Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde kävi Helsingissä ja jakoi talousviisauttaan kaduilla.
Kansalaisten lähestymisyritykset ja ”suomalaiseen sisuun” vetoaminen eivät menneet nappiin, koska EKP on tarjonnut suomalaisille kylmää kyytiä.
Korkea keskuspankkikorko on hyydyttänyt Suomen taloutta niin, että työttömyysluvut ovat kaksinumeroiset. Siinä häviämme vain Espanjalle. Investoinnit ovat jumissa, ja jopa oliiviöljymaa Kreikan talous kasvaa kohisten.
MTV3:n Jaakko Loikkanen on kyllä mukava toimittaja, mutta Lagardea tentatessaan hän ei oikein saanut suustaan sitä keskeistä kysymystä, joka on: milloin EKP pudottaa ohjauskorkoaan? Juuri korkea keskuspankkikorko on syynä siihen, miksi Suomen talous ei kasva.
Lagarden vastaukset olivat kautta linjan vääriä. Lainojen korkea korkotaso ei pelkästään hillitse inflaatiota vaan myös kiihdyttää sitä, kun tuotantokustannukset ja sitä kautta hinnat tuppaavat nousemaan (aiheesta täällä). Inflaatio on jo talttunut, eikä se alun perinkään johtunut paljosta löysästä rahasta vaan alkutuotannon, etenkin energian, kallistumisesta. Näin ollen rahan saatavuuteen vaikuttaminen korkotasoa korottamalla on ollut väärä väline.
Myös euron pönkittäminen muita valuuttoja vastaan on ollut Suomelle tuhoisaa. Euroalue ei kaipaa ”luottamuksen lisäämistä”, sillä myöskään kilpailijavaluutta dollari ei nauti laajaa luottamusta.
Suomen vientialoista esimerkiksi metsäteollisuus kärsii euroalueen jäsenyydestä, kun euron kurssi on korkea, ja kilpailijamaa Ruotsi pystyy myymään samaa tavaraa halvemmalla kuin Suomi nimenomaan oman kruununsa ja rahapolitiikkansa ansiosta. Ruotsin taloudella ei mene paremmin siksi, että siellä maahanmuuton haalimisessa on onnistuttu, vaan siitä huolimatta. Ruotsin taloudella menee paremmin, koska Ruotsi ei ole euroalueen talutusnuorassa.
Kymmenet ja taas kymmenet hulluudet riivaavat EU:n politiikkaa, ja isänmaalliset EU-kriitikot lavastetaan valtavirran medioissa pöyristyttävästi ”Venäjä-mielisiksi”, ikään kuin yhden pahan vastustaminen olisi toisen pahan puolustamista. EU:n harjoittama riistokapitalismi on kuitenkin todellisuutta, jota se toimeenpanee saattamalla taloudelliselta, teolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan täysin erilaiset kansantaloudet näennäisesti samalle viivalle.
Siinä kilpailutuksessa vahvimmat voittavat. EU-johteisen hankintalain vuoksi ei julkisissa hankinnoissa saa suosia kotimaisia toimittajia, mikä näkyy muun muassa Helsingin kaupungin äskettäin solmimassa ratikkakaupassa, kun 270 miljoonan arvoiset raitiovaunut tilattiin sveitsiläis-puolalaiselta valmistajalta kajaanilaisen tehtaan sijaan. EU:n Euphemia-sähkömarkkina-alueen vuoksi Suomi myy halvemmalla sähköä kuin ostaa ulkomailta (aiheesta täällä). Hulluuden tivolista on helppo poimia esimerkkejä.
EU on romuttanut Suomen talouden anastamalla itsenäisen rahapolitiikkamme ja velkaannuttamalla valtiotamme tukipakettipolitiikalla, jäsenmaksuilla, kalliiksi käyvillä ilmastonsuojeluvaateilla sekä asunto-, energia- ja metsädirektiiveillä. Nyt EU puuttuu Suomen sisäpolitiikkaan vaatien 9,9 miljardin sopeutuksia myös ensi vaalikaudelle. Saman verran ottaisi NATOn koura. Mistä se kaikki voidaan tuottaa tai säästää?
Syyllisiä on kaksi: universaali vihersosialismi ja internatsismi, eli verkottuminen kansainvälisiin sitoumuksiin. Viherhihhulit ja rahahihhulit.
Lagarden politikointi on tyypillistä monetaristista politiikkaa, joka syövyttää suhdanneherkkiä pieniä talousalueita, kuten Suomea.
Pahiten korkea korkotaso runtelee velkaisia kuntia ja Suomen valtiota, joka on korviaan myöten veloissa, jopa niin, että velkaa joudutaan tekemään paitsi vanhojen velkojen hoitamiseksi, jo korkojenkin maksamiseksi, jolloin syntyy emissiotappiota, ja velkapääomaa joudutaan kasvattamaan lainojen nimellisarvon ohi.
Tämä kierre on upottava suo. Suunnitteilla oleva velkajarru, eli valtionvelan rajoittaminen lailla vaalikausien yli, ei auta, koska vika on kansainvälisten sitoumusten vaateissa. Ne kalvavat myös demokratiaa, kun kysytään, miksi käydä äänestämässä, jos menotaloudesta ja tulopuolesta on päätetty jo etukäteen. Petteri Orpon vaade velkasuhteen alentamiseksi 40 prosenttiin BKT:stä on täysin utopistinen, sillä se edellyttäisi ylijäämäisten budjettien tekoa kymmenien vuosien ajan. Saksassa velkajarrusta jouduttiin luopumaan asevarustelun hyväksi, ja sama pätee Suomeen.
EU:hun ja euroalueeseen liityttäessä Suomesta oli määrä siirtää ”vain vähän” päätösvaltaa Brysseliin, Strasbourgiin ja EKP:n päämajaan Frankfurtiin. Nykyisin valtaosa lainsäädännöstämme tulee EU:n pakottamana, ja loput vallasta on keskuspankilla.
Kansallista budjettivaltaa ei ole myöskään valtioiden välisen verokilpailun vuoksi, joten verotuloja ei voida liioin kartuttaa. Leikataan siis siitä mistä voidaan, eli sosiaaliturvasta, joka auliisti on jätetty kansallisen päätöksenteon piiriin.
Näin EU:sta ja euroalueesta on tullut Suomelle ja suomalaisille hyväjouhinen hirttoköysi.
Lagarden sanankäytössä vilahtelevat ”sääntörikkuruus”, ”takaisin ruotuun” ja tietenkin ”kuriin saanti”. Entisenä IMF:n pääjohtajana hän muistuttelee mielellään myös EU:n tarkkailuluokalle laittamisesta, eli joutumisesta ”liiallisen alijäämän menettelyyn”.
Dominatar rouva kuikelo vetää samanlaista pingoitettua ja kireää talouspolitiikkaa kuin pääkomissaari paronitar Ursula von der Leyen EU:n yleispolitiikassa. Molemmat joutavat eläkkeelle.
Lagardea on kritisonut myös EKP:n oma henkilökunta, koska hän ei ymmärrä talouden keskinäisriippuvuuden ilmiöitä. Siinä pataporvarillinen talouspolitiikka ajaa mopedilla rotkoon. Se on samanlaista kuin Suomen hallituksen oletus, että leikkaaminen välttämättä säästää.
Ei se niin ole. Perusturvaleikkaukset hyydyttävät kotimaista kysyntää ja syventävät lamaa, kun taas perusturvaan investoiminen olisi hyvä elvytyskeino. Pienituloisten lantit käytetään kotimaisiin hyödykkeisiin, kun taas hyvätuloisten veronkevennykset valuvat tuontiluksukseen ja ulkomaisiin rahastoihin sekä osakkeisiin.
Julkisuudessa on viime aikoina pyöritelty levyä, jonka urakierteistä kipinöi sanomaa, että syy taantumaan on, kun kuluttajat eivät osta vaan kartuttavat säästöjään, tosin vain varakkaampi väki. Kansalaisia syyttämällä hallitus ja sen kovaääniset pyrkivät pakenemaan suhdannekilven taakse. Sitä ei pohdita, miksi eivät kuluta. Juurisyy ei ole luottamuksen puute. Luottamuspulan takana ovat työttömyys ja sosiaaliturvaleikkaukset, jotka ovat syöneet ostovoiman suurelta osalta kansaa. Siksi hintalappu on monille lantahippu.
Kolme julkisen talouden hoitokeinoa on jo käytetty. Velka on tapissaan, verotuksen kiristäminen johtaisi tuottojen vähenemiseen, ja leikattava on loppumassa, kun yritys- ja maataloustukiin ei kajota. Kurssin korjaamiseen jäävät talouskasvu ja työn tuottavuuden lisääminen.
Talouskasvua edistäisi korkotason laskeminen. Työn keskimääräistä tuottavuutta parantaisi tehostaminen, toisin sanoen huoltaavaan verkostoon liittyvän hoivatyön, matalatuottoisten elämäntapa-ammattien, valtiorahoitteisen järjestötyön ja byrokratian karsiminen sekä sellaiseen tuotantoon panostaminen, jossa tuotetaan markkinoille vaihtokelpoisia ja rahassa mitattavia arvoja.
Niin ei kuitenkaan tehdä. Sen sijaan nurkan takana vaanii velkapommin lisäksi eläkepommi, jota ei pureta leikkaamalla työeläkkeitä, vaikka pitäisi. Pylvästalon edessä huutaa muutoin 1,5 miljoonaa eläkeläistä ”näpit irti eläkkeistä”, ja hyvätuloiset poliitikot kuulevat heitä, sillä he haluavat pedata korkeat työeläkkeet myös itselleen. Nuoriso, jota asia koskee, potee puolestaan masennusta ja erilaisia dysforian muotoja maatessaan autismin kirjolla.
Vain jättiläismäinen sotainflaatio voisi hoitaa Suomen valtionvelat. Sittenpä olisi jotain, minkä päälle rakentaa.
---
Päivitys 7.10.2025: Kirjoitusta on ajantasaistettu tiedolla Helsingin surkeasta ratikkakaupasta ja valtionhallituksen sekä opposition yhdessä suunnittelemasta velkajarrusta.
Aiheesta aiemmin
Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä?