Maailmanmestari kommentoi naisia humoristisessa podcastissa – Ylen feministit antoivat potkut

Sukupuolten välinen hybridisota on edennyt tilanteeseen, jossa naisten sallitaan potkia miehiä munille ja sanoa mitä tahansa törkeyksiä ja syytöksiä jopa akateemisissa yhteyksissä.

Mutta jos mies antautuu lausahtamaan vähäpätöisimpiäkin kritiikin sanoja naisista viihteellisissä yhteyksissä, feministit osoittavat miehiä kohtaan silmitöntä vihaa ja raivokasta kostoa, joilla he pyrkivät tuhomaan miehen työn, uran, perhesuhteet ja aivan koko elämän.

Tätä on feministien ajama ”tasa-arvo”, toisin sanoen pahasta kallistumasta kärsivää makutuomarointia, ja sellaisen vallan naisille ovat antaneet valtavirtamedia ja naisten asema mediassa.

Kun moninkertainen alppihiihdon maailmancupvoittaja ja maailmanmestari Kalle Palander kommentoi eräitä naisurheilijoita humoristisessa podcastissaan, Ylen naispomot vetivät purut nokkaansa ja katkaisivat Palanderin uran Ylen lähetysten asiantuntijana. Palanderin kulkusten polkemisesta kirjoitti tyytyväisenä muiden muassa Helsingin Sanomat.

On yleisön kannalta vaivaannuttavaa, että kaikenlainen suora ja rehellinen puhe koetetaan karsia pois julkisesta sanasta. On sensuroijien itsensä kannalta noloa, kun he eivät kritiikkiä kestä.

Lennokkaaseen yksityiseen podcastiin osallistuivat myös pahiksiksi jo aiemmin leimatut Aleksi Valavuori ja Juha Perälä. Aleksi Valavuori muistetaan muun muassa kohusta, jonka hän aiheutti kommenteillaan toimiessaan Espoo Unitedin valmentajana vuonna 2016. Myös hänen työsuhteensa katkaistiin tuolloin, ja kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Juha Perälä puolestaan muistetaan siitä, että hän yhdessä kirjailija Juha Vuorisen kanssa laittoi ”Mikki Hiiri merihädässä” -laulun soimaan Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalle Radio Suomi-popissa tuona samana vuonna. Myös heille Ylen ja JSN:n giljotiini vilahti heti, ja kirjoitin kyseisestä herkkyydestä täällä.

Pitkälti samanlaista oli myös muusikko Kari Peitsamon karkottaminen festareilta (aiheesta täällä) ja kirjankustantaja Timo Hännikäisen häätäminen Helsingin kirjamessuilta (aiheesta täällä).

Nämä kaikki ovat näyttöjä vihervasemmistolaisten feministien, cancel-aktivistien ja muiden woke-vouhottajien harjoittamasta maineterrorista. Ikään kuin ihmiset eivät voisi tai saisi esittää mielipiteitään vapaasti joutumatta maksamaan näkemyksistään koko elämänsä hinnalla. Ja ilman, että koko maa ajautuu syvään poliittiseen kriisiin.

Sen sijaan feministien, eläinaktivistien ja muiden vihervasemmistolaisten kulttuurituholaisten sallitaan reuhata ympäri yhteiskuntaa ja levittää perättömiä ja yleistäviä syytöksiään, joiden kohteena on yleensä ei-vasemmistolainen suomalainen ja useimmiten melko ansioitunut mies. 

Esimerkiksi yliopistoissa saa esittää mielihyvin vaikkapa pornoa, jos se on feministisen agendan mukaista ja miehet häpäisevät siinä itseään ja koko sukupuoltaan.

Kun vihreiden kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra sanoi vuonna 2017, että ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti, niin hänen sallittiin jatkaa politiikassa, ja Ilta-Sanomat seppelöi hänet myöhemmin ”taksikuningattareksi”.

Sen sijaan Spede ja hänen kirjoittamansa sketsit tuomitaan ankarasti äärisovinistisiksi ja vakavasti loukkaaviksi Helsingin Sanomissa!

Palanderin ja Ylen yhteistyön esitetään päättyneen ”yhteisymmärryksessä”, joten Palander ei ilmeisesti jää kaipaamaan puheilleen lapsenvahtia.

Myös muussa mediassa konflikti on koetettu siloitella niin, ettei potkuja kuvata potkuiksi vaan ”yhteistyön päättymiseksi”. Hänen pestinsä vain ”päättyy” tai hän ”ei jatka Ylellä”. Kyseisestä sensuroimisesta valtavirtamedialla ei ole mitään kriittistä sanottavaa, vaikka kyseessä on selvä sananvapauden ja työoikeuksien loukkaus.

Ylen kannalta kiusallista on, että Yle pyrkii rajoittamaan sananvapautta myös lähetysten ulkopuolella siksi, että puhujan näkemykset eivät ”vastaa sitä arvomaailmaa, mitä me Yle Urheilussa edustamme”, kuten tuottaja Kristiina Kekäläinen asian ilmaisi omassa valtiattaren asemassaan.

Onko siis niin, että kukaan Ylessä joskus esiintyvä ihminen ei saisi esittää näkemyksiään Ylen ulkopuolisessa maailmassa vapaasti, vaan hänen pitää toimiakseen Ylellä pysyä valtiollisen viestintäkonsernin ajatusvankilassa ja noudattaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä Ylen ”arvomaailmaa”, eli toimittajien mielipiteitä ja ideologiaa?

Myöskään minä en siis voi esiintyä Ylellä, jos jokaista ihmistä koskee linja, että ”totta kai seuraamme, miten hän toimii muissa yhteyksissä”. Muutoin joutuisin luovuttamaan ajatukseni hermosoluja ja synapseja myöten Yleisradion paimennettavaksi.

Sensaaatiojournalismi kävi tietenkin heti käsiksi Palanderin yksityiselämään ja alkoi levittää juoruja hänen meneillään olevasta avioeroprosessistaan. Se kuuluu cancel-aktivistien taktiikkaan, jotta tuho olisi täydellistä.

Valtavirtamedioiden likasankojournalismi ja sikamaisuus ylittävät monin verroin kansalaisten yksityisissä podcasteissaan, tubetuksissaan ja someviestinnässään esittämät ylilyönnit.

Uhriksi näyttää joutuvan jokainen, joka ei kumarra median, politiikan ja tieteen kultaista vasikkaa: feminismiä ja naisten ikuisia syytöksiä miesten pahuudesta.

Seksuaalisuuden rikollistaminen ja feminismin myrkky

Ylen jutussa valiteltiin jälleen, että suomalaisten syntyvyys laski vuonna 2024 kolmatta vuotta peräkkäin ja on tilastointihistorian matalin. Jutussa viitattiin Tilastokeskuksen mittaamaan kokonaishedelmällisyyteen.

Asiaa on turha ihmetellä, sillä tulos on feminismin hedelmä, jota Yleisradio itse on tarjoillut.

Miksi sitten ratkaisijan roolissa olisivat nimenomaan naiset? Siksi, että syntyvyyttä ei ole ilman seksiä, ja naisliike on saanut ihmiset kavahtamaan seksuaalista kanssakäymistä.

Feministinen liike ajoi ”Suostumus2018”- ja ”Me too”-hankkeillaan läpi rikoslain uudistuksen, jolla seksuaalisten aloitteiden tekeminen kriminalisoitiin vuonna 2022 käyttäen muun muassa ahdistelun käsitettä.

Ahdistelu on kriminalisoitu rikoslain 6 §:ssä, jossa sillä tarkoitetaan paitsi koskettelua, myös sanallista ja muuta viestintää sekä ”itsemääräämisoikeuden” loukkausta. Häirintä puolestaan on yhdenvertaisuuslain 14 §:ssä kiellettyä syrjintää. 

Eräs professori kysyi aikoinaan, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, jos sitä ei saa ensin edes ehdottaa, vaan kaikki seksuaalinen aloitteellisuus voidaan tuomita ahdisteluna tai häirintänä.

Eipä taida enää sanakirjasta löytyä ihmisten väliseen kanssakäymiseen viittaavia suomen kielen sanoja, joita ei olisi jo ehditty käyttää seksuaalisuuden rikollistamiseksi. Mikä vielä on kriminalisoimatta? Kontaktin luominen? Vuorovaikutus?

Kun viranomaisvalta antaa signaaleja, joilla vaarallistetaan sukupuolinen kanssakäyminen, sitä kautta vedetään ihmissuhteet huurteeseen, ja virallinen syyttäjä astuu ihmisten makuuhuoneisiin. Vaarallistamisen käsitettä on käyttänyt muiden muassa Sexpon entinen toiminnanjohtaja Tommi Paalanen väitöskirjassaan.

 

Huonoa näyttöä ”Me too” -hankkeen tuloksista ja seksuaalirikoslain uudistamisesta

Helsingin Sanomat julkaisi muutama vuosi sitten jutun, jossa taivasteltiin, miksi nuoret eivät enää hakeudu seksuaaliseen kanssakäymiseen myöskään muualla länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa.

Asiaa on turha ihmetellä, sillä valtavirtamediat ovat yhdessä viranomaisten ja poliitikkojen kanssa tehneet kaikkensa saadakseen seksuaaliset aloitteet näyttämään siltä, kuin kyseessä olisi suurikin rikos. 

Surkeana esimerkkinä voin mainita tapauksen, jossa 19-vuotias poika tuikkasi treffien päätteeksi pusun täysi-ikäiselle nuorelle neidille, joka omassa ymmärtämättömyydessään vei asian poliisille. Syyttäjä nosti syytteen, jonka perusteella dynamiittityhmä tuomioistuin langetti pojalle tuomion seksuaalisesta ahdistelusta.

Ei ollut oikeutta eikä kohtuutta, kuten ei myöskään lainsäätäjän seksinvastaisessa kiimassa.

Kun poliitikot ja viranomaiset viestittävät, että seksuaalinen kanssakäyminen on pahaa, väärin ja rangaistavaa, ei tarvitse ihmetellä, miksi miehet koteloituvat ja erakoituvat. Sinkkuna pyöriminen lisääntyy, ja asiasta kärsivät nimenomaan heteromiehet, jotka muutoin olisivat aloitteentekijöiden roolissa naisten ja miesten suhteissa.

 

Ahdistelu ja häirintä eivät ole rikoksia ilman niihin liittyvää tahallista tarkoitusta

Olisi muistettava, että rikos voi olla vain tahallinen teko. Vahinko ei ole rikos. Jos esimerkiksi liikenteessä sattuu onnettomuus, asia viedään vakuutusyhtiöön, eikä poliisi puutu siihen, mikäli lain vastaisuutta ei ole tapahtunut.

Samaan tapaan myös muissa ihmisten suhteissa rikos voi olla vain sellainen teko, joka tehdään rikollisessa tarkoituksessa.

Näin ollen seksuaalista ahdistelua tai häirintää voi olla vain teko, joka tehdään nimenomaisesti ahdistelu- tai häirintätarkoituksessa, eikä esimerkiksi tarkoituksena osoittaa hellyyttä, luoda kontakia tai etsiä seuraa.

Oikeudelliset prosessit velvoittavat tarkastelemaan tekoja syytetyn näkökulmasta, koska vain siten voidaan saada esille tekojen tarkoitukset. Ne puolestaan ovat tärkeitä syyllisyyden arvioimiseksi.

Tekijän tarkoituksista puolestaan eivät voi päättää asianomistajat, syyttäjät eivätkä niin sanotut uhrit, sillä viestien merkityksistä ja tekojen tarkoituksista päättävät yleensäkin vain ja ainoastaan viestien lähettäjät ja tekojen tekijät.

Tämä on kaiken kanssakäymisen olemus: viestin merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja, vaikka nykyisessä somejulkisuudessa monet woke- ja cancel-aktivistit yrittävät mustamaalata ja terrorisoida toisten ihmisten asemaa ja mainetta pyrkimällä päättämään siitä, mitä toiset ihmiset tarkoittavat viesteillään ja toiminnallaan.

Koettu seksuaalinen ahdistelu tai häirintä eivät ole rikoksia, mikäli niihin ei liity tekijän toimesta sellaista tarkoitusta.

Lähestymiset, kontaktin luomiset ja ehdottelut eivät siis välttämättä ole rikoksia, vaikka toinen osapuoli voi kokea ne ahdisteluna tai häirintänä. 

Keskeinen kysymys on, miten erottaa rikokset ja ei-rikokset toisistaan, ja juuri siihen vastaaminen on tehty vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. 

 

Vuorovaikutuksen yliseksualisoiminen ja kokeilut sekä erehdykset kanssakäymisessä

Huomiota feministien taipumuksessa tavanomaisen käyttäytymisen kriminalisoimiseen herättää kontaktin haun yliseksualisoiminen. Lähestymiset ja ehdottelut, nähdäänpä ne sitten ahdisteluna tai häirintänä, eivät sinänsä ole seksiä. Kuitenkin ne tuomitaan seksuaalirikoksina.

Tässä näkyy feministien ja lainsäätäjän kiilusilmäinen halu jynssätä pois ihmisten aloitteellisuutta ylipäänsä. Sen vaikutus on lannistava ja tappiollinen koko yhteiskunnalle.

Ensin seksualisoidaan hyvän päivän sanomiset, ja sitten tuo seksualisoitu tavanomainen käytös rikollistetaan laissa.

Psykoanalyyttista teoriaa seuraten voisi ajatella, että tuon kaiken torjunnan ja ehdottomuuden takaa pilkistävät rikollistajien omat seksuaaliset mutta tyydyttymättömiksi jääneet toiveet ja viettiyllykkeet, yleinen ahdasmielisyys tai kateus siitä, että toisilla ihmisillä seksiä on.

Viittasin edellä siihen, että tahaton teko ei ole rikos. Laajenevan kriminalisoinnin kautta on kuitenkin saatettu tuomion nuijan alle paljon tahattomia tekoja tai tekoja, joiden merkitys on ollut tekijän näkökulmasta täysin toisenlainen kuin kohteen.

Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, mikäli hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.

Näin ollen tarkoitustahallisuuden lisäksi määritelmä kattaa varmuustahallisuuden ja todennäköisyystahallisuuden. Suuressa osassa ahdistelu- ja häirintätapauksista on kyse on tahallisuuden harkitsemisesta.

Mikäli teoilla ei ole tarkoitettu ahdistella eikä häiritä, kyse ei ole tarkoitustahallisuudesta. Hyvin harvoin kyse on myöskään varmuustahallisuudesta, jolloin tekijän voitaisiin varmuudella sanoa tienneensä teosta johtuvan tiettyjä seurauksia kausaalisella välttämättömyydellä. Jäljelle jää todennäköisyystahallisuus, jonka mukaan tekijän voidaan olettaa todennäköisesti aiheuttavan lainvastaista haittaa.

Rikoslain soveltaminen on tältä osin mielenkiintoista. Lainkäytössä todennäköisyyden käsite on tilastomatemaattista siten, että seurauksen pitää olla todennäköisempää kuin sen syntymättä jääminen.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2013:82 on käsitelty tapausta, jossa muuan henkilö oli kaksi kertaa pyöräyttänyt sattumanvaraisesti revolverin patruunarullaa ja laukaissut aseen kohti toisen henkilön päätä, jolloin tämä kuoli. Revolverissa oli ollut yksi patruuna, ja patruunapesiä oli kuusi, jolloin todennäköisyys sille, että patruuna osuu iskurin kohdalle oli kummallakin kerralla yhden suhde kuuteen. Koska seurauksen (kuolema) syntymättä jääminen oli epätodennäköisempää kuin sen syntyminen, kyse ei ollut korkeimman oikeuden mukaan tahallisesta teosta.

Filosofian näkökulmasta voidaan huomauttaa, että asiaa arvioitaessa jätettiin huomiotta teon merkityskerroin. Teon kokonaisarvo on todennäköisyys kerrottuna merkityksellä. Koska merkitys oli toisen osapuolen näkökulmasta äärettömän suuri, eli koko elämän menettäminen, pienikin todennäköisyys kerrottuna äärettömällä antaa tulokseksi äärettömän menetyksen. Näin ollen voidaan väittää, että tuomioon olisi pitänyt vaikuttaa tekijän tietoisuus tekonsa suuresta merkityksestä, vaikka todennäköisyys jäikin alle viiteenkymmeneen prosenttiin.

Esimerkin kautta voidaan joka tapauksessa havaita, että oikeuskäytännössä tekojen tahallisuutta on vakavissa väkivaltarikoksissakin katseltu yksinomaan matemaattisesti, ei subjektiivisia merkityksiä arvottaen. 

Entä miten on laita ahdistelun ja häirinnän tapauksissa?

Suuri osa niistä esiintyy vailla vahingollista tarkoitusta, ilman kausaalista varmuutta negatiivisista peruskokemuksista ja vain todennäköisyyden puitteissa. Lisäksi teot ovat seurauksiltaan ja merkityksiltään vähäpätöisiä ja jäävät alle de minimis -periaatteen. Sen mukaan vähäpätöisistä teoista ei pitäisi rangaista, sillä rikosoikeudelliset oikeussuojakeinot ovat viimeisijasia ja usein enemmänkin loukkaavat henkilökohtaisia vapauksia kuin puolustavat oikeuksia.

Koska kielteisten seurausten syntyminen on ahdistelun ja häirinnän tapauksissa vain todennäköisyyksien varaista ja koska tekojen merkitykset jäävät de minimis -periaatteen alle, ahdistelun ja häirinnän rangaistavuutta ei voida perustella ihmisoikeuksilla, jotka siirtäisivät asian absolutistiseen ja objektiivistiseen viitekehykseen. Sellainen laki tekisi henkilökohtaisesta koskemattomuudesta jumalallisen periaatteen, joka puolestaan tekisi ihmissuhteista mahdottomia.

Huomiota herättää ahdistelusäädökseen sisällytetty itsemäärämisoikeuden käsite, jota ei ole tarkemmin määritelty laissa. Filosofiassa on paljon pohdittu sitä, mikä tuo ”itse” on, ja mihin perustuu yksilön oikeus vain itse päättää asioista. Itsemääräämisoikeus ei ole absoluuttinen, sillä kaikkia ihmissuhteita leimaavat monenlaiset rajoitukset ja ehdot, ja myös ”itset” ovat viime kädessä toistensa peilejä, ainakin symbolisen interaktionismin mukaan.

Asian voi sanoa niin, että jokaisen tulisi sietää entistä enemmän myös epämukavaksi kokemaansa käyttäytymistä hintana oikeudesta itse samaan.

Muussa tapauksessa kavennetaan yhteiskunnallisen vapauden sfääriä tavalla, josta laajenemaan lähtenyt ylisensitiivisyys on nyt antanut huonoja esimerkkejä.

 

Suostumushanke on johtanut todistelutaakan kääntymiseen nurin

Tarkastellaanpa sitten raiskauksen olemusta ja raiskauksen käsitteen laajentamista viimeisimmässä rikoslain kiristyksessä.

Raiskauksella tarkoitetaan ja ymmärretään yleensä väkisin makausta, eli tahdonvastaista seksuaalista kanssakäymistä. Oikeudellisessa ajattelussa on hyväksytty periaate, että säädöstekstien käsitteet on ymmärrettävä ja tulkittava siten, kuin niitä myös todellisessa elämässä käytetään, toisin sanoen lakitekstillä tulisi olla lainkäytössä sama merkitys, joka vastaa tavanomaista kielenkäyttöä arkielämässä.

Feministisen suostumushankeen myötä raiskauksen määritelmää laajennettiin niin, että raiskauksena alettiin pitää kaikkea seksuaalista kanssakäymistä, jolle ei ole nimenomaista suostumusta. Aiemmin kiellon puuttuminen merkitsi, että teko ei ollut välttämättä raiskaus. Nykyisin pelkkä tahdon vastaisuuskaan ei riitä raiskauksen tunnusmerkkien täyttymiselle, vaan pitäisi olla suostumus, joka ilmaisee myös toisen osapuolen aktiivisuutta.

Tähän liittyy suuri todistelun ongelma, sillä seksuaaliset kanssakäymiset tapahtuvat yleensä tilanteissa, joissa ei ole esteettömiä tai muitakaan todistajia. Ja ilman todisteita ei pitäisi voida tuomita. Silti tuomitaan.

”Suostumuksen vastaisena” nähdystä seksuaalisesta kanssakäymisestä on jo ehditty langettaa useita tuomioita, joiden taustalla ei ole ollut pitävää todistelua vaan toisen osapuolen kertomus. Tuloksena on ollut ”sana sanaa vastaan” -oikeudenkäyntejä.

On oletettu, että ”kukaan ei valehtelisi eikä valittaisi seksuaalirikoksista” joko asian häveliäisyyden vuoksi tai ”uhrin” pään päällä kimaltavan sädekehän takia. Näin on päädytty tilanteisiin, joissa asiasta valittaminen tuottaa automaattisesti tuomion, ja tuomion avaimet on lukittu asiasta valittajien käsilaukkuihin.

Oikeudellisissa prosesseissa kohdataan tavan takaa tilanteita, joissa etenkin naisosapuolet ovat pyrkineet lavastamaan heteroseksuaalisessa suhteessa kokemansa seksuaalisen kanssakäymisen jälkikäteen rikokseksi vedoten omaan suostumattomuuteensa.

Motiivina perättömiin ilmiantoihin, rikosilmoituksiin ja syytöksiin ovat voineet olla esimerkiksi tyytymättömyys seksiin, kostonhalu, kiristäminen, pyrkimys aiheuttaa mainehaittaa toiselle, vanhojen kaunojen aktivoituminen tai mielenterveysongelmat.

Näyttöä perättömistä raiskausväitteistä on syntynyt paljon, ja varoittavia esimerkkejä löytyy muun muassa täältä, täältä ja täältä. Kaikissa linkatuissa tapauksissa perättömän syytöksen on esittänyt nainen, joka sittemmin on tuomittu väärästä ilmiannosta tai muusta asiaan liittyvästä lainvastaisesta toiminnasta.

Niinpä tuomioistuinten ei tulisi pitää naisten väitteitä ahdistelusta, häirinnästä tai raiskauksesta suorasukaisesti uskottavina, niin kuin ne tätä nykyä tekevät.

Koska suostumuksen todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa ja suostumuksesta etukäteen sopiminen puolestaan kömpelöä, on oikeudellisissa prosesseissa päädytty tilanteisiin, joissa todistelutaakka on kääntynyt nurin, ja epäiltyä tai syytettyä pidetään automaattisesti syyllisenä, kunnes toisin todistetaan. Todistelutehtävä on siis käännetty syytetylle, vaikka todisteiden esittämisen pitäisi olla syyttäjän velvollisuus.

Suostumushankkeeseen perustuvalla rikoslain muutoksella on haavoitettu koko oikeusjärjestystä.

 

Suostumuksen suhteellisuus

Voidaan hetken pohtia myös suostumuksen käsitteen intentionaalista olemusta, ja otetaan muutama esimerkki.

Arkielämässä ja vaikkapa parisuhteessa toinen osapuoli saattaa ehdottaa toiselle, että mennän päiväkävelylle. Toinen vastaa, että ”en mä nyt viitsi”, mutta hetken kuluttua suostuu kuitenkin. He menevät kävelylle, ja on mukavaa, vaikka toinen ei alun perin suostunut.

Suostumus tai kieltäytyminen eivät ole mitenkään yksiselitteisiä vaan perustuvat tulkintoihin, ja kaikki maailman aloitteet perustuvat lohen loimutukseen.

Tai ajatellaanpa, että joku ihminen tarjoaa toiselle täytekakkua. Toinen puolestaan sanoo, että ”ei kiitos” esimerkiksi kursaillakseen kohteliaasti tai välttääkseen lihomista. Hänen intentionsa voi olla sisäisesti ristiriitainen: toisaalta hän haluaa kakkua, mutta toisaalta hän ei haluaisi lihoa. Sitten hän muuttaa mielensä, suostuu sanatta, syö vähäsen ja on tyytyväinen, ja näinhän ihmiset normaalisti toimivat.

Koska ihmisten intentioista ei ole juuri koskaan täyttä varmuutta toiselle osapuolelle, eikä kukaan ihminen ole myöskään selvänäkijä, joka voisi täysin luotettavasti ymmärtää toisen aivoituksia, ei lakiin olisi pitänyt kirjata niin hataraa käsitettä kuin suostumuksen käsite on sekä intensioltaan (sisällöltään) että ekstensioltaan (alaltaan).

Suostumus ilmaistaan usein myös ei-kielellisesti ja ei-tiedollisesti esimerkiksi diskossa, jossa ihmiset kohtaavat kehollisesti läheisellä tavalla ja antautuvat kanssakäymiseen. Pitäisikö tämä kaikki kieltää osana feministien puritaaniliikettä?

 

Feminismin myrkky yltää myös miesten suhteisiin

Laki ja oikeus, jotka tuomitsevat vääristä osumista seuranhaussa, ovat epäoikeudenmukaisia ja johtavat drakonisiin tuomioihin.

Tuloksena muutamat häijyt ja pahanilkiset ihmiset voivat käyttää tuomioistuimia oman ilkeytensä välineinä saadakseen tuhottua sellaisten ihmisten elämän, joiden kanssa he ovat jostakin syystä eri mieltä tai riitautuneita.

Useimmiten ”ahdistelusta”, ”häirinnästä” ja ”raiskauksista” ovat valittaneet naiset, koska heteroseksuaalisten suhteiden olemukseen kuuluu, että ”työn” seksissä tekee mies. Siksi epäilyt ja syytökset kohdistetaan yleensä luontaisesti aktiivisempiin osapuoliin: miehiin.

Heteroseksuaalisesta asiayhteydestä kyseinen seksinvastaisuus ja vaarallistaminen on levinnyt myös homoseksuaalien kanssakäymiseen. Tosin homojen kesken on valitteluvainoharhaisuutta hillinnyt se, että homot voivat löytää vaikeammin seuraa oman vähemmistöasemansa vuoksi. Tämä on ohjannut suhteellisuudentajuiseen toimintaan miesten keskinäisissä suhteissa.

Miehet eivät yleensäkään koe yhtä helposti erimielisyyttä kuin nais-mies-parit, koska miesten kokemusmaailma ja merkitysmaailma vastaavat paremmin toisiaan, jolloin myöskään ”ahdistelusta”, ”häirinnästä” ja ”raiskauksista” valitteleminen ei ole lähtenyt sellaiselle laukalle kuin heterofeministien keskuudessa. Homoille on riittänyt vapautuminen homoseksuaalisuuden kriminalisoimisesta sinänsä, eikä juuri kukaan homomies halua lisää rajoituksia ja normeja kurittamaan omaa elämäänsä.

Mutta täysin vaikutuksetonta seksuaalisuuden kiristyvä rikollistaminen ei ole ollut myöskään homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen piirissä, koska feministit ovat onnistuneet kylvämään omaa myrkkyään kaikkialle. 

Vaarallisinta tuo myrkky on ollut nuorten poikien keskuudessa. Ei tarvitse ihmetellä, miksi pojat ja nuoret miehet innostuvat Andrew Taten ja Jordan B. Petersonin tapaisista voimahahmoista, jotka uskaltavat taistella feminismiä vastaan. Valitettavasti valtavirtamedia on alkanut loata heidänkin mainettaan. Myöskään feminismin penetroima tiedeyhteisö ei ole uhrannut ajatustakaan sille, mistä poikien protestit saattavat perimmältään oirehtia (aiheesta täällä).

Aggressiivisuus on frustraation vastareaktio. Kun ihmiset turhautuvat valtavirtamedian kritiikittömästi suoltamaan feministiseen seksuaalisuuskielteisyyteen, he tulevat aggressiivisiksi tai passiivis-aggressiivisiksi.

Aloitteiden tekijät ottavat aina suuren riskin koettaessaan kepillä jäätä, ja torjutuksi tuleminen johtaa epätietoisuuteen ja hämmennykseen sekä lopulta turhautumiseen ja vihamielisyyteen.

Jos ärsykkeeseen ei reagoida, ärsyke sammuu pois, eikä torjutuksi tulemisia tarvita kovin monta, minkä jälkeen miehet eivät enää tee aloitteita. 

Feministit saavat niin sanotun incel-ilmiön aikaan ihan itse omalla typeryydellään, jonka vuoksi he eivät ymmärrä ihmisten sosio- ja psykodynamiikasta kerrassaan mitään.

 

Feministisen politiikan tuloksia

Feminismi ei luo tasa-arvoa vaan epäluuloa, vainoharhaisuutta ja katkeruutta. Feministien pillin mukaan ovat tanssineet lähinnä ne kuhnurimiehet, jotka olettavat pääsevänsä lipaisemaan seksin hunajaa mehiläiskuningattaria mielistelemällä. Sitä kautta he ovat saattaneet koko heteroseksuaalisen valtakulttuurin naurettavaksi.

Ahdisteluksi, häirinnäksi tai raiskaukseksi koetusta kontaktin hausta on tietenkin hyvin pitkä matka siihen, että osapuolet heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä hankkisivat lapsiakin.

Syntyvyyden romahtaminen nälkävuosien tasolle osoittaa omalta osaltaan sitä, minkä olemme joutuneet lukemaan kaiken vallan ja viisauden äänitorven, Helsingin Sanomien, edellä viitatusta jutusta: nuoret eivät enää harjoita seksiä.

Muitakin syitä heikkoon lisääntymiseen luonnollisesti on, ja vain osa niistä liittyy seksuaalisen kanssakäymisen lavastamiseen ongelmaksi. Yksi syy on, että ihmiset laittavat työuran perheen perustamisen edelle. Toinen se, että parisuhteet hajoavat ennen kuin mitään perhettä ehditään edes suunnitella. Kenties siinäkin kytee feministinen tiedostavaisuus. 

Taloudellinen syy suomalaisten heikkoon lisääntymisen on, että Suomen sosiaaliturvajärjestelmä tukee entistä heikommin suomalaisia itseään, ja nykyhallitus vain pahentaa tilannetta ja tekee sen julkilausuttujen tavoitteidensa vastaisesti.

Hallitus leikkasi asumistukea, eli otti perusturvasta, jolloin kaikkien perheiden ja tietenkin myös lapsiperheiden asema huononee. Samanaikaisesti perusturvaleikkaukset kiertyvät toimeentulotuen täytettäviksi, jota tosin voivat saada vain lähes täysin varattomat.

Koska valtaosa maahamme tulleista turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on täysin varattomia ja täyttää siten toimeentulotukijärjestelmän varattomuus- ja tulottomuusehdot ihanteellisesti, julkinen valta kattaa täydellisesti pöydän ulkomailta tulleille.

Sen sijaan suomalainen työttömäksi jäänyt ei saa toimeentulotuesta mitään, jos hänellä on vähänkin rahaa tai helposti rahaksi muutettavaa varallisuutta.

Kun varattomuusehtoa laajennettiin koskemaan toimeentulotuen lisäksi myös asumistukea, sillä tavoin kolhittiin pahasti kantaväestön asemaa. Mutta toimeentulotukeen, jonka saajista suhteettoman suuri osa on maahanmuuttajia, on tehty jopa indeksikorotukset!

Kyseessä on kierteinen ilmiö: suomalaisten sosiaaliturvasta leikataan, koska maahanmuutto on räjäyttänyt sosiaaliturvan kulut ja tehnyt sen vierasperäisten eduksi. 

Eipä siis kannata paljon ihmetellä, miksi suomalaiset ovat lopettamassa lisääntymisen, ja suurperheitä Suomessa perustavat lähinnä ulkomaalaiset väestöryhmät, jotka tekevät sen myös osittain uskonnollisista syistään.

Esimerkiksi islamin seksuaalinen normisto on syntyvyyteen kannustava ja monin tavoin ristiriidassa naisten itsemääräämisoikeuden kanssa, mutta siihen ei ole puututtu, vaikka lakien ja ihmisoikeuksien vastaisuutta muhamettilaisuuden sisäpuolella esiintyy paljon. Pro et contra -näkökulmasta islamissa on toisaalta myös paljon hyvää, kuten korkea naismoraali, eikä islamilaisilssa maissa esiinny juurikaan feminismiä, pidimmepä siitä tai emme. Osittain siksi muslimikulttuuri on niin vahva.

Sosiaaliturvahakuista maahanmuuttoa ovat edistäneet etenkin vihervasemmisto ja feministit, jotka ovat sitä kautta luoneet maahamme kulttuuriristiriitoja. Lisäksi he ovat olleet huolissaan nimenomaan maahanmuuttajien taloudellisesta hyvinvoinnista Suomessa. 

Se ei ole enää tasa-arvon tavoittelua vaan etuoikeuttamista, jonka tukena käytetään tottahan toki myös niin sanottua positiivista erityiskohtelua, kun syrjityiksi väitettyjä alikvalifioituneita nimitetään virkoihin heitä pätevämpien ohitse sinänsä kuvitteellisissa ”tasatilanteissa”.

Suosiminen puolestaan ei ole tasa-arvoa eikä ansaintaperiaatteeseen perustuvaa meritokraattista oikeudenmukaisuutta vaan epäoikeudenmukaisuutta, joka luo vääryyttä.

Näin väestöjenvaihto etenee, ja sitä nykyinenkin hallitus tukee omassa hölmöydessään.

 

Aiheesta aiemmin

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla 

Väestökadon syyt

Feministi lyttäsi ”takarivin koulupojat” ja teki sen naisten hallitsemassa koulumaailmassa

Tuottavuuden lisäys seksuaalisuuden vaarallistamisessa: kriminalisointi onnistunut täydellisesti

Taas uutta näyttöä: feminismistä tulossa lysenkolaisuuden nykymuoto

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”Suostumus2018”-aloitteen punaviherburkaan?

 25 perustetta, miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua? 

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Tulin osallistuneeksi viime keskiviikkona Helsingin yliopistolla järjestettyjen Tieteen päivien avajaisiin. Paikalla puhunut tiede-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sari Multala (kok.) ilmoitti, että hän on antanut lakiesityksen, jonka mukaan Suomen Akatemian toiminta (pääasiassa tutkimusten rahoittaminen) ei saa jatkossa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.

Tieteen akateemikot reagoivat ja osoittivat ministerille kirjelmän, jonka mukaan

”[m]e allekirjoittaneet kaikki kolmetoista tieteen akateemikkoa olemme huolissamme esityksestä, joka rikkoo yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa harjoitettavan tutkimuksen vapautta. [...] Säännöksen taustalla olevassa hallituksen esityksessä on myös todettu, että tieteen vapauteen kuuluu sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä. Tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta.”

Ihme, että tieteen akateemikoille ei tullut tämä mieleen silloin, kun edeltävän tiede- ja kulttuuriministerin Annika Saarikon (kesk.) sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen (kesk.), aloitti vyörytyksen Suomen Perustan julkaisemaa mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020) vastaan, jotta opetusministeriö perisi julkaisijalta takaisin kirjan tuottamiseen käytettyjä määrärahoja. Perusteeksi mainittiin, että tutkimuksessani ei edistetä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Ministeriö koetti saada taakseen tasa-arvolautakunnan ja muutaman valitsemansa oikeustieteilijän. Ministerin suureksi pettymykseksi tasa-arvolautakunnan puheenjohtaja professori Tuomas Ojanen kuitenkin ilmoitti lausunnossaan 14.8.2020, että ”yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta ei katso aiheelliseksi antaa pyydettyä arviota” ja ”[s]ananvapausnäkökohtien ja lainvalvontaroolinsa vuoksi tasa-arvovaltuutettu ei yleensä ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön.”

Perussuomalaisten vastaisista mielipiteistään tunnettu yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan joutui oikeustieteilijänä hänkin toteamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä 23.7.2020, että ”[t]uollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara kirjoitti itsensä hilliten 18.9.2020, että ”[t]asa-arvovaltuutetun toimivaltaan ei näin ollen kuulu arvioida, noudattavatko valtionavustusten saajat niiden myöntämistä koskevissa laeissa tai muissa määräyksissä asetettuja tasa-arvovelvoitteita.”

Nämä epäilemättä hyvin hienot virkamiehet ja -naiset ilmeisesti huomasivat, että ei ole viranomaisten asia päättää siitä, mitä tieteilijät katsovat hyväksi sanoa tutkimuksissaan ja julkaisuissaan.

Tieteen vapaus on turvattu perustuslain 16 §:n 3 momentissa. Professori Pentti Arajärven mukaan

”[t]ieteen vapaus sisältää oikeuden itse määritellä tutkimuksensa aiheet, menetelmät ja julkaisemisen muodot. Tieteen vapaus ei koske vain yliopistoissa harjoitettavaa tiedettä vaan myös muiden oppilaitosten, erilaisten tutkimuslaitosten, tiedeinstituuttien ja itsenäisten tieteen harjoittajien vapautta.”

Näin ollen tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee myös ajatuspaja Suomen Perustaa ja minua yksilönä. Lisäksi sen turvana on perustuslaillinen (PL 12 §) sananvapaus, johon ”[...] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”

Tämän mukaan kielletty on myös vertaisarviointiin mahdollisesti sisältyvä ennakkosensuuri, ja sananvapaus on laissa turvattu a priori. Niinpä tästä poikkeaviin vaateisiin ei tule sopimusteitsekään taivutella, saati että ahdisteltaisiin rahoituksen takaisinperinnöillä. Se on asia, joka kaikenlaisten uuninpankoilla mietiskelijöidenkin pitäisi ymmärtää.

Kirjaani vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys perintätoimineen oli selvästi lain vastainen toimenpide, jolla vahingoitettiin sekä toimintaedellytyksiäni että tieteilijöiden yleistä halukkuutta esittää viranomaisten tai poliitikkojen näkemyksistä poikkeavia yhteiskuntatulkintoja.

Kirjoitin asiasta vastaanottotutkimuksessani Pavlovin koirat: Tieteellinen tuomio median byrokraattien kostosta (2022). Sanoin siinä, että ei ole tutkimuksessa arvostelemieni poliitikkojen, toimittajien eikä byrokraattien asia päättää teokseni merkityksestä oma lehmä ojassa.

Professori Timo Vihavainen totesi kirja-arviossaan, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Ruumis kuitenkin elää. 

 

Tieteiden politisoitumisesta

Miten tämä liittyy ministeriön äskettäin esittämään tieteen vapauden kaventamiseen? Siten, että myös uudessa lakiesityksessä poliitikot ja viranomaisvalta ovat rajoittamassa tieteilijöiden vapautta sanoa sanottavansa hallitusvallasta riippumatta. Viranomaiset pyrkivät nyt siis eräänlaisiksi cancel-aktivisteiksi, joilla on huono maine läpi koko yhteiskunnan.

Kansallisen turvallisuuden edistäminen on tosin vastakkainen tarkoitusperä verrattuna erilaisten silakkaliikkeiden ja varisverkostolaisten harjoittamaan uusvasemmistolaiseen maineterroriin.

Yhtä kaikki, molemmat pyrkivät kiristämään ideologista normiruuvia omalla tavallaan ja vahingoittavat siten rajoittamattoman kriittisyyden periaatetta, joka on falsifioitavuuden periaatteen edellytys. Sen mukaan epäilyttävätkin näkemykset (ja juuri ne) pitää voida ennakkoehdottomasti lausua, jotta niitä voidaan arvostella: vahvistaa tai kumota.

Tieteen tulosten päätyminen hyökkäyssotia käyviin tai niitä tukeviin maihin on tietenkin epätoivottavaa, mutta sen eliminoimisesta jo nykyisetkin käytännöt pitävät huolen.

Tieteen ongelma ei ole kuitenkaan viime aikoina ollut vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen. Ongelma on sama, joka tunnetaan myös Yleisradiosta (aiheesta täällä).

Suomen Akatemiassa se näkyy vuonna 2014 perustetussa strategisen tutkimuksen neuvostossa, joka luotiin tuottamaan valtionhallitusta tukevaa tutkimusta ja joka on hallinnoinut jopa 60 miljoonan euron vuosittaisia määrärahoja. Sen tutkimusohjelmien pääteemat valitsee valtioneuvosto, joka nimittää neuvoston jäsenet.

Myös akatemian toimikuntien rahoituspäätökset ovat seurailleet ja myötäilleet poliittisia agendoja ja tendenssejä, ja akatemia on tukenut epäkriittisesti ja tarkoitushakuisesti muun muassa maahanmuuttomyönteisiä, feministisiä, kehitysmaapoliittisia, monikulttuuri-ideologisia, ilmastonmuutoksesta meuhkaavia ja yleensäkin vihervasemmistolle suopeita hankkeita (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä). 

Rahoituspäätökset on tehty ulkomaisten lausuntojen mukaan johdetusti. Siitä ovat kärsineet ne aihealueet, jotka olisivat tärkeitä meillä täällä Suomessa. Esimerkiksi metsäasioita on käsitelty lähes yksinomaan globaalista ympäristönsuojelunäkökulmasta, ja kansantaloudelliset ja omaisuudensuojaan liittyvät näkökohdat on unohdettu kokonaan (kritiikkiä täällä).

Kunpa tieteen akateemikot puuttuisivat myös näihin vääryyksiin, jotta kaikki arvosteleminen ei jäisi vain oman aktiivisuuteni varaan. Mutta eipä taida uskallusta riittää, vaikka selkään taputtelijoita ja puukottajia on kyllä riittänyt. 

Sotaisana aikana kannattaisi taistella tieteen ja julkisen keskustelun suuremman vapauden puolesta eikä sitä vastaan.

Akateemista asiantuntemusta ylenkatsotaan

Huomiota herättää myös tapa, jolla ministerit ja muut kansan edunvalvojat pitävät julkisia virkoja ominaan ja jakelevat niitä puoluepoliittisilla kädenpuristuksillaan toisilleen eräänlaisiksi palkinto- ja eläkeviroiksi tai suojatyöpaikoiksi putoamassa oleville.

Esimerkiksi käy vaikkapa opetus- ja kulttuuriministeriössä olevan kansliapäällikön viran täyttäminen tai vastikään haettavana ollut Kelan pääjohtajan viran täyttö.

Molempien valintaa pidetään mediassa jo puolueiden kesken sovittuina. Esimerkiksi MTV3:n uutisissa tiedotettiin 14.1.2025, että Kelan pääjohtajaksi on työministeri Arto Satosen (kok.) rinnalle hakijoiksi ilmestynyt myös muita ”nimekkäitä” henkilöitä, jollaisiksi mainittiin entinen ministeri Annika Saarikko (kesk.) ja HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen (kok.).

”Nimekkyys” on merkillinen kelpoisuuden ja pätevyyden kriteeri, sillä lain mukaan jokaisella suomalaisellahan pitää olla nimi. 

Onko se sitten ”tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”, että kaikki ovat kaikessa samalla viivalla? Juuri tässä kiteytyy kyseisten käsitteiden kompleksisuus, jota olen tarkastellut teoksissani filosofian näkökulmasta.

Tasa-arvon käsite sisältää paradoksin. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida tunnustaa toista paremmaksi, ja arvojen tunnistamiseksi täytyykin myöntää asioiden ja ilmiöiden eroavuus ja arvojen hierarkkisuus. Muutoin ajaudutaan yksiarvoisuuteen, eli tasa-arvototalitarismiin, joka polkee meritokraattista (ansioihin perustuvaa) oikeudenmukaisuutta. Se lieneekin ministerien toive.

Tosiasiassa tasa-arvon määritteleminen, kyseenalaistaminen ja uudelleen määritteleminen on meidän filosofien nimenomainen ammattitehtävä, eikä siihen pidä sekaantua hallinnollisilla määräyksillä. Tieteilijöille tulisi maksaa juuri siitä, että harjoitamme tieteellistä kritiikkiä, eikä siitä, että noudattaisimme viranomaisten käskyjä.

Kela on asiantuntijaorganisaatio, ja siksi myös minä tein hakemuksen pääjohtajaksi ja laitoin peliin oman nimeni ja asiantuntemukseni filosofina ja sosiaalipsykologina.

On vaarallista, jos Kelan johtoon nimitetään henkilöitä, joiden asiantuntemus nojaa pelkkiin mielipiteidenvaraisiin toiveisiin ja oletuksiin ihmisten työllistymisestä ja toimeentulosta, kuten Petteri Orpon hallitus ja sen ministerit, vieläpä ilman oikeuskanslerin kolmesti peräämää vaikutusten arviointia.

On irvokasta, että Kelan pääjohtajan palkka on yli 20 000 euroa, kun kyseessä on virasto, jonka asiakkaista suuri osa sinnittelee toimeentulon rajalla.

Ei ketään saksien kanssa juoksijaa tämän organisaation johtoon.

Myöskään virantäytöissä korostettu johtamiskokemus ei ole näyttö johtamistaidoista. Onhan Putinillakin paljon johtamiskokemusta, mutta se ei merkitse, että hänen hallintonsa olisi millään tavalla hyvä.

---

Päivitys 13.2.2025: Lähetin Ylen verkkosivuilla kommentin juttuun, jossa jatkettiin Ilkka Niiniluodon ja muiden akateemikoiden esittämää tiedepolitiikan kritiikkiä. Kirjoitin näin:

Akateemikko Niiniluodon esittämä kritiikki voidaan toistaa koskemaan myös lähes kaikkea muuta tiedepoliittista ja hallinnollista ohjailua, jolla puututaan tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslailliseen autonomiaan.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen rajoittelu on vain jäävuoren huippu, ja sitä kuumentaa vaikea maailmanpoliittinen tilanne.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on aiemminkin painostanut tutkijoita ”tiedepoliittisilla linjauksillaan”, joita tottahan toki tekee myös Suomen Akatemia ja eritoten sen strateginen neuvosto, jonka tutkimusohjelmien pääteemat valitsee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto!

OKM on lain vastaisesti perinyt takaisin valtionapuja tapauksissa, joissa tutkijat eivät ole istuvan ministerin mielestä totelleet viranomaisten käskyjä. Kukapa voisi unohtaa tiedeministeri Hanna Kososen (kesk.) harjoittamaa taloudellista kiristystä, jonka tuloksena ministeriö peri tutkimustyönantajaltani rahoitusta siksi, että ministerin mielestä en ollut edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kriittisessä mediatutkimuksessani.

Tieteen tehtävä ei ole edistää mitään tieteen ulkoisia tarkoitusperiä – ei ulkopoliittisia eikä sisäpoliittisia – vaan tuottaa tietoa ja tavoitella totuutta ja tehdä tämä kriittisesti. Esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat filosofian näkökulmasta paljon kompleksisempia kuin hallintoretorisessa sanankäytössä voidaan ymmärtää.

Olen siis samaa mieltä kuin Ilkka Niiniluoto, jolle väittelin aikoinani tohtoriksi teoreettisessa filosofiassa.

Tiedepoliittisen ohjailun ongelma on nähdäkseni paljon laajempi kuin vain ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Myös tieteestä tiedottaminen on kovin valikoivaa ja agendamaista, ja muun muassa sen vuoksi julkisen keskustelun taso on nyky-Suomessa verraten alhainen.

Yleltä saapui salamannopesti vastaus, jossa kieltäydyttiin julkaisemasta kommenttiani. Siinä sanottiin näin:

Hei, viestiäsi ei julkaistu keskustelussa ”Akateemikko uudesta lakihankkeesta: olisi erikoista, että demokratiassa lakiin kirjattaisiin, mitä tutkimuksen pitää olla”. Viestisi on jätetty julkaisematta, koska viestisi toistaa aiemmin julkaistua sisältöä tai ei liity aiheeseen tai viesti tai nimimerkki on asiaton. Tähän viestiin ei voi vastata.

Kirjoitukseni nimenomaan liittyy asiaan, ja kirjoitin vieläpä omalla nimelläni! Ylen vastaus on brezhneviläinen ja vahvistaa kaiken sen, mitä olen sanonut Yleisradion kritiikeissäni.

Valtiollinen Yle toimii ministeriötäkin pahempana sensorina ja julkisuuden portinvartijana sekä toteuttaa tiedepoliittista lehdistöreportaasitiedettä omalla valikoivalla ”journalismillaan”.

Yle on leikkauksensa ja ajatuskurin palautuksensa ansainnut, kun puoliksi oppineet ja anonyymit ”moderaattorit” pyrkivät ideologisen valvonnan keinoin päättämään siitä, mitä tieteilijät voivat sanoa Ylen foorumeilla.

Verorahoitteinen Yle on yleisöihin kohdistuvassa ylenkatseellisuudessaan ja yleisöpalvelutehtävänsä laiminlyödessään ylivoimaisesti Suomen mädin media. 

Tiedepolitiikasta aiemmin

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli

 

Poliittisista tehtävänimityksistä aiemmin

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla

Tammikuun uutistyhjiössä, kun eduskunta on lomalla ja kansanedustajat paratiiseissaan, Yleisradiolla ei ole aiheita riitojen kylvämiseksi. Niinpä Ylen TV1 päätti näyttää jo viime keväänä ensiesitetyn dokumentin I am Andrew Tate, josta kirjoitetaan Areenan sivuilla seuraavasti:

”Shokeeraava dokumentti toksisen maskuliinisuuden esikuvan, Andrew Taten, noususta ja tuhosta. Vaarallista viestiä levittävä somevaikuttaja on suosittu nuorten miesten keskuudessa. He uskovat miehen myymään elämäntyyliin ja naisia alistavaan asenteeseen.”

Tosiasiassa sukupuolten välisen sodan lietsominen on ollut pääasiassa uustaistolaisten ja äärivasemmistolaisten feministien tekosia.

Miehiä syyllistävää vaikutusta tehostaakseen Yle julkaisi 9.1.2025 myös verkkojutun, jossa paheksuttiin, että ”naisvihamielinen Andrew Tate villitsee poikia yläkouluissa”. Koska poikien juttupalaute olikin toimittajan tarkoitusperiin verrattuna negatiivista, pian jutun loppuun ilmestyi lisäys:

”Muokattu 9.1.2025 kello 14.31: Artikkelin keskustelun sulkeutumista on aikaistettu moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.”

Ylen sensuurilta loppuivat voimavarat poikien vastalauseiden paljouden vuoksi. Mielestäni feminismiä vastustavat pojat ovat nuorisomme parhaita, ja heistä tulee hyviä miehiä, joilla ovat tunne ja järki kohdallaan.

Ei ole lainkaan ihmeellistä, että nuoret miehet ovat turhautuneita naisten omahyväisyyteen ja feministien suosimaan woke- ja cancel-aktivismiin, jolla he syyllistävät, pieksevät ja tietenkin myös torjuvat miehiä sekä heidän rakkaudenaloitteitaan tuossa naisten ja miesten välisessä heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Paineen kasvaessa kattilankansi pamahtaa luonnollisesti auki.

Ilmapiirin ovat myrkyttäneet feministit itse nalkutuksellaan ja henkisellä miesten pahoinpitelyllään sekä jatkuvalla ”tasa-arvon” eli etuoikeuksien ja helpotusten peräämisellään.

Siksi on hyvä, että syntyy myös vastareaktioita, joista yhden tarjoaa tunnetun yhdysvaltalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin puheet miesten puolesta. Feminismin ja vasemmistolaisuuden kyllästämä Yle haukkui tietenkin myös hänet tässä jutussaan.

Kun antauduin arvostelemaan Yleisradion ja muiden medioiden puolueellisuutta kirjassani Totuus kiihottaa vuonna 2020, muuan mediatutkijana esiintyvä Pasi Kivioja moitti tutkimustani perusteettomasti Suomen Kuvalehden kolumnissaan sekä syytti minua naisvastaisuudesta, vaikka olin vain paljastanut median puolueellisuuden näissä asioissa.

Vertailun vuoksi hänen oma alustansa Suomen Kuvalehti julkaisi vuonna 1979 toimittaja Mauno Saaren jutun, jossa puitiin erästä samoihin aikoihin pidettyä feministien järjestäytymiskokousta.

Lehti varusti kantensa tuolloin nymfopossun kuvalla, ja jutussa kirjoitettiin, että ”Feministisiat: pahempia kuin sovinistisiat, ja tyhmempiä”!

Näin siis toimittajat itse ovat ajatelleet, mutta tuosta Pasi Kivioja ei ilmeisesti tiedä mitään, sillä hän oli vasta potkuhousuissaan silloin kun minulla oli jo munakarvat.

Tietty omahyväisyys vaivaa medioita myös nykyisin. Siitä on kirjoittanut ja puhunut kanadalainen psykologian professori Keith Stanovich, jonka ajattelua avaa Osmo Tammisalo tässä Tieteessä tapahtuu -lehden kirjoituksessaan.

Perussuomalaiset ovat olleet oikeassa vaatiessaan oikaisua Yleisradion poliittiseen kallistumaan ja tavoitellessaan Ylen budjetin ja Yle-veron leikkaamista noin puoleen.

Sen sijaan hallitus on leikannut asumistukea, vaikka parempi säästö olisi saatu aikaan ottamalla Ylen pöhöttyneisyydestä ja laittamalla koko Yle runsaine johtajineen ja päälliköineen (vuonna 2016 yhteensä 257 päällikköä) laihdutuskuurille.

Mitään ei ole Ylen puolueellisuuden korjaamiseksi ja ajatuskurin palauttamiseksi tehty, ja säästöt ovat olleet vähäisiä indeksijäädytyksiä. Hallituksen ainoat hyvät päätökset ovatkin vain omalääkärijärjestelmän palauttaminen, itärajan sulkeminen ja se, että paskahanhia saa jatkossa harventaa.

Toimittajien lannanlevitykseen poliitikot eivät ole uskaltaneet puuttua. Kostojen pelossa.

Kansainvälisyyteen kaadetaan liikaa rahaa

Suomen valtiontalouden huono tila johtuu suureksi osaksi siitä, että kansainvälisyyteen on kaadettu liikaa rahaa.

Olemme olleet koko EU-jäsenyytemme ajan järjestelmän nettomaksajia (kolmea vuotta lukuunottamatta). Myös palautetut verovarat on EU korvamerkinnyt tiettyihin tarkoituksiin, kuten ilmastohankkeisiin, vaikka rahat olisi tarvittu tärkeämpään, kuten kansalaistemme sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon. Suomen jäsenmaksu on suhteellisesti EU:n suurin, ja osuus kasvaa.

Suomen valtiolta on kiskottu miljardeittain varoja yhteisvelkoihin, takauksiin, ympäristöpoliittisiin hankkeisiin ja anekauppaan sekä luontodirektiivien toteuttamiseen. Samanaikaisesti koronarahastoksi sanotun elpymisrahaston rippeillä on tilkitty taloja kuumassa Italiassa ja Espanjassa.

Jäsenyytemme Natossa on hyväksi Suomelle, mutta korotetut velvoitteet uhkaavat raunioittaa kansantaloutemme ennen kuin toiset jäsenmaat ovat saavuttaneet Suomen tasoa omilla puolustuspoliittisilla investoinneillaan.

”Osuus bruttokansantuotteesta” on kelvoton indikaattori mittaamaan sotilaallisen varustautumisen laatua, koska jokaisen jäsenmaan väestörakenne, asukastiheys, maasto, sijainti ja taloudellinen suoriutumiskyky ovat erilaisia. Kyseessä on näennäisesti yhteismitallistava mutta todellisuudessa vertailemiseen kelvoton kriteeri. Silti sitä käytetään huolettomasti sekä mediassa että hallinnossa.

On unohdettu, että Euroopan maiden taloudelliseen romahduttamiseen Venäjän aloittama sotatalouteen siirtyminen nimenomaan tähtää, joten myös varustelukierteeseen ajautumista kannattaisi välttää.

Kansainvälisten sitoumusten puolesta kohkaaminen on maksatettu kansalaistemme hyvinvoinnin kustannuksella, kun hallitus on päättänyt leikata perusturvasta ja peruspalveluista. Tämä kaikki on ollut pois kansalaisten kokemasta turvallisuudesta.

Kun Venäjän-uhka jonakin päivänä väistyy ja lakkaa puristamasta Euroopan maita yhteen nippusiteen tavoin, harmonian havina EU:ssa todennäköisesti päättyy, ja euron valuviat, julkistalouksien krooninen rahoituskriisi ja valtioiden jättiläismäinen velkaantuminen pullahtavat jälleen esiin.

Suomen valtiontalouden konkurssitila johtuu suureksi osaksi liittymisestä euroalueeseen, itsenäisen rahapolitiikan menetyksestä ja kansainvälisistä sitoumuksista. Ruotsin vienti vetää paremmin siksi, että sillä on oma valuutta, jota se lepuuttaa alhaisella tasolla.

Katsokaas tuosta, mitä sanoin noin kymmenen vuotta sitten eräässä ystävällismielisessä haastattelussa, jossa kysyttiin Suomen taloudellisesta tilasta ja tulevaisuudesta. Kuinka kurjaa onkaan olla aina oikeassa...

Perusvaalipetos

Istuvan hallituksen ohjelma tuotti pettymyksen etenkin Perussuomalaisten äänestäjille, joihin leikkaukset ovat osuneet kipeimmin. Tämän merkiksi perussuomalaisella puolueella on vaikeuksia hankkia ehdokkaita kevään kuntavaaleihin, ja ehkä myös äänestäjiä. Väki virtaa pois puolueesta ilman, että ketään tarvitsee enää potkia.

Säästäminen sinänsä on hyvää politiikkaa, mutta ei pitäisi leikata alapäästä vaan yläpäästä. Perusturvaleikkaukset ovat monille perussuomalaisille perusvaalipetos.

Perussuomalaisten nykyiselle puheenjohtajalle liian pienet tuloerot ovat ongelma, ja siksi valtiovarainministeri haluaa kasvattaa tuloeroja leikkaamalla nimenomaan alapäästä. Perusteluksi esitetään, että ihmiset voisivat ”itse tehdä tilanteelleen jotakin”.

Näkemys sisältää epäsuoran väitteen, että työttömyydestä, eläkeläisyydestä, vammaisuudesta tai opiskelusta johtuva huonotuloisuus on tahallista, yksilön oman vastuun varaista ja korjattavissa omatoimisuudella. Niin ajatellessaan Purra tulee puhuneeksi Kokoomuksen pussiin ja itsensä pussin perälle.

Koska huonotuloisia ja vähävaraisia on enemmän kuin hyväosaisia, koppa tuskin tuolla argumentaatiolla jatkossa ropisee. Se jokin, minkä kansa saattaa keksiä tilannettaan parantaakseen, voi olla hallituksen poistaminen vallasta.

Perussuomalaisten piti olla kansallismielinen SDP ilman maahanmuuttoagendaa, vinkufeminismiä ja vihreää öyhötystä, mutta toisin kävi, ja puolueesta tuli yövartijavaltiota kannattavien minarkistien puuhamaa, jossa laaja julkistalous nähdään kielteisenä, vaikka suuri julkinen sektori on kansallista rikkautta ja toimii puskurina anarkokapitalistista ylivaltaa ja globalisaatiota vastaan.

Kokoomus on kiirehtinyt ihmisten elinoloja huonontavia uudistuksiaan, koska puolueessa pelätään, että Perussuomalaisten kenttäväki tekee käsijarrukäännöksen ja painostaa hallituksen kumoon.

Politiikkaa kapealla kauppiaan järjellä

Petteri Orpon hallitus on jatkanut internatsiststa politiikantekoa, joka näkyy esimerkiksi terveyspalvelujen yksityistämisenä. Sitä kautta julkisia varoja valuu yksityisille terveysasemille, jotka ovat suureksi osaksi kansainvälisessä omistuksessa, eivätkä varat jää rikastuttamaan omaa kansantalouttamme vaan vuotavat ulkomaille.

Metsäpolitiikkaamme ohjattiin jo edellisen hallituksen kätilöimänä Brysselistä, jossa ei ymmärretä, että metsä ei ole puisto.

Nykyinen hallitus tuhosi kansallisen asuntopolitiikkamme lopettamalla Ara-rahoituksen aso-uudisrakentamiselta, kahmaisemalla Valtion asuntorahaston varat budjetin tilkkeiksi ja leikkaamalla rajusti asumisen tukia.

Niiden loppusaajia ovat aina olleet rakennusliikkeet, joiden konkursseja hallitus on toimillaan edistänyt, ja myös asuntosijoittajilla on vaikeuksia saada rakkaita vuokrarahojaan. Olisivat lukeneet tämän siellä puoluejohdossa, jossa talouden keskinäisriippuvuuksista ei ole ymmärretty mitään. Perussuomalaisten ex-puheenjohtajan olisi kannattanut aikanaan miettiä, miksi hän ei nyt saakaan asuntorahastoihinsa kiertyviä asumistukia.

Marinin hallitus tuhosi valtiontalouden ratkoessaan sisäisiä erimielisyyksiään velkarahalla. Orpon hallitus tuhoaa kansalaisten henkilökohtaisen talouden, vaikka lääkäri ei saisi syyllistyä samaan kuin tauti.

Työttömyys on kasvanut vuoden takaisesta lähes 40 000:lla, vaikka napamies Orpo lupasi kasvattaa työllisyyttä sadallatuhannella.

Selvähän se, ettei leikkauksista seuraa uusia työpaikkoja, joihin toimettomat voisivat noin vain kävellä.

Suomi on tukenut vuoden 2022 jälkeen Ukrainaa 3,1 miljardilla eurolla, mikä ylittää kymmenkertaisesti asumistukileikkauksilla tavoiteltavien säästöjen tason. Suomalaiset omistusasukkaat ovat menettäneet tukensa kokonaan ja joutuvat myymään kotinsa slaavien välisen aseidenkalistelun vuoksi.

Kulttuurin tukia on leikattu, vaikka suomalainen kulttuuri on se arvokkain, jonka vuoksi myös valtion kannattaa olla olemassa. Monikulttuurisuuteen edelleen panostetaan RKP:n ja krisujen kädestä; surkeana esimerkkinä vaikkapa woke-elokuva Parvet, joka sai puoli miljoonaa euroa opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Elokuvasäätiön tuotantotukea mutta vain 88 katsojaa! Suomen Akatemian ja yliopistojen rahoittaminen on ollut poliittisen cancel-aktivismin rahoittamista, joka pitäisi canceloida.

Kulttuurin leikkauksia voidaan puolustaa vain siksi, että suomalaiselta kulttuurilta ei leikata juuri mitään, koska tähänkään asti suomalaisuudesta ammentavalle kulttuurille ei ole myönnetty juuri mitään.

Kokoomuksen tavoittelema työperäinen maahanmuutto on halventanut työvoimakustannuksia mutta nostanut suomalaisten kärsimän työttömyyden hoitomenoja, jolloin kulut julkiselle taloudelle ovat nousseet.

Sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto puolestaan on syönyt leivän suomalaisten vähäosaisten pöydästä, kun työttömyysetuuksia ja asumistukia on saksittu maahanmuutosta johtuvien kokonaiskulujen nousun vuoksi.

Ongelmien juurisyille hallitus ei ole tehnyt mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut ilman hallitusta, ja leikkausten kohdistuminen nimenomaan perussuomalaisten äänestäjiin itseensä on ollut puolueen kannattajille ja jäsenille pettymys.

Eipä ihme, että johtavat ministerit ovat saaneet kansalaisilta huonoja kouluarvosanoja.

Valot vielä palavat, vaikka keula on pinnan alla

Olin kerran (vuonna 2019) Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa tavoitellen talouspolitiikkaa, jolla olisi ajettu kansallista etua kansainvälisyyteen panostamisen sijasta.

Julkaisin tuolloin vaalikirjan ja poliittisen ohjelman. Sen voi edelleen lukea täältä.

Jos hallitus olisi tehnyt siitä poliittisen ohjelmakirjansa, Suomi olisi todennäköisesti parempi.

Hallituksessa on päässyt unohtumaan, että poliitikon työ olisi parantaa etenkin niiden suomalaisten elämää, joilla menee jostakin syystä keskimääräistä huonommin, eikä tehdä siitä entistä vaikeampaa.

Talous toimii omalakisesti, ja politiikan funktio on nimenomaan tasoittaa elintasokuiluja regulaatiolla ja subventioilla.

Sosiaaliturvasta ja terveydenhuollosta ei leikata nyt siksi, että kansalaisilla menee liian hyvin. Niistä leikataan siksi, että hallitustahoilla, byrokraateilla ja heidän kellokkaillaan menisi entistä paremmin.

He sanovat ”pelastavansa Suomea” mutta tekevät sen lähinnä omien eturyhmiensä hyväksi (onhan oma nahka toki se tärkein), ja pieleen menee, että rymisee. 

”Toisten rahoilla” elelevät niin kuninkaat kuin kauppiaatkin, mutta he tekevät sen leveämmin kuin muut ihmiset, ja silloin tällöin tulee aika palauttaa myös valtioneuvoston linna takaisin veronmaksajille.

---

Vuodenvaihteessa presidentit esittelevät taitojaan kouluaineiden kirjoittajina, mutta kuunnellaanpa vielä, mitä sanottavaa Kekkiksellä on asioista (AI-velhon tekemä).

Seuraava on tehty ilman tekoälyä...

Kapealla kauppiaan järjellä tehdään Suomessa nyt aivan kaikkea.

Aiheista aiemmin

Fixit-valo palaa vihreänä

Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu