Uusi ideologinen jako: liharuoka vs. kasviskiusaus

Taas uusi poliittinen kahtiajako!

Ennen: Liberaalit - Konservatiivit, Vasemmisto - Oikeisto, Köyhät - Rikkaat. Ja niin edelleen.

Nyt: Kasvisruoka - Liharuoka.

Eikö tämä ole muka ideologinen jako, kuten perussuomalaiset väittävät ja vihreät kiistävät? Tai symbolinen?

Ajatelkaa nyt Satu Hassia ja Heidi Hautalaa istumassa lentotomaattikuorman päällä Brysselin-koneessa vakuuttelemassa, kuinka ekologista kasvisruoka muka on.

Tai jotakin persukansanedustajaa ahmaisemassa metsästäjänpihviä eduskunnan ruokalassa kolesteroliarvojen tyrkätessä rasvapaakun liikkeelle suonikohjussa...

Nämä ovat ideologisia valintoja, ja sangen vertauskuvallisia.

Ideologista on myös ihmisten pakottaminen.

Totuus on, että nimenomaan Vihreät nuoret toivoivat kouluihin jopa vain yhtä (1) liharuokapäivää puheenjohtajansa Fatim Diarran johdolla. Lopulta he saivat läpi yhden kasviskiusauspäivän.

Mitäpä muuta se oli kuin silkkaa vittuilua niitä suomalaisia kohtaan, jotka ovat vastustelleet muslimien kursailua suomalaisen ruokapöydän ääressä? Samaan aikaan muutamissa kouluissa kaikille oppilaille syötettiin kuin vahingossa ja puolihuomaamatta halal-lihaa heidän itsensä tietämättä.

Pitäisikö neljä koulupäivää kuitata pelkät selleriniput ja retiisinkuoret suupielistä roikkuen saadakseen vain yhtenä päivänä kunnon lihaproteiiniannoksen? Ja senkin täytyisi kai olla oikeaoppisesti muslimeja varten teurastettua.

Ei ole ihme, että McDonald’sin ovi käy, kun nuoriso käy tankkaamassa energia-annoksensa sieltä. Vahinko vain, että samalla alas menee suuri määrä lihottavia ja diabetesta aiheuttavia hiilareita.

Kun asiasta äänestettiin Helsingin kaupunginhallituksessa, vain Arto Bryggare ja Sirpa Asko-Seljovaara äänestivät pakollista kasvisruokapäivää vastaan. Bryggare urheilijana ja Asko-Seljovaara lääkärinä tiesivät, mitä tekivät. Liharavinnosta luopuminen on terveysriski nuorille, jotka muutenkin kärsivät kaikenlaisista anoreksioista ja muista syömisoikuista.

Parempi olisi, että myös kouluissa saisi kunnon ruokaa, mikäli kunnilla on siihen vielä varaa.

Kyllä, oikeasti minä kannatan ihmisten oikeutta syödä eläimiä vaikka olenkin homo. Asiasta tarkemmin tässä. Pakollisen kasvisruokapäivän historiasta taas tarkemmin tässä.

Lihan syöminen ja tietokonepelien pelaaminen on ollut se viimeinen pojille sallittu maskuliinisuuden saareke tässä täysfeminiinisoidussa (koulu)maailmassa.

Syön myös itse mielelläni chateaubriandia aina kun minulla on siihen rahaa, eli erittäin harvoin.

Ihmisten itsemääräämisoikeus on tärkeä asia. Ravinto on osa ihmisen identiteettiä ja niin sanottua habitusta, sillä me koostumme ravinnosta. Materialistifilosofi Ludwig Feuerbach sanoi ihmisen olevan sitä, mitä hän syö.

Koulujen pakollinen kasvisruokapäivä on ollut ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.

Pakottaminen on myös kasvatustieteellisesti kehnoa, sillä murrosikäisissä se herättää lähinnä vastustusta. Tai korkeintaan kielletyn hedelmän houkutuksen, joka tässä tapauksessa tosin kohdistuu lihaan, aivan niin kuin tupakkaan ja viinaankin.

Hemmotelluilla kakaroilla on näköjään otsaa mäkättää siitä, että saavat lautaselleen sisäfilepihviä. Sellaisilta voisi ottaa lautasen ja kahvelit kokonaan pois.

Johtajien moraali ja moraalittomuus

Viime viikon lööppejä hallitsivat vapaamuurarit ja toimitusjohtaja Mika Vehviläisen lähtö Finnairista. Hän kuulemma siirtyy maallisempaan hommaan: johtamaan ”lastinkäsittelylaitteita” valmistavaa Cargoteciä, joka puolestaan muodostaa Koneesta erillisen toimialayhtiön. Ihme, ettei siirtynyt herrahissejä valmistamaan!

Vapaamuurareilla ja Vehviläisen tapauksella on yhteinen teema: yritysten moraali ja johtajien moraalittomuus. Vuosi sitten julkisessa sanassa kirjoitettiin, miten Vehviläinen myi asuntonsa työeläkeyhtiö Ilmariselle, joka osti sen vuonna 2011 toimitusjohtaja Harri Sailaksen suostumuksella 1,8 miljoonan euron kauppahintaan. ”Raimon veli” Sailas oli silloin myös Finnairin hallituksen varapuheenjohtaja ja Vehviläinen puolestaan Ilmarisen hallintoneuvoston jäsen. Vehviläinen jäi sittemmin luksuskämppäänsä asumaan Finnairin maksaessa asunnon 6 800 euron (!) vuokran. Lehtitietojen mukaan hän korjasi kaupasta 650 000 euron voiton saaden myös mahdollisuuden takaisinostoon Ilmariselta.

Asiassa tehtiin Finanssivalvonnan selvitys, poliisin esitutkinta ja eduskuntakysely. Lisäksi Vehviläinen oli valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministeri Heidi Hautalan kuultavana (eli käytännössä kuulusteltavana).

Tapaus voidaan nähdä herrakerhoille tyypillisenä puliveivauksena. Vaikka lain kirjainta ei muodollisesti rikottaisi, asioita hoidetaan tyyliin ”manus manum lavat” (suom. ”käsi kättä pesee”). Firmojen hallintoelimissä ristiin istuvat johtajat tekevät itselleen edullisia kauppoja ja laittavat rahat taskuhinsa. Tuloksena on, että yritykset kärsivät taloudellisia tappioita. Lisäksi firmojen maine kärsii, ja vahinkoja tulee myös yrityskuvan ja kuluttajien luottamuksen heikentymisestä.

Suomessa korruptio ei ole ensisijaisesti taloudellista vaan sosiaalista. Juuri se on korruption pahin muoto. Sitä ei voida mitata euroina eikä sentteinä, ja siksi se jää myös kansainvälisiltä korruptiotutkijoilta huomaamatta.

Myös vapaamuurarius on eräänlaista korruptiota. Senkään piirissä ei ehkä livautella setelitukkoja, mutta asioista päätetään yhteisissä rituaaleissa, saunaseuroissa ja muussa kanssakäymisessä. Eräs loosien suosima pelikenttä on asunto- ja rakentamispolitiikka – vapaamuurarien alkuperäisen toimintayhteyden mukaisesti. Poliitikot ja virkamiehet ovat vapaamuurarien toiminnassa kiinteästi mukana, sillä puolueille tonttipolitiikka on jo pitkään muodostanut hyvän tulojenlähteen.


Ahneuden perikuvat

Minua ei järkytä eikä yllätä se, että pomomiehet joutuvat silloin tällöin pinteeseen, kun heidän rötöksensä paljastuvat. Sen sijaan minua järkyttää se, että kukaan ei tunnu voivan mitään tälle käytännölle. Luultavasti rötöstelyä on vielä paljon enemmän kuin päälle näkyy.

Mikäpä Vehviläinenkään on muu kuin suuremman kokonaisilmiön eksponentti: sen yksi osatekijä ja ilmentymä? Hänen tapauksensa osoittaa, millä tavoin moraaliltaan kyseenalaistunut johtajisto pääsee kuin koira veräjästä, vaikka ei pitäisi. Yhdessä firmassa luottamuksensa menettänyt palkataan toisessa valmiiseen kaviaaripöytään noin 50 000 euron kuukausiliksalla, joka voi bonusohjelman vuoksi vielä kaksinkertaistua!

Kultaiset kädenpuristukset ja erorahaedut säilytetään useimmiten silloinkin, kun johtaja on tunaroinut tai epäonnistunut tehtävissään. Myös Finnair maksoi Vehviläiselle 180 000 euron korvauksen kannustinpalkkioiden menetyksistä jo hänen siirtyessään Nokia Siemens Networksista lentoyhtiön palvelukseen. Finnairissa hän jatkoi kevään 2012 jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes siirtyi toiseen yhtiöön.

Useimpien mielestä 50 000 euron kuukausipalkka on varsin korkea, eikä sellaisia tuloja nauttivien moraalissa pitäisi olla moitteen sijaa. Ihmiset kokevat epäoikeudenmukaisena ja röyhkeänä sen, että piällysmiehet eivät maksa itse edes asumiskulujaan, vaikka tulonsa riittäisivät mainiosti. Sananlasku ”paha saa palkkansa” näyttää pitävän paikkaansa.

Imagonrakentajien kannattaisi ymmärtää, kuinka huonoa mainosta johtajien pröystäilevä elämä on firmoille. Minä ainakin ostaisin heti sellaisen firman tuotteita, jonka pääjohtaja ilmoittaisi elävänsä toimeentulotukea vastaavalla palkalla.

Todelliset suurjohtajat menettelevätkin Ingvar Kampradin (IKEA) mallin mukaan, elävät kitsaasti, ajavat japanilaisella perheautolla ja lentävät turistiluokassa ihan vain siksi, että kuluttajien olisi helppo identifioitua yhtiöön ja tuntea olonsa kodikkaaksi ja tervetulleeksi sen asiakkaina. Massakulttuurin markkinoilla tämä on välttämätöntä, vaikka jokainen asiakas ei olisikaan Kontulan sossuäiti.


Optiojärjestelmän moraalittomuus

Tiedän kyllä, että johtajuuden taakka on raskas. Sen tuloksena monet johtajat ovat jatkuvien syytösten ja epäilyjen kohteena. Mutta nyt ei olekaan kyse vain siitä.

Kaikki muistavat, kuinka vääränä ihmiset kokivat myös sen, että Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius veti vuonna 2006 yli kymmenen miljoonan optiotulot valtionyhtiöstä. Firmaa saneerattiin, työntekijöitä hiillostettiin ja tuotantoa tehostettiin, ja lisäksi sähkön hintaa nostettiin käyttäen perusteena sähköpulaa. Jokainen osallistui tähän keräykseen sähkölaskullaan.

Optiojärjestelmän kirous on siinä, että systeemi ohjaa johtajia pumppaamaan osakkeen arvoa mahdollisimman korkealle aina siihen hetkeen asti, jolloin optiot laukevat. Kun optiot on vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, yrityksen pörssiarvo saa johdon omasta puolesta romahtaa, sillä siihen mennessä pomot ovat jo pelaamassa golfia Meksikossa. Myös Lilius väistyi mielellään löytäen uskottavan syyn itse aiheuttamastaan kohusta.

Optiojärjestelmän kautta yrityksiin koetettiin ajaa vanhaa patruunahenkeä, kun johtajista yritettiin tehdä omistajia. Heidän tehtävänsä olisi palvella omistajia jo pelkän palkkansa vastikkeeksi, mutta laiskoiksi osoittauduttuaan heidät haluttiin laittaa kuriin tarjoamalla omistajuutta.

Sitouttava tarkoitus ei ole kuitenkaan toteutunut, sillä tutkimukset osoittavat, että pomot myyvät optiojärjestelmien kautta saavutetut osakkeensa niin pian kuin pääsevät niihin käsiksi. Lisäksi yrityksiin on syntynyt tuhoa ihmissuhteiden ja yhteiskuntasuhteiden heikkenemisen myötä. Optiotuotot maksatetaan antien yhteydessä vanhoilla osakkailla, joiden omistus yrityksestä pienenee.

Ja kukaan ei tunnu voivan mitään. Tarja Halonenkin totesi kyynisesti, että yhteiskunnassa tehdään parempia ja huonompia sopimuksia. Juristina hän ehkä ajatteli (Suomessa suositun kantilaisen lakimoraalin mukaisesti), että sopimusinstituution täytyy pitää (ikään kuin tärkeintä olisi instituutio eikä oikeudenmukaisuus).

Outoa on, että johtajien sitouttamista pidetään tärkeämpänä kuin asiakkaiden luottamusta tai työntekijöiden sitoutumista tehtäviinsä. Luulisi, ettei lisärahalla olisi paljoakaan arvoa sellaisille, joiden varallisuus ei kuluttamalla lopu. Mutta lisää pitää saada ja annetaan, loputtomasti. Ilmeisesti siksi, että kunnian ja maineen menetystä mikään raha ei riitä korvaamaan, eikä siitä ole apua myöskään eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka takana vaanii aavistus siitä, että jonakin päivänä kaikki lähtee alta.

Politiikan piiristä tunnetun esimerkin ovat tarjonneet Matti Vanhanen, Suomen Keskusta ja Kehittyvien maakuntien Suomi ry. Sosiaalinen koheesio oli vahvaa. Yhdistyksen käsikassarana toimineen Nova Groupin johdolle ostettiin jopa samanlainen BMW kuin pääministerillä oli virka-autonaan. Oikeustieteen professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen kirjoittivat tapauksesta teoksessaan Näin valta ostetaan (WSOY 2010), että kyseessä oli yritys rakentaa Suomeen systemaattisen korruption järjestelmä, jossa poliittisia päätöksiä ostettaisiin vaalirahoituksella.

Tämä tapaus ei saa koskaan unohtua, vaikka psykologisten tutkimusten mukaan ihmisen poliittinen muisti onkin vain kolmen kuukauden mittainen. Mitä merkitystä tällä märehdinnällä sitten on?


Moraali on yrityksen pääomaa

Suomessa ei ole vielä oivallettu, kuinka tärkeää yrityksen moraali on sen taloudelliselle menestykselle. Monet kansainväliset suuryritykset ovat joutuneet muuttamaan strategoitaan ja toiminta-ajatuksiaan ekologisilla tai ihmisoikeudellisilla perusteilla.

Nyt on aika oivaltaa, että mikään yhtiö ei voi menestyä, jos sen keulakuvilla on tummat silmänympärykset kuin Karhukoplalla. Yrityksen johdon moraali on firman menestystekijä, jonka varassa yhtiöt joko pärjäävät tai kaatuvat. Moraali on sekä operatiivista tuotannollista pääomaa että sijoituspääomaa, sillä etiikalla on taipumus reifioitua eli esineistyä mainetekijöiksi, jotka ovat pysyviä sekä hyvässä että pahassa.

Kuluttaminen on demokratian muoto. On väärin olettaa, että ihmisjoukot eivät muka voi mitään firmoissa tapahtuvalle rötöstelylle. Kansalaiset voivat äänestää ostopäätöksillään ja asettaa huonosta maineesta kärsivien pomojen johtamat firmat boikottiin. Kyse ei siis ole höyryraudasta, jolla vain silitetään kostyymeihin syntyneitä ryppyjä, vaan todella vaikuttavasta toiminnasta.

Valitan, mutta minä en keksi tätä. Tämä on keksitty jo aikoja sitten muualla. Älkää siis repikö myöskään peliverkkareitanne, sillä ne on voitu valmistaa lapsityövoimalla!


Mikä Finskissä mättää?

En ihmettelisi, vaikka ihmiset kypsähtäisivät Finnairiin lopullisesti, sillä yritystä on johdettu kehnosti. Kyse ei ole vain mainetekijöistä vaan yrityksen tuotteista ja strategiasta. Lentokoneiden maalaukset ja logot on uudistettu toistuvasti, mikä on lisännyt kustannuksia (brändimarkkinoinnin tehottomuudesta tarkemmin tässä). Lentolippujen hinnat ovat korkeat, eikä yritys pärjää halpalentoyhtiöille Euroopan- eikä kotimaanreiteillä. Yhtä kalliit KLM ja Air France tarjoavat huomattavasti paremmat ateriat jenkkeihin matkustaville.

Niinpä Finnair on laittanut kaikki munat samaan koriin ja panostanut Aasian-liikenteeseen pyrkien ottamaan kaiken irti Helsinki-Vantaan sijainnista. Kenttä kun on lähes ainoa, jolta Euroopan ja Kaukoidän liikenne pystytään hoitamaan 24 tunnin rotaatiolla. Pääoma on tehokkaassa käytössä, kun koneille jää kääntöaikaa kummassakin päässä juuri ja juuri tarvittavat kaksi tuntia.

Euroopan-liikennettä Finnair pitäneekin yllä vain taatakseen sujuvan syöttöliikenteen Keski-Euroopan kaupunkehin ja kaupungeista. Kotimaanliikenteestä Finnair on pyrkinyt suorastaan eroon. Tätä osoittavat useat konekaupat ja yritysjärjestelyt, joissa ovat olleet osapuolina halpalentoja tarjonnut Finnairin ruotsalainen tytäryhtiö FlyNordic, alun perin suomalainen FinnComm, brittiläinen FlyBe (joka jakoi FinnCommin yhdessä Finnairin kanssa), sekä Finnairin noin 5-prosenttisesti omistama Norwegian.

FlyNordicin myynnistä saatujen Norwegianin osakkeiden arvo on kuitenkin laskenut kaupantekohetkestä ja seilannut pörssissä suhdanteiden mukaan. Ironista on, että pienellä rippeellä omistamastaan Norwegianista Finnair saanee vakavimman uhan sekä Euroopan että Pohjoismaiden markkinoille, sillä halpalentoyhtiö on päättänyt nelinkertaistaa laivastonsa tilaamalla koneita suuremmalla summalla kuin ovat Norjan yhteenlasketut investoinnit öljynjalostusteollisuuteen.

Toisaalta myös Aasian-liikenteeseen keskittävä strategia on Finnairille kohtalokas. Katastrofi Aasian taloudessa tai esimerkiksi Kiinan politiikassa töytäisee vuodesta toiseen tappiollisen Finnairin yhdellä iskulla konkurssiin.

Vikaa on lisäksi lentäjien ja lentoemojen muodostamien ay-liikkeiden tinkimättömyydessä ja penäämisen ilmapiirissä. Finnairin kannattavuus on kroonisesti huono, sillä palkat, edut ja työehdot on mitoitettu kilpailuttamattomalle entisajalle. Henkilökunnan ja hallinnon lompakko levenee tilipäivinä liikaa, ja yhtiön kannalta Vehviläisen ansiona voidaankin pitää sitä, että matkustamohenkilökunnan lakon yhteydessä 2010 hän sai työntekijät tinkimään jonkin verran eduistaan.

Sauli Niinistön ja Jyri Häkämiehen edustamien palkka-ale-esimerkkien mukaan hän olisi kuitenkin voinut johtaa porukkaansa edestä ja tinkiä eduistaan myös itse. Onkin varmasti helppo tinkiä palkkansa vaikka puoleen, kun ensin saa noin 15 000 euron korotuksen, aivan kuten Ilmarisen hallituksessa nykyisin istuva Häkämies, joka loikkasi hihat palaen Elinkeinoelämän keskusliittoon suoraan ministerinpallilta ilman karenssia tai vaadittua jäähyä. – Pukit kaalimaan vartijoina!

Kansallinen lentoyhtiömme olisi ansainnut tulla paremmin johdetuksi. Vaikka yhtiö on välttänyt SAS:in huonon kohtalon, alan suhdanneherkkyys merkitsee, että yksipuolisen strategiansa vuoksi Finnair on koko ajan kuilun partaalla. Sen ainoa ylivoimainen etu kilpailijoihinsa verrattuna on ollut se, että koneet ovat pysyneet ilmassa ja lähteneet sekä saapuneet täsmällisesti. Kiitos siitä lankeaa Ilmavoimien lentäjäkoulutukselle, jossa opitaan ajamaan lentokonetta pää alaspäin toisin kuin Porin ilmailuopistossa.


Vihreät Finnairin herhiläisinä

Heidi Hautala puolestaan on epäonnistunut valtion omistajaohjauksen toteuttamisessa. Vehviläisen hän päästi viime keväänä pelkällä ripityksellä ja tyytyi hänen luopumiseensa Ilmarisen hallintoneuvostopaikasta.

Vuotta myöhemmin Hautala vaati valtion omistuksen pudottamista Finnairissa 50 prosentin alapuolelle. Niin ei pidä tehdä. Totuus on, että Finnairin huono kannattavuus ei johdu omistajapohjasta vaan johdon ratkaisuista ja hirmuisista kuluista. Omistajapohjan laajentaminen voisi ohjata toiminnan tehostamiseen mutta samalla myös aktiiviseen omistajuuteen, jonka tuloksena Finnairin asema suomalaisia palvelevana yhtiönä raunioitettaisiin täysin.

Totuus on myös se, että Suomi on saari, jolta ei pääse pois kuin lentokoneella tai laivalla, paitsi entiseen Neuvostoliittoon, jossa homoseksuaalisuuskin on esityskiellossa. Siksi Finnair määriteltiin strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden joukkoon jo edellisen hallituksen aikana.

Sitä se on yhä. Venäläinen pääoma yritti Finnairin nurkanvaltausta jo viime vuosikymmenellä islantilaisten pankkien kautta. Kuinka hyvin sinivalkoinen yhtiömme kelpaisikaan venäläisille nyt, kun lentoliikenne pakotettiin liittymään Euroopan unionin päästökauppaan? Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia lentoja.

Finnairille tämä oli huono uutinen. Yhtiön pätäkkä tulee pitkistä Aasian ja Kaukoidän lennoista. Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovatkin pieniä.

Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille ja kohtelee sitä epäoikeudenmukaisesti heikentäen yhtiön kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä. Tämän kaiken on saanut aikaan vihreä ilmastopolitiikka, jonka edustaja Heidi Hautala saa nyt Finnairin huolet konkreettisina työpöydälleen.

Tuloksena huonosti harkitusta ympäristöpolitiikasta on ollut se, että EU:n päästökauppa on avannut markkinat venäläisille toimijoille. Jos Finnairin valtionomistus tulee myyntiin ja ostaja ilmaantuu idästä, Euroopasta Aasiaan suuntautuvat lennot alettaisiin tehdä Pietarin eikä Helsinki-Vantaan kautta.

Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat. Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Vihreä ympäristöpolitiikka on yksi Finnairin tulevaisuudenmurheiden syy.


Jos yritysjohtajat tekevät itsestään korvaamattomia, sitä huonompi firmoille

Pahimmassa tapauksessa Finnairista tulee suomalaisen yritysmaailman Kodak. Pääasiassa filmejä ja valokuvauspaperia valmistava yritys joutui konkurssitilaan ja velkasaneeraukseen heti kun digitaalinen kuvaaminen oli yleistynyt. Samoin on käymässä mammuttiyhtiö Nokialle.

Minä ihmettelen, miksi yrityksiin palkataan filosofiattomia ja näköalattomia johtajia. Jo Vehviläisen edeltäjä Jukka Hienonen oli kauppamies ja tuli Finnairiin hienosta liikkeestä, Stockmannilta. Hän poistui rakennusliike SRV:n suuntaan. Ekonomit pyyhältävät firmasta toiseen ja pyyhkivät pöydän kaikkialla tuntematta edes sitä alaa, jolla toimitaan. Tärkeintä tuntuu olevan oma hyötyminen, ei yrityksen menestys. Aito commitment puuttuu.

Ihmettelen myös yritysjohtajien ja omistajien halua palkata tehtäviinsä konsultteja, sellaisia ”Hikka Pemasia”, jotka laativat todellisuutta ja sen realiteetteja ymmärtämättömiä visioita riehuessaan kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Heidän laskunsa yhteiskunnalle ovat järkyttäviä samalla kun kansalaiset kysyvät, kuinka kenenkään työpanos voi olla 50 000 euron kuukausipalkan arvoinen. – Ei se olekaan. Kyseessä on kansalaisille uskoteltu trikki, eräänlainen huijaus, jonka perusteeksi esitetään vain se, että ”kansainvälisissä yhtiöissä johdon palkkaus on kansainvälistä tasoa”. – Taitavat luokkayhteiskunta ja sosiaalinen vääryyskin olla kansainvälistä tasoa.

Siteeraankin lopuksi perheyrittäjä Peter Fazerin lausahdusta, joka löytyy Jörn Donnerin uudesta kirjasta:

”Helsingin hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia yritysjohtajia.”

(Jörn Donner, Mammutti, Helsinki: Otava, 2013, s. 88).

Urheilumenestys ei ratkea rahalla

Jokainen on voinut bongata kaupungin bussien ja ratikoiden kylkiin kiinnitetyt suurikokoiset mainokset, joissa kehotetaan auttamaan miestä mäessä. Kansallistalkoot.fi, jolla kerätään rahaa mäkihypyn hyväksi, on yksi turhimmista keräyksistä heti sukupuolirasistisen Tukekaa tyttöjä -kampanjan jälkeen.

Urheilun piirissä pitäisi ymmärtää, että myös mäkihypyssä on konjunktuureja. Mikään menestys ei ole ikuista eikä pysyvää.

Itse kampanja on luultavasti maksanut niin paljon, että rahasta mono ei ainakaan purista. Mäkihypyn alamäessä on kyse enemmänkin motivaation tai sopivien latulentäjien puutteesta.

Nuoriso hakeutuu aika ajoin erilaisten harrastusten piiriin. Suurin osa lihoo ja läskistyy tietokoneen äärellä, joten ei ole ihme, että siivet sakkaavat.

Osa taas on niin järkevää ja epäaltista manipulaatiolle, etteivät taitavimmatkaan valmentajat saa puhutuksi heitä ympäri ja hyppäämään ilman laskuvarjoa toista sataa metriä korkealta lähtölavalta alhaalla odottavaan mäkimonttuun.

Menkää vaikka Puijolle tarkistamaan alhaalla avautuvan maiseman vaikuttavuus. Vaatii todella erityistä luonnetta irtautua hyppyristä lähes sadan kilometrin tuntinopeudella ja lentää suksilla sata tai kaksisataa metriä.

Tuohon touhuun suostuttelemista voisi sanoa jopa moraalittomaksi, ellei olisi niin, että tietyssä iässä pojat ovat sellaisia, että he omasta halustaan kiipeävät vaikka Kuuhun ja hyppäävät sieltä alas, jos mikään ei pidättele. Valmennus vain tehostaa tätä piirrettä.

Myös sopivien idolien puuttuminen voi olla yksi syy mäkihypyn alennustilaan. Matti Nykäsen ja Harri Ollin himasmaiset törttöilyt vaikuttavat lähinnä varoittavasti. Ei tätäkään asiaa rahalla kuntoon saa.

Yleensäkin yhteiskunnassamme katsotaan liian usein, että niin urheilun, sosiaalipolitiikan, koulutuspolitiikan kuin kulttuurinkin ongelmat ratkevat rahalla. Rahalla ratkeavat lähinnä taloudelliset mutta eivät motivaation tai tahdon piiriin liittyvät ongelmat. Mäkihypyn organisaatio yrittää luultavasti vain käyttää huonoa menestystä verukkeena lisärahan lypsämiseen niin hallinnolta kuin kansan karttuisasta kädestäkin. Vaikuttaa väkinäiseltä.

Kannattaisi perustaa keräys jotakin sellaista toimintamuotoa varten, joka on luontaisesti nousussa ja jossa ihmiset ovat todella taloudellisen tuen tarpeessa. Nuorisostahan kolmannes alkaa olla syrjäytynyttä, ja heikoissa taloudellisissa oloissa ovat kaikki. Miksi juuri mäkihyppy olisi jotain niin tärkeää, että se kohoaa tuen tarpeessa yli muiden?

Ainakaan kulttuuria mäkihyppy ei ole rikastuttanut yhtään, ellei oteta huomioon Ari-Pekka Nikkolaa, joka päätyi Ismo Alangon lauluun.

Lukukausimaksusta ja makukausiluksusta

Sivistysyliopistoista yritysyliopistoiksi muuttuneiden opinahjojen uusliberalisoimisessa seuraava askel on tietenkin lukukausimaksujen käyttöönotto.

Valtion kassakirstun vartijana toimiva Raimo Sailas ehdottikin tämänpäiväisessä Aamulehdessä lukukausimaksuja kaikille yliopisto-opiskelijoille tutkintoaikojen lyhentämiseksi. Myös vuoden professoriksi nimitetty tutkijanainen Eva-Mari Aro ilmoitti kannattavansa lukukausimaksuja kiltisti, mukisematta ja ihan omasta aloitteestaan.

Kyllä oli taas sivistynyttä ja kriittistä. Oikeaa vapaan tieteen ja yliopiston palvontaa. Näin ne normit menevät ihon alle, ja yliopistoväki sahaa omaa oksaansa.

Myös radio- ja TV-kanavien valopäänä mainetta niittänyt Tuomas Enbuske kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomissa, että hän puolestaan haluaisi alistaa älymystön pakkotyöhön! Hänen mielestään on kuulemma väärin, että lahjakkaat ihmiset eivät työskentele yhteiskunnan hyväksi ilmaiseksi.

Kun niin sanottuna älymystönä pidetty jengi on tuota mieltä, sen voisi ohjata saman tien keskitysleirille. Aktiivinen eutanasia lyhentäisi koulinkouristuksissa kamppailevan järjen kärsimyksiä.

Eivätkö muka taiteilijat ja tieteilijät ole tehneet tarpeeksi palkatonta, vastikkeetonta, ilmaista ja myös pyytetöntä työtä? Enbusken edustama näkemys saattaakin syntyä vain jonkun SAK:laisen demarijyrän tai Yleisradion jäsenkirjatoimittajan päässä. Ja tietenkin Helsingin Sanomissa.

Ellei sitten ole kyse vanhan sananlaskun toteutumisesta: The awkward moment when your sarcasm is so advanced that people actually think you are stupid.

Olen muuten itse julkaissut koko tuotantoni ilman palkkiota, vastiketta tai virkaa. Edelläkävijä siis. Olen tietysti täysin tuntematon hahmo Suomen kulttuurielämässä, mutta myöskään toimintani ei ole ollut pakkotyötä, sillä minua ei ole pakottanut kukaan, vaan täysin vapaaehtoista. Niinpä se on ollut aatteellisesti sitoutumatonta ja puolueetonta.

Paljastavaa onkin, mikäli tieteellinen toiminta koetaan pakoksi. Entäpä, jos palkat, virat ja varat otettaisiin pois myös feministitutkijoilta, monikultturisteilta ja vihervasemmistolaisilta filosofeilta (muillehan ei mitään maksetakaan)? Ehkä he alkaisivat kokea toimintansa pakkotyöksi.

On nimittäin vaikea ajatella, että kukaan edistäisi tarkoitushakuisia poliittisia tendenssejä, ellei siitä makseta tai ole tekijöille jotain hyötyä. Nythän poliittisille yhteiskuntatutkijoille osoitetaan suuriakin summia, jotta he tekisivät työtä käskettyä ja kirjoittaisivat poliittisia ohjelmia, aivan kuten Pekka Himaselle myönnetty 700 000 euron rahakasa osoittaa (aiheesta tässä ja tässä).

Olisi kieltämättä mukavaa nähdä, mitä nämä ja monet muut ajattelisivat ja sanoisivat, jos heidätkin pakotettaisiin tulemaan toimeen ilman suojatyöpaikkoja, virkoja ja avustuksia.

Myös minun mielestäni lukukausimaksut voitaisiin tuoda yliopistoihin. Haluaisin kernaasti herätä sellaiseen aamuun, jolloin yliopisto ensimmäistä kertaa elämässäni maksaisi minulle jonkinlaista lukukausimaksua toiminnastani, jotta tämä ei menisi ihan orjatyöksi. Esimerkiksi 5000 euroa kuukaudessa, kulmahuone, sihteeri ja virka-auto sopisivat alkajaisiksi. Nämähän ovat Raimo Sailaksellakin.

Vakavasti puhuen on törkeää, että valtio ottaa, nyhtää ja leikkaa niiltä, joilla ei muutenkaan mitään ole, kuten opiskelijoilta. Lukukausimaksuja olen kyllä kannattanut itsekin ulkomaalaisille opiskelijoille, sillä valtiorahoitteisessa yliopistolaitoksessa verovarojen pitäisi palautua oman kansakunnan eikä ulkopuolelta tulevien hyväksi. Verottamisen oikeutus ja idea on siinä, että kerätyt varat palautuvat takaisin oman maan kansalaisille.

Melkein kaikki eurooppalaiset yliopistot perivät lukukausimaksun ulkomaalaisilta perustutkinto- tai jatkotutkinto-opiskelijoilta, tai alkavat laskuttaa opintojen venymisestä. Kello on tietenkin tyrannian symboli, ja siksi myös valmistumisajoilla kiristäminen on tylyä. Mutta tällä hetkellä pohjoismaiset yliopistot ovat lähes ainoita, joissa minkäänlaisia lukukausimaksuja ei ole. Kööpenhaminan ja Helsingin yliopisto ovatkin maailman ranking-listan kärjessä juuri niiden yliopistojen joukossa, joissa ei ole lainkaan lukukausimaksuja. Ehkä sieltä ei kehdata pudottautua pois.

Lisää aiheesta voi lukea tästä.

Mikä homoavioliitoissa kiihottaa?

Samaa sukupuolta olevien avioliitot näyttävät etenevän Ranskassa, jossa François Hollande on luvannut toteuttaa lainuudistuksen virkakaudellaan. Hankkeella on on parlamentin enemmistön tuki, joten se toteutunee konservatiivien raivokkaasta vastustuksesta huolimatta.

Myös Italiassa homoavioliitot ovat tulossa hyväksytyiksi pääministeri Mario Montin kielteisistä lausunnoista huolimatta. Seksuaalivähemmistöliike onkin sanonut näkevänsä Montissa ”katolisen kirkon puskutraktorin”.

Kiintoisaa on, mihin homoavioliittojen vastustus perustuu. Luultavasti kyseessä on omien avioliittojensa läsähtämisestä huolestuneiden heteroiden yritys vahvistaa omanarvontuntoaan kieltämällä naimisiin meno muilta. Itsetunto nousee, kun pidättää jotakin vain omaan käyttöön.

Tai sitten kyseessä on hyväntahtoisten heteroiden antama varoitusmerkki: Älkää tehkö tätä virhettä! Avioliitto kun koetaan usein kahleeksi.

Todennäköisesti homoavioliittojen vastustus sikiää heteroavioliittoon ajautuneiden piilohomojen pelosta menettää defensioidensa tuottama turva. Jos homoavioliitot hyväksytään, he eivät voi enää tuntea olevansa heteroita kulissiavioliitoissaan, kun naimisiin pääsevät jo homotkin. Avioliitossa oleminen ei siis takaa heidän ”heteroseksuaalisuuttaan” muiden silmissä, kun keskeinen erottautumisperuste, eli avioliitossa oleminen, ei olekaan enää vain heteroiden juttu.

Toisaalta myös homojen halu purjehtia kristillisen avioliiton satamaan on ollut sangen kompleksista. Kristinuskohan on nähty homojen keskuudessa vanhoillisuuden ja primitiivisen ajattelun perikuvana. Miksi nyt olisi niin tärkeää päästä (tai joutua) kirkossa naimisiin? Eräskin seurakunnan työntekijä toivotti jokin aika sitten homot tervetulleiksi kirkkoihin, vahvistamaan avioliittojaan ”Jumalan eteen”. Itse sanoisin, että siinä homot ovat pikemminkin ihmisten edessä, vähän niin kuin Jenni Vartiaisen laulussa sanotaan.

Avioliitto on sosiaalisen kontrollin muoto. Sen kautta kirkko käyttää ideologista valtaa ja tekee ihmisistä alamaisiaan asettaessaan seksuaaliset suhteet tarkkailun ja valvonnan alle. Miksi tätä kontrollia kannattaisi erityisesti pyytää?

Seksuaalivähemmistöliike on ollut (monien yhdistysten tai järjestöjen tavoin) hieman ajattelematon kerjätessään alisteisuutta valtakulttuurilta. Homoavioliittojen ainoana jokseenkin ymmärrettävänä perusteena on ollut pyrkimys luoda tasa-arvoa, mutta se on tähdännyt siihen samanlaistamalla. Todellisuudessa ei taitaisi kannattaa anoa sellaista elämänmuotoa, joka merkitsee velvollisuuksien, sitoumusten, riippuvuuden ja kontrollin kasvua. Jos on luontaisesti välttynyt avioliiton ja lapsiperheen harmillisuudelta, miksi niitä pitäisi erityisesti tavoitella?

Miehet eivät yleensä avioliittoon haluakaan, elleivät he ole järjestöretoriikan tai omien sukulaistensa toiveiden ja ihanteiden pilaamia. Naimisiinmeno on aina ollut naisten idea myös heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa, ja juuri tämän peittämiseksi kosijan rooli on sovitettu miehelle.

Monet filosofit ovat ajatelleet avioliitosta paljon kriittisemmin kuin mitkään järjestöjyrät tai aktivistit koskaan. Esimerkiksi Arthur Schopenhauer  katsoi, että naisen ja miehen välinen avioliitto on naisten julma tapa omistaa mies ja alistaa miestä sen jälkeen, kun naisen oma viehätysvoima on rupsahtanut eikä seksisuhde enää pysyisi koossa.

Niin kauan kuin nainen on edes jonkin verran viehätysvoimanen (eli yleensä alle 25-vuotiaana), nainen voi pidättää mieheltä seksiä ja käyttää miestä omien pyyteidensä tyydyttämiseen. Mutta kauneutensa ja houkuttelevuutensa katoamisen jälkeen naiselle tulee välttämättömäksi omistaa mies, sillä muutoin mies karkaa kiihottavampien naisten matkaan. Säälin Albert Einsteinia, jolta hänen kurja vaimonsa kiristi Nobelin palkintorahat avioliitosta vapauttamisen hintana.

Mies on luontaisesti moniavioinen ja lentää kukasta kukkaan toisin kuin nainen, jonka biologinen tehtävä on synnyttää. Lisäksi Schopenhauer kirjoitti, että jos polyamoriset rakkaussuhteet laillistettaisiin, se veisi markkinat Lontoon noin 80 000 ilotytöltä heti, sillä miehiä ei pidättelisi enää yksiavioisuuden kahle.

Avioliiton olemukseksi valottuu eräänlainen jämähtäminen, pysähtyneisyys ja pahimmassa tapauksessa seksittömyys ja kaiken muun seksin kieltäminen. Se on siis loppusijoituspaikka seksuaalisilta markkinoilta poistuneille, jotka on kytketty kanta-asiakkuuden liekaan aivan niin kuin luottokorttivelallinen johonkin yhtiöön.

Monien filosofien tavoin Schopenhauer oli tietenkin myös avoimen misogyyninen ja sovinistinen. Tämä johtuu ehkä siitä, että hän oli samanlainen kuin miehet yleensäkin. Mutta hän ei peitellyt mielipiteitään vaan sanoi kaiken filosofisuutensa merkiksi suoraan – esimerkiksi sen, että mies on luontaisesti naista paljon komeampi täydessä varustuksessaan, aivan niin kuin fasaaniurokset ja urospuoliset saksanhirvetkin ovat naaraita komeampia.

Itse kannatan homoavioliittoja lähinnä kahdesta syystä. Ensimmäinen liittyy liberaaliin ja voluntaristiseen ajatteluun, jonka mukaan ihmisten pitää voida päättää ihmissuhteistaan vapaan tahtonsa perusteella.

Eli täytyyhän naimisiin päästä, vaikka omaksi vahingokseen, jos halu on suuri. Aivan niin kuin tyttöjenkin pitää päästä nykyään tykinruoaksi armeijaan, ihan vain siksi, että samanlaisuuteen perustuva tasa-arvo toteutuisi.

Toinen syy on, että nykyinen avioliittolaki voidaan mieltää epätasa-arvon symboliseksi merkiksi. Samaa sukupuolta olevien avioliitot joutaisivat hyväksytyiksi myös Suomessa, niin heteroavioliitot eivät sitten töröttäisi pahasti kenenkään silmään. Me homothan olemme aina halunneet tasa-arvoa siksi, että emme halua olla heteroita paremmassa asemassa.

Parasta olisi, että avio-oikeus peruutettaisiin kaikilta. Mutta koska se nyt on olemassa, on parempi, että se on yhtäläinen kaikille.

Hienoa homoavioliitoissa on nimenomaan se, että niitä ei ole rajattu seksuaalisen suuntautumisen osalta mitenkään. Siksi puhutaan samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Sellaisen voivat solmia yhtä hyvin homot kuin heterotkin. Heteromiestenkin kannattaa mennä jatkossa homoavioliittoon, niin voivat saada seksiä jopa enemmän kuin miehen ja naisen välisessä avioliitossa.

Asiaton oleskelu kielletty!

Kuuluisa saksalainen filosofi Martin Heidegger kirjoitti pääteoksessaan Sein und Zeit (alkup. 1927, suom. Oleminen ja aika, 2000) ihmisen olemisesta ja ajallisuudesta. Hänen mukaansa ihmisen olemassaololla on oma läsnäolonsa ja arvokkuutensa. Samaan tapaan hän katsoi, että myös kieli on eräänlainen ”olemisen talo” (das Haus des Seins), jossa ajatteleminen ja mietiskely asuvat, kaikessa rauhassa ja elämää sisältäpäin valaisten.

Tätä on juureva oleminen, jota ei rasita jatkuva reagoimaan pakottava hätätila. Juuri tällaisen hartaan olemisen keskellä ihminen voi ymmärtää oman elämänsä ainutkertaisuuden, ja vaikka se herättääkin monissa ihmisissä Angstia, se ohjaa samalla myös tietoiseen läsnäoloon, elämänmahdollisuuksien toteuttamiseen ja vastuuseen. Levollinen oleminen tuottaa siis viisautta.

Brittinäkökulmasta tätä sanottaisiin – ehkä hieman pinnallisesti – joutilaisuudeksi. Mutta diskursiiviset erot karsien myös yhteinen sävel voidaan löytää. Entinen lontoolaisliikemies Tom Hodgkinson kirjoittaakin teoksessaan How to be idle (suom. Joutilaisuuden ylistys, 2006) siitä, miten luovaa mietiskelylle antautuminen on. Hän viljelee ironiaa, joka juontaa juurensa eräänlaisesta turhautumisesta. Heideggerilaisittain sanoen hänen olemishuolensa on johdattanut hänet eksistentiaaliseen Angstiin ja sitä kautta tarttumaan omasta elämästään kiinni.

Olen itse kirjoittanut samoista aiheista muun muassa teoksissani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005) ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005 ja 2010), joissa pohdin, miksi oikeastaan on niin tärkeää (tai turhaa) touhuta ja tuottaa, kun liika toimeliaisuus ei näytä edistävän ihmisten onnellisuutta, vaan päinvastoin ne lisäävät ahdistusta, tuottavat epäarvoja ja vauhdittavat ekokatastrofia.


Mikä ihmeen oleskeluyhteiskunta?

Aihe pullahti jälleen esiin, kun ihmiset alkoivat pohtia, mitä Sauli Niinistö tarkoitti uudenvuodenpuheessaan esittämällään maininnalla, ettei Suomen pitäisi olla ”oleskeluyhteiskunta”. Tarkoittiko hän, että pitäisi tehdä loppu Westendin kotirouvien työttömyydestä ja toimettomuudesta? Merkitseekö kannanotto sitä, että presidentti haluaisi kieltää optiokeinottelijoita makaamasta selkä kaarella voivuoren päällä?

Vai haluaako Niinistö piiskata duunareita ahkeroimaan kovemmin ja työttömiä entistä raivokkaammin hakemaan töitä, joita ei ole? Onko kyse kannanotosta maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien väitettyyn oleskeluun veronmaksajien rahoilla?

Viimeksi mainitusta tuskin voi olla kysymys, sillä sehän olisi rasismia, ja on mahdotonta, että presidentti olisi rasisti. On myös itsestään selvää, ettei kannanotto voi kohdistua pankkiireihin, koronkiskureihin eikä välityspalkkioiden ja toimitusmaksujen kantajiin saati muihin välistä vetäjiin, sillä hehän tuottavat yhteiskuntaan tärkeitä henkisiä ja materiaalisia arvoja. – Vai tuottavatko?

Onkin ehkä syytä muistaa, että koron periminen oli Euroopassa kokonaan kielletty taannoisina vuosisatoina, sillä sitä pidettiin syntisenä ja moraalittomana. Kiellettyä koron periminen ja pääomatulojen haaliminen olivat jälleen myös saksalaisessa kansallissosialismissa – mikäli nyt tästä sangen kyseenalaisesta aatteesta halutaan jotakin myönteistä löytää.

Joskus tuntuu, ettei Suomessa enää muuta tehdäkään kuin yritetään elää koroilla ja toisten ihmisten työllä. Mutta siihen eivät ole syypäitä vain opiskelijat, eläkeläiset ja muut sosiaalipummit. Hehän elävät toisten rahoilla paljon vaatimattomammin kuin pankkiirit ja porvarit.

Kumpaan ryhmään Niinistön sormi sitten osoitti? Minusta tuntuu, että jos se osoitti itsestä pois päin (toisin sanoen tuohon monien mielestä arvottomaan, ahneeseen ja köyhään roskaväkeen), kolme muuta sormea osoittivat kuitenkin Niinistön omaan taustaan ja puolueeseen.


Mikä oleskelussa on vaarallista?

Entä itse kysymys: mikä oleskelussa ja joutilaisuudessa on niin pahaa, että se täytyy tuomita? Melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet oleskelusta ja joutilaisuudesta myönteisesti. Platonin ajattelussa sana skholee (suom. ”koulu”) tarkoitti ’vapaata aikaa’, työstä ja toimeliaisuudesta vapaata ja joutilasta aikaa, jonka voi käyttää oppimiseen ja sivistymiseen.

Toisaalta joutilaisuudessa ei ole kyse vain omaksi hyväksi oleilusta tai egoismista. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi André Gorz katsoi, että ihmisen luova laiskuus, hänen jatkuva halunsa päästä paremmille päiville ja ihanaan joutilaisuuden tilaan, tuottaa paljon keksintöjä. Ihmisen innovatiivisuus on siis laiskuuden perua, jolloin kyse on yhteiskuntaa rakentavasta laiskuudesta. Olenkin itse aina sanonut, että auringonpaisteessa makoileva mies ei ole laiskassa tilassa, vaan hän on jumalallisessa potentiaalisessa tilassa: valmiina kuin tiikeri sähäköitymään.

Työelämän motivaatio-ongelman muodostaa nykyään se, että kovallakaan työllä yksilö ei voi tavoittaa tuota haluttua joutilaisuuden tilaa, kun pätkätyöt eivät johda omaisuuden ja asuntovarallisuuden karttumiseen. Ihmiset eivät siis saa alleen kovaa maata, jonka päällä voisi hetken hengähtää ja lausua tuokiolle Goethen sanoin: ”Oi viivy, olet kaunis niin.”

Sen paikalla on hysteriaa. Tämä sana puolestaan tulee kreikan kielen sanasta hysteron, joka merkitsee ’kohtua’. Yhteiskuntamme on siis kuin raskaana oleva elefanttinaaras, joka on täynnä elintasovelkaa, jonka mahassa potkii ja jossa kaikkia ihmisiä potkitaan.

Psykologisten tutkimusten mukaan jatkuva epävarmuudessa eläminen ja reagoimaan pakottaminen eivät vapauta parhaita voimavaroja vaan masentavat. Pelkästään biokemiallisesti ajatellen jatkuvassa ”taistele tai pakene” -tilanteessa eläminen tuottaa elimistöön niin paljon myrkkyjä, että ne huonontavat terveyttä ja lyhentävät elinikää.

Siksi on kyseenalaistettava myös kokoomuslaisen touhukkuuden ja puuhakkuuden järkevyys. Mitä hyötyä on hyötymisestä, ja miksi on niin tärkeää tehdä mitä tahansa, kunhan tekee? Tämä kampanjointi opettaa ajattelemaan ikään kuin kaikki ihmiset olisivat hyrräoravia, joiden täytyy joka päivä oikeuttaa oma asemansa ilman ihmisyyden itseisarvoa.

Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla pullakuskeja eikä partureita taikka muiden ”vapaiden ammattien” (kuten lakimiehen tai prostituoidun toimen) harjoittajia, vaikka nykyään kaikista yritetäänkin leipoa yrittäjiä. Jo Aristoteles ajatteli, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun jokainen ihminen toimii kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavassa tehtävässä, eli jokaisella on oikea paikka yhteiskunnassa. Filosofi filosofoi, lääkäri hoitaa potilaita ja maanviljelijä tekee sitä, minkä hän parhaiten osaa.

Nyt näin ei ole, ja insinöörejä tavataan kauppojen kassoilta ja tradenomeja siivousfirmoista. Myös työn ja ansion syy–seuraus-suhde on poikki. Ahkera voi jäädä köyhäksi ja laiska rikastua, usein täysin mielivaltaisesti.

Myös työ ilman henkilökohtaista motiivia ja sen mukaista palkkiota on turhauttavaa – aivan niin kuin työ vailla päämäärää, tarkoitusta ja suuntaa on turhaa. Usein se on jopa haitallista. Suuri osa työelämästä tuottaakin epäarvoja, ja sellaista on esimerkiksi byrokraatin työ, jonka kautta tuotetaan ongelmaksi koettua tarkkailua ja valvontaa. Toiseksi: sellainen työ, joka tuottaa toivottuja arvoja, tuottaa usein tahattomina sivuseurauksinaan epäarvoja. Sellaista on esimerkiksi autojen valmistus, jonka sivuseurauksena syntyy paljon ilmansaasteita, luonnonvarojen kulutusta, onnettomuuksia ja romua. Mutta ihmismieli näkee vain toivotut tulokset kuin lapsi helistimeen kiinnitetyn kulkusen.

Sen sijaan joutilaisuus tuottaa paljon myönteistä. Esimerkiksi tyttö ja poika, jotka laiskottelevat puun alla, tuottavat jälkeläisiä, ja samaa sukupuolta oleva pariskunta filosofiaa. Juuri näistä syistä Nietzschekin sanoi olevansa ehdottoman laiska, vaikka hän oli todellisuudessa erittäin ahkera.

Entä laiskuus yliopistossa? Vankilaa ja yliopistolaitosta yhdistää tunnetusti se, että kummassakaan runsas vapaa-aika ei johda älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun! Ja kriittisyys taas on arvokasta, koska ilman sitä ei saada tietää, missä vika piilee.

Työ on totta kai myös tärkeää, sillä työn kautta voi purkaa ideoitaan teoiksi. Mutta itseisarvo työ ei ole, vaan sillä on pelkkä välinearvo tärkeämpien päämäärien toteuttamiseksi. Siksi kenenkään ei ole mieltä huhkia vain ideologisista syistä, siksi, että näyttäisi ahkeralta ja sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Työn tarkoitus on tekijän tahdon toteuttaminen, mutta ongelmana on vieras tahto, jolle työpanos usein alistetaan. Jos työvoiman myyjän ja ostajan tavoitteet ovat kaukana toisistaan, tekijä ajautuu mielipidevankeuteen, jossa hänen sananvapauttaan kahlitaan ja elämäänsä läpivalaistaan, eikä ihminen saa olla oma itsensä, vaan hänen persoonansa kielletään ja ajatuksensa pakkolunastetaan hermoverkkoja ja neuroneja myöten. Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi monet ovat vieraantuneet työelämästä ja joutilaina vastoin tahtoaan.

Ahkeruuden paheellisuus liittyy ylimäärän tuottamiseen. Kun ihmiset keräävät mammonaa yli välittömien tarpeidensa, työ alkaa orjuuttaa heitä. Näin syntyy myös varallisuuden epätasaisen jakautumisen sekä omaisuuden ja rahan vuokraamisen ongelma. Yhdysvaltain kansalliskirjailijana nykyisin tunnettu Henry David Thoreau katsoikin, että viisainta on välttää ahkeruuden pahetta ja että ihmiskunnan todellisen rikkauden osoittaa se, mitä kaikkea ilman se voi elää onnellisuuden kärsimättä, kunhan perusasiat ovat kunnossa.


Mihin esimerkin voiman on tarkoitus vaikuttaa?

Yksi mahdollisuus on, että Niinistö kantoi joutilaisuutta paheksuvalla kannanotollaan huolta nuorista, jotka ovat kaikkina aikoina olleet ”moraalisen rappion partaalla”. Kuinka voisin itsekään olla tietämätön siitä, että varsinkin muutamilla entisillä teollisuuspaikkakunnilla jopa kolmannes nuorista on nytkin työttöminä tai vailla koulutuspaikkaa sekä eteenpäin osoittavaa tietä?

Auttaako asiassa piiskurointi ja moraalinen paheksuminen? Ne auttavat varmasti yhtä paljon kuin jatkuva eläkeiän nosto. Kyllä Niinistö ja hänen sukupolvensa poliitikot osaavat.

Itse uskon, ettei joutilaisuutta ole syytä paheksua sen enempää silloin, kun se on itse valittua, kuin silloinkaan, kun se on tahaton ja ihmiselle itselleen vastenmielinen tila. Mitä maailma olisikaan ilman joutilaisuutta? Suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista ovat (ainakin näennäisesti) täysin joutilaita työnantajien keskusjärjestön kannalta, vaikka he tosiasiassa tekevätkin tärkeää ja omintakeista työtä. He tuottavat henkisiä arvoja, joista tosin palkitaan huonosti ja satunnaisesti.

He tuottavat joka tapauksessa arvoja toisin kuin korkojen ja osaketuottojen kiskurit, mutta heidän toimintaansa ei voida organisoida palkka- eikä yrittäjätyöksi, ja siksi myös perustulojärjestelmä olisi paikallaan. Arvoja tuottavat tietenkin myös ne rehdit työläiset, jotka tekevät raskasta duunia tehtaissa smirkkelin kipinöiden lentäessä ja hitsausliekkien loimutessa. Se on vähän samanlaista kuin filosofin työ ajatuskammiossa, ja yhtä hartsia.

Niinpä olisikin kyseenalaistettava aivan tietyntyyppinen laiskuus – ei luovaa ja itse valittua eikä tahatonta ja ihmiselle itselleen vastentahtoista laiskuutta – vaan ahneuteen perustuva laiskuus. Mistä tällöin mahtaisi löytyä syytösten kohde?

Ehkä jonkinlaista suuntaa Niinistö antoi itse ilmoittamalla haluavansa alentaa presidentin palkkiota. Jos tämä merkitsee, että suurituloisten palkkoja, osinkotuloja, optiotuottoja ja erilaisia kokouspalkkioita pitäisi alentaa, se kelpaa esimerkiksi. Muussa tapauksessa ei.

Muutoinkin presidentin kannanotossa on kyse vain elekielestä. Edellinen suuri arvojohtaja Urho Kekkonen vaihtoi 1970-luvun lamavuosina Cadillacin Saabiin ihan vain osoittaakseen, että suuri liideri tietää, missä mennään ja mitä kansan oloihin kuuluu. Omista melko suurista eduista tinkiminen on kuitenkin pelkkää kosmetiikkaa, lepyyttelyä, jolla yritetään hillitä huonosti pärjäävien ihmisten vihamielisyyttä ja oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Joutilaisuus kun sytyttää kansalaisten latvassa lamppuja, joilla kumotaan valtaa, ja siksi vallanpitäjät kavahtavat kaikkea toimetonta ajatustyötä.

Populismia siis presidentiltä? – Sitäkin. Eipä kovapalkkaisten vuorineuvosten tulojen alenemisella ole mitään vaikutusta heidän elintasoonsa, vaikka leikkaisivat puolet pois. Myös Niinistö itse nauttii korkeaa eläkettä Euroopan keskuspankin johtajavuosiltaan, ja hän on lahjoitellut puhemiehen palkkioitaan ja kirjatulojaan aiemmikin oman elämänsä kärsimättä.

Ihmisten toimeentulon kysymyksiä ei voida ratkaista pelkillä vertauskuvallisilla eleillä, vaan tarvitaan hyvää sosiaalipolitiikkaa ja toimivia palkka- ja veroratkaisuja, jotka eivät kuoleta ihmisiä, kysyntää ja kansantaloutta.

Itse muuten poistan varmistimen aseestani aina kun kuulen sanan ”arvojohtaja”. Siitä, miksi näin on, voitte lukea tarkemmin tästä.

Niinistön puhe suomeksi

Tasavallan presidentti pitää uudenvuodenpuheensa perinteisesti molemmilla kotimaisilla kielillä. Puhe oli kieltämättä kaunis ja retorinen, mutta kuin kesäinen merenranta: niin tavattoman petollinen. Tässä vielä kertaalleen pääkohdat suomennettuina.


”Nyt on päädytty taas ennen kokemattomaan ja hämmentävään aikaan, jossa talouden hallinta ei enää olekaan vain omissa käsissämme.”

Euroopan unioniin ja euroon liittyminen olivat virheitä, jotka heikensivät valtioiden itsemääräämisoikeutta.

”Globalisaatio näyttäytyi ensin yhtenäistymisenä ja jopa samanlaistumisena. Nyt se näyttäytyy myös vallan ja vaurauden uusjakona, joka koskee kaikkia ja jossa kenenkään menestys ei ole itsestään selvää.”

Monikulttuurisuus ja kapitalismi ovat osa globalisaation kokonaisohjelmaa, joka johtaa entisten hyvinvointivaltioiden romuttumiseen.

”Kenelläkään ei ole täyttä varmuutta tämän kehityksen tulevasta suunnasta.”

Voi tulla myös sota.

”Meillä on lausuttu paljon vakavia varoituksen sanoja, aiheellisestikin.”

On pakko myöntää, että EU-kriitikot, globalisaation arvostelijat ja muut vaihtoehtoihmiset sekä toisinajattelijat ovat olleet oikeassa.

”Vaikeita poliittisia päätöksiä edeltää aina toistensa ohi puhumisen aika.”

Hankamäki ja Himanen ovat eri mieltä.

”Eheyden voima on vaikeuksien voittamisen voimaa. Meillä on siitä kokemuksia, paljon nykyistä vaikeammista on selvitty.”

Onneksi oli kansaa yhdistävä talvi- ja jatkosota, sillä ilman niitä ei olisi mitään pahempaa vertailukohtaa.

”On nähty itsekkyyden tai suoranaisen ahneuden nousevan. Se on merkki oikeudentunnon kuihtumisesta; ei tehdäkään välttämättä niin, kuin oikealta tuntuu, vaan niin, miten saa itselleen eniten hyötyä.”

Kokoomus on nousussa.

”Niukat ajat, joissa elämme, vaativat ennemminkin ajattelemaan, voiko jostain edustaan luopua. Sillä rakennetaan eheyttä.”

Palkanalennukset ovat toivottavia niin kuin eheytysliikkeen toiminta.

”Kaikki työ on arvokasta, ja arvokasta on myös työn tavoittelu. Sen sijaan vaikeaa on ymmärtää sitä ajattelua, että tämä olisi oleskeluyhteiskunta [...].”

Soutakaapas kaleeriorjat kovempaa, älkääkä pysähtykö kuuntelemaan seireenien laulua! Juureva talonpoikainen mentaliteetti, jonka vallitessa ihmisillä oli allaan kovaa maata, olkoon tuomittu historian hämäriin, älköönkä kukaan pysähtykö filosofoimaan mitään. Ikävää vain, että kovallakaan työllä ei enää pääse oleskelemaan, kun taas optiokeinottelija makaa selkä kaarella voivuoren päällä. Westendin kotirouviin kohdistuvaa kritiikkiä Niinistöltä.

”Kolmas sektori joutuu yhä pidemmälle sinne, missä yhteiskunnan tulisi olla.”

Leipäjonot pitenevät samalla kun valtion kassa tyhjenee.

”Yhteiskunta taas joutuu yhä pidemmälle sinne, missä oman vastuun, perheen tai lähimmäisten tulisi olla.”

Vanhustenhuolto korvattakoon omaishoidolla, mutta myös Kontulan teiniäitien pitäisi huolehtia ehkäisystä itse eikä odottaa, että yhteiskunta tulee väliin; olihan siitä ”Raskaana ja rappiolla” -TV-ohjelmassakin.

”Maailman monien muutosten keskellä on toimittava laaja-alaisesti, joustavasti ja joskus nopeastikin. Myös ennustettavuus ja johdonmukaisuus ovat tärkeitä. Linjamme ei kaipaa iskusanoja eikä äkillisiä ohjausliikkeitä.”

Tarvitaan nopean toiminnan joukkoja, mutta kyky yllätysiskuihin kuoleentuu Puolustusvoimien menoleikkauksiin, eikä vihollisen tuhottavaksi jää mitään. Poltetun maan taktiikkaa.

”Suomalaiset arvostavat pohjoismaista yhteistyötä. Tämä yhteistyö on laajentunut myös puolustukseen, mitä kehitystä meidänkin on syytä edistää.”

Ruotsi lopetti yleisen asevelvollisuuden ja purki ilma-armadansa murto-osaan aiemmasta, mikä jätti Ruotsin puolustuksen entistä enemmän suomalaisten varaan. Jos Ruotsi liittyy Natoon, Suomenkin täytyy, jolloin kaikki Pohjoismaat ovat samassa veneessä.

”Viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat olleet Suomen tiiviin EU-jäsenyyden aikaa. Ne ovat olleet meille pääosin eteenpäin menon aikaa.”

Eteenpäin menon suunta vain on ollut viime aikoina taaksepäin.

”Tarvitaan vahvaa kansallista tahtoa ja johtajuutta eri puolilla maanosaamme.”

Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus oli hyvä juttu, mutta nyt sitä tuodaan valitettavasti takaisin nationalismina, johon liittyy suuren johtajuuden tavoittelua ja messiaan odotusta.

”Meidän ei kuitenkaan kannata julistautua kaiken paremmin tietäjäksi ja osaajaksi. Sellaisille ei liiemmin ole kysyntää, mutta torjuntaa sitäkin enemmän.”

Suomalaisten hyvä esimerkki ja hyvät neuvot eivät mene perille EU:ssa arvovaltasyistä.

”Maailmalla, myös lännessä, valtioiden teollisuuspolitiikka on yhä omaa raskasta ja suurteollisuutta suojaavaa. Suomelle tämä on kova haaste. Tavoitteenani on kaikin keinoin tukea suomalaisten yritysten ja yrittäjien kansainvälistä pärjäämistä.”

Hemmetti, pojat, oli tyhmää viivytellä valtion rahoitustukea STX Finlandille, kun risteilijätilaus menetettiin sen vuoksi saman firman ranskalaiselle toimijalle!

”Suomella on takanaan 95 itsenäisyyden vuotta. Jokaisen sukupolven vastuulla on viedä eteenpäin Suomen tarinaa. Jokaisen sukupolven edessä on omat haasteensa ja taakkansa, niin nytkin.”

Suomalaiset asuvat velkaisessa maassaan kuin vuokralainen vuokra-asunnossa, josta meidät voidaan potkaista pois, niin kuin pahimmassa skenaariossa tapahtuu kansallisvaltion ja puolustuslaitoksen heikentymisen vuoksi.

”Toivotan teille kaikille hyvää alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta!”

Vaikeina aikoina hiivitään korkeampien voimien taakse, kun keinot ovat lopussa ja kaikki apu on tarpeen.


Julkisen sanan vaikutelma puheen samanaikaisesta taidokkuudesta ja mitäänsanomattomuudesta johtunee keskittymisestä vain yleiselle tasolle ja puheen sisältämistä useista piiloviesteistä, jotka vaativat tulkintaa. Merkille pantavaa on myös se, mitä tässä kansallista yhtenäisyyttä tavoittelevassa puheessa ei sanottu.

Niinistö ei puhunut mitään EU:n liittovaltiollistamisesta, joka uhkaa keikauttaa suuren määrän muiden maiden velkoja Suomen kontolle. Tämä ei ole ihme, sillä Niinistö oli itse EU-jäsenyyden puolestapuhuja, ja liittovaltion ajaminen on kovinta kokoomuksessa. Ei mainittu myöskään luontoarvoja, ilmastonmuutosta eikä monikulttuurisuutta. Puheessa ei mainittu yhtään vierasta valtiota nimeltä, eikä köyhistä maista ja kehitysmaista puhuttu mitään. Viimeksi mainittu johtuu ehkä siitä, että me olemme itse köyhä ja kehittyvä maa.

Voi olla, että myös tunteisiin vetoava yhtenäisyyden haikailu on puhdas illuusio aikana, jolloin taloudellinen eriarvoisuus synnyttää kansallista eripuraa. Toisesta suupielestä luettujen yhtenäisyystoiveiden ja toisesta esitettyjen kurjistumis-, tinkimis- ja palkanalennusvaatimusten vuoksi ei ole ihme, että juuri tällaiset ristiriitaiset viestit ”ovat varmasti myös hämmentäneet lisää”.

Videoblogi: Johdatus teokseen ”Enkelirakkaus”

Julkaisin jokin aika sitten kirjan nimeltä Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Yritin kirjoittaa sen yleistajuisesti, joten teos lienee kohtalaisen helposti avautuva. Muutamien tiedustelujen johdosta päätin tehdä ”Kantit” ja laatia kirjaan pienen johdannon. Tässä se tulee videona, ja pääkohdat on kiteytetty myös tekstinä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, tarkastelen kirjassani filosofian, uskonnon ja seksuaalisuuden suhteita sekä filosofian omaa luonnetta. Teoreettisina lähtökohtinani hyödynnän filosofisesti painottuneita psykoanalyysin muotoja, mutta väiteainekseltaan teokseni on itsenäinen.

Motiivin tämän kirjan kirjoittamiseen antoi havainto, että useita henkisen elämän muotoja, kuten tieteitä, taiteita, kirjallisuutta ja filosofiaa, leimaavat samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen perustuva homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus.

Toisaalta monet uskonnot ovat suhtautuneet torjuvasti ja jopa vihamielisesti homoseksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka myös niiden hengenelämässä nojaudutaan samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen. Esimerkiksi juutalais-kristillinen ja islamilainen ajatteluperinne suhtautuvat kielteisesti homoseksuaalisuuteen, vaikka ihmisen ja Jumalan välinen (ja symboliarvoltaan homoseksuaalinen) rakkaus arvotetaan niissä myös tavoiteltavaksi. Samaa sukupuolta olevien osapuolten mies–mies-rakkaus kuitenkin kielletään demonisoimalla enkeli, joka eniten rakasti Jumalaa, pahuuden vertauskuvaksi.

Ontologisen jumalaoletuksen sisältäviä suuria uskontoja näyttää vaivaavan syvä kompleksisuus. Lähdinkin kirjassani pohtimaan, mistä tämä ristiriitaisuus voisi johtua ja mitä se voi merkitä filosofian ja tieteen kannalta.

Ontologinen jumalaoletus ja filosofian vieraantuneisuus 

Pääargumenttinani esitän, että ihmisten henkiset pyrkimykset ovat perimmältään homoseksuaalisia tai vähintäänkin homososiaalisia, sillä merkitykset opitaan kokemuksellisesti ja koska samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin kehollisen ja kokemuksellisen samankaltaisuutensa vuoksi.

Tätä kautta voidaan ymmärtää tieteen ja filosofian sukupuolittumista: esimerkiksi yliopistolaitoksen patriarkaalista historiaa ja feministien toisilleen osoittamaa solidaarisuutta. Näin voidaan luoda merkityksenteoreettinen, historiallinen ja psykologinen selitys sille intuitiiviselle käsitykselle, jonka mukaan filosofiaa on tavattu pitää ”henkisenä homoiluna”.

Filosofiset, tieteelliset ja uskonnolliset perinteet jakautuvat karkeasti ottaen kahtia. Toinen vaihtoehto on harmoniaa ja tasapainoa korostava filosofinen hengenelämä, jonka vallitessa ihmisen viisaudenrakkaus on sopusoinnussa maallisen rakkauden kanssa. Tämä merkitsee rakkauden toteuttamista homoseksuaalisesti.

Toinen vaihtoehto on heteroseksuaalisen arvomaailman ja symboliuniversumin mukainen elämä, jonka tuloksena ihmiset alistavat pyrkimyksensä lajinsäilytyksellisille tarkoitusperille. Tämä johtaa valtakonflikteihin ja tuottaa vallan takuumieheksi ontologisen jumalaoletuksen. Ontologista jumalaoletusta vahvistaa heteromiehille tyypillinen oidipuskompleksi, joka perustuu miesten kilpailuun naisista. Ontologisen jumalaoletuksen myötä todellisuus on halkaistu kahtia heteroseksuaalisen elämäntavan malleissa. Islam ja kristinusko ovat syntyneet oikeuttamaan heteroseksuaalista arvouniversumia ja lajinsäilytysstrategiaa.

Traagista juutalais-kristillisyydessä ja islamissa on se, että toisaalta niiden piirissä tavoitellaan hengellisyyttä ja Jumalan rakastamista, mutta toisaalta kyseisissä uskonnoissa ihmisen rakkaus Jumalaan arvotetaan kielteisesti. Samoin suhtaudutaan rakkauden maallisiin muotoihin, kun samaa sukupuolta olevien ihmisten keskinäinen rakkaus (jonka vertauskuvaa myös Jumalan rakastaminen pohjimmiltaan on) kielletään näissä uskonnoissa. Kristinuskon ja islamin jumalakäsitykset ovat alkuperältään naturalistisia ja ainoastaan näennäisesti hengellisiä.

Parhaan mallin filosofiselle elämälle on antanut kreikkalaisesta antiikista tunnettu poikarakkaus. Sen mukaisesti henkisyys ja älylliset pyrkimykset voivat toteutua aistimaailmassa, aivan kuten Platonin myöhäisfilosofiassakin ideat ymmärrettiin ”eläviksi”. Filosofia ja henkisyys eivät olleet eriytyneet toisistaan, vaan ne liittyivät yhteen homoseksuaalisessa rakkaudessa, jossa viisaus ja aistikokemus yhdistyivät muodostaen eheän elämäntavan mallin.

Tämä viisauden perinne on kuitenkin suureksi osaksi tukahdutettu juutalais-kristillisissä länsimaissa ja islamilaisissa maissa, joita leimaa kahtiajako taivaallisen ja maallisen kesken. Homoseksuaalisen kokonaismerkitysyhteyden puuttuessa viisaus, henkisyys ja aisti-ilot ovat ajautuneet etäälle toisistaan ja tehneet niin tieteestä ja filosofiasta kuin kulttuurielämästä ja politiikastakin jakautunutta, hajonnutta, sirpaloitunutta ja pirstaloitunutta: kuin eräänlaista skitsofreniaa.

Sukupuolten välisten erojen merkitys tieteelle ja filosofialle
 
Ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ja niiden dualisinen maailmankuva ovat jo uudella ajalla siirtyneet tieteiden ja filosofian osaksi. Tulkintani mukaan kartesiolaiselle ajattelulle tyypilliset jaottelut järkeen ja tunteisiin, tietoon ja todellisuuteen, kieleen ja kokemukseen sekä Jumalaan ja maailmaan ovat seuranneet heteroseksuaalisten filosofien oidipuskomplekseista sekä filosofian homoseksuaalisen olemuksen torjumisesta.

Niin filosofisen ja tieteellisen kuin uskonnollisen ja taiteellisenkin kulttuurin juuret perustuvat homoerotiikan ja filosofian yhteyksiin. Ontologisen jumalaoletuksen todellisuuskäsitykseensä sisällyttäviä uskontoja voidaan pitää homoseksuaalisuuden sublimoituina muotoina, aivan niin kuin objektiivisen totuuden ja yleispätevyyden ihanteisiin vannovaa tiedettäkin voidaan pitää ylevöitettynä homoseksuaalisuutena.

Ontologinen jumalaoletus on antanut mallin tieteelliselle kirkkaan ja selvän tiedon tavoittelulle. Tästä lähtökohdasta myös merkitykset on pyritty ymmärtämään ontologista jumalaoletusta myötäillen ei-kokemuksellisiksi ja yleispäteviksi, mistä näyttöä antavat kielifilosofialle tyypilliset idealisaatiot. Pidän siis kieli- ja systeemikeskeistä ajattelutapaa vieraantuneen filosofian muotona, joka ei tunnusta filosofian ja ihmisen älyllisen aktiivisuuden homososiaalista, homoeroottista ja homoseksuaalista alkuperää. Analyyttinen systeemi- ja kielifilosofia kamppailevat aitoa homoseksuaalista filosofiaa ja viisauden pyrkimystä vastaan kiistäessään merkityskonstituution kokemuksellisuuden ja riippuvuuden sukupuolten eroista. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen kokemusmaailmaan perustuva merkitysten oppiminen voisi luoda parhaat edellytykset filosofialle ja yhteisymmärrykselle.

Tieteellinen ja merkityksenteoreettinen universalismi ovat samaa korkeakirkollista ja skolastista alkuperää kuin homoseksuaalisuuden sublimoiminen Jumalan rakastamiseksi uskontojen sisällä. Ne edustavat heterotiedettä sikäli, että uskonnollisperäinen ontologinen jumalakuva, jossa on kaikuja heteromiesten oidipuskompleksista, on välittynyt myös tieteellisen rationalismin osaksi. Niinpä tieteissä ja kielifilosofiassa tavoitellaan nyt yleispätevyyttä, universalismia ja ideaalisuutta samaan tapaan kuin skolastikot etsivät Jumalaa kielen salakareista.

Uskonnonfilosofisten ja tieteenfilosofisten seikkojen lisäksi käsittelen kirjassani myös seksuaalivähemmistöpolitiikkaa. Homoseksuaaliselle rakkaudelle on ominaista teoreettinen intressi, joka johtuu – paitsi merkitysten yhtäpitävyydestä saman sukupuolen sisällä – myös siitä, että homot eivät luonnostaan voi muuttaa rakkautensa päämääriä käytännöllisiksi lapsiperheen kautta. Sen sijaan heteroiden elämää leimaavat käytännölliset intressit ja niiden mukaiset pragmaattiset arvot sekä valtapoliittiset pyrkimykset, jotka juontavat juurensa lajinsäilytysstrategioista.

Homoseksuaalien maailmasuhde on perusluonteeltaan direktiivinen eli suora ja välitön, kun taas heteroiden maailmasuhde on reflektiivisempi eli harkitseva ja heijasteleva. Tämä juontaa juurensa naisen ja miehen sukupuolisesta erilaisuudesta, jonka vuoksi heteroseksuaalista kanssakäymistä leimaavat epävarmuus ja selkeämpi roolijako. Ne puolestaan ovat välittyneet myös tieteeseen, jossa todellisuutta yritetään usein valloittaa, aivan kuten miehen pitää perinteisen käsityksen mukaan valloittaa nainen. Maailmassa projisoitumista (tai suuntautumista) korostavia eksistenssifilosofioita pidän symboliselta asemaltaan homoseksuaalisina, kun taas analyyttisen filosofian muotojen katson ilmentävän tyypillisiä heteroseksuaalisia asenteita.

Homojen arvomaailma ja kansallisvaltio

Pidän homojen samastumista heteroseksuaaliseen arvomaailmaan epäjohdonmukaisena ja katson, että suuri osa maailman ekologisista ja poliittisista ongelmista johtuu ihmisen liiallisesta lisääntymisestä.

Poliittisesti arvostelen oikeistoa siitä, että liberaalina esiintyvä oikeisto on puhunut yksilönvapauden puolesta mutta pyrkinyt suurimmalta osin kiistämään yhteiskunnan tuen seksuaalivähemmistöjen yksilölliseltä elämäntavalta. Lisäksi tulkitsen monia oikeiston ihanteita piilevästi homoseksuaalisiksi.

Poliittista vasemmistoa arvostelen siitä, että vasemmistopuolueet hyväksyvät seksuaalivähemmistöt vain osana vasemmiston yleisohjelmaa, jolla puolustetaan syrjittyjen ihmisten asemaa. Tällöin homoja nolataan lukemalla heidät vähäosaisten ja ulkopuolisten ryhmään. Ratkaisuksi esitän sellaisen yhteiskunnan organisoimista, joka perustuu homojen omaan arvomaailmaan ja symboliuniversumiin. Tätä kutsun homojen kansallisvaltioksi.

Käsitykseni mukaan homojen ja heteroiden välillä vallitsee suurempia arvojen ja elämäntapojen eroja kuin samanlaistamiseen pyrkivä tasa-arvopolitiikka haluaa myöntää. Suhtaudun epäilevästi esimerkiksi kirkollisiin avioliittoihin, joita pidän jäänteinä orjanomistusoloista sekä kirkon halusta kontrolloida ihmisten seksuaalisia suhteita.

Vastaavasti arvostelen myös feminismissä näkemääni tasa-arvon kerjuuta. Yhdenmukaistamalla katoaa helposti myös erilaisuus. Osan arvostelusta kohdistan vihreiden edustamaan naturalismiin, joka nojaa seksuaalisuuden biologispainotteiseen selittämiseen myötäillen siten epäsuorasti heteroseksististä symbolimaailmaa ja muodostuen homojen kannalta epäadekvaatiksi.

Teoksen rakenne

Teokseni pääluvut ovat (1) ”Ihmisen spiritualiteetti: Filosofia, seksuaalisuus ja uskonto”, (2) ”Uskonto homoseksuaalisuutena”, (3) ”Filosofia homoseksuaalisuutena”, (4) ”Heterotiede”, (5) ”Heteroyhteiskunta”, (6) ”Poliittisen vallankäytön heteroseksistisyys” ja (7) ”Homovaltio”.

Teokseni luvuissa 1–4 argumentoin, että filosofia on perusluonteeltaan sublimoitua homoseksuaalisuutta, jonka lähtökohta on samaa sukupuolta olevien ihmisten kehollisesti ja kokemuksellisesti yhteisessä merkitysten muodostumisessa sekä vastaavuudessa ihmisen henkisten pyrkimysten, kuten uskonnon kanssa. Analyysien kohteena ovat niin kristinuskon ja islamin kuin Platonin ja Descartesinkin viitoittamat perinteet. Alun uskontokriittisissä luvuissa puretaan auki myös Jeesus Nasaretilaisen pyhimysmyyttiä tulkiten häntä homoseksuaaliksi.

Kirjan luvuissa 5–6 arvostelen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tabuja ja kaksinaismoralismia alkaen työn ja sodankäynnin jumalankuvista ja päätyen lapsiarvoilla politikoimiseen. Kirjan kuudennessa luvussa selitän myös natsismin psyko- ja sosiodynamiikkaa homoseksuaalisilla vaikuttimilla. Tulkitsen natsikultin perinnettä homoseksuaalisuuden vääristyneeksi muodoksi, ja tässä yhteydessä tukeudun muiden muassa psykoanalyytikko Walter C. Langerin ja historianprofessori Lothar Machtanin Adolf Hitleristä tekemiin tutkimuksiin.

Kirjan viimeisessä luvussa 7 luonnostelen homovaltion ihanteen. Tällaisen käänteisen utopian tehtävänä olisi luoda homoseksuaaleille oma ”Israelinsa” sekä osoittaa vallitsevan yhteiskunnan epäkohtia.

Videoblogi: Mikä ongelmana yliopistoissa?

Minulta kysytään silloin tällöin, miksi en anna opetusta yliopistoissa ja miksi en ole tavattavissa yliopistojen piirissä. Syy on luonnollisestikin se, jonka useimmat jo tietävät, eli minun ei ole annettu toimia niissä, vaan virat ja tutkimusresurssit on kiistetty, ja ne on myönnetty kanssani eri mieltä oleville. Tämä tilanne ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on määrätietoisen painostuksen ja henkisen väkivallan tulos.

Konflikti on jyrkkä ja vallitsee joka tasolla. Se koskee yhtä hyvin filosofiakäsityksiä kuin tiedepolitiikkaakin. Yliopistoja leimaa internationalismi eli pakkokansainvälistäminen. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisupoliittiset normit tunnustavat vain kansainvälisissä yhteyksissä tuotetut julkaisut ja tuomitsevat suomenkieliset mitättömiksi. Tämä on pahinta kulttuuri-imperialismia ja kansallisen kulttuurimme riistoa.

Internatsismi yliopistoissa

Taivuttelemalla julkaisemaan kansainvälisissä yhteyksissä ja vieraalla kielellä yritetään vetää matto alta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Siten koetetaan tukahduttaa suomalainen poliittinen arvostelu. Kotikielestä luopumisen vaatimukset ja painostus englanniksi julkaisemiseen kertovat halusta heikentää suomalaisten yhteiskuntakriitikoiden käsitteellisiä ja sanankäytöllisiä resursseja.

Parempi on kuitenkin puhua suomen kielellä selvästi kuin vierailla kielillä sekavasti. Kansainvälisissä seminaareissa keskusteluista tulee angloamerikkalaiselle diskurssille tyypillistä imartelua, jossa kielitaidottomuus alkaa hallita asiasisältöjä, ja argumenteista joudutaan tinkimään puolikielisyyden sekä siitä johtuvan anteeksipyytelyn vuoksi. Tämä on kieli-imperalismin seuraus tyypillisimmillään.

Keskustelut yritetään siirtää kansainvälisiin yhteyksiin, sillä tiedetään, että niissä ympyröissä monet suomalaisille tärkeät asiat kaikuvat tyhjyyteen. Toinen syy on, että suomalaisia filosofeja halutaan estää puhumasta suomalaisille ihmisille tärkeistä asioista Suomessa. Tulos on ollut, että tärkeisiin eettisiin, moraalisiin ja yhteiskuntafilosofisiin ongelmiin ei ole voitu puuttua yliopistofilosofian piirissä, vaikka filosofiseen tarkasteluun olisi ollut suuri tarve.

Toimintaoikeus ja virat on nyt myönnetty vain niille globalisaation arvostelijoille, joiden mielipiteenmuodostus on ollut valikoivaa ja perustunut poliittiseen korrektiuteen sekä tabujen suojeluun. He ovat unohtaneet globalisaation arvostelustaan esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyden kokonaan, vaikka maahanmuutto on yksi globalisaation sivuseuraus ja ongelma. EU-jäsenyyden ja euroon kuulumisen arvostelu on käytännössä kielletty yliopistoissa, samoin monikulttuurisuuden ja feminismin kritiikki, vaikka myös ne ovat erittäin kyseenalaisia tendenssejä.

Monikulttuurisuuden toimivuudesta ei ole juuri näyttöä, ja käytännössä monikulttuurisuuden tavoittelu johtaakin sopeuttamis- ja mukauttamisvaatimuksiin, joiden tuloksena kulttuureista joudutaan hiomaan särmät pois. Seurauksena on yksiaineksinen kulttuurimonoliitti, monokulttuuri, joka lainehtii maasta toiseen yhtenä rannattomana Neuvostoliittona. Myös lähtökohtaisesti monikulttuurisen Yhdysvaltojen näennäinen rauhantila on saavutettu verenvuodatuksen kautta, ja konfliktit eri kansanryhmien välillä kytevät edelleen pinnan alla. Yksimielisyyttä ylläpidetään ulkoisella pakolla, ja suurvalta siirtää sisäisen hajanaisuuden pelkojaan yrityksiinsä hallita muuta maailmaa aseilla.

Feministinen vallankäyttö heteroideologian osana

Feminismiä ja naisia puolestaan on suosittu tieteissä, ja näin on ohitettu todellisen tasa-arvon periaate, jonka mukaan ”ansiot ratkaiskoot, sukupuoli älköön vaikuttako”. Yliopisto ei ole sellainen kehitysmaa, jossa naisten oikeuksia pitäisi loputtomasti edistää, vaan Suomessa naiset ovat jo paljon tasa-arvoisempia kuin miehet.

Feministien vallassa oleva tasa-arvopolitikointi ei tunnusta miesten tasa-arvo-ongelmia saati miesten seksuaalisesti alistettua asemaa – ei ainakaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä, jossa tasa-arvon ongelmat heijastelevat eri sukupuolten syvää ja perustavanlaatuista yhteensopimattomuutta. Feminismillä onkin nähdäkseni ollut merkitystä lähinnä heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäpuolella, jossa kärsitään jatkuvasta konfliktista ja jonka ongelmat ovat välittyneet myös tiedeyhteisöön.

Yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa, on heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja homoseksuaalisen filosofian välisessä sodassa. Yliopistojen filosofianlaitokset ovat pragmatistien ja naturalistien hallussa. Pragmatismi ja naturalismi edustavat heteroideologiaa, jonka mukaisesti perheenisät ja -äidit ahnehtivat virkoja ja rahaa elättääkseen perheensä. Filosofian alkuperäiset sivistykselliset motiivit on laiminlyöty, ja oikeassa olemisensa naturalistit osoittavat yksinkertaisesti: voittamalla.

Vastakohdan kyseiselle kiistelylle muodostaisi samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon perustuva homososiaalinen yhteisymmärrys, harmonia ja filosofinen spiritualiteetti. Se vaikuttaa kuitenkin olevan nyky-yliopistojen hysteeriselle asenne- ja arvoilmapiirille täysin vierasta. Tiede ja filosofia on erotettu henkisyydestä tavalla, joka on johtanut tieteen subjekteja tietynlaiseen jakautumiseen.

Feminismiä pidetään yliopistoissa tärkänä juuri siksi, että sen katsotaan pehmentävän heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaan ristiriitaisuuteen liittyvää sukupuolten välistä kiistelyä. Feminismillä on siis yliopistoissa sukupuoli- ja perhepoliittinen funktio. Feminismiä kannattamalla heteromiehetkin voivat ikään kuin ostaa pois pahaa mainettaan sekä välttyä joutumasta naistensa seksilakon kohteiksi.

Niinpä sukupuolten ja seksuaalisuuden tutkimisen määrärahat ja virat annetaan hyvityksenomaisesti vain feministeille, naistutkijoille, tutkijanaisille, queer-teoreetikoille ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäjille, jotka pitävät tasa-arvon lähtökohtina samanlaisuutta. He tyydyttävät tieteellisten normien mukaisia ihanteita ja julkaisevat artikkeleita kansainvälisissä yhteyksissä puhuen laskostumista, intervalleista, viitepisteistä, diasporiatiloista, poimutuksista, suonistoista, risteämistä, paikantumisista, pakenevista merkityksistä ja tietysti genderistä. Niin tehdessään he kieltäytyvät keskustelemasta sellaisilla kotimaisilla foorumeilla, joilla heidän teorioidensa vastaamattomuus todellisuuden kanssa voisi helpostikin paljastua.

Toinen tapa kieltää samaa sukupuolta olevien ihmisten spiritualiteetti filosofian yhteydestä on (sukupuolieron kiistämisen ohella) semanttinen ja kielifilosofinen universalismi. Se pitää kieltä yksilöiden kokemuksista erillisenä idealisaationa ja vaatii kaikilta merkityksiltä yksikäsitteisyyttä ja yleispätevyyttä. Analyyttisen systeemifilosofian ja kielifilosofian kautta on yritetty kieltää merkitysten sukupuolisidonnaisuus. Analyyttinen systeemifilosofia ja kielifilosofia ovat sitä kautta taistelleet filosofian ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuutta vastaan. Ne ovat koettaneet kiistää eri sukupuolten erot ja sen, että samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin, kun taas eri sukupuolten välillä vallitsee merkitysten disintegraatio: hajoaminen ja säröytyminen.

Merkityksenteorian rakentamisessa samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman ja yhteisymmärryksen varaan olisi kuitenkin hyvät lähtökohdat kreikkalaisen antiikin mukaiseen filosofiseen elämään, ja käsittelen aihetta lähemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Mikäli joku feministi olisi kirjoittanut tämän teoksen, hänet nostettaisiin todennäköisesti pylvään nokkaan ja juurelle tuotaisiin laakeriseppele, mutta minun ollessani kirjan kirjoittaja teokseni tuomitaan lähes katoamaan.

Yliopistofilosofian dekadenssi ja tiedepolitiikan sairaustila

Pakkokansainvälistäminen, feminismi, monikulttuurisuus ja monet muut yliopistomaailman suosimat ideologiat ovat johtaneet filosofian täydelliseen dekadenssitilaan. Tällaisella rehulla ruokittu tiedepolitiikka suosii filosofian typistämistä systeemiteoreettiseksi ja formaaliseksi, kun riitoja ja kiistoja vältellään kaivautumalla muodollisen kinastelun ja todistettavuuden poteroon. Yliopistofilosofit istuvat pullonpohjat silmillään kirjastojen kellareissa ja etsivät Jumalaa kielen salakareista. Tuloksena on ruohonleikkurin huoltokirjaa tai jääkaappipakastimen käyttöopasta muistuttavia traktaatteja, jotka sopivat kansainvälisesti julkaistaviksi. Mutta yliopistossa ei voi toimia itsenäinen eikä omaehtoinen filosofi, joka tietää mitä tekee. Itsenäistä ajattelua osoittavat filosofit ajetaan palavalla seipällä yliopistoista pois.

”Hyvät ulos ja huonot sisään”-periaate toimii molempiin suuntiin. Yliopisto on työympäristönä yksi sairaimmista. Akateeminen rekrytointijärjestelmä on vallan luovuttamista kansainvälisen tiedeyhteisön käsiin. Universalismiin perustuvissa luonnontieteissä tämä onkin ehkä hyväksyttävää, samoin esimerkiksi lääketieteessä, jossa täytyy edellyttää joitakin objektiivisia tosiasioita, tai muuten joku kuolee. Mutta filosofia ja monet muut tulkintatieteet ovat mielipiteidenvaraisia ja riippuvaisia henkilökohtaisista arvostuksista. Niinpä eri tiedekäsityksiä edustavat arvioitsijat suostuvat ymmärtämään filosofiaa vain sikäli kuin se sopii heidän näkemyksiinsä. Lopputuloksena vain sellainen filosofia hyväksytään, joka vastaa heidän mieltymyksiään tai pyrkii tyydyttämään kaikkia. Ensin mainittu on räikeän puolueellista ja jälkimmäinen sovinnaista ja keskustahakuista, siis mitätöntä ja merkityksetöntä arkiajattelua, jossa ainoiksi persoonan ilmaisuiksi jäävät artikkelin kirjoittajien etu- ja sukunimet.

Ulkomaisissa asiantuntijamenettelyissä ihmisiä arvoidaan pelkkien asiakirjojen perusteella, kun taas kotimaiset henkilövalinnat perustuvat sosiaaliseen korruptioon, jonka tuloksena virkaan nimitetään aina edeltäjän ystävä tai oppilas. Jäykän normatiivisina toimintayhteyksinä pidetyt kirkko, armeija, poliisi ja poliittinen elämäkin ovat oikeudenmukaisempia, koska niissä valtapolitiikka tunnustetaan sentään suoraan. Sen sijaan yliopistoissa valehdellaan tavoiteltavan puolueettomuutta.

Yliopisto myös sitoo ihmiset riippuvuuteen. Riippuvuus on filosofian vastakohta. Filosofian olemus on vapaus, ei kontrollissa olo. Yksi pahimpia riippuvuuden muotoja on referée-järjestelmä. Kirjoitukset lähetetään vihollisten arvioitaviksi ennen niiden julkaisemista. Tämä on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Läpi ei voisi tällöin päästä mitään, mikä edustaa ihmisiä itseään. Mikäli niin pääsee käymään, se johtuu siitä, että kirjoitukset on lähetetty samaa mieltä olevien kavereiden hyväksyttäviksi. Jotkut kysyvät, mitä pahaa on vertaisarvioinneissa. Minä vastaan: referéet eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa, josta he voivat hyväksyä tai hylätä julkaisun täysin puolueellisesti ja häikäilemättömästi, ja joka päivä niin myös tapahtuu. Olen aina sanonut referée-menettelyn vaatijoille, että te puolestanne voitte milloin tahansa lähettää omat kirjotuksenne minun vertaisarvioitavikseni, mutta yhtään postia ei ole tullut.

Yliopistomaailman epäviihtyisyyttä lisäävät myös jatkuva taloudellinen ahdinko, massakulttuurin levittäytyminen yliopistoon sekä ihmisten pyyteellisyys, mielistely ja pyrkyryys, joiden tuloksena tieteestä ja filosofiasta on tullut pelkkää kurpitsapikkelsiä. Myös tässä on yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa ja miksi en niiden ahdasmielisyyttä erityisemmin kaipaa. Yleensäkin katson, että kaikki se aika, jota en käytä filosofiaan ja kirjoittamiseen, on hukkaan heitettyä, ja yliopistoissa suuri määrä ihmisten ajasta ja energiasta kuluu tyhjänpäiväisissä tilaisuuksissa istumiseen ja paikasta toiseen siirtyilemiseen, puolusteluun, oikeuttamiseen ja kinasteluun. Yliopistomaailma on hallinnollisena ja sosiaalisena yhteisönä filosofan perimmäisten arvojen ja ihanteiden vastainen. Sen ei tietenkään pitäisi eikä tarvitsisi olla sellainen, mutta asioiden muuttamiseksi olisi tehtävä akateeminen vallankumous.

Olen oma itseni ja toteutan näkemystäni – Vituttaako?

Entä miksi minun itseni pitäisi toimia yliopistoissa? Kuten jo edellä selitin, motivaationi on vähäinen, sillä en halua antautua henkisen holhouksen ja painostuksen kohteeksi. Toisaalta en halua olla yhtä tyrkky kuin kollegani ovat tylyjä. He ottavatkin yhteyttä lakiasiainosastoon aina kuullessaan nimeni ja pohtiessaan, kuinka minut voitaisiin pitää mahdollisimman tiukasti yliopiston ulkopuolella. Mutta asian taustoja minulta usein kysytään, joko toivoen osallistumistani tai pyrkien estämään läsnäoloni, ja niinpä vastaan lyhyesti.

Ensinnäkin (1) on tieteen kokonaisedun vastaista, että opiskelijat ja tutkijat eivät saa tietää, mitä asioista ajattelen. Toiseksi (2) on väärin antaa tutkimusresurssit ja virat puoliksi oppineille kollegoille, sillä se on epäoikeudenmukaista sinänsä ja johtaa myös tieteilijöiden väliseen epätasapainoon ja edustuskiistaan. Kolmanneksi (3) vaientaminen ei ole yliopistojen oman edun mukaista, sillä en voi luonnollisestikaan tukea sellaisia yliopistoja, jotka menettelevät puolueellisesti ja epäreilusti. Neljänneksi (4) yliopistojen nykyinen tiedepoliittinen tendenssimäisyys johtaa opiskelijoita harhaan ja antaa asioista valheellisen kuvan.

Yksilöiden kannalta ongelma on eksistentiaalinen. Jos olen yliopistossa, lapsenvahdit alkavat ahdistella minua normeillaan, ja olen vankilassa. Jos taas en ole yliopistossa, he onnistuvat tuhoamaan talouteni ja toimeentuloni samalla kun he itse riistävät rahat ja saavat työrauhan jatkaakseen ideologiansa levittämistä. Ulkopuolisiksi ajamilleen he vastaavat, että karkotetuille on annettu samat mahdollisuudet kuin kaikille muillekin. Nämä töpselinokat pyrkivät näsäviisaudessaan kiertämään sen tosiasian, ettei kukaan halua heidän sanelemiaan mahdollisuuksia heidän itsensä määrittelemillä ehdoilla, vaan omansa. Olenkin mieluummin täydellinen versio itsestäni kuin epätäydellinen jostakin toisesta.

Toivon, että oheisen videon ja tämän kirjoituksen tuloksena ymmärtäisitte paremmin sitä, miksi en ole toiminut – miksi en ole voinut toimia – yliopistoissa. Filosofiakäsityksiä koskevan arvokonfliktin tuloksena oma asemani on saatettu niin jyrkkään ristiriitaan kompetenssini ja potentiaalieni kanssa, etten tiedä tällaista olevan missään muualla.

En tietenkään epäile, etteivät yliopistojen laitoksille kuukausipalkatut henkilöt olisi ylpeitä viroistaan, lukaaleistaan, Jaguareistaan ja veronmaksajilla laskutetuista ulkomaanmatkoistaan, ja monet tuntevatkin mielihyvää tavasta, jolla yliopistot pyrkivät häpäisemään minua pakottaessaan itse kouluttamansa tohtorin nuolemaan nurkkapieliä kerjäysmuki kädessään. Asioista vastuussa olevat professorit saavat hävetä tätä asiaintilaa enemmän kuin minä häpeän heidän tekemiään ihmisoikeusrikoksia. Niinpä viestini heille ei sisällä mitään sellaista, minkä voisin sanoa tässä, mutta voin vakuuttaa, että se on toivotusmuotoinen ja yksisuuntainen.

Niille, jotka haluavat asiasta lisätietoja, suosittelen kirjaani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Videoblogi: Mitä vikaa politiikassa ja demokratiassa?

Oheisella videolla kerron, miksi en ole poliitikko ja mikä politiikassa ja demokratiassa mättää.

Käsittelin aihetta aiemmin blogikirjoituksessani ”Demokratian kymmenen kirousta”, joka löytyy tästä.

Aihetta käsitteleviä kirjoja voi löytää muun muassa tästä ja tästä.

Videoblogi: Miksi olen kansallisliberaali?

Liberalismia pidetään usein yhtenäisenä ilmiönä, vaikka saman käsitekaton alle mahtuu juuri niin paljon erilaisia suuntauksia kuin vapauden käsitteestä voidaan johdella. Yksi erottelu koskee liberalismia ja sitä huomattavasti ankarampaa libertarismia, jonka eräät muodot lähestyvätkin anarkokapitalismia.

Toinen erottelu vallitsee arvo- ja sosiaaliliberalismin ja talousliberalismin välillä. Nämä ajatussuunnat suhtautuvat toisiinsa kuin tuli ja vesi. Jos talous on täysin vapaa, ihmisten vapaus kaventuu järjestelmän eduksi. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden pitää olla kurissa ja kontrollissa.

Aina voidaan tietenkin väittää, ettei ihmisten vapautta edistä se, jos talous ei ole vapaa. Keskeinen kysymys koskee sitä, voidaanko taloudellisella vapaudella turvata arvojen ja elämäntavan vapaus. Käsitykseni mukaan ei voida.

Syy tähän on yksinkertainen: talous on vallankäyttöä. Jos vallan avaimet annetaan taloudellisille toimijoille, ne luovutetaan yleensä rikkaiden pääomanomistajien ja taloudellisten instituutioiden, kuten pankkien, haltuun. Tällöin raha ja valta ratkaisevat. Talousjärjestelmän vapauden puolesta puhuminen on yleensä puhetta voimakkaimpien ja vahvimpien toimijoiden sekä järjestelmän itsensä puolesta. Järjestelmä ei ole kuitenkaan itseisarvo, mutta yksilöiden hyvinvointi on.

Tietenkin myös menestyvä talousjärjestelmä voi osaltaan taata yksilöiden vapauden ja hyvinvoinnin, ja nykyisin ihmisten ahdinko johtuukin suureksi osaksi siitä, että talousjärjestelmän liikkumatila on valtioiden velkaantumisen myötä kaventunut eivätkä valtiot voi enää varmistaa ihmisten henkilökohtaista vapautta. Eli täysin vastakohtaisia asioita talousjärjestelmän vapaus (ja sen mukainen toimintakyky) sekä yksilöiden henkinen ja sosiaalinen vapaus eivät suinkaan ole. Talousjärjestelmän menestyksen ja yksilöiden hyvinvoinnin yhdistäjänä toimii tällöin kuitenkin kansallisvaltio.

Nykyisin näyttää siltä, että järjestelmän täydellinen taloudellinen vapaus (eli kapitalismin ja globalisaation muodossa toteutettu liberalismi) ei turvaa ihmisten eikä edes kansakunnan kokoisten yksiköiden hyvinvointia. Tämä johtuu siitä, että kansallisvaltiot on ajettu alas. Jotta talousjärjestelmän vapaus toimisi moraalisesti oikeudenmukaisella tavalla, tarvitaan julkisen vallan ohjausta.

Kuria ja kontrollia kaipaisi erityisesti Euroopan unionin maiden holtittomasti hoidettu talous. Vain poliittisen vallan ohjauksessa voidaan varmistaa, ettei vapaa markkinatalous ajaudu yksilöitä ja heidän arvojaan, elämäntapaansa ja sosiaalisia oikeuksiaan sortavaksi kapitalismiksi, jolla ei ole omaatuntoa eikä moraalia sen enempää kuin totalitaarisella sosialismilla tai kommunismillakaan.

Yksi tapa nähdä yksilönvapaus on ollut jakaa vapaudet vapauksiin rajoitteista ja vapauksiin tehdä aktiivisia tekoja. Talousliberalistit ovat yleensä nähneet vapauden vapautena rajoitteista. He ovat julistaneet ihmiset vapaiksi ja jättäneet heidät oman onnensa nojaan. Sen sijaan arvo- ja sosiaaliliberaalit ovat painottaneet, että olemusvapaudet jäävät kuolleiksi kirjaimiksi ilman mahdollisuuksia vapaisiin tekoihin. Myös Neuvostoliitossa ihmisillä oli olemusvapauksia vaikka muille jakaa, mutta heiltä puuttuivat mahdollisuudet toteuttaa niitä. Jotta vapaudella olisi merkitystä ja arvoa, vapauden pitää toteutua aktiivisina tekoina. Siksi pelkkä olemusvapaus ja vapauksien julistelu eivät riitä.

Ei riitä myöskään pelkkä talousliberalismi. Vaikka kannatankin markkinataloutta, myös sitä pitää toteuttaa kansanvaltaisessa poliittisessa ohjauksessa. Paras toimintayksikkö tämän työn tekemiseen on nähdäkseni itsenäinen kansallisvaltio, sillä se on juuri sopivan kokoinen yksikkö rousseaulaisen yhteistahdon ilmaisemiseen. Kansallisvaltioiden lähtökohtina ovat tällöin Hegeliä ja Snellmaniakin kiinnostaneet yhteinen kieli, kulttuuri ja kansakunta.

Kansallisvaltiot ovat tehokkaimpia välineitä poliittisen kontrollin harjoittamiseen, ja siksi niitä pitäisi vahvistaa eikä heikentää. Siksi olen mieluummin arvo- ja sosiaaliliberaali kuin talousliberaali. Myöskään Euroopan unionin ongelmamaiden asiat eivät järjesty ulkoapäin kurittamalla, sillä kansakunnat voivat niissä pahoin jo nyt. Se on suureksi osaksi seurausta Euroopan unionin harjoittamasta riistosta, jonka mukaisesti köyhimmät valtiot on pakotettu uhraamaan kansallisvarallisuutensa rahaliiton kelkassa pysymiseen ja varakkaimmat verorahansa toisten tukemiseen. Parempi olisi palauttaa valtioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus rahaliittoa purkamalla, sillä juuri vapaus ja itsemääräämisoikeus ohjaavat myös vastuuseen.

Tämä on vastaus myös siihen kysymykseen, miksi olen poliittiselta katsomukseltani kansallisliberaali. Kansakunnan vapaus toteutuu parhaiten kansakuntien itsemääräämisoikeutena. Kansallisliberalismi ei ole toisaalta myöskään sellaista konservatiivisuutta, joka on ollut tyypillistä monille talousliberaaleille.

Arvo- ja sosiaaliliberalismiin liittyy myös seksuaalinen vapaus ja vapaa seksi; tosin lähinnä vain sikäli kuin vapaa seksuaalisuus ei johda tilanteeseen, jossa seksuaalisuutta on pakko käyttää elinkeinona tai jossa seksin harjoittaminen on tahdon vastaista tai riistää joitakin kanssakäymisen osapuolia esimerkiksi itsemääräämisoikeuden loukkauksilla. Arvo- ja sosiaaliliberalismin kannalta ei ole myöskään toivottavaa, että seksin (eritoten heteroseksin) seuraukset johtavat sosiaalisen tai taloudellisen vapauden menetykseen, joka ilmenee puutteen, elatusvaikeuksien tai loputtomien perhehuolien muodossa. Tällaisissa tapauksissa heteroseksuaalien kannattaisikin itsesäädellä ja rajoittaa omaa seksuaalisuuttaan esimerkiksi väestöräjähdyksen hillitsemiseksi. Sikäli olen kyllä seksuaalipoliittisesti sosialisti, että käsitykseni mukaan jokaisen pitäisi saada ilmaiseksi.