki oikein kantaessaan Jutta Urpilaisen johdolla huolta ”sijoittajanvastuusta”. Tämä tarkoitti Euroopan laajuisen pankkituen kyseenalaistamista. Puolue ei ole kuitenkaan kyennyt realisoimaan kannatustaan, sillä se on hukannut kansallisen edun puolustaessaan EMU:a sekä maahanmuuttoa ja nähdessään yhteisen verotuksen tienä valtioiden rahoituskriisin ratkaisemiseen. Säädös, jonka mukaan verot pitää maksaa aina sinne, missä tulotkin tuotetaan, riittäisi.

Demarien uusi puheenjohtaja Antti Rinne on julkisuuskuvaltaan ay-pamppu eikä kansanjohtaja. Niinpä en odota häneltä liikoja. Myönteistä hänessä on, että hän näkee työvoimantarpeen realistisesti. Rinnehän totesi juuri aamu-TV:ssä, että ongelmana on nimenomaan työpaikkojen puute eikä työvoiman tarve (jota on lääkitty maahanmuutolla).

Sen sijaan vanhat ministerit ovat jaksaneet jauhaa tuontityövoiman välttämättömyydestä maassa, jossa on 700 000 työtöntä, vajaatyöllistettyä tai työpoliittisten toimenpiteiden kohteena olevaa ihmistä, ja enää vain puolella työssä olevista on vakituinen työpaikka. Tämä on seuraus monetaristisesta rahapolitiikasta, jossa Euroopan valtiot hirttäytyvät kalliiseen euroon, vientikysyntä laskee, työttömyys nousee ja firmat pakenevat ulkomaille. Se on tuhoisa kierre.

Euron kriisi ei ole enää pankkikriisi eikä firmojen kriisi. Se on valtioiden ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituskriisi, joka johtuu globalisaatiosta, internatsismista ja monetarismista. Niiden tuella kansainväliset suuryritykset kilpailuttavat valtioiden veroasteen, siirtävät pääomat veroparatiiseihin ja tuotannon halpamaihin sekä pompottavat ihmisiä maasta toiseen.

Perussuomalaiset ovat pystyneet kanavoimaan eurokriittisyyden ja sote-kritiikin kannatuksekseen, mutta puolue tuhlaa aikaa ja energiaa toisarvoisiin asioihin, kuten homojen vastustamiseen. Puolueella ei ole paljoakaan taloudellisia linjanvetäjäpoliitikkoja, vaan se on kokoelma poliisikansanedustajia ja miehiä Timo Soinin takana. Tätä menoa puoluetta odottaa keskisarja 13 prosentin kannatuksella.

Mutta kokoomuksessa se kriisi vasta ikuista on. Puolueen johtaminen saattaa kariutua Alexander Stubbin haluun ehtiä joka paikkaan (europarlamentti, ministerinvirka, puheenjohtajuus). Toinen puheenjohtajaehdokas Jan Vapaavuori on tuomittu kolme kertaa rikoksesta (mitä katkerat äänestäjät voivat pitää myös ansiona).

Vapaavuoren asuntoministerikaudella luotiin niin sanotut asuntorahastot, joiden tuloksena asuntovarallisuutta alettiin siirtää institutionaalisten sijoittajien, kuten pankkien ja vakuutuslaitosten, haltuun. Kokoomus on myös käänteisten asuntoluottojen käyttöönoton takana. Mikäli käänteisiä asuntoluottoja aletaan suositella eläkevajeen täydentämiseen, niiden kautta palkansaajien asuntovarallisuutta valuu vähitellen rahalaitoksille.

Tämä merkitsee, että ajan myötä syntyy pienehkö kapitalistinen eliitti sekä valtava proletariaatti Britanniaan ennustetun mallin mukaisesti. Hallituksen asiantuntija David Boyle on ennustanut, että keskiluokka katoaa 30 vuodessa, keskivertoasunto maksaa 1,5 miljoonaa euroa, eikä omistusasuminen ole enää mahdollista kuin äärimmäisen varakkaille.

Nuoret tietävät tämän Suomessa jo nyt, enkä voikaan kuin ihmetellä, mistä Jan Vapaavuoren laaja kannatus on lähtöisin. Kokoomuksen puheenjohtajakandidaateista Paula Risikko puolestaan on kireä akka, joka patistelee sosiaalitukien saajia töihin, joita ei kerta kaikkiaan ole. Hän ei myöskään myöntäisi adoptio-oikeutta homoille, vaikka hänellä itsellään on Kiinasta adoptoitu tytär! Tällä menolla en ihmettele, mihin Stubbin kova kannatus perustuu.

Hallitus horjuu ja hutkii kansaa säntillisesti kuin vanha kaappikello. En kuitenkaan pidä hallituksen hajoamista ja aikaistettuja eduskuntavaaleja todennäköisinä. Hallitustyöskentely on mennyt jo nyt sellaiseksi pilipaliksi, että en usko eurovaaliväsymystä potevien puolueiden ottavan riesakseen hallitusneuvotteluja, joista tulee taaskin todennäköisesti pitkät.

Perussuomalaisten ohjelma ei sovi yhteen kokoomuksen kanssa vaan on lähempänä vasemmistoa. Kokoomus ei voi jatkaa enää vasemmistopuolueiden kanssa, eivätkä vasemmistopuolueet uskottavasti kokoomuksen kanssa. Jos kepusta tulee pääministeripuolue, se voi tehdä yhteistyötä sekä Sdp:n että Perussuomalaisten kanssa, jolloin neuvotteluista tulee helpommat, sillä sosiaalipoliittinen asialista on saman näköinen.

Ratkaisevassa asemassa on, mille tasolle vasemmistopuolueiden kannatus asettuu. Jos demarien lukemat eivät korjaannu eurovaaleista, se ohjaa vasemmistoa oppositioon, ja tuloksena on porvarihallitus perussuomalaisilla ja krisuilla täydennettynä. Mutta tätäkö perussuomalaisten peruskannattajakunta (jossa on aika paljon myös entisiä demareja ja vasemmistoliittolaisia) todellakin haluaa?

Eurokriittiset voittivat Suomessa ja Euroopassa

Vaalipäivä oli eilisen päivän päälivaiva, sillä lämpömittari huiteli 30 astetta.

Euroopan unionin demokratia on kansanvallan pilkkaa jo siksi, että Suomi saa 751-paikkaiseen europarlamenttiin vaivaiset 13 meppiä. Kyllä paikat pitäisi jakaa maiden kesken tasan eikä asukasluvun mukaisessa suhteessa. Vai eivätkö muka eri valtioiden tahtotilat ole yhtä tärkeitä?

Paikkojen tasajako maiden välillä tunnustaisi kansallisvaltioiden yhdenvertaisuuden. Nykykäytäntö taas perustuu siihen väärinkäsitykseen, että asioista pitää päättää Euroopan unionin näkökulmasta eikä eri maiden omaa etua ajaen. Siksi parlamenttipaikat jaetaan vain väestöllisten voimasuhteiden mukaan.

Kansallisvaltioita ei tunnusteta yhdenvertaisiksi ja itsenäisiksi subjekteiksi, vaan asia kierretään johtelemalla maapaikkojen määrä väestön edustuksesta EU:ssa. Ristiriitaista on, että toisaalta maapaikkoja jaetaan kansallisvaltioiden tunnustamiseksi, mutta toisaalta maiden vaikutusvalta otetaan pois kieltämällä maiden yhdenvertaisuus päätöksenteossa ja redusoimalla maiden valtasuhteet niiden väestöllisiin suhteisiin.

Juuri tämän asetelman EU-kriittiset ja euroskeptiset ryhmät ovat halunneet korjata. Jotta eri maat olisivat tasavertaisessa ja yhtä vakavasti otettavassa asemassa kukin, paikkoja pitäisi myöntää maakohtaisesti jokaiselle yhtä monta. Muutenhan syntyy käsitys, että joitakin maita poljetaan tässä show’ssa.

Eurovision laulukilpailut ovat samanlaiset. Myös niissä isoilla rahoittajamailla on vakiopaikat finaaliin. Suomi on rahoittanut suhteellisesti enemmän eurokriisin hoitoa kuin monet muut. Myös siksi meille kuuluisi enemmän vaikutusvaltaa.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen äänestysprosentti on jämähtänyt 40:n tuntumaan, ja muutamissa maissa, kuten Slovakiassa, jäätiin alle 15:en. Myös EU:n perustajamaissa eurovaalien äänestysprosentti on laskenut  tasaisen varmasti.

Jo surkea äänestysaktiivisuus sinänsä on eräänlainen epäluottamuslause unionia kohtaan. Ehkä vaalit pitäisi käydä yleiseurooppalaisten puoluetunnusten alla ja kirjoittaa vaalijulisteisiin selvästi, mihin parlamenttiryhmään kukin puolue EU:ssa kuuluu. Huomaavatko kaikki, että esimerkiksi kokkarit ja krisut ovat nyt yhtä ja samaa?

Mikään yllätys ei Suomen tulos ollut. Lisäpaikan saivat Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto, jotka ovat olleet eurokriittisimpiä. Vihreät ja kristilliset puolestaan menettivät. Myöskään henkilögalleria ei ollut yllätys.

Äsdeepeen lasku puolestaan selittyy sillä, että puolue puhuu muun muassa ”työpaikkojen luomisen”, ”rakennemuutoksen” ja ”kilpailukyvn parantamisen” puolesta. Mutta vain puhuu. Suomeksi sanottuna tämä merkitsee palkkojen alentamista, sosiaaliturvan, terveydenhuollon ja koulutuksen leikkauksia ja eläkeiän nostoa nuorison kustannuksella, toisin sanoen kuriliberalismin toteuttamista. Ei pohdita, mistä työpaikkojen kato ja kilpailukyvyn lasku johtuvat.

Ne puolueet voittivat, joissa valtioiden rahoituskriisin syyksi tunnustetaan monetarismi. Kun itsenäinen rahapolitiikka on menetetty, työmarkkinat joustavat, mutta raha on kurssissaan. Yritysten kilpailukykyä on huonontanut myös sitoutuminen vihreään ympäristöpolitiikkaan. Päästökauppa, ilmastosopimukset ja ydinvoiman torppaaminen ovat tuoneet suomalaisille yrityksille yli kymmenen miljardin vuosilaskun, joten on turha ihmetellä, miksi valtion verokassakaan ei kilise.

Kuitenkin EU tuottaa enää vain 14 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä, joten ympäristötehokkuus on hyvä, eikä länsimaalaisten tarvitsisi kantaa syyllisyyttä ympäristöongelmien pääongelmasta: väestöräjähdyksestä kolmannessa maailmassa. Kehitysmaaksi luokiteltu Kiina saa Euroopalta ilmastotukia, vaikka se on pahimpia saastuttajia, ja yli puolet päästöistä tulee jo kehitysmaista. Vihreän politiikan tuhoisuus näkyy teollisuutemme ja hyvinvointimme hirttämisessä ympäristönormeihin. Kehitysmaat voisivat korjata väestökäyränsä ja saasteongelmansa itse.

Euroopassa työttömyysmenot puolestaan nousevat, kun firmat siirtävät tuotantoaan ulkomaille valtioiden verokilpailun merkiksi. Voittonsa ne puolestaan kantavat veroparatiiseihin. Tämä eri korjaannu federalismilla, jota kokoomuksen stubbilaiset ajavat, eikä myöskään vasemmiston lietsomalla yhteisellä verotuksella.

Paremman vaihtoehdon muodostaisivat maakohtainen yritysverotus (toisin sanoen velvoite maksaa verot sinne missä tulotkin tuotetaan), pääoman siirtelyn rajoitukset ja itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppa. Työelämän rakenteiden muutoksia ei tällöin tarvittaisi, ainakaan samassa mitassa. Tämä on huomattu varsinkin Ranskassa ja Italiassa, joissa kansallismieliset puolueet nousivat suurimmiksi. Valitettavasti niiden mukana saapuu myös konservatismi, joka ei koske vain taloudenhoitoa vaan myös ihmisten yksityiselämää ja arvoja. Täten kyseiset ryhmät kiristelevät samaa normiruuvia kuin Venäjän taantumukselliset.

Olen aina ihmetellyt nytkin valituksi tulleen Heidi Hautalan kannatusta, sillä jo ministerikaudellaan hän antoi selvät näytöt siitä, miten asioita ei pidä hoitaa. Toisaalta on hyvä, että Brysselin-koneessa on mukana myös Heidi. Ennen tärkeitä ratkaisuja muiden meppien kannattaa aina tarkistaa, mitä mieltä Heidi on asioista ja äänestää päinvastoin, niin tietää itse olevansa oikeassa.

Euroopan unionin lipputangoissa firmojen viirit

Euroopan unionin demokratia on yhtä tyhjää kuin tyhjyyttään ammottavat vaalimainosten kehykset.

Kun seitsemänkymmentä prosenttia Suomen laeista säädetään tätä nykyä Euroopan unionissa ja EU:n parlamentilla puolestaan ei ole nimeksikään lainsäädäntövaltaa, voidaan kysyä, missä laeistamme oikeastaan päätetään.

Euroopan unionissa päätöksenteosta puhutaan passiivissa: ”säädetään”, ”kehitetään”, ”tehostetaan”, ”tarkkaillaan”, ”rangaistaan”, ”valvotaan” ja ”sovitaan” tai ”on jo sovittu”, kuten EU:n komissiossa tai ministerineuvoston kokouksissa.

Lisäksi vallankäytöltä puuttuu siihen itseensä kohdistuva kontrolli. Kansalaiskontrolli ei yllä EU:hun asti, ja Euroopan laajuinen julkisuus puuttuu Euroopan unionista kokonaan.

Euroopan unionin vallankäyttöä ei kontrolloi niin sanottu neljäs valtiomahti eli lehdistö, jonka tehtäväksi onkin jäänyt vain päätösten välittäminen kansalaisille: jonkun käsiään levittelevän EU-parlamentaarikon haastatteleminen tai jonkin paikallislehden, kuten Helsingin Sanomien, harjoittama asenteiden muokkaus, jolla koetetaan pehmittää suomalaisia hyväksymään asuinkustannuksia lisäävät ympäristödirektiivit, maatalouden paragrafipainajainen, siirtolaisuus sekä valtioiden hirttäminen euron tukiaisiin.

Mutta keskustelusta ja kansalaisten tahdon välittymisestä EU:hun ei ole näyttöä; lobbauksesta vain.


Euroopan unioni paradoksien partaalla

Euroopan unionin loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot. Myös eurovaluutan erääksi päätarkoitukseksi mainittiin se, ettei Saksan kansantalous kasvaisi liian hallitsevaksi, ja näin haluttiin torjua sitä kauheaa natsismia.

Nyt kun euron jäsenyys on johtanut Etelä-Euroopan maat konkurssin partaalle ja pelastusta haetaan kansallismielisyydestä, on tultu beethovenilaisen harmonian täsmälliseen vastakohtaan. Euroopan unioni ei ole edistänyt kansanvaltaa eikä arvo- ja sosiaaliliberalismia ainakaan Pohjoismaissa.

Suomalaiseen sosiaaliturvaan EU-normit eivät ole tuoneet parannuksia eivätkä mitään sellaista hyvää, jota meillä ei olisi jo ennestään ollut. Mutta euron jäsenyydestä seurannut julkistalouden velkaantuminen on kylläkin heikentänyt suomalaisen sosiaalihuollon toimintakykyä. Kreikassa, Portugalissa, Italiassa ja Espanjassa se on luonut kasvualustan suoranaisen fasismin esiinnousulle. Hyötynyt on vain talousliberalismi, eli kansainvälinen kapitalismi.

Edessä olevat EU-parlamenttivaalit ovat tämän epädemokraattisen kehityksen irvikuvaa. Myös EU-kriittisinä esiintyneet puolueet ovat kiltistyneet valtaa saatuaan ja keskittyvät keräämään edustajanpaikkoja kärkipoliitikoille heidän hyvinvointinsa taatakseen. EU on pääministereinä epäonnistuneiden jäätteenmäkien ja kataisten hyväpalkkainen säilytyspaikka. Muutamille onnekkaille EU-kriitikoille se toimii ulkoparlamentarismin, työttömyyden ja toimeentulotuen vaihtoehtona.


Suomi valitsi väärin

Kaikki ovat sitä mieltä, että EU:sta ja eurosta on aivan liian hankalaa erota, vaikka useimmat ovatkin sitä mieltä, että olisi parempi, jos kumpaakaan ei olisi luotu. Käsitykseni mukaan Suomelle ei ole ollut EU:n jäsenyydestä mitään hyötyä. Myöskään Norjalle ei ole ollut hyötyä EU:n jäsenyydestä, sillä se ei ole koskaan jäsen ollutkaan. Mutta sille ei ole ollut ulkopuolelle jättäytymisestä myöskään haittaa.

Sama pätee Islantiin. Ruotsi, Tanska ja Britannia eivät kuulu euroon lainkaan. Sen sijaan Suomelle euron jäsenyydestä on ollut selvää vahinkoa. Hyötyä Suomelle olisi ollut Naton jäsenyydestä, aivan niin kuin Norjallekin, ja Suomen suhteet tarjolla olleisiin talous-, sosiaali- ja puolustusliittoihin voidaan kuvata pääpiirteissään seuraavasti:

Naton jäsenyys = Selvästi hyödyllinen.

Euroopan unionin jäsenyys = Byrokraattinen, yhdentekevä ja  merkityksetön.

Euroopan rahaunionin jäsenyys = Selvästi haitallinen.

Eurooppalaiselle yhteistyölle ja EU:lle antaa nyt painoarvoa sama asia, mikä lisää yhteiskunnallista koheesiota myös Suomessa: yhteinen vihollinen. Ukrainan kriisi ja Venäjän pelko ohjaavat Euroopan maita hakemaan turvaa toisistaan, mutta kyseisenlainen vierihoito jää puolivillaiseksi, eikä se takaa turvallisuutta, paitsi Naton sateenvarjon alla.


Miksi EU ei ole arvoyhteisö?

Euroopan unioni ei ole arvoyhteisö. Esimerkiksi Jyrki Katainen on puolustanut euron tukitoimia vedoten näkemykseensä EU:sta ”arvoyhteisönä”. Tosiasiassa Euroopan valtioilla ei ole sellaisia yhteisiä arvoja, jotka olisivat nimenomaan eurooppalaisia ja jotka eivät olisi yleismaailmallisia.

Arvot, jotka on mainittu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, ovat samat kuin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa. Niinpä sen enempää Ukrainaa kuin Venäjääkään ei ole voitu kurmottaa EU:n arvoihin vedoten (kumpikaan ei ole EU:n jäsen) vaan Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyteen ja sopimuksiin viitaten.

Eurooppa on kulttuurisesti ja arvoiltaan täysin hajanainen ja heterogeeninen. Kun Euroopan unioni hajoaa taloudellisesti, jäljelle ei jää mitään, paitsi todellinen Eurooppa valtioineen, jotka ovat hyvin moniaineksisia. Se voi olla voimannäyttöjen kannalta kielteistä, mutta aidon monikulttuurisuuden kannalta myönteistä.


Vaiettu salaisuus: metsäteollisuutemme kaatuu korkeaan euroon

Vuonna 1994 Euroopan unioniin liittyminen esitettiin Suomen itsenäistymiskehityksen yhtenä vaiheena. Muiden muassa Paavo Lipponen näki Suomen itsenäistymisen prosessina eikä päivämääränä. YYA-sopimuksen kirouksesta irtautuneella maalla oli kiire näyttää kuuluvansa länteen eikä mihinkään ”Pohjois-Baltiaan”. Ja olihan siinä toki viisautta.

Mutta jälkeenpäin ajatellen itsenäisyyttä olisi legitimoinut omilla jaloilla seisominen. Kun Suomi liitettiin yhteisvaluuttaan ilman kansanäänestystä, rikottiin vuonna 1994 annettu lupaus, että euroon liittymisestä järjestetään erikseen kansanäänestys. Perusteeksi mainittiin, että EMU on osa Maastrichtin sopimusta, mutta totta on myös se, että samaan aikaan liittynyt Ruotsi ei ole edelleenkään euromaa, koska EMU-jäsenyys kaatui kansanäänestyksessä.

Suomen metsäteollisuuden suuret ongelmat johtuvat tätä nykyä jäsenyydestämme eurossa. Vienti Pohjois-Amerikkaan ja Kaukoitään ei vedä, vaikka kysyntää olisikin, sillä euron kurssi on liian korkea. Niinpä puun ja työvoiman hintaa tingitään alaspäin ja teollisuus lopettaa tehtaita Suomesta sekä siirtää niitä ulkomaille. Sen sijaan euroon kuulumaton kilpailijamme Ruotsi on korjannut tilanteesta miljardien hyödyn. Suomen julkinen sana vaikenee asiasta taktisista syistä, sillä kritiikki lisäisi euroon kuulumisen epäsuosiota ja syventäisi talouskriisiä.


Julkistalouden velkaantumisen syy: verokilpailu ja veroparatiisit

Talouskriisi on johtanut myös poliittisen järjestelmämme irvokkaaseen kriisiin. On syytä huomata, että valtioiden velkaantuminen ei ole talouskriisin syy vaan sen seuraus. Pääomien ja työvoiman helppo liikuteltavuus on johtanut siihen, että firmat voivat kilpailuttaa valtioiden veroasteen. EU-mailla on muodollisesti itsenäinen verotus, mutta käytännössä maat ovat ajautuneet verokilpailuun siitä, missä vallitsee alhaisin yritysverotus.

Valtiot velkaantuvat muun muassa siksi, että yrityksiä ei voida verottaa tarpeeksi. Valtioiden ja kuntien alijäämää katetaan velalla ja korottamalla yksityishenkilöiden tuloverotusta sekä kulutusveroja. Koska julkistalouden velka on vain tulevaisuuteen siirrettyä verotusta, tulos on, että sinä ja jälkeläisesi maksavat, ja kansainväliset suuryritykset hyötyvät.

Luonnollisesti myös yritysverotuksen tulee olla kohtuullista ja taata toiminnan jatkuminen. Mutta nykyisin sellaisetkin hyvämaineisina pidetyt firmat, kuten Starbucks ja Apple, kiertävät veroja muuntamalla ne rojaltituloiksi ja valitsemalla verotuspaikakseen esimerkiksi Hollannin, jossa tekijänoikeustulojen verotus on alhaista. Suuryritysten kengurumainen poukkoilu maasta toiseen on väärin paikallisia toimijoita kohtaan, sillä kansainväliset firmat saavat veroetua pystyessään suunnittelemaan verotuksensa globaalin toimintansa kautta, ja pelisääntöjä kiertämällä poljetaan vapaan kilpailun ehtoja.

Kansalaisjärjestö Finnwatch kertoi tämän vuoden alussa, että myös 20 suurimmalla suomalaisyrityksellä on yli 200 tytäryhtiötä pöytälaatikkofirmoja tarjoavissa veroparatiiseissa. Lisäksi noin 2200 äveriästä suomalaista yksityishenkilöä käyttää veroparatiiseja. Veronkiertoon ovat mieltyneet erityisesti yksityiset lääkäriasemat, joilta julkinen sektori ostaa ulkoistettuja palveluja. Verovarojen käyttö veronkiertoa sisältävään bisnekseen ei voi olla oikein, eikä se ole perusteltua siksikään, että verotuottojen ehtyminen tuo lopulta narun pään myös bisneksenharjoittajien omaan käteen.

EU:n komissio on arvioinut, että veronkierron vuoksi jäsenmaat menettävät verotuloja noin tuhannen miljardin verran vuodessa. Veroparatiisien kuriin saanti onkin tärkeimpiä valtioiden talouskriisin ratkaisukeinoja. Tämä ei edellytä EU:ltä yhteistä verotusta, mutta kylläkin sitä, että verot maksetaan aina siihen maahan, jossa tulotkin tuotetaan, ja keinotekoista tulojen ja toiminnan siirtelyä tulisi rajoittaa lainsäädännöllä sekä yritysten valvonnalla.

Kieroa on, että verokeitaita sallitaan ja ylläpidetään EU:n sisällä esimerkiksi Luxemburgissa ja Belgiassa. Tämä ei ole suinkaan sattumaa vaan suunnitelmallista ja kertoo EU:n omasta kaksinaismoralismista.


Valtioiden velat ovat pankkitukea

Finanssikriisin tuloksena syntynyt julkisvelka on pohjaton suo. Käsitykseni mukaan valtioiden velkoja ei voida milloinkaan maksaa rahoittajille, eikä niitä deflaatiovaaran alla syö pois myöskään inflaatio. Niinpä ainoaksi keinoksi jää se, että Euroopan keskuspankki alkaa aikaa myöten ostaa valtioiden velkakirjoja rahoittajilta, mikä käynnistää inflaation, ja inflaatio puolestaan merkitsee tasaveroa kaikille. Luotonlaajennusinstituution myötä se paisunee kaksinumeroiseksi.

Moraalisesti ongelmallista on, että kärsijöiksi laitetaan kansalaiset, vaikka valtioiden velkaantuminen ei johdu kansalaisten toiminnasta vaan pankkien (muun muassa Espanjaan) luomasta asuntokuplasta ja Yhdysvaltain subprime-kriisin rantautumisesta Eurooppaan. Valtioiden velkaantuminen ei siis johdu ihmisten laiskuudesta tai tyhmyydestä, kuten usein väitetään, vaan se on vuonna 2008 alkaneen pankkikriisin seuraus.

Valtioiden velkaantuminen johtuu ensisijaisesti siitä, että valtiot pelastivat holtitonta luotonantoa harjoittaneet yksityiset pankit. Ja nyt valtiot velkaantuvat noille samoille juuri äskettäin pelastamilleen pankeille.

Valtiot voivat lainata rahaa joko Euroopan keskuspankilta tai yksityisiltä rahalaitoksilta. Koska Euroopan unionin peruskirja kieltää EKP:n tukiluotot valtioille, valtiot lainaavat yksityisiltä pankeilta, kunnes EU joutuu rikkomaan tuon peruskirjan säädöksen.

Talousdemokraattien kaavailema rahanluonnin palauttaminen valtioiden kontrolliin on looginen ja nykytilannetta parempi vaihtoehto, sillä nyt valtiot ovat pelkästään markkinoiden määräämän korkotason armoilla. Juuri se pakottaa valtiot tinkimään koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, toisin sanoen jatkuviin leikkauksiin, joiden tehokkuutta arvioidaan IMF:ssä, korkomarkkinoilla ja kansainvälisissä pörsseissä.


Rahaliitto loi taloustotalitarismin

Ongelmien perussyy on rahaliitto, joka riisti kansallisvaltioilta niiden keskeisen rahapoliittisen välineen: kyvyn säädellä oman valuuttansa ulkoista arvoa devalvaation (ja revalvaation) keinoin.

Myös keynesiläisenä tunnettu talouspolitiikka on ollut vaarassa ajautua tehottomaksi, sillä valtioiden kansantalouksiin suuntaamat piristysruiskeet ja muut elvytyskeinot eivät jää rikastuttamaan kansantalouksia.

Tämä johtuu siitä, että mitään kansantalouksia ei globaalissa talousjärjestelmässä ole. Tynnyrien vuotaessa siitä, mistä lauta on matalin, investointiraha voi päätyä sijoitukseen jonnekin aivan muualle kuin omaan maahan. Tällä tavoin taloudellisesta subventiosta ei seuraakaan (yleisen odotuksen mukaisesti) elpymistä ja kasvua, vaan seuraa stagflaatio, toisin sanoen paikalleen jämähtänyt stagnaatio, johon sisältyy myös inflaatio. Juuri tällaiseen loukkuun Eurooppa on joutunut.

Sinun verorahoillasi ei ole pelastettu Espanjaa, Portugalia eikä Kreikkaa vaan yksityisiä rahalaitoksia, joiden luottoketjujen alkupää on Amerikassa asti. Muutamat kysyivät pankkikriisin aikoihin, olisiko esimerkiksi rahoituskonserni Lehman Brothersin pitänyt antaa kaatua. Omasta mielestäni se ei olisi ollut huonompikaan vaihtoehto. Islannissa tehtiin pankkikriisin yhteydessä kansanvaltainen äänestysratkaisu, jonka mukaan valtio ei ota vastuuta pankkien tilanteesta. Nykyisin Islannin talous kasvaa häikäisevillä luvuilla.

Tosiasiassa myöskään pankit eivät milloinkaan kaadu tai mene konkurssiin. Niiden osakkeet vain romahtavat omistajien tappioksi, ja osakekannan kaappaa haltuunsa jokin suurempi ja paremmin menestyvä pankki, aivan niin kuin Oliver Stonen elokuvasta Wall Street muistetaan.


Valtioiden liput korvattu firmojen viireillä

Julkinen velka on perimmältään yksityistä velkaa, sillä se maksatetaan kansalaisilla joko veronkorotusten tai inflaation myötä. Toisaalta yksityinen velka on tällä hetkellä muunnettuna julkiseksi.

Pankit puolestaan ovat lainanneet valtioille sitä rahaa, jonka ne ovat saaneet valtioilta tukitoimina. Valtioille lainatessaan Euroopan pankit ovat päässeet noin tuhannen miljardin euron korkotuottoihin, jotka ovat valuneet kansainvälisten sijoittajien hyväksi. Tätä kautta EU toimii globaalin kapitalismin ja kasvottomien suuryritysten eduksi.

Nyky-EU:ssa julkista rahaa on riittänyt kansainväliselle finanssisektorille, mutta samaan aikaan sosiaaliturvaa, koulutusta ja terveydenhuoltoa heikennetään ja työttömyys kasvaa useimmissa Euroopan unionin maissa. Esimerkiksi Espanjassa noin puolet nuorista on työttöminä, ja lähes yhtä huono tilanne on Italiassa. Sosiaalirakenne rapautuu, eikä syynä ole vain kulttuurimme eläminen varojensa yli vaan spekulatiivisen talouden luomat finanssikuplat sekä pankkien ja kansainvälisten yritysten palvominen kansalaisten oman edun ohi.

Nämä ovat kansanvaltaiseksi mainostetun Euroopan unionin todelliset kasvot. Mikä siis neuvoksi europarlamenttivaalien alla?

Poliittinen vasemmisto hoilaa yhteisen verotuksen puolesta verokilpailun estämiseksi. Pakon edessä se kuulostaa hyvältä ratkaisulta, mutta käytännössä se tuhoaisi kansallisen itsemäärämisoikeuden rippeetkin. Pelkät rajoittamiskeinot riittäisivät, mikäli eläisimme kansallisvaltioiden Euroopassa. Toiseksi vasemmisto vannoo työvoiman liikkeen ja siirtolaisuuden nimeen, vaikka juuri ne koetaan kansalaisten keskuudessa ongelmiksi ja vievät leivän duunarien omasta pöydästä. Konservatiivinen oikeisto puolestaan vaatii julkisen talouden leikkauksia, joilla romutetaan hyvinvointivaltio. Samalla se pönkittää taantumuksellisia arvoja ja pelaa Venäjän pussiin.

Euroopan poliittinen linjattomuus ja hukassa olo johtuvat pitkälti siitä, että politiikasta puuttuu vaihtoehto, joka olisi kansallista etua edistävä, siis kansallismielinen, ja samalla arvo- ja sosiaaliliberaali (aiheesta enemmän tässä). Arvoliberalismi ja talousliberalismihan ovat käytännössä vastakohtia, sillä talouden ollessa vapaa kansalaisilla on pallo jalassa. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden pitää olla hyvässä julkisessa kontrollissa, ja tätä ratkaisua tukee se, että ihmisten vapaus on itseisarvo, mutta organisaatioiden vapaus ei ole.


Kohti kansallisvaltioiden Eurooppaa

Euroopan unionissa säilyttämisen arvoista on sen arvo- ja sosiaaliliberaali puoli, mutta rahaliitto on pelkästään kapitalismin käsikassara, joka olisi pitänyt jättää luomatta. Kansallisvaltio puolestaan on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta säädyt löysivät aikoinaan toisensa, yhteiskunnallinen eripura voitettiin ja luotiin eurooppalaiset hyvinvointivaltiot.

Kansallisvaltio on juuri oikean kokoinen ja tehokas yksikkö hyvinvointiyhteiskunnan tuottamiseen, sillä vain sen piirissä voidaan ottaa huomioon kansalliset erityispiirteet ja ihmisten tahto. Niiden artikuloimiseen Euroopan mittakaava on liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisella tasolla yksittäinen ihminen on voimaton.

Olen varma kansallisvaltioiden paluusta ja ihmisten tahdosta saattaa kansallinen itsemäärämisoikeus uudelleen voimaan. Olen varma ihmisten halusta päättää hyvinvointivaltion perustekijöistä, kuten rahapolitiikasta, itse. Olen myös varma, että jonakin päivänä Euroopan unionin suurimmasta ja tuhoisimmasta virheestä, toisin sanoen rahaliitosta, peräännytään. Päivää tai hetkeä en osaa sanoa, mutta joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.

Kiitän niitä, jotka kysyivät minuakin europarlamenttivaalien ehdokkaaksi. Perustelin kieltäytymistäni sillä, etten lähde mitään vaaleja häviämään; valituksi kun tulee vain a) Paavo Väyrysen tapaisia veteraaneja, b) Alexander Stubbin kaltaisia oman nahkansa pelastajia ja c) Heidi Hautalan esimerkin mukaisia maailmantuskan potijoita, joiden mielestä taloudelliset, sosiaaliset ja turvallisuusongelmat ratkeavat ihmisoikeusdirektiiveillä, päästöparagrafeilla ja luonnonsuojelusertifikaateilla.

Tom of Finlandin voimauttava postimodernismi

Kun Itella ilmoitti julkaisevansa Tom of Finlandin kuvilla varustetun pienoisarkin, Uuden Suomen kustantaja Niklas Herlin paheksui menettelyä jutussaan. Myös kokoomuksen Vesa-Matti Louekoski kierteli ja kaarteli asian ympärillä omassa kirjoituksessaan.

On kiintoisaa, millaisen kauhureaktion valtaan Suomen äijät ovat joutuneet postimerkin kokoisesta asiasta!

Tom of Finlandin töiden esillepanoa kauhistellaan ”kaupallisuuden” verukkeella samalla kun toisesta suupielestä valitellaan Itellan taloudellista tilaa ja kannattamattomuutta. – Eli jos postimerkeillä tehdäänkin sitä toivottua rahaa, se on muka huonoa, koska esillä on homokuvia? Eipä voisi fobiaansa selvemmin ilmaista.

Entä Suomen kansainvälisen maineen varjelu? Tomin kuvat ovat jo levinneet laajemmalle kuin postimerkit koskaan, ja omasta mielestäni on vain hyvä, että Suomi tunnetaan muustakin kuin Räikkösen formulapostimerkeistä.

Outo paatos vallitsee asiaa koskevissa kommenteissa. Eikö ole mitään ristiriitaista siinä, että suomalaiset islamfoobikot ja Putin-kriitikot ”suojelevat” muslimeja ja Venäjän homosensuuria homopostimerkeiltä, vaikka he toisaalta arvostelevatkin islamin ja Venäjän totalitarismia? Heidän mielestään Putin on parempi kuin homot; mieluummin muslimit kuin suomalaiset seksuaalivähemmistöt. Perille meni kuin posti.

Samanlaista länkyttelyä on vääntö näitä homokuvia vastaan, kuin on urheiluporukoissa kytevä homovastaisuus. Niiden, jotka kauhistuvat homopostimerkkejä joulukorteissaan, täytyy olla joko huumorintajuttomia, ahdasmielisiä tai sitten ihan oikeasti rasisteja omassa mielipiteenmuodostuksessaan. Sillä juttuhan on niin, ettei kukaan muukaan ihminen voi itse valita, mitä visioita maailmassa saa nähdäkseen.

Entä pitäisikö suomalaisten heittäytyä kontalleen muslimien harjoittamien homoteloitusten edessä? Omasta mielestäni on vain hyvä, että homokuvia leviää postilähetysten kulmassa myös Venäjälle ja Saudi-Arabiaan, niin saavat sielläkin nähdä, mitä sivistyneissä, demokraattisissa, rationaalisissa ja liberaaleissa länsimaissa asioista ajatellaan.

Kärpäslätkäsota homomerkeistä on yhtä kummallista kuin se, että vaadittaisiin Itellaa poistamaan julkaisuistaan taannoinen heteroseksuaalista paritanssia esittävä postimerkki vain sillä perusteella, että se ei ole kaikkien ihmisten ihanteiden mukainen.

Vesa-Matti Louekosken kirjoitus oli todellinen passiivis-alistuvan defensiivisyyden taidonnäyte. Kun Itella on nyt julkaissut Tomin kuvia postimerkeissään, se antaa hänen mielestään harhaanjohtavan kuvan homoista. Homoseksuaaliksi kirjoituksessaan tunnustautuvan Louekosken mielestä moinen esittäminen voi lietsoa ja herättää homovastaisuutta!

Kummallista logiikkaa. Kuvathan ovat ikonisoituneet jo aikaa sitten.

Asia onkin niin, että pahinta sensuuria on itsesensuuri. Yhteiskunnallinen vallankäyttö on mennyt vähemmistöjen ihon alle, jos vähemmistöt pyrkivät olemaan kuin hiiri pumpulissa vain siksi, että valtaväestöt eivät suuttuisi.

Mikäli seksuaalivähemmistöjen pitää elää täysin valtaväestöjen ehdoilla ja ilman omaa itsemäärittelyn tilaa, kuten Louekoski näyttää ajattelevan kirjoituksessaan, se kertoo kyseisen ajattelutavan taantumuksellisuudesta.

Louekosken mukaan Itella tulee lyöneeksi leiman homojen otsaan Tomin postimerkeillä. Jos niin käy, se on yhteiskunnassa vallitsevan homofobian vika. Nähdäkseni myös lasten on hyvä kasvaa yhteiskunnassa, jossa homouden esittäminen on avointa, kun taas eri olemuspuolien pois jynssääminen antaisi todellisuudesta valheellisen kuvan.

Mielestäni on outoa, että Louekoski näkee tämän sinänsä naurettavan postimerkkikiistan tapahtuvan ”homoseksuaalisuuden kustannuksella”. Mikäli hänen edustamalleen sovinnaisuudelle aletaan antaa periksi, se tie ei helposti lopu. Ja sellainen sensuuripa tapahtuukin totisesti homoseksuaalisuuden kustannuksella.

Kenties Tom of Finlandin kuvat herättävät edelleen kauhua siksi, että homojen ei sallittaisi olevan minkäänlaisten voimahahmojen asemassa – tai siksi, että jotkut homot ovat identifoituneet niin vahvasti käsilaukkukansan rooliin, etteivät voi edes mielikuvituksessaan ajatella löytävänsä itseään noista piirroksista.

Voimauttavia kuvia yhtä kaikki.

Tapasin vuonna 1991 kuolleen Touko Laaksosen kerran ja tiedän, mitä hän ajattelisi mielipiteistä, joilla yritetään puolustaa häntä vedoten siihen, ettei hän muka välittänyt mitään Suomesta ja että siksi on väärin tehdä hänen kuvistaan maailmalle leviäviä postimerkkejä. Terveisensä homonuorille tämä sotaveteraaniluutnantti lausuu Ilppo Pohjolan dokumenttielokuvassa, jossa hän sanoi: ”Koskaan ei saa antaa periksi.”

Asiasta kiinnostuneille suosittelen Valentine F. Hoovenin teosta Tom of Finland (1992) ja Antti Eskolan teosta Jäykkyys ja taidekäsitykset (1963), jossa kerrotaan asenteellisen ahdasmielisyyden korrelaatioista taidekäsitysten kanssa. Sopii myös meidän aikaamme – valitettavasti.

Keksitään Suomi uudelleen – Eduskunta kutsuu Sinut keskustelemaan

Talousnäkymät ja turvallisuus huolestuttavat monia ihmisiä. Siksi Suomessa on puhuttu viime aikoina paljon tulevaisuudesta.

Hallitus esitteli viime syksynä oman, vuoteen 2030 ulottuvan, tulevaisuusselvityksensä ja Pekka Himanen paljon arvostelua herättäneen ”Kestävän kasvun mallinsa”. Suomen tulevaisuus ei ole kuitenkaan vain ennustajien, tietäjien tai luulijoiden varassa. Tulevaisuuden tekevät kaikki suomalaiset yhdessä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi lopulta myös minulta ja taloustieteilijä Juhana Vartiaiselta sekä kahdelta muulta henkilöltä lausunnot niistä mietinnöistä, joita eduskunnan aiemmin käyttämät asiantuntijat ja järjestöt olivat laatineet valiokunnalle.

Laadinkin eduskunnalle oman näkemykseni siitä, mikä Suomea mahdollisesti odottaa. Tulevaisuudenkuva löytyy eduskunnan avaamalta Suomi joukkoistaa -sivustolta, jossa visioita voi kommentoida.

Yksityiskohtaiset lausuntoni valiokunnan aiemmin tilaamista selvityksistä voi lukea seuraavista linkeistä:

Lausunto ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta” -jaoston selvitysaiheista

Kommentteja ”Hyvinvointiyhteiskunta 2030” -raportista

Kommentteja Tulevaisuusvaliokunnan järjestökeskustelupaperista.


Vaihtoehto Himaselle

Sivustolla on nyt tarkoitus käynnistää Suuri Kansalaiskeskustelu siitä, millainen voisi olla tulevaisuuden hyvinvointivaltio tai pahoinvointivaltio. Millainen on toiveiden utopia ja pelkojen dystopia? Teemana on keksiä Suomi uudelleen.

Nyt sinulla, hyvä kansalainen, on mahdollisuus vaikuttaa! Enää ei tarvitse tyytyä jonkun suuren liiderin julistukseen tai haaveiden havinaan, vaan voit itse kertoa eduskunnalle, mitä tavoittelet tulevaisuudessa tai pelkäät siinä.

Kyseessä on eräs askel kohti suoraa Internetin kautta toteutettavaa demokratiaa. Mikäli on tyytyväinen Suomeen nykyisellään, senkin voi toki sanoa.

Keskustelun pohjaksi olen esittänyt varsin kriittisen arvion siitä, millainen hyvinvointivaltiomme tila on ja mihin tapahtumat saattavat johtaa. Toisin sanoen, olen ollut eri mieltä monien muiden asiantuntijoiden aiemmin maalaamista kuvista. On huomattava, että kirjoitin dystopiani viime syksynä, ennen Ukrainan tämänkeväisiä tapahtumia, ja jokainen voi itse päätellä, miten oikeaan tai harhaan olen osunut turvallisuuspoliittisissa ennusteissani.


Joukkoistaminen, osallistaminen, valtaistaminen...

”Suomi joukkoistaa” on osa eduskunnan käynnistämiä osallistamisen ja valtaistamisen hankkeita. Mielestäni niissä on paljon myönteistä, ellei sitten ajatella, että näihin käsitteisiin liittyy pakonomaista tekemistä ilmaiseva puheensävy.

Osallistaminen on saanut julkisessa sanassa negatiivista väriä myös eräästä toisesta syystä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavaramerkkinä on pitkään ollut sosiaaliturvan universaaliperiaate, johon on kuulunut, että ihminen on aina oikeutettu minimiturvaan. Osallistava sosiaaliturva puolestaan tarkoittaa perusturvan muuttamista vastikkeelliseksi, toisin sanoen sitä, että perusturvaa voidaan alentaa, mikäli työtön ei suostu tekemään töitä Rauman sosiaalijohtajan, Antti Parpon, mallin mukaan vähintään kahta tuntia viikossa. Kahden tunnin minimi lienee keksitty työttömyystilastojen kaunistamiseksi, sillä EU:n komission asetuksen 1897/2000 mukaan työttömäksi on lupa määritellä 15–74-vuotias työnhakija, joka ei ole tehnyt viikon aikana vähintään yhtä tuntia työtä!

En vastusta osallistamisen yhteisvastuullista ideaa sinänsä. Mutta patisteluksi muuttuessaan se johtaisi todennäköisesti ”yhden euron työpaikkoihin” ja muihin ongelmiin, jotka esittelin tämän kirjoitukseni 12 kohdassa. Kyseisenlainen ”osallistaminen” on kokoomuslaisittain ilmaistuna ”vastikkeellistamista” ja demarikielellä ”syrjäytymisen ehkäisyä”, mutta on muitakin vaihtoehtoja. On väärin ajaa ihmisiä palavalla seipäällä työpaikkoihin, joita ei ole tai joihin matkustamisen kulut nousevat palkkaa suuremmiksi.

Olen eri mieltä myös Juhana Vartiaisen kanssa osallistamisen luonteesta, ainakin mikäli on uskominen Vartiaisen näitä, näitä ja näitä mielipiteitä, joissa Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja on puuttunut kolmeen suomalaisille pyhään asiaan: työttömyysturvaan, maahanmuuttoon ja omistusasumiseen.

Esimerkiksi asuntolainojen korkovähennysoikeuksien heikentäminen murentaa sitä oman tuvan ja luvan identiteettiä, jolle juureva suomalainen talonpoikainen mentaliteetti on rakennettu. Tätä menoa ”takaisin torppareiksi” taivutellut ihmiset eivät saa enää lainkaan alleen kovaa maata. Koska hyvä asuntopolitiikka on työpolitiikan tärkeä osa, toivon julkiselta vallalta toimia asuntotilanteen helpottamiseksi kasvukeskuksissa.

On myös käsittämätöntä, että Vartiainen vaatii maahanmuuton lisäämistä siksi, että sosiaaliturvasta voitaisiin tehdä ”enemmän työntekoon patistava”. Tämän korkeasti palkatun virkamiehen mukaan maahanmuutolla pitäisi siis lisätä kilpailua työmarkkinoille, jotta työttömyysluvut pahenisivat ja suomalaisten ihmisten ahdinko kasvaisi, ja romahdusmaiseen tilanteeseen vedoten sosiaaliturvaa voitaisiin heikentää!


Oikeassa pitää olla oikeaan aikaan

”Suomi joukkoistaa” -alustalla keskustellaan kaikista mahdollisista ja mahdottomista tulevaisuuden haasteista. ”Suomi joukkoistaa” poikkeaa toisista, sinänsä ansiokkaista ja spontaanisti syntyneistä Internetin keskustelu- ja blogipalstoista siinä, että kyseessä on sivusto, jonka kautta kansalaiset voivat saada mielipiteensä suoraan poliittisten edustajien tietoon.

Keskustelu käynnistyy perjantaina 11.4.2014 tiedotustilaisuudella, jota voi seurata tästä.

Kansalaiskeskustelun lopputulos kerätään lopulta raportiksi, joka esitellään eduskunnassa ja julkaistaan tulevaisuusvaliokunnan julkaisusarjassa. Osallistumiseni hankkeeseen ilmentää uskomustani, että kansalaisten ei koskaan kannata odottaa viranomaisten ratkaisuja vaan ryhtyä itse hommiin. Siihen myös tämä sivusto tarjoaa mahdollisuuden.

Nyt on tärkeää vaikuttaa, sillä muuten joku toinen vaikuttaa puolestasi. Eli kirjoituskoneet kilisemään!

Kansallisfilosofinen manifesti 

Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

http://www.suomijoukkoistaa.fi/