Onko syytä olla huolissaan Grönlannista?

Kansainvälisen politiikan A-studio-sertifioidut asiantuntijat ovat yllättäneet TV-settiensä ääressä harmaita kollareitaan kaivelevat kansalaiset näkemyksellään, että Donald Trump on arvaamaton.

Koska asiantuntijat ovat käyneet filosofian pakollisen peruskurssin, heille on itsestään selvää, että asia on aina sitä informatiivisempi mitä epätodennäköisempi se on, ja siksi myös Donald Trumpin äkillinen pieraisu saattaa vaikuttaa hyvin tietopuoliselta.

Samasta syystä asiantuntijoiden lausunnot tulevat kuin Platonin luolasta.

Sellaista se on, kun liikemiehet päästetään johtamaan valtioita, enkä tarkoita nyt Juha Sipilää. Donald Trump ottaa kaiken minkä voi, jos kukaan tai mikään ei estä ja koska se on loogista.

Trump sanoi Tanskan lähettäneen pelkän koiravaljakon Grönlannin puolustamiseksi, mikä on yhtä vakuuttavaa kuin oli lähettää Sami Sykkö työelämäprofessoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon.

Venezuelan vallankeikauksen jatkoksi Trump lähestyy nyt Grönlantia Coltti kupeellaan, ja Helsingin Sanomien kynät kirjoittavat, että Trump pyrkii ”viidakon kuninkaaksi”.

Kielikuva sopii huonosti Grönlantiin, koska Grönlannissa ei ole viidakkoja, vaikka sitä sanotaankin ”vihreäksi saareksi”, vaan kyseessä on lumen peittämä joutomaa, josta edes lumisotaa käyvien lasten ei kannattaisi olla kiinnostuneita, koska siellä on kylmää ja yksinäistä.

Trump kuitenkin sanoi kuin karjapaimen, joka lännenelokuvassa ottaa naisen, tai narkkari, joka vetää lämpöä neulasta: ”Meidän on saatava se!”

Diplomatian ja kansainvälisen politiikan kielellä tällainen on annektointia, ja perusteenaan Trumpilla on ”vaarallisuuden” ja ”pahuuden” viitekehykseen liittyvä veruke, jota käytetään aina, kun halutaan rajoittaa joidenkin toisten ihmisten vapauksia: turvallisuuden varjelu.

Tanskassa ollaan ihmeissään, miksi heidän raihnaisen siirtomaaimperialisminsa viimeinen muistomerkki nauttii yhtäkkiä niin suurta suosiota, että syntymässä oleva alueriita on kääntää karttapallot katolleen kaikkialla maailmassa.

Asiantuntijoista analyyttisin Risto E. J. Penttilä selitti MTV3:n aamutelevisiossa, että Euroopan mailla on kaksi vaihtoehtoa: joko myötäillä Trumpia sopivasti ja vahvistaa sitä kautta Natoa tai epäonnistua ja päätyä konflikiin Atlantin takaisen liittolaisensa kanssa.

Minä puolestani luulen, että saaren valtaaminen sotilailla on pelkkä neuvotteluase, samanlainen kuin sadan prosentin tullit, ja oikeasti Trump tavoittelee jotakin muuta.

Grönlantiin hyökkääminen olisi järjen vastaista, koska Grönlanti kuuluu jo sotilaallisesti Yhdysvalloille samoin kuin Islanti. Molemmissa on Yhdysvaltain joukkoja, eikä omia asevoimia ole.

Yhdysvaltain asevoimat siirsi jo viime kesänä Grönlannin alueella olevan tukikohdan kotimaansa päämajan alaisuuteen, joka sijaitsee Coloradossa, kun aiemmin Grönlanti kuului Stuttgartissa olevan Yhdysvaltain Euroopan-päämajan vastuulle.

Koska armeijassa kaikelle pitää olle kirjainlyhenne, Grönlanti siirrettiin USEUCOMIsta USNORTHCOMiin.

Tämä on luonnollisesti pelkkää merkityksetöntä puppua, sillä jo kuuluisa kommunisti Benedict Anderson todisti teoksessaan Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (1983), että rajoilla ja kansallisvaltioilla ja ei ole nykyisessä maailmassa merkitystä, vaan ne ovat pelkkiä imaginaarisia luomuksia.

Juuri siksi monien postmodernien ja jälkistrukturalististen toimittajien onkin ollut yllättävää, hämmästyttävää ja varmasti myös ennalta arvaamatonta huomata, kuinka jyrkästi alueiden hallinnasta pyritään pitämään kiinni.

Olisiko myös Ukrainan pyrkimys puolustaa kansallisia rajojaan ja tonttiaan vain merkki kansallisvaltioajattelun kuolinkorahduksista, ja voitaisiinko Tanskan halu pitää itsehallintoalueestaan kiinni tuomita pelkäksi merkityksettömäksi pullisteluksi?

Koska Tanska ja Yhdysvallat kuuluvat samaan sotilasliittoon (ja monien toiveikkaiden mielestä myös samaan arvouniversumiin toisin kuin Venäjä ja Ukraina), ei Grönlannin muodollisella hallinnalla pitäisi olla merkitystä Yhdysvaltain etujen kannalta.

Siksi on oletettavaa, että Grönlannin kriisi ratkeaa toisen kuuluisan kommunistin Eric Hobsbawmin näkemyksellä keksityistä perinteistä, ja saari jää Tanskalle. Lähestyessään tanskalaisia rosvoparonin otteella Trump pitää keppiä kätensä ulottuvilla vain, koska se toimii kätevänä muistutuksena, että sotilaallinen ratkaisu on oikeutettu, jos saari tai sen luonnonresurssit eivät ole kaupan.

Trump soveltaa machiavelliläistä hullun miehen strategiaa ja taktisen epävarmuuden luomista, joiden partituureissa kaaos ja riitasoinnut ovat keskeisiä instrumentteja, ja vastustajan tulee väistää, koska hulluille täytyy olla mieliksi. Siksi Trumpin oligargit hekottelevat Air Force Onessa.

Trump esittää liittolaisilleen uhkavaatimuksia samalla tavoin Helsingin kaupungin asumisoikeusyhtiö Haso Oy, joka on osoittanut asukkaille 50–60 prosentin vastikekorotuksia, koska ne pelottavat ihmisiä ja vievät sekaisin aivan kaiken ollen myös oikeusjärjestyksen vastaisia. Trump lienee saanut oppinsa Hasolta.

Syttyykö nyt Grönlannin sota, jossa Venäjä ja Kiina aloittavat kilpapurjehduksen lumiselle saarelle?

Ei. Kiina on kaukana, ja Kiinan resurssit ovat sidotut jo Suomeen, jossa missikisavoittaja venytteli aikansa kuluksi silmiään. Venäjän voimavarat puolestaan ovat kiinnitetyt denatsifikaatioon ja maansa epätoivoiseen puolustamiseen Ukrainan vihamieliseltä hyökkäykseltä...

Näin ollen USA:n kanssa kilpailevat suurvallat eivät voi mitään, mutta asiat ovat kuitenkin hyvin. Miksi?

Venäjälle syntyi arvovaltatappiota jo siinä, kun se menetti Venezuelassa yhden liittolaisensa. Yhdysvaltain isku Iranin ydinkoelaitoksiin puolestaan veti Venäjältä housut kintuun Lähi-idässä samoin kuin Bašar al-Assadin kukistuminen Syyriassa, jossa Venäjällä oli Välimeren-tukikohta.

Onko siis syytä olla huolissaan Grönlannista? – Ei ole, muutoin kuin lumen ja jään sulamisen vuoksi. Silloin on syytä olla huolissaan rannikkokaupungeista, kuten New Yorkista.

Jään alta paljastuvista luonnonvaroista sovittaneen Trumpin junailemissa diileissä, ja alueen muodollinen ja poliittinen hallinta mitätöidään sivuseikaksi asiantuntijoiden Anderson & Hobsbawm oppien mukaisesti. Sillä tavalla päästään Yhdysvaltain ja Euroopan maiden kesken hedelmälliseen kapitalistiseen yhteistyöhön Grönlannin rikkauksien jakamiseksi.

Lopulta Suomen F-35-hävittäjä lentää lumisen Grönlannin yläpuolella suorittaen Naton ilmavalvontatehtävää ja osoittaen ”kyvykkyyksiä”, ja pilotti toteaa, että valtakunnassa kaikki hyvin ja mitään todettavaa ei ole. Näin ei tarvita Milttonilla ja Tekirissä vaikuttavia kriisiviestinnän konsultteja selvittämään, että ”ratkaisussa painoivat osaamisalueen viestintäasiantuntemus” ja ”vahva strateginen kehittämisote”.

Miksi Suomi sukeltaa? Hallitusohjelma on perussuomalaisten kohtalokas Koraani

”Loppuu kuin leikattava Riikka Purran saksilta.” Tällä vertauskuvalla moni perheenisä ja -äiti kasvattavat nykyisin lapsiaan ymmärtämään, miksi pöty loppuu ruokapöydästä mutta ei ministerien puheista.

Samoista syistä moni entinen Perussuomalaisten äänestäjä ja kannattaja on leikannut jäsenkorttinsa kahtia, myös minä.

Perussuomalaisten vaalipetos tapahtui jo Säätytalon hallitusneuvotteluissa, kun puolue pujahti Kokoomuksen povitaskuun noudattamaan erittäin varakkaiden ja suurituloisten hyväksi laadittua ohjelmaa ja hylkäsi siten valtaosan omista kannattajistaan (aiheesta täällä).

Röyhkeällä ja omahyväisellä tavalla hallitus on sittemmin leikannut työttömyysturvasta, asumistuesta ja muista sosiaalietuuksista sekä huonontanut työntekijöiden irtisanomissuojaa mutta antanut samalla historiallisia veronalennuksia suurituloisille, keventänyt perintö- ja lahjaverotusta ja korottanut arvonlisäverotusta, joka tasaverona osuu rajuimmin pieni- ja keskituloisiin.

Perintöveron ylärajan nostaminen oli siksi väärin, että siitä eivät hyödy millään tavalla ne, jotka ovat lähiaikoina perintöveronsa maksaneet. Lakiin olisi pitänyt laittaa tasausvelvoite jo maksettujen perintöverojen palauttamiseksi ainakin viideltä viimeksi kuluneelta vuodelta niille, jotka ovat hiljattain perintöverotettuja.

Arvonlisäveron korottaminen puolestaan söi talouskasvun, aivan niin kuin asumistuen leikkaukset puolestaan hyydyttivät uudisrakentamisen, romahduttivat asuntojen hinnat, aiheuttivat satoja rakennusalan konkursseja ja pysäyttivät asuntokaupan sekä johtivat asuntorahastot pakkaselle, josta kärsivät ja kitisevät nyt sijoittajapersut itse.

Valtion korkotukien ja takausten lopettaminen uusilta asumisoikeustaloilta on ollut kaupunkien rakentamisstrategioiden vastaista ja sekoittanut asumisoikeusyhtiöiden rahoitussuunnitelmat täysin. 

Hallituksen aikomus avata vuonna 2021 kovalla työllä aikaansaatu uusi asumisoikeuslaki puolestaan vaarantaa asumisoikeudet, lainsäädännön pysyvyys- ja luotettavuusvelvoitteet sekä perustuslaillisen kodinturvan, kun hallitus tavoittelee aso-asuntojen käyttö- ja luovutusrajoitusten purkamista, toisin sanoen mahdollisuutta myydä tai vuokrata asumisoikeusasunnot aso-asukkaiden alta (aiheesta täällä).

Samanaikaisesti kun hallitus on runnellut suomalaisten ihmisten perusturvaa, se on suunnitellut valtavia mutta matalatuottoisia, tuottamattomia tai suorastaan tappiollisia infrastruktuurihankkeita, joihin kaadetaan miljardeittain veronmaksajien varoja. Osa tuottamattomista betonirakenteista rahoitetaan myymällä valtion tuottavaa sijoitusvarallisuutta. Tämä pahentaa valtiontalouden tilaa, koska tilapäisillä myyntituloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja.

Hyvänä huonona esimerkkinä Petteri Orpon siltarumpupolitiikasta on Turun oikorata, joka on todettu kaikin tavoin kannattamattomaksi ja jonka ainoa tehtävä on korruptiomainen: ostaa veronmaksajien rahoilla ääniä istuvalle pääministerille hänen omasta vaalipiiristään.

Kukaan ei ole pystynyt perustelemaan, miksi jättiläismäisiä julkisia rakennushankkeita pitäisi ajaa läpi kansalaisten perusturvan ja terveydenhuollon kustannuksella.

Se, että jotakin on hallitusohjelmassa, on samanlainen perustelu asian puolesta kuin se, että Koraanissa sanottu on totta, koska niin sanotaan Koraanissa! Orpon ja Purran mielipidevetoinen ja politiikkajohteinen perusturvan leikkuu on osunut kansalaisten talouteen kuin terrori-isku.  

 

Miksi leikkaaminen ei säästä? 

Valtiontalouden leikkaukset eivät ole tuottaneet säästöjä, koska saksien kanssa juoksijat eivät ole ymmärtäneet talousilmiöiden keskinäisriippuvuuksia ja sosiaaliturvan sirkulaatioilmiötä.

Ei ole esimerkiksi ymmärretty asumistuen olevan perimmältään rakennusteollisuuden epäsuoraa mutta tärkeää tukemista. Ei ole ymmärretty myöskään työttömyysetuuksien ja asumistuen leikkausten kiertyvän toimeentulotuen rasitteeksi, paitsi niiden osalta, jotka eivät voi toimeentulotukea saada toimeentulotuessa olevan ankaran varattomuusehdon vuoksi (aiheesta täällä).

Toimeentulotuki on kyllä kattanut pöydän ”kaikkein huono-osaisimmille” eli täysin varattomille, joita ovat esimerkiksi turvapaikanhakijat ja pakolaiset. Leikkaukset ovat tosiasiassa osuneet toiseksi ja kolmanneksi heikoiten toimeentuleviin väestökymmenyksiin, joita ovat yleensä suomalaiset ihmiset. Näin on aikaansaatu suuri määrä väliinputoajia, eikä valtio ole toisaalta säästänyt juuri mitään.

Hallitus on polttanut asumistuet kokonaan työttömiltä omistusasukkailta ja pakottanut heitä myymään velkaiset asuntonsa sekä siirtymään luu kädessä vuokralle asumaan, jolloin asumistukimenot ovat nousseet, kun asukkaat hakevat asumistukea oman asuntonsa hoitokuluja korkeampiin vuokriin.

Hallitus on vienyt omassa mökissään asuvilta sen, mitä ryssä ei onnistunut sodissa ottamaan. Tämä on tulos Kokoomuksen ja Perussuomalaisten asuntopolitiikasta. 

Yleisen asumistuen torppaaminen pelkän asumismuodon perusteella on ollut yhdenvertaisuuden vastaista ja täysin epäoikeudenmukaista, koska niin toimittaessa ei ole otettu lainkaan huomioon asukkaan taloudellisen aseman kokonaisuutta. Syy: vaikutusarvioiden laiminlyönnit, joista oikeuskansleri on kuuroa ja omavaltaista hallitusta toistuvasti moittinut.

Eläkeläisten asumistukeen tehtyjen huononnusten vuoksi asumistuki alenee noin 203 000 eläkeläiseltä, myös takuueläkeläisiltä, jotka muutenkin sinnittelevät toimeentulon rajalla, ja 7 600 pieneläkeläistä on menettänyt asumistukensa kokonaan.

Signaali on selvä. Hallitus koettaa maksattaa valtion velat ja tilkitä budjetin aukot alemman keskiluokan ja tukiriippuvaisen työväenluokan varallisuudella. 

Hallitus on lopettanut kansaneläkkeiden maksamisen ulkomailla asuvilta suomalaisilta, mikä on perusoikeuksien vastaista ja vastoin oikeutta valita asuinpaikkansa EU:ssa. Päätös tuo eläkeläiset takaisin Suomeen eläkkeitään saamaan ja hoitojonojen jatkoksi, eikä valtio säästä tässäkään tapauksessa mitään, mutta vaivaa ja vahinkoa ihmisille syntyy paljon.

Säästötoimet ovat osoittautuneet tehottomiksi, sillä valtio velkaantuu entiseen tahtiin, jopa nopeammin kuin Sanna Marinin hallituksen aikana (aiheesta täällä). Syy: Pylvästaloissa päätöksiä tekevät töyhtöpäät eivät tunne sosiaaliturvajärjestelmän ja kansantaloustieteen perusasioita.

Raideliikenteen kehittäjänä Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat ylittäneet Vihreiden märimmätkin unelmat, kun rautatiekiskojen kaventamista 1524 millimetristä 1435 millimetriin pidetään tarpeellisena ministerien sakeassa mielessä. Käytännössä se tarkoittaisi koko rataverkon rakentamista uudelleen ja edustaisi sulaa hulluutta, jonka varjossa turvallisuuspoliittiset edut jäävät mitättömiksi.

Vihervasemmistolainen hallitus tuhosi valtiontalouden mutta säästi kansalaisten henkilökohtaisen talouden. Nykyinen mustelmansininen hallitus puolestaan väittää pelastavansa valtiontaloutta mutta tuhoaa kansalaisten talouden, lukuunottamatta parhaiten toimeentulevaa tulo- ja varallisuusluokkaa ja sen rälssisäätyä. 

Kriisi on talouden ohella poliittinen. Rationalismistaan ja realismistaan aiemmin ylpeilleet vasemmistopuolueet hurahtivat poskivalssiin vihreiden ilmastopastorien kanssa. Ne antautuivat kehitysapupoliittiseen sirtaki-tanssiin uppoavan Titanicin kannella ja lähettivät veronmaksajat internatsistiseen ja monikulttuuri-ideologiseen sirkusjunaan, jonka matka ja määränpää ovat tuntemattomia, mutta panoksena ovat kielemme, väestömme ja kulttuurimme.

Tavallisella tallaajalla ei ole puoluetta. Pahinta on, että myöskään SDP ei leikkauksia todennäköisesti peru, ja tilanne on oppositiolle helppo. Antti Lindmanille (sd.) riittää istua joenpenkalla ja katsella, kun Perussuomalaisen puolueen ruumis kelluu ohi.

Suomi on syöksykierteessä, josta sen oikaiseminen ei näytä onnistuvan millään keinolla

Säästeliäisyys on omalla tavallaan hyvä taloustavoite, mutta saksi-Sannin (kok.) sosiaaliministeriössään väärin kohdistamat leikkaukset ja julkisen talouden äärimmäinen kiristely ja kuristelu ovat olleet virheitä, joiden vuoksi pultti menee poikki.

Keynesiläinen elvyttäminen ja rahapolitiikka tarjoaisivat paremman vaihtoehdon kuin kovakorkoinen monetarismi, jota EKP-ylimys Christine Lagarde ja EU-paronitar Ursula von der Leyen käyvät saarnaamassa suomalaisille, kun kansalliset instrumentit on viety kädestä (aiheesta täällä ja täällä).

Tasavallan presidenttikin erehtyi uudenvuodenpuheessaan vaatimaan julkisen talouden jatkuvaa tiukentamista ja evästi kansalaisia sopeuttamaan omaa talouttaan vöiden kiristelemiseen. Julkisen vallan signaali on ollut kaksisuuntaista mielialahäiriötä lietsovaa: yhtäältä kansalaisia kannustetaan säästämään mutta toisaalta rohkaistaan kuluttamaan.

Leikkauspolitiikka vie ostovoiman ja vähentää kotimaista kulutusta. Sosiaaliturvaan investoiminen olisi hyvä elvytyskeino, koska ne varat käytetään kotimaisiin hyödykkeisiin, mutta hallitus leikkaa perusturvasta ja kääntää taloudelliset helpotukset hyvätuloisille, joiden varat valuvat tuontiluksukseen, matkoihin ja ulkomaisiin rahastoihin.

Suomalaiset ovat halvaantuneet pelosta eivätkä käytä pankkivarojaan, joita pankeissa valitetaan olevan ennätyksellisen paljon. Tosiasia kuitenkin on, että säästöt ovat vain keskimäärin ja kokonaissaldoltaan suuria ja kertyneet ainoastaan muutamille tahoille. Joka neljännellä suomalaisella ei ole säästöjä ollenkaan.

Suomalaisten varallisuudessa vallitseva tasetaantuma on ymmärrettävä, koska kansalaisten varallisuuden indeksikorjattu arvo ja ostovoima ovat säästöjen karttumisesta huolimatta laskeneet, kun keskeisen omaisuuserän eli asuntojen arvot ovat romahtaneet. Ihmiset myös koettavat korjata tasettaan maksamalla asuntovelkojaan pois, jolloin kulutuskysyntä heikkenee. Tämä on hallituksen vetämän surkean asuntopolitiikan tulos.

Monet säästävät vielä nykyistäkin pahempien päivien varalle ja eläkevuosiaan varten, sillä kaikki tietävät, että työ- ja virkamieseläkkeiden maksuvaje on valtava. Eläkepommi räjähtää tulevien sukupolvien silmille yhdessä valtionvelkojen kanssa tavalla, joka johtaa yhteiskunnalliseen ristiriitaan ja vallankumoukseen, mikäli työ- ja virkamieseläkkeitä ei leikata perusturvan tasolle.

On häikäilemätön vääryys, että muutamat ikäluokat ovat saaneet eläkkeensä tason määritetyksi viiden viimeisen työvuotensa perusteella, jolloin palkat ovat olleet katossaan ja kerryttäneet jopa ns. supereläkettä. Edam-sukupolvelle myönnettiin virkoja oppilaitoksista valmistumisensa jälkeen julkista sektoria paisuttamalla 1970-luvulla. He hankkivat omistusasunnot, huvilat, autot, veneet ja lomaosakkeet, ja inflaatio söi heidän lainapääomansa. Tämä jengi ei tarvitse enää minkäänlaisia myönnytyksiä.

Millenniaalit ja X-sukupolvi puolestaan on velkaannutettu opintotuen velkapainotteisuutta lisäämällä, eivätkä heidän omat eläkkeensä ole karttuneet työttömyyden ja pitkän opiskelun vuoksi. Perverssiä on, että heitä velvoitetaan maksamaan kuusikymppisinä eläköityneiden hyväkuntoisten ja löysin rantein työnsä tehneiden sekä neljäkymmentä seuraavaa vuotta eläkkeellä kellottelevien boomereiden eläkkeet, jotka ovat voineet kohota jopa kymmeniin tuhansiin euroihin kuukaudessa. 

Menotalous on käynyt kestämättömäksi, mutta sakset ovat osuneet täysin väärin paikkoihin. On leikattu perusturvasta, kun olisi pitänyt ottaa ylimäärästä.

On käytetty punakynää, mutta siniselle puolelle ei ole saatu käyttöä.

Syynä tulojen sakkaamiseen on talouskasvun olemattomuus. Mutta mikä on syynä siihen?

 

Juurisyynä EU ja euroalue 

Yksi selitys siihen, miksi Suomessa ei ole ollut talouskasvua kahteenkymmeneen vuoteen, on työn keskimääräisesti huono tuottavuus. Se johtuu huoltavan verkoston laajuudesta. Suomessa työskennellään melko paljon, mutta suuri osa työstä on matalatuottoista tai tuottamatonta työtä, joka ei luo markkinoille vaihtokelpoista lisäarvoa: artefakteja, jotka voidaan vaihtaa rahaksi.

Sisäpoliittisilla keinoilla, kuten leikkauksilla ja työmarkkinauudistuksilla, ei ole taloushistoriamme aikana koskaan ollut julkista taloutta elvyttävää vaikutusta, vaan positiivinen sysäys on aina tullut kansantaloutemme ulkopuolelta maailmantalouden alettua kohentua.

Mikään hallitus ei voi loputtomasti selittää valtiontalouden alamäkeä vetäytymällä suhdannekilven taakse. Suomen julkisen talouden sakkaus ei johdu kuin pieneltä osin Putinin aloittamasta sodasta.

Vienti ei vedä kunnolla, koska olemme jäsenenä euroalueessa, kun taas kilpailijamaa Ruotsi lepuuttaa kruunuaan alhaisella tasolla, kauppa käy ja raha virtaa Ruotsiin. Selitys vertailumaa Ruotsin menestymiseen ei ole paljon mainostettu maahanmuutto eikä työmarkkinoiden uudistaminen vaan se, että Ruotsilla on oma rahapolitiikka eikä maa ole euroalueen vanki.

Juurisyiden juurisyy Suomen valtiontalouden tuhoihin ja 183 miljardin euron velkakuormaan on jäsenyytemme Euroopan unionissa, joka on vaatinut valtioltamme tukipaketteja sekä ripittänyt maatamme jättiläismäisen kalliiksi käyneillä ympäristö-, rakentamis- ja maatalousmääräyksillä.

EU kaappasi meiltä hiljattain ja huomaamatta noin puoli miljardia euroa ”sosiaaliseen ilmastorahastoon”, jonka rahoituskohteet EU päättää itse, ja palautuvaa rahaa jaellaan kuin kiusasta muun muassa vanhojen autojen romuttamiseen ja sellaisten uusien autojen ostamiseen, joihin köyhtyvillä suomalaisilla ei ole missään tapauksessa varaa.

Tämä kaikki on tehty irvokkaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikan säestyksellä, vaikka samalle viivalle asettaminen on ollut mieletön abstraktio EU-maiden ollessa keskenään täysin erilaisia taloudelliselta, teolliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan.

Suuri osa poliitikoista ei vieläkään yli 30 vuoden jäsenyyden jälkeen ymmärrä, mikä EU on. Vapaakaupan harjoittamiseen olisi riittänyt EEC, mutta EU on työvoiman sekä tulojen ja menojen siirtounioni, jossa suomalaiset ovat aina nettomaksajia ja haitan kärsijöitä muiden maiden hyväksi, onpa kyse sitten Euphemia-sähköpörssistä tai kerjuurahastoista. EU:n kaupittelemilla arvoilla ei ole ollut mitään annettavaa niiden arvojen lisäksi, jotka meillä itsellämme jo olivat ennen jäsenyyttä.

EU-jäsenyys on saatu täpärästi näyttämään perustellulta vain yhdestä syystä: ulkoisen uhan eli Venäjän-vaaran vuoksi. Olojen ollessa turvallisuuspoliittisesti normaalit jäsenyyttä EU:ssa ja eurossa ei olisi voitu kahteen vuosikymmeneen mitenkään perustella, ja tätä mieltä ovat monet taloustieteilijät.

Omasta mielestäni Suomen valtio on lopullisesti menetetty, ja olemme EU:n kireän talouspolitiikan, korkean korkopolitiikan ja kovan eurokurssin vankeina. Eurojärjestelmän kroonistuneista valuvioista voi lukea tämän kirjoituksen loppuun listaamistani aiemmista verkkokolumneista.

Vain jättiläismäinen sotainflaatio voisi hoitaa Suomen ja monien muiden Euroopan valtioiden valtavat velat. Maailman ajautumisesta täyteen sotaan voisi olla sekin hyöty, että saadaan taas sotien jälkeiset suuret sukupolvet suorittamaan jälleenrakentamista ja maksamaan menneiden sukupolvien eläkkeet ja hoivakulut. Jungilaisen ja frommilaisen psykologian valaisemat askelmerkit tulevaan maailmansotaan ovat valitettavasti olemassa.

Haluan kuitenkin nähdä maallamme jotakin toivoa. Jos kysytään, miten valtiontaloutta pitäisi lähitulevaisuudessa hoitaa, vastaukseni on seuraava.

Perusturvaleikkaukset peruttava ja ansiotuloverotusta kiristettävä

Seuraavan hallituksen pitäisi perua kaikki asumistuen leikkaukset ja myöntöehtojen kiristykset. Tämä elvyttäisi rakennusteollisuuden ja sen alihankkijat sekä saattaisi jälleen keskeisen pääomainstrumentin, eli asuntomarkkinat, toimimaan.

Uuden hallituksen pitäisi kääntää sopeutustoimien suhde nurin ja tavoitella leikkauksilla vain kolmasosaa säästöistä ja verojen korotuksilla kahta kolmasosaa.

On täysin selvää, että valtiontalouden huutaessa hoosiannaa ei verojen korottamista pidä vältellä. 

Veronkorotusten pitää kohdistua nimenomaan ansiotuloverotukseen, ja kaikki ansiotuloveron alennukset pitää perua.

Perusteeni on: jos on jatkuvaa ansiotuloa, on kykyä maksaa myös veroja.

Sen sijaan pääomatuloverotusta ja kiinteistöjen verottamista ei pidä korottaa, koska pääomatulojen verottaminen vie pääomat maasta ja koska kiinteistöjen omistaminen ei välttämättä tarkoita, että kiinteistön omistajalla olisi tuloja. Yleensä kiinteistöjen omistamisesta on menoja.

On suuri vääryys, että pieni- ja keskituloiset perheet ja maatilatalouden harjoittajat eivät ole nettoveronmaksajia ollenkaan subventoiden vuoksi. Nettoveronmaksaminen alkaa vasta lähellä ansiotulojen mediaania.

Myös pieni- ja keskituloiset on saatava maksamaan ansiotuloveroja. Väite, että ansiotuloverojen alennukset elvyttäisivät kansantaloutta, kun kysyntäkuolio laukeaisi, on osoittautunut vääräksi, sillä entistä kevyemmin verotetut palkat eivät päädy kulutukseen vaan pysähtyvät pankkitileille tai menevät sijoituksiin, ja talousanemia jatkuu.

Pieni- ja keskituloisille myönnettyjä verohelpotuksia on perusteltu myös väitteellä, että siten tehdään työpaikkojen vastaanottaminen kannattavammaksi.

Tosiasiassa tuolla väitteellä olisi merkitystä vain, jos työpaikkoja olisi tarjolla. Mutta kun ei ole.

Kenenkään ei kannattaisi lähteä työpaikastaan, vaikka ansiotuloveroja korotettaisiin yhdellä prosenttiyksiköllä myös alemmissa ja keskituloluokissa.

Ihmisiä motivoi työhön ensisijaisesti mahdollisuus irtautua tukiriippuvuudesta eikä veroprosentti. Työskentelyn ja tulojen hankinnan motiiveihin ansiotuloverojen lievällä korottamisella ei olisi mitään vaikutusta.

Joten korottakoon seuraava hallitus (ja miksipä ei nykyinenkin) niiden ihmisten ansiotuloverotusta, joilla työpaikka vielä on. 

Totuus on sekin, että työttömät tekevät mahdolliseksi ansiotuloja saavien tulot istumalla juuri niissä tehtävissä, joissa työttömät eivät ole. 

Mikään hallitus ei pysty korjaamaan työllisyystilannetta, koska bioälyn tekemää työtä ei kerta kaikkiaan tarvita entiseen tapaan. Automaation ja teköälyn vuoksi ei synny edes niin sanotuja asiantuntijatyöpaikkoja, eikä viihtyvyyskonsultti Majaniemen positiivisuusvalmennuksen läpikäyminen auta.

Ansiotulojen tasaamiseksi ainoa vaihtoehto on töiden jakaminen ihmisten kesken tasan. 

 

Sote peruttava, maatalous- ja yritystukia leikattava ja työeläkkeitä alennettava 

Nykyhallituksen paikkaaminen Keskustalla on huonoista huonoin idea, koska Kokoomus ja Kepu veivasivat tähän maahan uuden väliportaan hallinnon, ”hyvinvointialueet”, juuri kun turhista lääneistä oli päästy kovalla työllä eroon.

Sote luotiin vain ja ainoastaan siksi, että siten saataisiin kahvia, kakkua, palkkaa ja kokouspalkkioita apilanvihreille maaseutupoliitikoille ja byrokraateille, ja uudistus aiheutti veronmaksajille 6,4 miljardin euron lisälaskun! Soten purkaminen pitäisi aloittaa karsimalla hyvinvointialueita, joilla kukaan ei voi hyvin. 

Olisi aika lähestyä niittosilppurilla myös säilyttäviä tai tarveharkintaan perustumattomia maataloustukia ja keinottelevia tietohallintohankkeita varten myönnettyjä yritystukia ja verohelpotuksia, tuulivoiman tariffitukia ja muita sijoittajayhtiöille virtaavia satojen miljoonien eurojen valtionavustuksia.

Listaamattomien osakeyhtiöiden verohuojennukset olisi lopetettava tai kohdennettava toisin, ja maatilatalouksien ja yritysten poistoille pitäisi laittaa parempi kontrolli, sillä viljelijät poistavat maatalouden tuloista myös monet elinkustannuksensa, mukaan lukien ne traktoridieselit, jotka he laittavat Audiensa tankkiin. Lypsykonevähennyksenä tunnettu kotitalousvähennys olisi lopetettava.

Yritysten varjeleminen veroilta on ollut hallitukselle pyhää, vaikka firmoissa toimitaan täysin opportunistisesti. Yritysten viime vuonna Suomessa maksetuista osingoista (noin 13,1 miljardia euroa) yli puolet menee ulkomaalaisille rikkaille, koska suomalaisomistajilla ei ole ollut malttia vaurastua, vaan Woltit ja Supercellit on myyty suureksi osaksi ulkomaille.

Ulkomaisten sijoitusyhtiöiden omistukseen päätyneiden lääkäriasemien kautta julkisen terveydenhuollon palvelusetelit lentelevät nekin ulkomaille, eivätkä veronmaksajien pennoset jää sitäkään kautta kiertämään omaan kansantalouteemme. Julkisen terveydenhuollon korvaaminen yksityisellä on ollut taloustieteellisesti arvioiden huono asia; taustalla taaskin Kokoomus.

Osinkotulojen pääomatuloverotus pitäisi erottaa selvästi esimerkiksi puunmyyntitulojen pääomatuloverotuksesta ja alentaa puunmyynnin verotusta. Peruste: puun kasvua joutuu odottelemaan sata vuotta, ja metsänhoidosta on suunnattomia kuluja, mutta osinkoja maksellaan joka vuosi, ja osingoiksi keinotellaan ansiotuloja etenkin pienissä firmoissa. 

Yritysmaailma on irvistänyt kansalaisille kuin kameli, jolla on ientulehdus, eikä järjen basaarikauppa ole vain suomalaista tai johdu täkäläisten ”hallitusammattilaisten” erityistaipumuksesta sössiä kaikki menestystarinat tappiollisiksi (Nokia, Sonera, Stockmann, Fortum, Skop...).

Niin sanotut banksterit (talouselämän gangsterit) ovat paketoineet johdannaisia (futuureja, optioita, termiinejä ja warrantteja) sekä myyneet ilmastosissien ja nollapäästöihmisten mitään tietämättä ja ymmärtämättä kansalaisille raikasta ja puhdasta ilmaa, jonka arvo on pankkien taseissa jo kymmenen kertaa suurempi kuin koko maailman yhteenlaskettu bruttokansantuote! Kannattaa siis katsoa ajoissa, ettei jää ilman tuolia, kun musiikki lakkaa ja Potomacin polska loppuu.

Jättiläismäiset ja epärealistiset lupaukset puolustusmenojen nostamisesta 5 prosenttiin BKT:stä olisi leikattava puoleen ja myönnettävä niiden olleen vain helistin, jolla koetettiin tyynnyttää Valkoisen talon vihaista vauvaa. 

Lähes kaikki leikkaukset on tähän asti tehty kansalaisten perusturvaan, vaikka myös aikuisten apukouluilta, tuloksettomasta kouluttelusta, järjestötuista ja agendatieteen sekä tendessitutkimusten tukemisesta voitaisiin leikata todellisen tieteen ja taiteen kärsimättä yhtään.

Myöskään eläkkeitä ei voida jättää koskematta. Työ- ja virkamieseläkkeille pitäisi määrätä 2200 euron katto tai korottaa suurempien eläkkeiden verottamista selvästi.

Mieluiten pitäisi luoda perustulojärjestelmä, jossa kaikille työelämän ulkopuolella oleville myönnettäisiin samansuuruinen etuus. Sen taso tulisi olla Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean (ECSR) määrittelemä 40 prosenttia valtiossa vallitsevasta keskitulosta.

Perustulo olisi yhdenvertainen ja oikeudenmukainen, sillä kaikkien eläkeläisten ja työttömien toimettomuus on yhteiskunnalle ja heille itselleen yhtä kaikki samanarvoista.

 

Valtiosektorin palkkoja alennettava ja suojatyöpaikkoja lopetettava

Politiikan jättämisestä unelmoivalle Riikka Purralle lienee pedattu kiitokseksi sosiaaliturvan leikkauksista hyvä työpaikka EK:hon. Paikaltaan pakeneva Purra on saanut aikaan pelkkää tuhoa Perussuomalaisten äänestäjien taloudessa, ja hänen etevin tekonsa taitaa olla puolueensa kannatuksen puolittaminen.

Töölössä asuvaan ”kokoomuslaiseen maanviljelijään” Purran leikkaukset eivät pure, mutta ne purevat ”itähelsinkiläiseen rikkaaseen perussuomalaiseen”, joka taitaa sekin olla samanlainen pyöreä neliö kuin on myös Petteri Orpon työllistämismeemi.

Orjallisesta hallitusohjelman seurailusta kärsii kannatusvastuun yksinomaan Perussuomalainen puolue, jolle budjettikirjoista ei ole punoutunut metriäkään pelastavaa narua, mutta kuristavaa hirttoköyttä on tuotettu paljon, ilmeisenä toiveena, että hirtettävien jalat ulottuisivat maahan.

Persuedustajia putoilee kuin kesken lennon jäätyneitä lintuja kovalla pakkasella, ennen kuin he edes huomaavat tulleensa hyödyllisinä idiootteina Kokoomuksen hyväksikäyttämiksi. Kansalaisten perusturva on poltettu, mutta maahanmuuttoparaati on jatkunut Kokoomuksen kätilöityä maahamme noin 60 000 ukrainalaista pakolaista suomalaisen työvoiman ja sosiaaliturvan tappioksi. Lisäksi Suomi on hävittänyt slaavien väliseen aseiden kalisteluun lähes 4 miljardia euroa, ikään kuin meidän täytyisi käydä vieraiden valtioiden sotia. 

Palisanterituoleiltaan seuraavissa eduskuntavaaleissa putoavat perussuomalaiset kansanedustajat saavat yhteiskuntaan sopeutumisen päivärahaa, sillä ansiosidonnaista voivat saada vain työ- tai virkasuhteessa olleet, mutta kansanedustajan tehtävä on luottamustoimi.

Mitäpä jos lopetettaisiin säästötoimena myös kyseinen maksimissaan 3000 euron kuukausittainen sopeutumisraha, jota entinen kansanedustaja voi saada kolmen vuoden ajan, eli pitempään kuin ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa? Ehkä yhteiskuntaan sopeutuisi nopeammin, jos olisi Kelan uudella yleistuella, jonka määrä on vain noin 800 euroa kuukaudessa. Voisi paremmin saada kokemusasiantuntemusta työnsä tuloksista.

Kannatan lämpimästi myös kansanedustajien palkkioiden ja ministerien palkkojen leikkaamista. Valtiontaloutta se ei pelastaisi, mutta valtion kaikkien virkamiesten ja työntekijöiden palkkojen leikkaaminen tuntuisi budjetissa selvästi. 

Virka- ja työsopimuksiin on vaikea puuttua poliittisin keinoin, mutta palkanlisät, tuloksellisuusrahat ja muut tehtäväkohtaiset edut ovat harkinnanvaraisia, ja ne valtiotyönantaja voinee jättää maksamatta rikkomatta sopimuksia.

Valtiosektorin palkat ovat nousseet huomattavan korkeiksi, ja valtiolla on suuri määrä suojatyöpaikkoja, joita on perustettu vain siksi, että jokaista toimialaa varten olisi jokin foucault’laista epäarvoa, eli tarkkailua ja valvontaa, suorittava virka.

Tällaisia byrokraatintehtäviä on muun muassa ympäristöministeriön luonnonsuojeluosastoilla ja oikeusministeriön tasa-arvoalalla. Nollatutkimusten tekijöitä ja selvitysten laatijoita on pakastettu suuri määrä Kelaan, THL:ään, Luonnonvarakeskukseen ja muihin valtion laitoksiin, joiden henkilökuntamenot voitaisiin helposti leikata puoleen. Sitra ja UPI ovat poliittisten avustajien, pudokkaiden ja nousukkaiden säilytyspaikkoja. Yleistulolla ollessaan heidän ”sidosryhmäjohteiset”, ”partnership-verkostoituneet” ja ”demokratian hallintovetoiseen edistämiseen” tähtäävät ”Vision 2000”-ilveilynsä tulisivat olennaisesti halvemmiksi.

Jos joku irtisanoutuisi palkkauksen alentamisen vuoksi ja hakeutuisi esimerkiksi yksityiselle sektorille, minun tulisi kyseisiä kansan palvelijoita yhtä vähän ikävä kuin istuvaa hallitusta.

Sanon kuin Kelan uusi pääjohtaja, että valtiotyönantajalla ei ole tarvetta pitää henkilökunnasta kiinni ”ihan viimeisen päälle”. Tulijoita kyllä riittää pienemmilläkin palkoilla.

Miksi muuten en ole Kelan pääjohtaja, vaikka hain virkaa ihan oikeasti pätevänä? Siksi, että en ole poliittisesti vasemmalla enkä oikealla vaan muiden edellä, ja minun pitäisi olla tämän maan pääministeri. 

 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä? (2023) 

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025)

Miksi erosin Perussuomalaisista? Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat: kannatus romahtaa rymisten (2025)

Väärää talouspolitiikkaa (2025)

EU-komission tarkkiksella Suomi on fiksussa seurassa (2025) 

Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista

Katselin vuodenvaihteen aikaan Harrison Fordin tähdittämän Jack Ryan -elokuvan Isku Kolumbiaan, joka perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan. Siinä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hoitaa Kolumbian huumekartellit omalla tyylillään.

Kansainvälinen politiikka on muuttunut Donald Trumpin toimesta entistä enemmän Hollywood-elokuvien ja TV-viihteen kaltaiseksi.

Mainio mies tuo Trump, hän kun päätti iskeä Venezuelaan ja kyyditytti maan diktatorisen presidentin Nicolás Maduron New Yorkiin vastaamaan muun muassa ”huumeterrorismista” nostettuihin syytteisiin.

Kaappaus loukkaa muodollisesti valtiollista suvereniteettia ja saattaa olla ns. kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta kansa Venezuelassa ja venezuelalaiset Suomessa ovat onnessaan.

Syitä riittää. Kaiken oikeuden vastaisia ovat varmasti olleet Maduron tukema huumekauppa, vuoden 2015 ja 2024 vaalituloksen mitätöiminen, jatkaminen presidentinvirassa ilman mandaattia, lainsäädäntövallan siirtäminen parlamentilta korkeimmalle oikeudelle, tuhansien ihmisten murhat ja kidutukset sekä hänen pakolla ylläpitämänsä sosialismi.

Vallasta syöksemisessä on kyse diktaattorin syrjäyttämisestä, joka Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan -teoksen mukaan on yksi oikeutetun sodan peruste – puolustussodan käymisen ja suurempien väkivaltaisuuksien välttämisen ohella. YK:n peruskirja tosin hyväksyy filosofin perusteluista vain itsepuolustuksen aseellista hyökkäystä vastaan.

On huvittavaa havaita ja todistaa, millä tavoin Suomen vihervasemmisto erehtyi jälleen historian väärälle puolelle perätessään kansainvälisen oikeuden kirjaimellista noudattamista nyt, kun muu maailma iloitsee diktaattorin kaatamisesta. Olisi hauska tietää, itkisivätkö Minja Koskela (vas.) ja Oras Tynkkynen (vihr.) samat saunavedet myös Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Erich Honeckerin perään.

Maduron kaappaus kävi niin nopeasti ja helposti, että voi epäillä, oliko kyseessä lavastus: Venezuelan armeijan yhdessä Yhdysvaltain kanssa junailema tilaustyö.

Sen sijaan ei ole epäilystäkään, ettei Trumpin kiikarissa kimaltele Venezuelan öljyvarat, joiden sanotaan olevan maailman suurimmat muodostaessaan noin 17 prosenttia maailman varannoista.

Siihen verrattuna huumekaupan torjuminen ja demokratian puolustaminen saattavat olla verukkeita, mutta eivät merkityksettömiä. Eikö muka huumeongelma ole kärjistynyt myös Suomen kaduilla esimerkiksi alfa-PVP:n myötä, josta lehdistö on meuhkannut kuuluvasti? Ja nyt etenkin Ylen ja Helsingin Sanomien kehitysmaapoliittisesti motivoituneet mediat syyttävät Trumpia huumeongelman liioittelusta!

Venezuelan kansa istuu luonnonrikkauksien päällä mutta joutuu elämään Kuuban kurjuutta vastaavassa sosialismissa. Venezuelan öljyvarojen vapauttamisella ja käytön tehostamisella voisi olla käänteentekevä vaikutus maan talouteen ja maailmanmarkkinahintoihin. Jos Yhdysvallat onnistuisi rakentamaan Venezuelan rappeutuneen öljyinfrastruktuurin ajan tasalle, se voisi auttaa myös Eurooppaa irtautumaan Venäjä-riippuvuudesta.

Mitä kansainvälispoliittista merkitystä Maduron syrjäyttämisellä voi olla?

Tapaus indikoi Yhdysvaltain siirtyneen (Venäjän ohella) entistä selvemmin tuohon paljon paheksuttuun reaalipolitiikkaan, jonka mukaisesti asioita ratkotaan voimalla ja väkivallalla sääntöjen ja sopimusten sijaan. Kansainvälinen maailma ei ole oikeusvaltio, koska siltä puuttuu fundamentti, ja siksi myös kansainvälisen oikeuden rikkomukset ovat relatiivisia – kansanmurhia ja joukkotuhoja lukuunottamatta.

Kaappaus kertoo Venäjälle ja Iranille, että Yhdysvallat tekee halutessaan lopun Venäjän vasallivaltioista kotinurkillaan.

Operaation taustalla hyödynnettiin Venäjän ulkopolitiikassaan soveltamaa tu quoque -argumenttia (”sinä myös”) ja siihen liittyvää peilailua, jonka mukaisesti Venäjä on katsonut voivansa möyriä lähialueillaan oman käden oikeudella. Nyt Trump peilasi Venäjän modus operandia, aivan niin kuin hän on tehnyt myös tavoitellessaan Panaman kanavan palauttamista Yhdysvaltain hallintaan ja Grönlannin ja Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin.

Tämä kaikki kertoo niin sanotun Monroen opin henkiin herättämisestä. Yhdysvaltain entisen presidentin James Monroen vuonna 1823 julkaisema ja ulkoministeri John Quincy Adamsin kirjoittama doktriini määritteli Amerikan valtiot kuuluvaksi Yhdysvaltain geopoliittiseen vaikutusvaltaan ja vapaiksi eurooppalaisesta siirtomaapolitiikasta. Trumpin käsittelyssä tuosta opista on korostunut alueellisen dominanssin ohella myös Yhdysvaltain oma isolaatio.

Yhdysvallat on silloin tällöin suorittanut tai tukenut vallankeikauksia eri puolilla maailmaa ja lähettänyt helikoptereilla hämähäkkimiehiä katoille ja seinänvierustoille. Aina operaatiot eivät ole menneet nappiin, ja yksi epäonnistuneista oli Jimmy Carterin määräämä panttivankien vapauttaminen Iranista vuonna 1980. Se oli eräs syy Carterin sittemmin kärsimään vaalitappioon.

Onnistuneen iskun Yhdysvallat teki George H. W. Bushin aikana Panamaan ja kuljettamalla maan diktaattorin Manuel Noriegan Yhdysvaltoihin, jossa hänelle langetettiin 40 vuoden vankeustuomio muun muassa huumekauppaan liittyvistä rikoksista. Maduron kaappaus oli kuin kopio tuosta vuoden 1989 iskusta.

On vaikea arvioida, miten Trumpin julistama tavoite vallan siirtämiseksi ja vapaiden vaalien järjestämiseksi Venezuelassa onnistuu, mutta edellytykset ovat olemassa, sillä tahtotila maassa on vallanvaihdon puolella.

Kukapa ei muistaisi, että myös Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin viime vuoden lopulla venezuelalaiselle toisinajattelijalle María Corina Machadolle. Hänellä olisi nyt syytä kiittää palkinnon kilpahakijaa Donald Trumpia hyväkseen tekemästä työstä.

Venäjälle Trumpin omaksuma maailmanpoliisin rooli muistuttaa, että kukaan ei ole Yhdysvaltain vaikutukselta suojassa, ja Valkoisen talon määräyksillä voidaan kaappailla silmää miellyttämättömiä presidenttejä, joilla ei ole mukiin meneviä näkemyksiä.

Zelenskyin ja Stubbinkin kannattaa siis valita solmionsa oikein –  ja varmasti myös Putinin!

Kreml todennäköisesti käyttää Trumpin toimia eräänä verukkeena sille, miksi Venäjällä olisi vastavuoroinen oikeus turvata asemiaan Ukrainassa ja muilla rajamaillaan.

Erona on, että Yhdysvallat on turvannut demokratiaa ja kumonnut diktatuureja, kun taas Venäjä ja sen edeltäjä Neuvostoliitto ovat kumonneet demokratioita ja pönkittäneet diktatuureja niin Euroopassa, Syyriassa ja Iranissa kuin Afrikan, Keski- ja Etelä-Amerikan banaanitasavalloissa sekä Kauko-Idän takapajuloissa. USA:n toimet ovat olleet moraalisia – Venäjän eivät.

Ainoastaan Venäjällä ei ole syytä olla huolissaan vaikutusvaltansa vähenemisestä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Myös Kiina joutuu tarkemmin pohtimaan, onko oikein laskuttaa satojatuhansia euroja esimerkiksi Panaman kanavan läpikulusta holding-yhtiöidensä kautta.

Saa nähdä, milloin Trump aloittaa paidanpesun yli 60 vuotta kauppasaarretussa Kuubassa tai sosialistidiktaattori Daniel Ortegan hallitsemassa Nicaraguassa, joka oli kivenä Yhdysvaltain kengässä jo Ronald Reaganin aikana samaan tapaan kuin Chile Richard Nixonin ja Salvador Allenden aikana (aiheesta täällä).

Kunpa Trump olisi kaapannut Alaskassa vierailleen Vladimir Putinin mustaan autoonsa ja vienyt myös hänet ”New Yorkissa tuomittavaksi”.

Tunnetusti Trump itse on ollut New Yorkissa tuomittavana, tosin ajojahdin tuloksena ja huonolla menestyksellä, ja vaikuttavimman tuomion asiassa antoi Yhdysvaltain kansa palauttamalla hänet presidentiksi.

Suomen poliittisella johdolla ei ole eräistä vaateista huolimatta velvollisuutta Trumpin toimien moraaliseen tuomitsemiseen. Kaiken yläpuolella tässä asiassa tulee olla Venezuelan kansan oma suvereniteetti.

Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeustieteen klassikon Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olla itseisarvo, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.