Wikipedia on eräs informaatiosodan kentistä, joilla poliittisen
vihervasemmiston sissit käyvät loppumatonta taisteluaan. Siinä mielessä
se ei poikkea paljoakaan Facebookista tai Twitteristä. Niinpä
tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka luotettava tai epäluotettava Wikipedia on
tiedonvälityksen alustana. Käytän esimerkkinä teokseni Totuus kiihottaa
käsittelyä, mikä sopii kuvioon siksi, että dis- ja misinformaation
levittäminen oli kirjani mediakäsittelyssä laajaa. Disinformaatiollahan
tarkoitetaan tahallista väärän tiedon levittämistä ja misinformaatiolla
sen tahatonta edelleen jakamista.
Tutkimukseni
mustamaalaaminen aloitettiin sosiaalisessa mediassa, kun
poliittisen
vihervasemmiston partisaanit alkoivat jaella asiayhteyksistä
irrottamiaan lauseita Facebookissa ja Twitterissä ja tarjoilla niitä
syötteinä
tiedotus- ja toitotusvälineille. Valtavirtamedian toverit
suurensivat ne sivuilleen ja
välittivät eteenpäin ”tietona”, joka oikeasti oli mielikuvaterroria.
Olin esimerkiksi arvostellut kirjani luvussa 17.5 tapaa, jolla identiteettipolitiikasta on tehty yliopistofeminismissä tieteen näennäinen metodi.
Wikipediasta jouduin pian lukemaan, että en muka noudattaisi
tutkimuksessani tieteen hyväksyttyjä metodeja! Kyseiset mielipiteet olivat
puolestaan lähtöisin niiden sosiaaliseen mediaan kirjoittavien woke- ja cancel-aktivistien tahoilta, joiden
virheitä olin kritisoinut kirjassani ja jotka nyt kostivat minulle
rääkyen kitapurjeet lepattaen, että kirjani ei ole heille mieluinen.
Wikipedia
on siitä erikoinen sivusto, että sen anonyymeinä esiintyvät ylläpitäjät
ja kirjoittajat pitävät omana oikeutenaan päättää siitä, mitä
kunniallisista tieteenharjoittajista ja tutkimustuloksistamme välitetään tietona. Meitä itseämme puolestaan kielletään sanomasta Wikipediassa
mitään, sillä se olisi ylläpitäjien mielestä
”mainostusta”. Tosiasiassa heidän pitäisi moraalisesti toimiakseen kysyä
ja varmistaa asiat meiltä itseltämme, toisin sanoen puheena olevilta
tieteilijöiltä.
Wikipedian
”yhteisönormien” (sakinhivutuksen) mukaan artikkelit eivät saisi olla
”ansioiden luetteloja”. Eräät ylläpitäjät sen sijaan haluaisivat tehdä niistä
epäansioiden luetteloja keräilemällä skandalisoimisen haluunsa
perustuvia dismeriittejä sekä levittelemällä niitä ympäriinsä omassa
tuhrimisvimmassaan.
Niinpä vihervasistisen median minua ja
tutkimustani kohtaan osoittama ”kritiikki” päätyi pian teostani käsittelevään Wikipedia-artikkeliin (tässä kirjoituksessa tarkastelun kohteena on Wikipediassa 17.12.2022 saatavilla oleva versio).
Noin puoliväliin asti kirjoitus on asiaa,
mutta silloinkin joukossa on muutamia valheellisia välihuutoja.
Enemmänkin artikkelissa puhutaan median
esittämästä vastauutisoinnista
kuin kirjastani, ja teokseni sisältö yritetään vesittää
tiedepoliittisten
vastustajieni arvioihin siitä.
Muistutan, että
minua ja filosofiaani koskeva tieto tulee vain minulta
itseltäni ja julkaisuistani – ei mistään mediasta eikä muista
sekundäärilähteistä, joita Wikipedissa pidetään ”oikean
tiedon” mittapuina. Totuudenmukaisen kuvan saamiseksi ajattelustani
kannattaa siis lukea kirjoituksiani, kun taas toisten ihmisten
mielipiteistä saatte vaikutelmia lukemalla heidän tekstejään.
Oudoksuttavaa onkin Wikipedian pyrkimys vältellä alkuperäistutkimuksia
ja primäärilähteitä ja tukeutua lehtien väitteisiin niistä.
Wikipedian ”lähteistys” on horjuvalla pohjalla, sillä lähteet valitaan
yleensä vihervasemmiston omilta foorumeilta. Muutoshistorian mukaan
eräs kirjoittaja on esimerkiksi kynäillyt tihutyönsä perusteluksi 3.10.2020, että ”.
Tutkimus siis muuttuu kuin taikaiskusta ”pamfletiksi”, kun joku
tiedepoliittinen vastustajani väittää niin kannanotossaan, ja väite
laitetaan näyteikkunapaikalle ohjaamaan Wikipedia-artikkelin
lukijoita harhaan.
Vihervasemmistolaisten omien puolueellisten valikointiperusteiden
vuoksi ”lähteistys” ei takaakaan totuutta Wikipediassa, ja ”kiistakirjoitukseksi” tutkimukseni ovat
pyrkineet
lavastamaan he itse.
Mitäpä muuta kriittinen tutkimus voisi
nykyisin olla kuin ”pamfletti”, sillä vihervasemmiston pohjustamassa
kinastelevassa viitekehyksessä järkiperäinen argumentaatio leimautuu
kuin automaattisesti ”pamfletiksi”? Wikipedian ylläpitäjien ei pitäisi toimia kuin parodiasivustonsa
Hikipedian huutosakin, joka kolhii autojen peltejä naskalilla yön
pimeydessä ja nauraa ivallisesti päälle, vaikka se onkin ”vastuullisen
journalismin” mukaista ja tarjoaa tavan
levittää propagandaa ”huumorin” kaavussa.
Omistin jo
mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa kokonaisen luvun Wikipedian heikkouksille. Se on
nimeltään ”Vie sinä, minä wikisen!” (15.3). Tämä kirjoitukseni
vahvistaa siinä esittämääni arvostelua.
”Totuudeksi” taikomisen magiaa
Wikipedia
välttelee esiintymästä ”uuden tiedon” tuottajana ja vaatii kirjoittajia
viittaamaan muualla julkaistuun ainekseen. Juuri tässä sinänsä
hyväntahoisessa ajatuksessa piilee suuri heikkous. Nimittäin lehdissä julkaiseminen
ei ole totuuden tae. Lehtijuttuihin tukeutumalla Wikipedian toimittajat tulevat itse luoneiksi ”uutta tietoa”. Levitettynä lehtien disinformaatio muuttuu misinformaatioksi.
Käsitys, että tietyllä foorumilla julkaiseminen taikoo asiat tosiksi, on perimmältään magiaa. Siihen
ajatusvirheeseen syyllistyy tietenkin myös suuri osa tieteellisistä julkaisuista,
kuten osoitin lehtien vertaisarviointeja koskevassa kritiikissäni, kirjani luvussa 17.4.
Teostani Totuus kiihottaa koskevassa Wikipedia-artikkelissa viitataan nyt laajasti valtamediassa olleisiin arvioihin kirjastani ja kerrotaan niiden olleen ”erittäin kielteisiä”.
Miten
muuten voisi ollakaan, sillä kritiikkini kohteena oli nimenomaan
valtavirtamedia, joka nyt hyökkäsi kimppuuni? Totuus on, että media itse oli saanut minulta ”erittäin kielteisen vastaanoton”, eikä kirjani vastaanotto ollut kielteinen vaan ristiriitainen.
Wikipedian artikkelissa esitellään kuitenkin täytenä
totuutena toimittajien kostoa: täytyyhän median revanssin olla
totta, kun niin sanotaan lehdissä! Tosiasiassa iltapäivä-, sanoma- ja juorulehdissä kirjoitetun ei
pitäisi olla objektiivisuuden tae missään, ei myöskään Wikipediassa.
Hulluinta
kirjani mediakäsittelyssä oli näkemys, että tieteellisin
periaattein kirjoitetun mediatutkimukseni merkityksestä pitäisi päättää
niissä medioissa, jotka olivat olleet arviointieni kohteina, tai niiden
tutkijoiden toimesta, joiden puolueellisuuden olin
läpivalaissut julkaisussani.
Wikipediaan kirjatut väitteet metodien puuttumisesta ja omista
ennakko-oletuksistani ovat yhtä perättömiä. Tosiasiassa sovelsin
diskurssianalyysia, teoksessani Dialoginen filosofia kehittelemääni osallistuvan havainnoinnin metodia ja sosiaalipsykologisen väitöskirjani vuorovaikutusteorioita.
Olennainen tässä yhteydessä on projektion käsite, johon viitaten arvostelin vihervasemmistolaisten nettihuutajien pyrkimyksiä siirtää oma
suuttumuksensa ja vihamielisyytensä eri mieltä olevien ominaisuuksiksi.
Selvitin myös oman tutkijataustani ja poliittiset lähtökohtani
itsereflektiivisesti kirjani sivulla 64.
Sanoin lopuksi niinkin (s. 394),
että
”olen tehnyt kaikkeni, etteivät näkemysteni puolesta tai vastaan
esitetyt mielipiteet olisi vaikuttaneet mitenkään analyysieni
puolueettomuuteen.” Tässä olen myös pysynyt, vaikka opetusministeriön
viranomaiset kiljuivat jälkikäteen, että työssä olisi pitänyt ”edistää”
heidän itsensä määrittelemiä tasa-arvon tavoitteita ja tendenssejä.
Tieteen
arvovapautta ja tasa-arvoperiaatteita loukaten byrokraatit laittoivat
ministerinä toimineen hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.)
vaatimuksesta Coltin ajatuspajan ohimolle ja alkoivat kiristää tutkimukseni
julkaisijaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä, mikä oli isku vasten
koko tutkijakunnan naamaa.
Karttapallot katollaan
Nojasin kirjassani tietoteoreettiseen
ja tieteenfilosofiseen metodikalustoon osoittaessani, millä tavoin
monikultturistit ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan oman
ideologiansa kriitikoille. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi osoittaa oman monikulttuurisen kumouksensa paremmuus. Yleiseen kielifilosofiaan tukeuduin
arvostellessani journalistisen argumentaation aukkoja, oikeudellisen
ajattelun ajatussolmuja sekä tapaa, jolla hallintodiskurssiin pakottaminen haavoittaa
ajattelun työvälinettä, kieltä itseään (luvussa 8.8.).
Kirjani
on metodologinen huipputuote myös siksi, että selitin mediassa
tapahtunutta jakautumista yhteiskuntarakenteeseen syntyneen halkeaman ja
kerrostuneisuuden kautta sekä yhdistin viestinnällisen muutoksen
tutkimisen sosiaalisen ja luokkastrategisen muutoksen analyysiin.
Toimittajien harjoittamaa julkisuuden orkestrointia tarkastellessani
lähtökohtanani oli professori Jesper Strömbäckin medioitumisteoria.
Osoitin
kirjassani, millä tavoin vasemmistolainen viestintähegemonia ajaa
nykyisin globaalikapitalistisen eliitin asioita pyrkien lavastamaan kansallismielisyyden imperialismiksi, vaikka tosiasiassa kansallisen edun edistäminen voisi taata poliittisen itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta kulttuurien moniarvoisuuden.
Kyse ei ollut mistään empiirisestä traktaatista vaan
ajankohtaisilmiöitä tulkitsevasta filosofiasta, jossa puntarissa ovat
päämäärät ja arvot.
Wikipediaan päätyneet väitteet
”epätieteellisyydestä” ja ”menetelmien puuttumisesta” ovat siten pelkkiä
valeita ja disinformaation levittämistä.
Wikipedia-artikkelin sekaan oli ripoteltu myös MTV3:n uutisten Eeva Lehtimäen ”kommentti”,
jossa minua solvattiin ”rasistiksi”, paheksuttiin ajattelua, jota
”Perussuomalaisten ympärillä liikkuu” sekä valiteltiin, ettei
Perussuomalaiset ole enää sellainen hauskoja sutkauksia laukova puolue,
jota media kaipaa omiin viihteellisiin tarkoituksiinsa.
Sellainen
maalailu uskottelee yleisöille, että filosofin pitäisi oleskella
porstuassa nurkkapieliä nuollen samalla kun entinen Ellun kana kylpee julkisuuden keskipisteessä
omahyväisyydestään nauttien. Toimittajan epä-älyllisyyden paljasti hänen
toiveensa, että filosofien pitäisi noudattaa median pelikirjaa.
Kun
en siis esittänytkään mediaa tyydyttävää populismia vaan ihan oikeaa
hegeliläis-snellmanilaista valtiofilosofiaa, olivat median lumihiutaleet
kauhuissaan johtopäätöksistäni. Se oli Lissuille
leikin loppu, sen, jonka media ja puolueiden antiälymystö olisivat
halunneet jatkuvan.
Totuuden takomista ajatuspajassa
Myöskään johtopäätökseni eivät ole mitään Wikipediassa mainittuja ”poliittisia mielipiteitä” vaan yhteiskuntatulkintoja ja tutkimustuloksia,
jollaisiksi niitä sanottaisiin, mikäli kyseessä olisi jonkun
vihervasemmistolaisen kirjoittama kirja. Wikipedian artikkelissa
kuitenkin jatketaan sensuuria puolustelevasti:
Omat tietoni ovat taaskin täysin erilaisia kuin asioista tietämättömän Wikipedia-kirjoittajan tai hänen lähteenään olleen toimittajan.
Tosiasiassa
käsikirjoituksen luki kesän 2019 aikana Suomen Uutisten päätoimittaja
ja Suomen Perustan hallituksen varapuheenjohtaja Matias Turkkila
reunamerkintöjä paperitulosteeseen tehden, ja kävimme tekstin yhdessä
läpi 5.9.2019. Otin huomautukset lähes orjallisesti huomioon ja
siirsin muutaman marginaaliin merkityn täydennysehdotuksen myös
sellaisenaan tekstidokumenttiin.
Tämä ei tarkoita, että
olisin kaivannut editointiapua, mutta
Turkkilan arvostelukykyyn luottaen päädyin tekemään hänen toivomansa
muutokset, joita tosin oli vain vähän. Kevyt editointi on tavanomainen
käytäntö tieteellisissä tutkimuksissa, joissa ideana on, että
kirjoittaja voi edustaa omia näkemyksiään eikä ohjaudu muualta.
Molemminpuolinen kunnioitus säilyi, ja jäimme yksimielisyyteen tekstin sisällöstä.
Perustan
toiminnanjohtajan penkki oli tyhjänä vuoden 2019 loppupuolen ajan Simo
Grönroosin siirryttyä puoluesihteeriksi. Hain myös itse avoimeksi
tullutta toiminnanjohtajan tehtävää, johon nimitettiin vuoden 2020
alusta Marko Hamilo.
Hamilo
puolestaan luki käsikirjoitustani kaksi kuukautta kevään 2020 aikana,
eikä hänellä ollut siitä huomautettavaa. Olimme asiasta keskusteltuamme
samoilla linjoilla.
Tämä oli sekä Turkkilalle että Hamilolle
kunniaksi, sillä tutkimukseni on laadukas, mitä osoittaa omalla tavallaan myös muiden
puolueiden siihen kohdistama viha. Myöskään julkisuudessa esitetyt
jälkipuheet eivät pidä paikkaansa. Wikipediassa kuitenkin sanotaan:
Kaikki edellä sanottu on pelkkää panettelua ja valehtelua, joka johtui perussuomalaisten nolosta kävelemisestä median lankaan ja valumisesta kuin tina kauhasta toimittajien puolelle. Siten avattiin juoruilun ja lavertelun kenttä kirjassa arvostelemilleni medioille toimittajien kostoa varten.
Mitä itse asiaan tulee, jokaisen
pitäisi tietää, että jälkimodernissa kulttuurissa korkean ja matalan
ero
on sillä tavoin liudentunut, että myös ”alatyylisenä” pidetty voi olla
korkeatasoista, riippuen täysin toimintayhteydestä. Niinpä
kaikenlaiset väitteet ”alatyylisyydestä” tai ”asiattomuudesta” joutuvat
surkuhupaisaan valoon aina, kun joku antautuu hopeinen
sädekehä päänsä päällä
ripittämään, mikä on tyylikästä tai asiaan kuuluvaa. ”Asiattomuus”
lienee sensuurin perusteista asiattomin.
Sellainen sensurointipolitiikka, joka antaa viestien vastaanottajille tai välittäjille mahdollisuuden päättää, mikä on sopivaa tai sopimatonta, ei ole mitään muuta kuin mielivaltaa.
Se, että tutkimus ”ei
täytä odotuksia” – tässä tapauksessa myöskään kaikkien perussuomalaisten
odotuksia – puolestaan voidaan lukea tutkimuksen ansioksi. Nimittäin
informaatioteorioiden näkökulmasta sellainen tutkimus on ansiokkain,
joka tuo esille uutta ja yllättävää tietoa ja on siten vastoin
ennakko-oletuksia, odotuksia, suosituksia tai muuta ohjeistusta.
Todellisen tutkimuksen tehtävänä ei ole täyttää mitään odotuksia vaan tavoitella tietoa ja totuuksia kriittisesti.
Käsitykseni
mukaan kirjoituksessani ei ollut myöskään sellaisia tyylin vaihteluja,
jotka olisivat vaatineet sen enempää ”kursimista” kuin repimistäkään.
Myös kieliasultaan tekstini on lähes virheetöntä ja saamani palautteen
mukaan helppolukuista, sillä eräät ovat
sanoneet lukeneensa ensimmäiset parisataa sivua yhdellä istumalla.
Wikipedian mukaan ”teoksen lennokas tyyli ei vastaa tieteellistä
käytäntöä”, kun taas professori Timo Vihavaisen mukaan ”[f]ilosofille on sallittava myös poleeminen kielenkäyttö, muuten saamme lukea pelkkiä postilloja ja katekismuksia”.
Mitä
laadunvarmistukseen tulee, taitaapa työni olla laadukkaampaa kuin mikään
varmistus. Olen kirjoittanut sen asiantuntija-asemasta. Mikäli joku
toinen asiantuntija on eri mieltä, se on hänen asiansa, ja näkemyksemme
poikkeavat silloin toisistaan. Sellainen katsantokanta, että filosofian
täytyisi olla jotakin vikakoodien nollausta, on kaavamainen ja peittää
asioiden tulkinnanvaraisuuden. ”Laadunvarmistuksen toimimattomuuteen”
viittaaminen irvikuvallisti tutkimukseni, ja voidaan kysyä, millä
pätevyydellä tai ylemmyydellä.
Asiakohta, jota en Matias Turkkilan toiveiden vastaisesti poistanut tai muokannut, koski Hikipedian
asemaa mediassa. Matiaksen mielestä minun oli vaikeaa samanaikaisesti
puolustaa sananvapautta ja vaatia Hikipedialle kontrollia. Vastaan, että
puolustan kyllä vapaata tiedonvälitystä mutta en vandalismia,
jota vihervasemmiston vihapuhealustaksi muodostunut Hikipedia edustaa
omassa reuhaavuudessaan. Sitä paitsi Hikipedia on plagioinut ulkoasunsa
Wikipedialta, jonne puolestaan on päätynyt Hikipediassa julkaistua
disinformaatiota, eikä Wikipedian sekoittuminen parodiasivustoonsa ole
myöskään Wikipedialle itselleen eduksi.
Sensuurin ja
sananvapauden yhtäaikainen puolustaminen on kyllä aito ongelma. Myös perussuomalaisen puolueen on vaikea esiintyä sananvapauden puolustajana
ja samanaikaisesti selitellä ja silitellä pois kirjaani, jonka
sisällössä ei ole mitään todellisia ryppyjä.
Se, että kukaan ei onnistunut ohjailemaan tutkimustoimintaani tieteen ulkoisilla normeilla, ei ole epämeriitti, vaan tutkimuksen ansio.
Median kostohimo todisti väitteeni oikeiksi
Valtavirtamedia puolestaan aloitti kostokampanjan.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien Juho Typpö (jonka kirjoitusta olin
arvostellut teokseni sivulla 117), pyrki käyttämään aseista katalinta,
eli lapsiargumenttia, ja riitauttamaan sitä kautta asiassa herkiksi
tunnetut perussuomalaiset kanssani. Hän kirjoitti tavalla, joka päätyi
”täytenä totuutena” myös Wikipediaan:
Tosiasiassa en arvostellut entisiä lukiolikkoja vaan nykyisiä kaunaisiksi
muuttuneita protestilaulajia ja elämämtaiteilijoita, jotka vielä toista
kymmentä vuotta vanhojen koulukokemustensa jälkeen syyttelivät erästä
Jouko Turkan opetuksessa ollutta draaman lehtoria muka-radikaaleista
opetusmenetelmistä.
En siis moittinut nuoria, vaan minä säälin heitä,
sillä he ovat Helsingin Sanomien propagandan käyteainetta. Juuri heistä
lehti oli tekaissut verukkeen ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeiden
pönkittämiseen. Lehti myllersi nuorten mielipiteitä vielä
ympäristöahdistuksen lietsonnallaankin, joka oli niin ikään kritiikkini kohteena.
Helsingin Sanomien
toimittaja Typpö paljasti motiivinsa kirjoittaessaan, että ”[p]uolueen
suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole
hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.” – Tästä siis oli
kyse: median halusta murentaa Perussuomalaisten kannatusta itse
lavastamansa ”naisvihan” verukkeella. Sitä Wikipedian viisastelijat
eivät kuitenkaan katsoneet tarpeelliseksi printata ihmisten
verkkokalvoille vaan laittoivat näkyville valtamedian omahyväisen Salama-tuomion kirjastani.
Todellisuudessa Yleisradion ja Helsingin Sanomien levittämät valheet kirjani muka sisältämästä ”naisvihasta” olivat toimittajien kömpelöitä yrityksiä peittää se kaikille selväksi tullut tosiasia, että esitin feminismin kritiikkini homomiehen näkökulmasta, jossa ei ole sijaa naisten ja miesten välisiä suhteita leimaavalle naistenpalvonnalle. Toimittajien hyökkäykset hehkuivat avointa ja irvokasta vihaa valtavirrasta poikkeavia näkemyksiäni vastaan ja kertoivat myös yleisen tasa-arvopolitiikan kieroutumista.
Mikäli Juho Typön typografiat johtuisivat
hänen typeryydestään, ne voisi antaa anteeksi, mutta takana näyttää
olevan pelkkää koston ja harhauttamisen halua, joka jäänee leimaamaan kirjaani koskevan ”tiedon” välitystä Wikipediaan
marmoroituna. Aivan kuten jo kirjassani osoitin, on tutkimustulosten
vääristelevä raportointi eräs syypää Helsingin Sanomien alamäkeen ja
lopulliseen laskuliukuun, jota voi myös vauhdittaa lopettamalla
tilauksensa tästä. (Parasta on, ettet edes tilaa, jotta ei kävisi näin).
Pohjat
vääristelyssä veti Kansan Uutiset, jonka valejournalistinen
tekele on niin ikään päätynyt Wikipedian lähdemateriaaliksi:
Todellisuudessa olin paheksunut turvapaikanhakijoiden Oulussa tekemiä seksuaalirikoksia kirjani Totuus
kiihottaa sivulla 76 viitaten aiempaan blogikirjoitukseeni ”Analyysia seksuaalirikoksista” (6.12.2018).
Ajatuskulkuni, jota monilla on ollut vaikeaa ymmärtää, on seuraava ja
liikkuu yleisellä tasolla. En kannata seksuaalinormien
kiristämistä ja rangaistusten koventamista, sillä oikeusministeriön vuonna 2018 julkaiseman (ja lähdeaineistonani olleen)
tutkimuksen mukaan rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole ollut vaikutusta
intohimorikosten esiintyvyyteen, vaan niitä tehdään impulsiivisesti
eikä seurausharkinnan pohjalta, kuten esimerkiksi talousrikoksia. Sama
näyttö on saatu Espanjasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Saksasta, joissa
rangaistuksia on kiristetty ja saatettu voimaan ”Suostumus2018”-aloitteen mukaisia lakeja.
Niiden vaikutus on ollut halvaannuttava kantaväestöjen omaan seksuaaliseen käyttäytymiseen – ei muualta tulleiden tekemiin raiskauksiin. Seksin vähentymistä länsimaissa ihmettelee huuli pyöreänä nyt myös Helsingin Sanomien Juho Typpö Yhdysvalloista saadun tutkimustuloksen perusteella.
Siksi väitteeni on: ei pidä tuomita ankarammin raiskauksista, vaan pitää estää tänne tulemasta raiskaajia, joiden rikoksentekoalttius tiedetään kantaväestöön verrattuna moninkertaiseksi.
Rangaistusten
kiristäminen paradoksaalisesti tarjoaa tänne tulleille pysyvän
oleskeluoikeuden, sillä palautettuina heitä uhkaisi kotimaassaan
hirsipuu, ja Suomestahan ei saa palauttaa ketään mihinkään, missä on
kuolemanuhka olemassa. Näin ollen rangaistusten kiristäminen helpottaa
Suomessa oleskelua!
Nurinkurisuus on siinä, että mitä ankarampi
rangaistus seksuaalirikoksesta on luvassa, sitä todennäköisemmin
laittoman maahantulijan ja turvapaikanhakijan kannattaa raiskata.
Rankaiseva oikeus puolestaan on kostoa, joka ei hyvitä eikä
korjaa retributiivisesti mitään. Myöskään sen pelotepreventiivinen eli
rikoksia ennakolta eliminoiva vaikutus ei ole tutkimusten mukaan suuren
suuri. Rikoslain kiristystä edeltäneen rangaistusasteikon yläpäässä oli runsain mitoin
soveltamisen varaa jo ennen lainuudistusta, ja aina löytyy kuumakalleja, joiden
mielestä mikään rangaistus ei ole koskaan riittävä.
Asia vain
on niin, että kaikki sellainen, mikä näyttää ensikatsomalta
hyödylliseltä ja järkevältä, ei tarkemmin tarkasteltuna olekaan sitä.
Mikäli viranomaiset ja poliitikot jatkuvasti toistavat viestiä, että
seksuaalisuudessa on jotain pahaa, se vaikuttaa tuhoisasti omaan seksuaalikulttuuriimme. Siksi seksin vaarallistaminen on huonoa politiikkaa ja vaikuttaa myös nuoriin traumatisoivasti.
Tutkimustuloksessani
ei siis ollut kyse mistään ”nuorten syyllistämisestä” vaan heidän
seksuaalisten oikeuksiensa puolustamisesta. Filosofina ja
sosiaalipsykologina joudun usein kysymään, kuinka kieroon media voikaan
asiat kirjoittaa. Syynä lienee valheellisen valtamedian populismi: halu
ratsastaa normatiivisella moraalipaatoksella ja pyrkimys käyttää
ahdistuneiden ihmisten tuomiomieltä hyväkseen.
Mitä
nuorison yleiseen arvostelemiseen tulee, en suinkaan moiti kaikkia
nuoria, vaan tiettyä osaa heistä. Kaikkiin ikäryhmiin nimittäin sisältyy
myös huonoa ainesta. Valtamedia vain on nostanut esikuvallisiksi ne
harhaanjohdetut nuoret, jotka ovat hysterisoituneet ilmastoahdistuksen
ja identiteettipoliittisen sumutuksen vuoksi.
Väitteeni, että
naiset tekeytyvät vaikeasti saavutettaviksi
korottaakseen arvoaan heteroseksuaalisilla markkinoilla, nojaa puolestaan
sosiaalisen
vaihdon teoriaan, joka on legitiimi yhteiskuntatieteellinen
tarkastelutapa. Vihervasemmistolaisten feministien pyrkimykset vedota
”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” (joille ei ole mitään
yksiselitteistä määritelmää) on pohjimmiltaan pelkkää ”hyvien tapojen” rikkomisesta syyttelevää moralismia, joka on
perusluonteeltaan epä-älyllistä.
Feminististä miesvihaa ja maahanmuuton puolustelua
Entäpä sitten ”ulkomaalaisten kanssa tapahtuvaa pariutumista” koskeva
kritiikkini (Totuus kiihottaa, s. 209), jota muutamat erehtyivät pitämään
rasistisena, ja väite on kirjattu valheena myös Wikipediaan.
Tähänkään näkemykseeni ei sisältynyt mitään rasistista eli rotusyrjintään
ohjaavaa kannanottoa tai muuta toimintasuositusta, vaan kyseessä oli
tieteellinen selitys sille, miksi eripura vallitsee läpi koko
yhteiskunnan: alkaen kansanryhmien kanssakäymisestä ja päätyen mediassa
vellovaan kulttuurisotaan.
En siis edusta rasismia vaan totean, että sitä esiintyy, ja selitän sosiaalipsykologisesti, mistä se oikeastaan johtuu.
Kansanryhmien välinen luottamus on
murentunut, sosiaalinen pääoma heikentynyt ja yhteiskunnallinen
tehokkuus alentunut maahanmuutosta johtuvien ristiriitojen ja
kustannusten vuoksi. Lähi-itäläisten sotilaskarkurien maahantulo on
lisäksi vääristänyt sukupuolten määrälliset edustussuhteet ja johtanut
aggressioita lisäävään epätasapainoon.
Tämä puolestaan oli tiedekriittinen huomautus humanistisen tiedekunnan
sihteerinä toimineen feministin Maija Urposen väitöskirjaan, jossa hänen sallittiin
politikoida estottomasti ”ylirajaiseksi” luonnehtimansa pariutumisen
ihanuudella ja käyttää vieläpä avoimesti käänteistä rotuargumenttia,
koska sitä kautta voidaan hänen mielestään ”vastustaa rasismia” (Totuus kiihottaa, luku 9.6).
Jonkun Urposen tai Näreen sallittiin politikoida kirkkain silmin
rodun
käsitteellä edistääkseen maahanmuuttoa (Totuus kiihottaa, s. 83), mutta minun ei haluttaisi
paljastavan kyseisen agendatoiminnan epätieteellisyyttä. Kannanottoni olivat
siis
vasta-argumentteja politisoituneen tendenssitieteilyn kritisoimiseen –
ja siksi pelkän esimerkkitapauksen asemassa. Sanoin tämän selvästi myös
tutkimuksessani.
”Ylirajaisiin parisuhteisiin” vetoamalla ei
pitäisi johtaa valtioiden ulko- ja väestöpolitiikkaa, niin kuin
keisarihovien välisillä naimakaupoilla järjesteltiin valtioiden suhteita
vielä monarkioiden aikakaudella. Valtioita
ei voida eikä pidä johtaa avioliittoneuvojien logiikalla. Media ja
tendenssitutkijat vetävät kuitenkin kurvit suoriksi johdellessaan
mikrotason kertomustaloudesta laajoja kaaria makrotasolle, aina
valtiontalouden hoitoon asti. Se näkyy nyt vihervasemmistolaisen hallituksen jälkeensä jättämässä julkisen talouden konkurssipesässä.
Ongelma on valtavan suuri eikä
missään tapauksessa vain yksilöitä koskeva perusoikeuskysymys, vaan se koettelee koko yhteiskuntamme oikeusperustusta.
Niinpä makrotason poliittisia
linjanvetoja ei pitäisi alistaa muualta tulleiden
henkilökohtaisten vaatimusten alaisiksi, vaan poliittiset linjanvedot
pitäisi
ratkaista kansanvaltaisissa äänestyksissä ja oman kansakuntamme
harjoittamassa politiikassa, joka perustuu poliittisen vallan
perillisyyteen.
Nykyisin se pyritään ohittamaan jakelemalla kansalaisuuksia ja myöntämällä sosiaaliturvaa avokätisesti myös laittomasti maassa oleskeleville sekä tukahduttamalla kansalaisten vastalauseet sananvapauteen
kohdistuvilla takavarikoilla.
Se kyllä Wikipediassa pitää paikkaansa, että väitteeni feminismistä koskee feminismin ristiriitaisuutta: feministit
esiintyvät mielellään vapaamielisyyden nimissä, mutta heidän
kannattamansa maahanmuutto on johtanut normien kiristämistä
vaativiin seksuaalirikoksiin. Vihervasemmisto puolestaan tukee estottomasti sellaisen
uskonnon leviämistä, jossa laitetaan tyttöjen sukupuolielimet
silppuriin, ja eräässä toisessa leikataan pojiltakin jotain pois.
Niinpä
Wikipedian lähdemateriaaliksi päätyneet narinat, joiden mukaan tekstini
olisi ”silkkaa kuraa”, ovat itsessään pelkkää kuraa. Katsokaa vaikka,
mitä sanoin valtavirtamedian toimittajien tavasta tuottaa esimerkiksi Sanoma-konserniin kuuluvan Nelosen ohjelmasarjaa Teiniäidit (kirjani Totuus kiihottaa s. 204, viite 402).
Kun
tällä tavoin paljastin sensaatiojournalismin tuottaman
sosiaalipornon julkisesti, oli luonnollista, että se hermostutti raskasta työtään tekeviä toimittajia, jotka muuten olisivat tytöttöminä,
mutta asian moraalittomuus on heidän syytöksistään poiketen
täysin toisin päin.
On siis väärin lähettää kuorma-autolastillista hyvin
palkattuja sosialistitätejä ja tasa-arvotanttoja minun perääni, vaikka olisinkin
kaljupäinen keski-ikäinen heteromies, joka on
helposti lavastettavissa paternalistiseksi naistenvihaajaksi!
Mediakritiikkini merkitystä ei pidä ratkaista kritisoimissani medioissa
Koska
pääosa kirjani sisällöstä koostui valtamedian arvostelusta, on selvää,
että myös suurin osa kritiikistä koostui pelkistä toimittajien tai
heidän valitsemiensa ”asiantuntijoiden” purkauksista. Arvostelin
laajasti ja perustellusti muun muassa Julkisen sanan neuvostoa ja
Päätoimittajien yhdistystä, ja niinpä toimittajien ”oma lehmä ojassa”
esittämät vastaukset päätyivät ”objektiivisena tietona” myös
Wikipediaan:
Kivioja
puolestaan ei ole koulutukseltaan filosofi eikä ymmärrä
tieto- ja totuusteorioista eikä tieteenfilosofiasta näköjään mitään.
Omaan kivien kääntelyyni verrattuina hänen kannanottonsa jäivät pelkiksi
hätääntyneen toimittajan parkaisuiksi, jotka johtuivat ilmeisesti siitä, että olin arvostellut hänen työnantajiaan:
Julkisen sanan neuvostoa ja Sanomien mediaa.
Vastaukseni Kiviojan kivitykseen olen esittänyt jo
aiemmassa kirjoituksessani.
Hänen kannanottonsa vahvistivat käsitystäni, että yhteiskuntatieteet
ovat suurelta osin dekadenttia filosofointia, jota
erityistieteilijät ovat tehtailleet voidakseen panssaroitua tieteenalansa
taakse: saadakseen rahaa ja oikeuttaakseen asemaansa yliopistoissa.
Keneltäkään ei voinut jäädä
huomaamatta, että Kiviojan lehtikirjoitushan on itsessään pelkkä
pamfletti. Sen paikka ei olisi
Wikipedian lähteenä lainkaan, mutta valaiseva se on siksi, että kirjoituksesta
näkyy
valtamedian pyrkimys pidättää todellisuudesta viestiminen vain omaan
hallintaansa.
Valtamedia ikään kuin haluaisi omistaa todellisuuden
tapahtumat ja väittää, että vain media-alan toimijoilla olisi oikeus
kertoa niistä. Samaan tapaan toimituksissa näköjään ajatellaan, että
media-ala on jonkinlainen disipliini, jota vain jäsenkirjatoimittaja tai
agendatutkija voisi arvioida. Juuri tässä ylenkatseellisuudessa näkyy
valtamediassa toimivien punkeroiden ahneus.
Räikeää se oli Helsingin Sanomien
uutisoinnissa, joka on päätynyt Wikipedian lähdeaineistoksi ilman
mainintaa mielipiteen esittäjän poliittisista sitoumuksista. Jälleen
kerran Helsingin Sanomien ”asiantuntijana” oli kommunistisen
sirpalepuolueen aktivistina Tiedonantaja-lehdessä poseerannut Emilia Palonen,
jota Helsingin Sanomat käytti pyrkien leipomaan suosikistaan
”asiantuntijaa” oman valikoivan käytäntönsä mukaisesti.
Tosiasiassa
Palosen ja häntä suosivan Sanoma-lehden kirjoittelu sisältää perättömiä ja
tarkoitushakuisia väitteitä, kun taas omassa 821 viitteellä
ja useilla sadoilla lähteillä varustetussa tutkimuksessani väitteet ovat tarkoin dokumentoidut.
Eipä
ihme, että Palonen purki katkeruuttaan ”vääristelyn, syyttelyn ja vihapuheen keinoin”, sillä olin osoittanut hänen
poliittisen yliopistotoimintansa lahouden kirjani Totuus kiihottaa sivulla 200. Palosen
olisi kannattanut ajatella asiaa ennen kuin meni kirjoittamaan
perättömiä arvioita perussuomalaisista poliitikoista kommunistikustantamo Vastapainon hatarasti punomaan nippukirjaan Jätkät ja jytkyt.
Maininnat
Palosen äärivasemmistolaisuudesta ja poliittisesta erimielisyydestä
kuitenkin poistettiin kirjaani käsittelevästä Wikipedia-artikkelista, ja näin peiteltiin tosiasiaa, että
hänen mielipiteensä oli pelkkä poliittinen läimäytys eikä mikään
asiantuntija-arvio.
Tapaus vahvistaa kirjassani esittämäni väitteen tieteen medioitumisesta
täysin oikeaksi: yhteiskuntatieteitä orkestroivat äärivasemmiston
pillipiiparit, joille valtamedia ja sossumedia antavat varauksettoman
tukensa.
Myöskään Jussi Halla-aho ei vain moittinut kirjaa,
kuten Wikipediassa sanottiin. Valtamedian maailmassa äärioikeistolaiseksi luettava Demokraatti-lehti katsoi hyväksi
painottaa, että Halla-ahon mukaan teos sisälsi ”erittäin etevää media- ja sensuurikritiikkiä”.
Sanansijaa
Wikipediassa annettiin toki myös Sarastus-lehteä ylläpitävälle ja
äärivasemmiston hampaissa olleelle esseisti Timo Hännikäiselle, joka
ilmeisessä
huomionkipeydessään oli antanut kirjastani kyynisen arvion. Hän sanoi,
että ”Hankamäen teoreettinen osuus on niin hyvin jäsennelty ja
sisällöltään
painava, että jäin odottamaan kirjasta kansallismielisen media- ja
julkisuuskritiikin perusteosta”.
Hän kuitenkin lunasti kiitoksensa saman
tien pois ja moitti loppupuolta ”rähjääväksi pamfletiksi” ja
”meuhkaavaksi julistamiseksi”. Tätä toistelemalla tutkimukseni haluttiin
ilmeisesti liittää mielikuvallisesti ja virheellisesti poliittiseen
rabulismiin, joka on ollut tyypillistä sekä äärivasemmistolaiselle että
äärioikeistolaiselle retoriikalle itselleen.
Kaunokirjoittaja
Hännikäiseltä lienee jäänyt oman sulkakynänsä käänteissä huomiotta, että
kirjani loppupuoli koostuu todistelun esittämisestä ja muodostuu sen
vuoksi tapausselosteista ja ekskursioista, jotka voivat tuottaa irrallisen vaikutelman.
On selvää, että kritiikkini kohteena olleen valtamedian oma rähinä ei
ole voinut olla välittymättä kirjaani, jonne sitä on päätynyt sitaattien
kautta.
Kiitokset kuitenkin Hännikäiselle perehtymisen
vaivasta. Ei mennyt ihan vikaan referointi, vaikka lukuväsymys alkoikin
näkyä. Ilmeisesti Hännikäisen täytyi naljaista jotain
pejoratiivista muistuttaakseen omasta eksistenssistään tai säilyttääkseen mielikuvan omasta
lahjomattomuudestaan (olin puolustanut kirjamessuilta karkotettua
kirjailija-kustantajaa teokseni Totuus kiihottaa sivulla 108).
Wikipedian vihervasemmistolainen ylläpito puolestaan
laittoi Hännikäisen arviosta esille lähinnä sen sisältämät moitteet,
sillä näin voitiin heittää lokaa tieteellisen tutkimukseni päälle. Ei kelvannut kansallismielisenä esiintyvällekään, voi voi.
Poliittiset
ääriajattelijat ymmärsivät kirjani väärin kukin omista
syistään. Kaikki arvostelijat unohtivat sen, että tutkimukseni tarkoitus
ei ollut miellyttää ketään eikä tyydyttää heidän makuaan, ei edistää mitään tarkoitusperiä eikä ideologioita, eikä politikoida tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden jo sinänsä kompleksisten normien puolesta, vaan suorittaa tutkimustehtävä ja saattaa se loppuun kriittisesti ja totuudellisesti.
Media jatkoi ajojahtiaan minua vastaan
Mihin konfliktissa sitten päädyttiin? Perussuomalaisten
vaihdettua puoluejohtoaan kesän 2021 puoluekokouksessa Suomen
Kuvalehden Lauri Lehtinen ahdisteli uutta puoluesihteeriä Arto Luukkasta
median edelleenkin levittämällä presuppositiolla, että kirjani on jollakin
tavalla viallinen. Ja Luukkanen vastasi lehtijutussa ”moka käsitelty”.
Ei ole käsitelty, vaan puolue löytää saman tilanteen edestään yhä uudestaan ja uudestaan, ei tosin minun kauttani, mutta monien muiden. Sillä
1)
olin kirjannut teokseeni näkemyksiä, joita perussuomalaiset ovat
laajalti itse esittäneet aina kadunmiehistä kansanedustajiin, ja siksi
median, byrokraattien ja muiden puolueiden viha, korvennus, kiristys ja
ahdistelu perussuomalaista puoluetta kohtaan jatkuu. Niinpä
2)
”moka” ei ollut kirjani julkaiseminen vaan sen sensurointi tilanteessa,
jossa media pyrki omin toimin päättämään mediatutkimukseni merkityksestä.
Ministeriö puolestaan rikkoi tutkimusetiikkaa, tieteen vapautta,
ajatuspajojen yhdenvertaisuutta ja perusoikeuksiani aloittamalla
julkaisijaa vastaan taloudellisen kiristyksen.
Tämä
osoittaa teoksellani olevan ennen näkemätöntä arvoa totuuden
esille tuojana, kun taas tiedepolitiikan valheellisuutta osoittaa usko
niin sanottuun lehdistöreportaasitieteeseen. Sen mukaan toimittajien pitää päättää mediatutkimusten merkityksestä.
Mekastajien
äänekkyys osoittaa, että kaikkien nyt vihaamana taidan olla arvostelun
tavoittamattomissa. Jopa STT levitti kirjastani uutista,
jossa tutkimuksestani käytettiin yksiselitteistä mainintaa
”naisvihamielinen kirja”, ja muut mediat välittivät valheen eteenpäin.
Tuloksena
vihervasemmiston harjoittamasta vääristelystä, syyttelystä,
katkeruudesta ja vihapuheen levittämisestä on ollut, että vaivalla
kirjoittamani väitöskirjatasoinen tutkimus – joka selvästi on
laudaturiakin paremman arvosanan ”meidän vertaisemme” arvoinen – on
edelleen opetus- ja kulttuuriministeriön panttivankina, ja puolue istuu
kirjani päällä sekä
hautoo sitä kuin hanhiemo.
Tämä ”putkassa kukaan ei kuule
huutoasi” -asenne on huvittavinta kaikista, kun taas kirjani on parasta,
mitä minkään ajatusvajan ovenraosta on vuosien saatossa lähtenyt.
Toinen hullunkurinen seikka kirjani käsittelyssä on, että
tutkimukseni merkityksestä on annettu kirjassa kritisoidun median
päättää, ja opetusministeriö toimii koulukiusaajana.
Julkaisusensuuri vallitseekin vain ja ainoastaan siksi,
että ministeriö aloitti kirjani kustantajaa vastaan ajojahdin, jolla se
peri osan ajatuspajan valtionavustuksista takaisin käyttäen veruketta,
ettei kirjani ”edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”. Tuollainen vaade on
tieteen vastainen siksi, että kaiken kriittisen tutkimuksen tehtävä on
pysytellä arvovapaana eikä edistää mitään tarkoitusperiä.
Opetusministeriön harjoittama kiristys on tutkimustoiminnan häirintää
Opetus- ja kulttuuriministeriö
käytti tiedepoliittisen kiristyksen välineenä myös väitettä, että kirjani muka
edustaa tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain kieltämää ”häirintää” ja
”syrjintää”. Vastaan, että kyseisten lakien määritelmät sukupuolisesta häirinnästä ja
syrjinnästä eivät ulotu tutkimustulosten alaan, eivätkä koettu häirintä ja syrjintä ole objektiivisia. Filosofian näkökulmasta on mahdotonta ajatella, että kukaan ei kokisi
itseään kritiikin johdosta häirityksi tai syrjityksi, ja häiriöiden
tuottamista virkavaltaisiin systeemeihin on pidetty filosofian ja tieteen ihanteena.
Olisi
mielenkiintoista tietää, millainen maailma olisi, jos kaikki sellaiset
julkaisut sensuroitaisiin, jotka eivät miellytä kaikkia, häiritsevät
joitakin tai ovat joidenkin edun vastaisia.
Sananvapaus
on laadittu kansalaisten suojaksi viranomaisvaltaa vastaan, ja niinpä minkään ministeriön ei pitäisi syyllistyä tutkimustoiminnan häirintään, ajatuspajojen syrjintään eikä yhdenvertaisuuden kolhintaan.
Vihervasemmisto on tehnyt tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ”arvoilla” ja
”periaatteilla” ratsastamisesta pelkkää sovinnaisuuden palvontaa, mikä banalisoi kirjani vastaanoton kokonaan.
Eräs sekopäinen
seikka kirjani käsittelyssä onkin byrokraattien aloittama kirpunnyljentä. Mikäli puolueiden
ajatuspajoille ylipäänsä myönnetään valtiontukea, pitää hyväksyä, että
tuloksena voi olla myös kiistelyä herättäviä kirjoituksia, eikä toisia
puolueita edustavien ministerien pidä vaatia rahoitusta takaisin poliittisen
erimielisyytensä perusteella.
Mikään esi- tai jälkitarkastus ei
sovi
kuvioon, ja tilanne on: joko tukea myönnetään poliittisten ajatuspajojen
toimintaan ilman ehtoja, tai sitten ei anneta yhdellekään, aivan niin
kuin sananvapauskin on kaikilla tai ei kenelläkään. Jokaisen ihmisen
pitäisi ymmärtää, että poliittiset vapaudet ja kansanvaltaiset arvot
merkitsevät nimenomaan erimielisyyden voimassapitoa, ja ajatuspajojen
nimenomainen tehtävä on keskustelun herättäminen. Näkemysten avoin ja julkinen kilpailuttaminen on demokratian ydin, jota ilman ei ole vapaata yhteiskuntaa.
Kaikkien kannattaisi asennoitua tutkimukseeni sen tieteellisten tarkoitusperien mukaisesti. Olen tarkoittanut kirjani asiantuntijatulokseksi ja ohjenuoraksi myös
siihen, kuinka tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteisiin voidaan
suhtautua filosofian näkökulmasta. Olen vastannut näitä asioita
koskeviin syytöksiin jo
kirjassani, ja omistin aiheelle kokonaisen luvun 8, joka ilmeisesti
on edelleen useimmilta lukematta tai ymmärtämättä.
Ne,
joita mediassa siteerattiin muka-puolueettomina
asiantuntijoina, olivat kirjassa arvostelemiani vihervasemmiston tai feminismin etäispäätteitä, joilla oli
voimakas intressi kostaa: Typpö, Palonen ja niin edelleen pitkänä vanana
parodiahorisontin laidalle asti. Toistaessaan kyseisen lauman poliittista disinformaatiota Wikipedian anonyymit kirjoittajat tulivat jaelleeksi misinformaatiota.
Se,
että Wikipedian mukaan teokseni vastaanotto oli ”erittäin kielteinen”,
merkitsee vain, että pöhäytin median ja puoluevallan ideologista
muurahaiskekoa tavalla, joka ei ollut valtaapitävien toiveiden mukainen
mutta oli kylläkin täydellisessä sopusoinnussa filosofian
ihanteiden ja tieteen etiikan kanssa.
Myös
kielteisessä julkisuudessa on usein nähty paljon myönteistä
potentiaalia, mutta tässä tapauksessa sitä ei oltu valmiita myöntämään,
sillä olin kyseenalaistanut kaikkien puolueiden yhteisen arvotabun: feminismin evankeliumin.
Ovatpa
muutamat laittaneet teostani käsittelevän Wikipedia-artikkelin kategoriaan
”Lupaavat artikkelit” pyrkien siten ratsastamaan kirjani
herättämän kohun aallonharjalla: ottaen hyödyn korvennuksestani ja
odottaen saavansa sensuroidun teokseni raatelusta papukaijamerkin. Totuus näyttää todellakin kiihottavan.
Aiheesta aiemmin