Pakolaisuus kiihtymässä – ylirajaiset uhat torjuttava päättäväisesti

Koronavirus on tekemässä ministereistä lääkäreitä, kun ministeriaitiossa poseerataan nyt kaikki tietävinä kansanvalistajina antaen ansiokkaita arvauksia koskien kansalaisten huolta, kuinka tautia voidaan torjua ja hoitaa. Irtopisteiden keruu on vaikuttavaa. Itse tosin luotan enemmän THL:ään ja varsinaisiin arvauskeskuksiin.

Pysyisipä ministerien into ylirajaisten uhkien torjuntaan yllä, kun Turkista EU:hun pyrkivät pakolaisjoukot alkavat nuolla Suomen rajoja. Uutisissa on nähty jälleen raportteja, joiden mukaan Turkki on avannut rajansa ja päästänyt kymmeniä tuhansia pakolaisia kohti Kreikkaa.

Vuoden 2015 tilannetta ei saa päästää missään tapauksessa toistumaan. Asiaa pahentaa, että Suomessa istuu pakolaiskriisin kannalta huonoin mahdollinen hallitus. Se on kannanotoistaan päätellen kyvytön tai haluton torjumaan laittoman maahanmuuton rajoille ja mykistynyt lähestyvän kriisin edessä täysin.

Ei siis ihme, että hallituksen kannatus matelee 40 prosentissa. Se on Helsingin Sanomien mielestä tietenkin paljon vain siksi, ettei se ole yhtä vähän kuin Rinteen hallituksen tapauksessa! Kuinka valheellinen saa olla?

Vaadin, että pakolaisvirtojen ulottuessa Suomen rajoille on hallituksen otettava käyttöön Dublin II -asetuksen mukainen EU:n sisärajavalvonta ja pysäytettävä laiton maahanmuutto. Käännytys ”ensimmäiseen turvalliseen maahan” on legitiimiä, ja sitä edellyttävät kansallinen turvallisuus ja suomalaisten etu.

Mistään turvallisesta maasta ei Suomeen ole velvoitetta päästää ketään turvapaikan hakemisen verukkeella. Se on merkki sosiaaliturvashoppailusta ja nojaa EU:n ministerikokouksissa sumplittuun ”Euroopan siirtolaisjärjestelyyn”, josta käytetään myös kiertoilmaisuja ”pakotettu solidaarisuus” ja ”taakanjako”. Niillä ei ole kuitenkaan EU-sopimuksissa ja -säädöksissä sovittua pohjaa. Pakolaisten oikeudet eivät yleensäkään aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Mikäli maahan pyritään voimakeinoin, on massaliike pysäytettävä pakkotoimilla. Kreikka käyttää kyynelkaasua, vesitykkejä ja muita NLW-aseita, ja samoin pitäisi menetellä muissakin EU-maissa. EU:n tulisi keskittää tukea ja voimia laittomien rajanylitysten torjuntaan ulkorajoilla: sekä maa- että vesialueilla.

Kreikan ja Italian rajoille ei pidä perustaa mitään Kokoomuksen ehdottamia turvapaikkakeskuksia, joissa turvapaikkahakemukset leimattaisiin YK:n toimesta ja joista kävisi ilmasilta muihin EU-maihin. Juuri tällaiseen menettelyyn GCM-sopimuksella (”Globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tähdättiin, ja kevään aikana punnitaan, millaisiin ketjuuntumisreaktioihin sen soveltaminen johtaa (aiheesta täällä).

On täysin nurinkurista väittää, että Turkin harjoittama pakolaisilla painostaminen olisi merkki Turkin halusta lopettaa ”EU:n sätkynukkena” oleminen. Tosiasiassa Turkki on kiristänyt EU:lta noin 6 miljardin vuotuiset tuet uhkaamalla päästää Syyriasta ja Irakista tulvineet pakolaiset muutoin läpi. Sitä kautta Turkki on tehnyt EU:sta oman sätkynukkensa.

Turkissa on noin 3,5 miljoonaa Lähi-idän pakolaista, joiden päästämisestä alueelleen Turkki on itse vastuussa, tietenkin tulijoiden oman vastuun ohella. Määrä on niin suuri, että kyseiset joukot muodostavat väestönsä puolesta kokonaisen valtion. Heidän tulisi palata kotikonnuilleen ja perustaa sinne omat valtionsa sekä käydä oma sisällissotansa omien kiistaosapuoltensa kanssa. EU:n tehtävä ei ole ottaa rajojensa sisäpuolelle vieraita kansakuntia, ei kurdeja sen enempää kuin syyrialaisia tai irakilaisiakaan.

Lähi-idästä uhkaava pakolaisaalto torjuttava päättäväisesti

Muutamat asioista mitään ymmärtämättömät vipusivat aikoinaan Turkkia Euroopan unionin jäseneksi. Eräs heistä oli EU:n laajentumiskomissaarina toiminut Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin sittemmin Suomen Pankin pääjohtajan viralla. Pankissa tuhoamista vielä riittää.

Turkki on nyt uhannut päästää Eurooppaan miljoonia pakolaisia, mikäli EU arvostelee Turkin Syyriaan tekemää hyökkäystä. Turkin ja Syyrian kompleksisista suhteista ja Syyriassa vallitsevan sisällissodan syistä voitte lukea tarkemmin täältä.

Tämän viikon tapahtumien valossa on entistäkin selvempää, että Turkki ei kuulu Eurooppaan, eikä sille jatkossakaan pidä myöntää jäsenyyttä EU:ssa. Kuinka kurjalla tolalla asiat olisivatkaan, jos Turkki olisi nyt EU:n jäsen?

Turkin harjoittaman kiristyksen edessä Euroopan maiden pitäisi entistä päättäväisemmin torjua Turkin rajoille päästämät pakolaiset. EU:n on lopettava miljardien tuki Turkille, ja tulijoiden tulva on käännytettävä rajoilta tarvittaessa sotilaallisesti. EU-maiden olisi osoitettava yksiselitteisesti, että tänne ei ole tulemista ja että emme taivu painostuksen edessä.


Punavihreä turvapaikkapolitiikka vaarantaa turvallisuutemme

Turkki käyttää pakolaistulvaa aseenaan EU:ta vastaan. Syyriasta tai Irakista Turkkiin saapuneet pakolaiset ovat käytännössä kuin poliittisia ohjuksia, jotka lähetetään Eurooppaan kostoksi tai kiristyksen merkiksi. Turvapaikanhakijoina ja laittomasti rajat ylittäessään he ovat eräänlaisia ”aseettomia sotilaita”, jotka pyrkivät suojautumaan kansainvälisten asiakirjojen, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen taakse.

Kyseinen asiakirja on kuitenkin vain yleissopimus, eikä se velvoita ehdottomasti mitään maata ottamaan rajojensa sisäpuolelle keitään laittomia tulijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on aiemmin ottanut kannan, jonka mukaan valtioilla ei ole velvollisuutta ottaa vastaan pakolaisia, sillä ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Sen asemasta, että Suomen maahanmuuttoviranomaiset keskittyisivät torjumaan laittomien maahan pyrkijöiden virtaa, he antavat julkisuuteen tiedon, että maassamme varaudutaan tulijoiden tulvaan. Tällainen tieto otetaan tietenkin vastaan kutsuna. Ilta-Sanomat kirjoitti, että Migri-pomo Kimmo Lehto on luvannut parissa päivässä paikat 5000 tulijalle. Hän vieläpä ylpeilee, että ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan ”varautuu” 100 000 laittoman maahantulijan aaltoon.

Uhkana eivät siis ole vain laittomat tulijat vaan Suomen mädättäjävirkamiehet. Asia nähdään väärin, kun keskitytään majoittamaan ja ruokkimaan tänne veronmaksajien elätettäviksi pyrkiviä. Pitäisi keskittyä laittamaan kova kovaa vastaan tulijoiden torjumiseksi tarvittaessa voimatoimin.

Haluaisinpa nähdä päivän, jona vihervasemmistolainen hallitus lupaisi hoitopaikat 5000 suomalaiselle vanhukselle ja ylpeilisi sillä, että Suomen kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Mutta tätähän tuo syntymäsosialistien typeryskerho ei koskaan tee.

Sen sijaan Lehdon ja Haaviston tapaiset kovapalkkaiset virkamiehet tekevät kaikkensa bastardisoidakseen kansallisvaltiomme ja kansakuntamme haittamaahanmuutolla. Heidät pitäisi sanoa viroistaan irti viipymättä ja lähettää samaan soppajonoon punavihreässä kuplassa asuvien takkutukkaisten maailmanparantajien kanssa. Heidän peräänsä pitäisi lähettää kaikki näissä kirjoituksissa mainitut huvitteluliberaalit, jotka saavat elantonsa maahanmuutosta johtuvista kuluista ja suojatyöpaikoista.


Pakolaisuus on kansainväisen politiikan ase, jonka eteen ei pidä juosta

Olen perussuomalaisena ehdottomasti sitä mieltä, että maamme ei pidä ottaa vastaan enää yhtään ainoaa humanitaarista pakolaista eikä turvapaikanhakijaa Lähi-idän eikä Afrikan suunnalta. Kriisi ei ratkea vastaanottamisella. Pakolaisuudesta itsestään ja sillä kiristämisestä puolestaan on tullut propagandan ja sodankäynnin väline. Sen aseen eteen ei pidä juosta.

Turkin uhkaus antaa viitteen myös siitä, kuinka GCM-sopimuksen kaltainen asiakirja voi laueta miinan tavoin länsimaiden kasvoille. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten GCM:stä on vaarassa tulla voiteluainetta, jolla helpotetaan siirtymistä EU:n ulkoisilta pakolaisleireiltä Eurooppaan maiden voimatta vastustaa (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Kun asiaan liitettäisiin pakolaiskiintiöiden laajentaminen ja turvapaikkahakemusten käsittely EU:n ulkopuolisissa keskuksissa, päätösvalta luovutettaisiin kansallisvaltioiden omasta piiristä YK:n pakolaisvirkailijoiden käsiin. Näin avattaisiin jatkuva ilmasilta EU-maiden lentokentille kansalaistemme laskuun.

Ja nythän onkin sitten (aivan liian myöhään vaikuttaakseen itse asiaan mitään) paljastunut, että ”suuri osa Irakista tulleista pakolaisista olikin sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaitakin”, eivätkä mitään herkkiä pikkutyttöjä.

Pakolaisten mukana leviävät paitsi he itse, myös heidän uskontonsa ja kulttuurinsa. Se taas merkitsee muhamettilaisuuden vallan kasvua Euroopassa. Tätä ei tule sallia etenkään, koska asian oikeutus ja siitä päättäminen pidetään Euroopan kansakuntien oman ratkaisuvallan ulottumattomissa: EU:n viranomaisten ja pienen byrokraattisen piirin hallussa.

Siihen kuuluvat Suomessa perusoikeusjuridiikan Dupond ja Dupont, kommunistiprofessorit Lavapuro & Ojanen, jotka kiirehtivät nyt myös ISIS-morsianten ja heidän lastensa kotiuttamista leireiltä. Mikäli tyhmyydestä ei joudu kärsimään, eivät tuon hulluuden mukaan lähteneet koskaan opi mitään.

Suomen kansalaiset voisivat vastata Turkin harjoittamaan kiristykseen boikotoimalla turkkilaisia tuotteita ja kieltäytymällä matkustamasta sinne. EU:n ja Turkin välisten suhteiden hoitaminen voimatoimin ja rajat sulkemalla ei merkitsisi EU:lle minkäänlaista tappiota. Siitä voisivat kärsiä vain ne, jotka ovat menneet investoimaan tai ostamaan lomaosakkeita valtiosta, jonka oikeusjärjestelmä on yhtä mätä kuin poliittinen historiansa ja kulttuurinsa yleensäkin.

Mikäli pakolaistulva alkaa kasautua Suomen rajoille vuoden 2015 tapaan, on otettava käyttöön Schengenin sopimuksen mahdollistama tilapäinen rajavalvonta ja laitettava rajat kiinni ilman matkustusasiakirjoja maahan pyrkiviltä.

Tuomiotaiteilujen taikaa

Palaan tässä kirjoituksessani kansalaisiamme kohahduttaneisiin rikoksiin, jotka ovat olleet toistuvia ja turruttavia ja herättäneet myös laajaa paheksuntaa.

Moniakin ihmisiä on saattanut hämmästyttää, miksi pakolaisina ja turvapaikanhakijoina maahamme saapuneet miehet ovat tehneet Suomessa seksuaalirikoksia niin laajalti, että se on nostanut heidän rikoksentekoalttiutensa pahimmillaan 40-kertaiseksi kantaväestöön verrattuna. Tämä sinänsä erikoinen käytös, jota ei esiinny heidän lähtömaissaan yhtä laajasti, on nimittäin selitystä vailla.

Sen sijaan numerot ja näyttö ovat selvät. Tilastokeskuksen ja Poliisin selvityksen mukaan suomalaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin vain 3,33 tapauksessa 10 000 kansalaista kohti, kun afganistanilaisten kohdalla luku on 138,12, irakilaisten kohdalla 133,86 ja syyrialaisten kohdalla 41,59.

Muiden muassa Suomen Kuvalehti 3/2019 valitteli asiaa kannessaan siteeraten Helsingin Sanomien juttua ”Sarjaraiskaaja vaati tuomion lieventämistä kulttuuritaustansa takia”. Raed al Mustafa -nimisen syyrialaisen esittämän vaatimuksen takaa kajastaa tunnustus, että tuomitun kulttuurilla on tekemistä hänen käytöksensä kanssa.

Kulttuuri siis selittää asiasta osan, mutta vain osan. Ja miten muutoin voisi ollakaan? Myös uskonnolla voidaan ilmiöitä selittää. Islamin vaikutus muslimien käyttäytymiseen on yhtä ilmeistä kuin kristinuskon vaikutus kristittyjen käyttäytymiseen. Mohammadin lapsivaimollaan antamaa mallia voidaan pitää yhtä esikuvallisena muslimille kuin Jeesuksen lähimmäisenrakkaus on hurskaalle kristitylle.

Kumpaakaan vaikutusyhteyttä ei voida todistaa ehdottomasti, mutta sitä ei voida myöskään kumota ehdottomasti varsinkaan, kun suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on alitajuista tai tiedostumatonta. Asiaa koskevissa arvioissa puolestaan on kyse ihmisten käyttäytymisen tulkinnasta, ja tulkintoja puolestaan pitää tehdä, sillä ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä lainkaan.

Islamissa ei ole varsinaista dogmatiikkaa, vaan uskonoppi koostuu Koraanin kertomuksista ja profeetan esimerkistä, jolle uskonoppineet antavat fatwoina tunnettuja merkityksiä. Siksi toivoisi, että muslimiyhdyskunnan johtajat kieltäisivät seksuaalirikokset moraalittomina.

Kulttuurin ja siihen liittyvän islamin ohjaaman sharia-perinteen vaikutus jatkuu kaikessa seksuaalisuutta koskevassa asennoitumisessa. Muutamissa arabimaissa, kuten Irakissa, on seksuaalirikoksista säädetty ankarat rangaistukset. Niiden tuloksena hirtetään muiden muassa homoja, mikä on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastaista.

Paha kyllä, 57 arabimaata laativat vuonna 1990 ”Kairon julistuksen ihmisoikeuksista islamissa”, jonka ne asettivat kilpailemaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Vuoden 2010 marraskuussa islamilaiset maat äänestivät homoseksuaalisuuden pois syrjintäsuojan piiristä YK:ssa. Tämän tuloksena yleiskokous päätti poistaa seksuaalisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka on tarkoitus suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tulos merkitsee, että islamin mukaan homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan!

Miten nämä drakoniset tuomiot liittyvät muslimien tekemiin rikoksiin länsimaissa? Heidän kotikonnuillaan tuomitaan ankarasti homoseksuaalisuudesta mutta myös raiskauksista ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joita pidetään rikoksina länsimaissa.

Paradoksaalista ja samalla erittäin valaisevaa on, että selitys arabimaista tulleiden seksuaalirikollisuuteen löytyy juuri heidän kotimaidensa hurjista tuomioista. Kun karkottamisen tai palauttamisen partaalla oleva irakilainen turvapaikanhakija tekee Suomessa raiskausrikoksen, poistuu mahdollisuus lähettää irakilaista takaisin Irakiin edes tuomion suorittamisen jälkeen.

Lapsen raiskaus on Irakissa rikos, josta voidaan tuomita kuolemaan. Suomesta puolestaan ei saa lähettää ketään minnekään, missä kuolemanvaara on olemassa. Loogisesti ajatellen Suomen valtio ei voisi ottaa vastuuta kenenkään hengissä pysymisestä ulkomailla, mutta säädökset saavat aikaan hullunkurisen tilanteen.

Sen mukaisesti irakilaisten suorastaan kannattaa raiskata lapsia ja ilmiantaa itsensä viranomaisille, sillä siten he välttävät palautuksen kotikonnuilleen.

Kärsittyään Suomessa vankilatuomion he voivat hakea turvapaikkaa heitä uhkaavaan kuolemantuomioon vedoten. Todisteet kuolemanuhan olemassaolosta ovat objektiivisesti olemassa, kun ne on antanut suomalainen tuomioistuin itse (syyllisyyden todetessaan), eikä Maahanmuuttovirasto voi kuin levitellä käsiään, ja turvapaikkahakemus on pakko hyväksyä.

Lähtömaissa uhkaavat kuolemanrangaistukset ovat vahvoja ehdokkaita perusteluiksi myös silloin, kun pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat sankoin joukoin julistautuneet ”homoseksuaaleiksi” tai ”vainotuiksi kristityiksi”.

Näihin perusteisiin viitaten turvapaikka Suomesta myönnetään kuin manulle illallinen, sillä molempiin liittyy kuolemanuhka islamistisissa maissa. Arabimaissa vallitseva ankara rankaiseminen ohjaa tekemään vakavia rikoksia täällä, jotta välttäisi palautuksen sinne.

Tämä on ”tuomiotaiteilujen taikaa” ja herättää kysymyksen, pitäiskö epäillyt suoraan lähettää syytetyiksi ja tuomittaviksi Suomessa tehdyistä rikoksista kotimaidensa lainsäädännön mukaan. Myös ulkomailla rikoksen tehnyt suomalainen voidaan nimittäin haastaa ja tuomita Suomessa Suomen lainsäädännön mukaan.

Mikä tämän kaiken keskellä kiinnostaa kokoomusta, keskustaa, kristillisiä, sinisiä, vihreitä, demareita ja vasemmistoliittoa? Oikeuskäytäntömme ja maahanmuuttopolitiikkamme porsaanreiät ja suomalaisten ihmisten turvallisuusko?

Eivät, vaan ”vihapuhe” ja ”arvopohja”. Ne kun ovat kelluvia merkitsijöitä, tyhjiä vaatehenkareita, joihin kukin voi ripustaa mitä vain.

On myös syytä muistuttaa, että Irakin lainsäädäntö ei taida oikeasti kovin ankara olla, kunhan vain shariaan liittyvää suvaitsevuutta löytyy. Vastuullinen totuusmedia Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 2014, että ”Irak suunnittelee sallivansa 9-vuotiaiden avioliitot”! Vai ei Mohammadin esimerkki vaikuta?


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Mykistävän typerää turvapaikkapolitiikkaa

Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat iloinneet sisäministeri Kai Mykkäsen (kok.) ilmoituksesta, jonka mukaan hän on ”sopinut” Irakin sisäministeriön kanssa siitä, että Irakin viranomaiset tulevat Suomeen jakamaan täällä kielteisen päätöksen saaneille turvapaikanhakijoille passeja. Näin he voisivat hakea työperäistä oleskelulupaa ja jäädä Suomeen.

Tällaisessa menettelyssä ei ole vähäisintäkään järkeä, ja luultavasti ministerin toiminta on myös lain vastaista.

Ensinnäkin (1), mikäli turvapaikanhakijat ovat paenneet lähtömaastaan vainoa, olisi epäjohdonmukaista, että Irakin hallitus nyt voisi identifioida maahamme pakolaisina vastaanotettuja kansalaisiaan passeilla. Jos tällaiseen vispilänkauppaan ryhdyttäisiin, osoittautuisi, että Irak onkin turvallinen maa. Niinpä Suomen tulisi palauttaa kielteisen päätöksen saaneet ja mahdollisesti myös oleskeluluvalla täällä olevat välittömästi. En siis vastustaisi lähtöpassien jakamista Suomen viranomaisten omasta toimesta.

Toiseksi (2), Suomi ei voi antaa Irakin viranomaisille tietoja täällä olevista turvapaikanhakijoista, mikäli he ovat poliittisia pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Jos Irak osoittautuu turvalliseksi maaksi myöntämällä heille passeja, Irakin pitäisi ottaa heidät maankamaralleen lentoteitse toimitettuina, sillä heillä olisi silloin passi, ja heidän kansalaisuutensa olisi varmistettu.

Kolmanneksi (3), turvapaikkaprosessia ei saa käyttää työperäisen maahanmuuton edistämiseen. Ei siis ihme, että myös Uusi Suomi joutui raportoimaan Suomen viranomaisten ”osallistumattomuudesta” hankkeeseen. Ministeriön juristit taitavat tietää, että hanke ei ole laillinen. Suomen viranomaisten halu nostaa kätensä pystyyn, jotta Irakin viranomaiset voisivat pelata täällä korttia kansalaistensa henkilöpapereilla, on Suomen viranomaisilta yritys tehdä maahanmuuttomyönteistä politiikkaa laiminlyömällä omat velvollisuutensa.

Kyse onkin löperöstä maahanmuuttopolitiikasta, jota Kokoomus ajaa suomalaisten tappioksi ja halvan työvoiman saamiseksi. Koska turvapaikan myöntäminen ei oikeuta työperäiseen oleskelulupaan, Mykkänen on sopinut passien haalimisesta, jotta myös täällä olevat kielteisen päätöksen saaneet voisivat hakea oleskelulupaa työnhaun verukkeella. Näin Mykkänen on tullut käyttäneeksi turvapaikkaprosessia työnhaun välineenä.


Maahanmuutto- ja työpolitiikkaa suomalaisten tappioksi

Mykkänen on ollut mestari valjastamaan kärryt hevosen eteen. Poliittisena tavoitteena tulisi olla laittomasti maahan saapuneiden ja kielteisen päätöksen saaneiden nopea palauttaminen. Sen sijaan kokoomuslainen ministeri lähettää Irakiin viestin, jonka mukaan Suomesta kannattaa hakea turvapaikkaa, sillä kielteisen päätöksen saaneetkin voivat prosessin aikana hakea työpaikkaa, ja Suomen valtio hankkii heille matkustusasiakirjan työperäisen oleskeluluvan saamista varten!

Ja tämä kaikki tehdään tietenkin suomalaisen työnhakijan vahingoksi. Olen usein sanonut, että työperäinen maahanmuuttaja on kaikkien haitallisin viedessään työpaikan suomalaiselta, kun taas suomalaisten oman työvoiman tulisi olla hallitusvallan erityisessä suojeluksessa.

Mykkäsen hanke on kiero ja osoittaa samanlaista välinpitämättömyyttä kuin Vasemmistoliiton kansanedustajan Anna Kontulan hanke ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi. Jos tarveharkinta poistetaan, avataan tie työperäisten oleskelulupapäätösten hyväksymiselle. Tätä vastustaa eduskunnassa yksimielisesti vain Perussuomalaiset.

Asia voidaankin nähdä niin, että Irakin viranomaisten pitäisi myöntää avokätisyydessään ja ystävällisyydessään passit kaikille Suomeen ja Eurooppaan paenneille, jotta heidät voitaisiin palauttaa kotikonnuilleen. Nykyisin irakilaisia oleskelee maassamme veronmaksajien kustannuksella, ja oleskelulupapäätösten myöntäminen työnhakua varten on kerrassaan järjetöntä porukalle, jonka työllisyystilanne on muutenkin huono.


Mykkänen mykistäisi kritiikin

Pari päivää ennen uuden porsaanreiän julkistamista Kai Mykkänen kirjoitti blogiinsa kolumnin ”Mielipiteenilmaisun vapaus ja vastuu”, jossa hän pyrki syyllistämään suomalaisia ihmisiä heidän esittämästään yhteiskuntakritiikistä, leimaamaan järkiperäisen ajattelun edustajat ”äärioikeistolaisiksi” ja vaatimaan sananvapauden tukahduttamiseksi ”nollatoleranssia”.

Mykkänen on itse niin vasemmalla, että keskustalainenkin näyttää hänestä äärioikeistolaiselta.

Ei sananvapautta voida puolustaa sananvapautta rajoittamalla, kuten Mykkänen aikoo. Poliitikkojen ei yleensäkään pitäisi vartioida ja partioida sitä, mitä kansalaiset saavat ajatella ja sanoa.

Jo Magna Cartan ajoista asti on sananvapauden tehtävä ollut vertikaalinen: turvata kansalaisten oikeudet hallituksen mielivallalta. Niinpä hallitustahon pyrkimys määrätä siitä, missä sananvapauden rajat kulkevat, on surkeaa puolustelua, joka osoittaa todeksi sananlaskun: ”rikolliset tekevät kaikkensa paljastaakseen itsensä”.

”Vihapuheeksi” leimattua yhteiskuntakritiikkiä ei aiheuta mikään ääriajattelu vaan harjoitettu politiikka. Ekstremismi ei ole syy vaan seuraus holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta.

Mykkäsen ja hänen puolueensa kannattaisi lopetaa humanitaarisen maahanmuuton haalinta, sillä pakolaisuuden ja turvapaikkapolitiikan uhreja eivät ole vain pakolaiset vaan ne suomalaiset, joiden sosiaaliturvasta elatuskustannukset ovat pois tai jotka maksavat verot.

Hallitus on itse saanut aikaan ääriajattelun nousun lepsulla rajapolitiikalla, ja nyt se syyttää asiasta ulkoparlamentaarisia ja kannatukseltaan mitättömiä ryhmiä. Ovelaa on.

Ihmisoikeudet Alepassa

Venäjän armeija ja Syyrian hallituksen joukot yrittävät ratkaisua vuodesta 2011 asti jatkuneessa Syyrian sisällissodassa, sillä ne ovat moukaroineet opposition osittain hallussaan pitämän Aleppon kaupungin aavemaiseksi kuumaisemaksi. Myös Suomessa iltapäivälehtien lööpit hehkuvat kilpaa kanuunoiden kanssa, kun Aleppon pommituksia verrataan toisen maailmansodan tuhoihin ja elinolosuhteita keskitysleireihin.

Tämä on tietenkin traagista. Toisesta maailmansodasta kaivetun vertailukohdan tarkoitus on vierittää syyt muslimimaissa vallitsevasta kurjuudesta länsimaiden kansalaisille, joille uskotellaan, että kieltäytyminen pakolaisten vastaanottamisesta olisi ”uusi holokausti”. Tosiasiassa tämä syyllistäminen toimii huonosti. Meillä suomalaisilla ei ole mitään syy-yhteyttä sen enempää keskitysleireihin kuin Syyrian kaoottiseen tilanteeseenkaan.

Kaiken taivastelun keskellä on hyvä palauttaa mieleen, mistä kaikki juontaa juurensa. Syyrian sisällissota sai alkunsa vuoden 2011 arabikeväästä, jolloin Egyptin ja Tunisian vallankumoukset innoittivat paikallisia ihmisryhmiä mielenosoituksiin poliittisten vapauksien saattamiseksi voimaan myös Syyriassa.

Syyriaa on hallinnut vuodesta 1963 arabisosialistinen Baath-puolue. Maan presidenttinä toimii šiialainen Bašar al-Assad, joka on edeltäjänsä, vuodesta 1971 vuoteen 2000 valtaa pitäneen ja Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneen ilmavoimien komentajan, Hafiz Al-Assadin, poika. Baath (suomeksi ”uudelleensyntymä”) -puolue on taannut Syyrialle jokseenkin edistyksellisen kehityksen noin kahden kolmasosan parlamentaarisella enemmistöllä, ja ennen sisällissotaa maa voitiin lukea ”maallistuneiden islamilaisten valtioiden” joukkoon erotuksena Koraania väkevämmin tulkitsevista ja papiston johtamista islamistisista maista.

Sen sijaan demokraattinen oikeusvaltio Syyria ei ole koskaan ollut. Tämä näkyi myös hallituksen alkaessa murskata mielenosoituksia huhtikuussa 2011, kun armeijasta eronneet sotilaat siirtyivät kapinallisten puolelle. Täysimittainen sisällissota levisi maahan vuoden 2012 aikana, ja tilannetta kärjistivät muualta virranneet islamistitaistelijat, joiden voima kasvoi kapinallisten joukoissa. Äärijärjestö ISIS:in vallattua laajoja alueita Yhdysvallat, Britannia ja Ranska alkoivat tehdä sitä vastaan ilmaiskuja.

Tähän mennessä sodassa on kuollut yli 250 000 ihmistä. Noin yhdeksän miljoonaa on paennut ulkomaille, ja heistä 4,8 miljoonaa on rekisteröitynyt pakolaisiksi. Turkissa elää noin kaksi miljoonaa syyrialaista, Libanonissa miljoona, Jordaniassa puolisen miljoonaa sekä Irakissa ja Egyptissä joitakin satoja tuhansia. Myös Saudi-Arabia on väittänyt ottaneensa vastaan 2,5 miljoonaa syyrialaista, mutta väite on myös kumottu, osittain siksi, että Saudi-Arabia ei ole ensinkään allekirjoittanut vuoden 1951 kansainvälistä pakolaissopimusta ja toiseksi siksi, että maa ei rekisteröi tulijoita pakolaisiksi. Suomeen syyrialaisia on päätynyt lopultakin hyvin vähän, ja heidän sijastaan maahamme on virrannut etupäässä irakilaisia, jotka ovat käyttäneet Lähi-idän pakolaiskorttia paremman elintason etsimiseen.

Miksi Syyriassa soditaan? – Venäjä avainasemassa

Miksi Syyrian sisällissota sitten jatkuu? Helsingin yliopiston professorina toimivan Hannu Juusolan mukaan siinä on Lähi-idän kriiseille tyypilliseen tapaan ”liian monia osapuolia”. Niistä tärkeimmät ovat Venäjä, Yhdysvallat ja ISIS. Myös Turkki, Irak ja Jordania ovat mukana lähialueiden toimijoina. Lisäksi piloille pommitetussa Aleppon kaupungissa, joka on tai oli väkiluvultaan Syyrian suurin (ja sellaisena myös pääkaupunki Damaskosta suurempi), asuu kurdeja ja puoltaan valitsemattomia siviilejä. Väite ”liian monista osapuolista” on kuitenkin selityksenä yhtä pinnallinen kuin iltapäivälehtien tuskailu, sillä se ainoastaan kuvaa tilanteen vaikeutta mutta hautaa syvät ideologiset syyt.

Syyrian sisäisten ihmisoikeusongelmien syynä on maan sidos Venäjään ja sen edeltäjään. On muistettava, että Venäjä tuki arabisosialistista Baath-puoluetta jo Neuvostoliiton aikana edistääkseen sosialismin leviämistä. Neuvostokommunismista Syyrian valtapuoluetta tosin erotti sen nationalistinen ja antimarxilainen pyrkimys panarabialaiseen ”kansan yhtenäisyyteen”, kun taas sosialismiin puoluetta yhdisti talouden kansallistamiseen tähtäävä hanke sekä käytännöllisten syiden sanelema riippuvuus sosialistisista maista.

Venäjä taistelee al-Assadin tukena edelleen historiallisesti tunnetuista syistä: laajentaakseen vaikutusvaltaansa Lähi-idässä ja toisaalta jatkaakseen traditionaalista vääryyden tukemistaan, jonka tuloksena Syyrian poliittiset oikeudet luokitellaan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön seitsenportaisella asteikolla huonoimpaan kategoriaan ja yksilönoikeudet toiseksi kehnoimpaan.

Yhdysvallat julisti Syyrian jo vuonna 2004 yhdeksi terrorismia tukevista ”pahan akselin” maista sulkien maan kauppasaartoon. Nykyisin Yhdysvallat tukee Britannian ja Ranskan tavoin Syyrian oppositiota. Ei olekaan väärin sanoa, että Venäjä ja länsivallat käyvät keskinäistä sotaa Syyriassa. Niillä on kuitenkin myös yhteinen vihollinen: ISIS. ISIS:in rooli jää tosin hämäräksi, sillä sekä länsivallat että Venäjä jatkavat läsnäoloaan ja taisteluaan toisiaan vastaan juuri terrorismin vastaisen sodan perusteella.

ISIS:in asema on epäselvä siksikin, että islamilaista vallankumousta kannattavia on koko maassa asuvan muslimiyhdyskunnan piirissä. ISIS käy Koraanin kieltämää sotaa toisia muslimeja vastaan aiheuttaakseen pakolaisuutta ja edistääkseen muslimien levittäytymistä länsimaihin, mikä paljastaa järjestön motiivit valtapoliittisiksi. Mitä enemmän ISIS saa aikaan sekasortoa, sitä enemmän sen edustajat voivat iloita islamin ja muslimiyhdyskunnan mukana kulkevan terrorismin laajenemisesta Eurooppaan.

Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan olevan al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.

Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä tukee jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.

Sodan syyt: Venäjä, sosialismi ja islamilainen nationalismi

Aleppossa valitsevaa ihmisoikeuksien alennustilaa ei ole opettavaisinta tarkastella vain päivittelemällä tilanteen pahuutta, kuten suomalainen valtamedia omassa moralismissaan. Mikäli Syyrian sisällissodasta haluaa jotakin ymmärtää, tilannetta pitää lukea alueen koko lähihistorian valossa.

On syytä muistaa, että Baath-puolue hallitsi myös Irakia vuonna 2003 tapahtuneeseen Saddam Husseinin syrjäyttämiseen asti. Vaikka puolue ei olekaan islamistinen vaan sekularistinen, sen edustama panarabialaisuuden ideologia on ihanteena vaikuttanut radikaalin ja terroristisena pidetyn ISIS-järjestön (Islamic State in Iraq and Syria) syntyyn. Arabikansojen yhtenäisyyden historiallisena hedelmänä tunnetaan muiden muassa Syyrian ja Egyptin muodostama liittovaltio Yhdistynyt arabitasavalta, joka oli voimassa vuodesta 1958 vuoteen 1961.

Vaikka Syyrian valtio on sosialistisen perinteen vuoksi muodollisesti maallinen, Baath-puolue ajaa tosiasiallisesti ja myös virallisesti ”yleisarabialaista identiteettiä” eli muslimien yhteistä islamilaista eturyhmäpolitiikkaa, jota voidaan sanoa nationalistiseksi. Tässä sodassa ISIS-järjestö on merkittävin voittaja, sillä hallitusta vastustaessaan se pystyy puhumaan puolelleen niitä muslimeja, jotka ovat kyllästyneet nykyhallintoon. Samalla se voi värvätä riveihinsä entistä enemmän terrorismin ja pyhän sodan lähettiläitä. Toinen voittaja on Venäjä, joka voi pommituksia lisäämällä tai vähentämällä säädellä Länsi-Eurooppaan virtaavien pakolaisten ja mahdollisten terroristien virtaa.

Häviäjiä ovat länsimaat ja Syyrian kansa, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista ja Venäjän omasta vaikutusvallan tavoittelusta. Koska al-Assadin voi syrjäyttää vain Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa ainoastaan, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen tulitauosta ja kapinalliset omatoimisesti ja kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.

Suurvaltojen sopuun pääsy edellyttää kuitenkin Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka Euroopassa muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu.

On vaikea sanoa, millainen hallitus Syyriassa astuisi voimaan al-Assadin jälkeen. Huonoin vaihtoehto on, että valta siirtyisi uskonnolliselle hallinnolle ja maasta tulisi imaamien hallitsema islamistinen valtio.

Mikäli Syyrian tilanteesta haluaa jotakin oppia omaa maatamme ajatellen, voi johtopäätöksenä pitää seuraavaa. Kunpa maamme poliitikoilta löytyisi viisautta säästää oman tasavaltamme siltä islamin, monikulttuurisuuden, sosialismin ideologisten jäänteiden sekä muslimiyhdyskunnan leviämisen aiheuttamalta helvetiltä, joka on pääsyy myös Lähi-idässä vuosisatojen ajan jatkuneeseen levottomuuteen ja Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa käynnissä olevaan terroristiseen sotaan. Aleppon kurjuutta on turha valitella varsinkaan niiden median edustajien, jotka tietoisesti ja tahallaan haluavat terroristisen väkivallan leviävän myös meidän kaduillemme maahanmuuton myötä.

Missä Obama epäonnistuu?

Barack Obama on ollut virassaan vuoden päivät. Häntä on palkittu kuin Sofi Oksasta, liikutuksenkyyneleet silmäkulmissa, vaikka palkitulla ei ole paljoakaan ansioita.

Obama on aikamme Jimmy Carter. Myös hänelle myönnettiin Nobel, ilmeisesti siksi, että maapähkinäviljelijä jäi vain yhden kauden presidentiksi ja hän lähinnä heikensi Yhdysvaltain roolia maailmannäyttämöllä. Liennytys oli virhe, jonka Ronald Reagan hänen jälkeensä korjasi Tähtien sota -hankkeella: pakottamalla Neuvostoliiton luhistumaan sekä luopumaan maailman uhkaamisesta ydinsodalla.

Pohditaanpa hetken, missä Obama on epäonnistunut. Hän on epäonnistunut Euroopassa, sillä hän ei pitänyt kiinni tutka-asemien sijoittamisesta Puolaan. Siten Yhdysvallat on menettämässä itäeurooppalaisten Nato-liittolaistensa tuen ja Itä-Euroopan maat Naton tuen. Tämä osoittaa, kuinka eripuraisiksi organisaatiot tulevat, kun niiden jäsenmäärä kasvaa. Obaman ratkaisu ei paranna vaan heikentää esimerkiksi Suomen asemaa epätasapainottamalla tilannetta. Venäjä kun ei vedä päätöksen johdosta pois yhtäkään asejärjestelmäänsä Karjalasta.

On tietenkin selvää, ettei lama-Yhdysvalloista löydy resursseja kaikesta huolehtimiseen samalla kun sen omat kädet ovat kiinni muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Pohjois-Korean valvomisessa, ehkä pian myös Iranissa.

Iran on toinen paikka, jossa Obama epäonnistuu. Iranilla on eräiden arvioiden mukaan jo kyky tuottaa riittävästi uraanin isotooppia 236 fissiopommin valmistamiseksi. Lisäksi Iranin ohjukset yltävät Ranskaan ja Britanniaan asti. Israel pystyisi tuhoamaan Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Obama ei salli sitä varmistaakseen öljyn saannin Persianlahdelta. Alueella olevien Yhdysvaltain lentotukialusten tehtävänä on taata, että Iran voi jatkaa rauhassa ydinohjelmaansa eli atomiaseen kehittämistä.

Iranin kanssa epäonnistuminen johtaa epäonnistumiseen myös lähempänä Lähi-idässä eli Palestiinassa. Alueelle ei tule rauhaa koskaan, sillä Israelin vastapuolena on muslimiyhteisö, joka ei uskonnolleen ominaisesti anna tuumaakaan periksi vaan toimii puskutraktorina, jonka tehtävänä on lanata kaiken kärsinyt juutalaiskansa mereen. Muslimien asenne on pöyristyttävä. Heitä on satoja miljoonia, mikä antaa suunnattoman ylivoiman pieneen Israelin kansaan verrattuna. Mutta silti: lanaaminen jatkuu, ja Iranin ydinaseen myötä uusi holokausti lähestyy. Totuus on, että islamilaisten kansojen ja vapaan maailman välinen konflikti voi olla maailmanrauhalle yhtä kohtalokas ja tuhoisa kuin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välinen sota.

Obama on antanut aikalisän myös Pohjois-Korealle, jossa ei ole saatu aikaan mitään muutoksia. Kuuohjelma pantiin jäihin, mikä viivästyttää helium-3:n saantia kiertolaisen pinnalta. Tämäkin on vahinko, sillä kyseisellä auringon säteilystä peräisin olevalla aineella voitaisiin ratkaista koko maapallon energiaongelma. Ongelmia Yhdysvalloille tuottaa lisäksi jatkuva maahanmuutto ja Kiinan nouseminen talousmahtina USA:n ohi. Pian Yhdysvalloilla on probleemeja yhtä paljon kuin Venäjällä, jolla on vain yksi ongelmaton rajanaapuri.

Eräs asiayhteys, jossa Obama voi onnistua, on ydinaseriisunta, mutta sitäkin hän puuhaa väärän tahon eli Venäjän kanssa. Venäjällä ja Yhdysvalloilla on edelleen noin 23 000 ydinkärkeä, eli huima määrä. (Mikä onkaan tärkeämpää kuin tappamisen vimma ja tuhon varmistaminen!) Noin tuhat latausta on lisäksi muiden valtioiden hallussa. Itse en olisi siltikään huolissani niistä, joilla on ydinkärkiä sata, tuhat tai kymmenentuhatta, vaan niistä, joilla on se yksi.

Aina kun Yhdysvallat on vahva, maailmalla menee hyvin ja demokratia ja talous kukoistavat. Mutta kun maailmanpoliisi puuttuu, maailma suistuu entistäkin kaoottisempaan tilaan. Pahinta on, että edes länsimaat eivät enää puolusta länsimaista elämäntapaa. Se on kuitenkin järkiperäisempi, vastuullisempi ja ekologisempi kuin väestöräjähdyksen vuoksi ongelmista kärsivä kolmannen maailman malli.

Obaman epäonnistuminen on tavallaan ymmärrettävää. Suurvallan olemukseen sisältyy voimankäyttö. Jos se ei tuota potentiaaliaan käytä, tuloksena on ristiriitaista politiikkaa, ja muut maat pyrkivät täyttämään valtatyhjiön.

Vertauskuvallista on, että nykymaailmassa nousevat haastajavaltiot ovat kolmannen maailman maita tai kehitysmaita, jollaiseksi myös Kiina virallisesti luokitellaan. Tai sitten ne ovat vaikutusvaltaansa laajentamaan pyrkiviä islamilaisia valtioita. Tämä vastakkainasettelujen valtapolitiikka kertoo elävästi, minkälaiset voimasuhteet maailmassa nykyään vallitsevat. Niinpä vika ei ole vain Obaman, vaan ongelmat johtuvat maailman väestöllisistä suhteista ja resurssien ehtymisestä, jota seuraa luonnollisesti sota ja lajin häviäminen maan päältä.

Saksan ”Ja!” ydinvoimalle ja turvallisuudelle

Tänään järjestetyissä Saksan parlamenttivaaleissa oli kaksi Suomenkin politiikkaan vaikuttavaa teemaa: ydinvoima ja Afganistanin kriisinhallintaan osallistuminen. Saksa joutunee pyörtämään aiemman ydinvoimasta luopumispäätöksensä, sillä maan hiilidioksidikuormitus muodostuisi tukehduttavaksi, mikäli se joutuisi korvaamaan ydinvoiman suunnitellusti hiilivoimaloilla. Niinpä ydinsähkö elää jatkossa renessanssia muuallakin kuin Suomessa. Mutta kerrankin Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä.

Suomi on pyrkinyt näyttelemään kokoaan suurempaa myös Afganistanin kriisinhallinnassa. Suomelle on ollut moraalisesti välttämätöntä osallistua Afganistanin rauhanprosessiin, vaikka kyse ei olekaan enää pelkästä rauhanturvaamisesta, joka keskittyy pitämään osapuolet erillään. Kriisinhallinta on sotatoimiin osallistumista, ja asiaan liittyvät vaarat ovat vähentäneet halukkaiden lähtijöiden määrän kymmenestä tuhannesta alle tuhanteen. Silti Suomen kansalaisista noin puolet kannattaa edelleen osallistumista.

Mukanaolo on suomalaisille samanlainen kunnia-asia kuin saksalaisillekin. Saksa pesee kriisinhallintatyöllä toisessa maailmansodassa karttunutta mainettaan, ja Suomi taas saa prestiisiä Naton rauhankumppanina ja sotilaallisen toimintakykynsä osoittajana. Kirkkaassa muistissa on, että Afganistanin kriisin syyt juontavat juurensa vuonna 1979 tapahtuneesta neuvostomiehityksestä. Pelottavaa mutta totta, sama karvas kohtalo olisi voinut tulla myös Suomen osaksi. Olemalla Afganistanissa mukana suomalaiset ostavat pois tätä neuvostoajan traumaa.

Myös Viro on heilutellut lippuaan Afganistanissa aktiivisesti, jotta Yhdysvallat muistaisi tätä Naton kuopuskehtolaista mahdollisen kriisin tullen. Yhdysvallathan ei ole rakentanut Natoon iltatähtinä ilmaantuneisiin maihin lainkaan omia tukikohtia, vaikka se vuonna 1997 lupautui niiden perustamiseen. Varat ovat kuluneet sodankäyntiin Lähi-idässä.

Kiintoisaa on, miten kriisinhallinta onnistuu. Afganistan on maa, josta jokainen suurvalta on joutunut peräytymään. Myös Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Afganistanista, ja maassa toimivat terroristit ovat saaneet polvilleen jopa Yhdysvallat. Afganistanilaississien osoittama sitkeyden kipinä antaa tietysti toivoa myös Suomen kaltaisen valtion puolustusvoimille meidän omassa maanpuolustustehtävässämme; muuta asetta kuin puolustustahto meillä kun ei ole.

Sen sijaan Saksan vaalikampanjoiden aikana käydyt keskustelut osoittavat, että saksalaiset rimpuilevat pois Afganistanista. Se, että maa asettaa kansallisen puolustuksen liittolaissopimusten edelle, voi kertoa samanlaisesta Nato-yhteistyön rakoilemisesta kuin vanha tosiasia, ettei Turkki antanut käyttää maaperäänsä Yhdysvaltain hyökkäyksessä Irakiin vuonna 2003. Muslimi kun ei nosta asettaan toista muslimia vastaan. Tätä kautta uskonkiistat voivat aiheuttaa lipsumista jopa Nato-velvoitteista ja yhteisistä puolustussopimuksista.

Kristillisdemokraattien ja muiden oikeistopuolueiden voitto Saksan eilisissä vaaleissa osoittaa, että saksalaiset antavat kannatuksensa sekä ydinvoimalle että toistaiseksi myös kriisinhallinnalle Afganistanissa. Ja se, että 23 prosentin kannatukseen päätyneet sosiaalidemokraatit puolestaan kärsivät murskatappion, kertoo siitä, miten kansa toisensa jälkeen sanoo vastalauseensa vasemmiston ajamalle maahanmuutolle.

Kääpiö ja seitsemän Lumikkia

Julkisessa sanassa puhutaan tänään Yhdysvaltain ja koko maailman tulevaisuudennäkymistä. Jos minun pitäisi päättää, kuka seitsemästä kääpiöstä vastaa parhaiten Yhdysvaltain eläkkeelle siirtyvää presidenttiä, valintani kohdistuisi Lystikkääseen. George W. Bush oli luontaisesti koominen hahmo, mikä vaikeutti hänen vastaanottoaan – presidentin kun pitäisi olla kaikissa tilanteissa uskottava ja pitää naama peruslukemilla. Ja sitähän Bush yrittikin, mutta jos tuo asenne ei sovi yhteen ihmisen perusluonteen tai olemuksen kanssa, se heikentää hänen uskottavuuttaan.

Bush oli uransa alkuvaiheessa rennolta ja huolettomalta näyttävä kantriäijä, mutta myöhemmässä vaiheessa häneltä puuttui eläytymiskykyä ja halua luoda kontakteja yleisöön. Ovien vetäminen kiinni johtui tietysti häntä vastaan suunnatuista ajojahdeista ja terrorismista. Kansalaiset puolestaan tekevät johtopäätöksensä ihmisestä usein alitajuisesti: vaistojensa pohjalta ja tarkemmin analysoimatta.

Bushin lystikkään olemuksen ja hänen virallisten rooliensa välillä vallinnut ristiriitaisuus oli luullakseni se tekijä, joka alkoi herättää monissa ihmisissä antipatioita ja epäluuloja. Luontainen välittömyys ja omaksuttu jäykkyys johtivat ristiriitaiseen julkisuuskuvaan. Ei ole ihme, että kun George W. Bush luovutti Yhdysvaltain kongressin mitalin Dalai-lamalle viime syksynä, Dalai-lama (suom. ”universaali guru”) kikatteli koko tilaisuuden ajan.

Bushin epäsuosioon vaikutti varmasti myös se, että hän on republikaani. Oikeistolaista presidenttiähän vihataan Yhdysvalloissa ja kaikkialla muuallakin aina, sillä hänet voidaan mieltää isähahmoksi, johon vasemmisto voi purkaa oidipuskompleksiaan. Bushin suosioon vaikuttivat tietysti myös terrori-iskut, jotka olivat jo sinänsä eräänlaisia epäsuosion merkkejä. Silti ne pikemminkin kasvattivat Bushin suosiota Yhdysvalloissa kuin heikensivät sitä.

Bush ei ollut niin huono kuin hänen sanottiin olevan. Hän vain oli monien mielestä vastenmielinen tyyppi, jonka kaudella Yhdysvallat joutui ennennäkemättömän hävityksen kohteeksi. Sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa kulutti valtion varoja niin, että Bush joutui lainaamaan enemmän rahaa kuin vuosien 1776–2000 presidentit yhteensä, eli yli biljoona (1 000 000 000 000) dollaria. Viidenneksi eniten velkaa teki hänen isänsä, mikä tosin oli hinta siitä, että Bush vanhempi onnistui lopettamaan varustelukierteen ja Neuvostoliitto romahti.

Yhdysvaltojen taloustaantuma, asuntoluotto-ongelma, maahanmuuton ongelmat, kassavaje ja sota viittaavat vain yhteen kipukohtaan: terrorismiin. Terroristien jahtaamiseksi säädetyillä Patriot Act 1:llä ja 2:lla George W. Bush sai kongressin hyväksymään huomattavia sananvapauden ja perusoikeuksien rajoituksia. Mutta sekään ei merkitse, että syy olisi ollut hänen itsensä.

Tällä tavoin terroristit ovat päässeet päämääräänsä, demokratian takavarikoimiseen. Siksi olisi voinut odottaa, että myös demokraatit olisivat liittyneet Bushin riveihin, ja edellisissä vaaleissa niin luultavasti kävikin: ilman terrorismin vastaista sotaa Bush olisi saattanut jäädä yhden kauden presidentiksi. Missio teki hänen virkakautensa jatkamisen välttämättömäksi, ja sen merkiksi Bush sai vuoden 2004 vaaleissa kaikkien aikojen äänivyöryn, joka kompensoi vuonna 2000 tapahtuneen vaalikommelluksen ja ratkaisun hakemisen korkeimmasta oikeudesta.

Huomattava on, etteivät opposition edustajat kyenneet esittämään Bushille vaihtoehtoista ohjelmaa eli kertomaan, mitä hänen olisi pitänyt kriisien keskellä tehdä. Vaihtoehtoväen keinot ovatkin olleet vähissä, kuten aina. Hävyttömimmän mudanheittokampanjan Bushia kohtaan käynnisti Michael Moore syytöselokuvallaan Fahrenheit 9/11, jossa hän väitti, että Yhdysvaltoihin suunnattu terrori oli Bushin syytä. En voi ymmärtää tällaista argumentaatiota, kuten en myöskään niitä väitteitä, joiden mukaan syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut olivat Bushin hallituksen junailemia. Olivatko myös Madridin terrori-iskut CIA:n järjestämiä – entä terroristien iskut Lontoon metroon?

Se, että Yhdysvaltojen hallitus todennäköisesti piilottelee terrori-iskuihin liittyviä faktoja, ei ole todiste hallituksen osallisuudesta terrori-iskuihin vaan luonnollinen seuraus terrorismin häikäilemättömyydestä. Joidenkin mielestä Michael Moore voi olla ”inhimillinen”, ”sympaattinen” ja ”humanistinen”, mutta omasta mielestäni hän on argumentaatiossaan aggressiivinen ja asenteeltaan läski.

Bushin syyttelijät ovat unohtaneet, että presidentti ei tee päätöksiään yksin. Lait säätää Yhdysvalloissa liittovaltion kongressi, jonka molemmista kamareista eli edustajainhuoneesta ja senaatista lain täytyy tulla ulos täsmälleen samanlaisena presidentin allekirjoitettavaksi. Kun kongressin voimasuhteet vaihtelevat kahden vuoden välein järjestettävissä vaaleissa, joissa osa jäsenistä vaihtuu, myös poliittisesta päätöksenteosta tulee kirjavaa. Tämä ohjaa republikaaneja ja demokraatteja neuvotteluihin, ja käytännössä kaikki lakiluonnokset syntyvät sovittelun ja poliittisen kaupankäynnin tuloksena.

Presidentti voi veto-oikeudellaan estää lakien voimaantulon. Tämä puolestaan jättää vallan avaimet presidentin käsiin niin, että poliittinen linjanveto tapahtuu presidentin ehdoin. Toisaalta myös aktiiviseen uudistuspolitiikkaan presidentti tarvitsee kongressin enemmistön tuen. Vaalien voittajaksi ennustetun Barack Obaman uudistukset voivat siten kariutua kongressin vastustukseen, mikäli Obama ei löydä taakseen kongressin selvää enemmistöä tai konsensusta. Jälkeenpäin arvioiden Bushin toimeenpanemilla uudistuksilla ja terrorismin vastaisella sodalla on ollut kongressin kannatus, vaikka demokraattinen oppositio ei sitä mielellään myönnäkään. Demokraattien taipumisesta näytön antaa se, että Bush sai politiikkansa ajetuksi.

Bushin henkilöön kohdistuva moittiminen on siis ollut suureksi osaksi aiheetonta. Jos politiikkaa itseään ei voida kritisoida tai sille ei ole vaihtoehtoa, arvostelu pyrkii hakemaan kohteensa ihmisen persoonallisista ominaisuuksista. Tämä puolestaan on onnistunut siksi, että Bush ei ole teflonia. Ennen poliittista uraansa Bush II vietti humupekan elämää Texasissa. Eräs hänen suustaan päässeitä sammakoita onkin (sinänsä varmasti vilpitön) tunnustus, jonka mukaan ”elämäni parhaita päätöksiä oli se, että lopetin juomisen”. Lystikäs Bush joutui koville, kun takapihojen pahikset alkoivat sittemmin kostaa porvarin pojalle.

Erään kysymyksen muodostaa se, onko Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ollut muuta kuin Bushien välisen isä–poika-suhteen heijastelua maailmannäyttämöllä. Bush nuoremman sanottiin elävän isänsä leveässä varjossa ennen kuin sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa tarjosi hänelle tilaisuuden näyttää kyntensä.

Pidettiinpä tuota todistelunhalua myös yhtenä sodankäynnin motiivina. Enemmän voisi kylläkin uskoa saudimiljonäärien ja Bushin suvun keskinäisiin kahinoihin ja niiden osuuteen terrorismin motiiveina, paitsi että Osama bin Ladenin viha Yhdysvaltoja vastaan ei ole ollut luonteeltaan niinkään persoonallista kuin ”bisnestä”. Al-Qaidahan iski World Trade Centeriin ensimmäisen kerran jo Clintonin virkakaudella 1993.

Myös Bushin seuraajaa odottaa ristiriitojen todellisuus, ja äänestäjille on tarjolla kaksi epävarmaa vaihtoehtoa. Kahdeksattakymmenettä käyvälle John McCainille voitto olisi vain viimeinen sulka hattuun, eikä henkilökohtaista urahuippua tavoitteleva patakonservatiivi pysty muuhun kuin jatkuvuuden varmistamiseen. Ensimmäisen kauden nuorempana senaattorina toimivan Obaman suuret sanat puolestaan kutistunevat poliittisiin realiteetteihin. Pizzan jakamisen ”uudet opit” eivät auta mitään, jos jaettava pizza koko ajan pienenee.

Niinpä sekä John McCainin silmäniskut että Barack Obaman palopuheet muuttuvat koomisiksi heti, kun vaalikampanjointiin liittyvä jännitys karisee pois ja kuvaan astuu arki. Yhdysvaltain politiikkaa leimaa jatkossakin tragikoomisuus. Jos minun pitäisi valita, kuka esittää pääosaa George W. Bushista kertovassa elokuvassa, valintani olisi John Malkovich. Kieroon katsovana ja puulla päähän lyödyn näköisenä hän sopisi rooliin loistavasti.

Amerikka – Venäjä, osa 2

Ulkopoliittinen keskustelu käy kuumana. Suomen ainoana vihollisena eräissä piireissä pidetty Yhdysvallat on jälleen otsikoissa, kun George W. Bush lupasi vetää lisäjoukkonsa pois Irakista. En edelleenkään ymmärrä enkä hyväksy niiden tahojen mielipiteitä, jotka ovat väittäneet, ettei Yhdysvaltojen johtaman koalition olisi pitänyt hyökätä Irakiin ja syrjäyttää Saddamia vallasta. Mitä kummaa Yhdysvaltojen ja Britannian olisi pitänyt tehdä, kun Kuwaitin vapauttamisoperaation jäljiltä vallinnut lentokielto ja käytännöllinen sotatila sitoivat sekä USA:n että Britannian joukot Irakiin jo vuodesta 1991?

Kriitikoiden mielestä Saddamia ei olisi ilmeisesti pitänyt syöstä vallasta eikä luoda demokratiaa maahan. Ehkä onkin niin, että tuolla tavoin ajattelevien mielestä hankkeessa ei ollut muuta väärää kuin se, että asialla oli Yhdysvallat. Siinä kuitenkin näimme, mitä kyky kantaa vastuuta merkitsee.

Niiden, joilla on ollut ruusunpunainen käsitys Saddamin ajan oloista, kannattaa perehtyä Irakista paenneen Riadh Mudhanan tilitykseen maansa oloista. Suomeen toista kymmentä vuotta sitten siirtynyt mies pakotettiin viettämään kahdeksan vuotta pahamaineisessa Abu Ghraibin vankilassa, jossa aiheutetut kidutusarvet seuraavat hänen kasvoissaan elämän läpi. Kulosaaressa sijaitseva Irakin Suomen-suurlähetystö puolestaan on yksi Helsingin kauneimmista lähetystörakennuksista.

Diktatuurin aikakaudella rakennetun palatsin ei pidä antaa hämätä, sillä kyseessä on vain mahtava kulissi, jonka taakse piiloutui väkivaltaa ja kidutusta. Mudhana kertoo äskettäin ilmestyneessä kirjassaan Abu Ghraib – Varissuo (Ajatus 2007), ettei hän uskaltanut mennä edes rakennuksen lähelle vuosina 1998–2003 pelätessään joutuvansa kaapatuksi entisen kotimaansa maaperälle.

Siinä on yksi vastaus niille, jotka moralisoivat USA:n pahuutta. Tosiasiassa Yhdysvaltojen läsnäolo on tuonut vakautta ja rauhan myös Afganistaniin ja Korean niemimaalle, jossa joukkoja on ollut Korean sodasta asti, ja yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo on taannut Japanille tilaisuuden kehittää maataan aina toisen maailmansodan päättymisestä saakka. Tässä mielessä pitkäaikainen sotilaallinen läsnäolo ei ole poliittinen ongelma, jos demokratian ylläpito sitä vaatii.


Poliittisten asenteiden klusteroituminen

Vihervasemmiston edustajille oli melkoinen järkytys, kun Yhdysvallat sai kiinni Saddam Husseinin ja toimitti hänet oikeuden eteen. Se osoitti sotatoimien onnistumista. Irakin sotaa vastustaneet piirit voitiin helposti leimata Saddamin kannattajiksi, eikä heitä suojellut kritiikiltä kovin hyvin se, että he väittivät kannattavansa Irakin kansan oikeuksia vaikka vastustivatkin niiden luomiseen tähtäävää sotaa. Eihän sotakaan ollut suunnattu Irakin kansaa vastaan, ja on hyvin vaikea kuvitella, miten ihmeessä alistettu ja aseeton kansa olisi voinut pyrkiä kurjuuden kurimuksesta irti ilman kansainvälistä apua.

Kiintoisa piirre poliittisissa asenteissa on niiden klusteroituminen. Mielipiteitä muodostetaan ja esitetään silloin köntsäleissä. Yhden ilmi tulleen asenteen perusteella on helppo arvata, mitä mieltä näkemyksen kannattaja on myös muista poliittisista kysymyksistä. Esimerkiksi ne, jotka vastustavat Yhdysvaltojen läsnäoloa Irakissa, eivät todennäköisesti välitä Venäjän harjoittamista ilmatilanloukkauksista, ja sananvapautta he puolustavat vain silloin, kun sillä tarkoitetaan ”monikulttuurisuuden” ja ”solidaarisuuden” puolustamista – mutta samalla myös Yhdysvaltojen haukkumista ja tukea diktatuureille.

Tällaisten asenneklustereiden sisältä on helppo osoittaa ristiriitoja. Kun niitä löydetään, koko rakennelma romahtaa. Silloin yleensä osoittautuu, että kyseinen henkilö tai taho ei edustakaan näkemystään siksi, että se olisi sinänsä perusteltu, vaan siksi, että hän arvelee omasta asenteellisuudestaan olevan itselleen jotakin hyötyä. On myös mahdollista, että hän toivoo näkemyksistään koituvan joillekin toisille ihmisille haittaa, jolloin kyseessä on kiusanteko.

Tahot, jotka ovat arvostelleet Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja Irakin sotaa, eivät kuitenkaan arvostele Venäjän harjoittamaa painostusta, jota se osoittaa naapureitaan kohtaan tekemällä rajaloukkauksia Suomen ilmatilassa. Eikö olekin paljastavaa? Esimerkiksi Erkki Tuomioja piti puolustusministeri Häkämiehen ajankohtaista puhetta epäonnistuneena, mutta toimiessaan ulkoministerinä Tuomioja vähätteli vuosina 2005 ja 2006 tapahtuneita ilmantilanloukkauksia ja tyytyi katselemaan Venäjän toimia läpi sormien.

Myös kyyristelyllä ja nöyristelyllä täytyy olla rajansa. Aivan niin kuin Kimmo Kiljunen totesi eduskunnassa: ulkopolitiikassa sanat ovat tekoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteivät suomalaiset saisi sanoa vastaan silloin kun täytyy. Juuri sellaiset sanat ovat tärkeitä tekoja. Niinpä sananvaltaa ja -vapautta pitää käyttää kansainvälisten rikosten estämiseksi ja paljastamiseksi. Suomen taannoinen nootti myös todistettavasti vähensi rajaloukkauksia.

Kuolemantuomiosta

Saddam Husseinin tuomitseminen kuolemaan on herättänyt jälleen keskustelua kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta myös Suomessa, jossa podetaan Huhtiniemen vainajien tuottamaa traumaa. Ilta-Sanomien Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan 29 prosenttia suomalaista hyväksyisi kuolemanrangaistuksen rauhan aikana, kun taas 63 prosenttia vastustaa sitä. Miehistä kuolemantuomion kannalla on 36 prosenttia, keskustalaisista 30, kokoomuslaisista 29, vihreistä 28 ja vasemmistoliittolaisista 16 prosenttia. Naisista kuolemanrangaistusta kannattaa 22 prosenttia.

Tutkimus ei kerro ikäjakaumaa eikä anna kuvaa tulevaisuuden suunnasta. Se on myöskin vain kyselytyyppinen eikä paljasta, miten suomalaiset vastaisivat, mikäli asiaa taustoitettaisiin heille enemmän. On todennäköistä, että kannatuslukemat olisivat pienemmät, jos kysymykset olisivat olleet ehdollisia, esimerkiksi muotoa: ”Pitääkö kuolemanrangaistusta käyttää, vaikka tuloksena voi olla väärä tuomio, joka on peruuttamaton?” On myös syytä olettaa, että kuolemanrangaistuksen puolesta äänestäminen kertoo enemmänkin ihmisten halusta tuomita rikollisuus kuin kannustaa kuolemantuomioon sinänsä.

Keskeistä gallupissa on sen osoittama kansan syvissä riveissä asuva tuomiomieli: päät poikki vaan! Onkin hekumallista ajatella, että vastuuttomuudesta, kuten juovuksissa kaahaamisesta, pantaisiin kiväärinpiippujen eteen. Luulenpa kuitenkin, että osa kuolemantuomiota kannattavista voisi itse päätyä tuohon tilanteeseen. Heidän moralisminsa on siis heidän omaa kaksinaismoralismiaan.

Oikeuden sanotaan olevan kostoa, ja sen vuoksi hammurabinlain toimeenpanoa on helppo vaatia. Mutta jos tuomio osoittautuisikin vääräksi, syyttömän ihmisen kuolemaan tuominneet henkilöt pitäisi tuomita myös itse kuolemaan. Silloin tuomiolle voisivat joutua tuomarit ja lainsäätäjänä toimiva eduskunta.

George W. Bush on Yhdysvaltain merkittävimpiä teloittajia. Texasin kuvernöörinä toimiessaan hän allekirjoitti toista sataa kuolemantuomiota. (Paljon matkustavia varten tässä onkin linkki kuolemanrangaistuksen käytöstä USA:ssa ja muualla maailmassa.) Myös Venäjällä on voimassa kuolemanrangaistus, mutta sitä ei panna täytäntöön. Siksi Suomessa rikoksen tehneet venäläiset voitaisiin hyvin omintunnoin palauttaa Venäjälle tuomittaviksi tai määrätä kärsimään rangaistuksensa siellä, sillä se ei rikkoisi Euroopan unionin omaksumaa kuolemanrangaistuksen vastaista linjaa.

Kuolemanrangaistukseen liittyvä pelotevaikutus on melko lievä. Rangaistuksen ennakolta vaikuttava uhka heikkenee, kun kyse on epätoivoissaan tai päihtyneenä tehdyistä teoista. Kuolemanrangaistus saattaa jopa helpottaa rikollisen asemaa, sillä se voidaan kokea elinkautista lievemmäksi. Sen vuoksi Yhdysvalloissa kuolemanrangaistukseen yhdistetäänkin toimeenpanoa edeltävä pitkä vankeustuomio. Toisaalta ehdollinen kuolemantuomio voisi olla hyvin tehokas rikoksen ennaltaehkäisijä rikoksesta jo kerran tuomitulle.

Kuolemanrangaistuksen käyttöönotto voisi olla paikallaan myös Suomessa, jos tekijän syyllisyys on varma ja vakava rikos on tehty nimenomaan vastuuta vältellen, esimerkiksi juovuksissa. Eiköhän sillä tavoin saataisi laskuun joko kuolemanrangaistuksen kannatuslukemat tai runsas alkoholinkäyttö myös Suomessa!