16. tammikuuta 2022

Päivän maahanmuutto- ja feminismitruuttaus

Poliittisen vihervasemmiston pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat pilaa talvista viikonloppua kahdella agendajutullaan, joiden kautta lukijoita pakotetaan vastaanottamaan lehden truuttaamaa maahanmuuttoa ja feminismiä.

Sanoma-yhtiöiden nykyisin omistamassa Satakunnan Kansassa ensijulkaistu juttu on otsikoitu HS:ssä sanoin:”Kuka tahansa voi tunkeutua sisään ja tappaa minut– Kun brasilialainen Maria Saikku muutti suomalaiseen pikkukylään, hänet valtasi kauhu”.

SK:n klikkiotsikossa puolestaan sanottiin: ”Kun brasilialainen Maria muutti Suomeen ja Luvialle, hän ei uskaltanut jäädä yksin kotiin Talossamme on isot ikkunat: tännehän voi tunkeutua kuka tahansa sisään, viedä tavaramme ja pahimmassa tapauksessa tappaa minut, ajattelin”.

Kyseinen kauhistelu ei ole pelkkää liioittelua vaan suoranaista vääristelyä.

Otsikossa väitetään maahanmuuttajan subjektiivisessa tunnemaailmassa piehtaroiden, että suomalaiset muka ovat kuolemanvakava turvallisuusuhka täällä oleskelevalle ulkomaalaiselle. Näyttö kantaväestön pelottavuudesta puuttuu kuitenkin tästä tarinoinnista täysin.

Sen sijaan lehti antoi ulkomaalaiselle mahdollisuuden moittia suomalaisia ja ohjata kantaväestöä tuntemaan syyllisyyttä agraarisesta pahuudesta ja kiitollisuutta työperäisestä maahanmuutosta, jota ilman Suomi olisi mukamas suuressa pulassa.

Vaikka haastateltu kiittääkin lopulta suomalaista yhteiskuntaa vuolaasti turvallisuudesta, juttu vihjaa epäsuorasti, että ulkomaalaisten on syytä katsella suomalaisia epäilevästi alta kulmain.

Toimittaja Tapio Nevan kannattaisi hakea Saikkua selittämään myös se, miksi rikostilastot osoittavat maahanmuuttajien tekevän suhteellisesti enemmän henki- ja väkivaltarikoksia kuin suomalaiset itse, väestöosuuksiin suhteutettuna.

Vuonna 2015 maahamme tunkeutui laittomasti suuri määrä turvapaikanhakijoina tulleita sotilaskarkureita, jotka raiskasivat alaikäisiä – asia, josta Helsingin Sanomat yhdessä muun valtavirtamedian kanssa vaikeni kuuluvasti. Myös Migri kertoi turvapaikanhakijoiden sotilastaustasta vasta vuonna 2019 voidakseen tarjota heille ”kansainvälistä suojelua”. YK:n pakolaisjärjestön mukaan sotilaskarkuruus ei ole hyväksyttävä turvapaikan myöntöperuste.

Nyt muutamaa vuotta jälkeenpäin valtakunnan jokaiseen kolkkaan leviävässä aviisissa julkaistaan kirjoitus, jossa satunnaisesti valittu ja aivan toisesta ilmansuunnasta tullut maahanmuuttaja selittää hymyillen, että hän puolestaan on voinut pitää suomalaisia ihmisiä kuolemanvakavana uhkana itselleen!

Lehti operoi stereotypioilla pyrkiessään kääntämään uhkakuvat nurin ja pehmittäessään lukijoita ajattelemaan, että syy maahanmuuttajien kokemaan yhteiskunnalliseen epäluottamukseen voikin olla suomalaisten epävieraanvaraisuudessa eikä maahanmuuttajaväestön itsensä aiheuttamassa luottamuspulassa. 

Todellisuudessa suomalaisten tuntema epäluottamus on ollut aiheellista ja monikulttuurikokeilun epäonnistuminen ilmeistä.

Totuus tarinatalouden takana on, että Suomen julkinen talous ei hyödy myöskään työperäisestä maahanmuutosta mitään. Silti hallitus uhkaa kaksinkertaistaa työperäisen maahanmuuton vuoteen 2030 mennessä, jotta myös asiantuntija-alat saataisiin kansoitettua ulkomaalaisilla suomalaisten työttömien ja valkokaulusköyhälistön tappioksi.

Toinen Helsingin Sanomien ilouutinen poliittiselle vihervasemmistolle sisältyy feministitoimittaja Suvi Aholan kirjoittamaan juttuun ”Naiskirjailijoilta on puuttunut huoneita, mutta vielä enemmän tarvetta on ollut hiljaisuudelle ja huolettomuudelle”.

Kun ei ole rahahuolia, on tietysti yksi huoli vähemmän. Eivätkö Suomen Akatemia ja Koneen Säätiö ole tukeneet riittävästi feministejä ja naisia?

Ahola kaivaa historian hämäristä skitsofeministi Virginia Woolfin ja maalailee mustavalkoisessa tuokiokuvassaan häntä siteeraten: ”Tarvitaan välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone, jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta.”

Kuvaus vastaa nykyfeministien tapaa kaivautua rahalla panssaroituihin poteroihinsa ja panic roomeihinsa yliopistoissa.

Kun Helsingin Sanomat on jaellut rahamagneettisen maineen rakentamiselle tärkeää myönteistä julkisuutta suosikeilleen, ovat lehden ”asiantuntijoina” olleet terrorismintutkijana esiintyvä Leena Malkki ja populismintutkijana itseään pitävä Emilia Palonen. Heiltä lehti on kalastellut toimittajia miellyttäviä lausuntoja. Tätä on asiantuntijavallan medioituminen, jonka luonteen osoitin kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Mutta raharalli jatkuu feministien hyväksi. Se johtaa harhaan myös, jos ajatellaan, että tieteilijöiden pätevyys mitataan, kuten nyrkkeilijöiden, kiekkoilijoiden ja formula-autoilijoiden: kahmitun rahan määrällä.

Suomen Akatemia on tukenut sukupuolentutkimuksen yksiköissä harjoitettavaa umpikorvaisuutta antamalla queer-teorian pääideologille Tuula Juvoselle yhteensä 1 122 840 euron (53 308 + 12 880 + 500 000 + 431 658 + 124 994) määrärahat, Suomen historiaa vääristelleelle ja tutkimusetiikkaa sekä tieteen metodologisia periaatteita rikkoneelle Inari Sakille yhteensä 1 239 637 euron (15 70947 541 + 106 939 + 261 902 + 327 546 + 480 000) määrärahat ja kirjaani Totuus kiihottaa perättömästi haukkuneelle ”nykykulttuurin tutkijalle” Tuija Saresmalle yhteensä 559 953 euron (280 000 279 953) kostorahoituksen.

Lisäksi internationalismin tukijana tunnettu Koneen Säätiö myönsi Emilia Paloselle 376 000 euroa ja Inari Sakille 377 000 euroa kansallismielisten ihmisten mustamaalaamiseen ”populisteiksi”. Kirjailijana esiintyvälle blogistille Koko Hubaralle Koneen Säätiö myönsi rahaa avokätisesti, ja kustannusyhtiö Otava perusti hänen kanssaan vain ”ruskeille tytöille” tarkoitetun kirjoittajakoulun.

Nuorisotutkijana esiintynyt Vasemmistoliiton kansanedustaja ja nuorison taitava manipulaattori Veronika Honkasalo sai Suomen Akatemialta 280 104 euroa riihikuivaa rahaa 400 149 euron hintaiseen ”monikulttuurisen seksuaalisuuskasvatuksen” selvittelyyn (kritiikkiä tuloksettomuudesta täällä).

Julian Honkasalolle Suomen Akatemia myönsi 205 828 euroa transsukupuolisuusselvitykseen ja biologista sukupuolieroa ”biovaltana” ja ”biopolitiikkana” vastustavaan tendenssitoimintaan. Hyvänä huonona esimerkkinä pseudotieteellisestä julkaisutoiminnastaan on Kalevi Sorsa -ajatuspajan ja OKM:n rahoilla tuotettu jokaisen woke-vouhottajan ja cancel-häirikön taskuase.

Eikö ole naisia ja feministejä puskuroitu tunnottomalla rahalla? Tämä kaikki on ollut pois oikeilta ja kriittisiltä tutkijoilta.

Eivätkö naistenhuoneet riitä sukupuolisesti neutraloiduissa yliopistoissa, joissa filosofista ajattelua vastaan marssitetaan 1200 kilogrammaa kehopositiivisuutta feminististen dosenttien muodossa?

Valtion taiteilijaprofessuurit ja muut akateemiset laakerit on jaettu sukupuolista kauhun tasapainoa noudatellen, vaikka ei olisi yhtään tarvinnut. Taiteen vertaisvartiontijärjestelmä ei ole taannut (väitteiden vastaisesti) mitään vapautta vaan sitonut apurahakapinalliset filosofian pahimpaan viholliseen: riippuvuuteen ja konformistiseen saman kuun ulvontaan.

Kun Helsingin Sanomat aikoo jatkossa kunnioittaa feministisiä professorittaria ja tutkijatohtorinnoja, lehti voi tarjota heille ”hiljaisuutta” ja ”huolettomuutta” jättämällä heidät lukollisten ja rahalla äänieristettyjen bunkkereidensa rauhaan.

Puolueeton ja täysin objektiivinen Helsingin Sanomat tilannee kannanotot sukupuolisen tasapainotuksen vuoksi jatkossa miessuosikeiltaan Heikki Hiilamolta (vihr.), Oula Silvennoiselta (vihr.), Panu Raatikaiselta (vas.) ja Heikki Patomäeltä (vas.).

5. tammikuuta 2022

Nyt ei kannata olla ”Kovis-19” – Itsemääräämisoikeudella on rajansa myös rokotusasioissa

Loppiaisen jälkeen työikäisiä suomalaisia aletaan rokottaa kolmanteen kertaan koronaa vastaan.

Parikymmentä prosenttia yli 12-vuotiaista suomalaisista ei ole suostunut ottamaan ensimmäistäkään piikkiä, vaikka koronan tuhot ovat sekä yksilöille itselleen että kansantaloudelle katastrofaaliset.

Rokotetut kestävät kyllä omikronin oireet, mutta pääsyy sulkutilojen jatkamiseen on, että rokottamattomat täyttävät tehohoitopaikat, ja siksi korona ei saa levitä.

Kun virus ei näytä laantuvan, vaan kansainvälinen liikenne kuljettaa meille virusvariantteja ja -mutantteja kehitysmaista, pitäisi aloittaa kansalaisten velvoiterokotukset. Niitä olisi pitänyt toimeenpanna jo viime vuoden aikana.

Rokotteista on kieltäydytty lähinnä itsemääräämisoikeuteen vedoten, jolloin perustelut eivät ole olleet tieteellisiä vaan yksilöiden tahdon ja mielipiteiden varaisia.

Ei ole hyväksyttävää, että rokottamattomat määräävät itsemääräämisoikeudellaan koko muuta yhteiskuntaa, etenkään kun mitään tieteellistä tai moraalista perustetta rokotteista kieltäytymiseen ei ole. 

Suomessa on monia muitakin pakkoja, eikä mikään asia tule moraalittomaksi vain sillä perusteella, että siihen liittyy jokin pakko. On oikeanpuoleinen liikenne, oppivelvollisuus ja niin edelleen, eikä niitäkään voi vastustaa vetoamalla itsemäärämisoikeuteen tai yksityisyydensuojaan.

Pakkorokottamiseen liittyvä paheksunta paljastuu nurinkuriseksi, kun huomataan, että rokottamattomathan oikeastaan pakottavat toisia ihmisiä omalla kieltäytymisellään.

Itsemääräämisoikeudesta on tehty identiteettipolitiikan, ”yhdenvertaisuuden” ja ”yhteisöarvojen” kaltainen näennäisperustelu asiaan kuin asiaan, eikä sen takana ole useimmiten muuta kuin ideologiaa, disinformaatiota ja vääriä käsityksiä. Olen siis täysin eri mieltä rokotevelvoitteen oikeutuksesta kuin esimerkiksi tämä täällä.

Tosiasiassa itsemääräämisoikeus kelpaa perusteeksi vain, jos yksilöt tietävät, mikä heille on hyväksi ja jos yksilöiden tahdon noudattamisesta ei ole haittaa muille ihmisille tai yhteiskunnalle.

Nyt niin ei ole. Rokotteista kieltäytyminen vaarantaa yksilöiden oman terveyden lisäksi sivullisten terveyden ja kuluttaa yhteiskunnan kukkaroa. Kieltäytyjien kaarti estää muita tehohoitopotilaita saamasta hoitoa. Siinä vaarantuvat yhdenvertaisuus ja muut perusoikeudet! Tilastot ovat yksiselitteisen selviä.


Meritokraattinen ja kausaalinen oikeudenmukaisuus

Eräät ovat esittäneet, että koronassa kärvistelevät rokotteesta kieltäytyjät pitäisi laittaa maksamaan sairaala- ja hoitokulunsa itse. Tupakoitsijat ovat valistaneet, että se ei käy, koska hoidetaanhan keuhkosyöpiäkin julkisyhteisön tuella.

Siinäpä se ongelma onkin.

Diabeteksen tapaiset sairaudet tai liikalihavuuden seuraukset eivät ole yksiselitteisesti tai lainkaan itse aiheutettuja, vaan niiden takana on geneettistä taipumusta. Sen sijaan virukselle altistuminen ei johdu perintötekijöistä vaan yksilön omasta toiminnasta, jolla sairastumisen voisi toisaalta myös välttää.

Meritokraattisen ajattelun mukaan itse aiheutettujen sairauksien hoitokuluja olisi oikein maksattaa syyllisillä itsellään, ja terveyttään hoitavia ja siitä huolehtivia olisi oikeudenmukaista palkita. Ainakaan syyttömillä ei pitäisi maksattaa muiden kuluja.

Näin sanoo kausaalinen aiheuttamisperiaate, joka onkin eettistä dynamiittia poliittisille keskusteluille. Se on ollut sitä myös rationaalisesti laskelmoiville vakuutusyhtiöille, jotka laskuttavat riskien mukaan.

Parasta olisi kuitenkin varautua virukseen etukäteen, jotta asioita ei tarvitsisi murehtia jälkikäteen. Jälkiviisaus on aina tehokkaampaa etukäteen esitettynä.

Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään estettä kansalaisten velvoiterokottamiselle, sillä yksilöiden oman edun tietämistä ja tuntemista koskeva ehto ei ole täyttynyt.

Rokotteesta kieltäytyjiä leimaa sama jukuripäinen asenne kuin Suomen Nato-jäsenyyden vastustajia tai niitä, jotka eivät käytä turvavyötäkään, koska siihenhän kuristuu! Kyseessä on suomalaisten helmasynti: pullikointi. Ja se pullikointi tapahtuu parempaa tietoa vastaan.

Löysässä argumentaatiossa alleviivataan esimerkiksi sitä, että kuolleisuus on rokotettujen keskuudessa korkeampi kuin rokottamattomien. Selitys on, että rokotettujen keski-ikäkin on korkeampi, ja heitä kuolee koronaan vanhuudenheikkouden vuoksi tai muista syistä, eli kuoleman aiheuttava tekijä on perimmältään muu kuin rokote.

Parhaiten rokotettuja ovat asiaa ymmärtävät lääkärit, mutta lähihoitajien laaja rokottamattomuus on vaarantanut ikäihmisten terveyden, sillä he kohtaavat paljon vanhuksia, joille omikronmuunnos voi olla kolmenkin rokotuksen jälkeen kohtalokas.

 

Piikistä pitäisi voida kieltäytyä vain lääketieteellisillä perusteilla

Merkkinä tieteenvastaisuudesta oli myös Perussuomalaisten vastalause hoitajien rokotevelvoitteesta. Kannanotto oli muutoin järkeviä puhuneelta puolueelta käsittämätön etenkin, kun puolue vaati koronakriisin alussa melko jyrkkiä toimia viruksen pysäyttämiseksi.

Eduskunta teki oikean ratkaisun päättäessään sote-henkilöstön rokotevelvoitteesta ja antaessaan työnantajille oikeuden vaatia hoitohenkilöstöltä rokotteiden ottamista joko tehtävistä siirtämisen tai palkan maksun tilapäisen lopettamisen uhalla. Rokottamista vaatii myös hoitajien ja lääkärien vala.

Sen sijaan Perussuomalaisten ja kristillisten junnaus koronapasseja vastaan ja pikatestauksen puolesta eräänlaisena rokottamisen vaihtoehtona olivat selviä virheitä. Vastustaminen pelkän vastustamisen vuoksi ei tuo kannatusta vaan vie uskottavuutta. 

Muistista on vaarassa kadota eduskuntakauden alussa 2019 kuultu Perussuomalaisten puheenjohtajakanta, että puolue ei aio vastustaa hallituksen jokaista ehdotusta vaan valikoi kannatettaviksi ne hyvät. Ilmeistä on, että puolue on nyt erehtynyt ohjautumaan jäsentensä tai äänestäjiensä pienen kuppikunnan näkemyksistä.

Kun osa kansalaisista ei kerta kaikkiaan ymmärrä omaa parastaan ja vaarantaa siksi sekä oman että toisten ihmisten terveyden, talouden ja elinolosuhteet, heidät olisi velvoitettava ottamaan piikki tehosteena sakkosanktio.

Velvoite jäisi joka tapauksessa vähäiseksi. Vertailun vuoksi, laissa on pitkään ollut pakkohoitosäädös, jolla yksilö voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, sulkea laitokseen, lääkitä ja laittaa esimerkiksi lepositeisiin, jos hänen katsotaan olevan itselleen tai toisille vaaraksi.

Nämä ovat paljon pitemmälle meneviä toimia kuin rokottaminen, joka ei rajoita ihmisen elämää, etuja tai oikeuksia millään tavalla eikä koettele myöskään oikeustoimikelpoisuutta.

Mikäli rokotteesta kieltäytyneenä sairastuu koronaan, olisi miehekäs teko kieltäytyä sairaala- ja muusta hoidosta. Asian ongelmallisuus onkin siinä, että yhteiskunta on velvollinen hoitamaan myös koronaa sairastavat rokottamattomat, ja nimenomaan silloin heidät joudutaan viimeistään määräämään tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Nähdäkseni rokotuksesta pitäisi voida kieltäytyä vain lääketieteellisellä perusteella, josta sovittaisiin yhdessä potilaan ja lääkärin välisessä konsultaatiossa.

Rokottamattomuuden hinta on HUSin laskelmien mukaan noin miljardi euroa, ja lääkintöneuvos Heikki Pälveen mukaan rokottamattomien omavastuun laajentamista Suomessa rajoittaa lähinnä ”kulttuuri”. Hänen mielestään sairaanhoidon kulut tulisi maksattaa rokottamattomilla itsellään, tosin tällöinkin muille ihmisille aiheutuvat kulut jäisivät laskuttamatta.

Oikeasuhtainen sanktio rokotteesta kieltäytymiseen voisi olla ensikertalaiselle 20 päiväsakkoa ja toistuvasta kieltäytymisestä 50 päiväsakkoa. Todennäköisesti sekään ei löisi vielä yhteiskunnan kannalta leiville.

Jotta miljardin tappio tulisi kuitattua, keskimääräisen sakon pitäisi olla yhtä rokottamatonta kohti yli tuhat euroa.


Poliittinen valta välttelee hyödyllisiä pakkotoimia pitääkseen kannatuksensa

Viranomaisvalta ei ole liioin väläytellyt piikille pakottamista, sillä pakottamisen on pelätty syventävän epäilijöiden vastarintaa, vaikka näytöt rokottamisen puolesta ovat tieteellisesti kiistattomat ja tilastollisesti selvät. Pelkkä psykologinen defensiivisyys ei kuitenkaan selitä laajaa rokotevastaisuutta, vaan siinä on osansa rokotevastaisella propagandalla.

Hallitus ei ole halunnut pakottajan roolia, joka on poliittisesti ongelmallinen. Sama vaivaa oppositiopuolueita, jotka tasapainoilevat rokotteiden vastustajien kanssa kuin harakka tervatulla katolla.

Perusoikeustalebanit puolestaan ovat näyttäneet kyntensä lukemalla lakitekstiä kuin koraania ja antautumalla kirpunnyljentään yksilöiden oikeuksista. He ovat sulkeneet silmänsä tosiasialta, että yksilöiden oikeudet ovat mahdollisia vain yhteisiin velvollisuuksiin sitoutumisen vastakauppana. 

Sellainen, joka vaatii täyttä itsemääräämisoikeutta, velvoittaa muita koronan hoitokuluillaan, joten yhteiskunnalla on oikeus velvoittaa yksilöitä välttämään koronaa toimivilla keinoilla, kuten rokotteilla.

Terveydenhuollon asiantuntijaorgaanit taas ovat pidättäytyneet pakottamisesta ja halunneet säilyttää luottamuksen vanhalla logiikalla, jonka mukaan kuolevalle ei kerrota totuutta hänen tilastaan.

Tämä on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että rokottamisen haitat jäävät hyötyihin verrattuina pieniksi sekä yksilöiden kohdalla että yhteiskunnallisesti.

Niinpä valheellisuudella ja kivapuheella täytyy olla rajansa tilanteessa, jossa kukaan ei ole nyt mukavuusalueellaan.

Itsemääräämisoikeuden ja siihen liittyvän käpykaartilaisuuden kunnioittaminen on venynyt sietokyvyn yli, sillä viruksen jatkuvaa esiinnousua elättää rokottamattomien joukkio.

Tuo joukkio osoittaa yhteiskunnallista välinpitämättömyyttä, joka ei oikene anelemalla, vaan tarvitaan taivuttelevia toimia. Niiden oikeutuksena on, että kukistamisen kohteena on virus eikä ihminen, ja siksi kenenkään ei pitäisi ottaa asiaa henkilökohtaisesti.


Pieni vaiva, iso ilo

Mikään väite, että kaksinkertainenkaan rokottaminen ei ole estänyt tartuntaa tai sairastumista, ei ole pätevä. Ei myöskään sellainen, joka sanoo, että rokotetut levittävät enemmän tartuntoja kuin rokottamattomat. Sekin johtuu muista syistä kuin rokottamisesta. Rokotetut kun elävät yleensäkin aktiivisempaa elämää.

Totuus on, että rokottaminen ei ainakaan edistä viruksen leviämistä, kunhan lisäksi pidetään kuonokoppaa ja distanssia. Mutta rokottaminen estää turhan päätymisen teho-osastolle tai ennenaikaiseen hautaan.

Totuus on sekin, että uusintarokotteet estävät taudin vakavat muodot ja vapauttavat teho-osastot kuormittumisen pelosta, joka on pääasiallinen syy rajoitusten ja sulkutilojen käyttämiseen. Avainasemassa ja ratkaisijan roolissa ovat siis rokottamattomat.

Mitä, jos Lasse Viréninkin olisi pitänyt aloittaa loppukirinsä kolmanteen kertaan uudestaan? Ilman rokotekattavuutta koronan nujertamisesta tulee ikuinen loppukiri, jonka maaliviiva katoaa horisontin taakse.

Ei ole hyväksyttävää, että tieteenvastainen ja kaikkiin asioihin kroonisella vastarinnalla asennoituva porukka pitkittää yhteiskunnallista terveyskriisiä ja pitää yhteiskuntaa halvaantuneessa tilassa.

Esivallalla on oikeus velvoittaa kansalaisia muissakin tärkeissä asioissa, joista yksi on asevelvollisuus. Siitäkään ei voi kieltäytyä ilman seurauksia. Mitä sitten, jos tulisi liikekannallepano? Sanoisiko rokotevastainen käpykaarti, että ”me emme osallistu, koska self ownership?” Koronakriisin keskellä olemme sodassa alati uusia hyökkäyksiä tekevää virusta vastaan.

Menkää siis nyt viimeisetkin vastarannanlohet ja vastavirrankiiskit hakemaan se piikki hihaanne, kun ilmaiseksi saatte, eikä tarvitse edes maksaa.

Annatte lahjan itsellenne ja toisille. Pakkorokotus ei ole pakkoruotsi, ja pakolta välttyy niinkin yksinkertaisesti kuin ottamalla rokotteen vapaaehtoisesti.

Patakonservatiivien kannattaa ottaa perinteisellä tekniikalla valmistettu rokote, mikäli ei mRNA-rokotteisiin luota, ja muistuttaa terkkaria rokoteneulan aspiraatiosta.

SARS-CoV-2-viruksesta on tullut sellainen painajainen, joka ilmestyy nurkan takaa uudestaan eikä väisty ilman raudanlujia ja päättäväisiä otteita. Niiden puuttuessa korona ei jää kriisiksi, vaan siitä muodostuu kokonainen aikakausi.

Rokotteen ottaminen pitäisi nähdä kansalaisvelvollisuutena, josta kieltäytyminen tulisi julistaa niin sanottua vihapuhetta selvästi vakavammaksi julkiseksi häpeän aiheeksi niin mediassa kuin hallitusvallan hoveissakin. 

On järjen vastaista, että kukaan ihminen kieltäytyy koronarokotteesta terveytensä ja henkensä uhalla. Selitys voi olla, että rokotteista kieltäytyminen ei ole pelkkää hyötyjen ja haittojen järjellistä puntarointia. Yhtä sairaustilaa arvioitaessa löydetään usein myös muita sairauksia, mutta en olisi arvannut, että paranoidi skitsofrenia on noin laajalle levinnyt kansantauti. 

Mikä rokotekieltäytyjien mielestä on vaarassa? Oikeus sairastaa yhteiskunnan laskuun?

Totuus on, että rokote ei ole mikään otsaan kiinnitetty mikrosiru, mutta rokottamaton on ”paperiton”, jonka sosiaalinen krediitti on nolla.


Rokottaminen ei ole kehon biopoliittista kolonisaatiota

Voin aivan avoimesti myöntää, että esittämissäni päätelmissä on kyse Michel Foucaultn analysoimasta viisastelusta liittyen kysymykseen, miten ”kansanterveydellinen uhka kohdataan kurinpidollisten toimien ja väestönhallintateknologioiden menetelmillä”.

Olennaista on, että hänen moittimassaan kontrollissa ei ole mitään vikaa. Sen sijaan postmoderni ja jälkistrukturalistinen teoriointi on saanut aikaan sen, että tiedolla ja järjellä hallitsemista on alkanut leimata kalsea klangi. Näytteen terveydenhuollollista kurinpitoa paheksuvasta ajattelusta saa esimerkiksi Foucaultn luentosarjasta Turvallisuus, alue, väestö täältä

Ironista on, että ajatusten esittäjä itse ei pystynyt asettumaan terveydellisten uhkien ulkopuolelle, kuten kurjasta kuolemastaan tiedämme. Väärässä ovat nähdäkseni myös Giorgio Agambenin tapaiset moraalin messiaat, jotka näkevät pandemiaan liittyvän kontrollivalikoiman eräänlaisena laboratoriona entistä autoritäärisemmälle yhteiskunnalle.

Tosiasiassa ihmisten rokottaminen ei ole mitään kehon haltuunottoa, lihan alistamista eikä varsinkaan ”pakkokastraatio” tai ”raiskaus” edes vertauskuvallisesti, vaan merkki sivistyksestä, yhteisvastuusta, eettisestä huolenpidosta ja tietenkin myös tuosta aina uhkaavasta järjen ylivallasta, joka sofistikoituneiden korpikommunistien mielestä on ”kehollisuuden biopoliittista kolonisaatiota”!

Hullunkurista on, että rokotekieltäytyjien irrationalismissa ovat postmodernistit ja nurkkakuntaiset uuninpankoilla mietiskelijät löytäneet toisensa. Rokotevastaisuus on pohjimmiltaan samaa dysforista kipuilua, jota myös ekologisten elämäntapojen kannattajat ja täysvegaanit ovat edustaneet omalla fundamentalismillaan.

Koronakriisin retoriset tarkastelutavat kertovat tavasta keksiä uusia käsitteitä, sisällyttää ne keskusteluun ja taivutella muita ihmisiä ajattelemaan, että nimetty ilmiö tai ongelma on ilman muuta tietynlaisena olemassa (”biopolitiikka”, ”kuukautisköyhyys”, ”naisviha”, ”työvoimakapeikko”, ”tasa-arvovaje”, ”maahanmuuttajien aliedustus”...)

Kuitenkaan tuossa biopolitiikassa ei ole sinänsä mitään etiikan vastaista. Myöskään Foucaultn omasta mielestä tautien ehkäisyssä variolaation tai rokottamisen keinoin ei ole ollut kyse ensisijaisesti kurinpidosta vaan matemaattisen mallien mukaisesta suhteuttamisesta normaaliuteen, jonka takana vallitsee niinkin viaton asia kuin normi.

Vaikka kyseessä on ”Panoptikonista” tuttu tarkkailun ja valvonnan käytäntö sekä siihen liittyvä suhde suvereenin ja alamaisen välillä, ei tuossa hallinnassa välttämättä voida osoittaa olevan mitään moraalista pahaa etenkään kun hallintaa sovelletaan kansalaisten omaksi eduksi, minimiperiaattein, väliaikaisesti ja pakottavassa tilanteessa. Sen sijaan kyseessä on järjen sanelema yhteiskunnallinen välttämättömyys, kuten Foucault näyttää itsekin myöntävän.

Totuus on, että tieteen keinoin ja järkeä seuraamalla voitaisiin saada tämä väsyttävä koronakriisi vihdoinkin loppumaan.

Hyvää loppiaista kaikille.

 

Aiheesta aiemmin:

Miten voittaa rokotevastaisuus?

Rokote tepsii vain annettuna

1. tammikuuta 2022

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon

Strategit voivat iloita, sillä Venäjän siirrettyä sotilasjoukkojaan Ukrainan rajan tuntumaan ne eivät ole ainakaan Suomen rajoilla. Kun sodan uhka kohdistuu muualle, sitä ei käydä todennäköisesti täällä.

Tämä on totuus, mutta vain osatotuus, sillä myös itärajamme takana Alakurtissa majailee suuri määrä lomamatkalle kaipaavia sotilaita.

Ensin oli riski, sitten oli uhka, nyt on pitkään jatkunut kriisi, ja kohta voi olla vaara.

Venäjä valloitti nopean toiminnan joukoillaan Krimin keväällä 2014 ja vei tunnuksettomat sotilaansa Itä-Ukrainaan, ja kirjoitin Ukrainan kurjasta asemasta Venäjän naapurissa viitisen vuotta sitten täällä.

Nyt kun Putin on jälleen laittanut militaaripoliittiset toimija-agenttinsa eli sotilasjoukkonsa lähtötelineisiin, tämä on aktualisoinut kysymyksen, missä Putin pysähtyy.

Median ja poliitikkojen tyynnyttelevästä uneliaisuudesta päätellen kysymys ei liioin näytä kiinnostavan Suomessa, vaikka Venäjältä Suomeen ei ole matkaa yhtään ja Suomi on Venäjässä kiinni kuin laiva laiturissa.

Ilman jarruja Venäjän sotilaskoneisto ei todennäköisesti pysähdy missään vaan etenee alue kerrallaan: siinä meni Tšetšenia, tuossa Etelä-Ossetia ja Georgia ja vihdoin Krim sekä Ukraina.

Jos Venäjä vie lisää joukkojaan Ukrainan alueelle, eli hyökkää kahdeksan vuotta sitten aloittamansa konfliktin jatkoksi nyt uudestaan, se aiheuttaa entistä syvemmän kriisin, joka vaikuttaa suoraan myös Suomeen.

Tällöin Naton ja Euroopan unionin on reagoitava. Koska sotaan Nato ei voi ryhtyä ollessaan puolustusliitto, liittolaismaat joutuvat kiristämään pakotteita Venäjää vastaan.

Koska pakotteet ovat jo nyt kireät, esiin nousee kysymys, mihin vielä voitaisiin puuttua. Tällöin vaakalaudalle joutuvat Venäjältä Suomeen tilattu ydinvoimala ja Saksalle tärkeä Nord Stream 2 -kaasuputki.

Tämä olisi huono juttu sekä Suomelle että Saksalle, sillä vihreä siirtymä on saanut molemmissa maissa aikaan hurjan energiakriisin, ja ilman Venäjän kaasua Saksassa tulisi nopeasti kylmä.

Juuri valmistuneen Nord Stream 2 -kaasuputken sulkeminen koettelisi pahemmin Euroopan maita kuin Venäjää, eikä sitä voida pitää niinkään painostuskeinona Venäjää vastaan kuin Venäjän kiristysaseena suhteessa Euroopan unioniin.

Hampaisiin asti aseistautunut energia-autokratia Venäjä on Euroopalle eräänlainen Saudi-Arabia, jolle öljyase on aseöljyä.


Ukrainan kriisi aktualisoi Suomen Nato-kysymyksen

Koska pakottamisen vaihtoehdot ovat vähissä, Naton ja EU:n tulee osoittaa vahvuuttaan muilla keinoin, joista yksi on tiivistää symbolisesti rivejään.

Looginen vaihtoehto on, että Nato siirtää pelimerkkejään eteenpäin ja esittää Suomelle kysymyksen, onko Suomi mukana Natossa vai ei.

Oven on sanottu olevan kiinni muttei lukossa, mikä pitänee paikkaansa. Sotilasliitto ei tee negatiivisia päätöksiä, joilla se etukäteen sopisi, ettei se hyväksy jotain tiettyä maata jäseneksi. Liitot voivat tehdä vain hyväksyviä päätöksiä ja niitäkin maiden omasta hakemuksesta.

Näin ollen on ymmärrettävää, että Suomen sanotaan päättävän jäseneksi hakemisesta itse. Miten muutoin voisi ollakaan, sikäli kuin Suomi on suvereeni ja itsenäinen valtio?

Giljotiinin terä voidaan kuitenkin virittää, jos Nato tekee aloitteen ja esittää Suomelle selvän kysymyksen, mikä Suomen Nato-kanta loppujen lopuksi on. Ovi ikään kuin avataan kutsuvasti raolleen, ja jos emme siitä kulje, se voi lonksahtaa lukkoon. Tämä linkoaisi Suomen Venäjän ja Valko-Venäjän leiriin.

Kolmas tie, eli liittoutumattomana pysyttely, on menettänyt kansainvälistä uskottavuuttaan ja tosiasiallisen tehonsa, sillä nykyisessä asemassaan Suomi on Putinin kämmenellä.

Avoimien ovien politiikan jatkuminen ei ole tulevaisuudessa varmaa, eikä sitä välttämättä kirjata Naton tulevaan konseptiin, vaikka Naton haluttomuus antaa turvatakuita Venäjälle pysyisikin voimassa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan voi siis aktualisoida Suomessa ulkopoliittisen kriisin, jossa joudutaan päättämään Nato-jäsenyydestä. Aloite voi tulla Yhdysvalloista, josta on myyty Suomelle tuiki tärkeitä hävittäjäkoneita.

Tällaisessa tilanteessa Suomella on kaksi mahdollisuutta: joko aloittaa prosessi Natoon liittymiseksi tai säilyttää aiempi linja liittoutumattomana maana sekä pyrkiä pysyttelemään konfliktien ulkopuolella.

Kansanäänestystä asiassa ei ehditä järjestää, eikä se olisi viisastakaan, sillä kampanjointiajasta tulisi Venäjän uhkailun ja disinformaation alusta. Kansanäänestystä ei ole Nato-jäsenyydestä järjestetty muissakaan maissa, lukuun ottamatta Unkarin ja Georgian tapaisia valtioita, joista toinen eteni jäseneksi murskaäänin toisen äänestyttäessä kansaa vasta, kun Venäjän panssarit möyrivät pihoilla.

Tapauksesta voi oppia, että palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin talo on tulessa. Tarja Halosen (sd.) presidenttikauden ja Erkki Tuomiojan (sd.) ulkoministerikauden historialliseksi virheeksi jää, että Suomi ei hakenut Naton jäseneksi hyvän sään aikana.

Suomen nykyinenkään vasemmistoenemmistöinen hallitus tuskin tekisi Nato-hakemusta omasta aloitteestaan, vaikka jäsenyyttä vaatisi kansakunnan etu.

Jos taas Suomi ei vastaisi Naton kutsuun myönteisesti, seuraus olisi, että Venäjällä hoilattaisiin Ода к радости Finis Finlandiaen johdosta. Puolueeton asiassa ei voi olla, vaikka liittoutumaton voikin.

Tosiasiassa myös ”liittoutumattomuus” on labiilin asemamme retorinen kehystys. Vaikka ”puolueettomuus” päättyi Suomen liityttyä Euroopan unioniin ja Suomi on voimassa olevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan liittoutumaton, Suomi aktuaalisesti liittoutui vuonna 2009 ratifoidessaan Lissabonin sopimuksen, jonka 42.7. artiklan mukaan EU:n jäsenvaltiot ovat velvollisia antamaan kaikin käytettävissään olevin keinoin apua alueellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle toiselle jäsenvaltiolle.

Tämä ”EU:n turvatakuuna” tunnettu lauseke on kuitenkin poliittisesti hontelo lisätessään aiheetonta luottamusta unionimaiden puolustuskykyyn, vaikka halua olisikin. Tärkein ero Naton viidennen artiklan velvoitteisiin verrattuna on, että Euroopan unionilla ei ole sotilallista organisaatiota, joka Natolla on. 

Suomen intresseissä hehkutettu eurooppalainen puolustusyhteistyö on koettu toisissa EU-maissa turhaksi kaksinkertaiseksi rakenteeksi, jota ei todennäköisesti koskaan konkretisoida sotilaalliseksi järjestelmäksi. 

 

Miten Venäjä lukee Suomen etupiiriinsä?

Tilannetta pahentaa, että Venäjä on ilmoittanut vastustavansa ”Naton laajenemista itään”. Se tarkoittaa, että Venäjä vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä Suomen ohi ja yli. Tässä mielessä Venäjä lukee Suomen omaan etupiiriinsä, mikä on kylmän sodan aikainen ajattelutapa.

Yksityiskohtaisesti tarkasteltuina Venäjän 17. joulukuuta esittämät vaatimukset keskittyvät kahteen asiakohtaan, jotka se on julkaissut ulkoministeriönsä sivuilla:

Venäjä-Nato-luonnoksessa sanotaan, että

1) Pohjois-Atlantin sopimuksen jäsenvaltioita edustavat sopimusosapuolet sitoutuvat velvoitteeseen, jolla suljetaan pois Naton laajeneminen muun muassa Ukrainaan sekä muiden valtioiden liittäminen jäseneksi.

Tämä on suora vaatimus Suomen Nato-jäsenyyden poissulkemiseksi ja loukkaa sitä kautta Suomen suvereniteettia sekä edustaa uutta kannanottoa Venäjän Suomi-suhteeseen, jossa tähän asti on toisteltu Suomen Nato-asian riippuvuutta suomalaisten omasta tahdosta.

Venäjä-Yhdysvallat-ehdotuksessa puolestaan esitetään, että

2) Yhdysvallat sitoutuu estämään Pohjois-Atlantin liiton laajentamisen edelleen idän suuntaan ja kieltäytymään ottamasta liittoumaan valtioita, jotka aiemmin kuuluivat Neuvostoliittoon.

Lisäksi luonnoksessa ehdotetaan, että Euroopan tilanne joukkojen ja aseistuksen osalta jäädytettäisiin vastaamaan vuoden 1997 toukokuun tilannetta, jolloin solmittiin yhteistyösopimus Naton ja Venäjän välille.

Tämä tarkoittaa, että Venäjä pyrkii palauttamaan Naton toiminnan ajankohtaan, jonka jälkeen Natoon ovat liittyneet Albania, Bulgaria, Kroatia, Latvia, Liettua, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro.

Kun Venäjä ja Yhdysvallat neuvottelevat asiasta 10. tammikuuta Genevessä, on selvää, että Yhdysvallat ja Nato eivät voi hyväksyä esitystä, jonka mukaan ne eivät saisi vahvistaa kyseisten maiden puolustusta.

Itäisiä maita on vahvistettu viime vuosina nimenomaan Venäjän aiheuttamien shokkien vuoksi. Niiden takia Nato on myös joutunut vaihtamaan raidetta kriisinhallintajärjestöstä takaisin kohti perinteistä puolustusliittoa.

Tosiasiassa Genevessä ei neuvotella vain Ukrainan asemasta vaan myös Suomen Nato-optiosta. Selvää on, että Suomen mahdollisuudesta hakea Natoon jäseneksi ei pidä edes keskustella saati päättää Venäjän eikä minkään muun maan välisissä neuvotteluissa eikä puhelinlankojen laulatuksessa.

Niinistö oli aivan oikeassa huomauttaessaan uudenvuodenpuheessaan, ettei asiaa pidä käsitellä Suomen ohi eikä yli, eikä EU:n pidä olla mukana pelkkänä pakotekoordinaattorina, vaan Suomen itsensä pitää olla ratkaisijan roolissa aina asioitamme käsiteltäessä.

Kieroa on, että esittämissään paragrafeissa Venäjä ei ole valmis rajoittamaan omaa laajenemistaan eikä ottamaan itselleen vastavuoroista sitoumusta siitä, ettei se käytä liittolaistaan Valko-Venäjää likaisen työn tekijänä puolestaan. Niin se on jo tehnyt rikkoessaan ETYJ:iä ja luotuaan paikallisen pakolaiskriisin Puolan-vastaiselle rajalle.

Venäjän ehdotuksissa on lisäksi suuri määrä Venäjän oman tulkinnan varaisiksi jätettyjä asiakohtia, joiden kautta Venäjä voisi määritellä jonkin toisessa maassa tehdyn sotilaallisen toimen uhaksi itselleen. Siten Putinin hallinto saisi tilaisuuden lavastaa itsensä marttyyriksi ja saada syyn vastatoimiin Mainilan laukausten tapaan.

Pahin ajateltavissa oleva neuvottelutulos olisi sen tyyppinen, josta Chamberlain ja Hitler sopivat 1938 Münchenissä. Siltä Suomen toivottavasti säästävät Puolan ja Baltian maiden vaatimukset, joiden mukaan Venäjän kanssa ei pitäisi neuvotella mistään.

Kukaan ei voi kuitenkaan ennustaa eikä välttämättä edes jälkikäteen tietää, mitä Yhdysvallat sopii Venäjän kanssa ja liittyykö sopimukseen jokin salainen lisäpöytäkirja. Julkisuudelta salattiin sekin, että Yhdysvallat veti ohjuksiaan pois Turkista hintana Venäjän ohjuskuljetusten pysäyttämisestä Kuuban kriisin yhteydessä 1962.


Miten Venäjä ajaa Suomea Natoon?

Suomen itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin kaventaja on ollut koko ajan Venäjä. Jos Suomi ei nykyisine kumppanimaineen reagoi tähän, Suomen liikkumatila objektiivisesti kapenee, ja siksi kytkimen ei pitäisi luistaa.

Tosiasiassa Euroopan maiden tulee voida päättää Naton jäsenyydestään itse, eikä Suomen Nato-jäsenyydessä olisi kyse ensinkään ”Naton itälaajentumisesta” vaan itsenäisen valtion hakeutumisesta Natoon. Väite Naton itälaajentumisesta on käsitteellinen propaganda-ase, jolla yritetään sulkea Suomen ikkunat ja ovet länteen.

Yhdysvallat puolestaan on ilmoittanut puolustavansa valtioiden oikeutta päättää asiasta omin toimin. Tämä tarkoittaa, että myöskään kysymystä Nato-kannasta ei välttämättä esitetä Suomelle, sillä ulkopuolelta tulevan aloitteen tiedetään asettavan Suomen kiperän tilanteen eteen.

Olennaista on, käyttääkö Yhdysvallat Suomen tai Ruotsin kutsumista Naton jäseneksi eräänä Venäjän-politiikkansa välineenä ja vastavetona Venäjän vaatimuksiin. Tämä johtaisi helposti etupiirijaon mukaiseen karttojen uudelleen värjäämiseen.

Naton kosiokirje Suomelle ja Ruotsille voisi muuttaa pitkään jatkuneen tilanteen täysin, ja voidaan kysyä, kuka ulkopoliittinen syväkurkku laittoi ajatuspaja Nordic West Officen pomon Risto E. J. Penttilän väläyttämään tätä mahdollisuutta TV-lähetyksessä, jotta sitä kautta voitaisiin ilmoittaa Lännelle, että Naton aktiivisuus asiassa ei olisi rauhan oloissa Suomen etujen mukaista.

Myös Venäjän vastalause Naton laajenemiselle on mennyt perille Yhdysvalloissa, jossa joudutaan nyt miettimään, kumpi on Yhdysvalloille ja Suomelle vähemmän tappiollista, toteuttaa Venäjän toiveita vai realisoida Suomen Nato-optio. 

Suomen ja Yhdysvaltain sekä muiden liittolaismaiden, kuten Norjan ja Britannian, välissä sopimuksissa (esim. JEF sekä Suomen ja Naton niin sanottu isäntämaasopimus) on paljon potentiaalia, mutta Venäjän aloittaman Ukrainan kriisin vakavuus on joka tapauksessa siinä, että se on jo nyt saattanut Suomen suurvaltojen välisen kiistelyn kentäksi. 

Käytännössä Putin vaatii, että sitä ympäröivät maat kuuluvat sen vaikutusvaltaan. Molotov sopi sellaisesta elokuussa 1939 von Ribbentropin kanssa.

 

Suomi voi joutua valitsemaan leirinsä Venäjän ja Yhdysvaltain pelissä

Venäjän joukkojensiirto Ukrainan rajan tuntumaan voi olla ainakin pieneltä osin vastalause myös Suomen tekemään hävittäjäkauppaan.

Putinin vaatimus Naton jäsenhankinnan lopettamisesta on pöyristyttävä, kun Venäjä itse pyrkii laajenemaan valtauksilla ja sotatoimilla.

On todennäköistä, että Nato-aloitetta ei tule Yhdysvalloista, jossa on demari presidenttinä ja Bidenin kiinnostus kohdistuu Kiinaan. Voi olla, että aloitetta ei tee Saksakaan, koska sielläkin ovat punavihreät liberaalit hallitusvallassa. Sen sijaan Saksan aloitteleva hallitus on lupaillut tiukentaa otteitaan Venäjään ja Kiinaan.

Parasta olisi, jos Venäjä ei hyökkäisi mihinkään vaan vetäisi nykyisenkin kaalikeittokaaderinsa pois Ukrainan alueelta ja palauttaisi rajan tuntumassa olevat noin 90 000 sotilasta takaisin varuskuntiin.

Venäjällä on suuri intressi saada Ukrainan kriisi lopetetuksi, ja sotilaallisen voiman näyttäminen on keino luoda painetta neuvottelupöytään. Joukkojen siirto rajalle kertoo enemmänkin halusta vetäytyä kuin hyökätä.

Venäjän Yhdysvalloille tarjoamat turvallisuustakuutja ”Naton itälaajentumista koskevat vaatimukset osoittavat siis Venäjän haluavan poistua Ukrainasta, jonne hyökkääminen on osoittautunut virheeksi. Suvereenien valtioiden ulkopolitiikkaan kohdistuvat vaateet osoittavat vain Venäjän omaa umpikujaa.

Ne, jotka arvelevat kriisin ratkeavan ja Venäjä-uhan poistuvan Venäjän vetäytymisen kautta, ovat luullakseni kuitenkin väärässä, ja Ukrainan kriisi venyy Afganistanin miehityksestä alkaneen kriisin tavoin vuosikymmenten mittaiseksi.

Tämä johtuu siitä, että neuvotteluissa Venäjälle ei voitaisi luvata mitään sellaista, jota se voisi mainostaa voittonaan ja vetäytyä siten kasvojaan menettämättä valloittamiltaan alueilta. Venäjää tuskin saa pois Krimiltä rautakangellakaan.

Myös näkemysero idän ja lännen välillä on räikeä. Yhdysvallat haluaa nojata kansainvälisiin instituutioihin perustuvaan järjestykseen, kun taas Putin pyrkii luomaan suurvaltajohtajien keskinäisen etupiirijaon, jota poliittiset valtioliiderit mestaroivat omalla arvovallallaan. Juuri tätä kautta etupiirijaosta on tullut jälleen todellisuutta.

Asiaa pahentaa, että Yhdysvallatkaan ei ehdi maailmanpoliisiksi joka paikkaan, sillä sen intressit Kaukoidässä vaativat vakautta Euroopassa. Toisaalta selän kääntäminen Euroopan maille loisi epäluottamusta Kaukoidän maissa, eikä Yhdysvaltain sisäpolitiikkakaan ole oikein kunnossa.

Tosin juurisyy niin sanotun äärioikeiston nousuun Yhdysvalloissa ei ole sielläkään äärioikeisto itse vaan maahanmuutto ja sitä kannattava vihervasemmisto, joka yhdessä kansakuntien sekoittamista vaativien woke-vouhottajien ja cancel-häiriköiden kanssa on syypää samanlaisiin ongelmiin kaikkialla maailmassa. Niinpä Helsingin Sanomien toistama narratiivi Yhdysvaltain äärioikeistosta hajaannuksen syynä ei vastaa todellisuutta vaan lähestyy Venäjä-mielistä propagandaa.

Myöskään Putinin väite Yhdysvaltain uhkailusta Venäjän lähialueilla ei ole pätevä, sillä tosiasiassa Yhdysvallat puolustaa Ukrainan suvereniteettia Venäjän jo toteuttamaa Krimin-valloitusta vastaan.

Siksi on väärin verrata Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa ”Venäjän mahdolliseen läsnäoloon Meksikossa tai Kanadassa”. Yhdysvallat kun ei ole hyökännyt kumpaankaan maahan, toisin kuin Venäjä Krimille ja Itä-Ukrainaan. Putin ei ole mikään Louisianan sheriffi, jolla olisi oikeus toimia departmenttinsa ulkopuolella.


Venäjän pullistelu on sen omien etujen vastaista

Venäjän argumentaatio on muuttunut täysin brežneviläiseksi, ja lisäämällä voimankäyttöä Ukrainaa vastaan maa tulee ajaneeksi Suomea ja Ruotsia Naton jäseniksi.

Sellainen politiikka ei ole välttämättä Venäjän omienkaan etujen ja sen valtapyyteiden mukaista vaan vaikuttaa kielteisesti kansalaismielipiteisiin Venäjällä ja lisää Venäjän vastaisuutta muissa maissa.

Tulos on, että tsaarit muistetaan Fabergén munista, Putin munauksistaan. 

Mikäli Putinin hallinto erehtyisi käyttämään voimaa Suomea vastaan, se tekisi Suomesta todennäköisesti voimakkaamman eikä heikompaa.

Lisäksi Venäjä menettäisi sen keskusteluyhteyden Länteen, joka sillä on Suomen kautta.

Putinin pullistelu kertoo Ukraina-politiikan umpikujan ohella siitä, että hänen valtakautensa lähestyy loppuaan.

Etupiirijaosta oli merkkejä jo 2018.

Suomen mediassa juuri minkäänlaista huomiota ei ole saanut Yhdysvaltain molempien suurten puolueiden päätös, että Yhdysvallat lopettaa Putinin presidenttiyden tunnustamisen vuoden 2024 vaalien jälkeen vedoten Venäjän perustuslakiin.

Suuri arvoitus onkin, jatkuuko Putinin politiikka uusilla nimillä, sillä mielipidetiedusteluja johtavat Žirinovskin, Medevedenin ja kenraali Šoigun tapaiset vanhat kasvot.

Pahimmassa tapauksessa pattitilanne ei laukea Putinin väistämättömään väistymiseen vaan jatkuu rauhaa tunnetusti rakastavan kansakunnan suureksi tappioksi. Tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä Venäjä voisi olla.

Valta ei ole nykyisin maa-alueiden valloittamista vaan ajatusten, tiedon, liikenneyhteyksien ja energian hallintaa, ja niitä Venäjä voisi hyödyntää aivan muilla keinoilla kuin panssarivaunuilla.

Venäjän tapa kiusata naapureitaan ei luo sille vaikutusvaltaa eikä kunnioitusta vaan murentaa Venäjän arvostusta kaikkialla, eikä Yhdysvallat ole toisaalta niin paha, että se muodostaisi uhkaa Venäjälle millään maailmankolkalla. Enintään Yhdysvallat on uhka Venäjällä vallitsevalle totalitarismille. 

Poliittiset johtajat eivät yleensä esiinny lehtikuvissa ase kädessä, ellei nimi ole Osama bin Laden, mutta niin Putin tekee.

Venäjän politiikan kierous näkyy siinä, että duuma haaveilee neuvostoaikaisesta yhtenäisyydestä ja haluaa julistaa Neuvostoliiton hajoamisen viime vuosisadan suurimmaksi katastrofiksi. Ilman ideologista kuilua ja taustaa Venäjän nykyiset asenteet eivät olisi mahdollisia, ja käytännössä ne osoittavat, ettei Venäjä ole koskaan toipunut kommunismin ajan totalitarismista.

Ainoa valonpilkahdus Venäjän argumentaatiossa on, ettei sieltä ole esitetty suoranaista kieltoa Natoon liittymisestä vaan ainoastaan uhkaus Venäjän jälkikäteisistä vastatoimista, mikäli Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon. Se tosin esitettiin selvyyden vuoksi ilman kohteliaisuuslausekkeita.

Venäjä on näytellyt Pohjolassa kilttiä” ja vetänyt passiivista roolia juuri siksi, että Suomi ei ole liittynyt Natoon. Mutta Suomen periksi antaminen ja myöntyminen Venäjän vaateisiin tarkoittaisi, että edessämme on uusi YYA:n ja KGB:n aika sekä ulkojäsenyys Venäjän johtamassa Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä.


Tilanne on muuttunut Suomen Nato-jäsenyyttä vaativaksi

Suomettumisen vuosina ajateltiin niin, että mitä enemmän Suomi myötäilee itää, sitä pitemmälle liekanaru venyy länteen. Kyseistä politiikkaa ei arvostettu vaan lähinnä säälittiin länsimaissa ymmärtäväisesti.

Venäjällä katsotaan edelleen, että Suomi kuuluu Venäjän kainaloon, ja sen ajattelutavan mukaiseen aikakauteen pitää ehdottomasti varoa palaamasta.

Mikäli Venäjä hyökkää Ukrainaan, se haavoittaa vakavasti myös Suomea, sillä mikäli emme ole Naton sateenvarjon alla, luottamus Suomeen taloudellisten investointien kohteena kärsii.

Venäjä voi vaurioittaa turvallisuusympäristöä myös ilman sotilaallista voimaa, toimimalla kyberavaruudessa ja hybridioperaatioilla.

Toisaalta olemalla jäsenenä Natossa Suomi voisi parantaa asemaansa tasapainottamalla tilannetta ja saamalla Natosta tarvittavan tiedustelutiedon. En tiedä yhtäkään Nato-maata, jota vastaan Venäjä olisi nostanut asetta.

Venäjän-uhka ei voi paljoa nykyisestä pahentua, vaikka Suomi hakeutuisi Natoon, mutta Naton pelotepreventio voisi estää Suomea kärsimästä Ukrainan kohtaloa tai kohtalosta.

Tosiasia on, että Suomen turvallisuustilanne on muuttunut Venäjän toimien johdosta täysin, ja Suomi on jälleen suurvaltojen välisen etupiirijaon kohteena, jossa sen pitää valita puolensa.

Miten siis toimia tilanteessa, jossa (1) Nato voi hakea Suomen jäsenyyttä, (2) Suomella itsellään on suuri intressi hakea Natoon jäseneksi, ja (3) Venäjä pyrkii sulkemaan tuon mahdollisuuden? 

Ajatellaanpa asiaa bysanttilais-brutaalisti: Venäjä on kyrpä ja Ukraina on toosa. Jos Ukraina raiskataan muun maailman katsellessa, kannattaako Suomi-neidon jäädä odottamaan vuoroaan, että joku on kiinni hameenhelmoissa, mahdollisesti Ahvenanmaassa? – Ei, vaan juosta setä Samin sylkkyyn.

Mikäli kriisi eskaloituu sotilaalliseksi yhteenotoksi Ukrainassa, Suomelle olisi hyväksi, että Suomi jättäisi jäsenhakemuksen Natoon, jossa se käsiteltäisiin kiireellisesti. Olennaista on, että aloitteen tekisi Suomi itse, eikä Nato hakisi Suomen jäsenyyttä.

Ainoa syy, jonka vuoksi Suomi ei kuulu Natoon, on Venäjän pelko. Se ei vähene pelkäämällä eikä pelottelijoita rukoilemalla vaan Natoon liittymällä.

 

Nato-keskustelu on hyödytöntä, jos se ei johda jäsenyyteen

Nato-kortti on pitkään toiminut Suomen ulkopolitiikan kaksisuuntaisena instrumenttina, jota on väläytetty aina tarpeen mukaan, kun on haluttu osoittaa vastalauseita Venäjän uhoa vastaan. Nato-optio on ollut Suomen pidäke Venäjälle ja keino osoittaa etääntymistä itänaapurista. Toisaalta option käyttämättömyydellä on vakuuteltu ja myönnytelty Venäjää palkkioksi sen voimatoimien pysyessä passiivisina.

Nyt tästä liukusäätimestä on nuppi irti Venäjän politiikan vuoksi. Sekä Nato-optio että avoimien ovien politiikka sulavat pois, jos Nato-optiota ei syvimmänkään kriisin uhatessa realisoida. Ainoa syy, miksi Suomen Nato-jahkailua suostutaan ymmärtämään maailmalla, on ”uskotun miehen todistus”, jonka mukaisesti sotilaallista liittoutumattomuuttaan varjelee myös Ruotsi.

Nato-optio eli viittaaminen ”mahdollisuuteen hakea Natoon” on ollut melko tyhjänpäiväistä, sillä aina voidaan kysyä, mitä tarkoittaisi, että jokin maa ei voisi hakeutua Natoon. Vapaassa maailmassa mikä tahansa suvereeni maa voi hakeutua Natoon, ja siksi puhe Nato-optiosta tarkoittaa epäsuorasti sitä, että Suomi ei ole hakenut jäseneksi samasta syystä kuin jäsenyyttä pitäisi hakea: taustalla lemuavat Venäjän uhka ja painostus.

Ne olisivat olennaisesti pienempiä, jos Suomi olisi hakenut jäseneksi 1990-luvulla yhdessä Baltian maiden kanssa, mutta ulkoministeri Halosen mielestä Suomen ei pitänyt tuohon aaltoon osallistua, jotta Suomesta ei olisi leimautunut ex-sosialistinen ”Pohjois-Baltia”. Nyt Suomesta on tulossa noita maita paljon itäisempi valtio.

Puhe Nato-optiosta on ollut harhaanjohtavaa myös kauppateknisen vivahteensa vuoksi, sillä optio on perimmältään hintalupaus, joka lunastetaan tulevaisuudessa tietyn ajan täytyttyä. Koska ikkunoita länteen ei ole lännen puolelta koskaan suljettu, on optioajattelulla ollut lähinnä sisäpoliittista merkitystä Suomen Nato-myönteisten puolueiden pitäessä yllä omaa liikkumatilaansa Nato-kielteisiä puolueita vastaan. Mediassa ja poliittisessa retoriikassa elätetty ajatus liikkumatilasta on toistanut neuvostoaikaista riippuvuutta Moskovan mielipiteistä.

Optioajatteluun on liittynyt lisäksi psykologinen kaksoissidos, jonka mukaisesti option käyttämisen (eli Natoon liittymisen) on katsottu vievän Suomelta mahdollisuuden käyttää liikkumavaran liukusäädintä idänpolitiikan instrumenttina jatkossa. Option säilyttämisestä on siis tullut itsetarkoitus ja siten este option realisoimiselle ja Naton jäsenyydelle! Tämän kompleksin kahleissa ei ole huomattu, että Naton jäsenenä ei enää tarvitse spekuloida Natoon liittymisestä eikä sen tuskallisuudesta.

Selvää on, että Ruotsille ei pidä antaa ensiviulua Suomen Nato-asiassa, sillä Suomi on aina ollut Ruotsille sen itäinen puskurivyöhyke, joka syötetään alkupalana Venäjälle. Suomen ja Ruotsin hakeutuminen yhtä jalkaa Natoon olisi tärkeää, mutta aloitteen tekoon on tarve ensisijaisesti Suomella, ja siksi hanke tulisi käynnistää täältä.

Mikäli Ruotsi päättäisi yksin hakea Naton jäsenyyttä, se jättäisi Suomen kaksin Venäjän kanssa, jolloin pohjoismainen viiteryhmämme kapenisi dramaattisesti. Tästä seuraa, että Suomen ja Ruotsin yhteistoiminnan tulisi olla suhteessa Natoon MiG-hitsausta saumattomampaa.

Ratkaisijan roolissa ovat jälleen sosiaalidemokraatit sekä Suomessa että Ruotsissa. SDP:llä ei ole varaa eikä oikeutta toistaa Halosen ja Tuomiojan virhettä, jonka tuloksena ulkopoliittinen johto hukkasi 2000-alun suotuisan tilanteen Natoon liittymiseksi.

 

Natoon liittyminen ja poliittisen kannatuksen osoittaminen ovat tärkeää poliittista työtä

Mitä arvoa sellaisella optiolla on, jota ei enää edes periaatteessa voisi realisoida? Suomessa Naton jäsenyyttä on kannattanut virallisesti vain 1½ puoluetta, ja tämä tehtävä on ollut suuriarvoinen. Muutoin poliittisilla markkinoilla ei olisi ollut Nato-myönteistä vaihtoehtoa ollenkaan, kun muut puolueet ovat sulkeneet option jo ennakolta pois omalla kielteisyydellään.

Sellaisen poliittisen viestin antaminen on ollut vastoin optio-ajattelun (mahdollisuuden) loogista rakennetta. Suomen Nato-vastaiset puolueet ovat menetelleet järjen vastaisesti sulkiessaan Nato-oven itseltään.

Putinin ensisijainen tavoite suhteessa Suomeen on sulkea Suomen Nato-optio. Jo nyt esitetyt puheet Suomen maalittamisesta Venäjän ohjusten kohteeksi ovat aiheuttaneet levottomuutta, jossa ovat kaikki syyt integroitua Naton jäseneksi. Mitäpä lisäuhkaa Natoon liittyminen Suomelle toisi, kun Venäjän toiminta on jo nyt ollut vaarallista sen uhatessa laittaa lähialueet jopa ydinasenapin alle? 

Tosiasiassa Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon loisi Pohjolaan vakautta. Nykytilanteessa liian moni ovi on auki myös Venäjälle ja houkutus sotilaallisen tyhjiön täyttämiseen suuri esimerkiksi demilitarisoidulla Ahvenanmaalla.

Käsittääkseni väärässä ovat ne, jotka väittävät, että Natoon hakeutuminen veisi Suomen keskelle Ukrainan konfliktia. Me olemme keskellä sitä jo nyt, kun ohitsemme puhutaan, ja Suomi on huomaamatta liukunut Venäjän vaikutusvaltaan. Vaarallista on, jos Venäjälle yksin annetaan oikeus pelotella, eikä pelotevaikutukseen vastata yhtä suurella tasapainottavalla vaikutuksella. 

Tilanne on taaskin perimmältään kaksiarvoinen. Mikäli Suomi hakee Naton jäsenyyttä, se voisi luonnollisesti triggeröidä Venäjää, joka joutuisi kuitenkin nielemään kiukkunsa. Mikäli taas emme hae, alistumme hiljaisesti Venäjän tahtoon.

Näkemys, jonka mukaan Natoon kiirehtiminen olisi altistumista Venäjän retoriikalle, on samanlaista kuin käsitys, että kannattaa välttää ehkäisyä, jottei tarvitse jännittää, tuleeko raskaaksi: päälaellaan seisovaa ja nurinkurista.

Ukrainan kriisi ja lähestyvät neuvottelut ovat saaneet Suomen Nato-vastaiset ja Venäjä-myönteiset aktivistit kaivautumaan poteroistaan Heikki Patomäen (vas.) tapaan ja vähättelemään Venäjän Suomelle muodostamaa uhkaa Helsingin Sanomien myötävaikutuksella. Kansainvälisessä politiikassa sovelletusta lateraalisesta näkökulmateoriasta ei ole tässä yhteydessä apua, sillä Venäjän näkökulmia on ymmärretty riittävästi jo.

Itse en luottaisi myöskään Aleksanteri-instituutin Markku Kangaspuron pessimistiseen näkemykseen Nato-jäsenyydestä. Vuonna 2014 muutamaa päivää ennen Krimin-miehitystä rauhanpuolustaja Kangaspuro kaiutti Putinin puheen tulkitsijana Iltalehdessä, että Venäjä ei aio liittää Krimiä Venäjään. Tämä kaikki voidaan nähdä osana Putin-myönteisen propagandan kryptiikkaa, jonka alkulähde on luultavasti Kremlissä ja luotettavuus kuin Tamara Maunosen unikirjassa.

Tehdäkseen ulkopolitiikassa viisaasti onkin aina syytä kysyä asiaa Patomäeltä ja Kangaspurolta ja tehdä päinvastoin, niin menee todennäköisesti oikein.


Miten Suomi Natoon?

Naton velvoitteet eivät kummoisia ole; Suomella on ollut Afganistanissa suurempi sotilaallinen panostus kuin Nato-maa Tanskalla Irakin operaatiossa. Lisäksi jokainen maa päättää osallistumisestaan Naton sotilaallisiin toimiin itse. 

Jäsenyyden voisi estää käytännössä vain Venäjä luomalla Suomeen konfliktin, sillä sotilasliitto ei voi hyväksyä jäseniä, joilla on sukset ristissä jonkin muun maan kanssa. Siksi hakemuksen tekemisessä ei voida empiä, ja logiikan vaatimus on, että hallitus voisi tiedottaa hakemuksen jättämisestä vasta sen ollessa vireillä.

Hakemuksen käsittelyn ajan hakeva maa nauttisi Naton turvatakuista, mikä merkitsee, että hakevaa maata kohdellaan samoin kuin jäsenmaata. Prosessi kestäisi vuoden päivät, sillä hakemus pitää käsitellä jokaisessa nykyisessä Nato-maassa, mutta prosessia voidaan myös nopeuttaa.

Tulos olisi todennäköisesti myönteinen, sillä Suomi ja Ruotsi ovat Nato-kelpoisia, ja kaikki keskeiset Nato-maat ovat luvanneet Suomelle ja Ruotsille kultakortin puolustusliittoon.

Ainoa riski asiassa on, että Nato-kortin voi käyttää vain kerran, ja siksi tulos ei saisi olla kielteinen. Niinpä Suomi voisi tiedustella kaikkien 30 Nato-maan kannat ja suostumuksen etukäteen, jolloin hakemukseen ei liittyisi hylätyksi tulon riskiä. 

Asiasta pitäisi sopia etukäteen siksikin, että asian tullessa julki Venäjä todennäköisesti alkaisi painostaa Euroopan Nato-maita käytössään olevin keinoin. Informaatio- ja hybridivaikuttaminen kuitenkin lisäisi Venäjä-vastaisuutta eikä Suomi-vastaisuutta Euroopassa.

Myöskään Unkarin ja Turkin tapaisten maiden vastahakoisuutta ei ole syytä yliarvioida, vaan maat olisi helppoa saada laajentumisen taakse muistuttamalla, että vastustamisesta Venäjä saisi niiden omien etujen vastaisen propagandahyödyn. Lisäksi Yhdysvalloilla ja liittokunnan muilla jäsenillä ei ole varaa heittää mitään maita metron alle joutumatta itse kärsimään arvovaltatappiota ja epäilyjä siitä, kuka on seuraava.

Kansalaisten pitäisi Suomessa hyväksyä se, että kansakunnan edusta päätetään osittain myös julkisuudelta salassa, kuten sotilasasioissa yleensäkin. Kansanäänestys on ehdottomasti pois suljettava vaihtoehto, ja asia pitäisi ratkaista puolueissa, joissa voidaan saavuttaa Naton vaatima näyttö kansan tuesta jäsenyydelle. Asian ratkaisee eduskunta kansanedustajien yksinkertaisella enemmistöllä.

Kansanäänestys on sula mahdottomuus, sillä se avaisi tien hurjaan propagandasotaan ja uhkailuun Venäjän suunnalta. Kansa ei yleensä vastaa siihen, mitä siltä kysytään, vaan siltä pohjalta, miltä asia tuntuu, ja Unkarin ohella ainoa asiasta äänestyttänyt jäsenmaa on Espanja, joka järjesti Natoon liittymisestä kansanäänestyksen jälkikäteen.

Olen itse ollut vuosikymmenten ajan Nato-jäsenyyden kannalla. Ukrainan tilanne on onneton juuri siksi, että maa ei tarttunut aikoinaan Yhdysvaltain kädenojennukseen eikä liittynyt Natoon, vaikka maa olisi hyväksytty jäseneksi ilman sotilasteknisten jäsenyysehtojen täyttämistä. Venäjä itse tavoitteli Naton jäsenyyttä parikymmentä vuotta sitten livahtaakseen kettuna kanatarhaan ja estääkseen Naton laajentumisen sisältäpäin.

EU-maista ovat Suomen ja Ruotsin lisäksi ulkona vain Itävalta, jossa jäsenyyden estää Saksan pelossa säädetty ja sotilasliitot kieltävä perustuslaki, sekä konflikteista kärsineet saarivaltiot Irlanti, Kypros ja Malta, joilla ei ole paljoa rajanaapureita.

 

Vihreä ja ympäristö- ja energiapolitiikka tuhosivat valtiontaloudet

Turvallisuutta ovat heikentäneet ja heikentävät jatkossakin taloudelliset taistelut. Suomella ovat edessä entistä vaikeammat ajat, joita vuosisadan huonoin hallitus pahentaa. Pandemian lisäksi meitä varjostaa jälleen orastava panslavismi.

Venäjä ja Kiina ovat hyötyneet Euroopan energiakriisistä ja hallitusten tekemistä vihreistä päätöksistä, joilla on kiristetty köyttä valtiontalouksien ja veronmaksajien kaulan ympärillä.

Vihreiden vaatimat ilmastopoliittiset aneet ovat luoneet poliittista valtaa Venäjälle ja Kiinalle sekä Intian tapaisille kehitysmaille, joissa ympäristöasiat ovat retuperällä ja joissa Euroopan unionin lammasmaisesta hyväntekeväisyydestä ja itsensä ruoskimisesta on osattu ottaa kaikki hyöty.

Vihreä siirtymä on huonontanut teollisuuden taloudellista hyötysuhdetta ja siirtänyt sekä työpaikkoja että hiilivuodon myötä myös ympäristökatastrofia maailman takapihoille, joissa jatkuva väestönkasvu on se todellinen ongelma.

Ilmastonmuutos voidaan pysäyttää ihmiskunnan muutoksella ei väestönvaihdoksella, kuten vihervasemmistossa ajatellaan.

Sen sijaan valtiontalouksien alijäämiä ei saa kurotuiksi umpeen enää millään. Euroopan unionin jäsenmaat ovat korviaan myöten veloissa, ja kansalaiset sekä yritykset ovat ylivelkaantuneita.

Julkisen talouden ja yksityisen sektorin velkaantumista on pyritty hallitsemaan alhaisella korkotasolla, mutta koronakriisin aiheuttama hyödykkeiden väheneminen markkinoilta (mukaan lukien energia) on lähettänyt hinnat nousuun.

Jos viiden prosentin pintaan kivunnutta inflaatiota ei hillitä tuotantoa tehostamalla ja tarjontaa lisäämällä vaan keskuspankin kiristämällä rahapolitiikalla, vähenee kansalaisten ostovoima, ja velkojen hoitaminen vaikeutuu talouden sakatessa kysynnän heikkenemiseen.

EKP on nyt vähentämässä valtioiden joukkovelkakirjojen ostamista markkinoilta, mikä vaikeuttaa rahan saatavuutta, heikentää talouskasvua ja lietsoo lamaa. Jos taas inflaatiota ei tällä tavoin hillitä, velkakriisi voi aktualisoitua korkojen nousun kautta, kun ylivelkaantuneet valtiot ja kansalaiset kaatuvat ahmimiinsa luottoihin.

Jossain vaiheessa Euroopan keskuspankin vauhtipyörän on joka tapauksessa pysähdyttävä, sillä lelurahan tuottaminen ei voi jatkua loputtomiin eikä edes EKP:n taseeseen sovi äärettömästi roskalainojen kaltaisia bluffeja. 

Mikäli valtionvelkojen korkomenoja ei enää rahoiteta keskuspankkiluotoilla, alkavat kansantaloudet kaatua.

Ja jos jokin Italian tai Espanjan kokoinen valtiontalous romahtaa, menee myös euroalue ja mahdollisesti koko EU kasaan kuin korttitalo.

Tämä kaikki sopii tietenkin Venäjän ja Kiinan partituureihin, etenkin kun maat ovat ilmoittaneet olevansa liittolaisia. 

Tällaisessa tilanteessa Suomen jäsenyys Natossa olisi kullanarvoinen asia, sillä EU:n niin sanotut turvatakuut vakuuttavat vähemmän kuin Putinin taltuttama tiikeri.

Niinpä Nato-jäsenyys kannattaisi saada voimaan ennen Euroopan unionin mahdollista repeilemistä liitoksistaan.

Myönteistä Suomen nykyhallituksen toimissa on vain sisärajavalvonnan toistuva palauttaminen, sillä se on estänyt pakolaiskriisiä leviämästä EU:n sisällä.

Toivon kaikille hyvää uutta vuotta, mutta ikäväkseni en voi toivottaa sitä.

 

Aiheesta aiemmin:

Suomen Nato-juna meni jo (2017)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

21. joulukuuta 2021

Miksi kirjoitin teoksen ”Totuus kiihottaa”? – Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa

Teokseni Totuus kiihottaa tekijänkappaleita on jäljellä vielä muutama. Kysellä voi sähköpostisoitteesta jukka@hankamaki.fi.

Tämä kirjoitus on esitelmäni Tampereen pääkirjastossa Metsossa järjestetyssä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa 3.9.2021.

Kiitän tapahtuman järjestäjää, tietokirjailija ja maisteri Tapio Holopaista, Tampereen kaupunginkirjastoa ja paikalle saapunutta yleisöä.

Esitelmäosuuteni on kuultavissa täältä:

 

Ohessa esitelmän teksti:


MIKSI KIRJOITIN TEOKSEN TOTUUS KIIHOTTAA?

Kiitän tilaisuuden järjestäjää, tietokirjailija ja kustantaja Tapio Holopaista sekä Tampereen kaupunginkirjastoa mahdollisuudesta esitelmöidä tässä tilassa ja tilaisuudessa.

Aion tässä alustuksessani – jonka jälkeen pääsemme toivoakseni myös keskustelemaan asiasta – kertoa hieman, miksi kirjoitin raivokkaiden hyökkäysten kohteeksi ajetun tutkimukseni Totuus kiihottaa, jonka alaotsikkona oli Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Tavallaan vastaus sisältyy jo kirjani nimeen. Eihän se voi olla kiihottamatta, kun sanoo jotakin poliittisesta korrektiudesta poikkeavaa tai epäsovinnaiseksi koettua. Ei, vaikka (tai koska) tekee sen tieteellisin ja filosofisin menetelmin – ja vaikka kirjani ymmärtäminen ei olisi edellyttänyt muuta kuin ripauksellisen nykykeskustelulle vieraaksi käynyttä kärsivällisyyttä.

Lähden liikkeelle teokseni motiiveista, eli sananvapauden tilan kurjistumisesta. Siirryn sitten kirjani vastaanottoon mediassa ja kuvaan tapahtumien kulkua. Tulen lopuksi kirjani sisältöön ja käsittelen sitä, mitä kirjassani oikeastaan – median luomista mielikuvista ja vääristelyistä poiketen – sanoin. Voimme sitten Tapio Holopaisen johdattelemina keskustella mieleen tulevista kysymyksistä yksityiskohtaisemmin.

Lähtökohtanani oli joka tapauksessa sananvapauden tilan huonontuminen. Tiedän kyllä, että sananvapauden esteet eivät ole olleet Suomessa niinkään muodollisia rajoituksia kuin epäsuoria sosiaalisia rajoitteita, jotka ovat ohjanneet ihmisiä itsesensuuriin. On vedottu mainetekijöihin ja muihin ideologisiin näkökohtiin ja vaarannettu kunniallisten kansalaisten työpaikat, jos sanoo jotakin jonkun poliittisiin mielipiteisiin sopimatonta.

https://drive.google.com/file/d/1NPb--DdaSFxKU--L0L_r5TMwojMk3qtL/view
Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Mutta viime aikoina myös muodollinen – pakottamiseen ja vallankäyttöön perustuva – ajattelun ja sanomisen rajoittaminen on alkanut suorastaan tuhota filosofian ja tieteen toimintaedellytyksiä sekä mediassa että yliopistolaitoksessa. On muistettava, että ajatteleminen on prosessi, joka tapahtuu suurelta osin julkisesti ja vuorovaikutuksessa, ja jos tämä kanssakäyminen ei ole vapaata, ei ole vapaata ajatteluakaan.

Oikeus ajatella ja sanoa asioita on kaiken tieteellisen ja poliittisen toiminnan elintärkeä edellytys, jota ilman ei ole sen enempää totuuden tavoittelua kuin vapaata yhteiskuntaakaan. Sananvapauteen sisältyy, paitsi oikeus ilmaista ajatuksiaan kaikkien kanavien kautta, myös oikeus ottaa viestejä vastaan esteettömästi. Sananvapaus on oikeutta sanoa nimenomaan kiistanalaisiksi koettuja asioita, sillä ongelmattomien asioiden lausumiseksi olisi sananvapauden laillinen suoja tarpeeton.

Sananvapaus on jouduttu säätämään ennakkosensuurin kieltäväksi, koska vähäinenkin rajoittaminen johtaisi kriteerien ongelmaan ja sitä kautta siihen, että sananvapautta ei ole. Kriteerien ongelmalla tarkoitan kysymystä, millä perusteilla ja kenen eduksi tai haitaksi sanomisia suitsitaan. Vain valta voisi tällöin ratkaista, missä rajat kulkevat, ja siten sananvapaus valtapolitisoituisi. Jotta näin ei kävisi, on sananvapauden oltava ehdotonta ja rajoituksetonta. Muutoin se kumoutuisi täysin.

Myös jälkikäteiskontrolli, eli syyttäminen ja tuomitseminen, kiertyy käytännössä ennakkosensuuriksi, koska se säikäyttää ihmiset ja ohjaa itsesensuuriin ja niin sanottuun hiljaisuuden spiraaliin, jossa ihmiset tulevat aina vain varovaisemmiksi ja alkavat rajoittaa itseään jopa enemmän kuin viranomaiset toivovat. Lainsäädäntö seuraa perääntyjien perässä ja normalisoi vallitsevaa käytäntöä, ja näin silmukka kiristyy.

Siten syntyy ”uusi epänormaali”. Itsekontrollihan on pahin tarkkailun muoto jo foucaultlaisenkin filosofian näkökulmasta, sillä silloin normit menevät ihon alle, mikä halvaannuttaa ajattelutoimintaa.

Sananvapaus ei siis ole mikään ilmastointilaitteen tapainen mukavuusvaruste vaan oikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Siksi sananvapauden rajoittaminen on poliittinen rikos ja ihmisoikeusrikos, jolla torpedoidaan myös aidon ja todellisen filosofian toimintaedellytyksiä. 

Sananvapauden tehtävä on Magna Cartasta asti ollut suojata kansalaisia esivaltaa vastaan – ei yksilöitä heidän keskinäisissä kiistoissaan toisiaan vastaan, niin kuin asia ymmärretään nykyisissä kunnianloukkausten kansanhuveissa, kun erityisherkät ja ammattimaiset mielensä pahoittajat kiusaavat toisiaan vuoroin uhriutumalla ja maalittamalla.

Vähäistäkään kyseenalaistamista – ihan vaikkapa tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden käsitteiden filosofiseksi analysoimiseksi – ei ymmärretä, vaan se tuomitaan ”rasismina”, ”fasismina” tai jonakin muuna sähköiskujen tapaisia tuomioita herättävänä kauheutena.

Otan esimerkiksi vaikkapa tuon tasa-arvon käsitteen, sillä nykyisin puhutaan paljon arvoista ja linnoittaudutaan arvojen taakse, vaikka oikeasti kyseessä ovat ihmisten henkilökohtaiset arvostukset. – Eivät siis arvot, vaan arvostukset, joilla tarkoitetaan merkityksiä, joita ihmiset antavat yleisille arvoille, kuten hyvyydelle, totuudelle ja kauneudelle.

Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, ja arvon käsite on sinänsä hierarkkinen. Filosofinen etiikka itse asiassa vaatii, että osataan erottaa hyvät arvot huonommista. Näin ollen tasa-arvon vaatiminen on täysin kompleksista ja ristiriitaista. Mutta menepä ja sano tämä jollekin politiikasta innostuneelle henkilölle verkkokeskustelussa, niin saat vastaasi vesikauhuiset vaahdot, vaikka kyse on filosofisen kriittisyyden velvoittamasta johtopäätöksestä.

 

Sananvapauden korventaminen

Sananvapauden tila on käynyt Suomessa ja Euroopan unionissa päivä päivältä huonommaksi. Nyky-Suomessa on ollut kaksi sananvapauden kannalta vaikeaa aikaa. Ensimmäinen oli Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun poliittisen oikeudenkäynnin aika, joka käynnisti laajan perussuomalaisia ja kansallismielisiä ihmisiä vastaan kohdistetun ajojahdin, ikään kuin ihmiset eivät saisi vapaasti sanoa, että he eivät tykkää talouttamme rapauttavasta haitallisesta maahanmuutosta eivätkä halua vieraita kansakuntia liioin Suomeen.

Toinen vaikea aika käynnistyi 2015 pakolaistulvan myötä, kun maahamme saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita tavalla, joka juridisesti arvioiden oli selvästi laitonta maahanmuuttoa. He eivät vain paenneet väkivaltaa vaan toivat sitä tänne ja veivät sekä vievät edelleen suuren osan sosiaaliresursseistamme ja verovaroistamme, joita vihervasemmistolainen hallitus ammentaa heille suomalaisten nettoveronmaksajien kukkaroista.

Tämän tuloksena useat viestimet sulkivat juttujensa kommenttipalstat yleisömielipiteiltä estääkseen kansalaisten esittämää arvostelua tavoittamasta toisia kansalaisia ja hillitäkseen mielipiteiden leviämistä. Yleishavaintoni oli jo pitkään ollut, että valtavirtamedia – kärjessään Yleisradion, Sanomien ja Alma Median viestimet – olivat järjestelmällisesti pyrkineet puolustelemaan ja oikeuttamaan sosiaalietuusperäistä maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa, jolla jokaisesta maasta pyritään erikseen tekemään monikulttuurinen, vaikka maailma sinänsä on monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta kulttuurista.

Tosiasiassa kyseinen tarkoitusperä oli johtanut vain sovittamattomaan eripuraan kansalaisten kesken, siihen, että sukset menivät ristiin ja syntyi aitoja ristiriitoja, joita jouduttiin sitten ratkomaan, sovittelemaan ja tasoittelemaan yhdenmukaisuuden ja pakotetun yksimielisyyden vaatimuksilla. 

Monikulttuuri-ideologia on ideologia juuri sen ristiriitaominaisuuden vuoksi: se johtaa oman ihanteensa vastakohtaan, eli yksiaineksiseen monokulttuuriin, kun erilaisuudesta joudutaan hiomaan särmät pois yhteensovittamisen merkiksi. Ja tämä kaikki tapahtuu tietenkin pakottamalla. Pakottajana ovat olleet sekä maahanmuuttoa suosinut ongelmien aiheuttaja, eli hallitusvalta, että sitä tukeva valtavirtamedia, joka ”yhteiskuntavastuunsa” naiivisti tiedostaen on mennyt kyseisen globaalin maailmankyläpainajaisen takuumieheksi.

Medialla on siis ollut aivan ratkaiseva rooli sananvapauden kaventajana ja sitä kautta kriittisen ajattelun tukahduttajana Suomessa ja Euroopan unionissa. Siksi päätin kohdistaa yhteiskuntafilosofisen arvosteluni nimenomaan mediaan. Ei ole politiikkaa ilman mediaa, sillä lähes kaikki politiikka tapahtuu mediassa. Toimittajat pyrkivät vaikuttamaan median kautta yleiseen mielipiteeseen ja myös poliitikkojen mielipiteisiin, joita toimittajat ohjailevat tiedustelemalla kannanottoja lähinnä omilta suosikeiltaan ja palkitsemalla heidät poliitikoille elintärkeällä julkisuudella.

Poliitikot puolestaan tietävät tämän, ja siksi he pyrkivät myötäilemään toimittajilla olevia mielipiteitä myönteistä julkisuutta saadakseen. Poliittista valtaa on siis siirtynyt poliitikoilta medialle ja toimittajille. Tätä sosiaalisen korruption tapaista vaihtoa on sanottu viestintätutkimuksissa politiikan medioitumiseksi. Tämä professori Jesper Strömbäckin luonnostelema teoria oli tutkimukseni eräs teoreettinen lähtökohta, jolle löysin ja osoitin tutkimuksessani myös laajan havainnollisen näytön.

Valtavirtamedia on itse kaventanut omia ja muiden toimintaedellytyksiä suodattamalla ja kertomatta jättämällä sekä kaunistelemalla asioita ja pienentelemällä tai suurentelemalla niitä toimituspoliittisten tarkoitusperiensä mukaan. Myös erilaiset ”vastuullisen journalismin” sertifikaatit pyrkivät vakuuttelemaan, että sen ulkopuolella oleva vapaa kansalaisjournalismi muka on valetta tai ainakin kyseenalaista. Näin valtavirtamedia on pyrkinyt omistamaan totuuden ja pidättämään todellisuudesta kertomisen omaan hallintaansa, vaikka se toisesta suupielestään väittää olevansa liberaali ja moniarvoinen.

Myös median itsesäätelyelimenä esiintyvä Julkisen sanan neuvosto on käytännössä median itsesuojeluelin, sillä se ei arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Pyrkimällä pidättämään todellisuudesta kertomisen ja luotettavuuden vain omaan hallintaansa valtavirtamedia toimii kuin pseudoautonomian aikainen sortokausihallinto, jonka aikana toimittajana toimiminen oli luvanvaraista – tai se on kuin Neuvostoliiton aina valpas puoluekoneisto, joka aina muisti tarkistaa faktat ja tarvittaessa muunsi ne mieleiseensä muotoon.

Laaja huutaminen faktojen eli tosiasioiden perään on siksikin epäjohdonmukaista, että useat toimittajat julistavat mielellään olevansa asioiden monitulkintaisuutta kannattavia postmodernisteja ja hermeneuttisen ajattelun perillisiä. Silti he vannovat positivistisesti faktojen nimeen, vaikka poliittisissa arvottamis- ja normittamiskysymyksissä harvoin on mitään yksinkertaisia faktoja, vaan lähinnä tulkintoja ja mielipiteitä.

Faktoista myös tehdään johtopäätöksiä estottomasti. Esimerkiksi Afganistanin päivänpolttavasta kriisistä valtamedia on tehnyt suuria otsikoita, joissa kerrotaan, että ”tämä tiedetään Kabulin tilanteesta”, ja näitä tosiasioita käytetään sitten automaattisesti ja suoraan verukkeena maahanmuuton oikeuttamiselle. Siellä menee huonosti, mikä siis ilman muuta, kyseenalaistamattomasti ja suoraan oikeuttaa pakolaistulvan vastaanottamisen Suomeen? – Ei se asia niin ole, muualla paitsi vihreiden ministerien Pekka Haaviston ja Maria Ohisalon sekä hallitusta suosivien vihervasemmistolaisten toimittajien tajunnassa.

 

Taustalla EU 

Mediaa leimaavat siis perinpohjaiset ideologiset presuppositiot eli ennakkokäsitykset siitä, mitä saa, pitää ja ei saa sanoa. Tämä on ollut tuhoisaa koko länsimaiselle ajattelulle ja filosofialle. Sananvapauden kurjistumisen pahimpia merkkejä on selvä ja häikäilemätön sensuuri, jolla Euroopan unioni muutama vuosi sitten painosti Internet-jättiläiset – kuten Facebookin, Googlen, Twitterin ja Microsoftin – poistamaan sivuiltaan sopimattomina pidettyjä kansalaismielipiteitä miljoonasakkojen uhalla.

Kyse oli nimenomaan maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroinnista, joka tapahtui ilman oikeudellista tutkintaa. Esimerkiksi Facebook perusti Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa nettinörtit palkattuina poistelevat yksityisten kansalaisten toisilleen osoittamia viestejä ja tekevät tämän anonyymisti kuin Orwellin romaanissa.

Se oli häikäilemätön läimäytys kansanvaltaa, kansalaisten suvereniteettia ja ihmisten henkisiä vapauksia sekä ihmisarvoa vastaan. Ikään kuin kansalaiset eivät saisi omassa maassaan vapaasti ilmaista näkemyksiään siitä, että he eivät halua maahansa laitonta siirtolaisuutta eivätkä myöskään pidä väestöään uhkaavista muutoksista ja verovarojen valuttamisesta vierasperäisille vaan haluavat varojensa ja poliittisen vallan pysyvän edelleenkin kantaväestöjen omassa hallinnassa: hegeliläis-snellmanilaisen poliittisen vallan perillisyyden mukaisesti.

Tässä suhteessa Euroopan unioni on kansallisvaltioita ripittämällä puuttunut itsenäisten valtioiden sisäisiin asioihin ja loukannut vakavasti sekä kansallista suvereniteettia että kansalaisten ihmisoikeuksia. EU:sta onkin tullut Neuvostoliiton kaltainen konglomeraatti, joka on euroalueellaan tuhonnut myös jäsenvaltioidensa julkisen talouden velkaannuttamalla valtioita ja sitomalla valtiot maksamaan toistensa menoja, kehitysyhteistyöhön liitettyjä velvoitteita sekä ilmastomaksuja, jotka nekin koituvat kehitysmaiden eduksi, kun niissä ei ole juuri minkäänlaisia ympäristönormeja.

Sananvapauden rajoittaminen ei ole mikään irrallinen asia vaan osa monikulttuuri-ideologista ja globaalia yleispolitiikkaa. Sananvapauden ja yhteiskuntakritiikin syövyttämisessä on siis ollut kyse pyrkimyksestä murentaa ja nujertaa kansallisen edun suojelu. Tällainen politikointi on ollut erittäin epäviisasta ja tuhoisaa Suomelle.

Asiaa pahentaa EU:n aikomus kirjata ”vihapuhe” tulevaan digilainsäädäntöön, jolla yritetään pidentää nykyistä ”EU-rikosten” luetteloa. Asiaa ajaa muiden muassa Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, jonka mukaan ”vihapuhe” olisi ”seksuaalissävytteistä kommentointia” ja ”asiantuntijuuden vähättelyä”. Siihen, mitä ne puolestaan ovat, ei kyseinen älyn jättiläinen vastaa.

Tosiasiassa sananvapaus on oikeusvaltion sokkelia, ja sitä rajoittamalla yritetään tukahduttaa kriittinen keskustelu, ääneen ajatteleminen, politiikanteko ja julkinen järjenkäyttö. Pyrkimys ”viedä aloite nopeasti eteenpäin” paljastaa, että kyseessä on samanlainen kova kiire, jolla kansanvaltaa yleensäkin varastellaan Euroopan unionissa. Sitä hulluutta vastaan on taisteltava, vaikka vastassa olisi 120 kilogrammaa poliittista pätevyyttä feministin muodossa.

 

Miksi päädyin arvostelemaan mediaa? 

Koska lähes kaikki politiikka on kielellistä ja tapahtuu mediassa, aloin pitää ongelmana nimenomaan median harjoittamaa suodatusta, valikointia, sensurointia ja valtamedian suoranaista valehtelua monista päivänvaloa kestämättömistä ongelmista, joita maahanmuuttoon liittyy. Olin esittänyt arvostelua sekä omassa tieteen, politiikan ja median tutkimusblogissani että sen Uudessa Suomessa toimivassa rinnakkaisblogissani, kunnes sain lisänäyttöä sensuurista Uuden Suomen alettua poistella, siis käytännössä sensuroida, kirjoituksiani, jotka eivät sopineet toimituksen käsityksiin.

Enkä ollut ainoa, jota Uusi Suomi sensuroi, vaan lehti ulotti gulaginsa myös eturivin poliitikkoihin, kuten presidenttiehdokkaanakin olleeseen Laura Huhtasaareen ja dosentti Arto Luukkaseen, jotta ihmiset eivät saisi tietää, millaisia vaihtoehtoja meillä olisi tarjota politiikassa. Mieleen tulivat John F. Kennedyn puheesta 26.2.1962 tunnetut sanat: ”Kansakunta, joka pelkää antaa kansalaistensa punnita totuutta avoimilla markkinoilla, pelkää kansalaisiaan.”

Syynä sensuuriin pidän, että kirjoitukseni olivat kerrassaan vastaansanomattomia, ja kirjoittajakin oli akateemisesti pätevöitynyt. Näin lehti antoi valheellisen kuvan siitä, millaisia ajatuksia tieteilijöillä ja poliitikoilla on ja millaisia mielipiteitä todellisuudessa esiintyy.

Päätin lopulta julkaista pitkän ajan kuluessa keräämäni aineiston ja tieteelliset johtopäätökseni yhtenäisenä tutkimuksena, jonka nimeksi valitsin juuri tuon Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Sensuuria oli nimittäin vaatinut nimenomaan poliittiseen vihervasemmistoon kuuluvien kellokkaiden kaaderi, joka toimii lähinnä sosiaalisessa mediassa, josta valtamedian toverit suurentavat vasemmistolaisten poliitikkojen viestit sivuilleen ”totuutena” välitettäviksi.

Olen esittänyt kirjassani tarkoin dokumentoidun todistusaineiston siitä, kuinka puolueellista valtamedian politikointi on ollut ja millainen vihervasemmistolainen kallistuma vaivaa sekä mediaa että akateemista mediatutkimusta ja yliopistojen yhteiskuntatieteellistä ja humanistista koulutusalaa. Joten ei ihme, että vihervasemmiston partisaaneille mediassa ja etäispäätteille yliopistoissa tuli hätä käteen. 

 

Miten kritiikki otettiin vastaan?

En mene tässä yhteydessä pitemmälle kirjani sisältöön, sillä jokainen voi ladata kirjani verkosta ja lukea sen sieltä (odota latautumista hetki ja tallenna). Sen sijaan puutun tässä siihen, kuinka raivokkaan kostokampanjan valtavirtamedia aloitti kirjaani vastaan.

Tapahtumien kulku noudatteli vihervasemmistolaisen propagandan yleistä leviämisen tapaa. Kirjaani tarttuivat ensin Twitterissä toimineet vihervasemmiston pioneerit, jotka eivät voineet löytää kirjastani mitään vastaansanomista. Niinpä he päättivät lavastaa ”Me too”- ja ”Suostumus”-hanketta kohtaan esittämäni tieteellisen kritiikin ”naisvastaisuudeksi”.

Media nielaisi syötin ja suurensi väitteen sivuilleen muka-totuutena kysymättä minulta itseltäni mitään. Koska kirjani koostui suurimmaksi osaksi valtamedian arvostelusta, jossa tietenkin myös vihervasemmistoon nojaavan feminismin kritiikillä oli osansa, vauhkoontuneet toimittajat alkoivat painostaa perussuomalaista puoluetta väitteellä, että kirjani on naisvihamielinen.

Oikeasti he sanoivat, että Hankamäki on nujerrettava, koska hän on homo eikä silti noudata vihervasemmiston identiteettipoliittista läksytystä kuulua vihervasemmistoon. Kyseessä oli siis toimittajien harjoittama pahanilkinen kosto, jolla he yrittivät peittää kirjani todellisen sisällön, koska eivät olleet esittämiini arvioihin tietenkään tyytyväisiä.

Mediasta asia levisi opetus- ja kulttuuriministerien korviin. Viransijainen tiede- ja kulttuuriministeri, entinen hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen keskustapuolueesta koki, että hänen täytyy tehdä jotakin, sillä olihan kyseessä poliittista korrektiutta pahoin järkyttävä asia, jossa feministien pyhyys ja kaiken arvostelun ulkopuolelle asettuminen oli kyseenalaistettu. Siksi hän aloitti oloissamme ennennäkemättömän vyörytyksen vaatien kirjani julkaisijalta perittäväksi sen valtionavustuksia koko Suomen Perustan toiminta-ajalta, yhteensä lähes miljoona euroa!

Näin siis maassa, jossa kaksinkertainen tohtori oli julkaissut tieteellisin menetelmin kirjoitetun ja oloissamme harvinaisen perustellun tutkimuksen, jossa on 420 sivua ja yli 800 viitettä ja joka on myös teoreettiselta viitekehykseltään täysin perusteltu. Vastakritiikki puolestaan oli perustunut vain Twitterissä esitettyihin irrallisiin mielipiteisiin ja vailla mitään tieteellistä asiantuntemusta olevien henkilöiden arvioihin.

 

Perussuomalaisten painostaminen

Perussuomalainen puolue tietenkin hätääntyi tutkimusyksikkönsä rahoituksesta ja katsoi välttämättömäksi keskeyttää kirjani jakelun. Syynä ei ollut puolueen oma sensuurinhalu vaan se, että vihervasemmiston hallussa oleva opetus- ja kulttuuriministeriö oli aloittanut kirjaani vastaan röyhkeän ja pöyristyttävän kiristyksen ja painostuksen, jonka tehtävänä oli tuhota kirjani, työskentelyedellytykseni ja myös kaikki muu Suomen Perustassa tehtävä tutkimus lopettamalla sen toimintaedellytykset kokonaan.

Totuushan asiassa on, että ei ole ministerin eikä median asia päättää siitä, mitä me tieteilijät ja tutkijat katsomme parhaaksi ajatella ja sanoa. Ministeriön pyrkimys puuttua tutkimusjulkaisun sisältöön vaarantaa pahoin koko tieteellisen ja tutkimustoiminnan vapauden ja saattaa sen poliitikkojen kaulapantaan.

Moitteet siitä, että valtion varoilla tuotetaan toisia puolueita miellyttämättömiä tutkimustuloksia, sisältää ajatuksen, että valtiorahoittaja voisi päättää tutkimusten sisällöistä ja ostaa tutkijoilta vain tiettyjä näkemyksiä. Nimenomaan niin asian ei pidä olla. Tällaista tieteen ja tutkimustoiminnan korvennusta ei voida missään tapauksessa hyväksyä.

Sen sijaan ministerille itselleen pitäisi olla häpeäksi, että hän kansanedustajan mandaatilla pyrkii kurittamaan toisia kansalaisia. Voidaan kysyä, millä ylemmyydellä tai paremmuudella. Tuollainen pöyhkeä ja tuulesta turvoksissa oleva ideologinen öyhötys on itse vastoin kaikkia tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihanteita, joita viransijainen ministeri Kosonen, hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Anneli Saarikko ja Li Andersson Vasemmistoliitosta väittivät edustavansa.

Huomautukseni siitä, että valtamedia oli mennyt tarkoitushakuisesti ja epäkriittisesti puolustamaan esimerkiksi ”Me too”- ja ”Suostumus”-hankkeita, ei ole mitään sukupuolista häirintää, josta kirjaani haukuttiin median kostoissa. Kyseessä oli perusteltu pyrkimykseni oikaista valtamedian feminististä kallistumaa, josta olin esittänyt selvän näytön diskurssianalysoimalla parikymmentä Helsingin Sanomien ja Yleisradion aihetta käsittelevää juttua. Ne olivat selvästi puolueellisia feministien ja naissukupuolen hyväksi.


Viranomaiset kiihottuivat filosofiasta

Ministeriö lähetti asian arvioitavaksi tasa-arvovaltuutetun toimistoon, ikään kuin tieteen ja filosofian pätevyys pitäisi ratkaista sossuviranomaisessa. Tasa-arvolautakunta totesi lopulta puheenjohtajansa professori Tuomas Ojasen allekirjoituksella varustettuna 14.8.2020, että sananvapausnäkökohtien vuoksi tasa-arvolautakunta ei ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön. Se olikin oikein, sillä myöskään lain valossa viranomaisen ei pidä niin tehdä.

Sosiaalidemokraatteja suosiva yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan kirjoitti 23.7.2020: ”Tehtävänantoon viitaten totean, että Jukka Hankamäen kirjoittama ja Suomen Perusta ‑säätiön kustantama teos Totuus kiihottaa ei edistä yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa. Tuollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Mutta Nieminen katsoi kirjani syyllistyvän tasa-arvolain kieltämään häirintään, jota tosin ei ole missään sanktioitu. Tuolla tavalla ajatellessaan Liisa-parka ei tullut filosofian ihmemaassa seikkaillessaan ajatelleeksi, kuinka vahingolliseen tutkimustoiminnan häirintään ja tieteellisen vapauden ja sananvapauden loukkaukseen tuo tieteen jumalatar itse syyllistyi laittautumalla näennäiseen ratkaisijan rooliin asiassa, joka ei hänelle itselleen eikä tieteenalalleen mitenkään kuulu. Lisäksi hän ei esittänyt yhtäkään argumenttia tai asiakohtaa, jossa hänen väitteensä kokemastaan häirinnästä toteutuisi. 

Kyseessä oli siis kirjaani vastaan suunnattu poliittinen panettelu, jonka tehtävänä oli tukahduttaa vastaansanomaton mediakritiikkini, kun oli huomattu, että itse asioitani vastaan ei voitu väittää. Ministeriö veti siis vesiperän yrittäessään puristella painostusta byrokraateilta ja koettaessaan marssittaa kuorma-autolavallisen tasa-arvoviranomaisia filosofia vastaan.

Ministeriö päätti kuitenkin periä Suomen Perustan vuotuisesta toiminta-avustuksesta jonkun mielestä pienen summan ja omasta mielestäni suuren summan, eli kymmenentuhatta euroa rahaa, toisin sanoen kirjani tuotantokustannuksiin käytetyn summan. Mikäpä olisikaan tehokkaampaa kuin ottaa rahat pois, sillä viehän sekin ihmiseltä leivän, kun henkeä ei voida riistää ja päänsä saa nykyaikana pitää?

Omiin toimintaresursseihini täsmällisesti kohdistettu isku oli poliittisen vihervasemmiston nulikkamainen kosto, jonka tavoitteena oli muiluttaa tuplatohtoria ja niin sanotusti viedä tuhkatkin pesästä sekä tuhota mahdollisuuteni jatkaa tutkimustoimintaani Suomen Perustassa. Tämä kaikki tilanteessa, jossa vasemmistolaisille agendatutkijoille ja aktiivipoliitikoille, kuten Vasemmistoliiton Veronika Honkasalolle ja Vihreiden Oula Silvennoiselle, on myönnetty Suomen Akatemiasta ja yliopistolaitoksesta satojen tuhansien avustuksia oman poliittisen tendenssitutkimuksensa levittämiseen.

Sellaiseen myöskään Perussuomalainen puolue ei voinut suostua. Niinpä puolue piti asiaa periaatteellisena ja päätti riitauttaa asian hallinto-oikeudessa. Itse en ole asiassa osapuolena, vaan kiistaa käydään puolueen tutkimusyksikön ja ministeriön välillä Suomen Perustan määrärahoista.

 

Peiteuutisointi ja vaikeneminen

Huomionarvoista on sekin, että valtavirtamediasta ei otettu yhteyttä kirjan kirjoittajaan eli minuun, vaan media laittoi Perussuomalaisten puoluejohdon TV-ruutuun vastaamaan teoksesta, jota se ei ollut kirjoittanut, ei edes lukenut.

Olin luonnollisesti ja tieteen parhaiden perinteiden mukaisesti voinut kirjoittaa teokseni täydellisen tieteellisen vapauden mukaisesti joutumatta ohjatuksi mistään puoluetaholta päin. Silti media työnsi mikrofonin puoluejohdolle ja pyrki sulkemaan sen minulta, jotta en olisi voinut selittää yleisöille, mistä kirjassani oikeasti on kyse, mistä siinä todella puhutaan, ja kuinka median puolueellisuus kirjassani osoitetaan.

Vaikuttaa, että media menetteli näin vain siksi, että siten toimittajat arvelivat voivansa käyttää sossumediassa nostettua kohua vipuna puolueen kannatuksen heikentämiseen. Eli ensin luotiin väärä kuva kirjastani, ja sitten laitettiin puoluejohto kirjaani lukemattomana siitä vastaamaan.

Mitään vastattavaa ei olisi oikeastaan ollut vaan kehumista. Asia lienee, kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoitti verkkokolumnissaan ”Anti-intellektualismin ydin” pian kirjani julkaisun ja sensuroinnin jälkeen 12.6.2020: ”Erittäin huolestuttava merkki ovat Jukka Hankamäen kirjaa vastaan kohdistetut hyökkäykset. Kun filosofia syytetään ajatusrikoksesta, ollaan jo sen tason moukkamaisuuden edessä, että se vallan mykistää.”

Hän myös jatkoi kirja-arviossaan ”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” 13.6.2020: ”Mitä Hankamäkeen tulee, uskon, että hänen kirjallaan on suuri tulevaisuus. Se on vaikuttava analyysi nykyisestä mediajulkisuudesta ja perustuu suurelle määrälle faktoja. Se tarina on kaikessa alastomuudessaan niin karu, että tavallaan ymmärtää sen hyvin voimakkaan hylkimisreaktion, jonka se on aiheuttanut.”

Tämä on toistaiseksi ainoa professoriarvio työstäni. Venäjän historian tuntijana Vihavainen varmasti tietää, mitä sensuuri, valheellisuus ja yhteiskunnalliset faktat aina varmistava media merkitsevät. ”Faktantarkistuksesta” on tullut härski kiertoilmaus poliittisen korrektiuden ja puolueideologisuuden vaatimiselle.


Tieteen, median ja informaatioalan ideologisuus

On muistettava, että median sinänsä ei pidä kuulua tieteen maailmaan millään tavalla – ellei ajatella pelkästään tieteestä tiedottamista tai tieteellistä julkaisutoimintaa itseään, joka sekin oli kirjassani Totuus kiihottaa perustellun kritiikin kohteena (luvussa 17). Sen sijaan tieteen pitäisi kuulua mediaan. Tavoitteeni oli palauttaa ajatuskuri, paitsi mediaan ja viestintätutkimukseen, myös akateemiseen julkaisutoimintaan.

Tiedeyhteisössä nykyisin vaadittava vertaisarviointi ja julkaisutoiminnan relevanssin rajoittaminen vain opetusministeriön ja Tieteellisten seurojen valtuuskunnan TSV:n Julkaisufoorumihankkeessaan määrittelemiin lehtiin ja kustantamoihin on vartiointiliikkeiden filosofiaa.

Käytänkin siitä nimitystä vertaisvartiointi. Se on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin lähettämään ohjelmansa kommunistien hyväksyttäviksi tai kääntäen. Näin voisi syntyä ihailtavia kompromisseja, mutta kukaan ei voisi edustaa itseään ja ajatuksiaan rehellisesti. Tämä olisi vastoin nietzscheläistä ihmisyyden julistusta, jonka mukaan jokaisella on oikeus ja elämän itsensä antama velvollisuus puhua omalla äänellään toiseuden vastaväitteistä ja painostuksesta piittaamatta.

En sano, ettei dialogissakin viisautta olisi, kun olen kirjoittanut siitä kokonaisen kirjan nimeltään Dialoginen filosofia. Mutta tosiasiassa vertaisarvioijat eivät ole missään dialogisessa vertaisasemassa, vaan salusiinien ja rullakardiinien takana lymyillessään he ovat anonyymissä valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää vaikka kuinka kovaa, yksipuolisesti ja puolueellisesti.

Vertaisvartiointi ei ole dialogista filosofiaa vaan viestinnän totalitaristinen irvikuva. Lisäksi asiat vaaditaan sanomaan kansainvälisessä yhteydessä englanniksi siksi, että näin voidaan vetää matto alta kotimaiselta julkaisutoiminnalta ja estää kansallinen politiikkakritiikki sekä lopettaa suomen kielen asema tieteen kielenä. Myös julkaisupäätöksiä tekevällä tiedemedialla on siis kaulin kädessään.

Yritin sittemmin kirjoittaa asiasta ja kirjani vastaanotosta viestintätieteelliseen Media ja viestintä ‑lehteen, mutta lehti kieltäytyi visusti julkaisemasta kirjoitustani, vaikka muutoin se julkaisee ilomielin erilaisia katsauksia ja muitakin kirjoituksia kuin niin sanottuja alkuperäistutkimuksia, jopa kirja-arvioiksi naamioituja vasemmistolaisten kustantamojen, kuten Vastapainon, mainoksia. Esimerkin näette vaikkapa täältä (kirjoitus kertoo nurin päin käännettynä, mikä mediaa vaivaa).

Tarjosin tekijänkappaleitani hankittaviksi muutamille suurimmille kirjastoille, mutta vain pari kirjastoa hankki teoksen. Vedottiin erilaisiin verukkeisiin, kuten siihen, että kirjaahan saa jo digitaalisena Internetistä ja että kirjasto hankkii teoksia vain sopimustoimittajien kautta. Antavatko kirjastot siis sopimustoimittajiensa päättää tarjonnallaan siitä, mitä ne voivat kokoelmiinsa hankkia?

Eräs kirjasto Uudellamaalla puolestaan poisti kokoelmistaan tarjoukseni jälkeen kaikki aiemmin hankkimansa kuusi kirjaani, joukossa myös filosofian väitöskirjani, joka on toistaiseksi ainoa väitöskirja, joka on julkaistu myös pokkarina. Syynä tuskin oli mikään vanhentuneisuus, koska kaikki painokset olivat tältä vuosituhannelta, mutta kaikki menivät rouhimoon. Tämä vaikutti niin sanotulta kirjastosensuurilta, jota käsittelin teokseni luvussa 15.2.

Kirjani Totuus kiihottaa painos jää ilmeisesti ikuisesti jakelematta ja päätynee silppuriin tai julkaisijansa komeroihin, joissa puolue hautoo sitä kuin hanhiemo. Yleisö puolestaan voi miettiä, toteutuuko tässä nyt sananvapauteen liittyvä tiedonsaantioikeus, vai olisiko kyseessä lukevaan yleisöön suunnattu ylenkatse.

 

Median ja byrokraattien kosto 

Entä mitä merkitystä tällä kaikella loppujen lopuksi on? Oliko median reaktio minulle jonkinlainen yllätys? Enkö tiennyt, että totuus pitää jättää toimittajien ja valtiontalous ministerien huoleksi? Voin sanoa, ettei ollut yllätys.

Tutkimukseni vastaanotto oli teokseni kriittisyyden vuoksi odotettavissa, mutta hyökkäyksen rajuus oli yllätys ja aihepiiri arvoitus. Median reaktio oli siis arvattavissa, eikä se poikennut toimittajien tavasta tehdä juttuja, joissa talvi vuodesta toiseen yllättää autoilijat.

Suunniteltu tuo kohu ei ollut, eikä myöskään teokseni reseptio ollut itseni ”käsikirjoittama”. Valtavirtamedia tuli ilmeisen tahattomasti todistaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta oikeiksi omilla reaktioillaan, ja haukut tulivat tahoilta, joilta otan ne kiitoksina vastaan.

Uhkaus valtion yleisrahoituksen takaisinperinnästä tutkimustyönantajaltani vain siksi, että tulokset eivät tyydyttäneet eri puoluetta olevaa ministeriä, oli ennennäkemättömän röyhkeä aggressio tutkimustoiminnan vapautta ja siten koko tutkijakuntaa vastaan.

Mikään ei voinut kuitenkaan voittaa sitä banaaliutta, jonka mukaisesti toimittajat yrittivät kirjaani lukematta tyhjentää esittämäni media- ja yhteiskuntakritiikin muutamaan kevyellä kynän käänteellä huitaisemaansa heittoon joistakin vaikutelmanvaraisista yksityiskohdista. Tämä kaikki alle kahdessa päivässä, kun kirjaani olin kirjoittanut suurella vaivalla monta vuotta.

Kritiikistäni kiusaantuneet toimittajat koettivat kääntää huomion pois heidän omassa toiminnassaan osoittamistani virheistä, väärinkäytöksistä ja läpikotaisesta puolueellisuudesta, ja sen vuoksi he yrittivät sotkea filosofisen analyysini omalla populistisella hölinällään seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Se oli todellinen anti-intellektualismin riemuvoitto, joka tosin kääntyi toimittajia itseään vastaan.

Ristiriitaista oli sekin, että tieteellisin lähestymistavoin ja motiivein kirjoittamani mediatutkimuksen merkityksestä pyrittiin päättämään arvostelemissani medioissa, jolloin toimittajilla oli ”oma lehmä ja ojassa” ja ”pukit toimivat kaalimaan vartijoina”.

Tämä pitää yhtä sen kanssa, että nykyisin viestien vastaanottajat ja lukijat yrittävät päättää siitä, mitä lähettäjät ja kirjoittajat tarkoittavat. Viestien lakatessa miellyttämästä vastaanottajia he alkavat uhkailla julkaisijoita oman tyytymättömyytensä merkiksi ja pitävät viranomaisten puoleen kääntymistä aivan tavanomaisena tapana toimia. Vastaanottajien suuttumuksen projisointi lähettäjien ominaisuudeksi ja sen mukainen ”vihapuheesta” syyttely eivät ole enää vain pelkkiä epä-älyllisyyden eksponentteja vaan suoranaisen dynamiittityhmyyden ilmauksia.

Opetus- ja kulttuuriministeriön esiin nostamat ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” vaateet puolestaan olivat huikea tiedepoliittisen mielivallan crescendo. Voidaan kysyä, millä perusteella tieteellisesti epäkompetentti ministerin sijainen Hanna Kosonen ja hänen ministeriönsä saattoivat vetää tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslait mediakriittisen tutkimukseni arviointiperusteiksi – ikään kuin filosofian pitäisi olla sovinnaisuusnormien valvontaa ja tutkimuksen arvioinnin lainvalvontakysymys.

Vaatiessaan tieteilijöitä edistämään kyseisiä ”kelluvia merkitsijöitä” (signifiant flottant – käsite on Claude Lévi-Straussilta) ministeriö oli pyrkinyt sokaisemaan tutkijakuntaa pelolla ja kahlitsemaan kaikkia pykäläkoreografian aivottomalla kauhulla.

Niin ajatellessaan toimittajat, poliitikot ja byrokraatit olivat vajonneet kaulaansa myöten jorpakkoon. He olivat osoittaneet oikeaksi myös tutkimusväitteeni, jonka mukaan perussuomalaiselta pohjalta ei voi sanoa mitään ilman, että joutuu hakemaan tieteelliselle vapaudelleen lupaa oikeudenkäynneissä ja viranomaisissa – tälläkin kertaa hyvin sokraattisessa merkityksessä.

Ministeriön ajatusvirheissä oli kyse pelkästä tieteen ulkoisiin normeihin liittyvästä vaikeroinnista, jolla ei ole minkäänlaista relevanssia tieteellisen ajattelun eikä metodologian näkökulmasta. Perimmältään se oli tiedepoliittisesta latistuksen ja matalamielisyyden mankelista ulos puristunutta ideologiaa, jonka sovinnaisuusvaateilla poljettiin ihmisarvoa ja loukattiin ihmisyyteen sisältyvää pyrkimystä vapautua massamedian ja politiikan yhdessä pakkosyöttämästä das Man ‑ihanteesta ja sen löysästä ja vetelästä muhennoksesta.

 

Pavlovin koirat

Olin hakeutunut perussuomalaiseen puolueeseen ajatellen voivani korostaa kansallisvaltion roolia kansakunnan hyvinvoinnin edistäjänä sekä tuoda esille poliittista korrektiutta kyseenalaistavaa filosofiaa riippumatta systeemipuolueita leimaavan korporatismin kahleista. Politiikan yleiset sovinnaisuusihanteet tekivät loogisen ja rationaalisen ajattelun soveltamisesta politiikassa kuitenkin hetkessä mahdotonta.

Median panettelu ja henkinen pahoinpitely saivat aikaan paljon imagotuhoa muutenkin huonosti suojatussa elämässäni; minähän en olen minkään viran köysissä enkä kahleissa. Median syytökset vaikuttavat perättöminäkin pahemmin kuin tuomiot, enkä voinut enää tunnistaa itseäni median maalaamista kuvista; eivät myöskään lähimmäiseni. Olen joutunut toimimaan koko tieteellisen urani ajan vihervasemmiston hallitsemassa vihamielisessä asenneympäristössä.

Median reaktio aiheutti sen, että olen joutunut tieteenharjoittajana kirjoittamaan itseni irti median lavastamasta kertomuksesta. Tämän vuoksi julkaisen lähiaikoina jälleen kokonaisen teoksen, jossa analysoin, kuinka media tuli osoittaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta entistäkin selvemmin tosiksi. Tässä tutkimukseni jatko-osassa osoitan, kuinka valehtelu ja poliittisesti epäsoveliaina pidettyjen näkemysten tukahduttaminen toimivat vihervasemmistolaisten toimittajien, viranomaisten ja tieteilijöiden selviytymisstrategioina mediassa, yliopistoissa ja tiedehallinnossa.

Toimittajat löivät täsmällisesti kuin kaappikello, ja tapaus toi mieleen myös psykologi Ivan Pavlovin kuuluisat koirat, jotka alkoivat kuolata ehdollisen refleksin merkiksi. Yhteiskunnassamme toimii tietty ryhmittymä, joka valmistautuu vastaanottamaan purtavaa heti kuullessaan sanan ”perussuomalaiset”.

”Kokeeksi” kirjani julkaiseminen muodostui tahattomasti kontrollin pettäessä, eikä kyse siten ollut empiirisestä kokeesta. Minun piti alun perin vain julkaista teokseni ja tutkimustulokseni, mutta jouduin toimittajien hampaisiin täysin itsestäni ja tutkimuksestani riippumattomista syistä, kun persuaura loisti kulman takaa.

Tätä kautta paljastunut kausaaliyhteys sinänsä on vahva ja todellinen: perussuomalaisessa kontekstissa sanottu kommunikoidaan mediassa deluusioiden sävyttämänä ja harhakuvien kautta. Mikäli olisin sanonut saman vaikkapa Vasemmistofoorumin piirissä, minua olisi luultavasti kiitetty ”vasemmistolaisen tutkijan tiedostavasta itsekritiikistä”, ja kirjoittaja olisi toimitettu pikavauhtia professorinvirkaan jonkin tiedekunnan räystään alle. Hainkin viime keväänä journalismin työelämäprofessuuria Tampereen yliopistosta, mutta paikalle nimitettiin puolikoulutettu toimittaja Yleisradiosta, ja kirjoitin aiheesta myös blogikirjoituksen.

Kirjani Totuus kiihottaa vastaanotto vahvisti väitteeni mediajulkisuuden, viestinnän ja yhteiskunnan perusrakenteen halkeamisesta kahteen klusteriin tai paradigmaan. Tutkimukseni joutui kärsimään teoksessa kuvailemani kahden viestintäpoolin – monikulttuuri-ideologisen ja kansallismielisen – väliin jäämisestä. Sensuurin kohteeksi jouduttuaan kirjani on elävä esimerkki filosofisen ajattelun pakottamisesta tappiolle poliittisen mielivallan puristuksessa.

Vaikutelma tutkimukseni ”pamflettimaisuudesta” on tosi vain, koska median oma diskurssi on niin likilaskuinen, että kaikki siitä poikkeava ajattelu leimautuu automaattisesti pamfletiksi, siis ”kiistakirjoitukseksi”. Media menetti pelin ottaessaan kritiikkini vastaan taitamattomasti, kun sen olisi kannattanut antautua arvioimaan itseään uudessa valossa ja ottaa peilikuvastaan opikseen.

Koettu konflikti ei siis ollut hyväksi medialle eikä myöskään ministeriön viranomaisille, jotka ovat menettäneet keskeisen toimintaresurssinsa, eli arvovallan. Toimittajien ammattiarvostus ja opintien houkuttelevuus olivat puolestaan huipussaan 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin myös filosofia kukoisti julkisuudessa. Filosofia oli toimittajantyön epävirallinen ja kriittinen koulutuslinja, jonka kautta monet älyköt astelivat julkisuuteen. Julkisuus puolestaan oli ja olisi edelleen filosofian keskeinen toimintaehto, mutta normatiivisissa kahleissa se on vääristynyt.

Tendenssijournalismi ja ”arvoihin” sitouttaminen ovat himmentäneet filosofialta ja medialta niiden aiemman hohdon. Filosofian näkökulmasta eivät julkisessa sanassa nykyisin hehkutetut ”arvot” ole arvoja laisinkaan vaan ideologisia ja subjektiivisia arvostuksia, mikä selittää myös ”arvojen” kesken vallitsevaa eripuraa.

Filosofia ja viestintä eivät ole enää suosituimpien oppiaineiden joukossa. Tämä ei välttämättä johdu vain työmarkkinoiden kireydestä vaan myös siitä, että molemmat velvoittaisivat kriittisyyteen, jonka haastavuutta nuorison idealismi ei kestä. Yliopistoihin hakeudutaan jälleen 1960- ja 1970-luvuille ominaisesti ”parantamaan maailmaa”, ja tietoa suostutaan ottamaan vastaan vain sikäli kuin se edistää omaa agendaa.

Poliittinen keskustelu taas on vain sarja nuorison identiteettikriisejä, ja valtiontalouden ongelmat ratkaistaan samalla menetelmällä kuin ilmaston kuumeneminen: soittamalla 16-vuotiaalle tytölle ja kysymällä häneltä.

 

Anti-intellektualismin nousu 

Viestintäympäristön myrkyttyminen johtuu nykyisin sananvapautta vastaan suunnatuista poliittisista uhkavaatimuksista – ei suoraan mediasta tai toimittajista itsestään, ja siksi käsittelin kirjassani politiikkaa niin paljon. Pahimpien oireiden joukossa ovat nykyisin ”vihapuheen” (hate speech) ja ”maalittamisen” (doxing) kriminalisointihankkeet sekä automatisoitujen sensuurialgoritmien kehittelyt, joilla on tarkoitus puuttua ihmisten yhteen perusoikeuteen: ilmaisunvapauteen.

Totuuden kaipuuta sinänsä voidaan pitää minuuden, persoonallisuuden tai sielukkuuden ilmaisuna, johon kone ei pysty, sillä algoritmi vain analysoi dataa. Tietoa tosiasioista tulee vasta tietävän subjektin tajunnassa, jossa se saa merkityksen. Raskaalla rahoituksella voideltu vihapuhealgoritmien ja muiden sanaseulojen kehittely on mekanisoitua mielivaltaa ja laittoman ennakkosensuurin systematisointia. Se on jatkuvasti syvenevä ongelma niin sossumediassa kuin sensuuria puolustelevassa Yleisradion tapaisessa valtavirtamediassa.

Vihaaminen puolestaan on psykologisesti arvioiden oppimisprosessi, sillä se kertoo, että ihmisessä on herännyt vastaväitteitä heidän aiempia ajattelutottumuksiaan vastaan, ja siksi he tulevat raivoihinsa. Viha on siis merkki vihaajan omassa tajunnassa olevasta ristiriidasta, ja aggressio on ristiriidasta johtuvan frustraation vastareaktio. Siksi myös sotilaskouluttaja Hartman sanoi alokkaille Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, että vihatkaa minua avoimesti, sillä mitä enemmän vihaatte, sitä enemmän opitte.

Argumentoin kirjani Totuus kiihottaa luvussa 8, että vihapuheen käsite on eräs kelluva merkitsijä, joka voi tehdä tuomioiden lukemisen mahdolliseksi lähes mistä tahansa, ja siksi sellaista löysää käsitettä ei pidä mihinkään lakiin laittaa. ”Maalittamista” koskien on taas vaikea ajatella, että kritiikillä ei olisi kohdetta tai että sitä ei saisi sanoa.

On vääristynyttä, että antaudutaan edes keskustelemaan siitä, kuinka ihmisten ilmaisunvapautta pitäisi rajoittaa, kun olennainen kysymys on, millä oikeudella tai ylemmyydellä muutamat tahot ovat ylipäänsä ottaneet asiakseen päättää toisten ihmisten ajatustenvaihdosta. ”Vihapuheen” tuomitsemisen sijasta ihmisten kannattaisi pohtia, miksi ihmiset ovat tulleet vihaisiksi, ja varteenotettava vastaus on maahanmuuton aiheuttama eripura.

EU:n vihapuhesakot ja Internet-jättiläisten kanssa solmimat sopimukset kansalaisten viestien poistelemiseksi ovat jyrkästi eurooppalaisten vapausihanteiden ja kansanvaltaisten arvojen vastaisia, vaikka rajoituksia paradoksaalisesti perustellaan niillä. Tässä ristiriidassa näkyy niin sanotun järjestelmäpolitiikan epäonnistuneisuus ja asettuminen tukemaan omalta kannaltaan hyödyllisiä toimijoita muita kansalaisia vastaan.

Sananvapauden syövyttämisellä ei voine olla muuta tarkoitusta kuin poistaa tietyt ajatukset todellisuudesta, mikä ilmentää drakonista halua hävittää myös näkemysten kannattajat, joiden tajunnassa ajatuksilla on asunto. Ajatushan ei katoa, ellei katoa sitä edustava ihminen.

Euroopan maissa ovat uhattuina olleet viime vuosina nimenomaan kansallisen edun puolustajat. Kuten alussa totesin, sananvapaus ei ole mikään tuulettimen kaltainen lisävaruste vaan demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, jolle muut oikeudet perustuvat. Niinpä puolustan sananvapautta popperilaisen falsifikationismin merkityksessä, toisin sanoen koeteltavuuden varmistamiseksi – ja tietysti myös siitä psykodynaamisesta syystä, että kielletyiksi julistetuissa virheissä ja valheissa aletaan helposti nähdä totuuden jyviä.

Sen sijaan valtamediaa on sananvapauden kaventaminen alkanut hermostuttaa vasta, kun rajoittaminen on koskenut sen omaa liikkumatilaa. En tiedä itsenäisen Suomen historiassa ajanjaksoa, jolloin viestintää olisi viety yhtä kuolettaviin kahleisiin kuin nykyisillä toimittajien ja kustantajien ”et sä noin voi sanoo” ‑väitteillä. Jopa kansalaissodan jälkeisinä vuosina kirjallinen kulttuuri oli vapaamielisempi kuin nykyisin, vaikka silloinkin vallitsivat omat blokkinsa tulenkantajineen ja vedenkantajineen.

Sen sijaan nykyisin diskurssit ovat linnoittautuneet toinen toisiaan täysin ymmärtämättömiksi, vaikka taustalla ei vallitse sodan kaltaista konfliktia – ellei sitten tuota käynnissä olevaa informaatio- ja kulttuurisotaa pidetä juuri sellaisena. Yksi esittämäni selitys ehdottomuuden kasvuun on reagoimisen helppous. Netissä peukuttaminen on ehdollistanut ihmiset joko/tai-tyyppisiin hylkäämisiin tai hyväksymisiin, tykkäämisiin ja ei-tykkäämisiin; tosin täysin ilman kierkegaardilaista syvämietteisyyttä ja pelkän pateettisuuden turvin.

 

Häiriöitä systeemissä 

Teloituksen ilmapiiri ulottui lopulta myös oman mediatutkimukseni reseptioon. Olennaista on, että yksikään kirjaani moittineista median, hallinnon ja politiikan edustajista ei itse kuulu tieteen maailmaan millään tavalla. Sen sijaan minä kuulun, olen sieltä tullut ja sitä edustan.

”Huono kirja” ja ”noin ei pidä sanoa”, väittivät monet, mutta kukaan ei pystynyt osoittamaan, että sanomani ei olisi totta tai että ei pitäisi paikkaansa. – Ja ainoastaan tämä on filosofian kannalta ratkaisevaa.

Jos Freud ja Nietzsche eläisivät nykyään, he joutuisivat opettamaan periaatteensa ihmisille uudestaan, sillä niin latteaksi, matalamieliseksi, älyllistä rohkeutta sietämättömäksi ja soveliaisuutta vaativaksi julkinen keskustelu on mennyt, tai tehty. Julkisen keskustelun taso on mediassa ja myös yliopistoissa nykyisin erittäin alhainen.

Nyt kun perussuomalainen puolue joutuu riitelemään Suomen Perustan valtionrahoituksesta hallinto-oikeudessa, on foorumi asian käsittelylle edelleen väärä. Tutkimustoiminnan ja lainsäädännön normit ja ihanteet ovat erilaiset ja usein täysin vastakohtaiset. Siksi byrokraattien ja juristien ei pitäisi pyrkiä päättämään tutkimusten relevanssista, eikä normeista voida johdella tosiasioita. Lait puolestaan ovat luolaihmisten luuloja. Välillä ovat voimassa diktaattorien lait ja toisin ajoin erään toisen diktatuurin, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait.

”Häiriöiden” tuottamista systeemeihin on puolestaan pidetty filosofian ihanteena, ja siksi on vain hyvä, jos koetaan, että filosofia häiritsee. Etiikka on nimenomaan totuttujen ajatuskulkujen kyseenalaistamista ja kaavoittuneisuuden katkaisemista eikä mitään sementtiin valettujen hallintomääritelmien toistamista tasa-arvosta.

Filosofien ja tieteilijöiden tehtävä on valvoa poliitikkojen ja byrokraattien toimintaa eikä päinvastoin. Sen sijaan opetus- ja kulttuuriministeriö koettaa kääntää tämän kansalaisyhteiskunnan kontrollifunktion nurin pyrkimällä ohjaamaan tutkimustoimintaa ja julkaisujen ajatussisältöjä taloudellisella kiristyksellä, joka on jo nyt voinut vaikuttaa kielteisesti koko tutkijakunnan halukkuuteen tehdä kriittistä tutkimusta. – ”Ei edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”: siis rahat pois taannehtivasti. Se on todellista häirintää, jos mikä.

Voidaan kysyä, miksi tutkimusta tehtäisiin tai teetettäisiin, mikäli rahoittaja tai tilaaja itse päättäisi tuloksista ja niiden julkaisemisesta. Agendojen ja tendenssien pois sulkemista on pidetty tieteen menetelmäopillisena perustana Edmund Husserlin puhtoisista viisauksista asti.

EU-vetoinen anti-intellektualismi ja konformismi ovat johtaneet siihen, että erimielisiä pidetään nykyisin toisinajattelijoina, jotka pyritään likvidoimaan tieteestä ja mediajulkisuudesta. Toisinajattelijoita puolestaan on vain totalitarismeissa, kuten Pohjois-Koreassa, jossa ei todellakaan ole poliittisia vastakkainasetteluja.

Tapaus osoittaa, että filosofia on nyt kohdeltu Suomessa huonommin kuin toimittajia Venäjällä. Ministeriötä kiitän ”putkassa kukaan ei kuule huutoasi” -periaatteen toteuttamisesta, sillä siten totuus pysyy varmasti lukkojen takana, todennäköisesti ikuisesti.

Yleisö puolestaan voi pohtia, kumpi on pahempaa: sanoa totuus median puolueellisuudesta vai ministerin harjoittama tutkimustoiminnan kiristäminen, taloudellinen painostaminen ja uhkaileminen?

---

Koko tilaisuus jälkikeskusteluineen on kuunneltavissa Tapio Holopaisen YouTubesta. Linkki Holopaisen blogiin löytyy täältä.


 

 

Aiheesta aiemmin

 12 hulluutta kirjani Totuus kiihottaa arvioinnissa

”Vihapuheesta” taas järjestönootti – Kirjani Totuus kiihottaa jakelua jatkettava

Totuus kiihotti ammatikseen viisaita

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa Mitä sanon mediatutkimuksessani?