Poliittinen poliisi jatkaa punavihreän hallituksen kanssa eri mieltä olevien kansanedustajien poliittista paimennusta virkatoimissaan. Monet varmaan muistavat, että Vihreää liittoa edustavaa rikoskomisario Pekka Hätöstä kohtaan esitettiin viime syksynä laajaa arvostelua hänen aloitettuaan rikostutkinnan kristillisdemokraattisen, perussuomalaisen ja – poikkeuksellista kyllä – yleisen paineen vuoksi myös erään sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kannanotoista (käsittelin aihetta täällä).
Poliittisen poliisin hampaissa ovat olleet erityisesti perussuomalaiset. Muiden päätymistä rikostutkintaan voidaan kuvailla lähinnä imaginääriseksi tasapainotusyritykseksi.
Kun Perussuomalaisten kansanedustaja Ano Turtiainen haukkui nyt poliittisten poliisien toista puolta, ylikomisario Jari Taposta, ”munattomaksi nillittäjäksi” erään Twitter-keskustelun päätteeksi, Taponen päätti osoittaa miehuutensa tekemällä kinastelussa kohtaamastaan nimittelystä rikosilmoituksen.
Hätösestä ja Taposesta on tullut suomalaisen poliisilaitoksen Dupond ja Dupont. Poliisin toiminnassa ja pyrkimyksessä kahlita poliittista arvostelua on kyse pahasta vääristymästä, ja kelvotonta on, että rikosilmoituksen tekeminen koetaan luontevaksi tavaksi toimia aina kun kohdataan poliittista erimielisyyttä.
Euroopan unionissa ja länsimaissa laajemminkin on voimassa periaate, jonka mukaan julkisen vallan, poliittisen vallan ja viranomaisvallan ei pitäisi pyrkiä puolustamaan itseään eikä käsityksiään ensisijaisesti juridisin saati väkivalta- tai rangaistuspotentiaaliin perustuvin keinoin. Tätä Jari Taponen ei näytä sisäistäneen, kuten ei sitäkään, että terrorialueilta tulleita ei pidä istuttaa samoille koulunpenkeille normaalien suomalaisten lasten tai nuorten kanssa.
Muistutan edelleenkin siitä jo Magna Cartan ajoilta periytyvästä periaatteesta, jonka mukaisesti sananvapaus on säädetty kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan. Ennakolta rajoittamaton sananvapaus on ihmisoikeus, jota ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa. Myöskään rikoslailliselle jälkikäteissensuurille ei ole kestäviä perusteita, sillä rikostuomiot ohjaavat ihmisiä pidättäytymään rehellisten mielipiteidensä ilmaisemisesta. Ilman vapaata ilmaisu- ja julkaisutoimintaa katoaa totuus yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä.
Niin käynnistyisi hiljaisuuden spiraali. Sanankäytön tila kapenee, kun lainsäädäntö aikaa myöten kirjaa vallitsevaa yhteiskuntakäytäntöä, jossa ihmiset vaimentavat itseään. Lopulta kansalaiset vauhdittavat omalla vaikenemisellaan todellisten ajatustensa hukuttamista arvottomaan viranomaisdiskurssiin.
Kansalaisreaktioiden ja kansallismielisyyden myönteisyys
Kun maassamme tapahtui taas viime viikolla kaksi henkirikosta ulkomaalaisten tekijöiden toimesta, suorastaan vaarallista on, että poliisi pyrki tukahduttamaan kansalaisten mielipiteenilmaisuja muistuttamalla ”hienotunteisuudesta rikoksen uhria ja hänen läheisiään kohtaan”. Mitä hienotunteisuutta se sellainen on, että vääryyksistä vaietaan?
MTV3:n jutun mukaan poliisi jatkoi niiden kansalaisten uhkailemista, joilla vielä on tilannetietoisuus ja jonkinlainen moraali tallella: ”Myös sosiaalisessa mediassa voi kirjoituksellaan tai julkaisullaan
syyllistyä rikoksen tunnusmerkistön täyttävään toimintaan. Poliisi
seuraa tiiviisti sosiaalisen median kirjoituksia”, poliisin tiedote julisti.
Täysin sairaalla tolalla asiat ovat, kun mustasukkaisuudesta tehtyjä rituaalisia kunniamurhia erehdytään pitämään sillä tavalla pyhinä, että kansalaiset eivät voi sanoa haisevia vastalauseitaan niistä saamatta peräänsä vihervasemmiston juristinäätiä ja heidän uustaistolaisia juudaksiaan. Mutta kaiken tämän varjossa isänmaallisia ihmisiä sallitaan solvata ”fasisteiksi”, ”rasisteiksi” ja ”natseiksi” valtavirtamedian foorumeilla.
Sormenheristely suomalaisia kunnon ihmisiä kohtaan vie luottamusta pois poliisilta itseltään, joka sillä tavoin on menettämässä merkittävimmän toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan. Vika ei ole välttämättä poliisin henkilökunnassa vaan vihreän ministerin ja kansliapäällikön johtamassa sisäministeriössä, joka on siirtänyt poliittisia tehtäviä poliisille. Pekka Hätösen ja Jari Taposen ohella muita poliittisia poliiseja ovat julkisuudessa olleet Espoon Vihreitä edustanut Teemu Hokkanen ja Jussi Huhtela, jonka tviitit turvapaikanhakijoista kouluissa johtivat poliisiasiain neuvottelukunnalle tehtyyn kyselyyn.
Hullunkurisinta tuossa viranomaisten harjoittamassa kurituksessa on, että sen takana olevat tahot, kuten sisäministeriö, valtakunnansyyttäjänvirasto ja vihervasemmistolainen virkamieskunta luulevat voivansa poistaa kansalaisilta heidän mielipiteensä ja asenteensa julistamalla ne kielletyiksi tai rangaistaviksi.
Jos kantaväestöjen pyrkimykset puolustaa asemaansa, omaisuuttaan, oikeuksiaan ja kansallisvaltioiden järjestelmää yleensä nähdään jonakin paheksuttavana nationalismina, on syytä muistaa, että kaiken kansallismielisyyden nousu Euroopassa on seurausta vain ja ainoastaan poliittisen vihervasemmiston harjoittamasta tyhmästä maahanmuuttopolitiikasta, jolla on rikottu ja loukattu kantaväestöjen itsemääräämisoikeutta, turvallisuuden tarvetta ja kansalaisvapauksia vastaan. Tässä mielessä kansallismielisyyden elpyminen on luonnollinen vastareaktio vääryyksiin ja sellaisena myönteinen ja tilannetta tervehdyttävä asia.
Kansalaisten poliittinen tahto ei katoa rankaisemalla
Tilanne: Kansalaiset ovat eri mieltä maahanmuutosta kuin punavihreät poliitikot. ”Ratkaisu”: Siis laitetaan poliisi pamputtamaan ja haastetaan kansalaiset käräjille vääristä ajatuksista ja sanoista!
Kun ripitys kohdistuu kansanedustajiin, se kumoaa kansanvallan ja kansanedustuslaitoksen idean, aivan niin kuin tieteilijöiden hiljentäminen puolestaan vesittää kriittisen tiedonmuodostuksen.
Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on täysin oikeassa tehtyään aloitteen, jolla kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva rikoslain kohta rajattaisiin sanktioimaan vain ne tapaukset, joissa kehotetaan johonkin aineelliseen, henki- tai väkivaltarikokseen. Loukkaavuus ei saa riittää.
Olen itse esittänyt kirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019) määritelmät myös sille, millä edellytyksillä nykyistä lakia voidaan soveltaa, toisin sanoen yhdistää yksittäisiin tapauksiin (luku 15.2). Ehtojen tulisi olla tarkasti määriteltyjä, mitä ne eivät oikeuskäytännöissä tällä hetkellä ole.
Lisäksi esitän uskonrauhan rikkomista koskevan säädöksen poistamista laista (luku 16). Olen valmistellut myös lakialoitetta kansalaisten viestinnällisten oikeuksien parantamiseksi (luku 14.2). Erään asiantuntevan juristin perustelut sille, miksi Suomi voi aivan hyvin poistaa kiihotusrikoksen, löydätte täältä.
Ano Turtaisen tapausta vastaava kuonokopu nähtiin myös, kun entinen SKP:n keskuskomitean jäsen, professori Martin Scheinin vaati perussuomalaisten kansanedustajaa Juha Mäenpäätä syytteeseen sopimattomina pitämistään sanoista. Onpa syytteen nostamisen muotoseikkojen kanssa niin tai näin, vasemmistolaisten juristien hontelous näkyy erityisesti siinä, että he eivät näytä ymmärtävän mitään sen enempää poliittisen järjestelmämme legitimaatiosta kuin yhteiskuntamme sosiopsykologiastakaan.
Kansanedustuslaitoksen asia on päättää koko siitä arvokonstituutiosta, jolle kaikki muu toiminta voi legitimoitua. Jos kansanedustajien suita aletaan kapuloida, vedetään silloin matto koko kansanvaltaisen yhteiskunnan alta. Näin kansandemokratiassa.
Ihmisoikeuksista kiinnostunut Martin Scheinin on itse antanut tukensa ihmisoikeuksia polkeneelle kommunistiselle yhteiskuntajärjestelmälle aikana, jolloin Neuvostoliiton keskitysleirit, Stalinin ajan teloitukset, pogromi, sananvapauden raiskaukset ja kaikki muu hulluus oli yleisesti tiedossa.
Wikipedian tietojen mukaan Martin Scheinin oli 1970-luvulla SKDL:n enemmistön linjauksia noudattaneen
Turun akateemisen sosialistiseuran (TuASS) keskeinen toimija. Hän työskenteli SKDL:n eduskuntaryhmän palveluksessa juristina 1980-luvun alkupuolen ja kuului 1980-luvun alussa Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, jonka keskuskomiteaan hänet valittiin edustajakokouksessa
1981. Hän toimi vuonna 1989 Demokraattisten lakimiesten Demlan puheenjohtajana.
Nämä valinnat ja linjaukset antavat täysin paljastavan kuvan toimijan arvostelukyvyttömyydestä ilman, että johtopäätösten tekoon tarvittaisiin mitään olettamia. On melko mitätöntä erehtyä tavallisena kansanedustajana jossakin yksittäisessä sananvalinnassa verrattuna siihen, että erehtyy professorina koko ajattelunsa peruslinjauksissa. Tämä ohjaa ajattelemaan, että myös yliopisto, joka tukee tuon tapaista poliittisesti motivoitunutta agenda- ja tendenssitoimintaa, on erehtynyt henkilövalinnoissaan.
On sangen outoa, että eduskunnan perustuslakivaliokunta käyttää asiantuntijoinaan henkilöitä, jotka ovat selvästi rajanneet itsensä ja käsityksensä äärivasemmiston ahtaaseen nurkkaukseen. Kommunistinen käsitys, että yksilöiden toiminta pitää alistaa julkisen vallan määräyksille, näyttää juurtuneen pysyvästi heidän ajattelunsa perusrakenteeksi. Tämä autoritaarinen ja hierarkkinen komentelupolitiikka näyttää olevan myös EU:n ja EIT:n toimintatapa.
Sen sijaan meillä täällä vapaassa oikeistossa ajatellaan, että yksilöt ovat suvereeneja päättämään siitä, mitä ajattelemme ja sanomme ja että yhteiskunnan tehtävä on noudattaa kantaväestöön kuuluvien yksilöiden tahdonmuodostusta. Sillä pitää olla prioriteetti kaikilla yhteiskunnan alueilla kansakuntamme oman poliittisen vallanperimyksen pohjalta.
Miksi sananvapauden kahliminen on oikeudetonta?
Sananvapauden pois korventamisessa on perimmältään kyse yksilöiden itsemääräämisoikeuden runtelemisesta, eli samasta asiasta kuin käteisen rahan poistamishankkeissa. Niillä koetetaan pidättää yksilöiden henkiset tai aineelliset potentiaalit poliittisen vallan haltuun tai julkisen vallan kontrollissa olevien laitosten, kuten valtamedian tai pankkien, piiriin.
Ihmisten hallitsemiseen puolestaan tarvitaan vapauksien, itsemääräämisoikeuden, yksityisyydensuojan ja omaisuudensuojan vähittäistä pois murentamista, jota sosialistit ovat toteuttaneet pitkällä marssillaan läpi EU-johtoisten ja keskusjohtoisten organisaatioiden.
Sen sijaan filosofi Adam Smithin mukaan yksilön tulee olla ajatustensa ja sanomistensa suvereeni valtias. Samaan tapaan myös Max Stirnerin mukaan omistamisen määritelmällinen tunnusmerkki on, että yksilö voi tehdä varallisuudellaan ja muilla potentiaaleillaan sitä mitä haluaa eikä pakoteta tekemään sellaista, mitä jokin toinen taho pyrkii määräämään.
On selvää, että julkinen valta voi toimia sananvapauden tuomarina vain, jos kansalaiset alkavat pelata tuota sinänsä järjetöntä ja oikeuttamatonta sananvapauspeliä. Se pätee vain, jos ihmiset hyväksyvät ehdon, jonka mukaan joku toinen ihminen voi ylipäänsä alkaa rajoittaa yksilöiden itsemääräämisoikeutta ja mahdollisuutta päättää omista ajatuksistaan ja sanomisistaan.
Kysymys ei saa nyt olla siitä julkisuudessa tuputetusta ajattelutavasta, ”millä ehdoin kansalaisten sananvapautta pitäisi rajoittaa”. Sen sijaan huomio pitäisi kiinnittää kahteen muuhun asiaan. Ensinnäkin (1), millä edellytyksillä voidaan odottaa, että kukaan kansalainen antautuisi pelaamaan juristien harjoittamaa hullua tuomaripeliä, jossa juristeille myönnetään oikeus päättää yhteiskunnallisesta totuudesta ja siitä, mitä kansalaiset ajattelevat ja sanovat. Toiseksi (2), millä ylemmyydellä kukaan tai mikään taho katsoo olevansa oikeutettu puuttumaan toisten ihmisten ajatuksiin ja sanomisiin?
Molemmilta vaatimuksilta puuttuu pohja. Tämä puolestaan nojaa siihen, että normittavalla viranomaisvallalla ei ole oikeutta eikä loogista kompetenssia määrätä yhteiskunnallisia tosiasioita, kansalaisten poliittista tahdonmuodostusta eikä suuntaa, johon poliittinen prosessi kehittyy. Tällöin syyllistyttäisiin naturalistiseen virhepäätelmään, jossa preskriptiosta (määräyksestä) johdeltaisiin deskriptio (kuvaus siitä, miten asiat ovat), toisin sanoen ”pitää olla” -lauseesta ”olla”-lause. Tätä agendajuristit ovat olleet täysin kykenemättömiä tai haluttomia ymmärtämään omassa yksinkertaisuudessaan tai harkitussa vallanhalussaan.
Yksi kaikkien sarkastisimpaan valoon joutuneita käsitteitä Demla-juridiikan keskellä on ”oikeusvarmuus”. Tuo varmuus on alkanut merkitä varmaa syytettä ja tuomiota perussuomalaiselle, joka toteaa muslimien, terrorismin ja raiskausten korrelatiiviset yhteydet, osoittaa valtamedian puolueellisuuden ja valheellisuuden tai vastaa viranomaisvallan omiin uhkauksiin millä tahansa viranomaisvallan vastaisuudella. Sankari tässä diskurssissa on se, joka ei selittele, vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat ja niistä ajattelee.
Totuuden ajatuksistaan saa sanoa
Samalla kun vihervasemmisto täyttää valtion turvallisuusalan korkeimpia virkoja omilla uustaistolaisilla kellokkaillaan, lähestytään vaaran vuosien tilannetta, jolloin SKP:n Yrjö Leino toimi sisäministerinä ja vasemmistososialisti Otto Brusiin Punaisen Valpon päällikkönä. Tuolloinkin vasemmiston sissit tanssivat valtioneuvoston pöydillä ripaskaa ryvettääkseen sananvapauden, aivan kuten Itä-Euroopan maissa.
Tämän päivän omahyväiset ja tuulesta turvoksissa olevat ”oikeusoppineet” tuskin ovat tulleet ajatelleiksi, millaista ahdistusta, tuskaa, kärsimystä ja vahinkoa he tulevat tuottaneiksi moraalisesti moitteettomille kunnon kansalaisille henkilökohtaisen panettelun ja julkisen maineen lokaamisen kautta. Noilla viranomaisilla ovat käytössään vieläpä aseet, pippurisumuttimet, pakkokeinot ja koko väkivalta- sekä rangaistusmonopoli, joita vastaan kansalainen on täysin voimaton. Samaan tapaan monet poliitikot ovat voimattomia niitä kirjanoppineita vastaan, joille on luovutettu yksinoikeus toimia säädösten tulkitsijoina ja selittelijöinä. Mielipidesorto Suomessa ja laajemminkin EU:ssa on mennyt (tai tehty) sietämättömäksi.
Perusoikeusfundamentalistit rääkyvät ihmisoikeuksien perään, kun heidän tarkoituksenaan on edistää internatsistista ja globaalia maahanmuuttovyöryä. Mutta Suomen perustuslait ja muutkaan lait eivät vaikuta merkitsevän heille mitään silloin, kun heidän tarkoituksensa on mitätöidä kansalaisten sananvapautta ja estää laittomasti maassa olevien karkottaminen tai käännyttäminen. Korkeista asiantuntija-asemistaan huolimatta heidän argumentaationsa ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista on siis täysin mielivaltaista ja mitätöntä.
Filosofian näkökulmasta yksi on ylitse muiden: totuuden saa sanoa. Ja se totuus on totuus myös siitä, mitä kansalaiset ajattelevat toisistaan, täällä käymässä olevista, maahanmuutosta tai poliittisista asioista yleensä. Se on yhteiskunnallinen totuus, jota ei pidä peitellä juristinnuijien harjoittamalla pelottelulla. Siteeraan lopuksi hollantilaista oikeusfilosofia ja Leidenin yliopiston professoria Paul Cliteuria, joka lausui 9.3.2017 TV1:n Ulkolinjassa näin:
”Kun poliitikkoja tuomitaan julkisesti esitettyjen mielipiteiden
takia, on vaarana, että julkisesta keskustelusta tulee mahdotonta.
Poliitikkojen ei pitäisi joutua miettimään kaikkea sanomaansa etukäteen
oikeustoimien varalta. Loppujen lopuksi äänestäjät arvioivat
poliitikkojen näkökulmien ja mielipiteiden oikeellisuuden. Jos
mielipiteet eivät miellytä, ääniä ei tule. Se on normaali toimintatapa
demokratiassa. Se on muuttumassa tällaisten tuomioiden takia.”
On selvää, ettei yhteiskunnallista totuutta voida saavuttaa
oikeussaleissa, joita varjostaa rangaistusten uhka. Niinpä Cliteurin
toteamuksessa ei ole mitään uutta, paitsi että sen sanoi
professori. Vastaava ei olisi mahdollista Suomessa, vaan sitä
pidettäisiin ”tieteellisesti perustelemattomana populismina”, sillä
tämän maan yliopistojen oppituolit on täytetty viimeistä virkaistuinta
myöten vihervasemmistolaisten puolueiden etäispäätteillä, jotka
käyttävät asemaansa punavihreän agendan
juurruttamiseen myös opiskelijoiden tajuntaan.
Aiheesta aiemmin:
Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta?
Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle
Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan