Pata ja kattila kilpasilla – Musta kylki kummallakin

Euroopan unionin hyväksymiin oikeusvaltioperiaatteisiin sisältyy, että viranomaisten ei pitäisi vastata kansalaisten heistä esittämään arvosteluun ensisijaisesti oikeudellisin keinoin.

Suomen syyttäjälaitos on kuitenkin tehnyt tästä useita poikkeuksia, jotka ovat viime aikoina muodostuneet suoranaiseksi linjaksi.

Ei ole pitkäkään aika, kun valtakunnansyyttäjä veti käräjille kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) hänen hämähäkinseittien verkottamista homopuheistaan. En kannata Räsäsen näkemyksiä, mutta pidän vapaata mielipiteiden ilmaisemista tärkeänä, jotta ihmiset saavat tietää, mitä kansanedustajat ajattelevat (kirjoitin aiheesta täällä).

Jokin aika sitten oikeustieteen professori Tuomas Ojanen sai arvovallallaan virallisen syyttäjän haastamaan oikeuteen keskustalaisen kansanedustajan Mikko Kärnän, joka oli Ojasen mielestä antanut väärän kuvauksen professorin työskentelystä eduskunnan valiokunnassa.

Aivan äskettäin valtakunnansyyttäjä määräsi esitutkinnan kansanedustaja Ano Turtiaisen tviittauksesta, jossa hän oli luonnehtinut muuatta rikosylikomisariota ”munattomaksi nillittäjäksi”. Kansanomaisen karkea ilmaus ehkä, mutta aluesyyttäjä oli pitänyt epäiltyjä kunnianloukkauksia vähäisinä.

En ole innostunut Turtiaisen näkemyksistä enkä kuulu hänen edustamaansa VKK:hon, mutta katson, että syyttäjälaitoksen puuttuminen kansanedustajan sanomisiin rajoittaa tuossakin tapauksessa olennaisesti kansanvaltaa ja loukkaa sananvapautta sekä muita demokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteita.

Kansanedustajan asemassa pitäisi voida sanoa, mitä hyväksi katsoo. Etenkin viranomaisvallan ja asiantuntijavallan tulisi kestää kohtaamansa arvostelu, vaikka se olisi sisällöltään virheellistä.

 

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan

Viranomaisilla ja asiantuntijoilla, kuten poliisijohtajilla ja professoreilla, on mahdollisuus vastata itseään koskevaan henkilökohtaiseenkin kritiikkiin julkisessa keskustelussa ilman, että asiasta täytyy tehdä kansalaisyhteiskunnan ja viranomaisvallan välistä arvovaltakysymystä.

Jos yhteiskunnalliset mielipide-erot kanavoidaan oikeuslaitoksen kautta normatiiviseksi rankaisuvallan käytöksi, on näin syntyvällä vastakkainasettelulla kansalaisyhteiskuntaa repivä ja luottamusta vähentävä vaikutus.

Mikäli poliittisia keskusteluja alkaa leimata rangaistusten uhka, kansalaiset säikähtävät, ja käynnistyy hiljaisuuden spiraali, jossa ihmiset harjoittavat itsesensuuria. Yleistyvää käytäntöä kirjatessaan lainsäätäjä puolestaan syventää mykkyyden kuilua.

En tarkoita, ettei viranomaisilla pitäisi olla oikeuksia. Mutta viranomainen on lähtökohtaisesti palvelijan asemassa ministereistä (minister, lat. = palvelija) alkaen.

Viranomaiset ovat myös vallankäyttäjiä, ja heidän valtaansa pitää rajoittaa. Jos viranomaiset saavat tuekseen oikeuslaitoksen (joka myös on viranomainen), lähestytään DDR:stä tunnettua yhteiskuntakäytäntöä, jossa kansalaiset voivat ainoastaan hävitä viranomaisvallan kanssa syntyvät konfliktit.

Kansanedustaja puolestaan ei ole viranomainen vaan luottamushenkilö: kansan edustaja.

 

Sanktioiden uhka vääristää poliittisen keskustelun

Vireillä olevissa oikeudenkäynneissä ei tule näytetyksi, paljonko viranomaisvaltaa tai asiantuntijahenkilöitä saa arvostella.

Oikeuden päätökset synnytetään pelkästään normatiivisessa viitekehyksessä, jota varjostaa rangaistusten uhka.

Sanktioiden uhan alla puolustus joutuu perääntymään ja puhumaan omaksi edukseen sekä pyörtelemään näkemyksiään, jotka voivat olla myös perusteltuja.

Ainakaan käräjöinti ei edistä osapuolten välistä eikä yhteiskunnallista ymmärrystä.

Kyseisistä erimielisyyksistä pitäisi keskustella poliittisessa ja tieteellisessä puherekisterissä eikä normatiivisessa viitekehyksessä, jossa totuudella on taipumus paeta seinänrakoihin.

Tuomiot puolestaan ohjaisivat lainkäyttöä tavalla, joka olisi poliittiselle sanankäytölle kohtalokasta, jopa tuhoisaa.

Suomen perustuslaissa on selvä ennakkosensuurin kielto, mutta jälkikäteen vaikuttava rikosoikeudellinen sensuuri kiertyy ennakolta vaikuttavaksi sensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta.

Näin katoaa yhteiskunnallisen totuuden pidäkkeetön ja kriittinen tavoittelu.

Syyttely kertoo luottamuskadosta

Aikana, jolloin sosiaalinen media täyttyy eripuraisesta argumentaatiosta, olisi syytä luottaa kirjajulkaisuihin, esimerkiksi teokseeni Totuus kiihottaa, jossa etsin tieteellisiä selityksiä mediaa halkoviin luottamusrailoihin.

Eripura alkaa kansanryhmien välisistä ristiriidoista, joiden juurisyyt perustuvat monikulttuuri-ideologiaan ja maahanmuuttoon.

Ne ovat johtaneet identiteettipoliittiseen ryhmittymiseen ja edunvalvontaan sekä laajentuneet mediassa käytäväksi kamppailuksi totuudesta, jopa suoranaiseksi informaatiosodaksi.

Esitin teoksessani analyysin siitä, millä tavoin sensuuri johtaa yhteiskunnallisen luottamuksen katoamiseen, median totuuskriisiin ja vallankäytön legimaatiokriisiin. 

Perinteinen luokkastrateginen kuilu on siirtynyt informaation hallintaan liittyväksi kamppailuksi.

Media vastasi esittämääni mediakritiikkiin peiteuutisilla ja vastauutisilla, joiden sisältämillä epämääräisillä ja paikkansa pitämättömillä naisvihasyytöksillä pyrittiin hautaamaan kirjani todellinen sisältö.

Asiaa käsiteltiin lähinnä Twitterissä ja tutkimuksessa arvostelemieni medioiden omilla kynänkäänteillä. Ei huomattu, että mediatutkimuksen merkityksestä ei pidä päättää medioissa, joilla on oma lehmä ojassa.

Kukaan ei kysynyt, millainen vääryys pesiytyi tuohon vääristelevään arviointiin.

Sosiaalisen median kakofoniassa on syytösten ryöppyä luonnollisesti vielä mahdottomampi kontrolloida kuin median harjoittamaa agendajournalismia. Se puolestaan elää skandalisoinneista ja itse lavastamistaan kohuista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei median valheellisuutta tai tarkoitushakuisuutta pitäisi voida paljastaa.

Vaarallista on, jos kansalaisia aletaan tuomita toimittajien kritisoimisesta, sillä toimittajat itse esittävät usein häikäilemättömän panettelevia arvioita toisista ihmisistä, ja sen he tekevät valtavirtamedian suojaamista bunkkereistaan.

Woke-vaikuttaminen ja cancel-aktivismi eivät ole vain sosiaalisessa mediassa toimivien verkkovandalistien ja maineterroristien aikaansaannoksia. Niihin syyllistyvät valtavirtamedian ammattitoimittajat aina, kun se on heidän oman etunsa mukaista.

Toimittajien sananvapauden ei pidä olla yhtään entistä laajempaa, vaikka viime aikoina on esitetty vaatimuksia journalististen rajoitusten vähentämiseksi ja median itsekontrollin kaventamiseksi. Erivapaudet rikkoisivat pahoin yhdenvertaisuusperiaatetta.

Päätoimittajien yhdistyksen kannanotot, joiden mukaan myöskään ”kertomatta jättäminen ei rajoita sananvapautta”, ovat tieteen näkökulmasta aivan absurdeja. Sananvapauteen sisältyy vastaanottajien oikeus saada oikeaa tietoa kaikkien kanavien kautta.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Päätoimittajien yhdistyksessä ajatellaan valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatelmasta, jonka mukaan ”valehtelu on vaikenemista totuudesta, joka tulee lausua julki” (Yksinäisen kulkijan mietteitä, s. 63).

Kun valheesta on tullut yleiskäytäntö, ollaan tilanteessa, jossa ”valehteleminen ei ole mitään muuta kuin maksamista väärällä rahalla henkilölle, jolle ei ole mitään velkaa” (ibid, s. 64).

 

Maalittamisen sanktioiminen olisi sanankäytön depersonifikaatiota

Kansalaisten esittämällä arvostelulla ja palautteella on tärkeä demokratiaa ja oikeusvaltiota ylläpitävä rooli.

Mikäli kritiikin kohteita ei saisi enää nimetä, vaan arvostelu määriteltäisiin viranomaisten toimesta ”maalitukseksi”, menisi pohja viestien tulkitsemiselta persoonallisten ominaispiirteiden kautta.

Näin peitettäisiin se, mistä yhteiskunnallisista positioista kritikkiä esitetään ja millaisessa asemassa oleviin se kohdistuu.

Maalitukseen liittyvät syytökset ja kohteiden nimeämiseen liittyvä kieltäminen merkitsisivät keskustelun depersonifikaatiota: henkilökohtaisuuden kieltämistä.

Filosofia kuitenkin on hyvin henkilökohtaista, ja sitä tehdään koko persoonalla. Viestien tulkitseminen ja ymmärtäminen edellyttävät sekä lähettäjien että vastaanottajien persoonallisten ominaisuuksien arviointia.

Huonot tai joidenkin mielestä loukkaavat kuvaukset eivät ole kansanryhmää vastaan kiihottamista, mikäli niihin ei sisälly kehotusta rikolliseen tekoon, uhrit puuttuvat ja kukaan ei tosiasiassa kiihotu, toisin sanoen näyttö puuttuu.

Kielteisten kuvausten kieltäminen tekisi mahdottomaksi esittää arvostelua myös silloin, kun kohde on arvostelunsa ansainnut.

Maalittamiseen liittyvät syytökset eivät ainakaan toistaiseksi perustu lakiin, sillä laissa ei ole maalituksen käsitettä. Kyseessä on ’vihapuheen’ tapainen kelluva merkitsijä, jonka sisältö voidaan määritellä monella tavalla. Sen vuoksi kumpaakaan käsitettä ei pitäisi sisällyttää mihinkään lakiin.

Muussa tapauksessa tulos vastaisi klassista esimerkkiä leväperäisesti laaditusta laista: ”Kaikki konnat linnaan!”

Mitä henkilökohtaiseen kunniaan tulee, jokainen kunniallinen ihminen huolehtii kunniastaan itse, eikä ihmistä saastuta se, mitä hän joutuu vastaanottamaan, vaan se, mitä hänestä itsestään lähtee ulos.

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina

Ylen uutistoimituksen haastattelemat asiantuntijat valittelivat hiljattain, että Ukrainan sota voi laajentua maan rajojen ulkopuolelle, myös Suomeen.

Sanoisin niin käyneen jo nyt.

Kriisi laajenee, kun sen osapuolet levittäytyvät toisiin valtioihin.

Ilta-Sanomat kirjoitti hetki sitten, että Allegron kyydissä Suomeen saapuu Venäjän kansalaisia hakemaan täältä turvaa.

Vaikka ukrainalaiset saavatkin matkustaa HSL:ssä nyt pelkällä passillaan, ei Helsinkiä pidä kansoittaa Moskovan-junassa tulleilla venäläisillä. ”Huolestuneisuus” ei ole pakolaisuuden eikä turvapaikan peruste kummallekaan sodan osapuolelle.

Helsingin Sanomat puolestaan paheksui Suomessa mahdollisesti kasvavaa Venäjän-vastaisuutta, jota toimittaja nimitti ”russofobiaksi”. Fobiasta (eli sairauden tapaisesta kammosta) ei liene kyse. Ei myöskään ennakkoluuloista, vaan kokemusten opettamista ennakkotiedoista.

Toimittajan kannattaisi ensin pohtia, olisiko suomalaisten torjuvaan asenteeseen jotakin syytä, ennen kuin antaa sormiensa juosta näppäimillä ajatustaan nopeammin. Oman maamme ja kansallisen etumme puolustaminen ei ole Helsingin Sanomien syyttelemää ”hyväksyttyä rasismia”, vaan rationalismia.

Yleisradion haastattelema tendenssitutkija puolestaan arvioi venäjänkielisten saavan osakseen syrjintää ja suomalaisten penseyden ärsyttävän heitä. Ilta-Sanomat valittaa venäjänkielisten kokemasta ”vihapuheesta”. Kuka tässä oikeastaan ärsyttää ja pelottaa suomalaisia?

Suomeen tuleville venäläisille pitäisi viestittää, että myöskään täällä te ette ole turvassa: nimenomaan teidän läsnäolonne vuoksi Putin voi hyökätä seuraavaksi tänne.

Pakolaisongelma kiihtymässä ylikierroksille

Venäjän ulkopolitiikkaan sisältyy Krimin sodan ajalta periytyvä periaate, jonka mukaan Venäjä puolustaa kansalaisiaan myös maansa rajojen ulkopuolella.

Sitä mukaa kun venäläiset onnistuvat aiheuttamaan eripuraa Suomessa ja omassa suhteessaan suomalaisiin, Venäjän hallinto saa verukkeen kanuunoiden kääntämiseen Suomeen.

Totuus on, että suuri venäläisvähemmistö tarjoaa Putinille poliittisen vivun, ja siksi venäläisten laaja läsnäolo ei ole toivottavaa.

Jokainen Ukrainan sodan vuoksi Suomeen tullut maahanmuuttaja on syöttö Putinin lapaan, sillä pakolaisten vastaanottaminen helpottaa valloittajan työtä.

Vastaavasti jokainen, joka edistää maahanmuuttoa, pelaa Putinin pussiin ja vaikeuttaa suomalaisten toimeentuloa maassamme.

Asetelma on samanlainen kuin maahanmuuton ongelmissa yleensäkin. Nyt uhka tulee vain entistä lähemmäksi.

Tästä johtuu, että kaksoiskansalaisjärjestelmä olisi lopetettava heti. Samoin venäläisten kiinteistöjen ostaminen ja omistaminen Suomessa pitäisi kieltää.

Valmiuslaki, joka mahdollistaa pakolaisjonojen katkaisemisen raja-asemilla, olisi saatava vihervasemmiston vitkuttelusta huolimatta vihdoinkin valmiiksi ja voimaan. Hallitusta voi syyttää siitä, ettei se ole laittanut asian vuoksi tikkuakaan ristiin.

Myös suomalaiset pakotetaan Ukrainan sodan uhreiksi

Jokainen Venäjältä tai Ukrainasta tuleva olisi tutkittava tarkoin, sillä joukossa voi olla myös desantteja ja itäukrainalaisia kapinallisia, joiden aikeet voivat olla terroristisia. Myös matkan tarkoitukset olisi läpivalaistava.

Nyt Maahanmuuttovirasto toimii kuitenkin aivan toisin ja toivottaa kaikki Ukrainan suunnalta tulevat tervetulleiksi ilman tutkintaa, ja suuri osa heistä on kadonnut Suomeen jättämättä tutkinnan mahdollistavaa turvapaikkahakemusta.

Venäläiset eivät ole Suomelle vain mahdollinen uhka tai uhkaava mahdollisuus, vaan molemmat.

Ukrainasta puolestaan on vaarassa tulla Irakista ja Syyriasta paenneita suurempi joukkio. Kaiken humanitaarisen hyminän keskellä olisi huomattava, että sodan molempien osapuolten levittäytyminen Suomeen vetää meidät itsemme lähemmäksi Ukrainan konfliktia.

Suomalaisista itsestään tulee Ukrainan sodan uhreja siksi, että meidät pakotetaan taaskin maksamaan muualla syntyneiden ja itsestämme riippumattomien konfliktien kuluja kasvavina vastaanotto-, toimeentulo-, sosiaali-, terveys-, ravinto- ja asumiskuluina.

Ukrainalaiset saavat vastaanottorahaa 323 euroa kuukaudessa, ja maahamme saapuva halpatyövoima vie pitkän päälle myös työpaikkoja suomalaisilta.

Lisäksi suomalaiset kärsivät sotainflaation seurauksista ja Venäjän-viennin sekä sijoituspääomien menetyksistä. Valtion velkakuorma kasvaa tuhoten hyvinvointivaltiomme ja tulevaisuutemme.

Venäjä on ampunut alas muun muassa kansallisen lentoyhtiömme Finnairin, joka laittoi kaiken yhden kortin varaan, eli Aasian-liikenteeseen. Venäjän suljettua ilmatilansa Finnair menetti 24 tunnin rotaatiolentämiseen liittyvät valtit, ja valtavat konehankinnat jäävät käyttämättä.

Perin juurin virheellisestä strategiasta kärsii myös Finavia, jonka suuruudenhullut miljardi-investoinnit Helsingin ja Vantaan lentoasemaan pysynevät autioina myös koronakriisin jälkeen.

Tappiot kansantaloudelle ovat kauheat, ja viimeisetkin toiveet valtiomme talouden pelastamisesta koronakriisin pahentamasta velkakurimuksesta sulivat Putinin hyökkäykseen.

 

Aseellinen konflikti vaanii nurkan takana

Sotilasasiantuntijat ovat moneen kertaan toistelleet, että meitä eivät juuri nyt uhkaa Venäjän asevoimat. Mutta tämä onnentila ei kestä välttämättä kauaa. 

Venäjä huoltaa toisessa maailmansodassa valtaamaansa Königsbergin aluetta (nykyiseltä nimeltään Kaliningradia) erittäin kapean Itämeren-ilmakäytävän kautta. 

Ei ole ainoastaan mahdollista vaan suorastaan todennäköistä, että seuraavaksi Venäjä ryhtyy avartamaan merinäköalojaan Suomenlahdella.

Siltä Suomen pelastanee vain Venäjän mahdollisuus joutua konfliktiin Yhdysvaltojen kanssa tai se, että Putinin valta Venäjällä kaatuu ennen ensi kesää jonkinlaisen palatsivallankumouksen tai kansannousun kautta.

Ikävä totuus on, että Venäjän nykydoktriinin mukaista on käyttää sotilaallista voimaa poliittisten tarkoitustensa saavuttamiseksi aina kun se on tarpeen ja mahdollista. Tämä tarkoittaa, että maa aloittaa ja käy sotia, jos ne kannattavat ja ovat sen etujen mukaisia.

Suomen ulkopolitiikan pyrkimys miellyttää Venäjän näkemyksiä on romuttunut kokonaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja osoitettua raakuutta veljeskansaansa kohtaan.

Venäjä ei pidättäydy voimankäytöstä Suomea vastaan siksi, että olemme sille suopeita, vaan siksi, että sotimiselle täällä ei ole toistaiseksi esiintynyt tarvetta.

Tarvetta voi kuitenkin esiintyä aivan pian. Mikäli Ukrainan konflikti leviää Itämeren alueelle, Venäjä ei hyökkää Baltian maita vastaan, sillä ne kuuluvat Natoon.

Sen sijaan Venäjä käyttää sotilaallista voimaa Suomea vastaan, sillä siihen ei liity vaaraa, että Nato ryhtyisi vastatoimiin. Olemme siis Venäjän tulilinjalla heti seuraavina siinä tapauksessa, että Ukrainan kriisi laajenee.

 

Mitä pitäisi tehdä?

Nato-jäsenyyden kannattajien argumentit ovat oikeita sikäli, että Suomen liittoutumattomuus kannustaa Venäjää hyökkäämään Suomeen. Silloin olemme yksin ja pulassa.

Naton vastustajien argumentit puolestaan ovat vääriä sisältäessään oletuksen, että Venäjä alkaisi painostaa Natoon liittynyttä Suomea.

Vaihtoehtoja on käytännössä kolme:

1) Suomi tekee päätöksen Natoon liittymisestä, jolloin Venäjällä on motiivi hyökätä Suomeen, mutta Moskovan kalkulaattorit osoittavat negatiivista tulosta ja Naton vastavoima sekä Suomen Puolustusvoimat ennakolta estävät hyökkäyksen pelotevaikutuksellaan.

2) Suomi pitkittää Nato-keskustelua, mikä käytännössä tarkoittaa kielteistä ratkaisua. Siinä tapauksessa suomalaiset menettävät Nato-optionsa ja Venäjä ehtii tehdä vähintään Nato-jäsenyyden estävän hybridioperaation kansanäänestyksen aikana. Tämän vaihtoehdon todennäköisyys kasvaa päivä päivältä.

3) Suomi päättää olla hakematta Naton jäsenyyttä, jolloin Venäjän kannattaa haastaa maamme koko itsenäisyys sekä pyrkiä asevoimilla varmistamaan, ettei Suomi myöhemminkään hae liittokunnan jäseneksi. 

Viimeksi mainittu vaihtoehto on pahin, ja sen todennäköisyys kasvaa, mikäli Ruotsi liittyy Natoon.

Tästä seuraa, että liittosopimus Naton tai (inkl.) Yhdysvaltain kanssa olisi saatava voimaan viipymättä.

---

Päivitys 9.3.2022: Yleisradion toimittaja Satu Helin julkaisi Ylen verkkosivuilla ”analyysiksi” sanotun jutun ”Eurooppa pelkäsi pakolaiskriisiä – nyt Ukrainasta tuli enemmän pakolaisia kuin Syyriasta, eikä kukaan ole huolissaan”. – Vai ei kukaan?

Päivitys 16.3.2022: Venäjän Suomen-suurlähetystö pyysi Twitterissä, että Suomessa asuvat venäläiset kantelisivat Suomessa kohtaamastaan syrjinnästä Venäjän viranomaisille. Eipä siinä kauaa mennyt. Ilta-Sanomien haastattelema tutkija kehotti sitten suomalaisia pidättäytymään kaikesta venäläisiin kohdistuvasta kritiikistä, joka voitaisiin tulkita syrjinnäksi.

Tosiasiassa ongelmana ei ole suomalaisten asennoituminen omassa maassaan, vaan Venäjän Suomelle ja muille maille aiheuttama uhka. Tästä nähdään, että venäläisvähemmistö tarjoaa Putinille aseen käteen, ja Venäjältä tullut maahanmuutto on Suomelle ongelma. Venäjän viranomaisten kannattaisi olla huolissaan omien kansalaistensa pahoinpitelyistä ja murhista sekä veljeskansansa tappamisesta, eikä suomalaisten toimista omassa maassamme.

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa

Suomen Nato-kantaa ratkottaessa on tärkeää, että myöskään vähemmistöön jäävä osapuoli ei katkeroidu vaan voi elää ratkaisun kanssa, joka toivokseni on liittoutumista puoltava.

Samoin on toivottavaa, ettei asiasta tarvitsisi päättää kansanäänestyksellä, vaan kansanedustuslaitoksen piirissä tehtävä ratkaisu riittäisi. Tällaisia tilanteita varten kansanedustuslaitos on.

Ylen televisiouutisissa 6.3.2022 ratkaisijan rooliin korotettiin pääoppositiopuolueet Perussuomalaiset ja Kokoomus, kun asiaa tiedusteltiin puolueiden puheenjohtajilta.

Ajatuksena lienee, liittyisikö oppositio hallituksen esitykseen, mikäli se päättäisi ehdottaa Natoon hakeutumista. Hyväksymiseen voitaisiin tarvita kahden kolmasosan määräenemmistö, vaikka perustuslaki mahdollistaa päätöksen tekemisen myös yksinkertaisella enemmistöllä.

Puolueet ovat asiassa joka tapauksessa vedenjakajalla. Tosiasiassa epävarmuus liittyy enemmänkin hallituksen sisäiseen mielipiteenmuodostukseen kuin oppositiopuolueiden toimintaan.

Nato-vastaisuus on ollut SDP:ssä pinttynyttä, ja Vasemmistoliitossa se on edelleen sitkeää.

Vihreiden liberaali siipi on hermostunut Venäjän toimista vasta viime aikoina ja kääntänyt kelkkansa kohti Natoa; tosin puolueessa on edelleen paljon kiilusilmäistä taistolaisuutta, joka on syystä tai toisesta (n)ostalgisesti itään päin kallellaan.

Hallituksen esityksen synnyttäminen voi olla työn ja tuskan takana, sillä myös sosiaalidemokraatteja varjostaa tuomiojalaisen rauhanaktivismin ryhditön perinne.

Myös Ruotsin sosiaalidemokraattinen pääministeri Magdalena Andersson toistelee Natoon liittymättömyyttä liturgiana, osaten läksynsä ilman paperia.

Tämä ei välttämättä kerro todellisesta tilanteesta, sillä Natoon hakeutuminen on samanlaista kuin valuutan revalvoiminen. Ei siitäkään kerrota etukäteen. Pelkään kuitenkin pahoin, että Suomen ja Ruotsin demarit ovat tosissaan tuossa empimisessään.

Nato-kysymys jakaa puolueet vastuullisiin ja populistisiin

Suhtautuminen Nato-kysymykseen erottelee jyvät akanoista niin Suomessa kuin Ruotsissakin. 

Sitä kautta erottuvat toisistaan yhtäältä realistiset ja vastuulliset puolueet ja toisaalta populistipuolueet. Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat perinteisesti olleet kaikkea vastustavia vasemmistopopulistisia puolueita, jotka eivät ole osoittaneet tervettä harkintaa muissakaan kysymyksissä.

Ne voivat uppoutua rooliinsa myös Nato-kysymyksessä ja asettua vastustamaan Natoa pelkästään varmistaakseen selustansa siltä varalta, että prosessissa jokin menee myttyyn. Sitten ne voivat julistaa jälkiviisaasti olleensa oikeassa! Myös seisova kello näyttää kahdesti vuorokaudessa oikeaa aikaa.

Tämä sopii vasemmistopopulistisille puolueille, jotka eivät halua kantaa poliittista vastuuta. Mutta ne eivät saa myöskään kunniaa oikeasta päätöksestä. 

Natoon liittymistä kannattavat varauksettomasti vain Kokoomus ja RKP. Kokoomus otti asian ohjelmaansa jo vuonna 2004.

Nähdäkseni myöskään Perussuomalaisessa puolueessa ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että Suomen tulisi olla Naton jäsen. Keskustelu olisi syytä tarkentaa vain siihen käytännölliseen kysymykseen, kuinka tämä tulos saataisiin nopeasti ja ongelmitta aikaan.

Vasta-argumentiksi ei kelpaa väite, että suomalaisia varusmiehiä lähetettäisiin Naton operaatioihin mukaan. Sen estää laki, ja osallistujat olisivat palkattuja sotilaita, kuten IFOR-joukoissa ja YK:n rauhanturvaoperaatioissakin.

Vasta-argumentiksi ei käy sekään, että Nato kuppaisi Suomen puolustusmäärärahat ja aseet. Tosiasia on, että Nato-maa Tanskalla oli esimerkiksi Irakin campaignissa vähäisemmät sotilasvoimat kuin Suomella on ollut Nato-johteisissa Afganistanin operaatioissa.

Naton jäsenyys ei tarkoita, että Suomeen tuotaisiin ydinaseita, eikä sitä, että täällä olisi välttämättä muiden maiden sotilastukikohtiakaan.

Erinomaisen tietopaketin siitä, mikä Nato on ja mitä jäsenyys merkitsee, on julkaissut Suomen Atlantti-seura, ja sen voi lukea verkkoversiona täältä sekä tallentaa PDF:nä täältä.

Kannattaako Nato-kauppa?

Natoon liittymättömyys ei ole pidäke Venäjälle, vaan liittoutumattomuus voi a fortiori houkutella hyökkäämään tänne niin kauan kuin se on mahdollista: ennakolta vaikuttavana varotoimena.

Natosta olisi Suomelle enemmän hyötyä kuin mahdollista haittaa, vaikka selvää onkin, että ilman vastavuoroisuutta mikään liittoutuminen ei ole mahdollista.

Liittoutumisen myötä Suomen Puolustusvoimien uskottavuus kohoaisi, kun takeena oleva potentiaalinen voima lisääntyisi.

On luonnollista, että Nato ei ole ryhtynyt itseään ja palveluksiaan Suomelle erityisesti markkinoimaan, sillä liika innokkuus sotilasliiton puolelta pohjustaisi sille huonon neuvotteluaseman, jos sopimusta ryhdytään sorvaamaan.

Tästä johtuu, että Suomella on säilynyt anojan rooli.

Samasta syystä Nato ei ole ryhtynyt tarjoamaan sotilaallista apuaan millekään liittokunnan ulkopuoliselle maalle. Puolustusliiton kyseessä ollessa se ei olisi mahdollistakaan, mutta passiivisuutta edellyttää myös mahdollisen neuvotteluposition säilyttäminen.

”Avoimien ovien politiikka” merkitsee, että Suomen kutsuminen Naton jäseneksi puolustusliiton aloitteesta on epätodennäköistä. Mutta tie Natoon lyhenisi, mikäli Nato-maat neuvottelisivat etukäteen konditionaalisen sopimuksen siltä varalta, että Suomi jättäisi Nato-hakemuksen.

Suoranaisen vaaran prosessille muodostaa Turkki. Recep Tayyip Erdoğanin eilisellä puhelinsoittelulla Putinille on selvät syynsä, jotka eivät liity välttämättä vain Ukrainan sodan rauhanvälitystarjoukseen. 

Vastavetona Suomen ja Yhdysvaltain yhteistyölle Venäjä voi painostaa Turkkia olemaan hyväksymättä Natoon lisää jäseniä.

Nato-konsultaatioiden rinnalla kohoavat arvoltaan nyt käynnissä olevat neuvottelut Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä. Se voisi koskea koko Pohjolaa tai Pohjoismaita (Nordic), joista Biden puhui Niinistön kanssa Washingtonissa.

Kahdenvälinen sopimus Suomen ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä ei ole Nato-jäsenyyden vastakohta tai poissulkeva vaihtoehto, mutta se voi toimia perustana myös Naton jäsenyydelle.

Natoa suppeamman puolustusyhteistyön etuna on, ettei päätösten tekemiseen tarvita Natolle tyypillistä kankeaa organisaatiota, ja Yhdysvalloille voi riittää vastasuoritteeksi, että Suomi lähestyy määrätietoisesti Natoa. 

Venäjä puolestaan ei voisi paheksua Natoon liittymistä, sillä Suomen liittoutumaton status muodollisesti säilyisi.

Tähän puolustusyhteistyön kehittämiseen sisältyy jo sinänsä eräänlainen turvatakuu, niin kuin Yhdysvalloista tehtyihin asehankintoihinkin.

Turvatakuun käsite on kelluva merkitsijä, joka voi koostua monesta asiasta. Käytännössä jo F-18- ja F-35-koneiden hankintaan liittyvät ylläpitosopimukset ovat turvatakuiden osatekijöitä.

Toivotan menestystä Antti Kaikkosen (kesk.) matkalle Yhdysvaltoihin. Nyt kannattaa laittaa tupailtojen suomettuneet soraäänet hetkeksi mutingiin.

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle

Suomen kansainvälinen asema on muuttumassa historiallisin harppauksin Valkoisen talon, Kesärannan ja Mäntyniemen kautta yhtä jalkaa Ruotsin kanssa kohti Natoa.

On oivallettu, että toiminnan aika on tullut, kuten valppaat ja viisaat havaitsivat myös vuonna 1917, jolloin Venäjä oli ajautunut sisäiseen kaaokseen.

Kaiken kanssakäymisen keskellä on syytä pitää mielessä, että vaikka poliittiset mannerlaatat liikkuvatkin, maantieteellinen asemamme pysyy.

Joskus suhteita Venäjään on jälleen normalisoitava. Koska siihen menee todennäköisesti paljon aikaa, luodaanpa odotellessa katsaus Venäjän fataaliin nykytilanteeseen.

Kuuluisa aivotutkija Ian Robertson totesi viime viikolla, että Vladimir Putinin aivot ovat voineet päätyä pitkän itsevaltiuden tuloksena tilaan, jossa ne huumaantuvat vallasta. 

Valta on vaikuttanut kuten kokaiini ja tehnyt käyttäjästään riippuvaisen. – Uskottava selitys, mutta pelkästään yksilöpsykologinen.

Tuollaista tilannettahan ei synny ilman ympäristön ja yhteiskunnan vaikutusta. Edellytyksenä on, että lähipiiri antaa valtiaalle jatkuvasti kiittävää ja palkitsevaa palautetta.

Palautteen täytyy olla myönteistä, jotta hallitsija pysyy tyytyväisenä ja mielistelijät sekä hännystelijät kiinni vallankahvassa.

Putinin päihtyminen vallasta on siis seuraus ympäristötekijöistä, jotka puolestaan ohjautuvat vallan hovin halusta turvata omat etunsa. Oligarkia, jossa rikkaat rikastuvat poliittisen vallan tuella, on paha yhteiskunnan korruptoituneisuuden muoto.

Tästä johtuu, että maa katoaa jalkojen alta, ja todellisuus etääntyy. Tulokset näkyvät muun muassa siinä, että Putinin ”sotilaallinen erikoisoperaatio” ei ole edennyt odotetusti.

Sosiaalipsykologisesti kyseessä on vahvistusharha, jonka tuloksena syntyy kognitiivinen tunneli.

Valtias saa valikoitua informaatiota ja uskoo siihen, sillä se ruokkii omahyväisyyttä ja tarjoaa narsistista mielihyvää. Valtaa siirtyy tätä kautta myös vallan salonkien ovimiehille ja lähipiirille, jotka säätelevät lävitse tihkuvan tiedon rajaa.

Kyse on lyhyesti sanoen itsepetoksesta. Se taas on petoksen muodoista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

Lopulta valtias päätyy oman valtansa uhriksi, ja näin syntyy sanonta, että valta turmelee aina, ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti.

Pohjimmiltaan aivoissa tapahtuvan muutoksen taustalla on siis sosiaalisen eristämisen prosessi, jonka tuloksena alkavat orastaa myös paranoia ja megalomania: vainoharhaisuus ja suuruudenhulluus. Koronaeristys on niitä kenties tehostanut.

Hulluutta on tietenkin monenlaista, ja osa siitä voi olla machiavelliläistä pelotehulluutta, jonka takana on toive, että hullulle oltaisiin mieliksi.

Putinin hulluus lienee osittain tuollaista järkiperäistä hulluutta. Sen taustalla voi olla laskelmointia, kuinka päästä eroon Ukrainan pitkään jatkuneesta pattitilanteesta. Tavoitteena on todennäköisesti vähintäänkin maan jakaminen kahtia Dnepriä myöten Länsi-Ukrainaan ja Itä-Ukrainaan.

Kyseinen strategia perustuu kuitenkin kognitiiviseen tunneliin, jonka päässä ei näy valoa.

Hintana nimittäin on, että Venäjä on jo nyt menettänyt kaiken poliittisen ja taloudellisen toimintakykynsä Euroopan ja Pohjois-Amerikan piirissä, ja jäljellä on vain sotilaallinen voima.

Venäjää itseään pitää letkuissa vain energiakauppa ja muutamien Euroopan ulkopuolisten maiden moraalisesti heikentyvä vaihtosuhde.

Putin on tuhonnut Venäjän tulevaisuuden vuosikymmeniksi, ja korjaantuminen on hidasta, vaikka Kremlin hallinto syrjäytettäisiin heti.

Putinin väistyminen on kuitenkin välttämätöntä. Arvoitus on vain, tapahtuuko se kansanvaltaisen kumouksen, sotilasvallankaappauksen, oligarkkien vai niiden kaikkien kautta yhteistuumin. Syrjäyttämistä varmasti jo suunnitellaan kuin ukko-Freudin klassisissa fantasioissa.

Tarina käy toteen, kun kansalaiset Venäjällä huomaavat, että heidän henkilökohtainen toimeentulonsa on vaarassa länsimaiden toimeenpaneman ”taloudellisen erikoisoperaation” tuloksena. Sotilaat puolestaan kääntävät kanuunansa havaitessaan, että maan yleinen etu vaarantuu.

Prosessia hidastavat vain valheellinen media ja sensuuri, joiden vuoksi eurooppalainen demokratia on venäläisten mielestä ”fasismia” ja isovenäläinen nationalismi ”turvallisuuden takaamista”. Jälleen näyttö siitä, mitä infosotaa käyvä valtiojohtoinen media voi saada aikaan, kun valtio kompuroi omassa hybridivaikuttamisessaan.

Myöskään Suomessa ei pidä tehdä päätöksiä kognitiivisessa tunnelissa.

Me emme saa uskoa liiaksi omaan puolustuskykyymme emmekä myyttiseen hokemaan, että meillä on erinomaisen vahvat Puolustusvoimat ja häikäisevä maanpuolustustahto.

Niitä ei ole testattu pitkään aikaan todellisessa tilanteessa. Jo pelkästään liikekannallepano vaikuttaa hitaan puoleiselta, kolmannes asevelvollisista ei suorita varusmiespalvelusta, ja on epäiltävä, lähtisivätkö millenniaalit World of Warcraft- ja Battlefield-peliensä äärestä puolustamaan vaikkapa Lapin erämaita, jos pitäisi.

Ilman vahvoja ja ajantasaisia Puolustusvoimia Natoon puolestaan ei voitaisi edes pyrkiä, mutta ilman Naton taustatukea hyvätkin asevoimat jäisivät tehottomiksi ja yhteensopivuuden käyttökelpoisuus sekä uskottavuus laskisivat.

Sen sijaan Naton jäsenenä Suomen Puolustusvoimien toimintakyky ja uskottavuus saisivat eksponentiaalista arvonlisää. Natoon liittyminen on siis kuin valuutan revalvaatio, eikä siitäkään kerrota etukäteen.

Venäjä on pakastimessa seuraavat 20 vuotta, joten Suomen ainoa tie kulkee tästä eteenpäin länteen.

Muuttuneessa tilanteessa myöskään suomalaisten ei pitäisi luottaa mihinkään vanhoihin vahvistusharhoja ruokkiviin kansallisiin hokemiin vaan pitää Naton jäsenyyttä ja mahdollista liittolaissopimusta suunnitellessamme pää kylmänä ja kynä kuumana.

Kulissien takana luullakseni luonnostellaankin jo jonkinlaista sopimusta Yhdysvaltain, Suomen ja Ruotsin välisen kolmikantaisen puolustusyhteistyön tai jopa liittolaissopimuksen solmimiseksi.

 

Aiheesta aiemmin:

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007) 

 

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Jokin aika sitten Venäjä vaati alueita, ja nyt se vaati jo aseleponeuvotteluja.

Venäjällä on painetta päättää Ukrainassa aloittamansa sotatoimet nopeasti.

Kiire johtuu siitä, että Venäjä ei halua Ukrainasta uutta Afganistania. Jos asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat.

Mikäli sodankäynti ajautuu pattitilanteeseen, Venäjän kotirintama alkaa repeillä. Venäjän taistelumotivaation tai -taitojen puutteesta kertovat Venäjän suuret tappiot: nyt jo jopa 4300 kuollutta.

Venäjällä on sodankäynnissä seitsemän suurta ongelmaa:

1) Hyökkäyssodalta puuttuu uskottava ja oikeutettu motiivi.

2) Sodalta puuttuu realistinen päämäärä ja tavoite.

3) Mitä tehdä valloitetuilla alueilla, kun Venäjällä riittää omaa tonttia muutenkin?

4) Mitä tehdä Ukrainan nykyiselle poliittiselle johdolle mahdollisen syrjäyttämisen jälkeen?

5) Kuinka pitää Ukrainan kansakuntaa poliittisessa hallinnassa?

6) Miten estää venäläisiä hermostumasta johtajiensa aiheuttamiin taloudellisiin tuhoihin?

7) Kuinka hallita jo muutenkin huonoksi ajautunutta omaa mainetta tulevaisuudessa?

Syrjäytettyjä hallintoja ei voi legitiimisti tuomita eikä murhata, nukkehallitusta ei voi pitää vallassa, ja perääntyminen ei ole Venäjälle vaihtoehto, joten maa on ajanut itsensä umpikujaan.

Lännen näkökulmasta Venäjä ei voi pelastaa kasvojaan maineenhallinnan oppikirjamenetelmillä. 

Niinpä Venäjän johto ei enää piittaa maineestaan, mikä tekee sen toiminnasta kohtalokasta. Se puolestaan on vaarallista.

 

Ukrainan kriisi on eksistentiaalinen – Venäjän essentiaalinen

Ukrainan ongelmat liittyvät sen olemassaoloon – Venäjän taas maan olemukseen politiikan näyttämöllä.

Jos sota Ukrainassa ei etene Venäjän näkökulmasta suotuisasti, myös Putinin hallinnon huoli kääntyy peloksi sen omasta asemasta.

Näin Venäjällä on edessään neljä vaihtoehtoa.

1) Klassinen ratkaisutaistelu, joka voi tapahtua laajentamalla keinoja entistä enemmän teknisten aseiden, ohjusaseistuksen ja jopa ydinlatausten käyttöön, mikä johtaa Ukrainan täydelliseen antautumiseen.

2) Sodan pitkittyminen, joka johtaa kotirintaman repeämiseen, tappioiden kasvamiseen ja kuristumiseen kansainvälisiin pakotteisiin.

3) Neuvottelut, jotka myös tuloksiin johtaessaan tuottavat alueiden ja väestöjen pysyvän hallintaongelman.

4) Venäjän kansan, oligarkkien ja etenkin armeijan ylimmän johdon kääntyminen mieleltään sairastunutta Putinia vastaan.

Itse luotan vaihtoehtoon 4. Se on ainoa pitemmän päälle uskottava vaihtoehto Venäjän tulevaisuuden kannalta – ja nopea.

Tosiasia on, että Venäjä ei voi säilyttää poliittista toimijuuttaan, mikäli valta Kremlissä ei vaihdu.

Putin tuli painaneeksi omaa heittoistuinnappiaan pyrkimällä Ukrainan kriisin ratkaisemiseen sotilaallisesti. Mikäli hänen sormensa päätyy ydinasenapille, luulen ja toivon ammattisotilaista löytyvän jonkun, joka ampuu kuulan Putinin kalloon. Sota loppuu silloin sotilasvallankaappaukseen.

Sitä seuraa kansannousu, ja Aleksei Navalnyi haetaan vankilasta presidentiksi, ikään kuin ”linnasta linnaan”. Johtajien keruu rotankoloista oli tyypillistä jo 1900-luvun alun Venäjälle, jolloin Pietari-Paavalin linnoituksesta kohosi (ja sinne päätyi) monia suuria liidereitä.

Putinin on pakko väistyä tavalla tai toisella, koska hän ei ole enää tervetullut yhteenkään maahan edes neuvottelemaan. Ei minun puolestani ainakaan Suomeen.

Putin kuuluisi kansainväliseen rikostuomioistuimeen, Haagiin. Toimensa ovat olleet siinä määrin röyhkeitä ja epäinhimillisiä jopa omaa kansaansa kohtaan hänen tapattaessaan tuhansia varusmiehiä.

Kremlin gerontokratiaa ei pitäisi vaihtaa, vaan se pitäisi kansanvaltaisesti poistaa. Ydinasettakin Putin käytti jo siinä laajuudessa kuin se on tavoitteellisesti mahdollista, eli uhkaamalla. Juuri se on syy, miksi länsimaat eivät puutu peliin.

 

Natoon hakeminen ja jäsenyys voivat vain parantaa Suomen asemaa

Immanuel Kantin Zum ewigen Frieden -teoksen mukaan on kolme oikeutettua tapaa käydä sotaa.

1) Oman maan puolustaminen hyökkäystä vastaan.

2) Vielä suurempien tuhojen välttäminen.

3) Diktaattorin tai despotian syrjäyttäminen.

Ukraina noudattaa näitä kaikkia. Niin tekevät myös Suomi, EU ja Nato omassa ulko- ja puolustuspolitiikassaan.

Sauli Niinistö empi Marja Sannikan eilisessä Yle-haastattelussa edelleen Natoon hakeutumista perusteenaan se, että kansan kannatus asialle on eri asia kuin niiden poliitikkojen mielipide, jotka joutuvat vastaamaan Natoon hakeutumisen tuloksesta.

Muistutan, että poliitikot joutuvat vastaamaan tuloksesta myös siinä tapauksessa, että Natoon ei haeta ja Venäjä siitä huolimatta tai sen vuoksi vyöryy Suomeen.

Niinistö ei vastannut Sannikan suoraan kysymykseen, joka koski presidentin Nato-kantaa.

Luin vastauksesta, että Niinistö ei aio olla aloitteellinen Natoon liittymiseksi.

Hän ei vaikuttanut uskovan minkään maan antavan turvatakuita hakuprosessiin ajaksi ja piti jonkin valtion (USA?) suostumuksen saamista turvatakuille yhtä pitkällisenä kuin Nato-prosessia itseään. Tästä luin, että turvatakuita ei ole toistaiseksi haettu tai tarjottu tai niiden anomisessa on epäonnistuttu.

Niinistö näyttää vannovan edelleen (vähintäänkin neuvoa antavan) kansanäänestyksen varaan välttääkseen poliittisen ja historiallisen vastuun. Samalla valuu sormien välistä myös liittymisestä mahdollisesti johtuva kunnia. Jäljelle voi jäädä pahimmassa tapauksessa vain empimisestä johtuva riski.

Tosiasiassa Suomen kansa odottaa nyt toimenpiteitä poliittiselta johdolta. Muuten Nato-kannatuksen prosentit (53) eivät olisi korkeammat kuin kansanäänestyksen kannatusprosentit (41). Kansa siis toivoo aloitetta poliittiselta johdolta, eli Niinistöltä, sillä Marin ei sitä todennäköisesti tee.

Osoitan Natoon hakeutumisen perustelluksi yhdellä argumentilla:

Vaikka Suomessa toisteltaisiin Natoon liittymättömyyttä, voi Venäjä päättää olla uskomatta suomalaisia ja hyökätä silti tai suorastaan sen vuoksi: ennakolta vaikuttavana varotoimena. 

Sutta ei pidä ruokkia vain siksi, että se pysyisi kylläisenä.

Olen myös eri mieltä kuin alfauros Mika Aaltola, jonka mukaan oikea aika Natoon hakeutumiselle ei ole (taaskaan) nyt.

Osoitan tämän epätodeksi yhdellä argumentilla:

Tilanne ei tulevaisuudessa parane, joten liitos pitäisi hitsata loppuun nyt, kun Venäjän resurssit ovat vielä kiinni Ukrainassa.

Parasta olisi, jos Nato-maat saataisiin neuvottelemaan keskenään etukäteissuostumus Suomen ja mahdollisesti myös Ruotsin vastaanottamiselle, ja Nato esittäisi maille kutsun omasta puolestaan.

Yleensäkin liittyminen Natoon tapahtuu kutsusta. Erona on vain, että maan omasta hakemuksesta tapahtuva prosessi kestää kuin professorin virantäyttö.

Venäjän uhka Suomelle ei pienene, vaikka emme hakeutuisi Natoon, mutta ollessamme jäsen uhka muodostuisi huomattavasti nykyistä vähäisemmäksi. 

Niinistö vastasi eilen Ylelle, ettei hän näe ”oikeastaan mitään järkisyytä” Venäjän hyökkäykselle Suomeen lähikuukausina tai -vuosina. Huomasiko hän, että myöskään hyökkäykselle Ukrainaan ei ollut mitään järkisyytä?

Paasikiven lause ”kuolemanpelossa ei pidä tehdä itsemurhaa” tarkoittaa nyt, että Venäjän pelossa ei pidä olla hakematta Natoon. Luulen, että myös Niinistön kanta tuosta varauksellisuudesta vielä muuttuu.

Nato ei ole mystinen symboli eikä taikasana, vaan objektiivinen pelotepreventio.

Norjan ja Venäjän välisellä Nato-rajalla on tietääkseni hyvin rauhallista.

Minä ainakin tervehtisin iloiten myös Yhdysvaltain joukkoja ja tukikohtia Suomessa, sillä Venäjä ei varmasti hyökkää maahan, jossa se tietää joutuvansa konfliktiin Yhdysvaltain kanssa.

 

Aiheista aiemmin:

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014) 

Finnairista uusi Nokia (2013)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Putin herättää Wotanin

Aku Ankan sarjakuvassa varatuomari Kalle Kepuli meni vieraille maille ja sanoi: ”Nämä maat ovat minun ja koettakaapas todistaa, että niin ei ole!”

Samoin toimi Vladimir Putin tunnustaessaan itäisen Ukrainan nukkehallinnon. Seuraava askel lienee se, että Venäjä-mieliset hallinnot päättävät ”täysin vapaasti ja itsenäisesti” liittyä osaksi Venäjää, ja Venäjä lähettää paikalle ”rauhanturvaajia”.

Pan-slavistinen natsi-imperialisti

Harvoin ennätän kertoa ”huomisen uutiset jo tänään”, enkä ehtinyt nytkään, sillä kirjoittaessani tätä tekstiä Putin marssitti joukkonsa Ukrainan rajan yli.

Monia ihmisiä askarruttaa, ovatko Ukrainan arot sen arvoisia, että mikään muu maa aloittaa niiden vuoksi laajamittaista sotaa. Ukraina on Euroopan halkopinon takunen, eikä siellä koeta olevan mitään tärkeää.

Monia suomalaisiakin Ukraina kiinnostaa vain turvallisuuspoliittisen mallinnuksen vaarallisena esimerkkitapauksena.

Sen, että Ukraina ei oikeasti kiinnosta länsimaita, voi lukea Venäjän-vastaisten pakotteiden laimeudesta. Henkilöpakotteille Venäjällä luultavasti nauretaan, ja oligarkit laitetaan uhraamaan omaisuuttaan ”isänmaallisen sodan” ja ”yhtenäisen Venäjän” hyväksi.

Lännessä tiedetään, että pakotteista kärsivät eniten läntisen Euroopan maat itse.

Paha sanoa, mutta Venäjä tulee konfliktista ulos todennäköisesti voittajana, ja maa saanee vähintäänkin avatuksi suoran maayhteyden Krimille.

Venäjä on onnistunut motittamaan Ukrainan, ja pahimmassa tapauksessa Venäjä motittaa myös Euroopan unionin maat.

Panssarivaunuja ei voi pysäyttää talouspakotteilla

Lännessä ei vieläkään ymmärretä tai olla ymmärtävinään Putinin aloittamaa paradigmanvaihdosta. Panssarivaunuja ei voi pysäyttää talouspakotteilla, vaan siihen tarvitaan PST-onteloammuksia.

Länsimaiden vastaus on ollut epäsuhtainen ja esitetty kokonaan eri rekisterissä kuin Venäjän aseellinen hyökkäys. Siksi se ei tepsi. Talouspakotteet kääntyvät pahimmillaan länsimaita itseään vastaan.

Ukrainan konfliktista voi käynnistyä suuri taloudellinen katastrofi koko läntisessä maailmassa.

Juuri kukaan ei ole huomannut, että Putin ei sodi ensisijaisesti Ukrainaa vastaan, vaan Putinin nimeltä mainitsemat pääkohteet ovat EU, Britannia, Yhdysvallat ja Nato, joilta Venäjä katsoo Ukrainan ”pelastavansa”.

Todennäköistä on, että Putinin hallinto onnistuu vaurioittamaan monin tavoin koko Euroopan taloutta. 

Jos Venäjä sulkee vastatoimena ilmatilansa, voi Putler ampua alas kansallisen lentoyhtiömme Finnairin, joka laittoi strategiansa epäonnistuneesti yhden kortin, eli Aasian-lentojen, varaan (arvostelin asiaa jo 2013 täällä). Kauttakulun väheneminen tekee Helsinki-Vantaan miljardi-investoinnista tarpeettoman.

Mikäli talouspakotteet etenevät energiasodaksi, kaasu- ja öljyhanat suljetaan jommastakummasta tai molemmista päistä, ja energian hinta lähtee lentoon. Inflaatio kiihtyy, korot nousevat, ja EU-maiden julkisen talouden rahoituskriisi syvenee. Italian tai Espanjan romahtaminen voi kaataa euroalueen, ja siitä voi alkaa koko EU:n hajoaminen.

Tuloksena voi olla stagflaatio, jossa yhdistyvät korkea työttömyys ja inflaatio niin sanotun Phillipsin käyrän vastaisesti. Lama, työttömyys ja yhtäaikainen inflaatio voivat olla jälleen todellisuutta Euroopassa.

Talouspakotteet ovat väärä reaktio fyysiseen aggressioon, ja energiasota vaarantaisi Euroopan oman talouden. Samalla kun öljyn ja kaasun maailmanmarkkinahinta nousee, Venäjä saa muualle myymistään öljystä ja kaasusta enemmän rahaa! Ja tuota rahaa maa voi käyttää sodan rahoittamiseen.

EU:n toimeenpanemat rangaistukset Venäjälle kiertyvät sille eduksi ja haitaksi EU:lle itselleen. Taustalla on, että Eurooppa on riippuvaisempi Venäjän energiasta kuin Venäjä energiansa myyntituloista. Maalla on 550 miljardin euron arvoinen valtiollinen energiarahasto.

On koronakriisi, pakolaiskriisi, talouskriisi ja turvallisuuskriisi

Ei siis pidä paikkaansa, että Suomea ei uhkaa mikään. Tosiasiassa velkaiset EU ja Yhdysvallat ovat vaarassa kuristua pakotteisiinsa itse.

Sen sijaan Venäjä kestää kuin Leningradin piirityksen. Maalla ovat laajat kulta- ja valuuttavarannot, ja kansa pidetään aisoissa samoin kuin Pohjois-Koreassa: sulkemalla ovet ja ikkunat informaatiolta.

Putinin performanssi tulee siis pahaan paikkaan. Venäjä meni aiheuttamaan pakolaiskriisin, koronakriisin ja Euroopan unionin rahoituskriisin keskelle vielä sodanuhan!

Se oli tietenkin toimiva strategia. Länsi ei tee Ukrainan mailla mitään, mutta Venäjälle ne ovat tärkeät, ja siinä onkin nimenomainen syy, miksi konflikti Ukrainan alueella vallitsee.

Länsi todennäköisesti taipuu vähitellen ajattelemaan, että Donetskin ja Luhanskin alueet kuuluvat Venäjään niin kuin Tuppurainen ja Tappurainen pihapuistoon.

Psykologisesti etevää tainnutusta siis, vaikka myöskään Venäjän hovissa eivät taida olla kaikki jauhot laarissa.

Epäilykset kajastavat Putinin ministerien kasvoilta heidän istuessaan piirissä usean metrin päässä paranoidista liideristään. Kremlistä lähetetyssä TV-kuvassa heidän ajatuskuplissaan lukee, että johtajansa pelaa vaarallista peliä.

On vaikea arvioida, onko Venäjän hallinto menettänyt realiteettitajunsa vai pelaako se upporikasta ja rutiköyhää vain vaikuttaakseen pelottavalta. Kyseessä lienee Niccolò Machiavellilta tunnettu strategia, jonka mukaan hyökkääjän kannattaa joka tapauksessa näytellä hullua.

Röyhkeitä uhkauksia ja mihinkään perustumattomia vaateita esittänyt Putin on nyt James Bond -elokuvista tunnettu megalomanian arkkityyppi. Hänen tosiasiallinen hulluutensa on siinä, että hän tuhoaa ystävällismielistä maata, jota hän on pitänyt osana Venäjää, ja sodasta tulee hänen henkilökohtaisen harhaisuutensa monumentti.

Destruktion voimat irti

Psykologia tulee avuksi myös kokonaistilanteen ymmärtämiseksi. Psykoanalyytikko Carl Gustav Jung kirjoitti aikoinaan kollektiiviseen alitajuntaan pesiytyneestä aggressiosta, joka aika ajoin nousee myrskynä esiin ja puhaltaa kokonaisten maanosien yli.

Taustalla voi olla kansakuntien rappeutuminen jatkuvan laissez fairen vuoksi, turhautuminen yltäkylläisyyteen, siitä seurannut turhamaisuus ja eläminen varojensa yli niin, että hyvinvoinnilta on romahtanut pohja. Näin on käynyt EU:ssa. Silloin ollaan vallan uudelleenjaon edessä. 

Kun asiat konflikoituvat, myrsky nousee. Hitlerin tapaiset opportunistit voivat ottaa tilanteista hyödyn. Jung käytti tuosta alitajuisesta väkivallan personifikatiosta nimitystä Wotan.

Wotan (toiselta nimeltään Odin) on germaaninen ja viikinki-ajan jumala, joka asui Valhallassa ja joka Richard Wagnerin mukaan on haudattuna eräälle Viron lähellä olevalle Itämeren saarelle.

Myös Sigmund Freud kirjoitti aikoinaan, että aina kun yhteiskunta heittäytyy hedonistiseksi, pohjavire on melankolinen.

Ehkä myös Euroopassa on jälleen tullut aika käynnistää laajamittainen sodan ja väkivallan aikakausi. Moraalisesti välinpitämätön, maahanmuuttoa lietsova ja konflikteihin johtava älyllinen laiskuus on jatkunut Euroopan maissa pitkään samalla, kun Venäjä on varustautunut.

Itä on koventunut ja länsi löystynyt.

Väestöjen vellonnan tuloksena monessa maassa on nyt venäläinen vähemmistö, jota Venäjän hallinto voi käyttää poliittisen painostuksensa välineenä niin kuin Krimin sodan aikana.

Wotanin heräämistä edistää Putin, tietämättä tosin itsekään, mitä laajassa skaalassa tekee. Hän vain toimii niin kuin diktaattorit yleensäkin ja osoittaa, kuinka vaarallista on, että jollakin kansakunnalla on itsevaltainen johtaja.

 

Atomi-Ladassa pakki päälle

Hulluutta on riittänyt myös Suomen politiikkaan. Näyttöä antaa eräs detalji: vuoden 2014 Ukrainan sodan aikana tehty päätös tilata kuudes ydinreaktori nimenomaan Venäjältä!

Reaktorin paineastia on tarkoitus valaa itäisen Ukrainan alueella olevassa Kramatorskin kaupungissa, ja ukrainalainen ydinvoimatekniikkahan on maailmankuulua...

Fennovoiman päätöksen pitää olla purettavissa, sillä valmiina ei ole vasta kuin ”se tärkein”, eli hallintorakennus.

Ydinvoimalaitoksen toimitusvarmuus sotatoimialueelta on yhtä varmaa kuin se, että paineastiaan tulee bugeja. Valmis ydinmiilu voi pysähtyä rajalle EU:n mahdollisesti julistaman kauppasaarron vuoksi.

Fennovoima sinänsä on omistusrakenteeltaan agendajournalistinen, sillä välillisesti firmasta omistaa kolmanneksen putinistien käsissä oleva Rosatom.

Oliko tarkoitus, että Venäjä saa ydinvoimalasta poliittisen vivun vallankäyttöään varten? Suomen tarkoitus on käsittääkseni ollut irrottautua hurjasta energiariippuvuudestamme Venäjään. Sen vuoksi myös bensiini saattaa maksaa pian 3 euroa litralta.

En tiedä mitään pöhkömpää kuin tilata ydinvoimala maasta, jonka teknologiasovellutukset johtivat kaikkien aikojen tuhoisimpaan ydinvoimalaonnettomuuteen.

Ydinvoimatekniikassa halvin ei ole välttämättä parasta, ja venäläiset saisivat pitää atomi-Ladansa itse.

Ydinvoimalakaupoissa ovat ainakin toistaiseksi ostajan markkinat, ja toimittajia riittäisi Westinghousesta ja Toshibasta Siemensiin ja Arevaan.

 

Parempaa hetkeä Natoon hakeutumiselle ei tule

Esitän Suomen hallitukselle, että se ryhtyisi välittömiin toimenpiteisiin patsaan saamiseksi Tarja Haloselle ja Erkki Tuomiojalle Kremliin, sillä juuri he estivät Suomen hakeutumisen Natoon aikana, jolloin se oli suotuisasti mahdollista.

Ihmettelen myös sitä erehtymisten määrää, joka liittyy sotilasasiantuntijoiden virhearvioihin Venäjän hyökkäyksen todennäköisyydestä.

Vielä viime viikolla strategit sanoivat, ettei parinsadan tuhannen sotilaan joukoilla voisi aloittaa menestyksellistä maasotaa Ukrainan kokoisessa valtiossa. Nyt maajoukot lähestyvät Kiovaa.

Elleivät kannanotot olleet jotakin hämäystä, on syytä huolestua myös oman maamme valmiudesta vastata, mikäli Venäjän kanuunat kääntyvät jonakin päivänä Suomeen.

Ihmeellistä on sekin, että Venäjän lähetystön edessä Helsingissä ei näy Rauhanpuolustajien aktivisteja osoittamassa mieltään sotatoimia vastaan, vaikka heitä on Yhdysvaltain lähetystön edessä aina kun USA puolustaa ihmisoikeuksia jossain.

[Päivitys: Kadun käsitystäni, sillä ehtihän heitä Tehtaankadulle todistaen siten, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa.]

Lisättäköön, että aseiden suoraa vientiä Suomesta Ukrainaan en voi kannattaa, sillä tarvitsemme niitä itse ja meillä on oma taustamme varmistamatta, kun emme kuulu Natoon. Siitä, miksi Suomen pitäisi liittyä Natoon, kirjoitin puolestaan täällä.

Kaikista nykyisistä ja tulevista ajoista paras hetki liittyä Natoon on nyt, kun Venäjän resurssit ovat (vielä) kiinni Ukrainassa eikä Venäjä voi avata kahden rintaman sotaa.

Maailmassa, jossa koira syö koiraa, ainoa Nato-hakemuksen riski sisältyy siihen, että Unkarin ja Turkin tapaiset maat eivät kannattaisi hyväksymistä. Mutta riski on pieni ja etukäteisneuvottelujen varainen. Asiassa tulisi edetä sekä avoimia kotimaisia että salaisia diplomaattisia kiskoja pitkin yhtä aikaa.

Venäjän uhka Suomelle ei pienene, vaikka emme hakeutuisi Natoon, mutta ollessamme jäsen uhka muodostuisi huomattavasti nykyistä vähäisemmäksi.  

Natoon hakeutuminen kannattaa siksikin, että vaikka Suomessa toisteltaisiin Natoon liittymättömyyttä, voi Venäjä päättää olla uskomatta suomalaisia ja hyökätä silti tai suorastaan sen vuoksi.

Esitän myös alueellisen puolustusjärjestelmän kehittämistä niin, että taistelijan perusvarusteet jaettaisiin kaikille asevelvollisille valmiiksi kotona säilytettäviksi.

Suomalaiset eivät yleensä taistele tappaakseen vaan jäädäkseen eloon. Mutta jos Suomi ei Natoon hakeudu tai pääse, voisi toimiva puolustusvaihtoehto Suomelle olla kansallinen ydinase, sillä myös me elämme ”Israelissa”. Asiantuntemusta on ja materiaalia riittää.

Mikäli tulos Ukrainan sodasta on, että Putinin soveltama machiavelliläinen hullun miehen strategia toimii, seuraava kohde voi olla Suomi. Jo huomenna ovellamme on Venäjän hybridiase: pakolaistulva. 

 

Aiheista aiemmin:

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014) 

Finnairista uusi Nokia (2013)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

EU kippaa 150 miljardia euroa Afrikkaan – Demarikomissaari Urpilainen innostaa ja iloitsee

Euroopan unionin täysistuntoviikolla järjestettiin myös Afrikan unionin ja Euroopan unionin välinen huippukokous, jossa päätettiin ”Global Gateway -investointipaketista” Afrikan maille.

Paketin kautta eurooppalaisten veronmaksajien ja yritysten varoja päätettiin siirtää peräti 150 miljardia euroa afrikkalaisiin hankkeisiin seuraavien seitsemän vuoden aikana!

Summa on niin suuri, että se on ilmeisesti jäänyt valtavirtamedialta huomaamatta, ja sen sijasta on puhuttu rokotteista, joita EU jakelee Afrikkaan.

Tukipakettiin liittyvät varat eivät ole kehitysapua eivätkä lääketieteellistä apua, vaan niitä käytettäisiin ”digitaalisen siirtymän tukemiseen” ja ”ilmastonmuutoksen vastaisin toimiin”, toisin sanoen ne ovat kehitysapua näillä uusilla, jo puppulausegeneraattorista tutuksi tulleilla, nimillä.

Kokouksessa Suomea edusti pääministeri Sanna Marin (sd.) ja EU-komissaari Jutta Urpilainen (sd.), joka sanoi MTV3:n uutishaastattelussa 18.2.2022 kannattavansa kyseistä tulonsiirtoa Afrikan maille.

Hän lausui näin:

”Me halutaan, että afrikkalaiset nuoret pääsee kouluun, että afrikkalaiset nuoret pystyy työllistymään. Me pystytään tukemaan Afrikassa vihreää ja digitaalista siirtymää...”

Siihen, ketkä ”me” tuota rahojen roiskimista maailman takapihoille haluavat tai ketkä siihen Suomessa enää edes ”pystyvät”, Urpilainen ei vastannut.

Ollessaan huolissaan afrikkalaisten sähkönsaannista Urpilainen ei näytä piittaavan mitään suomalaisten ihmisten työllistymisestä eikä sähkölaskujen kaksinkertaistumisesta, josta kirjoitin täällä. 

Afrikan hyväksi siirrettävä summa on huikea: noin kolme kertaa Suomen vuotuisen valtionbudjetin kokoinen. Suomen valtionbudjetissa puolestaan on miljardien eurojen alijäämä.

Afrikan investointipaketilla aiotaan kuitenkin rokottaa EU-maiden veronmaksajia tavalla, joka voi vain lisätä ”rokotevastaisuutta” täällä. Afrikkaan investoimalla siirretään myös työpaikkoja Euroopasta Afrikkaan.

Afrikan tukipaketti on valtava jopa verrattuna EU:n hiljattain perustamaan koronarahastoon, johon varat otettiin kansallisvaltioiden budjeteista oikeusvaltioperiaatteita rikkoen. Myös EU:n ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon Suomelta aiotaan kyniä vielä yli 800 miljoonaa euroa.

EU:n Afrikka-hanke antaa näyttöä unionin muuttumisesta liittovaltioksi ja tulojensiirtounioksi, ja peruskirjan mukainen kansallisvaltioiden oikeus päättää verovarojensa käytöstä itsenäisesti ollaan mitätöimässä.

”Tilapäisten” ja ”kertaluonteisten” rahastojen lypsämisestä on tullut kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja suvereniteettia loukkaava yleiskäytäntö, josta kirjoitin täällä.

Kaikki varmasti muistavat, että demarien Jutta Urpilainen oli valtiovarainministerinä, kun Suomi suostui muiden EU-maiden mukana rahoittamaan konkurssin partaalla olevaa Kreikan valtiota, johon Suomella on kaiken kaikkiaan varoja kiinnitettynä nyt noin 20 miljardin arvosta.

Ne rahat jäivät Suomelle annetuista vakuuksista huolimatta ikuisesti sille tielleen, kuten myös Portugalille annetut tuet.

Sen jälkeen EU on kiskonut jäsenmailtaan varoja väliaikaisten ja pysyvien vakausvälineiden luomiseksi sekä koronavahingoista toipumiseksi. Kaikissa yhteyksissä suomalaiset on pakotettu nettomaksajiksi, myös EU-jäsenmaksuja kannettaessa.

Näin on käynyt taksonomia-asetuksen soveltamisessa ja käy ilmastopoliittisessa sosiaalirahastossakin, joista kirjoitin täällä ja täällä.

Kyseinen politiikka on sosiaalidemokraattisen universalismin mukaista. Se ei lopu, sillä taustalla vaikuttaa ikuinen syytös eurooppalaisten ihmisten velasta kolonialismin aikakaudella kärsineille Afrikan maille ja muille meitä muka köyhemmille valtioille.

Ammoisten aikojen asioilla ei ole kuitenkaan mitään velvoittavaa syy-yhteyttä nykyajan eurooppalaisten ihmisten elämään. Siirtomaa-ajan tapahtumat eivät velvoita millään tavoin meidän aikamme suomalaisia ihmisiä, ja aina olisi muistettava, että länsimaiden vaikutukset olivat jo siirtomaaimperialismin aikakaudella Afrikalle suurelta osin myönteisiä.

Afrikan valtioista paras elintaso on niissä maissa, joissa länsimaiden kulttuurivaikutus oli voimakkainta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa. Siirtomaahallinnot rakensivat Afrikkaan teitä, satamia, siltoja, kouluja sekä muuta infrastruktuuria, joka ilman eurooppalaisia olisi edelleen rakentamatta.

On tavallaan ironista, että siirtomaamaapolitiikkaa jatketaan edelleen lahjoitusten ja hyväntekeväisyyden muodossa, sillä myös sitä voidaan pitää eräänlaisena ylenkatsellisuutena, joka estää kehittyviä maita nousemasta omille jaloilleen.

Kaarnalaivatelakoiden tukipaketeilla ja koodaribusseilla tehdään ratkaisuja, jotka ovat huomispäivän ongelmia ja jotka löydätte reikinä rahapussistanne.

Olen varma, että Jutta Urpilainen saa vielä ylpeillä lastenlastensa edessä siitä tavasta, jolla hän on taistellut afrikkalaisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta!

Suomessa istuva vihervasemmistolainen hallitus aikoo rahoittaa työttömyydestä ja varattomuudesta kärsivän kansamme työllistämisohjelman velanotolla samanaikaisesti, kun EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Urpilainen suunnittelee Suomelle lisälaskua yhdessä komission puheenjohtajan, kristillisdemokraattisen paronitar Ursula von der Leyenin, kanssa.

Euroopan unionin federalistipoliitikot pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Brysselin kasinolla. Sitten he pukeutuvat Alexander Stubbin, Jyrki Kataisen ja monien muiden tavoin EU:n tarjoamiin suojahaarniskoihin, joihin heitä ei ole vaaleilla valittu ja joissa he ovat kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolella.

Kyseisenlaisen politikoinnin jatkuminen on yksi syy siihen, miksi kannatan Euroopan unionin typistämistä takaisin EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Turvallisuuspolitiikka puolestaan on erillinen politiikan osa-alueensa, ja se tulisi järjestää vain turvallisuuteen itseensä liittyvällä valtiosopimuksella, kuten NATOn jäsenyydellä. EU-jäsenyyden hintana ei tule olla EU:n tunkeutuminen kaikille suomalaisen sisäpolitiikan osa-alueille.

Aiheesta aiemmin:

Totuus EU:n elpymispaketista

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Kant ja koronapaketin kategorisuus

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa 

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Kun euro repeää

Turmiolliset takausvastuut

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

FT: euro repeää

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Kant: monikulttuurisuuskriittinen filosofi ajallemme

Jussi Halla-aho: käytännön kantilainen ja etiikan esitaistelija

Jussi Halla-aho on kirjoitustensa johdosta kantilaisen moraalifilosofian eettinen esitaistelija. Miksi? Katsotaanpa.

Ei ole pitkä aika, kun ulkoasianvaliokunnan perussuomalainen puheenjohtaja Mika Niikko pakotettiin eroamaan tehtävästään sinänsä mitättömän kohun vuoksi, joka alkoi hänen tviittauksestaan (aiheesta täällä).

Myöskään tuon penkin täyttö ei käynyt medialta ja muilta puolueilta kivuttomasti.

Perussuomalaisen puolueen ehdokas tehtävään oli Jussi Halla-aho, jota vastaan RKP alkoi vyöryttää kaivelemalla Halla-ahon klassisia blogikirjoituksia.

Ilta-Sanomien siteeraaman Eva Biaudet’n mukaan ”on huono signaali ulkomaille, että meitä edustaa henkilö, joka on syyllistynyt viharikoksiin, halveksii ihmisoikeuksia ja kokee että säädökset, joilla yritetään rajoittaa vihapuhetta, ovat hölmöjä.”

Selvempää näyttöä vihapuheesta tuskin olisi voinut saada kuin Biaudet’n oma kannanotto. Se asettuu samaan jonoon, josta on kuultu loppumatonta vaikerrusta siitä, että perussuomalaisia on olemassa tai että perussuomalaisillakin on poliittisia oikeuksia.

Valiokuntien puheenjohtajuudet on yleensä jaettu puolueiden välisillä sopimuksilla, eikä henkilövaihdoksia vastaan ole hyökätty enää eduskunnan toimikaudella. Mutta nyt RKP vei nimitysasian suljettuun lippuäänestykseen voidakseen esittää henkilökohtaisen protestin Halla-ahoa vastaan.

Mitä Halla-aho oikeastaan sanoi?

Vuoden 2006 joulukuussa julkaisemassaan blogitekstissä Halla-aho oli käsitellyt maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja kirjoitti toivovansa, että raiskausten kohteeksi valikoituisi ”vihervasemmistolaisia maailmanparantajia ja heidän äänestäjiään”.

Jos asiaa ajatellaan etiikan ja moraalifilosofian näkökulmasta, Halla-ahon voi sanoa olevan käytännön kantilainen.

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä filosofeista, preussilainen Immanuel Kant, ajatteli etiikassaan, että ihmisten pitäisi toimia aina sellaisen säännön tai ohjeen mukaisesti, joka sopii noudatettavaksi kaikissa tilanteissa.

Tämä kategorisena imperatiivina tunnettu lause esitetään usein muodossa: ”Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit toivoa tulevan kaikkia koskevaksi laiksi.”

Kantilaisen etiikan taustalla puolestaan vaikuttaa niin sanottu kultaisen säännön etiikka, joka nojaa aritmeettiseen ajatteluun, eli Nasaretin miehen käskyyn kohdella toisia ihmisiä niin kuin toivoisi kohdeltavan itseään.

Voidaan siis sanoa, että Jussi Halla-aho edustaa moraalin puhtainta sydänverta toivoessaan, että maahanmuuttajien Suomessa tekemät seksuaalirikokset ja niiden ikävät seuraukset kohtaisivat niiden syntyyn syypäitä poliitikkoja itseään, toisin sanoen raiskauksia tehneiden turvapaikanhakijoiden maahantulon puolesta puhuneita poliitikkoja.

Samanlaisia esimerkkejä aritmeettisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä löytyy eri puolilta etiikan ja moraalin koodeja. Luonnon kosto ja Hammurabin laki, tasapainon periaate ja Jing sekä Jang.

En halua korottaa Halla-ahoa Jeesuksen rinnalle, sillä Halla-aho ei ole vapahtaja, mutta hän on ehkä pelastaja. Pelastaja, jonka kutsumuksena on säästää suomalaiset ihmiset isommilta vahingoilta.

Sen sijaan Eva Biaudet on eräs syyllinen oikeusvaltion romuttamiseen Suomessa.

Hänet muun muassa valittiin vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaan vuonna 2010 ilman laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa, pelkällä valtioneuvoston erivapaudella ja kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, minkä minä puolestani kaivan esiin hänen lopun elämänsä ajan, sillä olin yksi virantäytössä ohitetuista.

Mitä raiskauksiin ja hallituksen äskettäin tekemiin raiskauslainsäädännön kiristysesityksiin tulee, palaan niihin jonkin ajan kuluttua eduskuntakäsittelyn alkaessa. Kantani on, kuten ilmaisin jo teoksessani Totuus kiihottaa, kriittinen.

En kannata sukupuolielämän vetämistä huurteeseen enkä kansakuntamme laittamista henkisiin kahleisiin vain siksi, että tänne tuppautuu sotilaskarkureista koostuvia joukkioita, jotka tekevät täällä seksuaalirikoksia.

Ei siis pidä tuomita ankarammin seksuaalisesta aloitteisuudesta, niin kuin nyt ollaan tekemässä, vaan pitää estää tänne tulemasta potentiaalisia raiskaajia, joiden seksuaalikulttuuri on peräisin maailman sikoläteistä.

Heittoistuinnappia tulisi painaa harvemmin

Se, että jokin kannanotto ei ole poliittisesti toivottava, ei tarkoita, ettei se olisi totta.

Tämä tuli näkyville eilen tiistaina, kun ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) painostettiin eroamaan tehtävästään.

Emmanuel Macronin kokoustettua Moskovassa Niikko oli tviitannut entiselle kansanedustajalle Reijo Tossavaiselle (ps.), että nyt Macronin tai jonkun muun pitäisi astua julkisuuteen ja sanoa, ettei Ukraina liity Natoon; muuten neuvottelut eivät onnistuneet Venäjän näkökulmasta.

Kannanotossa oli nähdäkseni kyse pyrkimyksestä välttää sotilaallinen konflikti eikä halusta syöttää Ukrainaa Venäjälle.

Totuus asiassa lienee, että Ukrainasta ei nykyoloissa voisi mitenkään tulla Naton jäsentä, joten ”neuvottelutulokseksi” leikisti määritelty uhraus (Ukrainan liittymättömyys Natoon) olisi myös Ukrainan näkökulmasta merkityksetön. 

Natohan ei omasta puolestaan voisi hyväksyä jäseneksi maata, jonka sukset ovat ristissä jonkun toisen maan kanssa.

Niikon tviittaus tapahtui aamupäivällä, ja jo saman päivän iltana paikka valiokunnan pöydän päässä oli auki.

Median nostamassa kohussa oli siis kyse samasta asiasta kuin kirjani Totuus kiihottaa vastaanotossa.

Maininta, että kirjani julkaiseminen oli ”virhe”, ei sekään merkinnyt, että kirjani sinänsä olisi virheellinen. Se tarkoitti vain, että mediatutkimukseni ei sopinut median eikä kilpailevien puolueiden näkemyksiin, ja Perussuomalaisten johto pelkäsi puolueelle koituvan vaikeuksia, kun ajatuspaja meni julkaisemaan sinänsä ”erittäin etevää media- ja sensuurikritiikkiä” sisältävän teokseni. Samaa mieltä on oltu myös täällä.

Tiedän toki, että ulkopolitiikassa jokainen sana on teko. Mutta myös valheellisuudella on rajansa. Kun joku menee poliitikon ominaisuudessa sanomaan jotakin, mikä pitää paikkaansa, se voi olla luonnollisesti toimimatonta Suomen ulkopoliittisen linjan tai edun kanssa.

Juuri siksi tieteessä pidetäänkin erillään totuuden tavoittelu ja tarkoitusperien edistäminen. Niiden yhdistäminen on usein mahdotonta. Totuuden tavoitteluun ei kuulu myöskään ”tasa-arvon” eikä ”yhdenvertaisuuden” edistäminen.

Niikon tapauksessa kaava oli seuraava.

1) Perussuomalainen ajatteli ääneen ja erehtyi sanomaan jotakin, mikä pitää paikkaansa. 

2) Kokoomus sai median hyökkäämään Niikon kommenttia vastaan kostaakseen sen, etteivät Perussuomalaiset huolineet Kokoomusta energian hinnan nousua koskevaan välikysymykseensä. 

3) Lavastamalla Niikon ja Tossavaisen keskinäisen mielipiteenvaihdon ympärille suuren kohun media pystyi laatimaan vastauutisen pääministeri Sanna Marinin (sd.) totaalisen ulkopoliittisen mokan peittämiseksi.

Olennaista on, että näiden kohujen tuloksena vain perussuomalaisia painostetaan eroamaan tehtävistään. Sanna Marin ei eronnut eikä häntä erotettu, vaikka hänen pullautuksensa oli paljon vakavampi, se annettiin kansainvälisen valtavirtamedian haastattelussa, ja se levisi maailman ympäri. 

Jos kysytään, saako pääministeri unohtaa myös työpuhelimensa kotiin kuin Kalifornian kuvernööri ydinasesalkkunsa, vastaus näyttää olevan: ”Saa Marin...!”

Myöskään Erkki Tuomiojaa (sd.) vastaan media ei aloittanut vyörytystä, vaikka hän päästi suustaan pingviininmunan kokoisen valeen sanoessaan, että Naton jäsenenä Suomi olisi sodan etulinjassa. Esimerkiksi Yleisradio välitti hänen näkemyksensä muka-objektiivisena totuutena.

Totuus on, että Suomi olisi Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa siinä missä nytkin, mutta ilman Naton suojaa. Ja ilman sitä turvaa, jonka puolustusliiton jäsenyys luo ennen minkään maan hyökkäystä.

Näin Tuomiojan annettiin peitellä itsenäisyyden ajan suurinta ulkopoliittista virhettä, joka on, ettei Suomi liittynyt hänen ulkoministerikaudellaan Natoon, kun se oli suotuisasti mahdollista.

Myöskään demarien Hussein al-Taeeta ei erotettu eduskuntaryhmästä edes määräajaksi, vaikka hänen esittämänsä herjat olivat selvästi rasistisia. Sen sijaan demarinaiset ovat haukkuneet perussuomalaisia kansanedustajia ”mölinästä” ja pyrkineet jopa sulkemaan osan heistä pois eduskunnan täysistunnoista.

Tämä ei tarkoita, että pyrkisin rajoittamaan vihervasemmiston itseilmaisua millään tavalla. Päinvastoin: enemmänkin saavat mölistä, jotta kansalaiset saavat tietää, millaisia näkemyksiä heillä on.

Huomionarvoista on sekin, että Niikon ympärille rakenneltu kohu alkoi Twitteristä (jolla on johdettu toki isompienkin maiden ulkopolitiikkaa). Olen itse varonut tviittailemasta, sillä tieteessä, filosofiassa ja politiikassa ei ole 260 merkkiin mahtuvia totuuksia.

Vastuullisesti Twitteriä osaa käyttää vain Kaarisateen Keijo.

Mitä opimme tästä?

Olen Riikka Purran ja monen muun kanssa samaa mieltä siitä, että Niikon kannanotto oli poliittisesti epäviisas. Olen myös sitä mieltä, että Suomen Nato-ovea ei pidä sulkea sisältä päin vastaavanlaisilla kannanotoilla. Tämän olen tuonut selvästi esille aiemmissa kirjoituksissani.

Olen puolustanut Suomen liittoutumista Natoon varmaankin varauksettomammin kuin yksikään poliittinen puolue.

Mutta Perussuomalaisten tulisi käyttää heittoistuinnappia harvemmin. Potkittava loppuu potkimalla, ja ääneen ajattelemisen tunnustaminen ”virheeksi” tai ”mokaksi” luo kehnoa moraalisäteilyä. Se antaa medialle ja muille puolueille tilaisuuden nauraa. Lopulta ”koko bussi nousee taputtamaan käsiään”.

Pahoittelu, mielipiteistä irtisanoutuminen ja ripittäytyminen median edessä eivät toimi siksikään, että tilanne toistuu. Sen rakenne on, että ensin joku perussuomalainen sanoo jotakin, mikä pitää paikkaansa. Media nostaa sitten kohun ja muut puolueet vaativat cancelointia. Ja Perussuomalaiset taipuvat tai teeskentelevät taipuvansa.

No, vapautuipa hyvä penkki Jussi Halla-aholle, joka voi ponnistaa ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajan paikalta kohti presidentinvaaleja. Sauli Niinistö on osoittautunut sen verran eteväksi, että hän ansaitsee arvoisensa seuraajan.

---

Päivitys 18.2.2022: Kun Saksan uusi liittokansleri Olaf Scholz väläytti Naton itälaajentumisen jäädyttämistä, se ei tuottanut potkuja hänelle, vaikka virkakautensa on alkanut ulkopoliittisessa mielessä surkeasti.

Aiheesta aiemmin:

Miten Venäjän nootti pitäisi noteerata? 

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon

Miksi kirjoitin teoksen Totuus kiihottaa? – Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa

Miten Venäjän nootti pitäisi noteerata?

Ulkoasianministeriöt vaihtelevat vuosittain useita kymmeniä nootteja. Kun Sergei Lavrov uteli Suomelta ja muilta mailta, mitä ne aikovat tehdä taatakseen Venäjän turvallisuuden, kyse oli juuri tuollaisesta kirjelmöinnistä.

Muutamat nootit herättävät huomiota pelottavuudellaan tai hullunkurisuudellaan. Nootti YYA-sopimuksen mukaisten ”konsultaatioiden” järjestämiseksi herätti vuonna 1961 vakavan kriisin.

Sen sijaan Venäjän nyt esittämät tiedustelut vaikuttavat täysin epätodellisuudentajuisilta. Tämä ei ole ihme, sillä ne ovat lähtöisin sellaisten virkakyöstien kynistä, joiden käänteissä muistellaan museososialistisen Neuvostoliiton aikaa.

Kysymystä ei silti pidä heittää sellaisenaan takaisin muodossa ”miten Venäjä puolestaan varmistaa naapuriensa turvallisuuden”. Juuri tuon tapaiseen turvallisuuden varjeluun Venäjä on aina tähdännyt valloittaessaan naapurimaitaan.

Riittäisi, että Venäjä itse lopettaisi Ukrainan uhkaamisen ja Euroopan turvallisuusjärjestelyjen horjuttamisen. Kun maassa on yksi miehittäjä, on Venäjän logiikan mukaan kyseessä rauha, jos kaksi, on sota.

 

Mitä reaalipolitiikan paluu tarkoittaa?

Lavrovin nootin tultua julki alkoi mediasta kuulua vaikuttavaa kotkotusta, ja muutamat ulkopolitiikan niin sanotut asiantuntijat antoivat asioille melko latteita ja lapsellisia tulkintoja.

Totta niissä olivat näkemykset, että Venäjä koettaa kiskoa eri mailta erilaisia vastauksia saadakseen rivit halkeilemaan. Rakoja haetaan Suomen tapaisista valtioista, joilla on omintakeisia turvallisuusratkaisuja. Kaikki tietävät, että Venäjän tavoitteena on jakaa lähimaitaan sen omaa suopeutta nauttiviin ja muihin.

Tällaisessa etupiirijaossa Suomen kaltaiset pienet maat häviäisivät enemmän kuin suuremmat ja vaikutusvaltaisemmat valtiot, ja siksi vastausten sorvaaminen yhdessä muiden maiden kanssa on oikeaa politiikkaa Suomelta.

Miksi sitten Venäjä tiedustelee turvallisuutensa takeita naapureiltaan? Eikö ydinasevaltio pysty itse takaamaan turvallisuuttaan tilanteessa, jossa sitä ei mikään uhkaa? Venäjähän itse uhkaa muun muassa Ukrainaa.

Etyjin idea puolestaan on sama kuin Aristoteleen etiikan: yhdenkään maan ei pitäisi edistää turvallisuuttaan toisten kustannuksella, niin kuin ihmistenkään ei pitäisi edistää omaa hyvinvointiaan muiden kustannuksella.

Vastaus Venäjän esittämiin kysymyksiin on yksinkertainen ja muistutuksena vaarallinen. Venäjä uhkailee, painostaa ja öykkäröi, koska se voi!

Ikävä totuus on, että Venäjän hyökätessä Ukrainaan se todennäköisesti voittaisi syntyvän sodan, eivätkä sen enempää Yhdysvallat, Nato kuin mikään muukaan taho voisi asialle mitään. Yhdysvallat ei aloita suurvaltojen välistä sotilaallista yhteenottoa Ukrainan tähden, eikä Nato voi puolustaa maata, joka siihen ei kuulu.

Tätä tarkoittaa paluu reaalipolitiikkaan, jossa aseilla luodaan valtaa ja piirretään geopoliittisia muutoksia karttoihin.

 

EU:n turvatakeissa on aukko

Edellä sanottu merkitsee Suomea koskien aivan samaa kuin Ukrainankin kohdalla. Myös EU:n turvatakuuksi väitetyssä Lissabonin sopimuksen artiklassa 42.7 on reikä, jossa puhutaan unionin ”tietyistä jäsenvaltioista”:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

”Tiettyjen jäsenvaltioiden erityisluonne” voidaan nähdä Natoon kuulumattomien maiden vapauttamisena keskinäisen avunannon velvoitteesta.

Mutta se voidaan nähdä myös Nato-maiden vapauttamisena avunannon velvoitteesta, jos jokin Natoon kuulumaton EU-maa joutuu sotilaallisen aggression kohteeksi.

Kaasunkipeä Saksa tuskin nostaisi asetta Venäjää vastaan, mikäli Venäjä päättäisi avartaa rantanäkymiään valloittamalla vaikkapa Ahvenanmaan.

Tätä tarkoitin, kun jokin aika sitten sanoin, että olemme Venäjän liipaisimella toisena heti Ukrainan jälkeen ja tilanteemme on Natoon kuulumattomana maana huonompi kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää.

Venäjä sanoo mitä tahtoo ja tekee mitä tahtoo.

Siksi myös minä en voi juuri muuta kuin toivottaa Jumalan siunausta. Ja oikeaan osuvuutta Puolustusvoimien komentajalta Timo Kiviseltä, joka sanoi pari päivää sitten televisiossa, että turvallisuusratkaisumme on tehty kestämään myös tällaiset tilanteet. Avattuna tämä vihjannee, että on meillä omatkin asevoimat.

Divide et impera

Toivoa herättää, että tuo Sergei ei taida olla ihan tosissaan kirjelmiä sulkiessaan. 

Hänen kehonkielensä ja mikroilmeensä paljastavat, ettei hän usko vaateisiinsa myöskään itse vaan on saanut ne ”jostakin korkeammalta”.

Myös tiedot Venäjän sotilasjoukkojen ja kaluston ryhmityksistä ovat tieten tahtoen julkisuuteen annettuja. Jos Venäjä aikoisi tosissaan hyökätä, tiedot pyrittäisiin salaamaan.

Hämäysten kömpelyys ja tehottomuus osoittavat, että Venäjä on itsensä kanssa umpikujassa, ja taustalla on vääristynyt kuva omasta toimijuudesta valtiona. Pohjana on Carl von Clausewitzin klassinen näkemys, että sodankäynti on politiikan jatkamista aseellisin keinoin. Myös uhkailu on asevoimien käyttöä.

Tosin myös länsimaissa tulisi ymmärtää, että Venäjän ajaminen Itämeren perukoille voi olla epäviisasta. Vastakkainasettelun syvetessä Venäjän vainoharhaisuus kasvaa. Myönnytyksiä Venäjälle voidaan tehdä, mutta vain, jos Venäjä vetäytyy nykyisistä asemistaan Krimiltä ja Itä-Ukrainan alueelta.

Tämän muotoilemisessa toteutuneeksi neuvottelutavoitteeksi, josta Venäjä voi iloita kansalaisilleen muka-suurena voittona, on paljon työtä. Diplomatian tehtävä on rakennella pitkospuut, joita kulkien Putinin hallinto voi perääntyä joutumatta häpeämään taannoisia valloitusvirheitään oman kansansa edessä.

Ongelmana tällaisessa diplomatiassa on, että lisäämällä löylyä kiukaalle Venäjä pystyy luomaan länsimaiden kansalaisille käänteisen vaikutelman, jonka mukaan Yhdysvallat ja EU ovat saaneet aikaan ”merkittäviä tuloksia” taivutellessaan Venäjän johtoa pieniin myönnyksiin koskien esimerkiksi Minskin sopimusta.

Ukrainan, Venäjän, Saksan ja Ranskan kesken vuonna 2015 neuvoteltu Minskin toinen sopimus myöntäisi Itä-Ukrainan valloitetuille alueille autonomian ja tarkoittaisi käytännössä alueiden luovuttamista Venäjälle, joka on jo jaellut Venäjän passeja alueen asukkaille. Sopimus olisi Ukrainalle epäedullinen, eikä sitä ole pantu toimeen, sillä se estäisi Ukrainaa liukumasta länteen.

Aselevon aikaansaamiseksi neuvoteltu Minskin sopimus on huono myös lännelle ja osoittaisi länsimaiden myöntyvän Venäjän jo saavuttamiin valloituksiin.

Venäjän aseellinen pullistelu uusien puskurivyöhykkeiden luomiseksi on hämäystä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota pois Krimin alueelta ja hätäännyttää Euroopan maat omasta turvallisuudestaan. Siten Venäjä on onnistumassa päätavoitteessaan, eli Krimin jättämisessä hallintaansa. 

Vaarana on, että informaatiovaikuttamisellaan Venäjä saa kansalaisten enemmistömielipiteen puolelleen Ukrainassa, jossa valtaan astuu Venäjä-mielinen hallitus tehden Venäjän kanssa diilin. Vastaavanlaiseen kansalaisvaikuttamiseen Venäjä tähtää myös läntisen Euroopan maissa.

Tilanne on sitten samanlainen kuin kolme pientä porsasta kiittäisivät isoa pahaa sutta siitä, ettei se puhku enempää heidän talojaan nurin.

Aiheesta aiemmin:

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon