Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle

Viime viikkoina kansalaisia ovat jälleen kiinnostaneet poliisin ja oikeuslaitoksen ”vihapuhujia” kohtaan suuntaamat sananvapauden rikkomukset, poliittiset oikeudenkäynnit ja makutuomiot. Olen kirjoittanut aiheesta yleisellä tasolla jo aiemmin, ja niin kirjoitan nytkin.

Aiheen tämänkertaiseen kirjoitukseeni antavat Sebastian Tynkkystä (ps.) ja Päivi Räsästä (kd.) vastaan suunnatut ajojahdit. En ole erityisen innostunut mutta en myöskään huolissani Räsäsen kannanotoista. Sen sijaan huoleen antaa aihetta oikeusviranomaisten, etenkin valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen, virkaintoisuus hänen päätettyään tänään 4.11.2019 aloittaa esitutkinnan Räsäsen poliitikkona vuosikausia sitten esittämistä mielipiteistä. Toiviaisen menettely rikkoo selvästkin niin sanottua taannehtivan oikeuden kieltoa (ex post facto), eikä syyttäjän asemaa paranna vetoaminen ”jatkettuun rikokseen”, sillä roviolle menisi sitä kautta suuri osa kaikesta kulttuuripääomasta, joka ei miellytä joitakin ammatikseen loukkaantujia.

Jo pelkällä syyteharkinnalla ja sen lietsomalla pelolla on seurausvaikutuksia, jotka banalisoivat yhteiskuntaa ja syövät poliittisen toiminnan vapautta. Kansalaisia uhkaa nyt syyttäjälaitoksen toimesta tilanne, että Päivi Räsäsen puheet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä aletaan ottaa todesta! Mitäpä muutakaan Päivin joutumisesta poliisikuulusteluun voisi seurata kansanedustajan itsensä arvioidessa tilannetta hämmentyneen kiitollisena huomiosta?

Yksi selitys Päiville jaeltuun ilmaismainokseen voi löytyä viranomaisten pyrkimyksestä säilyttää mielikuva puolueettomuudesta. Olihan oikeuslaitos virallisen syyttäjän vaatimuksesta tuominnut äskettäin myös perussuomalaisen ja homona julkisesti esiintyvän kansanedustajan, Sebastian Tynkkysen, hänen esittämästään uskontokritiikistä, joka tosin kohdistui islamilaiseen yhdyskuntaan.

Kyseessä lieneekin viranomaisten kömpelö tasapainotusyritys. Kun ensin on oikeuden jumalattaren eteen saatettu islamia arvostellut perussuomalainen homo, niin kasvonsa säilyttääkseen viranomainen epäilee nyt myös eri puoluetta edustavaa kristillistä kansanedustajaa homofoobisista puheista. Näyttää näppärältä ja luo uskottavuutta, muttei sitä ole. – Miksi? Selviää ihan kohta.


Miksi Päivi Räsäsen kurittaminen ei toimi?

Viranomaistutkinnan ulkopuolelle näyttävät jääneen muslimien maassamme harjoittamat vihapuheet ja -teot. Niistä esimerkkeinä ovat SDP:n kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeen herjat ja haukkumiset homoja ja juutalaisia kohtaan. Niiden levittelijää ei haastettu käräjille, eikä myöskään puolueensa ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin al-Taeen suhteen, paitsi tietysti puolusteluun ja asian painamiseen villaisella. Myöskään Yleisradion toimittajana toimineen Abdirahim ”Husu” Husseinin homofoobisiin puheisiin ei puuttunut sen enempää Yleisradio, poliisiviranomainen kuin hänen puolueensa SDP:kään. Kirjoitin aiheesta tarkemmin täällä.

Mitä yleistä merkitystä kyseisellä nahistelulla sitten on? Vielä 1970-luvulla homoseksuaalista käyttäytymistä pidettiin rikoksena ja sairautena, ja homoja uhkailivat niin poliisit, papit kuin lääkäritkin, jotka ylpeilivät halullaan auttaa muita. Kyseinen laupeus kertoo omaa kyynistä kieltään ”puuttumiseen” ja ”väliintuloon” perustuvan viranomaisavun olemuksesta. Nykyisin tuo avun annon suhde vain vaikuttaa olevan päinvastoin, kun homoseksuaalien arvostelua yritetään pitää jonkinlaisena rikoksena.

Istuva pääministeri Antti Rinne (sd.) puolestaan teki kaikkien aikojen rimanalituksen alentuessaan leimaamaan Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kirjassaan ”sairaaksi” – ja kaikki tämä ilman, että kustantamot olisivat pois editoineet Rinteen tölväisyä vihapuheena! Ei mitään kaksoisstandardia havaittavissa?

Valtamedian vihreät mimosat ja muut kulttuurimme lumihiutaleet läpsyttivät tietysti käsiään lääkäri Rinteen diagnoosille innoissaan. Kun intellektuellien epäsovinnaiset kannanotot ja poliittinen kulttuurikritiikki aletaan leimata ”sairaudeksi”, siihen ”sairaiden” riviin astun ja kuulun oikein mielelläni. ”Rikollisiksi” Halla-ahon mielipiteet olikin leimattu jo aiemmin.

En suinkaan tarkoita, että jotakuta ihmistä tai ryhmää pitäisi tai saisi haukkua sairaaksi tai lavastaa rikolliseksi. Mutta väitteeni on, että syyttelevä lähestymistapa ei ole missään tapauksessa oikea. Nykyiset vihapuhepoliisit eivät ole eetokseltaan yhtään paremmassa asemassa kuin menneen maailman patakonservatiivit. Väittäessään toista osapuolta ääriajattelijaksi itse asiassa kumpikin osapuoli on yhtä kaukana toisesta ja siten omalla tavallaan ääriajattelija.

Politiikka ei tarvitse sensuuria, tuomioita eikä lailla kurittamista vaan asioiden ymmärtämistä. Kun homoseksuaalisuudesta tehdään Päivi Räsäsen tapauksessa jälleen poliisiasia, lähestymistapa toistaa juridista ja normatiivista diskurssia. Siten se vain uusintaa kurinpidollista asennetta, jossa homoseksuaalisuus nähdään erityistoimenpiteiden ja nykyisin myös hyysäämisen kohteena. Sellaista lähestymistapaa sanon filosofian ja sosiologian näkökulmasta typeräksi, sillä se nostaa tietyn vähemmistön jalustalle ilman, että sitä kukaan pyytäisi. Tuloksena on epäluulojen voimistumista.

Mikäli poliisin motiivina on jonkinlainen hyvityksen kerjuu vähemmistön aiemmin kokemista vääryyksistä, ei sisäministeri Ohisalon (vihr.) käsikassarana toimivien viranomaisten hyveellisyys taatusti toimi. Koston logiikka on sellainen, että se tekee kaikki sokeiksi.

Jos Suomessa ei ollut enää homovastaisuutta ennen Päivi Räsäsen homopuheiden nostamista valokeilaan, sitä pian taas varmaan on, kun ihmiset kyllästyvät kansan valitseman edustajan kurittamiseen. Nämä ovat keskustelun avoimuutta vahingoittavia vetoja sosialistiselta syyttäjälaitokselta ja vihervasemmiston vihapuhepoliisilta, kun taas Päivillä on kaikki syyt ottaa kritiikki kiitoksena vastaan.

Mellunmäen imaamina toimineen Abbas Bahmanpourin vuonna 2013 julistamasta kuolemantuomiosta homoille ei muistaakseni järjestetty poliisitutkintaa eikä nostettu syytettä. Mutta sen muistan kyllä, että eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtajana toiminut demarikansanedustaja Tarja Filatov nauroi asialle Yleisradion TV-lähetyksessä.


Mistä Sebastian Tynkkysen tapauksessa on kyse?

Entä sitten Tynkkynen? Valtiopäivämies, Big Brother -tähti ja tubettaja Sebastian Tynkkystä vietiin jälleen syyttäjien toimesta, ja tuomiota pätkähti 4050 euroa kuvasta, jossa todettiin islamistiterroristien olevan muslimeja. Ei siis ihme, että lievästi sanoen ”oikeuslaitoksen uskottavuus” on kärsinyt.

Syyttäjät ja tuomarit ovat nähtävästi ottaneet silmätikukseen tuon julkihomon tai vähintäänkin biseksuaalin perussuomalaisen, joka vaalivalvojaisissa oli median huomion kohteena yhdessä mustan poikuliystävänsä kanssa niin, että muut ympärillä olleet kalpenivat ja väri-TV:n kontrasti parani. Tynkkystä tökitään silmään mukavaarallisena ”rasistina”, sillä hän ei noudata punavihreää agendaa eikä käsityksiä siitä, miten homon pitää ajatella ja toimia. Vaarassa on siis vihervasemmiston koko arvokonstituutio, ja siksi monelta vihervassarilta on mennyt polla sekaisin.

Ilmeisesti Tynkkynen muodostaa painajaisen punavihreille Demla-juristeille. Hän osoittaa, että seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen ei ole järkevää samastua poliittisen vihervasemmiston harjoittamaan politikointiin, jolla vihervasemmisto on yrittänyt naruttaa kannattajikseen kaikki vähemmistöihin kuuluvat ihmiset.

Kyseinen kompensoiva suvaitsevuus onkin ollut huonoa kauppaa. Siinä kansallinen seksuaalivähemmistö on vaihtanut kannatuksensa vihervasemmiston julistaman yleispolitiikan, kuten maahanmuuton, puolesta liputtamiseen, vaikka islamin leviäminen on seksuaalivähemmistöjen etujen vastaista. Myös minä arvioin Tynkkysen tavoin politiikan oikeutusta aina asia kerrallaan, enkä ole koskaan äänestänyt, kannattanut enkä edustanut yhtään mitään johonkin viiteryhmään kuulumiseni perusteella. Moinen identiteettipolitikointi ja klusteroituminen eivät ole muuta kuin vanhaa eturyhmäpolitiikkaa, jonka malli on vasemmiston taistolaisuudessa.

Asia ei varsinaisesti minua koske, mutta tietyllä tavalla se koskee minuun. Väitteeni on, että oikeuslaitos ahdistelee Tynkkystä siksi, että häneen kohdistamallaan raivolla vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo katsovat voivansa purkaa homoja kohtaan tuntemaansa omaa salattua vihamielisyyttään, joka johtunee siitä, että homo ei olekaan täysin alistuva ja tottelevainen – eikä varsinkaan sellainen kuin nuo monikulttuurisuusmyönteiset länsimaiden bastardisoijat toivoisivat. Alitajuista aggressiota vihervasemmistolta ja porvaristolta siis. Sen sijaan Perussuomalaisissa rakkauden määrä on ollut suuri, ja sen sain huomata muun muassa keväisen vaalikampanjani aikana.

Tynkkysen kautta valottuu, että homokin voi olla niin järkevä, että kannattaa perussuomalaisia. Siksi hän on myrkkyä vihervasemmistolaisille. Hänen kauttaan realisoituu, että perussuomalaisuudessa on totuuden jyviä. Kentältä saamieni kokemusten mukaan monet homot sovittavat nykyisin intersektionaaliset ristiriidat (eli monen ryhmän jäsenyydestä johtuvan väliinputoajan asemansa) liittymällä Perussuomalaisiin. Kansakunnan yhteinen etu on aina isompi asia kuin sen jonkin sisäisen vähemmistön etu. Ja kansallisen vähemmistön etu toteutuu osana kansakuntamme etua. Asia on siis poliittisesti ratkaistu – Voilà!


Onko vihapuhetta sanoa ystävää pupuksi?

Vihervasemmiston kiemurtelu oman ongelmansa ympärillä on huvittavaa. Uusi Suomi teki hiljattain jutun demarien hovijuristin, professori Jukka Kekkosen, tviittauksesta, jossa hän kiirehti julistamaan, että ”tulkinnallisuutta ei saa käyttää tekosyynä epäkunnioittavaan käytökseen saati vihapuheeseen”.

Filosofian näkökulmasta asia on täsmälleen päinvastoin: Väitettä ”vihapuheesta” ei saa käyttää tekosyynä tulkinnallisuuden rajoittamiseen saati kieltämiseen.

Meillä täällä filosofisen logiikan piirissä on tapana ajatella niin, että jos joku taho – kuten nyt vaikkapa oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Kekkonen – ottaa oikeudekseen määritellä, mikä on vihapuhetta tai epäkunnioittavaa käytöstä, hän siinä tapauksessa jo esittää tietyn oman tulkintansa sekä pyrkii sulkemaan muut tulkinnat ”sallitun” ulkopuolelle.

Jos olisi viranomaisten tai SDP:n vallassa päättää, mikä voidaan hyväksyä ”soveliaana” tulkintana, seurauksena olisi, että tulkinnallisuus kiellettäisiin yhtä luotisuoraa linjanvetoa lukuunottamatta kokonaan. Tulkinnallisuuden olemus on nimenomaan rajoittamattomuus eli se, ettei tunnusteta mitään oikeaa eikä väärää tulkintaa. Mikäli ”oikeaa” ja ”väärää” tulkintaa alettaisiin etsiä tai osoittaa ojentamalla tai normittamalla, ajauduttaisiin väistämättä vallan käyttöön, joka kuolettaisi pois sekä sananvapauden että vertauskuvallisen kielen.

Olisiko vihapuhetta sanoa rakasta ystävää söpöksi pupuksi, jos se vastaanottajan mielestä on ”väkivaltaista eläimellistämistä”? Tai olisiko ”rasismia” olettaa toisen ihmisen sukupuoli, kuten muutamat vihreät mimosat väittävät? Käsittääkseni sukupuolen olettaminen on välttämätöntä yhteiskunnassa, jossa kuljetaan vaatteisiin verhoutuneina ja myös julkisesta alastomana esiintymisestä voidaan rangaista. Sukupuolta kuvaavat käsitteet ovat usein jo sinänsä vertauskuvallisia.

On hämmästyttävää huomata, kuinka vähän professorin asemassa oleva henkilö ymmärtää hermeneutiikasta, oikeusfilosofiasta ja tieteenfilosofiasta. Niin ei saisi olla, sillä jo juridiseen perustutkintoon sisältyy pakollisena yksi kurssi filosofiaa, ja myös vaaliehdokkaille pitäisi jatkossa järjestää pääsykoe.

Eduskunnan varapuhemiehen nuijaa käyttävä demarien Tuula Haatainen puolestaan paheksui Helsingin Sanomien hänelle petaamassa suuressa jutussa saaneensa tarpeekseen ”mölinästä” ja että ”puhe eduskunnassa on jo perustuslain vastaista”. Hänen kannanottoaan jakoi eteenpäin Kekkosen kollega Liisa Nieminen, joka vaati kansanedustajien eristämistä pariksi viikoksi pois täysistunnoista!

Hullunkurisinta tässä kansanvallan tallomisessa ei ole vain vasemmistopoliitikkojen omaksi oikeudekseen sosialisoima yritys päättää siitä, mitä kansan valitsemat edustajat saavat tai voivat ajatella ja sanoa. Kyseessä on viranomaisvallan, tuomiovallan ja niin sanottujen ”asiantuntijoiden” rikkomus Montesquieulta tunnettua vallan kolmijako-oppia vastaan. Sen mukaan pitää olla erikseen poliittinen valta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Vaatia jotakin ”kurinpalautusta” kansan valitsemille poliitikoille on eduskuntalaitoksen ja demokratian ylenkatsomista ja rätin viskaamista kansalaisten silmille.

Mikäli Haatainen, Kekkonen ja Nieminen ovat saaneet tarpeekseen ”mölinästä”, sittenpä olisi demareilla syytä tukkia omien kellokkaidensa, al-Taeen ja Husu Husseinin, suut. Sitä taas en voi missään tapauksessa vaatia, sillä haluan kaikkien kansalaisten tietävän, mitä he oikeasti ajattelevat. Eli enemmänkin saavat minun puolestani mölistä.


Arvaukset, oletukset ja tulkinnat kuuluvat demokratiaan ja tieteeseen

Edellä oleva päivänpolitiikan kommentointi oli tietenkin vain traileria oikeusfilosofisiin johtopäätöksiin, joihin tulen aivan pian käsiteltyäni Sebastian Tynkkysen tapausta tarkemmin.

Mitä oikein oli tapahtunut? Tuomio langetettiin Tynkkysen vuonna 2017 julkaisemasta kasvogalleriakuvasta ja tekstistä ”Terrorismi ei tunne uskontoa. Jos islamia ei lasketa.” Syytetty siis esitti kuvauksen, joka perustuu islamin ja terrorismin korkeaan korrelaatioon. Ei mitään erikoista uutta. Kyseessä oli väite, joka voidaan todeta tutkimuksistakin. Korrelaatio on todellakin vahvaa. Otetaanpa muutama fakta.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön raportin Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016 mukaan vuonna 2016 maailmassa tapahtui 11 702 terrori-iskua, joissa kuoli 25 621, loukkaantui 33 814 ja siepattiin 15 543 ihmistä (s. 4) Suurin osa iskuista oli muslimien tekemiä ja toteutettiin islamistisissa tai muslimienemmistöisissä maissa.

Europolin vuonna 2017 julkaiseman terrorismiraportin mukaan jihadistit murhasivat EU:ssa 135 ihmistä vuonna 2016, ja islamistisesta terrorista epäiltyjä otettiin kiinni 718 (s. 22–23).

Jos nämä tosiasiat eivät tuomioistuimia miellytä, vika ei ole viestintuojissa. Vika on niissä poliitikoissa ja virkamiehissä, jotka ovat sallineet tämän hirveän ongelman leviämisen Eurooppaan. Ja mitä sanotaankaan viestintuojien tulittamisesta?

Tynkkysen arviossa oli kyse tulkinnasta, joka koski islamin ja rikollisuuden välistä yhteyttä. Tulkintoja puolestaan ei voida koskaan osoittaa ehdottomasti oikeiksi mutta ei myöskään ehdottomasti vääriksi. Silti niitä pitää voida esittää, sillä ilman tulkintoja ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä eikä myöskään tiedettä.

Näin on tultu jälleen siihen jo edellä selittämääni tosiasiaan, että erilaiset tulkinnat ovat välttämättömiä kansanvaltaiselle yhteiskunnalle ja totuuden tavoittelulle. Ilman rajoittamatonta kriittisyyttä ei ole myöskään yhteiskunnallista totuutta. Sitä puolestaan ei voida löytää oikeussaleissa, joissa totuuden etsintää varjostaa rangaistusten uhka.

Ilmeisesti juuri tätä nuo tuomioita jakelevat juristit eivät dynamiittityhmyydessään ole yltäneet käsittämään. Tuskin ovat ymmärtäneet sitäkään, että ei ole erikseen myöskään ääri-islamia eikä islamia, kuten Terhi Kiemunkia (ps.) vaadittiin selventämään Tampereen käräjäoikeudessa. Islamin opin mukaan on vain yksi islam. Ja sen islamin vaikutusvaltaa myös jihadistinen terrori lisää. Käsittääkseni tuomitsemisen paikka olisi siinä: suoran väkivallan lietsonnassa.

Entä sitten spekulaatiot ja arvailut? Kuuluvatko ne sananvapauden piiriin? Totta kai kuuluvat, vaikka osuisivat väärinkin tai loukkaisivat jotakuta.

On mahdotonta ajatella, että esimerkiksi talouden piirissä ei saisi rankaisematta esittää arvailuja siitä, mikä yritys menee seuraavaksi konkurssiin. Arvailut, jotka koskevat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiiveja sekä rikoksia tehneitä henkilöitä ja heidän taustojaan, ovat samassa asemassa: täysin välttämättömiä poliittisten päätösten tekemiselle.

Myös oletuksia pitää voida esittää, sillä ilman hypoteeseja ei ole sen enempää tiedon kuin totuudenkaan tavoittelua. Nimenomaan Demla-juristien voisi odottaa ymmärtävän, että arvailut ja spekulaatiot kuuluvat demokratiaan, eikä ilman oletuksia ja hypoteeseja sekä niiden testaamista ole todellista tutkimusta.

”Vihapuheeksi” pyritään nykyisin määrittelemään viestien lähettäjien aikomuksista riippumatta kaikki sellainen, mikä herättää vihaa vastaanottajien omassa päädyssä. Tämä on hullua, sillä viestien merkityksen kannalta ratkaisevia ovat lähettäjien intentiot eli aikomukset ja tarkoitukset. Samasta syystä myös tekojen juridista tuomittavuutta pitää tarkastella oikeusprosesseissa tekijöiden näkökulmasta ilman, että uhreina pidettyjen sallittaisiin päättää siitä, mitä tekijä aikoi. (Tätä asiaa on tosin yritetty kumota muun muassa ”Suostumus2018”-hankkeessa, jossa ei ole ymmärretty tekojen tulkinnanvaraisuutta, ja kirjoitin aiheesta täällä.)

Edellä esittämäni valossa ei perusuomalaisia vastaan nostetulla syyttelyllä ja laajalti levinneellä tuomitsemisella ei ole vähäisintäkään logiikan eikä järjellisen ajattelun suojaa. Kyseessä ovat pelkät poliittiset oikeudenkäynnit, joilla tavoitellaan sinänsä järkevien ja moraalisesti perusteltujen poliittisten vaihtoehtojen poistamista markkinoilta.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisen teonteoreettiset edellytykset

Pohditaanpa sitten myös tuota ”kansanryhmää vastaan kiihottamista”. Jonossa on nimittäin ainakin neljä perussuomalaista ihmistä, joita raahataan käräjille poliittisista mielipiteistään. (Tanskassa eduskuntalaitoksen nimi on muuten ”kansankäräjät”, mikä vihjaa, että käräjöiminen pitäisi käydä oikealla foorumilla, eli politiikassa itsessään.)

”Kansanryhmää vastaan kiihotttamista” koskeva lainkohta (13.5.2011/511) lisättiin Suomen rikoslakiin vasta alle kymmenen vuotta sitten Euroopan ihmisoikeussopimuksen innoittamana. Laki on osoittautunut koeaikana huonoksi, sillä määritelmäkysymykset jätettiin avoimiksi, lähinnä kahdesta syystä. Demla-juristit halusivat laista löysän, jotta sitä voitaisiin käyttää poliittisiin oikeudenkäynteihin, kuten Neuvostoliitossa. Toiseksi, lain mielivaltaisuus johtuu siitä, ettei lain sisällöstä ja sen käyttämisestä instrumenttina syntynyt minkäänlaista yksimielisyyttä lakia valmisteltaessa.

Niinpä koko lain voisi kumota. Mikäli kumoaminen on EU:n ja (sinänsä harmillisten) kansainvälisten sopimusten puitteissa vaikeaa, myös soveltamisperiaatteiden tarkka määritteleminen voisi auttaa.

Keskeinen oikeusfilosofinen kysymys on, millä edellytyksillä epäilyn tai syytteen alainen teko voitaisiin tulkita rikoslaissa määritellyn kuvauksen täyttäväksi. Toisin sanoen, mikä liittäisi teon rikoslaissa tarkoitettuun tekoon?

Jo pelkkä kiihottamisen käsite kuuluu enemmänkin seksuaaliseen viitekehykseen ja antaa harhaanjohtavan sävyn poliittisen aiheen lähestymistavalle. Yleensä kyse on politiikan olemukseen kuuluvasta mielipiteiden kertomisesta ja kannatuksen tavoittelusta. Mutta en mene nyt laajemmalti siihen.

Ensinnäkin, teonteoreettisesti tärkeintä rikoksen tunnusmerkistön täyttymiselle olisi, että syytteenalaisessa teonaktissa ilmaistaisiin jokin imperatiivi (käsky, kehotus, yllyttäminen tai suostuttelu) kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon.

Toinen tärkeä edellytys on, että teolla olisi selvästi rajattu ja osoitettu kohde. Mikä tahansa kohde ei ole kansanryhmä.

Kolmas tärkeä asia on, että teolla olisi vaikutusta ja uhri, jonka voitaisiin osoittaa kärsineen teosta.

Neljäs (edellisestä seuraava) seikka on, että asia pitäisi nähdä asianomistajarikoksena, jota se ei nyt ole. Juuri tämä, eli uhrin puuttuminen ja vaikutuksia koskevan näytön poissaolo, ovat tehneet syyttelystä mielivaltaista. Relaatioloogisesti ajatellen teolle pitäisi aina osoittaa uhri, sillä kiihottaminen (käsky, kehottaminen, yllyttäminen, suostuttelu) on relaatio eli suhde, josta pitäisi osoittaa vähintään kaksi osapuolta.

Jo edellä esittämistäni kolmesta ensimmäisestä seikasta johtuu, että niiden puuttuminen on tehnyt käydyistä prosesseista poliittisia oikeudenkäyntejä ja annetuista tuomiosta makutuomioita.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemisen edellytykset

Entä mitä syyttäjän pitäisi osoittaa saadakseen aikaan rangaistuksen? Millä tavoin moitteen alainen teko tai epäilty rikkomus voitaisiin yhdistää kansanryhmää vastaan kiihottamiseen? Olen laatinut oheen listan tunnusmerkeistä, joiden tulisi täyttyä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan soveltaminen pitäisi rajata siihen, että sen perusteella voidaan tuomita vain, jos

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon,

2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,

3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,

4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,

5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,

6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,

7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,

8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,

9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja

10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi. Olen esittänyt asiakohdat ja niitä koskevat perusteluni myös verkkokirjassani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019, s. 127–128).


Kansanryhmien kielteinen kuvaaminen pakko sallia

Kohta 7 on tärkeä, sillä ainakin Jussi Halla-aho (ps.) on tuomittu pelkän esimerkkilauseen esittämisestä hänen havainnollistaessaan poliittisen korrektiuden tavoitteluun liittyvää kaksinaismoralismia. Teemu Lahtinen (ps.) puolestaan on tuomittu tuon aineiston toistamisesta tiedonvälitystarkoituksessa. Kohtien 5–6 ja 8–10 ehdot puolestaan ovat tärkeitä, jotta mitään tiedettä tai taidetta voidaan ylipäänsä tehdä.

Perusteluehdon (10) ohella on luettelossa mainittu kohta 5 erittäin tärkeä. Sen mukaan pelkkä kuvaaminen kiusallisella tavalla ei riitä kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkiksi. Se koskee kaikkia kansalaisia ja edellä käsittelemääni oikeutta vertauskuvalliseen kielenkäyttöön. Avoimeksi kaiken määrittelemisen jälkeen jää aina se, mitä esimerkiksi ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio on ja kenen mielestä.

Sebastian Tynkkynen on ilmeisen kiihottava, sillä häntä epäillään nyt kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kolmannessakin tapauksessa, jossa hän tuli kuvanneeksi jotakin asiaa jonkun mielestä epäsopivalla tavalla!

On mahdotonta ajatella, että ihmiset eivät saisi tai voisi lausua toisistaan epämiellyttävinä pidettyjä mielipiteitä. Vastaamatta jäisi tällöin kysymys, millä perusteella minkään tuomioistuimen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä kansalaiset toisistaan ajattelevat tai sanovat.

Sananvapaus on säädetty Magna Cartasta asti nimenomaan kansalaisen suojaksi esivaltaa vastaan. Sen olemus on vertikaalinen, eli suojata hallintoalamaisia viranomaisvallalta ja poliittiselta vallalta. Perustuslaillinen sananvapaus ei ole viranomaisten oikeutta rajoittaa kansalaisten keskinäistä viestintää, eikä rikoslaki puolestaan ole sellainen kilpi, joka olisi tarkoitettu suojaamaan kansalaisia toisiltaan heidän keskinäisissä horisontaalisissa suhteissaan tai kiistoissaan.

Nyt oikeuslaitos interventoituu yksilöiden välisiin kiistoihin ja suhteisiin. Se käyttää valtaa eräiden tiettyjen, lähinnä ulkomaalaisryhmien, puolesta sekä ottaa voimakkaasti kantaa heidän hyväkseen omia kansalaisiamme vastaan. Tämä saattaa kyseenalaiseksi oikeuslaitoksemme ainoan toimintaresurssin, jonka varassa se lepää: arvovallan, joka perustuu kansalaisten kunnioitukseen.

Kansanryhmien kuvaaminen negatiivisessa sävyssä on sallittava jo siksikin, että kukaan ei voi sitä kieltää, valvoa eikä estää. Vain ihmisjoukkojen sosio- ja psykodynamiikkaa täysin tuntematon henkilö voisi ajatella, että jotkin mielipiteet olisivat tukahdutettuina vaarattomampia kuin julki lausuttuina.

Historia osoittaa, että kielletyt mielipiteet tulevat yleensä julki moninkertaisella voimalla, ja niitä leimaa alusta asti kielletyn hedelmän houkutus. Sensuuri ei siis toimi etenkään sensuurin vaatijoiden omalta kannalta. Viestinnällistä Streisand-ilmiötä en käy tässä laajemmin selittämään.


Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös kumottava

Sen ohella, että kansaryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit olisi määriteltävä nykyistä tarkemmin, poliittinen tavoitteeni on kokonaan kumota uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös vanhentuneena ja vahingollisena.

Perustuslaillinen uskonnonvapaus ei edellytä uskonrauhan rikkomisesta rankaisemista. Uskonnonvapauteen sisältyy oikeus olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin. Koska uskonnot ovat rajuja vallankäyttäjiä, asia olisi nähtävä niin päin, että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden esittää vapaasti käsityksensä uskonnoista ja niihin kuuluvista. Kriittisyys voi olla myös uskontojen uhreille itselleen hyväksi.

Vääristynyttä on, että islamin arvostelu ja siinä piilevien väkivaltaisuuksien arvosteleminen tuomitaan Suomen oikeuslaitoksessa.

Myös uskonnonvapauden pitäisi koskea rajoituksetta vain sellaisia uskontoja, jotka itse hyväksyvät toisten ihmisten uskonnot, uskonnottomuuden ja muut elämäntavat. Koska islam ei sitä tee vaan ripustaa muun muassa homot hirteen islamistisissa maissa sharian perusteella, ei uskonnonvapaus voi koskea rajoituksetta islamia itseään. Tämä perustuu sekä kantilaiseen etiikkaan että kultaisen säännön etiikkaan, jonka mukaan ihmiset voivat vaatia toisiltaan vain sellaista, mihin itse ovat valmiit.

Vaikka uskonnot muodostavat omat tonttinsa, nuo tontit ovat kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, ja siksi uskontojen piirissä harjoitettava mielivalta on torjuttava valtiomme lainkäytössä.

Oikeuslaitoksen ei tulisi missään tapauksessa puuttua filosofien, tieteenharjoittajien eikä myöskään poliitikkojen yhteiskunnasta ja sen rakennetekijöistä esittämiin tulkintoihin eikä arvioihin. Muussa tapauksessa sellainen oikeuslaitos tekee itsestään kansalaisten silmissä hullun narrin, ja sama koskee myös sensuuria harjoittavaa valtamediaa.


Positiivista erityiskohtelua koskeva säädös kumottava

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän poistamisen ohella ehdotan ja suunnittelen myös monia muita lainuudistushankkeita. Sitä mukaa kun vihervasemmisto onnistuu Demla-juristiensa avulla säätelemään orwellilaisia lakeja, sen tulee vastaisuudessa tottua myös lakien kumoamishankkeisiin.

Olen ehdottanut sananvapauden suojaksi perustuslaillista sananvapauttamme täsmentävää lakia kansalaisten viestinällisistä oikeuksista, jossa kiellettäisiin verkkoympäristössä toimivia palveluntarjoajia ja sosiaalisen median ylläpitäjiä rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormeihin” vedoten (aiheesta kirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, s. 124).

Samoin lehtiä ja kustantamoita estettäisiin painostamasta tai sensuroimasta kirjailijoita ja toimittajia, kuten nyt tapahtuu. Esimerkiksi syrjinnästä kirjamessuilla tai kaupan alalla rangaistaisiin niitä, jotka diskriminoivat perussuomalaisia pitäen toimintaansa vieläpä jonkinlaisena hyveenä.

Vuonna 2014 säädetyn yhdenvertaisuuslain 9 § puolestaan antaa mahdollisuuden niin sanottuun positiiviseen erityiskohteluun, joka todellisuudessa johtaa käänteiseen syrjintään, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin ja katkeruuteen sekä kaunaan. Se on tasa-arvon periaatteiden ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, ja siinä on käännetty kumoon myös moraalifilosofinen ansaintaperiaate, jonka mukaan perusoikeudet kuuluvat ensisijassa ne tuottaneille kansalaisille itselleen sekä poliittisen vallanperimyksen kautta heidän jälkeläisilleen. Tällä vasemmistojuristien puliveivauksella on pyritty murentamaan poliittisen vallanperimyksen periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu jokaisessa maassa sen kantaväestölle.

Yhdenvertaisuuslain 9 § perustuu EU:n antamaan direktiiviin 2000/43/EY, joka mahdollistaa positiivisen erityiskohtelun mutta ei edellytä sitä. EU:kaan ei siis ole katsonut voivansa syyllistyä sellaiseen epäloogisuuteen, että se olisi vaatinut kyseisen säädöksen voimaansaattamista. Tämän estää useimmissa maissa yhdenvertaisen kohtelun periaate, myös Suomessa, jossa perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki ovatkin nyt ristiriidassa, ja konflikti pitäisi ratkaista perusoikeusmyönteisesti perustuslakia seuraten.

Nähdäkseni yhdenvertaisuuslain 9 § olisi kumottava yhdenvertaisuutta loukkaavana.

Edellä kuvatut ongelmat juontavat suureksi osaksi juurensa maamme EU-jäsenyydestä. Tämän toteaminen on tietysti tuskallista, sillä EU:n syyttäminen kansalaisten keskuuteen syntyneestä eripurasta saattaa vaikuttaa kliseiseltä.

EU on kuitenkin syypää lähes kaikkiin Suomen ja suomalaisten kärsimiin ongelmiin: maahanmuutto-ongelmiin, sananvapauden rikkomuksiin, viranomaisten mielivaltaan ja etääntymiseen kansasta, elitismiin, euron valuvioista johtuvaan julkisen talouden rahoituskriisiin, taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeuden menetyksiin, väestöpohjamme etnografiseen bastardisoimiseen, yksityistalouksien velkaantumiseen, ilmastonsuojeluahdistuksella kiusaamiseen, kantaväestön eripuraan ja eriarvoistumiseen, tuloerojen kasvuun, politiikan legitimaatiokriisiin, Afrikan ja Aasian väestöräjähdyksestä johtuvan ekokatastrofin maksattamiseen eurooppalaisilla, maataloutemme alasajoon, omavaraisuutemme heikentymiseen, kansainvälisen riippuvuuden kasvuun, ”uusliberalismiin”, globaalin ja ylirajaisen vallankäytön kasvuun, internatsismiin, alueelliseen eriarvoistumiseen, maaseudun autioitumiseen, keskittämispolitiikkaan, sosiaaliturvan koettuun ja väitettyyn heikentymiseen, viranomaisvallan kunnioituksen, arvovallan ja oikeusperustuksen luhistumiseen sekä siihen, että me suomalaiset joudumme anomaan EU-jäsenmaksuina maksamamme verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:sta kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Kun Suomen vuoden 1999 perustuslaissa kansalaisen perusoikeudet ulotettiin EU:hun liittymisen hurmoksessa koskemaan kaikkia maassa oleskelevia, tämä on nykytilanteessa osoittautunut suureksi virheeksi. Juuri siksi nyt sanotaan, että Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Ei voikaan, eikä myöskään pidä olla. Niinpä kyseinen lainkohta olisi viipymättä korjattava ja saatettava perusoikeudet (etenkin oikeus sosiaaliturvaan) koskemaan vain Suomen kansalaisia. Mikäli näin ei tehdä, joutuvat kansallinen etu ja perustuslakimme ristiriitaan, jonka tuloksena on poliittista vallankäyttöä koskeva sovittamaton ja perinpohjainen kriisi.

Oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet sanoi radion vaalikeskustelussamme keväällä, että persut romuttavat Suomen oikeusvaltion. Asia on täysin päinvastoin. Biaudet’n kaltaiset paperipainot itse murentavat yhteiskuntamme oikeusperustuksen saatuaan ohituskaistan muun muassa vähemmistövaltuutetun virkaan ilman laissa määriteltyä muodollista kelpoisuutta, pelkän poliittisen erivapauden turvin. Siinä näyttöä ”positiivisesta erityiskohtelusta”.

Kyseessä on kuitenkin vielä paljon enemmän. Vaakalaudalla on koko maamme tulevaisuus. Oikeusvaltio ja yhteiskuntamme oikeusperustus hajoavat nimenomaan silloin, kun valtio ja oikeuslaitos kohtelevat kaltoin sekä syrjivästi omaa kantaväestöämme, jolta valtiomme legitimaation pitäisi olla lähtöisin.


Lähteet

Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016. Published by National Consortium for the Study of Terrorism and Responses to Terrorism. Baltimore: A Department of Homeland Security Science and Technology Center of Excellence Based at the University of Maryland, 2017.

European Union Terrorism Situation and Trend Report 2017. The Hague: European Union Agency for Law Enforcement Cooperation, 2017.

---

Päivitys 7.11.2019

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä jätti tänään lakialoitteen kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan muokkaamiseksi siten, että rangaistaviksi jäisivät vain rikoksella uhkaaminen ja rikokseen yllyttäminen. Tiedon ja mielipiteiden julkaiseminen ja esilläpito eivät olisi lakiesityksen mukaan rangaistavia. Tätä vaativat tiedon ja mielipiteiden tulkinnanvaraisuus sekä niiden yleinen määrittelemättömyys.