Kreikan kielen sanapari ”u topos” tarkoittaa suoraan käännettynä ’ei paikkaa’, siis eräänlaista paikatonta tilaa. Näin on muodostunut sana ”utopia”.
Utopioiden kukoistuskautta oli uusi aika, jolloin utopiat siivittivät löytöretkiä ja pohjustivat tietä yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Käsite otettiin mielihyvin vastaan sosialistisessa ajattelussa, jossa havisivat paremman maailman haaveet.
Osa utopioista oli tilautopioita, joissa paratiisivaltio oli sijoitettu kaukaiselle horisontin takana olevalle onnen saarelle. Osa taas oli aikautopioita, joissa toiveiden yhteiskunta siinteli kaukaisessa tulevaisuudessa. Yhtä kaikki, niitä ei ollut olemassa, paitsi mielikuvituksessa.
Helsingin kaupunki on yhdistänyt sekä paikan että ajan utopiat laittamalla ne kellumaan edessään vellovalle merialueelle. Helsingin Sanomat valaisi asiaa niin, että kaupunki voisi rakennuttaa juuri päättyneen energiakilpailun pohjalta ”ikuisen kesän tekosaaria”, jotka ”mullistaisivat koko kaupungin lämmitysjärjestelmän”. Lehti kirjoitti eräästä palkitusta ideasta näin:
”Suunnitelmassa Helsingin edustalle rakennetaan kymmenen
lieriömäistä, halkaisijaltaan 225-metristä kuumalla merivedellä
täytettyä lämpövarastoa. Nämä toimivat suurena kausivarastona lämmölle,
jota tuotetaan pääasiallisesti merivesilämpöpumpuilla. Samalla syntyy
ryhmä tekosaaria, joista osa katetaan, jolloin niillä voi viettää
vapaa-aikaa. Saarella voisi viettää esimerkiksi rantaelämää läpi vuoden.”
Tämä on kuin utopistisosialistien haaveista. – Mutta ei. Energiakilpailun takana on kaupungin vihreään energiapolitiikkaan nojaava vaatimus lopettaa kivihiilen polttaminen vuonna 2029.
Kahdeksan vuotta aikaa. – Ei tule onnistumaan. Kannattaa lukea myös jutun loppuun kertyneet epäilyt hankkeen realistisuudesta, samoin muualta saatavissa olevat arviot hankkeen epärealistisuudesta.
Painetta hankkeen epätoivoiseen toteuttamiseen lisää hallituksen aikomus käyttää Suomesta veroina kiskottuja sekä EU:n palauttelemia elpymisvaroja nimenomaan ilmastopanostuksiin – ei siis mihinkään sellaiseen, joihin talouselämä ja kansalaiset niitä tarvitsisivat.
Näistä koronavaroista myös Helsingin kaupunki kilpailee ja keksiskelee sen vuoksi sijoituskohteita rahoille, joiden alkuperä on tietenkin Suomessa, mahdollisesti turpeen hiljattain kaksinkertaistetussa verotuksessa.
Tilanne on kaupungille tukala paitsi taloudellisesti, myös teknisesti. Väistyvä pormestari Jan Vapaavuori (kok.) tuskailee ympäristöpoliittisten sitoumusten ja käytännöllisten realiteettien pakkoraossa: ”Kun puhumme vihreästä siirtymästä, ei Suomessa juuri ole isompaa kysymystä kuin pääkaupungin lämmitys”.
Tuo kysymys on suuri ja vaikea vain yhdestä syystä. Vihreiden vaatimuksesta Helsingin kaupunki on päättänyt luopua hiilivoimasta ja sulkee Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat, joiden hyötysuhde on korkea ja jotka tuottavat yhteiskäyttövoimaloiden tapaan sekä sähköä että kaukolämpöä. Hiilen energia-arvot ovat korkeampia kuin hakkeen, joten myöskään voimaloiden muuntaminen haketta käyttäviksi ei kannattaisi.
Ympäristönsuojelun pitäisi olla yhteinen asia, joten hiilivoimaloita pitäisi sulkea Puolassa, Romaniassa ja Unkarissa, joiden voimalat tuottavat kolminkertaiset päästöt Suomen voimaloihin verrattuina. Suomi on pimeä ja kylmä maa, joten täkäläisten hiilivoimaloiden tulisi olla viimeisten suljettavien joukossa.
Nähdäkseni tämän ehdotuksen olisi pitänyt olla korkeimmalla palkintopallilla, kun kaupunki laakeroi tulevaisuuden visioita. Sen toteuttaminen ei olisi myöskään maksanut mitään.
Sen sijaan energiakilpailun kautta Helsingin kaupunki roiski jälleen rahaa kansainvälisille innovaatiotoimistoille, jotka laittoivat miljoona euroa taskuihinsa. Samaan tapaan kaupunki on selvityttänyt useilla miljoonilla euroilla Helsingin ja Tallinnan välisen merenalaisen rautatien rakentamisedellytyksiä.
Nekin rahat olisi kannattanut käyttää esimerkiksi homekoulujen korjaamiseen tai kriittisen journalismin ja mediatutkimuksen rahoittamiseen.
Sen sijaan Helsingin Sanomat julkaisi kelluvista kuumavesikuplista täysin kritiikittömän, reflektoimattoman ja asiantuntija-arvioita sisältämättömän jutun, jossa vihreää utopiaa markkinoitiin ympäristöpoliittisena välttämättömyytenä.
Kritiikittömyydellään ja pelkällä kilpailutulosten raportoinnillaan Helsingin Sanomat koetti väittää, että utopiat ovat tiedettä, fantasiat faktoja ja visiot toteuttamiskelpoisia. Sellainen journalismi muistuttaa 1960-luvun Valituista Paloista, joiden sivuilla Sahara muunnettiin kasvitarhaksi ydinvoiman avulla viimeistään vuoteen 2000 mennessä.
Tuohon ajankohtaan tultaessa ihmiskunnalla oli jo paljon muuta pohdittavaa murheenaan. Niin on myös Helsingin kaupungilla vuonna 2029. Yksi on, mistä saadaan lämpöä kylmiin kaupunginosiin, kun hiilivoimalat on romutettu vihreiden toimesta.
Merilämpöpumppujen, tekoaltaiden ja uusien lämpöjohtojen rakentelu vasta maksaa, joten aiheesta ei kannattaisi edes keskustella. Energiantuotanto on alkutuotantoa, jonka pitäisi tuottaa vähintään itsensä ja mieluiten huomattavasti enemmän voidakseen muodostaa pohjan kaikelle muulle tuotannolle. Muuten kaikki kallistuu huikeasti kulutusketjun loppupäässä.
Energian pitää siis olla halpaa, ja sitä pitää tuottaa suurissa yksiköissä, jotta kilohinta suhteessa investointipääomiin laskee. Sen sijaan vihreät nostavat jatkuvasti tuotantohintoja ja korottavat kuluttajahintoja myös polttoaine- ja ympäristöveroilla, mikä vaikeuttaa työssäkäyntiä, kuljetuksia ja kaupan sekä teollisuuden toimintaedellytyksiä.
Mutta en minä onnen saaria periaatteellisesti vastusta. Myös minä lukisin mielelläni Platonia ja ajattelisin Atlantista tekopalmun alla varpaat vedessä. Vihreiden harjoittamalla politiikalla edessämme on kuitenkin huoneistolämpötilojen pudottaminen 14 asteeseen kotioloissa.
