3. joulukuuta 2009

Miten ilmastosota voitetaan?


Ensi viikolla maailman ilmakehää kuumentaa Kööpenhaminan ilmastokokous. Osallistujamaiden edustajat valmistautuvat parhaillaan joukkojensiirtoihin ryhmittyäkseen asemiin taistelukentälle. Hiilidioksidia kertyy runsaasti, sillä paikalle saapuu divisioonan verran maahanlaskujoukkoja, jotka pyyhältävät perille ilmojen halki. Kokoukseen kertyy noin 15 000 byrokraatin parvi yhteensä yli 200 maasta.

Nykyisin, kun ihminen ei sodi vain toinen toistaan vastaan kansakuntien välisissä sodissa vaan myös itseään vastaan lajina, maailmansodatkin joudutaan käymään koko ihmiskuntaa koskevista uhista. Maailmansodissahan globalisaation olemus varsinaisesti keksittiin. Erona on, että nyt globaalia sodankäyntiä sovelletaan rauhanomaisissa neuvotteluissa.

Yhteisesti tunnustetun uhan vallitessa on ollut helppo päästä sopuun strategiasta. Kokouksen yhteisenä tavoitteena on rajoittaa ilmakehän lämpeneminen korkeintaan kahteen asteeseen. Jokaisella maalla on kuitenkin omat neuvottelutavoitteensa, jotka liittyvät siihen, millä ehdoilla ja keinoilla kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää. Lisäksi ilmakehän kuumenemisesta ja sen syistä ei olla tieteellisesti yksimielisiä. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on kenties viisasta ”varmuuden vuoksi”, mutta perin kiinalaiselta näyttää asian poliittinen puoli.

Ilmastosodan lähtökohdat

Toivon, että kokous onnistuu eli sopuun ei päästä (tai jouduta), sillä tarjolla on vain huonoja sopimuksia järjettömin ehdoin. Katsotaanpa ensin neuvottelujen lähtökuoppiin ja raivataan sitten esiin se, mikä kokouksen perusajatuksessa on pielessä.

Euroopan unionin arvion mukaan maailman kasvihuonepäästöjä pitäisi leikata 25–40 prosenttia, jotta yli kahden asteen lämpötilannousu voitaisiin välttää. EU itse on sitoutunut vähentämään päästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta mutta luvannut edetä 30 prosenttiin, mikäli muut neuvotteluissa mukana olevat maat suostuvat riittävän tiukkoihin vähennyksiin. Toistaiseksi Euroopan unioni taistelee ilmastonmuutoksen pyörremyrskyjä vastaan lähes yksin, vaikka se tuottaakin vain 14 prosenttia maailman kasvihuonekaasuista.

Suurimmaksi hiilidioksidin tuottajaksi kohonnutta Kiinaa ei lasketa neuvotteluissa teollisuusmaaksi vaan kehitysmaaksi. Tämä sopii kiinalaisille hyvin, sillä kehitysmaiden päästörajoitusvelvoitteet määritellään selvästi väljemmiksi kuin teollisuusmaiden. Kiina, Intia ja muut kehitysmaat ovat kirkkain silmin lausuneet, että niille talouskasvu on ensisijainen tavoite.

Maailman toiseksi suurin saastuttaja Yhdysvallat ei puolestaan ratifioinut lainkaan aiempaa ilmastosopimusta, Kioton pöytäkirjaa. Barack Obaman hallinto on suhtautunut ilmastoneuvotteluihin edeltäjäänsä suopeammin, mutta kokouksen esivalmisteluissa Yhdysvallat ei ole kuitenkaan sitoutunut merkittäviin päästövähennyksiin.

Euroopan unionin arvion mukaan maailmassa tarvittaisiin päästöjen vähentämiseen vuosittain varsin kohtuulliselta näyttävä summa, noin 175 miljardia euroa. Maailmanpankin entisen pääekonomistin Nicholas Sternin vuonna 2006 Britannian hallitukselle laatimassa raportissa arvioidaan, että jos ilmastonmuutosta ei hillitä, se aiheuttaa pysyvän 5–20 prosentin laskun maailman bruttokansantuotteeseen. Sternin mukaan vähennystoimet olisivat taloudellisesti kannattavia, sillä niihin riittäisi prosentti maailman bruttokansantuotteesta vuodessa. Olen käsitellyt Sternin raporttia aiemmin tässä. Toisaalta tavoitteiden riittävyydestä ja rahoituksesta ei ole päästy sopuun, ja Sternin raporttia on syytä pitää ylioptimistisena, eikä se ole luotettavuudeltaan parempi kuin samanniminen saksankielinen viikkolehti.

Entä miltä tilanne näyttää Suomen kannalta? Suomen pääneuvottelija Sirkka Haunia ympäristöministeriöstä kirjoittaa, että ”kunnianhimoinen” sopimus Kööpenhaminassa olisi Suomen teollisuuden etu. Virkamies näkee edut ”luonnon suojelemisessa” ja korkean teknologian viennissä sekä siinä kilpailullisessa seikassa, että muita kiristetään ehkä vieläkin pahemmin.

Todellisuudessa päästörajoitukset eivät tuo kylmälle ja pimeälle maalle muuta kuin pelkkiä rasitteita. Jos tuotannolliset olot täällä entisestäänkin vaikeutuvat, alkaa tapahtua niin sanottua hiilivuotoa, eli teollisuuden investoinnit siirtyvät maihin, joiden ilmastopolitiikka on eurooppalaista löyhempää.

Selkeitä ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin

Mikä sitten Kööpenhaminan sopimusluonnoksessa on pielessä, ja mitä asian korjaamiseksi pitäisi tehdä? Kokouksen päämäärissä on kaksi olennaista vikaa.

Ensinnäkin (1) se on poliittisesti epäoikeudenmukainen. Kiina vaatii sopimukseen sitoutumisesta 300 miljardin euron vuosimaksua ja Intia sekä Afrikka toisen mokoman. Tämä merkitsee, että kehittyneet maat yritetään pakottaa siirtämään satoja miljardeja euroja verovaroja kehitysmaissa toimiville, suuria voittoja tuottaville valtiollisille yrityksille tai ylikansallisille firmoille niin sanottuna ilmastomaksuna.

Samanaikaisesti näissä maissa toimivat yritykset tekevät tuhansien miljardien voitot vuositasolla, ja Kiina on yksi maailman harvoista maista, jonka talous globaalin laman keskellä kasvaa. Lisäksi maan valuuttavarannot ovat niin suuret, että se voisi suoraan valtion kassasta maksaa toimet, joilla ilmastotavoitteet toteutetaan. Kiinassa myös lisätään koko ajan hiileen perustuvaa sähköntuotantoa ydinvoiman ohella.

Toinen (2) ongelma on, että kokouksessa keskitytään punnitsemaan lähinnä eri maiden tuottamia hiilidioksidin kokonaismääriä, joiden pohjalta käydään päästökauppaa. Tämä on täysin järjetön ja jopa tuhoisa lähtökohta.

Hiilidioksidin tuotantoa pitäisi arvioida siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti hiilidioksidia tuottamalla on onnistuttu valmistamaan hyödykkeitä, eli kuinka hyödyllistä tai jopa välttämätöntä se on. Esimerkin tästä antaa nykyinen autojen hiilidioksidipäästöjen laskentajärjestelmä. Autoille on säädetty veroja siltä pohjalta, miten paljon ne tuottavat hiilidioksidia ajettua kilometriä kohti. Samaan tapaan myös teollisuuden ja kotitalouksien hiilidioksidipäästöjä pitäisi tarkastella siltä pohjalta, miten paljon kasvihuonekaasuja esimerkiksi terästonnin tai paperitonnin valmistus saa tuottaa tai miten paljon hiilidioksidia saa syntyä asuntoneliöiden lämpimänä pitämisestä tietyssä säätilassa.

Kokouksen lähtökohtana käytettävä hiili-intensiteetti, jolla tarkoitetaan päästöjen suhdetta bruttokansantuotteeseen, ei riitä ympäristötehokkuuden arvioimiseen, sillä se ei kerro riittävästi esimerkiksi maatalouden päästöistä, jotka ovat luontoperäisiä eivätkä ihmisen aiheuttamia. Niiden osuus on kuitenkin huomattava. Esimerkiksi Ilta-Sanomat paljastaa pieruhuumoria muistuttavassa jutussaan, että ”[k]arjaeläinten ’päästämä ilma’ muodostaa monessa maassa yllättävän suuren osan kasvihuonepäästöistä. Australiassa tämä luku on määritelty 14 prosentiksi ja Uudessa-Seelannissa jopa 50 prosentiksi päästöistä.”

Kokonaispäästöjen ja maakohtaisten päästökattojen asettamisesta pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, joka mittaisi päästöjen määrää jokaista tuotettua yksikköä kohti. Tämä

1) antaisi kuvan saastumisen syistä,

2) auttaisi arvioimaan saastumisen oikeutusta,

3) ohjaisi kehittämään paremmalla hyötysuhteella toimivaa tekniikkaa ja

4) estäisi hiilivuodon eli heikolla ilmastosuhteella toimivan tuotannon pakoa huonosta päästöpolitiikasta hyötyviin maihin.

Tällainen järjestelmä ottaisi huomioon kehittyneiden maiden kyvyn tuottaa hyödykkeitä hyvällä ilmastosuhteella. Se, joka ei yltäisi riittäviin tehokkuusarvoihin, pitäisi velvoittaa maksamaan sakkoa yhteiseen kassaan, josta sitten rahoitettaisiin kansainvälisiä ilmastotavoitteita, esimerkiksi paremman tekniikan kehittämistä.

Nykyjärjestelmässä asiaa arvioidaan etupäässä siltä pohjalta, mitkä ovat kunkin maan kokonaispäästöt aivan riippumatta siitä, mitä niitä aiheuttava teollisuus tuottaa vai tuottaako mitään. Tämä on absurdia, koska se johtaa käyttämään paljon saastuttavaa tekniikkaa siellä, missä päästöoikeuksia on runsaasti tarjolla, kuten Kiinassa ja muissa kehitysmaissa.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa olisi tärkeää pelastaa hyvällä ilmastosuhteella toimivan suomalaisen teollisuuden edut. Samaten tärkeää on, että tekninen kehitys taattaisiin luomalla kannuste vähäpäästöisille tuotannon tavoille.

Vihreiden ilmastoneuvottelijoiden auto käy nyt tyhjäkäyntiä, sillä he edistävät kehitysmaiden etuja luoden niille helpotuksia, jotka koituvat koko planeetan tappioksi ja hidastavat hyvällä ilmastosuhteella toimivan tekniikan käyttöönottoa. Sen sijaan kestävän kehityksen takaisi markkinataloudelliseen tehokkuusajatteluun sisältyvä pyrkimys parempaan hyötysuhteeseen sekä siihen liittyvä tekninen evoluutio.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa on anekaupan kaiku.