Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan

Kun ylioppilasvuonnani 1985 voitin kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liiton kirjoituskilpailun, eräs toimittaja kysyi minulta, mihin tähtään kirjoittajana.

Vastasin, että toimittajaksi – ja että haluan kirjoittaa sellaisen jutun, joka veisi minut kiven sisään vääristä sanoista!

Tuohon aikaan vastausta pidettiin kai hauskana, sillä kaikki nauroivat. Nauru kertoi, että tehtävä olisi mahdoton. Ja olihan kirjoitukseni otsikkonakin ”Nauru tulevaisuudelle”.

Myöhemmin en ole ollut lähelläkään tuota kunniaa. Sen sijaan olen päässyt todistelemaan taitojani kahdesti tieteen tuomioistuimessa väitellessäni tuplasti tohtoriksi. Tämä puolestaan on koitunut pelkäksi rasitteeksi minulle, ja rippikoulun käymisestäkin on ollut itselleni enemmän hyötyä.

Vasemmistolaiset kollegani ovat nimittäin kääntäneet asian tappiokseni pitämällä viatonta todistelunhaluani osoituksena siitä, ”kuinka huono” muka olen, kun minulle ei moninkertaisillakaan näytöillä myönnetä virkaa kommunistien hallitsemissa yliopistoissa. – Eikö olekin etevää?

No niin. – Myös puskista tullut Ilja Janitskin veti ohitseni. Hän puolestaan pystyi kirjoittamaan itsensä ihan oikeaan vankilaan (ei siis tieteelliseen) osoittamalla vapautta.

Hänet kruunattiin sananvapauden käyttämisestä vuoden ja kymmenen kuukauden ehdottomalla vankeusrangaistuksella – täysin dialektiikan pääsääntöjen mukaisesti. Bonuksena tuomion saivat dosentti Johan Bäckman ja eräs nimettömänä uutisoitu 54-vuotias nainen, joita oikeus ahdistelee yhteensä 239 000 euron vahingonkorvaus-, hyvitys- ja oikeudenkäyntikulutuomiolla.

Vapaus kääntyi vankeudeksi, ja sananvankeutta sanotaan vapaudeksi tässä postmarxilaisessa mediatodellisuudessa, jossa vallankäyttäjät, tieteilijät ja tuomarit pyrkivät medioimaan itsensä valtaa käyttääkseen. Ja toimittajat puolestaan käyttävät valtaa laulattamalla heitä kaikkia oman mielensä mukaisesti sekä valikoimalla, keiden nimiin poliittiset aloitteet, hankkeet ja näkemykset on lupa kirjata.

Perinnemediassa tuomiota on juhlittu laajasti, sillä siirtäähän se valtaa palkattujen agendatoimittajien käsiin, kun toimittajia ja heidän kellokkaitaan ei saa enää arvostella ilman rangaistuksen uhkaa.

Helsingin Sanomien alleviivaamat ”maineen loukkaaminen”, ”kunniansa” loukatuksi kokeminen ja itsensä ”vainotuksi” epäileminen eivät ole mitään sellaista, mistä pitäisi rangaistuksia jaella, varsinkaan kun asianomistajista toinen oli valtamedian suojista omia valheitaan huuteleva toimittaja ja toinen poliittista valtaa käyttävä taho: Sosialidemokraattiset Opiskelijat -yhdistyksen puheenjohtaja.

Tuomion motiivi oli täysin poliittinen, niin kuin koko oikeudenkäyntikin, jossa käräjäoikeus hyppäsi innosta kiljuen syyttäjän kelkkaan langettaen vieläpä vaatimuksia ankaramman rangaistuksen.


Poliittisilla oikeudenkäynneillä suojellaan EU:n valheellisuutta ja vilppivaltaa

En pitänyt erityisemmin MV-lehden rabulistisesta tyylistä, joka kohotti tyylin puuttumisen tyyliseikaksi ja osoitti (jälleen dialektisesti), että kun jokin on tarpeeksi arroganttia, siitä tulee eleganttia.

En olisi toisaalta uskonut näkeväni koskaan Suomessa päivää, jolloin joku ihminen tuomitaan vankilaan pelkästä kirjoituskoneen kilistelystä.

Tapaus ei osoitakaan tuomittujen tekojen rikollisuutta vaan niiden henkilöiden ja medioiden omaa epäilyttävyyttä, joita tuomiolla koetetaan suojella.

Koska loukatut ja sananvapautensa varastetuksi kokeneet tahot ovat mediataloja tai niiden turvamuurien takaa kiviä heitteleviä toimittajia ja poliitikkoja, he eivät ole olleet minkäänlaisen suojelun tarpeessa. Sen sijaan heidän asiansa on näköjään sitä ollut.

Ja se on maahanmuuttoa edistämään pyrkivä sekä Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa ja monikulttuurista painajaista rakentamaan tähtäävä asia.

Tämä yksi asia näyttää olevan koko Euroopan unionia hallitsevan poliittisen eliitin tunnustama ideologia, jolle ei myönnetä olevan vaihtoehtoa Euroopan unionin sisällä. Vaihtoehdottomuus ei ole enää demokratiaa. Se on totalitarismia.

Ja sitä yritetään pönkittää valheen rippeiden pelastamiseksi, vaikka Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta, peruskirjan no bail out -säädöstä, Schengenin sopimusta tai Dublin II -asetusta ei noudata enää kukaan, ja U-käännös unionin palauttamiseksi takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi olisi tarpeen.

Byrokraateilla on kuitenkin yhtä paljon menetettävää kuin Erich Honeckerilla ja Leonid Brezhnevillä aikoinaan: edustus-Mersut, kaviaaripäivälliset, hienoimmat viinit ja lentomatkat yksityiskoneilla. Tavalliset huvitteluliberaalit puolestaan menettäisivät EU-teemapuistonsa pomppulinnoineen. Heihin kuuluu myös pääkomissaarin virkaa Juoppo-Junckerin jälkeen tavoitteleva todellisuuspakolainen, Alexander Stubb.


Janitskin tuomittiin astumisesta valtaapitävien varpaille

Ilja Janitskin tuomittiin siksi, että hän astui valtaa pitävien varpaille. Kuten jo sanoin, en pitänyt erikoisesti MV-lehden tyylistä, mutta lehdellä ja sen työllä oli tärkeä funktionsa mediassa.

Sanon ”oli”, sillä nykyisellään lehti ei enää vakuuta. Onhan sivusto edelleenkin olemassa, mutta varoivaisuus antaa viestin, että kaikki ei taida enää olla totta. Jotain vältellään. Ja se ei enää kiinnosta ihmisiä, vaan lehteä pidetään satiirijulkaisuna, joka vain ”oirehtii” valtamedian ongelmista, niin kuin ironia, satiiri ja parodia sosialistimaissa. Vian väitetään olevan kritiikissä, vaikka se on kritiikin kohteessa: valtamediassa.

Janitskinin MV-lehti muistutti Urpo Lahtisen perustamaa Hymy-lehteä siinä, että sekin kehtasi arvostella vallanpitäjiä. Seiskan kaltaiset julkaisut keskittyvät raportoimaan vain popparien munauksista.

Sen sijaan MV paljasti vallassa olevien poliitikkojen ja virkamiesten väärinkäytöksiä ja valtamedian suojelemia tai levittämiä valheita (eräs ajankohtainen esimerkki tässä). Niinpä lehden omistaja-toimittaja teurastettiin kuin varis kepin nokkaan: varoitukseksi muille.

Juuri näin diktatuurit toimivat myös National Geographic -kanavalla pyörivän ”Hirmuhallitsijoiden käsikirja” -ohjelmasarjan mukaan. Siinä eräs psykologi totesi pelotenäyttöjen olevan erittäin vahva tapa ehdollistaa ihmisiä elämään vallan alaisuudessa ja harjoittamaan itsesensuuria.

Mieleeni tulee myös Michel Foucault’n ajatus, jonka mukaan itsekontrolli on tarkkailun muodoista pahin. Normit ovat silloin menneet ihmisten ihon alle, ja jokaisesta itsestään on tehty itsensä vihollinen.

Näin on jälleen todistettu, että diktatuureilla täytyy olla puolellaan eliitti ja EU-eliitillä puolestaan älymystön roolia raihnaisesti vetävä perinnemedia ja sen luoma populistinen valtavirtajulkisuus.


Valtamedian sankaritoimittajat ovat poliittisen vallan sorminukkeja

Janitskinille langetettu tuomio ja vahingonkorvausvaatimukset ovat kohtuuttomia siksikin, että ne perustuvat subjektiivisesti koettuihin haittoihin. Hänen vastaisensa vyörytyksen takana on Ylen omankin kehuskelun mukaan koko ajan ollut eräs Yleisradion naistoimittaja, joka on haukkunut Janitskinia Venäjän agentiksi ja joka itse on tuomittu amfetamiinin suonensisäisestä käytöstä ja hallussapidosta. Hän on omassa suvaitsevuudessaan se, jota jokainen konflikti totisesti tarvitsee.

Etsimättä voi todeta, että toimittajan tueksi mennyt valtamedia leipoo loukatusta marttyyria. Sankaritoimittajaa uhriuttamalla koetetaan pestä valtamedian paitaa ja antaa toimittajakunnan mukasuurille kärsimyksille kasvot.

Tuomioita rääkyviltä toimittajanplantuilta ja juristinäädiltä näyttää puuttuvan kaikki ymmärrys siitä, että sananvapauden pitää olla myös jälkikäteissensuurin ulottumattomissa, sillä rikosoikeudellinen rangaistusten uhka kiertyy aina myös perustuslain vastaiseksi ennakkosensuuriksi pelotevaikutustensa kautta.

Vielä tärkeämpää on, että jos sananvapautta vähänkin rajoitetaan, vain valta voi määritellä sen, missä nuo rajat kulkevat, ja silloin sananvapautta ei ole. Media ja juristit kiljuvat siis perimmältään ihmisoikeuksia ja sananvapautta vastaan.

Hyökätessään Janitskinia vastaan valtamedia ei ole ymmärtänyt, että valtamediassa toimivien toimittajien ideologisen propagandatyön pitää olla ankarankin arvostelun alaista. Mediassa ja oikeuslaitoksessa on tahallisesti suljettu silmät siltä tosiasialta, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella juridis-normatiivisessa diskurssissa eikä oikeussaleissa, joissa sanankäyttöä varjostaa rangaistusten uhka.

Valtamedia on pyrkinyt kääntämään huomiota pois siitä, että Yleisradio, Sanomien mediat ja muu valtamedia ovat muuttuneet tiedon välittäjistä tiedon muokkaajiksi, mielipidefoorumeiksi sekä valikoivaa ja puolueellista tendenssijournalismia harjoittaviksi pesukoneiksi, joissa musta pyykätään valkoiseksi.

Siitä kertovat kierolla tavalla myös uhriutettujen omat väitteet, joissa MV-lehteä on pidetty yksiselitteisesti ”valhemediana”, vaikka lehti on tuonut julki paljon paikkaansa pitäviä tosiasioita muun muassa maahanmuuton ongelmista.

Kansalaisten valtamediasta antama palaute on osoittanut, että suurissa mediataloissa toimivien toimittajien todellisuuskäsitys ei enää vastaa yleisöillä olevaa näkemystä asioiden tilasta, ja on syntynyt kaksi todellisuuden tulkintalinjaa tai narraatiota.

Lullukkaväen kulttuurimädättämässä Ruotsissa 65-vuotiaita mummojakin tuomitaan jo vankilaan liiallisesta kiihottavuudesta heidän parahdettuaan jotakin kulmakuntaansa vandalisoivia ulkomaalaisia vastaan, ja valtamedia vaikenee tästä kantaväestöjä kohtaan suunnatusta hyökkäilystä kaikin keinoin ja kuuluvasti.

Näin siitä huolimatta, että tänä syksynä julkaistun tutkimuksen mukaan 58 prosenttia maan raiskaustuomioista on langetettu ulkomailla syntyneille, mikä ulkomaalaisväestön määrään suhteutettuna pudottaa kantaväestöön kuuluvien osuuden rikoksista minimaaliseksi.

Vaihtoehtomedialla olisi haastajan asemassaan tärkeä tehtävä, mutta nyky-Euroopan kureliiveillä itseään kokoon kiristävässä käytännössä sen ei anneta elää. Liike-elämä puolestaan suuntaa mainosrahansa älyllisten medioiden sijasta viihteellisiin medioihin, jotka tyydyttävät tavallista demaritelevisionkatsojaa.

Demarien taholta oli lähtöisin myös se viha- ja maalituskampanja, jolla kansalaisia yllytettiin hyökkäämään MV-lehteä vastaan Facebookissa yrittäen katkaista lehden suuriksi väitetyt mutta todellisuudessa mitättömät mainostulot.


Tekijänoikeuksilla ratsastaminen on kerjäläisten koreografiaa

MV-lehti varasti toki myös minulta lainailemalla yksityisen blogini kirjoituksia sivuilleen ilman lupaani ja minulta mitään kysymättä tai minulle ilmoittamatta. En ole kuitenkaan kärsinyt ajatusteni leviämisestä, ja tekstini ovat avattavissa alkuperäisestä julkaisuyhteydestäänkin periaatteessa rajattoman monta kertaa. Yli miljoona kävijää on voinut huomata tämän.

Niinpä en ole mediatalojen tapaan mustasukkainen filosofisten analyysieni menettämisen vuoksi, sillä viisaus lisääntyy jakamalla, ja enemmänkin saa varastaa, jos käsi on jo piparipurkilla. Mutta en ole myöskään kiitollinen näkemysteni toistelemisesta, vaan lukijoiden pitäisi olla, kun saavat näitä lukea.

Tekijänoikeuksiin vetoaminen vaikuttaa pelkältä verukkeelta nykyaikana, jolloin kaikki netissä julkaistava voi päätyä kopiona minne tahansa. Copyright-säädösten taakse linnoittautuminen tuo mieleen 1970-luvun, jolloin eräät homokammoiset papit ja psykiatrit yrittivät salata myös homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota ja sensuroida väärän tiedon vääräksi paljastaneita ”tekijänoikeuksiin” vedoten.

Informaation totuusarvon selvittämistä ei pitäisi säännöstellä muotoseikkoihin vetoamalla. Myös tieteellisesti ja prosessioikeudellisesti arvioiden on asian tuomittavuus sekä asiaa koskevan tiedon hankintatapa pidettävä erillään.

Esimerkiksi jos MV-lehti on paljastanut jonkin viranomaisrikkomuksen mutta tehnyt sen tekijänoikeussäädöksiä hipoen tai loukaten, ei paljastetun teon tuomittavuus tai moraalinen paheksuttavuus riipu tiedon hankintatavasta, olipa metodi luvallinen tai luvaton, laillinen tai laiton.

Näin on myös tieteessä, jossa uuden tiedon arvoa ei kumoa, vaikka se olisi tuotettu ”epätieteellisenä” tai ”epäkorrektina” pidetyllä menetelmällä. Eihän sattumalta löydettyä pyramidiakaan haudata hiekkaan vain siksi, että se voitaisiin löytää ”tieteellisin menetelmin”.

Valheiden valhe on valtamediassa ollut se, että ministerien väärinkäytöksiin ei ole pakolaiskriisin keskellä puututtu, vaan huomio on käännetty poliitikkojen toimintaa kritisoineisiin medioihin ja väitetty niitä ”valhemedioiksi”.

Länsimaissa on yleisesti hyväksytty käytäntö, että poliitikkojen ja median ei pitäisi yrittää vastata itseään koskevaan kritiikkiin juridisin keinoin. Siksikin oikeudenkäynti on ollut (myös käräjäoikeuden omin sanoin) ”täysin poikkeuksellinen kokonaisuus” – tosin eri syistä kuin oikeus katsoo.

On muistettava, että myös valtamedia lainaa ja varastaa toinen toiseltaan jatkuvasti laittaen referoimansa jutun perään vain maininnan siitä, mistä uutinen on saatu. Jos samoilla markkinoilla kilpaileva vaihtoehtomedia ei saa tehdä niin, on perinnemedian moralismissa kyse yrityksestä poistaa markkinoilta poliittisesti eri mielipidettä edustava toimija. Ja varas huutaa: ”Ottakaa varas kiinni.”


Poliittisen oikeudenkäynnin ”ymmärrettävät syyt”

Hullunkurisinta on, että Janitskinin väitetään olevan neuvostotuote, kun hänen historialliset juurensa ovat Neuvostoliitossa. Näyttää kuitenkin siltä, että juuri tästä syystä hänen motiivinsa ovat olleet totalitarismin vastaiset, ja tuomioistuinlaitoksen oma kello käy neuvostoaikaa.

Lieksalaissyntyinen Janitskin kävi myös jonkinlaista presidentinvaalikampanjaa, millä perusteella häntä on pidetty Venäjän kätyrinä hänen kriitikoidensa toimesta. Arvelen kuitenkin, että hän aktivoitui poliittisesti vastustaakseen haitalliseksi koettua maahanmuuttoa, ja sillä perusteella häntä voitaisiin pitää isänmaanystävänä. Venäjän informaatiovaikuttamisen Janitskin on kiistänyt Nykysuomen haastattelussa.

Vastustamalla Brysselin suunnasta tulevaa kansallisen itsemääräämisoikeutemme kaventamista ja komentelua on ajettu Suomen etua. Myöskään Venäjää ei voida haukkua yksipuolisesti turvallisuuden vaarantamisesta. Jämäkät suhteet itänaapuriin ovat hyvien yhteiskuntaolojen elinehtoja tällä maailmankolkalla.

Ihmeellistä on, että poliittinen vihervasemmisto, joka aina keuhkoaa maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisen puolesta, ei ole kiljunut Ilja Janitskinin vapauttamiseksi, vaikka hänkin on maahanmuuttajataustainen!

Kun Pussy Riot -niminen tyttöbändi tuomittiin Venäjällä vankeuteen Putinin hallinnon halventamisesta ja itsetyydytyksen harjoittamisesta ortodoksisessa kirkossa, kirjoitin, että vasta tuomittuina kaikenlaiset kylähullut ovat aidosti vaarallisia. Täyttä ymmärrystä vaille määriteltyinä eivät olisi, mutta todesta otettuina ja kiven sisään laitettuina he muodostavat valtapotentiaalin, joka odottaa realisoitumistaan, aktualisoitumistaan, manifestoitumistaan ja disposition toteutumistaan – ja miksi kaikiksi erilaisia purkauksia voidaankaan sanoa?

Onko akronyymia aviisinsa nimessä ”pieteettisyys- ja hienotunteisuussyistä” käyttänyt ja sitä kautta sensuurille ilkeilevä Mitä Vittua? -lehden perustaja Ilja Janitskin Suomen pillumellakka? Jos on, niin silloin tuomitseminen ainoastaan legitimoi hänet ja viranomaisvahvistaa hänen asiansa.


Keskustelukulttuurin kaventuminen

Kaiken yläpuolella on kysymys, mitä tapaus kertoo keskustelukulttuuristamme ja vallitsevasta mielipideympäristöstä. Esseisti Timo Hännikäinen arvioi Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa, että totalitaristisiksi haukutuilla 1920- ja 1930-luvuilla Suomeen mahtui enemmän moniäänisyyttä kuin nykyisin.

Selvästi vasemmistolaisten, kuten Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Katri Valan, lisäksi oli oikeistokonservatiiveina pidettyjä, kuten Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi, sekä kaikenlaisia tulen ja vedenkantajia, joista osa kuului tuohon alussa mainitsemaani Nuoren Voiman Liittoon. Kaikki keskustelivat keskenään ilman, että ketään olisi pyritty vaientamaan tai sensuroimaan, kuten nykyisin.

Nykyään lähes kaikki sensurointiyritykset ovat vihervasemmistolaisten, feministien sekä muiden ”liberaaleina” esiintymään pyrkivien tekemiä tai vaatimia. Sen sijaan en ole havainnut yhdenkään perussuomalaisen pyytävän jotain äärivasemmistolaista rähinöitsijää hiljennettäväksi. Jos jossain on niin käynyt, ovat anelut olleet vaikutuksettomia. Pahimmassa tapauksessa kunniaansa puolustamaan antautunutta perussuomalaista vastaan on aloitettu mudanheitto, ja vasemmistolaista vandalismia on puolustettu ”lehdistönvapaudella” tai ”sananvapaudella”.

Perussuomalaisten poliittinen suunnittelija Riikka Purra kirjoitti hiljattain (25.9.2018) Facebook-sivullaan, että ”[t]iedät olevasi oikealla asialla, kun vasemmistotrollit bannaavat sinut, mutta jakavat tviittejäsi pakkomielteisesti, tekevät sinusta eri some-kanavissa perusteettomia ilmiantoja ja eivät vastaa kadulla tervehdykseesi, vaan luikkivat kiireesti karkuun.” (Facebookin harjoittamasta sensuurista lisää täällä.)

Haluan lisätä, että kaiken tuon ohella vihervasemmistolaiset sopivat keskenään myös perättömien lausuntojen antamisesta yliopistollisissa yhteyksissä ja levittävät pahanilkisiä juoruja ja arvioita ansioituneista ihmisistä kaikkialla.

Kyseisen panettelun tuloksena keskustelukulttuuri on kaventunut, mutta syy ei ole vaihtoehtoisen uusmedian vaan perinteisen valtamedian itsensä. Tilaa ei löydy sen enempää yliopistoissa, kustantamoissa, lehdissä kuin sähköisessä mediassakaan muulle kuin yhdelle yhteiskuntanäkemykselle. Ja tuo näkemys on maahanmuuttoa itseisarvona pitävä ja loputtomasti edistävä, toivotonta eurotaloutta pönkittävä ja monikulttuurista Mogadishua rakentamaan pyrkivä vihervasemmistolainen, huvitteluliberaali ja feministinen todellisuuskäsitys.


Ennen oli paremmin

Eräiksi esimerkeiksi ”sopimattomista sanoista” käykööt nyt vaikkapa jokin aika sitten julkisessa sanassa esillä olleet ihmissaastan (Jussi Halla-ahon käyttämä ilmaus) ihmisjätteen (Juhani Kenttämaan termi) ja ihmisroskan (Riikka Moilasen valitsema ilmaus) käsitteitä sisältäneet puheet.

Nykyisin ne yritetään jynssätä pois todellisuudesta, ikään kuin ihmisten aggressiot täytyisi tukahduttaa. Yleisradion toimittajaa Juhani Kenttämaata ja keskustalaista Riikka Moilasta ei tosin haastettu käräjille, koska he eivät täytä rikoksen varsinaista tunnusmerkkiä, eli edusta Perussuomalaista puoluetta.

Jokaisen vähänkin filosofian historiaa tuntevan pitäisi tietää, että jo Friedrich Nietzsche kirjoitti monta valittua sanaa ”roskaväestä” (kyllä, hän todellakin käytti tuota sanaa), ja sillä sai maineen arvostettuna kirjailijana 1800-luvulla. Esimerkiksi äidistään ja sisarestaan Nietzsche kirjoitti – saanhan siteerata – seuraavasti:

”Veriside moiseen roskaväkeen on jumalallisuuteni herjaamista...” (Ecce homo, 1888 [2002], s. 20)

Sosialisteista puolestaan Nietzsche sanoi teoksessaan Antikristus näin:

”Ketä vihaan enin tämänpäivän roskaväestä? Sosialistiroskaväkeä, Tshandala-apostoleita, jotka turmelevat työmiehen vaiston, ilon, hänen tyytyväisyydentunteensa pienellä olemisellaan, – jotka tekevät hänet kateelliseksi, jotka opettavat hänelle kostoa. Vääryys ei ole milloinkaan erilaisissa oikeuksissa, se on ’yhtäläisten’ oikeuksien vaatimisessa.” (Antikristus, ajatelma 57)

Ja byrokraateista Nietzsche lausui: ”Hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he sanovat hallitsemiseksi: kaupan hierontaa vallasta ja tinkimistä – roskaväen kanssa.” (Also sprach Zarathustra II, 6 §)

Kuinka sattuvasti nämä sanat sopivatkaan kuvaamaan helmikanojen, poliittisen eliitin ja vihervasemmistolaisen vaalikarjan vispilänkauppaa myös nykyisin? Mutta järjen tappiolle tunnusmerkillisesti moisen lausujaa viedään nykyaikana kuin sikaa korvasta.


Kriittisyyden tukahduttaminen ei ole hyväksi

Viimeisimpänä esimerkkinä järjen vararikosta on tapa, jolla Timo Hännikäisen Kiuas-kustannus suljettiin pois Helsingin kirjamessuilta vain siksi, että turkistarhauksen vastaiseen terroriinkin kannustaneen Animalia ry:n äärivasemmistolainen aktivisti Veikka Lahtinen vaati ”turvallista tilaa” messuhalliin. Hänen Facebookissa tekemänsä kavallus oli ilmeisen aiheeton ja perätön. Sellainen turvallinen tila, jossa asioitaan ei saa vapaasti esittää, on totuuden tavoittelun kannalta vaarallinen.

Samasta kertoo myös professori Timo Vihavaisen yleispätevä toteamus, joka sopii vähän kaikkeen: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen.”

Toisessa yhteydessä hän kirjoittaa: ”Selittelyt, joiden mukaan Kiuas-kustantamon linja ei seuraa kirjamessujen arvoja, ovat idioottimaisuudessaan kauhistuttavia”, ja pöyristyttävää on, kun sensuurilla vieläpä ylpeillään. Filosofina lisäisin, että nuo paljon puhutut ”arvot” eivät ole mitään arvoja vaan pelkkää ideologiaa, aivan niin kuin ”yhteisönormitkin” ovat mediaa hallitsevan sosialistisen tai puhtaasti kaupallisesti ohjautuvan toimituskunnan mielipiteitä.

Eräs anonyyminä esiintyvä professori puolestaan kirjoittaa, että paras rokotus ääriajattelua vastaan on sananvapauden salliminen kaikille: sananvapauden rajoittaminen ”arvojen” perusteella on ensimmäinen askel kohti totalitarismia, ja valikoivasta sananvapaudesta on seurannut vain rumia hedelmiä.

Filosofina huomauttaisin, että sensuurin vuoksi pintaan noussut sananvapauden käsite on jo sinänsä oireellinen ja johtaa ajattelua harhaan. Siinä tullaan väittäneeksi, että sananvapauden pitää olla joko luovutettua tai pidätettyä, niin kuin vapaus johonkin tai vapaus jostakin suhdekäsitteinä ovat. Sen enempää John Stuart Millin kuin Nietzschenkään näkökulmasta sananvapaus ei ole mitään relatiivista, ei luovutettua eikä pois suljettua, vaan ajatustensa ja sanomistensa osalta on yksilö niiden ehdoton valtias.

Omaa sananvapauttaan ritarillisesti ja puhtain purjein purjein suojeleva valtamedia ei poikkea mitenkään Neuvostoliiton aina faktat tarkistaneesta journalistiikasta, jolla totuus kahlittiin ja vapaus vangittiin sen omaan valtaan ja tästä kulttuuri-indoktrinaatiosta poikkeavat yhteiskuntanäkemykset tuomittiin vihatotuuksiksi. Ennen pitkää kahle kääntyi vallanpitäjien omaan nilkaan, ja tuloksena oli totaalinen romahdus.

Sensuuri ei ole vain poliittinen tai viestinnällinen käsite, vaan myös psykoanalyyttinen. Teoksessaan Johdatus psykoanalyysiin Sigmund Freud kirjoitti sensuurista, että se ei ole psyykelle hyväksi, kun ajatukset alkavat kalvaa ihmisiä heidän sisällään. Jos jostakin ei pidä, se täytyy voida sanoa ulos. Ilman tätä ihmisoikeutta emme saa myöskään tietää, mitä toisistamme ajattelemme.

Sensuuri on sivistymättömyyttä ja kyvyttömyyttä käsitellä tai sietää kognitiivisia ristiriitoja. Siinä mielessä yhteiskuntamme vallanpitäjät ja oikeuslaitos ovat dynamiittityhmistyneet peruuttamattomasti, häpeämättömästi ja anteeksiantamattomasti.

Brutaalius ei ole tietämättömyydestä vaan välinpitämättömyydestä syntyvää tyhmyyttä, ja siksi niin sanotun EU-eliitin, puupääjuristien ja älymystönä esiintymään pyrkivän toimittajakunnan ylenkatseellisyys ja ylimielisyys ovat muuttuneet sietämättömiksi.


Kirjallisuus

Freud, Sigmund, Johdatus psykoanalyysiin. Suom. Erkki Puranen, alkut. Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse [1916–1917] ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse [1933]. Jyväskylä: Gummerus, 1981.

Hankamäki, Jukka, ”Nauru tulevaisuudelle”.  Eila Jaatinen ym. (toim.) Antaa tulla – ”Tähtäimessä tulevaisuus” -antologia, s. 104–105. Helsinki: Nuoren Voiman Liitto ja Ikaros-kirjat, 1985.

Nietzsche, Friedrich, Antikristus. Suom. Aarni Kouta, alkut. Der Antichrist – Fluch auf das Christentum. Helsinki: Unio Mystica, 1995.
---, Ecce homo – Miten tulla sellaiseksi kuin on. Suom. Tuikku Ljungberg, alku. Ecce homo – Wie man wird, was man ist. Helsinki: Unio Mystica, 2002.
---, Näin puhui Zarathustra – Kirja kaikille eikä kenellekään. Suom. J. A. Hollo, alkut. Also sprach Zarathustra – Ein Buch für alle und keinen. Helsinki: Otava, 2009.