Vihervasemmiston some-raivo myrkyttää eduskuntatyötä – Nyt aborttikiistassa

Vihervasemmiston some-raivo on tarttunut eduskuntatyöskentelyynkin. Vasemmisto-oppositio ja vihreät pitävät tunnetusti oikeutenaan bänniä, ghostata, feidata, deletoida, ingnoroida, diskriminoida ja sensuroida ihmisiä ja heidän ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa.

Nyt vihervasemmisto ja Rkp vaativat ulkoministeri Timo Soinin (sin.) erottamista, koska mies vastustaa abortteja ja osallistui abortinvastaisen Pro life -järjestön iltatilaisuuteen työmatkallaan Kanadassa.

Puolueet joko pyrkivät vipuamaan hallituksen kumoon vaatimalla luottamusäänestystä yhdelle ministerille, tai sitten kyseessä on henkilökohtainen ajojahti. Vaikuttaa jälkimmäiseltä, sillä hallitus ei kaadu yhden ministerin vuoksi.

Asenne on some-kolhinnan kopio. Se on aivan samanlaista kuin vihervasemmiston rähinöinti Internetissä: vaaditaan hiljentämistä vain siksi, että näkemykset eivät miellytä itseä.

Moinen suhtautuminen olisi kuolemantuomio filosofiselle argumentaatiolle. Se on tieteellisen asennoitumisen vastaista ja rikkoo ihmisten oikeutta poliittiseen osallistumiseen. Mistä myöskään äänestäjät saisivat tietää poliitikkojen mielipiteitä, mikäli nämä eivät voisi lausua näkemyksiään pelkäämättä rangaistusten uhkaa?

Kannanottoni ei ole henkilökohtainen vaan yleispätevä. En siis puolustele Soinia, joka käänsi takkinsa, pyllisti puoluekokouksen päätökselle ja poltti laivastaan mastot ja purjeet. Mutta puolustan jokaisen poliitikon oikeutta lausua näkemyksensä asiasta kuin asiasta.

On epäeettistä painostaa poliitikkoja itsesensuuriin henkilökohtaisen koston uhalla. Se on ala-arvoista, epäherrasmiesmäistä ja halveksuttavaa.


Ad abortus arte provocatus

Mitä aborttiin tulee, aihe on todellakin vahvasti mielipiteiden ja keskustelujen varainen, ja asiassa vallitsee ja on sallittava erilaisia arvokantoja. Totuus on, että Suomen sairaaloissa ja terveysasemilla tehdään noin 10 000 raskaudenkeskeytystä vuodessa. Se on melkoista teurastusta.

Abortteja ei voida puolustella yksiselitteisesti millään ”naisten oikeuksilla”. Lähes käsittämätön on demareissa vaikuttavan Dimitri Qvintuksen lausuma, että epäluottamuslausetta esitetään ”toiminnasta naisten oikeuksia ja Suomen ulkopoliittista linjaa vastaan”.

Aborteista koituu myös tuskaa naisille, ja miesosapuolten tahdonmuodostus on aborttia haettaessa tukahdutettu kokonaan. Naisten oikeuksia hehkuttava voluntarismi ei auta siksikään, että sen presuppositiona on käsitys, jonka mukaan yksilö tietää aina itse, mikä on hänelle hyväksi. Näinhän ei ole, ja sen merkiksi niin sanotut ammattiauttajat ovatkin olemassa.

Myös syntymättömän lapsen oikeuksia ja etuja on suojeltava. Yhtäkään ihmistä ei olisi olemassa, jos raskaudet olisivat päättyneet abortteihin. Koska inhimillisen olemassaolon edellytys on hedelmöityksen jälkeinen raskaustila sikiömuodossa, on ihmisarvon katsottava alkavan jo hedelmöityksessä.

Mikäli ihmisarvoa ylipäänsä on, sen on myönnettävä olevan jokaisella potentiaalisella ihmisellä, joka näin ollen nauttii ihmisarvon suojaa jo sikiönä. Arvostetun yhdysvaltaisprofessori Tom Reganin ajatuksia soveltaen voidaan syntymätöntä lasta pitää niin sanottuna elämäsubjektina (subject-of a-life), jolla on vanhempiensa tahdosta riippumaton oikeus elämään.

Mikäli ihmiselämää pidetään itseisarvoisena, velvoittaa etiikan universalisoitavuusperiaate suojelemaan myös sikiömuotoista elämää, joka loogisesti ajatellen on ihmiselämän syntymisen välttämätön ehto.

Jos tästä periaatteesta luovutaan, koskee ihmisarvosta luopuminen universalisoitavuuslausekkeen mukaan myös kaikkea syntynyttä ihmiselämää, ja näin ihmisarvon kunnioittaminen sinänsä viskattaisiin romukoppaan.

Seuraukset olisivat dramaattiset koko moraalifilosofiaa ajatellen, sillä silloin hylättäisiin – eivät vain tunteet – vaan etenkin rationaalisesti velvoittava päättely. Ihmisarvoa kohdeltaisiin kaltoin tavalla, joka antaisi kyynisen kuvan siitä, miten ihmiset ajattelevat ihmisyydestä myös itsessään. He siis vetäisivät kuraan itsensä.

Edellä esittämäni ajatuskulut perustuvat kantilaiseen ja tieteelliseen etiikkaan, eikä niillä ole tekemistä uskonnollisten motiivien kanssa. Myös filosofiassa aborttikysymys on koetettu usein aidata ”bioetiikaksi” sanottuun rooteliin, mutta sitäkään ei tulisi pitää konteksti- ja situaatioetiikan tapaisena disipliininä, joka mahdollistaa täyden relativismin. Sen mukaan parasta etiikkaa olisi, ettei ole etiikkaa lainkaan.

Aihetta ei pidä rajata sen enempää postmodernin biokiellon piiriin kuin naturalistiseen tarkasteluunkaan, joka tunnustaa pelkän biologian. Soveltava tieteellinen näpertelyteoria on unohtanut inhimillisen olemassaolon kokonaisuuden, johon kuuluvat myös arvot ja päämäärät.

Kysymys pitäisi alistaa yleiselle filosofiselle etiikalle, johon sisältyvät (1) deonttinen velvollisuusetiikka yhteiskunnallisesti välttämättömine sääntöineen, (2) seurausetiikka hyöty- ja haitta-analyysiin perustuvine päättelysääntöineen ja (3) hyve-etiikka, jonka mukaisesti tunnustetaan, että eräät asiat ovat todellakin parempia tai suositeltavampia kuin toiset tai peräti itseisarvoisia.

Hierarkioiden, epätasa-arvon ja arvojen erilaisuuden myöntäminen taas on kaikkien arvojen olemassaolon välttämätön apriorinen edellytys, sillä yksi- tai tasa-arvoisuudessa (eli totalitarismissa) ei voitaisi tunnistaa mitään arvoja muita paremmiksi, eikä näin ollen tunnustettaisi moniarvoisuutta.

Kun asioista ajatellaan näin, ne eivät enää näytäkään enää niin mustavalkoisilta kuin punavihreät yrittävät kurveja suoristellen esittää omassa nihilismissään.


Aborttien vaikeuttaminen ennaltaehkäisisi myös sukupuolitauteja

Feministinen liike väittää, että naisella on oikeus omaan kehoonsa. Uskon kaikkien järkevien ja tunne-elämältään tasapainoisten naisten ymmärtävän, että syntymätön lapsi ei ole heidän omaisuuttaan, eikä sikiöiden elämästä ja kuolemasta päättäminen ole enää naisen vartaloa koskevan itsemääräämisoikeuden (self-ownership) varaista.

Abortti on heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäinen tabu. Juuri asiaan liittyvä tuska vaatii ongelmien salaamista, mikä ei suinkaan vähennä tuskaa. Aborttilainsäädännön tiukentamista vaatisi se, että aborteista on tullut jälkiehkäisykeino, jonka laaja käyttö kertoo myös siitä, ettei ehkäisystä välitetä huolehtia, ja siksi myös sukupuolitaudit ovat lähteneet lentoon.

Ei ole syytä vastustaa ehkäisyä tai jälkiehkäisyä, mutta kylläkin aborttien käyttämistä jälkiehkäisykeinona. Aborttien vaikeuttaminen ohjaisi ennakolta vaikuttavasti parempaan harkintaan, mikä olisi osapuolille onneksi.

Vihervasemmisto kitisee ihmisarvon puolesta maahanmuuttoasioissa mutta näyttää vähät välittävän ihmisarvosta silloin, kun on kyse ihmisten muuttamisesta tähän maailmaan syntymän kautta.

Viherpiiperot narisevat äänekkäästi eläinten suojelemiseksi ja vaativat lihansyönnin ja turkistarhauksen lopettamista ”eettisin perustein” mutta katselevat läpi sormien sitä Mengelen menoa, jonka mukaisesti ihmissikiöitä viskataan ongelmajätteenä sairaaloiden pienkrematorioihin.

Se lienee sitä ”valikoivaa suvaitsevaisuutta”, jossa tarkoitusperillä pyritään oikeuttamaan keinoja, kunhan nuo päämäärät ovat feministis-vihervasemmistolaisen ajatusklusterin omien etujen ja intressien mukaisia.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin perusteellisen analyysin. Vastustan sellaista ”Rakasta, kärsi ja unhoita” -relativismia, jota Suomessa edusti niin sanottu Häyry-etiikka, toisin sanoen erään tutkijapariskunnan henkilökohtaiset mielipiteet, jotka muutamat kärryiltä pudonneet poliitikot valitsivat sittemmin myös virallisten aborttikantojensa perustaksi.

Sellainen ihminen, joka ensi töikseen haluaa surmata omat jälkeläisensä, on kylmä ämmä.


Abortit ja väestöpolitiikka

Koska abortit eivät ole täysin yksilöiden itsemääräämisoikeuden varaisia ja koska Euroopan maiden väestöpyramideissa on lommoja, voidaan tiukempaa aborttipolitiikkaa vaatia myös demografisin perustein. Syntyvyydestä puuttuu aborttien määrää vastaava osuus, jota vihervasemmisto vaatii korvattavaksi tuottamalla ihmisiä kuin karjaa kehitysmaista.

Tässä myös kapitalistien, globalistien, internationalistien ja huvitteluliberaalin oikeiston kannattamassa esineellistävässä ajattelussa ihmiset nähdään työvoimana tai suorittajina, jotka ovat muka keskenään korvattavissa tai vaihdettavissa ilman, että kansakunnan kokonaisuus muuttuu. Suurikin laiva uppoaa pienen reiän vuoksi, kunhan aikaa kuluu riittävän pitkään.

Toistan vielä alussa korostamani ajatuksen: en puolustele Timo Soinia, sillä argumentaationi ei ole henkilökohtaista vaan yleispätevää.

Miesparka näyttää sitä paitsi menneen vallasta sekaisin. Viime kuussa hän nosti Afrikan Suomen ulkopolitiikan kärkihankkeeksi.

Tähän ei tosin velvoita mikään etiikka. Siihen näyttää ohjaavan pelkkä ahneus, jonka mukaisesti myös kiinalaiset ovat jo pitkään riistäneet Afrikan luonnonvaroja ilman, että länsimaiden vihervasemmisto olisi puuttunut asiaan millään tavalla.

Kiinassa muuten tehdään noin 15 miljoonaa aborttia vuodessa. Siellä ne ovat keskeinen osa väestöpolitiikkaa ylikansoituksen vahentämiseksi – aivan niin kuin abortin saannin vaikeuttaminen voisi olla länsimaissa väestön lisäämiseksi! Sir David Attenborough puolestaan piti liikakansoituksen,väestöräjähdyksen ja alueellisen ylikuormituksen juurisyynä sitä, että luonnon ei anneta hoitaa ongelmaa itsestään.

Todettakoon aborteista vielä se, että maailman maista ensimmäisenä abortit laillisti 1920 Neuvosto-Venäjä, tuo etiikan ja moraaliposeerauksen Paratiisi, jossa ihmisarvon perustan muodosti marxilais-leninistinen näkemys, että ihminen on pelkkää materiaa ja hänen tajuntansa heijastusta ulkoisesta maailmasta. Ehkä tämä selittää eräiden salonki-stubidojen ajatusten varjostumisen myös Soinin oman tajunnan valkokankaalle.

Aborttinäkemyksissään Soini tulee kyllä olleeksi moraalisesti oikeilla linjoilla, vaikka hänen perustelunsa ovatkin pelkästään uskonnollisia. Myös Saksa sallii abortit lähinnä ja ainoastaan lääketieteellisistä syistä, eikä kukaan voine väittää Saksaa moraalifilosofian takapajulaksi.

Kartta maailman kokonaistilanteesta löytyy täältä. Abortit ovat täysin laittomia monissa Afrikan ja Lähi-idän maissa sekä Intiassa, joissa niitä voitaisiin oikeuttaa sekä lääketieteellisillä, sosiaalisilla että väestöpolitiikkaan ja naisten asemaan liittyvillä syillä.

Kunpa vihervasemmisto ei koskaan enää saisi hallitusvaltaa Suomessa eikä varsinkaan sellaista värisuoraa, joka sillä on yliopistoissa. Syy: arvostelukyvyttömyys ja kaunainen tukahduttamisvimma, joilla pyritään estämään filosofinen keskustelu ja kansanvaltainen moniäänisyys vaikeiksi koetuissa kysymyksissä.


Kirjallisuus

Häyry, Heta ja Matti Häyry, Rakasta, kärsi ja unhoita – Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta. Helsinki: Kirjayhtymä, 1987.
Regan, Tom, The Case of Animal Rights. Los Angeles, CA: University of California Press, 1983 [2. ed. 2004].

Mistä Ruotsidemokraattien menestys johtuu?

Samalla kun gallupit lupailevat Ruotsidemokraateille voittoa ensi sunnuntain vaaleihin, on valtamediassa kärvistelty sen kysymyksen edessä, mistä puolueen noste oikein johtuu.

Ruotsidemokraattien kannatuskasvu nähdään mediassa suurena ongelmana, vaikka toimittajien ei pitäisi puuttua kansalaisten äänestyskäyttäytymiseen tai vaaleissa tehtäviin ratkaisuihin.

Varsinaiseksi taiteeksi aihetta koskevan selittelyn, kiertelyn ja kaartelun vei Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa työskentelevä nollafilosofi Timo Miettinen, jota Helsingin Sanomat oli haastatellut toimittaja Alma Onalin ja Petja Pellin väsäämään juttuun ”Ruotsi on viimeisin esimerkki demarien ahdingosta Euroopassa – Miksi äänestäjät ovat hylänneet hyvinvointivaltion rakentajat, ja mitä siitä seuraa?”

Toissapäiväisen jutun mukaan demarien kannatusromahdus selittyy neljällä syyllä. Ne ovat globalisaatio, talouden rakennemuutos, joka on heikentänyt työväestön asemaa, vuoden 2008 finanssitaantuma sekä demaripuolueen oma sisäinen kriisi.

Oikeasti nämä eivät ole syitä vaan seurauksia EU:n toiminnasta ja maahanmuutosta. Maahanmuuttoa edistäessään internationalistinen demariliike on tullut rakentaneeksi pahoinvointivaltion.

Ei ole tietenkään Miettisen vika, mikäli toimittajat sensuroivat hänen näkemyksistään jokaisen maahanmuuttoon liittyvän selitystekijän.

Mutta jos tutkija itse on todellakin niin sokea, ettei hän myönnä nimenomaan maahanmuuton olevan keskeinen syy, jonka vuoksi koko Eurooppa kuohuu ja poliittiset kartat ovat mullistumassa, häneltä pitäisi ottaa virka ja palkka heti paikalla pois.

Tätä johtopäätöstä puoltaa Miettisen eilinen tviittaus, jossa hän toteaa, että ”Ruotsin vaaliasetelmia selitetään vuoden 2015 pakolaiskriisillä, mutta onko kyse sittenkin yleiseurooppalaisesta kehityksestä? Globalisaatio ja rakennemuutos, työpaikkojen katoaminen, osattomuus, työmarkkinareformit, identiteettipolitiikka & äärioikeiston nousu.”

Kuinka tyhmä täytyy olla, jotta ei ymmärrä pakolaiskriisin itsensä olevan osa tuota ”yleiseurooppalaista kehitystä”, jota minä puolestani kutsuisin taantumukseksi?

Miettisen luettelemat muut ongelmat ovat seurausta siitä ja Eurooppaan tunkeutuneen vierasperäisen väestön invaasiosta. Myös lopussa mainitusta ”identiteettipolitiikalla” ratsastamisesta on tullut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden harjoittamaa ja kantaväestöihin kohdistamaa rasismia (aiheesta enemmän täällä).

Kun projektijohtaja Miettinen on ripustanut mielipiteensä loppuun hämärän seurausnuolen, jonka päässä on ”äärioikeiston nousu”, hän ei ole ymmärtänyt sitäkään, että nykyisin tuota ”äärioikeistolaisuudeksi” leimattua järkevää harkintaa on alkanut esiintyä poliittisen väriviuhkan kaikilla sektoreilla.

Oikeiston ja vasemmiston perinteinen asetelma on murentunut, ja tilalla on asetelma, jossa kansallisen edun puolustajia vastustavat ne, jotka eivät kansallisista eduista mitään välitä.

Miettisen omasta näkökulmasta arvioiden keskuslainenkin on ymmärrettävästi ”äärioikeistolainen”. Valheellisuus ja vihervasemmistolaistuminen näyttävät ulottuvan ”tieteestä” mediaan ja median manipulaatiomankelista ”tieteeseen”.


Ruotsidemokraatit ja Perussuomalaiset samoilla linjoilla

On kuitenkin viestimiä, joiden kautta totuus pilkistää esiin. Miksi asiaa ei kysyttäisi puheena olevilta ihmisiltä itseltään? Suomen Uutiset julkaisi kesällä erinomaisen jutun Perussuomalaisten puoluejohdon ja ruotsidemokraattien kohtaamisesta Suomi-areenalla, jossa heitä haastatteli Riikka Purra.

SD:n puoluesihteeri Richard Jomshof totesi tuolloin, että ”[m]uut puolueet haluavat oudosti kyllä puhua meistä, mutta eivät meidän kanssamme”. Puolueen europarlamentaarikko Peter Lundgren taas pitää kannatusnousun ilmiselvänä selityksenä maahanmuutto-ongelmaa ja sitä, että ”me otimme ensimmäisenä tietyt asiat esille”.

Hänen mukaansa ”SD:n nousua suurten puolueiden joukkoon on yritetty torpata siten, että muut puolueet ovat yrittäneet ottaa asialistalleen SD:n teemoja”. – Mutta se ei ole onnistunut.

Jussi Halla-ahon mukaan Ruotsissa on jo havaittu, etteivät yritykset SD:n leimaamisesta toimi: ”Mutta toisaalta sekään ei toimi, kun muut puolueet yrittävät kopioida SD:n ajamaa politiikkaa.”

Sama pätee nähdäkseni myös Suomen tilanteeseen: Perussuomalaisten maahanmuuttolinjauksia vastustaneet muut puolueet ovat viritelleet viulujaan soittaakseen ensisäveliä kevään 2019 vaaleihin. Ne ovat alkaneet kopioida perussuomalaisten maahanmuuttokantoja ja vaatia ”järkevämpää” maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka niillä itsellään olisi ollut tilaisuus tehdä sitä koko ajan.

”Maahanmuuton rajoittamisesta” on tullut meemi, joka monistuu umpikujassa olevan hallituksen ja vasemmisto-opposition retoriikassa – ja johon liittyvät lupaukset vaalien jälkeen heti pyörretään.

Uskottavuuskriisiä ei olekaan mielestäni Perussuomalaisilla, joiden eduskuntaryhmän jakautuminen oli osoitus puolueen kuuliaisuudesta äänestäjiensä maahanmuuttonäkemyksille. Siksi mitään luottamuksen palauttamista ei tarvita. Mutta äänestäjille pitäisi saada välittymään viesti, että puolue on linjoillaan ja vie omia teemojaan tiukasti eteenpäin.

Luottamuskriisi on koko ajan ollut hallitukseen jääneillä muilla puolueilla, joiden henkinen hiv heittää epäluottamuksen varjon niiden keskinäisten suhteiden ylle. Ruoho ei kasva siellä, missä vihervasemmisto kulkenut on. Sen sijaan Perussuomalaiset ja Ruotsidemokraatit asettavat standardin keskusteluille. Tämä tarkoittaa, että nämä puolueet puhuvat kansalaisilleen tärkeistä asioista, ja muut puolueet puhuvat sitten niistä.
 

Suomessa toistuvat joko ruotsidemokraattien nosteet tai Ruotsin maahanmuuttovirheet

Jussi Halla-ahon mielestä kansainvaellus on tämän vuosisadan megatrendi, mutta maahanmuutolla on myös eroa riippuen, missä tarkoituksessa siirtyillään ja ketkä tulevat ja menevät. Jomshof ja Halla-aho ovat yhtä mieltä siitä, että suhtautuminen maahanmuuttoon on avainasemassa, kun ratkaistaan, millaisissa oloissa Euroopassa jatkossa eletään.

Puoluesihteeri Jomshof tunnustaa, että ”suomalaisten työssäkäyvien maahanmuutto oli aikoinaan menestystekijä Ruotsille. Nykyään myös meillä on suuria ongelmia islamilaisista maista tulevien maahanmuuttajien kanssa, eikä heitä voi verrata suomalaisten maahanmuuttoon.”

Hän myös arvioi Suomen tilannetta näin: ”Monet ihmiset Suomessa eivät näe maahanmuutossa ongelmia. Kuitenkin teidän on tehtävä kaikki tarpeellinen, ettei tilanne mene niin pahaksi kuin se on Ruotsissa mennyt.”

Halla-ahon arvio Suomen tilanteesta on kuitenkin pessimistisempi kuin Jomshofin, sillä hänen mukaansa Ruotsiin on ”tullut myös työssäkäyviä maahanmuuttajia”. Suomalaisten muutto länsinaapuriin oli Ruotsille menestystekijä, mutta samaa ei voida sanoa Afrikasta ja Lähi-idästä virranneista siirtolaisista.

Tässä valossa kulttuuriongelmien keskeinen selitystekijä on tulijoiden etninen tausta ja heidän uskonnolliset näkemyksensä, jotka johtavat syrjäytymiseen, korkeaan työttömyyteen, slummiutumiseen ja islamistien mikrovaltioiden (Islamists mini-states) syntymiseen kaupunkien lähiöihin.

Perussuomalaiset ja Ruotsidemokraatit eivät ole mitään yhden asian puolueita, mutta ne ovat ainoat parlamentaariset puolueet, jotka tunnustavat, että Euroopan maiden taloudelliset, sosiaaliset ja turvallisuusongelmat sikiävät Afrikan ja Lähi-idän maista tulvivasta maahanmuutosta.

Nämä ovat myös ainoat puolueet, jotka voivat saada myönteisen muutoksen aikaan sekä Pohjolassa että ”yleiseurooppalaisessa politiikassa”. EU voisi edelleen olla kelvollinen instrumentti Euroopan ulkorajojen valvomiseksi, kunhan päätösvalta palautettaisiin Brysselistä kansallisvaltioille.

Tärkeä askel oli Ruotsidemokraattien siirtyminen Euroopan parlamentin ECR-ryhmään, jossa toimivat myös Perussuomalaiset ja Tanskan kansanpuolue. Puolueiden yhteistyö yhdistää Skandinavian kansallismieliset voimat.

Kepu Perussuomalaisten apajilla

Enää ei voi mennä vaaleihin sammutetuin lyhdyin. Lähestyvät eduskunta- ja europarlamenttivaalit tunnistaa siitä, että puolueiden maahanmuuttolinjaukset kiristyvät. Tämä ei ole ihme, sillä puolueissa tiedetään, mistä ihmiset tykkäävät ja mistä eivät.

Hetki sitten Sdp näytteli ”järkevää” maahanmuuttoasioissa, ja nyt myös istuva pääministeri Juha Sipilä loihe lausumaan, että suurin osa maahanmuuttajista ”on liikkeellä taloudellisten syiden takia”. Uuden Suomen mukaan hän sanoi:

”Nythän tämän tilanteen teki vaikeaksi se, että suurin osa näistä liikkeellä olijoista oli taloudellisten syiden takia. Ei sen takia, että he pakenisivat sotaa tai henkilökohtaista vainoa. Se on tämän epäjärjestyksen aiheuttanut Euroopassa.”

Kunpa Sipilä olisi saanut tämän oivalluksensa syyskesällä 2015, kun hän pääministeriydestä johtuvissa mielihyvähormoniensa hyrskeissä lupautui luovuttamaan omakotitalonsa maahanmuuttajille heitä houkutellakseen. Mutta ei tullut mieleen silloin.

Minua huvittaa myös Uuden Suomen toimittaja Katja Incoronaton juttuunsa haalima vasemmistolaisten öyhöttäjien kuoro. Tendenssitutkija Erna Bodström (jonka touhuja arvostelin laajemmin täällä) hysterisoitui Twitterissä kiljuen, että ”ihan oikeasti Juha Sipilä, onko sinulla näyttöä ruman väitteesi tueksi”.

Bodströmiä tukemaan oli Uuden Suomen toimittaja onkinut kannanottoja muiden muassa kommunisti Martin Scheininilta ja Veronica Honkasalolta (vas.) sekä parilta muulta tietoviisaana esiintyvältä ja tietysti myös Yleisradion aina asiantuntevalta ja Irakissa mellastaneelta Eero Mäntymaalta, jonka tviittaus oli niin ikään saatu mahtumaan juttuun.

Itse kiitän Sipilää totuuden tunnustamisesta. Sen sijaan Uuden Suomen toimitus antoi paljon sivutilaa kritiikille vyöryttäen pääministeriä vastaan kokonaisen aiheelle omistetun artikkelin, jossa eräät tilastonikkarit ja tieteen mittarimadot kävivät numerosotaa prosenteista.

Hiusten halkominen on lapsellista ja turhaa asioissa, jotka ovat tulkintojen varaisia ja sisältävät subjektiivisia motiiveja, kuten pakolaisten tuntema ”pelko”. Maahanmuuton motiiveja puolustettaessa on väärin vedota esimerkiksi siihen, että ”turvapaikanhakijoista yli puolelle myönnetään kv-suojelua EU:ssa”, kuten Bodström. Suojelun myöntäminen on pelkkä aihetodiste, sillä suojeluahan tulijat ovat voineet saada nimenomaan väärin perustein, teeskennellyn pelkotilan kautta.

Toiseksi on väärin pitää motiiveja hyväksyttävinä sillä perusteella, että vuosina 2015 ja 2016 noin puolet turvapaikanhakijoista tuli maista, ”joissa on meneillään vakava konflikti”, kuten väittää Pelastakaa Lapset ry:n Tapio Laakso. Kyseessä on taaskin pelkkä aihetodiste, joka kiertyy kehälle. Vastaväite kuuluu: tulijat ovat voineet käyttää hyväkseen lähtömaissa vallitsevia konflikteja, jotka ovat toimineet verukkeina heidän elintasopakolaisuudelleen.

Sipilä on saattanut näkökulmasta riippuen erehtyä joissakin prosenttilaskelmissaan, mutta on eri asia tehdä virheitä pienissä yksityiskohdissa kuin olla väärässä koko ajattelunsa peruslinjoissa, kuten Uuteen Suomeen haastatellut tendenssitutkijat ja agendajournalistit. Never underestimate the power of human stupidity.

Valittajien nalkutus voidaan torpata jo sillä perusteella, että Suomeen muuttaminen ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Sen sijaan jokaisella maalla on oikeus omaan turvapaikka-, väestö- ja maahanmuuttopolitiikkaan sekä rajapolitiikkaan, jonka tuloksena laittomat maahanmuuttajat voidaan ja pitäisi käännyttää. Niin tehdessään Sipilä olisi hoitanut tehtäväänsä myöhempien viisastelujensa edellyttämällä tavalla.

Kyseessä oli pääministerin poliittinen linjakannanotto, mutta ikävää on, että käytännön toimet ovat vieneet aivan toiseen suuntaan. Haittamaahanmuuttoa vastustava linja on ollut johdonmukaisesti vain Perussuomalaisilla, jotka Sipilä savusti röyhkeästi ulos hallituksesta.

Tulevaisuus näyttää joka tapauksessa hyvältä, sillä EU-komission johtoon on juoppo-Junckerin tilalle nousemassa baijerilainen maahanmuuttokriitikko Manfred Weber, joka lupaa parempia aikoja myös eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan kokonaisuudelle.

Sdp Perussuomalaisten apajilla

Uusi Suomi, jonka päätoimittaja Markku Huusko lobbasi Timo Harakkaa Sdp:n puheenjohtajaksi, kiillottaa nyt suosikkinsa julkisuuskuvaa esittämällä hänet maahanmuuttopolitiikan välkkynä neropattina.

Lehti kertoo, että ”Timo Harakka esittää Suomen maahanmuuttopolitiikkaan Kanadan-mallia, jossa humanitaarinen ja taloudellinen maahanmuutto erotettaisiin selkeästi toisistaan.”

Vai ”Kanadan mallia”? Eduskunta-, europarlamentti- ja mahdollisesti myös maakuntavaalien lähestyessä vasemmistopuolueet ovat aloittaneet kosmetiikkakoulun, jossa ne pyrkivät uskottelemaan tekevänsä ”järkevää” maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka käytännön politiikka on ollut koko ajan aivan muuta.

Sdp:n esikuvaa ei tarvitse hakea Kummelista eikä Kanadasta, vaan puoluehan jäljentää Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittista ohjelmaa sitä pyöristellen, sievistellen ja vesittäen! Jo Tanskan demarien hiljattain julkaisema maahanmuutto-ohjelma oli kuin kopio Perussuomalaisten ohjelmasta.

Demarien pyrkimykset oikeuttaa maahanmuuttoa jakamalla sitä humanitaariseen ja työperäiseen ovat kuitenkin mitättömiä, sillä oletus, että työperäisestä maahanmuutosta ei olisi haittaa, on vailla katetta.

Tosiasiassa työperäinen maahanmuutto saattaa olla kaikkein haitallisinta, sillä työhön tuleva maahanmuuttaja vie usein työpaikan suomalaiselta. Asiaa pahentaa, että kasvukeskukset täyttävät työpaikat ulkomailta tulevilla, vaikka Suomen työttömyyskunnissa olisi saatavilla kotimaista työvoimaa.

Humanitaarista maahanmuuttoa puolestaan voitaisiin suoraan kutsua haittamaahanmuutoksi tai sosiaalietuusperäiseksi maahanmuutoksi, sillä tulijoiden motiivina on yleensä etujen tai paremman elintason tavoittelu, mikä puolestaan tapahtuu Suomen kansalaisten kustannuksella. Laskujen kääntäminen meidän piikkiimme on epämoraalista, sillä verottamisen oikeutus on siinä, että kerätyt varat päätyvät niiden maksajien eduksi, eivät vieraiden kansakuntien hyväksi.

Etujen tavoittelu on pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden selvä motiivi, jonka piilottelu on silkkaa poliittista valetta.

Maahanmuuton jakaminen työperäiseen ja humanitaariseen ei siis auta oikeuttamaan maahanmuuttoa.

Jakaminen olisi erikoista muistakin syistä. Kun eduskunnan tarkastusvaliokunta alkoi puolestaan teettää tutkimusta maahanmuuton kustannuksista viime vuonna, tutkimuksen toivottiin jo tehtävänannossa kohdistuvan nimenomaan maahanmuuttoon kokonaisuutena, josta ei eroteta mitään osaa.

Tällä poliittisella ripityksellä sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton kulut yritettiin hukuttaa työperäisestä mahdollisesti koituviin hyötyihin. Ainakin haitallisuus yritettiin liudentaa niihin.

Niinpä Eero Heinäluoman (sd.) johtamassa valiokunnassa tutkimus annettiin Arno Tannerin tehtäväksi, ei minun, vaikka myös oma hakemukseni oli joukossa. Valinnan tapahduttua lupasin laittaa tarkkailun alle, mitä nimitetty tutkija lopulta tekee ja laatia tarvittaessa asioiden todellista tilaa valaisevan vastatutkimuksen. Asiaa tutkitaan nyt systemaattisesti myös Suomen Perustassa, jossa tutkimusta tekee taloustieteilijä Samuli Salminen.

Eduskunnan valiokunnan tehtävänanto oli täysin puolueellinen, sillä aihetta ei haluttu tutkittavan suomalaisten ihmisten tai kansantaloutemme näkökulmasta vaan maahanmuuttajien näkökulmasta. Tavoitteeksi tyrkytettiin sen selvittämistä, miten maahanmuuttajat ovat integroituneet yhteiskuntaan. Tarkkojen talousvaikutusten tutkimisen sijasta asia käännettiin sosiaalisten ilmiöiden arvioimiseksi.

Tämä kaikki on Uuden Suomen mielestä ilmeisesti niin hienoa, että lehti latasi nettiin mairean jutun, jossa Antti Rinne poseerasi valokuvassa ja demaripuheenjohtajaa tituleerattiin tulevaksi pääministeriksi.

Jos Sdp kohoaa ensi vaaleissa ykköseksi, kansa on unohtanut, mitä puolue teki Jutta Urpilaisen kaudella hallituksessa: poltti miljardeittain rahaa Kreikassa ja leikkasi ammatillisesta koulutuksesta sekä perusopetuksesta enemmän kuin nykyhallitus on leikannut yliopistoilta – syynä maahanmuuttokulut.

Erityisesti on syytä muistaa, mitä vasemmisto-oppositio on saanut aikaan työpolitiikassa tällä hallituskaudella. Vasemmistoliiton kansanedustajan Anna Kontulan lakialoite ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi jää historiaan vasemmistolaisen maahanmuuttopolitiikan ja työpolitiikan yhdistävänä merkkipaaluna. Aloite tarkoittaa, että työperäisen maahanmuuton tarvetta ei enää tutkittaisi ja ulkomailta tultaisiin ”töihin”, vaikka töitä ei olisikaan.

Sen tuloksena Rakennusliiton toinen puheenjohtaja Kyösti Suokas (vas.) totesi, että hankkeen mentyä läpi suomalaiset eivät enää voi työskennellä rakennuksilla ja ”ikinä en enää äänestä vasemmistoliittoa”. Oppositiossa syntyneen aloitteen allekirjoittajiksi löytyi kuitenkin yli puolet kansanedustajista, myös Kokoomuksesta ja Kepusta.

Vaikuttaa siltä, että (Perussuomalaisia lukuun ottamatta) mikään ei ole tämän maan poliitikoille niin tärkeää kuin ulkomaalaisten etujen edistäminen ja suomalaisten oman edun polkeminen. Kirjoitin aiheesta laajemmin jutussani ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava”. Mielipiteeni demarien villatakkivihreästä voitte puolestaan lukea tästä.

”Vihervasemmistoa ei ole” – Kunpa se olisi totta

Kun Vasemmistoliiton Li Andersson arvosteli Juha Sipilää ”vihervasemmisto”-termin käyttämisestä, Helsingin Sanomat väitti kengän puristavan siitä, että käsite ”on Jussi Halla-ahon levittämä”.

Tämän mukaan Sipilä ja Halla-aho nähdään aidan samalla, tosin vihervasemmistoon nähden eri puolella.

Andersson keuhkosi, että hän ei edelleenkään hyväksy ”vihervasemmisto”-nimitystä, vaikka sitä ovat käyttäneet hän ja hänen puoluetoverinsa itse.

Anderssonin mielestä mitään vihervasemmistoa ei ole. Minä puolestani toivon, että väite olisi totta, sillä niin paljon porua, panettelua ja pahaa kyseinen klusteri on saanut aikaan.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset ylipäänsä ovat vihervasemmistolaisia. Mutta nyt se selvisi: he eivät ymmärrä olevansa vihervasemmistolaisia!

Käsitettä sopii käyttää ryhmistä, joita yhdistää useampi tekijä kuin erottaa, ja nämä tekijät ovat myös merkittävämpiä kuin erottavat.

Vihreissä ja vasemmistopuolueissa ajatellaan pitkälti samalla tavalla: yhteiskunta tietää aina paremmin, mikä on yksilöille hyväksi, ja siksi ihmisiä pitää määrätä ja pakottaa. Maahanmuuttoa on edistettävä, vaikka sitten omien kansalaisten vahingoksi. Ja julkisen talouden pitää maksaa ihmisten elinkustannukset, mieluiten verotkin. Monella vihreällä, kuten Satu Hassilla ja Anni Sinnemäellä, on stalinistinen tausta. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Sitä paitsi Ruotsin monipuoluejärjestelmään ovat vakiintuneet vihervasemmiston ja keskusta-oikeiston allianssit. Joten vihervasemmisto does exist.

Valtamedian joutuessa pitkin hampain myöntämään, että vihervasemmiston käsite kuuluu poliittiseen kieleen ja kuvaa todellisuutta, ei muisteta, millaisen rääkymisen lehdistö on nostanut ”äärioikeistolaisiksi” virheellisesti leimaamiaan perussuomalaisia vastaan.

Perussuomalaisia on haukuttu ”oikeistopopulisteiksi”, ”natseiksi”, ”fasisteiksi” ja ”rasisteiksi” ilman, että valtamedia olisi haalinut haasteltavakseen tutkijoita, jotka olisivat voineet kumota nuo median ja vasemmistopopulistien ajatusvirheet.

Sen sijaan Helsingin Sanomat antoi puheenvuoron Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa toimivalle ja ”populismia” mukatutkivalle Niko Hatakalle, joka antautui laskemaan ”vihervasemmisto”-sanan käyttöä Helsingin Sanomissa (ei siis kaikkialla). Tviittauksessaan hän kuitenkin selitti, että vihervasemmiston käsiteen ”[e]ka käyttökonteksti [on] Halla-ahon blogi. Toimittajien käyttämänä vihreisiin ja vasemmistoon viittaavana terminä yleistynyt 2013, mutta tosissaan normalisoitunut vasta kuitenkin 2017.”

”Tohtorikoulutettavaksi” jo aiemmin tituleeratun Niko Hatakan – siis oikeasti jatko-opiskelijan – toteamus on kaikessa huteruudessaan ja banaaliudessaan valaiseva. Jussi Halla-aholla näyttää olevan paljon valtaa, sillä hän asettaa keskusteluille standardin, ja median pienet kynät hoipertelevat  perässä.

Helsingin Sanomat tekee luonnollisesti kaikkensa murjoakseen perussuomalaisten puheenjohtajaa, mutta yritykset kääntyvät lehteä ja sen tulipunavihreää toimitusta vastaan.

Helsingin Sanomien kolumnistina toimiva ja ”uusnatsien sisäpiirissä” liikkunut Tommi Nieminen väitti hiljattain lehdessä, että ”[m]itä useamman auton jengiläiset polttavat Ruotsin lähiöissä, sitä paremman vaaliaseen saa Jussi Halla-aho”.

Mikäli kirjoituksen ideologisena taka-ajatuksena on, että mikään ei ole tärkeämpää kuin vastustaa Jussi Halla-ahoa, voi kirjoittajan motiivina olla suositus hillitä autojen polttamista vain siksi, että Perussuomalaisten kannatus ei kasvaisi.

Kolumnistin ajatus on kuitenkin pahasti juntturalla. Perussuomalaisia ei kannateta siksi, että ”jengiläiset” (lue: etniseltä taustaltaan vierasperäiset uusruotsalaiset) polttelevat ajoneuvoja Ruotsin lähiöissä. Meitä kannatetaan siksi, että niin ei kävisi Suomessa.

”Jengiläiset” tuskin myöskään lopettavat katuväkivaltaa, vandalismia ja terrorismia siksi, että Perussuomalaiset eivät saisi ”vaaliasetta”. Sen sijaan rähinöinti jatkuu Ruotsissa ja yleistynee meidänkin maassamme, jos Suomi ei ota käyttöön Perussuomalaisten ainoana puolueena vaatimaa maahanmuuttajamäärien leikkaamista.

Suuret tulijamäärät ovat pääsyy slummiutumiseen ja kurjuuteen, jotka puolestaan generoivat juuri sitä katuväkivaltaa, jota me joudumme [k]estämään ja raivaamaan. Ei sitä työtä kukaan mielikseen tee, niin kuin Tommi Nieminen kuvittelee kierojen ajatuskulkujensa käänteissä. On sangen epärehellistä uskotella lukijoille, että joku tavoittelisi poliittista valtaa ulkomaalaisterrorin verukkeella.

Vallan motiivina olisi tällöin valta itse, mutta Perussuomalaisten toiminnassa kaikki on viitannut siihen, ettei puolue ole kiinnostunut myöskään hallituksessa olosta itseisarvoisena asiana. Sen sijaan puolueen toiminta on reaktiota niihin suuriin virheisiin, joita joudumme nyt korjaamaan niin maahanmuuttopolitiikassa kuin Eurooppa-politiikassakin.

Autojen polttelu, poliisien suojelemat ambulanssikyydit ja terrorin uhka eivät ole kansallismielisten puolueiden imaginaarinen ”vaaliase” vaan kurjaa todellisuutta: ase, joka savuaa islamistien ja Helsingin Sanomien toimittajien omassa kädessä.

Moniosaajat loihtivat kaikille miehille porttikiellon omilla raiskauksillaan

Helsingin Sanomat jatkaa naisia aliarvioivaa feminismin truuttaamistaan iloitsemalla, että ”Ruotsissa järjestettiin festivaali, jonne pääsivät vain naiset ja muunsukupuoliset”.

Lehden mukaan ”Göteborgissa järjestetty festivaali sai alkunsa viime vuonna, kun Bråvallasta raportoitiin raiskauksia ja ahdistelutapauksia”, ja ”kielto koskee ainoastaan cis-miehiä, eli miehiä, jotka kokevat sukupuoli-identiteettinsä vastaavan syntymässä määriteltyä sukupuolta”.

Huvittavaa on, että juuri äsken Ruotsin yleisradio selvitti raiskausten tekijöiden alkuperää ja päätyi tulokseen, jonka mukaan raiskaustuomioista 58 % langetettiin ulkomailla syntyneille! Kun luku suhteutetaan väestöön, selviää, että seksuaalirikollisuus on ulkomaalaistaustaisten uusruotsalaisten keskuudessa huomattavasti yleisempää kuin kantaväestön keskuudessa, aivan kuten ”valhemediaksi” väitetty PT-media raportoi jo viime vuonna.

Niinpä feministien pyrkimys suojella naisrauhaa musiikkifestareilla on hullunkurista. Raiskaajia yhdistävä merkitsevä selitystekijä ei ole heidän sukupuolensa tai miehuutensa vaan heidän etninen taustansa.

Porttikieltojen langettaminen sukupuoleen viitaten on ihmisten niputtamista sukupuolirasistisella tavalla. Koska miesten syrjinnälle heidän sukupuolensa perusteella ei ole tilastojen valossa katetta, tapaus täyttää diskriminaation tunnusmerkit. Mikäli festivaalissa olisi haluttu oikeasti puuttua seksuaaliseen ahdisteluun, olisi ovia pitänyt sulkea etnisen taustan perusteella.

Vitsikkäintä asiassa onkin feministien oma suhtautuminen. Yhtäältä feministit katsovat olevansa seksuaalisen ahdistelun uhreja, mutta toisaalta he puolustelevat tahoja, jotka heidän täytyy tietää potentiaalisiksi raiskaajiksi. Tähän ei tuone valoa muu kuin psykoanalyyttinen logiikka, joka paljastaa feministien puheiden olevan jatkuvaa freudilaista lipsahdusta. Torjunnasta toiveisiin on lyhyt matka.

Lopuksi kommentti koskien cis-miesten ja miesten erottamista toisistaan. Kieroa on, että biologisen sukupuolensa hyväksyvät miehet on Helsingin Sanomien jutussa ja feministien mestaroimassa pseudotieteessä pyritty nimeämään ”cis-miehiksi” (latinan sanasta cis, ”tällä puolella”), kun taas identiteetiltään epäselviä tai miehiksi muuttumaan pyrkiviä naisia sanotaan trans-keskusteluissa ”miehiksi”.

Totuus on, ettei ole olemassa erikseen cis-miehiä ja miehiä, vaan olemassa on vain miehiä, jotka tunnistetaan xy-kromosomeista ja sukupuolielimistä. Sukupuoliero on kaksiarvoinen tosiasia, ja sitä koskevat poikkeukset ovat patologioita, kuten Klinefelterin syndrooma. Ainoa todellinen sukupuoli on ihmisen biologinen sukupuoli, ei sitä koskeva käsitys, vaatetus, tyyli tai sosiaalinen konstruktio. Ei myöskään sormi, joka osoittaa kuuta, ole kuu.

Yksittäistapaus kahdelle (Ein Fall für zwei)

Kun vapauden ja suvaitsevuuden eräässä Eldoradossa, Amsterdamissa, sai jälleen pari ihmistä Moran kylkeensä, ei Suomen valtamedia pahoitellut tapahtunutta mitenkään. Sen sijaan se raportoi aiheesta viileän lakonisesti perustellen suhtautumistaan tapahtuneiden tosiasioiden kylmään kirjaamiseen keskittyvällä ”faktajournalismilla”.

Sanoma-konserniin kuuluvien Ilta-Sanomien jutussa ”Amsterdamin puukottaja halusi kostaa islamin solvaamisesta – Oli saanut myös kielteisen turvapaikkapäätöksen” oli terrorismia puolusteleva selitys nostettu otsikkoon selvästi näkyville.

Nykyisenä klikkijournalismin aikana, jolloin kaikki eivät lue kaikkea, on näköjään syytä varmistaa propagandan perille meno jo otsikossa.

Samoilla linjoilla oli Helsingin Sanomat jutussaan ”Amsterdamin puukottaja kertoi motiivikseen loukkaukset islamia vastaan”. Näin valtamedia taivuttelee lukijoita pitämään väkivallantekoa ”ymmärrettävänä” tai ”hyväksyttävänä”. Onhan syyllisiksi lavastettu jälleen länsimaiset ihmiset, jotka mukamas loukkaavat muslimeja niin, että noiden ammatikseen loukkaantujien raivokas väkivalta tulee näennäisesti oikeutetuksi.

Tuolla tavalla otsikoitaessa tuskin taaskaan muistetaan, kuinka paljon muslimeilla itsellään voi olla meidän länsimaalaisten ihmisten kulttuuria ja elämäämme vastaan heidän murhatessaan viattomia ihmisiä kaduilla ja kujilla.

Turvapaikanhakijoiden motiivien todeksi osoittautumista ei pidetty nyt ainakaan ”rasismina”, vaikka epäilyjä on sellaiseksi väitettykin. Mutta rehellistä motiivien kertominen kyllä oli, tosin aivan liian myöhäistä. Uutinenhan olisi kerrottava heti...

Lehtien viesti oli taaskin länsimaisia ihmisiä syyllistävä. Terrorismiksi sittemmin todettua hyökkäystä yritettiin perustella ja puolustella lavastamalla tapaus ikään kuin ansaituksi kostoksi islamin arvostelemisesta ja kielteisestä turvapaikkapäätöksestä.

Tarkoitus lienee vihjata lukijoille, että syy onkin niiden, jotka esittävät uskontokritiikkiä (kuten Ilta-Sanomien jutussa mainitun Geert Wildersin) tai viranomaisten, jotka palauttelevat maahan laittomasti tunkeutuneita.

Puolueetonta viestintää ei ole myöskään väkivallan näennäisen neutraali kirjaaminen silloin, kun teot sinänsä edellyttäisivät moraalista tuomiota myös lehdiltä. Missä se ”asioihin puuttuminen” viipyy nyt, kun muissa yhteyksissä media pitää velvollisuutenaan puuttua ”rasismiksi” väittämäänsä maahanmuuton arvosteluun, vaientaa ja sensuroi?

Valtamedia muistaa kyllä esittää moraaliset paheksuntansa silloin, kun länsimainen ihminen syyllistyy johonkin rikokseen, ja tämä epätasapaino paljastaa median puolueellisuuden. Kun muuan sekopää ampui Floridan Jacksonvillessä järjestetyssä videopelitapahtumassa kaksi ihmistä, Sanoma-konserniin kuuluva Helsingin Sanomat kertoi auliisti ampujan etnisen alkuperän selittäen, että ampuja on ”24-vuotias valkoihoinen mies”.

Näin haluttiin kenties viestittää, että tällä kerralla väkivaltaan ei syyllistynytkään muun värinen. Mutta olisiko etnistä alkuperää tai ihonväriä kerrottu, mikäli rikoksen olisi tehnyt joku people of coloursin edustaja? Ilta-Sanomat ei puhunut Amsterdamin hyökkääjän ihonväristä tai rodusta mitään vaan totesi hänen olleen vain ”afganistanilainen”. Etnografista, rotuun tai kansaan liittyvää, argumenttia ei käytetty.

Myöskään sitä ei kerrottu, olivatko uhreiksi valikoituneet kaksi amerikkalaismiestä mahdollisesti homoja, jotka olivat tulleet Damiin hieman vapautumaan. Tätä voisi epäillä viime kesäkuisen pidätyksen perusteella, kun poliisi paljasti ääri-islamistien punoman salajuonen homoyhteisön terrorisoimiseksi.

Asialla ei ole ilmeisesti vaikutusta Suomen turvapaikkapäätöksiin, sillä Helsingin Sanomien mukaan Migri keskeyttää turvapaikanhakijoiden palauttamisen Afganistaniin ”muista syistä”. Myönteisiä (eli Suomen kannalta kielteisiä) on päätöksistä ollut lehden mukaan 3000 ja kielteisiä (eli meidän kannaltamme myönteisiä) vain noin tuhat.

Monikulttuurisen islamokratian edistymisestä Amsterdamissa voi iloita lukemalla vaikkapa tästä tai tästä.

Mikroskooppinen federalisti, makroskooppiset virheet

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin rupateltua maassamme on Suomen olemassaolo huomattu jälleen maailmalla. Muualla ilmeisesti katsotaan, että täällä tiedetään jotakin sellaista, mitä toisaalla ei tiedetä. Niinpä arvovieraita lappaa ja Niinistön kanssa filosofoidaan kuin Alastalon salissa.

Federalismin kaupparatsu Emmanuel Macronin vieraillessa Suomessa teki valtamedia jälleen kaikkensa pehmittääkseen kansalaisia hyväksymään EU-eliitin ajaman liittovaltiopolitiikan. Esimerkiksi sopii kolmannen maailman ongelmista aktiivisesti tviittavan Afrikka-fani Juho Takkusen juttu Yleisradion verkkosivuilla.

Kirjoituksessa siteerataan ”väitöskirjatutkijaksi” tituleerattua Ilona Lahdelmaa, joka hehkuttaa Macronin saavutuksia:

”Presidentti on sanonut haluavansa vahvemman Euroopan, joka voisi johtaa vapaata maailmaa. Ranskassakin Macron on halunnut kasvattaa suosiotaan esiintymällä suuren maailman johtajana, joka käy huipputapaamisissa ja visioi kansainvälisestä yhteistyöstä. Jos Britannian EU-ero tapahtuu hallitusti, Italian taloustilanne paranee ja Saksan sisäpolitiikka palaa raiteilleen, Macron voidaan tutkija Lahdelman mukaan nähdä jälkikäteen Euroopan pelastajana. – Macron oli ainoa, joka säilytti malttinsa, uskoi tähän eikä lähtenyt EU:n sekasortoon mukaan. Hän pelaa vähän kuin pokeripeliä ja on ainoa, joka ohjaa uppoavaa laivaa tilanteessa, Lahdelma arvioi.”

Siihen, miten vapaata maailmaa voi johtaa, kaikkien suuresti arvostama kansainvälisen politiikan asiantuntija Ilona Lahdelma ei tosin vaivaudu vastaamaan, ei myöskään siihen, paraneeko Italian taloustilanne todella, ja mitä oikeastaan ovat nuo ”Saksan raiteilleen paluu” tai ”EU:n sekasorto” (melko epämääräisiä mainintoja, jotka kuvaavat kansalaisten epäluottamuslausetta EU-eliittiä kohtaan).

Itse uskon Euroopan menevän kuin vene ilman tappia kohti pohjaa Emmanuel Macron peräsimessään. Sitä paitsi sellaista kuin ”väitöskirjatutkija” ei ole olemassakaan. Oikea nimike kuvaisi sitä, mitä jatko-opiskelijat todellisuudessa ovat, eli maistereita tai lisensiaatteja.

Yliopistomaailmassa ovat huolestuttavasti lisääntyneet myös sellaiset ilmaisut kuin ”tohtorikoulutettava” tai ”tohtoriopiskelija”, jotka herättävät yleisön mielessä kysymyksen, ”ai tohtori mikä? Varmaan paraskin asiantuntija”, vaikka kyseessä ei olisi kuin töpselinokkainen nörtti.

”Maisteriopiskelijan” oikea nimi puolestaan olisi opiskelija, mutta maisterin titteli on näköjään täytynyt välttämättä yhdistää muutamien opiskelijoiden henkilöesittelyihin, kuten tällä The Ulkopolitist -sivuston tieteellisesti kontroversiaalilla sivustolla, jolla muutamat feministis-vihervasemmistolaiset toimijat hakevat tukea toisistaan esiintyäkseen maailmanpolitiikan asiantuntijoina.


Visiokehät vinksallaan

Katsotaanpa edelleen, miltä maailma näyttää lapsen silmin. Seuraavaksi jutussa haastatellaankin ”Ranskaan ja populismiin erikoistunutta” Laura Parkkista, joka kirjoittaa aktiivisesti Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaiseman Politiikka-lehden rinnalle protestilehdeksi synnytettyyn Politiikasta-julkaisuun.

Hän puolestaan ottaa argumentikseen Macronin etevästi junailemat ”visiokehät”. Macron on jakanut Euroopan ”reaktorin ytimeen”, jonka muodostavat tiiviin talousintegraation maat, keskikehän maihin, joiden välillä vallitsevat vapaa liikkuvuus ja puolustusyhteistyö, sekä ulkokehän maihin, jotka jakavat jotakin niinkin tyrmistyttävää kuin demokratian, taloudelliset vapaudet ja eurooppalaiset arvot!

Tässä konstellaatiossa Suomi on nappi, joka Macronin mielestä kuuluu vain keskikehälle huolimatta Suomen hallituksen himosta hukuttautua euroalueen sysimustaan syleilyyn. Sumujen saari Irlanti puolestaan sijoittuu Macronin kaavailuissa ”reaktorin ytimeen” johtuen ehkä Irlannin merkityksestä Ranskalle Britannian eroneuvotteluissa. Brysseliä vastaan hangoittelevat Itä-Euroopan maat taas kuuluvat ymmärrettävästi ulkokehälle. Asian voi sanoa lyhyesti niin, että Macron piirtelee ympyröitään puhtaasti ranskalaiseen tapaan, Ranskan omasta näkökulmasta.

Samaa voi sanoa myös maisteri Laura Parkkisesta ja Juho Takkusesta, jotka pyörittelevät asioita käyttäen selvittelyyn runsaasti bittiavaruutta.

Tapahtumien kululle löytyisi kuitenkin helposti ennakkotapaus historiasta. EU:lle käynee kuin Rooman valtakunnalle 400-luvulla: se jakautuu kahtia. Maat, jotka ovat tyytymättömiä Brysselin komenteluun, ylikansalliseen vallankäyttöön, federalismiin, euroalueella vallitsevaan monetarismiin, sananvapauden kavennuksiin, ympäristödirektiiveihin, maahanmuuttoon ja sisäisiin asioihin sekaantumiseen, voivat toki erota yksi kerrallaan, mutta yhteinen etu ajaa niitä myös keskinäisiin sopimuksiin. Näin syntynevät Länsi-Euroopan Unioni ja Itä-Euroopan Unioni.

Oma visioni voi toteutua piankin, mikäli ainoana mahdollisena politiikkana EU:n sisällä pidetään jatkuvaa integraatiota ja liittovaltiopolitiikan syventämistä. Euroopan unionin voisi pelastaa sen palauttaminen takaisin vapaakauppaliitoksi ja ulkorajan parempi vartiointi.

Mikään kansanvaltaiseksi väitetty politiikka ei voi olla sellaista yhden vaihtoehdon kaupustelua, jota EU-eliitti harjoittaa federalismia lobatessaan. Aito demokratia EU:n sisällä edellyttää vaihtoehtoja, joilla valtaa palautetaan jäsenmaille ja kamppaillaan tänne kutsumatonta siirtolaisuutta vastaan.

Näissä tavoitteissa Macron on epäonnistunut, sillä hän on omien tavoitteidensa ajamisessa onnistunut. Siksi hänen politiikkaansa tukee enää vain noin kolmannes ranskalaisista, ja sisäpoliittiset ongelmat ovat suuria (analyysini Macronin valtaannoususta löytyvät täältä ja täältä).

Juho Takkunen päättää EU:n ongelmissa kiemurtelevan ja takkuilevasti etenevän kirjoituksensa toteamukseen, jonka mukaan ”[m]yös populismi, Britannian eroprosessi ja itäisen Keski-Euroopan irtiotot oikeusvaltioperiaatteesta repivät unionia hajalle”.

Korjattakoon kirjoittajan ajatusvirheitä niin, että ei EU:ta mikään populismi rikki revi, vaan EU:ssa harjoitettu politiikka.

”Populismiksi” väitetty aktiivisuus puolestaan on kansanvaltaa, jolla ilmaistaan poliittista tahtoa demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden mukaisesti.

Sen sijaan jutussa haastateltujen mielipiteenmuodostusta leimaa voimakas ideologinen presuppositio, jonka mukaisesti EU:n ongelmat pyritään selittelemään parhain päin ja koko konglomeraatin kuolinkouristuksiin suhtaudutaan kierrellen ja kaarrellen kuin menehtymässä olevaan potilaaseen, jolle ei kehdata kertoa totuutta hänen tilastaan.


Macron valtaa Eurooppaa Napoleonin selässä

Kaikkien aikojen nuorimpana Ranskan presidentin virkaan astunut Emmanuel Macron ei käynyt Suomessa vain markkinoimassa rahaliiton syventämistä, yhteistä budjettia, valtiovarainministeriä tai euroalueen parlamenttia, vaan hän oli täällä myös kaupitellakseen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista.

Hintana Ranskan tuesta näyttäisi kuitenkin olevan, että Suomi korvaa Hornetit ranskalaishävittäjillä. Rafalea on toistaiseksi ostettu vain Qatariin, Egyptiin ja Intiaan, ja maa tuskin saa niitä kaupaksi muihin kuin poliittisissa liistereissä oleviin kehitysmaihin, joiden asiat ovat solmussa Yhdysvaltoihin päin eivätkä saa aseita sieltä.

Ranskalaiset osaavat kyllä valmistaa vaatteita, parfyymeja ja viinejä, mutta itse en ostaisi heiltä mitään giljotiinia pelottavampaa asetta. En ostaisi ranskalaista autoakaan, sillä niiden hinta puolittuu kolmen vuoden välein.

Siemensiltä ja Arevalta tilattu ydinvoimala on viivästynyt jo parikymmentä vuotta, ja saksalaista siinä ovat vain turbiinit, ei reaktoritekniikka, joka tulee Ranskasta.

Ranskalaiset ovat aivan liian affektiivisia ihmisiä, jotta heidän kanssaan kannattaisi tehdä puolustussopimuksiakaan. Napoleonin sotaretkille heidän kanssaan ei kannata lähteä.

Autoverotuksen aggressiivisuus vihertävän virhepolitiikan vika

Liikenteen verottaminen on Suomessa tehty häikäilemättömän aggressiiviseksi, jotta valtio saisi rahaa sosiaaliämmien, turvapaikkaturistien ja muun joutoväen elättämiseen.

Autojen hinnassa kannettava autovero, vuotuinen päästöihin perustuva ajoneuvovero sekä polttoaineverot ovat tuottaneet valtiolle nettovoittoa, joka ei ole perusteltavissa liikenneyhteyksien ylläpitokustannuksilla. Varat eivät palaudu liikenteen hyväksi vaan päätyvät aivan muiden menojen kattamiseen.

Juha Sipilän hallitus yritti nyhtää rahaa vielä moottoripyörä- ja veneverollakin, kunnes joutui perumaan aikeensa. Venevero kaatui paljon veneitä omistavien suomenruotsalaisten vastustukseen ja siihen, että veneiden verottamista autoveron kohtuullistamiseksi olivat hallituksessa ajaneet epäsuosioon joutuneet entiset Perussuomalaiset (nykyiset Siniset).

Anne Bernerin ehdotus autoveron poistamiseksi oli perusteltu mutta huonosti valmisteltu, sillä kertarysäyksenä se olisi leikannut kaupasta vastikään ulos ajettujen ajoneuvojen arvoa dramaattisesti ja vienyt autokaupan kuolioon aina uudistuksen toteuttamiseen asti. Kumoon meni sekin ehdotus.

Erään mahdollisuuden liikenteen rokottamiseen tarjoaa Euroopan unionin uusi hiilidioksidipäästöjen testimenetelmä, jolla on mahtipontinen nimi: Worldwide Harmonised Light Vehicle Test Procedure, WLTP. Sillä korvataan tähän asti käytössä ollut laboratoriotesti NEDC (New European Driving Cycle), joka luotiin 1980-luvulla.


Uusia instrumentteja hallituksen käsiin

Valtiollinen liikenteen turvallisuusvirasto TRAFI on kirjoittanut uudistuksesta seuraavasti: ”EU:n autoteollisuus kannattaa uudistusta ja se on ollut aktiivisesti mukana uuden päästömittaustestin kehittämisessä. NEDC-testissä arvot määritellään teoreettisen ajotavan perusteella, kun taas WLTP-sykli pohjautuu eri puolilta maailmaa kerättyihin todellisiin lukemiin. Siksi se antaa paremman kuvan päivittäisistä ajoprofiileista.”

Todellisuudessa autoteollisuuden aktiivisuus ei johdu innokkuudesta veroa kohtaan. Teollisuuden mukana olo johtuu ainoastaan pyrkimyksestä varjella etujaan ja estää EU:n hulluimmat verotusratkaisut.

Autoteollisuus on vanhan mittaustavan voimassa ollessa virittänyt tuotteensa niin, että ne kuluttavat ja saastuttavat mahdollisimman vähän niissä idealisoiduissa olosuhteissa, joihin ne alistettiin NECD:ssä. Tällä tavoin 200 hevosvoiman BMW tai Mersu saatiin kuluttamaan 3,9 litraa tasaisella 90 kilometrin tuntinopeudella tuulettomissa oloissa, yhden henkilön kuormalla, suurimmalla vaihteella ja matalakitkaisilla renkailla. Resurssien vapauttaminen nosti kulutuksen 15 litraan.

Tehokkaiden laatuautojen valmistajat onnistuivat joka tapauksessa pelastamaan itsensä sovittamalla kulutus- ja päästölukemat EU:n normeihin. Keinottelua mikä keinottelua, mutta vihreän politiikan painostukseen oli vastattava samalla mitalla.

Koska uusi testi WLTP on ”monipuolisempi” ja ”ottaa huomioon erilaiset olosuhteet”, silmukka kiristyy. Uusi verotusjärjestelmä kohtelee suuripäästöisiksi osoittautuvia autoja, niiden valmistajia ja omistajia häikäilemättömän epäoikeudenmukaisesti. Verottajan kannalta uudistusta on väitetty ”kustannusneutraaliksi”, mutta tosiasiassa uusi laki kompensoi mittaustapamuutoksen vain alle 137 g/km päästäviltä autoilta, kun taas noin 250 g/km päästävien autojen hinnat voivat nousta parikymmentä prosenttia.

Tämä on väärin, sillä mittaustapa ei ota huomioon tehokkaiden autojen kokonaispäästöjä. Esimerkiksi päästöarvojen yläpäässä olevalla Ferrarilla (300 g/km) ajetaan sen elinkaaren aikana suhteellisen vähän (tyypillisesti noin 100 000 km), eli kokonaisvaikutus ympäristöön jää lopulta pienemmäksi kuin kuutiotilavuudeltaan down shiftatulla pjongjangilaisella koppimopolla tai japanilaisella riisikupilla (130 g/km), joilla ajetaan niiden elinkaaren aikana tyypillisesti 300 000 kilometriä.

Silti näiden ajoneuvojen omistajia verotetaan progressiivisesti eri tavoin. Hammaslääkärien verottaminen on tietenkin ongelma myös ansiotuloverotuksen yhteydessä, mutta heidän autojensa sosialisoiminen valtiolle hinnoittelun kautta ei ainakaan korjaa tilannetta.

Suomessa WLTP-mittausta aletaan soveltaa syyskuun alussa eduskunnan hyväksyttyä hallituksen ehdotuksen kesäkuun lopulla. Raskaan autoverotuksen ja pitkien välimatkojen Suomella ei olisi ollut mikään kiire hyväksyä EU:n uusia verotusperusteita varsinkaan, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa luvattiin panostaa liikenteeseen ja keventää autoverotusta tavalla, joka olisi vähentänyt autoveron tuottoa 200 miljoonaa. Nyt puhutaan vain ”kustannusneutraaliudesta”.

Hallitus on ollut mestari pyörtämään kaikki lupauksensa ja oman ohjelmansa. Ensi töikseen Kokoomus ja Kepu pettivät koulutuslupauksen, ja sitten ne rikkoivat yhdessä Sinisten kanssa tavoitteen hillitä haittamaahanmuuttoa. Nyt pelkäksi paperiksi osoittautuivat myös liikenteen edistämiseksi annetut lupaukset.

Median suhtautuminen hallituksen toimintaan on ollut epäkriittistä ja kaunistelevaa. Myös Tekniikan Maailman arviot vihertävät: ”Suomi on ensimmäinen maa, jossa verotusperusteeksi otetaan suoraan WLTP-perusteinen lukema. Päätös on ryhdikäs, joskin se sisältää aimo annoksen pimeään sukeltamista”, lehti kirjoittaa kansalaisten EU-kriittisyyttä hillitsemään pyrkien.

MTV3:n uutissivut puolestaan kiirehtivät valehtelemaan kansalaisille, että heidän ”lempparimerkkinsä” Toyotan hinnat putoilevat, vaikka tosiasiassa hinnanalennus kohdistuu puoliksi sähköistettyihin hybridimalleihin, joita myydään varsin vähän niiden kalleuden vuoksi. Sen sijaan suosikkimallien hinnat nousivat, ja klassisen Land Cruiserin hinta räjähti, kuten myös monen muun tehokkaan ja käyttökelpoisen auton. Media on aktiivisesti mukana EU-bluffissa.

Oikein olisi ollut kirjoittaa: ”Tehottomien ja helposti hajoavien romujen hinnat laskivat ja kunnon autojen hankkiminen tuli entistäkin vaikeammaksi samalla, kun yksilitraisista yliviritetyistä turbo-oravanpyöristä on tulossa korjaamojen kultakaivoksia”. Siinä totuus.


Ilmastopoliittinen anekauppa lopetettava

Autovero on tietenkin vain yksi symbolinen yksityiskohta sodassa, jota käydään teollisen länsimaailman ja kehitysmaiden välillä. Se on rangaistus ja hinta, jota länsimaalaiset pakotetaan kärsimään kehitysmaissa vallitsevan väestönkasvun ja ympäristökuormituksen vuoksi.

On muistettava, että Suomen kasvihuonepäästöt (56 miljoonaa tonnia) muodostavat vain noin 0,175 % koko maailman päästöistä (32 000 miljoonaa tonnia), joten maailmaa ei pelasteta sillä, vaikka suomalaiset tuhoaisivat taloutensa ja teollisuutensa tai lakkaisivat hengittämästä kokonaan.

Enää vain noin 15,6 % maailman kasvihuonepäästöistä tulee Euroopan unionista (5 000 miljoonaa tonnia), ja jo yli puolet kolmannen maailman kehitysmaista. Suurin päästölähde on lämmöntuotanto ja asuminen, mikä indikoi, että pelkkä ihmisten läsnäolo ja runsastuminen on suurin syy ekokatastrofiin ja ympäristötuhoihin.

Vihreillä on erityisoikeus pilata ympäristöä.

Tätä ei kuitenkaan painoteta julkisessa sanassa poliittiseen korrektiuteen vedoten. Vihreä ympäristöliike vaikenee ympäristötuhojen todellisista syistä, sillä se pelkää ideologisesti harhaan johtamiensa hipstereiden kannatuksen menetystä, joka seuraisi, jos heille kerrottaisiin, että ympäristötuhojen todellinen syy onkin kehitysmaiden väestönkasvu. Kutsun aiheeseen liittyvää kaksinaismoralismia ekokatastrofin intimiteetiksi.

Kehitysmaiden asukkaat aina Afrikasta Eestiin ajelevat jo paremmilla autoilla kuin suomalaiset, mikä on sairaan verotuspolitiikan seuraus. En tarkoita, ettei ilmakehää tai muuta ympäristöä pitäisi suojella. Mutta tarkoitan, että luontoa ei tule suojella tavalla, jolla länsimaiden ympäristötehokas ja hyötysuhteeltaan hyvä teollisuus tuhotaan mutta ei puututa ekokatastrofin todellisiin syihin. Ne piilevät kehitysmaissa ja niiden uskonnoissa, jotka kannustavat lisääntymiseen ja joiden vuoksi naisia käytetään lapsitehtaina.

On ylipäänsä väärin, että Euroopan maat pakotetaan maksamaan kehitysmaiden hiilidioksidipäästöistä johtuvia laskuja. Ilmastosopimusten pohjana olevissa laskelmissa tuijotetaan pelkästään eri maiden kokonaispäästöihin, mutta ei huomata, paljonko hyödykkeitä niillä saadaan aikaan läntisissä teollisuusmaissa.

Länsimaissa ympäristötehokkuus on parempi, sillä päästöt tuotettuja yksiköitä kohti ovat paljon rohkaisevampia kuin ympäristötehokkuudeltaan kehnoissa kehitysmaissa. Harhaanjohtavaa tilastointia edustaa myös maakohtaisten päästöjen laskeminen kansalaista kohti. Tällöinkään ei oteta huomioon tuotannonalakohtaisten ominaispäästöjen mukaista ympäristötehokkuutta eikä kylmän tai lämpimän ilmaston vaikutusta päästöihin ja niiden oikeutukseen.

Esimerkiksi päästötilastoja johtavassa ja valtamedian puolustelemassa Kiinassa ympäristötehokkuus on huono, ja maa voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Koska Kiina luetaan YK:n tilastoissa kehitysmaaksi, se on ympäristötukien nettosaaja, jolle muiden muassa Suomi joutuu pulittamaan ilmastomaksuja. Tilanne on epämoraalinen, sillä Suomi ei ole ollut pitkään aikaan mikään rikas länsimaa vaan köyhä ja velkainen valtio, jolla ei ole vähäisimpiäkään siirtomaa-ajan moraalivelkoja mihinkään suuntaan.

Myös Yhdysvallat on velkaantunut Kiinalle tavalla, joka on kääntänyt rikkaan ja köyhän asetelmat päälaelleen. Yhdysvallat ja Donald Trump ovat nähdäkseni oikeassa sanoutuessaan irti ilmastopolitiikasta, joka kohtelee teollistuneita länsimaita epäoikeudenmukaisesti. Pohjan vihreältä anekaupalta vie lopullisesti se tosiasia, että ratkaiseva osuus hiilidioksidipäästöistä ei ole ihmisen aiheuttamia (asiallista tietoa tässä ja tässä sekä dosentti Antero Ollilan sivuilla ja hänen blogissaan).


Autovero poistettava kokonaan

Mitä tämän kaiken keskellä tekee Suomen vasemmisto-oppositio? Vuonna 2014 vasemmiston vaatima autoveron korotus johti autokaupan vähenemiseen ja verotuottojen pienenemiseen. Mikäli vasemmisto voittaa seuraavat vaalit, ovat kansalaiset jälleen unohtaneet, mitä vasemmisto hallituksessa ollessaan sai aikaan.

Omasta mielestäni autovero pitäisi poistaa asteittain kokonaan, eikä muutosta tarvitsisi kompensoida ajoneuvoverojen tai polttoaineverojen korotuksilla. Veromenetykset korvattaisiin leikkaamalla kehitysyhteistyövaroja ja ilmastomaksuja, käännyttämällä sosiaalietuusperäisiä maahanmuuttajia sekä puolittamalla EU-jäsenmaksu rangaistukseksi EU:n sotkeutumisesta kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin sananvapauskysymyksissä.

Näin autoilun verottaminen saataisiin yleiseurooppalaiselle tasolle, eikä valtiovallan tarvitsisi jatkaa sosialismin ajalta periytyvää feministis-vihamielistä politiikkaansa, jolla miehiltä viedään heidän penissymbolinsa ja ihmisten perustuslaillista liikkumisen vapautta rikotaan kansalaisia syrjivällä verokohtelulla.

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa

Helsingin Sanomat muistuttaa monia tieteellisiä aikakauslehtiä siinä, että myös Hesari julkaisee valikoitujen asiantuntijoiden mielipiteitä, jotka noudattelevat ja tukevat toimituksen omaa poliittista kantaa.

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston entinen ylijohtaja, EVA:n ex-toimitusjohtaja ja Aalto-yliopiston entinen työelämäprofessori (ei siis taloustieteen emeritusprofessori, kuten lehdessä sanotaan) Sixten Korkman väittää Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”maailma kaipaa rationaalista populismia”, joka laittaisi ”kapitalismia kuriin”.

Saman olisi voinut sanoa ilman titteleitä kuka tahansa.

On huvittavaa, että ”populismi” alkaa kelvata myös populismin kriitikoille. Korkman tosin paheksuu edelleen ”nationalistiseksi” luonnehtimaansa populismia. Hän jatkaa brexitin arvostelua ja iloitsee etukäteen Yhdysvaltain liittotason vaaleista, joissa Donald Trumpin asema saattaa heikentyä. Samalla hän pelkää Ruotsidemokraattien voittoa ja nousua suurimmaksi puolueeksi.

Korkman kirjoittaa, että ”[o]lisi aivan luonnollista, jos populismin syyttävä sormi osoittaisi huonosti säädeltyä rahoitusjärjestelmää ja räikeitä tuloeroja. Mutta ei: syntipukkia haetaan EU:sta, muukalaisista, eliitistä tai mediasta.” Hän myös jatkaa: ”Yritykset sulkea rajoja eivät korjaa niitä Afrikan ongelmia, jotka pakolaisvirtaa aiheuttavat.”

Suomenruotsalaisen huvitteluliberalismin perinteestä ammentava hyvinvointisukupolven edustaja ei näytä pystyvän tulkitsemaan eikä ymmärtämään, mistä brexit ja Trump-ilmiö perimmältään kertovat. Ne kertovat länsimaisen keskiluokan ja työväenluokan halusta pitää asemastaan kiinni: pyrkimyksestä sanoa vastalauseensa niin kapitalismille, globalisaatiolle kuin internationalismillekin.

Juuri niitä EU:n liittovaltiopolitiikalla, maahanmuutolla ja työvoiman siirroilla on edistetty. Kyseisen politiikan tueksi ovat menneet valikoitua journalismia harjoittava valtamedia ja elitisoitunut viranomaisvalta, joka on koettanut tukahduttaa arvostelun sensuurillaan.

Niinpä ”populismiksi” (virheellisesti) moitittu yhteiskuntakritiikki on kohdistunut aivan oikein osuessaan federalisteihin, keskittämispolitiikkaan ja väestöjensiirtojen suosijoihin (populismin käsitteen sisällöstä tarkemmin täällä).

Korkmania vastaan voidaan lisäksi todeta, että myöskään kehitysmaalaisten maahanmuutto Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan ei korjaa Afrikan ongelmia. Sen sijaan kehitysmaille tappiollinen väestövuoto pahentaa kehitysmaiden kurjuuskierrettä ja luo uusia ongelmia velkakurimuksessa ja pankkien talutusnuorassa oleviin entisiin hyvinvointivaltioihin.

Kansallista etua peräänkuuluttava politiikka on luonnollinen seuraus kansainvälisyyden ylikorostamisesta. Kun kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi ovat paiskanneet kättä Euroopan kansalaisten oman edun yli, on selvää, että tuloksena on kansalaisten vastareaktio.

Korkman ei näytä lainkaan käsittävän, että brexitin ja Trump-ilmiön kautta halutaan palauttaa kansallista itsemääräämisoikeutta niin taloudellisissa, väestöpoliittisissa kuin kulttuurisissakin asioissa. Sen sijaan hän jatkaa entisen levyn pyörittelyä ja sanoo, että ”[k]aipaamme nykyistä vahvempaa kansainvälistä yhteistyötä”.

Kyseinen tendenssi on väärä, ja painoa pitäisi siirtää kansallisen toimintatason suuntaan, sillä vahvat kansallisvaltiot ovat hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksiä. Liberaalit ovat ajatelleet virheellisesti, että kansallista etua edistetään parhaiten kansainvälisen yhteistoiminnan kautta. Nyt lähes kaikki valta on Brysselissä, Strasbourgissa ja Frankfurtissa.

Kontrasti Trumpin ja Putinin vetämiin ryhtiliikkeisiin kasvaa ja korostuu, sillä EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin juopottelusta on tullut Euroopan unionissa vallitsevan todellisuuspaon ja valheen kurimuksessa piehtaroinnin vertauskuva.

Pääkomissaarin kännissä toikkarointi ja hänen suosionosoituksensa kommunismin pääideologille Karl Marxille eivät ole millään tavoin harmittomia vaan halveksuttavia. Ne kielivät nimenomaan EU:n elitisoitumisesta, byrokratisoitumisesta ja epädemokraattisuudesta sekä siitä, että komissaareja ei valita vapailla vaaleilla, minkä vuoksi puheenjohtajaksi on voinut nousta José Manuel Barroson kaltaisia ”entisiä” kommunisteja.

Omasta mielestäni Euroopalla on neljä tietä, joista yksi on eliitin ajama liittovaltiopolitiikan tie. Se johtaa aina vain syvemmälle euroalueen sysimustaan syleilyyn.

Toinen tie on sosialismin tie, jolla valtioiden rahoituskriisi pyritään ratkaisemaan ottamalla pankit valtioiden haltuun. Kolmas on nationalismin tie, jolla kohdataan toisenlaisia pakkotoimia ja väkivaltaisuuksia.

Neljäs tie – ja samalla tie, jota itse kannatan – on paluutie, jota kulkien peräännytään kunnianhimoisiksi osoittautuneista EU-sitoumuksista ja palautetaan EU hallitusti takaisin vapaakauppaliitoksi. Vapaakauppa on mahdollista ilman yhteistä valuuttaa, niin kuin myös Korkman on jälkiviisaasti tunnustanut kirjassaan Euro – Valuutta vailla valtiota (2013). Hänen peräänsä voisi heittää Milton Friedmanilta tunnetun lauseen, että hyvinvointivaltio ja väestöjen vapaa liikkuvuus ovat mahdoton yhdistelmä.

Korkman voisi löytää etsimänsä ”syntipukin” itsestään, sillä hän oli aikoinaan ajamassa Suomea osaksi euroaluetta – kannanotto, jota hän on kierrellen ja kaarrellen katunut kolmessa populaarissa talouskirjassaan (arvioin niitä tässä kirjoituksessani).

Korkman on useimpien johtavien poliittisten virkamiesten tavoin menneen maailman mies. Hän vaikuttaa yhtä populistiselta ja epätoivoiselta kuin taloustieteen rocktähdeksi sanottu vasemmiston suosikki Thomas Piketty, jonka hurjia visioita arvioin täällä.

Molemmat talouden ennustajaeukot sopisivat Flow-festareille lyömään noitarumpua, aivan niin kuin Nato-vastustaja Erkki Tuomioja sopisi Linnanmäen jarrumieheksi. Yhdessä he voisivat muodostaa viihdyttävän kansainvälisen bändin.

Vasemmistopopulismi kelpuutetaan median suosion kohteeksi, oikeistopopulismia ei – ehkä juuri siksi, että kurinalainen talouspolitiikka, kansallisten erojen tunnustaminen ja kansallisen edun vaaliminen eivät ole populismia vaan realismia.

Jakavatko Trump ja Putin Suomen?

Eivät jaa, ainakaan geopoliittisesti – sen sijaan mielenosoittajat saattavat jakaa suomalaisten ihmisten mielipiteet kahtia omalla Trump-vastaisuudellaan. Myönnän siis avoimesti, että otsikkoni on klikkijournalismin multihuipentuma, jolle vertoja voi vetää vain aiheeseen liittyvä mätäkuinen sensaatiojournalismi.

Kun Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kokouspaikaksi oli varmistunut Helsinki, Suomen poliittinen älymystö masinoi mielenosoituksen, jossa ääntään ovat lupautuneet käyttämään ainakin europarlamentaarikko Heidi Hautala (vihr.) ja feministinen kirjailija Sofi Oksanen. Heitä molempia yhdistää se, ettei kumpikaan ymmärrä ulkopolitiikasta ja maailmapolitiikasta mitään, eikä kumpikaan ole varmasti kansainvälisten suhteiden asiantuntija.

Paljastavaa on, että Putinin käydessä toistuvasti Suomessa kyseinen protestoijakaarti ei vaivautunut kiljumaan Venäjällä tapahtuvia ihmisoikeusrikoksia vastaan, vaikka ne ovat olleet ilmeisiä ja räikeitä. Ja kun Kiina mellastaa Afrikassa riistäen sen luonnonvaroja, Suomen poliittinen vihervasemmisto, valtamedia ja muu itseään älymystönä pitävä porukka on asiasta hiljaa.

Mutta kun Yhdysvaltain presidentti tulee USA:n ja Venäjän yhteisestä aloitteesta sovittuun tapaamiseen käyttäen kokouspaikkana Venäjän astinlautana tunnettua maatamme, Suomen poliittinen suvaitsevaisto kokoaa ”suurmielenosoitukseksi” kuvaillun mudanheittokampanjan, jolla yritetään vesittää Sauli Niinistön hyvillä ulkopoliittisilla taidoilla saavutettu johtamisnäyttö.

Voisiko isäkompleksinsa tehdä selväksi vähemmälläkin Uncle Samin mustamaalailulla? Huomattavasti kypsemmin asiaan suhtautuivat perussuomalaiset nuoret, jotka toivottivat Trumpin tervetulleeksi jopa omaan tapahtumaansa. Ohitsemme pyyhkäisevä presidentti ei taida paikalle ehtiä 22 tunnin risteilyllään, mutta myöskään kansalaisten suhtautumisen ei tarvitsisi olla huipputyhmää, vaikka huippukokous kyseessä onkin. Joskus voisi asettua myös ulkopoliittisen johdon tueksi, aivan kuten PS-nuoret.


Ensin he loivat hänet...

Lisää gasoliinia Trump-vastaiseen vyörytyskoneeseen lisäsi Yleisradion TV-uutiset viime torstaina, jolloin eräs toimittaja kertoi Yhdysvaltain Venäjän-suurlähettiläältä Jon Huntsmanilta saatuihin tietoihin viitaten, että ”Trump aikoo nostaa esiin myös tiedot Venäjän sekaantumisesta Yhdysvaltojen presidentinvaaliin” (näillä sanoilla aiheesta kirjoitti myös Ilta-Sanomat).

Olisi kieltämättä kiintoisaa selvittää, miten paljon tai millä tavalla Venäjä vaikutti vaaliorganisaatioon, ellei kysymys asennoituisi itseensä kuin käärme, joka söi itsensä pois. Puhe vaaleihin sekaantumisesta on väistämättä pelkkää palturia, sillä olisi absurdia väittää, että vaaleissa äänestänyt kansakunta olisi ollut vedätettävissä vanhan poliittisen kilpailijan – Venäjän – puolelle! Vaalithan ratkaisee kansa – ei mikään agenttien juonittelu.

Mikäli nyt vielä Trump pesee väitteet omaan kampanjaansa sekaantumisesta pois, tulee pöytä pyyhityksi kahteen kertaan. Valtamedian omia manipulaatio-, agitaatio- ja indoktrinaatioyrityksiä ei arvostele ainakaan valtamedia itse, joka ilmoitti ”avoimesti ja reilusti” asettuvansa vaaleissa lähes sataprosenttisesti Trumpin vastaehdokkaan puolelle antaen todella oudon kuvan valtamedian puolueettomuudesta. Näin etevää on valheita vastustava ja totuutta edistävä tiedon välitys ja faktapohjainen journalismi. Huvittavaa kyllä, levy pyörii edelleen entisissä urakierteissä.

Sensaatiohakuinen viestintä on harhaan viskattua likasankojournalismia ja kakutuspolitiikkaa, jonka tulokset osuvat lopulta heittäjiin itseensä. Trump-vastaisen valtamedian olisi hyvä muistaa, että myös Trump itse ja hänen julkisuutensa ovat valtamedian oma tuote. Tavallisesta monimiljonääristä maailmanjulkkiksen teki esiintyminen populistisessa Diili-ohjelmassa valtamedian omilla populistisilla TV-kanavilla! Vai kuinka?


Anti Suomelle

Suomalaisia odottaa joka tapauksessa harvinainen näytös. Yhdysvaltain presidentti kävi virassa ollessaan Suomessa viimeksi vuonna 1997, jolloin Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin autosaattue sattui katkaisemaan minunkin kaupassakäyntireissuni kiitäessään pitkin Esplanadia ja tukkien kulun Stockmannilta kotiini Isolle-Roballe.

Politiikka oli tuolloin toisenlaista. Pirkka-Pekka Petelius ja Jukka Puotila väänsivät johtajien tapaamisesta mieleenjäävän sketsin, jossa jalkansa satuttanut ja koivestaan kipsattu Clinton roikkui leikkauksesta toipumassa olleen hyväkuntoisen Jeltsinin selässä.

Yhdysvaltain presidentin ensimmäinen vierailu Suomeen tapahtui vuonna 1975, jolloin Gerald Ford kävi Helsingin ETY-kokouksessa. Isäntänä oli tuolloin Kekkonen ja näyttämönä Finlandia-talo. Luettelo USA:n presidenttien vierailuista maassamme on kaiken kaikkiaan lyhyt kuin Suomen kesä, ja keskeistä Suomen kannalta onkin lähinnä se, veistetäänkö myös Trumpin ja Putinin tapaamisesta puureliefi Näsinneulan aulaan. Edellistä ja Neuvostoliiton vastavallankumouksen jälkeen pois kannettua on tämän jutun mukaan ehdotettu sittemmin Tampereen yliopiston huomaan.

Muutakin hyötyä kokouksesta voi olla. Lentokonespottarit voivat jälleen tehdä hedelmällisyysriitin ja työntää objektiivinsa esiin puskista Air Force Onen koskettaessa kentän pintaa Helsingin ja Vantaan lentoasemalla. Putinin hyvis-kone täällä jo kierteli ja kaartelikin eksyneen rauhankyyhkyn tavoin tehden ”lähestymisharjoituksia” ilman, että tapaus olisi pahastuttanut edes ilmatilaloukkauksista harmistuneita.

Yhdestä olen joka tapauksessa varma: ystävällismielinen Yhdysvaltain-politiikka on ollut parasta viisautta torjuttaessa mahdollista etupiirijakoa, joka väijyy tämänkin kokouksen asialistan marginaalissa, kun keskustellaan Itämeren jännitteistä, Natosta ja kokonaan uusista puolustusjärjestelyistä, joita on muodostunut Eurooppaan kuin sieniä sateen jälkeen.

Kokouspöydän anti voi siis olla myös isännille itselleen Hietasen saamaa kala-ateriaa runsaampi, ja itse rohkenen toivoa vain yhtä: ettei Donald Trump Suomeen tullessaan luulisi olevansa matkalla Venäjälle tai johonkin mielikuvakartastossaan Venäjä-myönteiseen vasallivaltioon. Toivottavasti kukaan ei myöskään tule ulos kokoushuoneesta mukanaan hyvä kontrahti ja maininta ”rauha meidän ajallemme”.


Sivistyksensä voi osoittaa myös esimerkillisesti

Kun CIA:n, FSB:n, FSO:n, MI6:n ja Kiinan (täysin vailla nimeä olevan ja siten aidosti salaisen) tiedustelupalvelun sekä monen muun tarkkailijatahon virkailijat täyttävät jälleen Helsingin, saapunee kaupungin katuja reunustamaan myös kansalaisten sankka parvi.

Minulle tulee etsimättä mieleen sosiobiologiassa tuotettu tutkimustulos, jonka mukaan ”kädelliset tuntevat fyysistä mielihyvää suurten johtajien läheisyydessä”. ”Jos sulla lysti on, niin kädet yhteen lyö” olkoon siis ihmisten joukkokäyttäytymisen selitys myös nyt.

Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että vierailun lähestyessä suomalaisten kannattaisi hillitä ylikriittisyytensä ja olla vähemmän puulla päähän lyödyn näköisiä. Se, että mahtijohtajat ovat päättäneet saapua maahamme ja kokoustaa täällä, voidaan nähdä hyvän tahdon eleenä suomalaisille ja toisaalta myös suomalaisten luottamuksenosoituksena muille. Kiivaimpienkin kriitikoiden kannattaisi siis osoittaa sivistyneisyytensä pysymällä mahdollisimman sveitsiläisinä.

Myös iltapäivälehtien otsikot ”Euroopan kohtalon viikosta” ovat vahvasti liioiteltuja. Mitään dramaattista tapaamisessa ei sovita eikä päätetä. Ei julkisuudessa, puheissa eikä salaisissa lisäpöytäkirjoissa. Siitä pitävät huolen kaulapannassa olevien presidenttien avustajat ja muut taustajoukot, joiden käsissä talutushihnojen toiset päät ja ydinaseiden laukaisusalkut ovat. Mitään Jaltan konferenssia tästä ei tule.

Maailmanpolitiikan väitetty henkilöityminen on uskoakseni puhdas illuusio. Mitä enemmän politiikka on keskittynyt suurten liiderien käsiin, sitä enemmän todellista valtaa on siirtynyt kulisseihin: neuvonantajien ja strategien kaadereihin. Se voi olla pois demokratiasta ja läpinäkyvyydestä mutta hyväksi kaikelle muulle.


Trump-ilmiössä on kyse päämäärien ja linjausten muutoksesta

Entä sitten Donald Trumpin vetämä ulkopolitiikka? Sitä kiitin hyvistä avauksista jo Pohjois-Koreaa käsittelevässä jutussani. Myös suhteessa Venäjään on vallitseva pattitilanne ennemmin tai myöhemmin purettava. Sekä Euroopalla, Yhdysvalloilla että Venäjällä on yhteisiä etuja esimerkiksi Syyrian tilanteen ratkaisemiseksi, Ukrainan ja Krimin miehityksen lopettamiseksi ja terrorismin torjumiseksi. Euroopan kannalta vaarallisin on Ukrainan tilanne, jossa Yhdysvaltain ei pitäisi antaa periksi.

Liike-elämän piiristä tuleva presidentti on ilmeisesti huomannut, ettei tuleen pidä jäädä makaamaan. Sen vuoksi jotakin on joka tapauksessa tehtävä. Myös Ronald Reagan tarttui aikanaan härkää sarvista ja sai Neuvostoliiton kaatumaan.

Yhdysvaltain asettamia tuontitulleja ja kauppapolitiikkaa on toki arvosteltu paljon. Olisi kuitenkin muistettava, että protektionismi on jokaisen itsenäisen valtion, kansakunnan, kauppaliiton ja valtiomuodostelman oikeus, vaikka se ei olekaan muiden tahojen etu.

Kun EU ja tietyt valtiot ryhtyvät vastatoimiin, myös ne alkavat herätä todellisuuteen, joka olisi pitänyt tunnustaa jo paljon aiemmin. Sekä EU:n että Suomen olisi pitänyt vetää tiukempaa protektionistista politiikkaa eikä antaa kansallisen kapitalismin ja sosialistisen internationalismin kulkea kansallisten etujemme yli. Nyt pääomien viennin ja työvoiman tuonnin on annettu pilata talouttamme tavalla, jonka tuloksena yrityksemme on syöty ja työpaikat viety.

Donald Trumpin vetämän politiikan kautta artikuloituu laajempi poliittisen tietoisuuden nousu ja todellisuuteen havahtuminen. Valtamotiivit tunnustetaan taas politiikan primus motoriksi.

Aiempien analyysieni mukaisesti olen edelleenkin sitä mieltä, että Trump-ilmiössä ja sen kerrannaisvaikutuksissa on kyse länsimaiden poliittisessa tietoisuudessa tapahtuneesta muutoksesta. Se signaloi kansallisen edunvalvonnan paluuta politiikanteon keskiöön liian pitkälle jatkuneen internationalismin ohi. Monissa kehitysmaiksi luokitelluissa valtioissa, kuten Kiinassa ja Intiassa, kansallista etua onkin osattu edistää ihan koko ajan.

---

Päivitys: Vieraiden mentyä ei mitään dramaattista tapahtunut. Trump vain kielsi Venäjän vaikuttaneen vaalikampanjaansa ja Putin hyväksyi sen. Oli parempi, että kokous pidettiin kuin että sitä ei olisi järjestetty. Mikäli Putin ja Trump saataisiin pysyvästi Suomeen, olisi kaikilla varmasti turvallinen olo.

Kansantaiteilijan tuomitseminen on kansanryhmän vastaista

Kun lauma Demla-juristeja jätti 1990-luvun alussa oikeusministeriöön selvityspyynnön, loukkaavatko Kari Suomalaisen somaleista tekemät pilapiirrokset painovapauslakia ja sisältävätkö ne ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, asia ei johtanut jatkotoimiin. Piirtäjä itse olisi halunnut oikeuteen, sillä hän olisi ollut ensimmäinen 1900-luvun pilapiirtäjä, joka joutuu Suomessa vastaamaan töistään tuomioistuimessa.

Yhteiskuntamme ja sen oikeuslaitos ovat taantuneet, sillä kansantaiteilija Jussi ”Jösse” Järvenpää haastettiin poliisikuulustelujen jälkeen oikeuteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta valtakunnansyyttäjänviraston syytemääräyksellä alkuvuodesta 2018. Ja tietenkin myös tuomittiin lähes kaikkien niiden ihmisten tavoin, jotka viime aikoina ovat Suomessa esittäneet maahanmuuttokritiikkiä, arvostelleet ja paljastaneet valtavirtapoliitikkojen väärinkäytöksiä sekä saattaneet Euroopan unionista satelevan ripityksen naurettavaksi.

Vaihtoehtomedia kertoi kesäkuun lopulla, että kansantaiteilija Järvenpää tuomittiin 26.6.2018 Vantaan käräjäoikeudessa 2320 euron sakkorangaistukseen, 80 euron rikosuhrimaksuun sekä poistamaan ja hävittämään kahdeksan musiikkivideotaan YouTube-kanavalta ja kaikilta muilta sivustoilta, joilla niitä on ollut saatavilla. Syyttäjä oli päätynyt vaatimaan Järvenpäälle jopa vankeustuomiota. Valtavirtamedia puolestaan ei tehnyt oikeudenkäynnistä juttuja, vaan asian käsittely ja videoiden sensuroiminen koetettiin salata.

En puutu tässä yhteydessä tarkemmin siihen, miksi ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tai ”uskonrauhan rikkomisesta” annettujen tuomioiden jakeleminen on perusteetonta, yhteiskunnallisesti toimimatonta ja loukkaa kantaväestön ihmisoikeuksia, esimerkiksi oikeutta sanoa vastalauseensa mitä tahansa itseään miellyttämätöntä poliittista tendenssiä vastaan.

Olen esittänyt perusteluni kymmenissä muissa kirjoituksissani, joissa olen puolustanut oikeuteen haastettujen ihmisten mahdollisuuksia lausua todelliset mielipiteensä julki. Kiteytän ajatukseni siihen näkemykseen, että minkään yhteiskunnallisen totuuden etsiminen ei käy lopulta päinsä, mikäli asioiden käsittelyä varjostaa rangaistusten uhka.

Ihmisten vapaus näyttää nykyisin rajoittuvan mahdollisuuteen valita jonotusnumero tuomiolle, jos ei ole maahanmuutosta samaa mieltä kuin ovia apposen auki pitävä EU-johteinen sätkynukke-eliitti. Tuomiolle pääsyä tehostaa, jos on Perussuomalaisten jäsen.

Syyttäjät ja tuomioistuimet näyttävät liittoutuneen suomalaisia ihmisiä ja heidän poliittisia mielipiteitään vastaan ymmärtämättä, että niin tehdessään oikeusviranomaiset itse esittävät kansalaisia kohtaan vihapuhetta sekä kiihottavat ihmisiä kansanryhmää vastaan.

Juristinnujien pitäisi ymmärtää, kuinka toimimattomia heidän tuomionsa ovat myös heidän omien päämääriensä kannalta. Ylenkatseellisuudessaan ne vain lisäävät kantaväestön aggressiivisuutta etnisesti erilaisia ihmisiä kohtaan. Sille myöskään viranomaiset eivät voi lopulta mitään, niin kuin eivät ihmisten joukkokäyttäytymiselle yleensäkään.


Miksi vallankäyttäjät pelkäävät naurunalaisiksi joutumista?

Eräs Helsingin ylipormestarina toiminut poliitikko totesi Kari Suomalaisen päivinä lakonisesti: ”Suomessa ei ollut rasismia ennen kuin somalit tulivat.” Lausahdus osoittaa, missä ongelmien juurisyy on: laajat väestöjensiirrot ovat strateginen virhe.

Meidät pakotetaan maksamaan maahanmuuton hintaa myös henkisen vapautemme menetyksillä.

Vasemmistolaisilla asenteilla varustetut syyttäjät voivat ehkä katsoa, että omien kansalaisten taluttaminen käräjille on ”vapaan ja hyvinvoivan” yhteiskunnan merkki. Onhan heidän unelmansa Neuvostoliitto.

Kaikenlaiset kansanvallan kavennukset tosiasiassa vain lisäävät kantaväestön pahoinvointia ja korventavat pois vapautemme. Sivutuotteena syntyy myös tuota vihaa ja rasismia, joita ei esiintyisi ilman löysää maahanmuuttopolitiikkaa ja kriitikoiden tuomitsemista lainkaan.

On muistettava, että Jösse Järvenpää on Kari Suomalaisen tavoin humoristi. Huumorin sietäminen ja ymmärtäminen osoittaisivat yhteiskunnallista luottamusta.

Huumorin tuomitseminen taas kuuluu DDR:ään ja osoittaa yhteiskunnallisen luottamuspääoman sulaneen pois. Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee yhteiskunnallisia konflikteja, kun todelliset asenteet paljastuvat. Paras ase tekopyhyyttä vastaan on nauru.

Ihmisten psykodynamiikkaa ja joukkokäyttäytymisen sosiodynamiikkaa ymmärtämättömät juristinäädät sytyttelevät fasismin soihtuja omalla tuomiomielellään. Aivan niin kuin Harvardin yliopiston sosiologian professori Robert D. Putnam totesi käydessään Suomessa 2015: suomalaisten arvokkainta kansallista pääomaa olisi yhteiskunnallinen luottamus toinen toisiaan kohtaan, mutta monikulttuurisissa yhteiskunnissa tuo luottamus karisee pois. Enää edes kantaväestöön kuuluvat eivät voi luottaa toisiinsa, sillä maahanmuutto on luonut eripuraa niin kansalaisten keskuuteen, politiikkaan, mediaan, työpaikoille kuin leipäjonoihinkin.

Humoristeja on tuomittu aiemminkin länsimaissa, mutta tuomiot ovat harvoin olleet virallis-formaaleja. Kukapa ei muistaisi muslimiyhteisön Kurt Westergaardille langettamaa kuolemantuomiota hänen Mohammed-pilapiirroksistaan?

Jösse Järvenpään lauluissa on arvosteltu juuri sellaista rikollista hulluutta ironian ja sarkasmin keinoin. Jopa Tanskan valtakunnansyyttäjältä löytyi järkeä olla aloittamatta oikeustoimia kuvat julkaissutta Jylland-Postenia vastaan ”uskonrauhan rikkomisesta” vuonna 2006; olivathan uhreina omat kansalaiset ja länsimainen sananvapaus.


Miksi muslimiyhteisö ei voi nauttia rajoituksetonta uskonnon- ja sananvapauden suojaa?

Uskontososiologian näkökulmasta muslimiyhteisön kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää tai hyväksyä itseensä kohdistuvaa kyseenalaistamista ja pilkkaa on merkki uskonnon totalitaristisuudesta. Nauru voisi saattaa sen valtarakenteet kyseenalaisiksi.

Islamin kehittymättömyys ja pysähtyneisyys keskiaikaiselle tasolle perustuvat juuri siihen, ettei islamin sisällä ole sallittu eikä edelleenkään sallita kriittistä Koraanin tutkimusta, kuten kristinuskossa, jossa kriittinen Raamatun tutkimus on johtanut reformaatioprosessiin, sekularisaatioon ja uskonnon näkemiseen profaanina ideologiana.

Islamin lietsoman tosikkomaisuuden tueksi ei juristien pitäisi hurahtaa missään tapauksessa mukaan, tai muutoin meitä uhkaa myös lakikirjojen muuttuminen koraaneiksi ja lainkäytön ajautuminen huomaamatta sharia-prosessin syliin. Tuomitsijoiden omaa tuomittavuutta lieventää vain se, että he eivät ilmeisesti tiedä, mitä he tekevät.

Oikeusfilosofisesti katsoen islamin ei tule nauttia rajoituksetonta uskonnonvapauden suojaa, sillä islam ei itse salli rajoituksetonta uskonnonvapautta sen enempää muun uskoisille kuin omille jäsenillekään, joita kohtaa eroamistapauksissa kuolemanrangaistuksen uhka.

Toisella tavalla sanottuna: muslimiyhteisön olisi hyväksyttävä uskonnonvapauden ideaali ennen kuin uskonnonvapaus voisi rajoituksetta kohdistua muslimiyhteisöön itseensä. Lähtökohtana on tällöin länsimaisessa filosofiassa yleisesti hyväksytty kultaisen säännön etiikka, jonka mukaan yksittäisten tekojen oikeutus perustuu niiden universalisoitavuuteen, toisin sanoen mahdollisuuteen hyväksyä ne kaikkia ihmisiä velvoittaviksi periaatteiksi, ja jota myös kantilainen etiikka seurailee.

Islamin langettaman kuolemanrangaistuksen uhan ollessa vailla lain suojaa, se puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit. Ollessaan järjestelmällistä se merkitsee kiihottamista islamista luopuneiden kansanryhmää vastaan, jolloin uhkauksen tehosteena on rikoksista julmin: murha.


Miksi loukkaavuus ei voi olla tuomitsemisen peruste?

Uskonnonvapaus ja siihen nojaava pyrkimys taata uskonrauha ja kansanryhmien loukkaamattomuus eivät voi olla minkäänlaisia absoluutteja eivätkä apriorisia periaatteita, joita ei voitaisi kyseenalaistaa.

Koska uskontojen kautta käytetään huomattavaa valtaa, on uskonnollisten yhteisöjen arvosteleminen moraalisesti ja eettisesti perusteltua toimintaa, joka saattaa olla hyväksi myös niitä kannattaville ja uskontojen uhreiksi joutuneille kansanryhmille itselleen.

En lainkaan ihmettele, miksi muslimiterrorismin ja jihadismin nousuun liittyy uskonnollista fundamentalismia. Muslimien tekemät rikokset ovat olleet niin räikeitä, että ihmisistä itsestään ei olisi inhimillisyytensä vuoksi moisiin veritekoihin. Tueksi tarvitaan jokin uskonnollinen ideologia, aivan kuten osoitin käsitellessäni erään eurooppalaisen filosofin uskontokritiikkiä jo ensimmäisessä väitöskirjassani vuodelta 1997.

Myöskään henkilökohtainen loukkaamattomuus tai uskonrauhan rikkomattomuus ei voi olla mikään itseisarvo, sillä loukkantuminen on subjektiivista ja signaloi samanlaista narsismia ja vallanhalua kuin diktaattoreille tyypillinen hienohipiäisyys. Kuvitelkaa Kim Jong-un, Idi Amin tai Pol Pot meikkipeilin eteen laittamassa puuteria naamaansa ja allekirjoittamassa toisella kädellään teloitusmääräyksiä toisinajattelijoille!

”Vihapuheena” pidetty argumentaatio ei ole yleensä merkki toisinajattelijoiden ja yhteiskuntakritiikin esittäjien aggressioista vaan vastaanottajien ja kritiikin kohteiden kyvyttömyydestä ja suvaitsemattomuudesta sietää itseensä kohdistuvaa arvostelua sekä heidän halustaan projisoida oma yhteiskunnallinen vihansa kriitikoiden ominaisuuksiksi.

Juuri tässä näkyy se, miksi sen enempää vihapuheen, kansanryhmän kuin loukkaavuudenkaan käsitteitä ei ole voitu määritellä. Ne liittyvät vuorovaikutukseen, joka jo sinänsä on rajoiltaan häilyvää ja jossa peilautuvat narsistisesti loukkaantuneiden ihmisten kostonhimo ja oma aggressiivisuus.

Subjektiivinen loukkaavuus ei voi olla peruste tuomitsemiselle eikä sensuurille, sillä jokainen saa tässä maailmassa sellaista palautetta kuin ansaitsee. Mikäli palaute on kriittistä, ei pidä loukkaantua vaan korjata käyttäytymistään, jos se ei arvostelua kestä.

On mahdotonta ajatella, että kansanryhmiä ei saisi arvostella ilman, että arvostelu tuomitaan oikeudessa. Kansanryhmien arvostelemisen tuomitseminen ”kansanryhmää vastaan kiihottamisena” kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru, sillä ei ole voitu osoittaa, että kansanryhmät eivät ansaitsisi kovaakin kritiikkiä.

Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole myöskään minkäänlaista sopimusta valtiovallan kanssa siitä, että he olisivat sitoutuneet noudattamaan sen tai oikeuslaitoksen edustajien näkemyksiä, vaan tuomitseminen perustuu pelkkään ideologiseen pakottamiseen. Ajatusten kuohimiseen valtiovallalla ei puolestaan ole mitään moraalista privilegiota.

En minäkään ole sitoutunut noudattamaan minua vastaan mahdollisesti kohdistettavaa aatteellista painostusta, vaan Adam Smithin tavoin katson, että jokainen ihminen on suhteessa omiin ajatuksiinsa ja sanomisiinsa niiden ehdoton valtias. Ajatuksen voi lausua myös niin, että valtiovallalta puuttuu oikeutus ihmisten mielipiteiden ohjailuun, ja siksi mielipiteistä tuomitseminen on yksiselitteisesti ihmisarvon vastaista. Tämä on huomioitu jo Magna Cartassa, jonka ajoilta asti on sananvapauden tehtävä ollut puhtaasti vertikaalinen: suojata ”hallintoalamaisiksi” nähtyjä kansalaisia valtiovallan poliittiselta despotialta.

Sama mikä koskee sananvapauteen sisältyvää ilmaisunvapautta, koskee myös yleisöjen tiedonsaantioikeutta. Ainakin minä pidän tärkeänä tietää, mitä minusta tai viiteryhmistäni ajatellaan, vaikka näkemykset olisivat joltakin kannalta ongelmallisia. Vääriksi tai virheellisiksi todetut näkemykset pitää voida esittää ilman niiden pois jynssäämistä tai rangaistuksen uhkaa, sillä se on sekä tieteellisen totuuden tavoittelun että yhteiskuntamoraalin elintärkeä edellytys.


Kuin sensuuriasetuksen aikana

Muutamat ovat jo keränneet sakkokassan kuitatakseen kansantaitelijan sakot. Myös minä pidän tuomiota kunniamerkin antamisena rintaan, vaikka en olekaan hänen taiteensa minkäänlainen fani. Harmillista asiassa ovat tuomion ennakolta vaikuttavat preventiiviset vaikutukset, joiden vuoksi ihmiset alkavat sensuroida itseään oikeusprosessien pelossa. Näin rikoslaillisen jälkikäteissensuurin vaikutukset kiertyvät perustuslaissa kielletyksi ennakkosensuuriksi.

Koska lex superior derogat legi inferiori ja koska lakia on sovellettava perusoikeusmyönteisesti, olisi myös rikoslaillinen sananvapauden rajoittaminen kiellettävä ja rajoittamaton sananvapaus turvattava a fortiori.

Sananvapauden rajoittamattomuutta puoltaa myös sen olemus. Koska yleispäteviä ja kaikkien hyväksymiä kriteerejä ei voida muodostaa, vain valta voisi määritellä sananvapauden rajat. Tällöin sananvapaus valtapolitisoituisi, mikä puolestaan johtaisi siihen, että sananvapautta ei lainkaan olisi. Aivan kuten tsekkiläinen elokuvaohjaaja Milos Forman totesi: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Filosofian näkökulmasta ainoa oikeutettu sensuurin muoto on sellainen, jolla sensuroidaan sensuuria vaativaa vihapuhetta.

Humoristien tuomitseminen on yhtä hupsua kuin lyötäisiin pirstaleiksi kansantaiteilija Irwin Goodmanin vinyylejä, tai niin kuin kommunisti Herra Kuusinen teki pääjohtajakaudellaan Yleisradiossa: särki vasaralla Hiski Salomaan savikiekon ”Lännen lokareita”.

Myös Kari Suomalaisen piirrokset sensuroitiin ennen pitkää Helsingin Sanomista, mikä aloitti lahjomattomana tunnetun lehden alamäen. Sensurointi ei johtunut päätoimittaja Janne Virkkusen mukaan ”itse aiheesta” vaan ”saman aiheen toistumisesta liian usein lyhyen ajan sisällä”. Mutta entäpä, jos se olikin seuraus maahanmuuton toistumisesta ”liian usein lyhyen ajan sisällä”? Todellisuudesta ei kuitenkaan saa parempaa kuvaa kuin on malli.

Ja kaikki tämä vain siksi, että lehden kilpailija Hufvudstadsbladet oli vaatinut ylimielisyydessään ”piirtäjän panemista aisoihin” ja töidensä saattamista ”käsiteltäviksi”. Klassinen kavallus siis, josta on tullut muutamien päästään vinksahtaneiden ihmisten yleinen toimintamenetelmä nykyisissä kunnianloukkausten kansanhuveissa.

Käsitykseni mukaan nykyinen sensuurin Suomi ei ole sortokausien aikaa parempi. Kun Nikolai II oli antanut keisarillisen manifestinsa 15.2.1899, Päivälehti onnistui julkaisemaan 18.2. vielä Eino Leinon runon, joka alkaa seuraavasti:

Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
peittää kaupungin ja kadut, kirkot,
ilma myrkyllinen maata myöten
kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,
kansa astuu katuvieriänsä,
astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:
tullut turman on ja taudin aika.

Tämän jälkeen läpi meni vielä muutama runo, mutta jatkossa lehteen ilmestyi ilmoitus: ”Painoasiamies pyyhki pois runomme Voi konsuleita!”. Roomalaiseen historialliseen analogiaan turvautunut yritys kiertää sensuuri ja arvostella valtaapitäviä ei onnistunut, ja suut tukittiin historiaan jäävällä tavalla. Niin kuin nytkin.