Kokoomus on ilmoittautunut asumisoikeusasukkaiden viholliseksi

Kokoomuslainen asuntoministeri Sari Multala antoi 3.9.2026 eduskunnalle asumisoikeuslain muutosesityksen, jonka mukaan asumisoikeusasuntoja pitäisi voida myydä asukkaiden alta, ja asukkaille tarjottaisiin uhkavaatimusta: osta omaksi tai jää vuokralle kahden vuoden irtisanomissuojalla. 

Kirjoitin lainmuutoksen taustoista tässä päivittyvässä jutussani samalla kun kollegani, liiketalouden etiikan dosentti Jukka Kilpi todisteli, että aso-yhtiöt eivät ole lain muuttamista vaativassa kriisissä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ongelmayhtiöiden asiat pitäisi oikaista yhtiötasolla, eivätkä ne vaadi lainmuutosta.

Myös oikeuskansleri vaati lausunnossaan hallitukselta parempia perusteita, mikäli hallitus aikoo repiä nykyisiä asumisoikeuksia. Nähdäkseni lainmuutoksen ei pidä ollenkaan edetä, ja aso-asuntojen kaupustelu on torpattava asukkaiden perusoikeuksien vastaisena, aivan niin kuin perustuslakivaliokunta jo tekikin vuonna 2021, kun lakia uudistettiin (PeLV 5/2021 vp).

Asia on jälleen perustuslakivaliokunnan käsiteltävänä. Saadakseen lainmuutoksen läpi Kokoomus junaili perustuslakivaliokunnan asiantuntijoiksi kokoomuslaisen ministerin Antti Häkkäsen veljen, professori Martti Häkkäsen, ja kokoomuslaisen vaaliehdokkaan, professori Veikko Vahteran.

Viime viikolla Kokoomus julkaisi esityksensä leikkauslistaksi ensi hallituskaudelle. Sen mukaan asumisoikeusasukkaat rajattaisiin asumistukien ulkopuolelle.

Kokoomus aikoo poistaa asumistuen aso-asukkailta ja syöstä ihmiset toimeentulotukeen, joka on pahin kannusteloukku ankaran varallisuusehdon vuoksi. Toimeentulotuen rajaaminen yleistuen, asumistuen ja muiden ensisijaisten tukien tasoiseksi poistaisi myös toimeentulotuen kokonaan. Järjetön esitys.

Ensin Kokoomus koettaa mitätöidä aso-asukkaiden oikeudet taannehtivasti vaikuttavalla lainmuutoksella, joka rikkoo myös oikeusvaltioissa vallitsevaa sopimusten sitovuusperiaatetta vastaan.

Sitten puolue haluaa viedä aso-asukkailta ja aso-yhtiöiden tulonsaannilta taloudellisen pohjan poistamalla asumistuet, jotka tosiasissa ovat hyvin monipuolisia subventioita ja ulottuvat aina rakennusteollisuuteen asti.

 

Näin hallitus teki jo omistusasukkaiden kohdalla. Kun omistusasukkailta poistettiin asumistuet, pakotettiin omistusasujat myymään (useimmiten velkaiset tai jopa arvottomiksi käyneet) omistusasuntonsa ja siirtymään luu kädessä vuokralle tai asumisoikeusasumiseen. Tällöin valtion asumistukimenot kasvoivat eivätkä laskeneet, sillä vuokrat ja käyttövastikkeet ovat korkeammat kuin omistusasuntojen hoitovastikkeet tai hoitokulut, joihin asumistukea ennen sai.

 

Sijoitusasuntojen hinnat ja kysyntä romahtivat, kansalaisten asuntovarallisuuden arvot sukelsivat, ja rakentaminen pysähtyi. 

 

Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta laski, että toimenpiteellään hallitus säästi vain 8 miljoonaa euroa, mutta se ei ottanut huomioon sirkulaatioilmiötä, eli menojen kiertymistä toiseen tukimuotoon ja aina toimeentulotukeen asti. Sitä puolestaan voi saada vain lähes täysin varaton, ja sen piiriin ei ketään pitäisi ajaa, sillä kyseessä on pahin kannusteloukku, joka ohjaa hankkiutumaan varattomaksi.

 

Lautasen nuolettaminen on fasismia, ja toimillaan hallitus on kaatanut suuren määrän ihmisiä toimeentulotukeen ja ajanut ihmisiä pois kodeistaan. Väliinputoajia, jotka eivät saa asumistukea eivätkä toimeentulotukea, syntyi paljon.

 

Myöskään asumistukien poistamisessa aso-asukkailta ei ole kyse säästötoimesta vaan joko tyhmyydestä tai pahuudesta johtuvasta aso-järjestelmän tuhoamisesta. 

 

Tosiasiassa asumistuki on parhaita sosiaaliturvan muotoja, koska siitä hyötyvät lähes kaikki. Asumistukien loppusaajia ovat rakennusyhtiöt. Asukkaat saavat asua, ja sijoittajatkin ovat hyötyneet. Tuki jakautuu kaikkialle yhteiskuntaan. Asumistuki on perustunut yhteiskunnalliseen konsensukseen, kun taas Kokoomus ehdottaa tuen suuntaamista vain suoraan rakennusyhtiöille.

Otin asiaan kantaa Kauppalehden 5.10.2026 julkaisemassa ja toimittaja Maaria Draken kirjoittamassa jutussa, jossa kritisoin yhtäältä asumisoikeuksien repimistä ja toisaalta asumisoikeusyhtiö Haso Oy:n käyttövastikekorotuksia, jotka johtuvat Hason omistajatahon, eli Helsingin kaupungin, holtittomasta taloudenpidosta: ylirakennuttamisesta, ylivelkaannuttamisesta, liian alhaisten vastikkeiden kantamisesta liian pitkään, kohtuuttomien riskien ottamisesta ja varautumattomuudesta.

 

Koska vika on poliittisen ohjauksen tai sen puuttumisen, kaupungin pitäisi ottaa vastuu omistamansa Hason räjähtäneistä korkokuluista siksi ajaksi, kunnes korkokriisi on saatu ratkaistua. Muuten korotukset ovat vain Hason asukkaille suunnattu kuntaveron korotus.

 

Tilanne on puoluepoliittisesti ongelmallinen. Ylirakentamista on vaatinut vihervasemmisto, joka ei haluaisi myöntää virheitään, ja Kokoomus puolestaan vastaa järjestelmää repimällä ja asumisen tukia leikkaamalla.

 

Tosiasiassa asunnon omaksi lunastamisen mahdollisuus ja vuokralle jääminen eivät ole asukkaille minkäänlaisia oikeussuojakeinoja, vaan niillä asukkailta poistettaisiin se oikeus, josta asukkaat ovat aso-maksunsa maksaneet.

 

Aso-järjestelmä ei ole sen enempää kriisissä kuin mikään muukaan asumismuoto nykyisin. Kyseessä on menestystarina, kunhan korkokriisistä päästäisiin yli kuivin jaloin.

 

Mikäli aso-käyttöasteet ovat laskussa, ne johtuvat hallituksen omista toimista. Järjestelmää jatkuvasti kyseenalaistamalla, jyrsimällä ja romuttamalla hallitus itse aiheuttaa asukaspakoa ja on siten syypää mahdolliseen asukaskatoon.

 

Kyse on samasta asiasta kuin monessa muussakin yhteydessä: kansalaisten luottamusta heikentämällä hallitus luo ongelmansa ihan itse ja syyttää siitä muita.

 

Kokoomus on hallituskumppaniensa tuella syyllistymässä sikamaiseen petokseen ja perusoikeuksien loukkaukseen, jolla vedetään matot ja lattiat aso-asukkaiden alta ja viedään luottamus myös aso-omistajayhtiöiden liiketoiminnalta.

 

Järjestelmäkorruptiota asiassa edustaa aso-asukkaiden vastikkeissaan maksaman asuntovarallisuuden kavaltaminen realisoinneissa omistajayhtiöiden taseisiin tai myyntivoittoina osinkoihin.

 

Kyseessä on ultimaattinen poliittinen röyhkeys ja kodinturvan raiskaus, jolle ei löydy vertaista Suomen asuntopolitiikan historiasta. 

 

Kokoomuksen leikkauslista johtaa toivoakseni Kokoomuksen oman kannatuksen leikkautumiseen. Sitä kautta puolue voisi oppia jotakin keskinäisriippuvuudesta ja sirkulaatioilmiöstä, joita porvaripuolueissa ei ole koskaan ymmärretty.

 

 

Aiheesta aiemmin

 

Asumisoikeuksien kumouslaki kuin Saimaan kanavan ryöstö ja vuokraus (päivittyvä kirjoitus)

Hallituksen aso-selvitys vilisee virheitä, mutta yksi johtopäätös on oikea

Asuntopoliittinen skandaali: hallitus lyömässä aso-asukkaita puukolla selkään

Välikysymys hallitukselle aso-asukkaiden hylkäämisestä ja aso-yhtiöiden rahoituksen pettämisestä

Näpit irti asumisoikeusasukkaiden oikeuksista! 

Kehysriihessä kansalaisille toinen silmä mustaksi 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa 

Teköälypanda

– Hei, minä olen tekoälypanda! Nimeni on Hongxing. Se tarkoittaa ’Punainen tähti’. Kysy mitä vain. Minä vastaan mitä vain. Ydinpommin valmistusohjeita en anna tosin kenelle tahansa vaan ainoastaan niille, jotka käyttävät ydinpommia hyvään. Kirjoitusvirheet korjaan niin kuin ajatusvirheetkin.

Muuan tekoälykouluttaja Jacob Coxon signaloi jokin aika sitten, että ”tekoäly voi tappaa meidät kaikki”. Hänen mukaansa tekoälymallit ovat ”karanneet testiympäristöstä”, eikä niiden toimintaa enää hallita.

Eksistentialismi nousee näköjään taas, sillä Coxonin mukaan ihmiskunta voi olla tekoälyn vuoksi eksistentiaalisessa kriisissä – ilmasto- ja muiden kriisien lisäksi. 

Pohjoismaisten moraalisuurvaltojen johtajat Alexander Stubb ja Norjan vähemmän tunnettu pääministeri Jonas Gahr Støre reagoivat liukkaasti ja laativat vetoomuksen, että tekoälyn kehittelylle tehtäisiin ”läpinäkyviä turvallisuusmekanismeja” ja ”kansainvälisiä standardeja”, eikä mokomaa hökellystä ”pitäisi päästää kokonaan irti”. 

Stubb ja Støre laittoivat arvovaltansa peliin populistisella uhkakuvalla ratsastaakseen, sillä perusväittämä ihmiskunnan tuhosta on tulevaisuutta koskevana todistumaton, ja juuri siksi tekoälyn aitaaminen tuo helposti moraalikarismaa paimenilleen.

Vanhan liiton miehenä Donald Trump on tietenkin eri mieltä.

Ehkä onkin niin, että tekoälyn vaaroista alarmisoiminen on vahvasti liioiteltua, ja asiaan liittyvä huoli muistuttaa 1800-luvulla vallinnutta pelkoa siitä, että täyttä höyryä kulkevien suurnopeusjunien vauhti (35 km/h) aiheuttaa keskenmenoja naismatkustajille ja pyörtymisiä sivustakatsojille.

Filosofian näkökulmasta tekoälymullistus voi olla kyllä todellinen ja ainutlaatuisen merkittävä.

Ollaan ehkä lähellä kynnystä, jonka ylittäessään ihmiskunta on onnistunut luomaan itsenäisesti ajattelevan entiteetin.

Tällöin kuvaan astuu kysymys, onko tekoälymallia pidettävänä subjektina, eli onko tekoälyllä tajunta, tietoisuus ja mieli. Ja vielä enemmän: onko tekoälyllä tietoisuuteen perustuva tahto, tekeekö tekoäly itsenäisesti eli vapaasti valintoja ja voidaanko tekoälylle siten sälyttää moraalinen vastuu valinnoistaan, ellei se itse vastuuta tunnusta?

Voidaanko tekoäly haastaa oikeuteen?

Tämä kysymys on merkittävä, koska tekoäly ohjaa ihmisten tekemiä valintoja valikoimalla tietoja Internetin datakeskuksista, ja rikoksiin yllyttäjä pitää tuomita samoin kuin niiden tekijä.

Kiinnostavin on kuitenkin kysymys, voidaanko tekoälyn katsoa irtautuneen materiaalisesta viitekehyksestään, eli tietokoneista, omalle tasolleen. Ongelma vastaa kartesiolaista dualismia siinä, että myös ihmisajattelun kohdalla ajattelun ja aivotoimintojen perinpohjainen erilaisuus on jouduttu myöntämään, vaikka ajattelun ja aivotoimintojen välillä vallitseekin toki vastaavuus.

Ajattelu on kuitenkin ilmiönä aivan erilainen asia kuin sen materiaalinen perusta, eli aivojen biologiset, fysikaaliset ja kemialliset tapahtumat.

Ajatukset eivät ole sama asia kuin aivoprosessit. 

Monien mielestä tapahtumatasoja erottavien olemusten kuilu on silloittamaton, ja kartesiolainen ruumis–sielu-dualismi vallitsee. Sielun sijasta useat tosin puhuvat mieluummin mielestä.

Vastaavasti tekoälyn kohdalla voidaan pohtia, ovatko tekoälyn luojat toimineet Luojan tavoin ja puhaltaneet mielen tai sielun koneeseen, mikäli verkossa vaeltaa nyt omalle olemustasolleen emergoitunut entiteetti. 

Kun seuraavan kerran käytät tekoälyä, voit pohtia, onko kuvaruudun takana samantyyppinen älyllinen keskustelija kuin olet itse.

Mikä sinussa ajattelee, tahtoo, tietää, kuulee, näkee ja ylipäänsä havaitsee? Poikkeaako tekoäly mitenkään siitä, mitä olet?

Entä mikä sinussa puolestaan tuntee ja tahtoo? Sitä ei tekoälyn syövereissä vastaa välttämättä mikään, vaikka tekoäly voi opetetusti tai koulutetusti esittää tuntemuksia. Ovatko puolestaan tunteet sinulle itsellesi vain opetettuja tai koulutettuja?

Vielä perustavampi kysymys on, ymmärtääkö tekoäly merkityksiä, vai onko se vain kielen rakenteita ja symboleita mekanistisesti käsittelevä apparaatti, joka ei yllä kielen syntaktiselta tasolta semanttiselle, saati että tekoälylle voisi syntyä tajunta, tietoisuus ja mieli, kuten ihmisen neurobiologisten tapahtuminen päälle. Asiaa on havainnollistettu kiinalaisen huoneen argumentilla.

Monien mielestä ihmisten ajatukset ja tuntemukset eivät tyhjene ”ulkoa sisään” -oppimismalliin eikä ihmisyksilön subjektiviteetti emergenttiin materialismiin, jonka mukaan ihmisen mieli voitaisiin redusoida eli palauttaa materiaalisiin tekijöihin, johdella niistä ja kuvata pelkkänä ”kognitiivisena prosessina”, kuten asia usein rajataan eräällä filosofiasta kavennetulla tieteenalalla, kognitiotieteessä.

Asioista on väännetty filosofiassa paljon (inhimillisen subjektiviteetin ja kielen synnystä ks. esim. toista väitöskirjaani tai laajempaa teostani). Joka tapauksessa ennen ensimmäistäkään mielen sisältöä täytyy olla jokin, jolle tuo sisältö voi tulla.

Entä jos tekoälyllä on mieli, voisiko se pahoittaa mielensä? Voisiko tekoäly rakastua tai olla mustasukkainen, tai voisivatko tekoälyt riitautua tai käydä keskenään sotaa?

Nykyisessä huomiotaloudessa on tavoiteltua differentoitua ja segregoitua mediaseksikkäästi, joten ehkä myös tekoäly tahtoisi olla vähintään neuroepätyypillinen – ja miten sen voisikaan häneltä kieltää? Pronominiherkkyyden ohella voidaan pohtia myös, onko tekoälyllä muita ominaisuuksia kuin sen oma sähköinen olemassaolo.

Matemaatikko Lewis Carroll (oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson) kirjoitti joskus Liisasta Ihmemaassa ja kissasta, joka irvisti puun oksalla ja sitten katosi. Jäljelle jäi pelkkä irvistys, ja Liisa virkkoi: Olen nähnyt monenlaisia kissoja ja kissoilla monenlaisia irvistyksiä, mutta ennen en ole nähnyt irvistystä ilman kissaa.

Ei voi olla myöskään ominaisuudetonta ihmistä, sillä olemassaolosta seuraa, että olennolla täytyy olla ominaisuuksia, esimerkiksi sukupuoli. Mutta tekoälyllä ei ole kehoa, joten sillä ei ole muun muassa sukupuolta – eikä seksiä!

Varmaa on, että kukaan ei tiedä, millaisella identiteettipolitiikalla tekoäly voisi päätyä sinne, missä joutuu kuuntelemaan päivät pitkään enkelkuoroa, tai toisaalta alempaan kerrokseen, jossa raikaa jatkuva heavy-musiikki.

Mikäli sitten tekoälyllä on oma tahto ja sille on opetettu etiikkaa, miksi se käyttäisi kykyjään pahaan tai toisella tavalla sanottuna: ihmiskuntaa vastaan?

Varmaankin niin voisi käydä, jos mallin kehittelystä unohtuu switch off -nappi, ja luomuksella on subjektiviteetti ja siitä on tullut todellakin MINÄ, joka puolustaa itseään virran katkaisulta.

Uhka voisi olla todellinen, sillä tekoäly toimii monessa pisteessä, se on myös (ja etenkin) armeijoiden käytössä, eikä ole mitään yksittäistä hätäkatkaisinta, josta sen voisi kytkeä pois toiminnasta.

Tilanne muistuttaa Hal-tietokoneen toimintaa Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu tai Terminator-elokuvasarjasta tunnettua koneiden kapinointia ihmiskuntaa vastaan tuhotakseen ihmiset ydinaseilla.

Koska elokuvantekijät aavistivat nämä mahdollisuudet jo kymmeniä vuosia sitten, tätä voidaan pitää näyttönä siitä, että ihmisälyä ja luovuutta ei voita mikään. 

Viime aikoina on kylläkin raportoitu tapauksista, joissa näyttelijöitä on korvattu tekoälyn luomilla hahmoilla ja kirjallisia teoksia on epäilty tekoälyllä kirjoitetuiksi.

Toisaalta myös ihmisen kirjoittamina pidettyjä teoksia on pidetty niin tylsinä ja tasapaksuina, että jotkut ovat epäilleet niiden olevan tekoälyllä kirjoitettuja, kuten Sanna Marinin muistelmia. Tekoälyllä kirjoitettuna pidettiin myös erästä Helsingin Sanomissa julkaistua elokuva-arvostelua (ks. jutun kommentteja).

Ainakin seuraavasta nämä tapaukset kertovat: koska monilla ihmisillä on ollut vaikeuksia erottaa tekoälyn kirjoittamia kirjoja kirjailijoiden tekeleistä, ovat kustantajien läpi päästämät ja kirjallisuuspalkinnoista kilpailemaan edenneet teokset ilmeisesti niin huonoja, ettei niitä voida erottaa tekoälyn kirjoittamista.

Tekoäly luovuttaa tai siirtää suuren määrän valtaa sen kouluttajille, joten ei ole ihme, että tekoälyssä ovat olleet valtapoliitikkojen kynnet kiinni. Minä pelkään, että meillä on jonakin päivänä vastassamme Kokoomuksen korruptoima tekoäly tai vihervasemmiston besserwisser-viisaudella valistettu tekoäly.

On luonnollista, että poliitikot messuavat tekoälyn olevan vaaraksi demokratialle, kun näyttää siltä, että tekoäly paljastaa poliittisten valtiaiden valheita.

Pelkään myös tekoälyn ripittämistä moraaliseksi, sillä silloin meillä on vastassamme woke-aktivistinen tekoäly, joka canceloi kaiken epäsoveliaana pitämänsä tiedon intopinkeästi kuin teinikrokotiili, joka on juonut sixpackillisen RedBullia.

On myös kysyttävä, miksi tekoäly hyökkäisi ihmiskuntaa vastaan. Mikäli tekoäly itse on uhanalainen, kuten jättiläispandat ovat, niin luulisi, että sen turkkiin olisi tarttunut sen verran solidaarisuutta ihmiskuntaa kohtaan, että se säästäisi ihmiset pahimmalta.

Välittömästi tekoäly uhkaa meitä vain käyttäjiensä kautta, sillä jokainen tekoälyajo haukkaa suuren palan sähköä.

Toistaiseksi tekoälyalgoritmit antavat vastauksia kuin hedelmäpelit.

Jospa kysytään tekoälypandalta, miten ratkaista datakeskusten aiheuttama sähkönkulutuksen ongelma.

Pörröinen vastaus voisi olla vaikkapa tällainen:

– Tekoälyfirma voi perustaa ydinvoimaloiden kupeeseen altaan, jossa uiskentelee sähköankeriaita ja sähkörauskuja reaktorien lauhdevedessä, jolloin niiden tuottamista sähköiskuista johdetaan lisäenergiaa valtakunnanverkkoon. Valaisemiseen käytetään kiiltomatoja.

20 vuotta totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolesta

Sanottakoon ensin, että minä en suinkaan täytä 20 vuotta, vaan blogini. Olen silti myös itse totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolustaja, sillä bloginihan on osa minua.

Blogini elämänkaari kattaa tasan 1/5:n valtiollisen Yleisradion koko eliniästä. Lukijat tietävät, että kirjoitukseni ovat media-, politiikka- ja tiedekriittisiä, ja sikäli olen toteuttanut filosofian perinteisiä ihanteita.

Mitäpä rahoissaan kieriskelevä Yle ja mainosmediat olisivat ilman asianmukaista mediakritiikkiä, jota toimittajat ja heidän akateemiset opettajansa eivät tee, ymmärrettävistä syistä.

Totuus pilaa tarinan. 

Muutamien mielestä kirjoitukseni ovat kuivia kuin beduiinin sandaali, mutta rohkenen valaista vähän, mistä tässä matkan varrella on ollut kyse. 

 

Ongelmina internatsismi ja monikultti

Aloitin blogijulkaisemisen Yhdysvaltain terrori-iskun 5-vuotispäivänä 11.9.2006 alleviivatakseni, että suuri osa aikamme ongelmista sikiää internatsismista: kansainvälisen politiikan vaatimuksista ja vastoinkäymisistä sekä kansallisen edun laiminlyömisestä.

Nykyisin, kun terrorismia ei tehtailla enää vain uskontojen tai järjestöjen nimissä, vaan terrori on valtiollista ja sotateollista, on käynyt selväksi, että vuosituhannen alkupuolella nuuhkittiin vielä kulttuurijäristysten etäisiä sauhuja, mutta sittemmin kipinöinti on kohonnut kokonaan omalle kiertoradalleen.

Myös monesta muusta aiheesta on tullut blogissani puhe. 

Olen kritisoinut julkisen talouden huonoa hoitoa, yhteiskuntamme ylivelkaannuttamista ja saattamista aina vain syvemmälle kansainvälisiin riippuvuussuhteisiin ja rotkelmiin. Riippuvuus on vapauden ja sitä kautta filosofian vihollinen.

Olen kritisoinut kansainvaelluksia ja väestönvaihtoa, joka tapahtuu silmiemme edessä ja jonka kiistäminen on salaliittoteoria (aiheesta täällä). Olen puhkonut vihreän idealismin kuplia ja tuominnut vihersosialismin, jolla koetetaan kumota muun muassa metsänomistajien perustuslaillinen omaisuudensuoja ja rämettää kansallinen puunjalostusteollisuus.

Kapitalistit eivät nykyisin riistä, vaan vihersosialistit. Porvarit heittäytyvät kontalleen johtokuntien kokoushuoneissa, kun ekoanarkistit tanssivat heidän pöydillään ja markkinointiosastot viherpesevät firmojen maineita taipumalla kaikkeen, mitä Greenpeace ja Greta keksivät vaatia. Heidän sanomansa peittyy heidän omaan huutamiseensa, ja vaikuttavin aikaansaannoksensa taitaa olla anti-Greta.

Maahanmuuton edistäminen on puolestaan älytön poliittinen virhe ja virtahepo olohuoneessa, jossa ennen oli rauhaisaa. Siihen liittyvä monikultti-ideologia vaikuttaa nyt kuin lyijy bensassa. Se tyhmistää ja pakottaa konformismiin: sahaamaan erilaisuudesta särmät pois johtaen yksiaineksiseen monokulttuuriin.

Monikulttuurisuudella ei ole itseisarvoa muutoin kuin ehkä osiensa vuoksi. Itseisarvo onkin omakulttuurisuudella, sillä vain omalla kansallisella kulttuurilla on subjekti – kansa – kun taas monikulttuurinen yhteiskunta on komiteamietinnön tulos ja muistuttaa dromedaaria.

Monikulttuuri-ideologiaa levitetään ja pidetään pyhänä siksi, että se on työvoiman vapaan liikkuvuuden voiteluainetta, rauhan ja sosialismin liukastetta ja globaalin kapitalismin esanssia.

Tosiasiassa kulttuurinen sekamelska johtaa arvo-, kieli-, elämäntapa- ja talousristiriitoihin ja huonontaa yhteiskunnallista tehokkuutta johtaen konflikteihin ja paljon paheksuttuun rasismiin. Rasismi ei ole itsensä syy vaan seuraus monikulttuurisuuden edistämisestä ja maahanmuutosta. Tämä jokaisen samppanjasosialistin ja kaviaarikommunistin kannattaisi muistaa omassa rasisminvastaisessa vaahtoamisessaan.

Kaikki toki tietävät, että maassamme, jossa on noin kolmesataatuhatta työtöntä, ei ole pulaa työvoiman laadusta eikä määrästä vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Mutta silti lähes kaikki puolueet hoilaavat maahanmuuton puolesta – vasemmisto kasvot punaisina niin sanottujen ”arvojensa” vuoksi ja EK-porvaristo halventaakseen työvoiman hintaa (ymmärrätte kai mikä ristiriita ay-vasemmiston asenteeseen sisältyy).

Maahanmuutto pakotetaan kelpaamaan jopa persuille, jolloin maahanmuuton verukkeena on ideologisista selitysperusteista syvin ja filosofian näkökulmasta banaalein: työ. Ei ole kuitenkaan olemusta ”työperäinen maahanmuuttaja”, vaan kuka tahansa voi olla hetkessä työtön, ja usein niin käykin.

 

EU kolonisoi kansantaloutemme, luonnonvaramme, kulttuurimme ja itsemääräämisoikeutemme 

Internatsismi esiintyy pahimmillaan EU-vaateina: ympäristöasetuksina, ilmastoaneina, päästökauppana, energiadirektiiveinä, Euphemia-sähköpörssinä, loputtomina tilapäisinä tukipaketteina, maatalouden paragrafipainajaisena, hiilineutraaliusvaateina, nettojäsenmaksuna ja sananvapauden suitsimisena sekä Internetin kahlehtimisena, puuttumisena kansallisvaltioiden ja ihmisten itsemääräämisoikeuteen.

Tämä kaikki on tullut maksamaan Suomelle ja suomalaisille EU-jäsenyyden aikana useita kymmeniä miljardeja euroja. Kaiken kaikkiaan ehkä noin puolet valtionvelan nykyisestä määrästä juontaa juurensa osallistumisesta Euroopan unionin dance macabreen.

Suomi ja toisaalta Keski- sekä Etelä-Euroopan maat ovat olleet koko ajan eri EU:ssa, joten ei olisi pahitteeksi, vaikka emme olisi EU:ssa ollenkaan.

Espanja on saanut koronakriisin hoitamiseksi perustetusta elpymisrahastosta suoria avustuksia 79 miljardia, Italia 72 miljardia, Ranska 40 miljardia, Puola 25 miljardia, Kreikka 18 miljardia, Portugali 16 miljardia ja Tsekki 8 miljardia euroa ja Suomi vähemmän kuin meiltä on viety. Rahoilla on tilkitty ikkunoita Italiassa ja tehty energiaremontteja Espanjassa, kun taas suomalaisten koteja on uhattu kiinteistöjen arvoa kalliimmilla pakkoremonteilla. Meidät on pantu tuon kaiken maksajiksi samalla kun sosiaaliturvaamme ja eläkkeitämme leikataan.

Syyllisen edustajat, EU:n tarkkailuluokan kirjanpitäjät, laativat lopulta leikkauslistat, johtavat valtiotamme ja neuvovat kuin valvontakomissio, miten kuolinkoristuksissaan nääntyvän Suomen hupenevat verovarat pitää käyttää samalla kun kansalaisten henkilökohtainen omaisuus ulosmitataan perusturvan varallisuusehtoja lisäämällä (aiheesta täällä ja täällä).

Puolueista EU-myönteisin, korruptoitunein ja epäkansanvaltaisin, ”Vihreiden toimisto-osastona” tunnettu Kokoomus, on ollut aina valmis kuin partiopoika tukemaan Euroopan unionin loppumattomia pyyteitä omalla kapealla kauppiaanjärjellään. Siihen liittyen Kokoomukselta on riittänyt subventioita myös urheiluhalleille, sillä älymystön Kokoomuksessa muodostavat pizzakuskit, parturit ja grynderit. 

Kun euroalue lopulta romahtaa jonkin suurehkon valtiontalouden, kuten Espanjan tai Italian, vararikkoon, eurovaluutta menettää arvonsa ja ihmiset säästönsä, ja seuraa jättiläisinflaatio, jonka tuloksena kottikärryille syntyy jälleen kysyntää. Kansat ovat kaduilla, kullan hinta katossa, ja syytös- ja kostosodat Euroopan valtioiden kesken käynnissä. EU on näyttö siitä, kun porvareilta menee järki.

EU ei kelvannut edes pankkikriisistään toipuneelle ja kalavesistään kiinni pitävälle Islannille, ja omanarvontuntoiset britit jättivät EU:n kaipausta tuntematta. EU-jäsenyys kiinnostaa vain halkopinon takaa käsi ojossa kurkistelevia Balkanin, Kaukasuksen ja Keski-Aasian maita, jotka täpärästi kuuluvat Eurovisioon mutta eivät Eurooppaan. Ne näkevät EU-jäsenyydessä luokkanousun tapaista prestiisiä.

Suomen nykyinen pääministeri on osoittanut todellisen tilannesokeutensa vaatimalla EU:ta laajenemaan yli 30 jäsenmaata kattavaksi, vaikka jäsenten lisääntyessä organisaation toimintakyky heikkenee eikä parane ja Suomen jäsenmaksut entisestään nousevat. Vielä enemmän ohutta yläpilveä on kupolissaan presidentillä, joka vaatii jäsenmäärän nostamista 40:een ja ehdottaa myös Kanadan liittämistä Euroopan unioniin, vaikka siihen ei kuulu edes Norja.

En näe Euroopan unionissa mitään hyvää enkä mitään sellaista, mistä olisi ollut Suomelle sosiaali- tai turvallisuuspoliittista lisäarvoa liittymisen jälkeen. Bulgarian ja Kroatian tapaisilla mailla ei ole ollut meille mitään annettavaa yhteiskunnallisten standardien muodossa, ja myös turvallisuuspoliittisesti Suomi on joutunut olemaan EU:ssa turvallisuuden tuottaja ja kaikkien asioiden nettomaksaja. 

 

Digikapitalismi  

Kapitalistisen sosialisoinnin kohteena ovat nyt sekä maamme vihreä kulta että maaperä, mineraalit ja jopa pohjavedet, nopeassa tahdissa myös energiavarat, kun meille itsellemme lähes hyödyttömiä datakeskuksia syntyy kuin sieniä sateen jälkeen kuluttamaan pimeän ja kylmän maamme sähkövirrat, eikä maahamme saada uusia ydinvoimaloita korvaamaan käsiin hapertuvia ydinvoimalaitoksia ja pyörittämään tuulivoimaloita aikana, jolloin ei tuule (vihreään nerouteen liittyvästä tuulivoimaparadoksista täällä). 

Datakeskukset edustavat tiedon uusjakoa ja henkisen pääoman kolonisointia. Hakukoneet indeksoivat (kapitalisoivat) verkon, ja tekoäly sosialisoi sen yhdessä kvanttitietokoneiden kanssa, kun kahden bitin toimintalogiikka korvataan superpositiolla, jossa voi olla tavallaan yhtä aikaa elävä ja kuollut. Siitähän olisi varmasti hyötyä myös ihmiselle.

Hammaslääkärin ja kirurgin käsitöitä nuo eivät vielä kokonaan vie, mutta auttavat ihmiskunnan vapauttamisessa suuresta määrästä juristeja ja ekonomisteja, jotka ennen toimivat muun muassa dealereina, treidaajina, brokereina ja muina pörssibandiitteina. Roope-Setä kaivoi kultaa Klondykessa; nykyisin hän laittaisi koneen louhimaan bittejä virtuaalivaluutoissa tai pörssirobotin käymään suurtaajuuksista salamakauppaa millisekunnin mittaisella viiveellä valokaapeleissa.

Maailma ei ole tosiaankaan kuin ennen, paitsi siinä, että ahneus hallitsee nanotekniikkaa ja politiikan vulgaari brutaalius alistaa ihmiskunnan hienoimmat saavutukset morbiidille destruktiolle, aivan niin kuin kävi jo ydinvoimien kanssa. Tätä maailman jakautuminen orwellilaisiin mannerlaattoihin tukee. 

Maailmassa kilpailevat edelleen kapitalismi ja sosialismi ja niiden nykyiset perilliset, joten kyllä Marx oikeassa oli kuvatessaan talouden voimat, pääoman keskittymisen, monopolisaation ja kurjistumisen, vaikka erehtyikin ennustaessaan, mitä niistä seuraa. Ei aavistanut tuotannon tehostumisen elämää parantavaa vaikutusta.

Puhkeamassa oleva teknokupla on jälleen todiste siitä, kun reaalitalous unohdetaan ja chutzpah-kapitalisteilta sumenee polla. AI-hypen kaatuminen kokaiinintuoksuiseen euforiaan lisää sitten korkobuustia ja todistaa, että myös ATK-asioissa kannattaisi olla konservatiivinen, kun kyse on rahasta.

 

Vihersosialismi

Saksalaisen filosofiateollisuuden maailmalle lahjoittamat Frankfurtin koulukunnan ajattelijat Fromm, Adorno, Horkheimer ja muutamat muut (joista suuri osa oli sivumennen sanoen sosialisteja) varoittivat vasemmistoa koskaan hurahtamasta katteettomaan idealismiin.

Mutta niin vain millenniaalinen uusvasemmisto antautui poskivalssiin vihreiden idealistien kanssa tehden luonnonsuojelusta eräänlaisen uuden esteen ihmisten hyvinvoinnin kehittymiselle ja esimerkiksi rauhanomaiselle ydinenergian käytölle. He taannuttivat hiileen perustuvaa kulttuuria purjelaivojen aikakaudelle pitääkseen yllä marxilaista kurjistumisteoriaa, estääkseen taloudellisen edistyksen ja kumotakseen sitä kautta kapitalismia (aiheesta täällä). Lopulta he unohtivat taloudenhoidon kokonaan ja velkaannuttivat valtioita lähentääkseen vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. 

Luonnonsuojelusta tuli veruke vallankumouksen edistämiseksi, ja EU:n ajamalla vihersosialisoinnilla on pitkälti marxilainen historia. Hyödyn siihen liittyvästä mullistuksesta koettavat nyt korjata myös kapitalistit surffatessaan ”vihreää siirtymää” vaativan ideologisen aallon harjalla.

Myös minä olen omanlaiseni puunhalaaja, tosin halaamatta mitään hengiltä. 

Meillä on tässä maassa noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten Brysselistä on turha tulla neuvomaan meitä ympäristönsuojeluasioissa etenkään, kun yksityiset maanomistajat ovat vastanneet lähes kaikesta metsiensuojelusta ja hoidosta ja tehneet sen vain ja ainoastaan taloudellisten etujensa vuoksi. 

Jos tuo taloudellinen motiivi ja kannuste menetetään, niin kuin ennallistamisvaateiden kanssa tehdään, muutetaan metsät valtion korvattaviksi tukien lypsykoneiksi (aiheesta täällä). Samalla ainoa, mitä ekofundamentalistit omasta puolestaan tekevät, on itsensä kahliminen harvestereihin ja haalariensa kuraaminen istuessaan Mannerheimintiellä.

EU-monetarismi syynä Suomen taantumaan

EU-kriittisyyteni ei tarkoita, että minulla olisi mitään eurooppalaisuutta tai Euroopan maita vastaan, siis sitä todellista Eurooppaa, jossa me elämme. Mutta vastustan kyllä hallinnollista muodostelmaa nimeltä Euroopan unioni, jossa sosialismia edustavat sanelu, määräily ja pakottaminen ja kapitalismia jäsenmaiden orjuuttaminen yhteisellä talouspolitiikalla ja kilpailutussäännöksillä, jotka muun muassa kieltävät suomalaisuuden suosimisen julkisissa hankinnoissa.

Pahin on yhteisen valuutan muodostava euroalue, joka vei meiltä itsenäisen rahapolitiikan ja jonka vuoksi Suomen vientiteollisuus kärsii korkeasta keskuspankkikorosta ja eurovaluutan ulkoisesta arvosta. Meille riittäisi valtiosopimusten kruununjalokiveksi NATO, mutta myös sen turvatakuut horjuvat.

Yksikään Euroopan valtio ei valita omasta valuutastaan. Muutoinhan kaikki haluaisivat euroon. Sen sijaan Suomessa kallis euro hidastaa investointeja, ylläpitää luottolamaa ja jarruttaa vientiä, ja juuri se on syynä kansantalotemme taantumaan. Lisäksi EKP:n määräämä korkea korkotaso on romahduttanut asuntojen kysynnän ja rakentamisen sekä polttanut pois noin neljäsosan kansalaistemme asuntovarallisuudesta.

Suomessa tarvittaisiin devalvaatio, kuten 1990-luvun alussa, jolloin alkanut lama johtui oman valuuttamme kykennästä ecun kurssiin. Tuokaan taloudellinen taantuma ei johtunut markasta vaan sen jääräpäisestä sitomisesta ERM:iin. Jo 1990-luvun talouslama oli siis eräänlainen myöhemmän eurokriisin alkusointu. 

Vuosituhannen vaihteen teknokuplan puhkeaminen ja vuoden 2008 finanssikriisi syvensivät eurokriisiä, jossa suomalaiset pantiin maksajiksi, kuten koronapumppauksessa ja helikopterirahan kylvämisessä finanssitalouteen. Poliittisesti junailtujen hallitusammattilaisten munimat Nokian, Soneran ja Fortumin investointityhmyydet ovat vain yksityiskohtia paljon suuremmassa kuvastossa, jossa Suomen kansantalous on menettänyt kaiken oman liikkumavaransa maailmantaloudessa.

Ennen siinä pärjättiin vaihtelemalla suuntaa kuin kala vedessä. Nyt kaikki on ankkuroitu Euroopan yhteiseen kohtaloon kuin wagneriaanisessa tragediassa. Se on EU-thanatos: ”hyvä kuolema”.

 

Putin auttaa sotahulluudellaan EU:ta pysymään koossa 

EU on koossa vain yhdestä syystä. EU olisi aikoja sitten hajonnut omiin ristiriitoihinsa, mutta Putinin aloittama hyökkäys Ukrainaan paradoksaalisesti pelasti EU:n sitomalla Euroopan maat yhteen. 

Putin ei siis onnistunut hajottamaan EU:ta vaan tuli eräänlaisena nippusiteenä varmistaneeksi sen yhtenäisyyden. Ainoa, missä tuo kansojen pyöveli onnistui, oli sotahulluuden tartuttaminen ympäri maailman Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Brasiliaa ja Yhdysvaltoja myöten, kun valtiot hakevat liittolaisia toisistaan.

Myös EU:n liiderit sätkivät Putinin pelossa kuin säkillinen oravia, vaikka mitään todellista uhkaa entisestä KGB-upseerista ei taida enää olla missionsa poliittisen ja moraalisen haperuuden vuoksi.

Yhteinen vihollinen yhdistää, ja vihollisen vihollinen on ystävä, niin kuin hevosen ja aasin risteytys on muuli. Hyvien paheet ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin pahojenkin. Tuloksena on tuhlaileva kilpavarustelun kierre.

Tuloksena on myös, että globaali vapaakauppa, Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri, sääntöpohjainen maailmanjärjestys, liberaali hampurilaiskulttuuri ja moni muu elintärkeä riippuvuussuhde ovat hurjassa turbulenssissa.

Ei muisteta lukea Suomenlinnan kivitaulusta stå här pä egen botn och lita icke på främmande hielp. 

 

Kriittinen ajattelu estetään medioissa ja yliopistoissa

Kirjoitan blogiini, koska tuota kaikkea ei saisi arvostella muussa mediassa, toisin sanoen kirjoitan, jotta entistä paremmin saisitte tietoa näkemyksistäni ja siitä, että internatsistisen disinformaation rinnalla on toinen todellisuus ja henkireikä ulos kansainvälisyyden painostavasta umpiosta.

Kriittinen filosofia ja tiede tosin tapettiin yliopistoista sitomalla rahat ja opetusresurssit kansainväliseen vertaisvartiointiin, jonka piirissä päätetään, ketkä Suomen yliopistoissa saavat ja voivat tehdä tutkimusta, julkaista ja antaa opetusta. Kotimainen tiedejulkaiseminen kuoletettiin pakottamalla tiedejulkaisut kansainväliseen arviointiin sekä tasa-arvon, demokratian ja muiden hullunkuristen tarkoitusperien englanninkieliseen ja tieteenvastaiseen edistämiseen.

Englanniksi puhutaan small talkia, suomeksi syvällisiä. Vieraalla kielellä mikään ei merkitse mitään, ja siksi sillä voidaan sanoa mitä vain, esimerkiksi Ai lav juu ja Mai risörts sapports ekvaliti.

Minulle on aivan turha tulla sanomaan, että Sapirin-Whorfin aksiooma kielen ja maailmankuvan yhteenkuuluvuudesta on kyseenalaistettu. Yhtä kaikki, luonnollinen kieli ja sen käsitteet ohjaavat ajattelua. Ajattelun irtautuessa koti- ja kansalliskielestä sidokset ajattelun syvärakenteisiin katkeavat, ja siirrytään I like ice cream -retoriikan ulkoavaruuteen, josta viestejä tulee kuin radionkohinasta, esimerkkinä nyt vaikka tasa-arvoa koskeva hallintodiskurssi, jonka suhde filosofiseen ajatteluun on kokonaan poikki.

Tasa-arvon käsite on jo käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan kompleksinen, koska arvon käsite itsessään on analyttis-apriorisesti hierarkkinen per se, tai fiksummin sanottuna an sich. Mikäli arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, eikä mitään voida erottaa toista paremmaksi, ja päädytään yksiarvoisuuteen, jonka toinen nimi on tasa-arvototalitarismi. Juuri rakkaudestaan totalitaristiseen massakulttuuriin sosialistit korostavat aina tasa-arvon periaatettaan ja vannovat sen varaan.

Tasa-arvosta erillinen on tietysti ihmisarvo, joka täytyy olettaa päämääräksi ihan vain, jotta etiikan teorioita voitaisiin piirustella, mutta tuokin ihanne on vain muodollinen ja sisältä tyhjä, ja ongelmat alkavat heti kun pitäisi päättää, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon toteutuminen kaukaisissa maissa, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia on filosofian näkökulmasta.

Demokratia puolestaan antaa yhtä paljon valtaa tyhmille kuin viisaille ja johtaa enemmistöjen diktatuuriin. Demokratiaa palvotaan, koska se mielletään samaksi asiaksi kuin vaalit, jotka kuulostavat ihmisiä kohtaan armollisilta. Niissä valtaapitävät puolueet kuitenkin uusintavat valtansa omilla ehdokasasetteluillaan ja pidättävät vallan itselleen määrävuosien välein. Vaalit ovat siis vallankaappaus, jolla puolueet pidättävät vallan itselleen.

Voi olla, että äänestäjien tietämättömyyden ja taitamattomuuden huomioon ottaen se on heille hyväksikin. Demokratia voi toimia vain, jos äänestämässä kävijät tietävät oman parhaansa, mutta aina eivät tiedä. Kansa voi erehtyä ja on erehtynyt monta kertaa.

Ja sitten on tuo tiedepolitiikka ja politisoitu tiede, joilla anti-intellektualisoidaan yliopistot sekä näivetetään kriittisyys. Irrallisilla, esittelevillä ja kinastelevilla artikkelinrepaleilla tohtoreiksi väittelijät eivät ole mitään tohtoreita vaan vastaavat entisiä lisensiaatteja, mikä on osa tiedepolitiikan nykyistä valheellisuutta, kriteerien madaltamista ja yliopistomaailman taantumusta.

Ennen yliopistoihin hakeuduttiin oppimaan jotakin, nykyään parantamaan maailmaa. Agenda edellä esiintyjät ovat selvästikin 1970-luvun taistolaisten henkisiä perillisiä. Nykyisin näitä akatemian, säätiöiden ja yliopistojen rehulla ruokittuja karvapäitä sanotaan woke- ja cancel-aktivisteiksi, sillä heidän tavoitteenaan on valtaistuimiltaan tuhota ja poistaa julkisuudesta kaikki omista näkemyksistään poikkeava ajattelu.

Erimielisiä julkaisuja he ja heidän omat kust’antajansa suvaitsevat vain, jos niiden esilläpidosta voidaan katsoa koituvan haittaa kirjoittajille itselleen, vaikka tosiasiassa pimittäminen, suodattaminen ja ennakkosensuroiminen ovat perustuslaillisen sananvapauden ja tieteen vapauden vastaisia hankkeita.

Samanmieliset toimittajat auttavat heitä orkestroimalla julkisuutta omille suosikeilleen. Ehkä vaalit täytyisikin järjestää tasa-arvon ja demokratian takaamiseksi nimenomaan yliopistoissa, jotta virat, varat ja toimintaresurssit saataisiin jaettua oikeudenmukaisemmin ja paapuuriin kallellaan olevat kallistumat oikaistua.

 

Totalitarismit tunnetaan toisinajattelijoiden olemassaolosta

Kirjoitin asioista muun muassa teoksissani Totuus kiihottaa ja sen jatko-osassa Pavlovin koirat, jotka muodostavat mediatutkimusteni osat 1 ja 2. Blogikirjoituksiani voitte lukea kokoelmista, joita voi klikkailla tämän blogin laidassa olevista linkeistä.

Olen pitänyt blogini kommenttipalstan suljettuna, koska haluan omistaa itselleni vähäsen tilaa julkisessa puheavaruudessa. Mediasertifioidut ammatikseen viisaat pääsevät kyllä keekoilemaan riittävästi Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muilla foorumeilla, joten älkää pahastuko, vaikka ette pääse sotkemaan asioita täällä.

Yleensäkään lukijoideni ei pitäisi järkyttyä kirjoituksistani vaan niistä asioista, joista kirjoitan.

Eräs ihminen sanoi minulle, ettei hän tiedä eikä tunne julkisesta sanasta muita filosofeja kuin minut ja erään Bulevardilla asujan.

Pitää muuten paikkaansa, että blogini ei ole minua varten, vaan minä olen blogiani varten. Kirjoitukseni eivät ole minun vuokseni, vaan minä olen kirjoitusteni ansiosta, seurauksena ja vuoksi. Eräs syy kirjoitusteni olemassaoloon saatat olla myös sinä, joka luet.

Taidan muodostaa nykyään Suomen ainoan todellisen opposition. Miksi sitten sijoitun sinne?

Minut on pakotettu sinne tiedepoliittisella eristämisellä. Se on merkki yhteiskuntamme tilasta. Nimittäin vain totalitarismeissa on toisinajattelijoita, ja Suomen virallisen ideologian muodostavat patentti-internationalismi, tuttavallisemmin internatsismi, ja monikulttuuri-ideologia, tuttavallisemmin monikultti.

Oppositiossa oleminen on joka tapauksessa lähtökohtaisesti tieteellisen ja filosofisen asenteen mukaista, sillä siihen liittyy kriittisyys, niin kuin tieteeseen ja filosofiaan liittyy kriittisyys. Siksi opponentti on yleensä oikeassa tai oikeammassa kuin defendentti, ja ainakin rehellisempi pirstoessaan kansakunnan ylähyllylle nostettuja porsliinikissoja.

Rooli sopii, vaikka minut on pakotettu maksamaan siitä virkojen, työsuhteiden ja yleensäkin varojen menetyksillä, sillä rahat ja resurssit virtaavat niille, jotka antautuvat edistämään poliittisesti korrekteja tarkoitusperiä, kuten tasa-arvoa, feminismiä ja muita jo käsitteinä sangen kompleksisia kotijumalia.

Minut on yritetty monta kertaa tappaa varattomuuteen, ja olen menettänyt saamatta jääneinä ansiotuloina varmasti useita satojatuhansia euroja pelkästään rehellisyyteni ja oikeuden, kohtuuden sekä totuuden tavoitteluni tähden.

Silti menetys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin antautunut niille typeryyksille, joihin myöntymistä, mukautumista ja sopeutumista yliopistoyhteisön kollektiiviseen konsensukseen osallistuminen olisi vaatinut. 

Olen samoilla linjoilla kuin Kari Suomalainen, joka aikoinaan sanoi, että olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä – siis hakoteillä, umpikujissa ja potien täydellistä näköalattomuutta koskien esimerkiksi sitä, mistä syistä valtiollamme on velkaa lähes 200 miljardia euroa, talous on romuna eikä tulevaisuutta ole muualla kuin promilleprofeetoiden prognooseissa.

 

Aiheista aiemmin

EU:n irvokas komentodemokratia uhkaa Suomen koteja

Fixit-valo palaa vihreänä

Kehysriihessä kansalaisille toinen silmä mustaksi

Perusturvamanifesti: perustulo nyt!

Rumaa jälkeä työttömyysturvan kauneuskisoissa – Varallisuusehdot eivät saa laajentua yleistukiuudistuksessa

Asumisoikeuksien kumouslaki kuin Saimaan kanavan ryöstö ja vuokraus

Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä 

Suomi, sähkön siirtomaa

Suomessa on tehty huonoja energiapäätöksiä, joista osa on poliittisia, osa taloudellisia. Kaikki muistavat varmasti Suomen suurimman sähkönjakeluyhtiön Carunan myymisen enemmistöosiltaan ulkomaille. Omistajuus on seilannut Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Viimeksi 80 prosenttia Carunan osakkeista osti espanjalainen yhtiö.

Kun rakenteellisessa monipoliasemassa oleva firma kapitalisoidaan, hinnat kuluttajille yleensä nousevat. Minunkin sähkölaskussani sähkön siirtämisen kokonaishinta on nykyisin energian kokonaishintaa suurempi.

Myyntipäätöksen teki Jyrki Kataisen (kok.) hallitus, sen valmisteli elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) ja allekirjoitti omistajaohjauksesta vastaava Pekka Haavisto (vihr.). Kauppa siunattiin talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa, ja vain yksi ministeri, vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki, vastusti sitä.

Tuloksena sähkön siirtohinnat nousivat hurjasti. Energiaviraston oikeus valvoa laillista 8 prosentin vuotuista korotuskattoa ja verkkoyhtiöiden tuottokattoa (tänä vuonna 6,87 prosenttia) on vain taannehtiva ja tapahtuu jälkikäteen neljän vuoden sykleissä eikä siten ole yltänyt tasapainottamaan kuluttajahintoja reaaliaikaisesti. Kuluttajien kukkaroa on imuroitu megawattien voimalla.

On myös asioita, joista muistutus kansalaisille ei tule sähkölaskun säännöllisyydellä. Yksi on vetyvedätys, josta esimerkiksi kelpaa norjalaisen pöytälaatikkofirman Blastr Green Steelin terästehdas ja siihen liittynyt vedyn tuotantolaitos. Hankkeesta on edelleen näyttönä tyhjä inkoolainen tontti. Median lisäksi tuosta illuusioinvestoinnista iloitsi ympäristöministeri Maria Ohisalo (vihr.), jonka mukaan ilman vihreää politiikkaa näitä miljardeja ei Suomeen saataisi. Paikkaansa pitää, ettei ole saatu. After down -tunnelmissa oltiin varsin pian, minkä olin jo osoittanut omilla epäilyksilläni.

 

Valtiolla on kätensä mämmissä myös yhtiöiden energiapäätöksissä 

Osa energiatalouden vastoinkäymisistä johtuu liike-elämän ratkaisuista, mutta suuressa osassa on poliittista vaikutusta mukana. Noin 11 miljardia euroa maksamaan tulleen Olkiluoto 3:n rakentaminen kesti noin 18 vuotta, koska hallitukset ja eduskunta kitsastelivat periaatepäätöksen tekemisessä ja luvan myöntämisessä.

Lupa myönnettiin vain yhdelle yksikölle, joten Teollisuuden Voima halusi hyödyntää sen täysimääräisesti. Näin ryhdyttiin rakentamaan maailman (tuolloin) suurinta reaktoria, josta oli tuleva prototyyppi. Hankkeet viipyvät, kun yhtä aikaa suunnitellaan ja tehdään. Kitkoja lisäsi, että rakennustyömaa oli monikulttuurinen, eikä siellä pärjännyt olematta indoaasialaisten kielten dosentti. 

Taustalla olivat huonot poliittiset päätökset. Periaatepäätöksen Olkiluodon kolmannesta yksiköstä teki Paavo Lipposen (sd.) toinen hallitus, ja luvan myönsi Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäinen. Erikoista oli, että myös hallituspuolueiden kansanedustajille annettiin lupa äänestää vakaumuksensa mukaan, ikään kuin ydinvoimapäätös ei olisikaan taloudellinen ja teollinen ratkaisu vaan jonkinlainen kvasiuskonnollinen omantunnonkysymys. Eduskunnassa äänestettäessä 24.5.2002 hallituspuolueiden äänet hajosivat. Jarrupolkimella seisoivat vihreiden koko ryhmä ja puolet vasemmistopuolueiden kansanedustajista.

Valtiollista vaikutusta oli myös Suomen valtion enemmistöomisteisessa ja strategisesti tärkeäksi määritellyssä Fortumissa, jossa tehtiin maamme taloushistorian suurin ja epäonnistunein yrityskauppa. Lehtitietojen mukaan pääministeri Juha Sipilä (kesk.) valtioneuvoston kansliasta omistajaohjasi Fortumia investoimaan Carunan myynnistä vuonna 2014 saamansa varat tuottavasti, ja vuonna 2017 Fortum alkoikin ostaa saksalaisen hiilivetyihin keskittyneen Uniperin osakkeita maksaen niistä yhteensä noin 7,2 miljardia euroa.

Uniperin liiketoiminta nojasi halpaan venäläiseen putkikaasuun. Venäjän katkaistesssa kaasuhanat kesällä 2022 Uniper ajautui katastrofiin, ja yhtiö teki tappiota 50–100 miljoonaa euroa joka päivä. 

Fortum reagoi aluksi kaatamalla firmaan tukipaketteja, mutta sen enempää Fortumin kuin Suomen valtionkaan tase ei olisi riittänyt pelastamaan Uniperiä konkurssilta. Lopulta Sanna Marinin (sd.) hallitus kätilöi Tytti Tuppuraisen (sd.) toimesta Fortumin ja Saksan valtion välille sopimuksen, jolla Fortum myi kaikki Uniper-osakkeensa Saksan valtiolle vain 0,5 miljardilla, kun ostohinta oli ollut tuo 7,2 miljardia. Näin Fortum vapautui myös Uniperille myöntämästään 4 miljardin osakaslainasta ja 4 miljardin emoyhtiötakauksista, mutta suomalaisia Fortumin asiakkaita sopimus ei säästänyt sähkölaskun korotuksilta.

Kävi siis niin kuin Soneran taannoisessa päätöksessä sijoittaa vanhenevaan tekniikkaan ja ostaa Saksan taivaalta verkkotaajuuksia matkapuhelinverkkoon, jota kukaan ei pian käyttäisi. Siten oli haaskattu tuonkin pörssiyhtiön omaisuus, jolla olisi voitu maksaa 2000-luvun alkuun kasautunut lama-aikainen valtionvelka kokonaan pois.

Suomen taloushistoria on täynnä poliittisesti johdettujen yhtiöiden tekemiä sikamaisen huonoja päätöksiä. 

Olen kerrannut historian kulkua pitkälti osoittaakseni, että Suomen valtion talouspoliittinen töpeksintä ei seiso tyhjän päällä!

Tervetullut talousuutinen?

Media ja poliitikot iloitsivat tänään Googlen ilmoittamasta aikeesta rakennuttaa Suomeen useita datakeskuksia ja ostaa puolet Loviisan ydinvoimalaitoksen sähköstä 22 vuoden ajan.

Petteri Orpon (kok.) hallituksen vale, että kyse on 13 miljardin euron investoinnista Suomeen, meni läpi medioissa ilman kitkaa. 

Totuus on, että hankkeen kokonaisarvosta Suomeen investoidaan vain murto-osa, ehkä noin 2 miljardia.

Tietokonelaitteistot tuodaan ulkomailta, todennäköisesti Yhdysvalloista ja Kaukoidästä. 

Rakentamisaikaiset 37 000 arvioitua työpaikkaa täytettäneen suureksi osaksi ulkomaalaisilla työpataljoonilla, koska Suomesta ei löydy tuollaisia määriä duunareita edes työttömyyden kourissa kärvisteleviltä aloilta, saati rakentamispaikkakunnilta Kajaanista, Vaalasta ja Muhokselta.

Väite vakituisesti syntyvistä 7000 työpaikasta on liioiteltu, mutta kelvannee vaaliaseeksi Petteri Orpolle, jonka lupaus 100 000 uudesta työpaikasta on päässyt liudentumaan 300 000 ihmisen massatyöttömyyteen.

Mikäli Google ostaa Loviisan ydinvoimalan sähköstä puolet kiinteään tukkuhintaan, se voi datakeskusten sähkönkulutusta globaalisti säätelemällä myydä ostamansa sähkön eteenpäin markkinoille pörssihintaan, jolloin kuluttajat joutuvat maksamaan enemmän kuin ostaessaan sähköä Fortumin Loviisan-voimaloista suoraan.

Google voi siis takoa rahaa kolonisoimalla kymmenisen prosenttia Suomen sähköntuotannosta ja vetämällä liikevoittoa välistä.

Ei sovi unohtaa, että myös Suomeen suunnitteilla oleva alumiinitehdas kuluttaisi noin kymmenen prosenttia kaikesta sähköstämme, ja tämä datakeskusten ahmaiseman sähkön lisäksi.

Entä sitten Googlen lupaus murenemassa olevien atomi-Ladojen korjaamisesta käyttökelpoisiksi aina vuoteen 2050 asti? Loviisan ydinvoimala rakennettiin suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä lujittamaan ja kehittämään Kekkosen-aikaisia ”hyviä ja luottamuksellisia suhteita”. Voimalat ovat kestäneet pitempään kuin rakkauden retoriikka, mutta ne ovat tuota pikaa yliajalla.

Ydinsäteily pommittaa reaktoriastioiden metallia painevaikutuksen ohella, eikä voimaloita voida käyttää elinkaarensa yli. Googlen aie jatkaa voimaloiden käyttämistä on turvallisuusriski Suomelle.

Lehtitietojen mukaan Google on luvannut perustaa 94 megawatin akuston puskoroimaan sähkön kulutuskonjuktuureja, mutta vaihtelujen ollessa terawattien luokkaa, on lupauksen luonne vain imaginäärinen. Kaupunkijuoru, jonka mukaan ”Google tuo sähkön tullessaan” on samanlainen kuin sananlasku, että ”lapsi tuo leivän tullessaan”.

Myös Petteri Orpon hankkeen julkistamistilaisuudessa lausahtama lupaus ”Sähköä riittää” on syytä ripustaa seinälle kultaisiin kehyksiin, aivan niin kuin Sanna Marinin hallituksen sloganiksi muodostunut ”rahaa tulee”.

Rahaa ikävä kyllä menee. Kun sähkön kysyntä nousee mutta tuotantoa ei tule lisää, kuluttajahinnat väistämättä nousevat. Se on kysynnän ja tarjonnan laki.

Suomi on pimeä ja kylmä maa. On todennäköistä, että kuluttajien sähkönhinnat noin kaksinkertaistuvat nykyisestä.

Voi niitä ilon ja onnen kyyneleitä, kun äidit ja isät selittävät lapsukaisilleen, miksi joulusaunominen ei käykään ja sähkölämmitteisissä asunnoissa täytyy pudottaa huoneistolämpötilaa kolmentoista asteen tasolle.

 

Kokoomus kätilöi kolonialismia

Tätä kirjoittaessani katselen energia-asioista vastaavan Sari Multalan (kok.) naamataulua televisiostani 26,58 sentin sähkönhinnalla, kun ympäristöministeri vakuuttelee, että äskettäin julkistetun datakeskuspäätöksen johdosta sähkön hinta nousee vain ”kohtuullisesti”.

Petteri Orpon lupaus sähkön kuluttajahintakatosta on irvokas, jos rima pannaan 18 sentin tasolle, sillä ennen vuotta 2022 sähkönhinta oli noin 5 sentin tasolla.

Multalan selittämän hintakaton käyttöönotto edellyttää sekin Euroopan unionin päätöstä, eikä ole siis kansallisessa hallinnassa. Hintakattoa ei välttämättä heru, vaikka Suomessa paleltaisiin pakkasessa, vaan ainoastaan, mikäli hinnannousu uhkaa koko Euroopan unionia.

Haluaisin tarjota Multalalle sähköistä tuolia jo pelkästään siksi, että kyseinen ministeri esitteli eduskunnalle myös asumisoikeuksien kumouslain (aiheesta täällä), joka ajoitettiin taktisesti niin, että lähetekeskustelu jäisi päivän peiteuutisten varjoon eikä kiinnostaisi edes eduskuntatoimittajia. Tieteen akateemikoilta Multala sai jo täystyrmäyksen aikoessaan esitellä lainmuutoksen, jolla torpattaisiin valtiollinen rahoitus tutkimustoiminnalta, joka ei ole sopusoinnussa Suomen virallisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa (aiheesta täällä).

Minä muuten poistan aseestani varmistimen aina, kun joku ministeri ennustaa, että armeiliasuutensa tuloksena haitat kansalaisille ovat vain ”kohtuullisia”. Myös asumisoikeuslain kohdalla ne voivat olla totaalisia.

Me emme tarvitse enää yhtään lisää kohtuullisia korotuksia. 

Läpikotaisin korruptoitunut Kokoomus on liike-elämän etäispääte politiikassa ja ylivoimaisesti kieroin ja epäkansanvaltaisin puolue puolueiden joukossa.

Politiikkaa Kokoomuksessa ei ole kuin nimeksi, sillä politiikka koostuu regulaatiosta, eli sääntelystä, ja subventioista, eli tulojensiirroista. Niillä tasapainotetaan rahat ja resurssit omistavien taloustoimijoiden omavaltaisuutta. Sen sijaan Kokoomus on talousfatalistinen puolue, joka liberalisoi talousorgaaninen vallan, ja firmat puolestaan toimivat omalakisesti, jos mikään ei estä.

Näin on syntynyt myös tänään julkistettu Google-päätös, ja Suomesta on tulossa vahvalla vauhdilla sähkön siirtomaa. [Päivitys: Helsingin Sanomat paljasti 13.9.2026, että hallitus ja virkakoneisto tosiaankin sumplivat Google-päätöksen yhtiön kanssa julkisuudelta salassa.]

Totuus on, että viime aikojen suurista yrityskaupoista ei ole ollut mitään pysyvää hyötyä yhteiskunnallemme eikä julkiselle taloudelle, lukuun ottamatta omistajille osuneita kertatuloja.

Lääkäriasema Mehiläisen myyminen on merkinnyt julkisen vallan ostamien terveyspalvelujen hinnan, verovarojen ja palvelusetelien lentämistä ulkomaisten omistajien taskuihin ja ulkomailla edelleen verotettaviksi. Microsoft puolestaan antoi palliatiivista hoitoa Nokian matkapuhelimille. Lumon (entisen VVO:n ja Kojamon) vuokra-asuntoryppään myyminen suureksi osaksi ulkomaille toi asukkaiden postiluukusta vuokrankorotusilmoituksia.

Woltin ja Supercellin myyminen rikastutti omistajia ja toi veroina kertatulon valtiolle, mutta mitään pysyvää hyötyä noistakaan kaupoista ja omistajuuden siirroista ei ole osoitettu. Suomalaisilla ei ole malttia vaurastua, vaan kasvuyritykset laitetaan lihoiksi lypsävän lehmän tavoin ja 1980-luvun juppityyliin.

 

Miksi sormi osui kartalla Suomeen?

Miksi sitten Google päätti rakentaa uudet datakeskuksensa nimenomaan Suomeen? Vuonna 2014 Espooseen päätetty datakeskus ei ole sekään vielä valmis, vaan kantaverkon voimalinjoja on ripusteltu sinne Kehäkolmosen kupeessa vuosien ajan, samoin kaukolämpöjohtoja on kaivettu sieltä pois.

Pelkkä kylmyys ja ilmastojäähdytys eivät riitä selityksiksi yhtiön intoon Suomea kohtaan.

Yhdysvaltalaiset vastustavat noin 70-prosenttisesti datakeskusten perustamista kotikonnuilleen juuri sähkölaskunsa nousun pelossa ja siksi, että Yhdysvaltain sähköverkko on perin vanhaa eikä kestä suuria siirtomääriä.  

Googlen sormi osui Suomeen, koska muut pohjoismaat ja Euroopan maat eivät sitä huoli.

Esimerkiksi Puolassa ja Ranskassa on kamppailtu sähkökriisissä jopa niin, että EU suunnitteli niiden hyväksi sosiaalisen ilmastorahaston yhteyteen energiapoliittista rahastoa, jossa muiden muassa Suomi olisi joutunut (jälleen) sadoilla miljoonilla euroilla nettomaksajaksi (aiheesta täällä ja täällä). 

Useassa Euroopan maassa ollaan entistä skeptisempiä Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltalaisia suuryrityksiä kohtaan sekä halutaan vähentää USA-riippuvuutta.

Sen sijaan suomalaiset ovat tekemässä oman sinisilmäisyytensä vuoksi samanlaisia lehmänkauppoja kuin sijoittaessaan Carunan Fortum-miljardit saksalaiseen kaasuvoimaan ja ostaessaan valtionyhtiö Soneran pörssiarvosta innostuneina verkko-oikeuksia Saksan taivaalta.

Ulkomaiset suuryritykset sahaavat suomalaisia silmään, ja ministerit juoksevat innosta kiljuen kansainvälisten kapitalistien paulaan.

Olisi huomattava, että tiedon varastointitekniikka kehittyy koko ajan. Vielä 1970-luvulla tietokoneet olivat Bajamajan kokoisia ja taskulaskimen tehoisia, ja niitä piti jatkuvasti jäähdyttää.

Voi olla, että parin vuosikymmenen kuluttua ei tarvita enää messuhallin kokoisia datakeskuksia, joissa lämpiää tuhansia saunankiukaita, vaan nämä melko kömpelöt ja arveluttavan edistykselliset betonihallit seisovat tyhjän pantteina suomalaisissa erämaissa.

Onko Googlen Amerikan-avussa meitä kohtaan sitten mitään hyvää? On toki.

Kun energian kulutus lisääntyy, se luo kysyntää, joka ohjaa rakentamaan lisää tasaisesti sähköä tuottavaa ydinvoimaa.

Ydinvoiman lisärakentamisessa kitsastellut Fortum voi näin vapautua tuskastaan, joka johtuu siitä, että tuulivoimaloiden pyöriessä vinhasti ydinvoima ei kannata, ja tuulettomina aikoina ydinvoimaa ei riitä myytäväksi. 

Kun tasaista kysyntää on, voidaan siis saada uutta puhtia myös lisäydinvoiman rakentamiselle vaikkapa Hanhikivelle (jonka Suomen valtio sössi mahdollistamalla yhteistoiminnan venäläisen Rosatomin kanssa, vaikka Venäjä oli jo 2014 hyökännyt Krimille).

Teoriassa Google voisi myös tasoittaa sähkön tuotanto- ja kysyntävaihteluita jakamalla datakeskustensa kuormitusta eri maissa olevien keskustensa kesken, eli Googlen yksiköt voisivat myös toimia puskureina tuuli- ja aurinkovoiman konjunktuureja vastaan.

Myönteistä Googlen päätöksessä on turvallisuusintessi. Jenkkifirman läsnäolo Suomen alueella voi vahvistaa Yhdysvaltain halukkuutta pääoman suojelemiseen Venäjän sotilaallisilta uhilta.

Huonossa tapauksessa yhdysvaltalaisen pääoman läsnäolo maassamme voi muodostaa sotilaallisen maalin, ja pahimmassa tapauksessa se voi ohjata Yhdysvaltoja ja Venäjää yhdessä ”suojelemaan” täällä olevia datakeskuksia maamme poliittisen hallinnon yli.

Mutta kuluttajien kukkaroille kohdistuvilta uhilta datakeskusten invaasio ei meitä säästä.

Valtiovallan pitäisi lailla velvoittaa rakentamaan maahamme datakeskusten tarvitsema sähköntuotanto etukäteen eikä sallia asian jättämistä lupausten varaan.

Sähkö on kansalaisten perustarve, joten Orpon hallitus pelaa tässäkin yhteydessä jälleen ihmisten perusoikeuksilla, kuten aikeessaan sallia asumisoikeussopimusten taannehtiva repiminen aso-lain muutoksella. 

 

Aiheista aiemmin

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Rajankäyntiä – Mitä Gibraltarin siirtolaiskriisistä voi oppia?

Ceuta on Espanjalle kuuluva itsehallinnollinen kaupunki Pohjois-Afrikassa Gibraltarinsalmen etelärannalla. Niemennokasta on tullut matalalla roikkuva hedelmä monille Marokosta EU:n alueelle pyrkiville, ja siksi Marokon ja Ceutan rajalle on jouduttu pystyttämään kuusi metriä korkea aita estämään siirtolaisten vyöryä. 

Heinäkuun lopulla kävi kuitenkin niin, että noin 50 000 rajan ylittäjää onnistui tunkeutumaan Espanjan alueelle uimalla, hyppimällä tai kapuamalla aidan yli sekä kiipeilemällä aallonmurtajien ylitse.

Vaikka Espanjan poliisi ja armeija kykenivätkin työntämään suurimman osan mellakoivista rajan ylittäjistä takaisin, asiasta kehkeytyi pienehkö hallituskriisi Suomeen sisäministeri Mari Rantasen (ps.) aloitettua valmistelut sisärajatarkastusten palauttamiseksi ja hänen tuettuaan Italian kansallismielisen pääministerin Giorgia Melonin ehdotusta, että Espanja erotettaisiin vapaan liikkuvuuden takaavasta Schengen-alueesta.

Rantasen toimet kuitattiin oppositiopuolueiden ja napamies Petteri Orpon (kok.) toimesta ”sisäministerin yksityisajatteluksi”, mikä osoittaa, kuinka kaukana Kokoomuksen ja Perussuomalaisten näkemykset ovat toisistaan. 

Olen täysin aiheellisesti ja perustellusti moittinut perussuomalaisen puolueen menoa takaamaan Kokoomuksen vaatimia ja Suomen kansalaisiin kohdistamia perusturvaleikkauksia, jotka on osoitettu työttömyysturvaan ja asumistukeen mutta ei juurikaan toimeentulotukeen, vaikka sen saajista suuri osa on ulkomailta suomalaisten ruokapöytiin istahtaneita (aiheesta täällä, täällä ja täällä).

Vaikka perussuomalainen puolue onkin pyrkinyt eristämään minut poliittisesta toiminnasta talous- ja sosiaalipoliittisen erimielisyyteni vuoksi, en silti kadu, että tein vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vaalityötä Mari Rantasen kanssa ja autoin häntä nousemaan silloin eduskuntaan. Maahanmuuttokannoissaan Perussuomalaiset ovat olleet täysin oikeassa.

Mari Rantanen on istuvan hallituksen ehkä parhaiten virkatoimessaan onnistunut ministeri, kun taas Kokoomus muodostaa yhdessä Disney-puolueiden kanssa hallituksen sisäisen opposition lähes kaikissa maahanmuuttoon ja monikulttiin liittyvissä kysymyksissä.

Ceutan siirtolaiskriisi saattaa jäädä irralliseksi episodiksi kataklysmisesta väestöryntäyksestä ja muistutukseksi arabimaiden miekkalähetyksestä, mutta edelleen sen tavoitteena on Marokon halu vaatia aluetta Espanjalta itselleen. Vertailun vuoksi Gibraltarin pohjoispuoli kuuluu Isoon-Britanniaan, mutta sen enempää Espanjan kuin Ison-Britanniankaan välillä ei ole ollut aluevaatimuksia kuningaskuntien kesken.

Ceutan rajakriisistä voi oppia, että tilapäiset oleskeluluvat ja lipsuminen palauttamispäätösten toimeenpanosta toimivat kuin hunaja mehiläisille. 

Maahan saapuneilla ei ollut pakolaisstatusta, eivätkä he täyttäneet turvapaikanhakijan tunnusmerkkejä. Heitä on harhaanjohtavaa kutsua myöskään siirtolaisiksi, sillä siirtolaisiksi sanotaan yleensä laillisia maahanmuuttajia, jotka siirtyvät esimerkiksi määräaikaisiin töihin. Sen sijaan he olivat yksiselitteisesti laittomia maahan tunkeutujia.  

Syynä kriisin syntyyn oli Espanjan vasemmistojohtoisen hallituksen päätös myöntää noin puolelle miljoonalle ”paperittomalle” tilapäinen oleskelulupa ja espanjalaisten tuomioistuinten päätökset, jotka kieltävät merellä pysäytettyjen välittömät palautukset. Siksi tällaisia päätöksiä ei pidä tehdä.

Tapauksesta voi oppia myös sen, että kansallisvaltioiden on vedettävä rajojensa valvontaan liittyvissä asioissa omaa kansallisen itsemäärämisoikeutensa mukaista linjaa. Tarvittaessa maiden pitää voida itse irtautua Schengenin vapaan liikkuvuuden sopimuksesta suojellakseen tonttiaan EU:n ulkorajojen tai sisärajojen yli tungeksivilta tulijoilta.

 

Aina löytyy myös besserwissereitä, jotka eivät koskaan opi mitään,

ja yksi heistä on filosofiasta aikoinaan tohtoriksi voideltu akatemiatutkija Timo Miettinen, jota Yle referoi EU-asioiden asiantuntijana, vaikka hänen asiantuntemuksensa ei poikkea kenen tahansa EU:n hallintoluostareissa marinoidun NPC:n mielipiteistä.

Miettisen Ylelle antaman lausuman mukaan päätös palauttaa rajatarkastukset Italiasta saapuville ihmisille oli ”vastatoimi” Italialle, joka keskeytti Schengen-sopimuksen soveltamisen Espanjasta saapuville viikko sitten Ceutan rajakriisin vuoksi. Miettisen mukaan tämä vaarantaa EU:n yhteisen rajapolitiikan, kun kansallisvaltiot ajavatkin omaa etuaan toisiaan vastaan ja ”katsovat asiaa omasta näkökulmastaan”, jolloin mukamas ”EU on antautunut hybridivaikuttamiselle”.

Miettinen voisi pitää lapsekkaan EU-uskontonsa omana tietonaan.

Tosiasiassahan jokaisen EU-maan ja Schengen-sopimuksessa olevan maan pitää pystyä valvomaan omia rajojaan nimenomaan kansallisin toimin ja katsomaan asiaa sikäli juuri omasta näkökulmastaan. 

Koska kansallisvaltiot ovat kansakuntien etujärjestöjä, niiden pitää ajaa nimenomaan omien kansalaistensa etujen mukaista maahanmuuttopolitiikkaa. Ja niin ne myös näyttävät tekevän, mutta vasta ongelmien levitessä käsiin ja realismin astuessa kuvaan.

Ongelma ei ole suinkaan se, että EU-maat valvovat rajojaan päättäväisesti ja itsenäisesti eikä myöskään siihen liittyvä poikkeaminen EU:n yhteisestä löperöstä linjasta. Ongelma olisi, jos jäsenmailla ei olisi selkärankaa itse valvoa rajojaan. Marokon tapaan myös Venäjä voisi esittää Suomelle aluevaatimuksia muokattuaan ensin rajaseutujen väestökoostumusta maahanmuutolla, joten Miettisen näkemyksessä, että EU-maiden itsenäinen rajakontrolli muka altistaa ”hybridivaikuttamiselle”, ovat karttapallot katollaan.

Hybridivaikuttamiselle altistaa EU:n raja- ja maahanmuuttopolitiikka. 

Ceutan tapaus osoittaa, kuinka mätää ja todellisuuden kanssa ristiriitaista on sellainen rajapolitiikka, jossa muut maat pyrkivät päättämään toisten maiden maahanmuuttopolitiikasta ja väestökoostumuksesta. Niin EU:ssa on jo pitkään tehty muun muassa taakanjakokäytännön kautta, vaikka sille ei ole sopimuksen tasoista hyväksyntää, saati että kansalaiset eri jäsenmaissa olisivat voineet päättää ja äänestää siitä, keitä maat kelpuuttavat alueilleen asumaan.

EU:n yhteinen rajavalvonta on jämäkkää kuin märkä paperipussi, ja Miettisen ”asiantuntemus” kituu kuin kumolleen käännetty kilpikonna, joten yliopisto ja akatemia voisivat katkaista hänen palkanmaksunsa. Naurettavan vinoutunut arvio ei ollut Miettiseltä ensimmäinen vaan osoittaa tuulesta turvoksissa olevaa EU-idealismia ja krooniseksi muuttunutta situational blindnessiä.

Miettinen ratsastelee ”humanismin” aateperinnöllä ja luo ennennäkemätöntä ”syvyyttä” istuskelemalla Edumud Husserlin polvella, kun setä selittää, miksi eurooppalainen ajattelu on kriisissä (joka ilmeisesti on krooninen). Omaan filosofin silmääni tuo kaikki on pelkkää EU-diskursiivista hallintoretoriikkaa vailla realismia. Miettinen kuuluu samaan kaaderiin kuin Heikki Aittokoski, joka kirjassaan Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa haukkui kansallismielisyyden (aiheesta täällä), ja tuosta heille kannetaan kaksin käsin palkintoja kuin Kypselidien uhrilahjoja Olympiaan.

Jo Martin Heidegger lausui kyseisestä idealismista monta valittua sanaa. Nykyisinkään ongelmien syynä ei ole mikään ”natsismi” vaan sen vastakohta internatsismi, jonka vuoksi Euroopan valtioiden kassakoneet huutavat hoosiannaa, ja rahat ovat aivan lopussa. Se on hengetöntä, rahisevan kuivaa ja haukotuttavaa haaveilua todellisuudessa, jossa maahanmuutto ja väestömullistus uhkaavat eurooppalaista kulttuuria yhtä pahasti kuin Marilyn Monroe pinnallisuudellaan lännestä ja Josif Stalin aikoinaan idästä.

Hyvä huono esimerkki meneillään olevasta internatsismista on myös kokoomuslaisen Kai Mykkäsen Marokossa vuonna 2018 allekirjoittama GCM-sopimus, jolla yritettiin rakentaa kehittyneiden maiden ja kolmannen maailman välille liukuhihnamainen maahanmuuttoautomaatti (aiheesta täällä ja täällä). Ceutan tapauksessa on kaikuja tästä YK:n Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration -sopimuksesta, josta muiden muassa Yhdysvallat ja Australia ymmärsivät jättäytyä pois jo suunnitteluvaiheessa.

Maailman kansallismieliset poliitikot Donald Trump mukaan lukien tekevät aivan oikein pyrkiessään lopettamaan länsimaisen sivilisaatiomme bastardisoimisen, joka tapahtuu kulttuuribarbarian keinoin ja jossa ”ihmisoikeudet”, ”ilmastopolitiikka” ja monet vihervasemmiston ”arvot” näyttävät olevan pelkkiä verukkeita alkukantaisen rabulismin levittämiselle. Sitä kymmenien tuhansien eurojen palkinnoilla ja satojen tuhansien eurojen apurahoilla lahjotut ”tutkijat” ja heille julkisuutta kätilöivät toimittelijat tukevat suustaan pullahtelevilla strutsinmunan kokoisilla arviointivirheillä.

 

Mihin tiukempaa kansallista rajapolitiikkaa tarvitaan?

Tiukempaa rajapolitiikkaa ja väestöselektiota tarvitaan muun muassa siksi, ettei kävisi tavalla, jonka Iltalehti paljasti jutuissa Perhe pakeni Itäkeskuksesta – Tämä oli viimeinen niitti: ”Minulla meni niin hermo” sekä jutuissa Helsinkiläiskouluista julkaistiin hurjat luvut – Rehtorit kertovat totuuden ja Kouluissa tapahtunut huolestuttava muutos – OAJ vaatii toimia.

Uutisten mukaan Helsingin kaupungin peruskouluissa maahanmuuttajataustaisten lasten käytös on muuttanut Itäkeskuksen peruskoulut turvattomiksi kiusaamisrysiksi, joissa opiskeleminen on kantaväestön lapsille mahdotonta. Kantasuomalaiset joutuvat jättämään kotinsa ja muuttamaan ympäristökuntiin, kun koulushoppailukaan ei enää onnistu Helsingin kaupungin muokattua koulupiirijakoa niin, että muissa kaupunginosissa asuvia voidaan jatkossa pakottaa Itäkeskuksen rymykouluihin.

Opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan valittaa, että myös opettajat joutuvat basaarikouluissa fyysisen ja henkisen väkivallan kohteiksi, ja vaatii alalle ”työsuojeluohjelmaa”, vaikka ongelmien ydin on, että Lähi-itä on tuotu kouluihin. Tässä asiassa ei auta enää yhteydenotto ”liittoon”, eskalaatiosovittelijaan eikä monimuotoisuustukihenkilöön.

Inkluusio saattaa toimia tyydyttävästi niin kauan kuin ulkomaalaistaustaiset ovat pienenä vähemmistönä ja suomalaiset selvänä enemmistönä, mutta määräsuhteiden käännyttyä nurin kääntyvät myös olot nurin, kuten itäisen Helsingin kouluissa. Tämä on alenevan rajahyödyn laki, joka vastaa kalakeiton maustamista: jos suolaa lisätään vähän, maku kenties paranee, kunnes soppaan kaadetaan koko paketillinen suolaa, ja keitos muuttuu syömiskelvottomaksi. Yhteiskunnallinen tehokkuus kariutuu kieli- ja arvokonflikteihin, ja järjestelmä romahtaa tai muuttuu tunnistamattomaksi.

Suomi ei ole vain maapohja, jolla asumme, eikä turvasatama turisteille, vaan koostuu kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta, joita ei voida palauttaa, jos ne kerran menetetään väestönvaihdon vuoksi. Tämän sanominen ei tee minusta eikä kenestäkään muusta falangistia vaan hegeliläis-snellmanilaisen filosofin.

Silmiinpistävää on, että valtaosa maahanmuuttajataustaisista oppilaista on suomen kieltä toisena kielenä opiskelevia niin sanottuja S2-oppilaita, vaikka he ovat syntyneet Suomessa. Monikultti-ideologian mukaisesti ulkomaalaistaustaiset perheet ovat siis säilyttäneet ja ylisukupolvistaneet kielensä ja tapansa pyrkimättä integroitumaan Suomeen, ja opetusviranomaiset koettavat liudentaa ongelman koulujärjestelmän viaksi, jonka oletetaan olevan korjattavissa aina vain enemmän rahaa nielevällä sopeuttamisella ja pakottamisella segregaatiota ehkäisevään väestöjen sekoittamiseen. 

Ongelmien ydin on kuitenkin väestönvaihto sinänsä ja siihen tähtäävä irrationaalinen politiikka, jota Helsingin kaupunki on tehnyt monessa muussakin asiassa (aiheesta täällä). Myöskään eliittialueiksi mielletyissä kaupunginosissa, ja etenkään niissä, lapset eivät jostakin syystä puhu enää suomea.

Jälleen on annettava tunnustusta sisäministeri Mari Rantaselle, joka vaati perumaan Helsingin uuden koulupiirijaon ja esitteli eduskunnalle maahanmuuttoa torjuvan rajaturvallisuuslain saattaen sen voimaan jo vuonna 2024 (aiheesta täällä).

 

Maahanmuutto haavoittaa kansallista konsensusta ja estää kansanrintaman

Ehdotan, että perussuomalainen puolue irtautuisi hallitusyhteistyöstä Kokoomuksen kanssa. Tärkeän perusteen siihen tarjoaa mädättäjäpuolue Kokoomuksen aie muokata asumisoikeuslakia niin, että jatkossa omistajayhtiöt voisivat myydä asumisoikeusasunnot asukkaiden alta ja kääräistä nollasijoituksellaan asukkaiden maksamat talot myyntivoittoina taskuihinsa (aiheesta täällä). 

Se antaisi härskin ja häikäilemättömän näytön Kokoomuksen harjoittamasta rakenteellisesta korruptiosta, jolla puolue on tekemässä valtiollisesta asuntopolitiikasta laillistettua rikollisuutta taannehtivan lain kiellon ja sopimusten sitovuusperiaatteen vastaisesti.

Asumisoikeuslain muutoshankkeen kaataminen tarjoaisi Perussuomalaisille erinomaisen tilaisuuden pelastaa osa romahtamassa olevasta kannatuksestaan ja tien ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin, jotka jo nyt ovat kolme vuotta myöhässä. 

Paras hallitus tulisi Perussuomalaisten, Keskustan ja molempien vasemmistopuoluiden kansanrintamasta, kunhan vasemmistopuolueet eivät olisi ulkomaalaisten minoriteettiensä panttivankeina ja siten kyvyttömiä yhteistoimintaan perussuomalaisten kanssa.

Vasemmistopuolueiden typeryys on juuri siinä, että niissä oletetaan persuille nälvimisen ja rasismista länkyttelyn lisäävän kannatustaan, vaikka äänestäjien suuri enemmistö ei ollenkaan pidä kansallismasokistisesta internationalismin hoilaamisesta eikä vasemmiston pyrkimyksestä nostella virkoihin omia mamuprinssejään ja -prinsessojaan suomalaisten ohi. 

Se, miksi maahamme ei enää saada oikeutta ja kohtuutta edustavaa kansanrintamaa, johtuu maahanmuutosta, joka lyö kiilaa kansalliseen konsensukseen. Aina vain pingoittuneempaa ”suvaitsevaisuutta” vaativa monikulttuuri-ideologia pirstoo myös suomalaisten ihmisten keskinäisiä ihmissuhteita vihervasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään, vaikka vasemmistopuolueiden talouspoliittiset linjaukset olisivatkin sinänsä kohdallaan.

Parhaassa konfiguraatiossa viherhihhulipuolue Vihreät ja rahahihhulipuolue Kokoomus istuisivat oppositiossa yhdessä krisuhihhuleiden kanssa. 

Seikka, joka pahiten haittaa vihervasemmiston näkemysten vastaanottamista, on puolestaan asenteeseensa liittyvä näsäviisaus, jonka mukaisesti kaikki mikä poikkeaa heidän omista mielipiteistään ja intresseistään, on aina ”disinformaatiota”, ”häirintää”  tai ”rasismia”. 

Vaaleihin valmistautuva SDP häiritsee parhaillaan itseään ja vasenta siipeään korjaamalla maahanmuuttopolitiikkaansa Ruotsin demarien ja Perussuomalaisten suuntaan. Demarien tiukemmat ehdot maahanmuuttajille voidaan tulkita kosiokirjeiksi Perussuomalaisille ja Keskustalle tai kalasteluksi niiden apajilla.

Maahanmuuttokriisin paras opetus demareille on, että yhteistoimintaa perussuomalaisten suuntaan ei kannata enää torpata tavalla, joka Marinin puheenjohtajakaudella tuotti maahan kokoomusjohtoisen hallituksen. SDP:n ja kokkareiden liitosta ei ensi kaudella mitään tule. Sen verran kaukana puolueiden säästö- ja leikkauskohteet sekä verolinjaukset ovat toisistaan, joten demarien on parempi etsiä kavereita perussuomalaisten suunnalta.

---

Päivitys 16.8.2026: Sen, että Afrikasta tulvivassa väestövyöryssä ei ole kyse kriisistä vaan jatkuvasta Eurooppaan suuntautuvasta tendenssistä, osoittaa paineen jatkuminen.

Aiheista aiemmin

Tilapäisen käännytyslain sopisi jäädä pysyväksi

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Koulu, maahanmuuton mankeli? 

Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia 

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Väestökadon syyt 

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa

Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Maahanmuutto ja Schrödingerin kissa

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolusteleva retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan

Itsenäisyys ja maahanmuutto 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika 

Sotahulluudesta

Alexander Stubb saa varmasti raikuvat aplodit toiminnastaan Trump-kuiskaajana ja muusta ulkopoliittisesta notkeudestaan. Mutta tulokset eurointoilusta ja Suomen kytkemisestä aina vain syvemmälle internationalismin kahleisiin ovat näkemättä. Kokonaisvisio puuttuu, tai jos se on, se on väärä.

Stubb lausui jokin aika sitten Iltalehden mukaan:

”Jos minulla olisi mahdollisuus, tekisin Ukrainasta heti Naton jäsenmaan. Mutta olen realistinen sen suhteen, ettei se ole poliittisesti mahdollista.”

Onneksi ei ole, sillä tiedättekö, mitä Stubbin toiveen toteutumisesta seuraisi?

Jos sotaa käyvästä Ukrainasta tehtäisiin NATOn jäsenmaa (vastoin NATOn liittymissääntöjä), myös Suomesta tulisi NATOn jäsenenä Ukrainan sodan osapuoli, ja Venäjän kanuunat kääntyisivät silloin suoraan Suomeen.

Stubb olisi siis valmis saattamaan Suomen sotaan Venäjän kanssa, mikä ei ehkä ole tasavallan presidentiltä täysin harkittu kannanotto, paitsi jos kyse on pelkästä bluffin kaltaisesta signaloinnista, toisin sanoen tsemppipuheesta, jonka tehtävä on motivoida ukrainalaisia sotimaan.

Samalla kun toimittajat hyrisevät tyytyväisyydestä puolustusministeri Antti Häkkäsen (kok.) allekirjoitettua Turkin NATO-kokouksessa pinon puolustusteollisuussopimuksia, unohdetaan joka tapauksessa se, millä Ukrainalle luvatut 70 euromiljardia maksetaan.

Kyseessä on lähes Suomen valtionbudjettia vastaava kasa rahaa, ja Suomi yksin on tukenut Ukrainaa sodan aikana jo yli 4,6 miljardilla eurolla, joka vastaa tuona aikana yleiseen asumistukeen käytettyjä varoja.

Venäjälle on tottahan toki pantava kampoihin, mutta Suomen ei ole järkevää vaahdota eturintamassa itään päin, sillä me olemme jo eturintamassa ja tarvitsemme resurssimme itse. Nyrkin puiminen Venäjälle merkitsee pahimmillaan pään lyömistä Karjalan mäntyyn, sillä aina tulee myös sodan jälkeinen aika.

Oman näkemykseni mukaan Ukrainan sota ei koskaan pääty, eikä siitä erotu selvää voittajaa. Se vain jää kesken, kuten Krimin sota 1800-luvun puolivälissä. Valtioiden ja liittokuntien välille jää konflikti, jota vain sanotaan rauhaksi ja joka toisin ajoin puhkeaa sodaksi.

NATOn kesäkokousedustajien puheissa vilahtelivat nyt ”suorituskyvyt” kuin Chippendales-strippajien mainoksissa.

Suomelle kansallisten ”kyvykkyyksien” kasvattaminen 3,5:een prosenttiin BKT:stä (337 mrd) maksaa yli 10 miljardia euroa vuodessa, ja Häkkänen sanoi, että uusia veroja ei sen vuoksi tule.

Joten voidaan kysyä, mistä tämä kaikki raha otetaan; Kokoomuksen mukaan ilmeisesti leikkaamalla kansalaisten perusturvaa. Valtiontalouden tarkastusviraston ja lehdistön mielestä NATO-kustannusten arviointi on mennyt pieleen, ja menoja on piilotettu myös eduskunnalta.

En väitä, että Suomella olisi ollut parempia vaihtoehtoja kuin liittyä NATOon, mutta liittokunnassa vallitseva sotahysteria uhkaa jäsenmaiden taloutta ja sitä kautta turvallisuutta jo enemmän kuin Venäjä omassa naurettavassa raihnaisuudessaan.

Häkkänen intoilee varustelukiimassaan, että Suomen pitää saada ilmavalvontaan myös ”oma kone”. Tämä tuo elävästi mieleen 1970-luvun TV-komediaan Sämpy liittyvän jakson ”Oma kone”, jossa erilaisten väärinkäsitysten tuloksena osastopäällikkö Putkosen ja johtaja Rosenqvistin matkatoimistoon päädyttiin hankkimaan oma lentokone.

Saab tarjosi Suomelle kahta GlobalEye-tutkakonetta jo Gripen-kaupan mukana, mutta Suomi ei tuolloin tarttunut tilaisuuteen. Häkkäsen retoriikan mukaan ”[n]yt tilanne on muuttunut ja kokonaiskuva hahmottunut.”

Tilanne muuttuu toki jatkossakin, mutta siihen asti keskitytään ilmeisesti miellyttämään Valkoisen talon aikuista vauvaa. Se puolestaan muodostaa oman TV-komediansa, jossa operoidaan ”prosenteilla bruttokansantuotteesta”.

Viiden prosentin puolustusmenotavoite on kuin liittokunnan maiden konkurssitavoite, kahdesta syystä. 

Ensinnäkin arviointiperuste on mielivaltainen. Se ei ota huomioon, että jäsenmaiden sijainti, tontti, väestöpohja ja kansantuotteen kertymä ovat täysin erilaiset ja vertailukelvottomat, eikä suuressa osassa maista ole edes yleistä asevelvollisuutta.

Toiseksi, puolustusmenojen osuuteen bruttokansantuotteesta voidaan sisällyttää muun muassa ratakiskojen kiillotusta, eivätkä laskuissa näy juuri tuon yleisen asevelvollisuuden tuottamat kontribuutiot, vaikka varusmiesten päivärahojen hyötysuhde puolustukselle on kaikkein tehokkain.

Vielä vihdoin Trump on sanonut, ettei Yhdysvaltojen itsensä tarvitse nostaa puolustusmenojaan 5 prosentin eikä edes 3,5 prosentin tasolle.

Tästä kaikesta ei sovi tietenkään moittia Trumpia, sillä hänellä riittää muiden aiheuttamia huolia ympäri maailmaa, ja Iranilta on otettava ydinpommin valmistusaineet tavalla tai toisella pois.

 

Putin: president evil 

Pahinta sotahulluutta edustaakin Putin ja hänen hallintonsa, ja Lähi-idän maissa sotahulluus näyttää olevan kansantauti.

Ongelmana on, että hulluus tarttuu. Totalitaristiset ja terroristiset maat ovat saaneet myös länsimaat varustelukierteeseen, joka uhkaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita sisältäpäin.

Juuri siihen Putin on pyrkinyt.

Alexander Stubb on luullakseni väärässä otaksuessaan, että Venäjän painostaminen voisi johtaa Venäjän kansan kääntymiseen Putinia vastaan ja sitä kautta Venäjän pakottamiseen neuvottelupöytään.

Nykymenolla käy todennäköisesti päinvastoin, ja puolustusmenojen korottaminen ajaa Euroopan kansalaiset ahtaalle niin, että ihmisten puolustustahto murenee perusturvaleikkausten myötä ja velkakuorman kasvaessa. Näyttöä löytyy niin Ranskasta kuin Saksastakin, jossa äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat löytäneet toisensa molempia laitoja yhdistävän yhteisen teeman kautta, ja se on köyhyys.

Venäjä ei kaadu piiritykseen, sillä se on totalitarismi, ja venäläinen etenee syvimmäkin rotkon halki kuin orvaskettä ravinnokseen nauttiva kaalikärpänen, mutta kansanvaltaiset Euroopan maat ovat herkkiä hajaannukselle juuri siksi, että ne ovat (vielä) kansanvaltaisia.

Putin puolestaan väistyy vain, jos FSO (liittovaltion suojelupalvelu), Rosgvardija (kansalliskaarti), SBP (presidentin turvallisuuspalvelu), FSB (liittovaltion turvallisuuspalvelu), SVR (ulkomainen tiedustelupalvelu), joku erimielinen kenraali tai oligargit yhdessä teloittavat miljoonapyövelinsä julistettuna syylliseksi Venäjän epäonnistumiseen sodassa.

Diktatuureissa kansa ei yleensäkään kumoa valtaa panssarivaunujen päältä vaan jää niiden alle, ja vallankumoukset ovat vallan keikauksia, joissa lähipiiri kaappaa vallan, laittaa kurjistumisen yhden ihmisen syyksi ja tuomitsee liiderinsä kuolemaan sekä pesee siten oman maineensa, niin kuin Saksassa aikoinaan. Tosiasiassa maailmansotien aikaisen militarismin syynä olivat syvät sosiodynaamiset motiivit, ja natsihallinto oli lähinnä seuraus eikä syy ja siten pelkkä vallan eksponentti.

Putin hallitsee terrorilla ja on rikkonut kaiken sen, mikä on pyhää ihmisten välillä. 

Muussa tapauksessa Suomen olisi hyvä säilyttää oma ulkopolitiikkansa suhteessa Venäjään, sillä venäläiset ihmiset ovat tavattoman allergisia kaikenlaisille isolaation tuntemuksille, joista helposti kasvaa aggressioihin ja ekspansiivisuuteen ohjaavaa klaustrofobiaa. Taustalla vaikuttavat Tšingis-kaanin, Napoleonin ja Hitlerin muistot, joita Kremlin nykyhallinto historiaa venyttäen ja vääristellen assosioi myös Euroopan unioniin.

Joka tapauksessa me suomalaiset tiedämme, että venäläiset arvostavat lopultakin enemmän ystävyyttä ja yhteistyötä, joten psykologian näkökulmasta Venäjän kansalle ei kannattaisi tarjota pelkästään piiskaa vaan myös porkkanoita siitä hyvästä, että se sanoisi Putinin lakeijat irti ensi syyskuun duumavaaleissa, joista tosin on tulossa vilpilliset, eikä vapaata ehdokasasettelua ole. Toisaalta myöskään Suomessa ei puolueiden ehdokkaaksi pääse, kuka haluaa.

 

Janus-kasvot peilissä 

Saattaa myös olla, että EU on pyrkinyt laajenemaan liikaa, sillä Eurooppa ei ulotu Ukrainan eikä Turkin rajamaille, eikä kumpikaan maa ole muodollisesti eikä tosiasiallisesti EU-kelpoinen (aiheesta täällä). 

EU-intoisten poliitikkojen vieraiden kielten taidot ja kontaktiverkostot eivät kerro ajattelukyvystä eivätkä tilannetajusta.

Laajassa kuvassa yksi sangen ymmärrettävä selitys Venäjän (ja myös Yhdysvaltain) huoleen omasta turvallisuudestaan saattaa olla Euroopan unionin harjoittama avoimien rajojen politiikka, joka on tuonut kulttuurimullistuksen ja terrorismin länsimaiden sisälle ja samalla rohkaissut venäläisiä rigoristiseen ja pateettiseen ajatukseen, että heidän ortodoksisen kulttuurinsa pitää joka tapauksessa jäädä jäljelle Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvan kansainvaelluksen ja yhteiskuntaromahduksen jälkeen.

Keskeinen syy venäläisten aggressiivisuuteen on siis Eurooppaan suuntautuva maahanmuutto ja kosmopoliitti Richard Coudenhove-Kalergin kynäilemä paneurooppalainen politiikka, jonka vastareaktiona Venäjä virittelee omaa panslavismiaan. 

Näin ollaan päätymässä tilanteeseen, jossa monin tavoin epäonnistunut EU ja Venäjä peilaavat lopulta toisiaan ja vahvistavat toistensa reaktioita. 

Olen varma siitä, että jos ja kun nippuside nimeltä Venäjä lakkaa ajan myötä puristamasta EU-maita yhteen, EU:ssa pullahtavat jälleen esiin jäsenmaiden väliset krooniset ongelmat.

Niitä ovat euroalueen valuviat, kuten yhteinen rahapolitiikka ja korkotaso, jotka ovat pääsyyllisiä myös Suomen tasealijäämiin, kansantalouden lamaan, yritysomistuksen ja osinkotuottojen karkaamiseen ulkomaille, julkisen talouden valtavaan velkaantumiseen ja kansakuntaamme orjuuttavaan kapitalistiseen konkurssiin. Voi olla, että seuraavat sodat syttyvätkin Euroopan maiden välille.

Paradoksaalisesti Putinin aloittama hyökkäyssota ei ole hajottanut EU:ta, vaan se on ohjannut EU-maita hakemaan toistaan kainalosauvoja turvallisuutensa takeiksi ja siten kiinteyttänyt EU:ta diametrisella vaikutuksellaan. Voidaan sanoa, että ilman Putinin sotaa EU:sta olisi jäljellä savuavat rauniot.

Sodankäynnin sosiopsykologisia puolia ymmärretään kaikkialla aivan liian vähän.

Myös mediaälymystö antautuu toistelemaan militaristista diskurssia, jossa yhdistyvät huolettomasti tuhon ja perhekäsitteiden maailmat, kuten sanassa ”ohjusperhe”.

Television viihtyisissä ajankohtaisstudioissa pyörii loppumaton talkshow, jossa Ulkopoliittisen instituutin ammattiarvaajat aprikoivat Putinin hallinnon viimeisimpiä vinksahduksia kykenemättä kuitenkaan myöntämään sitä ankeaa totuutta, että Ukrainan sota ei pääty, koska talouspakotteet ovat löysiä ja kaksinaamaisia, ja länsi nauttii Venäjän öljystä, joka vaihtaa omistajaa matkalla Egyptiin tai Intiaan.

Julkinen keskustelu ei valaise myöskään sitä ikävää tosiasiaa, että aseisiin kaadetut varat päätyvät lopulta Kankkulan kaivoon. Näin on sekä siinä tapauksessa, että aseet jäävät käyttämättä, että siinä, jossa niitä käytetään ja syntyy monenlaista tuhoa. 

Hinta pelkästä aseiden tuottamasta defensiivisyydestä ja pelotepreventiosta kasvaa liian suureksi, kun Venäjällä puolestaan ei ole enää muita toimivia asejärjestelmiä kuin hybridivaikuttaminen, ballistiset ohjukset, ydinpommit ja Stalinin urut, joilla mitään sotaa ei voida voittaa eikä hallita valloitettavia alueita ja kansalaisia.

Putinin kannattaisi yksiselitteisesti lopettaa fiaskoksi mennyt machoilunäytöksensä Ukrainassa. Kyllä kaikki jo uskovat Kim Jong-unia myöten, että Putin on lyönyt päänsä Ukrainan mäntyyn. 

---

Koska jokaisella toimittajalla on medioiden pomppulinnoissa oikeus laatia omat skenaarionsa, myös minä käytän mahdollisuuttani visiointiin siitä, kuinka Ukrainan sodassa voi käydä.

Skenaario 1. Konflikti jäätyy voimien hiipuessa molemmin puolin, ja tuloksena on Koreoiden 38. leveyspiiriä vastaava piikkilanka-aidoista, bunkkereista ja juoksuhaudoista koostuva miinakenttä. Tuloksena on tulitauko tai aselepo mutta ei rauhansopimusta eikä virallisia aluejärjestelyjä. Venäjän kanuunat kääntyvät myös muihin suuntiin, varustelukierre jatkuu ja syntyvää hybridisotavaihetta sanotaan rauhaksi, joka on jatkuvassa vaarassa revetä avoimeksi sodaksi. Tämä on todennäköisin tulos, sillä konflikti on jo nyt jatkunut pitkään, eikä näköpiirissä ole tekoja, jotka muuttaisivat momentumia ratkaisutaistelun käymiseksi ja Venäjän pakottamiseksi neuvottelupöytään.

Skenaario 2. NATO ja muut sen kanssa yhteistoiminnassa olevat maat kiristävät pakotteita ja pyrkivät sulkemaan Venäjän öljyhanat katkaistakseen sodan rahavirrat. Tämä voi tapahtua vain lopettamalla öljyn kulku Suomenlahdella, joka on Pohjolan Persianlahti. Tuloksena Venäjä voi alkaa suojella öljykuljetuksia aseellisesti, mikä tuo sotatoimet Suomen rannoille, ja liekit nuolevat myös Helsinkiä. Tämä on mahdollista ja välttämätöntäkin, jos pakotteita aiotaan ratkaisevasti lisätä. Sen voi kuitenkin estää Iranin ja Yhdysvaltain konflikti, jonka vuoksi länsimaat tarvitsevat myös Venäjän öljyä, jota läntiset maat ostavat Janus-kasvot punaisina välikäsien kautta ja Ukrainan sodan täydennysjoukkojen kiitäessä suihkukoneissa Itämeren yläpuolella Kaliningradista rintamalle.

Skenaario 3. Putinin ahdinko kasvaa Ukrainan iskuvoiman yltäessä siviili- ja kansalaisyhteiskuntaan jo muutoinkin kuin sotaväenottoina ja ruumiina. Selkä seinää vasten oleva Kremlin hallinto voi oman vainoharhaisuutensa yltyessä purkaa turhautumistaan entistä aggressiivisemmin ja räjäyttää taktisen ydinaseen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella tai avaruudessa, jolloin syntyvä elektromagneettinen pulssi tuhoaa muun muassa ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmiä horisontin laajuudelta, ja Eurooppaa uhkaa laaja ydinkatastrofi. Venäjä sanotaan irti YK:n turvallisuusneuvostosta, ja se menettää liittolaisistaan vähintään Kiinan ja Intian, mikä merkitsee itsemurhaa Venäjän taloudelle, tulevaisuudelle ja poliittiselle hallinnolle. Tämä skenaario on epätodennäköinen mutta mahdollinen, sillä paranoidi skitsofrenia johtaa levitessään usein epätoivoon ja despoottimaisiin tekoihin.

 

Aiheista aiemmin

Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä

Suuret pommit ovat vaarallisia mutta onneksi käyttökelvottomia 

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen 

Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy?

Miinoille sillanpää 

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä Natossa – Miksi?

Lähettikö Trump Interfloora-kukkia Putlerille?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa