Kaikki 13 kirjaani saatavissa nyt yhtenäisenä sarjana

Tänään, kirjan ja ruusun päivänä, julkistan aiemmista teoksistani uudistetut laitokset. Mukaan on sisällytetty kaksi Liken aikoinaan julkaisemaa ja loppuunmyytyä teosta, kolme Yliopistopainon kustannusyksikön julkaisemaa kirjaa ja kaksi Feenixin kautta ensijulkaistua teosta – ja tietenkin kaikki ne kirjat, jotka olen tuottanut Books on Demandin kautta. Yksi kirjoista on kokonaan uusi.

Sarja koostuu kymmenestä filosofisesta teoksesta ja kolmesta verkkokolumnien kokoelmasta.

Jokainen kirjoista on (blogikirjoja lukuun ottamatta) uudistettu laitos, ja sen merkiksi niillä on uudet ISBN-tunnukset. Esimerkiksi Dialogisesta filosofiasta ilmestyy jo kolmas, ajantasaistettu painos (1. p. 2003, 2. p. 2008), samoin Työttömän kuolemasta (1. p. 2005, 2. p. 2010).

Ja mikä nettiaikaa kuvaavinta, teoksiani voi nyt hankkia myös tietokoneilla ja tableteilla luettavina e-kirjoina! 

Painetut kirjani ovat kovakantisia (kestävät kriittistäkin käyttöä). Teoksissani on yhteensä 5348 sivua ja 6216 viitettä. Koko kirjalistan esittelyineen näkee tästä. Suosittelen verkkokauppa Adlibristä, joka myy kirjojani kohtuulliseen hintaan. Toimituskulutkin ovat sivuston mukaan 0 euroa!

Kuvia klikkailemalla pääset kirjakauppaan.

Pelataan hallitus-Nintendoa!

Vaalituloksesta päätellen Suomi saa Aku-sedän näköisen pääministerin. Se, minkä väristä lippalakkia muut käyttävät, ratkeaa jälleen vaikeissa neuvotteluissa. Hallitusvakio Iineksellä on kabinetissa luonnollisesti paikka, ja Rkp onkin eräänlainen hallituksen alkuehto, jonka ohjelmaan muiden on sopeuduttava.

Mutta entä muut puolueet? Pelitehdas Nintendo voisi kehittää Suomen eduskuntavaaleista uudenlaisen konsolipelin, sillä Suomen pirstaleisessa monipuoluejärjestelmässä vaalitulos ei koskaan kerro hallituksen kokoonpanoa. Pelkkä poliittinen voima, eli eduskuntaryhmien paikkaluku, ei kerro kombinaatiota, vaan se ratkeaa vain ja ainoastaan ohjelman perusteella.

Poliittisen voiman viisari näyttäisi vahvasti oikeistohallituksen suuntaan. Juha Sipilän rinnalle nousisivat ministereiksi sellaiset uudet kansanedustajat, kuten Matti Vanhanen, Kauko Juhantalo ja Paavo Väyrynen, ja vanhoina tuttuina ehkä Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen. Kyllä kansalaisten poliittinen muisti on hyvä eikä huono, sillä kansa muisti nämä herrat vaalirahasotkuista ja valtakunnanoikeuksista huolimatta! Perussuomalaisista ministeriksi päätynee vähintäänkin Teuvo Hakkarainen ja tueksi muutama kokoomuslainen poliisikansanedustaja. Ja apupuolueeksi kristillisdemarit homoavioliittolakia kumoamaan.

Tämä oli tietenkin ironiaa. Sanon asian kuitenkin ääneen, sillä nykyisessä parodiahorisonttia koettelevassa mediatodellisuudessa ironian, parodian ja sarkasmin olemus on kyseenalaistunut radikaalisti. Oikeistohallituksen toimintakyky jää riippumaan myös vasemmistosta, sillä ideologisesti yhtenäinen oikeistohallitus voi johtaa eripuraan yhteiskunnassa.

[Ironia alkaa.] ”Mikäli Suomeen tulee oikeistohallitus, on vaarana, että valtion menoja vähennetään, ja tärkeää olisi saada aikaan yleislakko maamme talouden pelastamiseksi!”

”Nämä olivatkin todelliset Nato-vaalit, ja nyt tarvitaan äänekästä feministis-vasemmistolaista vastarintaa tuonkin pahan torjumiseksi!”

”Jos oikeisto ja vasemmisto ajautuvat sisällissotaan talouden sopeuttamisesta tai Nato-kysymyksestä, vain Venäjä, Nato ja maahanmuutto yhdessä voivat pelastaa meidät täydelliseltä tuholta. Sua kohti, Herrani!” [Ironia päättyy.]

Vaikka oikeistohallitus näyttääkin vaalinumeroiden valossa todennäköiseltä, en usko sen toteutumiseen. Puolueiden yhteenkuuluvuus koskee vain muodollista kylkinaapuruutta eduskunnassa. Muutoin puolueiden väliltä löytyy kiistoja.

Perussuomalaisten näkemykset poikkeavat niin paljon Alexander Stubbin johtamien kokoomuslaisten maahanmuuttointoisesta ja EU-vetoisesta politiikasta, että kokoomus ja perussuomalaiset sopivat samaan hallitukseen huonommin kuin kokoomus ja demarit.

Sosiaalipolitiikassa yhteinen asialista voisi helpoiten löytyä kepun, perussuomalaisten ja demarien väliltä. Mutta se ei suinkaan riitä. Yhtä mieltä pitäisi olla myös Kreikan tukipaketista, jonka käsittely osuu jälleen Suomen hallitusneuvottelujen ajankohtaan.

[Ironia alkaa.] ”Suomen on kannettava vastuu myös muiden maiden taloudesta, globaalista ilmastonmuutoksesta ja Syyrian sekä Pohjois-Afrikan siirtolaisuudesta, ja niillehän myöskään perussuomalaiset eivät voi mitään!” [Ironia päättyy.]

Niinpä uskon, että perussuomalaisten tie hallitukseen kariutuu jälleen, ja kepun ympärille syntyy kokoomuksen ja demarien yhteishallitus. Antti Rinne voi viedä puolueensa hallitukseen pitäen vasemmiston edustusta hallitusvastuussa tärkeänä. Samoin oikeisto tarvitsee sopeutustoimilleen vasemmiston hyväksynnän ja tuen. Mikäli molemmat vasemmistopuolueet ovat oppositiossa, ne aloittavat yhteiskunnassa sellaisen rähinöinnin, että valtiontalouden leikkaukset eivät kerta kaikkiaan onnistu.

Sdp voi olla hallituksessa, jos se ei aseta ehdoksi Vasemmistoliiton osallistumista, kuten viime kerralla. Vasemmistolla olisi tällöin hallituksessa vähemmistö mutta edustus kuitenkin. Viime hallituksessa eniten epäsopua aiheuttivat juuri Vasemmistoliitto ja vihreät, jotka pudottautuivatkin kesken hallitusvastuun pois.

Tilanne on joka tapauksessa tämä:

Mikäli Suomeen muodostetaan entisenlainen laajapohjainen oikeiston ja vasemmiston yhteishallitus, Suomen taloudesta ovat sen jälkeen jäljellä vain savuavat rauniot. Ja mikäli tulee vihreillä ja Rkp:llä täydennetty oikeistohallitus, on vaarana, että hyvinvointiyhteiskunnasta ja sosiaaliturvasta ovat hallituksen päätettyä työnsä jäljellä vain savuavat rauniot.

Tuloksia siis varmasti nähdään.

Toivon uuden hallituksen hoitavan tehtävänsä niin, että vuonna 2019 valittava eduskunta pääsisi kokoontumaan jälleen eduskuntatalossa eikä esimerkiksi Venäjän duumassa. Tällä hetkellä eduskuntatalossa työskenteleekin oikea korjausliike.

Nyt siis alkaa ”hallitus”-nimisen kusiaispesän rakentaminen, ja onnekkaina voivat itseään pitää ne kansanedustajat, jotka eivät tule valituiksi hallitukseen, sillä edessä on pelkkiä pulmia. Puheissa esiintynyt hyväntekeväisyys saa kernaasti aineellistua teoissa.

Onnittelen jo myös vuoden 2019 eduskuntavaalien voittajia, sillä nykyisessä laidasta laitaan aaltoilevassa lupausten ja pettymysten vellonnassa tulevat voittajat ovat todennäköisesti nyt valittavan hallituksen oppositiopuolueita. Tähän on tultu, koska vaikeina aikoina on yhtä aikaa mahdotonta säilyttää kannatus ja tehdä vastuullisia tekoja.

Viisaiden neuvostolle yhteiskunnallinen tilaus

Nyt kun eduskuntataloa dekonstruoidaan, voisi olla hyväksi, että jätettäisiin vaalit kokonaan väliin eikä valittaisi kansanedustajia lainkaan. Eduskunnan kulut ovat EU-aikana nelinkertaistuttuaan jo niin hurjaa luokkaa, että säästötoimi tuntuisi selvästi valtion budjetissakin. Sibelius-Akatemian konserttisali puolestaan säästyisi Igor Stravinskyn riitasoinnuille, kun eduskunnan ei tarvitsisi pönöttää siellä.

Eduskunta on turha kapistus aikana, jolloin tehdään pakonomaisia päätöksiä. Ensinnäkin EU määrää suurimman osan Suomen laeista. Toiseksi, liikkumatila on taloudessa niin vähäinen, että poliittisten vaihtoehtojen penääjien kannattaa olla tyytyväisiä, jos löytyy edes yksi vaihtoehto. Aina ei ole vaihtoehtoa ollenkaan.

Eduskunnan voisi korvata viisaiden neuvostolla, joka katsoisi pitkillä valoilla tulevaisuuteen ja tekisi kurjat taloudelliset ratkaisut. Niitä olen esitellyt tässä.

Politiikassa ei voida koskaan tehdä kovin epämieluisia päätöksiä, vaikka ne olisivat kuinka tarpeellisia. Tämä johtuu poliitikkojen riippuvuudesta. Puolueiden ja poliitikkojen on vaikea tehdä ikäviä taloudellisia ratkaisuja ja samalla säilyttää kannatuksensa. Tämä merkitsee, että Euroopan laajuinen talouskriisi on myös Euroopassa vallitsevan demokraattisen poliittisen järjestelmän kriisi.

Sen tuloksena ajaudutaan lyhytnäköiseen politiikantekoon ja katteettomiin lupauksiin, vaikka juuri nyt täytyisi pitää pää kylmänä. Valtion ja kuntien talouden hoitamiseksi pitäisi sitoutua 20-vuotisiin poliittisiin ohjelmiin. Niihin vaalikaudet eivät riitä varsinkaan, kun jokaisen hallituskauden jälkeen laivan kurssia muutetaan ja hallituspuolueet ovat vastuussa olon jälkeen kannatuksensa aallonpohjalla.

Ei ole ihme, että viime aikojen kaikki hallitukset ja pääministerit ovat epäonnistuneet karvaasti. Jatkossa hallitusneuvottelut käytäneenkin siitä, mitkä puolueet pääsevät oppositioon ja mitkä joutuvat hallitukseen, jonne kukaan ei halua.

Itse aion antaa ääneni sellaiselle puolueelle, joka

– kannattaa Suomen liittämistä Natoon,
– puoltaa uusien ydinvoimaloiden rakentamishakemuksia,
– vetää kurinalaista talouslinjaa,
– ei leikkaa perusturvaa mutta vähentää ylisuuria etuuksia,
– rajoittaa sekä työperäistä että humanitaarista maahanmuuttoa,
– puuttuu yritysten harjoittamaan veronkiertoon ja veropakolaisuuteen,
– ei lisää henkilöverotusta eikä kulutusveroja mutta poistaa perintöveron,
– leikkaa kehitysapua ja ympäristönsuojeluun tähtääviä tukia,
– poistaa länsimaiden jo nyt ympäristötehokasta teollisuutta tuhoavia ympäristömääräyksiä,
– irrottautuu euron tukitoimista ja leikkaa EU:n kuluja sekä sitä kautta jäsenmaksuja,
– poistaa työllistymisen ja kouluttautumisen esteitä työttömyysturvasta,
– luo edellytyksiä työllistymiselle ja asuntorakentamiselle sääntelyä purkamalla ja
– tukee sivistystä sekä kouluttautumista, jotka ovat suomalaisen työvoiman ainoat kilpailuvaltit maailmanmarkkinoilla ja korkean hintatason maissa.

Eri asia on tietysti se, ajaako mikään puolue näitä kaikkia. Yhtä ääntään taas ei kappaleiksi voi jakaa, paitsi repäisemällä äänestyslipun kahtia.

Kuinka kehitysapu kurjistaa?

Suurlähettiläs Matti Kääriäisen mukaan maailman merkittävin ongelma ei ole äärimmäinen köyhyys vaan äärimmäinen rikkaus. Tähän tapaan ulkoasiainministeriön entinen valtiosihteeri laukoo polemiikkia herättäneessä kirjassaan Kehitysavun kirous (Into Kustannus, 2014), jossa hän paljastaa kehitysavun jakamiseen liittyvät ongelmat monia ärsyttävällä terävyydellä. Kääriäinen on tehnyt 40-vuotisen uran aiheen parissa, joten hänen pitäisi tietää, mistä puhuu.

Olen itse ollut pitkään sitä mieltä, että yksipuolinen kehitysavun antaminen pitäisi korvata win/win-tyyppisellä kehitysyhteistyöllä, josta on etua molemmille osapuolille. Vanha ”Valmetilla viidakkoon” -politiikka olisi siis parempi ratkaisu kuin lanttien viskeleminen Kankkulan kaivoon; apu kun tekee riippuvaiseksi, estää oman arvotuotannon kehittymisen ja usein nolaa autettavia. Katsotaanpa, mihin Mosambikin suurlähettiläänä toimineen Kääriäisen teos antaa aihetta, ja mitä sen perusteella pitäisi ajatella.

Onko köyhyys rikkauden syytä?

Rikkaus on ongelma vain, jos köyhyys nähdään rikastumisen vääjäämättömänä seurauksena. Jo Platon ajatteli yhteiskuntafilosofiassaan, että kenenkään ei pitäisi edistää omaa etuaan toisten kustannuksella. Keskeinen kysymys piileekin siinä, onko vauraiden maiden varakkuus todella seurausta niin sanottujen kehitysmaiden köyhtymisestä, vai onko kyseessä vain siirtomaaimperialismin ajalta periytyvä oletus?

Käsittääkseni kehitysmaiden kurjuus ei ole niinkään tulos köyhtymisestä vaan köyhäksi jäämisestä. Kehitysmaat eivät ole päässeet rikastumisen turbulenssiin. Syyt ovat johtuneet kehitysmaiden takaperoisista uskonnoista, autoritaarisista hallituksista ja vain osaksi länsimaailman halusta hyödyntää kehitysmaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.

Länsimaailma on vaurastunut suurimmalta osin omin avuin, ja kehittyvienkin maiden joukossa elintaso on korkein juuri niissä maissa, joissa länsimaiden vaikutus on ollut voimakkainta. Niinpä myöskään nykyeurooppalaisille sälytettyä syyllisyyden taakkaa ei tulisi liioitella, eikä rikkaus ole köyhyyttä suurempi ongelma. Sen sijaan ongelma on, kuinka myös kehitysmaat voitaisiin saattaa vaurastumisen tielle.

Ihmisoikeuksia ei voi luoda rahalla eikä huutokaupalla

Matti Kääriäisen mielestä kehitysyhteistyön kurjistavaan vaikutukseen liittyy ”myyttejä”, joilla hän tarkoittaa paikkaansa pitämättömiä oletuksia tai todellisuutta vastaamattomia perusaksioomia. Niitä hän luettelee alkaen kirjansa sivulta 105. Ensimmäinen (1) on, että kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä. Toinen (2) sisältää näkemyksen, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa demokratian kehitykseen, hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Ja kolmas (3): kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen.

Olen eri mieltä Kääriäisen kanssa siitä, että ongelmat johtuisivat kehitysyhteistyöstä. Sen sijaan ne liittyvät suoran kehitysavun antamiseen. Mutta siinä perushavainnossaan Kääriäinen lienee oikeassa, että pelkkiin taloudellisiin avustuksiin liittyvä ihmisoikeuspolitiikka on epäonnistunut.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, kuinka kerran lausahdin Kampin aukiolla vastaani tulleelle feissarille, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia. Ihmisoikeudet toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan niin, että länsimainen liberalismi, kansanvalta, valistusihanteet sekä vapaa markkinatalous saadaan toimimaan myös kehitysmaissa. Sain perääni poliittisen kirouksen.

Myös Kääriäinen suhtautuu melko kyynisesti taloudellisen liberalismin ja utilitarismin toimivuuteen, eikä hän luota markkinatalouden kykyyn kohentaa oloja. Olisi kuitenkin muistettava, että kurjin tilanne vallitsee Aasian ja Afrikan niissä maissa, joissa toteutettiin sosialismia, esimerkiksi Somaliassa. Mikäli pitäisi valita suoran kehitysavun jakamisen ja win/win-strategian mukaisen kehitysyhteistyön välillä, luottaisin itse enemmän ihmisten ja kansakuntien ”valistuneeseen itsekkyyteen”. Molemminpuolinen hyödyn tavoittelu on ainoa tie luoda kestävää kehitystä niin siellä kuin täälläkin.

Korruptio ja ideologiat ratkaisijan roolissa
 
Myös Matti Kääriäinen valittaa suorien kehitysavustusten antamista. Pääongelmana hän pitää kuitenkin sitä, että annettu apu valuu kehitysmaista pois koulutettujen ihmisten aivovientinä tai rahapääomien virtana. Enemmän vuotaa ulos kuin sisään. Maat ovat siis köyhtymisen kierteessä, ja sisäiset tuloerot kasvavat niissä maissa, joissa talouskasvu huitelee kaksinumeroisia prosenttilukuja.

Mutta pitääkö tästä kaikesta syyttää vain talousilmiöitä tai yhteiskuntaa? Täytyykö lähestymistavan olla yhteiskunnallinen ja yksilöiden vastuun kiertävä? – Nähdäkseni ei pidä. Kääriäisen mukaan varsinkin Afrikan maissa rehottaa hillitön korruptio.

Sitä puolestaan vastaa länsimaissa poliittinen valheellisuus. Juhlapuheissa kehitysavun sanotaan tepsineen, sillä talous on kasvanut. Koska myös väestö on räjähtänyt, köyhyys on jäänyt. Tätä ei ole saatu kuriin kondomeilla, naisten kouluttamisella eikä selibaattilupauksilla, sillä islamin perhepoliittiset normit ovat ekspansiivisia ja tähtäävät lajinsäilytykseen. Perusongelma on ideologinen, ei vain taloudellinen.

Kääriäisen havainnot työvoiman liikkeistä ovat varmasti sikäli oikeaan osuvia, että osaavan työvoiman pako kehitysmaista on haitaksi lähtömaille, eikä se toisaalta hyödytä myöskään tulomaita, joissa koulutettua ja kouluttamatonta työvoimaa riittää omastakin takaa.

Paikoin ristiriitaista kritiikkiä

Kääriäisen teos on kriittinen ja turhautuneen sävyinen. Tämä ei ole ihme, sillä se on myös ristiriitainen. Tarkoitan, että kirjoittaja olisi voinut johdella havainnoistaan paljon pitemmälle viedyt johtopäätökset siitä, kuinka länsimaalaisten olisi pitänyt tai pitäisi toimia. Hän puhuu esimerkiksi ”nälkäpornosta” (s. 25) mutta arvostelee Afrikan pitämistä ”maataloustuotannon loppusijoituskohteena” (s.28).

Rinnastaessaan Afrikan köyhät Suomen lehmiin ja pitäessään Suomen maataloustukia kohtuuttoman suurina kehitysapuun verrattuna Kääriäinen kumoaa osan omasta kehitysavun arvostelustaan. Kun maamme kehitysapubudjetti on noin puolet Suomen maataloustukien määrästä, tämä ei ole kehitysmaita kohtaan vähän eikä suomalaisille viljelijöille suinkaan liikaa. Kyllä verotusoikeuskin perustuu siihen, että varat kiertyvät takaisin oman maan kansalaisten hyväksi.

Sitä paitsi kehitysmaiden nälkäiset ovat jo päässeet nauttimaan myös Suomen maataloustuista ylituotannon muodossa, joten Kääriäisen esittämä maataloustukien kritiikki kaatuu jo tähän, vaikka löysästi annettu apu laiskistaisikin.

Kääriäisen kritiikki on epäuskottavaa sikäli, että kehitysapua ei vain todeta toimimattomaksi ja systeemiä mädäksi, vaan kehitysapupolitiikkaa moititaan sen hyödyllisyydestä avun antajille. Jos kehitysavusta olisi oikeasti hyötyä antajille, länsimaat rikastuisivat sen kautta, mutta epäilenpä niin olevan. Muutenhan kaikki varamme olisi jo lähetetty kehitysmaihin korkoa kasvamaan. Kääriäisen kertomat omat esimerkit todistavat, että suorana valtionapuna annettu investointitoiminta on ollut tehotonta.

Omasta mielestäni kehitysavun antaminen sopii huonosti valtioiden rooliin. Valtioiden tulisikin vain katalysoida muiden toimijoiden, kuten yritysten ja yhteisöjen, hankkeita eri maiden kesken. Kehitysavun antaminen on jaloa, mutta omaksi velaksi se on vastuutonta. Jokaisella, jolla on jotakin annettavaksi, tulee toki olla oikeus hyväntekeväisyyteen. Niinpä valtiollinen kehitysapu pitäisi korvata kansalaisten vapaaehtoisella kehitysyhteistyömaksulla, kuten Perussuomalaiset ovat ehdottaneet.

Imperialistinen Länsi loi kehitysavun

Kääriäinen ei ole vahvimmillaan puhuessaan talouden mekanismeista, mutta politiikkaa arvioidessaan hän on jokseenkin omalla alueellaan. Valaisevinta Kääriäisen teoksessa on kehitysapupolitiikan historia. Kääriäisen mukaan perinteinen vasemmisto kritisoi kehitysapua nähden siinä ”uuden kolonialismin” muodon omalla dialektikon neroudellaan. Kehitysavun antamista pidettiin imperialistisen ja sodanhimoisen Yhdysvaltain keksintönä; Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kun kilpailivat Aasian, Afrikan ja Etelä- sekä Väli-Amerikan maiden suopeudesta kylmän sodan aikana.

Tästä ei Kääriäisen mukaan pidetä meteliä, koska se ei sovi nykydiskurssiin, jonka julistuksissa läntiset teollisuusmaat nähdään aina pahoina, riistonhaluisina ja sodanhimoisina valtioina, jotka vehkeilevät N-liiton ja sen nykyisen jatkajan hyväntahtoisuutta vastaan. Kehittyvät maat puolestaan nähdään pelkkänä markkina-alueena (mitä julmuutta!).

Ongelmallista on, että kehitysapupolitiikkaa uskalletaan haukkua vasta eläkkeellä. Tämä on tyypillistä oman uran varmistelua. Kääriäinenkään ei ole puuttunut ongelmiin vielä silloin kun olisi voinut, jotta poliittisen korrektiuden vaatijat eivät olisi päässeet tärvelemään virkauraa. Tämä osoittaa työelämän mielipidevankeutta ehkä laajemminkin, mutta eritoten se kertoo epä-älymystön suuresta vallasta poliittisessa hallinnossa.

Eräs ristiriitaisuus on myös siinä, että yhtäältä Kääriäinen joutui virkansa puolesta selittelemään esimerkiksi Tatu Vanhasen lausuntoja (s. 109), mutta pari sivua jäljempänä hän toisaalta kirjoittaa:

”Tapasin vastaanotolla pitkään Afrikassa asuneen hollantilaisen antropologian professorin, joka puuskahti: ’Kyllähän näistä tasa-arvoasioista ja naisten ja lasten ja vammaisten oikeuksista tai vaikka mistä ihmisoikeuksista jaksetaan jauhaa, mutta kehityksen suurimmasta esteestä ja ongelmasta eli alhaisesta yksilötason työn tuottavuudesta  ei kukaan puhu mitään. Me kyllä tiedämme, että yhden hollantilaisen tai suomalaisen työn tuottavuus vastaa kymmentä afrikkalaista, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska se on rasistista!’”

Koska sitaatti on Kääriäisen kirjassa, hän näyttää itse ajattelevan pitkälti samalla tavalla. Onkin totta kai selvää, että työn täytyisi tuottaa, ennen kuin on mitä jakaa. Meitä länsimaalaisia ihmisiä koskettava suuri ongelma piilee kuitenkin siinä, että kotimaihimme syntyy työttömyyttä, koska työpaikat karkaavat kehitysmaihin työvoiman paremman tuottavuuden ja työn alhaisen hinnoittelun vuoksi.

Mikä on kehitysmaa?

Kääriäisen jeremiadissa jätetään pohtimatta laajempi skaala: mikä oikeastaan on kehitysmaa? Globalisaation aikakaudella kehittyvät maat paiskaavat kättä kansainvälisten suuryritysten kanssa länsimaisten työläisten ohi. Näin Kiinan kaltaiset, kehitysmaiksi edelleenkin luokitellut, maat kasvattavat valtionkassaansa sekä jakelevat kansalaisille pikku-uudistuksia ostaen poliittista luottamusta totalitaariselle johdolleen.

Jo Björn Wahlroos näki kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012), että Kiinan ja Intian tapaiset valtiot, joissa demokratia ei haittaa kansallista konsensusta, ovat talouskasvulle otollista alustaa. Maat, joissa ihmisoikeudet ovat alennusmyynnissä, tehdään parasta tulosta ja luodaan edellytyksiä hyvinvoinnille. Tätä paradoksia Kääriäinenkään ei liioin pohdi vaan tyytyy lähinnä julistautumaan idealistiksi, vaikka kehitysavun antamista arvosteleekin.

Entiset kehitysmaat eivät oikeastaan ole kehitysmaita vaan (ihan virallisen kielenkäytönkin mukaan) kehittyviä maita. Ennen pitkää ne kehittyvät velkaisten länsimaiden ohi. Kehittyvillä mailla on jopa kansalliset strategiat sitä varten. Kyse on taistelusta. G8-maista puolestaan on vaarassa tulla taantuvia maita, ellei jopa laiskanpulskeita kehitysmaita, jotka muistuttavat lopulta ulkoilmamuseoita rappeutuneessa omahyväisyydessään.

Kehitysavun lisäksi kehitysmaat kuittaavat länsimailta myös ilmastotukia, vaikka tuotannon ympäristötehokkuus on niissä länsimaita huonompi ja esimerkiksi Kiinalla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan. Ympäristötukien antaminen pitäisikin korvata tuotannonalakohtaisella ominaispäästönormistolla, joka palkitsisi ympäristötehokkuudesta ja rankaisi tehottomuudesta. Käytäntö vastaisi pitkälti päästöperustaista autoverojärjestelmää. Kiinalaistenkin killingit kerättäisiin tällöin yhteiseen kassaan, josta rahoitettaisiin ympäristöhankkeita kaikissa kehittyvissä maissa.

Länsimaalaisten syyllistämisestä

On syytä muistuttaa myös kehitysapupolitiikkaan liittyvästä historiallisesta anekaupasta, jolla länsimaisia ihmisiä on syyllistetty ja taivuteltu ostamaan pois näennäistä pahuuttaan. Hollannin, Britannian, Portugalin ja muiden merenkulkijavaltioiden vuosisatoja vanhaa imperialismia ei pitäisi kuitenkaan kostaa nykyisin eläville sukupolville.

Myöskään vanha klisee, että maailman orjalaivat oli tervattu suomalaisella tervalla, ei ole koko totuus asiasta. Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin suurvaltapolitiikan siirtomaa, ja Pohjanmaan tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomi on itse ollut kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Silti niin sanotut edistykselliset ja toisia ihmisiä aina eettisemmät tiedostavaiset arvostelevat nykysuomalaisia siitä, ettemme tunne tarpeeksi häpeää omasta valloituksenhalustamme. Ja tietenkin he syyllistävät meitä siitä, että emme ole vieläkään oppineet palvelemaan ulkomailta tulevia täydellisesti emmekä sopeutuneet heidän kieli-, kulttuuri- ja ylläpitovaatimuksiinsa.


Kirjallisuus

Matti Kääriäinen, Kehitysavun kirous. Helsinki: Into Kustannus, 2014.
Björn Wahlroos, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Helsinki: Otava, 2012.

Säästäkäämme stalinistien suojatyöpaikoista

Opetusministeriön menoista joudutaan leikkaamaan lähiaikoina 300 miljoonaa euroa valtion velkaantumisen vähentämiseksi. Summa on likipitäen sama, jolla Suomi kouluttaa ulkomaalaisia vuosittain. Ironisesti arvioiden pitäisi säästettävän summan olla 600 miljoonaa, jotta suomalaisten verovaroja voitaisiin entistä enemmän siirtää ulkomaalaisten hyväksi!

Myös 300 miljoonaa on riittävän suuri summa leikattavaksi, jotta sillä voidaan tehostaa tiedettä, tutkimusta ja opetusta Suomessa. Esitänkin seuraavassa, miten säästöihin päästään ilman mainittavia haittoja. Kun pöytälaatikot ovat rahoista tyhjiä, ainoa järkevä mahdollisuus on toimia niin, että tehostaminen todellakin koituu tieteen hyväksi.

Jotta mitään ei tarvitsisi lakkauttaa maastamme kokonaan, on keskitettävä. Tämä on yksi mahdollisuus. Toinen on koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan sitominen yhteen. On karsittava yksiköitä, joilla ei tuoteta ammatti- tai virkatutkintoja ja joiden toimialoilla ei ole työpaikkoja. Kolmas keino on erillisyksiköiden lakkauttaminen ja keskittäminen päälaitoksiin myös teoreettisilla aloilla.

Tehostamalla säästäminen voi olla myös tieteen hyväksi

Käytän esimerkkinä ”sosiaalipsykologia”-nimistä tieteenalaa, jolla on kolme tutkimus- ja opetusyksikköä Suomessa: Helsingin, Tampereen ja Itä-Suomen yliopistossa. Sosiaalipsykologiassa ei tuoteta varsinaisia ammatti- tai virkatutkintoja, kuten psykologiassa. Siksi on hyvä leikata alalta, jolta usein valmistutaan työttömäksi.

Jos esimerkiksi Kuopion ja Tampereen yksiköt ajettaisiin alas tai lopetettaisiin, tämä ei välttämättä merkitsisi tieteen tason laskua. Pikemminkin voisi käydä niin, että taso nousisi. Miksi?

Helsingin opetusyksikkö on palkittu useilla laatupalkinnoilla. Leikkaamalla sieltä, missä toiminta on tulos/panos-suhteessa kalleinta ja siirtämällä resursseja jo menestyvän yksikön hyväksi, voisi säästämisellä olla tieteen kokonaistulosta parantava vaikutus. Tämä tarkoittaisi resurssien siirtämistä Helsinkiin, mutta nyt uhkaa käydä aivan toisin, kun menestyvältä yksiköltä leikataan ja heikkotehoisempia tuetaan kehitysaluepoliittisista syistä.

Säästäminen ei välttämättä koidu tieteen tappioksi, mikäli säästötoimi tapahtuu tehostamalla ja keskittämällä. Kannatankin voimakkaasti juuri tällaisia tieteen kokonaisedun huomioivia toimenpiteitä.

Teoreettisen metatutkimuksen palauttaminen oppiaineisiin

Yksi hyvä säästämiskeino on lakkauttaa erillisiä tutkimusyksiköitä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa toimivat ”Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus” ja ”Yhteiskuntatutkimuksen instituutti”. Varsinkin viimeksi mainittu on vuosikymmenien ajan tunnettu stalinistien suojatyöpaikkana, poterona, josta yhteiskuntaa tuntemattomat ja todellisuutta pakoilevat kiilusilmät huutelevat elämästä vieraantuneita örvellyksiään. ”Innovaatioiden” tutkiminen on vielä ”innovaatioteollisuuttakin” turhempaa, sillä maamme ei kaipaa lisää keksintöjä vaan niiden soveltamista ja saattamista tuotantoon sekä markkinoille.

Edellä mainitut erillisyksiköt eivät anna juuri opetusta, eikä niissä tuoteta tutkintoja. Niiden tutkimusaiheita opetetaan ja setvitään oppiaineiden laitoksilla, kuten sosiologiassa, taloustieteissä ja filosofiassa. Niinpä kannattaisi purkaa päällekkäisyyttä lopettamalla erillisinstituutit kokonaan ja siirtää osa resursseista oppiaineisiin, joissa varsinainen työ tehdään ja tutkinnot suoritetaan.

Monet yliopistojen laitokset ovat työskentelyilmapiiriltään sairaita, ja niillä vallitsee passiivis-aggressiivinen henkisen väkivallan ilmapiiri, joten lopettaminen tai perusteellinen tuulettaminen voisi monessa tapauksessa tervehdyttää tilannetta ja olla sitäkin kautta hyväksi.

Yhteiskuntatutkimuksen vapauttaminen oikeauskoisuudesta

Kokoomus on Alexander Stubbin toimesta luvannut tavoitella seuraavasta hallituksesta opetusministerin salkkua. Onpa opetusministerinä kuka tahansa mistä puolueesta tahansa, tarjoan puolueisiin sitoutumatonta asiantuntemustani sen pohtimiseen, kuinka säästötoimet voitaisiin kohdentaa niin, että tehostaminen koituisi tieteen ja tutkimuksen parhaaksi.

Professori Kullervo Rainio, joka toimi aikoinaan kokoomuksen kansanedustajana, totesi usein, että ensin yliopistoissa vallitsi leninismi ja sitten tuli feminismi. Tähän voisi lisätä, että ritualisoitua aggressiota edustaa nykyisin islamismi, jota ei saa arvostella, jotta ei olisi harhaoppinen.

Yliopistot sulkevat ulkopuolelleen paljon sellaisia tutkijoita, jotka eivät sitoudu vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin. Ovessa lukee ”PÄÄSY KIELLETTY” kultapossukerholaisten jatkaessa itsensä tyydyttämistä yliopistojen muurien sisäpuolella.

Kriittistä yhteiskuntatutkimusta estää yliopistoissa etenkin se, että yhteiskuntatieteilijät eivät tiedä, millainen yhteiskunta on. Heiltä puuttuu kontakti yhteiskunnallisen elämän kaikkiin asteisiin: kansalaisyhteiskuntaan, hallintoon, politiikkaan, talouselämään ja järjestöihin. Vain kontakti Marx-seuraan vallitsee. Supistaminen ja potkujen antaminen todellisuudesta vieraantuneille voisi olla tästäkin syystä hyväksi. Sitä saa, mitä tilaa.

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta

Euroopan sotahistorian dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaa on ilmeisen kyllästynyt Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevaan tietämättömyyteen. Niinpä hänen viime viikolla julkaisemansa teos Puhutaan Natosta (Docendo 2015) pyrkii kumoamaan harhaluuloja ja selvittämään kansalaisille, mitä Nato-jäsenyys oikeastaan merkitsisi, kuinka Natoon voisi liittyä ja vieläkö siihen pääsee.

Teos tarjoaa, paitsi erinomaisen tietopaketin Natosta, myös avartavan lukukokemuksen. Monille Nato-jäsenyyden kannattajille perustiedoissa ei ole mitään uutta, mutta Naton vastustajille jäsenyyden puolustajana tunnetun Salomaan kirja olisi sopivaa luettavaa.

Keskeinen väärä käsitys, jonka Salomaa teoksessaan kumoaa, on väite Nato-optiosta. Se on näkemys, että Natoon voi muina miehinä kävellä ja että Nato auttaa ulkopuolisia. Olen itse todennut toistuvasti, että mitään Nato-optiota Suomen liittämiseksi Natoon hädän hetkellä ei ole. Nato on pelkästään puolustusliitto, joka ei käy hyökkäyssotia vaan puolustaa jäseniään ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Samasta syystä Nato ei myöskään uhkaa ketään.

Mutta Naton jäseneksi ei pääse konfliktin uhatessa eikä aikana. Jäsenhakemuksen käsittely kestää keskimäärin 18 kuukautta, ja se vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Naton ovi ei siis ole auki vaan kiinni: olet joko jäsen tai ulkona. Mutta se ei ole kuitenkaan lukossa.

Maailman eri maat ovat halki aikojen pyrkineet hakeutumaan puolustusliittoihin luodakseen ennakolta vaikuttavaa vakautta. Voin vain ihmetellä Suomen ulkopoliittisen johdon typeryyttä, kun Suomi edelleenkin on niitä harvoja EU-maita, jotka ovat (Halosen ja Tuomiojan jarrutuksen vuoksi) jättäytyneet Naton ulkopuolelle.

Harhakuva Nato-optiosta on Salomaan mielestä vaarallinen, ja Venäjä on jo saavuttanut Suomesta strategisen voiton estämällä Naton jäsenyyden. Turvallisuutemme on vain yhden valtion osoittaman suopeuden varassa. Tällä taas voi olla drastiset vaikutukset siihen, millaisena investointikohteena ja toimintaympäristönä maamme nähdään länsimaissa.

Toinen harhakuva liittyy Natoon liittymisen mutkikkuuteen. Vastoin yleistä käsitystä asiasta ei tarvitse eikä Salomaan mielestä myöskään voida järjestää neuvoa-antavaa eikä sitovaa kansanäänestystä.

Kansanäänestystä ei voida pitää ennen neuvotteluvaihetta, koska ei tiedetä, mihin neuvotteluissa päädytään tai ottaako Nato ylipäänsä uusia jäseniä. Kansanäänestystä ei voitaisi järjestää myöskään neuvotteluiden aikana tai neuvottelutuloksen valmistuttua, koska silloin liittymispöytäkirja on jo jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttävänä. Koska Natoon liittyminen tapahtuu kutsusta, olisi kansanäänestyksen järjestäminen Suomessa jälkijättöistä, sillä Nato olisi tällöin jo omasta puolestaan päättänyt jäseneksi kutsumisesta, ja edessä olisivat vain liittymisseremoniat.

Samoista syistä yksikään nykyinen Nato-valtio ei ole liittynyt puolustusliittoon kansanäänestyksen perusteella vaan neuvottelutuloksen pohjalta ja parlamentin päätöksellä.

Natoon liittyminen on niin tärkeä asia, ettei hyvää neuvottelutulosta pitäisi vaarantaa kansanäänestyksellä. Tämä ei ole demokratian kiertämistä vaan realismia. Ajatellaanpa hieman.

Ensinnäkin kansalaisilta selvästikin puuttuu sellaista turvallisuuspoliittista asiantuntemusta, jonka pitäisi olla taustalla, jotta auktoriteettiasema voitaisiin myöntää kansan syville riveille. Sotilaspoliittisen tiedon oman salaisen olemuksen vuoksi riittävää tietomäärää ei ole kuitenkaan mahdollista jakaa kansanäänestystä varten, eikä kansalaisilla olisi riittävää pätevyyttä sen merkityksen analysoimiseen.

Toiseksi, jo äänestyksen järjestäminen ja neuvotteluiden aloittaminen antaisivat signaalin, että poliittinen johto haluaa Suomen liittyvän Natoon. Kansanäänestyksen järjestäminen olisi poliittiselta vallalta liittymisaikeen ilmaisemista, ja liittyminen puolestaan ei saisi epäonnistua, sillä silloin turvallisuuden lujittamiseen tähtäävä prosessi heikentäisi turvallisuutta. Mikäli kansa sanoisi äänestyksessä ”ei”, tämä vetäisi Suomen poliittiselta johdolta housut kinttuihin, ja itänaapurissa osattaisiin nauraa. Mikäli siis ankkuri länttä kohti heitetään, sen täytyy tarttua kiinni, tai muuten maamme lipuu entistäkin lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.

Salomaa painottaa kirjassaan, että Suomi voisi liittyä Natoon ilman kansanäänestystä: tasavallan presidentin, hallituksen ja eduskunnan ratkaisuilla. Tähän perustuslakimme antaa mahdollisuuden. Jäsenyyden hyväksymiseen eduskuntakäsittelyssä riittäisi äänten yksinkertainen enemmistö.

Oletus maanpuolustustahdosta, jota Nato-jäsenyys heikentäisi, on Salomaan mielestä pelkkä kupla. On muistettava, että myöskään Gustav Hägglund ei vastustellut Nato-jäsenyyttä sinänsä vaan ainoastaan sen maanpuolustustahtoa mahdollisesti vähentävää vaikutusta. Mutta entäpä, jos suomalaiset sotilaat lannistuvatkin huomatessaan tilanteen toivottomuuden, ja jäsenyys Natossa nimenomaan lisäisi maanpuolustusintoa?

Salomaan teos valaisee tarkoin Naton ja Venäjän voimasuhteita alkaen ydinaseista ja niiden sijoittelusta päätyen voimapolitiikan symboliikkaan ja strategioihin. Erityisen kiinnostava on poliittisen historian osuus. Salomaa analysoi Venäjän historiaa ja erottaa siinä kolme suurvaltakautta: (1) Bysantin aikaisen Venäjän, (2) Romanovien ajan keisarillisen Venäjän ja (3) Leninin ja Stalinin ajan neuvostoimperialistisen suurvallan. Niiden jatkona hän pitää Putinin nyt luomaa ”neljättä valtakuntaa”.

Kiintoisa on myös tulkinta, jonka mukaan ortodoksisella kirkolla on ollut tärkeä asema tämän suurvaltajatkumon ylläpitämisessä. Juuri ortodoksinen kirkko on se konservatiivisuuden linnake, johon Putin on pyrkinyt tukemaan vallanhaluisen laajentumispolitiikkansa.

Putin on yrittänyt paikkailla neuvostoimperiumin romahtamisesta seurannutta suurvaltatraumaa koettamalla palauttaa Neuvostoliiton ulkoiset rajat. Erään motiivin tähän paisutteluun on luonut talouskasvun pysähtyminen, jolloin valtaa ja vaikutusta on haluttu osoittaa voimapolitiikalla.

Sotilaalliset voimanosoitukset eivät kuitenkaan tehoa, jos niitä ei käytetä. Tämä puolestaan on johtanut Venäjän käymään rajasotia, joita nykymaailmassa ei voida rajoittaa vain tietyille alueille. Niiden tulokset näkyvät kaikkialla Euroopassa pakolaisuutena ja ruokapöytiin kannettuina (ja toisilta pois riistettyinä) ”Putin-juustoina”.

Venäjällä ei ole ymmärretty, että valtio voi olla suurvalta vain olemalla koulutuksen, sivistyksen, talouden ja teknologian suurvalta, ei pelkästä uhosta kokoon puhallettu ja vailla hyvinvointitavoitteita eteenpäin hökeltävä konglomeraatti.

Salomaa julkaisi yhtä aikaa poliittisen Nato-kirjansa kanssa myös toisen, sisällöltään pragmaattisemman, teoksen Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä (Docendo 2015). Hänen mukaansa Venäjän suorittama Krimin-valtaus oli taiteellinen esimerkki siitä, kuinka erikoisjoukot hiipivät yöllä varuskuntiin, asevarikoille ja strategisiin kohteisiin ja ottavat ne haltuunsa ennen kuin kukaan ehtii tehdä mitään. Mikäli Suomella ei ole turvatakuita Natosta, näin voi käydä myös Suomessa, eivätkä varuskuntien vartijat voi muuta kuin luovuttaa päivystäjänkilpensä.

Venäjän soveltamassa hybridi- ja kybersodankäynnissä Venäjän joukkoja taistelee jo nyt myös Suomen maaperällä. Lehtien palstoilla esiintyvät Nato-vastaiset kommentoijat eivät ole välttämättä vain niitä vasemmistolaisia pienpoliitikkoja, jotka pitivät Hornet-hävittäjien hankintaa kaikkien aikojen suurimpana puolustuspoliittisena virheenä. Nykyisin heidän joukossaan on myös informaatiosotaa käyviä salakirjoittajia, Kremlin asialle laittamia desantteja, jotka taistelevat Internetissä, yliopistoissa ja julkishallinnossa Suomen Natoon liittymistä vastaan asennemuokkauksen ja mielipiteiden manipulaation keinoin.

Yksi mahdollisuus Suomelle olisi tehdä turvallisuussopimus suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Aika epätoivoisesti suomalaiset hakevat tällä hetkellä liittolaista myös Ruotsista, jonka kanssa Suomi ja Yhdysvallat järjestävät ensi kuussa lentosotaharjoitukset hyvitykseksi siitä, että Virossa niitä ei uskallettu pitää.

Salomaa julkaisi kirjansa oikealla hetkellä. Parin kuukauden päästä käydään eduskuntavaalit. On kansan pettämistä, jos puolueet eivät nyt kerro avoimesti Nato-kantaansa: haluavatko ne Suomen Natoon seuraavalla vaalikaudella vai eivät? Mikään pyörittely ei asiassa auta. Olisi hyväksyttävä se, että kansalaisia koulutetaan huomaamaan Nato-jäsenyyden edut ja että Suomea johdetaan Natoon asiantuntijatiedon pohjalta.


Kirjallisuus

Markku Salomaa, Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä. Jyväskylä: Docendo, 2015.
---, Puhutaan Natosta. Jyväskylä: Docendo, 2015.

Heidegger oli hyvä mies

Vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat, joka tunnetaan maahanmuuton suosimisesta ja jonka levikki laskee kuin lehmän häntä, vihjaa omassa retiisinpunaisessa julistuksessaan, että maailman merkittävimpiin filosofeihin luettu Martin Heidegger oli natsi. Väite on ollut suosittu niissä opiskelijapiireissä, jotka suhtautuvat vihamielisesti kaikkeen yksilönvapautta sekä -vastuuta painottavaan filosofiaan ja yhteiskuntateoriaan.

Jukka Petäjän kirjoituksessa tilitetään seuraavasti: ”Juutalaiset ovat vastuussa omasta tuhostaan ja kohtalostaan keskitysleireillä, väittää filosofi Martin Heidegger Black Notebooks -päiväkirjasarjansa uusimmassa niteessä, joka kattaa vuodet 1942–1948.”

Monet vasemmistolaiset filosofian harrastajat ovat halki vuosikymmenten rääkyneet, kuinka kauheaa oli, että Heidegger toimi Freiburgin yliopiston rehtorina aikana, jolloin kansallissosialistit olivat nousseet valtaan. He ovat paheksuneet sitä, että myös Heidegger 1930-luvun alussa liittyi Kansallissosialistiseen Saksan Työväenpuolueeseen, kuten miljoonat muutkin. ”Hyviksinä” Petäjän kaltaiset harrastelijafilosofit näkevät Frankfurtin koulukuntaan kuuluneet kommunistit, jotka pakenivat maasta ja antoivat kannatuksensa sosialistiselle totalitarismille.

Tässä argumentaatiossa pidetään yksiselitteisen selvänä, että nationalismi oli jotakin pahaa ja ettei siinä ollut mitään kehityskelpoista tai hyvää. Ja koska Heidegger antoi kansallismieliselle ajattelutavalle tukensa vuonna 1933 eikä katunut tekojaan myöhemminkään, hänen filosofiansa on mukamas tällä perusteella huonoa ja Heidegger paha ihminen.

Oikeastaan mikään Petäjän johtopäätöksistä ei pidä paikkaansa. Jos ollaan uskollisia pro et contra -tarkastelulle, nationalismista paljastuu paljon hyvää. Juuri nationalismi pyrki pelastamaan Euroopan maat idästä vyöryvän bolshevismin raakuudelta ja lännestä tulvivalta pinnallisuudelta. Heidegger halusi viitoittaa tietä alkuperäiseen ajattelemiseen, jolle hän löysi pohjaa kansalliselta maaperältä ja omasta kotikielestä.

Nationalismi syntyi myös vastustamaan muiden ihmisten tyhmyyttä. Se luotiin vastavaikutukseksi natsismia ja fasismia paljon pitkäkestoisemmille totalitarismin muodoille: kommunismille ja sosialismille. Voimansa saksalainen nationalismi sai häpeärauhan tuottamasta katkeruudesta.

Heideggerin sympatiat nationalismia kohtaan pitäisi nähdä tässä valossa. Usein on sanottu, että jos Hitler olisi kuollut vuonna 1938, hän olisi jäänyt historiaan Saksan kansan sankarina ja pelastajana, todellisena enkelinä ja hyvyyden messiaana.

Liittoutuneiden vääristelevä historiankirjoitus vaikuttaa yhä

Historia on voittajien kirjoittamaa. Angloamerikkalaiset ja venäläiset jälkiviisaat ovat omia hirmutekojaan (hyökkäykset Suomeen, Dresdenin ja Helsingin pommitukset, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit ja niin edelleen) puolustellakseen vedonneet usein siihen, että Saksassa oli keskitysleirejä, joilla kuoli ja tapettiin ihmisiä.

Keskitysleirit kuuluvat kaikkeen sodankäyntiin. Niitä on nähty Euroopassa vielä 1990-luvulla Bosnia-Hertsegovinan verisen sodan yhteydessä.

Itse asiassa keskitysleirit ovat Suomen lahja maailmalle. Suomalaiset olivat nimittäin niin humaaneja, että he eivät heti tappaneet vihollisiaan vaan veivät heidät leireille oleskelemaan. Siinä, missä neuvostosotilaat teloittivat suomalaisvangit useimmiten heti kuulustelujen ja kidutusten jälkeen, suomalaiset vain sulkivat neuvostoliittolaiset sotavangit leireille Itä-Karjalassa.

Sosiaalipsykologi Inarin Sakin tapaiset vasemmistolaiset ovat paheksuneet suomalaisten sotilaiden perustamia vankileirejä tarjoten nykysuomalaisille mahdollisuutta tuntea ”kollektiivista häpeää”, jonka tarkoituksena on pehmittää nykyisiä suomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle. Hänen ajatuksenaan on, että jos tämän päivän suomalaisille näytetään kuvia jatkosodan vankileireistä, suomalaiset voivat alkaa hävetä sotaveteraaniemme sankaritekoja niin, että he tulevat myöntyväisemmiksi nykyistä maahanmuuttoa kohtaan. Dosentti Markku Jokisipilän mielipiteen tällaisesta historian vääristelystä ja tutkittavien ihmisten manipuloinnista voitte lukea tästä ja tästä (Aamulehdessä julkaistu juttu sensuroitiin pikaisesti toimituksen omasta toimesta).

Inari Sakin tekemien pseudotutkimusten kautta kaikkien eurooppalaisten, myös suomalaisten, päälle yritetään langettaa ikuinen syyllisyys siitä, että toisessa maailmansodassa käytettiin keskitysleirejä. Tämän syyllistävän propagandan tarkoituksena on luoda tekosyy sille, että Euroopan maat antautuvat nyt kolmannesta maailmasta hyökkäävälle maahanmuuttovyörylle, koska sen vastustaminen olisi ”uusi holokausti”.

Kansojen murha siinä ehkä tapahtuu, mutta uhreina eivät ole maahanmuuttajat vaan me valkoihoiset länsimaiset nykyeurooppalaiset, joita ahdistellaan meitä itseämme henkilökohtaisesti koskemattomalla ”moraalisella taakalla”.

Tämän sairaan politikoinnin tuloksena natsismi ja fasismi eivät suinkaan laannu, kuten Inari Sakin kaltaiset tyhmyrit luulevat ja toivovat, vaan päinvastoin, ne nousevat uudelleen valtaan. Saattaa olla, että myös Saksan keskitysleirit joudutaan jonakin päivänä avaamaan uudestaan, mikäli maahanmuutto jatkuu ja kansanryhmien väliset konfliktit kärjistyvät tuottaen työpoliittisia, väestöpoliittisia, sosiaalipoliittisia, kielipoliittisia ja ennen kaikkea taloudellisia arvo- ja eturistiriitoja. Siksi myös kansallismielisyyteen liittyvä maahanmuuton vastustaminen ylläpitää rauhaa.

Saksalaisen nationalismin pääasiallinen poliittinen virhe ja koko aatteen kompastuskohta olivat tietenkin keskitysleirit. Ilman keskitysleirien olemassaoloa liittoutuneiden olisi ollut hyvin vaikeaa löytää perusteita nationalismin arvostelemiseen siinä laajuudessa, jossa natsien pahuutta on toistettu viimeksi kuluneet 70 vuotta.

Liittoutuneiden omat virheet painavat enemmän niin neuvostototalitarismissa kuin jenkkileveässä imperialismissakin. Ajatelkaa vaikka Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain harjoittamaa uhkailua molemminpuolisella ydintuholla! Mutta ilman saksalaisten suomalaisille antamaa aseapua ei kesän 1944 suurhyökkäystä Karjalan kannakselle olisi voinut millään pysäyttää. Joten kyllä paljon kiitosta kuuluu saksalaisille aseveljillemme koko kansakuntamme pelastamisesta!

Heidegger informaatiosodan uhrina

Entä mitä tämän historian valossa pitäisi nyt ajatella Heideggerin ”mustista päiväkirjoista”, jotka ovat saaneet nimensä kansien väristä ja joita angloamerikkalaisten ja venäläisten harjoittamassa propagandassa käytetään Heideggerin ajattelun synkistelyyn? Mitä tarkoittaa Jukka Petäjän väite, että Heideggerin mukaan juutalaiset ovat vastuussa omasta tuhostaan ja kohtalostaan keskitysleireillä?

Onko Heidegger sanonut, että juutalaiset tuhosivat itse itsensä, vai tarkoittiko hän sitä, että juutalaisten tuho oli osa länsimaisen teknisen rationalismin itsetuhoa? Tätä on vaikea todentaa, koska kyseinen päiväkirjojen nide ei ole vielä ilmestynyt.

Jos Heidegger viittasi länsimaisen rationalismin itsetuhoon, hänen ajatuksensa on hyvin ymmärrettävä Heideggerin ajattelun kokonaisuuden valossa. Se on myös lähellä Frankfurtin koulukunnan kommunistifilosofien, Theodor W. Adornon, Max Horkheimerin  ja Herbert Marcusen, näkemyksiä teknisen rationaliteetin ja valistusajattelun kääntymisestä itseään vastaan, pelkästään välineelliseksi järkevyyskäsitykseksi.

Heidegger tunnetaan myös keskitysleirien vertaamisesta tehomaatalouteen. Yleensäkin hän kritisoi teknistä maailmankuvaa tavalla, joka tekee hänen ajatustensa vertaamisesta Frankfurtin koulukunnan filosofien näkemyksiin hedelmällistä; tosin vain harvat ovat siihen ryhtyneet ajattelijoiden poliittisen etäisyyden vuoksi.

Joka tapauksessa nyt painossa oleva nide ei ole suinkaan ainoa Heideggerin kirjoittama päiväkirja. Heidegger aloitti muistiinpanojensa tekemisen noihin mustakantisiin vihkoihinsa jo vuonna 1931 ja jatkoi aina 1970-luvulle asti. Hän itse käytti niistä nimitystä schwarze Hefte. Niteiden julkaiseminen on edennyt jo toiselle kymmenluvulle. Tämän Heidegger kirjoitti siis filosofisen tuotantonsa lisäksi, jonka kootut teokset kattavat toista sataa nidettä.

Heideggerin edustaman eksistenssihermeneutiikan valossa väite juutalaisten kohtalosta voi asettua jokseenkin ymmärrettävään valoon. Sen mukaan jokainen ihminen on perimmältään vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtuu. Tämän näkökannan mukaan ihmisen kaikki teot seuraavat hänen omista valinnoistaan, eivätkä mitkään selitykset tai konditionaalit ole oikeutettuja. Olli-Pekka Lassila toteaa väitöskirjassaan Vapaa ihminen (1987), että Heideggerilta vaikutteita saaneen Jean-Paul Sartren filosofiassa ihmisen olisi katsottava valitsevan myös oman syntymänsä ollakseen täysin vapaa. Näkemys on luonnollisestikin kovin spekulatiivinen.

Kenties eksistenssifilosofinen näkemys ihmisen vapaudesta ja vastuusta ei ole kovin osuva tilanteissa, joissa ihmisiä pakotetaan ulkoapäin ja heidän olemassaolonsa tehdään toiseudenvaraiseksi: riippuvaiseksi sosiaalisista rakenteista ja ehdoista. Heideggerin filosofiaa on voitu ymmärtää tahallisesti väärin yhdistämällä hänen filosofinen ihmiskäsityksensä joidenkin ihmisten tai ryhmien kohtaloihin myös silloin, kun nämä eivät ole voineet olla vapaita subjekteja ja siten vastuussa teoistaan.

Helsingin Sanomien propagandakoneisto suoltaa asiavirheitä

Joka tapauksessa Jukka Petäjän kirjoittamaan lyhyeenkin juttuun mahtuu useita asiavirheitä. Siinä pyritään vetämään Heideggeria lokaan vain siksi, että hänen ajattelunsa (kuten filosofia yleensäkin) on melko mielipiteidenvaraista ja tulkinnoille avointa.

Petäjä kommentoi Hesarin jutussaan Heideggeria näin: ”Sinänsä lausunto ei muuta yleistä käsitystä Martin Heideggerista (1889–1976) antisemitistinä, vaikka lausunto onkin šokeeraava ja osoittaa, kuinka fenomenologian isäksi noussut filosofi pystyi ummistamaan silmänsä todellisuudelta.”

Totuus on, että filosofien ja tutkijoiden keskuudessa Heideggerista ei vallitse mitään ”yleistä käsitystä” antisemitistinä. Heidegger ei missään ottanut kantaa juutalaisuuteen sinänsä. Hänen assistenttinaan toimi juutalainen Hannah Arendt, joka Amerikan-vuosinaan antoi Heideggerista kiitäviä lausuntoja pitäen häntä ”ajattelun salattuna kuninkaana”. Heideggerin ja hänen juutalaisen opettajansa Edmund Husserlin tiet puolestaan erosivat filosofisten erimielisyyksien vuoksi, eivät siksi, että Husserl oli juutalainen.

Edelleen: Martin Heidegger ei ollut ”fenomenologian isä”, vaan fenomenologian perustajana tunnetaan Edmund Husserl. Ehkä vertaus isyyteen voisi kelvata tähän yhteyteen vain siksi, että herrojen välisessä erimielisyydessä saattoi olla kyse jonkinlaisen isäkompleksin manifestoimisesta, aivan niin kuin Jukka Petäjän jutussakin.

Kirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Petäjä valehtelee, että Heidegger ”kannatti Führerin rotuoppia”. Historiallinen totuus on, että Heidegger ei missään yhteydessä edustanut rotuajattelua. Esimerkiksi Tarmo Kunnas katsoo tuoreessa teoksessaan Fasismin lumous (2013), että Heidegger oli etupäässä kartesiolaisen filosofian ja systeemiteoreettisen tieteenfilosofian arvostelija, joka halusi purkaa auki länsimaisen metafyysisen perinteen. Hän ei nojannut rotuoppiin eikä biologiaan vaan lähinnä konservatiiviseen aatehistoriaan ja estetiikkaan. Tässä mielessä Kunnas on samoilla linjoilla kuin itsekin olen Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2004 julkaistussa Heidegger-artikkelissani sekä tässä kirjoituksessani.

Heideggerille olisi ollut mahdotonta kannattaa rotuoppeja jo siksikin, että hän vastusteli kaikenlaista biologismia ja naturalismia, joita hän piti vulgaareina asenteina. Biologismiin ja naturalismiin syyllistyivät lähinnä Heideggerin tiedepoliittiset vastustajat, toisin sanoen hänen arvostelemansa empiristit ja positivistit, jotka tekivät julmia ihmiskokeita laboratorioissaan.

Heideggerin filosofisissa teoksissa, jotka kattavat yli 100 osaa, ei mainita sen enempää Hitleriä, juutalaisia kuin rotuoppiakaan. Jopa Hitlerin nimeä (joka oli tuohon aikaan varsin monien huulilla) joutuu kaivelemaan Heideggerin kirjoituksista tikulla. Yksi on löydetty rehtorin virkaanastujaispuheesta vuodelta 1933, mutta sekin voidaan tulkita lähinnä tiedehallinnolliseksi maininnaksi, jolla ei ole merkitystä hänen ajattelulleen. Vähempää natsismia näissä puheissa ei olisi voinut olla.

Kannattaisi herätä nykypäivään

Heidegger oli kieltämättä konservatiivi ja patriootti. Näitä asioita puolestaan voidaan pitää hyveinä myös nykyisin, jolloin maahanmuutto, monikulttuurisuus ja internatsismi (eli pakkokansainvälisyyden ideologia) ovat halvaannuttaneet kansallisvaltioiden toimintakyvyn, hävittäneet taloudellisen itsemääräämisoikeuden ja yhdessä angloamerikkalaisen globalisaation kanssa tuhonneet kansakunnilta niiden subjektiviteetin velkaannuttaen valtiot ja varastamalla niiden kansallisen omaisuuden.

Myös jatkuvat englannin kielen vaatimukset uhkaavat tappaa akateemisesta sanankäytöstä kaiken tarinallisuuden ja typistää kielellisen ilmaisun latteaan ja merkityksistä tyhjentyneeseen I like ice cream -englantiin. Tämä saa kotimaamme näyttämään kulttuuripoliittiseen ryöstöviljelyyn valmiilta siirtomaalta, ja siksi Heideggerin edustama omakulttuurisuuden suosiminen näyttää myönteiseltä ja edelleen elinvoimaiselta.

Entäpä monien edelleenkin yliopistoviroissa kellottelevien kommunistiprofessorien poliittiset sitoumukset? Miksi Helsingin Sanomien kriitikot eivät arvostele niitä yhäkin vaikutusvaltaisissa asemissa olevia professoreja, jotka halusivat johdattaa maatamme sosialistiseen Suomeen ja joiden tiedossa Stalinin ajan keskitysleirit, teloitukset ja vainot ovat olleet?

Helsingin Sanomissa ollaan huolissaan toisen maailmansodan aikaisista juutalaisvainoista, mutta vältellään puolustamasta juutalaisia ihmisiä nykyajan muslimiterrorismia vastaan. Sen sijaan Helsingin Sanomien toimittajat tasoittavat tietä muslimien maahanmuutolle ja islamisaatiolle, jotka uhkaavat kaikin tavoin lehden arvossa pitämää ”liberalismia”.

Helsingin Sanomien harjoittama Heideggerin parjaaminen ei osoita muuta kuin vihervasemmistolaisen median yksisilmäisyyttä. Mutta sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas.

Missä Alakurtin sotilaat viettävät lomansa?

Sotilasasiantuntijat ovat rauhoitelleet suomalaisia väittämällä, etteivät Karjalan Alakurttiin sijoitettavat 7000 sotilasta ole suunnittelemassa Suomen valtaamista vaan ”varmistamassa Murmanskin ja Kuolan alueen turvallisuutta”.

Hyvä on. Menen ajatusleikkiin mukaan. Olen itsekin varma siitä, etteivät venäläiset rauhansotilaat hyökkää Suomeen. Se ei olisi Venäjän hybridi- ja kybersodankäynnillisen nykytaktiikan mukaista. Mutta keskeinen kysymys on, missä he viettävät lomansa.

Sotilas menee tietenkin sinne, minne käsketään. Sen vuoksi kukaan suomalainen kenraali ei voi varmasti tietää, miksi Alakurttiin loppujen lopuksi sijoitetaan prikaatillinen maataistelujoukkoja. Tuskin tietävät itsekään.

Mutta oletetaan nyt vaikka, että nämä soltut lähtevät lomille Vuokatin Katinkultaan. Matkalla he eksyvät, ja heitä joudutaan etsimään paikallisista metsistä. Jos taas idästä saapuu tunnuksettomia panssarivaunuja ja kuorma-autoja, ne eivät ole luonnollisestikaan venäläisiä, sillä Venäjä ei sodi vaan harjoittaa rauhaa. Ne eivät voi olla Naton joukkojakaan tullessaan idästä. Olisivatko Kiinan tai Pohjois-Korean lähettämiä?

Mikäli Venäjän suunnalta puolestaan eksyisi joukkoja Kiinaan tai Pohjois-Koreaan, ne tulisivat silloin lännestä ja olisivat lähtöisin Natosta. Niinpä ajatus kaikkien rajojen ylittämisestä ei ole tuulesta temmattu, ja joukkojen sijoittelusta ollaan huolissaan myös Suomen ja Venäjän ulkopuolella, esimerkiksi Ruotsissa, jonne Alakurtista on matkaa vaivaiset 300 kilometriä.

Se, että Venäjä ripottelee sotilasvoimiaan Suomen rajan pintaan, johtuu varmuudella yhdestä asiasta: sotilaallisen läsnäolon merkitys on tehdä Suomen hakeutuminen Natoon mahdollisimman vaikeaksi.

Ulko- ja puolustuspolitiikan johtaminen juntturalla

Vaikeasti vaikeroi myös ulkopoliittinen johtomme, kun ei tiedä osallistuako Virossa pidettävään lentosotaharjoitukseen, jossa tahtipuikkoa heiluttaa USA. Stubb ja Haglund haluaisivat, mutta Tuomioja sotkee pelin.

Hanke eteni pää- ja puolustusministerin kautta aina Niinistön pöydälle, joka ryhtyi peräämään selvityksiä. Tämä osoittaa, että ulko-, puolustus- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa on kiistoja, joiden vuoksi esiin pullahtelee satunnaisia kannanottoja. Ne taas luovat kuvan linjattomuudesta.

Lopulta Yhdysvallat lähetti Suomelle selvän kutsun. Kurjaa tilanteessa on talvisodan ajoilta tunnettu kahden huonon vaihtoehdon malli. Jos tuohon sinänsä merkityksettömään harjoitukseen ei nyt osallistu, se tulkitaan Lännessä suomettuneisuudeksi. Ja jos siihen menee mukaan, täytyy pelätä Venäjän reaktioita.

Tässä ei oikeastaan voi muuta kuin siteerata ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsausta ”Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa” (2014),  jonka mukaan Naton jäsenyys todellakin ”selkeyttäisi Suomen asemaa”.

Entä itse harjoitus? Todennäköisesti Suomi ei osallistu. Ruotsissa viime syksynä pidetystä laivastoharjoituksesta Venäjä rankaisi Suomea ilmatilanloukkauksilla ja Ruotsia myös sukellusveneinvaasiolla. Sitä, paljonko sukellusveneitä on loukannut Suomen rajoja, ei tiedä kukaan siviili, sillä niistä ei ole luvattu erikseen tiedottaa.

Se, että Virossa ei Suomen Horneteja todennäköisesti nähdä, johtuu tosiasiasta, että Suomea ei kiinnosta Nato-maa Viron turvallisuus. Halu välttää konflikti Venäjän kanssa vie voiton, kun taas Virolla on parempi turvatakuu kuin Suomella jo Nato-jäsenyytensä puolesta.

Ongelmana on, että Yhdysvallat on niputtanut Itämeren-harjoituksensa osaksi Baltian suojaoperaatiota (Operation Baltic Resolve) Venäjää vastaan. Niihin osallistuminen on aina kannanotto Venäjää kohtaan. Samanlainen joukkuepeli koskee toki myös Venäjää: mikäli se erehtyisi Viron alueelle, tulisi se samalla loukanneeksi Yhdysvaltoja, jolla on Virossa joukkoja.

Sen opimme tästä episodista, että Suomen ulkopoliittisen johdon suhteet ovat solmussa ja päätöksenteko kinnaa. Niinistö on riippuvainen ulkoministeri Tuomiojan tuesta, ja pääministerin poliittinen kannatus on heikko. Yhdellä suulla puhuminen ei onnistu, ja Niinistö ja Stubb ovat melkein kaikesta eri mieltä.

Harkitsevaisin heistä on Niinistö. Stubb hökeltää pääministerinä vaaleihin asti, muttei pitemmälle. Tuomioja taas on menneen maailman mies. Natoa vastustavan sosialistin voisi siirtää vuoristoradan jarrumieheksi Lintsille.

Tuomiojan Erkki, taantumuksen merkki

Ilman Tuomiojan ja Halosen jarrutusta Suomi voisi olla Naton jäsen. Asiassa olisi valittava puolensa, eikä väyrystely auta. Kiertely ja kaartelu tekevät Suomesta epäuskottavan sekä Venäjän että Nato-maiden kannalta. Tällöin ei ole avuksi, että ”lennetään hiljaa ja matalalla”, kuten Islannin taannoisessa harjoituksessa. Tämän näytelmän traagis-looginen lopputulos on kaatuminen Venäjän syliin. Ja sitä ei varmaan moni toivo. Tuomiojan neljä kovinta mokaa kahdelta viime kvartaalilta:

1) Pyrki tukkimaan Naton puolesta linjanneen virkamiestyöryhmän suut ripittämällä, ettei ulkoministeriön asiantuntijoiden pidä puuttua politiikkaan.

2) Kehtasi moittia sovjetisoinnista kärsineitä Baltian maita ”nationalismista” ja valitti, ettei Lännellä ole venäjänkielisiä uutisia (minkä hän näki alun perin palvelupuutteena eikä tiedonvälityksen ongelmana, kuten myöhemmin selitti).

3) Pyrki kääntämään Ulkopoliittisen instituutin tutkijan väitteet Venäjän mielenkiinnosta Ahvenanmaata kohtaan väitteiksi siitä, että Ahvenanmaata uhkaakin Nato.

4) Sepitti tarinan pohjoiskarjalaisesta tytöstä, joka oli mukamas Lontoossa matkalla Syyriaan taistelemaan jihadistien riveissä, ja puolusteli siten muslimiterrorismeja väittäessään, etteivät kaikki radikaalit ole ulkomaalaistaustaisia. Myöhempien tietojen mukaan ketään suomalaista kiinniotettua ei ollut olemassa, mutta vastuun virheestään Tuomioja vieritti poliisille ja Supolle, jolle ”asian selvittäminen kuuluu”.

Demaripoliitikko Tuomioja on samaa ulkopolitiikassa, mitä aatetoverinsa Juhana Vartiainen on talouspolitiikassa. Poliittisilla meriiteillä ylijohtajan virkansa saaneen Juhana Vartiaisen mukaan työttömyysongelma pitää ratkaista lisäämällä maahanmuuttoa, valtiontalouden kestävyysvaje pitää hoitaa kasvattamalla maahanmuuttoa ja terveydenhuollon ylikuormitus pitää ratkaista tuomalla lisää maahanmuuttajia Suomeen. Ennen kaikkea syrjäseutujen työpaikkapulaa ja nuorisotyöllisyyttä pitää hoitaa maahanmuuttoa lisäämällä.

Trendi on ihan sama kuin asuntopolitiikassa, jossa VATT:n ylijohtajana toimiva Vartiainen väitti, että Suomessa muka suositaan omistusasumista ja että pitäisi suosia vuokralla asumista työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi. Näin Sdp-taustainen jäsenkirjavirkamies pitää duunarien puolta: verottamalla omistusasumista ja tekemällä ihmisistä vuokraorjia. Lopulta hän vertasi työttömiä rikkaruohoihin. Näitä sammakoita saavat demarien ehdokkaat noukkia talteen pelikentiltään ennen vaaleja, jolloin puolueen kannatusprosentti on todennäköisesti 12. Tämän tuhotyönsä jälkeen Vartiainen todennäköisesti vaihtaa puoluetta, sluibailija kun on.

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Euroopan keskuspankki kilahti paniikkiin, sillä Kreikan vaalit todennäköisesti voittava vasemmistopuolue Syriza uhkaa erottaa maan valuuttaunionista. Niinpä Frankfurtin pankkiparonit laittoivat painokoneet käyntiin. Summa, jolla EKP aikoo elvyttää eurotaloutta, on yli 1000 miljardia, eli suunnilleen sama, jota Markku Uusipaavalniemi esitti Talousdemokraattien haastattelussa syksyllä 2010.

Muistatte kai, kuinka tiedotusvälineet vaikenivat tästä ehdotuksesta, kunnes Uusi Suomi teki aiheesta jutun kansalaisadressin perusteella. Sensuroimalla totuutta suojeltiin. Uutisoidaanko vai ei uutisoida, pohdittiin. Ei uutisoitu, kunnes ”tilastoista tuli totta”. Nyt, kun EKP ihan itse keksi saman, siitä tehtiin pääuutinen.

Elvytys ei toimi globaalissa taloudessa

Euron tekijänoikeus ei kuulu tietenkään vain EKP:lle. Rahanluonti-instituutiohan on luovutettu yksityisille pankeille, joille valtiot puolestaan ovat velkaantuneet. EKP on voinut ostaa valtioiden joukkovelkakirjapapereita, joita pankeilla on hallussaan rahojensa panttina. Näin EKP on voinut laskea liikkeelle rahaa, joka lisää yksityisten pankkien luotonantomahdollisuuksia, mutta vain osaksi, sillä pankit yleensä poistavat pääomalyhennykset kierrosta.

Nyt EKP on päättänyt ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja suoraan liikkeellelaskusta ja tekee sen ensimmäistä kertaa. Jokainen näin luotu lume-euro suunnilleen kymmenkertaistuu niin sanotun luotonlaajenemisilmiön kautta vauhdittaen inflaatiota. Pankista pankkiin kannettuna luotu raha lisää luotonantovaraa yksityisissä pankeissa.

Inflaation oletetaan lisäävän taloudellista aktiivisuutta ja siten lievittävän lamaa. Elvytys ei taida kuitenkaan olla oikea metodi. Rahan määrää lisäämällä ei nimittäin tuoteta arvoja. Yksityiset pääomat virtaavat globalisoituneessa maailmassa helposti pois kansantalouksista ja EU:n alueelta päätyen sijoitukseen esimerkiksi Aasiassa.

Investointitoiminnan kasvun voi toivoa lievittävän työttömyyttä, mutta todellisuudessa moisella trikkitempulla ei paranneta teollisen toiminnan omia syitä olla olemassa. Hintojen kallistuminen ohjaa ostoksille vielä kun rahalla saa jotakin, mutta pitkällä tähtäimellä rahan arvon huonontuminen ei lisää ostovoimaa. Siksi olen saksalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että keinotekoinen elvyttelypolitiikka ei voi toimia nykyisessä taloudessa.

EKP rikkoi rajansa

EKP voi hankkia haltuunsa myös muutaman Suomen valtion lainapaperin, mutta maksajaksi Suomi joutuu rahoittamalla EKP:tä Suomen Pankin kautta. Näin Suomi piilovelkaantuu.

Surkuhupaisaa on tapa, jolla Suomen Pankki, ministerit ja pankkivaltuutetut vaikenivat siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja media kaunisteli rikoksen. Poliittisesti ja juridisesti katsoen EKP ei suinkaan ”venyttänyt” tehtäviensä rajoja vaan rikkoi peruskirjaansa, joka kieltää keskuspankilta suoran rahoituksen. EU:n peruskirjan 123 artikla nimittäin suorin sanoin kieltää keskuspankkia ostamasta eurovaltioiden joukkolainoja niiden liikkeellelaskusta. Kurvit vedettiin jälleen suoriksi.

Velkakirjojen osto-ohjelman EKP aloitti jälkimarkkinoilla jo 2009, ja lähes yhtä suuri rahoitusoperaatio toteutettiin vuoden 2011 lopussa ja 2012 alussa, jolloin EKP tarjosi pankeille kolmen vuoden edullista rahoitusta. Pankit lainasivat vuoden 2011 joulukuussa 489 miljardia euroa ja vuoden 2012 helmikuussa 530 miljardia euroa, eli yhteensä yli biljoona euroa. Ja vakuusehtoja ”laajennettiin” eli höllennettiin.

Elvytys ei kuitenkaan tehonnut, vaikka inflaatio pysyikin toivotuissa lukemissa. Talouden vauhtipyörä ei käynnistynyt, työttömyys ei alentunut eikä lamaa voitettu. Asiaa ei paranna puolustelu, että EKP toimi jälleen ”vaikeassa tilanteessa”. Liikepankkien ekonomisteille jatkuva elvytys tietysti sopii, sillä sen kautta yksityiset pankit saavat liikkumavaraa. Tässä nähdään taas taloustieteellisen totuuden puolueellisuus.

Kuka hyötyy?

EKP:n toimista hyötyvät lähinnä sijoittajat ja keinottelijat. Tämä näkyy pörssin elpymisenä. Pumpataan rahaa finanssisektorille, mutta tehtaat seisovat, ja kaikki luulevat kaiken olevan hyvin.

Tosiasiassa rahan painaminen ja palkkojen jäädyttäminen käynnistävät inflaation ja leikkaavat kuluttajien ostovoimaa. Suomen kannalta paremmin voisi toimia palkkojen korottaminen ja varsinkin sosiaalietuuksien nostaminen, sillä viimeksi mainitut päätyvät yleensä peruskulutukseen Suomen kansantalouden sisällä.

Deflaatiokaan ei ole välttämättä huono asia. Inflaatio sopii yleensä velkaisille, sillä se syö velkapääomaa. Mutta muutoin rahan arvon nousu ja velkaantumisen vaikeutuminen opettaisivat ihmisille talouskuria, ja velkaisten ahdinkoa pahentaa inflaation nostama korko.

Setelielvytys on loppujen lopuksi pelkkää hölmöläisten viltinpidennystä, kun itse tuotantokoneisto sakkaa työn kaikkoamisen, huonon tuottavuuden ja kysynnän hiipumisen vuoksi. Lamaan on muitakin syitä kuin käteisen puute. Arvotuotanto sinänsä on epäkunnossa.

Kansantalouksia ei voida elvyttää perinteisillä keynesiläisillä keinoilla, sillä mitään kansantalouksia globaalissa maailmassa ei enää ole. Arvotuotannon astia vuotaa, ja työttömyys kasvaa kansainvälisen hintakilpailun vuoksi, kun työ ja teollisuus valuvat entisiin kehitysmaihin.

Euroerolla uhkaaminen on Kreikalle populistinen neuvotteluase

Myöskään Kreikkaa ei pelasta elvytys, sillä eurotaloudessa on pysyvä systeemihäiriö. Sen jatkuva korjaileminen ei kannata, sillä vika on masiinassa.

Akordi ja ero eurosta olisivat parempia vaihtoehtoja. Paluu itsenäisiin valuuttoihin olisi parasta kaikille nykyisille euromaille. Saa nähdä, milloin tästä varjellusta salaisuudesta tulee totta.

Luulen muuten, että vasemmistolaiselle Syrizalle eurosta eroamisella uhkaaminen on pelkkää neuvotteluvaluuttaa, eräänlaista lumerahaa sekin. Todellinen tavoite näyttää olevan vain velkataakan puolittaminen.

Diskurssianalyysia Hyysärin harjoittamasta mokutuksesta

Muslimiterroristien tekemästä iskusta oli ehtinyt kulua vain muutama päivä, kun Helsingin Sanomat katsoi parhaaksi julistaa otsikossaan, että ”Muslimiperheille sopivia koteja ei juurikaan rakenneta”. Näin lehti kantaa huolta ulkomailta Suomeen tulevien siirtolaisten asumisoloista pääkaupungissamme, jossa edes kantaväestöön kuuluville ei tahdo riittää asuntoja, ei sopivia eikä sopimattomia.

Jutun mukaan islaminuskoisten kodissa on tärkeää, että naiset voivat välttyä miesten katseilta tarvittaessa. Esimerkiksi ruokaa voi laittaa kätevämmin ilman huivia, mutta silloin keittiön tulee olla ”suljettu tila”. Jos perheeseen tulee vieraita, miesvieraiden olisi ihanteellista ”käyttää omaa sisäänkäyntiä”. Tytöt ja pojat eivät saisi asua samassa huoneessa enää yli 7-vuotiaina. Näkyvyys asuntoon ei myöskään saisi olla ”suora”.

Jos arkkitehtoniset ratkaisut ovat maailmankuvan manifestaatioita, aika himmeä kuva muslimimiesten ja -naisten menemisistä ja tulemista välittyy.

Minä olen ymmärtänyt niin, että Suomessa voi kukin rakentaa minkälaisen talon itse haluaa. Mutta nämä maahanmuuttajat haluavat näköjään tulla tässäkin asiassa valmiiseen pöytään.

Suomeen on otettu muslimitaustaisia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina ja pakolaisina jo yli 30 vuoden ajan. Mutta vieläkään me suomalaiset emme ole sopeutuneet heidän vaatimuksiinsa. Emme ole kuunnelleet tarpeeksi heitä emmekä tuottaneet heidän vaatimiaan taloja. Miten kehtaamme kutsua itseämme sivistysvaltioksi, mikäli emme osaa mukautua tulijoiden tarpeisiin emmekä palvele heitä kyllin hyvin?

Helsingin Sanomien jutussa jatketaan edelleen: ”Mohamed myös muistuttaa, että kaikki somalialaiset suurperheet eivät elä sosiaalituella vaan kumpikin vanhempi voi käydä töissä ja lapset todennäköisesti opiskelevat.”

Omistusasuntoja muslimiperheet eivät kuitenkaan halua ostaa, vaikka varaa olisikin. Sillä: ”Kaikissa Pohjoismaissa omistusasuntoihin siirtyminen koettiin hankalaksi, koska islaminuskossa korkojen maksamista tai vastaanottamista pidetään vääränä.”

Koronkiskonnasta kieltäytyminen voi puhutella myös suomalaisten sielua, mutta enemmän kyseinen uskonnollisperäinen kannanotto kertoo muslimien sopeutumattomuudesta hyväksymään talousjärjestelmämme perusehtoja, edes tämän nykyisin vallitsevan alhaisen korkotason aikana.

Helsingin Sanomien juttu paljastaa tahattomasti myös osasyyn siihen, miksi pääkaupunkiseudulla vallitsee asuntopula. Kysynnästä johtuva hintakupla on vienyt asunnot tavallisten suomalaisten palkansaajien ulottuvilta. Syy on maahanmuuton aiheuttama väestöpaine.

Sitä paitsi lehden perusväite ei pidä paikkaansa. Muslimeille sopivia asuntoja löytyy pääkaupunkiseudulta runsain mitoin. Vihreiden junaileman keskineliöpolitiikan vuoksi uusiin kerrostaloihin pitää suunnitella myös hyvin suuria huoneistoja, jotta voidaan rakentaa markkinoiden oikeasti kaipaamia pienasuntoja.

Tämä järjetön politiikka on johtanut siihen, että suuret lukaalit ovat tyhjillään, ja kaupungin sosiaalitoimi vuokraa niitä muslimien suurperheille. Näin islam toteuttaa omaa laajenemis- ja valloitushankettaan. Monilapsiset perheet ovat muslimeille tavanomaisia, sillä sosiaalitoimi tukee paremmin ulkomailta tulevia varattomia maahanmuuttajaperheitä kuin suomalaisia ihmisiä, jotka maksavat sosiaaliturvan ylläpidon.

Jos suomalainen yksilö tai perhe joutuu kärsimään työttömyydestä ja tulottomuudesta, hakija ei saa toimeentulotukea, mikäli hänellä on vähäistäkin rahaksi muutettavaa varallisuutta. Sen sijaan humanitaarisin perustein tulevat muslimimaahanmuuttajat täyttävät omistus-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielisen sosiaaliturvajärjestelmämme vaatimukset ollessaan vailla kaikkea tuloa ja varallisuutta. Näin vasemmiston luoma sosiaaliturvajärjestelmä antaa heille kaiken ja luo heille hyvät mahdollisuudet lisääntymiseen.

Kiitoksena tästä syyt muslimien mahdollisista vihanpurkauksista ja tyytymättömyydestä vieritetään suomalaisille ihmisille. ”Väestöryhmien välillä syttyvät konfliktit asuinalueilla voivat joskus johtua liian pienistä asunnoista tarpeeseen nähden”, valistaa Helsingin Sanomien haastattelema Helsingin kaupungin sosiaaliohjaaja ja jatkaa: ”Esimerkiksi 12-henkisen perheen on vaikea löytää asuntoa, kun isoja perheasuntoja rakennetaan vähän. Liian pienessä asunnossa voi tulla valituksia metelistä tai ruoanlaitosta.”

Totuus on, että suuria asuntoja ei rakenneta liian vähän vaan liian paljon. Eikä muslimimaahanmuuttajien oman perhesuunnittelun epäonnistuminen ole suomalaisten vika. Yleensäkin ihmisten pitäisi itse vastata jälkeläisistään ja perheoloistaan. Vain maahanmuuttajatko muka joutuvat asumaan ”liian pienissä asunnoissa”?

Helsingin Sanomien vuolaalla kyynelehtimisellä maahanmuuttajien puolesta on vain yksi tehtävä: suomalaisten pehmittäminen hyväksymään jatkuva maahanmuuttajien virtaaminen Suomeen. Jutun yleisökommenteista päätellen jutut tuntuvat toimivan tämän tarkoitusperän vastaisesti.

Samaa maahanmuutto- ja mokutusmyönteistä asennemuokkausta Helsingin Sanomat jatkoi jutussaan, jonka mukaan ”Romanian romanit pelastivat lumenluontiyrittäjän”. Että ihan pelastivat!

Joku kadulla asioita seurannut suomalainen puolestaan sai aiheen todeta, että heti kun tekevät jotain, niin on Helsingin Sanomat siitä mesoamassa. Eikä ollut ensimmäinen kerta, vaan aiheesta on kehittymässä todellinen urbaanilegenda.

Jo vuonna 2010 Helsingin Sanomat teki suuren jutun, kun vastaanottokeskusten asukit osallistuivat lumenluontiin Helsingissä. Yhtä vastaanottopaikkaa kohti (hinta noin 17 000 euroa vuodessa) näistä talkoista tuli kalliita lapiollisia. Mikäli jokainen huitaisi keskimäärin 170 lapiollista, yhden hinnaksi tuli 100 euroa. Itse kirjoitin aiheesta tässä ja lupasin huiskia tuolla summalla kotikatuni puhtaaksi koko talven ajan.

Ei ihme, miksi Helsingin Sanomia sanotaan ”Hyysäriksi” ja ”Somalian Sanomiksi”. Lyhytkin diskurssianalyysi paljastaa, mitä lehti ajaa. Ja tilauskantansa laskee kuin lehmän häntä.

Ajatuksia islamisaatiosta

 

Al-Qaidan ja ISIS-terroristijärjestön vahvistuttua oli odotettavissa, että kymmenen vuoden takainen Muhammadin pilakuvajupakka palaisi ennemmin tai myöhemmin näyttämölle.

Niinpä ei ollut yllätys, että kolme muslimiterroristia hyökkäsi pariisilaisen Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen 7.1.2015 surmaten rynnäkkökivääreillä kaksitoista ihmistä: kaksi poliisia, päätoimittajan ja useita pilapiirtäjiä. Unohtaa ei sovi myöskään niitä kahdeksaa panttivankia, joista neljä kuoli eilen terroristien luodeista juutalaisessa kosher-ruokakaupassa.

Olen yrittänyt kynttilät hatun reunalla loimottaen luoda valoa siihen, miksi muslimien täytyy osoittaa uskontonsa hurskautta tappamalla muita ihmisiä, mutta en ole onnistunut.

Pienestä täytyy olla ihmisten ilo kiinni, kun eivät voi suvaita edes pilapiirroksia. Kurjaa ylipäänsä on, että muslimien täytyy noin vakavasti suuttua leikistä. Mieleen hiipii pakostakin epäilys, että muslimit käyttävät loukkaantumistaan väkivallan verukkeena ja tekevät sen tahallaan. He tekevät tunteenomaisesta pahastumisestaan tekosyyn verenvuodatukselle ja eläimelliselle kyvyttömyydelleen hallita affektejaan ja impulssejaan.

En myöskään tiedä mitään toista nykyistä uskontoa, jossa pilakuvista pahastuminen loisi aiheen murhiin ja muihin raivopäisiin veritekoihin. Mikäli kyseessä olisi kosto, sitä kai edeltäisi jokin aritmeettisesti yhteismitallinen teko, johon revanssia haetaan. Ja jos kyse olisi sosiaalipsykologi Rom Harrén kuvaamasta ritualisoidun aggression muodosta, se puolestaan sisältäisi jonkinlaisia järkiperäisiä tavoitteita, jotka suisidaaliseen terrorismiin eivät kuulu.

Erään selityksen tarjoaa arvaus, jonka mukaan Al-Qaida ja ISIS kilpailevat keskenään pahuudessa ja koettavat tuottaa näyttöjä järjestöihin värvättäville. Tämän ulkopuolelle jätetään kuitenkin kysymys, miksi muslimien on niin tarpeen jakaa maailmaa muslimeihin ja ei-muslimeihin omalla vihanlietsonnallaan.

Muslimit näyttävät pahoittaneen mielensä tavalla, jota ei voida enää mitenkään parantaa. Median tietojen mukaan myös pariisilaisen lehden toimitukseen hyökänneet veljekset olivat alun perin aivan tavallisia ”kunnon muslimeja”, jotka sittemmin vain radikalisoituivat ja hankkivat viharikostaustan.

Oma oletukseni on, että syynä veren kiehahtamiseen voi olla filosofi-kirjailija Michel Houellebecqin uuden romaanin ilmestyminen ja hänen kuvansa julkaiseminen satiirilehden kannessa juuri terrori-iskun päivänä. Houellebecqin kirja Soumission (suom. ”Alistuminen”) kertoo Ranskan tasavallasta muslimipresidentin alaisuudessa.

Jonkin tällaisen voiman vaikutuksessa näytämme elävän myös tässä ei-fiktiivisessä todellisuudessa. Sikäli parodiahorisontti vaikuttaa alittuneen, ja sananvapaus on hurahtamassa jälleen huurteeseen.

Kun joku tarkemmin määrittelemätön ”perussuomalaiseksi” sanottu taho uskaltautui piipittämään Twitterissä, että ”Yllättyneet voivat nostaa kätensä pystyyn”, Ilta-Sanomat ensimmäisten joukossa aloitti hillittömän poisjynssäämisen: oli kuulemma ylilyönti.

Kun terrori-iskun tekijöistä saatiin hetken kuluttua vihiä, Sanomien päälehti puolestaan alleviivasi uutisoinnissaan, että tekijät olivat ”ranskalaisia”, ikään kuin pöytään olisi kannettu pommes frites, ranskalaisia perunoita. Näin media suojelee lukijoitaan levottomalta tunteelta, jota tieto väkivallan kytkeytymisestä nimenomaan islamiin ja muslimiterrorismiin herättää.

Oliko sitten kyseessä sattuma, tilastollinen osuma terrorismin synkeässä historiassa vai yksittäistapaus, joka johtui vain joidenkin mielenterveyskuntoutujien pilleripurkin tyhjenemisestä?

Kun surullisen kuuluisa Anders Breivik paukutti päiviltä 77 maanmiestään Norjassa, tapausta ei pidetty yksittäisen hullun tekona, vaikka hänellä todettiin skitsofreeninen oireyhtymä ensimmäisessä mielentilatutkimuksessa. Sen sijaan hänet yhdistettiin ympäri Eurooppaa toimiviin poliitikkoihin, jotka ovat arvostelleet maahanmuuttoa. Lopulta myös heitä syyllistettiin yhtä ankarin sanoin kun Breivikia. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että Breivikin iskun kohteena ei ollut mikään etnisesti erilainen kansanryhmä.

Sen sijaan pariisilaisten pilapiirtäjien ruumiit eivät olleet ehtineet vielä kylmetä, kun Helsingin Sanomat ja sen haastattelemat puoluejohtajat (pois lukien Timo Soini, joka kommentoi asiaa omassa blogissaan) julistivat kirkkain silmin, että ”Ranskan terrori-iskua ei pidä käyttää politiikan tekemiseen”.

On kummallista, jos maahanmuutosta johtuvia ongelmia ei saisi käyttää maahanmuuttopolitiikan tekemiseen. Yhtä omituista on, jos muslimiterroristien tekoja ei saisi käyttää lähtökohtana uskontokritiikin ja poliittisen arvostelun esittämiseen.

Kaksinaismoralismi näkyy juuri tässä: muslimiterroristeja ei saisi yhdistää muuhun muslimiyhteisöön eikä islamin sisältöihin, vaikka yhteys on olemassa. Muslimien terroritekoja ei sallittaisi yhdistettävän myöskään laajempaan maahanmuuttokritiikkiin, ongelmien analysoimiseen eikä johtopäätösten tekoon. Sen sijaan poliittisten linjanvetojen teko yritetään kieltää ja maahanmuuttokriitikot koetetaan samastaa uusnatseihin, fasisteihin, äärioikeistolaisiin tai muuten vain moraalittomiin ihmisiin.

Tällainen politikointi on asioiden epä-älyllistämistä ja tieteellisten selitysperusteiden hautaamista länsimaisten haudankaivajien omalla lapiolla. Paha sanoa, mutta kunnia valheellisten vääristymien levittämisestä kuuluu poliittista korrektiutta varjelevalle medialle, jota Suomessa johtavat erityisesti Sanoma Oyj:n lehdet ja Yleisradio.

En ainakaan minä halua Euroopasta sellaista miinakenttää, jossa jokaisen pitää sipsutella varpaisillaan. Siksi olen samaa mieltä kuin Charlie Hebdon murhattu päätoimittaja Stéphanne Charbonnier, joka totesi mieluummin kuolevansa seisten kuin elävänsä polvillaan. Ikävää on jo sekin, mikäli nämä ovat ainoat vaihtoehdot. Luulen kuitenkin, että muitakin vaihtoehtoja on olemassa.

Varmaa on, että pilapiirtäjät, islamkriitikot ja maahanmuuttokriittiset nykypoliitikot eivät ole polttaneet autoja, riehuneet kaduilla eivätkä murhanneet, uhanneet eivätkä pahoinpidelleet ihmisiä. Siksi on häikäilemätön virhe, että media ”sananvapautta puolustaessaan” syyllistää terrori-iskuista maahanmuuttokriittistä liikettä mutta terrori-iskuja selitellessään välttelee näkemästä, myöntämästä, tunnustamasta ja kuvaamasta sitä ideologista ja poliittista sidosta, joka vallitsee jihadia käyvien äärimuslimien ja aivan tavallisten muslimien välillä. Tämänkin iskun tekijät nousivat nimenomaan ”tavallisten kunnon muslimien” seasta, ja samasta viattomien rivistä tulivat myös syyskuun 11. päivän terrorintekijät, joukossaan arkkitehti Mohammed Atta.

Muslimiterrorismin takana on joka tapauksessa eräs hyvin suuri ongelma, joka kohoaa vuosisadan poliittisten virheiden kärkeen yhdessä EMU-järjestelmän käyttöönoton kanssa, toisin sanoen maahanmuutto, väestöjen sekoittaminen ja siihen liittyvä monikulttuurisuuden ideologia sekä ilmiö.

On kummallista, että Suomestakin käydään Syyrian sotatoimialueilla noin vain taistelemassa ja saamassa militäärikoulutusta Suomen viranomaisten katsellessa asiaa kallella kypärin. Jos esimerkiksi minä asevelvollisuuteni Suomessa suorittanut syntyperäinen kantaväestöön kuuluva mies päättäisin omin toimin lähteä jonnekin päin maailmaa käymään sotaa, se ei taitaisi ihan niin vain onnistua, vaan matkanteko pysähtyisi viimeistään viisumin puutteeseen, omaan sotilasvalaani ja moneen käytännön hankaluuteen.

Mutta kun Suomessa siirtolaisina oleskelevat pakolaiset, turvapaikanhakijat ja muu joutoväki lähtevät terroristialueille kouluttautumaan, Suojelupoliisi tyytyy ”seuraamaan” heidän liikkeitään. Eikö heille muka voida mitään? Eikö tätä jengiä voida pysäyttää tai päästää menemään ilman takaisin paluun mahdollisuutta ja laittaa ovia lukkoon lisätulijoilta?

Tätä nykyä Suomesta käydään pyhäkoulumaisesti maailman väkivaltapesäkkeissä oppia saamassa. Ja ovet paukkuvat mennen tullen. Mikäli tiedon lähteille ei pääse, sitä tuodaan maahan hurskauden kaavussa.

Kaikki muistavat, kun Britanniassa asuva kiihkoislamisti Anjem Choudary esiintyi kutsuvieraana Helsingissä maaliskuussa 2013. Pariisin terrori-iskun tapahduttua hän kiirehti siunaamaan sen toteamalla, ettei sananvapaus ulotu Muhammadin loukkaamiseen. Mutta sanomattakin on selvää, että hänen mielestään homoseksuaalisuuden toteuttamisesta pitäisi kivittää kuoliaaksi.

Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, millä perusteella jonkun lakana-Lassen uskonnollisperäinen hienohipiäisyys oikeuttaisi hengenriiston keneltäkään toiselta. Esimerkiksi Pakistanissa ihmisiä tuomitaan kuitenkin jatkuvasti kuolemaan jumalanpilkasta syytettyinä, ja Saudi-Arabiassa teloitetaan homoseksuaaleja sharia-lain nojalla. Myös länsimaistuneena pidetyssä Egyptissä homoseksuaaleja tuomitaan vankeusrangaistuksiin islamiin vedoten, ja kannatuksensa tälle politiikalle antaa niin sanottujen länsimaiden joukosta vain Syyrian arabisosialistista Baath-puoluetta tukeva Venäjä.

Islamissa on kyse vihan, rasismin ja suvaitsemattomuuden ideologiasta, joka tuottaa terrorismia ja jolla äärimuslimit pitävät länttä pihdeissään. Heidän torjumisensa, valvomisensa ja tarkkailunsa on voimavaroja vaativaa ja erittäin kallista. Lisäksi länsimaiden pitäisi onnistua terroritekojen eliminoinnissa joka kerta, kun taas paketillinen pernaruttoa laukussaan matkustavalle ihmiskunnan vihaajalle yksikin onnistuminen riittää.

Sarkastista satiirilehti Charlie Hebdoon tehdyssä terrori-iskussa oli se, että lehti on profiloitunut vasemmistolaiseksi toisinajattelijoiden äänitorveksi, jonka sävy on anarkistinen. Nimenomaan vasemmisto on puhunut maahanmuuton puolesta ja selitellyt islamisaation ongelmia pois.

Kaksinaismoralismi näkyy Ranskan sisäpolitiikassa, kun Marine Le Pen ja hänen Kansallinen rintamansa suljettiin pois sunnuntaina järjestettävältä tasavaltalaismarssilta, jonka tehtävänä on puolustaa vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä. Ymmärrän toki, että monia maahanmuuton suosijoita ottaa nyt kupoliin, kun omat koirat purivat, mutta kantaväestön jakautumisesta eri ryhmiin ei poissulkijoiden kannata syyttää muita kuin itseään.

Pahinta ei ole nyt se, että islamkriitikot ovat joutuneet epäreilun kohtelun kohteeksi. Pahinta ei ole sekään, että terrorin lisääntyminen kasvattaa uhkia maahanmuuttokriitikoita ja kaikkia ihmisiä vastaan. Pahinta on, että niin media, tutkijat kuin poliitikotkin pitävät tärkeimpänä huolenaiheenaan sitä, lisääkö tapaus kielteisiä asenteita muslimeja ja islamia kohtaan.

Tällöin unohdetaan todelliset uhrit: menetetyt ihmishenget ja sanan- sekä elämäntavan vapaus. ”Tutkijoiksi” itseään nimittävät tyypit tyytyvät silittämään ongelmia aiheuttavien kansanryhmien päätä ja työntävät oman päänsä autiomaiden hiekkaan. Syyllisiä terroritekoihin eivät ole vain niiden tekijät vaan myös ne kantaväestöihin kuuluvat poliitikot ja muut aivopesijät, jotka ovat maahanmuuttoa suosimalla luoneet länsimaihin tämän kauhean ongelman.

Kuinka helppoa tiedostavien ja sananvapaudesta murehtivien onkaan nyt kulkea Pariisin kaduilla ”Je suis Charlie [Minä olen Charlie]” -kyltti kädessään ja sulautua massaan ilman pelkoa itse joutua joukkomurhan uhriksi? Kuinka luontevaa onkaan kokea kollektiivista surua massan mukana, vaikka ei ole itse tehnyt mitään maahanmuuttoa seuranneen kulttuuritaantuman ehkäisemiseksi?

Tässä porukassa on paljon niitä, jotka kymmenen vuotta sitten tuomitsivat Muhammadin pilakuvien julkaisun, mutta nyt he kyynelehtivät vuolaasti terrori-iskun vuoksi ja ovat muka ”sananvapauden puolella”. Heistä monetkaan eivät ole tukeneet maahanmuuttokritiikkiä millään tavalla mutta ovat kauhuissaan islamisaation tuloksista. Sen sijaan, että he nyt kantaisivat käsissään noita kiisteltyjä ja sensuuriuhan alle asetettuja pilakuvia, he tyytyvät heiluttelemaan lappujaan ja huutelemaan puskista latteuksia.

Tapaus kelpaa esimerkiksi siitä, kuinka häpeällisen helppoa on ratsastaa ruumiilla sananvapauden puolesta mutta kiistää sananvapauden uhatuksi joutumisen syyt. Kuinka vaivatonta onkaan kadota ihmisjoukkoon ilmaisematta näkemyksiään omalla nimellään ja työpaikkansa hinnalla tai ilman, että joutuu maksamaan filosofiastaan menettämällä kaikki virat yliopistojen politisoituneissa virantäytöissä?

”Allahu akhbar”, he huusivat – Kadulle teloitettu muslimitaustainen poliisi puolestaan: ”C’est bon, chef. [Kaikki hyvin pomo.]”. Tapauksessa on vertauskuvallista se, että julistuksellaan terroristit tunnustavat toimintansa yhteiseksi nimittäjäksi nimenomaan islamin, kun taas media ja ”tiede” pesevät islamia puhtaaksi väittämällä syyksi syrjäytymisen ja sosiaaliturvan riittämättömyyden. Paljastavaa on, että terroristit eivät sano olevansa kostamassa mitään oletettua rasismia tai sosiaalista eriarvoisuutta, vaan he vakuuttavat olevansa kirkastamassa profeetan kunniaa.

Samalla kun on vältelty leimaamasta muslimien koko ihmisryhmää, on kierretty kysymys siitä, millainen heidän uskontonsa todella on ja mihin se antaa pahimmillaan aiheen. Monenkaan tavallisen muslimin ei tarvitse tuntea islamin ”todellista olemusta”, vaan hänelle riittää, että hän samastuu poliittiseen ideologiaan, joka takaa hänelle taivaspaikan. Sen tuella värväys jatkuu.

Yksi merkittävimmistä kontrollin muodoista on itsekontrolli. Kun tarkkailu menee oman tai yhteisön ihon alle, se on vaikuttavimmillaan. Mikäli Euroopan unionin maat palauttaisivat jokaista muslimien surmaamaa tai pahoinpitelemää kantaväestöön kuuluvaa ihmistä kohti 10 000 muslimia takaisin lähtömaihinsa, tämä ohjaisi muslimiyhteisöä itse pohtimaan uskontonsa olemusta ja harjoittamaan keskuudessaan uskonpuhdistusta.

Mitä taas ranskalaisiin pilapiirroksiin tulee, en ollut koskaan kuullut Charlie Hebdo -nimisestä julkaisusta mitään. En ole myöskään koskaan pitänyt ranskalaisesta huumorista, joka on aina jonkin verran rabulistista ja reuhaavaa sekä hyödyntää Ranskassa suosittua revyy- ja varietee-perinnettä.

Myös itse julkaisu näyttää olevan melko mitätön roskalehti, jonka julkisuus olisi jäänyt ilman terrori-iskua samalle tasolle kuin Titanicin matka ilman uppoamista. Kiintoisaa kuitenkin on, kuinka laajalle terroriuhka vielä leviää, kunhan maailman eri lehdet alkavat julkaista Charlie Hebdon kuvia solidaarisuuden osoitukseksi itselleen ja toisilleen.

Kun ei saa enää sanoa, niin täytyy kai sitten piirtää.