19. kesäkuuta 2016

Yle-politiikkaa: kulttuurimarxismista tulee marxilaista kulttuuria

Kääntölauseet ja ajatusten kuperkeikat ovat ominaisia marxilaiselle retoriikalle. Kommunistisen sanankäytön piirissä onkin saatettu julistaa, että ”poliittinen filosofia on filosofista politiikkaa”, ”rauhallinen sota on sotaisaa rauhaa” tai ”käytännöllinen teoria on teoreettista käytäntöä”!

Minulle tuo marxilaiseen traditioon liittyvä huima volttien heittely tuli mieleen, kun luin Yleisradiota koskevan lain muutoksesta, jossa monikulttuurisuuden käsite korvataan maininnalla kulttuurien moninaisuudesta. Entisen lukio- ja armeijakaverini, kokoomuslaisen kansanedustaja Arto Satosen, vetämä työryhmä julkaisi raporttinsa Yleisradion uudistamisesta viime viikolla.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan Ylen tulee tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta. Ylen tehtäviä arvioinut työryhmä päätyi puolestaan esittämään sitä muutettavaksi muotoon: Ylen tehtävänä on tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta.

Ei ole ihme, että perussuomalaiset saivat myös vasemmiston tunnustamaan monikulttuurisuuden ideologiaksi, kun nuttu voitiin kääntää nurin marxilaisen retoriikan reseptillä: Pistä sanat takaperin, niin saat vitsin makaaberin! Tyytymättömyyttä puolueeseen tosin jäi, sillä korjaus jää kosmeettiseksi, eikä mikään tosiasiassa muutu.


Mikä mokutuksessa mättää?

Kolmetoista vuotta ongelman myöntämiseen joka tapauksessa meni. Olin itse esittänyt jo vuonna 2003 julkaistussa kirjassani Dialoginen filosofia (1. painos Yliopistopaino), että monikulttuurisuuden tendenssi on tarkoitushakuinen ideologia. Kaiken lisäksi monikulttuurisuuden käsite sopii huonosti suomen kieleen. Substantiivista ”kulttuuri” on muodostettu adjektiivi ”kulttuurinen”, ja eteen on tökätty liite ”moni” melko vulgaaristi (vrt. ”rakkaus”, ”rakkauksinen”, ”monirakkauksinen”). Sana onkin suora käännös englannin kielen sanasta ”multiculturalism”.

Monikulttuurisuuden tavoittelu johtaa yleensä kulttuuriristiriitoihin, jotka syvenevät maahanmuuton myötä ja johtavat myös sopeuttamisen ja mukauttamisen pyrkimyksiin sekä kulttuurien yhdenmukaistumiseen. Pahimmillaan tuloksena on monotonista kulttuuria. Monikulttuurisuuden käsite on siis sisäisesti ristiriitainen ja sen nimeämä ja tuottama ilmiö paradoksaalinen.

Moniarvoisuutta kannatan toki itsekin, mutta se onkin eri asia kuin monikulttuurisuus, joka on ristiriitaista moninormisuutta. Moniarvoisuus voi vallita yhdessäkin kulttuurissa, ja parhaiten moniarvoisuus toteutuu nähdäkseni tässä liberaalissa länsimaisessa kulttuurissa. Kannatan lämpimästi myös suomalaista omakulttuurisuutta, jolle Ylen pitäisi jatkossa antaa paremmin tilaa.


Yleisradion värilähetykset punaisia kuin retiisi

Mikäli vaivautuu katsomaan Yleisradion TV-kanavia ja ohjelmaluetteloita, voi etsimättä huomata, kuinka peittelemätöntä ohjelmavalintojen vihervasemmistolainen painotus on.

Ylen Teema-kanava tarjoaa erityisesti DDR:ää, Neuvostoliittoa ja kommunismin aikaa muistelevia ”ryssänrokumentteja”, joilla marinoidaan kusimutterikommarien nostalgiankaipuuta. Esimerkiksi tiistai 7.6.2016 oli todellinen truuttauspäivä, ja silloin ohjelmataulu näytti tältä:

21:00 Historia: Stalin
23:00Yhteinen sävel: Mandshurian Beat

Silmiäni hieraisten kysyin itseltäni, voiko tämä olla totta – nykyaikana? En väitä, ettei myös poliittisia rikoksia pitäisi muistella, mutta kommunistisen järjestelmän jatkuva esillä pito myös toistaa sovjetisoinnin ajan pyrkimystä muokata omaa kulttuuriamme. Pakkovallan tunnukseksi pystytetyt rauhanpatsaatkin on kaadettu lähes kaikkialla muualla, paitsi Kaivopuistonrannassa Suomessa.

Ylen TV1 puolestaan suoltaa toisen maailmansodan voittaneiden valtioiden tuottamia historian vääristelyjä, joissa toistetaan, kuinka neuvostojoukot ”vapauttivat” Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan natsimiehityksestä. Näissä puolueellisissa tulkinnoissa salataan se, että yhdessäkään neuvostojoukkojen valtaamassa maassa valloitusta ei koettu vapauttavana.

Historian muokkaus on myös ritualisoitunutta. Lähes joka sunnuntai-iltapäivänä noin kello 16 Ylen ykköskanava on ajanut ulos BBC:n tuottaman voittajien historian, jossa Saksan aseapu Suomelle tuomitaan vastaanottajamaan moraaliseksi paheeksi, vaikka totuus on, että ilman kesällä 1944 saatua Saksan tukea Neuvostoliitto olisi murtautunut rintamien läpi, ja maa olisi menetetty kansan joutuessa vetämään irtaimistonsa vankkurien kyydissä Siperiaan. ”Tieteellistä” vahvistusta liittoutuneiden hyvyydelle haetaan vaikkapa kommunisti Eric Hobsbawmin tapaiselta brittihistorioitsijalta, joka antoi tukensa Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen vuonna 1939.

Yle suoltaa ja pyörittää uusintana myös Espanjan Francisco Francon ajasta kertovaa draamasarjaa, jossa muistellaan diktaattorin pahuutta, tasavaltalaisten tappiota ja kuningasvallan paluuta. Ohjelma ”Francon jälkeen” tulee tänäänkin ulos kello 16:45. – Sosialistiseksiko Espanjan olisi pitänyt muuttua? Samaa voidaan kysyä myös niiden ohjelmien tekijöiltä, joissa paheksutaan Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin vääryyksiä, vaikka Salvador Allenden aikaansaamat rikokset olivat vielä räikeämpiä.

Yle Fem -kanavan monikulttuurisuuskattausta edustaa kello 20:00 alkava ohjelma ”Kuka on aito ruotsalainen?”, jossa etniseen kantaväestöön kuuluvien syntyperäisten ruotsalaisten oikeus hallita omaa maataan kyseenalaistetaan maahanmuuttajatoimittajan näkökulmasta esitettävällä propagandalla, yrittäen peittää siirtolaisten tuottama ja kantaruotsalaisten kärsimä maahanmuuttohelvetti näkyvistä. Rkp on saanut äänensä kuuluviin Yleisradiossa kohtuuttomasti verrattuna ruotsinkielisen väestön lukumääräiseen edustukseen maassamme; tosin jatkossa ruotsinkielisten vaikutusvalta supistuu somalien, irakilaisten, venäläisten ja muiden vierasperäisten eduksi, mikä ehkä valaisee Rkp:n ajaman maahanmuuttopolitiikan itsetuhoisuutta.

TV2:n punaisuus on puolestaan ollut läpitunkevaa aina siitä asti, kun kanava perustettiin täyttämällä Tohlopin toimitukset Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen stalinisteilla. Ylen kokoomuslainen johto lopetti vuodesta 1969 pyörineen ”Ajankohtaisen kakkosen” viime vuonna lähettääkseen toimitussihteeri Jyrki Richtin eläkkeelle, mutta silti hän istuu eläkeiän saavuttaneena Yleisradiossa.

Tämä johtuu siitä, että taistolaisen opiskelijajärjestön taannoinen puheenjohtaja ja marxismi-leninismin sanansaattaja Richt (tulot vuonna 2012 yhteensä 82 318 euroa) on ollut oivallinen henkilö vahvistamaan Tampereen yliopiston propagandatieteen professorin Kaarle Nordenstrengin julistamaa objektiivista totuutta, jonka mukaan ”Itä-Saksassa on maailman vapain lehdistö”. Nykyisin Yle tarjoaa suojatyöpaikan Abdirahim ”Husu” Husseinin tapaisille journalistisesti ja akateemisesti ansiottomille henkilöille, mutta ei ole myöntänyt seitsemään vuoteen sekuntiakaan lähetysaikaa minulle.


Toimittajien punavihreä kupla paljastettu ja puhkaistu tutkimuksellisesti

Tuore tutkimus on nyt paljastanut toimittajien poliittiset taustat täysin punavihreiksi. Valtiotieteiden tohtori Jussi Westisen ja työryhmän tekemän tutkimuksen mukaan tulevaisuuskaan ei näytä kovin valoisalta. Hänen yhdessä Tampereen yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa tekemänsä artikkelin ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon” (Politiikka 1/2016) mukaan journalistiikan opiskelijoiden joukossa ei ollut yhtäkään perussuomalaisten kannattajaa.

Sen sijaan vihreitä kannatti 47,7 prosenttia ja vasemmistoliittoa 27,3 prosenttia toimittajiksi opiskelevista. Sosiaalidemokraatteja kannatti 11,4 prosenttia, eli punavihreiden kannatus ilman Sdp:tä oli 75 prosenttia ja Sdp mukaan luettuna 86,4 prosenttia! Sekä kokoomus että keskusta saivat vain 4,5 prosentin kannatuksen, kuten myös piraattipuolue.

Sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa Vasemmistoliiton kannattajia oli jopa 46,9 prosenttia, kun taas vihreät jäivät kakkoseksi 36,5 prosentilla. Yhteiskannatus näillä kahdella puolueella oli siis 83,4 prosenttia!

Voidaan kysyä, kuinka pahasti totuuden tavoittelu vääristyy näin yksipuolisessa ja ylipäänsä poliittisesti sitoutuneessa aatteellisessa ympäristössä. Ja mistä vihervasemmiston suuri kannatus juontaa juurensa? Yksi selitys löytynee opiskelijoiden sosiaalisesta tilanteesta ja tulevaisuudenodotuksista sekä niiden toteutumisen todennäköisyydestä. Parempaa taloudellista toimeentuloa tarjoavissa ja rahakkaampina pidetyissä kauppatieteissä ja lääketieteessä vasemmiston kannatus on ollut marginaalista, ja esimerkiksi kokoomusta kannatti kauppatieteilijöistä peräti 58,9 prosenttia ja lääketieteilijöistä 40,2 prosenttia.

Toteutuneiden tulotietojen valossa raha ei kuitenkaan ole keskeinen motiivi. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan Anna-Stina Nykäsen (jonka mukaan satakaan tuhatta maahanmuuttajaa eivät väräyttäisi Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään) tulot olivat vuonna 2012 yhteensä 82 758 euroa, joten hänet on palkittu maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä sekä totuuden vääristelystä ruhtinaallisesti (vääristelyn sisällöstä tässä). Jussi Halla-ahon poliittisena ahdistelijana tunnettu Sanna Ukkola nautti 51 411 euron tuloista ja Tony Halmeen muiston mauttomasti häpäissyt Kaarina Hazard 63 057 euron tuloista.

Taloudelliset tekijät eivät edistä toimittajien klusteroitumista vihervasemmistoon niinkään rahattomuuden kuin rahallisen palkitsemisen kautta. Ratkaisevassa asemassa näyttääkin olevan ideologinen sitoutuminen. Westisen mukaan yliopistoissa annettu aivopesu on vaikuttanut, sillä monet opiskelijat siirtyivät kannattamaan vasemmistopuolueita opiskeluaikanaan. Näin tiedotusoppia opiskelleista tuli tiedostavaisia.


Totuuden vääristely alkaa yliopistoissa

Westisen olisi kannattanut tutkia opiskelijoiden ohella myös yliopistojen opettajien orientaatioita. Yliopistojen tutkijoiksi ja opettajiksi ei rekrytoida vihervasemmistoa, monikulttuurisuutta, feminismiä ja maahanmuuttoa kannattavia siksi, että he olisivat muita ansioituneempia tai etevämpiä. Heidät junaillaan virkoihin siksi, että hakemukset kiertyvät samoja tendenssejä kannattavien käsiin.

Myös kansainvälinen arviointi on samalla tavalla kierteistä. Jo kansainväliseksi arvioijaksi päätyminen vaatii kansainväliseen toimintaympäristöön mukautumista ja internationalististen periaatteiden hyväksymistä. He sitten valitsevat myös kansallisiin tiedeorgaaneihin ja yliopistoihin ne toimijat, joiden rivien väleistä kaikaa monikulttuurisuuden ideologinen joiku.

Tutkimus antaa vakavan varoituksen sekä tiedotusvälineille että yliopistoille. Jos toimituksiin ja yliopistojen yhteiskuntatieteisiin rekrytoidaan pelkästään punavihreää porukkaa, tiedonmuodostus ja tiedonvälitys vinoutuvat, ja levitetään vääristynyttä kuvaa maassa vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Tiedän, että lehdillä on ollut vaikeuksia saada palvelukseensa puolueettomia ja kriittisesti ajattelevia oikeistolaisia tai keskustalaisia toimittajia, joita ei rasittaisi poliittisen korrektiuden painolasti. Jo Pertti Hemánuksen ja Kaarle Nordenstrengin aikoina työnhakemukset pantiin lehdissä kahteen pinoon: toiseen ne, jotka voidaan ottaa huomioon, ja toiseen ne, jotka ovat Tampereen yliopistosta ja joiden tekijät haluavat tuhota kyseisen tiedotusvälineen: porvarillisen hegemonian ilmentymän.

Tutkimuksissa ei ole liioin analysoitu poliittisen orientaation suhdetta tiedotusvälineen kokoon. Vihervasemmistolainen toimittajakunta näyttääkin pesiytyneen erityisesti suuriin tiedotus- ja toitotusvälineisiin, kuten Yleisradioon ja Sanoman lehtiin, koska niihin on helppo piiloutua ja kirjoittaa puhdasta poliittista propagandaa kenenkään kontrolloimatta. Näin ei ole pienissä medioissa, kuten paikallis- ja ilmaisjakelulehdissä, joissa omistaja ja päätoimittaja ovat usein yksi ja sama henkilö, ja toimituksissa joudutaan ottamaan huomioon, ettei yleisöille voida syöttää mitä tahansa palturia ilman taloudellisia tappioita.

Tästä ongelmasta kärsii nyt Helsingin Sanomat, kun tilausten peruutuksia satelee ja osakekurssi polkee ojien pohjilla. Mutta miten käy kulttuurien moninaisuutta viljelemään ja varjelemaan asetetun Yleisradion, jonka me kansalaiset omistamme? Pidetään asioita silmällä, vaikkapa YleWatchissa.

18. kesäkuuta 2016

Islamin säilä sivaltaa seksuaalivähemmistöjä – Oikeasti

Kuin erikoisena enteenä tulevasta Suomen Uutisiin kirjoittava toimittaja Vera Miettinen haastatteli minua 30.5.2016 juttuun, jossa käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen ja islamin suhteita. Jutun pääosassa on eräs Ossi-niminen nuori mies, joka kokee islamin leviämisen uhkana myös seksuaalivähemmistöille.

Orlandossa 12.6.2016 tapahtunut terrori-isku teki tästä 15.6.2016 lehteen päätyneestä jutusta erityisen ajankohtaisen ja todisti aiheelliseksi kirjoituksen otsikon: Muslimisaarnaajat yllyttävät seksuaalivähemmistöjä vastaan – Ovatko homoseksuaalit enää turvassa?

Minulle on silloin tällöin esitetty kysymyksiä siitä, mitä tuo islamin homovastaisuus on ja mistä se saa voimansa. Voin vastata kysymykseen kahdella tavalla: tulkitsemalla islamia poliittiseksi ideologiaksi, jota analysoin sosiaalipsykologisesti. Niin olen tehnyt kirjoituksessani Miksi islam on uskontoelämän alkeismuoto?. Toisaalta kysymykseen voidaan vastata poimimalla suoraa näyttöä islamin opinkappaleista, uskonoppineiden julistuksista ja uskontoon liittyvistä käytännöistä. Arviot liittyvät tällöin suoraan ilmiötasolle.


Islamin homovastaisuus on ideologista, järjestelmällistä ja todellista

Esitän tässä kirjoituksessani varoittavia esimerkkejä siitä, millaista korrektina islaminuskona esiintyvä terroristien värväys on. Kuten monet jo tietävätkin, muiden muassa brittiläinen laatulehti Daily Mail raportoi terrori-iskun jälkeen, että Orlandossa kävi viime huhtikuussa islamilainen uskonoppinut ja lääkäri (!) Farrokh Sekaleshfar saarnaamassa muslimeille, miten hankkiudutaan eroon homoista.

Vuodelta 2013 peräisin olevalla ja Michicanin yliopistossa tallennetulla videolla Farrohk Sekaleshfar sanoo, että Kuolema on se rangaistus. Siinä ei ole mitään hävettävää. [...] Meillä pitää olla se myötätunto toisia kohtaan. Homojen kohdalla on sama juttu. Myötätunnon pohjalta hankkiudutaan eroon heistä. Vihapuhe lavastetaan siis imartelevasti myötätunnon osoitukseksi aivan niin kuin vivisektioita tehneiden holokaustin harjoittajien argumentaatiossa, jossa kansanmurhaa perusteltiin aktiivisella eutanasialla.

Asian tekee erittäin raskauttavaksi se, että manipulaatio tapahtuu siistiksi naamioidun julkisivun, siis ihan sen hurskaana ja rauhanomaisena esiintyvän islaminuskon, takana. Vihapuheen harjoittaja edustaa lääkärin ammattia, jossa pitäisi noudattaa tieteen ja etiikan periaatteita. Viitatulla värväysvideolla niitä rikotaan kuitenkin rajusti. Silti hänen sallittiin saarnata myös orlandolaisen yliopiston tiloissa muutama viikko sitten, millä haluttiin lavastaa islamin edustama vihapuhe ja rasismi salonkikelpoiseksi.

Suomalaisille tämän pitäisi olla tuttua. Monet varmaan muistavat parin vuoden takaa, kuinka TV2:n keskusteluohjelmassa esiintynyt Mellunmäen moskeijan imaami Abbas Bahmanpour julisti säteilevästi hymyillen, että julkisesta homoseksuaalisuudesta pitäisi tuomita kuolemaan islamin sharia-lain mukaisesti! Näin todellakin tapahtuu esimerkiksi Afganistanissa, Iranissa ja Saudi-Arabiassa, joissa mestataan kolminumeroinen määrä homoseksuaaleja vuosittain. (Aiheesta lisää tässä.)

Suvaitsevaiston hallitsemissa tiedotus- ja toitotusvälineissä Farrohk Sekaleshfarin sanomisia on yritetty jynssätä pois terrori-iskun jälkeen, ja media on kaunistellut hänen kannanottojaan viittaamalla siihen, ettei ole aivan varmaa, kuunteliko joukkomurhaaja juuri häntä. Yhtä kaikki, asia on tullut selväksi. Korostan, että terroristien värväystoiminta on systemaattista moskeijoiden sisällä.

Näyttönä kaikkien muslimimaiden määrätietoisesta vihamielisyydestä homoseksuaaleja kohtaan on, että vuonna 2010 islamilaiset maat yhteistuumin äänestivät sukupuolisen suuntautumisen pois YK:n päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tämäkin on sopusoinnussa islamin ajatussisältöjen kanssa ja seuraa niistä.

Uskonoppineiden mukaan ei ole erikseen maltillista islamia ja radikaalia islamia, vaan yksi islam. Islam kehottaa alistumaan osaksi joukkoliikettä. Sen sijaan esimerkiksi kristinusko korostaa individualismia ja yksilönvastuuta sekä valintaa (islamin ja kristinuskon eroista tässä). Koska islamin olemus perustuu joukkosuggestioon ja manipulaatioon, on vaikea erottaa uskonnon harjoittamista kansankiihotuksesta. Juuri siksi moskeijoista tuleekin niin helposti terroristien värväyskeskuksia.


Islam on terroritekojen ratkaiseva ehto ja laukaiseva tekijä

Vaikka onkin ehkä totta, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja”, varmaa on, että Pariisin, Brysselin ja Orlandon terrori-iskuja ei olisi voinut tapahtua ilman islamia, sillä islamin osuus ja vaikutus niissä on niiden eräs välttämätön taustaehto. Tämä on looginen totuus.

Johtuivatpa muut syyt sitten ramadanin aiheuttamasta verensokerin laskusta tai tekijän omasta torjutusta homoseksuaalisuudesta, totuus on, että Koraani ja sen jakeet 2:165166, 4:16, 7:80 ja 7:81, antavat yhdessä Abu Dawudin, Bukharin ja al-Tirmidhin hadithien sekä uskonoppineiden vihapuheiden kanssa ratkaisevan toimintamallin ja sysäyksen terroriteoille. Islam siis auttaa kanavoimaan ja laukaisemaan aggressiot ja jännitteet teoiksi. Väite, että terrorismilla ei ole uskontoa, on valheellinen, sillä 98,9 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista 696 terroriteoista on muslimien työtä. 

Suomen Uutiset siteerasi minulta näkemystä, että homofobiaa on rakennettu islamissa vuosikausia. Homofobia juontaa juurensa, paitsi islamin vuosisatoja vanhasta perinteestä, myös nykyisestä maailmanvalloituksen tavoitteesta, jonka mukaisesti koko maailmasta yritetään tehdä islamin aluetta (dar al-islam) ja perustaa kaiken kattava kalifaatti, jossa vallitsee sharia. Persianlahden vauraat öljymaat eivät ota vastaan siirtolaisia juuri siksi, että se ei edistä islamin laajenemista länsimaihin, vaan väestöpaineen toivotaan purkautuvan Eurooppaan, Kaukoitään ja Amerikkaan.

Tietoisuus islamin vihamielisyydestä homoseksuaalisuutta kohtaan alkoi lisääntyä vuonna 2002, jolloin muuan islamin puolustajaksi esittäytynyt aktivisti murhasi hollantilaisen poliitikon ja homoseksuaalin, sosiologian professori Pim Fortuynin. Oikeudessa ampuja julisti puolustaneensa teollaan islamia. Tuoreinta näyttöä muslimien aggressiivisuudesta tarjoaa tänä viikonloppuna Tukholman eräässä lähiössä syntynyt mellakka, jossa uusruotsalaisten ryhmä alkoi uhkailla pride-osallistujia vandalisoiden samalla heidän sydän- ja sateenkaaritempauksensa tietysti herjauksilla säestäen.

Islamilaista runoutta ja kulttuuriornamentteja korostavien olisi hyvä huomata, että islam ei ole vain uskonto vaan ennen muuta poliittinen vallankäyttöjärjestelmä. Islamiin itseensä sisältyy periaate din wa-dawlah, joka sanoo, että islamin tulee ohjata kaikkea politiikkaa. Israelilaisen konfliktintutkimuslaitoksen tutkija Shmuel Bar onkin arvostellut kirjassaan Warrant for Terror (2006) islamin roolin väheksymistä terrorismissa. On selvää, että Saudi-Arabian tapaisissa muslimimaissa ei esiinny terrorismia ja olot näyttävät rauhanomaisilta, sillä näissä maissa vallitsee jo islamilainen totalitarismi, eikä toisin ajattelua tunnusteta olevan olemassa sen enempää kuin muinaisessa Neuvostoliitossakaan.


Länsimaiden suisidaalinen sosiaaliporno tukee islamin valtaa

Naisten julkea alistaminen (joka tapahtuu länsimaisen feminismin suojelemana), lasten raiskaukset ja uhkaukset työntää juutalaiset mereen... – Onko myöskään islamin elämäntapaterrorilla mitään rajaa? Ja lisäksi seksuaalivähemmistöjen ahdistelut ja teloitukset. Toivon, että halal-teurastusten asemasta muslimit halaisivat lihaa.

On mielenkiintoista nähdä, onnistuuko seksuaalivähemmistöliike pommittamaan vihollisiaan hengiltä omalla ”Rakkaus voittaa” -kampanjallaan, mutta omasta mielestäni Seta on joutunut Tukholma-syndrooman vangiksi tähdentäessään, ettei tässä ideologisessa sodassa ole osapuolia. Seksuaalivähemmistöliike suojelee omia alistajiaan vain lisävahinkojen välttämiseksi, eikä tällainen toisen posken etiikka ole pitkällä tähtäimellä kovin viisasta.

Entä voiko länsimaalaisten ihmisten itsesyytöksillä olla rajoja ? Muslimien harjoittama terrorismi nähdään aina vain seurauksena sopeuttamisen epäonnistumisesta, jolloin epäonnistujiksi määritellään länsimaiset sopeuttajat.

Entäpä, jos myönnettäisiin, että muslimit ovat epäonnistuneet sopeutumaan länsimaiseen yhteiskuntaan, vaikka länsimaat ovat tehneet heidän hyväkseen kaikkensa? Näyttöä tästä antaa se, että suuri osa terroristeista ja Syyrian sotatoimialueille värvätyistä ovat toisen polven maahanmuuttajamuslimeja. Kenties kyse onkin heidän haluttomuudestaan sopeutua yhtään mihinkään ja tavoitteestaan juurruttaa tänne oma kulttuurinsa ja yrityksestä saada kantaväestö väistymään? Millainen rähäkkä tämän väitteen todeksi osoittautumisesta syntyisikään?

Hollannissa asuvan pakistanilaistaustaisen muslimin Mohammad Rasoelin salanimellä julkaisema islamkritiikki Alankomaiden tuho – Hyväuskoisten hölmöjen maa (alkut. De ondergang van Nederland – Land der naïeve dwazen, 1990) on edelleen suositeltavaa ja päivä päivältä ajankohtaisempaa luettavaa. Todellisuus on osoittamassa siinä esitetyt ennusteet oikeiksi. Myös belgialaisen UCL-yliopiston tutkijan Olivier Servaisin vuonna 2010 esittämä ennuste Brysselin muuttumisesta viidessätoista tai kahdessakymmenessä vuodessa muslimienemmistöiseksi, on toteutumassa.

Entä miksi suomalaisille homo- ja lesbopareille ei myönnetä oikeutta lailliseen lastenhankintaan? En näe tätä kysymystä ensisijaisesti kysymyksenä yksilöiden subjektiivisista oikeuksista. Perhepolitiikan pääongelma on väestöpoliittinen. Kantaväestöt eivät yleensäkään lisäänny länsimaissa tarpeeksi.

Kun suomalaisten naisten keskiarvoinen lapsiluku on vain noin 1,85 mutta Suomessa asuvien somalien lapsiluku peräti 3,5, numeroiden pysyessä tällaisina muslimikulttuurin edustajat ajan ollen syrjäyttävät kantaväestön. On vaikea ennustaa, milloin suomalaisten jääminen vähemmistöksi tapahtuu, mutta jos vierasperäisten syntyvyys on kantaväestön syntyvyyttä suurempi, jonakin päivänä niin käy väistämättä. Tämä on matemaattinen totuus.

Poliittinen kysymys on, haluammeko niin tapahtuvan. Islamin lippu voisi silloin todellakin liehua Eduskuntatalon katolla. Tätä tapahtumakulkua tukevat muslimien suuren syntyvyyden lisäksi jatkuva pakolaistulva ja suisidaalisen löyhä maahanmuuttopolitiikka.

Tänä vuonna Suomeen ei tule kymmeniä tuhansia muslimeja rajoille kertyvien laumojen muodossa, vaan jatkossa nuo kymmenet tuhannet tulijat saapuvat hienosti ja huomaamatta lentokoneilla perheenyhdistämisohjelmien suojeluksessa. Pian tässä maassa ei muita olekaan kuin maahanmuuttajien jälkeläisiä, ja suomalaisnaiset, jotka tätä puolustaakseen tarjoavat suvakkifeminismin kriitikoille hirttoköyttä, tekevät sen niin avokätisesti, että lynkattavien jalat ulottuvat maahan. Perheenyhdistämistä koskevien ehtojen tiukentaminen ei auta, vaan perheet pitäisi yhdistää lähettämällä siirtolaiset takaisin perheidensä pariin Lähi-itään ja Afrikkaan, aivan kuten Ben Zyskowiczkin on toistuvasti vaatinut.

Yhtenä syynä kantaväestön katoon on, että omistamis-, yritteliäisyys- ja sivistysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme antaa täyden ylläpidon pakolaisille ja turvapaikanhakijoille, jotka täyttävät sosialistien ja kommunistien luoman sosiaaliturvajärjestelmämme köyhyysihanteet olemalla vailla kaikkea varallisuutta ja saaden yhteiskunnalta kaiken: asunnot, toimeentulon ja loistavat edellytykset lisääntymiseen tilanteessa, jossa suomalaisilla itsellään ei ole lapsiin enää varaa. Sen sijaan työttömäksi joutuva suomalainen yksilö tai perhe ei ole oikeutettu esimerkiksi toimeentulotukeen lainkaan, mikäli hallussa on vähäistäkin rahaksi muutettavaa varallisuutta ja vaikka tulonmuodostus juokseviin menoihin olisi katkennut.

Läpikotaisin sairaan esimerkin sosiaalista eriarvoisuutta tuottavasta politiikasta tarjosi uusi laki subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Sen mukaan työttömien vanhempien lapsilla ei ole jatkossa oikeutta päivähoitoon, poikkeuksena maahanmuuttajat. Näin sosiaaliturvajärjestelmämme pääasialliset maksajat, eli tavalliset suomalaiset ihmiset, asetetaan toisen luokan kansalaisiksi maahanmuuttajiin verrattuina ihan viranomaiskäytännöissäkin. Valloituksenhaluista lisääntymispolitiikkaa harjoittavan muslimikulttuurin säilä sivaltaa seksuaalivähemmistöjen lisäksi myös seksuaalisia enemmistöjä, ja pahimmillaan tuloksena on samanlainen kulttuurin rappio, joka on kohdannut Ruotsia.

17. kesäkuuta 2016

Median ei pidä tukea terrorismia eikä rajoittaa sananvapautta




Uusi Suomi sensuroi blogikirjoitukseni puheenvuoropalstalta, kun olin puolustanut seksuaalivähemmistöjä islamilaiselta terrorilta. Kirjoitukseni löytyy myös tästä.

Sensuroinnista esittämäni kannanotto ja keskustelua löytyy tästä.

Nähdäkseni median ei pitäisi tukea terroristeja eikä rajoittaa sananvapautta vain miellyttääkseen liberaalin yhteiskunnan mädättäjiä.

16. kesäkuuta 2016

Blogini sensuroitu Venäjällä homopropagandana


Uuden Suomen viime aikoina omaksuman sensuurilinjan tueksi voidaan sanoa se, että blogikirjoituksiani ei sensuroida nykyisin vain Uudessa Suomessa vaan myös Uudella Venäjällä. Eräs tuttavani kertoi, että blogini ei näy Venäjän internetissä, vaan ruudulle pamahtaa maininta, jonka mukaan sivusto sisältää seksuaalisesti kiellettyä pornografista aineistoa. Blogini on siis sensuroitu homopropagandana!

Sensuurin varsinainen syy on kirjoitusteni Venäjä-kriittisyys, sillä yhdessäkään jutussani ei esiinny pornografista kuvitusta tai kirjoitusta. Mutta olen kyllä arvostellut laajalti Venäjän harjoittamaa aggressiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa. On myös mahdollista, että blogini näkyy joissakin osissa maata, sillä sensuurin lukituspisteitä ovat paikallisten palveluntarjoajien solmukohdat.

Tällä tavoin joka tapauksessa valottuu, että viranomaiset voivat käyttää mitä tahansa tekosyytä minkä tahansa aineiston suodattamiseen, kunhan vain väline on olemassa. Havainnon pitäisi ohjata länsimaita pidättäytymään sen kaltaisesta valikoivasta sensuurista, jota on sovellettu esimerkiksi rasismikortin varjolla.

Mielenkiintoista nähdä, milloin Venäjän tiedustelupalvelu noukkii minut mustaan pakettiautoon suoraan kadulta. Siitä olen joka tapauksessa varma, että Venäjälle en mene enkä pyri, en viisumilla enkä ilman. Mikäli venäläiset yrittävät tehdä Suomen Venäjäksi, joko viisumilla tai ilman, taistelen muiden mukana viimeiseen asti.

Hyvää Venäjän harjoittamassa informaatiosodankäynnissä on se, että yltyessään paljastavan räikeäksi se herättää suomalaisissa Venäjä-kriittisyyttä.

14. kesäkuuta 2016

Johtopäätöksiä muslimiterrorismista


Nyt kun islamin brändiin liittyvä väkivaltainen monikulttuurisuusnarratiivi nimeltä Islamin Veriteurastukset on edennyt postmodernin kudelman jatko-osaan numero kuusi, on hyvä karistaa unet silmistä ja pohtia, mihin tuon islamin kanssa ollaan oikein joutumassa.

En tarkoita nyt vain toissa päivänä tapahtunutta homobaarin uudelleen sisustamista islamilaiseksi rituaaliteurastamoksi. Haluan palauttaa mieleen länsimaisen kulttuurin ja sananvapauden tuhoamisyrityksen, joka alkoi Pim Fortuynin ja Theo van Goghin murhista. Ensimmäisiä merkkejä olivat kirjalija Salman Rushdielle luetut kuolemanfatwat ja eurooppalaisten naisten alistaminen synnytyskoneiksi, joita yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku. Sen jälkeen islam on sopeuttanut meidät länsimaalaiset katselemaan kärsivällisesti sivusta, kun muslimimaahanmuuttajat raiskaavat lapsia sekä vievät sosiaaliturvamme ja asuinpaikkamme.

Länsimaiden kantaväestöt tekevät suuren virheen luullessaan voivansa torjua terrorismia julistuksellaan ”me emme pelkää”. Tosiasiassa länsimaissa asuvien muslimien pitäisi kiljua joka iskun jälkeen ”me emme radikalisoidu”. Muslimien yhdyskunta ei kuitenkaan vaivaudu edes tuomitsemaan iskuja vaan näyttää nauttivan islamin vaikutusvallan kasvusta.

Olen samaa mieltä kuin Olli Immonen viime kesänä paljon huomiota saaneessa Facebook-kirjoituksessaan ”Voitto on meidän”. Jaan hänen käsityksensä siitä, että meidän tulisi voittaa tämä taistelu. Sen sijaan en ole samaa mieltä siitä, että niin todella käy. En siis luota paljoakaan siihen, että me todella voitamme. Maailman väestölliset parametrit puhuvat kokonaan toisenlaisen lopputuloksen puolesta.

Väestö paisuu pahiten islamilaisissa maissa, ja paine purkautuu länsimaihin. Paljon on kinasteltu siitä, milloin muutos tapahtuu. Myöskään minä en osaa kertoa tarkkaa päivää tai hetkeä kulttuurimme tuhoon, mutta se ei olekaan olennaista. Olennaista on se, että niin lopulta käy, mikäli muslimiväestön lapsiluku on kantaväestön lapsilukua korkeampi.

Suomen koko väestön keskimääräinen lapsiluku 1,85, mutta Suomessa asuvan somaliväestön keskuudessa luku on 3,5. Joka neljäs Helsingissä koulunsa aloittava lapsi on maahanmuuttajataustainen. Timo Vihavaisen painajainen väestöjen vaihto länsimaissa on näillä lukuarvoilla yhtä väistämätöntä kuin se, että Titanic upposi veden tulvittua laivaan.

Lisäksi asiaa pahentaa maahanmuutto. Sitä kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi valittu ja sotilasansiomitalilla palkittu Petteri Orpo voimakkaasti tukee pitämällä rajoja apposen auki. Näin toteutuvat myös hänen välinpitämättömät TV-kannanottonsa: jos vieraat kulttuurit todellakin voittavat, ”sitten niin vain käy”.

Muutos on sekä väestöllinen että geneettinen. Se on peruuttamaton ja lopullinen. Pohjoisten kansojen geeniperimä menetetään pysyvästi, ja juuri tuo seuraus voi olla kyseisen vallassa olevan joukkion hölmöin teko. Olen samaa mieltä kuin James Hirvisaari eduskuntapuheessaan ”Teidän syytänne”, joka kuuluu koko eduskuntahistorian hienoimpiin ja vaikuttavimpiin esityksiin. Palkkioiksi hänet erotettiin eduskuntaryhmästä. Tätä menoa islamin lippu todellakin liehuu Eduskuntatalon yllä.

Pahimmillaan maahanmuutto muokkaa väestömme rakennetta ja älykkyyttä tavalla, jonka seurauksena voi olla 1200 vuoden kulttuuritaantuma, kun muslimit ja Afrikan kehitysmaalaiset tuovat Lähi-idän monisatavuotisen helvetin meidän kaduille ja koteihimme.

Sitä, mitä vaikutusta väestöllisen ja geneettisen aineksen kokonaismuutoksella on älykkyyteen, ei voida tarkalleen ennustaa, mutta professoreilla Tatu Vanhanen, Richard Lynn, Gunnar Heinsohn ja Helmuth Nyborg on ollut asiasta perusteltua sanottavaa. Sekään ei ehkä ole täydellistä, mutta se on kuitenkin parasta, mitä tieteellisillä mittausmetodeilla voidaan saada. He ovat katsoneet, että keskeinen syy Lähi-idässä, Afrikassa ja muilla kuumilla vyöhykkeillä asuvien kansojen parantumattomaan kurjuuteen on näissä maissa asuvien kansojen heikompi älyllinen suoriutumiskyky.

Heidän tutkimuksissaan ei ole ollut olennaisia vikoja eikä suuria puutteita, mutta niitä arvosteltiin rajusti moittimalla heidän menetelmiään ”kehitysmaalaisten ajattelutottumuksia ja kulttuureja vastaamattomiksi”. Tosiasiassa useimmat testit pantiin toimeen tasa-arvoisissa tilanteissa ja kokeet olivat kulttuureista riippumattomia päättelytehtäviä.

Vanhasen ja Lynnin tutkimusten keskeinen heikkous oli se, etteivät ne tuottaneet monikultturistien ja maahanmuuton suosijoiden toiveiden mukaisia tuloksia. On kuitenkin väärin moittia metodeja siitä, etteivät ne tuota halutunlaisia tuloksia. Tieteellisen periaatteiden mukaista on ensin valita menetelmä, sitten soveltaa menetelmää, kerätä ja analysoida tämän jälkeen tulokset sekä lopuksi hyväksyä johtopäätökset. Sitten pitää vain elää niiden mahdollisesti tuottamien poliittisten korjaussuositusten mukaisesti.

Tiedon ja järjen vastaista yhteiskuntakäytäntöä tiede ei voi suosittaa. Se on suvaitsevaisten hommaa.

13. kesäkuuta 2016

Islam ja homot kuin tuli ja vesi


Tämän aamun valjetessa on varmistunut, että afgaanitaustainen terroristi Oman Mateen, joka murhasi 50 ihmistä orlandolaisessa homoravintolassa, työskenteli ISIS-järjestön hyväksi, ja että hänen motiivinaan oli homoseksuaalisuutta vastaan suunnattu viha.

Verilöyly on Yhdysvaltain historian pahin. Karmaisevaa on, että sama olisi voinut tapahtua myös Helsingissä tai missä tahansa paikassa, joka vain on riittävän helppo kohde kiilusilmäisille terroristeille.

Ei tarvinne erikseen mainita, että tämä(kin) terroriteko seurasi suoraan islamin ideologisesta olemuksesta, toisin sanoen uskonnon sisällöstä. Maailma ei tule tuomitsemaan kyseistä veritekoa, sillä siinähän tapettiin vain homoja, mutta sallinette sanasen islamin ja homoseksuaalisuuden suhteista ihan vain totuuden vuoksi.

Islamin raivo länsimaista kulttuuria kohtaan on jatkunut jo pitkään yleispoliittisissa yhteyksissä, viimeisimpinä esimerkkeinä Pariisin (1. ja 2.)  sekä Brysselin terrori-iskut. Sen sijaan homoseksuaalien ihmisoikeuksia islam on tyytynyt polkemaan lähinnä arabimaiden omilla tonteilla. Esimerkiksi Iranissa, Pakistanissa ja Saudi-Arabiassa on tuomittu kymmeniä homoja vankeuteen tai kuolemaan vuosittain.

Eilisen terrori-iskun voisi helposti nähdä vain yhtenä länsimaista vapaamielisyyttä vastaan kohdistettuna tekona. Länsimaissa (toistaiseksi) vähemmistönä olevan muslimiväestön viha seksuaalivähemmistöä kohtaan kuitenkin jakaa homot automaattisesti eri leiriin islamin ilosanoman kanssa. Orlandon joukkomurhaa ei voida selittää millään yleisellä ”liberalismin vastaisuudella”, vaan siinä on kyse oikeaan ja hurskaaseen islamiin sisältyvän homovihan manifestaatiosta. Islam ja homoseksuaalisuus ovatkin kuin tuli ja vesi.

Tämä on tietenkin kauhistus poliittiselle vihervasemmistolle, sillä se on halunnut laittaa kaikki vähemmistöt samaan junaan myöntämättä sitä eroa, joka vallitsee syntyperäisen suomalaisen homoseksuaalin ja muualta muuttavan sekä eri kansakuntaa, uskontoa ja kulttuuria edustavan muslimin välillä. Valtionpolitiikassa kotimaiset vähemmistöt on sivuutettu muualta muuttaneiden hyysäämisellä, jotta maahanmuuttajille on saatu hyviä virkoja ja muita etuja, vaikka näin on loukattu kansalaisoikeuksia ja meritokraattista oikeudenmukaisuusperiaatetta. Homot ovatkin olleet yhteiskuntamme viimeisiä ”neekereitä”.

Poliittinen vihervasemmisto on saarnannut, että suvaitsevaisuus ei voi olla valikoivaa ja että sen vuoksi niin homot kuin muslimitkin ovat samalla viivalla kaikkien muiden kanssa. Totuus on, että suvaitsemisen pitää olla nimenomaan valikoivaa. Perusteen tähän antaa se, että suvaitsemisen kohteena olevat asiat ovat arvoltaan erilaisia.

Jo suvaitseminen sinänsä on arvovalinta, sillä suvaittaessa tehdään arvoarvostelmia. Muutamat arvot ovat parempia kuin toiset. Samoin muutamat uskonnot ovat vähemmän huonoja kuin toiset ja niin edelleen. Jo arvon käsite sinänsä sisältää ajatuksen arvojen erilaisuudesta. Jos kaikki arvot olisivat tasan (eli vallitsisi tasa-arvoisuus), mitään arvoja ei olisi, sillä yhtäkään arvoa ei voitaisi erottaa mitään muuta arvoa paremmaksi, ja vallitsisi yksiarvoisuus eli totalitarismi. Niinpä arvojen olemassaolosta sinänsä seuraa arvojen hierarkkisuus.

Minä puolestani tiedän, että islam on olennaisesti mädempi kulttuuri kuin länsimaiseen liberalismiin ja valistusfilosofiaan perustuva kulttuuri, ja tämän lausuman tuen akateemiseen asiantuntemukseeni. Niinpä meillä länsimaalaisilla ei ole mitään velvollisuutta suvaita sellaista uskontoa, joka repii yhteiskuntaamme, murhaa kansalaisiamme, tuhoaa kulttuuriamme ja tuottaa silmitöntä tuskaa ja kärsimystä syyttömille ihmisille.

Ei ole epäilystäkään, ettei länsimaiden poliittinen vihervasemmisto tule vetoamaan islamia puolustaakseen kahteen näkökohtaan. Ensinnäkin se vaatii tekemään eron maltillisten ja terrorististen muslimien välille, ja toiseksi se syyttää maahanmuuttokriitikoita väkivaltaisuuksien provosoimisesta. Ehkä vihervasemmisto väittää terrori-iskun olevan myös ovela provokaatio, johon länsimaalaisten ei pitäisi langeta vaan hyväksyä itkusta kiittäen tämäkin katkera opetus.

Kaikki kyseiset puolustelut ovat kliseisiä ja naurettavia. Terroristinen islam hyödyntää samaa islamia kuin rauhan uskontona esiintyvä islam. Uskonoppineiden mukaan ei ole erikseen maltillista islamia ja radikaalia islamia vaan yksi islam. Ja juuri tämä islam julistaa kuolemantuomioita muiden muassa homoille.

Ei ole erikseen myöskään uskontoa ja terroristien värväystä. On huomattava, että islamin koko olemus perustuu joukkosuggestioon ja manipulaatioon. Islam kehottaa alistumaan osaksi joukkoliikettä. Sen sijaan esimerkiksi kristinusko korostaa individualismia ja yksilönvastuuta sekä ihmisten omia valintoja.

Koska islamin olemus on joukkosuggestio, on vaikea erottaa uskonnon harjoittamista kansankiihotuksesta. Ja juuri siksi moskeijoista tuleekin niin helposti terroristien värväyskeskuksia. Itse en tiedä islamin lisäksi mitään muuta suurta uskontoa, joka edistäisi tavoitteitaan terrorin keinoin.

Näyttöä löytyy myös Suomesta. TV2:n keskusteluohjelmassa vuonna 2013 esiintynyt suomalainen imaami Abbas Bahmanpour julisti säteilevästi hymyillen, että julkisesta homoseksuaalisuudesta pitäisi tuomita islamin sharia-lain mukaisesti kuolemaan! (Aiheesta tässä.) Ainoa, joka vaivautui puolustamaan homoja kyseisessä TV-ohjelmassa, oli Perussuomalaisten Simon Elo – vasemmiston ja vihreiden edustajien hihitellessä sekavasti taustalla.

Nyt kun islamin agendan tuella listitään myös seksuaalivähemmistöjä, poliittisen vihervasemmiston pelimerkit ovat aivan sekaisin.

Länsimaiden vihervasemmisto on pitkään silittänyt muslimiterroristien päätä selittelemällä pois islamin sisään rakennettua homofobiaa. Monet seksuaalivähemmistöliikkeen edustajina esiintyneet tahot ovat nähneet asian niin, että homot ovat sorrettuja muslimimaissa ja että sen vuoksi he ovat länteen tullessaan suojelun tarpeessa.

Aivan kuten totesin jo tässä puolen vuoden takaisessa kirjoituksessani, Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry antoi viime marraskuussa julkilausuman, jossa yhdistys vaatii, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille taataan turvallinen oleskelu Suomessa sekä asiallinen ja kunnioittava viranomaiskäsittely.

Lisäksi Seta on esittänyt ukaasin, että turvapaikanhakijat tulee sijoittaa heidän halutessaan suurempiin kaupunkeihin tai pääkaupunkiseudulle, joissa heillä on mahdollisuus laajempaan vertaistukeen ja palveluihin”! Yhdistys väittää, että tällä on keskeinen merkitys heidän kotoutumisessaan.

Pidän kyseisiä vaatimuksia turhina ja suomalaisten homojen asemaa huonontavina. Itse olen huolissani niiden suomalaisten homojen ja lesbojen asemasta, joiden siirtyminen ”suurempiin kaupunkeihin” esimerkiksi töihin tai opiskelemaan estyy, koska ulkomailta tulvivat maahanmuuttajat valloittavat suomalaisten ihmisten asuinsijat juuri noissa suurimmissa kaupungeissa, jotka näyttävät olevan kaikkien ihmisten unelmien kohteina.

Vihervasemmistolaisen seksuaalivähemmistöpolitiikan ristiriitaisuus näkyy myös siinä, että sen piirissä ei ole haluttu suojella sorrettuja ihmisiä vaan heidän uskontoaan. Mikäli Seta ja sen vihervasemmistolaisfeministinen transgenderistihallitus haluaisivat oikeasti edistää arabimaista tulevien homojen asioita eivätkä vain tukea maahanmuuttoa ja monikulttuurisuuden ideologiaa, niiden kannattaisi ohjata ihmisiä vapautumaan heitä sortavasta uskonnosta.

Suurmoskeijoiden sijasta pitäisi perustaa uskonnosta vieroittamista varten antimanipulaatio- ja desuggestiokeskuksia, joissa muslimien joukkosuggestio purettaisiin ja ihmisiä ohjattaisiin järkiperäisiin ajattelutapoihin.

Eilinen terroriteko ohjaa myös seksuaalivähemmistöliikettä pohtimaan tarkemmin, kenen agendaa se oikein ajaa.

Seksuaalivähemmistöliike on niin sanotun kompensoivan suvaitsevuuden vanki. Tämä tarkoittaa, että hintana homojen asioiden edistämisestä poliittinen vihervasemmisto vaati homoilta sitoutumista edistämään kaiken maailman vähemmistöjen, myös muslimien, asioita. Takana on tuo edellä kritisoimani kaiken suvaitsemisen ihanne. Tämä on ollut homoille huono kauppa, sillä vihervasemmistoon klusteroituneet homot on vieritetty tukemaan monikulttuurisuuden nimissä myös islamia, joka sortaa homoja.

Homoja on ahdisteltu tietysti myös kristinuskon ja konservatiivien taholta, joten en pyri asettumaan kannanotossani kummallekaan laidalle. Mutta paheksun sitä kaksinaismoralismia, jonka vallitessa islamin leviämistä tukeva poliittinen vihervasemmisto on tullut ajaneeksi kaiken maailman hullujen asiaa.

Mikäli islamilaisen yhdyskunnan edustajat eivät tämänkään terrori-iskun tapahduttua ryntää äänekkäästi ja kuuluvasti tuomitsemaan kaikkea islamin nimissä harjoitettavaa väkivaltaa ja vaadi sen lopettamista, minun on pääteltävä, että islamilainen yhdyskunta antaa hiljaisen hyväksyntänsä verilöylylle. Kun kyse ei muka taaskaan ollut ”siitä varsinaisesta rauhan ja oikeudenmukaisuuden islamista”, niin minä puolestani pohdin, missä piilee se pulmusen puhdas ja hyvyyttään laupiaasti jakeleva islam, joka tuomitsee ankarasti terroristiset väkivallanteot.

Hyväksyntänsä terrorismille antaa myös media, joka tulee torumaan, miten tuhoisaa monikulttuurisen yhteiskunnan rakentamiselle on, jos islamkriitikoiden sallitaan ”kylvää vihaa” käyttämällä hyväkseen Orlandossa sattunutta ”yksittäistapausta”. Ei tule olemaan myöskään mitään rajaa sillä, miten ISIS-järjestölle teostaan ilmoittaneen Omar Mateenin mainetta yritetään puhdistaa kaikesta vastuusta viittaamalla (tosin toteamattomaan) mielisairauteen, jotta terroriteon yhteydet islamin ideologiseen sisältöön voitaisiin kiistää.

Hänen opettajansa imaami Shafiq Rahmanin sallitaan pestä käsiään Ilta-Sanomissa samalla, kun hänen entiseltä työtoveriltaan ja vaimoltaan haetaan tukea väitteelle ”henkisestä tasapainottomuudesta”, jotta islaminuskolle lankeava syyllisyys ja vastuu saataisiin häivytettyä pois.

Yleisradio, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat tulevat balanssoimaan uutisointia kaivamalla esiin myös ja erityisesti muiden kuin muslimien tekemiä ja suunnittelemia viharikoksia, jotta näin voitaisiin välttää ärsyttämästä muslimeja. Lopulta uhriksi paljastetaankin avuton ja onneton muslimiterroristi itse, kun otsikoissa surraan, että ”erikoisjoukot ampuivat Orlandon terroristin” ja ne ”sadat muut laukaukset” vain ”kaikuivat yössä”!

Tähän laupiaitten lampaiden kuoroon tulee yhtymään myös Seta, joka kaiken ymmärtävästi ja anteeksiantavasti teroittaa, kuinka tärkeää on erottaa oikea islam terroristisesta islamismista. Ja niinhän se olisikin, kunnes...

Miten muslimeista voidaan enää lietsoa esiin vihaa, kun islam sinänsä jo pursuaa ja kerjää silkkaa vihaa?

Lopuksi kaksi artikkelia islamin olemuksesta:

Miksi islam on uskontoelämän alkeismuoto?

Islam ja väkivallan arkipäiväistyminen

12. kesäkuuta 2016

Poliitikon kolme paloa

Baseballissa juostaan kolme suoraa. Jos juoksee ne perätysten palamatta kertaakaan, tuloksena on kunnari. Jos palaa kolmesti, joutuu pelistä pois.

Sama riittää politiikassa. EU-federalisti Alexander Stubb paloi ensimmäisen kerran ajaessaan voimakkaasti liittovaltiota ja yrittäessään kiskoa Suomea Euroopan unionin pimeään ytimeen. Tämän hankkeen on historia osoittanut mädäksi, sillä euron valuviat ovat paljastuneet ja EU on puuttunut jäsenmaidensa sisäisiin asioihin kansallista itsemääräämisoikeutta riistäen.

Toinen iso palo oli, kun Stubb hävisi puolueensa puheenjohtajana eduskuntavaalit keskustalle. Tuoreena pääministerinä hänellä olisi ollut mahdollisuus ja paine voittaa ne. Kolmas roihu oli pienempi mutta puhutteleva. Stubb valehteli eduskunnalle puolustaessaan varallisuuden pimityksen mahdollistavia hallintarekistereitä, jotka eivät miellyttäneet kansan suurta enemmistöä ja tyydyttivät vain kokoomuksen melko pientä plutokraattista vähemmistöä.

Kolmen palon jälkeen ministeri ja puolueen puheenjohtaja ovat Suomessa dead. Niinpä Stubbille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tulla syrjäytetyksi kokoomuksen eilisessä palatsivallankumouksessa. Tilanne antaa näyttöä siitä, miten kulisseissa kähmitty vallanperimysjärjestys ei toteudukaan aina puolueiden sisäisessä napinpainallusdemokratiassa, jossa puolueen nais- ja nuorisojärjestöt voivat häiritä pahoin saunaseuroissa sovittua agendaa. Itse suositin Stubbille hengähdystaukoa jo viime marraskuisessa kolumnissani.

Stubbin puheenjohtajakauden jääminen vain kahden vuoden mittaiseksi johtui useiden mokailujen ja tikkatauluksi ajautumisen lisäksi olennaisesti myös järjestödemokratiasta, kun kokoomuksen konservatiivit vetivät kannatuksensa city-vihreäksi liberaaliksi osoittautuneelta nousukkaalta, joka oikeasti on kokoomuksen piilo-rkp:läinen. Seitsemän lihavaa vuotta saavat jatkokseen seitsemän laihaa tässäkin tapauksessa.

Stubbin seuraajaksi nostettu Petteri Orpo ei ole tosin Pekkaa parempi, sillä hänellä on jo takanaan merkittävä palo: rajojen pitäminen apposen avoinna maahan tulviville laittomille siirtolaisille. Hänen etenemistään kokoomuksen mansikkapaikalle ei siis selitä hänen ahkeruutensa maahanmuuton ja halvan työvoiman lisäämiseksi vaan se, että Alexander Stubb ajoi konsultinkiihkollaan ja koulukiusaajan tarmokkuudellaan (josta Stubb avautui kerran Helsingin Sanomille) näitä samoja suomalaisvihamielisiä tarkoitusperiä edeltäjäänsä tehokkaammin.

Stubbin maahanmuuttotyön vuoksi nykyvanhemmat voivat pelotella tottelemattomia lapsiaan heristelemällä sormea ruokapöydässä ja iltasaduissaan: ”Syö kiltisti kaurapuurosi, tai muuten Alexander Stubb tulee ja tsemppaa!”


Kaikki pudonneet ovat kolmesti palaneita

Kiintoisaa Suomen nykyisessä poliittisessa järjestelmässä on, että pääministeriä ja muita ministereitä voidaan vaihtaa ja vaihdetaan puoluekokouksissa. Parlamentarismin periaatteiden mukaan hallituksen ja sen jäsenten pitää nauttia vain eduskunnan luottamusta. Puolueella ei pitäisi olla siihen ratkaisuvaltaa, mutta kiertoteitse on. Onneksi, sillä muutoin he istuisivat kuin täi tervassa, ellei valtakunnanoikeus heitä erota.

Ministerivaihdokset kertovat politiikan kriiseistä silloin, kun ministerit heittää palliltaan jokin skandaalinomainen myrsky eivätkä muutokset johdu vain joistakin ennalta sovituista kierrätyksistä tai luopumisista. Suomen poliittinen ilmapiiri on kiristynyt jo Matti Vanhasen pääministerivuosista asti. Taustalla vaikuttaa monta ongelmaa: varallisuuden keskittyminen, hyvinvoinnin uusjako, massatyöttömyys, miljoonan ihmisen ajautuminen köyhyysrajalle tai sen alapuolelle, maahanmuuton ongelmat sekä monikulttuurisen yhteiskuntanäkemyksen tuottamat ristiriidat.

Kun poliitikko kompuroi myös henkilökohtaisen elämänsä piirissä, exit-valo syttyy varmasti. Matti Vanhasen ensimmäinen palo tapahtui hänen yksityiselämässään, jota hän alkoi suojella kansalaisten mielenkiintoa rajoittavalla oikeudenkäynnillä (syytekirjelmän hän jätti heti seuraavana päivänä, voitettuaan pääministerinä eduskuntavaalit, joten kostonhimoa oli). Toinen palo oli pahempi: Vanhanen oli junaillut kokoon Kehittyvien maakuntien Suomi -nimisen yhdistyksen, jonka muiden muassa professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen osoittivat yritykseksi luoda Suomeen pysyvä korruptioautomaatti. Kolmas palo kyti lautakasassa, kun Vanhanen sai hämärän toimituksen ”tuppeen sahattua” puunjalostustavaraa rakenteilla olevan omakotitalonsa tontille. Pääministeriä vaihdettiin keskustan puoluekokouksessa.

Myös Vanhasen edeltäjä Anneli Jäätteenmäki oli joutunut eroamaan. Ensimmäisen kerran hän paloi vaalikampanjansa aikana paljastettuaan salassa pidettäviä tietoja tuolloisen pääministeri Paavo Lipposen Yhdysvaltain-vierailullaan käymistä keskusteluista, jotka koskivat Suomen laittomia kranaatinheitinkauppoja sotaa käyvään maahan. Toisen kerran Jäätteenmäen hihat olivat tulessa hänen pyytäessään salaisia asiakirjoja ulkoministeriöstä. Kolmas ja lopullinen käry kävi, kun Jäätteenmäen eduskuntafaksin viereen tulvahti noin kaksi tuhatta sivua salassa pidettävää materiaalia ”pyytämättä ja yllättäen”, ja urkinta tuli julki. Se riitti.

Vanhasen seuraaja Jyrki Katainen paloi niin ikään kolmesti. Ensimmäinen palo tapahtui, kun Katainen puolueensa puheenjohtajana lupasi sairaanhoitajien palkkoihin 500 euron tasokorotuksen mutta pyörsi lupauksensa vaalien jälkeen toimiessaan valtiovarainministerinä. Korotuksen asemasta hän määräsi lakolla uhanneet sairaanhoitajat töihin ”potilasturvallisuutta” varten säädetyllä pakkolailla. Palaneen käryä levisi sivustaseuraajien silmiin Kataisen osallistuessa ahkerasti Bilderberg-seuran kokouksiin koko valtiovarainministerikautensa ajan. Kolmannen kerran Kataisen aitta paloi hänen myöntäessään valtakunnanfilosofi Pekka Himaselle satojen tuhansien eurojen rahoituksen tilaustutkimuksen tekemistä varten suoraan valtion kassasta, ilman kilpailutusta ja tieteellistä arviointia.

Nämä riittivät, ja Katainen alkoi harkita eroa omasta aloitteestaan. Kokoomuksen puoluekokouksen vapautettua Kataisen puheenjohtajuudesta Euroopan unionin komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet komission jäseneksi, jonne hän sujahti kuin hansikas käteen.


Noutaja tulee Euroopan unionista

Kurjaa näissä uratarinoissa on, että palaneet pelastetaan. Heidät nostetaan kuiville, tai he putoavat kissan tavoin jaloilleen. Surkeinta kansanvallan omalta kannalta on, että poliitikkojen tekemä politiikka jatkuu, vaikka sen tekijät vaihtuvatkin.

Korruptioon, kähmintään ja Suomen vahingoksi toimimiseen syyllistyneille tulee noutaja, mutta se noutaja tulee EU:sta ja vie heidät entistäkin parempien lihapatojen äärelle. Politiikan korruptoitunut olemus kuitenkin säilyy, sillä sitä pyörittää mekanismien mekanismi: tervassa ja höyhenissä kieritettyjen poliitikkojen turvapaikka ja vastaanottokeskus EU.

EU todennäköisesti onkii kuiville myös Alexander Stubbin, jolloin hän palajaa sinne, mistä lähtikin. EU-virkamiehenä alun perin toiminut Stubb onnistui luomaan äänestäjille käsityksen, että hän tietää asioista jotakin, kun hän poliittisesti kokemattomana ehdokkaana selitti kansakunnista vieraantuneen EU:n hallintorakenteita suomalaisille ihmisille vaalikampanjansa aikana. EU-byrokratian myötäileminen ja federalismin tukeminen eivät kuitenkaan tee kenestäkään sen enempää valtiofilosofia kuin oman maansa edun ajamiseen kykenevää poliitikkoakaan.

Monet ovat jo surreet Stubbin putoamista korkealta ja kovaa sekä pahoitelleet ”kansainvälisen osaajan” menetystä ministereiden riveistä. Fanien ei kuitenkaan tarvitse pelätä rakkaan idolinsa puolesta, sillä narsistit eivät koskaan kyllästy itsensä kehumiseen vaan ilmestyvät kurakylvyn jälkeen kertomaan tilanteestaan rennon huolettomasti ja vapautuneesti. Stubb on huomionkipeä kosmopoliitti ja tekohilpeä urheiluhullu, joka haaskaa veronmaksajien varoja hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja saarnaa vapaakaupan ihanuudesta. Myös hän ponnahtaa jälleen esiin kuin vieteriukko.

Stubbissa on epäilemättä ainesta kansainvälisiin tehtäviin, esimerkiksi EU:n samanmielisten joukkoon, mutta ei kotimaan politiikkaan, sillä häneltä puuttuu kosketus kansalaisten elämään. Kansainvälisessä yhteydessä hän todennäköisesti pystyy ja joutuu myös peittämään toisia ihmisiä kohtaan osoittamansa ylimielisyyden paremmin. Mikäli Stubbia arvostetaan ja kuunnellaan jossain ulkomailla, kuuntelijat ovat samoja poliittisia broilereita ja jakavat hänen kanssaan saman tekopyhän arvomaailman, johon kuuluu naiivin liittovaltiopolitiikan edistäminen ja eri mieltä olevien haukkuminen populisteiksi. Tällaisen ”kansainvälisen arvostuksen” vallassa keikailee tietenkin myös suuri osa tiedepolitiikan kosmopoliiteista meillä täällä Suomessa.

Peruskonservatiivina, oikeusministeri Sauli Niinistön avustajana sekä oikeudessa kolmasti tuomittuna nuorisorikollisena tunnettu, Itä-Helsingin slummeista politiikkaan tiensä raivannut Jan Vapaavuori olisi ollut vähemmän huono vaihtoehto kokoomuksen johtoon kuin Stubb ja Orpo yhteensä. Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi jo etukäteen pelastetulla Vapaavuorella on kuitenkin parempi ja henkilökohtaisesti tuottoisampi sekä todennäköisesti myös helpompi mandaatti hoidettavanaan.

Huonommaksi kokoomus voi mennä vain, jos sen puheenjohtajaksi etenee Alexander Stubbin omalla pakkoilon maallikkosaarnauksellaan puolueeseensa houkuttelema takinkääntäjä Juhana Vartiainen. Ruotsissa pitkään oleskellut taloustieteilijä Vartiainen siirsi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Helsingin Kokoomuksen äänestäjiksi myös suuren osan vanhoista demarikannattajistaan.

Tulos oli perverssi, sillä Vartiainen on vaatinut omistusasumisen tukemisen heikentämistä ja vuokra-asumisen lisäämistä työvoiman liikkuvuuden parantamiseksi. Niinpä tämä Paavo Lipposen jo puolueessaan vihaama pullamössöhamsteri on omalla ylenkatseellisella palkansaajan pompottamismentaliteetillaan tuhoamassa työläisten ainoan varallisuuden hankintamahdollisuuden eli omistusasumisen ja siihen liittyvän ”oman tuvan ja oman luvan” juurevan identiteetin tavalla, jolla hän vetää maton tilannettaan ymmärtämättömien demaritelevisionkatsojien alta.

Nykyinen pääministeri Juha Sipilä on palanut jo kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran hän kärähti rikkoessaan niin sanotun koulutuslupauksen. Toinen palo tapahtui maahanmuuttovyöryn tukemisessa, kun pääministeri lupasi oman pirttinsä maahanmuuttajille asuntopulasta kärsivien suomalaisten maassa. Kolmas palo puuttuu, mutta eiköhän sekin vielä tule.

7. kesäkuuta 2016

Perussuomalaisten päämies–agentti-ongelma ja hallitusvastuu

Perussuomalaisten ja kokoomuslaisten valmistautuessa kokouksiinsa on hyvä tehdä analyysia puolueiden hallitustaipaleesta.

Monillekin on selvää, että Perussuomalaiset onnistuivat oppositiossa ollessaan (mikä ei välttämättä johtunut vain siitä, että ”vastustaminen on helppoa”). Puolue onnistui kanavoimaan muun muassa maahanmuuttokritiikin ja euroalueen arvostelun uskottavasti.

Menestyksessä ei ollut kyse myöskään vain tunnepohjaisesta luottamuksesta sanomaan. Puolue oli oikeassa varsin monissa asioissa. Euron tukitoimiin, EU-jäsenmaksuihin, haittamaahanmuuton kuluihin ja moniin muihin kansainvälisistä hirttosilmukoista johtuviin menoihin uhraaminen on romuttanut omaa talouttamme. Niinpä riippuvuuden kritisoiminen ja itsemääräämisoikeuden palauttamisvaatimukset ovat olleet perusteltuja, ja kansa palkitsi puolueen kahdella eduskuntavaalivoitolla.

Useimmille on tullut selväksi myös se, mistä perussuomalaisen puolueen nykyinen kannatuskato johtuu. Hallituksessa ollessaan puolue on joutunut apupuolueen asemaan.

Poliittista valtaa sanotaan käytettävän instituutioiden kautta. Perussuomalaisten tilannetta voidaan selittää viittaamalla siihen, että hallitusvastuussa on tehtävä politiikkaa erilaisilla menetelmillä kuin oppositiossa, vaikka päämäärät ja arvot olisivatkin samat.

Sen sijaan nyt perussuomalaisten ministeripoliitikkojen ja EU-parlamentaarikkojen argumentaatiolta on katkennut terä. Ministerihän ei ole vain henkilö vaan instituutio, joka joutuu rajoittamaan myös itseään. Institutionaalisen vallankäytön tehtävänä on taata, ettei valta despotisoidu eikä kukaan henkilö voisi ajaa instituution kautta omia tarkoitusperiään.

Tällä näennäisesti myönteisellä seikalla on myös varjopuolensa. Poliitikot sulautetaan ja sopeutetaan osaksi vallan verkostoja. Käänteispuolena vallan institutionalisoiminen kuolettaa politiikasta luovuuden ja uudistamishalun. Tuloksena on juuri sellaisia pettymyksiä kuin on nähty Perussuomalaisten äänestäjäkunnassa.


Päämies–agentti-ongelma puolueissa

Kysymystä Perussuomalaisten kannatuskadosta voidaan lähestyä toimijuuden teoriasta tunnetun päämies–agentti-ongelman kautta. Kuka oikeastaan on poliittisen vaihtosuhteen asiakas ja palvelija, isäntä ja orja tai – hegeliläisesti lausuttuna – herra ja renki?

Perussuomalaisten ollessa oppositiossa asiasta ei ollut epäilystä. Puolue julistautui kansan palvelijaksi ja kansalaisten tahdon pyyteettömäksi toteuttajaksi. Näin menetteli jo Veikko Vennamon SMP. Päämiehenä nähtiin (tosin melko määrittelemättömästi) Suomen kansa ja sen yhteinen etu, ja toimija-agenttina oli puolue. Nyt kun puolue on joutunut rikkomaan tai perumaan lähes kaikki vaalilupauksensa ja periaatteensa, asiasta vallitsee epäselvyys.

Päämies–agentti-ongelma on esiintynyt edustavasti myös muissa puolueissa. Esimerkiksi kokoomus julistautui muutama vuosi sitten ”työväenpuolueeksi” väittäen, että kokoomuksen teesien ajaminen on nimenomaan työssä käyvän keskiluokan etujen mukaista. Siten puolue rikkoi perinteisen päämies–agentti-kuvion, jossa palkansaajien asioita katsottiin edistettävän ainoastaan vasemmistolaisen työväenliikkeen kautta. Muistammehan tavan, jolla Jyrki Katainen asioi kilpailijoidensa kentillä ja osti terveydenhoitohenkilökunnan äänet puolueelleen lupaamalla heille tuntuvat palkankorotukset suoraan julkisen talouden kassasta? Kokoomus myös rikkoi tämän palkankorotuslupauksensa heti vaalien jälkeen. Luonnollisesti muistamme Sauli Niinistön tavan heittäytyä ”työväen presidentiksi”.

Nyt kun kokoomus on tuoreen puheenjohtajakandidaattinsa mielestä osoittautunut ”kovaksi ja etäiseksi”, on päämies–agentti-asetelma täysin sekaisin myös kokoomuksessa. Petteri Orpo pitää tavoitteenaan ”palauttaa kansan luottamuksen kokoomukseen”, sillä keskiluokka on ”etääntynyt kokoomuksesta”.

Itse näkisin asian niin päin, että kokoomus on etääntynyt keskiluokasta. Stubbin johdossa kokoomus on ajanut lähes kaikkien maailman ihmisten paitsi suomalaisten omia asioita. Väite, että kokoomuksen linja muuttuisi vaihtamalla ministeriryhmän kakkosmies ykköseksi, on naurettava, sillä Orpo on vetänyt sisäministerinä toimiessaan kansalaisten suuren enemmistön tahdon vastaista maahanmuuttopolitiikkaa. Elina Lepomäki puolestaan on Pia-Noora Kauppiin ja Suvi-Anne Siimekseen verrattavissa oleva poliittinen broileri, jonka panos linjanvetäjänä on jäämässä ohueksi. Hän siirtynee pian palvelemaan muita päämiehiä elinkeinoelämän agenttina.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa päämies–agentti-ongelma puolestaan realisoitui viime eduskuntavaaleista tutun ”suklaata yrittäjille” -kampanjan yhteydessä, kun demarit yrittivät omasta puolestaan asioida kokoomuksen tantereilla ja uskotella, että puolue ajaa myös yrittäjien etuja. Kampanja floppasi pahasti ja sai haukut yrittäjiltä, joiden oli mahdotonta ymmärtää, miten palkankorotuksia kerjäävän ay-liikkeen olkapäällä istuva puolue voisi olla yrittäjien ja työnantajien asialla. Puoluejohto selitteli asiaa toteamalla, että puolueen ”viesti ei mennyt perille”. Selitys oli hutera ja ylimalkainen. Kenties viesti ymmärrettiinkin; siinä vain oli vikaa.

Vihreät puolestaan taistelivat tuulimyllyjä ja todellisuutta vastaan pitääkseen poliittisen päämies–agentti-suhteen voimassa. Puolue lupasi pohjoisille maanomistajille ja luonnonsuojelijoille, että vihreät eivät kannata tekoaltaan rakentamista, vaikka puolue toisaalta vaatiikin lisää tuulivoimaloita. Näin puolue kieltää sen tosiasian, että tekoallas on välttämätön tuulisähkön tuotantovaihteluiden tasaamiseksi. Pelkkää populismia siis.

Entä miten on perussuomalaisten kohdalla? Kokoomuksen, Sdp:n ja vihreiden tempauksiin verrattuna puolue on ollut melko lievästi populistinen – ainakin mikäli populismilla tarkoitetaan käsityskantaa, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa politiikan välineeksi, kunhan se tuo kannatusta. Sen sijaan perussuomalainen puolue on julistautunut tiettyjen arvojen kannattajaksi hyvin tinkimättömästi ja on sitä ollutkin.


Miksi Perussuomalaisten kannatus romahti?

Perussuomalaisen puolueen päämies–agentti-suhdetta voidaan analysoida purkamalla kannatuksen rakentuminen neljään osaongelmaan. Päämiehellä tarkoitetaan tällöin politiikan valtasubjektia, toisin sanoen tahoa, jolla vallan katsotaan olevan. Agentilla puolestaan tarkoitetaan asioiden ajajaa ja käytännöllisen työn tekijää.


1. Kenen intressejä eli etuja politiikassa edistetään? Onko kyseessä (a) kannattajien ja puoluejäsenten yhteinen (suurimmista nimittäjistä) koostuva etu, (b) puolueen etu, (c) puoluetta johtavien ihmisten henkilökohtainen etu vai (d) koko yhteiskunnan (tai Suomen kansan) eduksi sanottu etu?

2. Mitkä ovat poliittisen kannatuksen hankkimiseksi esitetyt lausutut tavoitteet ja mahdolliset kulissien takana olevat todelliset tavoitteet, jotka yleensä salataan sekä poliittisilta vastustajilta että omilta äänestäjiltä poliittisessa vaihto- ja neuvottelusuhteessa?

3. Miten poliittinen todellisuus rakentuu edellä mainittujen intressien ja lupausten suhteissa (politiikan realismiongelma)?

4. Miten poliittiset toimijat, jotka yleensä pyrkivät esiintymään agentteina eli kansan palvelijoina (minister, lat. = palvelija), onnistuvat asemansa esittämisessä, toisin sanoen, kuinka poliittiset ehdokkaat, edustajat ja puoluejohtajat kykenevät asettumaan vaihteleviin rooleihinsa?


Ad 1. Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata, että oppositiossa ollessaan perussuomalaiset pystyivät luomaan mielikuvan, jonka mukaan puolueen kannattajien etu on koko Suomen etu ja että puolue ajaa kaikkien asiaa a:sta d:hen. – Aivan niin kuin Veltto-Virtanenkin aikoinaan huitoi ja lausui: ”Mää puhun kaikkien puolesta!”

Kun puolue hallituksessa ollessaan institutionalisoitiin edustamaan ”koko yhteiskunnan etua”, kävi nopeasti selväksi, ettei kyseinen etu ollutkaan enää yksiselitteisesti Perussuomalaisten kannattajien etujen mukaista. Syynä on tietty ohjelmattomuus: hallitusohjelmaa ei saatu koskaan sopusointuun puolueen oman ohjelman kanssa, vaan hallitusneuvotteluissa oman ohjelman annettiin joustaa, jotta kansan toive puolueen osallistumisesta hallitukseen saatiin toteutettua. Aate on hukassa – nimenomaan kansallista etua puolustava aate, niin kuin se on Kansalliselta Kokoomukseltakin.

Ad 2. Toiseen kysymykseen vastaaminen edellyttäisi salattujen tarkoitusperien tuntemusta, jota on tosin vaikea tavoittaa. Mutta hyvin voidaan olettaa, että jokainen puolue liikkuu ketunhäntä kainalossaan. Lausuttu tavoite eli lupaus on usein täysin eri asia kuin todellinen tavoite tai tavoite, joka pidetään mahdollisena saavuttaa.

Perussuomalaisen puolueen esittämä EU-kritiikki on sisältänyt huomattavan määrän arvostelua, joka voidaan mieltää lupaukseksi, jos puolue pääsee valtaan. Esimerkiksi eurojärjestelmän kritisoiminen on esitetty ja mielletty lupauksena, että puolue ei jatka euroalueen tukemista hallituksessa ollessaan. Nykyisin puolue on vieritetty EU:n ja eurojärjestelmän tueksi sen viimeistäkin kansanedustajaa myöten, osana vallan institutionalisoitumista.

Näin voidaan katsoa, että todelliset tavoitteet olivat erilaisia kuin ilmoitetut tavoitteet. Koska aiemmin vastustettujen tavoitteiden myöhempi hyväksyminen on tapahtunut puolueen sisällä pitkin hampain, voidaan päätellä, että päätavoite on ollut hallitusvastuussa pysyminen ja poliittisen valta-aseman säilyttäminen.

Ad 3. Kolmanteen kysymykseen voidaan vastata, että perussuomalainen puolue on joutunut intentionaaliseen ristiriitaan, jossa se joutuu edustamaan itselleen vieraita tarkoitusperiä. Käytännössä tästä seuraa painovoimalain mukainen laskelma, jonka mukaisesti Titanic uppoaa luonnonlain sanelemalla varmuudella.

Sama nähtiin vasemmistopuolueissa, jotka eivät jääneet kellumaan sen jälkeen, kun suomalaisille kävi selväksi, etteivät vasemmistopuolueet edustakaan suomalaisten työläisten etua vaan hoilaavat ”Kansainvälistä” vierasperäisten tahojen hyysäämiseksi. Vain tämän kaiken unohtaminen voi palauttaa vasemmiston valtaan. Päämies–agentti-suhde on käännetty karnevalistisesti nurin kuin jokeri pokerissa, mutta kohtalokasta on, jos perussuomalainen puolue jää näin rakennettuun EU-korttitaloon asumaan.

Ad 4. Neljänteen kysymykseen vastaaminen tuo asian lähimmäksi päämies–agentti-ongelmaa: kuka palvelee ketä poliittisissa vaihtosuhteissa? Millaisten asemien tai roolien kautta poliittista valtaa ilmaistaan ja käytetään?


Perussuomalaisten ennen niin sanavalmiista politiikasta ovat varisseet terävimmät sutkaukset, tai ne on tietoisesti karistettu pois. Blogikirjoittaminen on hyytynyt, ja radiohiljaisuus vallitsee. Ehkä poliitikot ovat oppineet politiikan sovinnaisuussääntöjä itse. Mutta ilmeistä on, että edustajat on sopeutettu noudattamaan poliittista korrektiutta hintana hallituksessa olosta.

Tämä on ollut nykyisen opposition, vihervasemmiston ja perussuomalaisten arvostelijoiden samanaikainen voitto ja tappio, sillä ne ovat saaneet läpi sensuurivaatimuksensa mutta eivät ole saaneet enää haukuttavaa juuri mistään. Perussuomalaisen puolueen itserankaisujärjestelmä ”rasisteille” on nyt äänekkäämpi kuin oppositio ja vaientaa tehokkaammin kuin Gestapo. Sordiinon käyttäminen on merkinnyt tappiota myös perussuomalaisille itselleen, sillä puolueen rooli ”totuuden peittelemättömänä julistajana” on lakastunut.

Roolit ovat osoittautuneet myös valittuja henkilöitä isommiksi. Terävimmät ajattelijat ja sanankäyttäjät on vaimennettu joko potkuilla tai parhailla asemilla. Esimerkiksi käy vaikka parlamentin puhemies Maria Lohela, joka ei saa asemansakaan puolesta sanoa mitään. Välkyimmät kriitikot on laakeroitu valiokuntapaikoilla, joissa kiltteys palkitaan ulkomaanmatkoilla. Ne ovatkin aina sitä pitempiä mitä harmonisempaa yksimielisyyden hyminään sulautuminen on.


Tasehäiriö sosiaalisen pääoman vaihtosuhteissa

Poliittisessa vaihtosuhteessa kansan katsotaan luovuttavan melko vähäpätöisistä osatekijöistä (yksilöiden äänioikeus) koostuvan valtansa poliitikoille, joiden odotetaan vastavuoroisesti luovuttavan suuren keskitetyn päätäntävaltansa takaisin kansalle erilaisten etujen ja myönteisten päätösten muodossa.

Vaihtosuhde ei ole kuitenkaan koskaan ollut tasapainossa, vaan väliin on jäänyt erottava tekijä X, jota kutsutaan poliittiseksi vallaksi. Se ilmaisee, kumpi osapuoli hyötyy henkilökohtaisesti enemmän: poliitikot vai kansalaiset. Tällöin vallasta korostuu sen henkilökohtainen ja subjektiivinen puoli, eikä kyse ole enää yhteiskunnan edun ja puolueen edun mukaisesta päämies–agentti-suhteesta.

Poliitikon asemaa on pidetty tavoiteltavana, ja tämä on merkki siitä, että poliitikot ovat hyötyneet yleensä enemmän, eli jäännöstekijä X on osoittanut positiivista tulosta nimenomaan poliitikoille. Henkilökohtaisten voittojen niittäminen on tosin nykyään entistä vaikeampaa, sillä myönteistä jaettavaa ei ole, ja siksi politiikassa on korostunut uhrimieli. Politiikkaan osallistumista poliitikon roolissa ei mielletä enää ”yhteiseksi hyväksi toimimisen” tai edes ”henkilökohtaisten etujen metsästämisen” kautta, vaan sitä pidetään uhrautumisena, mikä on luonut monille sen (virheellisen) mielikuvan, että kyse on jostakin ääriajattelusta tai radikalismista.

Todellisuudessa tilanne artikuloi vain erimielisyyttä, joka vallitsee puolueiden päämies–agentti-suhteissa. Tilanne onkin nyt mielenkiintoinen nimenomaan hallitusvallan omalta kannalta, sillä kaikissa hallituspuolueissa rivit näyttävät olevan pahasti halki.

Perussuomalaisia nyöritetään yhteen ripittämällä jäsenkuntaa ja eduskuntaryhmää, mutta kannattajakunnasta on kadonnut puolet. Kokoomuksen kannatus vajoaa, ja puheenjohtaja on suurissa vaikeuksissa talousliberalistisen ja federalistisen agendansa kanssa, sillä konservatiivisten kokoomuslaisten näkemys asioista on toinen. Keskustan päämies–agentti-ongelma on myös aivan ilmeinen. Vaikka puolueen gallupkannatus onkin korkealla, puolue ei selvästikään aja pääkannattajakuntansa etuja, mistä parhaan analyysin on tarjonnut puolueesta eronnut Paavo Väyrynen. Vasemmistolle luo kannatusta vain parempien vaihtoehtojen puute.


Politiikan kurssia korjattava

Perussuomalaisten ongelma on sama, minkä Petteri Orpo näki kokoomuksen ongelmana: miten puolue saisi palautettua kannattajakuntansa luottamuksen? On kuitenkin hullunkurista, mikäli ongelma nähdään pelkkänä ”uskottavuuskysymyksenä”, sillä tällainen kannanotto paljastaa, että tavoitteena onkin mahdollisimman hyvä hämäys (uskottavuus) ja todellisten tavoitteiden ajaminen lausuttujen tavoitteiden kaavussa, kulissien takana.

Tosiasiassa kummankin pian kokoustavan puolueen ongelmana on realismiongelma, jonka takaa paljastuu toimijuuteen liittyvä päämies–agentti-ongelma, toisin sanoen se, että puolueet eivät aja kannattajiensa asioita. Tätä ongelmaa taas on mahdotonta korjata muuttamatta politiikan kurssia.

Koska Perussuomalaiset on sopeutettu kokoomuksen apupuolueeksi (esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa) ja kokoomus puolestaan on laajan virkamieskuntansa kautta taitava toimimaan porvariston ja hyväosaisimpien eduksi (esimerkiksi sosiaalipolitiikassa), ovat kärsijöinä olleet ensisijaisesti Perussuomalaisten äänestäjät. Niinpä hallitusta vastaan kohdistettu arvostelu on sattunut kipeimmin perussuomalaiseen puolueeseen.

Keskeinen kysymys on, tapahtuuko hallituksen kurssin korjaus kokoomuksessa vai Perussuomalaisissa. Jos se tapahtuu kokoomuksessa, Alexander Stubbin ja hänen yltiöfederalistisen esikuntansa on väistyttävä. Jos kurssin korjaus tapahtuu Perussuomalaisissa, pitää hallituksen koko linjaa muokata.

Yksi perussuomalaisen puolueen ongelma on, että puolueelta puuttuvat pätevät avustajat ja edustus virkamieskunnassa. Kun valtaa käytetään instituutioiden kautta, ministerit ovat kädettömiä, mikäli heidän johtamansa ministeriöt ovat eri puolueita edustavien jäsenkirjavirkamiesten hallussa, ja luottamus poliittisen johdon ja virkamiesten väliltä puuttuu.

Kannatan itsekin keskeisimpiä perussuomalaisen puolueen ajamia arvoja ja periaatteita (muun muassa euroalueen kritiikki ja maahanmuuttokritiikki), mutta analyysini paljastaa viileästi myös sen, että puoluetta odottaa paluu prosenttisarjaan, mikäli puolue ei saa nykyistä linjaansa korjatuksi. Kansakunta ei kaipaa nyt ”teryleeniä” vaan sitä ”ryhtiä ja rehellisyyttä”.


Audi ja hillotolppa eivät auta

Hallitusvastuussa päämies–agentti-suhteen velvoittavuus on luonnollisesti toisenlainen kuin oppositiossa, ja siksi korjaukset voivat tapahtua vain tekojen ja toiminnan kautta. Puolueessa luotetaan liikaa siihen, että valtaa voidaan käyttää osana instituutioita, valtaorgaanien suopeuteen sulautuen ja pitkästä korpivaelluksesta lopultakin nautiskelemaan päästen: edes hetkellisesti pöytien antimista hurmioituen, vaikka palkintoa odottaisikin tappio ja paluu ankeaan arkeen.

Puolue luottaa liikaa myös poliittisen muistin lyhyyteen, siihen, että kannatus ehtii palautua seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana. Puolue voi yrittää kasvojen kohotusta lähtemällä hallituksesta juuri ennen seuraavia eduskuntavaaleja, jolloin hallitusta todennäköisesti täydennettäisiin vihreillä ja Rkp:llä. Ne mielellään korjaisivat hedelmät myös hallituksen mahdollisesti aikaan saamista myönteisistä tuloksista.

Myös ensi vuoden kuntavaalit edellyttävät fokuksen terävöittämistä. Puolue ei voi tuudittautua siihen, että kuntatason asiat ovat erilaisia kuin valtionpolitiikan asiat. Eivät ne ole. Se, mitä tehdään valtion tasolla, vaikuttaa kuntiin, ja kaikki, mitä tehdään kunnissa, vaikuttaa myös valtioon.