Wagneriaaninen matka Valhallaan

Pari viimeksi kulunutta vuotta ovat sujuneet noidutusti. Vaikuttaa kuin myyttinen jumalhahmo Wotan olisi noussut TV-tuolien takaa ja lähtenyt lentoon maailman ympäri.

Tuolla Richard Wagnerin operetisoimalla käsitteellä psykoanalyytikko Carl Gustav Jung kuvasi kollektiivisessa alitajunnassa piileviä tuhon voimia, jotka aika ajoin ottavat vallan ihmiskunnasta, kun hyvinvoinnin malja on valahtanut yli. Ylellisyyteensä turhautuneet lähtevät silloin poteroistaan hiilihangot edellä, sillä aggressio on turhautumisen vastareaktio.

Wotan tunnetaan paitsi Wagnerin oopperasta Nibelungin sormus, myös pohjoismaisesta mytologiasta nimellä Odin.

Tarinan mukaan Wotan [Odin] joi viisauden lähteestä ja katkaisi Maailman saarnesta oksan, josta hän teki keihään. Tämän seurauksena saarni ja viisauden lähde kuivuivat, ja valkyriat joutuvat saattelemaan suuren määrän ”korppien kuninkaan” sotasankareita Valhallaan.

Myös Reininkullasta valetulla valtasormuksella on Wagnerin tetralogisessa legendassa osansa, jonka vuoksi J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta himmenee omassa jäljitelmämäisyydessään. 

Oopperadramaturgian kukoistusaikana kertomukset olivat korskeita, koska ei ollut elokuvatuotantoa eikä televisiota, jossa hirviöt rymistelevät digitaalisissa lavasteissa.

Nykyisin tuo wagneriaaninen maailmanlopun ja jumalten tuhon narraatio tulvii koteihimme televisiosta käsikirjoittajanaan Vladimir Julma.

Mistäpä muualtakaan Putin olisi saanut idean Wagner-palkkasotureihinsa ja ”luotetuille” lahjoittamiinsa valtasormuksiin? Hulluus on selvästi ottanut vallan hänen ja hovinsa kallossa.

 

Wotan on irti Venäjällä

Virukset ovat aiemminkin aiheuttaneet poliittisia mullistuksia, joten en ihmettelisi, vaikka koronaviruksen aikaansaamat eristystoimet olisivat lisänneet diktaattorien klaustrofobiaa, jonka tuloksena he nyt uhittelevat koko maailmalle.

Venäjä pullistelee ydinaseilla, Kiina uhkaa Taiwania, Pohjois-Korea ampuu Japanin yli, ja Iranin valmistelema ydinpommi on jo pitkällä.

Jungin mukaan ihmiskunnalla on toisinaan tapana laittaa kaikki romuksi, ja vieläpä turhan tähden: oman psyykkisen harhaisuutensa vuoksi.

Venäjän Ukrainassa aloittama sota on traaginen paitsi suurten tuhojen takia, myös siksi, että kyseessä on täysin turha sota. Ukrainan arot eivät ole minkään arvoisia Venäjälle, jolla riittää tonttia maan hallitessa noin yhtätoista prosenttia maapallon pinta-alasta.

Sodan motiivi on pelkkä ahneus, täsmälleen valtasormuksesta kirjoitetun draaman mukaisesti. Ja nyt tuo valtava sotadramaturgia tulvii televisiosta olohuoneisiimme tuhottuina sotajoukkoina, tuskana ja kärsimyksinä.

Slaavien välistä aseiden kalistelua sanotaan harjoitettavan arvojen vuoksi. Totuus on, ettei sotaa minkään arvoerojen vuoksi käydä, vaan symbolisen vallan osoituksen tähden. Siitä voi tulla Venäjän noin 500 vuotta ja kolme aikakautta käsittäneen historian kuolinkouristus ja loppunäytös.

Nuo kolme aikakautta ovat (1) Moskovan Venäjä, jonka aikakaudella 1500-luvulla Iivana Julma laajensi Venäjän monikansalliseksi valtioksi, (2) Venäjän keisarikunta ja (3) Neuvosto-Venäjä, jonka jatkoa myös nykyiselle vuosisadalle jatkuva totalitarismi on.

 

EU hajoaa internatsismiin ja ilmastohumppaan

Koronakriisi ja Ukrainan sota ovat saaneet aikaan kriisien syöksykierteen, kun länsimaiden talouspakotteet ovat kuristaneet ahtaalle länsimaat itsensä.

Euroalueeseen kuuluvien maiden kroonisen talouskriisin päälle syntynyt energiakriisi olisi jo tehnyt lopun Euroopan unionista itsestään, ellei sitä pitelisi koossa kriisin syventäjä ja yhteinen uhka: nippuside nimeltä Venäjä.

Mikäli sota Ukrainassa joskus taukoaa, Euroopan unioni lakoaa kokoon kuin korttitalo, sillä ylivelkaantuneet valtiot eivät enää suoriudu hyvinvointiyhteiskuntien ylläpitokuluista. Yhteisen vihollisen hävitessä nousevat esiin taas valtioiden krooniset rahoituskriisit ja eurovaluutasta johtuvat loppumattomat ongelmat. Venäjän lisäksi romahtaa myös EU, ja Putin todennäköisesti pääsee tavoitteeseensa.

Richard Wagnerin kuvaaman maailmanlopun taustalla puolestaan saattoi olla noin vuosina 536–545 sattunut äkillinen auringon sumeneminen ja sitä seurannut ilmaston muuttuminen, jonka tuloksena kristillisperäiset tuomiopäivän pasuunat alkoivat soida Euroopassa.

Myös tätä ilmestyskirjamaista visiota olemme joutuneet seuraamaan televisiosta erilaisten ilmastopastorien ja tuomiopäivän profeettojen saarnaamana.

Ilmasto on muuttunut aikojen saatossa luonnon omien ilmiöiden vuoksi enemmän kuin ihmisen nykyisen ja kieltämättä tehokkaan toiminnan tuloksena. Tulivuorenpurkaukset, auringon aktiivisuuden vaihtelut ja komeetat ovat vaikuttaneet maapallon ilmakehään ihmisen ponnistuksia enemmän.

Ihminen on siis hävinnyt luonnolle luonnon tuhoamisen kilpailussa. Ihmislaji saattaa hävitä myös sinänsä: samalla tietäen joko ihmiskunnan hävittävän luonnon tai luonnon hävittävän ihmisen. Luonnolla ei ole moraalia, eikä leijonalle kannata opettaa etiikkaa, kun pää on sen kidassa. Leijonaa ei voi myöskään syyttää, jos tulee syödyksi, sillä syöminen kuuluu sen omaan luontoon.

Ilmastohätätilasta paasaavien moraalin messiaiden taustalta kajastelee henkilökohtaisen narsismin ja julkisuudenkipeyden lisäksi myös ihmiskunnan vaikutusvaltaa paisutteleva omahyväisyys.

Vähäpätöinen on ihmisen kyky kontrolloida luonnon kokonaisuutta, kun ihmiskunta ei kykene rajoittamaan edes omaa lisääntymistään ja lopettamaan väestön paisumista, joka on merkittävin syy kaikkiin ekologisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin.

Väestöräjähdyksestä johtuva aineellinen puute on aliravitsemuksen, nälänhädän, kansainvaellusten, kulttuurieroosion ja sitä kautta sotien perimmäinen syy, joka on halkaissut arvomaailmat kahtia: yhtäältä kansallisen edun puolustajiin ja toisaalta niihin hurmahenkiin, jotka kulkevat maailman ympäri kansainvälisyyden wotaninen julistus kädessään.

Kun antauduin sanomaan tämän kirjassani Totuus kiihottaa, sain osakseni myrskyisän ajojahdin, josta ei ole puuttunut wagneriaanisiakaan aineksia.

Toimittajat sekoittivat asiat tiedotus- ja toitotusvälineissään, joissa käytiin uskonsotaisaan taisteluun internatsismin ja feminismin puolesta halpahallihameiden alta huudellen. Tässäkin asiassa naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.

Poskivalssia median kanssa

Väitteet kirjani ”naisvihasta” olivatkin oikein sopivia woke- ja cancel-aktivistien harjoittaman maineterrorin välineiksi, sillä siten media, puolueet, byrokraatit ja yliopistojen punavihreät etäispäätteet tulivat paljastaneiksi, että suuri osa kulttuurimme kuolemasta, kansallisvaltioiden rapautumisesta ja yhteiskuntiemme tuhotumisesta johtuu politiikan ajatumisesta ämmämäiseksi.

Olen siis joutunut taistelemaan median minua vastaan suuntaamia keihäitä vastaan, mikä varmistaa, että hävitessäni voitan enemmän kuin voittaessani.

Eräs henkilö sanoi minulle, että kaikki kohtaamani väkivalta johtuu vain hyökkääjien kateudesta. En myöntänyt.

Jos olisin myöntänyt, sitä pidettäisiin merkkinä omahyväisyydestä. Sen sijaan katson, että minua vastaan suunnatussa vihassa on ollut kyse kostosta, joten laitoin tuon käsitteen tänä vuonna julkaisemani kirjan Pavlovin koirat alaotsikkoon.

Mutta on asemassani ollut aineksia myös kateuteen. Kirjoitin jo vuonna 2009 filosofisessa omaelämäkerrassani Suomalaisen nykyfilosofian historia seuraavasti (s. 443):

Heterot kadehtivat minua, koska minulla ei ole perhettä. Homot ovat minulle kateellisia, koska minulla on nuori poikaystävä, joka sanoo rakastavansa minua, enkä tarvitse vähemmistöliikkeen avokätistä sääliä.

Professorit kadehtivat minua, koska minulla ei ole virkaa eikä minun tarvitse noudattaa kuria. Alikvalifioituneet tieteenharjoittajat puolestaan kadehtivat minua töideni vuoksi ja kauniit ihmiset syystä, jota en tiedä. Köyhät ovat minulle kateellisia, koska tulen toimeen, vaikka minulla ei ole omaisuutta, ja rikkaat samasta syystä.

Olenkin usein sanonut, että minulla on yhtä paljon maata ja rahaa kuin cherokee-intiaanilla, mutta aarteeni on vapaus. Kiitän sen vuoksi kaikkia kollegojani taloudellisten huolien tuottamisesta tutkimuksilleni, sillä elämäni on kerta kaikkiaan niin filosofiantäyteistä, että ilman rahahuolia en olisi pystynyt hetkeksikään irrottamaan ajatuksiani minulle tärkeän filosofian piiristä.

Vaikka siis virkamiehet kumittaisivat nimeni pois kaikista filosofimatrikkeleista, joita maa päällään kantaa, he ovat kiistäneet minulta jo niin paljon tutkimustukea, että ennen pitkää pääsen tuolla summalla Guinnessin ennätystenkirjaan.

Onhan tuossa kaikessa aineksia kateuteen. Muutamien mielestä vastoinkäymiseni johtuvat siitä, että ”filosofit ovat vaikeita ihmisiä”, mutta samalla on jätetty vastaamatta siihen, kenelle tai miksi.

Vastaukseni on, että tunnen itseni parhaiten, enkä pidä itseäni ollenkaan vaikeana tyyppinä. Olen itselleni mitä parhainta seuraa ja täysin sovussa kanssani. Me filosofit vain joudumme vaikeisiin tilanteisiin.

Se taas johtuu siitä, että maailma vaatii valheellisuutta ja näyttelemistä, joka on filosofeille mahdotonta. Filosofit eivät pyri vetämään roolia, vaan meillä on autenttisuuden eli aitouden ihanne.

Pyrimme siis sanomaan asiat, niin kuin ne ovat. Se taas johtaa konflikteihin. Mutta valitan: se on osa filosofian olemusta.

On mahdotonta olla filosofi ja toteuttaa filosofin tehtävää tähtäämättä totuuteen ja polttamatta jonkun partaa. Siitä sitten seuraa helposti tuo johtopäätös, että filosofit ovat vaikeita ihmisiä. Vika on kuitenkin maailmassa, joka on ideologinen.

On aivan eri asia olla lääkärin, tuomarin, pastorin, muurarin, maalarin tai hovimestarin roolissa kuin seurata omaa tähteään ja olla oma itsensä. Siitä on kyse.

Mikäli joku vielä ihmettelee, olenko poikkeuksellisen halukas hakeutumaan konflikteihin, vastaus on, että maailman valheellisuus vain tekee filosofina olemisesta vaikeaa, ja niin on ollut aina.

Mikäli me filosofit antautuisimme samaan valheen suohon, jossa suuri osa ihmisistä on, ristiriita itsen ja maailman välillä sovittuisi. Tällöin konflikti siirtyisi kuitenkin sisäiseksi ristiriidaksi suhteessa omaan itseen: roolivaatimusten ja itsen välille.

Olen mieluummin sovussa itseni kanssa ja riidoissa sovinnaisen yhteiskunnan kanssa kuin riidoissa itseni kanssa ja sovussa valheellisuutta vaativan maailman kanssa. Näin ajattelen siksi, että maailma on heikompi ja helpompi vastustaja itselleni kuin itse olisin.

On asiasta kieltämättä haittaa ja vaivaakin, mutta se on kuitenkin pientä. Aina kun tulen sohaisseeksi muurahaispesään ja paljastaneeksi rooleissa olemisen valheellisuuden, alkavat muurahaiset kipittää kepin vartta kohti. Juuri niin kävi kirjani Totuus kiihottaa julkaisemisessa.

Eräät ovat lohdutelleet, että kaikista vastoinkäymisistäni huolimatta tai niiden vuoksi historia minut kyllä muistaa. He siis katsovat, että minun pitäisi olla kuollut ansaitakseni olemassaolon oikeuden. Kiitän toki tuostakin huomionosoituksesta mutta toivon, ettei heidän ilonsa täyttymyksellä olisi kiire.

Minusta olisi tympeää päätyä tilanteeseen maius ab exequiis nomen in ora venit, joten kiitän nyt vain siitä mielenkiinnosta, josta olen joutunut nauttimaan ja kärsimään eläessäni. Kuoleman jälkeen myös kritiikki todennäköisesti vaikuttaa vähemmän.

Avoin kirje viestinnän professorille

Arvoisa professori Esa Väliverronen, 

Kiitoksia kunniasta olla taannoisen huomionne kohteena iltapäivälehdessä ja Twitterissä.

On kuitenkin asioita, joista kansalaisilla on oikeus tietää, vaikka se olisi joidenkin mielestä ”epäsoveliasta”. 

Ja on asioita, joita ihmisten on suorastaan pakko tietää, vaikka kaikki eivät sitä haluaisi.

Näitä ihanteita olen edistänyt, vaikka tieteen ja tutkimustoiminnan vapauttani, sananvapauttani ja henkilökohtaisia oikeuksiani on poljettu julkisen vallan taloudellisilla kiristystoimilla ja toimittajien sekä heidän valikoimiensa tieteilijöiden vihapuheilla.

Esitän asiasta todisteellisen näytön uudessa kirjassani ”Pavlovin koirat –Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta”.

Linkkaan teoksen Teille, koska myös Teillä on velvollisuus tietää muutakin kuin sitä, mitä tutkimuksistani esitetään toimittajien kostoissa, lehdistöreportaasitieteessä ja muissa sekundäärilähteissä.

Rohkenen suositella mediatutkimusteni molempien osien (Totuus kiihottaa ja Pavlovin koirat) sisällyttämistä viestinnän tutkintovaatimuksiin jo pelkästään siksi, että kukaan ei sitä halua.

Huolenne tutkijoihin kohdistuvasta painostuksesta on ollut liikuttavaa ja myötäelettävää, paitsi että kritiikkinne kohteet ja puolustelun aiheet ovat nähdyt tässä kirjoituksessanne melko manikealaisesti.

Todellinen uhka ei ole mikään yliopistomaailman ulkoinen vaikuttaminen vaan yliopistojen sisäinen politisoituminen, josta olen esittänyt selvän näytön sekä teoksessani ”Totuus kiihottaa” (luku 17) että tutkimukseni toisessa osassa ”Pavlovin koirat” (luku 9).

Yliopistotila, jossa ei voi vapaasti argumentoida, ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuuden” ovat yleensäkin samoja, jotka ratsastavat tekaistujen uhkien selässä ja haluavat maksuksi vapautemme.

Myöskään demokratian olemus ei ole mikään yksimielisyys tai vastakkainasettelujen torjuminen vaan erilaisten näkemysten avoin ja julkinen kilpailuttaminen.

Kuinka helppoa onkaan lavastaa ”häirinnäksi” kaikki sellainen, mikä koettelee median, politiikan tai yliopistomaailman omaa ideologisuutta, pureutuu asioiden ytimiin ja kyseenalaistaa niin sanottuja perusarvoja, jotka usein ovat vain sovinnaisia ajattelutottumuksia?

On yliopistojen itsensä kannalta oireellista, että kriittinen filosofia pyritään ajamaan palavilla seipäillä yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Siitä merkkinä on erilaisten ajatushautomojen ja muiden yksityisten tutkimuslaitosten yleistyminen eri puolilla maailmaa.

Ilmiö kertoo samasta kuin niin sanotun vaihtoehtojournalismin esiinnousu: valtavirtamediat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi monipuolisuusvelvoitteidensa mukaan toimia.

Tässä valossa vaateet, joiden mukaan kaikkien pitäisi ulvoa samaa kuuta, ovat yhtä oikeutettuja kuin ”Professoriblogissa” esittämänne paheksunta sen johdosta, että ”tutkimustietoa ja julkisuudessa esiintyviä tutkijoita kyseenalaistetaan yhä herkemmin”.

En voi torjua epäilystäni, että Iltalehden kommentoijana ansioiduitte itsekin blogikirjoituksessanne moittimillanne hyveillä. Osuuttanne oman tutkimukseni mustamaalaamisessa kuitenkin vähentää se, että palautteenne oli – niin kuin sanotte blogissanne – ”suhteellisen lievää, kuten loukkaavia sanoja ja asiantuntemuksen vähättelyä”.

Kiitän ja kumarran siis tuostakin.

Erityisen mielissäni olen Twitterissä esittämästänne ja Iltalehden pääkirjoitukseen 11.6.2020 päätyneestä varoittelusta ”ennen kuin kiihotut Totuus kiihottaa -raportista, mieti oletko osa käsikirjoitusta”.

Joudun toteamaan, että ainakaan minulla ei ollut mitään käsikirjoitusta, vaan osallistuin tapahtumien kulkuun niiden uhrina. En vain ole saanut kuvatuksi median toimintaa paremmaksi kuin on itse malli.

Lähes kaikki tiedotusvälineet, puolueet ja virkamiehet jättivät viisautenne noudattamatta, ja sen vuoksi niiden reaktiot ovat nyt dokumentoituina tutkimukseni osaan 2: ”Pavlovin koirat”.

Lopuksi muutama yleishavainto nykyisestä yliopistokulttuurista.

On koko yliopistomaailmaa leimaavan matalamielisyyden merkki, että tiettyjä kritiikin aiheita, kuten sanotte – ”maahanmuutto, historialliset tabut, sukupuoli ja seksuaalisuus, samoin jotkut ympäristönsuojeluun ja terveyteen liittyvät aiheet” – pyritään pitämään arvostelun ulkopuolella ja niistä suostutaan keskustelemaan vain vihervasemmistolaisten perususkomusten tultua hyväksytyiksi.

Yliopistoissa ei enää edes yritetä yltää tuon moraalipastöroidun diskurssin metatasolle saati tulkita eripuran ideologisia juurisyitä, jotka olen osoittanut molemmissa – useimmilta lukematta ja ymmärtämättä jääneissä – mediatutkimuksissani. Niitä olen kirjaillut muun muassa uuden teokseni ”Pavlovin koirat” ensimmäiseen päälukuun.

Sokalin & Boghossianin jälkeisenä aikana kenellekään ei pitäisi olla salaisuus, että myös tieteen vertaisvartiointikäytänteet kärsivät tiedepoliittisesta ryhmäkoheesiosta ja konformismista.

Tieteenfilosofian näkökulmasta mitään vertaisasemaa ei edes vallitse, sillä refereethän eivät ole kirjoittajiin nähden vertaisasemassa vaan tiedepoliittisessa valta-asemassa, mikä on tehnyt kyseisestä ajatuskahleiden ripustelusta dialogisen filosofian irvikuvan.

Surkuhupaisaa on ollut niin sanotun vasemmistoälymystön kääntyminen aiemmasta ”rationalismista” kirkassilmäisen idealismin polulle, josta jo Frankfurtin koulukunnan filosofit varoittivat ja jonka tuloksena millenniaalit nyt hakeutuvat yliopistoihin parantamaan maailmaa – eivät ymmärtääkseen, kuinka maailma toimii.

Entisenä Seta-veteraanina en voi peittää hämmästystäni siitäkään, kuinka feministit, jotka ennen polttivat pikkupöksyjään seksuaalisen vapaamielisyyden merkiksi, vaativat nykyään entistä kauheampia kahleita kaiken seksuaalisen pois juurimiseksi sekä mediasta että ihmisten kanssakäymisestä.

Älyllinen näkökulma ahdasmielisyyden kasvuun on laiminlyöty, ja se löytynee vain tunnustamalla, että seksuaalisen mielihyvän alati laajenevalla sääntelyllään feministit käyttävät huomattavaa ylivaltaa, jonka olemus pyritään tietenkin kiistämään (vallan käytölle tyypillisesti).

Tieteellisten seurojen valtuuskunta kirjoitti sivuillaan seuraavasti palkitessaan toimitustyönne ”Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus”:

”Teoksen luvuissa tarkastellaan tieteen vapauden ja vaikuttavuuden ohella muun muassa tieteen markkinoita, tutkijoiden sananvapautta vaarantavia rakenteellisia ja henkilöön kohdistuvia uhkia, tieteen roolia poliittisessa päätöksenteossa sekä tutkimuslaitosten riippumattomuutta rapauttavaa poliittista ja taloudellista ohjailua. […] Puolustamalla tieteen ja tutkijoiden vapautta puolustetaan myös yhteistä hyvää ja tietoon perustuvaa päätöksentekoa sensuurilta ja ohjailulta sekä vihapuheelta ja vaientamiselta.”

Ikävä sanoa, mutta kaiken sen hyökkäilyn jälkeen, jota opetusministeriö, valtavirtamediat ja osa tutkijakunnasta ovat suunnanneet näiden kauniiden sanojen höystämänä minua ja tutkimustoimintaani vastaan, vaikuttavat edellä siteeratut sanat parodialta, jota Keijo Kaarisadekaan ei voisi ylittää.

’Tieteen vapaus’ ei ole mikään abstraktio vaan käsite, jonka sisältö mitataan joka päivä siinä käytännössä, jolla tiedehallinto rahoittaa valtioneuvoston ohjaamaa puolueellista agenda- ja komiteamietintötiedettä mutta kohdistaa häikäilemättömiä perintätoimia kriittiseen yhteiskuntatutkimukseen. 

Tästä sietäisi olla huolissaan myös kaikkien niiden, joilla on yliopistolliseen virka-asemaan perustuva etuoikeus arvostella toisella tavalla ajattelevien töitä.

 

JUKKA HANKAMÄKI

Aiheeseen liittyviä luentoja täällä, täällä ja kohdasta 46 min. alkaen täällä.

Uusi kirja: Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta

Olen julkaissut uuden kirjan nimeltä Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta. Sen voi ladata ilmaiseksi klikkaamalla oheista etukantta tai takakantta tai painamalla tästä.

Kyseessä on reseptio- eli vastaanottotutkimus, jossa kerron mediatutkimukseni Totuus kiihottaa (2020) käsittelystä mediassa ja byrokratian rattaissa. Teos täydentää tutkimushankkeeni kokonaisuudeksi.

Pavlovin koirat on siis mediatutkimushankkeeni osa 2. Edeltävän osan 1 voi ladata painamalla tästä tai klikkamalla kuvaa:

 

Kuka voisikaan unohtaa kirjaani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä? 

Muistellaanpa tuon teoksen mediakäsittelyä hieman. Tutkimukseni ilmestymisen jälkeen Yleistysradion ja geopoliittiseen valta-asemaan nojaavan Helsingin Totuus -paikallislehden toimittajat tapasivat kapakan pöydässä. Näin ne puhuivat:

 

– Mä niin vedin lehdessä turpaan sitä Hankamäkee. Kyllä teki hyvää!

– Ai vitsi miten kiva, vähänks olit ilkee sille. Nyt kukaan ei varmaan huomaa, mitä se oikeesti sanoi mediasta.

– Joo, tosi hyvin onnistui tää meidän vasta- ja peiteuutisointi. Valehtelin, että siinä kirjassa oli naisvihaa, vaikka oikeestihan siinä oli feminismin kritiikkiä. Mutta kun se Hankamäen teksti oli tieteellisesti vastaansanomatonta, niin vein huomion väärään paikkaan ja syytin naisvihasta. Hieroin samalla tätä meidän feminististä agendaa persujen naamaan. Muista säkin äänestää vihervassareita.

– Niitähän mä aina, ettei oma muija suutu.

– Ai säkin oot cuck-mies?

– Pakko, tai muuten lähtee penkki alta toimituksessa. Siitä on yliopistolla varmistettua faktaa, että vastuullinen journalismi velvoittaa feminismiin, tai muuten...

– Pelottaa niin tää turvallinen tila. Mutta oli ihanaa pilata sen Hankamäen maine. Saatiin näyttään se ihan epäkelvolta ihmiseltä. Saan kai käyttää sanaa ”ihana” näin profeministien kesken?

– Kivasti teit, kun potkit sitä munille. Nyt se ei varmaan koskaan enää sano eikä kirjoita mitään – eikä taatusti saa työpaikkaa mistään, ja teit sille tuhansien tappiot. Pääset tolla yliopistolle professorinvirkaan.

– Niin tosiaan, maistereitahan niihin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Mutta voisin korjata sukupuolta, kun luonto teki virheen ja oon muutenkin niin rikki. Oisko röökii?

– Ota viinaa. Meidän päätoimittajakin otti ja meni aamulla rattiin.

– Sehän tuli mediaan, kyllä oli moka.

– Niin oli, ihan hirvee moka.

– Mokata saa, kun on vihervassari ja laatujournalisti, ja kollegat puolustaa. Sananvastuu velvoittaa.

– Pääministerinäkin saa mokata vaikka kuinka, ja suosio kasvaa, jos on demari.

– Mokasiko Hankamäki?

– Ei. Se ilmoittautui käytettäväksi meidän uudeksi päätoimittajaksi. Mutta me huomattiin, että me ei voida sen argumenteille mitään, ja niinpä me vandalisoitiin sen maine perättömällä mustamaalauksella, että olis näyttänyt mokaukselta, ja persut nieli meidän lavastuksen.

– Nehän meni haukkumaan kirjaa lukematta sitä, niin kuin muutkin.

– Ne luki kirjaa median kautta, ja me pelättiin, että ihmiset alkaa lukea mediaa sen Hankamäen kirjan kautta.

– Se oli persujen oma moka, kun moittivat parhaan tutkimuksen. Sitten ne meni sensuroimaan sen, kun kepulainen tiedeministeri alkoi kiristää niitä rahalla. Saatin vedetyksi matto alta. Kyllä oli nautinto!

– Se oli kyllä hyvä. Saatiin Hankamäki vivuttua pois Perussuomalaisista. Niiden riveissä se olis ollut vihervasemmistolle vaarallinen. Joten hyvä kun saatiin kammettua se pois, ja persut tuli meidän puolelle.

– Siinä ne mokas kyllä täysin.

– Niin mokas. Nyt siellä ei ole aivoja ollenkaan, kun Halla-ahokin lähti puharin paikalta ihan ratkaisevalla hetkellä, eikä kukaan uskalla sanoa enää mitään.

– Jussista olis tullut pääministeri. Sitä kansa halus. Mutta nyt ne antoi vallan Kokoomukselle, ja persuista tulee niiden apupuolue, ja taas viedään kansaa kuin kuoriämpäriä.

– Vitsi, me cancel-terroristit ollaan älykkäitä.

Saan kai sanasen?

Noissa tunnustuksissaan toimittajat olivat varmasti rehellisiä. Koska itse olen täysin mielikuvitukseton henkilö, vaivaudun seuraavassa sanomaan asian selkeästi omin sanoin.

Totuushan on tosiaankin se, että kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa arvostellakseni valtavirtamediassa vallitsevaa punavihreää kallistumaa, viranomaisten harjoittamaa sensuuria, kansalaisten pakotettua itsesensuuria ja epävirallista verkkosensuuria, jota esiintyy sosiaalisessa mediassa.

Teoksen ilmestyttyä äärivasemmistolaiset verkkohäiriköt disinformoivat näkemyksensä valtamedian toimittajille sosiaalisessa mediassa syyttäen kirjaani Totuus kiihottaa ”naisvihasta”. Ammattitoimittajat puolestaan misinformoivat heidän kannanottonsa eteenpäin näpertelemällä ne tiedotus- ja toitotusvälineisiinsä.

Tosiasiassa olin esittänyt arvostelua Helsingin Sanomien, Yleisradion ja muun valtavirtamedian tavasta kehua ”Suostumus2018”-aloitetta, ”Me too” -kampanjaa, translain uudistusta ja ”Climate strike” -pullikointia.

Suurin osa kirjani argumentaatiosta käsitteli muita, paljon merkittävämpiä asioita, kuten valtamedian halua edistää haittamaahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa. Kritisoin toimittajien halua puhua EU-liittovaltiopolitiikan, tukipakettien, ilmastoaneiden, vihersiirtymän, velkaunionin, tulojensiirtounionin, verotusunionin ja pysyvien tilapäisrahastojen puolesta. Vastustin ilmastonsuojeluvelvoitteiden epätasapuolisuutta.

Väitin, että median jakautuminen valtavirta- ja vaihtoehtomediaan heijastelee sosiaalisessa mediassa esiintyvää mielipiteiden jakautumista, jota valtavirtamedia seurailee ja jäljentää.

Mielipiteiden jakautuminen puolestaan kumpuaa yhteiskunnassa itsessään vallitsevista arvo-, etu- ja kulttuuriristiriidoista, joiden syinä ovat maahanmuutto ja sen tueksi esitetty monikulttuuri-ideologia. 

Laajalti paheksutut ”vihapuhe” ja ”maalittaminen” eivät siis ole syitä eripuraan, vaan ne ovat seurauksia erimielisyydestä, jota on syntynyt kansanryhmien aidoista konflikteista – ei siis ”kansankiihottajiksi” väitettyjen taikasanoista. Ongelma pesii yhteiskunnan perusrakenteessa, jota on muokattu väestöjensiirroilla ja maahanmuutolla.

Väitin myös, että media- ja verkkosensuuri sekä muut sananvapauden rajoitukset ovat merkkeinä yhteiskunnan legitimaatiokriisistä. Oikeusperustus horjuu, sillä julkinen valta, poliitikot ja oikeuslaitos ottavat (valtamedian tuella) voimakkaasti kantaa vierasperäisten hyväksi omia kansalaisiamme vastaan.

Esitin kirjassani kritiikkiä myös oikeuslaitoksen politisoituneisuutta kohtaan ja arvostelin ihmisoikeusfundamentalismia. Puutuin toimittajien tapaan puhuttaa sekä tieteilijöitä että poliitikkoja valikoidusti ja puolueellisesti: saadakseen näkyviin vain valtavirtamedioiden toimituspoliittisiin linjauksiin sopivia näkemyksiä. Tieteilijöiden ja poliitikkojen riippuvuutta mediasta sanoin tieteen ja politiikan medioitumiseksi.

Valtavirrassa vellovat ”arvot” harvoin ovat olleet arvoja saati itseisarvoja. Useimmiten ne ovat olleet henkilökohtaisia arvostuksia, eli mielipiteitä ja ideologiaa. Myöskään monikulttuurisuus ei ole itseisarvo, mutta omakulttuurisuus on, sillä sillä on subjekti: kansakunta.

Esitin teoksessani perinpohjaisen analyysin median ideologisuudesta ja siitä, miltä näyttää yhteiskunta hajoamistilassa ja miksi. Koska kirjani mediakritiikki meni perille, toimittajat järjestivät kirjastani klikkijournalistisen kohun.

Mitä mediatutkimuksestani Totuus kiihottaa seurasi mediassa ja byrokratiassa? 

1. Valtamedian toimittajat poimivat Twitteristä muutamia woke-aktivistien ja cancel-terroristien mielipiteitä ja julkaisivat ne uudelleen syyttäen kirjaani ”naisvihasta”.

2. Yleisradion proletaaritoimittajien ja Helsingin Sanomien mustepatruunakauppiaiden reaktioita alkoi leimata pelko, että he jäävät osattomiksi kirjani nauttimasta julkisuudesta, ja siksi heidän täytyi alkaa haukkua sitä peläten jäävänsä alakynteen. Näin tuokin pelko edisti toteen käymistään, eikä laaja raatelu suinkaan pelastanut heitä tunnustamasta tappiotaan vaan vahvisti sen.

3. Sanoma-yhtiöiden enemmistöomistama Suomen Tietotoimisto alkoi luonnehtia teostani maininnalla ”naisvihamielinen kirja” antaen esimerkkiä disinformaation levittämisestä ja lehdistöreportaasitieteestä, joka on eräs pseudotieteen laji. STT:n jauhotus päätyi lopulta kaikkiin medioihin.

4. Viransijainen tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk) luki lehtiä, hermostui ja laittoi Coltin kirjani julkaisseen Suomen Perustan ohimolle vaatien ajatuspajalle vuosien saatossa kertyneiden kaikkien toiminta-avustusten (noin 750 000 euroa) perintää takaisin, koska ministeriön mielestä kirjani ei edistänyt eräitä sisällöllisesti määrittelemättömiä ihanteita, kuten ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta” (tosiasiassa tutkimuksen ei pidä edistää mitään muita päämääriä kuin tiedon ja totuuden tavoittelua).

5. Suomen Perustan taustalla toimiva perussuomalainen puolue huolestui, käveli median ja ministeriön lankaan ja poisti kirjani saatavilta.

6. Ministeriö peri Suomen Perustalta takaisin täsmäiskumaisesti kirjani tuotantokustannukset, noin 10 000 euroa. Minä puolestani olin aina luullut, että filosofille maksettaisiin kriittisestä ajattelusta eikä siitä, että laulamme hallintobyrokraattien lauluja ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’.

7. Opetus- ja kulttuuriministeriön päätös oli tutkimustoiminnan raiskaus, sillä oikeusvaltiossa mikään hallitus, ministeriö tai ministeri ei voisi kajota kenenkään tutkijan, tieteilijän tai julkaisijan tekemisiin eikä ehdollistaa filosofeja noudattelemaan viranomaisvallan näkemyksiä ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’, jotka ovat kelluvia merkitsijöitä. Sellaisella käytännöllä olisi tuhoisat vaikutukset tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen sekä tiedon ja totuuden tavoitteluun. Se, että niin tehtiin, osoitti kuinka matalamielistä vihervasemmiston ja feministien asennoituminen kriittiseen järjen harjoittamiseen on.

Mikä sensuurissa oli väärin (sensuurin itsensä lisäksi)?

1. Toimittajat pyrkivät itse päättämään mediatutkimuksen merkityksestä tyyliin ”oma lehmä ojassa” ja ”pukit toimivat kaalimaan vartijoina”.

2. Opetus- ja kulttuuriministeriö syyllistyi tutkimustoiminnan kiristämiseen ja häirintään ylittäen toimivaltansa ja asettaen tutkimukselle tieteen ulkoisia vaateita sekä toteutti uhkauksensa loukaten tieteen vapautta ja taivutellen tutkijakuntaa myötäilemään byrokraatteja ja poliitikkoja jatkossa. Painostustoimillaan ministeriö syyllistyi myös tutkijan henkilökohtaiseen syrjintään ja ihmis- sekä perusoikeuksien, kuten sananvapauden, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, vastaisiin rikoksiin.

3. Perussuomalainen puolue ja Suomen Perusta taipuivat poistamaan julkaisun saatavilta. ”Huono kirja” ja ”noin ei pitäisi sanoa”, valittivat monet, mutta kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, että kirjassa esittämäni väitteet eivät pitäisi paikkaansa, ja vain tämä on tieteen ja filosofian kannalta ratkaisevaa.

4. Toimittajat ja muut puolueet pyrkivät käyttämään tekaisemaansa naisvihasyytöstä vipuna minun linkoamisekseni pois perussuomalaisesta puolueesta, poliittisen osallistumiseni estämiseksi sekä tutkimustyöni tuhoamiseksi.

5. Minulle ei (tietenkään) annettu televisiossa eikä radiossa mitään mahdollisuutta puolustaa väitteitäni ja vastata vastakritiikkiin, vaan vastaamaan laitettiin kirjaani lukemattomat toiset henkilöt.

6. Media pyrki peittämään esittämäni mediakritiikin vasta- ja peiteuutisilla, joissa keuhkottiin ”naisvihasta” kirjani todellisen sisällön salaamiseksi ja naisäänestäjien käännyttämiseksi pois perussuomalaisesta puolueesta.

7. Toimittajien harhaanjohtamina lähes kaikki yleisöt tieteilijöistä byrokraatteihin näkivät kirjassani sellaista, mitä siinä ei ole, mutta eivät nähneet sitä, mitä siinä on.

8. Jälki oli rumaa, kun puolueet alkoivat kopitella tutkimuksella, ja poliittisessa viitekehyksessä tutkimukseni irvikuvallistettiin. Tulos edusti maineterroria, jolla feministit vahingoittivat asemaani perättömästi mutta ilmeisen pysyvästi.

9.  Medioiden verkkosivuille jääneet syytökset naisvihasta osoittavat, että toimittajien viha etsii edelleen kohdetta.

10. Valtavirtamedia on joukkotiedotuksen turha puro.

Median mattopommituksesta

Filosofian ja tavanomaisen elämän ristiriita on tietenkin klassinen. Nyky-yhteiskunnassa, jossa korkeinta eettisyyttä on sitoutua gluteenittomaan kasvisruokavalioon, pidettiin vähintäänkin kansanmurhana, että esitin feminismin kritiikkiä ja pudottelin kansakunnan kaapin päältä muutamia median kotijumalia.

Politiikkaan ja mediaan ei ilmeisesti voi suhtautua filosofisesti ilman, että järki ja vallankäyttö ajautuvat konfliktiin ja tuloksena on sokraattinen riita. Sen syvyys on pohjaton, sillä kiistat ovat alkuperältään periaatteellisia.

Sarkastista on, että toimittajat ja byrokraatit tulivat osoittaneiksi kaikki väitteeni valtavirtamedian ja tiedehallinnon puolueellisuudesta entistäkin selvemmin tosiksi. Pahoittelemaan antaudun vain yhtä seikkaa: sitä, että median piti mennä antamaan kirjastani perin pohjin vääristelty kuva myös omaksi tappiokseen.

Kerron tapahtumien kulun tarkoin perusteltuna ja dokumentoituna nyt ilmestyvässä 345-sivuisessa kirjassani Pavlovin koirat.

Teoksen nimi viittaa psykologi Ivan Pavloviin, joka koirilla tekemillään reagoimis- ja tottelevaisuuskokeilla keksi ehdollisen refleksin perusprosessin. Kuultuaan sanan ”perussuomalainen” toimittajat, poliitikot ja byrokraatit räksähtivät juuri niin kuin olin odottanut. 

Myöskään tänään ilmestyvä kirjani ei edusta komiteamietintötiedettä, vaan sanon asiat niin kuin ne ovat.

Entä sitten feminismi, syytökset ”naisvihasta” ja muut seksien selitykset?

Ne, jotka ovat malttaneet lukea tutkimukseni ensimmäisen osan Totuus kiihottaa, tietävät, että mediassa esitetyt karkeat väittämät ”raiskausten puolustelusta” ja ”nuorison pilkasta” eivät pitäneet lainkaan paikkaansa.

Mistä sitten oli kyse?

Tosiasiassa puheena olleissa yksityiskohdissa oli kyse arvostelusta, jota kohdistin rikoslain uudistukseen ja oikeudellisen todistelun vaikeuksiin, joihin valmisteilla ollut suostumushanke voi johtaa.

Mitä vikaa onkaan sellaisen lakiesityksen kritisoimisessa, jonka nojalla kaikki, mistä joku ei pidä, voidaan kääntää ”häirinnäksi”? Kun kyse on subjektiivisista kokemuksista ja todistelukin on jäämässä sanaksi sanaa vastaan, voidaan sellaista lakia pitää torsona, joka mahdollistaa syyttelemisen noin huteralta pohjalta. Tämän toteaminen ei ole naisvihaa, joskaan ei myöskään minulta vaadittua naisten palvontaa.

Esitin kirjassani kritiikkiä myös seksuaalirikoksia koskevan normiruuvin kiristämistä vastaan. Muun muassa Espanjasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Saksasta saatujen kokemusten mukaan rangaistusasteikon kiristyksillä ei ole ollut mitään vaikutusta intohimorikosten esiintyvyyteen, vaan etenkin maahanmuuttajat ovat tehtailleet niitä täysin piittaamatta tai tietämättä paikallisista laeista.

Tiukentamisen vaikutus onkin kohdistunut lähinnä kantaväestöihin, joita viranomaisvalta on traumatisoinut seksuaalisuuden vaarallistamisella.

Kun julkinen valta on korostanut seksuaalisuuden rangaistavuuden tärkeyttä, on kantaväestön seksuaalikäytös mennyt huurteeseen, ja siksi ihmiset eivät enää uskalla tehdä aloitteita. Suomessa tämä on havaittu syntyvyyden alenemisena ja Yhdysvalloissa seksuaalisen aktiivisuuden vähenemisenä, jonka syitä pohditaan ja taivastellaan Helsingin Sanomienkin mukaan nykyisin ympäri maailmaa.

Näkemyksissäni ei siis ollut kyse mistään naisvihasta eikä raiskausten puolustelusta vaan suomalaisen seksuaalikulttuurin ja vapaamielisyyden kannattamisesta median levittämää vaarallistamista vastaan.

Feministien sulkutulessa

Järjen puhuminen vihervasemmistolle on vaivatonta kuin myisi eskimoille jäitä. Helpompi on rabies-hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin on feministien antaa paikkaansa pitävä arvio tutkimuksestani.

Osoitetuksi tuli, mistä valtamedia elää: itse lavastamistaan kohuista, skandaaleista, klikkiotsikoista ja valejournalismista. Toimittajat mokasivat siinäkin, että he valehtelivat yleisöille myös kirjani sisällöstä.

Pohjat kaikista veti verorahoitteinen Yleisradio, joka laverteli kirjasta ohitseni useissa ohjelmissa, joissa punavihreille feministeille suotiin loppumattomasti lähetysaikaa (ks. Pavlovin koirat, s. 136 jss).

Mediat kieltäytyivät sulattamasta vähäisintäkään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ja pitäytyivät takomaan omaa totuuttaan kirjastani samalla kun toimittajat ja opetusministeriön byrokraatit riehuivat karnevalistisessa kiimassa saaden perussuomalaisen puolueen perumaan julkaisun.

Muutoin oli hauskaa katsella, miten toimittajakunta ja ministerit paljastivat oman sekopäisyytensä vaahtosuisella julistuksella ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta.

Näiden käsitteiden sisältöä ei ollut yhtään pohdittu tuossa hallintodiskursiivisessa vuodatuksessa. Kun nyt filosofina antauduin tekemään niin, toimittajat aloittivat raivokkaan syyttelyn poliittisen korrektiuden noudattamattomuudesta!

Mikäli tarkoitus oli lavastaa minusta apinaa toimittajien synkkiin tarkoituksiin, he epäonnistuivat ja nolasivat itsensä surkeasti, sillä täällä päädyssä menee edelleenkin läpi vain sellainen, missä on järkeä.

Melkoista miesvihaa ja homovihaa tuo median ajojahti kyllä ilmensi, tosin sisältämättä aavistustakaan siitä, että osoittamalla tahallista ilkeyttä minun suuntaani ei myöskään minusta tule mediaa kohtaan entistä suopeampaa.

Ja sitten peruskysymys: enkö ymmärrä, miten median kanssa pitää toimia? Ymmärrän oikein hyvin. Mutta myös valheellisuudella on rajansa. Ja meidän tieteilijöiden ja filosofien tehtävä on ne osoittaa.

 

Valejournalismi osoitettu ja paljastettu

Kirjaani Totuus kiihottaa moittineet eivät olleet ymmärtäneet teokseni ajatuskulkuja lainkaan, ja siksi pyydän jokaista lukemaan ja sisäistämään tänään ilmestyvän uuden kirjani aivan kokonaan ennen ensimmäisenkään mielipiteen lausumista.

Suositan myös pidättäytymään kannanotoista, mikäli argumenttini eivät mahdu järkenne maljaan. Jos ei ole ymmärtänyt teosta, siitä ei pitäisi esittää vahvoja mielipiteitä – ei varsinkaan niin vahvoja, joilla vaaditaan sensurointia tai ryhdytään tiedepoliittisiin kiristys- tai painostustoimiin.

Pidän sekä tutkija- että toimittajakunnan velvollisuutena perehtyä asioihin vähintään yhtä hyvin tai paremmin kuin teoksen kirjoittaja itse, mikäli aikoo kyseenalaistaa näkemykseni katsoen, että en tietäisi, mitä teen.

Kenties ei ole myöskään huomattu, että ei ole anonyymisti toimivien tuhattaiturien asia päättää siitä, mitä tieteilijöiden julkaisuista esitetään julkisesti tietoina.

Tahallisesti väärin ymmärrettynä oli kirjaani Totuus kiihottaa koskeva mediakäsittely disinformaatiota, ja tahattomasti tai tietämättömyyden vuoksi jaeltuna siitä tuli misinformaatiota. Tieteen medioitumisesta merkkinä on puolestaan lehdistöreportaasitiede, jossa toimittajat pyrkivät päättämään, mitä tieteilijä sanoo.

Laajemmin kyse on anti-intellektualismista. Se leimaa pahoin sekä niin sanottua journalismia että yliopistokulttuuria, josta uusi kirjani tarjoaa läpivalaisevan röntgenkuvan. Lukekaa siis kannesta kanteen ja sisäistäkää todisteluni ja sanokaa vasta sitten, jos en ole mielestänne oikeassa ja miksi.

Tämä koskee toimittajien lisäksi myös yliopistojen palkkapiikoja, partaturilaita ja silkkipyllysuvakkeja: olette selkä seinää vasten, ja pakoon ette pääse.

JUKKA HANKAMÄKI
Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori

Päivitys 3.2.2023: Professori Timo Vihavainen arvioi uutta kirjaani Pavlovin koirat ja kommentoi tapausta yleisesti kirjoituksessaan 31.1.2023 ”Yhteiskunnan vihollinen? Sananvapausskandaali vailla vertaa”.

Hän sanoo muun muassa näin: ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Minulla ei ole tuohon mitään lisättävää.

 

Aiheesta aiemmin:

Esitelmä Totuus kiihottaa -kirjan julkaisutilaisuudessa (video)

Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa (video)

Keskustelua mediasta, julkisuudesta ja sananvapaudesta Dosentti-ohjelmassa (video)

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Mitä on tieteen medioituminen? 

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Mikä kirjani ”Totuus kiihottaa” vastaanotossa oli hullua?

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Kirjaholokausti

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Wikipedian valheet kirjastani ”Totuus kiihottaa”

Wikipedia on eräs informaatiosodan kentistä, joilla poliittisen vihervasemmiston sissit käyvät loppumatonta taisteluaan. Siinä mielessä se ei poikkea paljoakaan Facebookista tai Twitteristä. Niinpä tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka luotettava tai epäluotettava Wikipedia on tiedonvälityksen alustana. Käytän esimerkkinä teokseni Totuus kiihottaa käsittelyä, mikä sopii kuvioon siksi, että dis- ja misinformaation levittäminen oli kirjani mediakäsittelyssä laajaa. Disinformaatiollahan tarkoitetaan tahallista väärän tiedon levittämistä ja misinformaatiolla sen tahatonta edelleen jakamista.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Tutkimukseni mustamaalaaminen aloitettiin sosiaalisessa mediassa, kun poliittisen vihervasemmiston partisaanit alkoivat jaella asiayhteyksistä irrottamiaan lauseita Facebookissa ja Twitterissä ja tarjoilla niitä syötteinä tiedotus- ja toitotusvälineille. Valtavirtamedian toverit suurensivat ne sivuilleen ja välittivät eteenpäin ”tietona”, joka oikeasti oli mielikuvaterroria.

Olin esimerkiksi arvostellut kirjani luvussa 17.5 tapaa, jolla identiteettipolitiikasta on tehty yliopistofeminismissä tieteen näennäinen metodi. Wikipediasta jouduin pian lukemaan, että en muka noudattaisi tutkimuksessani tieteen hyväksyttyjä metodeja! Kyseiset mielipiteet olivat puolestaan lähtöisin niiden sosiaaliseen mediaan kirjoittavien woke- ja cancel-aktivistien tahoilta, joiden virheitä olin kritisoinut kirjassani ja jotka nyt kostivat minulle rääkyen kitapurjeet lepattaen, että kirjani ei ole heille mieluinen.

Wikipedia on siitä erikoinen sivusto, että sen anonyymeinä esiintyvät ylläpitäjät ja kirjoittajat pitävät omana oikeutenaan päättää siitä, mitä kunniallisista tieteenharjoittajista ja tutkimustuloksistamme välitetään tietona. Meitä itseämme puolestaan kielletään sanomasta Wikipediassa mitään, sillä se olisi ylläpitäjien mielestä ”mainostusta”. Tosiasiassa heidän pitäisi moraalisesti toimiakseen kysyä ja varmistaa asiat meiltä itseltämme, toisin sanoen puheena olevilta tieteilijöiltä.

Wikipedian ”yhteisönormien” (sakinhivutuksen) mukaan artikkelit eivät saisi olla ”ansioiden luetteloja”. Eräät ylläpitäjät sen sijaan haluaisivat tehdä niistä epäansioiden luetteloja keräilemällä skandalisoimisen haluunsa perustuvia dismeriittejä sekä levittelemällä niitä ympäriinsä omassa tuhrimisvimmassaan.

Niinpä vihervasistisen median minua ja tutkimustani kohtaan osoittama ”kritiikki” päätyi pian teostani käsittelevään Wikipedia-artikkeliin (tässä kirjoituksessa tarkastelun kohteena on Wikipediassa 17.12.2022 saatavilla oleva versio).

Noin puoliväliin asti kirjoitus on asiaa, mutta silloinkin joukossa on  muutamia valheellisia välihuutoja. Enemmänkin artikkelissa puhutaan median esittämästä vastauutisoinnista kuin kirjastani, ja teokseni sisältö yritetään vesittää tiedepoliittisten vastustajieni arvioihin siitä. 

Muistutan, että minua ja filosofiaani koskeva tieto tulee vain minulta itseltäni ja julkaisuistani – ei mistään mediasta eikä muista sekundäärilähteistä, joita Wikipedissa pidetään ”oikean tiedon” mittapuina. Totuudenmukaisen kuvan saamiseksi ajattelustani kannattaa siis lukea kirjoituksiani, kun taas toisten ihmisten mielipiteistä saatte vaikutelmia lukemalla heidän tekstejään. Oudoksuttavaa onkin Wikipedian pyrkimys vältellä alkuperäistutkimuksia ja primäärilähteitä ja tukeutua lehtien väitteisiin niistä.

Wikipedian ”lähteistys” on horjuvalla pohjalla, sillä lähteet valitaan yleensä vihervasemmiston omilta foorumeilta. Muutoshistorian mukaan eräs kirjoittaja on esimerkiksi kynäillyt tihutyönsä perusteluksi 3.10.2020, että ”kun lähteistetysti kyseessä on pamfletti, tämä kiistakirjoitusluonne on myös syytä tuoda esiin myös johdannossa”.

Tutkimus siis muuttuu kuin taikaiskusta ”pamfletiksi”, kun joku tiedepoliittinen vastustajani väittää niin kannanotossaan, ja väite laitetaan näyteikkunapaikalle ohjaamaan Wikipedia-artikkelin lukijoita harhaan. Vihervasemmistolaisten omien puolueellisten valikointiperusteiden vuoksi ”lähteistys” ei takaakaan totuutta Wikipediassa, ja ”kiistakirjoitukseksi” tutkimukseni ovat pyrkineet lavastamaan he itse.

Mitäpä muuta kriittinen tutkimus voisi nykyisin olla kuin ”pamfletti”, sillä vihervasemmiston pohjustamassa kinastelevassa viitekehyksessä järkiperäinen argumentaatio leimautuu kuin automaattisesti ”pamfletiksi”? Wikipedian ylläpitäjien ei pitäisi toimia kuin parodiasivustonsa Hikipedian huutosakin, joka kolhii autojen peltejä naskalilla yön pimeydessä ja nauraa ivallisesti päälle, vaikka se onkin ”vastuullisen journalismin” mukaista ja tarjoaa tavan levittää propagandaa ”huumorin” kaavussa.

Omistin jo mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa kokonaisen luvun Wikipedian heikkouksille. Se on nimeltään ”Vie sinä, minä wikisen!” (15.3). Tämä kirjoitukseni vahvistaa siinä esittämääni arvostelua.

”Totuudeksi” taikomisen magiaa

Wikipedia välttelee esiintymästä ”uuden tiedon” tuottajana ja vaatii kirjoittajia viittaamaan muualla julkaistuun ainekseen. Juuri tässä sinänsä hyväntahoisessa ajatuksessa piilee suuri heikkous. Nimittäin lehdissä julkaiseminen ei ole totuuden tae. Lehtijuttuihin tukeutumalla Wikipedian toimittajat tulevat itse luoneiksi ”uutta tietoa”. Levitettynä lehtien disinformaatio muuttuu misinformaatioksi.

Käsitys, että tietyllä foorumilla julkaiseminen taikoo asiat tosiksi, on perimmältään magiaa. Siihen ajatusvirheeseen syyllistyy tietenkin myös suuri osa tieteellisistä julkaisuista, kuten osoitin lehtien vertaisarviointeja koskevassa kritiikissäni, kirjani luvussa 17.4.

Teostani Totuus kiihottaa koskevassa Wikipedia-artikkelissa viitataan nyt laajasti valtamediassa olleisiin arvioihin kirjastani ja kerrotaan niiden olleen ”erittäin kielteisiä”.

Miten muuten voisi ollakaan, sillä kritiikkini kohteena oli nimenomaan valtavirtamedia, joka nyt hyökkäsi kimppuuni? Totuus on, että media itse oli saanut minulta ”erittäin kielteisen vastaanoton”, eikä kirjani vastaanotto ollut kielteinen vaan ristiriitainen.

Wikipedian artikkelissa esitellään kuitenkin täytenä totuutena toimittajien kostoa: täytyyhän median revanssin olla totta, kun niin sanotaan lehdissä! Tosiasiassa iltapäivä-, sanoma- ja juorulehdissä kirjoitetun ei pitäisi olla objektiivisuuden tae missään, ei myöskään Wikipediassa.

Hulluinta kirjani mediakäsittelyssä oli näkemys, että tieteellisin periaattein kirjoitetun mediatutkimukseni merkityksestä pitäisi päättää niissä medioissa, jotka olivat olleet arviointieni kohteina, tai niiden tutkijoiden toimesta, joiden puolueellisuuden olin läpivalaissut julkaisussani.

Wikipediaan kirjatut väitteet metodien puuttumisesta ja omista ennakko-oletuksistani ovat yhtä perättömiä. Tosiasiassa sovelsin diskurssianalyysia, teoksessani Dialoginen filosofia kehittelemääni osallistuvan havainnoinnin metodia ja sosiaalipsykologisen väitöskirjani vuorovaikutusteorioita.

Olennainen tässä yhteydessä on projektion käsite, johon viitaten arvostelin vihervasemmistolaisten nettihuutajien pyrkimyksiä siirtää oma suuttumuksensa ja vihamielisyytensä eri mieltä olevien ominaisuuksiksi. Selvitin myös oman tutkijataustani ja poliittiset lähtökohtani itsereflektiivisesti kirjani sivulla 64.

Sanoin lopuksi niinkin (s. 394), että ”olen tehnyt kaikkeni, etteivät näkemysteni puolesta tai vastaan esitetyt mielipiteet olisi vaikuttaneet mitenkään analyysieni puolueettomuuteen.” Tässä olen myös pysynyt, vaikka opetusministeriön viranomaiset kiljuivat jälkikäteen, että työssä olisi pitänyt ”edistää” heidän itsensä määrittelemiä tasa-arvon tavoitteita ja tendenssejä.

Tieteen arvovapautta ja tasa-arvoperiaatteita loukaten byrokraatit laittoivat ministerinä toimineen hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) vaatimuksesta Coltin ajatuspajan ohimolle ja alkoivat kiristää tutkimukseni julkaisijaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä, mikä oli isku vasten koko tutkijakunnan naamaa.

Karttapallot katollaan

Nojasin kirjassani tietoteoreettiseen ja tieteenfilosofiseen metodikalustoon osoittaessani, millä tavoin monikultturistit ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan oman ideologiansa kriitikoille. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi osoittaa oman monikulttuurisen kumouksensa paremmuus. Yleiseen kielifilosofiaan tukeuduin arvostellessani journalistisen argumentaation aukkoja, oikeudellisen ajattelun ajatussolmuja sekä tapaa, jolla hallintodiskurssiin pakottaminen haavoittaa ajattelun työvälinettä, kieltä itseään (luvussa 8.8.).

Kirjani on metodologinen huipputuote myös siksi, että selitin mediassa tapahtunutta jakautumista yhteiskuntarakenteeseen syntyneen halkeaman ja kerrostuneisuuden kautta sekä yhdistin viestinnällisen muutoksen tutkimisen sosiaalisen ja luokkastrategisen muutoksen analyysiin. Toimittajien harjoittamaa julkisuuden orkestrointia tarkastellessani lähtökohtanani oli professori Jesper Strömbäckin medioitumisteoria.

Osoitin kirjassani, millä tavoin vasemmistolainen viestintähegemonia ajaa nykyisin globaalikapitalistisen eliitin asioita pyrkien lavastamaan kansallismielisyyden imperialismiksi, vaikka tosiasiassa kansallisen edun edistäminen voisi taata poliittisen itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta kulttuurien moniarvoisuuden. Kyse ei ollut mistään empiirisestä traktaatista vaan ajankohtaisilmiöitä tulkitsevasta filosofiasta, jossa puntarissa ovat päämäärät ja arvot.

Wikipediaan päätyneet väitteet ”epätieteellisyydestä” ja ”menetelmien puuttumisesta” ovat siten pelkkiä valeita ja disinformaation levittämistä.

Wikipedia-artikkelin sekaan oli ripoteltu myös MTV3:n uutisten Eeva Lehtimäen ”kommentti”, jossa minua solvattiin ”rasistiksi”, paheksuttiin ajattelua, jota ”Perussuomalaisten ympärillä liikkuu” sekä valiteltiin, ettei Perussuomalaiset ole enää sellainen hauskoja sutkauksia laukova puolue, jota media kaipaa omiin viihteellisiin tarkoituksiinsa. 

Sellainen maalailu uskottelee yleisöille, että filosofin pitäisi oleskella porstuassa nurkkapieliä nuollen samalla kun entinen Ellun kana kylpee julkisuuden keskipisteessä omahyväisyydestään nauttien. Toimittajan epä-älyllisyyden paljasti hänen toiveensa, että filosofien pitäisi noudattaa median pelikirjaa. 

Kun en siis esittänytkään mediaa tyydyttävää populismia vaan ihan oikeaa hegeliläis-snellmanilaista valtiofilosofiaa, olivat median lumihiutaleet kauhuissaan johtopäätöksistäni. Se oli Lissuille leikin loppu, sen, jonka media ja puolueiden antiälymystö olisivat halunneet jatkuvan.

Totuuden takomista ajatuspajassa

Myöskään johtopäätökseni eivät ole mitään Wikipediassa mainittuja ”poliittisia mielipiteitä” vaan yhteiskuntatulkintoja ja tutkimustuloksia, jollaisiksi niitä sanottaisiin, mikäli kyseessä olisi jonkun vihervasemmistolaisen kirjoittama kirja. Wikipedian artikkelissa kuitenkin jatketaan sensuuria puolustelevasti:

Omat tietoni ovat taaskin täysin erilaisia kuin asioista tietämättömän Wikipedia-kirjoittajan tai hänen lähteenään olleen toimittajan.

Tosiasiassa käsikirjoituksen luki kesän 2019 aikana Suomen Uutisten päätoimittaja ja Suomen Perustan hallituksen varapuheenjohtaja Matias Turkkila reunamerkintöjä paperitulosteeseen tehden, ja kävimme tekstin yhdessä läpi 5.9.2019. Otin huomautukset lähes orjallisesti huomioon ja siirsin muutaman marginaaliin merkityn täydennysehdotuksen myös sellaisenaan tekstidokumenttiin. 

Tämä ei tarkoita, että olisin kaivannut editointiapua, mutta Turkkilan arvostelukykyyn luottaen päädyin tekemään hänen toivomansa muutokset, joita tosin oli vain vähän. Kevyt editointi on tavanomainen käytäntö tieteellisissä tutkimuksissa, joissa ideana on, että kirjoittaja voi edustaa omia näkemyksiään eikä ohjaudu muualta. Molemminpuolinen kunnioitus säilyi, ja jäimme yksimielisyyteen tekstin sisällöstä.

Perustan toiminnanjohtajan penkki oli tyhjänä vuoden 2019 loppupuolen ajan Simo Grönroosin siirryttyä puoluesihteeriksi. Hain myös itse avoimeksi tullutta toiminnanjohtajan tehtävää, johon nimitettiin vuoden 2020 alusta Marko Hamilo.

Hamilo puolestaan luki käsikirjoitustani kaksi kuukautta kevään 2020 aikana, eikä hänellä ollut siitä huomautettavaa. Olimme asiasta keskusteltuamme samoilla linjoilla.

Tämä oli sekä Turkkilalle että Hamilolle kunniaksi, sillä tutkimukseni on laadukas, mitä osoittaa omalla tavallaan myös muiden puolueiden siihen kohdistama viha. Myöskään julkisuudessa esitetyt jälkipuheet eivät pidä paikkaansa. Wikipediassa kuitenkin sanotaan: 

Kaikki edellä sanottu on pelkkää panettelua ja valehtelua, joka johtui perussuomalaisten nolosta kävelemisestä median lankaan ja valumisesta kuin tina kauhasta toimittajien puolelle. Siten avattiin juoruilun ja lavertelun kenttä kirjassa arvostelemilleni medioille toimittajien kostoa varten.

Mitä itse asiaan tulee, jokaisen pitäisi tietää, että jälkimodernissa kulttuurissa korkean ja matalan ero on sillä tavoin liudentunut, että myös ”alatyylisenä” pidetty voi olla korkeatasoista, riippuen täysin toimintayhteydestä. Niinpä kaikenlaiset väitteet ”alatyylisyydestä” tai ”asiattomuudesta” joutuvat surkuhupaisaan valoon aina, kun joku antautuu hopeinen sädekehä päänsä päällä ripittämään, mikä on tyylikästä tai asiaan kuuluvaa. ”Asiattomuus” lienee sensuurin perusteista asiattomin.

Sellainen sensurointipolitiikka, joka antaa viestien vastaanottajille tai välittäjille mahdollisuuden päättää, mikä on sopivaa tai sopimatonta, ei ole mitään muuta kuin mielivaltaa.

Se, että tutkimus ”ei täytä odotuksia” – tässä tapauksessa myöskään kaikkien perussuomalaisten odotuksia – puolestaan voidaan lukea tutkimuksen ansioksi. Nimittäin informaatioteorioiden näkökulmasta sellainen tutkimus on ansiokkain, joka tuo esille uutta ja yllättävää tietoa ja on siten vastoin ennakko-oletuksia, odotuksia, suosituksia tai muuta ohjeistusta. Todellisen tutkimuksen tehtävänä ei ole täyttää mitään odotuksia vaan tavoitella tietoa ja totuuksia kriittisesti.

Käsitykseni mukaan kirjoituksessani ei ollut myöskään sellaisia tyylin vaihteluja, jotka olisivat vaatineet sen enempää ”kursimista” kuin repimistäkään. Myös kieliasultaan tekstini on lähes virheetöntä ja saamani palautteen mukaan helppolukuista, sillä eräät ovat sanoneet lukeneensa ensimmäiset parisataa sivua yhdellä istumalla. Wikipedian mukaan ”teoksen lennokas tyyli ei vastaa tieteellistä käytäntöä”, kun taas professori Timo Vihavaisen mukaan ”[f]ilosofille on sallittava myös poleeminen kielenkäyttö, muuten saamme lukea pelkkiä postilloja ja katekismuksia”.

Mitä laadunvarmistukseen tulee, taitaapa työni olla laadukkaampaa kuin mikään varmistus. Olen kirjoittanut sen asiantuntija-asemasta. Mikäli joku toinen asiantuntija on eri mieltä, se on hänen asiansa, ja näkemyksemme poikkeavat silloin toisistaan. Sellainen katsantokanta, että filosofian täytyisi olla jotakin vikakoodien nollausta, on kaavamainen ja peittää asioiden tulkinnanvaraisuuden. ”Laadunvarmistuksen toimimattomuuteen” viittaaminen irvikuvallisti tutkimukseni, ja voidaan kysyä, millä pätevyydellä tai ylemmyydellä.

Asiakohta, jota en Matias Turkkilan toiveiden vastaisesti poistanut tai muokannut, koski Hikipedian asemaa mediassa. Matiaksen mielestä minun oli vaikeaa samanaikaisesti puolustaa sananvapautta ja vaatia Hikipedialle kontrollia. Vastaan, että puolustan kyllä vapaata tiedonvälitystä mutta en vandalismia, jota vihervasemmiston vihapuhealustaksi muodostunut Hikipedia edustaa omassa reuhaavuudessaan. Sitä paitsi Hikipedia on plagioinut ulkoasunsa Wikipedialta, jonne puolestaan on päätynyt Hikipediassa julkaistua disinformaatiota, eikä Wikipedian sekoittuminen parodiasivustoonsa ole myöskään Wikipedialle itselleen eduksi.

Sensuurin ja sananvapauden yhtäaikainen puolustaminen on kyllä aito ongelma. Myös perussuomalaisen puolueen on vaikea esiintyä sananvapauden puolustajana ja samanaikaisesti selitellä ja silitellä pois kirjaani, jonka sisällössä ei ole mitään todellisia ryppyjä.

Se, että kukaan ei onnistunut ohjailemaan tutkimustoimintaani tieteen ulkoisilla normeilla, ei ole epämeriitti, vaan tutkimuksen ansio.

Median kostohimo todisti väitteeni oikeiksi

Valtavirtamedia puolestaan aloitti kostokampanjan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Juho Typpö (jonka kirjoitusta olin arvostellut teokseni sivulla 117), pyrki käyttämään aseista katalinta, eli lapsiargumenttia, ja riitauttamaan sitä kautta asiassa herkiksi tunnetut perussuomalaiset kanssani. Hän kirjoitti tavalla, joka päätyi ”täytenä totuutena” myös Wikipediaan:

Tosiasiassa en arvostellut entisiä lukiolikkoja vaan nykyisiä kaunaisiksi muuttuneita protestilaulajia ja elämämtaiteilijoita, jotka vielä toista kymmentä vuotta vanhojen koulukokemustensa jälkeen syyttelivät erästä Jouko Turkan opetuksessa ollutta draaman lehtoria muka-radikaaleista opetusmenetelmistä.

En siis moittinut nuoria, vaan minä säälin heitä, sillä he ovat Helsingin Sanomien propagandan käyteainetta. Juuri heistä lehti oli tekaissut verukkeen ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeiden pönkittämiseen. Lehti myllersi nuorten mielipiteitä vielä ympäristöahdistuksen lietsonnallaankin, joka oli niin ikään kritiikkini kohteena. 

Helsingin Sanomien toimittaja Typpö paljasti motiivinsa kirjoittaessaan, että ”[p]uolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.” – Tästä siis oli kyse: median halusta murentaa Perussuomalaisten kannatusta itse lavastamansa ”naisvihan” verukkeella. Sitä Wikipedian viisastelijat eivät kuitenkaan katsoneet tarpeelliseksi printata ihmisten verkkokalvoille vaan laittoivat näkyville valtamedian omahyväisen Salama-tuomion kirjastani.

Todellisuudessa Yleisradion ja Helsingin Sanomien levittämät valheet kirjani muka sisältämästä ”naisvihasta” olivat toimittajien kömpelöitä yrityksiä peittää se kaikille selväksi tullut tosiasia, että esitin feminismin kritiikkini homomiehen näkökulmasta, jossa ei ole sijaa naisten ja miesten välisiä suhteita leimaavalle naistenpalvonnalle. Toimittajien hyökkäykset hehkuivat avointa ja irvokasta vihaa valtavirrasta poikkeavia näkemyksiäni vastaan ja kertoivat myös yleisen tasa-arvopolitiikan kieroutumista.

Mikäli Juho Typön typografiat johtuisivat hänen typeryydestään, ne voisi antaa anteeksi, mutta takana näyttää olevan pelkkää koston ja harhauttamisen halua, joka jäänee leimaamaan kirjaani koskevan ”tiedon” välitystä Wikipediaan marmoroituna. Aivan kuten jo kirjassani osoitin, on tutkimustulosten vääristelevä raportointi eräs syypää Helsingin Sanomien alamäkeen ja lopulliseen laskuliukuun, jota voi myös vauhdittaa lopettamalla tilauksensa tästä. (Parasta on, ettet edes tilaa, jotta ei kävisi näin).

Pohjat vääristelyssä veti Kansan Uutiset, jonka valejournalistinen tekele on niin ikään päätynyt Wikipedian lähdemateriaaliksi:

Todellisuudessa olin paheksunut turvapaikanhakijoiden Oulussa tekemiä seksuaalirikoksia kirjani Totuus kiihottaa sivulla 76 viitaten aiempaan blogikirjoitukseeni ”Analyysia seksuaalirikoksista” (6.12.2018).

Ajatuskulkuni, jota monilla on ollut vaikeaa ymmärtää, on seuraava ja liikkuu yleisellä tasolla. En kannata seksuaalinormien kiristämistä ja rangaistusten koventamista, sillä oikeusministeriön vuonna 2018 julkaiseman (ja lähdeaineistonani olleen) tutkimuksen mukaan rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole ollut vaikutusta intohimorikosten esiintyvyyteen, vaan niitä tehdään impulsiivisesti eikä seurausharkinnan pohjalta, kuten esimerkiksi talousrikoksia. Sama näyttö on saatu Espanjasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Saksasta, joissa rangaistuksia on kiristetty ja saatettu voimaan ”Suostumus2018”-aloitteen mukaisia lakeja.

Niiden vaikutus on ollut halvaannuttava kantaväestöjen omaan seksuaaliseen käyttäytymiseen – ei muualta tulleiden tekemiin raiskauksiin. Seksin vähentymistä länsimaissa ihmettelee huuli pyöreänä nyt myös Helsingin Sanomien Juho Typpö Yhdysvalloista saadun tutkimustuloksen perusteella.

Siksi väitteeni on: ei pidä tuomita ankarammin raiskauksista, vaan pitää estää tänne tulemasta raiskaajia, joiden rikoksentekoalttius tiedetään kantaväestöön verrattuna moninkertaiseksi.

Rangaistusten kiristäminen paradoksaalisesti tarjoaa tänne tulleille pysyvän oleskeluoikeuden, sillä palautettuina heitä uhkaisi kotimaassaan hirsipuu, ja Suomestahan ei saa palauttaa ketään mihinkään, missä on kuolemanuhka olemassa. Näin ollen rangaistusten kiristäminen helpottaa Suomessa oleskelua!

Nurinkurisuus on siinä, että mitä ankarampi rangaistus seksuaalirikoksesta on luvassa, sitä todennäköisemmin laittoman maahantulijan ja turvapaikanhakijan kannattaa raiskata. Rankaiseva oikeus puolestaan on kostoa, joka ei hyvitä eikä korjaa retributiivisesti mitään. Myöskään sen pelotepreventiivinen eli rikoksia ennakolta eliminoiva vaikutus ei ole tutkimusten mukaan suuren suuri. Rikoslain kiristystä edeltäneen rangaistusasteikon yläpäässä oli runsain mitoin soveltamisen varaa jo ennen lainuudistusta, ja aina löytyy kuumakalleja, joiden mielestä mikään rangaistus ei ole koskaan riittävä.

Asia vain on niin, että kaikki sellainen, mikä näyttää ensikatsomalta hyödylliseltä ja järkevältä, ei tarkemmin tarkasteltuna olekaan sitä. Mikäli viranomaiset ja poliitikot jatkuvasti toistavat viestiä, että seksuaalisuudessa on jotain pahaa, se vaikuttaa tuhoisasti omaan seksuaalikulttuuriimme. Siksi seksin vaarallistaminen on huonoa politiikkaa ja vaikuttaa myös nuoriin traumatisoivasti.

Tutkimustuloksessani ei siis ollut kyse mistään ”nuorten syyllistämisestä” vaan heidän seksuaalisten oikeuksiensa puolustamisesta. Filosofina ja sosiaalipsykologina joudun usein kysymään, kuinka kieroon media voikaan asiat kirjoittaa. Syynä lienee valheellisen valtamedian populismi: halu ratsastaa normatiivisella moraalipaatoksella ja pyrkimys käyttää ahdistuneiden ihmisten tuomiomieltä hyväkseen.

Mitä nuorison yleiseen arvostelemiseen tulee, en suinkaan moiti kaikkia nuoria, vaan tiettyä osaa heistä. Kaikkiin ikäryhmiin nimittäin sisältyy myös huonoa ainesta. Valtamedia vain on nostanut esikuvallisiksi ne harhaanjohdetut nuoret, jotka ovat hysterisoituneet ilmastoahdistuksen ja identiteettipoliittisen sumutuksen vuoksi. 

Väitteeni, että naiset tekeytyvät vaikeasti saavutettaviksi korottaakseen arvoaan heteroseksuaalisilla markkinoilla, nojaa puolestaan sosiaalisen vaihdon teoriaan, joka on legitiimi yhteiskuntatieteellinen tarkastelutapa. Vihervasemmistolaisten feministien pyrkimykset vedota ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” (joille ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää) on pohjimmiltaan pelkkää ”hyvien tapojen” rikkomisesta syyttelevää moralismia, joka on perusluonteeltaan epä-älyllistä.

 

Feminististä miesvihaa ja maahanmuuton puolustelua

Entäpä sitten ”ulkomaalaisten kanssa tapahtuvaa pariutumista” koskeva kritiikkini (Totuus kiihottaa, s. 209), jota muutamat erehtyivät pitämään rasistisena, ja väite on kirjattu valheena myös Wikipediaan. Tähänkään näkemykseeni ei sisältynyt mitään rasistista eli rotusyrjintään ohjaavaa kannanottoa tai muuta toimintasuositusta, vaan kyseessä oli tieteellinen selitys sille, miksi eripura vallitsee läpi koko yhteiskunnan: alkaen kansanryhmien kanssakäymisestä ja päätyen mediassa vellovaan kulttuurisotaan.

En siis edusta rasismia vaan totean, että sitä esiintyy, ja selitän sosiaalipsykologisesti, mistä se oikeastaan johtuu.

Kansanryhmien välinen luottamus on murentunut, sosiaalinen pääoma heikentynyt ja yhteiskunnallinen tehokkuus alentunut maahanmuutosta johtuvien ristiriitojen ja kustannusten vuoksi. Lähi-itäläisten sotilaskarkurien maahantulo on lisäksi vääristänyt sukupuolten määrälliset edustussuhteet ja johtanut aggressioita lisäävään epätasapainoon.

Tämä puolestaan oli tiedekriittinen huomautus humanistisen tiedekunnan sihteerinä toimineen feministin Maija Urposen väitöskirjaan, jossa hänen sallittiin politikoida estottomasti ”ylirajaiseksi” luonnehtimansa pariutumisen ihanuudella ja käyttää vieläpä avoimesti käänteistä rotuargumenttia, koska sitä kautta voidaan hänen mielestään ”vastustaa rasismia” (Totuus kiihottaa, luku 9.6).

Jonkun Urposen tai Näreen sallittiin politikoida kirkkain silmin rodun käsitteellä edistääkseen maahanmuuttoa (Totuus kiihottaa, s. 83), mutta minun ei haluttaisi paljastavan kyseisen agendatoiminnan epätieteellisyyttä. Kannanottoni olivat siis vasta-argumentteja politisoituneen tendenssitieteilyn kritisoimiseen – ja siksi pelkän esimerkkitapauksen asemassa. Sanoin tämän selvästi myös tutkimuksessani.

”Ylirajaisiin parisuhteisiin” vetoamalla ei pitäisi johtaa valtioiden ulko- ja väestöpolitiikkaa, niin kuin keisarihovien välisillä naimakaupoilla järjesteltiin valtioiden suhteita vielä monarkioiden aikakaudella. Valtioita ei voida eikä pidä johtaa avioliittoneuvojien logiikalla. Media ja tendenssitutkijat vetävät kuitenkin kurvit suoriksi johdellessaan mikrotason kertomustaloudesta laajoja kaaria makrotasolle, aina valtiontalouden hoitoon asti. Se näkyy nyt vihervasemmistolaisen hallituksen jälkeensä jättämässä julkisen talouden konkurssipesässä.

Ongelma on valtavan suuri eikä missään tapauksessa vain yksilöitä koskeva perusoikeuskysymys, vaan se koettelee koko yhteiskuntamme oikeusperustusta.

Niinpä makrotason poliittisia linjanvetoja ei pitäisi alistaa muualta tulleiden henkilökohtaisten vaatimusten alaisiksi, vaan poliittiset linjanvedot pitäisi ratkaista kansanvaltaisissa äänestyksissä ja oman kansakuntamme harjoittamassa politiikassa, joka perustuu poliittisen vallan perillisyyteen. 

Nykyisin se pyritään ohittamaan jakelemalla kansalaisuuksia ja myöntämällä sosiaaliturvaa avokätisesti myös laittomasti maassa oleskeleville sekä tukahduttamalla kansalaisten vastalauseet sananvapauteen kohdistuvilla takavarikoilla.

Se kyllä Wikipediassa pitää paikkaansa, että väitteeni feminismistä koskee feminismin ristiriitaisuutta: feministit esiintyvät mielellään vapaamielisyyden nimissä, mutta heidän kannattamansa maahanmuutto on johtanut normien kiristämistä vaativiin seksuaalirikoksiin. Vihervasemmisto puolestaan tukee estottomasti sellaisen uskonnon leviämistä, jossa laitetaan tyttöjen sukupuolielimet silppuriin, ja eräässä toisessa leikataan pojiltakin jotain pois.

Niinpä Wikipedian lähdemateriaaliksi päätyneet narinat, joiden mukaan tekstini olisi ”silkkaa kuraa”, ovat itsessään pelkkää kuraa. Katsokaa vaikka, mitä sanoin valtavirtamedian toimittajien tavasta tuottaa esimerkiksi Sanoma-konserniin kuuluvan Nelosen ohjelmasarjaa Teiniäidit (kirjani Totuus kiihottaa s. 204, viite 402).

Kun tällä tavoin paljastin sensaatiojournalismin tuottaman sosiaalipornon julkisesti, oli luonnollista, että se hermostutti raskasta työtään tekeviä toimittajia, jotka muuten olisivat tytöttöminä, mutta asian moraalittomuus on heidän syytöksistään poiketen täysin toisin päin.

On siis väärin lähettää kuorma-autolastillista hyvin palkattuja sosialistitätejä ja tasa-arvotanttoja minun perääni, vaikka olisinkin kaljupäinen keski-ikäinen heteromies, joka on helposti lavastettavissa paternalistiseksi naistenvihaajaksi!

Mediakritiikkini merkitystä ei pidä ratkaista kritisoimissani medioissa

Koska pääosa kirjani sisällöstä koostui valtamedian arvostelusta, on selvää, että myös suurin osa kritiikistä koostui pelkistä toimittajien tai heidän valitsemiensa ”asiantuntijoiden” purkauksista. Arvostelin laajasti ja perustellusti muun muassa Julkisen sanan neuvostoa ja Päätoimittajien yhdistystä, ja niinpä toimittajien ”oma lehmä ojassa” esittämät vastaukset päätyivät ”objektiivisena tietona” myös Wikipediaan:

Kivioja puolestaan ei ole koulutukseltaan filosofi eikä ymmärrä tieto- ja totuusteorioista eikä tieteenfilosofiasta näköjään mitään. Omaan kivien kääntelyyni verrattuina hänen kannanottonsa jäivät pelkiksi hätääntyneen toimittajan parkaisuiksi, jotka johtuivat ilmeisesti siitä, että olin arvostellut hänen työnantajiaan: Julkisen sanan neuvostoa ja Sanomien mediaa.

Vastaukseni Kiviojan kivitykseen olen esittänyt jo aiemmassa kirjoituksessani. Hänen kannanottonsa vahvistivat käsitystäni, että yhteiskuntatieteet ovat suurelta osin dekadenttia filosofointia, jota erityistieteilijät ovat tehtailleet voidakseen panssaroitua tieteenalansa taakse: saadakseen rahaa ja oikeuttaakseen asemaansa yliopistoissa.

Keneltäkään ei voinut jäädä huomaamatta, että Kiviojan lehtikirjoitushan on itsessään pelkkä pamfletti. Sen paikka ei olisi Wikipedian lähteenä lainkaan, mutta valaiseva se on siksi, että kirjoituksesta näkyy valtamedian pyrkimys pidättää todellisuudesta viestiminen vain omaan hallintaansa.

Valtamedia ikään kuin haluaisi omistaa todellisuuden tapahtumat ja väittää, että vain media-alan toimijoilla olisi oikeus kertoa niistä. Samaan tapaan toimituksissa näköjään ajatellaan, että media-ala on jonkinlainen disipliini, jota vain jäsenkirjatoimittaja tai agendatutkija voisi arvioida. Juuri tässä ylenkatseellisuudessa näkyy valtamediassa toimivien punkeroiden ahneus.

Räikeää se oli Helsingin Sanomien uutisoinnissa, joka on päätynyt Wikipedian lähdeaineistoksi ilman mainintaa mielipiteen esittäjän poliittisista sitoumuksista. Jälleen kerran Helsingin Sanomien ”asiantuntijana” oli kommunistisen sirpalepuolueen aktivistina Tiedonantaja-lehdessä poseerannut Emilia Palonen, jota Helsingin Sanomat käytti pyrkien leipomaan suosikistaan ”asiantuntijaa” oman valikoivan käytäntönsä mukaisesti.

Tosiasiassa Palosen ja häntä suosivan Sanoma-lehden kirjoittelu sisältää perättömiä ja tarkoitushakuisia väitteitä, kun taas omassa 821 viitteellä ja useilla sadoilla lähteillä varustetussa tutkimuksessani väitteet ovat tarkoin dokumentoidut.

Eipä ihme, että Palonen purki katkeruuttaan ”vääristelyn, syyttelyn ja vihapuheen keinoin”, sillä olin osoittanut hänen poliittisen yliopistotoimintansa lahouden kirjani Totuus kiihottaa sivulla 200. Palosen olisi kannattanut ajatella asiaa ennen kuin meni kirjoittamaan perättömiä arvioita perussuomalaisista poliitikoista kommunistikustantamo Vastapainon hatarasti punomaan nippukirjaan Jätkät ja jytkyt.

Maininnat Palosen äärivasemmistolaisuudesta ja poliittisesta erimielisyydestä kuitenkin poistettiin kirjaani käsittelevästä Wikipedia-artikkelista, ja näin peiteltiin tosiasiaa, että hänen mielipiteensä oli pelkkä poliittinen läimäytys eikä mikään asiantuntija-arvio.

Tapaus vahvistaa kirjassani esittämäni väitteen tieteen medioitumisesta täysin oikeaksi: yhteiskuntatieteitä orkestroivat äärivasemmiston pillipiiparit, joille valtamedia ja sossumedia antavat varauksettoman tukensa.

Myöskään Jussi Halla-aho ei vain moittinut kirjaa, kuten Wikipediassa sanottiin. Valtamedian maailmassa äärioikeistolaiseksi luettava Demokraatti-lehti katsoi hyväksi painottaa, että Halla-ahon mukaan teos sisälsi ”erittäin etevää media- ja sensuurikritiikkiä”.

Sanansijaa Wikipediassa annettiin toki myös Sarastus-lehteä ylläpitävälle ja äärivasemmiston hampaissa olleelle esseisti Timo Hännikäiselle, joka ilmeisessä huomionkipeydessään oli antanut kirjastani kyynisen arvion. Hän sanoi, että ”Hankamäen teoreettinen osuus on niin hyvin jäsennelty ja sisällöltään painava, että jäin odottamaan kirjasta kansallismielisen media- ja julkisuuskritiikin perusteosta”.

Hän kuitenkin lunasti kiitoksensa saman tien pois ja moitti loppupuolta ”rähjääväksi pamfletiksi” ja ”meuhkaavaksi julistamiseksi”. Tätä toistelemalla tutkimukseni haluttiin ilmeisesti liittää mielikuvallisesti ja virheellisesti poliittiseen rabulismiin, joka on ollut tyypillistä sekä äärivasemmistolaiselle että äärioikeistolaiselle retoriikalle itselleen.

Kaunokirjoittaja Hännikäiseltä lienee jäänyt oman sulkakynänsä käänteissä huomiotta, että kirjani loppupuoli koostuu todistelun esittämisestä ja muodostuu sen vuoksi tapausselosteista ja ekskursioista, jotka voivat tuottaa irrallisen vaikutelman. On selvää, että kritiikkini kohteena olleen valtamedian oma rähinä ei ole voinut olla välittymättä kirjaani, jonne sitä on päätynyt sitaattien kautta. 

Kiitokset kuitenkin Hännikäiselle perehtymisen vaivasta. Ei mennyt ihan vikaan referointi, vaikka lukuväsymys alkoikin näkyä. Ilmeisesti Hännikäisen täytyi naljaista jotain pejoratiivista muistuttaakseen omasta eksistenssistään tai säilyttääkseen mielikuvan omasta lahjomattomuudestaan (olin puolustanut kirjamessuilta karkotettua kirjailija-kustantajaa teokseni Totuus kiihottaa sivulla 108).

Wikipedian vihervasemmistolainen ylläpito puolestaan laittoi Hännikäisen arviosta esille lähinnä sen sisältämät moitteet, sillä näin voitiin heittää lokaa tieteellisen tutkimukseni päälle. Ei kelvannut kansallismielisenä esiintyvällekään, voi voi.

Poliittiset ääriajattelijat ymmärsivät kirjani väärin kukin omista syistään. Kaikki arvostelijat unohtivat sen, että tutkimukseni tarkoitus ei ollut miellyttää ketään eikä tyydyttää heidän makuaan, ei edistää mitään tarkoitusperiä eikä ideologioita, eikä politikoida tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden jo sinänsä kompleksisten normien puolesta, vaan suorittaa tutkimustehtävä ja saattaa se loppuun kriittisesti ja totuudellisesti. 

 

Media jatkoi ajojahtiaan minua vastaan

Mihin konfliktissa sitten päädyttiin? Perussuomalaisten vaihdettua puoluejohtoaan kesän 2021 puoluekokouksessa Suomen Kuvalehden Lauri Lehtinen ahdisteli uutta puoluesihteeriä Arto Luukkasta median edelleenkin levittämällä presuppositiolla, että kirjani on jollakin tavalla viallinen. Ja Luukkanen vastasi lehtijutussa ”moka käsitelty”.

Ei ole käsitelty, vaan puolue löytää saman tilanteen edestään yhä uudestaan ja uudestaan, ei tosin minun kauttani, mutta monien muiden. Sillä

1) olin kirjannut teokseeni näkemyksiä, joita perussuomalaiset ovat laajalti itse esittäneet aina kadunmiehistä kansanedustajiin, ja siksi median, byrokraattien ja muiden puolueiden viha, korvennus, kiristys ja ahdistelu perussuomalaista puoluetta kohtaan jatkuu. Niinpä

2) ”moka” ei ollut kirjani julkaiseminen vaan sen sensurointi tilanteessa, jossa media pyrki omin toimin päättämään mediatutkimukseni merkityksestä. Ministeriö puolestaan rikkoi tutkimusetiikkaa, tieteen vapautta, ajatuspajojen yhdenvertaisuutta ja perusoikeuksiani aloittamalla julkaisijaa vastaan taloudellisen kiristyksen.

Tämä osoittaa teoksellani olevan ennen näkemätöntä arvoa totuuden esille tuojana, kun taas tiedepolitiikan valheellisuutta osoittaa usko niin sanottuun lehdistöreportaasitieteeseen. Sen mukaan toimittajien pitää päättää mediatutkimusten merkityksestä.

Mekastajien äänekkyys osoittaa, että kaikkien nyt vihaamana taidan olla arvostelun tavoittamattomissa. Jopa STT levitti kirjastani uutista, jossa tutkimuksestani käytettiin yksiselitteistä mainintaa ”naisvihamielinen kirja”, ja muut mediat välittivät valheen eteenpäin.

Tuloksena vihervasemmiston harjoittamasta vääristelystä, syyttelystä, katkeruudesta ja vihapuheen levittämisestä on ollut, että vaivalla kirjoittamani väitöskirjatasoinen tutkimus – joka selvästi on laudaturiakin paremman arvosanan ”meidän vertaisemme” arvoinen – on edelleen opetus- ja kulttuuriministeriön panttivankina, ja puolue istuu kirjani päällä sekä hautoo sitä kuin hanhiemo.

Tämä ”putkassa kukaan ei kuule huutoasi” -asenne on huvittavinta kaikista, kun taas kirjani on parasta, mitä minkään ajatusvajan ovenraosta on vuosien saatossa lähtenyt. Toinen hullunkurinen seikka kirjani käsittelyssä on, että tutkimukseni merkityksestä on annettu kirjassa kritisoidun median päättää, ja opetusministeriö toimii koulukiusaajana.

Julkaisusensuuri vallitseekin vain ja ainoastaan siksi, että ministeriö aloitti kirjani kustantajaa vastaan ajojahdin, jolla se peri osan ajatuspajan valtionavustuksista takaisin käyttäen veruketta, ettei kirjani ”edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”. Tuollainen vaade on tieteen vastainen siksi, että kaiken kriittisen tutkimuksen tehtävä on pysytellä arvovapaana eikä edistää mitään tarkoitusperiä.

 

Opetusministeriön harjoittama kiristys on tutkimustoiminnan häirintää

Opetus- ja kulttuuriministeriö käytti tiedepoliittisen kiristyksen välineenä myös väitettä, että kirjani muka edustaa tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain kieltämää ”häirintää” ja ”syrjintää”. Vastaan, että kyseisten lakien määritelmät sukupuolisesta häirinnästä ja syrjinnästä eivät ulotu tutkimustulosten alaan, eivätkä koettu häirintä ja syrjintä ole objektiivisia. Filosofian näkökulmasta on mahdotonta ajatella, että kukaan ei kokisi itseään kritiikin johdosta häirityksi tai syrjityksi, ja häiriöiden tuottamista virkavaltaisiin systeemeihin on pidetty filosofian ja tieteen ihanteena. 

Olisi mielenkiintoista tietää, millainen maailma olisi, jos kaikki sellaiset julkaisut sensuroitaisiin, jotka eivät miellytä kaikkia, häiritsevät joitakin tai ovat joidenkin edun vastaisia.

Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi viranomaisvaltaa vastaan, ja niinpä minkään ministeriön ei pitäisi syyllistyä tutkimustoiminnan häirintään, ajatuspajojen syrjintään eikä yhdenvertaisuuden kolhintaan. Vihervasemmisto on tehnyt tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ”arvoilla” ja ”periaatteilla” ratsastamisesta pelkkää sovinnaisuuden palvontaa, mikä banalisoi kirjani vastaanoton kokonaan.

Eräs sekopäinen seikka kirjani käsittelyssä onkin byrokraattien aloittama kirpunnyljentä. Mikäli puolueiden ajatuspajoille ylipäänsä myönnetään valtiontukea, pitää hyväksyä, että tuloksena voi olla myös kiistelyä herättäviä kirjoituksia, eikä toisia puolueita edustavien ministerien pidä vaatia rahoitusta takaisin poliittisen erimielisyytensä perusteella.

Mikään esi- tai jälkitarkastus ei sovi kuvioon, ja tilanne on: joko tukea myönnetään poliittisten ajatuspajojen toimintaan ilman ehtoja, tai sitten ei anneta yhdellekään, aivan niin kuin sananvapauskin on kaikilla tai ei kenelläkään. Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että poliittiset vapaudet ja kansanvaltaiset arvot merkitsevät nimenomaan erimielisyyden voimassapitoa, ja ajatuspajojen nimenomainen tehtävä on keskustelun herättäminen. Näkemysten avoin ja julkinen kilpailuttaminen on demokratian ydin, jota ilman ei ole vapaata yhteiskuntaa.

Kaikkien kannattaisi asennoitua tutkimukseeni sen tieteellisten tarkoitusperien mukaisesti. Olen tarkoittanut kirjani asiantuntijatulokseksi ja ohjenuoraksi myös siihen, kuinka tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteisiin voidaan suhtautua filosofian näkökulmasta. Olen vastannut näitä asioita koskeviin syytöksiin jo kirjassani, ja omistin aiheelle kokonaisen luvun 8, joka ilmeisesti on edelleen useimmilta lukematta tai ymmärtämättä.

Ne, joita mediassa siteerattiin muka-puolueettomina asiantuntijoina, olivat kirjassa arvostelemiani vihervasemmiston tai feminismin etäispäätteitä, joilla oli voimakas intressi kostaa: Typpö, Palonen ja niin edelleen pitkänä vanana parodiahorisontin laidalle asti. Toistaessaan kyseisen lauman poliittista disinformaatiota Wikipedian anonyymit kirjoittajat tulivat jaelleeksi misinformaatiota.

 

Se, että Wikipedian mukaan teokseni vastaanotto oli ”erittäin kielteinen”, merkitsee vain, että pöhäytin median ja puoluevallan ideologista muurahaiskekoa tavalla, joka ei ollut valtaapitävien toiveiden mukainen mutta oli kylläkin täydellisessä sopusoinnussa filosofian ihanteiden ja tieteen etiikan kanssa.

 

Myös kielteisessä julkisuudessa on usein nähty paljon myönteistä potentiaalia, mutta tässä tapauksessa sitä ei oltu valmiita myöntämään, sillä olin kyseenalaistanut kaikkien puolueiden yhteisen arvotabun: feminismin evankeliumin.

 

Ovatpa muutamat laittaneet teostani käsittelevän Wikipedia-artikkelin kategoriaan ”Lupaavat artikkelit” pyrkien siten ratsastamaan kirjani herättämän kohun aallonharjalla: ottaen hyödyn korvennuksestani ja odottaen saavansa sensuroidun teokseni raatelusta papukaijamerkin. Totuus näyttää todellakin kiihottavan.

 

Aiheesta aiemmin

 

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?