Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä?

Euroopan keskuspankin neuvosto päätti jälleen nostaa kaikkia kolmea ohjauskorkoa 0,25 prosenttiyksiköllä. Perusrahoitusoperaatioiden korko on 20.9.2023 lähtien 4,50 %, maksuvalmiusluoton korko 4,75 % ja talletuskorko 4,00 %. Korot ovat korkeimmillaan 20 vuoteen.

Suomeen tämä eurouniversiaali politiikka ei sovi ollenkaan. Suomessa on meneillään jo deflaatio, kun asuntojen hinnat ovat romahtaneet ja taantuma uhkaa.

Asian voi sanoa niin, että eurojohdettu talouspolitiikka ei sovi Suomelle, ja kyseessä on jälleen näyttö euroalueeseen kuulumista vastaan.

Miksi sitten EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota Euroopan maissa vaan kiihdyttävät sitä? 

Kaikessa inflaatiossa on kyse kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta, kun kuluttajilla vaikuttaa olevan liikaa rahaa verrattuna hyödykkeiden tarjontaan.

Inflaatiota on kuitenkin kahdenlaista: toinen johtuu finanssitaloudesta ja toinen reaalitaloudesta. 

1) Finanssimaailmasta eli pankkien hallitsemasta rahoitussektorista johtuvan inflaation syy on rahalaitosten liiallinen luotonanto ja lumerahan tehtailu, jonka vuoksi markkinoilla havaitaan olevan liikaa rahaa. 

2) Reaalitaloudesta johtuvan inflaation syy on puolestaan hyödykkeiden niukentuminen markkinoilla. 

Nykyisin käynnissä oleva sotainflaatio kuuluu tähän jälkimmäiseen tyyppiin. Sen syy ei ole ensisijaisesti pankkien markkinoille luoma liika raha vaan energian saannin vaikeutuminen, toisin sanoen Venäjän energiahanojen sulkeminen.

 

Korkojen nostamisella on kaksisuuntainen vaikutus

Koska inflaatio ei johdu nyt ensisijaisesti pankkimaailmasta vaan todellisesta maailmasta, on EKP:n koronnosto tehotonta.

Inflaatiohan ei johdu täällä kerralla siitä, että kuluttajilla olisivat taskut täynnä rahaa, toisin sanoen pankkien jakelemasta löysästä rahasta. Näin ollen tämäntapaista inflaatiota ei voida hillitä rahakraanoja sulkemalla ja korkoa nostamalla, kun ongelma on energiahanojen ehtyminen. Suuri osa siitä, mitä me syömme, on tehty energialla ja energiasta.

Kun ruoan hinta nousee, kallistuminen ei tässä tilanteessa johdu siitä, että ihmisillä olisi ylenmäärin ostovoimaa verrattuna hyödykkeisiin, siis paljosta rahasta. Inflaatio eli kallistuminen johtuu tuotantokustannusten noususta. Tulos on sama, eli hinnat nousevat, mutta sen perimmäinen syy on pankkien sijasta markkinatasapainoilun toisessa vaakakupissa: tuotantopuolella.

Miten sitten korkojen nostot vaikuttavat tähän epäyhtälöön? Korkojen nostaminen ei välttämättä hillitse inflaatiota vaan myös korottaa tuotantokustannuksia johtaen sitä kautta hintojen nousuun.

Korkojen nostamisella voi olla inflaatiota hillitsevä vaikutus, mikäli inflaatio johtuu halvasta rahasta. Mutta korkojen nostolla on aina myös tuotantokustannuksia korottava vaikutus, sillä korkojen nostot siirtyvät tuotantokustannuksiin ja hintoihin. Korkojen korottelu siis myös kiihdyttää inflaatiota.

EKP:n tulisikin löytää tasapaino näiden vaikutusten välillä niin, että koronnostot enemmän hillitsisivät inflaatiota kuin kiihdyttäisivät sitä.

Nyt näyttää siltä, että inflaatio ei pysähdy korkojen nostolla. Ja syykin on selvä. Se ei johdu rahoitusmaailmasta eikä ole hillittävissä rahamarkkinoiden kautta, vaan inflaatio johtuu suoraan energiansaannin niukentumisesta.

Inflaation hillitsemiseksi olisi tietenkin parasta lopettaa Ukrainan sota ja normalisoida tuotanto- ja kauppasuhteet, mistä ollaan kaukana.

 

Valtiot hyötyvät inflaatiosta

Entä miten korkojen nostot vaikuttavat valtioiden talouteen ja ihmisen elämään? 

Lainakorkojen noustessa velalliset köyhtyvät, koska lainojen hoitokulut nousevat. Voisi hyvin kuvitella, että inflaation edetessä korkotasoa nopeammin inflaatio söisi myös lainapääomia samaan tapaan kuin 1970-luvulla, jolloin inflaatio söi asuntolainat, ja asuntojen arvot vain nousivat.

Nyt asuntojen arvot ovat vajonneet pohjamutiin, eikä noususta ole tietoa. Suuri osa suomalaisten lainoista on asuntolainoja ja iso osa varallisuudesta on kiinni asunnoissa, joten asuntojen arvon muutokset eivät nyt kompensoi korkotason nousua ja inflaatiota ollenkaan.

Myöskään pankkitallettajat eivät rikastu, koska inflaatio syö rahan arvoa nopeammin kuin talletuskorot tiliä täyttävät, eli korkojen nostot eivät pumppaa markkinoille tätä kautta rahaa.

Sen sijaan valtioille tilanne on edullinen. Keskuspankin myöntämistä lainoista koron saa nimittäin keskuspankki, joka tilittää korkotulot takaisin omistajalleen, eli valtiolle! Tässä suhteessa kyseessä on keskuspankkilainojen osalta nollasummapeli. Suomen valtion veloista noin 40 prosenttia on Suomen Pankin (eri kanavia myöten) myöntämiä keskuspankkilainoja.

Toiseksi, inflaatioprosentti on tällä hetkellä korkeampi kuin lainojen korkoprosentti, joten inflaatio nakertaa valtion lainapääomaa nopeammin kuin lainojen korot lisäävät sitä. Suomen valtio siis hyötyy tilanteesta.

Toisaalta liikepankeilla on Suomen Pankissa noin 130 miljardin euron varantotalletukset, joista Suomen Pankki maksaa EKP:n ohjauskoron mukaista korkoa liikepankeille. Tätä kautta valtio maksaa noin viiden miljardin euron verran korkoa pankeille, jotka ovat hyötyneet korkojen noususta ja kääräisseet valtiolta korkotuloina suurin piirtein yhtä ison kasan rahaa kuin kotitalouksien luotoista.

EKP maksattaa valtioiden velkoja inflaation kautta

EKP:ssä todennäköisesti tiedetään, että koronnostot eivät torju inflaatiota tehokkaasti, sillä korot nostavat tuotantokustannksia ja siten hintoja.

Otaksunkin, että EKP toimii tahallaan tehottomasti ylläpitääkseen inflaatiota, koska inflaatio on eräs valtionvelkojen lyhentämisen menetelmä.

Samanaikaisesti kuluttajat ja kansalaiset kuitenkin kärsivät hintojen noususta.

Johtopäätös tästä politiikasta onkin kyyninen: EKP maksattaa valtionvelkojen lyhenemisen tätä kautta kuluttajilla ja kansalaisilla.

Koska eniten asiasta kärsivät ne raskaasti verotetut ja asuntovelkaiset, jotka eivät pääse nauttimaan ansiotulojen muokkaamisesta pääomatuloverotuksen piiriin eivätkä myöskään ole yhteiskunnallisten subventioiden piirissä, voidaan sanoa, että EKP:n koronnostoilla ulosmitataan lähinnä taloudellisen keskiluokan tuloja ja varallisuutta.

EKP:n harjoittama korkopolitiikka on siis jättiläismäinen puhallus, jolla leikataan kansalaisten ostovoimaa ja toisaalta lyhennetään EU-maiden velkoja, joita inflaatio vähä vähältä leikkaa. Liikepankit puolestaan surffaavat korkojen aallonharjalla ja ottavat korkeista koroista kaiken hyödyn.

Rahan arvon määrää asumisen hinta

Monet ihmiset ovat huomanneet, että rahalla on entistä vähemmän arvoa asuntomarkkinoilla. Tämä on tilanne niillä paikkakunnilla, joilta ihmiset haluavat asuntoja ostaa tai vuokrata. Tarkoitan niin sanottuja kasvukeskuksia, joihin virtaa väestöä ja joiden piiristä löytyy töitä, koulutusmahdollisuuksia ja palveluja.

Asumisen hinnan kallistuminen ei kuitenkaan johdu vain muuttoliikkeestä ja sen aiheuttamasta kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Myös raha on kriisissä. Euroa varjostaa luottamusongelma, ja matala korkotaso ohjaa sijoittajia etsimään tuottoa kiinteistöistä.

Paljonko hinnat ovat nousseet? Markka-ajan lopulla miljoonalla markalla eli noin 167 tuhannella eurolla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta. Nykyisin sillä saa yksiön Pohjois-Haagasta. Miljoona markkaa maksaneen arvokiinteistön hintalappuun Helsingin keskustassa kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin ennenkin, mutta rahayksikkönä on euro.

Hinnat ovat varovaisestikin arvioiden kolminkertaistuneet, paikoin jopa kuusinkertaistuneet viidessätoista vuodessa. Samassa ajassa ihmisten tulot ovat nousseet keskimäärin ehkä kolmekymmentä prosenttia. Joidenkin tulot ovat voineet jopa laskea. Varmaa on, että asuntojen hinnat ovat nousseet palkkoja ja muuta hintatasoa huomattavasti rajummin niin, että asunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta.

Sama näkyy vuokrien hinnoissa. Kun vuokrien hintasääntely 1990-luvun alussa purettiin, silloinen hallitus lupasi, että hintataso kilpailun vuoksi laskee. Todellisuudessa vuokrat lähtivät nousuun, joka ei ole taittunut edes taloustaantumien aikana. Vuokra-asunnoista on riittänyt kysyntää varsinkin lama-aikoina, kun omistusasuminen on vaikeutunut. Nykyisin vuokrien hintataso hipoo pilviä kaikissa suurissa kaupungeissa, ja asuntopulan avustamana kiskurit myös kokeilevat, paljonko vuokralaisten kukkaro venyy.

Euron tulevaisuutta koskevan epävarmuuden varjostamana sijoittajat etsiytyvät turvasatamiin. Kohteeksi kelpaa melkein mikä tahansa kiinteä omaisuus. Mineraalipörsseissä raaka-aineiden hinnat ovat olleet jatkuvassa nousussa, erityisesti kullan ja platinan. Kaupaksi käy lähes kaikki irtain arvo-omaisuus, kuten antiikkiautot, taide ja Rolex-kellot, joiden hinnat ovat kolminkertaistuneet, ja hintakäyrät kiitävät edelleen kohti koillista.

Pääomaköyhässä Suomessa, jonka teollisuuden omistaa teollisuus itse erilaisilla ristiinomistusjärjestelyillä, yksityishenkilöiden varallisuus ei etsiydy pörssiosakkeisiin, vaan bisnestä yritetään tehdä sillä varallisuudella, jota on: ihmisten kodeilla. Omistusasuminen on ollut Suomessa suosittua, ja sitä on pidetty tavoittelemisen arvoisena sekä eräänlaisena ihmisarvoisen elämän mittana.

Tämä ajattelutapa pohjautuu oman tuvan ja oman luvan juurevaan talonpoikaiseen identiteettiin, jonka perusta on suomalaisten halussa vapautua orjuuttavaksi koetusta torpparilaitoksesta eli vuokraviljelykseen perustuvasta elinkeinosta ja asumismuodosta. Omistusasuminen on Suomessa itseisarvoista ja päämäärä sinänsä.

Asuntojen hintojen karkaaminen palkansaajien ulottuvilta on kyseenalaistanut hyvinvointimme tämän kulmakiven voimakkaasti. Asiaan on vaikuttanut myös pysyvien työsuhteiden väheneminen. Enää alle puolella työssä olevasta työvoimasta on vakituinen työpaikka. EU:sta ja sen yhteisvaluutasta johtuva itsenäisen rahapolitiikan menetys, suhdannevaihtelujen tasoitusmahdollisuuksien poistuminen ja työpaikkojen siirtyminen halvan tuotannon maihin eivät ole olleet ainoita asioita, jotka ovat romuttaneet suomalaisten ihmisten haaveet omasta kodista. Aiemmin inflaatio söi pois osan asuntolainojen velkapääomasta, mutta enää näin ei ole. Matalan inflaation aikana monetaristinen rahapolitiikka on lyönyt korvalle palkansaajaa myös tätä kautta.

Ihmisistä on jälleen tehty land lordien alaisia torppareita. Siinä, missä duunari saattoi aiemmin hankkia työllään omakotitalon pääkaupunkiseudulta, nykyisin joutuu tyytymään lähiökerrostalossa olevaan vuokra-asuntoon. Elintaso ja elämänlaatu ovat laskeneet.

Nurinkurista on, että muutamat poliitikot suorastaan suosittavat ihmisille tämän uuden ajattelutavan omaksumista ja sen hyväksymistä, että he eivät ikinä saa asuntojaan omaksi. Houkuttelu siirtyilemään työn perässä paimentolaisten tavoin ei kannusta ihmisiä, sillä se ei johda paremmille päiville vaan olosuhteiden huonontumiseen. Nämä poliitikot eivät ymmärrä, että asuntopolitiikka ja työpolitiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Jos ihmiset eivät pysty enää kartuttamaan varallisuuttaan asuntojen hankinnan kautta, he menettävät työmotivaationsa. Mikäli ihmiset eivät saa työllään alleen kovaa maata, se vie heiltä syyn työskennellä.

Juuri näin Suomessa on käynyt, eikä tämä ole suinkaan ainoa kannusteloukku. Samaan ajattelutapaan ohjaa myös omistamis-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme, joka kannustaa ihmisiä hankkiutumaan pultsareiksi, sillä vain täysin varattomana voi saada elämiseen tarvittavaa taloudellista sosiaaliturvaa, kuten toimeentulotukea. Sosiaaliturvan tilkkutäkki tulisi nähdäkseni korvata perustulojärjestelmällä, jossa asumista tuettaisiin samalla rahamäärällä riippumatta siitä, asuuko vuokralla, omistusasunnossa vai asumisoikeusasunnossa.

Pankit ovat reagoineet asuntojen hintojen nousuun myöntämällä pitkiä asuntolainoja. Eräs pankkiryhmä mainosti monikymmenvuotisia asuntolainoja lauseella: ”Asuntolainaa maksetaan vain 60 vuotta, vuokraa ikuisesti.” Totuus on, että vuokraa pitää maksaa vain kuolemaan asti, mutta asuntolainan loppupää harvoin näkyy edes kuoleman alkaessa kolkutella asukkaan ovella.

Monikymmenvuotiset asuntolainat ovat sudenkuoppia ja surmanloukkuja, joissa koron osuus pääomaan verrattuna nousee suhteettoman suureksi matalankin korkotason aikana. Velka pitäisi pystyä maksamaan takaisin noin viidessätoista tai enintään kahdessakymmenessä vuodessa. Mikäli korkotaso nousee, monikymmenvuotinen laina muuttuu ikuiseksi ja omistusasuminen vuokralla asumisen muodoksi. Asunnon omistaa tällöin pankki, joka puolestaan perustaa omistuksensa tiskeillä luomaansa ja lainaksi antamaansa rahaan, joka on puhdas illuusio. Kyse on vallankäytöstä, jonka takeena on kelvoton asuntopolitiikka.

Pankit ovat pyrkineet vedättämään asuntojen hintoja korkealle saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa. Velkapääomaa kasvattamalla pankit ovat koettaneet tuottaa viivan alle tulosta, jota ei matalan korkotason aikana synny, ellei lainaksi annettava pääoma ole suuri.

Niinpä pankinjohtajat ovat soitelleet kiinteistövälittäjilleen ja kehottaneet heitä kiskomaan hintoja ylöspäin. Kiskonnan välineinä ovat toimineet asiantuntijavallan nimissä annetut katteettomat hinta- ja tuottoennusteet. Ratkaisijan roolissa ovat olleet pelkkää mielipidevaltaa käyttävät kiinteistövälittäjät ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat toimineet todellisina Teuffelin tuhattaitureina ja Belsebuubin lähettiläinä. Kiinteistövälittäjät ovat kiihottaneet asuntojen omistajia ja myyjiä kiskomaan asunnoista ylimitoitettuja summia, ja vakuusasiantuntijat puolestaan ovat antaneet rahoittajille perättömiä hinta-arvioita.

Koska asuntoja on rahoitettu tiskeillä luodulla lumerahalla, pankkien taseissa on valtavat vajeet. Rahoitettujen kiinteistöjen todellinen arvo ei vastaa pankeista velaksi annettujen lainojen arvoa. Näin on syntynyt asuntojen hintakupla, jonka puhjetessa asuntovelalliset ovat lopulta hirressä ja pankit kärsivät luottotappioita. Pankit kääntyvät tällöin valtion eli veronmaksajien puoleen pankkitukea saadakseen. Lisäksi ne maksattavat lainaksi antamansa velat ylivelkaantuneilla asiakkaillaan, aivan niin kuin 1990-luvun laman jälkeen. Pahimmassa tapauksessa perintätoimien kohteeksi joutuneet maksavat velat kahteen kertaan.

Osavastuussa vääryyksistä ovat valtio ja keskuspankit, jotka ovat myöntäneet rahanteko-oikeuden yksityisille liikepankeille. Lasku tästä sairaasta politiikasta käännetään veronmaksajien piikkiin. Rahanteko-oikeus pitäisi palauttaa vain keskuspankkien haltuun, kuten talousdemokraatit ovat vaatineet, ja pankkien luotonanto pitäisi alistaa valtioiden kontrolliin myös nousukausien aikana. Löysä raha ei ole kuitenkaan hintakuplan ainoa puhallin.

Ongelmien ydin on, että Suomessa sallitaan bisneksen teko ihmisten kodeilla. Sitä tehostaa vuokrien hintasääntelyn poistaminen, jonka tuloksena sijoittajat ovat tehneet rynnäkön asuntomarkkinoille ja pyrkineet haalimaan haltuunsa mahdollisimman paljon varsinkin pienasuntoja, joista he tavoittelevat kaksinumeroisia vuotuisia tuottoprosentteja.

Berliinissä asunnot maksavat noin kolmanneksen siitä, mitä vastaavat asunnot maksavat Helsingissä, ja vuokrien hintatasokin on puolet pääkaupunkiseudun tasosta. Ja Berliini on sentään metropoli, kun taas Helsinki on Euroopan Joensuu.

Myös Ruotsissa on tehty onnistuneempaa asuntopolitiikkaa kuin Suomessa. Asumisoikeusjärjestelmä toimii Ruotsissa hyvin, koska taloja hallinnoivat asumisoikeusyhdistykset ovat asukkaiden päätösvallassa. Asukkaat voivat itse päättää käyttövastikkeiden tasosta, kun taas Suomessa taloja hallitsevat rakennusliikkeet ja niiden tytäryritykset, jotka jatkavat kuukausittaisten käyttövastikkeiden kantamista entisen suuruisina ja nostavatkin niitä, vaikka talon velkapääoma olisi maksettu ja vastikkeiden pitäisi laskea.

Asumisoikeuslainsäädäntöä pitäisi pikaisesti korjata, tai koko järjestelmä kuolee pois. Nykyisin se ei ole muuta kuin erittäin kallis vuokralla asumisen muoto, jossa kynnysrahana toimiva asumisoikeusmaksu on vuokravakuutta huomattavasti suurempi.

Tukholmassa asuntojen hinnat ovat lähes Helsingin tasolla; tosin Suomen ja Ruotsin tilanteet eivät ole täysin vertailukelpoisia. Ruotsissa ei vallitse ”oman tuvan ja oman luvan” -ajattelutapaa eikä ruotsalaisessa kulttuurissa ole korostettu samaa talonpoikaista identiteettiä kuin luokkayhteiskunnan ja kansalaissodan traumoista kärsineessä Suomessa. Niinpä Ruotsissa on totuttu siihen, että asunnot ovat pankkien hallussa, ja asukkaat maksavat pankeille korkoa ikänsä kaiken. Ruotsissa ihmiset valitsevat, vuokraavatko he asunnon vai vuokraavatko he pankeilta rahaa ostaakseen asunnon, joka tosiasiassa kuuluu pankille. Ruotsissa tämä ajattelutapa toimii laajemman kansalaisluottamuksen ja perinteen vuoksi.

Itse en pidä myönteisenä, että ihmisten kodit omistavat pankit, rakennusliikkeet, julkisyhteisöt tai sijoitusrahastot. Tutkimusten mukaan yksityisten kansalaisten hallinnassa olevasta varallisuudesta pidetään parempaa huolta kuin organisaatioiden omistamasta. Asuntovarallisuuden yksityisomistus edistää kiinteistöjen säilymistä hyväkuntoisina. Kotien yksityinen omistaminen vahvistaa myös ihmisten itsemääräämisoikeutta ja yksityisyydensuojaa.

Suomessa monet tärkeät asiat on hoidettu huonosti, ja merkittävin niistä on asuntopolitiikka. Asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta, joka on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Huonon asuntopolitiikan vuoksi Suomessa on vallinnut myös huikea piiloinflaatio.

Kun rahan ostovoima asuntomarkkinoilla on sulanut pois, ihmisten palkoista on palanut suuri osa. Keskivertopalkansaajan nettotuloista kuluu nykyisin asumiseen niin paljon, että käteen ei jää edes toimeentulotuen perusosaa vastaavaa määrää rahaa. Toimeentulotukea ei kuitenkaan myönnetä omistusasumisen pääomakuluihin, joten keinoksi jää vain vöiden kiristely. Kun keskiluokka on tällä tavoin köyhdytetty, myös päivittäinen kulutus alenee, mikä puolestaan näkyy Anttiloiden ja Stockmannien tappioina, lyhyesti sanoen lamana.

Pankit koettavat elvyttää taloutta myöntämällä lyhennysvapaita vuosia ja pidentämällä lainojen maksuaikaa sekä pystyttämällä kuukausierät kiinteinä. Tämän tuloksena lainat venyvät loppupäästä. Kun ihmisten elinikä ei riitä lainan pois maksamiseen, on tultu paradoksien partaalle.

Lopulta pankit ovat tuoneet markkinoille amerikkalaistyyppiset käänteiset asuntolainat, joita ne markkinoivat pienituloisille mutta asuntonsa maksaneille eläkeläisille. Pankki myöntää tällöin syömävelkaa asuntoa vastaan. Ikäihmisen kuollessa asuntovarallisuus voi olla sulatettu pois, jolloin perilliset jäävät nuolemaan näppejään. Tulos on, että nuoremmat sukupolvet eivät saa asuntoja omaksi edes perimällä. Tämä järjestelmä on moraaliton ja kylvää katkeruutta. Se myös merkitsee tappiota ikääntyvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä sosiaaliseen vaihtosuhteeseen, sillä ikääntyvien mahdollisuudet kompensoida jälkeläisiltään saamaansa huolenpitoa perinnön kautta heikkenevät.

Käänteisten asuntolainojen yleistymiseen ohjaavat eläkkeiden ostovoiman pieneneminen ja työttömyydestä johtuva eläkekertymän heikkeneminen. Valtiovalta voi käyttää käänteisten asuntolainojen mahdollisuutta myös eläkkeiden tai terveydenhuoltopalvelujen huonontamiseen ja julkisen talouden säästötoimien toteuttamiseen tietoisesti. Käänteisten luottojen kautta yksityistä varallisuutta päätyy pankkien haltuun, mikä on kielteistä, sillä sitä kautta kansalaiset puolestaan köyhtyvät.

Rahan arvon aleneminen ja valtaisa piiloinflaatio eivät ole tulleet näkyviin tilastoissa siksi, että asumiskustannusten kasvu on siirretty maksettavaksi tulevaisuudessa ja kuukausittaiset asumiskulut on pidetty keinotekoisesti ennallaan lopusta venyvien luottojen avulla. Yhdessä valtionvelan kasvun kanssa asuntojen tulevaisuudessa maksettavaksi lankeava hintapommi merkitsee sitä, että rahan arvo on romahtanut ja se alenee myös jatkossa, elleivät asuntojen hinnat laske.

Johtopäätöksenä tästä kurjasta asuntopolitiikasta on, että rahan todellisen arvon määrää nykyisin asumisen hinta. Suomen todellinen rahayksikkö ei ole pitkään aikaan ollut euro vaan kiinteistöneliö, jonka arvo tosin vaihtelee paikkakunnittain.

Julkisessa sanassa paljon tuskiteltu asumistukien korkeus ei ole todellinen ongelma, vaan ongelmana on vuokrien hintakiskonta ja sen mahdollistama asuntojen hintojen jatkuva nousu, jonka tuloksena myöskään asuntovelat ja asunnoissa oleva varallisuus eivät vastaa toisiaan. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, jotka imuroidaan heidän pankkitileiltään suoraan asuntokeinottelijoiden pohjattomiin kirstuihin. Asumistuesta on kieltämättä tehty yhteiskunnallisen tulonsiirron väline. Maksajina ovat veronmaksajat ja saajina kiinteistöjä omistavat kapitalistit.

Ongelmaa puretaan väärästä päästä, jos vaaditaan asumistukien alentamista. Tämä perustuu väärään oletukseen, että vuokralaiset voivat päättää vuokrien hintatasosta tai neuvotella vuokranantajia vastaan. Koska avaimet ovat omistajien taskuissa, kaikki valta asiassa on nyt asuntojen omistajilla. Niinpä julkisen vallan pitäisi puuttua ongelmaan palauttamalla vuokrien hintasääntely lakiin ja määrittelemällä korkeimmat neliövuokrat asuinalueittain. Näin voidaan rajoittaa sekä asumistukien kierrätystä kiinteistökeinottelijoille että rahan arvon romahdusta.

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Euroopan keskuspankki kilahti paniikkiin, sillä Kreikan vaalit todennäköisesti voittava vasemmistopuolue Syriza uhkaa erottaa maan valuuttaunionista. Niinpä Frankfurtin pankkiparonit laittoivat painokoneet käyntiin. Summa, jolla EKP aikoo elvyttää eurotaloutta, on yli 1000 miljardia, eli suunnilleen sama, jota Markku Uusipaavalniemi esitti Talousdemokraattien haastattelussa syksyllä 2010.

Muistatte kai, kuinka tiedotusvälineet vaikenivat tästä ehdotuksesta, kunnes Uusi Suomi teki aiheesta jutun kansalaisadressin perusteella. Sensuroimalla totuutta suojeltiin. Uutisoidaanko vai ei uutisoida, pohdittiin. Ei uutisoitu, kunnes ”tilastoista tuli totta”. Nyt, kun EKP ihan itse keksi saman, siitä tehtiin pääuutinen.

Elvytys ei toimi globaalissa taloudessa

Euron tekijänoikeus ei kuulu tietenkään vain EKP:lle. Rahanluonti-instituutiohan on luovutettu yksityisille pankeille, joille valtiot puolestaan ovat velkaantuneet. EKP on voinut ostaa valtioiden joukkovelkakirjapapereita, joita pankeilla on hallussaan rahojensa panttina. Näin EKP on voinut laskea liikkeelle rahaa, joka lisää yksityisten pankkien luotonantomahdollisuuksia, mutta vain osaksi, sillä pankit yleensä poistavat pääomalyhennykset kierrosta.

Nyt EKP on päättänyt ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja suoraan liikkeellelaskusta ja tekee sen ensimmäistä kertaa. Jokainen näin luotu lume-euro suunnilleen kymmenkertaistuu niin sanotun luotonlaajenemisilmiön kautta vauhdittaen inflaatiota. Pankista pankkiin kannettuna luotu raha lisää luotonantovaraa yksityisissä pankeissa.

Inflaation oletetaan lisäävän taloudellista aktiivisuutta ja siten lievittävän lamaa. Elvytys ei taida kuitenkaan olla oikea metodi. Rahan määrää lisäämällä ei nimittäin tuoteta arvoja. Yksityiset pääomat virtaavat globalisoituneessa maailmassa helposti pois kansantalouksista ja EU:n alueelta päätyen sijoitukseen esimerkiksi Aasiassa.

Investointitoiminnan kasvun voi toivoa lievittävän työttömyyttä, mutta todellisuudessa moisella trikkitempulla ei paranneta teollisen toiminnan omia syitä olla olemassa. Hintojen kallistuminen ohjaa ostoksille vielä kun rahalla saa jotakin, mutta pitkällä tähtäimellä rahan arvon huonontuminen ei lisää ostovoimaa. Siksi olen saksalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että keinotekoinen elvyttelypolitiikka ei voi toimia nykyisessä taloudessa.

EKP rikkoi rajansa

EKP voi hankkia haltuunsa myös muutaman Suomen valtion lainapaperin, mutta maksajaksi Suomi joutuu rahoittamalla EKP:tä Suomen Pankin kautta. Näin Suomi piilovelkaantuu.

Surkuhupaisaa on tapa, jolla Suomen Pankki, ministerit ja pankkivaltuutetut vaikenivat siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja media kaunisteli rikoksen. Poliittisesti ja juridisesti katsoen EKP ei suinkaan ”venyttänyt” tehtäviensä rajoja vaan rikkoi peruskirjaansa, joka kieltää keskuspankilta suoran rahoituksen. EU:n peruskirjan 123 artikla nimittäin suorin sanoin kieltää keskuspankkia ostamasta eurovaltioiden joukkolainoja niiden liikkeellelaskusta. Kurvit vedettiin jälleen suoriksi.

Velkakirjojen osto-ohjelman EKP aloitti jälkimarkkinoilla jo 2009, ja lähes yhtä suuri rahoitusoperaatio toteutettiin vuoden 2011 lopussa ja 2012 alussa, jolloin EKP tarjosi pankeille kolmen vuoden edullista rahoitusta. Pankit lainasivat vuoden 2011 joulukuussa 489 miljardia euroa ja vuoden 2012 helmikuussa 530 miljardia euroa, eli yhteensä yli biljoona euroa. Ja vakuusehtoja ”laajennettiin” eli höllennettiin.

Elvytys ei kuitenkaan tehonnut, vaikka inflaatio pysyikin toivotuissa lukemissa. Talouden vauhtipyörä ei käynnistynyt, työttömyys ei alentunut eikä lamaa voitettu. Asiaa ei paranna puolustelu, että EKP toimi jälleen ”vaikeassa tilanteessa”. Liikepankkien ekonomisteille jatkuva elvytys tietysti sopii, sillä sen kautta yksityiset pankit saavat liikkumavaraa. Tässä nähdään taas taloustieteellisen totuuden puolueellisuus.

Kuka hyötyy?

EKP:n toimista hyötyvät lähinnä sijoittajat ja keinottelijat. Tämä näkyy pörssin elpymisenä. Pumpataan rahaa finanssisektorille, mutta tehtaat seisovat, ja kaikki luulevat kaiken olevan hyvin.

Tosiasiassa rahan painaminen ja palkkojen jäädyttäminen käynnistävät inflaation ja leikkaavat kuluttajien ostovoimaa. Suomen kannalta paremmin voisi toimia palkkojen korottaminen ja varsinkin sosiaalietuuksien nostaminen, sillä viimeksi mainitut päätyvät yleensä peruskulutukseen Suomen kansantalouden sisällä.

Deflaatiokaan ei ole välttämättä huono asia. Inflaatio sopii yleensä velkaisille, sillä se syö velkapääomaa. Mutta muutoin rahan arvon nousu ja velkaantumisen vaikeutuminen opettaisivat ihmisille talouskuria, ja velkaisten ahdinkoa pahentaa inflaation nostama korko.

Setelielvytys on loppujen lopuksi pelkkää hölmöläisten viltinpidennystä, kun itse tuotantokoneisto sakkaa työn kaikkoamisen, huonon tuottavuuden ja kysynnän hiipumisen vuoksi. Lamaan on muitakin syitä kuin käteisen puute. Arvotuotanto sinänsä on epäkunnossa.

Kansantalouksia ei voida elvyttää perinteisillä keynesiläisillä keinoilla, sillä mitään kansantalouksia globaalissa maailmassa ei enää ole. Arvotuotannon astia vuotaa, ja työttömyys kasvaa kansainvälisen hintakilpailun vuoksi, kun työ ja teollisuus valuvat entisiin kehitysmaihin.

Euroerolla uhkaaminen on Kreikalle populistinen neuvotteluase

Myöskään Kreikkaa ei pelasta elvytys, sillä eurotaloudessa on pysyvä systeemihäiriö. Sen jatkuva korjaileminen ei kannata, sillä vika on masiinassa.

Akordi ja ero eurosta olisivat parempia vaihtoehtoja. Paluu itsenäisiin valuuttoihin olisi parasta kaikille nykyisille euromaille. Saa nähdä, milloin tästä varjellusta salaisuudesta tulee totta.

Luulen muuten, että vasemmistolaiselle Syrizalle eurosta eroamisella uhkaaminen on pelkkää neuvotteluvaluuttaa, eräänlaista lumerahaa sekin. Todellinen tavoite näyttää olevan vain velkataakan puolittaminen.

Koska tulee 100 000 euron seteli?

Aikana, jolloin Euroopan pankki- ja rahakriisi on aina vain entistä syvemmässä ahdingossa, EKP on päättänyt photoshopata setelinsä uusiksi. Sitä se perustelee ”turvallisuuden” varjelulla.

Euroopan unionille on ollut tyypillistä tavaton defensiivisyys, puolustuksellisuus, joka ilmituo syyllisyyttä. Turvallisuutta tarvitaan tietenkin vain, jos on olemassa uhkia ja pelkoja.

Euron merkittävin turvallisuusuhka eivät ole kuitenkaan mitkään rahanväärentäjät vaan EU itse, joka uhkaa polttaa ihmisten rahat pankkeihin, kuten jo kävi Kyproksella.

Naurettavana esimerkkinä defensiivisyydestä on tapa, jonka mukaisesti uuden viitosen mainoksessa alleviivataan, että setelinselässä ”Euroopan kartalla näkyvät myös Malta ja Kypros”. Tämä ikään kuin muistuttaa, että Maltan ja Kyproksen mukanaolo ei ole mikään itsestäänselvyys.

Seteliuudistuksen yhteydessä Suomelle olisi otollinen hetki irtautua koko eurosta ja jakaa kansalaisille markat käsiin. Se olisi opportunistista mutta kannattavaa. Pelkästään Suomen Pankki on tukenut euroa target-järjestelmän kautta niin monilla miljardeilla, että niiden takaisin saanti kuittaisi suuren osan valtion veloista. Suomen valtion luottokelpoisuus paranisi entisestään, ja markan arvon noustessa suhteessa euroon euromääräisten valtionvelkojen arvo leikkautuisi.

Suomi on lisäksi niin pieni kansantalous, ettei irtautumisella olisi mitään vaikutusta Euroopan talouteen. Sen merkitys jäisi pelkästään symboliseksi ja tulisi näkyviin vain aloittaessaan jonkinlaisen dominoefektin. Myös siinä tapauksessa tulos olisi myönteinen. Suomen irtautumista eurosta ymmärrettäisiin todennäköisesti laajalti, ja se herättäisi kateuden tai katkeruuden lisäksi myös ihailua. Pohjoista kansakuntaa pikemminkin kiitettäisiin älykkyydestä ja esimerkillisyydestä kuin moitittaisiin oman edun tavoittelusta. Mikäli irtautuminen toimisi esimerkkinä Etelä-Euroopan maille, tälläkin seikalla olisi taloutta ja totuutta edistävä vaikutus, kun myös ongelmamaissa päästäisiin taas taloudellisen itsemääräämisoikeuden, vapauden ja vastuun tielle.

EKP on kyllä oikeassa paljastaessaan omat pelkonsa ja uhkansa. Raha on menettänyt arvoaan myös piiloinflaation myötä, kun yhden markan kahvikupista on tullut yhden euron kahvikuppi. Vain televisioiden ja tietotekniikan halpeneminen on pitänyt inflaation kurissa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla asuntojen eurohinnat kirjoitetaan nykyään samoilla numeroilla kuin markkahinnat vuosituhannen vaihteessa. Asuntojen hinnat ovat moninkertaistuneet aikana, jona ihmisten tulot ovat nousseet vain kolmisenkymmentä prosenttia. Kansantaloudessa on mahdotonta, että asuntojen hinnat nousisivat ihmisten tulokehitystä nopeammin ilman, että syntyy asuntokupla, jonka on lopulta puhjettava.

Kasvukeskusten asuntokupla johtuu sekin EU:sta, väestön keskittymisestä, maahanmuutosta ja globalisaatioon liittyvästä toimintojen kasautumisesta talouden, teollisuuden ja liikenteen solmukohtiin. Samanaikaista rahan arvon heikkenemistä ei ole päästetty näkymään tilastoissa, jotta EMU-ehdot täyttyisivät, ja asuntoluottojen kuukausierät on sen vuoksi pidetty vakioina. Lainat puolestaan on venytetty purukumimaisesti elinikäisiksi. Nyt kun tavallisten palkansaajien elinikä ei enää riitä asuntojen maksamiseen, muutamat luottolaitokset, kuten Hypoteekkiyhdistys, ovat keksineet jatkaa asuntojen rahoitusta alkupäästä kaupitellen lapsille ja nuorille suunnattuja asuntosäästämisen muotoja. Hintahulluuden keskellä tulee mieleen Ismo Alangon laulu, jossa ”lasten säästöpossut täytyy avata vasaralla”.

Aikana, jolloin rahan arvo on vaakalaudalla, ei ole tietenkään ihme, että kiinteä omaisuus, kuten asunnot, mineraalit, raaka-aineet ja melkein mikä tahansa materiaalinen omaisuus potevat hinnannousua. Toistaiseksi EU on onnistunut tukkimaan ihmisten suut niin, että pula leivästä ei ole yltänyt määräysvaltaa EU:ssa käyttävien maiden ruokapöytiin.

Olen kuitenkin melko varma siitä, että pian tulee aika, jolloin jättiläisinflaatio polttaa eurorahat ja sytyttää kansalaislevottomuuksia ja sotia Euroopan maiden välille. Näin käy, kun EKP tekee välttämättömän ja alkaa ostaa valtioiden velkakirjoja laskien liikkeelle suuren määrän ylimääräistä bitti- ja setelirahaa. Silloin heräämme aamuun, jolloin leipä maksaa 100 000 euroa.

Kuinka valtionvelat maksetaan?

Samalla kun valtiovarainministerit mättävät valtioille velkaa kuin täytekakkua, muutamat ovat kysyneet, kuinka tästä siunauksesta voidaan koskaan päästä eroon. Keinoja on tietenkin olemassa.

1) Ensimmäinen mahdollisuus on talouskasvu. Jotta talouskasvu hoitaisi Suomen valtion velat, kasvun pitäisi jatkua noin kuuden prosentin suuruisena kymmenien vuosien ajan, mikä ei ole talouden konjunktuurit huomioon ottaen mahdollista. Pelkkä talouskasvu ei siis johda valtioilla olevien velkojen kuittaamiseen.

2) Toinen keino on lisätä verotusta. Veroasteen nosto ei kuitenkaan johda kokonaisverokertymän kasvuun, jolla valtioiden velkoja voitaisiin lyhentää. Suomessa on jo optimaalinen verotus, mikä tarkoittaa, että se tuottaa parhaiten. Veroasteen nosto tai lasku johtaisivat kokonaisverokertymän pienenemiseen, viivan alle jäävän tuloksen huononemiseen ja talouselämän näivettymiseen. Jos valtionvelat aiottaisiin maksaa esimerkiksi arvonlisäveroa korottamalla, alv-prosentin pitäisi olla vähintään 40. Mutta tällöin kukaan ei haluaisi enää ostaa juuri mitään.

3) Kolmas keino on bitti- ja setelirahoitus. Keskuspankit ja EKP voivat painaa rahtilaivallisen uusia seteleitä tai valmistaa saman määrän bittirahaa, jolla ne voivat lunastaa velkakirjat pois pankeista. Näin pankit saavat saatavansa. Mutta samalla rahanarvo laskee jyrkästi eli sen ostovoima heikkenee. Säästäjien rahat palavat pankkeihin, ja velallisten lainat lyhenevät, mutta myös korkomenot paisuvat. Usein sanotaankin, että valtioiden velka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota. Inflaatio taas on tasavero, joka kohtelee yhtä kovakouraisesti kaikkia. Mutta suhteellisesti ankarimmin se kohdistuu pienituloisiin ja vähävaraisiin, joiden on tingittävä perushyödykkeiden kulutuksesta. Tämäkin johtaa samaan kurjuuteen kuin veroasteen nosto.

4) Neljäs keino on vallankumous. Kansalaiset ovat eri asia kuin valtio. Umpikujaan jouduttuaan kansalaiset voivat todeta, että poliitikot ovat hoitaneet asioita huonosti ja että kansalaisilla ei ole mitään tekemistä kyseisen valtion kanssa. He hylkäävät vanhan valtion, tekevät vallankumouksen, syöksevät hallitus- ja pankkiherrat vallasta, ripustavat heitä lyhtypylväisiin ja perustavat kokonaan uuden valtion. Sitten he ilmoittavat, että kyseessä on täysin uusi luomus, joka ei ole edellisen jatkaja. Sikäli kuin uuden valtion perustajat eivät ole olleet luomassa vanhan valtion sitoumuksia, he ilmoittavat, etteivät he ota niistä myöskään vastuuta. Euroalueen revetessä ja EU:n kumoutuessa nähdään luultavasti juuri tällaisia nationalistisia vallankumouksia, joiden yhteydessä monta viatonta sielua lähetetään Taivaaseen.

5) Viides keino on mahdollisuus, että valtiota kohtaa jokin onnenkantamoinen. Sellainen voi olla esimerkiksi öljylöytö, joka tuo maalle merkittävää vaurautta. Esimerkiksi Norjassa niin on käynyt, ja siksi maa ei Euroopan unioniin koskaan liittynytkään. Se halusi pitää kiinni onnestaan, hyvinvoinnistaan ja rikkaudestaan.

6) Kuudes keino, jolla yksittäiset valtiot voivat kiemurrella valtionveloistaan, on hyvä kauppa jonkin suuremman toimijan kanssa. Kreikkalaiset voivat myydä saariaan niin kuin Venäjä Alaskan. Koska suomalaisilla ei ole juuri mitään myytävää, me voimme ottaa jotakin vastaan. Voimme esimerkiksi suostua monien EU-maiden toiveissa siintävään mahdollisuuteen, että ottaisimme varastoidaksemme Saksan, Ranskan ja muiden EU-maiden runsaat ydinjätteet. Lakimme ei sitä nykyisin salli, mutta Euroopan unionissahan lait on tehty muutettaviksi, kuten perustuslakienkin jatkuvasta auki repimisestä nähdään. Ennen pitkää meidän on pieni pakkokin ottaa takapihoillemme EU-maiden ydinsaasteet, sillä muussa tapauksessa EU alkaa uhata meitä talouspakotteilla tai ”rauhaanpakottamisella”.

Tämän kaiken ihanuuden on saanut aikaan Euroopan unioni ja jäsenyytemme euroalueessa. Vielä 1980-luvulla Suomi voi hyvin. Valtiolla oli varallisuutta, velka oli minimaalinen, ja valtio rakensi kaikkea kukkeaa ja hyvää: varuskuntia, kouluja, teitä ja siltoja. Oli hyvin menestyviä valtionyrityksiä. Nykyisin ne on yksityistetty kapitalistisen politiikan mukaisesti ja myyty sitten ulkomaille. Pääoma on tuhlattu juoksevien kulujen maksuun.

Euroopan unioniin liityttäessä sanottiin, että päätösvaltaa ja rahanjakoa siirretään hieman tuonne Keski-Eurooppaan päin: Brysseliin, Strasbourgiin ja Frankfurtiin. Nyt rahamme ja kansallisvarallisuutemme ovat sitten siellä.

Tämä osoittaa, kuinka taloudellisen itsemääräämisoikeuden menetys ja päätösvallan siirtyminen vieraisiin käsiin voivat tuhota ihmisten onnen ja hyvinvoinnin. Se osoittaa myös, miten haavoittuvainen koko yhteiskuntamme on.

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

Euroopan rahaunionin jäsenyys on johtanut valtioiden taloudet suuriin ongelmiin. Suorituskyvyltään erilaiset kansantaloudet saatettiin yhteisen valuutan kautta näennäisesti samalle viivalle. Nyt hitaita pakotetaan juoksemaan nopeiden tahdissa ja nopeita puolestaan taivutellaan juoksemaan hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana. Kun valtiot eivät voi hoitaa talouttaan itselleen sopivimmalla tavalla, yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii. Lopulta myös vahvimmat kansantaloudet menettävät kykynsä tuottaa sellaista lisäarvoa, jolla voitaisiin parantaa muiden asemaa.

Yhteiseen rahaan on liittynyt pieniä hyötynäkökohtia: matkailijoiden ei tarvitse vaihtaa valuuttaa maasta toiseen siirtyessään eikä yritysten tarvitse suojautua kurssiriskeiltä valuuttafutuureilla. Euroopassa olisi kuitenkin voinut käydä vapaakauppaa myös ilman EU:ta ja euroa, pelkän EEC:n turvin. EMU:n ja yhteisvaluutan edut ovat olleet hyvin vähäisiä. Valuuttaa ei tarvitse vaihtaa myöskään maksaessaan kortilla, ja euron ansiosta kurssimuutoksilta voidaan suojautua vain euroalueen sisällä.

Yritykset käyvät kauppaa myös euroalueen ulkopuolisiin maihin, ja tässä suhteessa yhteisestä valuutasta on ollut lähes pelkkää haittaa. Eräs syy siihen, miksi Suomen puunjalostusteollisuutta lopetetaan tehdas kerrallaan ”kannattamattomana”, on se, että kilpailijamaat, kuten Ruotsi, myyvät tuotteitaan edullisemmin. Oman valuuttansa ansiosta Ruotsi voi devalvoida ja lepuuttaa kruununsa kurssia alemmalla tasolla sekä taata edullisemmat hinnat, kysynnän ja työllisyyden, joka edistää koko kansantalouden etua. Esimerkiksi vuoden 2008 laman alkaessa Ruotsi alensi kruununsa kurssia niin, että yhdellä eurolla saattoi ostaa melkein kymmenen kruunua. Tästä elvytystoimesta oli naapurimaamme teollisuudelle useiden miljardien etu, kun taas vahvasta eurosta on ollut haittaa esimerkiksi Suomen viennille Pohjois-Amerikkaan.

Suomen tiedotusvälineet mainitsevat kyllä mielellään, mitä etua yhteisestä valuutasta on ollut, mutta ne eivät kerro, että syynä Suomen metsäteollisuuden asteittaiseen tuhoutumiseen on Euroopan unioni ja yhteinen raha. Myös tuotannon siirtäminen pois Suomesta johtuu Euroopan unionista ja sen myötä helpottuneesta pääomien viennistä rajojemme ulkopuolelle. Tämä on heikentänyt työllisyyttä ja vähentänyt yksityishenkilöiltä perittävää verokertymää.

Myös yritysten maksamien verojen määrä on supistunut tai ainakin noussut optimaalista verotuottoa vähemmän Euroopan rahaunionin vuoksi. Ulkomaalaisten ostettua yrityksiämme firmat kotiuttavat voittonsa vieraisiin maihin ja maksavat veronsa niihin. Samoin suomalaisten hallussa olevat yritykset pakenevat alhaisten verojen toivossa ulkomaille. Tämä on johtanut valtiot keskinäiseen verokilpailuun, mikä puolestaan merkitsee, ettei itsenäistä finanssipolitiikkaa enää ole.

Kansallisvaltiot eivät voi päättää verotuksensa tasosta itsenäisesti, sillä pääomien vapaan siirtelyn vuoksi pääomanomistajat voivat helposti viedä omaisuutensa ulkomaille ja kilpailuttaa valtioiden verotusjärjestelmiä. Niinpä pääomatuloverotus on pidetty suhteellisen alhaisella tasolla myös Suomessa, minkä seurauksena rikkaat pääomanomistajat ovat selvinneet vähillä veroilla. Heidän alhaiset veronsa on kompensoitu ottamalla valtiolle suurin määrin velkaa.

Rikkaat ihmiset ovat rikastuneet ja valtiot ovat velkaantuneet. Rikkaiden suuret pääomatulot aiotaan maksattaa köyhien ja keskituloisten palkansaajien köyhillä ja keskituloisilla jälkeläisillä, joiden hoidettaviksi valtioiden velat kaatuvat. Tämä on johtanut yhteiskunnalliseen repeämiseen ja eripuraisuuteen. Vastakkain eivät ole nykyään vain rikkaiden ja köyhien ihmisten edut, vaan kansallista etua ajattelevien ihmisten ja siitä piittaamattomien internatsien napit.

Yhteiskuntamme pysyy koossa ja ihmiset näennäisesti tyytyväisinä vain siksi, että kansalaiset eivät vielä ymmärrä, miten heitä höynäytetään EU:n riistotaloudessa. Heidän aggressionsa ostetaan pois sosiaaliturvalla, joka siirretään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Nämä kaikki ongelmat johtuvat siitä, että EU on sekoittanut pahasti valtioiden taloudet ja tuhonnut niiden itsenäisen talouspoliittisen toimintakyvyn.


Valtiot eivät selviä veloistaan koskaan

Valtioiden köyhtyminen ja velkaantuminen ovat johtaneet ennennäkemättömään pankki- ja rahoituskriisiin. Kriisi ei tosin vallitse vain pankkijärjestelmässä vaan sitä pönkittävässä politiikassa.

Suomen valtiolla on tätä nykyä velkaa noin 82 miljardia euroa, ja velkaeuroja on kuin tähtiä taivaalla. Esimerkiksi yläpuolellamme näkyvään Linnunrata-nimiseen tähtisumuun on arvioitu sisältyvän noin 200 miljardia tähteä tai aurinkokuntaa. Tässä mielessä tähtitiede on vielä taloustiedettä runollisempaa.

Laskin kerran, että Suomen valtionvelalla voisi rakentaa niin monta kolmesataametristä loistoristeilijää, että niitä ulottuisi peräkkäin aseteltuna Helsingin Katajanokalta Suomenlahden ylitse Tallinnaan asti. Yksikin tällainen loistolaiva maksaa noin 300 miljoonaa euroa, ja se olisi jopa valtion budjetissa suuren mittaluokan hankinta. Mutta Suomen valtiolla velkaa on niin paljon, että kyseisiä laivoja voisi sillä summalla hankkia peräti 270 kappaletta ja kävellä niistä rakennettua siltaa pitkin kuivin jaloin Baltian puolelle! Paha vain, ettei tätä velkaa ole missään kiinteässä omaisuudessa investoituna, vaan se kasvaa korkoa vain syömävelkana.

Suomea sanotaan yhdeksi EU:n vähiten velkaantuneimmista maista. Olemme pysyneet pankkivaltio Luxemburgin ohella ainoana sellaisena maana, joka täyttää Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Sen mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia BKT:sta. Velkamme vähyys on kuitenkin vain suhteellista ja näyttää hallinnassa olevalta pelkästään bruttokansantuotteeseen verrattuna. Suuri valtionvelka on saattanut taloutemme veitsen terälle, ja liikkumavara on minimaalinen. Absoluuttinen velka on hirvittävä, ja myös oma tilanteemme on erittäin huono, mikäli otetaan huomioon, että selviytymiskykymme ei ole yhtä hyvä kuin kehittyneempien teollisuusmaiden.

Yksiselitteinen syy valtioiden heikkoon tilanteeseen on Euroopan unioni ja sen yhteinen rahapolitiikka. Kansallisvaltioilta on viety oikeus devalvaatioon ja revalvaatioon ja sellaiseen itsenäiseen veropolitiikkaan, joka takaisi suurimman mahdollisen tehokkuuden poliittisesti siedettävillä ehdoilla kussakin kansallisvaltiossa.

Myös pankkien ja valtiovarainministeriöiden ekonomisteille alkaa olla selvää, ettei yksikään Euroopan valtio suoriudu veloistaan huononevan huoltosuhteen, eläkepommin, kallistuvan energian ja EU:n lietsoman maahanmuuton sekä siitä johtuvan sosiaalihuollollisen rasituksen keskellä. Velkoja ei siis ole mahdollista maksaa koskaan takaisin. Miten sitten valtioiden ja pankkien välisissä suhteissa käy?


Kriisin ratkaisu: setelirahoitus ja inflaatio tai akordi ja pankkien kansallistaminen

Valtiot ovat pankeissa asioidessaan erilaisia asiakkaita kuin yritykset ja yksityishenkilöt. Kun valtio astuu pankkiin, kyseessä on asiakas, joka voi säätää pankkilait uusiksi. Valtiot eivät ole toistaiseksi käyttäneet tätä keinoa, mutta aikaa myöten sitä joudutaan käyttämään.

Nykyisin Euroopassa vaurastuvat rikkaat ihmiset ja pankit. Rikkaat rikastuvat pääoman omistusta suosivan verotuksen kautta. Pankit puolestaan rikastuvat hyödyntämällä valtion niille myöntämää rahan liikkeellelasku- ja koronperimisoikeutta. Vaikka yksityisten pankkien toimintaoikeudet ovatkin valtioiden niille myöntämiä, valtiot roikkuvat pankkien kahleissa niin kuin Mr. Lothar Veronican talutusnuorassa. Valtiot ovat narun päässä juuri siksi, että Euroopan yhdentymisellä niiden oma varainhankinta eli itsenäinen veropolitiikka on ajettu umpikujaan.

Valtio voisi hankkia varallisuutta verotuksen lisäksi myös eräällä toisella tavalla. Se voisi lisätä kierrossa olevan rahan määrää eli laskemalla liikenteeseen rahaa esimerkiksi kaksinkertaisen määrän nykyiseen verrattuna. Tällöin ihmisten palkkojen ostovoimasta katoaisi puolet, ja työn tuloksista viisikymmentä prosenttia siirtyisi valtiolle. Ne, jotka tällaisessa tilanteessa olisivat säästäneet omaisuuteen, välttyisivät pääoman menetyksiltä, sillä kiinteä omaisuus säilyttää arvonsa rahan arvon heikentymisestä huolimatta. Euroopan unionissa tätä vaihtoehtoa onkin pohdittu, ja on aprikoitu, voitaisiinko valtioiden velat hoitaa laskemalla liikkeelle rahaa, jolla lainat voisi maksaa.

Käsittääkseni valtiot joutuvat aikaa myöten toimimaan näin, sillä ne eivät voi uskottavasti hoitaa velkojaan muutoin, mutta tuloksena olisi silloin jättiläisinflaatio. Eurotalous repeää joko siitä hyvissä ajoin irtautumalla tai ajautumalla rahapoliittiseen kaaokseen. Mikäli tilanne halutaan hoitaa hallitusti, pankit on saatettava valtion omistukseen ja poliittiseen valvontaan kattavan pankkireformin kautta.


Minne raha katoaa, vaikka sitä koko ajan tehdään lisää?

Euroopassa ja varsinkin Suomessa on vallinnut euronormeja suurempi inflaatio jo nyt. Kun asuntojen ja kahvikupillisten hintalappuihin kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin markka-ajan lopulla, niiden hinnat ovat kuusinkertaistuneet, vaikka ihmisten palkat eivät ole nousseet kuin muutaman prosentin. Koska asuminen muodostaa suuren osan ihmisten elinkustannuksista, asuntojen kallistuminen on syönyt kansalaisten tuloista paljon suuremman osan kuin tilastollisista inflaatioprosenteista voisi päätellä.

Inflaatio on pidetty näennäisesti alhaisena tasaamalla valtaviksi paisuneet asuntoluotot useiden vuosikymmenien mittaisille ajanjaksoille, pitämällä kuukausittaiset asumismenot siten hallinnassa ja siirtämällä lainat maksettaviksi tulevaisuuteen. Todellisuudessa myöskään asuntojen materiaalinen arvo ei ole niin suuri kuin niistä riistetään ja maksetaan.

Asuntojen hintojen järjetön nousu on ohjannut asunnon ostajia olettamaan, että he löytävät takapihoiltaan sammioittain kultaa. Asuntojen hinnat tulevat kuitenkin väistämättä romahtamaan, sillä omistusasunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta. Espanjassa näin jo kävi, ja Barcelonasta voi tätä nykyä ostaa yksiön kolmellakymmenellä tuhannella, omakotitalon meren rannalta sadallatuhannella. Sama tilanne vallitsee myös Saksassa (asuntojen todellisia hintoja voit katsella linkin takaa).

Asuntokuplan puhkeaminen ja realistisen hintatason saavuttaminen johtuu työttömyydestä ja kansantalouden romahtamisesta laman ansiosta totuuden äärelle. Suomessa puolestaan vallitsee työttömyys käänteisestä syystä. Ihmiset ovat menettäneet työskentelymotivaationsa, koska he tietävät, ettei edes koko elämä riitä enää asunnon maksamiseen, eivätkä he milloinkaan saa kovaa maata jalkojensa alle.

Syy asuntojen hintojen holtittomaan nousuun Suomessa ei ole ollut vain kysynnän ja tarjonnan epätasapaino kasvukeskuksissa tai resurssien tuhlaaminen monumentaalirakentamiseen asuntorakentamisen sijasta. Syy, jota markkinamekanismikaan ei ole kyennyt korjaamaan vaan ainoastaan syventämään, on ollut rahataloudessa ja pankeissa.

Yksityiset liikepankit ovat valtioiden suosiossa ja nauttivat poliittisia erikoisetuja siitä edellä mainitsemastani syystä, että niille on suotu rahanteko-oikeus. Oikeus laskea liikenteeseen rahaa kuuluisi tosiasiassa vain valtioille ja keskuspankeille, jotka takaavat koko rahajärjestelmän. Edellä kuvattua piiloinflaatiota luodaan siis pankeissa, jotka laskevat liikkeelle enemmän luottoa kuin niissä on talletuksia tai kassavarantovaatimukset sietävät, eikä Suomenkaan pankkitarkastusvirasto puutu tähän toimintaan noususuhdanteiden aikana. Se alkaa korjata vaurioita vasta laman alettua, kun pankit kääntyvät valtioiden kukkarolle pankkitukea kerjäten.


Miten rahaa luodaan talouden taikamaailmassa?

Yksityiset pankit hyödyntävät tunnetusti niin sanottua luotonlaajennusta. Sen vaikutuksesta keskuspankkien liikkeelle laskema ”vahva raha” kertautuu talouden kierrossa. Pankit luovat uutta rahaa, sillä ne eivät lainaa eteenpäin niillä jo olevia keskuspankilta tai toinen toisiltaan lainaamiaan rahoja eivätkä myöskään ottolainauksen kautta asiakkailta saamiaan rahoja vaan pitävät osan itsellään. Sen sijaan ne luovat moninkertaisen määrän rahaa kirjoittamalla antolainausasiakkailleen luottoja pankkien tiskeillä. Pankit siis lisäävät numeroita asiakkaiden asunto- ja muihin luottoihin ja antavat ulos sellaista rahaa, jota niillä ei ole.

Liikkumavaraa, jonka puitteissa pankit voivat kyseistä mekanismia hyödyntää, kutsutaan kassavarantovaatimukseksi. Jos kassavarantovaatimus olisi esimerkiksi 2 prosenttia, pankit voisivat antaa luottoja 50-kertaisen määrän. Tätä puolestaan kutsutaan rahakertoimeksi. Todellisuudessa muutamien EU-maiden pankeissa ei ole kassavarantovaatimusta lainkaan, eli periaatteessa ne voivat antaa rahaa lainaksi rajattomasti. Tällä tavoin pankit luovat rahaa tyhjästä, ja mitä huonommin valtiot tarkkailevat pankkien antolainausta, sitä enemmän lumerahaa talouteen syntyy.

Esimerkiksi Yhdysvalloista vuonna 2008 alkaneen laman tärkein syy oli Yhdysvaltain keskuspankin holtiton luotonanto. Keskuspankki lainasi liikepankeille rahaa alhaisella korolla ja siten helpotti niiden antolainaustoimintaa. Asuntojen hinnat nousivat jyrkästi, koska ostajille myönnettiin halpakorkoisia luottoja. Lainoja myönnettiin myös maksukyvyttömille, jotka ajautuivat vaikeuksiin, ja kysynnän hiipuessa asuntojen hinnat romahtivat jättäen haltijansa tappiolle ja pysyvään velkavankeuteen. Tyhjästä luotu raha tuotti taloudellisen tyhjiön viime kädessä ylivelkaantuneiden ihmisten kukkaroon.

Tällä välin pankit rikastuivat, sillä valtio suostui pelastamaan ne pankkituella ja koska myöhemmin pankit perivät samat summat myös laina-asiakkailtaan. Lopulta kaikki kääntyi veronmaksajien ja ylivelkaantuneiden ihmisten itsensä maksettavaksi, vaikka syyllisiä pitäisi etsiä pankeista ja valtion keskuspankista.

Euroopassa on meneillään samantapainen tilanne. Yhtäältä valtiot takaavat pankkien luotonannon myöntämällä yksityisille liikepankeille oikeuden luoda rahaa tyhjästä sekä laiminlyömällä pankkitoiminnan kontrolloimisen. Toisaalta valtiot lainaavat myös itse rahaa pankeilta suoriutuakseen sosiaalimenoistaan, verokertymän vähenemisestä sekä pankkituesta. Yhdysvallat on jo elvyttänyt taloutta laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa, ja myös Euroopan keskuspankki on ostanut yksityisiltä pankeilta niiden hallussa olevia ongelmamaiden velkakirjoja, jotka osoittautuvat arvottomiksi. Näin EKP on maksanut valtioiden lainoja vaihtamalla roskaa roskaan, toisin sanoen rahaan, jonka arvo ei monistettaessa ja pois jaettaessa suinkaan nouse vaan laskee.

Olisi kuitenkin väärin, että hyödyn tästä tilanteesta korjaisivat yksityiset rahalaitokset. Koska valtiot ovat taanneet pankkien toiminnan, niillä on moraalinen oikeus ja velvollisuus itse vaikeuksiin joutuessaan kansallistaa pankit. Kukaan tuskin uskoo esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Italian tai Espanjan milloinkaan suoriutuvan veloistaan. En usko myöskään Suomen pystyvän maksamaan takaisin valtiolla olevaa velkaa. Myös maksuhalukkuus puuttuu, ja esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana poliitikot pitivät tärkeämpänä talouskasvun (ja oman kannatuksensa) ruokkimista alhaisen verotuksen avulla kuin valtiolla olevan velan lyhentämistä. Kuitenkin juuri tuolloin olisi pitänyt tyytyä kahden prosentin talouskasvuun neljän sijasta ja lyhentää valtionvelkaa pitämällä verot korkeammalla.


Koron perimisen synti

Miksi sitten valtiot keräävät itselleen velkaa niin runsaasti kuin tekevät? Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että valtiot ovat sekä velallisia että omien velkojensa takaajia. Pankkijärjestelmän ylläpitäjinä ja legitimoijina valtiot uskovat pitävänsä myös pankkien avaimia käsissään. Tämä on kuitenkin virheellinen oletus, ja valtiot ovatkin nyt pahoin riippuvaisia yksityisistä pankeista, Rothschildeista ja Rockefellereistä, jotka pääsevät määräämään, mihin lainatut varat sijoitetaan. Näin valtioiden rahankäyttö ajautuu epädemokraattisiin käsiin, aivan kuten EU:n katakombeissa on käynyt. Vaarallisinta eurovaltioille on ulkomainen ja euroalueen ulkopuolelta tuleva raha, sillä se ei ole Euroopan keskuspankinkaan kontrollissa.

Toinen syy valtioiden runsaaseen velanottoon on siinä, että valtioiden kassakirstun vartijat tietävät, ettei kansantaloudessa ole ensinkään rahaa, jos ei ole velkaa. Lähes kaikki kierrossa oleva raha on yksityisten pankkien tiskeillä luotua velkarahaa, joka koostuu lumerahana ulos annetuista lainoista. Mitä enemmän pankeilta lainataan, sitä rikkaampia ihmiset voivat kuvitella olevansa ja sitä varakkaammalta kansantalous näyttää, kunhan se vain hoitaa velkansa. Vallassa olevat nykypoliitikot olettavat siis velkaa tehdessään tekevänsä äänestäjistään rikkaita (lukuun ottamatta niitä, jotka elävät tulevaisuudessa eivätkä siis voi vielä äänestää). Kaikki velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Pääongelman muodostaa koron periminen velkarahasta. Koska yksityiset pankit perivät rahasta korkoa ja valtiot puolestaan joutuvat rahoittamaan korkomenoja uusilla lainoilla, velkakuorma kasvaa. Toisaalta pankeista ulos kannettu raha päätyy talletuksina takaisin pankkien tileille, tosin vain osittain. Pankkien on annettava ulos vähemmän varsinaista talletusrahaa kuin ne lainaavat asiakkailtaan, ja tästä koituvan tappion vuoksi pankit kompensoivat tilannetta perimällä ottolainauskorkoja korkeampia antolainauskorkoja. Kaikki pankkien lainaama raha ei palaudu pankkeihin, vaan osa siitä katoaa joka tapauksessa matkalle. Yksi lainaksi annettu lume-euro ehtii kuitenkin noin kymmenkertaistua rahatalouden taikamaailmassa, kun osia siitä talletetaan takaisin pankkeihin ja lainataan edelleen.

Koron periminen johtaa inflaatioon, ja velkojen määrä kasvaa kansantaloudessa samanaikaisesti kuin hinnat nousevat. Esimerkiksi kolmen prosentin koron periminen vuosittain johtaa eksponentiaalisesti kasvavaan lainamäärään, jos korko lisätään pääomaan ja pääomaa ei lyhennetä. Tällaisen lainan lyhentämiseen tarvittaisiin epärealistisen hurja ja katkeamattomasti jatkuva talouskasvu.

Koron kiskomisen vuoksi käykin lopulta aivan päinvastoin kuin voitiin kuvitella ja toivoa, ja velallisten kaikki omaisuus siirtyy vähitellen luotottajien haltuun. Asuntopolitiikassa tämä näkyy selvästi. Monikymmenvuotisten asuntolainojen tehtäväksi ei ole enää pitkään aikaan mielletty sitä, että velalliset saisivat asunnon omaksi. Jokainen asuntolainaa maksava tietää, että pitkien asuntolainojen korkomenot kaksinkertaistavat takaisinmaksun loppusumman. Tämän kaiken saa aikaan koron periminen luotoista. Asuntovelkainen ainoastaan hoitaa lainaa kuolemaansa asti selviten hädin tuskin korkomenoista. Omistusasumisesta on tullut yksi vuokralla asumisen muoto.

Valtion velan vuoksi ei myydä vain valtioiden omaisuutta, vaan valtio luo olosuhteet, joissa myös yksityiset ihmiset riisutaan kaikesta varallisuudesta ja heidän kaikki omaisuutensa päätyy vihdoin pankeille. Esimerkiksi ne iäkkäät ihmiset, jotka ovat pystyneet hankkimaan asuntovarallisuutta, menettävät sen, sillä rutiköyhät valtiot eivät suoriudu eläkkeiden maksusta. Pankit puolestaan tarjoavat asiakkailleen käänteisiä asuntoluottoja, joihin turvautuessaan ikäihmiset panttaavat asuntonsa lainaa vastaan. Ihmisen kuollessa asunnon kahmaisee pankki, ja loput vie valtio perillisiä verottamalla. Aivan vastaavasti myös valtioiden omaisuus on jo myyty pois sijoitusomaisuutta ja käyttöomaisuutta myöten, vaikka näin syntyneillä tilapäisillä tuloilla valtiot eivät olekaan pystyneet rahoittamaan pysyviä menojaan.

Toinen mahdollisuus hoitaa tilanne olisi kieltää koron periminen. Valtio voisi myös itse lainata itselleen ne rahat, jotka se nyt antaa pankkien takoa tiskeillään ja joiden takaajaksi se itse ryhtyy. Jos valtio ei perisi myöntämistään lainoista korkoa, koronkiskontaan liittyvä lumipalloefekti ei pääsisi käyntiin, ja lainasummat pysyisivät kohtuullisina sekä lyhentämiskelpoisina. Koron kiskonnan kieltäminen veisi perusteen myös talouskasvun vaatimuksilta, jolloin voitaisiin pyrkiä uskottavaan luonnonvarojen säästämiseen.


Belsebuubi asuu pankeissa

Kaiken pahan alku ja juuri näyttää olevan yksityisten pankkien toiminta ja niiden harjoittama koronkiskonta. Lumerahan luominen ja koron periminen lainoista aloitettiin historiallisesti katsoen 1700-luvun Englannissa. Sitä ennen koron periminen oli monissa maissa kiellettyä ja rangaistavaa, myös Ruotsi-Suomessa.

Vitsikästä on, että nyky-Euroopassa ollaan jälleen palaamassa tähän pisteeseen. Siihen voidaan päätyä valtion käyttöön ottaman setelirahoituksen kautta, mikä johtaa inflaatioon. Inflaatio puolestaan on tasavero, joka kohtelee kaikkia kansalaisia muodollisesti yhtä kovakouraisesti, mutta suhteellisesti ankarammin se kohdistuu vähävaraisimpiin ja pienituloisimpiin, jotka joutuvat tinkimään perushyödykkeistään.

Setelirahoituksen ohella toinen keino maksaa valtioiden velat on se, että pankit taivutellaan tekemään akordi, toisin sanoen antamaan valtioilla olevat velat anteeksi. Kreikan valtion velkojen puoliksi leikkaaminen virittelee alkusointuja tästä.

Jatkossa pankit kirjaavat suuria luottotappioita valtioille antamiensa luottojen vuoksi, ja pankkeja joudutaan pääomittamaan valtioiden tuella. Valtioiden pitää kuitenkin vaatia tukien vastineeksi omistusosuuksia pankeista, mikä johtaa käytännössä pankkien sosialisoimiseen. Pankkituki pitää nähdä vastavuoroisena, sillä valtiot ovat alun perin legitimoineet myös pankkien rahanteko-oikeuden. Tulevaisuudessa koko pankkijärjestelmä on uudistettava, ja valtioiden on otettava rahajärjestelmä tosiasialliseen hallintaansa luomalla koroton rahanlainausjärjestelmä.


Irti eurosta!

Euroopan talous-, pankki- ja rahakriisin päässä on pankkien kansallistaminen. Tämä on nähdäkseni ainoa tie, jota kulkien euron ongelmat voidaan ratkaista ilman, että valtioiden taloudet romahtavat ja kansat ajetaan kaduille. Valtioiden on samanaikaisesti irtauduttava eurosta ja palattava itsenäisen rahapolitiikan tielle. Myrskystä johtuvat laineet eivät välttämättä nouse kovin suuriksi, sillä markkinat eivät ole tyhmiä, ja ne ovat aavistaneet jo ennakolta esimerkiksi Kreikan ajautumisen velkasaneeraukseen. Nämä tulevaisuudennäkymät ovat siis mukana jo nykyisessä korkotasossa, eikä euron repeäminen aiheuta välttämättä mitään shokkiaaltoa korkoihin.

Eurosta irtautumisen on tapahduttava hallitusti, aivan niin kuin pankkien kansallistamisenkin. Korostan, että tämä on ainoa tie, jolla euron kriisi voidaan ratkaista ilman hyperinflaatiota, poliittisia levottomuuksia ja verenvuodatusta. Valtioiden välisen integraation sijasta pitäisikin painottaa pankkien integroimista poliittiseen järjestelmään.

Pankit rahoittavat tulevaisuudessa toimintansa nimenomaan veronmaksajien kukkarosta, joten ne kaatuvat joka tapauksessa valtioiden turvaverkkoihin. Kyse on vain siitä, tapahtuuko romahdus hallitusti vai hallitsemattomasti. Hallitusti se tapahtuu, kun pankit kansallistetaan ja otetaan poliittiseen valvontaan sekä korkojen kiskominen kielletään. Päävastuu pankkitukien maksamisesta kääntyy tällöin suurten EU-maiden, kuten Britannian, Espanjan, Ranskan ja Saksan sekä niiden veronmaksajien vastattavaksi, sillä eniten kärsivät nimenomaan näiden maiden pankit. Tämä vastuunjako on oikeudenmukainen, sillä kyseiset maat ovat myös hyötyneet eurotaloudesta eniten.

Monet poliitikot, kuten Italian sosiaalidemokraattien Romano Prodi, ovat sanoneet, että euron kriisin ratkaisemiseksi pitää syventää liittovaltiopolitiikkaa ja tähdätä entistä tiiviimpään poliittiseen integraatioon. Tämä on tyypillinen velkavankeudessa elävien reagoimistapa: kun taloudellinen itsemääräämisoikeus on menetetty, tunnustetaan riippuvuutta. Ylivelkaantuneet valtiot menettävät itsenäisyytensä, sen asioista päättävät muut, ja tulot valuvat vieraille. Kyseinen regressiivinen tulos on löperön sosiaalidemokraattisen selkärangattomuuden seuraus, mutta se pitää yhtä myös kapitalistien harjoittaman alistamisen ja ruoskimisen kanssa.

Federalismi, jota Suomessa on ajanut erityisesti kokoomuksen Cai-Göran Alexander Stubb, on mitä pahinta demokratian halveksuntaa. Sen tuloksena politiikanteko ja kansalaisten tahto korvattaisiin Stubbin kaltaisille EU-byrokraateille ominaisella lobbauksella ja juonittelulla.

Euron kriisiä ei voida eikä pidä koettaa ratkaista esimerkiksi euromaiden yhteisillä joukkovelkakirjalainoilla, sillä ne merkitsisivät valtioiden finanssipolitiikan yhtenäistämistä ja verotuksen kytkemistä entistä tiiviimmin yhteen. Paremmin menestyvien maiden veronmaksajilla maksatettaisiin tällöin entistä enemmän myös muiden maiden velkoja, mikä olisi poliittisesti kestämätöntä. Se olisi myös moraalisesti epäoikeudenmukaista, sillä meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian näkökulmasta taloudellisia seuraamuksia ei tule siirtää sellaisten ihmisten kontolle, joilla ei ole kausaalista syy-yhteyttä niiden syntyyn eikä ansioita ongelmien luomisessa.

Tässä tilanteessa sekä sosialistit että porvarit ovat olleet aidan samalla puolella: ruokkimassa Euroopan yhteistä rahapolitiikkaa. Niinpä poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse vasemmiston ja oikeiston välillä, vaan ne vallitsevat kansallista etua edustavien poliitikkojen ja niiden välillä, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Nykyajan EU-myönteiset poliitikot, jotka ovat suureksi osaksi euroalueen rakentamisen takana, ovat syypäitä vallitsevaan pankki- ja rahakriisiin. He ovat todellisia kansallisvaltioiden ja niiden kansalaisten vihollisia.


Irti Euroopan unionista!

Euroopan unioni on kapitalismin kirkkain ja puhtain ilmentymä. Siihen liittyvä yhteinen rahapolitiikka, maahanmuuttona esiintyvä työvoiman joukkosiirtely ja hyväksikäyttö sekä sosiaalinen ja kulttuurinen yksiaineksistuminen uhkaavat tappaa pois kansallisvaltion, joka 1800-luvulta asti on ollut järkevän yhteiskuntapolitiikan keskeinen instrumentti. Itsenäinen kansallisvaltio on ollut väline ja puskuri sosiaalisten sekä taloudellisten erojen tasapainottamiseen eri yhteiskuntaluokkien kesken valtioiden sisällä.

Aidon kulttuurisen erilaisuuden ja Euroopan kansojen itsejärjestymiseen pohjautuvan moniaineksisuuden tilalle on sittemmin luotu monikulttuurisuuden ideologia. Sen vallitessa tasa-arvo tulkitaan kaikkien maiden samanlaisuudeksi. Käytännössä tämä tendenssi johtaa vain monokulttuuriin, jonka tuloksena koko Eurooppa lainehtii yhtenä yksiaineksisena viljapeltona kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Suoraan sanottuna Euroopan unioni uhkaa ihmisten hyvinvointia kaikkialla maanosassamme. Sen liittovaltiopolitiikka on aivan yhtä totalitaristista ja ihmisten vapautta sekä kansakuntien itsemääräämisoikeutta loukkaavaa kuin yksilönvapauden riisto kommunistisissa maissa.

Euroopan rahakriisin keskellä myös poliitikot alkavat vähitellen huomata, mitä kaikkea Euroopan unionin sitoumuksista voi seurata. Esimerkiksi Suomen nimi on niin monessa sopimuksessa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan niistä kaikista ongelmista, joihin nämä sopimukset ja niiden dispositiot voivat johtaa.

Eduskunnan on ehdottomasti torjuttava vireillä oleva perustuslain muutoshanke, jonka tuloksena kansallista päätösvaltaa voitaisiin jatkossa siirtää kahden kolmasosan määräenemmistöllä Euroopan unionille myös kansallisesti tärkeissä kysymyksissä.

Euroopan unionissa ei tule myöskään luopua yhteispäätösmenettelystä, joka edellyttää kaikkien jäsenmaiden suostumusta. Tästä käytännöstä saatiin hyviä kokemuksia viimeksi, kun Suomi ja Hollanti estivät Bulgarian ja Romanian liittymisen Schengenin vapaamatkustussopimukseen. Parasta olisi tietysti se, että koko Euroopan unioni katsottaisiin poliittisesti kuolleeksi ja eroaisimme EU:sta ensimmäisten joukossa.


Miksi on oikein olla ehdoton?

On olemassa kaksi tapaa upottaa vene: ylilastaus ja veneen keikuttaminen. Ne, jotka haluavat lisätä integraatiota ja luoda liittovaltion, ovat ylilastaajia. Niitä, jotka arvostelevat tätä politikointia, moititaan veneen keikuttajiksi. Mutta on olemassa kolmaskin tie: vähennetään kuormaa ja jätetään osa matkustajista rannalle. Näin hekin pysyvät kuivilla, eivätkä myöskään veneessä olijat joudu veden varaan kellumaan.

Sananlasku sanoo, että sukeltaminen kannattaa lopettaa viimeistään silloin kun on pohjalla. Euroopan unioni on nyt pohjalla. Tästä ei ole muuta tietä ylöspäin kuin Euroopan unionin vähittäinen purkaminen. Suomen kannalta katsoen Euroopan unionia ei ole koskaan tarvittu mihinkään. Myös EU:n turvastandardit ja sosiaalisen hyvinvoinnin takaamat oikeudet ovat olleet Suomessa paremmin voimassa jo alun alkaen eivätkä suinkaan EU:n ansiosta. Sen sijaan yhteisestä rahasta johtuvat vahingot ovat olleet paljon suuremmat kuin ne pienet edut, joiden johdosta sitä on kiitelty. Norja ja Sveitsi ovat pärjänneet mainiosti Euroopan unionin ja euroalueen ulkopuolella.

Ainoat poliittiset puolueet, jotka voivat ohjata Euroopan takaisin raiteilleen, kohti kansallisvaltioista koostuvaa politiikkaa sekä itsenäisiä talousjärjestelmiä, ovat Euroopan kansallismieliset puolueet.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen puolestaan paheksui hiljattain sitä havaitsemaansa tosiasiaa, että ”ehdottomuus” on lisääntynyt politiikassa. Tätä ei tarvitse ihmetellä, sillä Jyrki-boyn puolue on täysin unohtanut nimestään sen alkuosan: puoluehan on viralliselta nimeltään Kansallinen Kokoomus r. p. Myöskään kokoomus ei ole ajanut pitkään aikaan kansallista etua. Kannatuskadosta, luokkayhteiskunnan voimaan astumisesta ja niin sanotun ääriajattelun lisääntymisestä puolue saa syyttää vain itseään.

”Ehdottomien” mielipiteiden lisääntyminen johtuu siitä, että asioista ollaan periaatteellisesti eri mieltä. Syvien kriisien keskellä joudutaan usein pohtimaan periaatteet uusiksi. Enää ei riitä se pragmatiikka, jonka vallitessa päämääristä ollaan yksimielisiä ja vain keinoista vallitsee erimielisyys. Nykyisin myös päämääristä ollaan eri mieltä. Tämä puolestaan on poliittisesti tervehdyttävä reaktio.

Olen itse ottanut jo vuonna 1994 kielteisen kannan Euroopan unioniin kansanäänestyksessä, sillä aavistin, että EU:hun liittymiseen sisältyy liittyminen myös yhteiseen rahaan ja kaikkiin sen ongelmiin, joiden seurauksena valtiot lilluvat ennen pitkää kaulaansa myöten keltaisessa. Hyvinvoinnin takaava valtioiden käyttöomaisuuskin alkaa olla jo myyty velkojen maksamiseksi, ja peruspalveluja yksityistämällä julkiselle taloudelle syntyy vain entistä enemmän menoja, kun joku ulkopuolinen (ja useasti myös ulkomaalainen) taho laskuttaa valtiota ja kuntia niin hammashoidosta, katsastuksista kuin teiden aurauksistakin aikaisempaa kiskurimaisemmilla hinnoilla. EU:n määräämillä kilpailutussäädöksillä valtiolta on viety mahdollisuus suosia suomalaisia toimijoita tavalla, jonka tuloksena Suomi kukoisti vielä 1980-luvulla ja valtio vaurastui.

Vastustaessani Euroopan unionista johdettua politiikkaa olen täysin ehdoton ja sikäli täysin filosofinen. Olin aivan oikeassa myös siinä, kun viime kesäkuisessa blogikirjoituksessani ehdotin, että uuden hallituksen tulisi laatia suunnitelma kriisin eskaloitumisen ja eurosta irtautumisen varalle. Hallitus taisi ottaa ilmaisen neuvoni onkeensa, sillä 21.9.2011 otsikoitiin, että hallituksella on B-suunnitelma talousromahduksen varalle. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen se on, sillä A-suunnitelma talouskriisin hoitamiseksi puuttuu kokonaan.


Miksi europankkiirit nauroivat?

Äskettäin näimme, että Suomen vakuusvaatimukset Kreikka-tuelle uitettiin likaviemäristä alas myöntämällä Suomelle vakuudet, mutta sellaisella tavalla, joka jätti Suomen tappiolle ja saattoi maamme muiden maiden silmissä naurunalaiseksi. Esimerkiksi Iltalehti otsikoi 5.10.2011 kannessaan, että ”Koko Eurooppa nauraa Suomelle”, toisin sanoen Jutta Urpilaiselle, jonka vakuusvaatimukset vesitettiin kuukausia kestäneen väännön aikana.

Suomi saa nyt vakuudet vain osalle lainasummasta, toisin sanoen 880 miljoonan euron edestä arvopaperitakauksia, jotka sijoitetaan edelleen. Ne saadakseen Suomi suostui maksamaan pysyvän vakausmekanismin pääomaosuutensa viiden erän sijasta kerralla vuonna 2013 ja leikkaamaan väliaikaisesta mekanismista mahdollisesti saatavia tuottoja. Lisäksi vakuussummaa ei maksettaisi takausten aktualisoituessa Suomelle heti vaan vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista. Tämä osoittaa, että Suomen piikkiä pidetään auki niin kauan, kuin Suomi ylipäänsä on mukana Euroopan unionissa.

Vakuuksien myöntäminen oli röyhkeää huijausta, sillä neuvottelujen aikana Suomen osuutta Kreikan toisesta pelastuspaketista kasvatettiin vaivihkaa 1,4 miljardista eurosta 2,2 miljardiin. Valtiovarainministeriön virkamiehen Martti Salmen äskettäin antaman lausunnon mukaan ”Kreikan talouden näkymien synkkenemisen vuoksi maa tarvinnee odotettua suuremman lainapaketin” (VVM:n tiedote tässä). Tosiasiassa Suomen osuutta kasvatettiin 57 prosentilla eli noin 800 miljoonalla siksi, että siten Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen saivat Suomen antamien takausten vastineeksi samansuuruiset näennäiset vakuudet. Suomen suhteellinen osuus 109 miljardin pelastuspaketista kasvoi, sillä pelastuspaketin kokonaissummaa ei ole missään sovittu nostettavaksi 57 prosentilla 171 miljardiin!

Tuloksena oli, että Suomi osti vakuudet Kreikalta lainaamalla sille entistä enemmän rahaa. Suomalaisille myönnetyt vakuudet otettiin meiltä toisella kädellä pois kuin leipäkannikka keskitysleirivangin emalilautaselta. Kenenkään ei tarvitse ihmetellä, miksi europankkiirit nauroivat ja miksi yksikään maa ei enää halua avustustensa vastineeksi ”vakuuksia”. Katainen ja Urpilainen puolestaan menettivät kasvonsa niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin. Heidän yrityksensä jymäyttää kansaa paljastui häpeälliseksi harhautukseksi, kun neuvottelun tuloksena saadut vakuudet kierrätettiin Suomen valtion rasitteeksi entistä raskaampana pääomaosuutena.

Kataisen ja Urpilaisen (talouspolitiikan Bonnien ja Clyden) Suomelle hankkima taloudellinen tappio on kuitenkin rikka rokassa verrattuna siihen, mitä Euroopan keskuspankki ja Suomen Pankki tekevät parlamenttien tietämättä ja kansalaisten selän takana. Suomi on pumpannut keskuspankkinsa ja euromaiden rahavirtoja tasapainottamaan perustetun Target-järjestelmän kautta näkymätöntä häivetukea Euroopan pankkijärjestelmään useita miljardeja euroja. Jos mukaan lasketaan erilaiset tukiostot, summa nousee lähelle 30 miljardia. Tämä puolestaan merkitsee, että Suomi ehkäisee uuden talouskriisin syntyä suuremmalla summalla kuin kuluisi kriisistä maallemme aiheutuviin tappioihin.

Tapa, jolla esimerkiksi talouskomissaari Olli Rehn on puhunut pysyvän vakausvälineen puolesta ja pahoitellut Suomen kansan tinkimättömyyttä, muistuttaa maanpetturuutta. Juuri sillä tavoin sekä oikeisto, vasemmisto että keskusta ovat innosta kiljuen vaatineet kaikkia maita eurorahasta solmittuun hirttosilmukkaan. Toivottavasti köyttä riittää myös sitten, kun yhteisvaluutasta johtuva katastrofi todetaan tapahtuneeksi ja syylliset vedetään kaduilla ja kujilla hirteen.

Lisää analyysia ja perusteluja tässä.

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Vaadin edellisessä kolumnissani, että Suomi ei suostuisi takaamaan muiden maiden velkoja. Miksi näin on? Mikä on syynä siihen, että näennäisesti vauraan ja vähän velkaantuneena pidetyn maamme ei pitäisi ottaa enää yhtään lisää valtionvelkaa saati haalia kantaakseen muiden maiden lainoja.

Vastasin kysymyksiin jo edellisessä kirjoituksessani näkökulmasta, joka koskee asian poliittista oikeutusta. Mutta luodaanpa asialle myös talouspoliittista taustaa.

Suomi on ottanut kahtena edellisenä vuotena enemmän lainaa vuodessa kuin se pystyi maksamaan koko noususuhdanteen aikana takaisin. Laman päättyessä 1995 Suomen valtionvelka oli noin 60 miljardia euroa. Lipposen ja Vanhasen hallitusten aikana velkoja lyhennettiin vain noin 6 miljardilla. Samalla veroprosentit pidettiin alhaisina ennätysmäisen talouskasvun ruokkimiseksi. Tosiasiassa meille olisi riittänyt parin prosentin kasvu neljän prosentin sijasta, ja lainoja olisi pitänyt lyhentää runsaamman verotuksen avulla.

Koska hyvätuloisia ei verotettu tarpeeksi, rikkaat rikastuivat, ja valtionvelkojen hoitomenot siirrettiin köyhien ja keskituloisten suomalaisten maksettaviksi korotettuina arvonlisäveroina, jotka ovat tasaveroluonteisia ja kohtelevat kovalla kädellä myös pienyrittäjiä.

Lisäksi valtionomaisuutta myytiin noususuhdanteen aikana, vaikka osinkotulot huomioiden valtion olisi kannattanut pitää omaisuutensa hallussaan. Omaisuuden myynneillä ei lyhennetty velkoja kuin kuuden miljardin arvosta siitä huolimatta, että myyntitulot olivat noin 16 miljardia. Erotus käytettiin kulutukseen ja sosiaalimenoihin, vaikka satunnaisten tulojen varaan ei voida rakentaa pysyviä menoja.

Vuonna 2008 alkaneen laman seurauksena valtio velkaantuu yli kymmenellä miljardilla vuodessa. Pelkät koronhoitokustannukset vastaavat Puolustusvoimien budjettia. Pahinta on, ettei velkaantumista voida katkaista enää veroja korottamalla. Jos lisänvelan otto haluttaisiin korvata esimerkiksi arvonlisäverolla, alv-prosentti pitäisi nostaa noin 45:een.

Valtionvelka ei katoa myöskään inflaation myötä, sillä maailmanlaajuisen negatiivisen talouskasvun aikakaudella saattaa seurata velkadeflaatio, jolloin velkojen arvo vain nousee. Myöskään Suomen bruttokansantuotteen kasvu ei ole ikuisesti mahdollista, eivätkä velat tule kuitattua tuotannon tehostumisen, työn tuottavuuden tai työllisyystilanteen paranemisen kautta. Esimerkiksi eläkkeiden maksun mahdollisuus perustuu oletukseen, että reaalipalkat ja talous kasvavat katkeamattomasti 1,75 prosentin vuosivauhdilla. Tämä tarkoittaisi, että myös kulutuksen pitäisi kolminkertaistua noin puolessa vuosisadassa.

Suomesta ei kuitenkaan löydy vastaavaa määrää kuluttajia eikä kulutusresursseja, sillä maassamme tehtyjen työtuntien määrä on vähentynyt. Jopa metsäteollisuus on siirtänyt suuren osan työpaikoista ulkomaille, ja viennin määräkin on laskenut.

Olisi kerrassaan absurdia sitoutua EU:n takausvastuisiin tilanteessa, jossa Suomen lakisääteisen eläkejärjestelmän eläkevastuuvelka on runsaat 500 miljardia euroa ja rahastoidut eläkevarat kattavat vain noin sata miljardia euroa. Valtion verotulot ja veroluonteisten maksujen tuotot ovat vuodessa vain vaivaiset 30 miljardia, ja muutoin Suomi syö tätä nykyä velaksi.

Suomella oli helmikuun lopussa valtionvelkaa 73 miljardia, mikä on noin 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. EU:n valioluokkaan kuuluva maa lähestyy nopeasti Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainittua rajaa, jonka mukaan valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia BKT:stä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Italialla on valtionvelkaa lähes 120 prosenttia BKT:stä, ja eurokelpoisuuden rajaksi asetettu ehto on ylitetty myös monissa muissa euroalueen maissa. Suomessa se ylittyy heti kun kansantuote alkaa tyrehtyä.


Köyttä riittää

Virallisesti Suomen osuus eurovaltioiden velkakriisin ratkomiseksi tähän mennessä sovituista hätäluotoista ja -sitoumuksista on noin kymmenen miljardia euroa, mikä vastaa Suomen valtion noin yhden vuoden tämänhetkistä velanottoa. Sekin nostaa hien Valtiokonttorin virkamiesten otsalle ja kansalaisten ihon kananlihalle.

Portugalille annettujen 1,2 miljardin takausvastuiden lisäksi Suomen osuus Kreikalle annetuista suorista hätäluotoista oli 1,5 miljardia euroa. Suomi on antanut rahaa ja takauksia myös Irlannille ja Islannille. Jos Suomi nyt sitoutuu Euroopan takausvastuisiin, maamme joutuu täyttämään ne jonakin päivänä.

Euroopan väliaikaiselle rahoitusvakausvälineelle (European Financial Stability Facility) luvatuista yhteensä 440 miljardin euron pääomista ja takauksista Suomen osuuden on tarkoitus olla runsaat 8 miljardia euroa, ja EU:n komission 60 miljardin euron kriisirahastosta (European Financial Stability Mechanism) Suomen osuus on noin miljardi euroa. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista (European Stability Mechanism), jonka suuruudeksi on kaavailtu noin 700 miljardia euroa, Suomen osuus olisi suunnilleen 13 miljardia.

Lisäksi päälle tulee Suomen Pankin noin 10 miljardin osuus Euroopan keskuspankin EKP:n kriisimaihin liittyvistä noin 500 miljardin riskeistä, ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n uusista 400 miljardin valmiusluotoista Suomen osuus on noin 2,5 miljardia.

Tämä merkitsee, että Suomen takausvastuut eivät rajoitu suinkaan suorina luottoina pois annettuihin muutamaan miljardiin eivätkä edes Kataisen ja Kiviniemen määrittelemiin takauksiin. Euromaat ja EU eivät ole kertoneet esimerkiksi sitä, miten väliaikaisen rahaston luotonantovara kasvatetaan 440 miljardiin, vaan asiasta päättäminen on siirretty Suomen vaalien yli kesäkuuhun. Käytännössä rahaston maksukyky voitaneen taata vain jäsenmaiden takausvastuita kasvattamalla.

Kaikki edellä mainitut tekijät huomioon ottaen Suomen yhteenlasketut takausvastuut kasvavat vähintään 30 miljardiin euroon. Mikäli myös Espanja, Italia ja Belgia suistuvat hätärahoituksen hakuun, Suomen yhteenlasketut rahoitus- ja takausvastuut kasvaisivat yli 50 miljardin euron, lähelle Suomen koko tämänhetkistä valtionvelkaa.

Tämä selittyy muun muassa sillä, että Espanja, Italia ja Belgia muodostavat yhdessä noin kolmanneksen eurotaloudesta, ja ne vastaavat noin kolmasosasta euroalueen kriisirahastojen ja -toimien kustannuksista. Jos nämä maat katoaisivat Kreikan, Irlannin ja Portugalin lainojen takaajien joukosta ja päätyisivät itse tuen hakijoiksi, samalla katoaisi myös rahoituksesta yksi kolmasosa. Tällöin Suomen pitäisi taata muiden maiden lainoja peräti kahden vuoden valtionbudjettinsa edestä, eli lähes 80 miljardilla eurolla!

Euroopan takausvastuut ovat hirvittävä taloudellinen aikapommi. Suomen pitäisi ehdottomasti kieltäytyä niistä. Tämä vaihtoehto voidaan todistaa oikeaksi ja jopa välttämättömäksi jo yhdellä argumentilla. Kyseessä ovat pelkät suuret lupaukset, eikä hätärahastoihin kaavailtuja rahasummia ole Suomella (sen enempää kuin muillakaan euromailla) missään olemassa, vaan rahat pitäisi haalia kokoon kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Luuletteko pankkien puolestaan olevan niin tyhmiä, että ne tuollaisessa tilanteessa lainaisivat lanttiakaan maksukyvyttömille maille saati ostaisivat konkurssitilassa olevien valtioiden velkakirjoja tai muita roskalainoja?

Koko kriisirahastot ovat siis suuri kupla, jota puhalletaan setelirahoituksen keinoin, toisin sanoen pumppaamalla markkinoille keskuspankkien myöntämää rahaa. Sitä syntyy, kun keskuspankit ostavat ongelmamaiden velkakirjoja ja päästävät siten markkinoille suuria määriä tyhjästä luotua rahaa. Tämä puolestaan johtaa inflaatioon ja pitkällä tähtäimellä rahan arvon mitätöitymiseen. Hirttoköyttä tulee tällöin niin paljon, että jalat ulottuvat maahan, mutta lynkattava saattaa kuolla kovaan pudotukseen.

Suurinflaatio onkin verotuksen ohella toinen tapa hoitaa valtioiden velat. Inflaatio on eräänlainen tasavero, joka syö sekä rikkaan että köyhän tuloista ja talletuksista inflaatioprosentin suuruisen osan. Se on vain sikäli erikoinen vero, että sillä verolla ei ole saajaa ollenkaan.


Narun pää vetäjien käteen

Totuus on, että Suomella ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa edes tähänastisia lainojaan, ja samassa tilanteessa ovat muutkin niin sanotut länsimaat. Käytännössä velat jätetään maksamatta, ja rahoittajat jäävät vaille saataviaan. Koska suuri osa lainoista on otettu muista maista, syntyy valtioiden välisiä konflikteja ja sodat lisääntyvät.

Asioiden ratkaiseminen edellyttäisi koko maailman talousjärjestelmän uudistamista. Verotuksen yhdenmukaistaminen, yhteiset joukkovelkakirjat ja poliittinen integraatio eivät kuitenkaan vastaisi ongelmiin oikeudenmukaisesti, sillä niiden kautta taloudellista vastuuta siirrettäisiin huonosti taloutensa hoitaneista maista paremmin pärjääville. Globalisaatiosta siirryttäneenkin vähitellen kansallisen edun puolustamiseen, kun eri kansakunnat alkavat valvoa taloudellisia, työvoimapoliittisia ja sosiaalipoliittisia etujaan tämän hullun eurooppalaisen universaalipolitiikan ja globalisaation vastapainoksi.

Mikäli suomalaiset suostuvat takaamaan muiden euromaiden lainoja, maallemme tulee kaksoisrooli sekä velallisena ja velkojana. Tällaisessa tilanteessa Suomi ei voisi muuta kuin riitautua itsensä kanssa. Siksi olisi parasta käsitellä tämäkin ristiriita etukäteen, jotta kurja kohtalo voitaisiin välttää.

Kansallisfilosofi J. V. Snellmanin patsaalle kiiveten huudan vastuussa oleville poliitikoille: Kansantaloutemme pelastamiseksi olisi nyt tehtävä kaikki mahdollinen! Suomalaiset voivat vielä välttää panemasta päätään hirttosilmukkaan. EU:n takausvastuista kieltäytyminen on pieni hienovarainen teko, jonka historia kyllä muistaa. Viisaus ei ole nyt vaikeaa. Parhaiten se tapahtuu kevyellä kynänkäänteellä äänestyskopissa.

M-15 on oikeassa

Euroopan finanssikriisin edetessä tuli selväksi, että lopulta joku keksii seteli- ja bittirahoituksen. Kun valtiot eivät pysty lainaamaan rahaa pankeista, ne voisivat tehdä sitä itse. Ajatus on välkky, sillä rahan luominen on itse asiassa valtion tehtävä, joka vain on puolivahingossa lipsahtanut yksityisille pankeille.

Keskustan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemi ehdotti Talousdemokratia ry:lle 20.9.2010 antamassaan haastattelussa, että Euroopan keskuspankki taikoisi hihastaan 1 000 miljardia euroa, jolla ratkaistaisiin valtioiden rahakriisi. Vertailukohtana hän mainitsi, että nykyään yksityiset pankit tekevät rahaa itse kirjoittamalla asiakkailleen luottoja, vaikka pankeissa ei olisi vastaavaa määrää talletuksia.

Rahanteko-oikeus on tosiasiassa ollut jo pitkään yksityisillä pankeilla. Ongelmana on lumerahan tehtailun lisäksi se, että yksityiset pankit luotottavat asiakkaitaan suuremmalla rahamäärällä kuin asiakkaat pystyvät maksamaan takaisin. Myös oman käsitykseni mukaan esimerkiksi asuntojen hintakupla on syntynyt juuri näin, kun rahaa on tehty tyhjästä ja sitä on jaeltu löysästi.

Vastaavasti valtiot voisivat hoitaa oman rahakriisinsä tekemällä lisää rahaa.

Jos peruslähtökohta eli rahan loihtiminen tyhjästä on kuitenkin viallinen, niin miksi valtiot sitten voisivat tehdä niin yksityisten pankkien sijasta? Ensinnäkin (1) valtioilla olisi siihen poliittinen oikeus ja velvollisuus toisin kuin yksityisillä pankeilla. Ja toiseksi (2) valtiot eivät peri lisärahasta korkoa, kuten yksityiset pankit, joten lainaa ei tarvitsisi rahoittaa lisälainalla, niin kuin yksityisten rahoitusmarkkinoiden kierteessä helposti käy. Kolmanneksi (3) sijoituspäätöksiä tekisivät poliitikot eivätkä pankkiirit, jotka nyt vaikuttavat myös siihen, mihin kohteisiin lainarahat käytetään. Tämä vaihtoehto olisi siis kansanvaltaisempi.

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien ehdottamalla tavalla ei kuitenkaan tehdä, vaan ihmisiä pelotellaan jättiläisinflaatiolla. Todellisuudessa valtioiden harjoittama tilapäinen bitti- tai setelirahoitus ei tekisi Euroopasta uutta Zimbabwea. Myös oman käsitykseni mukaan euron kurssi luonnollisesti laskisi mutta ei suinkaan romahtaisi kilpaileviin valuuttoihin verrattuna. Vastalahjana euroalueen kilpailukyky paranisi. Työllisyys ja tuotanto säilyisivät ennallaan, ja kokonaistilanne pysyisi hallinnassa johtaen vain monetaristisen talouspolitiikan väistymiseen ja esimerkiksi dollarin ja euron välisen kurssin tasapainottumiseen.

Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittanut Pasi J. Matilainen erehtyy väittäessään, että jos valtiot lisäisivät rahan määrää markkinoilla, se automaattisesti johtaisi inflaatiokierteeseen. Libero-taloustieteestä innostunut it-ammattilainen ei ole ymmärtänyt, että rahan kätilönä toimivat nyt yksityiset pankit. Valinta sen välillä, luodaanko rahaa pankeissa vai valtioiden taholla, on valinta, jossa määritetään, vaurastuvatko yhteiskunnassamme kapitalistit vai keski- ja työväenluokka. Erona on lähinnä seuraava: kun inflaatioriskin aiheuttava raha luodaan yksityisissä pankeissa, tilanteesta hyötyvät koronkiskojat, jotka tekaisevat toiminnalleen välineen tyhjästä.


Fiatilla vai Mersulla?

Miksi sitten tyhjästä luotua fiat-rahaa pidetään nykyisin kaiken pahan alkuna ja juurena? Fiat-rahallahan tarkoitetaan rahaa, jonka arvo perustuu ainoastaan hallinnon luomiin säännöksiin tai lakeihin, eikä mihinkään konkreettiseen asiaan, ja sen vastakohtana voidaan pitää esimerkiksi rahaa, joka perustuu kultakantaan.

Asiassa on luonnollisesti puolensa. Ne liittyvät keinotteluun ja spekulaatiotalouteen. On totta kai viisaampaa ajatella, että myös kaikki lisäarvo pitää ensin tuottaa. Talousjärjestelmän täytyy perustua tuottamiseen eikä alihinnoitteluun, niukkuuden keinotekoiseen lopettamiseen tai holtittomaan jakamiseen.

Mutta: rahaa luodaan kuitenkin tyhjästä esimerkiksi osake- ja optiokeinottelussa, joissa vaihdetaan odotusarvoja ilman, että arvonlisä näkyy todellisena omaisuutena tai kassavirtana. Tätä libertaarit eivät paheksu lainkaan, vaikka he vastustavatkin fiat-rahaa, jolla tasapainotettaisiin valtiontalouksien tilannetta. Koska rahan pitäisi olla valtion kontrolloima artefakti, valtioilla olisi tähän myös mahdollisuus ja kansanvaltainen oikeutus toisin kuin yksityisillä pankeilla.

Äärilibertaarien anarkokapitalistinen argumentaatio näyttää johtavan yhteen tiettyyn peruslähtökohtaan, joka onkin heidän ideologiansa keskeinen opinkappale: myös rahan tulisi olla yksityistä. Tämä puolestaan kumoaisi rahan aseman yleispätevänä vaihdon välineenä valtioissa ja siten koko rahajärjestelmän.

Siinä, toimivatko rahan liikkeelle laskijoina valtiot vai yksityiset pankit, ratkaistaan peruslinja: pidetäänkö pystyssä uuskapitalistista monetaristista järjestelmää vai sallitaanko taloudellista aktiivisuutta edistävä lievä inflaatio?

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien kannanotoista lähtenyt kinastelu (ks. esim. Pasi J. Matilaisen kolumnin jäljessä tulevia kommentteja) johtuu paljolti siitä, että heidän vastakriitikkonsa tulkitsevat tilannetta mustavalkoisesti ja pitävät lopputuloksena hyperinflaatiota. Uusipaavalniemen arvostelijat pitävät setelirahoittajaa noidan oppipoikana, joka saa henget liikkeelle mutta ei kykene hallitsemaan niitä.

Käytännössä rahan luonti tapahtuu nyt paljon hallitsemattomammin pankkien tiskeillä kuin se tapahtuisi keskuspankkien ohjauksessa. Kyse on siitä, kuka kontrolloi ketä: ovatko pankit valtioiden poliittisessa talutusnuorassa vai valtiot yksityisten pankkien kaulapannassa? Poliittinen kontrolli on kansanvaltaista; sen sijaan pankkien toimintaa ohjaa pelkkä ahneus, joka on tietysti rationaalista mutta usein vailla yhteisvastuuta ja moraalia.

Tämä puolestaan näkyy lopputuloksessa. Myös asuntojen hintakuplaan ja yliluototukseen on sisältynyt suunnaton piiloinflaatio. Rahan arvon alenemista ei ole vain päästetty näkymään tilastoissa, kun lainojen kuukausierät on pidetty näennäisesti kohtuullisina ja lainalaskut on siirretty maksettaviksi tulevaisuuteen venyvinä luottoina.

Voi olla, että Uusipaavalniemen esiintulossa näkyy alkusointuja vaaleja edeltävästä hypetyksestä, mutta omasta mielestäni ei ole mitään pahaa siinä, että poliitikko tulee mieluummin Fiatilla kuin rahamiesten maskotilla, Mersulla. Fiat lux! Tulkoon siis valkeus myös talouspoliittiseen keskusteluun.


Mikä estää?

Setelirahoituksen kaltaista piristysruisketta valtioiden taloudelle ei suostuta antamaan siksi, että se ei ole pääomanomistajien ja suurtallettajien etujen mukaista. Ratkaisusta hyötyisivät etupäässä velalliset. Uusipaavalniemen väläyttämä vaihtoehto ratkaisisi kuitenkin kriisin poliittisesti ja kansanvaltaisesti, sillä se hyödyttäisi Euroopan kansalaisten enemmistöä.

Sen sijaan nyt ongelmaa yritetään ratkoa kapitalistisesti pitämällä euron kurssia korkealla ja velkaannuttamalla valtioita yksityisille luotonantajille. Tässä tilanteessa rikkaat rikastuvat entisestään.

Kyseinen politiikka on samanlaista kuin Suomen valtion pääomatuloveroprosentin pitäminen alhaisena. Seuraus on, että valtio jää vaille verotuloja ja joutuu kuittaamaan menovajeen velanotolla. Rikkaiden rikastuminen maksatetaan siis valtionvelalla, joka siirretään niiden tulevien sukupolvien riesaksi, jotka eivät vielä voi äänestää. Kansantaloutemme kokonaisvelkaantumista tehostavat eläkepommi, huoltosuhteen huononeminen ja maahanmuutto.

Vallassa oleva hallitus sallii lisäksi osinkotulojen verovapaan nostamisen pörssin ulkopuolisista yhtiöistä aina 90 000 euroon asti eikä tee pääomatuloverosta progressiivista – asia, jota olen vaatinut uudessa veromallissani. Minun ja kauppatieteen maisteri Uusipaavalniemen välinen ero talouspolitiikassa sisältyy lähinnä siihen, että Uusis on hallituspuolueen edustaja, jota minä en ole.

Olen Uusipaavalniemen kanssa samaa mieltä siitä, että valtioiden rahoitusongelman hoitamiseen olisi nykyistä parempi tie. Valtiot ovat, paitsi siirtäneet rahanteko-oikeuden yksityisille pankeille, myös luopuneet verotusoikeudesta mahdollistamalla verokilpailun. Kun sijoittajat ja firmat voivat lähteä maasta, mikäli niitä verotetaan nykyistä enemmän, itsenäistä veropolitiikkaa ei käytännössä enää ole. Tämä on tulos globalisaatiosta ja Euroopan unionin pyrkimyksestä yhteiseen talousalueeseen. Ja dominopalikat alkavat nyt kaatua.


Median ja valtapolitiikan vispilänkauppa

Kiintoisaa Uusipaavalniemen lausunnossa on paitsi hänen ajatustensa sisältö, myös niiden käsittely mediassa. Haastattelu julkaistiin alun perin melko tuntemattoman yhdistyksen kotisivuilla, ja jutun siitä tekivät vain Uutiskynnys-verkkolehti ja Uusi Suomi.

Adressit.com-verkkosivustolle kerättiin kuitenkin nopeasti nimilista, joka vaati Uusipaavalniemen ajatusten ”uutisointia”. On kummallista, että juttua ei pidetä uutisena, ellei siitä ole kerrottu niin sanotussa valtamediassa. Niin sanottu valtamedia toteuttaakin häikäilemätöntä sensuuria ollessaan kertomatta kansan edusmiehen ajatuksista, vaikka ne ovat täysin perusteltuja ja tuovat esille tietoa, josta lausunnon antaja itse toteaa, että kansalaisten olisi syytä tuntea myös nämä taloustieteelliset tosiasiat.

Sitä, että suurin osa kierrossa olevasta rahasta ei ole valtioiden keskuspankkien liikkeelle laskemaa rahaa vaan yksityisten pankkien tiskeillä luotua illuusiorahaa, ei kerrota myöskään koulujen oppikirjoissa. Asiaa peitellään kansojen syviltä riveiltä, jotta mummot eivät lähtisi penäämään talletuksiaan pankeista. Äkillinen talletuspako voisi romahduttaa koko pankkijärjestelmän, eivätkä pankkien omaisuudesta koostuvat vakuudet riittäisi turvaamaan talletusten takaisin saantia, kun omaisuuden arvot laskisivat suuren määrän tullessa nopeasti markkinoille.

Median ylenkatseellisuus johtunee samasta pelosta kuin moni muukin vaientamisen pyrkimys yhteiskunnassamme. Tiettyjä asioita ei uskalleta tuoda julki, koska pelätään seurauksia. Mikäli taloutta reformoitaisiin Uusipaavalniemen ehdottamalla tavalla, monelta pataporvarilta ja patriarkkakapitalistilta voisi palaa parta. Lisäksi kaiken takaa kurkistaa valtamedialle karvas EU-kritiikki. Euroalueen ongelmathan johtuvat suureksi osaksi siitä, että yhteisvaluutta pakottaa suoriutumiskyvyltään erilaiset kansantaloudet samaan muottiin. Eräs tapa ratkaista Kreikan valtiontalouden kriisi olisi ollut curlingistakin tunnettu ”poistoheitto” tai ”tuplapoisto”, jolla olisi tökätty myös konkurssikypsät Espanja ja Portugali pois euron piiristä ja devalvoitu niiden valuutta.

Olen itse jo aiemmin ehdottanut Uusipaavalniemen edustamia ratkaisuja poliittisessa ohjelmassani, muun muassa asuntopolitiikkaa koskien. Samoin olen arvostellut valtion omaisuuden myyntiä ja yksityistämistä, jonka yhteydessä optio-oikeutetut taikoivat taskuihinsa rahaa vuolemalla sitä valtionfirmojen kyljestä. Sen sijaan media pitää kantta kattilan päällä.

Euroinflaatiosta

Kun Suomi siirtyi euroon vuoden 2001 alussa, meille luvattiin, että hinnat pysyvät ennallaan eikä inflaatio kiihdy. Tähän päivään tultaessa kaikille lienee selvinnyt, että hintalappujen lukemat ovat todellakin entisellään, vaikka rahayksikkö on vaihtunut. Suomessa on vallinnut mahtava piiloinflaatio, joka on syönyt ihmisten palkkapussista puolet, mutta sitä ei ole päästetty näkymään tilastoissa. Rahanarvon aleneminen johtuu muun muassa asuntojen kallistumisesta. Se on peitetty näkyvistä siirtämällä pidentyneet numerosarjat maksettaviksi elinkautisissa asuntoluotoissa, ja laskunauhojen loppupäätä harvoin näkyy ennen kuin kuolema alkaa lonksutella tuonpuoleisuuden portteja.

Kahvikupillinen maksoi konditorialiikkeessä 3,50 markkaa vuonna 2000, ja sitä pidettiin kalliina. Summa on noin 0,60 euroa. Nykyään kahvikupillisesta täytyy pulittaa 6 euroa eli lähes 36 markkaa aivan tavallisissakin kahviloissa. Jos mukaan tulee pullaa, päädytään 12 euron kahveihin, mikä tekee 72 markkaa, kahdelta ihmiseltä 144 markkaa. Kilon banaaneita sai ennen euroaikaa hintaan 3,90 markkaa eli 65 sentillä. Limppu maksoi 6,90 markkaa eli 1,15 euroa mutta nyt vain 4,50 euroa eli 27 markkaa. Ruoan kallistuminen ei johdu ainoastaan tuotantohintojen noususta vaan siitä, että kauppiaat ovat hinanneet hinnat ylös pyöristellen niitä entisiin ”hyvältä näyttäviin” lukemiin, joihin asiakkaiden silmät olivat tottuneet.

Kirjakaupassa yliopiston valintakoekirja maksaa arvokkaannäköisen summan 93,20 euroa (554 markkaa), enkä valehtele. Tekniikan tavanomaista nykytasoa edustavasta televisiosta saa pulittaa vajaan tonnin eli 6000 markkaa, kun vuonna 2000 vertailukelpoisen mallin sai puolella siitä. Myöskään kulutuselektroniikka ei ole halventunut, vaikka siltä näyttää. Bensiinin ja sähkön hintoja on puolestaan nostettu tuotannollisista syistä, mutta niidenkin kallistamista on edesauttanut se, että bensan hinnaksi on voitu määritellä suhteellisen vähältä näyttävä 1,6 euroa eikä 9,90 markkaa.

Vuonna 1995 pienen 30 neliön yksiön sai Helsingin keskustasta 300 000 markalla eli 50 000 eurolla. Nykyään tuolla summalla ei saa asuntoa mistään. Vuoteen 2000 mennessä asunnon hinta oli nostettu 500 000 markkaan eli noin 83 000 euroon, ja tänä päivänä kyseinen asunto maksaisi 150 000 euroa eli 900 000 mummon markkaa! Vielä kymmenisen vuotta sitten tuolla summalla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta.

Ruoan, asuntojen ja tiettyjen palvelujen hintoja on nostettu 200 prosenttia, vaikka ihmisten tulot ovat nousseet hieman yli 20 prosenttia. Siksi ei ole ihme, että ihmisten rahat eivät riitä enää mihinkään, vaikka bruttokansantuote on laskennallisesti noussut. Taloudellinen menestys ei ole kanavoitunut ihmisten elämään todellisen elintason kasvuna. Eräs syy tähän on euroon siirtymisen psykologinen vaikutus: hintalappujen numerot on arvottu kohdalleen kuin supermarkettien hedelmäpeleissä, hintavalvonta on laiminlyönyt tehtävänsä ja sinua on petetty.

Vaikuttaa siltä, että nyky-yhteiskunnassa mikä tahansa voi maksaa mitä tahansa. Ehkä tulossa oleva lama tuo järkeä peliin ja ohjaa ihmisiä ajattelemaan paremmin, kannattaako mistä tahansa maksaa ihan mitä vain.