Valejoulupukki etsii ilkeitä lapsia

Meksikosta tunnetaan tarina, että joulupukilla oli kiire, ja kilttien lapsien löytämiseksi hän alkoi etsiä tuhmia. Suomen syyttäjälaitos on toiminut viime aikoina kuin meksikolainen joulupukki. Sekin etsii ilkeitä lapsia löytääkseen suuren määrän kilttejä. Eli kun pelästyttää muutaman leimaamalla heidät ”tuhmiksi”, niin kiltit oppivat, miltä pitää näyttää, jotta saisi lahjoja – tai ei ainakaan joutuisi rangaistusten uhriksi.

Pukkien pukkina toimi nyt Suomen korkein oikeus, joka päästi valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen kuin koiran veräjästä vain sakkorangaistuksella ja salli hänen palata virkaansa. Hän oli ilmeisesti ollut vain ”huolimaton” vakaassa harkinnassa tehdyissä rikoksissaan.

Koska oikeusministeriö palaa pohtimaan valtakunnansyyttäjän nauttimaa luottamusta vasta tammikuussa, tämä tarkoittaa, että asian odotetaan unohtuvan, eikä potkuja tule. Kun pukki itse palaa jälleen ahdistelemaan valtakunnan totuuspuhujia ja takaamaan orwellilaisen sananvastuun voittokulun, tämä vastuuvalheiden narraatio on jo niin absurdia, ettei se voi olla keksittyä, vaan sen täytyy olla totta!

Se, että korkeimpana syyttäjänä toimii virkarikoksesta tuomittu, voi olla hyväkin asia, sillä se sopivasti murentaa poliittisten oikeudenkäyntien ainoaa uskottavuuden perustetta, eli arvovaltaa.

Miten sitten valejoulupukki liittyy ilkeisiin lapsiin? Se sopii hyvin vihervasemmistolaiseen lapsentodellisuuteen. Valtamedia puhuu ja pölisee paljon ”valhemediasta”, mikä on ymmärrettävää, sillä valehtelu liittyy kaikkeen vallankäyttöön ja on valtamedian ikioma menetelmä ja ominaisuus. Mutta että valejoulupukki: mitä merkitystä sellaisella on, kun pukki itsekin on kuvitteellinen olento?

No, juuri tämä: se osoittaa pukin oman luonteen. ’Valejoulupukki’ on yhtä hupsu käsite kuin ’valemedia’, ’valetoimittaja’, ’valetaiteilija’, ’valefilosofi’ tai ’valepoliitikko’. Yhdenkään ammatin harjoittamiseen ei tarvita lupaa, niin kuin syyttäjän tai tuomarin ammattiin pitäisi olla.

Itse asiassa ’valetoimittaja’ on tautologia, koska median valtavirrassa seilatessaan toimittaja valehtelee entistä useammin ammatikseen, toisin sanoen työnantajansa tai punavihreän yliopiston aivopesukoneessa sertifioidun ideologiansa hyväksi. Aivan niin kuin Demla-juristitkin.

Todellisena joulupukin tuliaisena hallitus leikkasi Suomen leipäjonoilta yhden miljoonan ruoka-aputuen, mutta antoi vuoden 2018 budjettiin viiden miljoonan verran lisää rahaa – yllätys, yllätys – laittomasti maahan jäävien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden sosiaalipalveluihin. Proletariaatti varmaan nyt kiittää, sillä vasemmistohan tähän maahan on lisää leipää huutavia haalinut yhdessä globaalikapitalistisen EU-eliitin kanssa.

Paha sanoa, mutta leikkaus kohdistui oikein, mikäli leipäjonoissa äänestetään hallituspuolueita tai vasemmistoa, jotka tuovat koko ajan lisää maahanmuuttajia samoihin jonoihin. Tilanne on aivan samanlainen kuin yliopistoissa: akateeminen punaporvaristo rääkyi Suomeen lisää haittamaahanmuuttoa, mutta kiljui suu vaahdossa, kun sen vuoksi leikattiinkin sitten satoja miljoonia yliopistoilta. Minun logiikkani mukaan leikkaus kohdistui aiheuttamisperiaatteen mukaan oikein; tosin muutamia syyttömästi kärsiviä oikeamielisiä poikkeusyksilöitä kohtaan tapaus oli väärin.

Tänään on – kuten huomaatte – vuoden pimein päivä. Vihapuheeseen tai rasismiin syyllistymättä uskallan kuitenkin toivottaa kaikille uskollisille lukijoilleni ja tukijoilleni valkoista joulua.

Feministinen EU-kähmintä

Iltalehti tilitti maanantaina, kuinka lääkäri-kansanedustaja Päivi Räsänen hälytettiin täysistunnosta tekemään laupeudentyötä ja auttamaan erästä eduskunta-avustajaa, joka oli saanut alkoholimyrkytyksen samaan aikaan illalla pidetyssä pikkujoulussa. Tapauksen hyöty oli, että näin Päiville tarjoutui tilaisuus päivittää lääkärintaitojaan. Hän ei vieraannu varsinaisesta ammatistaan, eikä kaikkea tarvitse vain päivitellä! Tapaus antoi myös oivallisen näytön alkoholin haittavaikutuksista alkoholilain uudistamista pähkäilleelle eduskunnalle.

Pikkujoulut ovat kähminnän kulta-aikaa. Niitä sattuu jopa eduskunnan pikkujouluissa. On mainiota, että eduskunnasta löytyy tuo Teuvo Hakkarainen, joka uskaltaa pussata ilman lupaa jopa taekwondon entistä Suomen mestaria, joka oli loikkarina päätynyt kilpailevaan puolueeseen! Teuvo osoittaa olevansa uomo naturale, luonnonvarainen ihminen, ja edustaa siis hyvin kansaa.

Samalla hän tarjoaa medialle tilaisuuden hukuttaa valtamedian omat väärinkäytökset seksiskandaaleihin ja suorastaan tyrkyttää toimittajille tilaisuutta populistiseen uusmoralismiin, jollaista ei tosin koskaan nähdä sosiaalidemokraattisen puolueen, vasemmistoliiton tai vihreiden pikkujoulujuhlinnan jälkeen, tapahtuipa siellä mitä tahansa. – Ei nähdä, koska poliitikkojen ja median välillä on hiljainen sopimus, että tämäntapaisia asioita katsotaan läpi sormien, ja ne kuitataan yksityiselämän piiriin kuuluviksi. ”Kaksinaismoralismista” ja ”törkeyksistä” syytellään vain perussuomalaisia tai sinisiä, kuten Seppo Huhtaa.

Varsinainen kähmintä tapahtui kuitenkin EU-salusiinien suojissa. Kuriositeettina voidaan panna merkille, että Saksassa ei ole vieläkään uutta hallitusta syyskuussa pidettyjen parlamenttivaalien jälkeen, sillä reisille ovat menneet niin Jamaika-koalitio kuin CDU:n ja SPD:n yhteistyökin. Palapelin kokoaminen on vaikeaa, koska kansallismielisen AfD:n vaalivoitto jäi sen verran huteraksi, ettei se voi pakottaa muita puolueita korjaamaan maahanmuuttokantojaan. Erinomaista esimerkkiä näyttää kuitenkin Itävalta, jossa oikeistohallitus saatiin kasaan, ja maa tiukentaa omien rajojensa valvontaa.

Mitä tämän kaiken keskellä tekee Suomi? Se sympatisoi Angela Merkelin halua kätilöidä Saksaan toista miljoonaa turvapaikkaturistia, joista maa on lähettänyt osan Suomeen: meidän kärsittäväksemme. Suomen hallitus nimittäin myönsi Merkelille 150 000 euron tasa-arvopalkinnon, joka rahoitetaan kehitysyhteistyövaroista ja jolla halutaan ”edistää tasa-arvoa ja siitä käytyä keskustelua”. – Tätä minä kutsun feministiseksi EU-kähminnäksi. 

Merkel saa suomalaisten veronmaksajien rahaa tunnustuksena ”pitkäaikaisesta toiminnasta ihmisarvon ja ihmisoikeuksien puolustajana sekä naisten ja tyttöjen puolestapuhujana”. Tällaisella mindfuck-metodilla vain pahennetaan epäoikeudenmukaista tasa-arvoähkyä ja vaietaan kehitysmaiden poikien käyttämisestä ihmiskilpinä sekä heidän kouluttamisestaan Isis-taistelijoiksi.

Tapaus on esimerkki Titanic-tasa-arvosta ja siitä, mitä tapahtuu, kun naisjohtaja saa reuhata valtakunnan johdossa, toteuttaa äidillisiä vaistojaan estottomasti ja maksattaa oman viidakkokuumeilunsa etnomasokistisella oman kansan mulatisoinnilla.

Palkinnon saajan valitsi ”riippumattomaksi” väitetty lautakunta, johon kuuluivat Tampere-talon feministinen toimitusjohtaja Paulina Ahokas, vihreiden entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen ja Suomi 100 -juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen, jonka vetämästä hankkeesta riitti rahaa muun muassa ”Naisjohtajat esiin!” -projektiin, ”suomalaisuuden uudelleen määrittelyyn” ja koodaribussin lähettämiseen Afrikkaan.

Paulina Ahokas tunnetaan pahamaineisena feministinä, joka järjesti johtamassaan talossa Women of the World -festivaalin viime keväänä ja toimi myös Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä? jakelemiseksi kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Lahjoituksen taakse oli saatu opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu, jonka perustajajäsenenä tunnetaan – Rosa Meriläinen.

Piukka on piiri kuin paarman pimppi. Kun feminismin ja ruskeiden tyttöjen etuoikeuttaminen on noin läpikotaisen oksettavaa survomista, ei tarvitse ihmetellä, minne on kadonnut poikien koulunkäynti-into täysnaiseutetussa koululaitoksessa. Pääosan kirjan jakamisesta maksoi ministeriö, joten kyseessä oli satojen tuhansien eurojen tulonsiirto Chimamanda Ngozi Adichielle, kustantajalle ja feministijärjestölle.

Salaisuus lasitalon uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä, mitä Hesari tekee

Vesilasissa myrskyää, kun Helsingin Sanomat paljasti Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen salaisuuksia kritisoidessaan valmisteilla olevaa tiedustelulakia jutussa ”Salaisuus kallion uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä mitä tekee Puolustusvoimien viestikoekeskus”. Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen puolustelee nyt Puolustusvoimien selustaan tekemäänsä hyökkäystä sillä, että Suomen kansalaisten pitäisi saada tietää Puolustusvoimien toiminnasta vähintään sama kuin ulkomaisten vakoojien.

Valtamedian halu talloa kansallisten turvallisuusorgaanien liikavarpaita ei ole tuntematonta. Useimmat ovat varmaan jo unohtaneet, että myös Yleisradiolla meni Puolustusvoimien kanssa sukset ristiin viime kevättalvella, kun veronmaksajien ylläpitämä valtakunnan äänitorvi paljasti joitakin Puolustusvoimien sisäisiä käytäntöjä kaksoiskansalaisten asemaan liittyen.

Anonyymeihin ilmiantajiin tukeutuen Yle väitti lähdesuojansa takaa, että Suomen armeijassa rajoitetaan kaksoiskansalaisten pääsyä salaisia tietoja sisältäviin tehtäviin. Se ei ollut toimittajien mielestä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden mukaista. Kirjoitin aiheesta tuolloin, että armeijan tehtävä ei ole harjoittaa demokratiaa vaan puolustaa sitä. Syytä huoleen ei ole, sillä aina kun armeijassa harjoitetaan todellista syrjintää, se tehdään konekiväärillä. Uusi Suomi sensuroi sittemmin kyseisen tekstini syystä, jota kukaan ei vieläkään ymmärrä.

Nyt Hesarin toimittajat puolestaan naputtelivat kirjoituskoneillaan, että valmisteilla oleva tiedustelulainsäädäntö muka vahingoittaa perusoikeuksia: tiedustelulailla Viestikoekeskukselle annettaisiin nykyistä laajemmat tiedusteluvaltuudet ja ”yksikkö voisi suodattaa ja seurata oikeuden päätöksellä valtionrajat ylittävää internet-liikennettä”. Näin Helsingin Sanomat katsoo hurskaasti ja puhtain purjein puolustavansa sananvapauden ja yksityisyydensuojan asiaa.

Valtionrajat ylittävän tietoliikenteen seuranta ei ole tosiasiassa koskaan ollut ongelma kansalaisten tiedonsaannin eikä sananvapauden tai yksityisyydenruojan kannalta. Puolustusvoimien toiminta ei ole ollut ongelmallista myöskään kansalaisiin kohdistuvan massavalvonnan muodossa.

Helsingin Sanomat ja muu valtamedia eivät olleet huolissaan Lex Nokiana tunnettua tietoliikenteen urkintalakia säädettäessä vuonna 2008. Kyseinen laki antoi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Sanomat truuttasi lain puolesta, sillä se mahdollisti myös Sanomien itsensä harjoittaman työnantajakontrollin ja verkko- sekä sähköpostitarkkailun, joilla läpivalaistaan työntekijöitä (kirjoitin aiheesta muun muassa tässä).

En ole tarkkailun ja valvonnan lisäämisen kannalla, ja pidän kontrolliyhteiskunnan kiristymistä sairaana yleisseurauksena maahanmuuton lisääntymisestä ja terrorismin leviämisestä pakolaisuuden myötä. Tosiasiassa pakolaiset eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet sen tänne.

Katson, että viisaammin valtamedia tekisi, jos se puuttuisi sotilaalliseen tiedusteluun kohdistamansa arvostelun sijasta paljastamaan muita vaiettuja salaisuuksia. Miksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio eivät käy yhtä pontevasti maahanmuuttoon liittyvien tietojen kimppuun?

Valtamedian kannattaisi paljastaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maallemme aiheuttamat kustannukset ja rikollisten etniset profiilit. Hesarin ja Ylen kannattaisi repiä Supon kassakaapeista niin sanottu Tiitisen lista ja paljastaa sillä olevat kätyrit ja kaksi demaripresidentin toimesta yliviivattua nimeä. Valtamedian kannattaisi tehdä kriittisiä juttuja tavasta, jolla Suomi vietiin EMU:n osaksi ja josta Paavo Väyrynen kirjoitti erinomaisessa blogissaan.

Näitä todellisia salaisuuksia varjellessaan valtamedia ei pääse lähellekään Julian Assagnen tai Edward Snowdenin agentintaitoja, joten syytä huoleen Suomen valtiojohdolla ei ole. Koska suuri osa Venäjän tietoliikenteestä Eurooppaan kulkee Suomen kautta, Hesari pelaa Venäjän pussiin Suomen tarkkailumahdollisuuksia heikentäessään. Luonnollisesti lehti itse väittää aivan muuta.

Lehden päätoimittaja Kaius Niemi yrittää liudentaa rikostutkintaan edenneen ongelmansa pelkäksi muotoseikaksi, joka koskee tasapainoilua kansalaisten tiedonsaantioikeuksien ja viestintäsalaisuuden välillä. Lehti yrittää hämmentää lukijoita ja kiillottaa kilpeään sekoittamalla oman urkinta- ja paljastusasiansa median tehtäviin huumepoliisin valvojana.

Tosiasiassa ongelma on ideologinen. Kenkä puristaa kyllä viestinnästä, mutta ei sillä tavalla kuin lehti antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat on jälleen kerran asettunut anarkismillaan punavihreän ajatusklusterin puolelle halutessaan vahingoittaa ulkoisen turvallisuuden valvontaa. Sillä ei ole mitään tekemistä kansalaisten tiedonsaannin eikä yksityisyydensuojan kannalta, vaan sillä tavoin on vain puhallettu punavihreää kuplaa.

Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila julkaisi viikonloppuna loistavan pääkirjoituksen, jossa hän analysoi, mitä Helsingin Sanomille on tapahtunut. Sen asennemuokkaus, mielipiteiden manipuloiminen ja elämäntapakontrolli ovat muuttuneet viime aikoina entistäkin hyökkäävämmiksi. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä lasitalossa tapahtuu. Tuskin tietävät itsekään. Asioiden todellisen laidan niin talossa kuin valtakunnassakin on voinut arvata siitä, minkä lehti jättää taktisesti kertomatta.

Suomen itsenäisyyden puolustaminen on lehden mukaan ”putinismia”. Vapaan seksin kannattaminen on ”seksuaalista häirintää”. Sananvapauden puolustaminen on ”nettikiusaamista”, vaikka toimittajat itse kiusaavat ilmiannoillaan, kavalluksillaan ja suomen kieleen huonosti istuvalla ”maalittamisellaan”. ”Valemediaksi” Helsingin Sanomat leimasi kaiken, mikä tuki brexitiä mutta ei tukenut Hillary Clintonia, vaikka juuri Clintonin sähköpostit olivat Wikileaksinkin mielestä kaivelun arvoisia.

Euroopan unionin kritisoiminen ja ylikansallisen vallankäytön vastustaminen tekevät Suomesta muka Pohjois-Korean, ja kansallisen itsemäärämisoikeuden puolustaminen on Hesarin mielestä ”demokratian ja liberaalien eurooppalaisten arvojen vastaista”! Mooseksen kirjan aikaisia normeja lehti vastustaa demonisoimalla EU-kriitikot vihan lähettiläiksi ja uhkaamalla Suomen teollisuuden puolustajia Vanhan testamentin vitsauksilla, kuten heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella. Modernina ratkaisuna tilalle tarjotaan vihreää anekauppaa.

Tällä tavoin poliittinen vihervasemmisto on aina toiminut: se on halunnut kääntää kaiken päälaelleen. Uustaistolaisen journalismin nousu ei yllätä, sillä tällaista jälkeä syntyy aina, kun puoliksi oppineet vihermimosat päästetään esiintymään asiantuntijoina – myös yliopistoissa. Johtopäätökseni: Hesarin harjoittama raivoaminen on ylipitkistä ja kaiken selittävistä otsikoista alkaen merkki siitä, että lehden ote lukijoista on kirvonnut. Lukijoille sillä ei ole merkitystä, sillä jokainen tervejärkinen on jo ajat sitten suhtautunut Helsingin Sanomien ja sen Nyt-liitteen juttuihin pitäen lehteä maamme johtavana satiirijulkaisuna.

”Metropolialue” on kiertoilmaus monikulttuuriselle painajaiselle

Suomessa toimii yhden metrolinjan metropoli. Eräs lapsi tosin lausahti isälleen Helsingin rautatieasemalla, että onhan niitä kaksi, kun toinen raide vie länteen ja toinen itään.

Olen myös itse matkustanut muutaman kerran länsimetrolla. Metron sanotaan olevan metropolialueen rakentamisen kannalta olennaisen tärkeä.

On kiintoisaa nähdä, miten ihmisten käyttäytyminen muuttuu, kun Helsingin ja Espoon väliset bussilinjat lopetetaan vuodenvaihteessa. Viranomaiset ja HSL odottavat, että ihmiset siirtyvät käyttämään metroa ja sen liityntälinjoja.

Oma oletukseni on toisenlainen. Ihmiset eivät pidä kulkuneuvon vaihtamisesta. Aiemmin Espoon joka kolkasta pääsi aurinkoista Länsiväylää myöten suoraan Helsingin Kamppiin ja takaisin. Jatkossa matkustavaiset joutuvat kiitämään metrolla maan syvyyksissä ja kapuamaan kantamuksineen linja-autopysäkeille odottamaan bussia sateessa.

Ei ole vaikea arvata, miten mukavuudenhaluiset ihmiset reagoivat. Kynnelle kykenevä porvaristo hankkii Haukilahdessa ja Iivisniemessä oleviin pihoihinsa muutaman lisäauton ja kulkee niillä Helsingin keskustaan samaa aurinkoista kannasta kuin ennenkin.

Metrolla kulkee Matinkylän proletariaatti ja ne, jotka asuvat kolmensadan metrin säteellä metroasemasta eivätkä tarvitse liityntälinjoja. Myös taksit ovat huomanneet tilaisuutensa mainostaessaan kyytejään toteamuksella, että länsimetrosta tekee toimivan vasta taksi.

Metropolialue floppaa

Metro on muuttanut ihmisten mentaalikarttaa ja pyöritellyt eurojen kuvat uudestaan paikoilleen asuntojen hintalappuja tutkailevien silmissä. Mutta vaikutukset ovat lopultakin imaginäärisiä ja koskevat vain metroasemien lähiympäristöjä, joilta pysäkille on kävelymatka. Suurin hyöty metroasemista tulee siitä, että saadaan näyttelytilaa taideinstallaatioille.

Mikäli metron käyttäjäennusteet menevät metsään, syntyy näyttöä myös koko metropolialueen idean epäonnistumisesta. Pääkaupunkiseudulle on rakennettu valtavasti raskasta infrastruktuuria, joista kehärata ja Helsinki-Vantaan lentoaseman jatkuvasti käynnissä oleva laajentaminen antavat esimerkkejä.

Kuka näitä eritasoliittymiä, terminaaleja ja muita messuhalleja käyttää, jos ja kun fossiiliset polttoaineet loppuvat tai muuttuvat järjettömän kalliiksi ja hyötysuhteeltaan kannattamattomiksi? Niin voi käydä jo ympäristösyistäkin. Silloin loppuvat city-vihreiden idealistipoliitikkojen Brysselin-matkat lentotomaattikuormien päällä.

Metropolialueen kasvua koskevat ennusteet voivat mennä vikaan myös ihmisten arvostusten muuttumisen vuoksi. Pääkaupunkiseudulle ennustettu väestöryntäys kääntyykin toiseen suuntaan, kun ihmiset huomaavat, että mukavasti täällä asuvat vain merellisten lähiöiden ja keskustan arvokiinteistöjen asukkaat, ja radanvarren pajupuskissa podetaan tukaluutta.

Metropolialueen ainoaksi motiiviksi näyttää jäävän pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahanmuutto. Sen poliittinen eliitti kokee velvoittavan tekemään tiet tasaisiksi heille ”vastuuvalheisiin” vedoten.

”Metropolipolitiikasta” ei ole päätetty kansanvaltaisesti

Metropolialueen huikea väestönlisäys on asetettu Helsingin kaupungin strategiseksi tavoitteeksi, vaikka siitä ei ole missään kansanvaltaisesti päätetty. Vuonna 2012 Helsingin kaupunki julkaisi suunnitelman Elinvoimainen metropolialue – Tulevaisuuden tekijä 2025, jonka pohjana pidettiin Jyrki Kataisen hallituksen aloittamaa ”metropolipolitiikkaa”. Sen luonnostelemisessa avusti muiden muassa Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius.

Sivulla 7 olevan otsikon mukaan kaupunki pyrkii poimimaan Helsingin metropoliin ”suurkaupungin mahdollisuudet ilman metropolien huonoja puolia”. Tavoite on kuin haluaisi lisää jälkiruokaa muttei lisää läskiä. Väestön ennustetaan kasvavan 1,6 miljoonaan vuoteen 2030 mennessä.

Metropolialue kaikkine megalomaanisine rakentamishankkeineen on suuruudenhullu tavoite, josta pääkaupunkiseudun kanta-asukkaat eivät hyödy ollenkaan vaan kärsivät.

Tuloksena on siirtolaisten asutusongelma, maaseudun tyhjentyminen, työpaikkojen kasautuminen, elinkeinoelämän keskittyminen ja koulutusmahdollisuuksien huononeminen opiskelijoiden syrjäytyessä kalliin kaupunkirakenteen asumismahdollisuuksista. Tuloksena on työmatkojen pidentymistä, liikenneruuhkia, kaupunkirakenteen fragmentoitumista luokkayhteiskunnan mukaisesti, siirtolaislähiöiden irtautumista muusta yhteiskunnasta ja niin edelleen.

Nähdäkseni tällaisessa suurkaupunkimaisuudessa ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Meillä on tähän asti ollut ihmisen mittakaavalla tehty pääkaupunki. Metropolialueesta hyödyn korjaavat vain kansainväliset kiinteistökeinottelijat. Pääkaupunkiseudulla menisi paremmin, jos yhteiskunnallisia voimavaroja suunnattaisiin maaseudun pitämiseen elinvoimaisena, jolloin myöskään ruuhka-Suomessa ei tarvitsisi kärsiä kiistelyn ja kilvoittelun vuoksi niin kauheasti.

Uusvasemmistolaisten epä-älyllisyydestä

Nykyään sanotaan elettävän uustaistolaisuuden aikaa. Toinen vertailukohta on kansalaissota. Vuoden 2018 kynnyksellä ollaan melko samanlaisessa tilanteessa kuin sata vuotta sitten.

Taannoinen kumouksellisuus eroaa kuitenkin nykytilanteesta siinä, että vanhoilla sosialisteilla ja kommunisteilla oli takanaan jonkinlaista yhteiskuntateoriaa. Nykyisillä vasemmistorabulisteilla ei ole muuta kuin rähjäistä repimisen halua. Älymystöön heitä ei liitä mikään. Pelkkä vakaumus ei oikeuta järjetöntä ja kansallisvaltioita tuhoavaa käytöstä.

Viimeisimmän esimerkin aiheesta antoi ”alpakka-caseksi” nimetty tapaus, jossa muutamat ”töölöläisiksi isiksi” esittäytyneet äärivasemmistolaiset aikoivat katkaista itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkueen ”lastentapahtumaksi” mainostamallaan happeningillä. Paikalle aiottiin tuoda myös alpakoiksi sanottuja eläimiä.

Harva Suomessa tiesi, että alpakka on myös eläin. Useimpien, myös minun, mielessäni sana ”alpakka” yhdistyy metalliin, uushopeaan.

Poliittinen vasemmisto aloitti kuitenkin sosiaalisessa mediassa valtavan vyörytyksen, jonka tehtävänä oli tukkia Facebook, Twitter ja muut laarit tällä äkillisesti Suomen itsenäisyysjuhlinnan keskipisteeksi kohotetulla eläinhahmolla, jonka nimi oli pian kaikkien huulilla. Alpakoilla pitää katkaista ”natsimarssi”, äärivasemmisto raivosi. Tai muuten ”natsit” nitistävät nuo sympaattiset kotieläimet, joiden luonnollinen levinnäisyysympäristö paikantuu pienelle seudulle Peruun ja joilla ei ole yhtään mitään tekemistä Suomen itsenäisyyden kanssa.

Vasemmiston some-ravio koetteli realiteettitajun ja kärsivällisyyden rajoja sekä huonon maun sietokykyä. Valtamedia hurahti vasemmiston agitaatioon mukaan ja omaksui alpakka-casen osaksi omaa agendaansa reflektoimattomasti. Se alkoi puhaltaa täysin palkein alpakkatapahtuman puolesta.

’Alpakoista’ tuli pian uusi käsite poliittiseen teorianmuodostukseen ja Suomen poliittiseen historiaan, hieman samanlainen kuin Matti Vanhasen taannoinen ’lautakasa’. Aristoteleen zoon politikonin kanssa tuolla poliittisella eläimellä ei tosin ole mitään tekemistä. Myös semioottisesti tilanne alkoi näyttää absurdilta kamelieläinten pyöritellessä päätään kansalaissotaa muistuttavan konfliktin keskellä omituinen virnistys kuonollaan.

Vasemmiston tarkoitusperät tuli paljastaneeksi alpakkatapahtuman keskeinen järjestäjä Aleksi Pahkala, joka kirjoitti ”Peli poikki!” -Facebook-ryhmässä 16.11.2017 seuraavasti: ”Lapsille ei oikein ollut mitään kunnollista vielä tarjolla, siksi ’huolestuneet töölöläiset’ -ryhmä yrittää pikakaistalla varata Töölöntoria hyvän tuulen tapahtumaan klo 17–20, jonne tulee alpakoita halittavaksi ja kaikkea muuta söpöä. Silloin Töölöntorilla ei voi kokoontua mielenosoitukseen.”

Vielä aiemmin ”Meillä on unelma” -tapahtuman järjestäjä Pahkala oli vannonut aivan muuta.

Monilla vasemmistolaisilla meni lopulta kuppi nurin. Vasemmistolaistaustainen Heikki Eskola kirjoitti blogissaan, että alpakka-case oli vasemmiston lavastama yritys tukkia sosiaalinen media narratiivilla, jonka mukaan lastentapahtuma sattui paikalle ”vahingossa”. Osoitettuaan tapahtuman todellisen tarkoituksen hän jatkoi, että

”[...] vasemmisto teeskenteli saaneensa voiton ja täytti oman somekuplansa voitonriemuisella ilakoinnilla ja äärioikeiston pilkalla, koska äärioikeisto oli ’salaliittoteoriallaan’ paljastanut oman typeryytensä ja vasemmisto löysi jälleen yhden köykäisen syyn tuntea ylemmyyttä, ikään kuin se olisi saavuttanut jotain.
Todellisuudessa vasemmiston kannatus polkee paikallaan, mistä syystä se joutuu etsimään onnistumisen tunnetta reaktiivisesta ja loppujen lopuksi täysin merkityksettömästä toiminnasta, kuten alpakkameemien postaamisesta.
Tässä asiassa on vain yksi ongelma, nimittäin se, että kaikki on täyttä valhetta.
Yhdet valehtelivat ja toiset levittivät valhetta koska se sopi heidän maailmankuvaansa.
Kuulostaako tutulta? Nouseeko sinullakin oksennus jo kurkkuun?
[...]
Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun pääkaupunkiseudun vasemmistolainen eliitti tai se väestönosa, joka sellaisena itseään pitää tai haluaisi pitää, osoittaa typeryytensä.
Alpakkagate on kuitenkin se korsi, joka katkaisi minun selkäni, jotain, mikä oli enemmän kuin mitä voin hyväksyä edes ihmisiltä, joilta en enää mitään odotakaan.
He tekevät kuitenkin omat halveksuttavat temppunsa minun aatteeni nimissä.
[...]
Vasemmiston maineenmenetys ei minua sureta, sillä ihmiset ja organisaatiot niittävät sitä mitä kylvävät. En hyväksy valheiden hyväksikäyttöä oman poliittisen aseman tai agendan pönkittämiseen. Vasemmisto on tuottanut minulle monta pettymystä jo aiemmin, silti en olisi kuvitellut sen vajoavan näin alas.”

Eskola täyttää bittiavaruutta vuodatuksellaan vasemmiston valhellisuudesta ja hurskastelee omalla totuudellisuuden pyrkimyksellään. Näyttää siltä, että totuus pyrkii esiin ja että hän on matkalla kohti jotain parempaa.

Hänen oma valheellisuutensa kuitenkin jatkuu uskomuksessa, että vasemmistolaisen liikkeen toiminta olisi irtautunut sen aatteesta tai arvoista. Todellisuudessa vasemmistolaisen toiminnan on tehnyt mädäksi nimenomaan sen takana oleva valheellinen aatemaailma ja arvot, jotka ovat idealistisia, utopistisia ja toteuttamiskelvottomia, koska ne nojaavat kollektivismiin ja uskomukseen ihmisten toiminnan altruistisuudesta. Niinpä on hurskastelevaa ja tekopyhää surkutella ”minun aatteeksi” luonnehtimansa ajatusrakennelman rappeutumista muiden käsissä. Itse sanon sitä punavihreäksi kuplaksi.

Suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti

Suurmoskeijan rakentamisesta keskustellaan jälleen, kun Helsingin Sanomat otsikoi kaupungin virkamiestyöryhmän kannanotosta sanoin ”Helsingin suurmoskeijahanke nytkähti eteenpäin”. Yleisradio puolestaan totuttaa yleisöjään hyväksymään ajatuksen otsikoimalla, että ”Helsingin suurmoskeija lähempänä kuin ennen”.

Helsingin kaupunkiympäristön toimialaa johtaa Mikko Aho, ja kyseinen toimiala raportoi vihreiden apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäelle, joten ei ole ihme, että kaupunkiympäristön suunnittelussa pyritään edistämään punavihreää agendaa itsevaltaisesti ja turvallisuusnäkökohdista piittaamatta. Kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu Wille Rydman kirjoittikin perustellusti, että kyseessä on pelkkä virkamieskannanotto, jonka media pyrkii esittämään jonkinlaisena luonnonlakina sivuuttaakseen poliittisen toimielimen päätösvallan asiassa.

Olisi virhe kuvitella, että Bahrainin ja Saudi-Arabian öljymiljoonat tulisivat moskeijan seiniin ilmaiseksi, ilman sosiaaliseen vaihtoon perustuvaa kaupankäyntiä. Kaupunginvaltuutettu, kapteeni evp. Atte Kaleva totesi jo viime keväänä, että ”[r]ahan mukana levitetään väistämättä myös ideologiaa, joka äärikonservatiivisen salafilaisen islamintulkinnan ollessa kyseessä on myös mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys.”

Samoilla linjoilla on Yleisradion sensuroima ja Maanpuolustuskorkeakoulussa toiminut tutkija Alan Salehzadeh, joka sanoo puolustavansa uskonnonvapautta mutta vastustaa suurmoskeijaa, koska: ”Suomessa on jo nyt paljon moskeijoita. Näistä valtaosalla on suorat kytkökset tiettyyn islamilaiseen maahan tai poliittiseen järjestöön, ja niissä saarnatut opit ovat paikoin ristiriidassa tasa-arvon normien kanssa. Tämä estää muslimiväestön integraation sekä lisäksi antaa jalansijaa ulkopuolisten valtioiden ja järjestöjen vaikutusyrityksille.”

Hän jatkaa, että ”siellä missä poliittinen islam kukoistaa, siellä ei ole demokratiaa eikä yksilönvapauksia. Siksi valtion on toimittava ennaltaehkäistäkseen tasa-arvolle haitallisen ideologian leviäminen.”

Salehzadeh on varmasti oikeassa näkemyksessään poliittisen islamin leviämisestä suurmoskeijahankkeen mukana. Filosofisesti katsoen ei ole erikseen uskontoa ja poliittista ideologiaa, vaan jokainen uskonto on myös poliittinen ideologia, koska sen kautta hallitaan ihmisiä ja harjoitetaan vallankäyttöä. Mitä tiukemmin vallankäyttäjät kiistävät valtapoliittiset tavoitteensa, sitä ilmeisempää ja vaikuttavampaa vallankäytön ideologisuus on. 

Islam ei ole hyväksi muslimeille itselleen

Olennaista onkin, millaista valtaa islamin kautta käytetään ja levitetään. Islam ei ole kokenut valistuksen ajan sekularisoitumista ja uskonpuhdistuksen reformaatiota kristinuskon tapaan, ja siksi sen moraalikäsitykset ovat kuin keskiajalta.

Tässä mielessä uskonnot eivät ole samalla viivalla, eikä niitä pitäisi arvioida vain uskonnonvapauden pohjalta. Sellainen uskonnonvapauden toteuttaminen, joka merkitsee ihmisten sulkemista vankiloihin, joka ripustaa tietyt vähemmistöt hirteen ja joka kaataa erimielisten päälle kivimuurin, ei ole perusteltua minkään vapausihanteen valossa – ei myöskään lännessä pyhänä pidetyn uskonnonvapauden.

Uskonnonvapaus onkin käsitteellinen oksymoroni, vähän niin kuin pyöreä neliö, sillä uskonto merkitsee monille ihmisille henkistä vankilaa. Uskonnonvapaus kattaa myös vapauden olla uskomatta, mutta silti keskusteluissa painotetaan oikeutta lukkiutua uskontojen kahleisiin oman vapauden hinnalla. – Aika omituinen käsitys vapaudesta.

Siinä, missä kristinusko korostaa yksilönvapautta, islam merkitsee nimestään alkaen alistumista auktoriteetille. Siinä, missä kristinusko korostaa armoa ja vapahdusta, islam on ankara uskonto, jossa ihminen tuomitaan tekojensa mukaan.

Sosiaalipsykologisesti arvioiden islam perustuu joukkosuggestioon ja hyödyntää massakulttuuria, persoonasta luopumista ja heittäytymistä fatalistiseen kohtalouskoon, joka tekee myös terroristisen värväyksen mahdolliseksi. Suomessa ei tarvita suurmoskeijaa, vaan pitäisi perustaa uskonnosta vieroittamisen keskuksia, joissa ihmiset demanipuloitaisiin ja antisuggeroitaisiin järkiperäisesti toimivan yhteiskunnan jäseniksi – pois uskonnon lietsomasta hypnoosista.

Islamista luopuminen voisi olla muslimeille itselleen hyväksi, sillä myös ”maltilliset muslimit ovat poliittisen islamin uhreja”. Se, että moskeijan pitää olla suuri – eikä pieni rukoushuone riitä – on jo sinänsä näyttö uskonnon vallantavoittelusta. Nöyryys näyttää puuttuvan kokonaan, vaikka luulisi, että hartautta voisi parhaiten harjoittaa askeettisissa oloissa.

Suurmoskeijahankkeessa ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiä

On epäiltävä, että Helsingin Hanasaareen kaavailtu suurmoskeija on muslimiveljeskunnan junailema hanke. Muslimiveljeskunta on maailmanlaajuinen poliittista islamia ajava verkosto, joka sortaa naisia ja seksuaalivähemmistöjä ja polkee ihmisten tasa-arvoa ja yksilönvapautta.

Nykyisiä moskeijoita ovat tukeneet Iranin, Turkin, Qatarin ja Saudi-Arabian kaltaiset maat, ja moskeijoiden uskonnolliset johtajat ovat ilmaisseet kantansa, kenen he toivoisivat voittavan Syyrian sisällissodan. Huonoa näyttöä on saatu Ranskasta, Hollannista, Britanniasta, Ruotsista, Saksasta ja Tanskasta, ja terroristiverkostojen on katsottu levinneen myös Suomeen Lähi-idästä tulleen maahanmuuttotsunamin mukana. Myös nykyiset moskeijat toimivat Lähi-idän maiden silminä ja korvina Euroopassa.

Vedenpitäviä todisteita muslimiveljeskunnan osallisuudesta on vaikea osoittaa, sillä järjestö ei jaa jäsenkortteja, mutta Salehzadehin mukaan ”moskeijaa rahoittavat tahot osaavat kyllä kierrättää rahat sellaisten välikäsien kautta (paikallisjärjestöt, kulttuurikeskukset yms), jotta sen yhteydet poliittiseen islamiin hämärtyvät. Näin on toimittu satojen eurooppalaisten moskeijoiden yhteydessä.”

Rahoitussotkuista on saatu näyttöä jo nyt, kun Ilta-Sanomat uutisoi Muslimiliiton ja Suomen islamilaisen neuvoston rahoitussotkuista, veroveloista ja ulosotoista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut neuvostoa yhteensä 456 000 euron avustuksilla vuosina 2007–2014.

Käytännössä suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti, jossa säädetään sharia-lakia ja edistetään sen vaikutusvaltaa. Sellaisena se olisi kaksoisstandardien generaattori ja vallankumoushanke.

Suurmoskeijan vaikutukset muslimiyhteisöille kielteisiä

Myös helsinkiläinen kuntavaaliehdokas Binar Mustafa on kirjoittanut, että ”[s]uurmoskeija on poliittinen hanke, jossa päällimmäisenä tavoitteena on tukea yhtä poliittisen islamin tavoitteista: pyrkimystä tuoda uskonnon symboleja näkyvämmin Eurooppaan. Juuri tämän vuoksi harvemmin kuullaan muslimien suurin joukoin tukevan hanketta. Kaikki suurmoskeijan puolustajat eivät tietenkään tue poliittista islamia ja saattavat vilpittömästi vastustaa sitä, mutta hankkeen onnistuessa voittaja on silti poliittinen islam.”

Tässä valossa olisi väärin kuvitella, että suurmoskeija olisi kaikkien muslimien yhteinen hanke. Kentän pirstoutuneisuuden vuoksi tietyn suuntauksen tukeminen johtaisi vain eripuraan ja estäisi muslimien integroitumisen yhteiskuntaan.

Sisäministeriö korosti 2015 antamassaan lausunnossa, että ”suurmoskeijassa pitäisi olla kaikkien muslimiyhteisöjen mukana”, ja Suomen islamilainen yhdyskunta on muodollisesti katsonut, että ”kyseessä olisi sunnimoskeija, josta ei ketään käännytetä pois”.

Anonyymi suomalainen muslimi kuitenkin toteaa, että ”vaikka suurmoskeijaa halutaan [...] markkinoida kaikkien Suomen muslimien moskeijana, se ei todellisuudessa tulisi olemaan sitä.” [...] ”Pahimmillaan Bahrainin tai Saudi-Arabian rahoittama suurmoskeija voi hänen mukaansa johtaa muslimien eristäytymiseen, radikalisoitumiseen ja jopa terrori-iskuihin. Pahimmillaan Suomesta tulee uusi Ranska, ja meillä tapahtuu vastaavanlaisia iskuja.”

Suurmoskeija myös kellauttaisi kumolleen suomalaisten muslimiyhteisöjen keskinäiset suhteet. Äärikonservatiivinen salafistisuuntaus saisi valta-aseman ja aiheuttaisi ristiriitoja muslimien välille, sillä Persianlahden maiden rahoittama sunni-haaran moskeija ei palvelisi tasapuolisesti kaikkia Suomen muslimeja.

Suurmoskeijalle ei edes ole tarvetta, sillä hartaita muslimeja on Suomessa yhtä vähän kuin kirkkomummoja, ja kristillisillä pyhäköilläkin on vaikeuksia saada tupansa täyteen muulloin kuin jouluna. Suurmoskeija palvelisi ikään kuin automaattisesti vain radikaalia islamia ja äärisuuntauksia. Riitelyn dispositio piilee siinä, että islamin uskonolemuksen mukaan on vain yksi oikea islam, vaikka onkin monenlaisia muslimeja.

Islamilaisessa ajatteluperinteessä rakennus on maailmankuvan manifestaatio. Niinpä olennaista ei ole vain se, mitä moskeijoissa tarkalleen ottaen saarnataan, vaan se, että moskeijan olemassaolo sinänsä ilmaisee islamin suurta valtaa. Näin ollen suurmoskeija johtaisi muslimien identiteetin korostumiseen integraation kustannuksella.

Suurmoskeijaa koskeva keskustelu vääristynyttä

On perin vääristynyttä, että kansallismielinen järjestö ei saa toimia Suomessa yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä sananvapauden turvin, vaan se kiellettiin käräjäoikeuden päätöksellä, mutta islamistien suurmoskeijahanketta pyritään edistämään uskonnonvapauden perusteella, vaikka se voi edistää terrorismin leviämistä ja kyseenalaistaa valtiomme poliittiset perusrakenteet sekä voimassa olevat lait shariaan vedoten.

Yhtä vääristynyttä on, että Suomen ja Ruotsin viranomaiset pyrkivät yhteistyössä estämään Pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäsenten laillisen tulon Ruotsista Suomen itsenäisyyspäiväjuhliin mutta antoivat laittomille maahantunkeutujille ja mahdollisille muslimiterroristeille matkaliput ja kyydin rajan yli Suomeen Tornion raja-aseman kautta. PVL:n jäsenet eivät aiheuttaneet Suomessa vähäisintäkään häiriötä, mutta laittomasti maassa olevat pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tehneet useita rikoksia ja yhden terrori-iskun.

Tämä ei ole toisaalta mikään yllätys, sillä tällaista jälkeä syntyy kaikkialla, missä vihervasemmistolaiset poliitikot ja Demla-juristit päästetään päättämään asioista: toisin sanoen tuhoa isänmaallemme.

Vihervasemmistolaisten tuki suurmoskeijalle ei johdu mistään muusta kuin opportunistisesta halusta saalistaa muslimien ja islamilaisten maahanmuuttajien äänet itselleen vaaleissa. Piilotavoite voi olla tahallinen destruktiivisuus: halu mädättää länsimaista yhteiskuntaa ja juurruttaa demokratian, liberalismin, valistusihanteiden, monipuoluejärjestelmän ja vapaan markkinatalouden vastaista järjestelmää Eurooppaan. Islamisaatiota harjoitetaan Berliinin muslimighetoissa rakentamalla lapsille minimoskeijoita minareetteineen ja puolikuineen.

Oireellista on, että Hanasaaren hiilivoimalan paikalle Kalasataman kupeeseen suunniteltua suurmoskeijaa on arvioitu koko ajan vain muslimiyhteisön näkökulmasta, mutta suomalaisten ihmisten asemaa ei ole ajateltu lainkaan.

Tältä kannalta suurmoskeijaa voitaneen vastustaa vain yhdellä argumentilla. Mikäli paikalle perustetaan suurmoskeija, joutuu hamppukasseineen paikalle valuva flow-väki perääntymään, sillä hengellisellä alueella ei meluisaa festivaalia voida silloin enää pitää.

Miten kävisi Suvilahden seinissä olevien arvokkaiden graffitien ja vihervasemmistolaisen vinkuheinäpolitiikan?! Niinpä ehdotan, että suurmoskeijan sijasta paikalle rakennetaan Tarzan-huvipuisto. Sen ympäristövaikutus lähialueelle kantautuvine huutoineen ja liaanin jatkoksi ripustettuine homoineen lienee sama.

Harhat pahenevat Berliinissä

Suurimmaksi puolueeksi täpärästi selviytyneen kristillisdemokraattisen unionin johtaja Angela Merkel ei ole saanut muodostetuksi Saksaan hallitusta syyskuun parlamenttivaalien jälkeen. Tämän seurauksena Berliinissä eletään täysin harhaisessa todellisuudessa.

Sosiaalidemokraattien Martin Schulz on päättänyt jatkaa vaalitappioonsa johtanutta politikointia, sillä hän lähestyy Merkeliä tavoitteenaan lisätä maahanmuuttoa ja muodostaa EU:sta Euroopan Yhdysvallat vuoteen 2025 mennessä! Hänen mukaansa liittovaltion perustuslaki lähetettäisiin jäsenmaille ratifioitavaksi, ja ne jotka eivät muutosta hyväksyisi, saisivat lähtöpassit unionista.

Moni kiittää varmasti jo etukäteen erottamisesta. Schulzin kaavailema suunta on täsmälleen päinvastainen, johon monet Euroopan maat haluavat kulkea. Esimerkiksi Hollannin pääministeri Mark Rutte on todennut, ettei tiivistäminen ole oikea lääke EU:n ongelmiin. Puolan, Unkarin, Tsekin ja Slovakian tapaiset Visegrád-valtiot pääsevät jatkossa eroon valtioliitosta ja muodosteilla olevasta liittovaltiosta ilman kansanäänestystä, automaattisesti.

Ranskassa Marine Le Pen jo lähes valittiin presidentiksi, ja Itävallassa hallitusvaltaan nousivat puolueet, jotka ovat kääntäneet maahanmuuttopolitiikan suunnan. Tanska on järjestänyt kansanäänestyksen, jossa torpattiin EU-intergraation syventäminen, ja ruotsidemokraateille on ennustettu murskavoittoa seuraavissa vaaleissa.

Demari Schulzin tyhmyys on samanlaista kuin federalistien yleensäkin. He eivät ymmärrä, että suurin uhka EU:lle on EU itse. Eripuraan ja unionin hajoamiseen johtaa nimenomaan yhteen pakottaminen.

Jos EU halutaan säilyttää, ainoa elinkelpoinen tie on sen vaikutusvallan heikentäminen, paikoittainen purkaminen ja palauttaminen vapaakauppaliitoksi, joka valvoo paremmin ulkorajojaan.

Saksan ja Ranskan raihnaiset poliitikot näyttävät pyrkivän nyt päättämään muiden Euroopan maiden asioista. Tämä on ollut EU:n päätöksentekomenettely aina, ja juuri sen vuoksi Britannia vetäytyi EU:sta kokonaan.

Suomessa Petteri Orpo ja Teija Tiilikainen ovat hätäilleet Saksan tilanteen vuoksi, tosin vääristä syistä. Orpoa vaivaa pankkiunionin jumiutuminen ja Tiilikaista epävakauden lisääntyminen.

Suurimmat ongelmat, kuten massamaahanmuutto ja veronkierto, eivät kuitenkaan johdu EU:n heikentymisestä vaan kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden vähentämisestä. Siksi myös Schulz arvioi tilannetta väärin nähdessään Euroopan uhkana ”kansallismieliset voimat”, jotka tosiasiassa olisivat ratkaisun avain. Schulzin mielestä kansallismielisiä voimia on Saksan lisäksi muun muassa Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Hollannissa ja Suomessa.

Suomen viimekesäinen hallituskriisi oli tässä valossa pelkkä kesäteatterinäytös, jossa federalismia ja integraatiota vastustavat perussuomalaiset potkaistiin pois hallituksesta käyttäen verukkeena henkilösuhteita ja ”arvokysymyksiä”. Todellinen syy kuoritaan esiin nyt, vaikka se on ollut tiedossa jo pitkään. Jo Ranskan keväisten vaalien jälkeen oli selvää, että Saksan ja Ranskan vanhat vallanpitäjät pyrkivät tekemään EU:sta nopealla aikataululla liittovaltion.

Suunnitelmat rahaliiton vahvistamiseksi on nyt julkistettu, ja kansallisen päätösvallan rippeet ollaan valmiit heittämään nurkkaan. Tästä kaikesta kertoo myös sensuurin kiristäminen.

Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat valmiit hyväksymään EU:n tiivistämisen, ja siksi he kaasuttivat Perussuomalaiset ulos hallitusyhteistyöstä. Oli ”tärkeitä” ja ”isoja” asioita taustalla, sellaisia, joista ei sovi mumista suomalaisille itselleen mitään. Saksan vaaleissa kaikki ei mennyt kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan, ja tuskin menee myöskään jatkossa.

Berliinin bunkkereissa ja EU:n katakombeissa eletään deluusioiden vallassa. Jos harhat pahenevat, tuloksena on perikato. Saksan ja Ranskan federalistiset voimat ovat onnistuneet vielä kerran pelastamaan utopiansa Euroopan laajuisesta valtakunnasta, mutta ennen pitkää poliittisen eliitin vieraantuneisuus todellisuudesta johtaa lasilinnojen särkymiseen ja suuruudenhullujen unelmien totaaliseen tuhoutumiseen.

Suomen itsenäisyys kuin Matti Nykäsen mitalit

Suomen itsenäisyys täyttää tänään sata vuotta, mutta Suomi sinänsä on paljon vanhempi. Täältä puolestaan ei seuraa juhlapuhetta vaan arkinen toteamus, että juuri tuo itsenäisyytemme on nyt museossa kuin Matti Nykäsen mitalit. Voittaja voi käydä katselemassa niitä Urheilumuseon vitriinissä, mutta hän ei saa niitä sieltä takaisin, vaikka haluaisi.

Turvassa ovat kuin rahat pankeissa, joista ei myöskään saa nykyään rahojaan enää pois; niissä kun ylimielisesti kieltäydytään käsittelemästä käteistä rahaa, ja pankit haluavat perustaa oman rahan, joka olisi niiden omien pleksien ja maksujärjestelmien kontrollissa (aiheesta tässä).

Samanlaista on Suomen itsenäisyys. Kansallinen varallisuutemme on riistetty tai myyty velkojen katteiksi. Ensin tuhottiin yhteisvaluutalla meidän rahapoliittinen itsemääräämisoikeutemme, ja suomalaiset ajettiin tie breakiin. Näin tehtiin, koska Euroopan unionin poliittinen uskottavuus on yhtä kuin sen valuutan arvo, jota täytyi pönkittää.

Valtioiden velkaantumisesta pankeille voin sanoa kuin entinen brittipääministeri Kirkkomäki: Koskaan aiemmin näin monet eivät ole olleet velkaa näin harvoille.

Antakaa siis noille Linnan juhlien keltanokille anteeksi, sillä juuri he – nuo filosofiattomat oman etunsa saalistajat – eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä he tekevät. Heidät, jotka tietävät, vetäkää sopivan tilaisuuden tullen vastuuseen.

Hyvin ovat Suomi ja suomalaisten rahat kelvanneet maailmalle, mutta Nato-naimisiin ei ole ikäneito päässyt. Tuo voi olla hyväkin asia, sillä itsellistä naista pelätään kuin Pohjois-Koreaa. Voidaan Venäjälläkin sanoa läntisestä naapuristaan kuin isäntä asuinkumppaistaan, että älä koirasta välitä, varo vihaista emäntää. Ja lausahtihan Cheekkikin, että älä huorasta vaimoo tee, joten parempi on Suomen pihdata itseltään ohari-ollien riemurahat kuin olla maapallon suvakkilutka.

Eniten Suomella on merkitystä meille suomalaisille. Maailmalla maamme ei ole mitään muuta kuin lippubrändi, joka tunnetaan kahdesta asiasta: Tom of Finlandista ja autourheilijoista. Globalisoituneessa tuotannossa valmistusmaalla ei ole väliä: kaikki kiteytyy merkkiin. Siinä Suomen lippu on vertaisryhmässä Ferrarin ja Mercedes-Benzin rinnalla. Autourheilijat ja Tom ovat brändänneet Suomea enemmän kuin yksikään ulkomaankauppaministeri tai vienninedistämisen valtuuskunta.

No niin. Koska kaduilla on alkanut olla itsenäisyyspäivisin vaarallista vasemmistolaisten rähinöitsijoiden vuoksi, en turvallisuussyistä sano, missä vietän itsenäisyyspäivääni. Joka tapauksessa osallistun itsenäisyyspäivän viettoon siinä todellisessa Suomessa, joka ei tanssi omassa kuplassaan kristallikruunujen alla.

Onneksi median haastattelemat ”töölöläisvanhemmat” eivät ole sentään pystyneet estämään 612-juhlaa ja harrasta kynttiläkulkuetta edes lapsikortin varjolla. Lähi-itäkeskuksen kaunaiset anarkistithan siinä alittivat moraalin rajan yrittäessään tehdä lapsista ihmiskilven oman luokkasotansa ja terrorinsa etulinjaan.

Mitään juhlapuhetta täältä ei tänään tullut. Ei tullut, koska itsenäisyys alkaa olla yhtä imaginaarinen asia kuin aikakin. Vuoden 1917 tapahtumat kiitävät sadan valovuoden päässä avaruudessa, jossa ne ovat valoaaltoina tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta. Päinvastaiseen suuntaan on ehkä tulossa joku komeetta, joka kirahvien hamutessa suuhunsa puiden lehviä osuu jonain päivänä Euroopan keskuspankin pihaan.

Huvittava on tapa, jolla Suomen itsenäistymisen vuosi 1917 on tullut ajan myötä suhteellisesti lähemmäksi vanhetessani. Vielä 25 vuotta sitten oma elämäni muodosti vain kolmanneksen Suomen itsenäisyyden ajasta. Nyt oma ikäni kattaa jo puolet Suomi-neidon iästä! Niinpä itsenäisyyden alkuvuodet ovat tulleet suhteellisesti lähemmäksi kuin ne olivat tähän maailmaan tullessani. – Ehkä noiden aikojen lähestyminen on ollut myös jossain mielessä todellista.

Monikulttuurinen Suomi: kaikki kaikkia vastaan

Yhteiskunnassa käy aika ajoin niin, että jokin proggis menettää merkityksensä. En tarkoita, että Suomen itsenäisyys olisi menettänyt arvonsa. Mutta tarkoitan, että sen merkitys on pyritty mitätöimään globalisaation ja EU-federalismin pyörteissä. Tämän seurauksena myös itsenäisyyspäivän juhlistamisesta on tullut entistäkin enemmän pelkkä kuori ja kulissi.

Eipä itsenäisyyspäivän vietto ole koskaan mikään kansanjuhla ollut, ainakaan silloin kun se on nähty niin sanotun Linnan juhlien valossa. Se on ollut hyvinvointiporvariston ja samppanjasosialistien sekä kaviaarikommunistien yhteinen konsensustapahtuma.

Nykyisin itsenäisyyspäivän vietto on näiden tahojen eliittitapahtuma siksi, että he kaikki ovat asettuneet puolustamaan monikulttuurisuuden ideologiaa sekä harjoittamaan kansallisvaltioiden mitätöintiä. Asenne on sama kuin aikana, jolloin monikulttuurisuudella oli vielä vanha nimi: kommunismi.

Asia on entistä, mutta valhe on uudessa paketissa. Ennen sen nimi oli liennytys tai idänpolitiikka. Väestöpolitiikkaa tekevästä EU:sta on tullut pahempi kuin YYA, sillä yhteistyö ja avunanto eivät tuoneet sentään ketään pakolla rajan yli.

Väitteeni on, että suomalaisilla oli autonomian aikana enemmän itsenäisyyttä kuin EU-ajalla. Venäläisillä ei ollut kansalaisoikeuksia Suomessa, toisin kuin EU-maiden kansalaisilla nyt miltei on. Suomea hallitsi senaatti, ja keisari-suuriruhtinas teki päätöksensä duuman ohi senaatin esitysten mukaan. Toisin on EU:ssa, johon kuuluessamme kolme neljäsosaa lainsäädännöstä on direktiivien määräämää. Ennen meillä oli oma raha, keskuspankki, maatalous ja tullilaitos, toisin kuin nyt EU:ssa, jossa tullimaksutkin humahtavat valtioliiton kassaan.

Kansalaisten eripura on arkipäivää kaduilla ja kujilla, sillä eriarvoisuus on kasvanut taloudellisen polarisoitumisen myötä. EU:n tuputtamaa maahanmuuttoa koskevan erimielisyyden vuoksi nykyisin ei mahduta juhlimaan yhdessä edes itsenäisyyttä samoilla pihoilla, ja vasemmisto tulittaa itseään nilkkaan huutaessaan maahan lisää pakolaisia. Vasemmisto haluaa ymmärrettävästi ”jakaa” oman köyhyytensä, mutta vertauskuvasta ei ole mitään vieraille jaettavaksi.

Tampereen yliopistossa toimivan professori Juho Saaren on turha nössöttää, että ”osa suomalaisista eivät enää koe olevansa samassa veneessä”. Mikäpä ihme tuo, kun Saari itse vuonna 2015 valehteli Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajalle Anna-Stina Nykäselle, että satakaan tuhatta turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään? Ja tämä laittoi sen lehteen.

Valhe jatkui Yleisradion jutussa ”Suomi selviäisi 100 000 turvapaikanjakijasta, miljoona olisi jo liikaa” jossa sata tuhatta tulijaa saatiin näyttämään maailman mittakaavassa vähäpätöiseltä. Sisäministeriön Inforglobelta tilaama selvitys oli toteutettu verkkokyselynä, johon vastasi ministeriön hallinnonalan virkamiehiä ja asiantuntijoita, suurin osa heistä vihervasemmiston jäsenkirjalla nimitettyjä mokutuksen ammattilaisia.

Sen asemasta, että tutkimuksissa kysyttäisiin, kuinka Suomen kansa voitaisiin pelastaa hukkumasta muukalaisten invaasioon, näissä tendenssimäisissä selvityksissä lähtökohtaisesti hyväksytään maahantunkeutujien miehityshanke, ja kysymyksenasettelu keskitetään siihen, kuinka ongelmasta selvitään. Ratkaisuksi tarjotaan ”yhteiskunnallista vuoropuhelua”. Sen sijaan siihen ei vastata, miksi koko kansamme pitäisi pilata maahanmuutolla, joka edustaa promillea maailman väestöstä mutta riittää tuhoamaan oman väestömme ja taloutemme kokonaan.

Totuus on, että jo 30 000 tulijaa aiheuttivat 1,5 miljardin loven budjettiin, synnyttivät suuren velanottotarpeen, johtivat leikkausesityksiin suomalaisten asumistuesta, opintotuesta, monista muista sosiaalieduista ja tietenkin myös yliopistojen toimintamenoista, sekä laittoivat kuntien asuntotoimen kaaokseen. Maahanmuutto-ongelmaa ei ole vieläkään ratkaistu, vaan se on hukutettu eri hallinnonalojen budjetteihin pysyvinä kuluina.

Monikulttuurinen Suomi on sellainen, jossa kaikki ovat kaikkia vastaan. Siksi ei pidä tehdä politiikkaa, jolla kylvetään ristiriitoja ja hajotetaan kansallista konsensusta. Poliittisiksi johtajiksi pitäisi nimittää kunnialliset poliitikot aivan niin kuin professoreiksi pitäisi laittaa totuudelliset ihmiset eikä kaikenlaisia opportunisteja ja muita patustelijoita, joista kabinetit nykyisin koostuvat.

Eurooppa sisällissodassa 20–30 vuoden kuluttua?

Arvatkaapa, missä Euroopan kaupungissa protestipartaiset filosofit Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat nuoruuden manifestinsa. – No tietenkin Brysselissä.

Brysselin yliopistossa toimii nykyisin nuorehko historian professori David Engels (s. 1979), jonka mukaan Euroopan nykyinen kehitys johtaa sisällissotaan 20–30 vuoden kuluessa. Samannimisestä edeltäjästään poiketen tämä Engels ei tosin näe kansallisvaltiota väkivallan pesänä, joka tulisi kukistaa, vaan oikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntarauhan takeena, jota ilman ajaudutaan kaaokseen.

David Engelsin mukaan tapahtumien kulku lähitulevaisuuden Euroopassa on yksinkertainen. Terrorin ja etnisten konfliktien lisääntyminen johtaa mikrovaltioiden syntymiseen hieman minarkistisen tai libertaristisen ultra-anarkismin tapaan. Tuloksena on valtion hallinnan menetys ja useita rinnakkaisia yhteiskuntia, joissa valitsevat omat lakinsa.

Merkkejä Euroopan hajoamisesta on olemassa suurten yhdenmukaistamispyrkimysten ja federalismin keskellä. Esimerkiksi pyrkimys yhteistuumin kumota Dublinin sopimus on johtamassa siihen, että EU tulee puuttuneeksi entistä enemmän kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin, sisärajojen valvontaan ja väestöpolitiikkaan. Tätä taas kansat vastustavat, mikä tarkoittaa, että yhtenäisyyden tavoittelusta puristuu ulos eripuraa.

Lopulta separatismia esiintyy kansallisvaltioiden omassakin piirissä, kuten nyt Kataloniassa. Syntyvä mikrovaltioiden saaristo vastaa uudelle ajalle ominaista ruhtinaskuntien tilkkutäkkiä eikä ole useimpien mielestä tyydyttävä. Ihmiset kyllästyvät kaaokseen ja alkavat kaivata autoritaarista järjestelmää, joka olisi konservatiivinen. Tällaiseen uuteen kansallisvaltioiden järjestelmään liittyisi pakotettu solidaarisuus, joka puolestaan muistuttaa Euroopassa nykyisin peräänkuulutettua suvaitsevuuden ihannetta.

Onkin huomattava, että suvaitsevuus edellyttää suurta konformismia, eli sopeuttamista, mukauttamista ja harmonisointia, joilla kulttuurisesta moneudesta saadaan hiottua särmät pois. Tuloksena on monokulttuuria, vähän niin kuin hiiren ollessa kissalle räätälinä.

Engelsin mielestä Eurooppa on jo tällaisen tapahtumakulun keskellä: autoritaarisuus kasvaa, samoin nationalismi ja pontevat puheet. Se sopii Engelsille, sillä hän tykkää vanhoista hyvistä ajoista, jolloin maailma oli mallillaan. Hän jopa aikoo muuttaa perheineen Unkariin, koska Viktor Orbán on hänen mielestään kelpo liideri. Tätä hän ihannoi vastalauseenaan nykyiselle Belgialle.

Ollaanpa Engelsin johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, kannattaa joka tapauksessa pohtia Euroopan hajaannuksen juurisyitä. Sekä liian pitkälle viety monikulttuurisuus että integraatio tuottavat eripuraa, aivan niin kuin Newtonin lain mukaan voimalla on aina vastavoima. Siksi on hyvä muistaa Eurooppa-intoilussa piilevän idealismin vaarat.

Hullunkurisinta suomalaisten suhtautumisessa eurooppalaisuuteen on ollut valittelu siitä, että Suomessa vallitsee ”suvaitsemattomuus”. Suvaitsevuus ja suvaitsemattomuus ovat käsitteitä, jotka kantavat sisällään omat vastakohtansa.

Suvaitsevaisuus on Euroopassa ollut aina nimenomaan konformismia, eli ryhmäpaineesta johtuvaa samanlaisuuden ja yhdenmukaisuuden tavoittelua. Se ei siis ole juuri koskaan ollut sitä, mitä suomalaiset Keski-Eurooppaan lentäessään luulevat sen olevan, eli moniarvoisuutta ja vapautta. Päinvastoin: nimenomaan suvaitsevuus on edellyttänyt suurta mukautumista ja sopeutumista vallitseviin oloihin ja samalla suuria yhdenmukaisuuden vaatimuksia, joilla ihmisiä on pakotettu hyväksymään toistensa arvoja Valistuksesta alkaen.

Suvaitseminen ei siis vain luo joitakin vapauksia, vaan se luo myös merkittäviä mukautumisen ja sopeutumisen haasteita ja sitä kautta vapauden rajoituksia. Tässä mielessä olisi virheellistä väittää suvaitsevuuden tuovan vapautta. Mitä suurempi ja mahtavampi yhteiskunta on, sitä enemmän sen on standardisoitava, harmonisoitava ja sertifioitava, kun taas suurimmillaan henkinen vapaus on yleensä pienessä valtiossa, jossa ulkoinen kontrolli ei rajoita.

Totta kai myös pieni valtio voi olla suvaitsematon, ja suvaitsematon yhteiskunta voi olla totalitaarinen sekä ihmiset siellä epävapaita. Mutta he ovat usein tavattoman epävapaita myös suvaitsevaiseksi viritellyssä laajakantoisessa yhteiskunnassa, joka on omien vaatimustensa kautta totalitaarinen.

Juuri sellaista totalitarismia kohti on varottava Euroopan unionia kulkemasta, ja siksi minä ainakin arvostan tätä supisuomalaista yhteiskuntaa, joka omine karkeuksineen ja hiomattomuuksineen on aina jättänyt tilaa vapaudelle ja luovuudelle.


Lähde

Engels, David, Le déclin – La crise de l’Union Européenne et la chute de la République romaine. Paris: Éditions du Toucan, 2012.

Helsingin Sanomien työpoliittinen tiedepieru

Joidenkin mielestä puolillaan oleva juomalasi on puoliksi tyhjä, toisten mielestä puoliksi täynnä. Kenenkään ei tarvitse arvailla, miten asia on Helsingin Sanomien toimituksen mielestä, sillä lehti pyrki manipuloimaan lukijoitaan jutulla ”Lähes puolet suomalaisista ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – ’Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt’”.

Yhtä hyvin tai paremminkin voitaisiin kirjoittaa: ”Yli puolet suomalaisista ei ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, että se on maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”.

Helsingin Sanomien selvityksestä (niin kuin tutkimuksista yleensäkin) voidaan erottaa data ja tulkinta. Data kertoo, että 47 prosenttia vastaajista sanoi ”kyllä” kysymykseen ”pitäisikö Suomeen ottaa enemmän maahanmuuttajia?” Väittämän ”kaikkien, jotka haluavat tulla Suomeen asumaan ja tekemään työtä, on saatava tulla tänne” kanssa samaa mieltä oli 22 prosenttia ja osittain samaa mieltä 45 prosenttia. Täysin eri mieltä oli 11 prosenttia. Kolmas kysymys koski ”rasismia”, mikä paljasti lehden motiivin: pyrkimyksen tehdä työpolitiikalla maahanmuuttopolitiikkaa.

Saadut numerot eivät oikeuta tulkintaa, jonka mukaan ”ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”, sillä gallup-tyyppisessä kyselyssä ei ollut tiedusteltu, eritelty eikä taustoitettu maahantulon perusteita eikä tulijoiden ja vastaajien motiiveja.

Kantas TSN:llä teetettyä kyselyä ei voida sanoa tutkimukseksi, sillä selvitys hukutti siirtolaisuuden erilaiset vanat ja vuonot yleiseen ”maahanmuutoksi” kutsuttuun ilmiöön jo asiaa tiedusteltaessa. Tämän niputuksen jälkeen ajatukset johdatettiin sitten ”rasismia” koskevaan kysymykseen.

On kuitenkin suuri ero sillä, onko maahanmuuttajan motiivina esimerkiksi tilapäinen työskentely EU- tai ETA-maista, turvapaikkaturismi, pakolaisuus tai elintasosiirtolaisuus. Koska selvityksessä ei pyydetty arvioimaan maahanmuuttoa tulijoiden motiivien kannalta, se on tutkimuksellisesti mitätön. Motiiveja ei antauduttu arvioimaan ilmeisesti siksi, että onhan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiivien arvostelu Petteri Orponkin mielestä ”rasismia”, vaikka oikeasti se on rationalismia.

Helsingin Sanomien argumenttien kumoaminen

Helsingin Sanomat ohjasi ajattelemaan maahanmuutosta yksiaineksisena massana ja koetti lavastaa työperäisen siirtolaisuuden suosiossa näkemistään värähdyksistä perustelut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laajenevalle vastaanottamiselle.

Lehden kaupittelemat ajatuskulut ovat kestämättömiä siksi, että (1) maahanmuuttoa koskevaa tutkimusdataa ei ollut jäsennelty maahanmuuton motiivien ja tarkoitusperän mukaan ja (2) koska tutkimusdatasta ei välttämättä seuraa lehden tekemiä johtopäätöksiä vaan niiden vastakohtia.

Lehden markkinoimat johtopäätökset ovat kestämättömiä myös kolmesta muusta syystä: (3) muualta saatu tutkimusnäyttö on ristiriidassa lehden tilaaman selvityksen kanssa, (4) vierastyövoima vie automaattisesti työpaikkoja kantaväestöön kuuluvilta ja (5) kansalaismielipiteitä ei ylipäänsä voida pitää oikeassa olemisen perustana työpolitiikassa, sillä kaduilta kerätyt näkemykset eivät sinänsä perustu asiantuntemukseen.

Totuus asiassa onkin aivan toisenlainen. Lehti itse kirjoitti puolitoista vuotta sitten eurobarometritutkimuksesta, jonka mukaan 96 prosenttia suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa. Chatham Housen viime helmikuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan keskimäärin 59 prosenttia tutkituista eurooppalaisista haluaisi lopettaa muslimien maahanmuuton kokonaan (aiheesta lisää tässä).

Ulkomainen työvoima on myös itsestään selvästi kilpailuasetelmassa kantaväestön kanssa. Kasvukeskusten työvoimapula on näennäistä, sillä Suomen työttömyysalueilta olisi saatavissa kotimaista työvoimaa, kunhan julkinen valta tukisi yhtä avokätisesti suomalaisten siirtymistä kasvukeskuksiin kuin se nyt tukee pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien asuttamista pääkaupunkiseudulle ja muihin suuriin kaupunkeihin (vierastyövoiman suosimisesta lisää tässä). Akateemisten asiantuntijatehtävien täyttäminen ulkomaalaisilla puolestaan on suomalaisten suora tappio ja mädättää kotimaista kulttuurielämää (aiheesta enemmän tässä).

Ja edelleen: kansalaisten mielipiteet eivät perustu tietoon, joten niitä ei voida pitää tiedonmuodostuksen perustana, ovatpa ne mitä tahansa. Monet tiedotus- ja toitotusvälineet käyttävät kuitenkin tätä kehämäistä ajatuskulkua propagandansa pohjana silloin, kun ne havaitsevat mielipiteiden tukevan toimituksen omaa kantaa. Tosiasiassa mielipidetiedustelut eivät koskaan tuota tietoa kysytystä asiasta vaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat kysytystä asiasta.

Myös analyysi oli puolueellista. Helsingin Sanomat tukeutui Kantas TSN:ltä tilaamansa selvityksen tulkitsemisessa vasemmistoa edustavaan sosiologi Lena Näreeseen, joka tunnetaan Stop deportations -aktivistina, sukupuolen ja intersektionaalisuuden tutkijana sekä feministisenä kommentaattorina eikä työpolitiikan asiantuntijana. Niinpä Näre paljasti motiivinsa ja viitekehyksensä peittelemättömästi myös lehdessä: ”Näin Suomen itsenäisyyden merkkivuotena on syytä purkaa ajatuksiamme suomalaisuudesta. On myös rodullistettuja suomalaisia ja Suomeen muuttaneita suomalaisia.” – Tämä oli hauska kuulla. Näre näyttää keksineen uuden sanan: rotu. (Aiheesta tarkemmin tässä.)

Johtopäätökset

Johtopäätöksenä voin sanoa, että Helsingin Sanomien yritys liudentaa työpoliittisissa motiiveissa vallitsevat erot yleiseen ”maahanmuuttoon” ei onnistunut. Ei onnistunut myöskään yritys tehdä työpolitiikalla väestöpolitiikkaa. Ja täysin epäonnistui lehden pyrkimys oikeuttaa etnistä väestöjen sekoittamista työpolitiikan verukkeella.

Helsingin Sanomien kirjoittelusta voidaan sanoa, että lehti on disinformaation ja propagandan runsaudensarvi, todellinen pseudojournalismia harjoittava valhemedia. Se on kolmikymppisten risupartaisten wannabe-teinien maailmanparannusaviisi, jonka kynäilijöiltä maailma on kadonnut alta.

Jos yhteiskuntapolitiikan välineeksi valitaan tendenssi, jonka mukaan länsimaissa vallitseva syntyvyyden lasku ja väestökäyriin muodostumassa olevat kuhmut koetetaan kompensoida kehitysmaista tulevalla maahanmuutolla, tehdään (1) samalla väestöpoliittinen valinta, jonka mukaan länsimainen rotu tuomitaan väistymään omista kotimaistaan.

Toiseksi (2) antaudutaan uskomaan, että muualta tuleva väestö voi oikeasti korvata kantaväestön lisääntymiseen perustuvan työvoiman uusintamisen. Näyttö tämän oletuksen puolesta puuttuu, sillä kehitysmaista tulleet ovat työllistyneet heikosti, ja maahanmuutto etenkin Lähi-idästä ja Afrikasta on ollut vain sosiaalietuusperäistä.

Kaiken yläpuolella on (3) arvokysymys: onko perusteltua ja haluavatko kantaväestöt, että valkoinen länsimainen ihminen syrjäytyy omissa kotimaissaan siksi, että länsimaihin ”saadaan” työvoimaa, jota täällä ei oikeasti tarvita? Syy maailman suurimpiin ekologisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin, sivistyksellisiin, poliittisiin ja turvallisuusongelmiin on kehitysmaiden väestöräjähdys, joka pitäisi saada kuriin eikä suinkaan puretuksi länsimaihin, joihin ongelmat ovat nyt siirtymässä.

Länsimaiden väestön uusintaminen tulisi taata tekemällä kantaväestöjen etua tukevaa sosiaalipolitiikkaa, jolla vierasperäisten tuloa valmiisiin pöytiin ei helpoteta, kuten Helsingin kaupungin tukemassa terveysturismissa, vaan vaikeutetaan. Sillä työvoiman pitää olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa.


Parempaa työpolitiikkaa:

Lopuksi viite teokseeni, jossa selvitetään myös sitä, kuinka pärjätä työelämän ja työttömyyden kurimuksissa.

Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille

Helsingin yliopisto on yksityistämisen tuloksena alkanut polkea suomalaisen ja suomenkielisen tutkijakunnan asemaa haalimalla verovaroin ylläpidettyihin työpaikkohimme tekijät ulkomailta.

Yliopiston nimittämistä 16 uudesta professorista 5 ovat syntyperältään ja kansalaisuudeltaan ulkomaalaisia. Kolme heistä ovat ruotsinkielisiä ja myös neljä muuta pitivät viime keskiviikkoiset tervetuliaisesitelmänsä muulla kielellä kuin suomeksi.

Pianon pimputukseen tai viulun vingutukseen päättyvät akateemiset tilaisuudet koostuvat yleensä pelkistä rihkamaesitelmistä, joten merkitystä niillä ei ole. Kommentoin kuitenkin muutamaa näytteeksi, jotta myös suuri yleisö saisi tietää, kuinka räikeää monikulttuurisuuspolitikointia yliopiston seinien suojissa harjoitetaan. 

Sosiologian keittiöprofessorin kermaiset viikset

Peittelemättömimmin motiivinsa paljasti sosiologian professoriksi nimitetty skotlantilainen David Inglis, joka syyttää Suomessa olostaan – yllätys, yllätys – brexitiä: ”Se saa minut niin surulliseksi. Yksi syy, miksi halusin pois Britanniasta, oli halu pysyä eurooppalaisena”, David Inglis valittaa Helsingin yliopiston sivuilla julkaistussa ja toimittaja Juha Merimaan kirjoittamassa haastattelujutussa.

Hänen Suomeen tulonsa on siis kosto Britannian EU-erosta, josta hän siirtää laskut meidän yliopistolaitoksellemme. Helsingin yliopisto tukee hänen kaunaansa, vaikka Inglisillä oli jo professuuri Exesterin yliopistossa, eikä hänen ei olisi tarvinnut lähteä pakolaiseksi Suomeen eikä yhtään mihinkään ”ollakseen eurooppalainen”. – Vai kuinka? Helsingin yliopisto tarjosi kuitenkin pakolaisparalle turvasataman.

Mitä Inglis sitten sanoo tutkivansa? Sosiologiseksi kliseeksi muodostuneeseen tapaan hän paneutuu kulinarismiin ja ruokakulttuuriin. Tällä kertaa aiheena ei ole tosin länsimaisen ruokakulttuurin ”rasistisuus” eikä kaakaon tai suklaan hankintaan liittyvä imperialismi. Sen sijaan Inglis kiittelee Suomea sen johdosta, että ”Alkojen valikoimat ovat kasvaneet ja ihmiset ostavat ennakkoluulottomasti viinejä eksoottistakin viinimaista”. Hän kehuu, että ”tänään sushiravintoloita löytyy jokaisesta ostoskeskuksesta”. ”Tarkoitukseni on tutkia, miten asiat lähtivät 1990-luvulla kehittymään”, hän sanoo.

Paljastavaa on, että professoriksi nimitetyn mielestä ruokakulttuurin muutos on ”kehittymistä”, jota hän kiittää ”ennakkoluulottomuudesta”. Kun elintasoturistina saapuvan tutkijan lähtökohdat ovat noin tendenssimäisiä, hänen asenteensa mitätöi hänen toimintansa tieteellisyyden.

YleWatch-verkkosivusto julkaisi pari päivää sitten terävän jutun, jossa analysoitiin, miten ruoka- ja mässäilykulttuurin muutokset ja niiden esillepano mediassa ja tieteessä liittyvät monikulttuuri-ideologian levittämiseen. Analyysi sopii mainiosti myös tähän yhteyteen, joten lainaan YleWatchin ajatuskulkuja, joissa kirjoittaja kritisoi muun muassa Yleisradion propagandajuttuja ”Tutkijat: Outo ruoka lisää tasa-arvoa” ja ”Analyysi: Miksi irakilaista ruokaa ei arvosteta lompakolla mutta japanilaiskeittiötä kyllä?”

YleWatch kommentoi sosiologi Tari Lindblomin ja tutkijatohtori Markus Vinnarin mielipiteitä tavalla, joka sopii kuin nakki silmään vastaukseksi David Inglisin pitämään esitelmään. Anonyymisti esiintyvä verkkosivuston asiantuntija kirjoitti:

”Ruokasuosituksissakin pitää olla sisään asennettuna monikulttuurisuus ja tasa-arvo, ikään kuin ne edustaisivat jotain tavoiteltua hyvää ja absoluuttista totuutta. Eivät ne edusta, mutta sitäkin enemmän ne edustavat puhdasta sosialismia uusilla iskusanoilla. Tutkijat tulevat sanoneeksi rivien välistä, että perinteiseen, ekologisesti tuotettuun lähiruokaan turvautuminen on merkki kavahdettavasta nationalismista, jossa syrjitään uusia makuja ja siten myös uusia näkemyksiä, kuten muukalaisinvaasion tarpeellisuutta. [...]
Ruokakulttuuriin sovelletulla kohtaamisteorialla tutkija yrittää selittää pois maahanmuuttoinvaasiosta seuraavat ristiriidat – kunhan syöt kebabia, alat väistämättä pitää kurdeista, turkkilaisista ja arabeista. [...] Tavalliselle kansanosalle markkinoidut eksoottiset ruokamaut tulevat käytännössä suurimmista maahanmuuttomaista Lähi-idästä. Heillä ei ole juuri muuta tarjottavana kuin jauhelihasta tehdyt feikkikebabit (ei lampaanlihaa), joita myyvät ruokapaikat ovat käyneet turhankin tutuiksi suomalaisten kaupunkien ja taajamien katukuvassa. Yksipuolisen monokultuurisessa bulkkiruoassaan monikulttuuri ei tuo juuri mitään uutta, paitsi sen, että Lähi-idän veijarit ovat sukulaisten ilmaistyövoimalla, polkumyynnillä ja verokikkailulla syrjäyttäneet suomalaiset ravintolat ja nakkikioskit kaupunkimiljööstä. [...] 
Ksenofiilisen ruokahifistelyn siirtyminen sosiologian tutkimuskohteeksi ei ole mitenkään yllättävää ajallemme. Ikävä kyllä sosiologiassa ei haluta pohtia pakkomielteisen ruoasta puhumisen historiallisia ulottuvuuksia ja toistuvuuksia, koska ne kertoisivat muusta kuin edistysuskovaisten saaranaamasta ’kehityksestä’. – Historiantutkijat ovat huomanneet eri kulttuurien rappiovaiheessa toistuvan ilmiön: hillittömän hedonistisen nautinnonhalun. Rooman valtakunnan lopussa ruoalla leikittelystä ja uusien eksoottisten makujen etsimisestä tuli degeneroituneen eliitin yksi suosituimmista harrastuksista. [...]
Hedonismin lisäksi itsestään selvänä pidetystä ruoasta on tullut myös statusta ja nirppanokkaista identiteetin määrittämistä. Nykypäivän keskiluokkainen porvaristo ei voi henkisen laiskuutensa vuoksi enää erottautua rahvaasta kirjallisella sivistyksellään, varsinkin kun kirjojen arvo on romahtanut ja kirjahyllyt menettäneet statuksensa sisustuselementteinä. Siksi erikoisesta ja ennen kaikkea kalliista ruokahifistelystä on tullut ns. paremman väen keino tehdä hajurako epäterveellisen juntisti syövään alaluokkaan.”

Tästä on kyse myös David Inglisin rakkaudessa ruokaan: hedonismista ja sosiaalisen erottautumisen pyrkimyksestä, jota keskenkasvuinen ja puoliksi oppinut sosiologiherra ei näytä itse tiedostavan lainkaan. – Miksi sitten olot olisivat onnellisesti vasta, kun Suomessa ei ole mitään omaa, ei edes ruokaa? YleWatch jatkoi paljastaen, että ulkomailta tuotu ruokakulttuuri ei ole edes kovin tasokasta:

”Kebabien ja pitsojen suhteellinen edullisuus etnissä ravintoloissa johtuu pitkälti halvoista raaka-aineista, joita arabit, turkkilaiset ja kurdit rahtaavat Liettuasta ja muualta Itä-Euroopasta. Toinen hintaa laskeva tekijä on työvoimakustannusten ja verovelvoitteiden kiertäminen. [...] He eivät ole Suomelle mitään Fazerin ja Finlaysonin kaltaisia kultamunia, jotka luovat uusia tuotteita ja innovaatioita vientiteollisuuteen. He eivät ole muuta kuin ihmisen perustarpeita tyydyttävän stabiilin markkinasegmentin ulkomaalaisia valtaajia. [...] Ellei heitä olisi, suomalaiset ostaisivat pitsansa toisiltaan, mutta nyt varallisuutta siirtyy suomalaisilta asiakkailta suoraan aavikoilta tulleiden vilunkiyrittäjien taskuihin.”

YleWatchin analyysi jättää sosiologian professoriksi nimitetyn David Inglisin kauaksi taakseen. Inglis ei voi tietenkään koskaan yltää näin korkealle omissa näkemyksissään, sillä hän katselee asioita ongelman sisältäpäin: ollen itse osa sitä. Inglisin kulinarsismi edustaa TV:stä tutuille Michael Portillolle ja Anthony Bourdainille tyypillistä ylimielistä maustematkailua ja televisioturismia, joita koripalloyliopistoja matkiva Helsingin yliopisto omassa tyhmyydessään tukee. Paha kyllä, heille ei voi edes vastata, sillä englanniksi artikuloiminen vaatisi anglo-amerikkalaisen diskurssin omaksumista ja hukuttautumista monikulttuurisen sanakohinan kuohuihin, joissa suomenkielisille ajatuskuluillemme ei löydy yhtä iskeviä ilmaisuja kuin kotikielessämme.

David Inglis on juuri sellainen hedonisti, joka mässäilee ruokakulttuurilla peittääkseen omat rappioturismista ja anglo-amerikkalaisesta siirtomaaimperalismista johtuvat jälkensä. Hän pyrkii identifioitumaan globaaliin ja näennäisesti tasavertaiseen mutta oikeasti kulttuurimädätettyyn ja kaaosmaiseen maailmakyläpainajaiseen, joka koostuu internatsismista ja globaalin eliitin omista pitojuhlista. Samanaikaisesti kantaväestöjen suut tukitaan kebabrullilla tai hampurilaisilla, mikä osoittaa monikulttuurisuuden liudentumista pelkäksi massakulttuurimaiseksi ja viljavana elovainiona maailman ympäri lainehtivaksi Neuvostoliitoksi, jossa globaalisuustendenssin megalomaanisuus johtaa suureen konformismiin ja sitä kautta sahaamaan kaikesta erilaisuudesta särmät pois.

Mikäli yliopiston kansainvälisyyskiimasta kärsivä tehtävien täyttötoimikunta ei olisi päättänyt kutsua toimeen skotti David Inglisiä, hänen paikallaan Helsingin yliopistossa toimisi todennäköisesti joku hänen vuokseen työttömäksi ja toimettomaksi jätetty suomalainen tohtori.

Mitä hyvää tai kehuskelun aihetta on myöskään siinä, että suomalaista ruokaa ei saa Helsingissä enää mistään, paitsi joistakin kalliista ja ”etnisiksi” määritellyistä à la carte -ravintoloista, kuten ”Ainosta” tai ”Lapista”, ja pormestarikin käskee suomea osaamattomien häipyä? ”Jos asiakkaat eivät pidä henkilökunnan kielitaidosta, he voivat mennä muualle”, sanoi Vapaavuori, ja saman saa suomalainen ihminen vastaukseksi myös aikuisten apukouluiksi muuttuneiden yliopistojen portsareilta. 

DDR tulee nyt Helsingin yliopistoon

Vihervasemmistolaista yliopistojengiä kuumottavat tietenkin sensuuri, Venäjä ja suomenruotsalaisuus, joita koskevia aiheita on pikaisesti täytynyt saada professori hallinnoimaan.

Niinpä yliopisto nimitti saksan kielen professoriksi itäsaksalaistaustaisen Hartmut Lenkin, joka väitteli Berliinin Humboldt-yliopistossa 1987 ”länsisaksalaisten lehtien kommentaariteksteistä” ja joka komennettiin Suomeen osaksi ”DDR:n kulttuurikeskuksen saksan kielen osastoa” vuonna 1986. Nyt hän esittelee hankettaan, jossa hän selvittelee, ”kuinka Euroopan lehdet suostuttelevat lukijoitaan”. Itä-Saksasta ei sosialismin aikaan noin vain lähdetty ulkomaille ilman hallinnon luottamusta, joten olisiko takki kääntynyt, kun sananvapaus nyt kiinnostaa?

Hartmut Lenkin suunnittelema selvityshanke on täysin kesy ja viestintätutkimuksen kannalta mitätön, sillä se keskittyy pelkkään taivuttelun välineeseen, eli kieleen, ja jättää propagandan valtasuhteet huomiotta. Kiinnostavia eivät ole retoriset keinot vaan propagandatyön motiivit ja niiden pohjustamat poliittiset valtasuhteet, mutta nämä Lenkin tutkimus hautaa filologeille tyypillisessä pinnallisuudessaan.

Keskeistä olisi tarkastella vallankäytön kaksisuuntaista medioitumisilmiötä, jonka mukaisesti valtamedia on yhtäältä pyrkinyt manipuloimaan poliitikkoja ja tieteenharjoittajia luomalla tai pidättämällä julkisuutta ja toisaalta säännellyt informaatiokanavia yleisöjen suuntaan harjoittamalla asenteiden muokkausta, mielipiteiden manipulointia ja elämäntapakontrollia. Tätä kautta vallankäytön vahtikoirana aiemmin pidetystä mediasta itsestään on tullut vallan käyttäjä. Juuri siksi sitä sanotaankin valtamediaksi ja sille synonyymisesti myös valhemediaksi – sillä vallan tavoittelu ei käy ilman salailua, valikointia ja valehtelua, jotka ovat valta-asemaan päätymisen ja siinä pysymyisen yleisiä edellytyksiä.

On säälittävää, että yliopisto tuhlaa kalliit resurssinsa hontelosti perustettuihin tutkimushankkeisiin ja kehnolaatuisiin tieteenharjoittajiin. Koska itäsaksalaistaustainen professori ei tunne suomalaisen sananvapauden tilaa sanoakseen asiasta yhtään mitään, hän on myös epäsopiva henkilö tarkastelemaan median kriisiä. Myös nyky-Saksassa sananvapauden perinne on aivan toisenlainen kuin Suomessa, ja lokakuun alussa voimaan astuneen sensuurilain vuoksi se on kiristetty erityisen ahtaalle. Niinpä yliopiston ei pitäisi haalia ulkomaalaisia tietäjiä ilmentämään omia graffitin-sekavia DDR- tai natsi-traumojaan, kun asiasta löytyisi kotimaisia tutkijoita kirjoittamaan ja puhumaan.

Lenkin kaltaiset tutkijat ovat itse osa ongelmaa, ja heidän toiminnastaan kärsimme me oikeat filosofit, jotka olisimme kykeneviä sanomaan, millainen sanankäytön tila nyt on ja millainen sen kaiken logiikan mukaan pitäisi olla. Jos Lenk haluaa vastauksen siihen, ”miten Euroopan lehdet suostuttelevat lukijoitaan”, hän voi lukea valmiit analyysit tästä tieteen, politiikan ja median tutkimusblogistani. 

Yliopisto: hotelli pakolaisille

Helsingin yliopisto nimitti uudeksi Venäjän politiikan professoriksi syntyperäisen venäläisen, Vladimir Gel’manin. Juha Merimaan kirjoittaman jutun mukaan ”hänen pitkäaikainen työnantajansa, Pietarin Eurooppalainen yliopisto on juuri menettänyt opetuslupansa eikä voi järjestää opetusta tavalliseen tapaan.”

Pitäisikö meidän verovaroillamme rahoitetusta yliopistosta tarjota professuuri ulkomailta saapuvalle vain siksi, että itänaapurissa menee huonosti, niin kuin on aina mennyt? Nähdäkseni Suomen valtion ja Helsingin yliopiston ei pitäisi siirtää minun ja monien muiden kärsittäväksi sitä, että joku ulkomaalainen saa omassa maassaan potkut kotimaansa yliopistosta. Venäläisenä hän näkee venäläisyyden sisältäpäin, mikä ei tutkijapositiona ole ansio Venäjän tutkijalle.

Tuloksena puolikielisten tai kokonaan suomea osaamattomien ulkomaalaisten nimittämisestä yliopistoihimme on se, että suomalaiset opiskelijat eivät saa enää asioitaan hoidetuiksi suomen kielellä, vaan kulttuurimädätys ulottuu sekä suomalaisten ihmisten oikeuksiin että suomen kielen asemaan tieteen kielenä.

Pohjoismaisten kielten professoriksi nimitetty Mona Forsskåhl puolestaan käpertyy suomenruotsalaisuuteensa ja piehtaroi menneisyydessä jaarittelemalla ”suomenruotsin historiaa suuriruhtinaskunnasta nykypäivään”. Demokratian määritteleminen taas on läänitetty valtio-opin professoriksi nimitetylle monikultturisti Åsa von Schoultzille, ja onpa joukkoon mahdutettu myös soikean nollatutkimuksen tekijöitä, kuten perinnöllisyystieteen professoriksi nimitetty australialaistaustainen Craig Primmer, jonka tutkimusaihe – lohien puberteetti – on tutkimukselliselta mielenkiinnoltaan eksentrinen. Olisi hauska nähdä, nimitettäisiinkö yliopistotehtävään ketään sellaista perinnöllisyystieteilijää, joka alkaisikin tutkia esimerkiksi älykkyyden geneettistä perustaa ja sen yhteyttä rotuun ja koulumenestykseen?

Se ei liene mahdollista, sillä monissa yliopistoissa ei voi nykyisin esittää näkemyksiä edes tutkijoiden erilaisesta pätevyydestä, kun jotkut mielenterveysongelmista kärsivät pissikset voivat tulkita senkin ”rasismisksi” tai ”loukkaukseksi” omassa sairaalloisessa narsimissaan, aivan kuten Helsingin Sanomat nyt valaisee kantelupukkien toimintaa laajasti esittelevässä jutussaan.

On huomattava, että Helsingin Sanomat ei kirjoita aiheesta siksi, että lehdessä haluttaisiin puolustaa suorapuheisia ja totuutta rakastavia ihmisiä, vaan lehti pitää aihetta esillä ja tekaisee väkinäisiä juttuja sanankäytön soveliaisuudesta ihan vain totuttaakseen ihmisiä ajattelemaan sanankäyttöään ja alistaakseen ihmiset joka tapauksessa ottamaan huomioon kanssakäymisen korrektiusnormit.

Tyhmistynyt tiedeyhteisö lavastaa krittisen argumentaation  nykyisin ”mikroaggressioksi”, sillä uhriutumisella uhkaajat ovat pakottaneet älymystön polvilleen. Trivial pursuitin yleissivistämät flow-tyypit eivät pysty käsittelemään kognitiivisesti moniselitteisiä asioita, vaan he kääntävät argumentit tunnetasolle hervahtaen feministeille tyypillisiin itkupotkuraivareihin ja vasemmistolle ominaisiin tasa-arvon vaatimuksiin, joiden mukaan mikään ei voi olla totta, jos se pahastuttaa mielen.

Psykologian professori Geoffrey Millerin mukaan Isaac Newton potkaistaisiin nykyisin pois Harvardin yliopistosta ”vihapuhujaksi” julistettuna. Overtonin ikkunasta heitetäänkin nykyisin ulos kaikki, mikä ei sovi pullamössöhamstereiden ylläpitämään kaksoisstandardien, puhekoodien ja loogisten epäjohdonmukaisuuksien varaan rakennettuun inkvisitioon. Virat lahjoitetetaan niille, jotka eivät voi tuottaa negatiivista julkisuutta oman mitäänsanomattomuutensa vuoksi tai siksi, että he antautuvat palvomaan yliopistojen valtaideologioita: monikulttuurisuutta, kansainvälisyyttä ja maahanmuuttoa. 

Disipliiniprofessorit: tiedepolitiikan mädät hedelmät

On väärin perustaa yliopistoihin kapea-alaisia disipliiniprofessuureja. Niitä luodaan tiedehallinnon suosikeille ja vihervasemmistolaisen tiedepolitiikan juoksupojille vain siksi, että tarkkojen rajausten avulla professuurit saadaan räätölöidyiksi niihin etukäteen juonitelluille henkilöille. Esimerkkinä olkoon vaikka kulutustutkimuksen professuurin junaileminen Mika Pantzarille, jonka syvällisin sanoma kuului: ”Jos lukee vaikka keskustelupalstoja, onhan niillä paljon roskaa ja paskaa. Mutta sitten kannattaa pohtia, mistä rooleista ne on sanottu.”

Jos Pantzar sattuu lukemaan rahalla varmistetun panssarilasinsa takaa myös tämän kirjoitukseni, hänen kannattaa miettiä, mistä roolista tämä on sanottu. Hänen kannattaa pohtia tarkemmin myös sitä, mitä itse lausuu omassa roolissaan.

Yliopistojen ei pitäisi perustella palkattuja tehtäviä sellaisille immantenteille tieteenaloille ja eritystieteisiin, jotka me filosofit hallitsemme paremmin. Yliopistojen säästötavoitteiden aikakaudella professoreiksi ei pitäisi nimitellä ekspertisoituneita fakki-idiootteja vaan tieteiden yleisasiantuntijoita, jolloin metodologinen asiantuntemus on tärkein ansio.

Se, joka tuntee tieteen menetelmät, hallitsee väistämättä myös alansa, kun taas sellainen, joka tutkii ”viinejä” tai ”kuluttamista” ei välttämättä ymmärrä edes oman toimintansa konsumistis-immanenttia ideologisuutta. Heidän kaltaisilleen töpselinokille perustetaan kuitenkin monikulttuurisuussössölogian oppituoleja, feministisen naistutkimuksen professuureja ja maahanmuuton ongelmien poisselittämisprofessuureja, joihin valitaan tietyt henkilöt vain kahdesta syystä: jotta tiedepolitiikan virheet saataisiin kaunisteltua ja he itse saisivat palkkaa.

Yliopisto käyttää erikoistumisvaatimuksia ja alan täsmennyksiä lavastaakseen tietyt eritystietelijät filosofisia metodiasiantuntijoita paremmiksi ja saadakseen heidät kammetuiksi oppituoleille. Pahimman esimerkin tarjoavat ne työelämäprofessuurit, joihin nimitetään ilman mitään tieteellisiä tutkintoja sekä julkaisunäyttöjä, kuten toimittaja Pauli Aalto-Setälän ja JSN:n nykyisen puheenjohtajan Elina Grundstömin tapauksissa (aiheesta tässä ja tässä).

Koska en ole tavoitellut kyseisiä tehtäviä eikä minulla ole mitään menetettävää muutenkaan, sanon mielipiteeni suoraan myös monien suomalaisten kollegojeni puolesta. David Inglis and co! Minun puolestani te ette ole tervetulleita Suomeen ettekä myöskään Helsingin yliopistoon, sillä läsnäolollanne viette työpaikat teitä pätevämmiltä suomalaisilta ja käytätte meidän verovaroillamme rahoitettua yliopistoa oman agendanne levittämiseen. Juuri tästä syystä työllistynyt maahanmuuttaja on se kaikkein haitallisin.

Jäähyväisluentoja odotellessa.


Kirjoituksia tieteen puolueellisuudesta:

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia