Autoverotuksen aggressiivisuus vihertävän virhepolitiikan vika

Liikenteen verottaminen on Suomessa tehty häikäilemättömän aggressiiviseksi, jotta valtio saisi rahaa sosiaaliämmien, turvapaikkaturistien ja muun joutoväen elättämiseen.

Autojen hinnassa kannettava autovero, vuotuinen päästöihin perustuva ajoneuvovero sekä polttoaineverot ovat tuottaneet valtiolle nettovoittoa, joka ei ole perusteltavissa liikenneyhteyksien ylläpitokustannuksilla. Varat eivät palaudu liikenteen hyväksi vaan päätyvät aivan muiden menojen kattamiseen.

Juha Sipilän hallitus yritti nyhtää rahaa vielä moottoripyörä- ja veneverollakin, kunnes joutui perumaan aikeensa. Venevero kaatui paljon veneitä omistavien suomenruotsalaisten vastustukseen ja siihen, että veneiden verottamista autoveron kohtuullistamiseksi olivat hallituksessa ajaneet epäsuosioon joutuneet entiset Perussuomalaiset (nykyiset Siniset).

Anne Bernerin ehdotus autoveron poistamiseksi oli perusteltu mutta huonosti valmisteltu, sillä kertarysäyksenä se olisi leikannut kaupasta vastikään ulos ajettujen ajoneuvojen arvoa dramaattisesti ja vienyt autokaupan kuolioon aina uudistuksen toteuttamiseen asti. Kumoon meni sekin ehdotus.

Erään mahdollisuuden liikenteen rokottamiseen tarjoaa Euroopan unionin uusi hiilidioksidipäästöjen testimenetelmä, jolla on mahtipontinen nimi: Worldwide Harmonised Light Vehicle Test Procedure, WLTP. Sillä korvataan tähän asti käytössä ollut laboratoriotesti NEDC (New European Driving Cycle), joka luotiin 1980-luvulla.


Uusia instrumentteja hallituksen käsiin

Valtiollinen liikenteen turvallisuusvirasto TRAFI on kirjoittanut uudistuksesta seuraavasti: ”EU:n autoteollisuus kannattaa uudistusta ja se on ollut aktiivisesti mukana uuden päästömittaustestin kehittämisessä. NEDC-testissä arvot määritellään teoreettisen ajotavan perusteella, kun taas WLTP-sykli pohjautuu eri puolilta maailmaa kerättyihin todellisiin lukemiin. Siksi se antaa paremman kuvan päivittäisistä ajoprofiileista.”

Todellisuudessa autoteollisuuden aktiivisuus ei johdu innokkuudesta veroa kohtaan. Teollisuuden mukana olo johtuu ainoastaan pyrkimyksestä varjella etujaan ja estää EU:n hulluimmat verotusratkaisut.

Autoteollisuus on vanhan mittaustavan voimassa ollessa virittänyt tuotteensa niin, että ne kuluttavat ja saastuttavat mahdollisimman vähän niissä idealisoiduissa olosuhteissa, joihin ne alistettiin NECD:ssä. Tällä tavoin 200 hevosvoiman BMW tai Mersu saatiin kuluttamaan 3,9 litraa tasaisella 90 kilometrin tuntinopeudella tuulettomissa oloissa, yhden henkilön kuormalla, suurimmalla vaihteella ja matalakitkaisilla renkailla. Resurssien vapauttaminen nosti kulutuksen 15 litraan.

Tehokkaiden laatuautojen valmistajat onnistuivat joka tapauksessa pelastamaan itsensä sovittamalla kulutus- ja päästölukemat EU:n normeihin. Keinottelua mikä keinottelua, mutta vihreän politiikan painostukseen oli vastattava samalla mitalla.

Koska uusi testi WLTP on ”monipuolisempi” ja ”ottaa huomioon erilaiset olosuhteet”, silmukka kiristyy. Uusi verotusjärjestelmä kohtelee suuripäästöisiksi osoittautuvia autoja, niiden valmistajia ja omistajia häikäilemättömän epäoikeudenmukaisesti. Verottajan kannalta uudistusta on väitetty ”kustannusneutraaliksi”, mutta tosiasiassa uusi laki kompensoi mittaustapamuutoksen vain alle 137 g/km päästäviltä autoilta, kun taas noin 250 g/km päästävien autojen hinnat voivat nousta parikymmentä prosenttia.

Tämä on väärin, sillä mittaustapa ei ota huomioon tehokkaiden autojen kokonaispäästöjä. Esimerkiksi päästöarvojen yläpäässä olevalla Ferrarilla (300 g/km) ajetaan sen elinkaaren aikana suhteellisen vähän (tyypillisesti noin 100 000 km), eli kokonaisvaikutus ympäristöön jää lopulta pienemmäksi kuin kuutiotilavuudeltaan down shiftatulla pjongjangilaisella koppimopolla tai japanilaisella riisikupilla (130 g/km), joilla ajetaan niiden elinkaaren aikana tyypillisesti 300 000 kilometriä.

Silti näiden ajoneuvojen omistajia verotetaan progressiivisesti eri tavoin. Hammaslääkärien verottaminen on tietenkin ongelma myös ansiotuloverotuksen yhteydessä, mutta heidän autojensa sosialisoiminen valtiolle hinnoittelun kautta ei ainakaan korjaa tilannetta.

Suomessa WLTP-mittausta aletaan soveltaa syyskuun alussa eduskunnan hyväksyttyä hallituksen ehdotuksen kesäkuun lopulla. Raskaan autoverotuksen ja pitkien välimatkojen Suomella ei olisi ollut mikään kiire hyväksyä EU:n uusia verotusperusteita varsinkaan, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa luvattiin panostaa liikenteeseen ja keventää autoverotusta tavalla, joka olisi vähentänyt autoveron tuottoa 200 miljoonaa. Nyt puhutaan vain ”kustannusneutraaliudesta”.

Hallitus on ollut mestari pyörtämään kaikki lupauksensa ja oman ohjelmansa. Ensi töikseen Kokoomus ja Kepu pettivät koulutuslupauksen, ja sitten ne rikkoivat yhdessä Sinisten kanssa tavoitteen hillitä haittamaahanmuuttoa. Nyt pelkäksi paperiksi osoittautuivat myös liikenteen edistämiseksi annetut lupaukset.

Median suhtautuminen hallituksen toimintaan on ollut epäkriittistä ja kaunistelevaa. Myös Tekniikan Maailman arviot vihertävät: ”Suomi on ensimmäinen maa, jossa verotusperusteeksi otetaan suoraan WLTP-perusteinen lukema. Päätös on ryhdikäs, joskin se sisältää aimo annoksen pimeään sukeltamista”, lehti kirjoittaa kansalaisten EU-kriittisyyttä hillitsemään pyrkien.

MTV3:n uutissivut puolestaan kiirehtivät valehtelemaan kansalaisille, että heidän ”lempparimerkkinsä” Toyotan hinnat putoilevat, vaikka tosiasiassa hinnanalennus kohdistuu puoliksi sähköistettyihin hybridimalleihin, joita myydään varsin vähän niiden kalleuden vuoksi. Sen sijaan suosikkimallien hinnat nousivat, ja klassisen Land Cruiserin hinta räjähti, kuten myös monen muun tehokkaan ja käyttökelpoisen auton. Media on aktiivisesti mukana EU-bluffissa.

Oikein olisi ollut kirjoittaa: ”Tehottomien ja helposti hajoavien romujen hinnat laskivat ja kunnon autojen hankkiminen tuli entistäkin vaikeammaksi samalla, kun yksilitraisista yliviritetyistä turbo-oravanpyöristä on tulossa korjaamojen kultakaivoksia”. Siinä totuus.


Ilmastopoliittinen anekauppa lopetettava

Autovero on tietenkin vain yksi symbolinen yksityiskohta sodassa, jota käydään teollisen länsimaailman ja kehitysmaiden välillä. Se on rangaistus ja hinta, jota länsimaalaiset pakotetaan kärsimään kehitysmaissa vallitsevan väestönkasvun ja ympäristökuormituksen vuoksi.

On muistettava, että Suomen kasvihuonepäästöt (56 miljoonaa tonnia) muodostavat vain noin 0,175 % koko maailman päästöistä (32 000 miljoonaa tonnia), joten maailmaa ei pelasteta sillä, vaikka suomalaiset tuhoaisivat taloutensa ja teollisuutensa tai lakkaisivat hengittämästä kokonaan.

Enää vain noin 15,6 % maailman kasvihuonepäästöistä tulee Euroopan unionista (5 000 miljoonaa tonnia), ja jo yli puolet kolmannen maailman kehitysmaista. Suurin päästölähde on lämmöntuotanto ja asuminen, mikä indikoi, että pelkkä ihmisten läsnäolo ja runsastuminen on suurin syy ekokatastrofiin ja ympäristötuhoihin.

Vihreillä on erityisoikeus pilata ympäristöä.

Tätä ei kuitenkaan painoteta julkisessa sanassa poliittiseen korrektiuteen vedoten. Vihreä ympäristöliike vaikenee ympäristötuhojen todellisista syistä, sillä se pelkää ideologisesti harhaan johtamiensa hipstereiden kannatuksen menetystä, joka seuraisi, jos heille kerrottaisiin, että ympäristötuhojen todellinen syy onkin kehitysmaiden väestönkasvu. Kutsun aiheeseen liittyvää kaksinaismoralismia ekokatastrofin intimiteetiksi.

Kehitysmaiden asukkaat aina Afrikasta Eestiin ajelevat jo paremmilla autoilla kuin suomalaiset, mikä on sairaan verotuspolitiikan seuraus. En tarkoita, ettei ilmakehää tai muuta ympäristöä pitäisi suojella. Mutta tarkoitan, että luontoa ei tule suojella tavalla, jolla länsimaiden ympäristötehokas ja hyötysuhteeltaan hyvä teollisuus tuhotaan mutta ei puututa ekokatastrofin todellisiin syihin. Ne piilevät kehitysmaissa ja niiden uskonnoissa, jotka kannustavat lisääntymiseen ja joiden vuoksi naisia käytetään lapsitehtaina.

On ylipäänsä väärin, että Euroopan maat pakotetaan maksamaan kehitysmaiden hiilidioksidipäästöistä johtuvia laskuja. Ilmastosopimusten pohjana olevissa laskelmissa tuijotetaan pelkästään eri maiden kokonaispäästöihin, mutta ei huomata, paljonko hyödykkeitä niillä saadaan aikaan läntisissä teollisuusmaissa.

Länsimaissa ympäristötehokkuus on parempi, sillä päästöt tuotettuja yksiköitä kohti ovat paljon rohkaisevampia kuin ympäristötehokkuudeltaan kehnoissa kehitysmaissa. Harhaanjohtavaa tilastointia edustaa myös maakohtaisten päästöjen laskeminen kansalaista kohti. Tällöinkään ei oteta huomioon tuotannonalakohtaisten ominaispäästöjen mukaista ympäristötehokkuutta eikä kylmän tai lämpimän ilmaston vaikutusta päästöihin ja niiden oikeutukseen.

Esimerkiksi päästötilastoja johtavassa ja valtamedian puolustelemassa Kiinassa ympäristötehokkuus on huono, ja maa voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Koska Kiina luetaan YK:n tilastoissa kehitysmaaksi, se on ympäristötukien nettosaaja, jolle muiden muassa Suomi joutuu pulittamaan ilmastomaksuja. Tilanne on epämoraalinen, sillä Suomi ei ole ollut pitkään aikaan mikään rikas länsimaa vaan köyhä ja velkainen valtio, jolla ei ole vähäisimpiäkään siirtomaa-ajan moraalivelkoja mihinkään suuntaan.

Myös Yhdysvallat on velkaantunut Kiinalle tavalla, joka on kääntänyt rikkaan ja köyhän asetelmat päälaelleen. Yhdysvallat ja Donald Trump ovat nähdäkseni oikeassa sanoutuessaan irti ilmastopolitiikasta, joka kohtelee teollistuneita länsimaita epäoikeudenmukaisesti. Pohjan vihreältä anekaupalta vie lopullisesti se tosiasia, että ratkaiseva osuus hiilidioksidipäästöistä ei ole ihmisen aiheuttamia (asiallista tietoa tässä ja tässä sekä dosentti Antero Ollilan sivuilla ja hänen blogissaan).


Autovero poistettava kokonaan

Mitä tämän kaiken keskellä tekee Suomen vasemmisto-oppositio? Vuonna 2014 vasemmiston vaatima autoveron korotus johti autokaupan vähenemiseen ja verotuottojen pienenemiseen. Mikäli vasemmisto voittaa seuraavat vaalit, ovat kansalaiset jälleen unohtaneet, mitä vasemmisto hallituksessa ollessaan sai aikaan.

Omasta mielestäni autovero pitäisi poistaa asteittain kokonaan, eikä muutosta tarvitsisi kompensoida ajoneuvoverojen tai polttoaineverojen korotuksilla. Veromenetykset korvattaisiin leikkaamalla kehitysyhteistyövaroja ja ilmastomaksuja, käännyttämällä sosiaalietuusperäisiä maahanmuuttajia sekä puolittamalla EU-jäsenmaksu rangaistukseksi EU:n sotkeutumisesta kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin sananvapauskysymyksissä.

Näin autoilun verottaminen saataisiin yleiseurooppalaiselle tasolle, eikä valtiovallan tarvitsisi jatkaa sosialismin ajalta periytyvää feministis-vihamielistä politiikkaansa, jolla miehiltä viedään heidän penissymbolinsa ja ihmisten perustuslaillista liikkumisen vapautta rikotaan kansalaisia syrjivällä verokohtelulla.

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa

Helsingin Sanomat muistuttaa monia tieteellisiä aikakauslehtiä siinä, että myös Hesari julkaisee valikoitujen asiantuntijoiden mielipiteitä, jotka noudattelevat ja tukevat toimituksen omaa poliittista kantaa.

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston entinen ylijohtaja, EVA:n ex-toimitusjohtaja ja Aalto-yliopiston entinen työelämäprofessori (ei siis taloustieteen emeritusprofessori, kuten lehdessä sanotaan) Sixten Korkman väittää Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”maailma kaipaa rationaalista populismia”, joka laittaisi ”kapitalismia kuriin”.

Saman olisi voinut sanoa ilman titteleitä kuka tahansa.

On huvittavaa, että ”populismi” alkaa kelvata myös populismin kriitikoille. Korkman tosin paheksuu edelleen ”nationalistiseksi” luonnehtimaansa populismia. Hän jatkaa brexitin arvostelua ja iloitsee etukäteen Yhdysvaltain liittotason vaaleista, joissa Donald Trumpin asema saattaa heikentyä. Samalla hän pelkää Ruotsidemokraattien voittoa ja nousua suurimmaksi puolueeksi.

Korkman kirjoittaa, että ”[o]lisi aivan luonnollista, jos populismin syyttävä sormi osoittaisi huonosti säädeltyä rahoitusjärjestelmää ja räikeitä tuloeroja. Mutta ei: syntipukkia haetaan EU:sta, muukalaisista, eliitistä tai mediasta.” Hän myös jatkaa: ”Yritykset sulkea rajoja eivät korjaa niitä Afrikan ongelmia, jotka pakolaisvirtaa aiheuttavat.”

Suomenruotsalaisen huvitteluliberalismin perinteestä ammentava hyvinvointisukupolven edustaja ei näytä pystyvän tulkitsemaan eikä ymmärtämään, mistä brexit ja Trump-ilmiö perimmältään kertovat. Ne kertovat länsimaisen keskiluokan ja työväenluokan halusta pitää asemastaan kiinni: pyrkimyksestä sanoa vastalauseensa niin kapitalismille, globalisaatiolle kuin internationalismillekin.

Juuri niitä EU:n liittovaltiopolitiikalla, maahanmuutolla ja työvoiman siirroilla on edistetty. Kyseisen politiikan tueksi ovat menneet valikoitua journalismia harjoittava valtamedia ja elitisoitunut viranomaisvalta, joka on koettanut tukahduttaa arvostelun sensuurillaan.

Niinpä ”populismiksi” (virheellisesti) moitittu yhteiskuntakritiikki on kohdistunut aivan oikein osuessaan federalisteihin, keskittämispolitiikkaan ja väestöjensiirtojen suosijoihin (populismin käsitteen sisällöstä tarkemmin täällä).

Korkmania vastaan voidaan lisäksi todeta, että myöskään kehitysmaalaisten maahanmuutto Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan ei korjaa Afrikan ongelmia. Sen sijaan kehitysmaille tappiollinen väestövuoto pahentaa kehitysmaiden kurjuuskierrettä ja luo uusia ongelmia velkakurimuksessa ja pankkien talutusnuorassa oleviin entisiin hyvinvointivaltioihin.

Kansallista etua peräänkuuluttava politiikka on luonnollinen seuraus kansainvälisyyden ylikorostamisesta. Kun kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi ovat paiskanneet kättä Euroopan kansalaisten oman edun yli, on selvää, että tuloksena on kansalaisten vastareaktio.

Korkman ei näytä lainkaan käsittävän, että brexitin ja Trump-ilmiön kautta halutaan palauttaa kansallista itsemääräämisoikeutta niin taloudellisissa, väestöpoliittisissa kuin kulttuurisissakin asioissa. Sen sijaan hän jatkaa entisen levyn pyörittelyä ja sanoo, että ”[k]aipaamme nykyistä vahvempaa kansainvälistä yhteistyötä”.

Kyseinen tendenssi on väärä, ja painoa pitäisi siirtää kansallisen toimintatason suuntaan, sillä vahvat kansallisvaltiot ovat hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksiä. Liberaalit ovat ajatelleet virheellisesti, että kansallista etua edistetään parhaiten kansainvälisen yhteistoiminnan kautta. Nyt lähes kaikki valta on Brysselissä, Strasbourgissa ja Frankfurtissa.

Kontrasti Trumpin ja Putinin vetämiin ryhtiliikkeisiin kasvaa ja korostuu, sillä EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin juopottelusta on tullut Euroopan unionissa vallitsevan todellisuuspaon ja valheen kurimuksessa piehtaroinnin vertauskuva.

Pääkomissaarin kännissä toikkarointi ja hänen suosionosoituksensa kommunismin pääideologille Karl Marxille eivät ole millään tavoin harmittomia vaan halveksuttavia. Ne kielivät nimenomaan EU:n elitisoitumisesta, byrokratisoitumisesta ja epädemokraattisuudesta sekä siitä, että komissaareja ei valita vapailla vaaleilla, minkä vuoksi puheenjohtajaksi on voinut nousta José Manuel Barroson kaltaisia ”entisiä” kommunisteja.

Omasta mielestäni Euroopalla on neljä tietä, joista yksi on eliitin ajama liittovaltiopolitiikan tie. Se johtaa aina vain syvemmälle euroalueen sysimustaan syleilyyn.

Toinen tie on sosialismin tie, jolla valtioiden rahoituskriisi pyritään ratkaisemaan ottamalla pankit valtioiden haltuun. Kolmas on nationalismin tie, jolla kohdataan toisenlaisia pakkotoimia ja väkivaltaisuuksia.

Neljäs tie – ja samalla tie, jota itse kannatan – on paluutie, jota kulkien peräännytään kunnianhimoisiksi osoittautuneista EU-sitoumuksista ja palautetaan EU hallitusti takaisin vapaakauppaliitoksi. Vapaakauppa on mahdollista ilman yhteistä valuuttaa, niin kuin myös Korkman on jälkiviisaasti tunnustanut kirjassaan Euro – Valuutta vailla valtiota (2013). Hänen peräänsä voisi heittää Milton Friedmanilta tunnetun lauseen, että hyvinvointivaltio ja väestöjen vapaa liikkuvuus ovat mahdoton yhdistelmä.

Korkman voisi löytää etsimänsä ”syntipukin” itsestään, sillä hän oli aikoinaan ajamassa Suomea osaksi euroaluetta – kannanotto, jota hän on kierrellen ja kaarrellen katunut kolmessa populaarissa talouskirjassaan (arvioin niitä tässä kirjoituksessani).

Korkman on useimpien johtavien poliittisten virkamiesten tavoin menneen maailman mies. Hän vaikuttaa yhtä populistiselta ja epätoivoiselta kuin taloustieteen rocktähdeksi sanottu vasemmiston suosikki Thomas Piketty, jonka hurjia visioita arvioin täällä.

Molemmat talouden ennustajaeukot sopisivat Flow-festareille lyömään noitarumpua, aivan niin kuin Nato-vastustaja Erkki Tuomioja sopisi Linnanmäen jarrumieheksi. Yhdessä he voisivat muodostaa viihdyttävän kansainvälisen bändin.

Vasemmistopopulismi kelpuutetaan median suosion kohteeksi, oikeistopopulismia ei – ehkä juuri siksi, että kurinalainen talouspolitiikka, kansallisten erojen tunnustaminen ja kansallisen edun vaaliminen eivät ole populismia vaan realismia.

Jakavatko Trump ja Putin Suomen?

Eivät jaa, ainakaan geopoliittisesti – sen sijaan mielenosoittajat saattavat jakaa suomalaisten ihmisten mielipiteet kahtia omalla Trump-vastaisuudellaan. Myönnän siis avoimesti, että otsikkoni on klikkijournalismin multihuipentuma, jolle vertoja voi vetää vain aiheeseen liittyvä mätäkuinen sensaatiojournalismi.

Kun Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kokouspaikaksi oli varmistunut Helsinki, Suomen poliittinen älymystö masinoi mielenosoituksen, jossa ääntään ovat lupautuneet käyttämään ainakin europarlamentaarikko Heidi Hautala (vihr.) ja feministinen kirjailija Sofi Oksanen. Heitä molempia yhdistää se, ettei kumpikaan ymmärrä ulkopolitiikasta ja maailmapolitiikasta mitään, eikä kumpikaan ole varmasti kansainvälisten suhteiden asiantuntija.

Paljastavaa on, että Putinin käydessä toistuvasti Suomessa kyseinen protestoijakaarti ei vaivautunut kiljumaan Venäjällä tapahtuvia ihmisoikeusrikoksia vastaan, vaikka ne ovat olleet ilmeisiä ja räikeitä. Ja kun Kiina mellastaa Afrikassa riistäen sen luonnonvaroja, Suomen poliittinen vihervasemmisto, valtamedia ja muu itseään älymystönä pitävä porukka on asiasta hiljaa.

Mutta kun Yhdysvaltain presidentti tulee USA:n ja Venäjän yhteisestä aloitteesta sovittuun tapaamiseen käyttäen kokouspaikkana Venäjän astinlautana tunnettua maatamme, Suomen poliittinen suvaitsevaisto kokoaa ”suurmielenosoitukseksi” kuvaillun mudanheittokampanjan, jolla yritetään vesittää Sauli Niinistön hyvillä ulkopoliittisilla taidoilla saavutettu johtamisnäyttö.

Voisiko isäkompleksinsa tehdä selväksi vähemmälläkin Uncle Samin mustamaalailulla? Huomattavasti kypsemmin asiaan suhtautuivat perussuomalaiset nuoret, jotka toivottivat Trumpin tervetulleeksi jopa omaan tapahtumaansa. Ohitsemme pyyhkäisevä presidentti ei taida paikalle ehtiä 22 tunnin risteilyllään, mutta myöskään kansalaisten suhtautumisen ei tarvitsisi olla huipputyhmää, vaikka huippukokous kyseessä onkin. Joskus voisi asettua myös ulkopoliittisen johdon tueksi, aivan kuten PS-nuoret.


Ensin he loivat hänet...

Lisää gasoliinia Trump-vastaiseen vyörytyskoneeseen lisäsi Yleisradion TV-uutiset viime torstaina, jolloin eräs toimittaja kertoi Yhdysvaltain Venäjän-suurlähettiläältä Jon Huntsmanilta saatuihin tietoihin viitaten, että ”Trump aikoo nostaa esiin myös tiedot Venäjän sekaantumisesta Yhdysvaltojen presidentinvaaliin” (näillä sanoilla aiheesta kirjoitti myös Ilta-Sanomat).

Olisi kieltämättä kiintoisaa selvittää, miten paljon tai millä tavalla Venäjä vaikutti vaaliorganisaatioon, ellei kysymys asennoituisi itseensä kuin käärme, joka söi itsensä pois. Puhe vaaleihin sekaantumisesta on väistämättä pelkkää palturia, sillä olisi absurdia väittää, että vaaleissa äänestänyt kansakunta olisi ollut vedätettävissä vanhan poliittisen kilpailijan – Venäjän – puolelle! Vaalithan ratkaisee kansa – ei mikään agenttien juonittelu.

Mikäli nyt vielä Trump pesee väitteet omaan kampanjaansa sekaantumisesta pois, tulee pöytä pyyhityksi kahteen kertaan. Valtamedian omia manipulaatio-, agitaatio- ja indoktrinaatioyrityksiä ei arvostele ainakaan valtamedia itse, joka ilmoitti ”avoimesti ja reilusti” asettuvansa vaaleissa lähes sataprosenttisesti Trumpin vastaehdokkaan puolelle antaen todella oudon kuvan valtamedian puolueettomuudesta. Näin etevää on valheita vastustava ja totuutta edistävä tiedon välitys ja faktapohjainen journalismi. Huvittavaa kyllä, levy pyörii edelleen entisissä urakierteissä.

Sensaatiohakuinen viestintä on harhaan viskattua likasankojournalismia ja kakutuspolitiikkaa, jonka tulokset osuvat lopulta heittäjiin itseensä. Trump-vastaisen valtamedian olisi hyvä muistaa, että myös Trump itse ja hänen julkisuutensa ovat valtamedian oma tuote. Tavallisesta monimiljonääristä maailmanjulkkiksen teki esiintyminen populistisessa Diili-ohjelmassa valtamedian omilla populistisilla TV-kanavilla! Vai kuinka?


Anti Suomelle

Suomalaisia odottaa joka tapauksessa harvinainen näytös. Yhdysvaltain presidentti kävi virassa ollessaan Suomessa viimeksi vuonna 1997, jolloin Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin autosaattue sattui katkaisemaan minunkin kaupassakäyntireissuni kiitäessään pitkin Esplanadia ja tukkien kulun Stockmannilta kotiini Isolle-Roballe.

Politiikka oli tuolloin toisenlaista. Pirkka-Pekka Petelius ja Jukka Puotila väänsivät johtajien tapaamisesta mieleenjäävän sketsin, jossa jalkansa satuttanut ja koivestaan kipsattu Clinton roikkui leikkauksesta toipumassa olleen hyväkuntoisen Jeltsinin selässä.

Yhdysvaltain presidentin ensimmäinen vierailu Suomeen tapahtui vuonna 1975, jolloin Gerald Ford kävi Helsingin ETY-kokouksessa. Isäntänä oli tuolloin Kekkonen ja näyttämönä Finlandia-talo. Luettelo USA:n presidenttien vierailuista maassamme on kaiken kaikkiaan lyhyt kuin Suomen kesä, ja keskeistä Suomen kannalta onkin lähinnä se, veistetäänkö myös Trumpin ja Putinin tapaamisesta puureliefi Näsinneulan aulaan. Edellistä ja Neuvostoliiton vastavallankumouksen jälkeen pois kannettua on tämän jutun mukaan ehdotettu sittemmin Tampereen yliopiston huomaan.

Muutakin hyötyä kokouksesta voi olla. Lentokonespottarit voivat jälleen tehdä hedelmällisyysriitin ja työntää objektiivinsa esiin puskista Air Force Onen koskettaessa kentän pintaa Helsingin ja Vantaan lentoasemalla. Putinin hyvis-kone täällä jo kierteli ja kaartelikin eksyneen rauhankyyhkyn tavoin tehden ”lähestymisharjoituksia” ilman, että tapaus olisi pahastuttanut edes ilmatilaloukkauksista harmistuneita.

Yhdestä olen joka tapauksessa varma: ystävällismielinen Yhdysvaltain-politiikka on ollut parasta viisautta torjuttaessa mahdollista etupiirijakoa, joka väijyy tämänkin kokouksen asialistan marginaalissa, kun keskustellaan Itämeren jännitteistä, Natosta ja kokonaan uusista puolustusjärjestelyistä, joita on muodostunut Eurooppaan kuin sieniä sateen jälkeen.

Kokouspöydän anti voi siis olla myös isännille itselleen Hietasen saamaa kala-ateriaa runsaampi, ja itse rohkenen toivoa vain yhtä: ettei Donald Trump Suomeen tullessaan luulisi olevansa matkalla Venäjälle tai johonkin mielikuvakartastossaan Venäjä-myönteiseen vasallivaltioon. Toivottavasti kukaan ei myöskään tule ulos kokoushuoneesta mukanaan hyvä kontrahti ja maininta ”rauha meidän ajallemme”.


Sivistyksensä voi osoittaa myös esimerkillisesti

Kun CIA:n, FSB:n, FSO:n, MI6:n ja Kiinan (täysin vailla nimeä olevan ja siten aidosti salaisen) tiedustelupalvelun sekä monen muun tarkkailijatahon virkailijat täyttävät jälleen Helsingin, saapunee kaupungin katuja reunustamaan myös kansalaisten sankka parvi.

Minulle tulee etsimättä mieleen sosiobiologiassa tuotettu tutkimustulos, jonka mukaan ”kädelliset tuntevat fyysistä mielihyvää suurten johtajien läheisyydessä”. ”Jos sulla lysti on, niin kädet yhteen lyö” olkoon siis ihmisten joukkokäyttäytymisen selitys myös nyt.

Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että vierailun lähestyessä suomalaisten kannattaisi hillitä ylikriittisyytensä ja olla vähemmän puulla päähän lyödyn näköisiä. Se, että mahtijohtajat ovat päättäneet saapua maahamme ja kokoustaa täällä, voidaan nähdä hyvän tahdon eleenä suomalaisille ja toisaalta myös suomalaisten luottamuksenosoituksena muille. Kiivaimpienkin kriitikoiden kannattaisi siis osoittaa sivistyneisyytensä pysymällä mahdollisimman sveitsiläisinä.

Myös iltapäivälehtien otsikot ”Euroopan kohtalon viikosta” ovat vahvasti liioiteltuja. Mitään dramaattista tapaamisessa ei sovita eikä päätetä. Ei julkisuudessa, puheissa eikä salaisissa lisäpöytäkirjoissa. Siitä pitävät huolen kaulapannassa olevien presidenttien avustajat ja muut taustajoukot, joiden käsissä talutushihnojen toiset päät ja ydinaseiden laukaisusalkut ovat. Mitään Jaltan konferenssia tästä ei tule.

Maailmanpolitiikan väitetty henkilöityminen on uskoakseni puhdas illuusio. Mitä enemmän politiikka on keskittynyt suurten liiderien käsiin, sitä enemmän todellista valtaa on siirtynyt kulisseihin: neuvonantajien ja strategien kaadereihin. Se voi olla pois demokratiasta ja läpinäkyvyydestä mutta hyväksi kaikelle muulle.


Trump-ilmiössä on kyse päämäärien ja linjausten muutoksesta

Entä sitten Donald Trumpin vetämä ulkopolitiikka? Sitä kiitin hyvistä avauksista jo Pohjois-Koreaa käsittelevässä jutussani. Myös suhteessa Venäjään on vallitseva pattitilanne ennemmin tai myöhemmin purettava. Sekä Euroopalla, Yhdysvalloilla että Venäjällä on yhteisiä etuja esimerkiksi Syyrian tilanteen ratkaisemiseksi, Ukrainan ja Krimin miehityksen lopettamiseksi ja terrorismin torjumiseksi. Euroopan kannalta vaarallisin on Ukrainan tilanne, jossa Yhdysvaltain ei pitäisi antaa periksi.

Liike-elämän piiristä tuleva presidentti on ilmeisesti huomannut, ettei tuleen pidä jäädä makaamaan. Sen vuoksi jotakin on joka tapauksessa tehtävä. Myös Ronald Reagan tarttui aikanaan härkää sarvista ja sai Neuvostoliiton kaatumaan.

Yhdysvaltain asettamia tuontitulleja ja kauppapolitiikkaa on toki arvosteltu paljon. Olisi kuitenkin muistettava, että protektionismi on jokaisen itsenäisen valtion, kansakunnan, kauppaliiton ja valtiomuodostelman oikeus, vaikka se ei olekaan muiden tahojen etu.

Kun EU ja tietyt valtiot ryhtyvät vastatoimiin, myös ne alkavat herätä todellisuuteen, joka olisi pitänyt tunnustaa jo paljon aiemmin. Sekä EU:n että Suomen olisi pitänyt vetää tiukempaa protektionistista politiikkaa eikä antaa kansallisen kapitalismin ja sosialistisen internationalismin kulkea kansallisten etujemme yli. Nyt pääomien viennin ja työvoiman tuonnin on annettu pilata talouttamme tavalla, jonka tuloksena yrityksemme on syöty ja työpaikat viety.

Donald Trumpin vetämän politiikan kautta artikuloituu laajempi poliittisen tietoisuuden nousu ja todellisuuteen havahtuminen. Valtamotiivit tunnustetaan taas politiikan primus motoriksi.

Aiempien analyysieni mukaisesti olen edelleenkin sitä mieltä, että Trump-ilmiössä ja sen kerrannaisvaikutuksissa on kyse länsimaiden poliittisessa tietoisuudessa tapahtuneesta muutoksesta. Se signaloi kansallisen edunvalvonnan paluuta politiikanteon keskiöön liian pitkälle jatkuneen internationalismin ohi. Monissa kehitysmaiksi luokitelluissa valtioissa, kuten Kiinassa ja Intiassa, kansallista etua onkin osattu edistää ihan koko ajan.

---

Päivitys: Vieraiden mentyä ei mitään dramaattista tapahtunut. Trump vain kielsi Venäjän vaikuttaneen vaalikampanjaansa ja Putin hyväksyi sen. Oli parempi, että kokous pidettiin kuin että sitä ei olisi järjestetty. Mikäli Putin ja Trump saataisiin pysyvästi Suomeen, olisi kaikilla varmasti turvallinen olo.

Kansantaiteilijan tuomitseminen on kansanryhmän vastaista

Kun lauma Demla-juristeja jätti 1990-luvun alussa oikeusministeriöön selvityspyynnön, loukkaavatko Kari Suomalaisen somaleista tekemät pilapiirrokset painovapauslakia ja sisältävätkö ne ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, asia ei johtanut jatkotoimiin. Piirtäjä itse olisi halunnut oikeuteen, sillä hän olisi ollut ensimmäinen 1900-luvun pilapiirtäjä, joka joutuu Suomessa vastaamaan töistään tuomioistuimessa.

Yhteiskuntamme ja sen oikeuslaitos ovat taantuneet, sillä kansantaiteilija Jussi ”Jösse” Järvenpää haastettiin poliisikuulustelujen jälkeen oikeuteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta valtakunnansyyttäjänviraston syytemääräyksellä alkuvuodesta 2018. Ja tietenkin myös tuomittiin lähes kaikkien niiden ihmisten tavoin, jotka viime aikoina ovat Suomessa esittäneet maahanmuuttokritiikkiä, arvostelleet ja paljastaneet valtavirtapoliitikkojen väärinkäytöksiä sekä saattaneet Euroopan unionista satelevan ripityksen naurettavaksi.

Vaihtoehtomedia kertoi kesäkuun lopulla, että kansantaiteilija Järvenpää tuomittiin 26.6.2018 Vantaan käräjäoikeudessa 2320 euron sakkorangaistukseen, 80 euron rikosuhrimaksuun sekä poistamaan ja hävittämään kahdeksan musiikkivideotaan YouTube-kanavalta ja kaikilta muilta sivustoilta, joilla niitä on ollut saatavilla. Syyttäjä oli päätynyt vaatimaan Järvenpäälle jopa vankeustuomiota. Valtavirtamedia puolestaan ei tehnyt oikeudenkäynnistä juttuja, vaan asian käsittely ja videoiden sensuroiminen koetettiin salata.

En puutu tässä yhteydessä tarkemmin siihen, miksi ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tai ”uskonrauhan rikkomisesta” annettujen tuomioiden jakeleminen on perusteetonta, yhteiskunnallisesti toimimatonta ja loukkaa kantaväestön ihmisoikeuksia, esimerkiksi oikeutta sanoa vastalauseensa mitä tahansa itseään miellyttämätöntä poliittista tendenssiä vastaan.

Olen esittänyt perusteluni kymmenissä muissa kirjoituksissani, joissa olen puolustanut oikeuteen haastettujen ihmisten mahdollisuuksia lausua todelliset mielipiteensä julki. Kiteytän ajatukseni siihen näkemykseen, että minkään yhteiskunnallisen totuuden etsiminen ei käy lopulta päinsä, mikäli asioiden käsittelyä varjostaa rangaistusten uhka.

Ihmisten vapaus näyttää nykyisin rajoittuvan mahdollisuuteen valita jonotusnumero tuomiolle, jos ei ole maahanmuutosta samaa mieltä kuin ovia apposen auki pitävä EU-johteinen sätkynukke-eliitti. Tuomiolle pääsyä tehostaa, jos on Perussuomalaisten jäsen.

Syyttäjät ja tuomioistuimet näyttävät liittoutuneen suomalaisia ihmisiä ja heidän poliittisia mielipiteitään vastaan ymmärtämättä, että niin tehdessään oikeusviranomaiset itse esittävät kansalaisia kohtaan vihapuhetta sekä kiihottavat ihmisiä kansanryhmää vastaan.

Juristinnujien pitäisi ymmärtää, kuinka toimimattomia heidän tuomionsa ovat myös heidän omien päämääriensä kannalta. Ylenkatseellisuudessaan ne vain lisäävät kantaväestön aggressiivisuutta etnisesti erilaisia ihmisiä kohtaan. Sille myöskään viranomaiset eivät voi lopulta mitään, niin kuin eivät ihmisten joukkokäyttäytymiselle yleensäkään.


Miksi vallankäyttäjät pelkäävät naurunalaisiksi joutumista?

Eräs Helsingin ylipormestarina toiminut poliitikko totesi Kari Suomalaisen päivinä lakonisesti: ”Suomessa ei ollut rasismia ennen kuin somalit tulivat.” Lausahdus osoittaa, missä ongelmien juurisyy on: laajat väestöjensiirrot ovat strateginen virhe.

Meidät pakotetaan maksamaan maahanmuuton hintaa myös henkisen vapautemme menetyksillä.

Vasemmistolaisilla asenteilla varustetut syyttäjät voivat ehkä katsoa, että omien kansalaisten taluttaminen käräjille on ”vapaan ja hyvinvoivan” yhteiskunnan merkki. Onhan heidän unelmansa Neuvostoliitto.

Kaikenlaiset kansanvallan kavennukset tosiasiassa vain lisäävät kantaväestön pahoinvointia ja korventavat pois vapautemme. Sivutuotteena syntyy myös tuota vihaa ja rasismia, joita ei esiintyisi ilman löysää maahanmuuttopolitiikkaa ja kriitikoiden tuomitsemista lainkaan.

On muistettava, että Jösse Järvenpää on Kari Suomalaisen tavoin humoristi. Huumorin sietäminen ja ymmärtäminen osoittaisivat yhteiskunnallista luottamusta.

Huumorin tuomitseminen taas kuuluu DDR:ään ja osoittaa yhteiskunnallisen luottamuspääoman sulaneen pois. Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee yhteiskunnallisia konflikteja, kun todelliset asenteet paljastuvat. Paras ase tekopyhyyttä vastaan on nauru.

Ihmisten psykodynamiikkaa ja joukkokäyttäytymisen sosiodynamiikkaa ymmärtämättömät juristinäädät sytyttelevät fasismin soihtuja omalla tuomiomielellään. Aivan niin kuin Harvardin yliopiston sosiologian professori Robert D. Putnam totesi käydessään Suomessa 2015: suomalaisten arvokkainta kansallista pääomaa olisi yhteiskunnallinen luottamus toinen toisiaan kohtaan, mutta monikulttuurisissa yhteiskunnissa tuo luottamus karisee pois. Enää edes kantaväestöön kuuluvat eivät voi luottaa toisiinsa, sillä maahanmuutto on luonut eripuraa niin kansalaisten keskuuteen, politiikkaan, mediaan, työpaikoille kuin leipäjonoihinkin.

Humoristeja on tuomittu aiemminkin länsimaissa, mutta tuomiot ovat harvoin olleet virallis-formaaleja. Kukapa ei muistaisi muslimiyhteisön Kurt Westergaardille langettamaa kuolemantuomiota hänen Mohammed-pilapiirroksistaan?

Jösse Järvenpään lauluissa on arvosteltu juuri sellaista rikollista hulluutta ironian ja sarkasmin keinoin. Jopa Tanskan valtakunnansyyttäjältä löytyi järkeä olla aloittamatta oikeustoimia kuvat julkaissutta Jylland-Postenia vastaan ”uskonrauhan rikkomisesta” vuonna 2006; olivathan uhreina omat kansalaiset ja länsimainen sananvapaus.


Miksi muslimiyhteisö ei voi nauttia rajoituksetonta uskonnon- ja sananvapauden suojaa?

Uskontososiologian näkökulmasta muslimiyhteisön kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää tai hyväksyä itseensä kohdistuvaa kyseenalaistamista ja pilkkaa on merkki uskonnon totalitaristisuudesta. Nauru voisi saattaa sen valtarakenteet kyseenalaisiksi.

Islamin kehittymättömyys ja pysähtyneisyys keskiaikaiselle tasolle perustuvat juuri siihen, ettei islamin sisällä ole sallittu eikä edelleenkään sallita kriittistä Koraanin tutkimusta, kuten kristinuskossa, jossa kriittinen Raamatun tutkimus on johtanut reformaatioprosessiin, sekularisaatioon ja uskonnon näkemiseen profaanina ideologiana.

Islamin lietsoman tosikkomaisuuden tueksi ei juristien pitäisi hurahtaa missään tapauksessa mukaan, tai muutoin meitä uhkaa myös lakikirjojen muuttuminen koraaneiksi ja lainkäytön ajautuminen huomaamatta sharia-prosessin syliin. Tuomitsijoiden omaa tuomittavuutta lieventää vain se, että he eivät ilmeisesti tiedä, mitä he tekevät.

Oikeusfilosofisesti katsoen islamin ei tule nauttia rajoituksetonta uskonnonvapauden suojaa, sillä islam ei itse salli rajoituksetonta uskonnonvapautta sen enempää muun uskoisille kuin omille jäsenillekään, joita kohtaa eroamistapauksissa kuolemanrangaistuksen uhka.

Toisella tavalla sanottuna: muslimiyhteisön olisi hyväksyttävä uskonnonvapauden ideaali ennen kuin uskonnonvapaus voisi rajoituksetta kohdistua muslimiyhteisöön itseensä. Lähtökohtana on tällöin länsimaisessa filosofiassa yleisesti hyväksytty kultaisen säännön etiikka, jonka mukaan yksittäisten tekojen oikeutus perustuu niiden universalisoitavuuteen, toisin sanoen mahdollisuuteen hyväksyä ne kaikkia ihmisiä velvoittaviksi periaatteiksi, ja jota myös kantilainen etiikka seurailee.

Islamin langettaman kuolemanrangaistuksen uhan ollessa vailla lain suojaa, se puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit. Ollessaan järjestelmällistä se merkitsee kiihottamista islamista luopuneiden kansanryhmää vastaan, jolloin uhkauksen tehosteena on rikoksista julmin: murha.


Miksi loukkaavuus ei voi olla tuomitsemisen peruste?

Uskonnonvapaus ja siihen nojaava pyrkimys taata uskonrauha ja kansanryhmien loukkaamattomuus eivät voi olla minkäänlaisia absoluutteja eivätkä apriorisia periaatteita, joita ei voitaisi kyseenalaistaa.

Koska uskontojen kautta käytetään huomattavaa valtaa, on uskonnollisten yhteisöjen arvosteleminen moraalisesti ja eettisesti perusteltua toimintaa, joka saattaa olla hyväksi myös niitä kannattaville ja uskontojen uhreiksi joutuneille kansanryhmille itselleen.

En lainkaan ihmettele, miksi muslimiterrorismin ja jihadismin nousuun liittyy uskonnollista fundamentalismia. Muslimien tekemät rikokset ovat olleet niin räikeitä, että ihmisistä itsestään ei olisi inhimillisyytensä vuoksi moisiin veritekoihin. Tueksi tarvitaan jokin uskonnollinen ideologia, aivan kuten osoitin käsitellessäni erään eurooppalaisen filosofin uskontokritiikkiä jo ensimmäisessä väitöskirjassani vuodelta 1997.

Myöskään henkilökohtainen loukkaamattomuus tai uskonrauhan rikkomattomuus ei voi olla mikään itseisarvo, sillä loukkantuminen on subjektiivista ja signaloi samanlaista narsismia ja vallanhalua kuin diktaattoreille tyypillinen hienohipiäisyys. Kuvitelkaa Kim Jong-un, Idi Amin tai Pol Pot meikkipeilin eteen laittamassa puuteria naamaansa ja allekirjoittamassa toisella kädellään teloitusmääräyksiä toisinajattelijoille!

”Vihapuheena” pidetty argumentaatio ei ole yleensä merkki toisinajattelijoiden ja yhteiskuntakritiikin esittäjien aggressioista vaan vastaanottajien ja kritiikin kohteiden kyvyttömyydestä ja suvaitsemattomuudesta sietää itseensä kohdistuvaa arvostelua sekä heidän halustaan projisoida oma yhteiskunnallinen vihansa kriitikoiden ominaisuuksiksi.

Juuri tässä näkyy se, miksi sen enempää vihapuheen, kansanryhmän kuin loukkaavuudenkaan käsitteitä ei ole voitu määritellä. Ne liittyvät vuorovaikutukseen, joka jo sinänsä on rajoiltaan häilyvää ja jossa peilautuvat narsistisesti loukkaantuneiden ihmisten kostonhimo ja oma aggressiivisuus.

Subjektiivinen loukkaavuus ei voi olla peruste tuomitsemiselle eikä sensuurille, sillä jokainen saa tässä maailmassa sellaista palautetta kuin ansaitsee. Mikäli palaute on kriittistä, ei pidä loukkaantua vaan korjata käyttäytymistään, jos se ei arvostelua kestä.

On mahdotonta ajatella, että kansanryhmiä ei saisi arvostella ilman, että arvostelu tuomitaan oikeudessa. Kansanryhmien arvostelemisen tuomitseminen ”kansanryhmää vastaan kiihottamisena” kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru, sillä ei ole voitu osoittaa, että kansanryhmät eivät ansaitsisi kovaakin kritiikkiä.

Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole myöskään minkäänlaista sopimusta valtiovallan kanssa siitä, että he olisivat sitoutuneet noudattamaan sen tai oikeuslaitoksen edustajien näkemyksiä, vaan tuomitseminen perustuu pelkkään ideologiseen pakottamiseen. Ajatusten kuohimiseen valtiovallalla ei puolestaan ole mitään moraalista privilegiota.

En minäkään ole sitoutunut noudattamaan minua vastaan mahdollisesti kohdistettavaa aatteellista painostusta, vaan Adam Smithin tavoin katson, että jokainen ihminen on suhteessa omiin ajatuksiinsa ja sanomisiinsa niiden ehdoton valtias. Ajatuksen voi lausua myös niin, että valtiovallalta puuttuu oikeutus ihmisten mielipiteiden ohjailuun, ja siksi mielipiteistä tuomitseminen on yksiselitteisesti ihmisarvon vastaista. Tämä on huomioitu jo Magna Cartassa, jonka ajoilta asti on sananvapauden tehtävä ollut puhtaasti vertikaalinen: suojata ”hallintoalamaisiksi” nähtyjä kansalaisia valtiovallan poliittiselta despotialta.

Sama mikä koskee sananvapauteen sisältyvää ilmaisunvapautta, koskee myös yleisöjen tiedonsaantioikeutta. Ainakin minä pidän tärkeänä tietää, mitä minusta tai viiteryhmistäni ajatellaan, vaikka näkemykset olisivat joltakin kannalta ongelmallisia. Vääriksi tai virheellisiksi todetut näkemykset pitää voida esittää ilman niiden pois jynssäämistä tai rangaistuksen uhkaa, sillä se on sekä tieteellisen totuuden tavoittelun että yhteiskuntamoraalin elintärkeä edellytys.


Kuin sensuuriasetuksen aikana

Muutamat ovat jo keränneet sakkokassan kuitatakseen kansantaitelijan sakot. Myös minä pidän tuomiota kunniamerkin antamisena rintaan, vaikka en olekaan hänen taiteensa minkäänlainen fani. Harmillista asiassa ovat tuomion ennakolta vaikuttavat preventiiviset vaikutukset, joiden vuoksi ihmiset alkavat sensuroida itseään oikeusprosessien pelossa. Näin rikoslaillisen jälkikäteissensuurin vaikutukset kiertyvät perustuslaissa kielletyksi ennakkosensuuriksi.

Koska lex superior derogat legi inferiori ja koska lakia on sovellettava perusoikeusmyönteisesti, olisi myös rikoslaillinen sananvapauden rajoittaminen kiellettävä ja rajoittamaton sananvapaus turvattava a fortiori.

Sananvapauden rajoittamattomuutta puoltaa myös sen olemus. Koska yleispäteviä ja kaikkien hyväksymiä kriteerejä ei voida muodostaa, vain valta voisi määritellä sananvapauden rajat. Tällöin sananvapaus valtapolitisoituisi, mikä puolestaan johtaisi siihen, että sananvapautta ei lainkaan olisi. Aivan kuten tsekkiläinen elokuvaohjaaja Milos Forman totesi: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Filosofian näkökulmasta ainoa oikeutettu sensuurin muoto on sellainen, jolla sensuroidaan sensuuria vaativaa vihapuhetta.

Humoristien tuomitseminen on yhtä hupsua kuin lyötäisiin pirstaleiksi kansantaiteilija Irwin Goodmanin vinyylejä, tai niin kuin kommunisti Herra Kuusinen teki pääjohtajakaudellaan Yleisradiossa: särki vasaralla Hiski Salomaan savikiekon ”Lännen lokareita”.

Myös Kari Suomalaisen piirrokset sensuroitiin ennen pitkää Helsingin Sanomista, mikä aloitti lahjomattomana tunnetun lehden alamäen. Sensurointi ei johtunut päätoimittaja Janne Virkkusen mukaan ”itse aiheesta” vaan ”saman aiheen toistumisesta liian usein lyhyen ajan sisällä”. Mutta entäpä, jos se olikin seuraus maahanmuuton toistumisesta ”liian usein lyhyen ajan sisällä”? Todellisuudesta ei kuitenkaan saa parempaa kuvaa kuin on malli.

Ja kaikki tämä vain siksi, että lehden kilpailija Hufvudstadsbladet oli vaatinut ylimielisyydessään ”piirtäjän panemista aisoihin” ja töidensä saattamista ”käsiteltäviksi”. Klassinen kavallus siis, josta on tullut muutamien päästään vinksahtaneiden ihmisten yleinen toimintamenetelmä nykyisissä kunnianloukkausten kansanhuveissa.

Käsitykseni mukaan nykyinen sensuurin Suomi ei ole sortokausien aikaa parempi. Kun Nikolai II oli antanut keisarillisen manifestinsa 15.2.1899, Päivälehti onnistui julkaisemaan 18.2. vielä Eino Leinon runon, joka alkaa seuraavasti:

Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
peittää kaupungin ja kadut, kirkot,
ilma myrkyllinen maata myöten
kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,
kansa astuu katuvieriänsä,
astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:
tullut turman on ja taudin aika.

Tämän jälkeen läpi meni vielä muutama runo, mutta jatkossa lehteen ilmestyi ilmoitus: ”Painoasiamies pyyhki pois runomme Voi konsuleita!”. Roomalaiseen historialliseen analogiaan turvautunut yritys kiertää sensuuri ja arvostella valtaapitäviä ei onnistunut, ja suut tukittiin historiaan jäävällä tavalla. Niin kuin nytkin.

Jatsista en mitään ymmärrä, mutta logiikan hallitsen kyllä

Helsingissä vietettävän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tapahtumaviikon (Helsinki Pride) kynnyksellä on paikallaan pohtia yhteiskunnassamme vallitsevia asenteita, jotka koskevat homoja, homoseksuaalisuutta sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Pyytämättä ja yllättäen syntyneen esimerkkitapauksen tarjoavat Porin jazzfestivaalin toimitusjohtajaksi valitun Aki Ruotsalan (kd.) viimekeväiset näkemykset, joiden mukaan homoseksuaaleja ei ole olemassa ja olemassa on vain homoseksuaalisuutta.

Näkökannassa on leikattu irti ihmisen olemus ja hänen käyttäytymisensä, eli kyse on filosofisesti sanottuna essentialismin (eli olemusajattelun) ja eksistentialismin (eli tekojen kautta olemisen) erottamisesta. Tieteellisesti katsoen tällainen erottelu on perusteetonta, sillä ihmisen käyttäytyminen ei ole erotettavissa hänen olemuksestaan.

Myös arkiajattelun näkökulmasta on helposti hyväksyttävissä näkemys, että ihmisen käyttäytyminen on johdeltavissa hänen olemuksensa kokonaisuudesta, johon kuuluvat biologinen (esimerkiksi geenien, kromosomien ja hormonien) tutkimustaso, fenotyyppisesti havaittavissa oleva kehollinen tai ruumiillinen olemustaso sekä psyykkinen (eli tajunnallinen) tasonsa.

Sosiaalisella toimintatasolla havaittava käyttäytyminen puolestaan on seurausta kaikista näistä. Biologis-fysiologiset tekijät luovat ne lähtökohdat, joiden pohjalta ihmiset tekevät hyviksi katsomiaan ratkaisuja kehollisten ja psyykkisten edellytystensä puitteissa. Myös ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen on kokonaisuus, jossa on mukana sekä biologisia, kehollisia ja tajunnallisia että sosiaaliseen ja luonnolliseen ympäristöön liittyviä komponentteja.

Homoseksuaalisuus tai heteroseksuaalisuus ei kuitenkaan ole vain käyttäytymistä, jonka lähtökohtana olisi jokin kiinteä ominaisuus. Molemmissa tapauksissa kyseessä on käyttäytymisominaisuus, joka kylläkin perustuu pitkälti ihmisen olemuksessa määrättyihin tekijöihin.

Väittää, ettei ole homoja vaan homoseksuaalisuutta, on samanlaista kuin väittää, ettei ole heteroita vaan heteroseksuaalisuutta. Tämä ei ole totta, ja tutkimusten mukaan ihmiset myös pitävät seksuaali-identiteettiään selkeästi homo-, hetero- tai biseksuaalisena, kun heiltä on tiedusteltu asiaa empiirisissä tutkimuksissa.

Kausaaliyhteys olemusajattelun ja eksistenssiajattelun välillä ei päde vain yksilöominaisuuksista ylös päin, havaittavaan käyttäytymiseen. Myös havaittavasta käyttäytymisestä voidaan johdella yksilötason käyttäytymisominaisuus ja nimetä se vastaavalla tavalla. Eihän arkikielessäkään sanota, että ei olisi autoilijoita vaan ainoastaan autoilua, vaan kyllä autoilijoita on, koska on autoilua.

Argumentti pätee myös homoseksuaalisuutta koskevan informaation sensuroimista vastaan. Homoja ei ole siksi, että on homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota, vaan homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota on siksi, että on sitä tarvitsevia homoja.


Queer-teoriassa ja eheytysliikkeessä paljon samaa

Jo edellä esittämieni ajatuskulkujen kautta voidaan todeta niin sanotun eheytysliikkeen ja vaikkapa  putinilaisten homosensuurilakien pähkähullu päälaellaan seisominen.

Huvittavaa asiassa onkin, että myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolustajiksi ilmoittautunut queer-teoreettinen ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävä liike on pyrkinyt kiistämään olemusajattelun sukupuolesta ja seksuaalisesta käyttäytymisestä argumentoidessaan. Liikkeen piirissä on yritetty kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus tai vähintääkin sukupuolta koskeva olemusajattelu. Samoin on esitetty, että seksuaalinen käyttäytyminen olisi vain normatiivisesti määräytynyttä toimintaa, joka voi olla valinnanvaraista.

Myös queer-teoreetikot ja sosiaaliset konstruktionistit ovat syyllistyneet samantapaiseen olemusajattelun hylkäämiseen kuin eheytysliikekin. Molemmat nojaavat pitkälti uskomustenvaraisiin näkemyksiin. Queer-teorian taustalla on sosiaalitieteiden marxilaisista lähtökohdista peräisin oleva yliyksilöllinen ajattelutapa, jossa seksuaalista käyttäytymistä yritetään selittää yhteiskunnallisista rakenteista tai normeista johdellen. Eheytysliikkeen takana puolestaan ovat uskonnolliset asenteet, joiden mukaisesti biologiset faktat kielletään yhtä huolellisesti kuin queer-teorian niin sanotussa biokiellossakin.

Kummatkaan lähestymistavat eivät ole selitysvoimaisia saati missään tapauksessa oikeassa, vaan ne syyllistyvät asioiden karkeaan yksinkertaistamiseen. Niiden yleisöille tuottama ilon aihe piilee tavassa, jolla niiden yksipuolisuus ja pelkistävyys paljastuvat toistensa kautta. Molemmat äärikannat hyödyntävät pitkälti samaa argumenttia, joka perustuu sukupuolisen käyttäytymisen näkemiseen pelkästään sosiaalisena konstruktiona. Liikkeiden välillä vallitsevan kissanhännänvedon takana vallitsee raju todellisuuden kieltäminen, ja myös kyseisten äärikantojen sekä sananvaihdon kärijistyminen johtuvat tästä valheellisuudesta.

Tieteellisen ja filosofisen ajattelun mukaista olisi ymmärtää, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja ottaa huomioon eri erityistieteiden tuottama tieto. Paradigmaattisen ja disipliinimäisen ajattelun tuloksena ajaudutaan hakoteille.

Mitä äärikantojen esiinnousu sitten kertoo homoseksuaalisuutta koskevan keskustelun tilasta nykyaikana? Järjellisintä keskustelua käytiin varmaankin 1990-luvulla, jolloin myös homoseksuaalisuutta koskeva tiedonmuodostus huipentui ja käytiin jokseenkin asiallista keskustelua. Sen sijaan nykyisin keskustelu on taantunut äärikantaistumisen myötä.

Minulla on ilmiölle myös selitys. Keskustelun klusteroitumiseen on johtanut maahanmuutto, joka on nostanut äärinäkemyksiä esiin. Myös kansalliset vähemmistöt, kuten homot, on temmattu maahanmuuttoa koskevan kiistelyn välineiksi ja osittain myös itse kiistelyihin mukaan. Tämä osoittaa, kuinka vahingollista liiallinen ja holtiton vierasperäisen väestön haaliminen on. Se jakaa kansakuntaa kahtia, ja kärjistyneiden asenteiden ja klusteroitumisen noususta joutuvat kärsimään myös monet kansalliset vähemmistöt.


Työelämän ideologinen mielipidevankeus

Myös aihetta koskeva mediakäsittely on ollut tarkoitushakuista ja yksipuolista, ja reaktioita voidaan arvostella hätäisiksi. Seurausvaikutuksia ei ole ajateltu.

Kun Porin Jazzien pomo sanottiin toimestaan irti hänen lausahdettuaan jotakin kielteistä homoista, media teki asiasta vyöytysjutun, jolla muka puolustettiin homojen asemaa tai oikeuksia.

Olen ratkaisusta eri mieltä. Minusta on väärin, että ihmisiä potkitaan työpaikoistaan siksi, että he eivät kumartele homoille tai muille vähemmistöille. Ei ole oikein, että ihmisiä patistellaan vain siksi, mitä he edustavat asioissa, jotka eivät kuulu heidän työtehtäviinsä.

Olisi pohdittava tarkemmin, miten tällainen vähemmistöpolitiikka toimii. Minusta tuntuu nololta ja tunnen jonkinlaista myötähäpeää, mikäli jotkut ihmiset laitetaan jalkapuuhun vain siksi, että he eivät ajattele meistä myönteisesti.

Myös päinvastainen tapaus toki löytyy. Monet muistanevat, kuinka Alma Media muilutti Lapin Kansan päätoimittajaksi valitsemansa Johanna Korhosen ulos työsopimussuhteestaan ennen kuin hänen työtehtävänsä olivat ehtineet edes alkaa. Syynä pidettiin hänen lesboutensa julkituloa tehtävänimityksen jälkeen.

Olen useasti aiemmin kutsunut tällaista ihmisten kurittamista työelämän mielivankeudeksi. Ihmiset myydään synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten työnantajille niin, että joidenkin kuviteltujen mainetekijöiden vuoksi he menettävät sananvapautensa eivätkä voi enää rehellisesti ilmaista mielipiteitään

Mikäli joku ei pidä esimerkiksi meistä homoista, sen voi käsittääkseni sanoa suoraan. Tai jos joku ei pidä heteroista, sekin pitää voida lausua. Media ja työelämän päättäjät tekevät typerästi kostaessaan työntekijöilleen sen, että he avautuvat näkökannoistaan. Myös virheelliset, kyseenalaiset tai kiistanalaiset näkemykset täytyy voida sanoa, vähintäänkin siksi, että niitä voidaan arvioida kriittisesti.

Yhteiskunnallisessa ja tieteellisessä keskustelussa sitten katsotaan, mikä mielipide kestää. Totuus pitää pintansa yleensä hyvin, eikä virheellistenkään argumenttien sanomista pitäisi pelätä. On yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta tuhoisaa, jos keskusteluja leimaa muodollisten tai epämuodollisten rangaistusten uhka, epäilyjä ei saisi esittää ja jos julkaista voi vain tuomioistuinten päätöksiä, tuomarien mielipiteitä, hallituksen tiedotteita tai ”faktat” tarkistaneiden toimitusten julkaisuja, kuten Neuvostoliitossa.

Niinpä sensurointipolitiikka ei toimi, ainakaan toivotulla tavalla. Kirjoitin aiheesta aiemmin, kun vihervasemmisto, media ja Seta nostivat älämölön koripallovalmentaja Aleksi Valavuoren homopuheista niin, että Espoo United lähetti hänet jäähylle. Kirjoitin samassa yhteydessä myös Lidlin maitopurkkikampanjasta, jolla muka nolattiin homoja, vaikka vähintäänkin yhtä tehokkasti homoja nolasi vähemmistön raukkamainen puolustelu, jossa homoista tehtiin poliittisen vihervasemmiston lyömäaseita jotakin kuviteltua vihollista vastaan.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa politiikkaa

On väärin, että ihmisiä vedetään narun jatkeena avolava-Toyotan perässä tai että heitä sidotaan häpeäpaaluihin vain siksi, että heillä on valtavirtaistuneesta suvaitsevuuspolitiikasta poikkeavia näkemyksiä. Se jos mikä johtaa aikaa myöten vähemmistöihin kohdistuvan vihan nousuun.

Jos homoja ei vihattu ennen tätä, meitä varmasti vihataan nyt, kun ihmisiä on rangaistu työpaikan menetyksillä. Vähemmistöjen puolustelu saa puolustettavat ihmiset näyttämään avuttomilta luusereilta, jotka eivät muka itse osaa puolustaa itseään.

Media ylireagoi muutenkin. Myrskyn silmässä on sinnitellyt myös sometähti Tuure Boelius, jonka avautumisvideon YouTube sensuroi ”lasten suojelun” verukkeella ja useiden ilmiantojen sekä pois liputusten perusteella, kun muutamat ahdasmieliset olivat pyörtyilleet videolla olevan homosisällön vuoksi. Tällaisen suojelun uhri oli teinitähti itse. Tom of Finland -elokuvasta tuttu Boelius oli toisen kerran kokoaan suuremmassa roolissa hänen julkaistuaan lätkävideon, joka oli viedä kireäpipoisimmilta hermot.

Ostrakismos-tyyppiset poistoäänestykset ja alas päin peukutukset ovat tehneet yhteiskunnastamme ilmiantojen, kavallusten ja kostojen kehän, jossa kukaan ei ole suojassa väärin ymmärryksiltä, ”pahaksi” lavastuksilta eikä selkään puukotuksilta. Ja kaikki tämä vain, koska maahanmuutto on repinyt kansakuntamme halki ja hävittänyt yhteiskunnallisen luottamuksen.

Vielä 1990-luvulla tällaista ei ollut. Myöskään homoja ei vihattu yhtä avoimesti kuin nykyisin. Ydinongelma on maahanmuutto ja kansakuntien etninen sekoittaminen, joka on jakanut mielipiteet kahtia ja klusteroinut ihmiset yhtäältä konservatiivisiin ja kansallismielisiin ja toisaalta vihervasemmistolaisiin liberaaleihin, joihin kaikkien homojen pitää muka kuulua.

Vihervasemmisto puolestaan odottaa homoilta tukea kaikelle yleispolitiikalleen maksuksi sitoutumisesta ajamaan jotakin abstarktia ja monille homoille merkityksetöntä muotoseikkaa, kuten avioliittoa, jonka monet kokevat vain seksuaalisten suhteiden alistamisena sosiaaliselle tarkkailulle. Olen käyttänyt tästä homoille tappiollisesta vaihtosuhteesta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä.

Todellisuudessa ihmisten pitäisi pystyä käsittelemään kognitiivisia dissonanssitilanteita, analysoimaan asioita ilmiö kerrallaan ja erottamaan sen, millainen vähemmistöpolitiikka on perusteltua. Sillä kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa (aiheesta tarkemmin täällä).

Myöskään valtavirtapolitiikan ja -median ei pitäisi pyrkiä niputtamaan homoja yhteen vihervasemmistolaisen ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivän politiikan kanssa tavalla, jolla vihervasemmisto koettaa marssia kaikki kriittisesti ajattelevat ihmiset kumoon.

Ihmisten ja ryhmien vahvuus on siinä, minkä verran he tai ne kestävät arvostelua. Sensuuri ja tukahduttaminen luovat mielikuvan, että vähemmistöillä on jotain salattavaa tai että he ovat niin heikkoja ja huonoja, että heitä täytyy koko ajan puolustaa.

Tässä kaikessa on kyse vähemmistöjen käyttämisestä viholliskuvien rakentamiseen tai oman poliittisen kannatuksen kalasteluun.

Kultaranta-keskustelut: paljon puhetta, vähän asiaa

Presidentti Niinistön kesäiset Kultaranta-keskustelut muodostivat jälleen maailmanpoliittisen huomion keskipisteen, sillä osallistuivathan juttutuokioon muiden muassa sellaiset suuruudet kuin YK:n pääsihteeri António Guterres ja Kalliolan setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren. Monta muuta samantasoista asiantuntijaa oli joukossa, kuten voitte lukea osallistujaluettelosta.

Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa taivasteltiin maailman tilaa ja sanottiin etsittävän ”eväitä kaaokseen”. Lehti kirjoitti kokouksen alla:

”Yhdysvaltain presidentti Donald Trump nousee tänä vuonna tilaisuuden puhutuimmaksi hahmoksi. Hän on se kuuluisa ’virtahepo keittiössä’, jonka presidenttikausi on ollut myrkkyä sekä YK:lle että EU:lle. Yhdysvallat on YK:n suurin rahoittaja, joka maksaa 22 prosenttia YK:n budjetista. Trump irrotti Yhdysvallat YK:n kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestöstä Unescosta, eikä YK ole muutenkaan Trumpin lempilapsi. EU:n kanssa Trump on ajautumassa terästulleista alkaneeseen kauppasotaan. Mitä seuraa siitä, että Yhdysvallat vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta?”

Maanantaisen paperilehden sisältä löytyvässä jutussa paheksuttiin ”voimapolitiikan” paluuta. Olen usein itse sanonut reaalipolitiikaksi sellaista politiikkaa, jossa voimankäyttö tunnustetaan ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välineeksi. Reaalipolitiikka on mahdollisen politiikkaa, joka pyrkii mukautumaan vallitseviin oloihin ilman idealistisia oletuksia.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin voimankäyttöä, mutta kannatan sen tosiasian myöntämistä, että valtioiden suvereniteetti ja siihen liittyvä voimankäyttö ovat osa valtioiden välisiä suhteita pysyvästi. Niinpä asian tunnustaminen on tosiasioiden hyväksymistä.

Toimittajilta ja asiantuntijoilta voi tietenkin odottaa vaikka kuinka hullunkurisia kannanottoja, mutta tyrmistyttävimmän puheen Kultaranta-keskusteluissa piti nobelisti Martti Ahtisaari. Hän moitti tapaa, jolla demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet mielletään länsimaisiksi arvoiksi.

Lehden mukaan hän lausui, että ”[n]ämä arvot eivät ole vain läntisiä, ne ovat globaaleja” ja jatkoi: ”[s]anomalla, että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate ovat läntisiä arvoja olemme tehneet itsellemme karhunpalveluksen. Olemme luoneet mahdollisuuden kyseenalaistaa näitä arvoja, joiden on tarkoitus palvella kaikkia.”

Tosiasiassa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen ”viitataan läntisinä arvoina” siksi, että vain länsimaissa niitä on noudatettu.

De jure ne voivat olla globaaleja, mutta de facto ne eivät ole sitä olleet, sillä islamistiset valtiot, Venäjä, Kiina sekä Afrikan, Kaukoidän ja Etelä-Amerikan kehitysmaat eivät niitä noudata.

Näin on oikein sanoa, että kyseiset arvot ovat läntisiä. Ne ovat myös länsimaisen rationalismin hedelmä ja Euroopasta lähtöisin.

Ilta-Sanomien mukaan ”Ahtisaari haluaisi nähdä maailman, jossa kyseisiin arvoihin sitoutumattomia ei edes harkittaisi merkittäviin asemiin kansainvälisessä järjestyksessä.”

Mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö Lähi-idän islamistiset maat sulkea pois kansainvälisestä yhteistyöstä siksi, että ne eivät kunnioita ihmisoikeuksia?

Asiayhteydestä päätellen kannanotto oli suunnattu enemmänkin Yhdysvaltoihin, joka irrottautui Unescosta ja vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta.

Ahtisaaren mielipide noudattelee sosiaalidemokraattista internationalismia omassa globalistisuudessaan. Sen mukaan tiettyjä tahoja pitää sulkea pois, jotta ketään ”ei syrjittäisi”. Asenne on aivan samanlainen kuin sisäpolitiikassakin, jossa demarit kieltäytyvät hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa ”syrjinnän vähentämiseksi”.

Tosiasiassa maailmanpolitiikkaa ei voida ohjailla Ahtisaaren mahtikäskyillä eikä edes kansainvälisillä sopimuksilla. Tällöin unohdettaisiin, että kaikki valtiot ovat pohjimmiltaan suvereeneja vallankäyttäjiä – ainakin sikäli kuin ne ovat itsenäisiä, eli niillä on oma ulkopolitiikka.

Harvardin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori David W. Kennedy on käyttänyt tästä asiantilasta kansainvälisoikeudellisen perustattomuuden nimeä.

Kansainvälisillä suhteilla ei voi olla yleispätevää, globaalia tai ”maailmanpoliittista” perustaa, koska jokainen osallistuja on perimmältään itsenäinen ja suvereeni vallankäyttäjä. Tämä puolestaan sisältää edellä mainitsemani reaalipolitiikan oikeutuksen.

Miten esimerkiksi komentelisitte Yhdysvaltoja tai Venäjää? Eikö Yhdysvalloilla ole oikeutta vetäytyä yhteistoiminnasta, josta se on maksanut lähes neljänneksen, eli väestöönsä suhteutettuna enemmän kuin yksikään muu valtio?

Eikö Suomella olisi oikeutta vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta Yhdysvaltojen tapaan, kun kyseinen sopimus velvoittaa maksamaan ilmastotukea esimerkiksi Kiinalle, joka avaa jatkuvasti uusia hiilivoimaloita, jossa ympäristötehokkuus on heikko ja joka voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan valtionkassastaan?

Sellainen politiikka, jonka lähtökohtana ovat epäoikeudenmukaiset arviointimenetelmät, ei voi olla sen enempää globaalin ympäristöpolitiikan kuin turvallisuuspolitiikankaan perusta.

Ympäristökysymykset valaisevat helposti, mistä on kyse. Tuotannonalakohtaisen ominaispäästöjärjestelmän soveltamisen sijaan päästöjä verrataan asukaslukuun eikä tuotettuihin hyödykkeisiin, joka paljastaisi, kuinka tehokkaasti päästöjen vastineeksi tuotetaan tavaraa tai palveluksia.

Länsimaissa ympäristösuhde on hyvä ja kehitysmaissa huono, joten länsimaiden taloutta ja teollisuutta ei pitäisi tuhota korkeilla ympäristömaksuilla tai veroilla pelkän aiheettomasti lietsotun syyllisyydentunnon pois ostamiseksi, kuten vihreät haluaisivat.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki työ ja tuotanto siirtyvät Kiinaan ja muihin YK:n tilastoissa edelleenkin kehitysmaiksi luokiteltuihin valtioihin. Sittenkö kaikki on myös vasemmiston mielestä hyvin?

Vasemmiston mielipiteitä myötäilevä ja Trump-vastaisuudella ratsastava Ilta-Sanomat tähyili pääkirjoituksessaan myös eteenpäin: ”EU-huippukokouksessa asialistalla on jälleen Euroopan pakolaispolitiikka, joka ravistelee pahasti Saksan hallitusta ja sitä myöten koko EU:ta.”

En sanoisi, että Saksan maahanmuutto- ja pakolaisviraston johtajan Jutta Cordtin korruptoituneisuuden paljastuminen ravistelee hallitusta pahasti. Asia on niin, että Saksan harjoittama pakolaispolitiikka kokonaisuudessaan horjuttaa nyt eurooppalaista yhteistyötä.

Saksalle olisi hyväksi, mikäli Angela Merkelin hallitus joutuisi jättämään paikkansa, sillä Merkel on ajautunut riitoihin sekä ympäröivien valtioiden, hallituskumppaniensa että oman puolueensa kanssa, ja häntä itseään vastaan on nostettu tuhat kannetta maanpetoksesta ja holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena osassa Saksaa kolmasosa väestöstä on maahanmuuttajia.

DDR-kasvatti Merkelin johtamalla Saksalla ei ilmeisesti ole itsenäistä ulkopolitiikkaa ja suvereniteettia, eikä maan hallitus kunnioita myöskään muiden valtioiden oikeutta päättää väestöpolitiikastaan itse.

Tässä mielessä Saksan hallituskriisi voisi tervehdyttää tilannetta, ja asiaintilan korjaaminen vähentäisi huolia tulevaisuudessa.

Valtaa pitävien linnoittautuminen EU:n ja YK:n tapaisten organisaatioiden taakse osoittaa näiden organisaatioiden globalistisen luonteen. Sen mukaisesti kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi paiskaavat kättä Euroopan kantaväestöjen yli. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden puolustamiseen ei ole muuta keinoa kuin kansallismielinen politiikka, joka on kovassa nousussa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Niin sanottu Trump-ilmiö kertoo länsimaisten ihmisten aikeesta pitää elämäntavastaan, oikeuksistaan, yhteiskuntajärjestelmästään ja asemastaan kiinni.

Trumpista uusi Nixon?

Richard Nixon jäi historiaan presidenttinä, joka saavutti suuria voittoja ulkopolitiikassa mutta jonka virkakaudella Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuohui. Nixon muun muassa avasi suhteita Kiinaan ja Neuvostoliittoon sekä päätti Vietnamin sodan.

Nixonin (rep.) virkaura torpattiin sinänsä mitättömään vakoiluskandaaliin, mitä voidaan pitää merkkinä poliittisen vasemmiston vaikutusvallasta 1970-luvulla; esimerkiksi Bill Clintonin (dem.) uraa presidenttinä ei tuhottu pelkkään skandalisaatioon.

Filosofi Slavoj Žižek, joka tunnetaan politiikkaa koskevista psykoanalyyseistään, kommunismin kaipailustaan sekä pakolaisten vastaanottotoiminnan kritiikistään, on katsonut, että pahinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu. 

Toisaalta Žižek on antanut kannatuksensa Trumpille, jotta tämä todellakin onnistuisi omissa pyrkimyksissään ja jotta vasemmisto sekä EU-eliitti sitä kautta heräisivät ja nousisivat isähahmoaan vastaan. Eikö olekin kompleksista?

Trumpin tosiasiallisten vastustajien (jollainen Žižekin on) ei kannata kuitenkaan iloita sen enempää hänen onnistumisestaan kuin epäonnistumisestaankaan.

Nyt näyttää siltä, että Trumpin vetämä reaalipolitiikka, jossa vallan ja voiman käyttö tunnustetaan jälleen ulkopolitiikan modus operandiksi, tuottaa tuloksia. Kirjoitin olympialaisten aikaan Pohjois-Korean uuden johdon paineista uudistaa politiikkaansa ja käyttää ydinaseilla saavuttamaansa neuvotteluasemaa hyväkseen.

Kim Jong-unin ja Donald Trumpin kohdatessa viime viikolla molempien osapuolten voimannäytöt vaikuttivat toimivan samalla tavoin kuin Gorbatšovin ja Reaganin kaudella. Tuolloin Neuvostoliitto saattoi peräytyä kilpavarustelusta Yhdysvaltain kehittelemän paperitiikerin, voittamattomana pidetyn ”Tähtien Sota” -hankkeen (SDI), edessä. Molempien vetäytyminen kilpavarustelusta oli mahdollista ilman imagotappioita, sillä yhteiseksi viholliseksi voitiin tunnustaa käsistä riistäytyvä tekniikka.

Samantapaisesta lienee kyse myös Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain kaavaileman ydinaseettoman vyöhykkeen luomisessa Korean niemimaalle. Yhdysvaltain vetämä voimapolitiikka antaa Pohjois-Korealle mahdollisuuden vetäytyä diplomaattisesta uhittelusta kasvojaan menettämättä.

Vetäytymiseen ja Koreoiden mahdolliseen yhdistymiseen on pohjoisessa suuri paine, sillä maan elintaso on aivan kurja. Pidän täysin mahdollisena, että etelä ja pohjoinen yhdistyvät yhtä yllättäen kuin Länsi-Saksa ja Itä-Saksa, joka lakkasi olemasta, kun piikkilanka kerättiin pois. Tämä edellyttää periaatteessa vain kahta asiaa: Kim-dynastian henkilökohtaisen hyvinvoinnin jatkumista jollakin kaukaisella saarella ja todellisen kuvan luomista pohjoiskorealaisille siitä, millainen maailma on.

Myöskään niiden, jotka avoimesti vastustavat Trumpia ja pyrkivät vesittämään ulkopoliittiset tulokset, ei kannata iloita hänen epäonnistumisestaan peittelemättömästi, sillä ulkopolitiikassa tuloksia saavutetaan usein pienin askelin.

Myös Trumpin sisäpoliittisten vastustajien kannattaa hillitä voitonriemuaan, vaikka Helsingin Sanomien mukaan Trump onkin onnistuneesti epäonnistunut, ja Kaliforniassa ”suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”!

Meidän oloissamme Trump pitäisi ottaa vakavasti mutta ei kirjaimellisesti, kun taas mediassa Trump on otettu kirjamellisesti muttei vakavasti, aivan kuten eräät ovat etevästi huomauttaneet.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Trump-ilmiö kertoo omasta mielestäni lähinnä yhdestä asiasta: yhdysvaltalaisen keskiluokan päätöksestä pitää asemistaan kiinni kansainvälisen kapitalismin, globalisaation ja sosialistisen internationalismin epäpyhää allianssia ja yhteistendenssiä vastaan.

Nyt terroristi on vaarallinen

Harvoin näkee oikeudenkäyntiä, jossa syytetty tekee kaikkensa saadakseen kovemman rangaistuksen. Turun terrori-iskusta syytetty ei säästellyt sanojaan tunnustaakseen motiivikseen terrorin. Miksi?

Siksi, että hänen intresseissään oli käyttää puhetilanne täydesti hyväkseen ja esittää propagandaa julkisen sanan kautta. Ja tietenkin myös siksi, että tuomion kovuus lisää tuomitun valtaa.

Tässä tavoitteessaan Abderrahman Bouanane onnistui, sillä hänet tuomittiin eilen kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja useista murhan yrityksistä elinkautiseen vankeuteen.

Ei pienellä tuomiolla mainetta saa. Pahin mahdollisuus syytetylle olisi ollut se, että hänet olisi jätetty tuomitsematta täyttä ymmärrystä vailla olevana. Syyntakeettomaksi määritellyn agenda on nimittäin arvoton.

Vasta tuomittuna ja todesta otettuna hän on aidosti vaarallinen. Ja sellaisena hän myös pysyy. Kiven sisässäkö? Kyllä.

Sillä tuomittujen vaikutusvalta ei lopu vankiloiden muureihin. Asiansa läpi saaneena, julkisuudessa paistatelleena, täysin ymmärrettynä ja tuomittuna hän nyt vasta osoittaa jihadistien valtaa ja toimii esimerkitapauksena niille kymmenille, sadoille ja mahdollisesti jopa tuhansille, jotka suunnittelevat samaa. Kyse on aidosta identiteettipolitiikasta, ehkä jopa islamistien etnonationalismista.

Muutamat oikeudenkäynnissä käytetyt vasemmistolaiset asiantuntijat koettivat jynssätä kaiken terrori-iskuun viittaavan pois tapauksesta. He toimivat jopa tehokkaammin kuin tekijän puolustusasianajaja, joka myönsi tapot ja yritykset muttei murhia, vaikka tekijä itse hehkuttikin päiden leikkaamisen ja ISISiin kuulumisensa puolesta.

”Asiantuntijat” eivät kuitenkaan vähätelleet terrorin merkitystä siksi, että he olisivat ymmärtäneet tuomitsemisen funktion, toisin sanoen vaikutuksen, jolla ankara tuomitseminen ja terrorin myöntäminen terroriksi lisäävät tuomitun valtaa. He vähättelivät tapauksen terroristisuutta humaaneista syistä: sympatiasta syytettyä kohtaan sekä saadakseen hänen tuomionsa alenemaan.

Olisiko tekijä sitten pitänyt jättää vaille tuomiota? Tuomitsematta jättäminen olisi ollut perusteltua siitä syystä, että yhteiskunnan ei pidä tunnustaa terrorin rationaalisuutta. Tunnustaessaan terrorin terroriksi yhteiskunta myöntää terrorin järkiperäiseksi, ottaa tekijät vakavasti ja vahvistaa heidän valtaansa.

Väitteeni on: vasta tuomittuna terroristi on vaarallinen. Muulla tavoin pois toimitettuna ei olisi. Siksi täydessä ymmärryksessä tehdyistä murhista langetetaan Yhdysvaltojen tietyissä osavaltioissa kuolemantuomio. Yhteiskunta myöntää teon harkituksi mutta ei tue sitä vahvistamalla tuomitun rationaaliteettia.

Jos ihminen julistetaan syyntakeettomaksi, hän on vaaraton. Mikä tappio se olisikaan tuomittavalle! Ollessaan passiivis-aggressiivisessa tilassa kiven sisällä tämä rikollinen saavuttaa todellisen päämääränsä: julkisuuden ja median huomion.

Terrorin mahdollistaa osaltaan valtamedia, joka luo terroristien vihateoille puhealustan. Siihen liittyi tietenkin myös Helsingin Sanomat, joka truuttasi viime viikolla sharia-lain puolesta ikään kuin toivoakseen pelkkää päänsilitystä terroristille.

Taas uusi sananvapauden teloituskone

Kirjoitin puolisen vuotta sitten tavasta, jolla yhdenvertaisuusvaltuutettu ja Aalto-yliopiston tutkijat kehittelivät Internetiin algoritmia (eli automaattista ratkaisumenetelmää), joka voisi tunnistaa ”vihapuheen” ja jota voitaisiin käyttää sensuroimiseen ja syytteiden nostamiseen.

Hanke sai rahoitusta muun muassa Suomen Akatemialta ja Koneen Säätiöltä. Kirjoitukseni ”Monikulttuuristi-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun”, voi lukea esimerkiksi täältä ja täältä.

Op-konserni puolestaan mainostaa nyt ”Someturvaksi” nimeämäänsä palvelua, jonka tarkoitus on pitkälti samanlainen: auttaa tunnistamaan ”vihapuheeksi” väitettyä argumentaatiota, ”kiusaamista” ja ”loukkaantumisia” sekä opettaa sosiaalisen median käyttäjille, milloin heidän sananvaihtonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Op.media-sivusto iloitsee, että someturvan perustajat, sosiaalipsykologit Suvi Uski, Minttu Salminen ja Jenny Rontu, saivat palkinnon ”Vuosisadan rakentajat” -haastekilpailussa ja että heille myönnettiin myös puolen miljoonan euron rahoitus!

Sivusto kirjoittaa lisäksi: ”Someturvan kehitystyöhön on tämän vuoden alusta liittynyt mukaan useita asiantuntijoita, kuten presidentti Tarja Halonen, Helsingin yliopiston Legal Tech Lab, Aalto-yliopiston Tekoälyn tutkimuskeskus (FCAI), oikeusministeriö, sisäministeriö, Pelastaa Lapset ry sekä yritykset Wunderdog ja Futurice.”

Tarja Halonen ei taida kuitenkaan olla tämän alan asiantuntija. Ongelmallista ylipäänsä on, että vastauksia sosiaalisessa mediassa koettuhin ongelmiin etsitään teknokraattisesta tai normatiivisen rangaistuksen uhan sisältävästä viitekehyksestä: tekoälylaboratorioista tai viranomaisvallan interventioista.


Hanke vailla perusteita ja pohjaa

Hanketta kuvaamaan sopii sama kritiikki, jonka esitin jo yllä mainitussa kirjoituksessani. Sellaisia asioita ei ylipäätään pitäisi pyrkiä ”tunnistamaan” eikä jynssäämään pois verkosta saati mistään muualtakaan, joiden perusta on käsitteellisesti määrittelemättä.

Juuri sellaista on ”vihapuhe”, jonka käsite on peräisin vasemmiston ajatuspajoista ja jonka tehtävänä on lavastaa vihervasemmistolaisesta monikulttuurisuusnormatiivista poikkeava argumentaatio paheksuttavaksi tai juridisesti tuomittavaksi. ”Vihapuhe” on kulttuurinen meemi, joka livahtaa helposti kuulijoiden korvista sisään luoden propagandistisen mielikuvan siitä, mitä ei saa sanoa. Ensin he varastivat sanat ja sitten merkityksen.

Subjektiivisia loukkaantumisia tai kiusaantumisia ei pitäisi tunnustaa sensuurin perusteiksi lainkaan, sillä yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka.

Someturvan kehittäjät Uski, Salminen ja Rontu näyttävät hakevan ”Someturva”-hankkeelleen oikeutusta väittämällä sen tuottavan ”turvaa” ja viittaamalla erityisesti nuorison kokemuksiin, sillä  ”[a]rvioiden mukaan jopa noin puoli miljoonaa suomalaista nuorta on kokenut tulleensa loukatuksi sosiaalisessa mediassa”.

Tämä saattaa auttaa rahoitustarpeen teeskentelemisessä, sillä nuorethan ovat yleensä aikuisia arvostelukyvyttömämpiä ja sen vuoksi loukkaantuvat mitättömistäkin asioista. Lapsikorttia käytetään siis maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroimiseen ”sopimattomina”, kuten monta kertaa aiemminkin.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että mikään tekninen automaatti voisi osoittaa verkon vuorovaikutussuhteissa ilmenevät erimielisyydet tai näkemyserot rangaistaviksi tai helpottaa niiden ”tunnistamista”.

Salminen myöntääkin, että ”lainsäädäntöä tulkitsevan tekoälyn algoritmin kehittäminen on melkoista pioneerityötä, sillä tekoälyteknologiaa, joka soveltaisi algoritmia lakikirjan ja oikeuskäytännön luomiin sääntöpohjiin, ei juurikaan ole.” Ja: ”Tekoälyn on vaikea tunnistaa, missä kontekstissa lakiasioita tulkitaan.”

Silti ”pioneerityössä” tähdätään ”palvelun” julkaisemiseen vielä tänä vuonna. Op.media-sivusto valistaa kansalaisia seuraavasti: ”Tavoitteena on [...] tarjota kansalaisten käyttöön tasavertainen ja reaaliaikainen juridinen palvelu, joka auttaa ratkomaan tehokkaasti ja maksuttomasti someloukkauksen kohteeksi joutuneiden henkilöiden tapauksia.”

Hanke siis uskottelee olevansa maksuton sovitteluelin tai toimivansa kuin vakuutusyhtiö, joka nyt hyvää hyvyyttään ratkoo ongelmallisia tilanteita, ja kehittäjät sanovat ryhtyneensä toimeen vain, koska ”jotakin oli tehtävä”. Intressi on olemassa, ja motiivit ovat poliittisia ja kaupallisia.

Tulos on, että tendenssitutkimuksen kautta luodaan sensuuriautomaattia, jolla annetaan aseet käteen ”vihapuheesta” haukuttujen maahanmuuttokriitikoiden, monikulttuurisuuden arvostelijoiden ja poliittisesta korrektiudesta eri mieltä olevien ihmisten vaientamiseksi.


Jotta naiset saisivat rahaa

”Someturvan” kehittäjiin sopii tuttu sanonta: ne jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme.

Heidän peruslähtökohtansa on kuitenkin täysin oikeuttamatta. Suuri osa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta ei ensinnäkään artikuloi vihaa, vaan viha on vastaanottajien omaa vihaa, jonka he projisoivat itseään miellyttämättömien näkemysten esittäjiin. Tätä hankkeessa ei ole kuitenkaan pohdittu lainkaan, joten sen lähtökohdat ovat oikeuttamatta.

Puolen miljoonan lahjuksilla rahoitetut sosiaalipsykologit eivät näytä ymmärtävän, ettei ole heidän itsensä eikä myöskään minkään puolueellisen tai poliittisen organisaation asia määritellä ilmaisujen tunnestatusta eikä arvottaa argumentteja moraalisesti tai juridisesti oikeutetuiksi tai tuomittaviksi omien käsitystensä tai viranomaismääritelmien perusteella.

Tätä käsityskantaa puolestaan sanotaan sananvapaudeksi. Sosiaalipsykologeina esiintyvien pitäisi myös ymmärtää, että vapaat assosiaatiot ovat tärkeitä yhteiskunnallisen totuuden kannalta, eikä kiirehtiä avustamaan niiden tuomitsemisessa.

Jos sallitun ja kielletyn argumentaation määritelmät ja rajat pidätetään jonkun tietyn kuppikunnan valtaan, se avaa tien minkä tahansa sellaisen sanankäytön määrittelemiseksi ”vihapuheeksi”, josta määrittelevä taho on periaatteellisesti eri mieltä. Myös voimakkaita vastalauseita tai voimakasta kannatusta ilmaiseva argumentaatio uhkaa joutua tuomituksi jo pelkästään ilmaisujen asteen tai vahvuuden vuoksi.

Yhteiskunta-, maahanmuutto- ja EU-kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, jonka määrittelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton poliittinen kannattaja tai niitä koskevan arvostelun vastustaja, tarkoittaa avointa valtakirjaa mielivallalle. Samaan tapaan myös sanankäyttöä koskevan tarkkailun automatisoiminen ja mekanisoiminen merkitsee hullujen karnevaalin jatkamista robottiparaatina, jota johtavat demaripresidentti Tarja Halosen ja Pelastakaa Lapset -yhdistyksen militantit tädit.

Lapsikortin käyttäminen sensuurin välineenä on sikäli hullunkurista, että tuskin edes lapset itse haluavat kasvaa sellaisessa yhteiskunnassa, josta sananvapaus on syöty pois. Lapset ovat myös aitoja sananvapauden kannattajia, sillä lapsethan sanovat kaiken pidäkkeettömästi ja suoraan.

Miten ihmiset ja etenkään lapset pystyisivät jatkossa seuraamaan omaa järkeään tai kokemustaan, kun niillä on pyyhitty lattiaa sosiaalipsykologien ja juristien hankkeessa? Lapsiarvoja argumenttina käyttävä sananvapauden sensuurihanke on lasten käyttämistä hyväksi ihmisten vapauksien ja järjen kuohimisessa sekä yksilöiden rationaliteetin luovuttamisessa kasvottoman järjestelmän valtaan. Vaikuttaa, kuin sosialismi päättäisi jälleen, mikä on yksilöille hyväksi.

Huomiota herättää, että lahjuksilla ostetut tutkijat ovat kaikki naisia. Voisi helposti ajatella, että hanke on perustettu vain, jotta tutkijoiksi aikovat tytöt saisivat rahaa, heidän akateeminen uransa etenisi ja jotta totuus yhteiskunnallisesta todellisuudesta voitaisiin sensuroida. Tendenssitutkimuksen poliittinen korruptoituneisuus on aivan samanlaista kuin se on valtavirtamedian piirissä, Googlen lahjoitettua 490 000 euroa Helsingin Sanomille, jotta lehti saisi rakennettua valikoivaa journalismia toteuttavan ”sisällönsuositusjärjestelmän”.

Haluaisin nähdä päivän, jona Suomen Akatemia, yliopisto tai jokin muu porkkanapankki myöntäisi puoli miljoonaa euroa minulle sananvapauden puolustamiseen, vapaan argumentaation oikeuttamiseen ja filosofisen järjen palauttamiseen yhteiskuntatieteiden metodologiaan.


Vastoin filosofista järkeä

Kun (jo sinänsä) suureksi ongelmaksi koettavaa tarkkailua ja valvontaa mekanisoidaan, tehdään ihmisten ajattelun- ja sananvapauden kahlitsemisesta rutiininomaista. Poliittinen yhteiskuntakritiikki yritetään tällöin alistaa valtapoliittiselle kontrollille, josta tulee arkipäiväistä ja oikeutettua toimintaa, ja näin katkotaan älymystön tai eri mieltä olevien tahojen päitä.

Kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen” totesin, että vihapuheen torjuntayritysten sijasta pitäisi keskittyä kitkemään pois sellaista politiikkaa, joka tuota vihaa tuottaa. Tällöin puututtaisiin aggressioiden todellisiin syihin, eli massamaahanmuuttoon ja kehitysmaiden väestöjensiirtoihin, joita Euroopan kantaväestö ei hyväksy.

”Someturva”-hanke voisi toimia oikeudenmukaisesti, jos se tukkisi suut uhriutujilta ja niiltä ammatikseen loukkaantujilta, jotka jakavat ihmiset verkossa narsistisesti ystäviin ja vihollisiin. Hanke voisi olla oikeutettu, mikäli se vetäisi maton alta ”rasismista” kitisijöiltä ja tekisi lopun kunnianloukkausten kansanhuveista, joilla pissikset kiusaavat kunniallisia ihmisiä. Hanke voisi olla oikeutettu myös, jos se korottaisi valittelun ja syyttelyn rimaa.

Koska asialla ovat poliittisen vihervasemmiston edustajat, se ei niin tee, vaan hankkeen kautta sananvapauden kuohintaa koetetaan mekanisoida ja laittaa koneet yleispätevän ratkaisijan rooliin mikrotason ihmissuhdekysymyksissä, jotka ovat aina erilaisia.

Kieliteoriasta ja -filosofiasta tiedän, että mikään ”algoritmi” ei pysty tunnistamaan kielen eikä ihmisen kokonaisilmaisun sävyjä, ei ironiaa, parodiaa, sarkasmia eikä satiiria, esimerkiksi. Koneen tekemät arviot ovat väistämättä yksiulotteisia, sillä kielen merkitysoppi eli semantiikka ei ole loogisesti ottaen lausuttavissa, vaan se on tyhjentymätöntä tavalla, joka tekee merkitysten yksiselitteisen määrittelemisen mahdottomaksi. Näin ollen viestinnän automatisoitu tarkkailu avasi tien despotiaan.

Käsitteen semanttinen merkitys vaihtelee jo sinänsä, mutta erityisesti se muuttuu lauseen syntaksin eli rakenteen mukana. Lopullisten merkitysten muodostumiseen vaikuttavat lisäksi pragmatiikka, eli merkitysyhteys ja kielen käyttötilanne, sekä ne lukuisat ei-kielelliseen vuorovaikutukseen liittyvät tekijät, kuten eleet, kontaktin luominen ja muut sanomisen paralingvistiset ehdot, jotka määräävät suuren osan merkitysten muodostumisesta (aiheesta ks. esim. teostani Dialoginen filosofia). Juuri tässä on kielen käytön rikkaus, jonka vuoksi kone ei voi tavoittaa merkityksiä lainkaan (tutustu esimerkiksi kiinalaisen huoneen argumenttiin ja Turingin testin tuloksiin).

Kun myöskään nyt valmisteilla oleva sananvapauden teloituskone ei tunnista tunteita, kuinka se voisi tunnistaa loukkaavuuden? Merkitykset eivät ole objektiivisia tai universaaleja vaan subjektiivisia, kontekstisidonnaisia ja kontingentteja. Niinpä nämäkin tutkijoina esiintyvät yliopistotoimijat ovat iskeneet kirveensä kiveen niin, että kipinät sinkoilevat ja palohälyttimet soivat.

Kritiikin voi esittää niin, että kyseisen tutkimuksen koko tendenssi on perustelematta. Sosiaalisessa mediassa ei tarvitse eikä pidä ylläpitää sellaista kontrollikoneistoa, jota kyseisen hankkeen kautta yritetään luoda, sillä kyttämielialan levittäminen yhteiskuntaan ei ole kenellekään hyväksi. Siksi kyseisenlaista ”tutkimusta” ei tarvitse eikä pidä rahoittaa.

Sellainen tutkimuksena esiintyvä toiminta, joka menee vallankäyttäjien puolelle ja suostuu poliittisen kontrollin välineeksi, toteuttajaksi tai edistäjäksi, on alkeellista. Se kiertää todelliselle filosofialle kuuluvan tehtävän, eli yhteiskuntakritiikin ja kiistanalaisten väitteiden esittämisen, ja ryhtyy valtionpolitiikan voitelijaksi ja valtaapitävien maskotiksi.

Sellaisia pieniä piipittimiä yhteiskunnan norminvartijat haluaisivat myös kansalaisistamme tehdä. ”Someturva”-hanke on orwellilaisuuden ja tylsämielisyyden huipentuma. Se on myös esimerkki laboratory habit of mind -tutkijoiden pseudotieteestä ja huiputustutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty mitään sen enempää filosofisista merkityksenteorioista kuin yhteiskuntateorioista, oikeudenmukaisuudesta tai ihmisten käyttäytymisen sosiopsykologisista ominaisuuksistakaan.

Kunhan nyt vain soveltavat teknisiä tietojaan punavihreän hallinnon määräämiin ja rahoittamiin sensuurihankkeisiin viipperä kybernautinkypäriensä päällä vinhasti pyörien. Vahingollista on, että tähänkin suomalaisten ihmisten suitsimiseen tähtäävään demarihankkeeseen on myönnetty puoli miljoonaa euroa tunnotonta rahaa.


Kirjoituksiani aiheesta:

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello – ”Digitaalisten ihmistieteiden” tarkastelua

EU propagoi maahanmuuttoa homoliittojen verukkeella

Voidaan kenties väittää, että homoavioliittojen vastustaminen on ilkeyttä. Mutta aivan yhtä hyvin voidaan väittää, että myös homoavioliittojen puolustaminen on pelkkää ilkeyttä silloin kun sillä ajetaan perimmältään muita asioita, kuten maahanmuuttoa ja siihen liittyvää ylirajaista pariutumista.

Yleisradion uutiset kertoivat, että Euroopan unionin tuomioistuin myönsi EU-ulkopuolelta tulevalle henkilölle oleskeluoikeuden eräässä EU-maassa homoliiton perusteella. Näin EU myös tunnusti muissa EU-maissa solmitut homoliitot ja vahvisti, että ”jäsenmaat eivät voi estää samaa sukupuolta olevan puolison oleskeluoikeutta”.

Mitä merkitystä tapauksella on? Ensinnäkin on kieroa, että EU tekaisi homoista verukkeen liputtaakseen ylirajaisen pariutumisen ja maahanmuuton puolesta. Toiseksi on paljastavaa, että EU legitimoi homoliitot kaikissa EU-maissa vasta maahanmuuton puolustamiseksi.

Maahanmuuton puolustaminen yritetään siis esittää sellaisena kaiken yläpuolella olevana perusteena, jolla voidaan ajaa EU-maiden omien kansalaisten oikeuksia tai asioita. Tällä mairealla suopeudellaan EU yrittää nyt ostaa homoilta kannatusta maahanmuutolle.

Tosiasiassa homojen avioituminen ei ole ollut mikään ongelma sen enempää EU-maissa kuin niiden ulkopuolellakaan. Samaa sukupuolta olevien avioituminen on ollut vähäistä, ja rajat ylittävä homoavioliittojen solmiminen on mikroskooppisen pienen tasa-arvo-ongelman nanometreissä mitattavissa oleva minimuoto.

EY-tuomioistuimen käsittelemässä tapauksessa oli kyse amerikkalaismiehen vuosia jatkuneesta kamppailusta ja oikeudesta asua Romaniassa homoliiton perusteella. Tapauksen täytyi olla tekaistu, sillä eihän kukaan järjissään oleva amerikkalainen vakavissaan halua asua Romaniassa.

Oikeasti kyse onkin siitä, että EU ratsastaa homojen selässä viedäkseen huomion pääongelmasta, joka on heteroiden ylirajainen pariutuminen kehitysmaista.

EY-tuomioistuin valikoi muutamien vastaavanlaisten tapausten joukosta ratkaisunsa pohjaksi amerikkalais-romanialaisen homoparin peittääkseen sen, että todellinen ongelma koskee kehitysmaista EU:n alueelle avioliiton verukkeella virtaavien maahanmuuttoa.

Kuinka hyödyllistä onkaan ylirajainen pariutuminen ja maahanmuutto? Amerikkalainen kelpaa tietenkin Romaniaan nippu dollareita taskussaan, ja ratkaisu on kenties helppo hyväksyä poliittisesti. Mutta näin avattiin puolihuomaamatta veräjä myös Afrikasta ja Lähi-idästä tulevien turvapaikanhakijoiden tulvimiselle EU-maihin homoavioliittoja käyttäen, ja sitähän tässä todella ajettiin.

Ratkaisu todennäköisesti toimii. Afrikassa ja Lähi-idässä odottaa suuri määrä Osama bin Ladenin katseella varustettuja kiimaisia ja islamin vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka ovat valmiita käyttämään mitä tahansa tekosyytä päästäkseen EU-maihin lihatiskien ääreen.

Euroopassa puolestaan on suuri määrä metoo-hankkeiden vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka odottelevat ryppyinen kymppi kädessään sugar daddyille pyllistämään suostuvia seksisiirtolaisia kehitysmaista. Lopulta he löytävät toisensa, ja ”homoavioliitto” legitimoi tämän käänteisen seksiturismin, kunnes arabielvikset turvapaikan, oleskeluoikeuden tai kansalaisuuden saatuaan alkavat soitella iPhoneillaan suomalaisille naisille.

EY-tuomioistuimen ratkaisu todennäköisesti edistää homoliittojen vesittymistä, kun niitä aletaan käyttää turvapaikkaturismin välineinä.

EU ilmeisesti toivoo, että homoja syytettäisiin sitten, kun ylirajaisen pariutumisen ongelmat räjähtävät käsiin väestöpoliittisen mullistuksen ja kansakuntien sekoittumisen myötä. Siksi se pakkaa jo nyt homot ja pakolaiset ideologisesti samaan junaan.

Korostan, että ongelmat eivät ole homojen luomia. Suurimmasta osasta ovat vastuussa heterot, joiden ylirajaisella pariutumisella on myös tuloksia. Myös heteroliitot ovat antaneet oikeuden oleskella EU:n alueella ilman kansalaisuutta. Tähän päävirtaan ei kuitenkaan kiinnitetä huomiota.

Tapaus antaa näyttöä tavasta, jolla homoista yritetään lavastaa maahanmuuton mannekiineja, ja siitä, miten homoavioliittoja käytetään väestöpolitiikan keppihevosena.

Tapaus osoittaa, että EU koettaa sitoa seksuaalivähemmistöjen asemaa ja oikeuksia koskevan argumentaation maahanmuuton puolustelemiseen. Vihervasemmistolaisen seksuaalivähemmistöliikkeen tavoin EU klusteroi homojen aseman ja EU:n ulkopuolelta tulevan siirtolaisuuden yhdeksi asiakokonaisuudeksi, vaikka todellisuudessa näillä kysymyksillä ei ole juuri mitään yhteistä.

Valtamedia puolestaan menee tähän ideologiseen niputtamiseen ja semioottiseen sekoittamiseen mukaan teroittamalla, että tulvaporttien avaaminen afrikkalaisille ja lähi-itäläisille muka ratkaisee joitakin homojen kipeästi kokemia ongelmia.

Tosiasiassa EU-maihin pyrkivien päävirta ei tule Amerikasta vaan Afrikasta ja Lähi-idän maista, eikä muslimien lisääntymisestä ja islamin leviämisestä ole ollut homoille ja (aiemmin vapaamieliselle) Euroopalle muuta kuin haittaa.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt suurta melua siitä, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään ”seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla”.