Täydellinen some-persoona

Tutkimusretkeni sosiaalisessa mediassa ja blogosfäärissä ovat opettaneet minulle, millainen on täydellinen some-persoona. Kirjoitinkin aiheesta pari vuotta sitten verkkokolumnissani ”Löydä some-persoonasi”.

Sensuuri on aina vain pahentunut ja järjestäytynyt. Syntynyt on myös kokonaan uusia sosiaalisen median muotoja, kuten Jodel, joten kokonaiskuvaa pitää hieman täydentää.

Jodel on uudehko ja laajeneva matkapuhelinsovellus, jonka kautta voi esittää anonyymisti mielipiteitä melkein mistä tahansa asiasta. Keskustelualustan kontrollimuotoja ovat käyttäjien omat suosion- tai epäsuosionilmaukset sekä suorat ilmiannot ylläpidolle.

Viisi alaspäin peukutusta tai poistoääntä riittävät kadottamaan kommentin näkyvistä, kun taas myönteistä karmaa tuottavilla suosituksilla ei ole ylärajaa. Kun kielteisten äänten määrä nousee tietyn rajan yli, järjestelmä deletoi käyttäjän, joka ei näin ollen voi sanoa enää mitään koko alustalla.

Koska myönteiset äänet vähentävät kielteisten äänten kokonaissaldoa, monet pyrkivät haalimaan myönteistä karmaa lataamalla palveluun paljon kaikkea paskaa, kuten kissakuvia, ruokapornoa ja muuta haippia ihan vain saadakseen sympatiaääniä järjestelmän ilmeisestikin tyhmimmiltä ja epä-älyllisimmiltä käyttäjiltä.

Muun sosiaalisen median tavoin Jodeliakin dominoi vihervasemmistolaisten raivopäiden aggressiivisuus. He kokoontuvat keräämään joukkueita hälyttäen toisiaan deletoimaan, ignoroimaan, bännimään, feidaamaan, dissaamaan, dumppaamaan ja ghostaaamaan sekä antamaan fuduja palvelun niille käyttäjille, jotka antautuvat esittämään älyllisesti haastavia juttuja.

Nuorisoslangeille ominainen kieli luo vaikutelman sensuroinnin trendikkyydestä ja raikkaudesta, mutta tosiasiassa takana on pelkkää märkäkorvaisuutta ja töpselinokkaisten elämänkokelaiden kyvyttömyyttä selkeään argumentaatioon. Mikäli Friedrich Nietzsche antautuisi sanomaan jotain sosiaalisessa mediassa, demaripuolueen Nuoret Kotkat sensuroisivat hänen ajatuksensa välittömästi pitäen sitä epäonnistuneena ”trollauksena”.

Totuuden tavoittelusta sossumediassa on tullut ”tykkäämistä” tai ”ei-tykkäämistä” pelkkien affektiivisten tuntemusten perusteella. Tällöin kuka tahansa voi olla maapallon kiertoliikkeestä päättävä todellisuuden kuningatar, ja näin käy tietysti aina, kun jossain laarissa kohtaavat yhtä aikaa tyhmät ja viisaat.


Millainen sitten on täydellinen some-persoona?

Täydellinen some-persoona on huvitteluliberaali suvaitsevainen, joka sallii kaiken kissakuviin liittyvän keskustelun sekä koira- ja minipossukuviin liittyvän analyysin, kunhan esittäjä on islamin asiantuntija ja analyysi on korrektien kinkerien mukaista.

Täydellinen some-persoona sitoutuu vastuuvalheiden edistämiseen ja vihatotuuksien vastustamiseen. Hän sallii kaikkien pörröisten eläinten, kuten alpakoiden ja lampaiden syvämietteisen tarkastelun, lukuun ottamatta niitä eläinlajeja, jotka mainitaan Dzalaladdin Rumin teoksessa Ruokopillin tarinoita (1200-l.). Ja tietysti ottamatta lukuun myöskään vuohia, kameleita, apinoita ja aasintammoja, sillä niistä voi tulla pelottavia mielleyhtymiä tiettyihin uskonlahkoihin, joita meidän täytyy pelätä, vaikka pelolle ei saisikaan antaa valtaa. Sen sijaan valta pitää antaa – tiedätte kyllä keille.

Täydellinen some-persoona harjoittaa monikulttuurista ruokabloggausta, sillä se todistaa harjoittajansa älyllisyydestä, ja olihan Nostradamuksenkin ensimmäinen menestysteos keittokirja. Täydellisen some-persoonan täytyy pitää painekattilan kannen alla sitä ikävää puolta, että hedonismiin ja mässäyksiin sortuminen on aina ollut korkeakulttuurien rappeutumisen tunnusmerkki.

Sen sijaan oikeaoppinen ruokapornon esillepanija ymmärtää, että juuri kulinarismin kautta yleismaailmallinen monikulttuuri-ideologia voidaan syöttää sohvavihanneksista retiisinpunaisiksi kypsähtäneille sosiaalisen median käyttäjille tässä post-televisiollisessa mediatodellisuudessa, jossa edes tieteenä esiintymään pyrkivä ruokailun sosiologia ei kykene vastustamaan espanjalais-brittiläisen ex-ministerin Michael Portillon TV-ohjelmasarjassaan Kiehtova maailma harjoittamaa kulttuuri-imperialismia ja intialaisen käärmekeiton uittamista alas oksennus kurkussa puklaavien demarieläkeläisten ruokatorvesta.

Vain kansainvälisistä makuelämyksistä saa puhua. Kotimaisten lihapulla-annoksien rukoileminen ruokalistoille on joko kulttuurista omahyväisyyttä tai sisäänpäin lämpiävää sulkeutuneisuutta, joka muuttaa maamme Pohjois-Koreaksi. Ihmisvihaa ja ilkeyttä ei saa hyväksyä, joten kaikki ihmiset on pakotettava syömään kasviskiusausta tasavertaisesti.

Täydellinen some-persoona harjoittaa kivapuhetta ”miesoletetuista”, ”naisoletetuista”, ”sukupuolettomista” ja ”muunsukupuolisista”, mutta ei selvästi enää edes homoista, lesboista eikä varsinkaan heteroista, koska nämä käsitteet edellyttävät sukupuolen, johon tunteet voisivat viitata.

Sen sijaan täydellinen some-persoona kiistää olemusajattelun, kaksiarvoisen sukupuolieron, käsitteiden määrittelyn ja identiteetit, paitsi silloin kun naiseutta käytetään feministisen tasa-arvopolitiikan välineenä tai jotakin vähemmistöominaisuutta identiteettipolitiikan verukkeena.

Täydellinen some-persoona peukuttaa ”#metoo”-hanketta ja ”#suostumus2018”-hanketta ja on cuck-mies, joka tietää, milloin pitää väistää, ettei osuisi risuaitaan.

Mistään muista asioista ei täydellisen some-persoonan ole soveliasta puhua, ja kaikki muut aiheet ovatkin varattuja Sanomien, Alma Median ja Yleisradion kartellimonopoleille. Vain niihin akkreditoidut toimittajat sekä heidän valitsemansa tiedeturilaat voivat puhua niistä oikeaoppisesti.

Täydellinen some-persoona saa lisätä kuvansa Instagramiin sekä lovettaa siellä sytkäri kädessään loimuten ja silmämeikit tissivakoonsa valuen aina, kun kohdataan jokin väkivaltainen ja uskonnollisperäinen räjähdysonnettomuus, jonka alkuperää ei tiedetä mutta osataan arvata.

Hän saa paljon tykkäyksiä baeilta (before anything else) ja bff:iltä (best friends forever), jotka sanovat hänelle ”slay” (sama asia kuin saksan kielen über, paitsi että sitä ei saa käyttää, koska se on epäkorrektia ja toisi mieleen – natsi-Saksan!)

Täydellinen some-persoona esiintyy Internet-portaali Alastomassasuomessa ilman päätä, mutta se ei ole suinkaan ainoa asiayhteys, jossa täydellisellä some-persoonalla eivät ole aivot kuvassa mukana.

Tämän analyysin parodioimista ei tarvitse kieltää, sillä jo Paavo Haavikko (täydellinen some-persoona kysyy nyt ”ai kuka?”) tiesi, että parodia on ainoa tyylilaji, jota ei voida parodioida.


Millainen on epätäydellinen some-persoona?

Ensinnäkin epätäydellinen some-persoona esittää yhden lauseen totuuden Twitterissä ja osuu nappiin. Se ymmärretään automaattisesti väärin, koska maailmassa ei ole yhden lauseen totuuksia. Siitä huolimatta se on kuitenkin osatotuus jostakin asiasta, niin kuin kaikki maailman väitteet ovat osatotuuksia, sillä koko totuus ei mahdu bittiavaruuteen.

Epätäydellinen some-persoona julkaisee ”rasistisena” pidetyn mielipiteen Facebook-seinällään, josta se poistetaan, vaikka kyseessä on vain nykyajan kommunismia eli monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa vastustava kannanotto.

Epätäydellinen some-persoona esittää islam-kriittisen mielipiteen Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa, josta se sensuroidaan palstalla 24/7 päivystävien vihervasemmistolaisten puolueagenttien vaatimusten ja ilmiantojen johdosta, ikään kuin juuri heidän pitäisi päättää siitä, mitä toiset ihmiset saavat ja voivat sanoa. Kirjoittajan sähköpostiin ilmestyy viikon päästä uhkaus, jonka mukaan kolmas väärä mielipide johtaa kirjoituskieltoon.

Epätäydellisestä some-persoonasta on artikkeli vihervasemmiston vihapuhealustassa Hikipediassa, joka pyrkii esiintymään ”satiirisena”, vaikka kyseessä on anonyymisti esiintyvien vasemmistoterroristien tietoinen yritys tuhota arvollisten ihmisten maine. Nämä rabulistiset anarkistit luottavat syyttämiskynnyksen korkeuteen ja yrittävät asettaa oman julkaisurimansa mahdollisimman matalalle yrittäessään verhota tuskaisen maineentahrimiskampanjansa ”huumorin” kaapuun.

Epätäydellinen some-persoona muuttuu myös haitalliseksi ollessaan niin epäsosiaalinen, että myös hän painaa ennen pitkää ilmiantonappia, jolloin vihervasemmisto syyttää häntä kahdeksannen käskyn rikkomisesta ja ilkkuu, ettei epätäydellinen some-persoona pääse heidän ja muiden marttyyrien kanssa samaan kerrokseen.

Facebookin ja valtamedian vastuuvalheet

Yleisradion Ulkolinja esitti 13.12.2018 dokumentin ”Facebook-dilemma”, jota mainostettiin muun muassa esittelyllä: ”Facebook lupasi yhdistää maailman. Toisin kävi: Facebook tarjosi helpon väylän levittää valeuutisia ja lietsoa epäluuloa ja väkivaltaa ihmisten välillä. Kuinka Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle?”

Facebookin rooli ”valheiden” ja ”vihapuheiksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden foorumina ei ole kuitenkaan mikään todellinen ongelma. Ongelmista syvin on se, että Facebook puuttuu Euroopan unionin kanssa tekemänsä poliittisen sopimuksen perusteella ihmisten väliseen viestintään sensuroiden aineistoa, joka ei ole Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan mukaista tai jossa vastustetaan avoimien rajojen politiikkaa sekä maahanmuuttoa.

Näyttönä tästä on viestien deletointikeskuksissa harjoitettava orwellilainen puhdistustoiminta ja käyttäjille langetetut kiellot, mikäli he eivät ole tottelevaisia ja noudata ”yhteisönormeiksi” sanottuja ideologioita, joilla ohitetaan kansalaisten sananvapaus ja yksityisyydensuoja.

Asian voi siis sanoa niin päin, että Facebook tarjosi helpon väylän levittää yhteiskunnallista totuutta ja kertoa todellisuudessa vallitsevista kansalaismielipiteistä valheellisen valtamedian ohitse, kunnes sensuuri iski myös Facebookiin.
 
Se kyllä pitää paikkaansa, että Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle. Niin ei vain käynyt valtamedian hehkuttamista syistä, toisin sanoen viestinnän tilapäisen vapautumisen vuoksi, vaan siksi, että Facebook alkoi rajoittaa ihmisten ilmaisunvapautta Euroopan unionin painostuksesta.

Facebookin toimintaan liittyy tietenkin myös muita ohjelmassa esitettyjä ongelmia. Palkkioksi palvelujensa käyttämisestä firma kerää asiakkaidensa henkilötietoja ja myy, säilyttää sekä käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa.

Internet-jättiläisten taantumista osoittaa lisäksi tapa, jolla Google puuttui EU:n kanssa tekemänsä sopimuksen pohjalta kaikkein pyhimpäänsä ja muutti hakukonealgoritmejaan niin, että ne eivät enää nosta pintaan vapaasti tai suosion perusteella kaikkea aineistoa vaan valikoivat sisältöjä poliittisin perustein.

Menettely on samanlainen kuin Helsingin Sanomien tapa rakentaa suodatusjärjestelmä, joka valikoi lukijoiden nähtäville toimituksen mieleistä aineistoa ja jonka rakentamiseen Sanomat sai Googlelta 490 000 euron tuen. Kun myös Google ottaa sisällönsuositusjärjestelmän käyttöön, tulee mielipiteiden muokkauksesta ja asenteiden manipulaatiosta aukotonta.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että saa aamuisin suut ja korvat täyteen vihervasemmistolaisen toimittajakunnan poliittista propagandaa? Kuka käyttää sellaista sosiaalista mediaa, joka loukkaa ihmisten sananvapautta ja yksityisyydensuojaa puuttumalla kansalaisten keskinäiseen viestintään?

Internet-palvelujen elinkaari on yleensä alle kymmenen vuoden mittainen. Internet tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi. Niillä, jotka heittäytyvät tiedon valtatielle poikittain, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi.

Ihmiset valitsevat uudet palvelut heti, kun parempi vaihtoehto löytyy. Vielä viime vuosikymmenen puolivälissä IRC-galleria oli Pohjoismaiden käytetyin www-palvelu. Instagram ja Facebook veivät sen markkinat helposti, ja seurasi galleriakuolema. Vielä 1990-luvun puolivälissä Netscape oli käytetyin selain noin 90 prosentin markkinaosuudella, ja tiedon etsijöille sanottiin ”katso Altavista-hausta”, sillä se oli Internetin suosituin. Kuka muistaa aikaa? Mozilla, Google ja monet muut ovat ottaneet niiden paikat nopeasti.

Myös nykyisille Internetin ja median jättiläisille voi käydä aivan samalla tavalla kuin netin sammuneille saunalyhdyille ja vieläpä äkkiä. Se on kuluttajavalintojen ja kansanvallan voima.

Mykistävän typerää sananvapauden sensurointia

Kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen on osoittautumassa todelliseksi sananvapauden ja kansanvallan viholliseksi. Pari viikkoa sitten hän halusi kätilöidä passeja Irakista saapuneille pakolaisille, jotta heistä voitaisiin tekaista laillisia työnhakijoita työttömyydestä kärsivään Suomeen (aiheesta täällä).

Maahanmuuttajien palvomiseen ja suomalaisten ihmisten syyllistämiseen tähtäävässä ”Integration 2018” -tapahtumassa hän paljasti viime viikolla, että Kokoomuksen ministerien perustamassa ”vihapuheen vastaisessa hankkeessa” suunnitellaan anonyymin nettikeskustelun kieltämistä. Mykkänen vaatisi käyttäjien toimivan omalla nimellään sosiaalisen median palveluissa, kuten Facebookissa ja Twitterissä.

Yleisradion puhelimitse urkkiman kannanoton mukaan Mykkäsen tavoite on, että anonyymia viestintää alettaisiin rajoittaa EU:n toimenpiteillä, sillä ”koululaisia kiusataan ja etnisten ryhmien välisiä riitoja käydään yhä useammin anonyymien nettiprofiilien kautta keskusteluryhmissä”.

Kenenkään ei kannata uskoa, että Mykkäsen kannanotossa olisi kyse mistään lasten oikeuksista. Lapsikortti on jälleen pelkkä veruke, jolla Euroopan unioniin, maahanmuuttoon ja pakolaisten tuputtamiseen kohdistuvaa arvostelua koetetaan riipiä pois nettilangoilta.

Lasten hyvinvointi on tietysti tärkeä asia, mutta käytännössä kiusaajat esiintyvät aina omalla naamallaan ja nimellään. Koulujen ja takapihojen pahikset tiedetään ja tunnetaan laajalti kulmakunnilla. Oman muistini mukaan useimmat heistä ovat sitä paitsi vihervasemmistolaisia hulttioita, joista ei koskaan tullut mitään pilvenpolttajia kummempia, tai sitten he ovat porvarien hemmoteltuja hyvinvointikakaroita, joiden myöhempi kriminalisoituminen on toiminut eräänlaisena luonnon kostona riistokapitalistisille vanhemmilleen.

Ei ole Mykkäsenkään mykistävissä pyrkimyksissä kyse mistään ”nettikiusaamisen” kieltämisestä. Kokoomuksen ministeriryhmä haluaisi kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin.


Sensuuri on sairaus

Kaikkien pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ylipäänsä esiintyvät salaidentiteeteillä. He kirjoittavat anonyymisti, sillä poliittisen vallan nostamat juridiset ja sosiaalisilla menetyksillä uhkaavat ajojahdit pelottavat kansalaisia jo niin pahasti, ettei heille ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kurkistella salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Salanimien suojissa ovat vuosisatojen ajan kirjoittaneet monet kuuluisat kirjailijat, jotka eivät ole halunneet tekstiensä leimautuvan persoonallaan tai persoonansa leimautuvan tekstillään. Tai he ovat joutuneet varautumaan siihen, että joku valtias pudottaa heiltä pään! Anonyymi esiintyminen on siis oire. Varsinainen tauti pesii poliittisten vallankäyttäjien oman ihon alla.

On sairasta, että nyky-Suomessa monet professoritkaan eivät uskalla enää sanoa asioita niin kuin hyväksi katsovat. Esimerkiksi sopii vaikka Professorin Ajatuksia -blogi, jossa eräs yliopiston professori tilittää näkemyksiään anonyymisti – ilmeisesti peläten vihervasemmistolaisten kollegojensa kostoa ja tiedepoliittista syrjintää, jolla voidaan torpedoida koko tieteellinen ura. Toisen esimerkin tarjoaa salanimellä ”Ilmari Hiidenlehto” hiljattain julkaistu teos ”Profeetta Muhammedin haamu”, jonka kirjoittaja on varttunut yliopiston professori.

Poliittisen vallan halu rajoittaa ja sensuroida islamiin ja Euroopan unioniin kohdistuvaa arvostelua on jo nyt johtanut kieroon itsesensuuriin, jonka syy on Mykkäsen tapaisten poliitikkojen ajamissa mykistyspyrkimyksissä.


Netissä pitää voida esiintyä sekä anonyymisti että omalla identiteetillään

1) On tärkeää, että sosiaalisessa mediassa voi jatkossakin esiintyä sekä omalla nimellään ilman sensurointia että halutessaan myös anonyymisti tai salanimellä.

2) On tärkeää, että me perussuomalaiset taistelemme entistä vapaamman sosiaalisen median puolesta ja turvaamme perustuslaillisen sananvapauden sekä poistamme ”yhteisönormeiksi” sanottuja sananvapauden rajoituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakeihin vaan ovat pelkkiä punavihreiden tai kaupallisten tahojen levittämiä ideologisia näkemyksiä.

3) On tärkeää, että kamppailemme sellaisten ideologisten lainkohtien poistamiseksi lainsäädännöstä, joilla rajoitetaan ihmisten mielipiteiden ja ilmaisun vapautta.

Kun Erkki Tuomioja (sd.) ja Paavo Arhinmäki (vas.) vaativat anonyymin kirjoittamisen kieltämistä vuonna 2011, informaatio-oikeuden professori Jukka Kemppinen totesi anonyymiin esiintymiseen kohdistuvan kiellon olevan sekä sananvapauden, tekijänoikeuksien että lähdesuojan vastaista, sillä lähteitäänkään ei tarvitse välttämättä paljastaa.

Kai Mykkänen ei sitä paitsi näytä ymmärtävän mitään Internetin olemuksesta. Vapaa verkkokeskustelu (esimerkiksi IRC-pikaviestipalvelussa) on tehnyt kansalaisten keskinäisen yhteydenpidon mahdolliseksi riippumatta sen enempää viranomaisvallasta, sosiaalisen median portaaleista, valtioista kuin poliitikoistakaan.

Anonyymi viestintä on auttanut kumoamaan diktatuureja jopa niin, että diktatuurien paljastavana tunnusmerkkinä voidaan nykyisin pitää sitä, että anonyymia viestintää tarvitaan.

EU:ssa anonyymiä viestintää tarvitaan yhtä paljon kuin Neuvostoliitossa, sillä liittovaltiopolitiikkaa yksisilmäisesti ajavassa unionissa ovat sensuuritoimet edenneet jo niin pitkälle, että kansalaiset joutuvat pelkäämään viranomaisvaltaa – ja siksi huutelevat puskista.

On muistettava, että jo Magna Cartan ajoista asti sananvapauden tarkoitus on ollut turvata kansalaisten oikeudet poliittista valtaa ja viranomaisvaltaa vastaan. Niinpä EU:ssa ei pitäisi tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, jota vastustaakseen kantaväestön pitää kaivautua poteroihin.

Olen muuten aikojen saatossa itse sanonut kaiken omilla kasvoillani ja nimelläni ja joutunut siitä myös kärsimään, sillä vihervasemmistolainen valtaklusteri on kiistänyt minulta toimintaresurssit yliopistolaitoksessa. Henkilökohtainen tappio olisi kuitenkin vielä suurempi, jos minun olisi täytynyt filosofina kieltää persoonani ja antautua anonyymiin kommunikaatioon noiden klikkihiirien kanssa.


Eroamalla voi osoittaa arvojohtajuutta

Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin ministeri Mykkänen toimisi Internetin seuranhakufoorumeilla, kuten erilaisissa chat-palveluissa. Laittaisiko hän muitta mutkitta näkyviin oman naamataulunsa, nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa kauniiden naisten yhteydenottoja varten? – Varmaankin.

Uusherrasmiesmäisyydestä kertoo myös hänen äskettäinen moraaliposeerauksensa ja hyveellisyyden signalointinsa. Suomalaisesta Klubista hän joka tapauksessa luikki housut kintuissa pakoon, kun huomasi, että kerho ei kelpuuta jäsenikseen naisia.

Keskiviikon Iltalehti ihasteli pääkirjoitussivullaan Emma Karin (vihr.) taivastelua, kuinka ihmeellistä on, ettei asia tullut Mykkäselle mieleen Klubiin liittyessään... Paavo Arhinmäki puolestaan pohti, voiko olla olemassa sellaista yhdistystä, josta eroamalla voisi osoittaa arvojohtajuutta.

Vastaan hänelle mielelläni: On, nimittäin Seta, josta itse erosin järjestön muututtua pelkäksi maahanmuuttajien ja transgenderistien etujärjestöksi, johon tavallisilla homoilla tai lesboilla ei ole enää asiaa.

Suomalaisesta Klubista puhuttaessa todettakoon vertailun vuoksi, että maassamme toimii useita yhdistyksiä ja muita yhteenliittymiä, joiden jäseninä on tosiasiallisesti vain naisia. Miehiä ei oikeasti kelpuuteta jäseniksi, vaikka mukanaoloa ei suoraan kielletäkään. Miehet eivät toisaalta myöskään halua jäseniksi ja ovat tilanteeseen tyytyväisiä eivätkä valita.

Esimerkkejä naisten salongeista ovat erilaiset mammakerhot ja ompeluseurat, mutta myös yliopistojen tietyt laitokset ja tiedekunnat. Hallintotieteiden tohtori Pasi Malmi osoitti väitöskirjassaan, että myös Suomen tasa-arvoviranomaisten toimielimet ovat lähes täysin naisten valloittamia. Siis tasa-arvoviranomaisten omat pöydät ja tuolit!

Suomalaisen Klubin paternalistisuudesta ja sovinistisuudesta nostetaan valtamediassa suuri häly, vaikka kalapuikkoviiksekkäiden herrakerholla ei ole edes mitään merkittävää toimintaa. Sen sijaan yliopistoilla on. Samoin merkitystä on niiden oppiaineiden sukupuolijakaumalla varsinkin kasvatus- ja psykologiatieteissä.

Silti valtamedia ei nosta meteliä siitä, että esimerkiksi sosiaalipsykologian ja viestinnän oppiaineisiin vuosittain valittavista paristakymmenestä opiskelijasta vain yksi tai kaksi ovat olleet miehiä. Mieskiintiöiden käyttöönottoa pidettäisiin sukupuolisena rasismina, vaikka feministit itse rääkyvät, kuinka tärkeää muka on, että naisten määrä nostetaan miesvaltaisilla aloilla keinotekoisesti piripintaan ja vähintään viiteenkymmeneen prosenttiin.

Kun nämä vihafaktat lausuu omalla nimellään, epäanonyymisti ja ääneen, seurauksena on tietysti vihervasemmistolaisten ristiretki ja kaunainen kosto, jonka syynä on heidän omassa päässään syttynyt viha.

Jos Kai Mykkänen ottaisi hyveellisyytensä todesta, hän tekisi tasa-arvolle palveluksen eroamalla maan hallituksesta ja tekemällä tilaa naisille, sillä hallituksessa on nyt 12 miestä ja vain 5 naista. Oikeudenmukaisuus on muuten (demaritasa-arvolla tykityksestä poiketen) sitä, että tehtäviin valitaan pätevyyden ja muiden relevanttien ominaisuuksien perusteella ja sukupuoli ei vaikuta.

Digitaalinen sota yksityisyydestä

Jokaisessa hallituksessa pitää ilmeisesti olla umpikierojen esitysten generaattori. Taannoin hänen nimensä oli Astrid Thors, sitten Alexander Stubb ja nykyisin Anne Berner. Yhteistä heille on, että kukaan heistä ei ole millään tavoin perussuomalainen.

Berner on pöllyttänyt suomalaista yhteiskuntaa ”norminpurkutalkoillaan” koettaen peittää sen, että normeilla taataan ihmisten oikeuksia. Hänen viimeisin kansalaisia pöllämystyttänyt ideansa koskee mustia laatikoita, joilla mahdollistettaisiin ajoneuvojen seuranta.

Digitaalisesta tarkkailusta on tulossa ihmisten yksityisyydensuojaa murentava ongelma. Sen perusteluksi ei riitä, että ihmisten liikkeitä ja sijainteja voidaan jäljittää myös matkapuhelimista. Ajoneuvoihin kiinnitettävät anturit vain pahentaisivat asiaa.

Puhelimien käyttö tallentuu operaattorien keskuksiin, eikä mikään takaa, että tiedot poistuvat niistä. Vaatimukset siirtymisestä digitaaliseen rahaan sisältävät pyrkimyksen kahlita kansalaisten varallisuus yksityisiin pankkeihin ja niiden tileihin. Kaikki taloudellinen valta kuuluisi silloin pankeille, joiden tileiltä ihmisten ostoksia, liikkumista ja koko elämäntapaa voidaan läpivalaista (aiheesta lisää tässä).

Myös kauppaliikkeet keräävät tietoja ihmisten kulutustottumuksista digitaalisiin tiedostoihinsa, ja tämän jatkuvan seurannan tuloksena elämme pian kuin akvaariossa. Mikään ei takaa, ettei myöskään viranomaisten keräämää informaatiota käytettäisi kansalaisten vapautta, yksityisyyttä ja meidän itsemääräämisoikeuttamme vastaan.

Eräs blogisti väläyttikin vastavetonaan, että kansanedustajille ja muille julkisissa viroissa toimiville asennettaisiin seurantalaitteet, jollaisina voisivat toimia esimerkiksi nilkkaan asennettavat tunnistuspannat tai ihon alle ommeltavat mikrosirut. Myös minä kannatan lämpimästi tällaista ratkaisua, jonka tuloksena kansalaiset voisivat paremmin valvoa palvelijoidensa toimia!

Vakavasti puhuen kaikenlaisen kyttäysmielialan lisääntyminen on erittäin vastenmielistä. Se kertoo sekä yhteiskunnallisen luottamuksen murenemisesta että vallan vierimisestä kansalaisilta viranomaisten haltuun. Digitalisoitumisen tuloksena kansanvaltaiset perusoikeutemme ovat huomaamatta kaventuneet. Niin käy helposti, sillä uudet järjestelmät otetaan käyttöön ilman kansalaisten suostumusta ja saamatta niistä kokemuksia.

Militaristisesta diskurssista tunnetaan infosodan, kybersodan ja hybridisodan käsitteet. Ehkä olisi aika ottaa käyttöön myös digisodan käsite. Tarkoitan sillä sotaa, jota kansalaiset käyvät digitaaliseen maailmaan liittyvien oikeuksiensa puolesta. Työtä asian hyväksi tekee Electronic Frontier Finland EFFI ry, joka omasta mielestäni on yksi tärkeimpiä perusoikeusjärjestöjä.

Taistelua digitaalisten oikeuksien puolesta voi käydä joka päivä arkielämässä. Suosittelen kaikille esimerkiksi käteisen rahan käyttöä elektronisen maksamisen sijasta, mikäli ette halua, että viranomaisvalta ja pankit lopettavat käteisen rahan kokonaan vain siksi, että ”sen käyttö on vähäistä”. Näin puolustatte oikeuksianne ja lakia. Käteinen raha on eurosta annetun lainsäädännön mukaan valuuttaunionin ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena.

Digitaaliselta tarkkailulta voi koettaa välttyä myös käyttämällä Internetissä liikkuessaan avoimia proxy-palvelimia. Näiden välityspalvelimien kautta voi vierailla anonyymisti sivustoilla, joille ette toivo jäävän jälkiä omista IP-tunnuksistanne. Tällä tavoin voitte torjua sivustojen ylläpitäjien yrityksiä tarkkailla vierailujanne ja kerätä tietoja teistä.

Yksi hyvä keino on lopettaa kaikenlaisten kanta-asiakaskorttien käyttäminen. Se on perusteltua asiointia hidastavien korttipelien lopettamiseksi kauppojen kassajonoissa, mutta näin voitte välttyä myös ostostenne yhdistämisestä henkilötietoihinne, joita liikkeet käyttävät elämäntapatarkkailuun ja mainostusmanipulaatioon. Mainittakoon, että itse en käytä mitään kortteja enkä omista moottoriajoneuvoja, ja puhelimessa rupattelen yhtä ahkerasti kuin Osama bin Laden, joten olen lähes kokonaan pahan silmän ulottumattomissa.

Mutta vastustan politiikkaa, jolla yhteiskunnasta rakennetaan digitaalista vankilaa. Tietäisittepä, mitä kaikkea teistä tiedetään, tutkitaan, tarkkaillaan ja rekisteröidään ihan systemaattisesti, mutta kansalaisethan eivät tiedä. Tietoa tietosuojan vielä voimassa olevista rippeistä markkinointiestojen asettamiseksi tai itseltä urkittujen tietojen selvittämiseksi saa tietosuojavaltuutetulta ja henkilötietolaista.

Digitaalista sotaa yksityisyydestä voi ja kannattaa käydä arkielämässä joka päivä, sillä oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään. Muutoin on vaara, että kansalaisvapauksia ja valtaa valuu koko ajan ja huomaamatta niin viranomaisvallan kuin liike-elämänkin piiriin. Tarkkailun ja valvonnan vastustaminen ei ole vainoharhaista, mutta ne itsessään ovat harhaista vainoamista.

Kontrollin kasvuun on ohjannut tekniikan kehitys, EU-jäsenyydestä johtuva temmellyskentän laajeneminen ja ongelmien ongelma, maahanmuutto, jota pitäisi rajoittaa. Digitalisoitumisen ei pidä merkitä kansanvallan varkautta. Kyse on viime kädessä siitä, annammeko teknisten keinojen ja käytäntöjen kahlita elämäämme vain siksi, että ”välineet ovat olemassa”, vai toimimmeko filosofisesti ja päätämme asioistamme kansanvaltaisesti itse.

Manus manum lavat

Käsi kättä pesi, kun Bonnierin Suuri Journalistipalkinto myönnettiin eilen MV-lehden kanssa vihoissa olevalle Jessikka Arolle. Yleisradion sivut mainitsivat, että yhtenä motiivina Aron tukemiselle oli häneen kohdistunut häirintä. Nykyisin melkein mikä tahansa kritiikki tai vallitsevan totuuden haastaminen koetetaan lavastaa ”häirinnäksi”.

Palkitsemiseen liittyvä tarkoitushakuisuus vesitti käytännössä ne ansiot, joiden vuoksi palkinto olisi ollut paikallaan. Aron juttusarja käsitteli Venäjän verkkopropagandaa ja yrityksiä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suomessa.

Palkitsemisen aihe on hyvä, mutta ei riittävä. Aron kirjoittama Venäjä-kriittinen juttusarja oli ”väärän lipun” (false flag) operaatio, jolla hänen oli tarkoitus peitellä omaa päivänvaloa sietämätöntä taustaansa. Idea oli, että kun haukkuu Venäjän sananvapaustilannetta, voi itse esiintyä puhtain purjein sananvapauden marttyyrina.

Pyrkimällä lavastamaan MV-lehteä Venäjän propagandan levittäjäksi Aro koetti saada kansalaisten kanuunat kääntymään maahanmuuttokritiikkiä esittänyttä MV-lehteä vastaan. Tosiasiassa Aron tarkoitus oli tehdä vihervasemmistolaista propagandaa ja himmentää MV-lehden asemaa totuuden esille tuojana kiskaisemalla tankoon Venäjän lipun.

MV-lehdessä ei ole liioin esitetty Venäjään kohdistuvaa arvostelua, mutta lehden ansiot maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmien osoittajana sekä viranomaisten ja valtamedian levittämien valheiden paljastajana ovat paljon suuremmat kuin ne vähäiset dismeriitit, joista lehteä voidaan arvostella.

Palkintoa olisi voinut pitää perusteltuna, mikäli palkitsemisen syynä ei olisi ollut halu tukea maahanmuuttokritiikkiä esittäneen MV-lehden kanssa riitelevän Aron yksityiselämää. On syytä muistaa, että Jessikka Aro on amfetamiinin käytöstä ja levittämisestä tuomittu huumerikollinen.

Ollakseen kuuliainen omille periaatteilleen Yleisradion pitäisi antaa moisesta pysyvät potkut ihan poliittisen korrektiuden vuoksi. Koska Aro on kuitenkin edistänyt punavihreää agendaa, hänen huumetaustaansa katsotaan Yleisradiossa läpi sormien, ja poliittista korrektiutta vaaditaan hänen arvostelijoiltaan.

Huomion arvoista on, miten usein vihervasemmistolaiset ja suvaitsevaiset ovat tekemisissä huumeiden kanssa. Minua hämmästyttää tapa, jolla itseään kunnioittava vanha media asettuu tukemaan tuota porukkaa vastustaakseen Suomen kansan valtaenemmistön näkemyksiä tai etuja. Huumeiden käytön mannekiini palkitaan, kun halutaan tukahduttaa kriittistä ja tutkivaa paljastusjournalismia.

On helppo kuvitella, minkälaisen rähäkän Yleisradion ja Sanomien propagandatuutit aloittaisivat, jos joku perussuomalainen tai vaikkapa paljon parjattu Donald Trump koskisi huumeisiin edes pitkällä tikulla. Sen sijaan ne eivät sulje mitään keinoa pois valikoimasta, kun on tarkoitus syöttää oopiumia kansalle.

Jessikka Aro kuuluu samaan sarjaan kuin Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden SONK:in puheenjohtaja Hanna Huumonen, joka käynnisti ”Loppu MV-lehdelle” -kampanjan. Hän kuuluu samaan sarjaan kuin Yleisradion ”faktantarkastaja” Johanna Vehkoo, jonka MV-lehti paljasti Vasemmistonuorten aktivistiksi. Ja hän on samaa jengiä kuin Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkonen, joka valitteli 24.11.2015 kirjoittamassaan jutussa, miksi poliisin oli täytynyt kertoa eräiden raiskausepäiltyjen ulkomaalaisuudesta tiedotteessaan.

Nämä nuoret neidot eivät ansaitsisi minkäänlaista asemaa julkisuudessa, mutta feministinen media tekee heistä sankaritoimittajia pelkästään nälviäkseen niille, jotka yhteiskunnasta jotain ymmärtävät. Surkuhupaisaa asiassa on, että mikä tahansa negatiivinen mainetekijä voidaan kiertää tai pestä puhtaaksi, kun valtamedia puolustelee omaa valheellisuuttaan.

Omasta mielestäni Jessikka Aro on Suomen turhin julkkis. Suuren Journalistipalkinnon sijasta Bonnier olisi voinut myöntää Arolle vuoden narsistipalkinnon.

Naamakirjan sietämätön sosiaalisuus

Vielä muutama vuosi sitten Irc-galleria oli kasvavien aikuisten tärkein kohtaamisfoorumi. Galtsussa oltiin anonyymisti nimimerkillä eikä oikealla nimellä. Tämä helpotti ihmisten kohtaamista, sillä ketään ei vaadittu paljastamaan henkilöllisyyttään nimeä ja muita henkilötietoja myöten. Tutustuminen on ollut samantapaista varsinaisilla seuranhakupalstoilla internetin chateissa. Myös niiden piirissä esiinnytään salanimellä ja tuttavuutta tehdään vaiheittain - tietysti vain siinä tapauksessa, että haluaa. Tuskinpa kukaan ministerikään antautuisi flirttailemaan suin päin omilla henkilötiedoillaan.

Sitten tuli Facebook, joka pilasi kaiken. Facebookiin kirjautumisen ehtona on, että siellä esiinnytään omalla nimellä. Facebook on galtsu naisten logiikalla. Se vaatii täydellistä avoimuutta vedoten siihen, että mitäpä salattavaa rehellisellä ihmisellä voi olla! Näin se pyrkii kiistämään tosiasian, että jo kysyminen paljastaa salaamiseen olevan syytä.

Facebook raiskaa ihmisten yksityiselämän. Läsnäolosta Facebookissa on tullut sosiaalinen välttämättömyys niin kuin Helsingin Sanomien lukemisesta, sillä nykyisin kauppaliikkeet ja yritykset ilmoittavat tuotteistaan, palveluistaan ja kilpailuistaan Facebookissa. Pian varmaan viranomaisetkin lähettävät tiedoksiantonsa – niin konkurssiin julistuksensa kuin verotuspäätöksensäkin – Facebookin välityksellä.

Facebookia ei siis voi paeta, eikä siitä voi kieltäytyä. Facebook kuitenkin tekee käyttäjistään uhreja. Se poistaa myös seuranhausta kaiken jännityksen ja erotiikkaan liittyvän jännitteen, sillä se vaatii jokaista esiintymään kaikkine henkilötietoineen ja naamakuvineen avoimesti. Siksi se on tyypillinen tryffelisikojen ja nymfopossujen foorumi. Facebook riisuu ihmisen sosiaalisesti alastomaksi jo ennen kuin osapuolet ehtivät riisuutua alastomiksi todellisuudessa. Koska riisuutuminen jää tällä tavoin puolitiehen, kukaan todellinen pelimies ei käytä Facebookia.

Facebookissa voi tietenkin vakoilla, aivan kuten gallerioissakin, mutta naamakirjassa vakoileminen on paljon vaikuttavampaa ja yksisuuntaista, sillä käyttäjät eivät voi suojautua. Ainakin heidän nimensä ja kuvansa ovat yleensä näkyvillä. Facebookin kautta on mahdollista selvittää tutun näköisen ihmisen nimi, osoite, ammatti ja ihmissuhteet ihan mitä tarkoitusta varten tahansa, vaikkapa Interflora-lähetystä tai terrori-iskua.

Vakoilulta voi tietenkin yrittää välttyä määrittelemällä tietonsa yksityisiksi. Toisaalta useimmat pitävät ainakin kaverilistansa ja seinällä olevat tietonsa avoimina, sillä avoimena ”sosiaalisena mediana” toimiminen mielletään osaksi koko sivuston ideaa.


Kaveruuden uusvanha olemus

Facebook on antanut myös kaveruudelle uudenlaisen sisällön. Monilla on kaverilistallaan useita satoja kavereita. Kenellä voi oikeasti olla? Ainakin minun muistini ja viimeistään yhteydenpitomahdollisuuteni loppuvat muutamaan kymmeneen. Facebookin kaverit eivät ole ilmeisestikään ystäviä, ja myös sanan ”kaveruus” merkitys on Facebookissa kääntynyt muotoon ”toveruus”. Sosialistisessa järjestelmässä tovereina pidettiin kaikkia keskenään tuntemattomia ihmisiä, kunhan he kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan. Facebook on luokkayhteiskuntaan ja yhteiskunnan luokkaluonteeseen liittyvä ilmiö.

Facebookia rasittaa korostettu sosiaalisuus. Jos ihmisellä on useita satoja, jopa tuhansia kavereita, kyse täytyy olla sosio- tai psykopatologiasta. Facebook-kaveruus onkin ehkä enemmän jonkinlaista persoonatonta ”tuntemista” tai ”kuulumista tiettyyn yhteiskuntaluokkaan” kuin valikoitua ystävyyttä – se on siis juuri tuota toveruutta.

Naamakirja on nettisosialismin ilmaus, aivan niin kuin laiton kopiointikin. Jokainen Facebookia käyttävä on kommunisti, joka sosialisoi oman elämänsä kaikkien nähtäville. Kaverilistoja lukemalla voi päätellä, kuka on maannut, nussinut ja paneskellut kenenkin kanssa. Tietenkään päätelmä ei ole välttämättä oikea, mutta se on mahdollista tehdä.

Parisuhteisiin Facebook tuottaa draamaa, kun osapuolet ajautuvat pohtimaan, mikä on kaveruuden ja seurustelun ero: ”Ahaa, olet lisännyt kaverilistallesi tuon hemaisevan söpöliiniin, joten lieneekö kyse myös enemmästä, ja kumpi tässä on nyt enemmän exä, tuo listalle lisätty vaix mä?” Mustankipeyttä esiintyy, paitsi aviopuolisoiden, erityisesti myös Facebookin ahkerimpien käyttäjien eli sinkkumiesten ja poikamiestyttöjen keskuudessa.

Facebook-kaveruuksien kasvu kiinnostaa muitakin kuin kaikkein mustasukkaisimpia ihmisiä. Se herättää epäilyksiä naapureissa ja työnantajissa. Tämän tiedämme esimerkiksi siitä, miten työnantajat ovat koettaneet rajoittaa työntekijöidensä Facebook-käyttöä. En tietenkään kannata työelämän mielipidevankeutta vaan rohkaisen ihmisiä ilmaisemaan mielipiteensä avoimesti sekä Facebookissa että blogeissaan. Mutta käyttörajoituksiin liittyvät tarkkailu- ja valvontasuhteet (jotka yleensä kohdistuvat johtotasolta duunareihin päin) osoittavat, että Facebookissa itseään esittelee opiskelevan nuorison ohella nimenomaan työväenluokka ja keskiluokka. Facebook on yhtä työväenluokkainen ja keskiluokkainen ilmiö kuin ruotsin- tai vironlaivat, ja meno on samanlaista kuin näissä ”porauslauttoina” tunnetuissa viihdeparatiiseissa.


Vääriä kavereita

Facebook suosittaa, että kaverilistoille kelpuutettaisiin vain henkilöitä, jotka ovat tavanneet todellisuudessa. Tosiasiassa käyttäjät hyväksyvät Facebook-kavereikseen nykyään melkein kaikki netistä löytämänsä tuttavuudet, vaikka eivät olisi heitä koskaan kohdanneetkaan. Tämä on ymmärrettävää, koska ihmiset asuvat etäällä eivätkä halua lähteä treffeille pelkkää henkilöllisyyden toteamista varten. Näin myös henkilöllisyyksien väärentämien on tullut mahdolliseksi.

Anonyymeillä foorumeilla ei esiinnytä omalla nimellä, joten niillä kyse ei ole varsinaisesta identiteettien väärentämisestä vaan salanimellä esiintymisestä. Sen sijaan voidaan sanoa, että Facebookissa henkilöllisyyksiä väärennetään, koska sivuston pääajatus on esittää identiteetit oikeina. Väärentämisestä on kyse, sillä käyttäjien on perusteltua uskoa henkilöllisyyksien olevan oikeita sivuston yleisen proseduurin mukaisesti.

Naamakirjassa olevista käyttäjistä jo 15 prosentin arvellaan olevan väärennettyjä. Vika ei ole tietenkään ihmisten pahassa tahdossa, vaan tulos on selvä kannanotto: naamakirja vaatii ihmisiltä liikaa. Se vaatii identiteettien paljastamista, mitä ihmiset eivät puolestaan halua. He haluavat kuitenkin olla läsnä internetin laajimmaksi kasvaneessa yhteisössä ja sen vuoksi väärentävät nimensä ja kuvansa.


Arveluttavia ystäviä

Kyllä – olen myös itse omalla nimelläni ja kuvallani Facebookissa. Kirjauduin käyttäjäksi vain estääkseni jotakuta toista varaamasta omaa nimeäni käyttöönsä. Laitoin lisäksi kuvani näkyville ikään kuin vakuuttamaan, ettei kenenkään kannata luulla käyttäjätunnustani väärennetyksi, jonka takana piileskelee joku anonyymi.

Kaverilistojen olemus on kylläkin minun kaltaiselleni ihmiselle hirveä ongelma; se tekee minut kerrassaan sopimattomaksi käyttämään Facebookia. Kaverit näkevät yleensä listoilta toinen toisensa. Lisäksi kavereiksi valitut pääsevät tarkkailemaan toistensa julkaisuja ja voivat kommentoida niitä.

Olen itse torjunut lähes kaikki kaveripyynnöt, ja lisäksi kaverilistani on kaikilta salattu. Tämä johtuu siitä, että jos kaverini pääsisivät näkemään toisensa, he alkaisivat todennäköisesti riidellä ja olisivat heti toinen toistensa tukassa ja kurkussa kiinni. Sillä minulla on hyvin erilaisia kavereita. On perussuomalaisia, homoja, professoreita ja huoratalo Dtm:n pikkulutkia. Miten nämä kaikki voisivat sopia samalle listalle ilman, että heille tulee keskinäistä eripuraa tai että he pudottavat silmämunat päästään?

Lopulta he suuttuisivat minulle ja monottaisivat minut ulos omilta listoiltaan. Niinpä kaverilistani on suljettu, eikä siellä juuri muita olekaan kuin ne viisi ainoaa ystävääni, jotka minulla oikeasti on. Älkää siis pahastuko, jos juuri Teitä ei ole kutsuttu tai kelpuutettu tälle listalle. Ette menetä mitään.


Facebook tukee vuorovaikutusta vain yksimielisissä yhteisöissä

Facebookia rasittaa tietty sisäänpäinlämpiävyys. Perustajat ovat ilmeisesti ajatelleet, että ”kaverit” muodostavat jonkinlaisen yksimielisen ryhmän, joka on samaa mieltä kaikesta. Sivustoa luotaessa on oletettu, että riitoja ei synny, kun vain frendit voivat kommentoida toisiaan. Näin kaveripiirit muodostavat omia ekslusiivisia porukoitaan. Kyseinen sosiaalipolitiikka juontaa juurensa Facebookin syntyhistoriasta.

Kun Mark Zuckerberg, Dustin Moskovitz ja Chris Hughes vuonna 2004 perustivat Facebookin kähvellettyään ohjelmakoodin Zuckerbergin työnantajalta ConnectU:lta, heidän tarkoituksenaan oli luoda Harvardin yliopistoon eräänlainen netissä toimiva yhteisöpalvelu, henkilögalleria, jonka käyttäjät voisivat oppia yhdistämään päivittäin näkemiensä ihmisten naamat luontevasti heidän nimiinsä.

Tällaiselle listalle oli sosiaalinen tilaus. Ihmissuhteiltaan vieraantuneissa yliopistoyhteisöissä opiskelijat nimittäin harvoin tuntevat toisiaan tai juttelevat keskenään, eikä pelkkä luennoilla näyttäytyminen edistä ihmisten kohtaamista. Tutustua voikin lähinnä seminaareissa tai valokopiokoneiden luona, jossa voi vaihtaa ihastukseltaan kolikoita päästäkseen jyvälle hänen nimestään ja horoskooppimerkistään. Toinen mahdollisuus on ruokalan kassalla, kun opiskelijakortin tiedot voivat näkyä auki vinksautetusta lompakosta.

Facebookin perustamisen jälkeen tällaista tietojen urkintaa ei ole tarvittu. Opiskelijat voivat tehdä tuttavuutta kuin suurvaltajohtajat, etäkommunikaatiossa. He voivat tutustua toisiinsa netin välityksellä, vaikka asuisivat kampuksella seinänaapureina. Mikä helpotus ujoudesta kärsiville! Yliopistoyhteisö on osoittautunut ”yhteiskunnaksi pienoiskoossa”, sillä Facebookin mahdollisuudet on otettu avosylin vastaan kaikkialla maailmassa, jopa niin, että ’sosiaalinen media’ ja ’Facebook’ merkitsevät nykyään samaa.

Sosiaalinen media ei ole kuitenkaan yhtä vaikea vaan vaikeampi kuin ihmissuhteet yleensä. Facebook ja sen kaverilistat toimivat nimittäin vain sellaisissa yhteisöissä, jotka ovat hyvin homogeenisiä ja joissa osapuolet ovat vertaisasemassa, esimerkiksi juuri opiskelijoiden keskuudessa. Sen sijaan monenkirjavammilla kaverilistoilla alkaa esiintyä samanlaisia ongelmia kuin monikulttuurisissa yhteisöissä yleensäkin. Kaverit eivät tule keskenään toimeen.

Listojen jakaminen yhä pienempiin osiin on silloin yhtä hyödytöntä kuin yksityisyydensuojan laajentaminen ja kehitteleminen. On samantekevää, ovatko kaverilistat suuntaan tai toiseen suljettuja vai avoimia, jos niitä ylipäänsä on. Facebookissa kenenkään ei pitäisi sanoa mitään sellaista, mikä on yksityistä tai minkä ei toivo leviävän kaveripiirin ulkopuolelle. Sillä kavereiden ja ”kaverien kavereiden” kautta kaikki lähtee lentoon kuitenkin. Niinpä Facebookin seinillä esitettävien julkaisujen kannattaisi olla maksimissaan yhtä julkisia kuin julkisuuteen tarkoitettujen blogienkin, eikä myöskään Facebookin yksityiskeskusteluissa kannata sanoa mitään, minkä ei haluaisi joskus paljastuvan kaikille.


Naamakirja on sosiaalinen mutta epädemokraattinen

Facebookin toimitusjohtaja Mark Zuckerberg näyttäytyy ahkerasti julkisuudessa esitellen Facebookin uusia yksityisyydensuojan parannuksia. Samassa yhteydessä Facebookin valikoita ja toimintaperiaatteita muutetaan salakavalasti ja käyttäjille etukäteen ilmoittamatta niin, että aiemmat yksityisyysasetukset helposti mitätöityvät ja salatut yksityiset tiedot vuotavat julkisiksi ainakin siksi aikaa, kunnes käyttäjä ehtii jälleen säätää profiilinsa asetukset kohdalleen. Tällöin häneltä on kuitenkin vedetty housut jalasta. Jatkuvat asetusten muutokset pakottavat käyttäjiä kamppailemaan oman tilansa säilyttämisestä. Tämä kertoo koko sivuston toiminta-ajatuksen epäonnistumisesta.

Sivuston tekemät yksityisyydensuojan parantelut ovat pitkälti kosmeettisia ja defensiivisiä. Kritiikkiä on erityisesti saanut Facebookin tapa tallentaa tietoja. Sivusto taas on väittänyt, ettei se säilytä käyttäjien tallentamaa dataa omine lupineen. Naamakirjasta lähteneet ovat kuitenkin palattuaan huomanneet kuviensa olevan tallella.

Tämä puolestaan kertoo, että ylläpitäjät tietävät enemmän kuin tunnustavat tietävänsä. Hallitessaan 800 miljoonan Facebook-käyttäjän henkilökohtaisia tietoja pelkällä vapaaehtoisen ja ilmaisen foorumin ylläpitämisellä Suckerberg kumppaneineen onnistui siinä, missä CIA epäonnistui. Miksi vaivautua urkkimaan tietoja, kun saa ihmiset luovuttamaan ne vapaaehtoisesti ihmissuhteiden tarjoamisella ja ilmaisuuden houkutuksella? Yhdysvaltain lainsäädännön mukaan Facebookilla on mahdollisuus säilyttää ja hyödyntää esimerkiksi käyttäjiensä yhteystiedot ilman, että käyttäjät tietävät, miten heidän antamiaan tietoja säilytetään, välitetään toisille tai hyödynnetään.

Itse vältän Facebookia. Se vei markkinat paljon paremmin toimivilta yhteisöiltä. Siksi en myöskään käytä Facebookia yhtään enempää kuin on pakko. Noudatan minimiperiaatetta ja pyrin sulkemaan Facebookin niin ahtaaseen umpioon kuin mahdollista. Uusien Facebookin kaltaisten verkkopalvelujen ilmaantuminen markkinoille ei paranna vaan pahentaa tilannetta. Esimerkiksi Googlen verkkoyhteisö Google+ luo Facebookille vain varajärjestelmän, joka takaa tietojen saatavuuden, jos toinen menee nurin.

Ystävien kanssa viestimiseen on parempiakin keinoja, kuten Messenger ja Skype. Kuvansa saa näkyviin Irc-galleriassa. Työnantajaa voi haukkua anonyymisti keskustelupalstoilla ja suullisesti puhelimessa. Seksiä taas voi hakea tehokkaammin vaikka Koodi.netistä ja Qruiser.comista (jos on homo) – tai Herkku.netistä ja Suomi24.fi-sivustolta (jos on hetero). Myöskään Facebookin graafisissa ominaisuuksissa ei ole kehumista. Käyttöliittymä on arkinen ja valju, luultavasti siksi, että se toimisi myös kevyissä matkaviestimissä.

Yksityisyys on nykyään ylellisyyttä. Se on hyvinvoinnin, ajattelun, itsenäisyyden, onnistuneen sukupuolielämän ja varallisuuden ehto. Naamakirja tekee kaikista samanlaisia hobitteja, jotka muodollisesti ovat ”kuin veljet keskenään” mutta joiden välille muodostuu tosiasiassa huurretta entistä helpommin, sillä ihmisten kohdatessa myös konfliktiherkkyys kasvaa.

Onkin syntynyt kokonaan uusi käsite: ’Facebook-riita’. Turpakäräjien tuloksena kavereita potkitaan listoilta irti. Tämä on ymmärrettävää, sillä sellainen, joka on kaikkien kaveri, ei ole kenenkään kaveri. Haudatkaa Facebook!

Vie sinä, minä wikisen!

Käydessäni hiljattain Helsingin kauppakorkeakoululla (joka nykyisin lainehtii osana Aalto-yliopiston trendikkäitä konjunktuureja) tiedustelin ulko-ovella vastaan tulleelta opiskelijalta, missä täällä mahtaa olla kirjasto. Nuorehko naisopiskelija vastasi vilpittömän näköisenä, että ”eipä tule heti mieleen”. Kysymykseeni ystävällisesti syvennyttyään hän totesi, ettei itse asiassa muista lainkaan, ”sillä ei ole tullut käytyä siellä moneen vuoteen”.

Erehtyessäni poikkeamaan Helsingin yliopistolla (olen alkanut ikäni vuoksi vältellä opinahjoja) jouduin ohimennen erään keskustelun kuulijaksi. Parikymppinen opiskelijapoika siinä neuvoi ensimmäisen vuoden noviiseja selittämällä, että luentokursseille osallistumalla ”välttyy kirjatenteiltä” ja että itse hän ei ”joutunut lukemaan kirjoja ensimmäisen opiskeluvuoden aikana lainkaan”.

Tutkintojen tehtailua ja opintojen vauhdittumista ei siis tarvitse ihmetellä. Mutta mistä tieto ja ymmärrys sitten tulevat, jos eivät kirjastoista ja kirjoista? Tietysti internetistä. Sieltä löytyvät sekä luentotiivistelmät että -laajennukset. Googlen teoshaulla tavoittaa valmiiksi valitun kokoelman aihetta kuin aihetta koskevaa kirjallisuutta, josta hakurobotti suodattaa nähtäväksi juuri ne oikeat ja tarpeelliset sivut.

Kun varsinainen tieteellinen tieto on tällä tavoin jalostunutta, voidaan kysyä, miten päästään yleistiedon lähteille. Siihen on yksi universaali apuneuvo: Wikipedia. Wikipedia sinänsä on tuo yleistieto ja -tietäjä, tekisi mieleni sanoa ”oraakkeli”.

Internetiä edeltäneellä aikakaudella tiede oli ihmiskunnan suurin yhteinen hanke. Nyt yksi suurimmista on Wikipedia. Wikipedia on internetissä julkaistava tietosanakirja, jota ylläpitävät ja tuottavat kymmenet tuhannet ihmiset eri puolilla maapalloa. Potentiaalisesti sen kirjoittajia ja lukijoita ovat kaikki. Jos joku ei tiedä, mikä Wikipedia on, katsokoon Wikipediasta. Ellei taas internetin käyttö onnistu, ihminen joko elää kaikkien kaapeleiden kantamattomissa tai on riittävän retardi ollakseen osaamatta mitään muutakaan.

Wikipedian perustivat internetyrittäjä Jimmy Wales ja filosofi Larry Sanger tammikuussa 2001. Sen omistaa liikevoittoa tavoittelematon Wikimedia Foundation, jonka pääkonttori sijaitsee San Franciscossa. Sivusto perustaa toimintansa Floridan osavaltion lakeihin pääpalvelimensa sijainnin perusteella, tosin säätiöllä on servereitä ympäri maailman yhteensä noin 200. Euroopan-palvelimet sijaitsevat vapaamielisenä pidetyssä Amsterdamissa, mikä heijastelee perustajien uskoa tiedon anarkistiseen itsejärjestymiseen, siihen, että vapaa tiedonkulku edistää totuutta paremmin kuin kontrollin kahleet.

Kymmenessä vuodessa englanninkieliseen versioon on karttunut noin 3 600 000 artikkelia. Wikipedia ilmestyy 265 kielellä. Helmikuussa 2002 perustetussa suomenkielisessä Wikipediassa hakusanoja on yli 250 000, eli enemmän kuin missään painetussa tietosanakirjassa.


Tiedon itsejärjestymisen filosofia

Wikipedian nimi on ananasta ja persikkaa sisältävän cocktailin tapainen sekamuoto. Se tulee havaijin kielen sanoista ”wiki wiki”, jotka tarkoittavat ’nopeaa’ sekä kreikan kielen sanoista ”enkyklios paideia”, joista johtuu monissa kielissä käytetty ’tietosanakirjaa’ tarkoittava sana ”ensyklopedia”.

Wikipedia on vapaa tietosanakirja, eli sitä toimittavat ihmiset vapaaehtoisesti ja palkatta, ja sitä voi myös lukea vapaasti ja ilmaiseksi. Tekstit ja Wikimedia Commonsiin ladattu materiaali ovat käytettävissä GDF-lisenssin mukaisesti, vaikka aineiston tekijänoikeudet säilyvätkin lain mukaan tekijöillä itsellään. Useimmissa tapauksissa Wikipediaan ladatun kuvamateriaalin lisensointi tarkoittaa sitä, että aineistoa saa käyttää yksityiseen sivistykselliseen, kulttuuriseen tai tiedotukselliseen tarkoitukseen respektiosuojan puitteissa: kunhan mainitsee tekijän eikä muuntele töitä töherryksillä. Wikipedian ylläpitäjiä voidaan pitää eräänlaisina nykyajan ensyklopedisteina, jotka toteuttavat vapaaehtoista sivistystehtävää valistusihanteiden mukaisesti.

Perustajista Jimmy Wales on lukenut itsensä amerikkalaisen libertarismin riveihin. Hän katsoo saaneensa keskeiset vaikutteensa objektivismina tunnetun filosofisen suuntauksen perustajalta, Ayn Randilta, jonka mukaan subjektiivinen tieto on objektiivisinta. Objektivismin käsitettä on käytetty tällöin ironisesti, ja se viittaa subjektiivisen ”totuuden” objektiivisuuteen. Objektivistien mukaan varsinaisia ”objektiivisia totuuksia” ei ole olemassa, sillä objektiivinen tieto ei ole mahdollista omasta subjektiivisesta näkökulmastaan riippuvaiselle ihmiselle.

Objektivistien mukaan yksilön subjektiiviset kokemukset tuottavat objektiivista tietoa todellisuudesta. Tieto-opillisesti tämä merkitsee, että arvot eivät ole irrallaan arvostuksista ja tekoja ei voida erottaa tekijöistä eikä toimintaa yksilöiden järjestä. Niinpä etiikkaa edeltää yksilöiden edun toteuttaminen. Jos yksilön etu ei toteudu, vaan hänen tahtoaan rajoitetaan, seurauksena on aggressio. Wikipedian ajatus tiedon lisäämisestä ja välittämisestä on valistusfilosofinen sikäli, että se on pasifistinen ja perustuu aristoteeliseen eudaimonian (eli onnellisuuden) tavoitteluun.

Wikipedialle on ominaista perustajien vakaumus ja havainto, että muodollisen tarkkailun ja valvonnan kahleissa synnytetty ja säilytetty tieto ei ole ollut yksilöiden vapaasti luomaa, välittämää ja hallussa pitämää tietoa luotettavampaa. Tiedon tulee olla julkista, muttei julkisen vallan omistamaa eikä hallitsemaa. Wikipediassa uskotaan siis enemmän yksityisen kuin poliittisen tiedonmuodostuksen eettisyyteen.

Tietenkin myös yksityinen tiedonmuodostus voi olla perin ideologista, mutta sitä rajoittavat monet vapaaseen kilpailuun perustuvat vastavoimat. Sen sijaan poliittinen ja tiedepoliittinen tiedon hallinta johtavat usein totalitarismiin myös yliopistomaailmassa, jossa tieto on vain näennäisesti julkista. Esimerkiksi akateeminen vertaisarviointijärjestelmä on vallankäytön muoto, jonka kautta tutkijat pakotetaan anomaan julkisen esittämisen oikeutta omilta vihollisiltaan saadakseen näkemyksensä painetuiksi tieteellisissä lehdissä. Valtapolitiikka ilmestyy tällöin kuvaan ”pyytämättä ja yllättäen” kuin faksit entiselle pääministerille. Vain harvoin julkisen vallan instituutiot ovat olleet yksilöitä viisaampia.


Piilevä riippuvuus

Se, että Wikipedia perustuu avoimeen lähdekoodin ja että myös sen sisältöjä voidaan muokata vapaasti ja anonyymisti, nojaa libertaristiseen filosofiaan. Hankkeen kasvun myötä sitä ovat tosin alkaneet kahlita entistä enemmän taloudelliset ehdot.

Wikimedia Commonsin vuotuiset kulut ovat nousseet noin kymmeneen miljoonaan dollariin, mutta säätiö perustaa toimintansa edelleen lahjoituksiin, joita sille ovat myöntäneet sekä yksittäiset ihmiset että liikeyritykset. Niiden avulla Wikipedia on pidetty mainoksista vapaana ja vältetty riippuvuus mainostuloista.

Toisaalta Wikipedia on riippuvainen lahjoittajista. Tämä ei välttämättä merkitse sen vähäisempää riippuvuutta kuin riippuvuus mainostajista. Esimerkiksi Google lahjoitti vuonna 2010 Wikimedia Foundationille kaksi miljoonaa dollaria. Wikimedia Foundationin viestintäjohtajan Jay Walshin mukaan lahjoitus ”selventää positiivisella tavalla Wikipedian suhdetta Googleen”, kun taas Googlen toisena perustajana tunnettu Sergei Brin on kutsunut Wikipediaa ”yhdeksi internetin suurimmista onnistumisista”.

Vapaasti selitettynä tämä vispilänkauppa merkitsee, että Googlella on intressi hyödyntää Wikipedian aineistoa hakuprosesseissaan ja nostaa esille Wikipedian tietoja. Samalla se voi tietenkin liittää kaupallisia tiedotteita Wikipedian tarjoaman informaation kylkeen. Wikipedia siis tulee tuottaneeksi sisältöä Googlelle, joka tekee lahjoituksia Wikimedia-säätiölle.

Tämä ei tietenkään merkitse, että mainostajien tahto yltäisi Wikipedian artikkeleihin, mutta kylläkin sitä, että Google voi karsia tai suosia Wikipediasta löytyvää tietoa mainostajiensa edun mukaisesti. Wikipedian puolustukseksi voidaan lausua, ettei mainoksia ja kaupallisuutta pääse pakoon missään muuallakaan, ei myöskään kaupallisten kustantajien julkaisemissa tietosanakirjoissa ja tieteellisissä teoksissa, joiden yhteydessä tehtävät kustannuspoliittiset linjanvedot ja kirjoittajavalinnat ovat usein paljon räikeämpiä kuin internetissä toimivassa tietosanakirjassa.


Asiantuntijuuden ongelmat

Puolueettomuuden Wikipedia pyrkii takaamaan vaatimalla kirjoittajilta neutraalia näkökulmaa sekä tietyllä omalla tarkkailukäytännöllään, jota toteuttavat ylläpitäjät. He puolestaan ovat Wikipedian keskuudestaan valitsemia luotettaviksi koettuja käyttäjiä. Ylläpitäjien ohella Wikipediassa on byrokraatteja, eli henkilöitä, joilla on oikeus tehdä yhteisön valitsemista käyttäjistä uusia ylläpitäjiä. Kehittäjillä taas on pääsy varsinaiseen tietokantaan, ja heitä on koko Wikipediassa vain vähän. Lisäksi on niin sanottuja ylivalvojia, jotka voivat muun muassa myöntää ja poistaa kaikkia käyttäjäoikeuksia.

Wikipedia perustuu siis omalla tavallaan vertaisarviointijärjestelmään. Se muistuttaa akateemista myyräntyötä sikäli, että myös se on ulkoa päin arvioiden ”anonyymia”. Wikipedian käyttäjät ja kyttääjät voivat olla hyvinkin vertaisasemassa. Mutta verrattomia he eivät ole, sillä ylläpitäjän statuksen voi Wikipedian piirissä saavuttaa vaikka täysin ilman todellista (esimerkiksi akateemista) asiantuntemusta. Valikoitumiselta puutuvat laadulliset kvalifikaatiokriteerit, mutta Wikipedian sensorit ovat joka tapauksessa valta-asemassa, vaikka asiantuntija-asema puuttuukin. Wikipediassa ylläpitäjien valta-asema on huonommin perusteltu, huterampi ja sikäli kenties vaikuttavampi kuin asiantuntijavaltaa käyttävien valta-asema akateemisessa yhteisössä. Tosin sielläkin asiantuntijavallan käyttö on usein pelkkää mielipidevallan käyttöä.

Wikipedia palkitsee ahkerimmat artikkelien muokkaajat maininnoilla, joista useat sympatisoivat ja hyödyntävät entisten sosialistimaiden arvonimiä. Todellisuudessa asiantuntemus ei parane tekemällä paljon muokkauksia, vaikka siitä palkittaisiinkin ”työn sankarin” arvonimellä. (En tosiaan tiedä, mistä nämä ilmeisestikin leikillisyyttä tavoittelevat neuvostosympatiat johtuvat sinänsä asiallisella foorumilla.)

Wikipediaan sisältyvät asiantuntijuusongelmat on myös tunnustettu, ja niihin on yritetty vastata. Vuonna 2006 perustajista toinen, Larry Sanger, syytti Wikipediaa ”elitismin vastaisuudesta ja asiantuntijuuden halveksunnasta” perustaen uuden suljetumman verkkotietosanakirjan, jonka nimeksi tuli Citizendium. Citizendiumin on tarkoitus perustua Wikipediaan, mutta sivuille saa kirjoittaa vain omalla nimellään. Artikkelien kirjoittajaksi pitää ilmoittautua, ja käyttäjäksi hyväksytään kutsulla. Kutsu myönnetään tosin lähes kenelle tahansa. Tiedon kriteerejä korottanee kuitenkin se, että asiantuntija-asemat ovat pääteltävissä henkilöllisyyksien perusteella.

Internetissä leviävän vapaan sanankäytön voitokkuudesta todistaa se tosiasia, että Citizendium on jäänyt muutamassa vuodessa täysin unholaan, aivan kuten Wikipedian edeltäjä Nupediakin. Tämä havainnollistaa yleissuuntausta, että suljetut hankkeet eivät menesty netissä, josta on tullut eräänlainen kansanvallan, sananvapauden ja kansalaistottelemattomuuden puuhamaa.

Myös Wikipedian piirissä esiintyvä kuri on vähäistä ja melko näennäistä. Sivuston piirissä ei tosin pidetä korrektina kirjoittaa itsestään artikkelia, sillä omaa itseä käsittelevät artikkelit ovat paljastuneet usein ansioluettelojen tai vaalimainosten kaltaisiksi kehuskeluiksi. Samaa logiikkaa seuraten kukaan ei saa itse päättää kelpoisuudestaan Wikipedian ylläpitäjäksi.

Avoimeksi on jäänyt kysymys, keneltä ylläpitäjät ovat saaneet valtansa luovuttaa tai kiistää kompetensseja ja valita muita. Nähtävästi he ovat ottaneet sen itse, mikä taitaa olla asiantuntija-asemassa esiintymisen olemus myös monessa muussa yhteydessä.

Wikipediassa tiedonmuodostus tapahtuu suhteellisen alhaisin kriteerein, sillä huonosti asioista perillä olevien valta on periaatteessa yhtä suuri kuin asiantuntijoidenkin valta. Näin ollen maallikoiden valta on suhteessa heidän asiantuntemukseensa itse asiassa suurempi, mikä taas on nurinkurista. Planttu voi siis kurittaa oppinutta ja kiistää tämän tiedot esimerkiksi poistamalla tietoja vain siksi, että oppinut ei suostu alentumaan proseminaarilaisille tyypilliseen kinasteluun siitä ”kenen mukaan” näkökanta on esitetty. Entäpä, jos kirjoittaja itse on aiheen paras asiantuntija, jolloin hänen näkökantansa tulisi riittää sellaisenaan?

Sivuston anonymiteetti lisää myös tiedon kryptisyyttä. Nimellä kirjoittaminen merkitsisi sitä, että kirjoittajat joutuisivat ottamaan selvän vastuun sekä lisäyksistä, poistoista että kaikista muistakin toimituspoliittisista ratkaisuista. Koska omalla nimellä esiintyminen on harvinaista, kirjoittajat eivät ilmeisesti pysty tai halua ottaa vastuuta, mikä puolestaan kertonee siitä, ettei todettua asiantuntija-asemaa ole.


Väärän tiedon mahdollisuus vesittää myös oikean tiedon

Luotettavuuden Wikipedia pyrkii turvaamaan sillä, että se kieltää ”uuden tiedon” esittelyn ja käytön, eikä se pyri olemaan ensisijainen lähde. Sen sijaan Wikipediaan kootaan aineistoa muista lähteistä, ja sivusto kannustaa lähdeviitteiden käyttöön.

Kuitenkin vielä kesällä 2009 suomenkielisessä versiossa noin 60 prosenttia artikkeleista oli sellaisia, joissa ei ollut yhtään lähdeviitettä. Keväällä 2010 osuus oli noin 55 prosenttia. Lähteiden puuttuminen on tavallaan neuvokasta: kun ei ole lähteitä lainkaan, ei tarvitse esittää myöskään lähdekritiikkiä! Tämä on huomattu myös monissa yliopistoissa, joissa on kielletty käyttämästä Wikipediaa lähteenä; toisaalta eräät yliopistot ovat rohkaisseet asiantuntijoitaan Wikipedian korjailuun ja toimittamiseen.

”Uuden tiedon” asema on tosin akateemisestikin ongelmallinen, sillä vain harvoilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla ylipäänsä tuotetaan sellaista uutta tietoa, joka olisi kiistatonta tai kaikesta aiemmasta riippumatonta. Uusi tieto onkin mahdollista lähinnä luonnontieteellisillä aloilla, joilla tehdään keksintöjä. Tässä valossa suuri osa humanistisesta ja yhteiskunnallisesta tiedosta on joko ”vanhaa ja yleisesti tunnettua” tai ”uutta ja kiistanalaista”, eikä kumpaakaan pitäisi Wikipedian sääntöjen mukaan esitellä Wikipediassa. Tämä ei silti merkitse, ettei kyseisillä tiedoilla olisi merkitystä, ja ilmeisesti juuri siksi ”uusi tieto” löytääkin salamannopeasti tiensä myös Wikipediaan.

Wikipediassa esiintyvä aineisto on varsin laikukasta. Olemassa olevat artikkelit ovat keskeneräisiä tai puutteellisia, mikä tosin noudattaa käsitystä, että tieto täydentyy ja itsestään järjestyy jatkuvasti. Mikäli julkaistaviksi hyväksyttäisiin vain valmiita artikkeleita, niitä ei voitaisi lainkaan toimittaa kirjoitustyön ollessa kesken.

Keskeneräisyys ei ole tosin pelkkä marginaaliongelma, joka voitaisiin sovittaa vetoamalla kehitteillä olon myönteisiin puoliin. Esimerkiksi jos 95 prosenttia Wikipedian tiedoista pitäisi paikkaansa, epäluotettavana pidetty 5 prosenttia varmistaisi, ettei myöskään totena pidettyyn aineistoon voi täysin luottaa. Mahdollisuus osua väärään tietoon vesittää helposti myös sen oikean tiedon, joka artikkeleihin sisältyy.

Sivustolla varoitetaan artikkelien puutteista, mutta silti Wikipediaan luotetaan lähteenä vaarallisen paljon, eikä tietoja malteta tarkistaa painetuista lähteistä. Esimerkiksi vuonna 2009 irlantilainen opiskelija Shane Fitzgerald teki Wikipedia-jäynän ja sijoitti vastikään menehtynyttä säveltäjää, Maurice Jarrea, käsittelevään artikkeliin itse tekaisemansa tiedon, jonka mukaan säveltäjän omasta mielestä hänen koko elämänsä on ollut ”kuin yksi pitkä soundtrack”. Fitzgerald puolusti myöhemmin tekoaan halullaan kokeilla, miten paljon toimittajat luottavat internetiin tietolähteenä. Wikipedian hän valitsi kohteeksi sen suuren suosion vuoksi ja siksi, että artikkeleita voi muokata kuka tahansa. Perätöntä tietoa ehtikin siteerata hyvässä uskossa usea sanoma- ja aikakauslehti ennen sen poistamista, mikä kertoo Wikipediaa koskevan lähdekritiikin tarpeellisuudesta.

Myös Wikipediassa olevien artikkelien keskinäiset mittasuhteet ovat epätasapainossa. Esimerkiksi suomenkielisessä Wikipediassa kuuluisat filosofit Franz Brentano, Gottlob Frege ja Max Scheler kuitataan muutaman rivin (alle 10 riviä kukin) huomioilla, kun taas filosofisesti yhtä merkittävästä ja samoihin aikoihin vaikuttaneesta Bertrand Russellista löytyy usean painosivun mittainen artikkeli. Tämä heijastelee Wikipedian keskeneräisyyttä mutta saattaa samalla ohjata lukijoita väärään käsitykseen ajattelijoiden mittasuhteista.


Kinastelun kielto sulkee pois tulkinnat

Se, että Wikipedia kiistoja hillitäkseen kieltää arvokannanotot, heikentää ja pahimmillaan banalisoi artikkeleita. Arvoarvostelmat ovat usein saaneet seurakseen tarkennusvaatimuksia, joissa penätään viitteitä ja lähteitä – ikään kuin arvoarvostelmia ei saisi lainkaan lausua asioissa, joissa ne ovat välttämättömiä. Esimerkiksi taiteiden piirissä harvoin voidaan tavoittaa objektiivisia totuuksia. Sen sijaan Wikipediassa myös taiteilijoiden henkilökuvat tyhjennetään pelkkiin immanentteihin seikkoihin, jotka muodostuvat elämäkerrallisten tietojen luetteloinnista. Tämä suosii latteaa tiedonmuodostusta, jonka kautta ei ylletä tulkitsemaan eikä analysoimaan merkityksiä, ja tieto muodostuu irralliseksi ja esitteleväksi. Wikipedia jää siis kauaksi painettujen artikkelitietosanakirjojen tasosta ja esimerkiksi Stanfordin yliopiston ylläpitämästä filosofian verkkotietosanakirjasta, jossa julkaistut artikkelit ovat asiantuntijoiden omalla nimellään laatimia ja tarkistettuja.

Artikkeleiden keskinäisten painotusten vääristyneisyys heijastelee sitä, että Wikipedian toimituspolitiikka on harrastuspohjalla. Fani-ilmiöt välittyvät Wikipediaan, kun nörtit toimittavat idoleistaan tai innostuksen aiheistaan artikkeleita. Niinpä Wikipediaan on päätynyt myös hakusanoja, joita ei voisi löytää mistään muista tietosanakirjoista. Erityisen innokkaan harrastuksen kohteena ovat olleet tekniikkaan ja sotateknologiaan sekä -historiaan liittyvät aiheet. Löytyypä Wikipediasta tämän merkiksi niinkin erityinen hakusana kuin ”Baltian ilmatilanloukkaukset vuonna 2006”.

Artikkelien sisällöistä käydään niin sanottuja muokkaussotia, mutta Wikipediassa ratkotaan näköjään myös valtioiden välisiä sotia. Historiankirjoittamisen sanotaan olevan vaikuttava vallankäytön muoto, sillä juuri historioitsijoille lankeaa viimeisen sanan mahdollisuus inhimillisissä konflikteissa. Historiankirjurit käyvät tuimia kiistoja sotien ja poliittisen historian oikeista tulkinnoista myös Wikipediassa. Niinpä Wikipediasta voi löytää sotahistoriaa koskevaa yksityiskohtaista tietoa pilvin pimein, jopa enemmän kuin History Channelin tv-ohjelmista.

Wikipedia muistuttaa sosialismia siinä, että se koetaan yhteiseksi ilmoitustauluksi, jonka piirissä ”kaikki ovat tasa-arvoisia”. Myös poliitikkoja koskevat tiedot pysyvät pelkän merkityksettömän datan tasolla, sillä Wikipedia ei salli kehumisia eikä haukkumisia saati muita arvioita, ja siksi artikkelit jäävät usein mitäänsanomattomiksi. Arvioiden esittäminen ei olisi toisaalta mahdollista vapaassa tietosanakirjassa ilman ajautumista Suomi24.fi:n tapaiseksi keskustelupalstaksi.

Tämä merkitsee, että on vaikea olla vapaasti toimitettava tietosanakirja. Itse asiassa ’vapaasti synnytettävä tieto’ on paradoksi, sillä kaikkea tietämistä leimaa kurinalaisuus, valikoivuus ja merkitysten arviointi. Puolueetonta ja riippumatonta tietoa ei voida tuottaa pelkän kiistelyn tuloksena mutta ei myöskään jättämällä neutraaliuden vaatimukset jonkun omalla nimellään kirjoittavan asiantuntijan itsekriittisyyden varaan. Itsekriittinen asiantuntija on ehkä kuitenkin luotettavampi kuin päänsä yhteen lyövien ja konsensukseen pyrkivien hobittien joukko. Kun paikalle tarvitaan lääkäriä, sellaista ei saada kutsumalla hätiin tusinan verran sairaanhoitajia, sillä parhaistakaan sairaanhoitajista ei tule yhdessä yhtä lääkäriä.

Parhaimmillaan Wikipedia on nykyajan ensyklopedistien yhteisö, kasvavien aikuisten, nuorten skolastikkojen sekä keskimäärin noin 30-vuotiaiden humanististen tieteiden kandidaattien salaseura. Siihen voi luottaa, kuten useimpiin painettuihinkin lähteisiin, kunhan tarkistaa tiedot muutamasta rinnakkaislähteestä. Pahimmillaan Wikipedia on hiekkalaatikko, jossa puoliksi oppineet kinaavat keskivertototuuksista. Missään tapauksessa Wikipedia ei ole Esson vessa, vaan kyllä se on ihan siisti baari! Rohkaisen kuitenkin opiskelijoita ja muita tiedonjanoisia käymään Wikipedian ohella myös ihan oikeassa kirjastossa.

Netti luo demokratiaa

Helsingin Sanomat nosti viime viikon numerossaan esille hämärätutkija Jason Lanierin äskettäin ilmestyneen teoksen Et ole koje (Terra Cognita, 2010). Lehti koetti tiivistää kirjan sisällön otsikkoon, joka ilmeisestikin edustaa toimituksen kantaa: ”Tutkija varoittaa: Nimetön internet vie totalitarismiin.”

Oman käsitykseni mukaan tämä ei ole Lanierin kirjan pääviesti. Etupäässä hän vastustelee tietotekniikan välineellistävää vaikutusta ihmisiin: sitä, että kaupallisin tai teknisin motiivein toimiva internet yhdenmukaistaa kulttuuria, lisää joukkokäyttäytymistä ja vahvistaa massakulttuuria, jolloin erilaisuus ja monimuotoisuuskin helposti typistyvät.

Ihme muuten, että tästä yhdenmukaistumisesta moititaan internetin mahdollistamaa sananvapauden laajentumista. Yleensä Hesarin toimittajat ja lehden suosimat kriitikot jakavat pelkkää kiitosta aina kun huomaavat, että kulttuurimme yhdenmukaistuu esimerkiksi monikulttuurisuuden ideologian tuloksena. Joten mikä siinä nyt on niin huonoa? Yhdenmukaistaminen näyttää kelpaavan lehdelle, kun se on tulos maahanmuutosta, mutta arvotetaan kielteisesti, mikäli sitä täytyykin pitää tuloksena sananvapauden kasvusta.

Olen sitä paitsi eri mieltä itse ilmiön olemuksesta: internet ei suinkaan yhdenmukaista kulttuureita ainakaan missään kielteisessä merkityksessä. Miten sananvapaus voisikaan edistää muuta kuin moniäänisyyttä? Kyse on joka tapauksessa vain viestinnästä. Sen sijaan maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia aiheuttavat suuria yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia mullistuksia siinä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa me elämme: esimerkiksi kouluissa, asuntopolitiikassa ja työpaikoilla, joilla joudutaan sovittamaan erilaisuutta yhteen ja kärsimään sopeuttamisesta. Lanierin kysymys ”entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?” voidaankin kääntää hänelle takaisin. Atk-nörtin olisi ehkä kannattanut miettiä, millaista on todellinen elämä tässä maailmassa, ja mikä lopulta tuottaa myös ne yhteiskunnalliset konfliktit.


Internet ei vie totalitarismiin

Ei ole mitään syytä nähdä internetiä mörkönä kuten Lanier. Koska Lanierin mielipiteet perustuvat väärään käsitykseen internetin luonteesta, myös hänen johtopäätöksensä ovat virheellisiä. Internet ei suinkaan vie mihinkään totalitarismiin. Anonyymistä nettiviestinnästä on saatu paljon hyviä kokemuksia, jotka ovat laajentaneet ihmisten sananvapautta ja kansanvaltaa. Yhden esimerkin tarjoaa Wikileaks-sivusto, jolla on paljastettu poliittisia valheita.

Toisaalta on huomattava, että Lanier on vastustellut nimetöntä esiintymistä internetissä etupäässä tekijänoikeudellisista syistä, toisin sanoen siksi, ettei esimerkiksi taiteen tai tieteen teoksia irrotettaisi asiayhteyksistään ja jaettaisi eteenpäin satunnaisesti tai vastikkeettomasti. Näin ollen Helsingin Sanomien jutun otsikko antaa harhaanjohtavan kuvan kirjoittajan ajatuksista. Helsingin Sanomat referoi Lanieria niin, että hänen mukaansa ”nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, jonka mukaan verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia”. Lehden johtopäätös on, että ”mitään materiaalia ei hänen mielestään pitäisi julkaista verkossa nimettömänä, ellei aineiston julkaisija ole suorassa vaarassa”.

Mikäli tämä edustaa totuutta Lanierin mielipiteistä, hänen täytyy olla joko poikkeuksellisen huumorintajuinen tai poikkeuksellisen typerä. Miten Lanier muka lopettaisi esimerkiksi anonyymit seuranhakupalstat, joilla esiinnytään salanimellä, vai kuvitteleeko hän, että chattipalstoille pullahtaa internetin läpinäkyväksi muuttamisen jälkeen esimerkiksi liuta Matti Vanhasia tai Pekka Hyvärisiä hänen itsensä seuraksi?

Oman käsitykseni mukaan myös tekijänoikeudellisissa kysymyksissä internet on auttanut kumoamaan totalitarismeja, esimerkiksi tuotantoportaan ja suurten tietokoneohjelmistoja valmistavien yritysten vallankäyttöä. En kannata piratismia siinä muodossa kuin se on varastamista yksilötekijöiden taskuista. Mutta kannatan esimerkiksi Microsoftin vallan kumoamista, sananvapautta ja myös omien teosten vapaaehtoista jakelua, koska se tukee kulttuurin aitoa monipuolistumista ja runsastumista. Teosten monistuminen puolestaan vahvistaa niiden säilymistä. Tältäkin kannalta internet on tukenut yksityisiä kansalaisia ja tekijöitä itseään ja nostanut heidät samalle viivalle tuotantoyhtiöiden kanssa. Tulos on siis ollut kulttuuria rikastava eikä köyhdyttävä.


Miten netti pienentää tai suurentaa?

Anonymiteetti on myös poliittista. Mitäpä väliä tekijän nimellä oikeastaan on, jos kyseessä ei ole kukaan kuuluisuus, paitsi edesvastuuseen saattamisen kannalta? Jo poststrukturalistit iloitsivat aikoinaan ”tekijän kuolemasta”, toisin sanoen subjektin arvon alentamisesta, jonka he itse katsoivat saaneensa aikaan. Nyt nuo samat henkilöt kiljuvat tekijöiden esiin saamisen ja päiden katkomisen puolesta! Eivät ole tainneet uudet ajatukset ihan miellyttää?

Anonyymiä esiintymistä vastaan rimpuillaankin käsitykseni mukaan vain kurinpidollisista syistä, kun sovinnaiselle valtamedialle ei kelpaa poliittisesti epäkorrekti puhe. Tämä elämäntapakontrolli on osa poliittisen vallan ja mediatalojen välistä vispilänkauppaa, jolla koetetaan syrjäyttää kansalaisten mielipiteet.

Nimettömänä esiintyminen olisi tietysti viisasta, mutta se on myös opportunistista ja merkitsee vastuun pakoilua. Siinä on sen merkittävin moraalinen heikkous. Esimerkiksi minä julkaisen kaiken omalla nimelläni, jolloin tuttavani varoittavat minua ”marttyyrisoimasta” itseäni. Vastaan heille, että marttyyriksi ei suinkaan ryhdytä vaan tuomitaan. Koska nimeni on joka tapauksessa niin pieni ja tuntematon, ettei sitä voida erottaa salanimestä, kirkastuu myös anonyymin viestinnän olemus: mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kuka jotakin sanoo? Olennaista on, että ylipäänsä joku sanoo: että tämä tai tuokin asia lausutaan julki.

Mikäli väitetään, kuten Lanier, että internetiin sisältyy kollektivismin uhka, on muistettava, että kieli ja ajatuksetkin muodostetaan usein kollektiivisesti, osana jotakin yhteisöä, ja kollektivismi on myös tieteen (usein kirottu) olemus.


Nimien häivyttäminen ja vaatiminen kertovat valtapolitiikasta

Mitä anonyymiin viestintään tulee, se on osa internetin olemusta. Nimetön kirjoittaminen tuo esille paljon sellaista, mitä ihmiset eivät koe voivansa sanoa työpaikkojensa tai henkensä menettämisen pelossa, vaikka se mitä he sanovatkin, on usein totta.

Vaikka anonyymi kirjoittaminen voi johtaa kulissien takaa tapahtuvaan läimäyttelyyn, myönteiset puolet ovat merkittävämpiä kuin mahdolliset haitat. Internetin palstoilla voidaan vaihtaa mielipiteitä yhtä hyvin poliitikkojen väärinkäytöksistä kuin huonolaatuisista tuotteista tai palveluista tavalla, joka edistää demokratiaa. Se taas on totalitarismin vastakohta.

Käsitykseni mukaan Lanier sen enempää kuin kirjan arvioinut Jussi Ahlrothkaan eivät ymmärrä totalitarismien poliittisesta olemuksesta mitään. Ehkä he työskentelevät itse jonkinlaisen totalitarismin sisällä. Kympin kysymys on, miksi nollatutkijan älyllinen pieru esitellään nimenomaan Helsingin Sanomissa.

Juttu on lehdessä, koska kirjoittajan mielipide sopii lehden tarkoitusperiin. Helsingin Sanomat on kamppaillut internetsensuurin puolesta ja pyrkinyt puhumaan myös anonyymia esiintymistä vastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä lehti ei ole itse nimettömästä viestinnästä riippuvainen eikä myöskään hyödy siitä millään tavalla. Tiedotusvälineissä kun kaikki olennainen sanotaan yleensä omalla nimellä. Pääkirjoitukset eivät ole kovin luettuja eivätkä vaikutusvaltaisia, mutta kenties lehden pitäisi alkaa vaatia omalla nimellään esiintymistä myös pääkirjoitustoimittajiltaan.

Helsingin Sanomat voi tietenkin käyttää omaa sananvapauttaan tavoitteidensa edistämiseen, kuten maahanmuuton lisäämiseen, Suomen liittämiseen Natoon tai Euroopan unionin laajentamiseen. Mutta muiden tahojen sananvapaudesta lehti alkaa kantaa huolta vasta sitten, kun myös sen oma sananvapaus (eli käytännössä omalla nimellä kirjoittaminen) on uhattuna. Ja omalla nimellä kirjoittaminen on Suomessa uhattuna vasta, kun kansalaisten omat mielipiteet eivät ole samat kuin Euroopan unionin komission ja Helsingin Sanomien toimituksen mielipiteet.

Kiintoisaa avoimessa ja anonyymissä viestinnässä onkin niiden välinen rajapinta ja määrittyminen toistensa kautta. Sanankäyttö on vallankäyttöä. Ne jotka käyttävät sanaa eli valtaa avoimesti, ovat luonnollisestikin vallan kahvassa. Oppositiovoimien ominaisuus puolestaan on se, että ne pyrkivät käyttämään sananvaltaa suojatummin tai anonyymisti. Nähdäkseni tämän ilmiön ei pitäisi olla tylsämielisen tuomitsemisen arvoinen asia (kuten Lanierin kirjassa) vaan filosofisen ymmärtämisen kysymys.

Ennen vanhaan vitsailtiin, ettei totuus tule kovissa kansissa. Nykyään voisi sanoa, ettei totuus tule omalla nimellä. Lanierin lietsoma juorujen irti riistäytymisen pelko on täysin turha sikäli kuin lukijoilla on arvostelukyky ja aivot.

Teos: Jason Lanier, Et ole koje: Manifesti. Suom. Kimmo Pietiläinen, alkut. You are not a gadget: A manifesto. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

Verkossa vai katiskassa?

Ylen uutiset kertoivat, että hallitus haluaa tärkeät tietoliikenneverkot suomalaiseen omistukseen. Näin oikeistohallitus sosialisoi, mutta syy ei taida olla vain se, mikä kerrotaan, eli kansallisen riippumattomuuden ja turvallisuuden varmistaminen.

Muutenhan hallitus haluaisi suomalaiseen omistukseen myös ulkomaille myydyn Digitan, jolle Ylekin joutuu nykyään pulittamaan pitkän pennin jokaisesta TV-ohjelmina lähettämästään bitistä. Jos kyse olisi ainoastaan ulkoisesta turvallisuudesta, valtion kannattaisi pyrkiä energiayhtiöiden ja muiden strategisesti tärkeiden alojen, kuten puunjalostusteollisuuden, omistajaksi eikä sallia yhteispohjoismaisia sähkömarkkinoitakaan, jotka voivat vaarantaa kotimaisten yritysten aseman.

Kyse lieneekin kontrollinhalusta. Hallitus haluaa käsiinsä internetin valvonnan. Kun verkkopalveluja ei voisi ostaa yksityisiltä tahoilta ilman, että langalla on hallituksen tintti, nettiviestintä voitaisiin alistaa valtion valvonnalle. Siksi ei ole ihme, että hanketta valmistellaan liikenne- ja viestintäministeriössä ”salassa” ja virkamiehet ”ovat vaitonaisia”.

Verkonvalvonnalla rakennetaan ihmisille katiskaa. Karkuteillä olevan omaisuuden palauttaminen Suomeen on sinänsä myönteinen asia, kunhan suositaan yksityisomistusta eikä heikennetä yksityisyydensuojaa. Mutta asiaan saattaa olla myös tietoliikenneyhteyksien nykyisillä haltijoilla sanansa sanottavana.

Maksetut mielipiteet: sananvapauden synti

Kun Neuvostoliitossa ilmestyivät sanomalehdet nimeltä Pravda (suom. ”Totuus”) ja Izvestija (suom. ”Uutisia”), sanottiin että Totuudessa ei ole uutisia eikä Uutisissa totuutta. Tämä on yleistynyt myös Suomessa.

Lopetin taannoin Sanoma-konsernin lehtien lukemisen, sillä kyllästyin paasaamiseen, jota kyseisen mediatalon toimittajat ja kolumnistit harjoittavat puolustaakseen maahanmuuttoa, kulttuurimonoliitteihin johtavaa monikulttuurisuuden ideologiaa, käänteistä syrjintää tuottavaa feminismiä ja poliittista vihervasemmistolaisuutta. Mutta silloin tällöin myös lukijalle sattuu virheitä.

Tulin vahingossa ottaneeksi tavaratalossa käteeni Tietokone-lehden (Sanoma Magazines) tuoreimman numeron 8/2009, jonka sivulta 10 ponnahti esiin Petteri Järvisen kolumni ”Älä ota sitä vakavasti”. Olin pitänyt Petteriä järkevänä poikana ja melkeinpä intellektuellina, sillä häneltä löytyi rohkeutta vastustaa esimerkiksi lapsipornonestolakia, lakihanketta, jolla todellisuudessa kuohittiin sananvapautta mutta ei saatu aikaan mitään maailmaa parantavia tuloksia.

Sen sijaan Tietokone-lehden kolumnistina Petteri on pyörtänyt aiemman sananvapautta puolustavan linjansa ja omaksunut poliittisen korrektiuden. Nyt hän kirjoittaa maahanmuuttokriitikoihin, yleisiin kulttuurikriitikoihin, poliitikkojen yksityiselämän loukkaajiin ja muihin totuuden kertojiin viitaten, että ”valitettavasti nettiin ei vaadita terveystarkastusta, vaan sinne pääsee kuka tahansa”.

Lisäksi hän jatkaa: ”Tässä vaiheessa lienee syytä pyytää anteeksi kaikilta oikeilta mielenterveyspotilailta. Tarkoitukseni ei ole leimata ketään vaan käyttää sanaa kuvaannollisessa merkityksessä.”

Todellisuudessa suurin osa sananvapauden loukkauksista on tapahtunut lavastamalla järkevistä hulluja. Samoin suuri osa poliittisista rikoksista käy päinsä tekaisemalla hulluista järkeviä.

Keskeistä on, millä kriteereillä Petteri Järvinen voisi erottaa ”oikeat mielenterveyspotilaat” järkevistä ihmisistä ja päättää siten siitä, kenellä on oikeus käyttää esimerkiksi nettiä, kun yleensäkin hulluksi leimaaminen tapahtuu vain ihmisten erilaisiin mielipiteisiin viitaten? Saako ”oikea mielenterveyspotilas” käyttää nettiä, kuten Järvinen näkee, ja miksi ”väärennetty tai väärä mielenterveyspotilas” ei saisi? Millainen on muu kuin oikea mielenterveyspotilas, järkeväkö? Sananvapauden pitää koskea niin järkeviä kuin hulluja juuri siksi, ettei keitään voitaisi tuomita hulluiksi vain siitä syystä, että he eivät pääse puhumaan ajatuksistaan.

Petteri Järvisestä on tullut kannanottonsa perusteella aikamoinen kontrollimummo – ellei hänen äkillinen kääntymyksensä johdu siitä todennäköisemmästä syystä, että hänen ja Tietokone-lehden päätoimituksen välillä on käyty seuraavanlainen keskustelu. Ääni Järvisen korvaan on sanonut: ”Voisitko, Pete, kirjoittaa meille kolumnin, jossa lyötäisiin Halla-ahon kaltaiset blogistit länään?” Petteri Järvinen Oy tähän: ”Joo, kyl mä suostun, 550 € + alv.” Samaan hintaan Petteri voisi pyytää anteeksi myös kaikilta niiltä ihmisiltä, joita hän tulee leimanneeksi kirjoituksellaan.

Harmi, että sananvapauskeskustelua on käyty aina vain juridis-normatiivisin tai teknisin argumentein. Jälkimmäisiä edustaakin lehden seuraavalla aukeamalla, sivulla 12, ajatuksiaan esittelevä vihreiden Jyrki Kasvi. Sekä Järvisen että Kasvin asiantuntemus rajoittuu tekniikkaan. Järvinen on diplomi-insinööri, ja hän on julkaissut teknisluonteisia netissä seilaamisen oppaita. Kasvi puolestaan on tekniikan tohtori. Sen sijaan kummallakaan ei ole moraalifilosofian, etiikan teorioiden, yhteiskuntafilosofian eikä psykologian riittävää asiantuntemusta.

Kehnoa on, että myös sananvapausjärjestö Suomen Penin varapuheenjohtajaksi on nimitetty vihreiden puolivirallinen juristi, Jarkko Tontti. Hän on vaatinut yhdistyksen periaatteiden ja tavoitteiden vastaisesti sananvapautta liekaan aina, kun on ollut kyse maahanmuuttokriitikoiden sananvapaudesta. Viimekeväisessä Vihreässä Langassa hän vielä vannoi pitävänsä jumalanpilkkakriminalisointia ”arkaaisena” ja allekirjoittavansa Voltairen ajatuksen, että ”olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa mielipiteenne.”

Sen sijaan Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnin aikoihin kelloon tuli uusi ääni. Kun nyt on niin, että Tontin hallitseman ”sananvapausjärjestö Suomen Penin mukaan ihmisoikeuksien ja sananvapauden nimissä ei voi blogiinsa kirjoittaa ihan mitä tahansa”, herää kysymys, eikö kaikkea saakaan sanoa. Eikö minkä tahansa sanomiseen kelpaakaan kuka tahansa? Vielä Vihreän Langan tässä henkilömainoksessa Jarkko Tonttia itseään kehuttiin ”herra suorasuuksi”, joka on ”suututtanut monia ja pahoittanut mieliä suorilla puheillaan”, mutta ilmeisesti vastapuolella ei olekaan oikeutta samaan.

Itse rakennan tonttini mieluummin sananvapauden suomalaiselle peruskalliolle kuin vihreälle hetteikölle tai arabimaiden tuuliselle hiekka-aavikolle.

Kaksoispisteitä

Tänään on vuoden 2008 viimeinen päivä. Olen pitänyt blogiani yllä yli kahden vuoden ajan, ja kirjoituksia on kertynyt kolmisen sataa. Blogin pitäminen on ollut inspiroivaa, koska sen kautta on voinut sanoa nopeasti asioita, jotka painossa olisivat vanhentuneet. Verkkojulkaisemiseen verrattuna perinteinen julkaiseminen on alkanut muistuttaa purjelaivojen aikakaudelle tyypillistä kirjeenvaihdon käymistä: viestien lähettelyä kaukaisiin merten takaisiin maihin.

Sen sijaan netissä tekstit ilmestyvät reaaliaikaisesti eli silloin, kun asiat tapahtuvat ja niihin voi vielä vaikuttaa. Lisäksi kyseessä on kirjoittamisen laji, joka on luonut kokonaan uudenlaisen maailmasuhteen. Kun analysoitavina ovat olleet tuoreeltaan tapahtuneet arkipäivän asiat, maailman lähestyminen filosofisella kynällä on johtanut usein tuon suhteen kuumenemiseen.

Se, että nettijulkaisemista yritetään nykyään sensuroida, ei osoita, että paimennettavien ihmisten ajatuksissa olisi jotakin vikaa. Sen sijaan ilmiö kertoo tosiasiasta, että netin kautta esitetään tärkeitä ihmisten tajunnassa eläviä ajatuksia, jotka valtamedia ja viranomaiset ovat halunneet tukahduttaa. Näin ne ovat katsoneet tukevansa lähinnä Euroopan unionille suotuisan kehityksen päämääriä, toisin sanoen monikulttuurisuuden ja pakkokansainvälistämisen pyrkimyksiä.

Tiedotusvälineet ja poliitikot ovat nimittäneet missiotaan ”kansanvalistustehtäväksi” tai ”asennemuokkaukseksi” erotuksena leimaaviksi koetuista manipulaation ja propagandan käsitteistä. Ihmisten mielipide-erot valtaviestinten kanssa eivät kuitenkaan nykyaikana perustu siihen, että ihmiset olisivat jotenkin tietämättömiä tai tyhmiä niin, että ”valistusta” tarvittaisiin. Monet poliitikot ja tiedotusvälineet ovatkin tehneet sen erehdyksen, että ne ovat kuvitelleet kansalaisilla olevan ”vääriä mielipiteitä”.


Orwell on täällä

Media luo todellisuutta paljon enemmän kuin yleensä kuvitellaan. Valtamedian lehtiä seuratessani minusta on alkanut tuntua, että niiden jutut eivät puhu tästä todellisuudesta lainkaan – eivät ainakaan siitä, jossa minä elän. Varsinkin suurimpien päivälehtien painotukset ovat olleet kummallisia.

Oman blogin pitäminen ja muiden blogien lukeminen on merkinnyt minulle tutkimusretkeä suomalaiseen yhteiskuntaan. Yksittäisen ihmisen tekstit voivat internetissä saada laajankin yleisön, sillä yksityishenkilöiden ja suurten mediatalojen sivut ovat samalla viivalla. Osittain siksi myös päivälehtien sivuilla julkaistujen uutisten kommentoiminen on tarpeetonta. Kommenttien runsaus vain osoittaa, mikä rooli lehdellä on mediapelin vetäjänä ja standardien asettajana keskusteluille. Sitä paitsi minua eivät juurikaan kiinnosta ne uutiset, joita päivälehdistö ja sähköinenkin media suodattavat nähtäväksemme.

Mikä sitten on johtopäätökseni median tilasta? Se on seuraava: internet merkitsee paljon suurempaa poliittista kumousta kuin monikaan on vielä oivaltanut. Tämän kumouksen vaikutukset näkyvät paitsi tiedonkulun muutoksissa, erityisesti seurauksissa: uudenlaisen poliittisen tietoisuuden ja subjektiviteetin syntymisessä. Internetin tuottama poliittinen vapautuminen on ollut yhtä vaikuttavaa kuin Erich Frommin kuvailema ihmisten vapautuminen kirkon ja uskontojen pelosta.

Nyt ollaan vapautumassa poliittisen vallan ja viranomaisten harjoittamasta kansalaiskontrollista. Poliittinen valta ja hallinto joutuvat sopeutumaan tähän tilanteeseen hyväksymällä tosiasian, ettei harvainvaltana toteutettu edustuksellinen demokratia (ja sen mukaiset vaalit) olekaan demokratian tärkein toteutumisen tapa. Ne muodostavat lähinnä virallisformaalin keinon pitää yllä poliittista järjestystä, jonka sisällöksi on usein muodostunut vain kansalaisten kurittaminen.

Sen sijaan aidon kansanvallan toteutumisyhteys on jokapäiväinen toiminta, jonka perustana on internetissä tapahtuva vapaa tiedonkulku, sanankäyttö ja ihmisten kohtaaminen. Tämä merkitsee, että poliittisten vallanhaltijoiden ei pitäisi pyrkiä keksimään keinoja ”ongelmaksi” kokemansa ilmiön rajoittamiseen. Todellinen poliittinen valta on siirtynyt netissä toteutuvan ilmiön sisään. Internetissä tapahtuva mielipiteiden vaihto, kokoontuminen sekä poliittisen tahdon muotoutuminen ja päätöksenteko ovat tuo poliittinen valta itse. Juuri tämä on kaikkein vaikuttavinta demokratian toteuttamista ja poliittisen vallan käyttöä. Ne, jotka koettavat vastustaa sitä, tulevat vastustaneiksi perimmältään demokratiaa.

Johtopäätökseni on selvä. Kirjoitusteni teemat valaisevat asiaa, josta on muodostunut suomalaisen yhteiskunnan kipupiste: sananvapauteen. Minun ei tarvinne enää perustella, miksi näin on. Jos lukija oivaltaa asioiden laidan, kirjoitukseni ovat tehneet tehtävänsä. Sitä, että nyky-Suomessa eletään sensuurin aikaa, ei tarvitse erikseen todistella. Älymystö on reagoinut sananvapauden kahleista murtautumiseen innokkaasti ja ollut itse tuon vapauden kätilö. Sen sijaan poliittinen valta ja viranomaisvalta tekevät epäviisaasti, jos ne asettuvat tämän kehityksen jarruiksi.


Kiitokset lukijoille!

Tämä blogi koostuu enimmäkseen meta-analyyseista, joilla olen lähestynyt arkitodellisuuden tabuja. Olen siis tehnyt eräänlaista diskurssianalyysia median, viranomaisvallan ja poliitikkojen tavoista puhua kielletyiksi tuomituista asioista. Poliittista korrektiutta vastustaessani ja filosofista järjen käyttöä puolustaessani olen tietenkin lausunut johtopäätökseni myös asioista itsestään. Olen puhkonut muun muassa feminismiin, monikulttuurisuuden ideologiaan, sananvapauden rajoittamiseen, maahanmuuton jatkuvaan edistämiseen ja seksuaalisuuden vaarallistamiseen liittyviä ajatuskuplia. Teemani ovat samoja, joita olen käsitellyt kirjoissani, ja niissä esitän asioille yksityiskohtaisemmat perustelut. Käytettäessä kirjoituksiani lähteinä toivon viitattavan painettuihin teoksiin.

Olen saanut verkkokolumneistani palautetta ja paljon. Minulla on muutama sata aktiivista lukijaa, ja viestejä on tullut joidenkin kirjoitusten johdosta niin runsaasti, että niihin vastaamisesta tulisi helposti oma bloginsa. Niinpä en ole yleensä vastannut huomionosoituksiin. Tämä on tosin tuottanut minulle huonoa omaatuntoa, sillä palaute on ollut valtaosin kohteliaan kiittävää. Myös ”kielteinen” palaute on ollut myönteistä sikäli kuin se on auttanut minua asiakohtien täsmentämisessä. Olenkin ottanut kritiikin yleensä huomioon, vaikka muutoin olen ollut arvostelun kohteena kuin Neuvostoliitto tai jokin byrokraattinen viranomainen, joka ei reagoi kohtaamaansa kritiikkiin.

Asenteeni johtuu halustani välttää kinastelun kehään joutumista – sellaista, jonka uhriksi esimerkiksi Yhdysvallat on ajautunut antauduttuaan vastaamaan ”reaktioita” toivoneille. Samasta syystä en ole pitänyt myöskään blogini kommentointimahdollisuutta avoinna. Päätin yksinkertaisesti omistaa itselleni hieman tilaa media-avaruudessa. Jokainen on voinut luonnollisesti kirjoittaa näistä asioista omaan blogiinsa.

Ymmärrän toki, ettei mikään harmita kanssani periaatteellisesti eri mieltä olevia tahoja enempää kuin se, että he eivät pääse ääneen juuri minun tontillani. Katson kuitenkin noiden tahojen saaneen tarpeeksi huomiota jo valtamediassa niin, ettei minun tarvitse taata heille lisää julkisuutta omalla palstallani. Väittelyitä minua on ohjannut välttämään myös se, että tekstejäni lukemaan vaivautuneet ovat usein omasta aloitteestaan vaihtaneet alun perin epäluuloiset käsityksensä myönteisiksi perehdyttyään kirjoitusteni kokonaisuuteen.

Olen pidättäytynyt liiemmästä sananvaihdosta siksikin, että tähtäimessäni on ollut artikkeleiden ja kolumnien julkaiseminen – ei kirjeenvaihdon käyminen. En ole myöskään kovin sosiaalinen ihminen enkä mielelläni aseta näkemyksiäni kiisteltäviksi sen jälkeen, kun olen perustellusti päätynyt johonkin. Tämä ei merkitse, että en haluaisi kunnioittaa eri mieltä olevien näkemyksiä. Sen sijaan se tarkoittaa, että keskustelu ei hyödytä, jos kriitikolta itseltään puuttuu kaikki kunnioitus mielipiteiden esittäjää kohtaan tai keskustelun osapuolilla on täysin erilainen maailmankuva.

En ole myöskään minkään poliittisen puolueen edustaja enkä sen vuoksi ole valmis myötäilemään toisten ihmisten mielipiteitä vain entistä suuremman kannatuksen toivossa. Koska en ole poliitikko vaan filosofi, en myöskään katso olevani sellainen äänitorvi, jonka pitäisi tarttua syötteihin ja sitten edustaa itselleen kokonaan vieraita näkökantoja. En myöskään muuta mielipiteitäni vain taivuttelun periksi antamattomuuden vuoksi vaan enintään siksi, että näkemyksille löytyy järkiperäisiä syitä.

Valtaosa palautteesta on ollut joka tapauksessa myönteistä. Muutamat ovat linkittäneet sivuni omille kotisivuilleen tai blogeihinsa, vaikka en ole vastannut tuohonkaan ystävällisyyteen. Tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin: en halua antaa kenellekään kuolemansuudelmaa omilla mielipiteilläni. Ja toiseksi: julkaisen sivuillani vain sellaista materiaalia, johon voin itse vaikuttaa, enkä halua mahdollisten arvostelijoideni väittävän, että minä olen vastuussa kaikesta siitä, mitä muut ovat sanoneet omissa julkaisuyhteyksissään. Linkkejä kirjoituksissani on ollut lähinnä tiedotusvälineiden julkaisemiin uutisiin ja tutkimuksiin.

Kiitän kaikkia lukemaan ja kirjoittamaan vaivautuneita. Te olette syy näiden tekstien olemassaoloon. Blogini lukijoiden määrä on päivä päivältä kasvanut. Tämän kehityksen voinee katkaista vain se, että valtamedia alkaa lopultakin korjata käsityksiään suhteessa arvostelemiini asioihin, luopuu omasta sensuuristaan ja itsesensuuristaan sekä panee päätepisteen sille puolueellisuudelle, jonka mukaisesti se kohtelee niin omia maskottejaan kuin suureksi ”yleisöksi” tuomitsemiaan ihmisiä.

Vuoden päättyminen ei ole tässä suhteessa piste vaan kaksoispiste. Nähdään vuodenvaihteen tuolla puolen!

Hallitus syö yksityisyyden suojaa

Lex Nokiana tunnettu tietoliikenteen urkintalaki on toteutumassa täsmälleen Suomen hallituksen harjoittaman yksityisyydensuojan murentamishankkeen mukaisesti. Kyseinen laki antaisi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Vastustin hanketta jo viime keväänä sen ollessa käsittelyssä ja kirjasin näkemykseni aiempaan kolumniini.

Lain puolustelijat ovat toistuvasti vedonneet työnantajien intresseihin mutta sivuuttaneet samalla perustuslaillisen yksityisyydensuojan, oikeusoppineiden mielipiteet sekä oikeuskanslerin kielteisen kannanoton, joka ohitettiin jo alkuvuodesta, kun eduskunta lupasi viedä lakiesityksen perustuslakivaliokuntaan. Perustuslakivaliokuntakäsittely on kuitenkin osoittautunut pelkäksi trikkitempuksi, jolla yritettiin vaientaa kritiikki, sillä laki tuli valiokunnasta näennäisesti ongelmattomaksi leimattuna.

Lakiin liittyviä periaatteellisia ongelmia on neljä: ensinnäkin (1) se antaisi yksityiselle toimijalle poliisia laajemmat valtuudet ihmisten välisen vuorovaikutuksen, sähköpostiliikenteen, internetpuhelujen ja vertaisverkkojen käytön valvontaan. Toiseksi (2) se loukkaisi ihmisten yksityisyydensuojaa ja kirjesalaisuutta sinänsä. Ja kolmanneksi (3) periaatteellisena ratkaisuna se mahdollistaisi urkinnan laajentamisen mihin tahansa kohteeseen. Tuija Braxin puheet automatisoidusta tarkkailusta, johon ei vaadittaisi edes epäilyä, ovat suoraan Orwellin painajaisesta.

Lain perusteluissa viitattu näkemys, että lakia soveltaisi todennäköisesti vain 60 huipputekniikan yritystä teollisuusvakoilun estämiseen, on perätön. Lakiahan voisi periaatteessa soveltaa noin 60 000 yritystä, yhteisöä ja taloyhtiötä, joilla on käytössään jonkinlainen sisäinen verkko. Taloyhtiökohtainen internet on tyypillinen esimerkiksi opiskelija-asuntoloille, joiden tietoliikennettä voitaisiin alkaa kontrolloida julkisessa sanassa viitattujen ”suurikokoisten tiedostojen” tarkkailuun. Tuolla toimenpiteellä kyseistä lakia voitaisiin käyttää esimerkiksi luvattoman verkosta lataamisen estämiseen, ja se lieneekin Lex Nokiaksi ristityn lain todellinen motiivi. Nähdäkseni tuota valvontaa ei saisi missään tapauksessa luovuttaa yksityisten tahojen tehtäväksi.

Neljäs (4) asiaan liittyvä ongelma on, että lain avulla sen perusteluihin kirjatut tavoitteet eivät täyttyisi. Teollisuusvakoiluun on kymmeniä muitakin keinoja kuin sähköpostiliikenne työnantajan koneelta. Paljon tehokkaampaa olisi kieltää epärehellisten ihmisten olemassaolo sinänsä, ja siinä onnistuttaisiin varmasti yhtä hyvin. Lakihankkeen todelliset motiivit johtunevatkin hallituksen yrityksestä kuristaa ihmisten perusoikeuksia.

Hallituksen junailma yksityisyydensuojan murentamien ja sananvapauden kuohinta on nyt aivan samanlaista kuin huonoksi osoittautuneen lapsipornonestolain tapauksessa. Tuollakaan lailla ei ole saatu kiinni yhtään todellista rikollista, mutta sen varjolla on estetty pääsy tavanomaista pornoa sisältäville sivuille ja muutamille asiasivustoille. Lisäksi sitä on pidetty esimerkillisenä, kun on haluttu laajentaa internetkontrollia estämään ei-toivotun poliittisen materiaalin jakelu verkossa.

Oireellista on myös se, että maahamme yritetään jatkuvasti säätää erilaisten intressiryhmien mukaisia lakeja, joiden nimiluonnoksetkin kirjataan paljastavasti niiden kannattajien nimiin (”Lex Nokia”, ”Lex Thors” ja niin edelleen). Tosiasiassa eduskunnan ei pitäisi toimia erityisryhmien, tiettyjen henkilöiden, yritysten tai maahanmuuttajien asianajajana vaan koko Suomen kansan edun sekä perustuslaillisten tavoitteiden edistäjänä.

Kehnoa on, ettei eduskunnassa ole yhtään tietoyhteiskunnasta perillä olevaa tyyppiä, vaan koko laitos on äänestetty täyteen tunareita ja diletantteja. Yksi sellainen on vihreiden Tuija Brax, joka on antanut toistuvasti huonoja näyttöjä siitä, kuinka sananvapautta kahlitaan ja aiheetonta sosiaalista kontrollia lisätään netissä.

Lex Nokialla olisi paljon kielteisiä käytännön vaikutuksia. Edellä mainittujen perustuslain rikkomusten lisäksi se leimaisi ihmiset urkinnan kohteiksi ja potentiaalisiksi rikollisiksi. Se loisi kyttäysmielialaa työpaikoille ja heikentäisi luottamusta sekä yhteishenkeä.

Jos ihmisten perusoikeuksia pala kerrallaan murennetaan, siitä seuraa, että ihmiset menettävät luottamuksensa niin lainsäätäjään kuin lakeihinkin, minkä tuloksena poliittiselta lainsäätäjältä katoaa moraalinen oikeutus eli legitimiteetti. Se on hinta sairaasta politiikasta, jota Suomen hallitus ja viranomaisvalta ajavat – paitsi tässä asiakysymyksessä – myös monessa muussa kansalaisten enemmistön vastaisessa asiassa.

Tuija Brax mokasi jo sähköisen äänestyksen kanssa, ja tässä olisi toinen syy hänen eroonsa. On huolestuttavaa, että Suomessa ministeri joutuu eroamaan, jos hän tekstailee vapaa-aikanaan stripparille, mutta perustuslain rikkomiseen tähtäävää ministeriä ei potkaista pois virasta. Lähdön paikka olisi ollut myös muutamilla muilla naiskiintiöministereillä, kuten Suvi Lindénillä ja Anne Holmlundilla, kuten olen jo aiemmin todennut. Mitä enemmän aikaa Ilkka Kanervan erottamisesta on kulunut, sitä ilmeisemmäksi on käynyt, että todellinen syy oli ministerin halu vetää liian isänmaallista linjaa. Tekstailusyytös oli pelkkä veruke, jolla Kanerva vaihdettiin Brysselin juppiin.