22. syyskuuta 2021

Pahin salaliittoteoria on feminismi – Teoreettisen filosofian professuuriin feministinen Amerikan-täti

Vihervasemmistolais-feministinen Yliopisto-lehti iloitsi jokin aika sitten Michiganin yliopistosta Suomeen palanneen Maria Lasonen-Aarnion nimityksestä Helsingin yliopistoon teoreettisen filosofian professoriksi.

Helsingin Sanomat ehtikin jo pari vuotta sitten mainostaa Lasonen-Aarnion saavutuksia jutussa, jossa äskettäin lapsen pullauttanutta naisfilosofia luonnehdittiin aktiiviseksi feministiksi.

Näin media luo akateemisella uralla elintärkeäksi muodostunutta julkisuutta omille suosikeilleen, jotka puolestaan antavat medialle vastalahjaksi toimittajien toivomia totuuksia ja tiedettä. Jälleen näyttö tieteen medioitumisesta, eli median ja tieteilijöiden välisestä vispilänkaupasta, jota arvostelin kirjassani Totuus kiihottaa.

Minkälaista kyytiä on siis odotettavissa opiskelijoille ja muille filosofiasta nautiskeleville?

Yliopisto-lehdessä Lasonen-Aarnio sanoo tutkineensa salaliittoteorioita. Sitä voidaan pitää merkkinä halusta lavastaa Yhdysvalloissa esitetty maahanmuuttokritiikki ja ilmastopoliittisten velvoitteiden epätasapuolisuutta koskeva arvostelu harhaluuloiksi. Kyseessä lienee Trumpia vastaan edelleenkin kytevä vihamielisyys.

Uskomuksiinja todistettavuuteen keskittyminen on tyypillistä anglo-amerikkalaiselle systeemifilosofialle, jossa ongelmia lähestytään naiiveilla kokeilla, vähän niin kuin television Myytinmurtajissa. Kilpaillaan, kinastellaan ja haetaan evidenssiä, mutta uskomusjärjestelmien metafyysisyyttä sinänsä ei huomioida: ei pelastuksen periaatetta, riittävän syyn ja perusteen prinsiippiä eikä niihin liittyviä uskomuksia, jotka leimaavat tieteellistä selittämistä sinänsä.

Martin Heideggerin syvällinen metafysiikkakritiikki jättäisi Lasonen-Aarnion lähestymistavat kauaksi taakseen. (Aiheesta ks. esim. analyysia teokseni Totuus kiihottaa luvussa 12.4. Ilmasto-Angstin identiteettipoliittinen metafyysisyys, s. 276.)

Pahin ja haitallisimmalla tavalla yliopistoyhteisöön pesiytynyt salaliittoteoria on feministien itsensä kehittämä intersektionaalinen ideologia, jonka mädännäisyyden osoitin täällä.

Virkaansa Lasonen-Aarnio harppaa reippaasti, valittaen Yliopisto-lehdessä, että filosofiaan on kuulunut aggressiivinen keskustelukulttuuri, jota kaikki eivät koe omakseen ja johon etenkään tyttöjä ei koulita.

Miten niin tyttöjä ei koulita ja pitäisikö, jos niin ei luonnollisesti käy? Lasonen-Aarnio näyttää kaipaavan koulutusta aggressiiviseen keskustelukulttuuriin, jota hän toisaalta arvostelee ja epäsuorasti moittii miesten ominaisuudeksi.

Ja kuinka niin tytöt eivät kokisi aggressiivista keskustelukulttuuria omakseen? Feministithän näyttävät kokevan sen suorastaan aseekseen syyllistäessään miehiä.

Yliopistojen opiskelijoista on kohtuuttoman suuri osuus nykyisin naisia. Naisten yliedustus ei kerro mistään naisten etevyydestä vaan naisellisten työskentelytapojen ja yliopistollisten ihanteiden kohtaamisesta naisia suosivalla tavalla. Naisille tyypitellyt ominaisuudet tottelevaisuus ja ahkeruus täyttävät kouluissa ja yliopistoyhteisöissä menestystä tuottavat ihanteet, kuten nöyryyden ja kuuliaisuuden, optimaalisesti.

On väärin, että kiltteys on arvotettu intellektuaalisuudeksi. Miehet osoittavat älykkyytensä nimenomaan rikkomalla normeja eivätkä noudattamalla niitä. Miehet eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa.

Feministit ovat luoneet yliopistoihin ja yhteiskuntaan pelon kulttuurin, jossa kukaan ei saisi sanoa sellaisia asioita, joita joku toinen ei ymmärrä tai joista joku toinen ei pidä. Tila, jossa ei voi vapaasti argumentoida, ei ole turvallinen, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Feministit pyrkivät leimaamaan kriittisen ajattelun aggressiivisuudeksi, vaikka se on julkista järjen käyttöä. Mikäli kovasanaisuutta esiintyy, se on seuraus feministien omasta pyrkimyksestä tukahduttaa vapaa keskustelu esimerkiksi sukupuolisuutta koskevassa filosofiassa.

Aggressiivinen keskustelukulttuuri ja kovasanaisuuden leviäminen, erilaiset identiteettipoliittiset painostuskeinot ja sensuroimisen tavat ovat nimenomaan feministisen etu- ja viiteryhmäpolitiikan hedelmiä yliopistoissa. Arvostelin sen mukaista tieteen politisoimista kirjani Totuus kiihottaa luvussa Kun identiteettipolitiikasta tehtiin tieteen metodi.

Kirjoitin aiheesta aiemmin myös verkkokirjoissani Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? ja  Contra Academia (luku 3: Feminismi tiedepolitiikan ideologiana).

Tosiasiassa feminismi ei ole yhtään parempaa kuin sovinismi, ja ilmeisesti juuri siksi feminismistä onkin tehty seinähullun tiedepolitiikan johtava ideologia. Feminismiin toki sisältyy myös sovinismista syyttely, mutta feminismiä itseään ei saisi vastaavasti arvostella, vaan feminismiin sitoutumista pidetään tieteellisenä ansiona.

Lasonen-Aarnio verhoaa feministiset painostuskeinonsa psykologisen kaksoissidoksen (’älkää olko niin tottelevaisia’) taakse tietämättä ilmeisesti, mitä tekee. Yhtäältä hän julistaa, että kovakin kritiikki kuuluu asiaan ja ilmoittaa olevansa valmis ottamaan sitä vastaan. Mutta toisaalta hän paheksuu, kun Yhdysvalloissa yksi opiskelija valitti, että olen liian pelottava enkä riittävän huolehtiva. Ja perään feministinen syytös: Kukaan mieskollegoistani ei saanut sellaista palautetta.– Eipä tietenkään, jos ei ollut syytäkään.

Hyvin siis alkaa virkakausi: pelkillä sukupuolipoliittisilla korvapuusteilla ilman mitään syvällistä sanomaa! Kuorrutuksena Yliopisto-lehden oma läksytys:

Filosofian loivat antiikin vapaat miehet muut hoitivat käytännön työt. Tämän päivän filosofit, kuten kahden lapsen äiti Lasonen-Aarnio, kehittävät teorioita arjen paineissa.

Siis ”arjen paineissa”, eli missä? Perhepolitiikassa? Vähän on kuin Citymarketin markkinat.

”Arjen paineiden” sekoittuminen teorianmuodostukseen takaa toiminnan ideologisuuden, ja analyyttiselle filosofialle tyypillinen jako ”arkiseen” ja johonkin toiseen (ilmeisesti pyhään?) filosofiaan onkin perin oireellinen. Se kertoo perimmältään ”tieteellistä filosofiaa leimaavasta skitsofreniasta, jonka syntyä ja seksuaalipoliittista alkuperää selitin teoksessani Enkelirakkaus.

Feministit pitävät tieteen ulkoisia sosiaalisia seikkoja tärkeämpinä kuin tieteellisiä kvalifioitumisperusteita, vaikka todellista tasa-arvoa olisi se, että sukupuoli ei vaikuta ja tieteellinen tai filosofinen kyvykkyys ratkaisee. Näin ei ole feministien omalla kohdalla.

Arkipäiväisyyden kaipuu ei sinänsä hämmästytä, sillä systeemifilosofia on omine syheröineen jokseenkin elämälle vierasta. Silloin kun analyyttiset filosofit antautuvat pohtimaan käytännöllisiä kysymyksiä, tuloksena on yleensä matalamielistä pragmatismia, joka muistuttaa ideologiaa, esimerkiksi juuri perheen ideologiaa. Onko minun syytäni, että Lasonen-Aarniolla on perhettä?

Filosofisen viisauden perinteessä on painotettu perinteisesti filosofian ja elämän sopusointua. Filosofisessa elämäntavassa teoreettisen intressin tulee hallita sitä, miten kukin käytännöllisen elämänsä suuntaa. Tämä ei näytä toteutuvan feministien perhehelveteissä ja muussa tavallisessa elämässä.

Feminismi on samanlainen asia kuin prostituoitujen verotus. Kummastakaan ei saisi huomautella, vaan vääryyksiä on katseltava suopeasti läpi sormien, ja naisten palvonta on hyväksyttävä mukisematta niin yliopistoissa kuin yhteiskunnassakin. Myös kaikkien puolueiden pitää alistua feminismin korkokengän alle, tai muuten seuraa ankaria rangaistuksia. Se on näyttö erään seksuaalipoliittisen valtakulttuurin vaikutusvallasta.

On syytä kysyä, voisivatko yliopistojen naiset lopettaa oman lamentaatiomaisen länkytyksensä omasta muka-huonosta asemastaan ja miehiin kohdistamansa aiheettoman parjaamisen. Se ei todellakaan edistä heidän asemaansa eikä uskottavuuttaan, ellei oteta huomioon vaateliaisuudesta seurannutta tiedepoliittista valtaotetta, jota opetus- ja kulttuuriministeriö tukee.

Olisipa nyt tälläkin uraohjuksella ollut filosofiasta jotakin muuta sanottavaa kuin oma naiseutensa, äitiytensä tai puuhastelu hedelmäpelejä muistuttavien anglo-amerikkalaisten systeemiteorioiden parissa.

Totuus on, että Maria Lasonen-Aarnio ei ole julkaissut yhtään suomenkielistä ja yleisesti ymmärrettävää kirjaa, jolla olisi edes jonkinlaista filosofian lukijoille avautuvaa merkitystä hänen omalta tutkimusalueeltaan, tieto-opin, todisteltavuuden ja uskomuksia koskevien teorioiden alalta. Silti hän patsastelee filosofian professorina.

Filosofialla, jolla ei ole kirjallista arvoa, ei ole käsitykseni mukaan mitään muutakaan arvoa.

Nuolenpääkirjoitus ja rahisevan kuivat kansainvälisissä aikakauskirjoissa julkaistut artikkelit ovat masturbatiivis-onanistista toimintaa, jonka tavoite on pidentää tekijöidensä ansioluetteloa. Kyseiset kertakäyttöjulkaisut viedään lopulta riiheen näyttöinä siitä, millaista aikakaudelle tyypillinen standardimainen filosofointi on tieteellisiä normeja tavoitellessaan ollut.

Lasonen-Aarniosta ei koskaan tule ainakaan Nietzschen tapaista kaikkien arvojen uudelleen arvioijaa.

Nyt, kun teoreettisen filosofian oppituolit on täytetty feministeillä tai ulkomaalaisperäisillä tutkijoilla (Sara Negri, Gabriel Sandu jne), on yliopistofilosofian dekadenssi edennyt tilaan, jossa se tukee muualla harjoitettavan filosofian asemaa.

Pitkään jatkunut filosofian arkipäiväistäminen, depersonalisoiminen, sovinnaiset tehtävänimitykset, pragmatistinen normalisoiminen ja sosiaalidemokraattinen banalisoiminen takaavat filosofian laitosten toiminnan pelkkinä palkan maksun virastoina, joita ei kannata eikä voi lähestyä, jos vähänkin arvostaa filosofisen ajattelun tärkeintä resurssia: vapautta.

Mitä huonompia professoreja yliopistoissa istuu, sitä parempi se on tietysti minulle, sillä kontrasti niin sanotun yliopistofilosofian ja oman filosofiani välillä kasvaa edukseni.


Tiedepolitiikasta aiemmin

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna: puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

18. syyskuuta 2021

Korkein oikeus suojelee HIVin levittämistä

Ryhtyminen suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään HIV-positiivisena on suomalaisessa oikeuskäytännössä tuomittu yleensä törkeänä pahoinpitelynä tai sellaisen yrityksenä, mikäli toisella osapuolella ei ole ollut tietoa toisen tartunnasta ja siihen liittyvästä riskistä.

Korkein oikeus kuitenkin kumosi 15.9.2021 tekemällään päätöksellä (KKO 2021/64) Vaasan hovioikeuden tuomion, jolla oikeus oli langettanut HIV-positiiviselle miehelle kahden vuoden vankeusrangaistuksen.

Ennakkopäätökseksi kirjattu ratkaisu sai jonkin verran huomiota mediassa. Ratkaisussa ei suoraan paljasteta, onko kyse ollut homo- vai heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä, mutta päätöksestä (kohta 17) voi lukea, että kyse on ollut naisen ja miehen välisestä seksistä, jossa A on saanut siemensyöksyn lakanalle eikä B:n sisälle” (kohta 19). Ratkaisussa ei kerrota osapuolten henkilöllisyyttä eikä kansalaisuutta tai etnistä alkuperää.

Korkeimman oikeuden päätös antaa huonoa näyttöä oikeuden tuomarien harkintakyvystä ja erinomaista näyttöä sen puuttumisesta! On vaikea sanoa, mihin oikeus on kyseisellä kannanotollaan tähdännyt ja ymmärretäänkö kollegiossa ratkaisun ennakolta vaikuttavia oikeusvaikutuksia lainkaan – etenkään kun päätöstä voidaan nyt pitää kaikkia tapauksia jatkossa sitovana ratkaisuna.

Tartuntariskin sanktiointiin on perinteisesti sisällytetty vaatimus kertoa tartunnasta ennen sukupuolista kanssakäymistä, mutta Korkeimman oikeuden päätöksen tuloksena myös tämä velvoite joutuu väistymään.

Mitä vikaa ratkaisussa sitten on?

1) Päätöksellään Korkein oikeus ohjaa HIV-positiivisia olemaan kertomatta sairaudestaan ja siten vie terveiltä oikeuden saada tietää, onko heidän partnereillaan tartunta vai ei. Näin ihmiset eivät voi itse päättää, harjoittavatko he seksiä HIV-positiivisten kanssa vai eivät.

2) Istuva hallitus keuhkoaa Suostumus2018-hankkeen puolesta, mutta HIV-asiassa Korkein oikeus asettui vastustamaan ihmisten oikeutta tietää, onko toisella osapuolella tarttuva (ja ilman lääkitystä varmaan kuolemaan johtava) sairaus. Oikeuden ratkaisu on ristiriidassa ihmisten seksuaalisten oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kanssa sekä vastustaa oikeudellisen ajattelun kehittämissuuntaa.

3) Oikeuttaessaan HIV-positiivisten suojaamatonta seksiä oikeus on asettunut vastustamaan terveiden oikeuksia. Siten ratkaisu vastustaa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa (artikla 3 ja 25) ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (artikla 2) mainittua oikeutta terveyteen ja elämään. Viimeksi mainitun mukaan ihmisten vapautta voidaan kylläkin rajoittaa tartuntataudin leviämisen estämiseksi (artikla 5, momentti 1, kohta e).

4) Oikeuden viittaama perusväittämä siitä, että ”lääkehoidettuna HIV ei tartu, on pohjimmiltaan kestämätön. Oikeus spekuloi ratkaisussaan laajasti virusten määrällä millilitrassa, muttei ota huomioon, että ihmisten kyky ja halu hoitaa tautejaan vaihtelee laajasti. Niinpä ei ole ehdotonta näyttöä eikä takeita siitä, että hoidetuksi määrättyä sairautta on todella hoidettu ja lääkkeitä otettu. Sen sijaan HIV-vaaran aiheuttaneet voivat jatkossa vedota siihen, että lääkitys on, ja siten välttää rangaistuksen.

5) Päätös mahdollistaa sen, että HIV-tartuttajan ei tarvitse kertoa sairaudestaan, mutta hän voi jättää lääkkeensä tilapäisesti ottamatta, tartuttaa jonkun, ja asia tulee ilmi vasta kuukausia ja tai vuosia myöhemmin, kun epäillyn verestä ei enää näy tartuttavuus, mutta tartunta näkyy uhrin verikokeessa.

6) Jälkikäteen on vaikeaa tai mahdotonta todistella, onko epäilty käyttänyt lääkkeitään ja mikä on ollut tartuttavuuden taso rikoksen tai sen yrityksen tekohetkellä, sillä oireiden ilmaantumiseen voi kulua vuosia, ja testeissä tartunta näkyy yleensä vasta noin kolmen kuukauden kuluttua.

7) Tartuttavuus voi heittelehtiä myös muista syistä paljon. On muistettava, että HIVin ja AIDSin hoitaminen on erittäin monimutkainen ja kalliiksi käyvä asia, ja lääkehoidon vaativuutta vähätellään paljon.

8) Saattaa olla ihmisiä, jotka unohtavat hoitaa tautejaan tai jotka pyrkivät levittämään tartuntaansa tahallaan esimerkiksi katkeruuden tai mielisairauden vuoksi. Monet HIV-positiiviset jättävät lääkkeensä tarkoituksella ottamatta, jotta he kuolisivat nopeammin ja kärsimykset loppuisivat. Ratkaisullaan oikeus tulee suojelleeksi HIVin tahallisia tartuttajia, jotka voivat laajentaa toimintaansa tietäessään välttävänsä rangaistuksen. HIV-tartuttaja voi tukeutua siihen, että lääkitys on ja kaikki on kunnossa.

9) Poistaessaan HIViin liittyvältä riskikäyttäytymiseltä rangaistavuuden oikeuden ratkaisu ohjaa laajemminkin suojaamattomaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, minkä tuloksena myös muut sukupuolitaudit voivat levitä entistä tehokkaammin.

10) Oikeuden päätös on hieno uutinen kaikille, jotka harjoittavat pitkin ja poikin suojaamatonta seksiä ja toimivat siten tautipesäkkeinä.

11) Oikeuden pohtima ongelma ei ole ensisijaisesti lääketieteellinen, eikä sitä voida ratkaista lääketieteellisillä argumenteilla, sillä ihmisten elämä ei tapahdu koeputkissa eikä laboratorio-olosuhteissa, joissa tartuntatautien riskitasoa voitaisiin valvoa luotettavasti. Niinpä huomio pitäisi keskittää ihmisten käyttäytymisen kontrolloimiseen eikä biokemialliseen todisteluun, jollaista elävässä elämässä ei voida suorittaa eikä pitää valintojen pohjana. Jos rangaistavuus säilytettäisiin, asiaa ei tarvitsisi ylipäänsä valvoa ja todistella jälkikäteen, kun rangaistuksen uhka ohjaisi toimimaan viisaammin etukäteen.

12) Ongelma on pohjimmiltaan moraalifilosofinen ja oikeudellinen sekä koskee sitä, onko sukupuolisen kanssakäymisen osapuolilla oikeus tietää toisen ihmisen kantamista taudeista ja riskeistä: onko ihmisillä oikeus omaan terveyteen, oikeus saada tietää toisen ihmisen terveydentilasta sekä onko ihmisillä itsemäärämisoikeutensa edellyttämä mahdollisuus päättää tiedon pohjalta omasta käyttäytymisestään.

13) Oikeuden ratkaisu vie pohjaa ihmisten vapaudelta tietää kumppaninsa HIV-statuksesta. Filosofian näkökulmasta ihmisten tulisi saada tietää toisen ihmisen taudeista ja päättää, harrastaako seksiä taudin kantajan kanssa, joka ehkä ottaa lääkkeensä, ehkä ei. Ihmisen terveysturvallisuutta ei pitäisi jättää vain sen varaan, että toinen ihminen mahdollisesti hoitaa omaa terveyttään tai sairauttaan.

14) Oikeuden päätöksellä vastuu siirrettiin pois HIVin kantajilta tartunnan uhreille, mikä on epäloogista ja epäoikeudenmukaista.

15) Viruksen mittaamattomissa oleminen ei todista, ettei virus voisi jatkossa tarttua esimerkiksi lääkityksen laiminlyönnin vuoksi.

16) Oikeuden päätös ei ota mitään kantaa tapaukseen, jossa tartunta on todella tapahtunut, vaan ainoastaan tapaukseen, jossa tartuntaa ei ole tapahtunut ja on ilmennyt vain riski. Rangaistus voi siis edelleen olla edessä, jos tartuttaja onnistuu teossaan.

17) Korkeimman oikeuden ennakkopäätökseksinimeämä ratkaisu on huono päätös, jonka ala pitäisi rajata koskemaan vain tuohon yhteen tapaukseen ja sen erityisolosuhteisiin, eikä antaa päätökselle mitään yleistettävyyden voimaa, toisin sanoen laajentaa sitä koskemaan muita tapauksia. (Korkeimman oikeuden päätösten sitovuus yleensäkin on filosofian näkökulmasta täysin irrationaalinen asia, sillä kaikki tapaukset ovat pohjimmiltaan erilaisia.)

18) Ratkaisun tehneet Korkeimman oikeuden oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Juha Mäkelä sekä esittelijä Elina Elo tuskin ovat ajatelleet kaikkia niitä seurausvaikutuksia, joihin heidän päätöksensä ohjaa. On mahdollista, että oikeuden tuomarit ovat sokaistuneet lääkärien antamasta optimistisesta ja kunnianhimoisesta informaatiosta ja unohtaneet asiaan liittyvät kauaskantoiset oikeusvaikutukset.

19) Korkeimman oikeuden päätös antaa näyttöä oikeuslaitoksen kallistumisesta vihervasemmistolaiseen tai oikeistoliberaaliin suuntaan. Siten se omalta osaltaan osoittaa oikeuslaitoksen politisoitumista ja kertoo, kuinka eräissä moraalisesti ongelmallisissa tapauksissa oikeuslaitos on luisumassa poliittisten asenteiden kiistakentäksi oikeusfilosofisen perusteltavuuden tappioksi.

20) Korkeimman oikeuden ratkaisu antaa näyttöä vihervasemmistolaiseen ja oikeistoliberaaliin ideologiaan liittyvästä pyrkimyksestä huonontaa rikoksen uhrien asemaa ja haluun parantaa rikoksesta perinteisesti tuomittavien tahojen asemaa.

Tapaus sinänsä ei koske minua, vaan olen käsitellyt asiaa pelkästään akateemisen moraalifilosofian näkökulmasta. Tältä pohjalta kannustan rikoksen uhreja hakemaan ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta pääargumenttina se, että terveiden ihmisten terveysturvallisuutta ei saa jättää sen varaan, että sairaat muistavat hoitaa omia sairauksiaan heille määrätyillä tavoilla.

Vastaväitteet Korkeimman oikeuden päätöstä kohtaan voidaan kiteyttää yhteen sanaan: riski. On epäloogista, että oikeus ohjaa turvaseksin laiminlyömiseen, vaikka laiminlyönnistä ei ole epäillylle eikä uhrille mitään hyötyä mutta voi olla uhrille suurta haittaa. Tämä puoltaisi rangaistavuuden säilyttämistä.

Mediassa (joka ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla) on ollut paljon disinformaatiota HIVistä ja sen tarttuvuudesta. Median harjoittama painostus on saattanut vaikuttaa siihen, että Korkein oikeus on vaihtanut kantaansa.

Esimerkiksi Sanoma-yhtiöiden tukema vaihtoehtoinen Long Play -verkkojulkaisu julkaisi toukokuussa 2016 parikin toimittaja Ari Lahdenmäen kirjoittamaa juttua (täällä ja täällä), joissa moitittiin Korkeimman oikeuden aiempaa tapaa tuomita HIV-positiivisia suojaamattoman seksin harjoittamisesta.

Long Play myös ylpeili ja mainosti itseään toimittaja Lahdenmäen journalismilla, kunnes Lahdenmäki vuosina 2017 ja 2018 tuli tuomituksi syyskuussa 2015 tekemästään raiskauksesta yhden vuoden ja 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä vuonna 2016 tapahtuneesta pakottamisesta seksuaaliseen tekoon kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Kirjoitin aiheesta lähteistetysti kaikkien aikojen ansiokkaimman ja vastaansanomattomimman mediatutkimuksen, kirjani Totuus kiihottaa, sivuilla 89 ja 221 (alaviitteet).

Oikeudellisen ajattelun löystyminen ja välinpitämättömyys näkyvät vihervasemmistolaisten ja liberaalien yrityksessä laillistaa kannabis, perustaa huumehuoneita ja jakaa yhteiskunnan laskuun ilmaista PrEP-hoitoa, joka todistetusti ohjaa suojaamattomaan sukupuoliseen käyttäytymiseen ja siten myös sukupuolitautien määrän lähtemiseen lentoon (käsittelin aihetta täällä).


Jukka Hankamäki

FT, VTT

Filosofi, sosiaalipsykologi

21. elokuuta 2021

Pakolaisten halituspolitiikka lopetettava

Taas on halituksessa iso ongelma. Suomen ei pidä lähettää sotilaita Afganistaniin turvaamaan muiden kuin Suomen kansalaisten evakuointeja. Afganistanissa vapaaehtoisesti Suomesta lomailevien afgaanipakolaisten pitäisi tulla omin voimin sieltä pois tai jäädä sinne, minne ovat omasta halustaan ja viranomaissuositusten vastaisesti matkustaneet.

On väärin, että hallitus laajensi evakuoitavien määrää 40:llä aiotusta 130:stä peräti 170:een tuomalla Suomeen lähetystön afganistanilaisia työntekijöitä, ja Timo Soini tukee. Kun omiakin kansalaisia on oleskellut lähetystössä toista sataa, on Suomella ollut Kabulissa ylisuuri edustusto. Olisikin tarkemmin pohdittava, keitä nämä evakuoitavat suomalaiset oikeastaan ovat.

Suomen ei pidä myöskään kaksinkertaistaa pakolaiskiintiötään, kuten Maria Ohisalo (vihr.) vaatii. Sen sijaan evakkoministeri Ohikki pitäisi lähettää yhdessä Pekka Haaviston (vihr.) kanssa maanpuolustuskurssille opiskelemaan, mitä Suomen kansallinen etu ja sen turvaaminen tarkoittavat.

On kerrassaan hullua (myös afgaanien oman edun kannalta), että Islamilainen valtio Afganistanin alueella (Taleban) saa levitä hallituksen sotilaiden laskiessa aseensa ja nostaessa kätensä sekä juostessa kauhuissaan pakoon.

Ottamalla vastaan sotilaskarkureita ja heidän pettämiään kansalaisia tulevat Suomen ihmisoikeustalebanit auttaneiksi Afganistanissa toimivaa Talebania ja helpottaneeksi äärijärjestön laajentumista.

Afgaanien pitäisi käydä oma sotansa keskenään tai sopia paikan päällä; onhan Afganistan edelleen perustuslain mukaan islamilainen tasavalta, jonka lait eivät voisi olla ristiriidassa islamin lakien kanssa. Kiista on siis islamin sisäinen, siitä johtuva ja siten muslimien välinen.

Suomen hallituksen pitää turvata vain Suomen kansalaisten vetämistä pois alueelta. Mutta ei lähettää linja-autoja myöskään Liettuaan noukkimaan Valko-Venäjältä virtaavia lähtijöitä – eikä mihinkään muuallekaan sosiaalietuusperäisten elintasopakolaisten tuomiseksi taloudellisen romahduksen partaalla olevaan maahamme. Suomessa on omiakin ryysyläisiä, työttömiä ja asunnottomia aivan liikaa jo omasta takaa, ja julkinen talous kärvistelee henkihieverissä koronan takia ja sitä ilman.

Totuus on, että Valko-Venäjä käyttää muuttoliikettä Liettuan ja koko Euroopan painostamiseen. Totuus on, että EU on maksanut Turkin itsevaltaiselle johtajalle Recep Tayyip Erdoğanille miljardeja, jotta tämä ei päästäisi Syyriasta ja Irakista lähteneitä turvapaikanhakijoita Turkista EU:n alueelle. Ja totuus on, että EU-maiden taipuessa ottamaan vastaan afgaanipakolaisia EU tulee luoneeksi Lebensweltiä Talebanille.

Puomit alas. On kai niissä saranat, kuten Haavisto itsekin joskus sanoi. YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja EU:n peruskirjaan liitetty oikeus hakea turvapaikkaa ei velvoita turvapaikkaa automaattisesti myöntämään, mutta useat kehitysmaat ja niiden kansalaiset ovat käyttäneet EU-maiden suopeutta hyväkseen joko ajaakseen omiaan pakosalle tai päästäkseen itse paremman elintason piiriin. He ovat nauraneet ristiriidalle, joka vallitsee EU-maiden harjoittaman moraaliposeerauksen ja oman etumme välillä. Ihmisoikeussopimuksista kiinni pitäminen on johtanut länsimaissa silkkaan valheellisuuteen.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on selkeästi sanonut, että YK:n suojeluvastuu on tekopyhä periaate ja että pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle. Vaikka kyse olikin eri maista, yleisperiaate on sama: kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma merkitsee, että valtiot ovat suvereeneja toimijoita, joiden tehtävä on turvata omien kansalaistensa edut.

Talebanista johtuva sota on aiheuttanut ääri-islamia pakenevan maahanmuuttoilmiön rinnalle myös toisen sodan: vihervasemmiston taistelun niitä kansallismielisiä länsimaalaisia vastaan, jotka eivät ole halunneet ongelmia tänne. Pakolaisuus Lähi-idästä on johtanut myös länsimaiden sisäiseen pakolaisuuteen, kun kantaväestöt pakenevat siirtolaisten kansoittamista kaupunginosista.


Afganistan-optio Suomen ulkopolitiikan instrumenttina

Suomi on tuhlannut Afganistanin tuloksettomaan sotaan ja rauhanturvaamiseen MTV3:n mukaan yhteensä noin miljardi euroa ja Ilta-Sanomien laskujen mukaan noin 30 miljoonaa vuodessa. Tänä vuonna avokätistä apua on lisätty 3 miljoonalla.

Käymällä historiansa pisintä sotaa Afganistanissa Suomi on laittanut totisesti tärkeät asiat ensisialle.

Afganistan on ollut Suomen ulkopoliittisten sympatioiden sydämessä aina siitä asti, kun Neuvostoliitto vyörytti panssarivaununsa rajan yli maahan vuonna 1979. Kehitysavulla, rauhanturvatoiminnalla ja rauhaan pakottamiseen osallistumalla Suomi on koettanut ostaa itselleen turvallisuutta. On ajateltu Nato-yhteistoiminnan luovan lunnaita siltä varalta, että Suomen käy rajanaapurinsa kanssa samoin kuin Afganistanin kävi N-liiton kanssa neljä vuosikymmentä sitten.

Toistaiseksi Suomelle ei ole ollut tästä ulkopolitiikan instrumentiksi muodostuneesta Afganistan-optiosta mitään hyötyä, ellei nyt ajatella sotilaskokemuksen ja tiedustelutiedon karttumista. Afganistanin miehityksestä tuli Neuvostoliitolle sen oma Vietnam, ja sen tulisi riittää opetukseksi Venäjälle. Katsonkin, että Suomen ulkoinen turvallisuus nojaa muihin asioihin kuin aktiivisuuteen Afganistanissa. Sitä paitsi Nato-yhteistyö ei velvoita pakolaisten vastaanottamiseen, vaan turvatoimiin paikan päällä.

Onko tarkoitus, että Suomen omaa turvallisuutta varmisteltaessa ja kansainvälisiin tehtäviin sotkeuduttaessa laitetaan maamme veronmaksajat muiden sotien maksumiehiksi? Se ei totisesti säästä meitä sodan kärsimyksiltä vaan vie meidät niiden osapuoleksi.

Suomessa olevien pakolaisten laukka rajojen yli Lähi-idän sotatoimialueille ja takaisin on ollut jatkuvaa, vaikka laki kieltää opintomatkat terroristien koulutusleireille. Suomen viranomaiset ovat katselleet asiaa kallella kypärin, mutta hallitus on kätilöinyt Isis-vaimoja avuliaasti takaisin Suomeen, jossa heidät on päästetty (koronakaranteenia lukuun ottamatta) vapaasti kansalaisyhteiskuntaan.


Kabulia infosodan rattaisiin

Yleisradio osoitti jälleen kykynsä informaatiosotaan käyttämällä tilannetietoisuutta maahanmuuton verukkeena. Toimittajien Jesse Mäntysalon ja Annika Martikaisen kirjoittaman woke-jutun ajatuskulku näyttää olevan: ’Tämä tilanteesta tiedetään, siis pakolaisia täytyy vastaanottaa, tai muuten...’ ”Tietoa pyritään käyttämään maahanmuuton oikeutuksena ja vastaanoton velvoitteena, vaikka asiaa koskevista tiedoista itsestään ei seuraa mitään johtopäätöksiä.

Mitä kyseinen journalismi on muuta kuin ultimatum, jonka mukaan Suomeen tullaan väkisin maata myöten, jos emme taivu lentokenttien kautta laskeutuvaan liikenteeseen?

Tosiasiassa turvapaikkahakemukset pitäisi ratkaista ensimmäisissä turvallisissa maissa, joihin rajanylityksin saavutaan, eikä ryhtyä Dublin II -säädöksen vastaiseen ”taakanjakoon” tai ”pakotettuun solidaarisuuteen”, jonka kiertoilmaus on myös ”Euroopan siirtolaisjärjestely”. Parasta olisi, jos push back saataisiin toteutumaan ulkorajoilla, vaikka piikkilanka onkin kallista.

Yleisradion Minna Panzar puolestaan iloitsee jutussaan, että Afganistan sijaitsee satumaisten rikkauksien päällä, ja siksi köyhän Suomen pitää uhrata koulutusresurssejaan afgaanien ilmaiseen opettamiseen täällä.

Sitten Yle murehtii Henna Korkalan ja Johanna Laakkosen kirjoittamassa jutussa, että esiintyy vihapuhetta, kun pieni porukka julkaisee 150 000 vihaista viestiä kuukaudessa. Yle myös kiittää Miika Koskelan kirjoittamassa jutussa rahvaan vastarintaan kohdistetuista tuomioista vasemmistojuristin taputtaessa käsiään.

Kansalaisten laajaa maahanmuuttovastustusta ei pidä pyrkiä murtamaan akateemisen punaporvariston poliittisilla mielipiteillä, joiden myötä myös professoreista on tullut vihervasemmiston poliittisia sihteereitä. Typerykset toimittajat ja pölvästit poliitikot eivät näköjään ymmärrä, ettei pidä tehdä kansalaisten tahdon vastaista maahanmuuttopolitiikkaa. Sillä siitähän se kenkä puristaa.

Se, että kansalaiset ilmaisevat maahanmuuttovastaiset mielipiteensä, ei ole mikään ongelma vaan itsesuojelua, maanpuolustusta ja isänmaallisuutta. Ongelma on, että mielipiteet yritetään tukahduttaa valtiovallan puoluepoliittisesti ohjatuilla pakkotoimilla.

Tavoitteeni on täsmälleen sama kuin Riikka Purran (ps.) täällä esittämä: ”Uusi puheenjohtaja Riikka Purra on linjannut, että puolueen tavoite on nolla turvapaikanhakijaa. Kiintiön resetointi olisi todellakin tarpeen.

Lopuksi special tip sisäministeriölle ja maahanmuuttovirastolle.

Sitten kun sieltä Lähi-idästä alkaa taas koronakriisin tauotessa tämä nyt jo lähtökuopissaan oleva ja hyvin suunniteltu maahanmuuttorumba, niin koettakaa lukea edes niiden sotilaskarkureiden ikä oikein: ei 14 vaan arabialaisittain oikealta vasemmalle 41.

Totuushan on, että vuonna 2015 valtaosa turvapaikanhakijoista eivät olleet mitään alaikäisiä vaan sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaita, mutta Maahanmuuttovirasto paljasti asian vasta jälkikäteen 2019. Joukossa voi aina olla myös Talebanista inspiroituneita.

Nyt asia tiedetään jo etukäteen, joten ennakkoluuloisuuden ei pitäisi haitata ennakkotietojen pohjalta tehtäviä johtopäätöksiä. Sotilaskarkuruus ei riitä YK:n pakolaisjärjestön UNCHR:n mukaan perusteeksi turvapaikan saamiselle.

---

Päivitys 31.8.2021: Afganistanista lennätettiin Suomeen lopulta 413 henkilöä, joten budjetti repeili tässäkin, eikä raamissa pysytty. Maria Ohisalo kätilöi turvapaikan 298 afganistanilaiselle, ja maahantulo jatkuu perheenyhdistämisprosesseilla, joita tullaan tehostamaan. Hinta mitataan miljoonissa, joita Ohisalo itse ei maksa.

Ohisalo ja Haavisto vedättivät eduskuntaa härskisti valehtelemalla tulijoiden määrästä. Evakuointilistan ulkopuolelta tuotiin suuri määrä väkeä, ja media teki kaikkensa pitääkseen huomion poissa pääongelmasta.

Median fokus oli koko ajan auttamisessa, uhissa sekä operaation vaaroissa, ja näkökulma pidettiin pakolaisten puolella, mutta kertaakaan valtamedia ei puhunut maahanmuuton ongelmallisuudesta, kuljettelun hinnasta, turvapaikan myöntämisen loppulaskusta eikä haitoista suomalaiselle sosiaaliturvalle ja asuntopolitiikalle. Tulijat vain sijoitetaan kuntiin, jotka pakotetaan ottamaan heidät vastaan.

Yle piti evakuoinnin varjolla tapahtunutta maahanmuuttoa onnistumisena, vaikka kyse oli epäonnistumisesta koko Afganistan-politiikassa. Muiden muassa Uusi Suomi ja Talouselämä kirjoittivat, että 102 evakuoitua lensi Suomeen tänä aamuna – oleskelulupa heti 4 vuodeksi. – Mihin suomalaiset itse tarvitsevat oleskelulupia, Maria Ohisalo?

Mihin Suomen Puolustusvoimat tarvitsee myöskään entistä tehokkaampia aseita, kun kalustoa käytetään rajan ylityksiin ja rajat vuotavat siksi, että maalla on mätä johto?

Puolustusvoimien sotilaat määrättiin vuonna 2015 kantamaan laittomien maahantulijoiden matkalaukkuja Tornion rajalta vastaanottokeskuksiin, ja nyt heidät komennettiin hakemaan laittomia afgaanisiirtolaisia turvapaikanhakijoiksi Suomeen.

Taleban puolestaan ajoitti hyökkäyksensä niin, että se osui Yhdysvaltain 11.9.2001 tehdyn terrori-iskun aattoon. Tarkoitus oli juhlistaa iskun 20-vuotispäivää ja estää terrorismin vastaisen taistelun voitonjuhlat.

12. elokuuta 2021

Suomessa jokainen on puheenjohtaja – Ja mitä Halla-ahon kirjekuoressa piilee?

Kun Jussi Halla-aho valittiin puoluedemokratian parhaita perinteitä noudattaen Perussuomalaisten puheenjohtajaksi 2017, se aiheutti muissa puolueissa paniikin, ja hallituskumppanit repivät Perussuomalaisten eduskuntaryhmän kahtia.

Kun Jussi Halla-aho ilmoitti luopuvansa vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta, sekään ei käynyt medialle eikä kilpaileville puolueille ilman suunnatonta kipuilua. Väistyvää puheenjohtajaa syytettiin muun muassa kantin pettämisestä”.

Käsittääkseni neljä vuotta on hyvä aika puolueen puheenjohtajana sekä puolueen luotsaamiseen että omien taitojen osoittamiseen. Erikoista onkin, että puolueen pyrkiessä vaihtamaan puheenjohtajaa normaalisti, valtamedian toimittajakunta lavastaa sen mitä epänormaaleimmaksi ilmiöksi.

Mutta ymmärtäähän tuon. Suomessa on totuttu siihen, että puolueiden puheenjohtajat vaihtuvat skandaalien tuloksena. Ensin on skandaali, ja sitten puheenjohtajaa vaihdetaan. Sen sijaan Perussuomalaisissa vaihdetaan ensin puheenjohtajaa, ja se on median mielestä skandaali. Muistellaanpa.

Kun Kokoomuksen Jyrki Katainen oli menettänyt luottamuksensa Himas-skandaalissa, hänet siirrettiin syrjään, ja tilalle nostettiin Alexander Stubb, joka kesti hetken, kuten kuvajaiset aina. Puheenjohtajan vaihdos aiheutti tuolloin myös pääministerin vaihdoksen.

Kun Kepun Matti Vanhanen oli menettänyt luottamuksensa lautakasajupakassa ja henkilökohtaisten vastoinkäymistensä tuloksena, hänenkin tähtensä alkoi laskea, ja viivytystaktiikkaa soveltaen hän luovutti puheenjohtajuuden Mari Kiviniemelle, jonka pokka kesti niin ikään vain hetken. Vanhanen meni niin kuin tulikin: sattuman satona, huono-onnisen Anneli Jäätteenmäen jälkeen.

Sosiaalidemokraateissa on ensin vaihdettu pääministeriä, ja puheenjohtajan vaihdos seurasi aivan pian. Ministerien kiertolinko on käynyt kuumana demarijohtoisessa hallituksessa koko ajan.

Tämä on median mielestä normaalia ja puoluedemokratiaan kuuluvaa, kun taas oma-aloitteinen valta-asemasta luopuminen hätkähdyttää!

En tiedä, mutta luulen, että Halla-aho väistyy puheenjohtajan paikalta lähinnä yhdestä syystä. Hän on intellektuelli.

Älyllisillä tyypeillä on usein vaikeaa moukkien keskuudessa. Tilanne on samanlainen kuin yläkoulun pihalla murkkuikäisten poikien ryhmässä, jossa yksi on muita päätään pitempi.

Muiden puolueiden raivokas hyökkäily Halla-ahoa vastaan sisältää myös oidipaalisia aineksia. Akateemiset kannuksensa osoittanut on aina lähtökohtaisesti muita vahvempi. Mainehaitoiksisanotut syytteet, tuomiot ja lynkkaukset ovat olleet mainehaittoja politisoituneelle oikeuslaitokselle ja toimittajille itselleen. Ehkä heidät itsensä siirretään jonakin päivänä historian roskatynnyriin.

Halla-ahoa on koetettu eristää poliittisesta toiminnasta samasta syystä kuin minuakin. Kun lausuu jotain vastaansanomatonta, se on medialle ja muille puolueille kova pala.

Puheenjohtajalle oli varmaan raskasta antautua moittimaan mediatutkimustani julkisesti, vaikka itse pääosin samalla tavalla ajattelikin. Muiden puolueiden miellyttäminen on kyllä vaikeaa ja omasta mielestäni myös tarpeetonta, sillä ilman Perussuomalaisia Suomeen ei saada vastuullista talouspolitiikkaa tekevää oikeistohallitusta millään.

Puheenjohtajan paikalta väistyminen on tosin taktisesti oikea ratkaisu silloin kun sillä puolustetaan puoluetta ja sen yleistavoitteita. Jos joku kokee olevansa puolueelle rasite, on oikein astua syrjään, mikäli siten voidaan edistää puolueen päämääriä koskien esimerkiksi julkisen talouden hoitoa ja maahanmuuttoasioita: kansallista etua kaikkiaan.

 

Mitä tilalle?

Perussuomalainen puolue voi nyt lähestyä mediaa valitsemalla puheenjohtajaksi Riikka Purran, jonka puolesta vihervasemmistolainen lehdistö on tehnyt pitkään työtä. Esimerkiksi Apu-lehti julkaisi Purrasta sympatisoivan henkilöjutun tämän vuoden alkupuolella.

Toimittajien tavoitteena lienee pehmentää Perussuomalaista puoluetta nostamalla puheenjohtajaksi jonkun naisen. Samaahan yritti jo 2012 Suomen Kuvalehti, joka laati silloisesta puoluesihteeristä Pirkko Ruohonen-Lerneristä imartelevan ja kaksimielisesti kutkuttelevan henkilökuvan kivasta persusta”. Voi tosin olla, että julkinen mielikuva naisten pehmeydestä ei mene ihan nappiin.

Minulle on samantekevää, kuka puhetta johtaa, koska sanon joka tapauksessa sitä, minkä hyväksi katson. Se on filosofian idea. Mutta olisihan naispuheenjohtaja rankka paikka vaikkapa Kokoomukselle, jossa ei ole nähty naispuheenjohtajaa vielä koskaan.

Sillä onhan nykyään itseisarvoista, että kaiken asian johtajana on nainen, vaikka muutoin sukupuolierottelu onkin yhtä torjuttua kuin esimerkiksi rotuerottelu tai vaikkapa hyvän ja huonon erottelu maahanmuuttopolitiikassa – tai älykkyystason erottelu missä tahansa.

”Naiseuteen” tukeutuminen ja feministinen sukupuolella ratsastaminen ovat tosin huonompia mahdollisia argumentteja jokaisessa asiassa. Se on yhtä kelvotonta kuin mediatutkimukseni pyörtäminen sillä perusteella, että se ei ollut feministien toiveiden mukainen.

Saatan tulla auttaneeksi Purran puheenjohtajaksi, sillä toimittajien mediatutkimustani vastaan esittämät perättömät syytökset ”naisvihastaherättivät Perussuomalaisissa voimakkaita defensioita, ja nyt puolue haluaa todistella, että kyllä naiset kelpaavat. Huomattiin, että naisiakin on olemassa! Mutta median filosofiaviha jäi voimaan.

Oletan, että puolue saa nyt naisoletetun puheenjohtajan. Purrasta tulee kyllä varmaan kelpo puolueliideri. Ensimmäinen varapuheenjohtajahan hän on ollut jo pitkään, ja puheenjohtajaksi on matkaa enää kullin luikaus. Valinta ei voi kuitenkaan olla vaikuttamatta puolueen kannattajarakenteeseen, jossa valtaosa on miehiä. Mutta kuinka?

Yksi syy Halla-ahon luovuttamiseen voi olla, että uudelleenvalinta ei olisikaan ollut enää itsestäänselvää. Puolueeseen on muodostunut erilaisten potkimisten (Turtiainen, Perussuomalaiset Nuoret jne) tuloksena sisäinen oppositio, jonka mielestä puolueen ei pitäisi mielistellä muita puolueita hallituspaikan toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä ensisijaisesti itselle eikä muiden puolueiden kannattajille.

Jyrkemmän siiven kannatus ei riitä puoluetta repimään, mutta kympin kysymys on, riittääkö naispuheenjohtajan oma kannatus pitämään äijäpuolueena tunnetun puolueen kurissa ja koossa. Halla-ahon oikeana kätenä tunnetun Purran valinta puheenjohtajaksi näyttää gallupien mukaan selvältä, mutta vaihtelut voivat olla nopeita puolueessa, jossa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa – ja kenelle tahansa voidaan myös tehdä kuinka tahansa. Puolueen johtotehtäviin on yhteensä 25 pyrkijää.

Toivottavasti ei Riikka minua pahalla muista, vaikka antoikin kyynisen kommentin  mediatutkimuksestani Twitterissä, tosin Yleisradion Katri Makkosen harhauttamana, ja Suomen Kuvalehti suurensi irrallisen lauselman sivuilleen. Mitään ”naisvihaa” kirjassani ei ollut, mutta kritiikkiä Me Too -hankkeesta, Suostumus-hankkeesta ja translain uudistuksesta kyllä. Mikäli perussuomalaiset jotakin tapauksesta oppivat, niin sen, että filosofiaani koskeva tieto tulee vain ja ainoastaan minulta itseltäni – ei keneltäkään muulta henkilöltä eikä mistään mediasta.

Sakari Puisto puolestaan näyttää kelpaavan Helsingin Sanomille Purraa paremmin, sillä lehti pitää häntä EU-myönteisenä ja julkaisi hänestä sen vuoksi ison henkilöjutun. Kuka tahansa näyttää kelpaavan medialle, kunhan sukunimi ei ala H:lla.

Helsingin Sanomat suosinee Puistoa siksi, että hän ripittäytyi toimittajan kysymykseen suomalaisen perimän suojelusta sanomalla [t]uollaiseen keskusteluun en lähde edes mukaan.

Tosiasiassa etnografinen argumentti on aivan keskeinen, jos puolustetaan kansallista etua, kansallisvaltiota ja kansankunnan itsemääräämisoikeutta, sillä kansakunnan käsite nojaa kansaan. Tämä on käsitteellis-looginen ja hegeliläis-snellmanilainen totuus, ja muu on valetta. Ei voi olla kansallismielinen saati edustaa kansaa, jos ei tunnusta kansaa, jota edustaa. Kansojen olemassaolo on etnis-ontologinen tosiasia, kun taas kansalaisuus on pelkkä hallinnollinen määre, ja kansojen suojelu on eettisesti yhtä itseisarvoista kuin eläinlajienkin suojelu. Se että tämä ei käy vihervasemmiston puolueohjelmiin, ei ole meidän filosofien vaan vihervasemmistolaisen ideologian oma vika.

Minulla lienee asiaan puolueeton näköalapaikka, sillä en tarkastele väestön uusintamista enkä myöskään sukupuolipolitiikkaa ideologisesti sisältäpäin vaan mahdollisimman objektiivisesti ja tieteellisesti ulkoa. Purra on sentään lausunut väestöjen vaihdoksesta tutkimustietoon nojaten omat vastalauseensa, joten pisteet siitä hänelle. Poliittisen vallan perillisyyden pitää kuulua tässä maassa suomalaisille itselleen eikä muille.

Minäpä kerron tähän väliin pari puujalkavitsiä.

Yleisradion toimittajat yrittivät jauhottaa, Riikka Purra.

Helsingin Sanomien toimittajat menivät metsään, Sakari Puistoon.

Puoluetoimisto rakensi molemmille poliittista uraa jo pitkään pitämällä heitä keskeisissä tehtävissä ja onnistuikin siinä. Enemmän vaikutusta on ollut kuitenkin medialla, joka haluaa vaikuttaa siihen, keneltä toimittajat saavat jatkossa puoluekannanottoja kuulla.

Itse haluaisin nähdä ehdokkaana myös juristikansanedustaja Ville Tavion, sillä hän istuu eduskunnassa jo toista kautta ja on siten poliittisesti ansioitunein sekä ryhmän työskentelystä parhaiten perillä.

Sarkastisesti arvioiden tilanne näyttää nyt siltä, että ”Anttia” ollaan vaihtamassa ”Sannaan”, ja Einstein seuraa asiaa sivusta.


Sananen puolueen linjasta

Demari äänestää demaria, koska hän on demari, ja kokoomuslainen kokoomuslaista siksi, että tämä on kokkari. Mutta Perussuomalaisia ei kannateta sen vuoksi että ehdokkaat ovat perussuomalaisia, vaan siksi, että puolue on vastustanut päättäväisesti julkisen talouden tuhoa ja väestömme kokonaisrakenteen vaihtoa, siis kannattanut Suomen pitämistä Suomena ja hyvinvointivaltiona.

Jos puolue linjansa menettää, se menettää myös kannatuksensa. Siksi Perussuomalaisten ei pidä lähestyä muita puolueita, vaan muiden puolueiden pitäisi tehdä myönnytyksiä Perussuomalaisten tavoitteille päästäkseen Perussuomalaisten kanssa samaan hallitukseen.

Perussuomalaisten pitkään jatkunut hype on vaarassa sulaa pyöristelyn ja sievistelyn myötä pois, eikä kannatus silloin ylitä 20 prosenttia. Myös kuntavaalien tulos antaa siitä jo viitteitä, vaikka valtuutettujen määrä kasvoikin.

Ajatus puheen johtamisesta sinänsä on melko banaali, sillä se sisältää näkemyksen, että vain puheenjohtajisto voi käyttää puolueen ääntä ja lausua puolueen näkemyksiä, ja muiden suut tukitaan. Juuri tämä tekee puoluetoiminnasta ahdasta ja tunkkaista, ja sama pätee kaikkiin puolueisiin.

Perussuomalaisissa seinät ovat olleet leveämmällä ja katto korkeammalla, ja juuri siksi Perussuomalaisia on syytelty siitä, että puolueessa on esitetty joidenkin mielestä sopimattomia mielipiteitä. Umpioon pakottaminen kuolettaa, ja sen vuoksi tukahduttaminen ei alkuunkaan sovi Perussuomalaisten kaltaiselle poliittiselle liikkeelle.

Perussuomalaiset eivät ole lietsoneet poliittisia vastakkainasetteluja vaan nostaneet pintaan ne vastakkainasettelut, jotka luonnostaan vallitsevat eturistiriitoina. Vastakkainasettelujen toteaminen puolestaan ei ole huono vaan hyvä asia. Pohjois-Koreassa ei ole poliittisia vastakkainasetteluja.


Mitä kirjekuoressa piilee?

Ja sitten vastaus kysymykseen, mitä Halla-ahon kymmeneksi vuodeksi sinetöimässä kirjekuoressa piilee. Valistunut arvaus: sieltä löytynee kirkkovene. Sen minä olisin sujauttanut kuoreen, mikäli olisin ollut Halla-aho.

Se ikään kuin selittää kaiken. Siinä olisi analyytikoille analysoitavaa.

Kymmenen vuoden kuluttua Halla-ajon puheenjohtajaperintö on niin moneen kertaan märehdittyä, ettei edes historiallisen totuuden paljastuminen kirkasta kuin sen, että Perussuomalaisten vastainen poliittinen diskurssi oli pelkkää kansallismielisyyden lyttäystä ja kansallisen edun ylenkatsomista.

Niiden puolustaminen puolestaan ajettiin vihervasemmistolaisessa mediassa nurkkaan. Halla-aho on ollut puheenjohtajana siksi, että hän muotoili aatteen ja asetti sen kärkeen. Isänmaalliset puolestaan mustamaalattiin natsismin ja museorasismin paheilla. Toimittajat eivät ymmärtäneet Wagneria, ja siksi he syöttivät myös minut yleisölle naisvihaajaksi lavastettuna, sillä olin poliittisille valheille ja sovinnaisuuden palvonnalle vaarallinen. En ollut sisäistänyt, että totuus pitää jättää median päätettäväksi ja valtiontalous ministerien huoleksi!

Tässä EU-johteisessa internatsismissa olemme vaarassa menettää aivan kaiken pohjavesistä ja malmimineraaleista aina kieleen ja kulttuuriin asti, kun verovaroilla ylläpidettyihin yliopistoihinkin valitaan ja palkataan 40 prosenttia ulkomaalaisia, jotta aliedustetutryhmät etenisivät uralla. ”Aliedustusta voi olla vain, jos katsotaan, että ulkomaalaisille ilman muuta kuuluvat kaikki edut ja oikeudet Suomessa. Sellainen politikointi pitäisi paiskata hornan tuuttiin.

Ja ei en aio asettua ehdolle puheenjohtajaksi enkä mihinkään muuhunkaan tehtävään. En voisi. Siitä on jo puolueen piiriyhdistys tehnyt periaatepäätöksen. Onhan se kyllä kurjaa, ettei politiikassa voi toimia.

7. elokuuta 2021

Suomen hävittäjävalinta on jo tehty

Tämä kirjoitus on lentokone- ja mainoslahjavertailu Kaivopuiston ilmailunäytöksestä.

Jos puolueet voisivat yksin päättää, millä hävittäjäkoneella Suomen rajoja puolustetaan ja partioidaan seuraavat 30–50 vuotta, päätös olisi seuraava:

Kokoomus kannattaisi ruotsalaisen SAAB Gripenin hankintaa, sillä Ruotsi on voidellut kauppaa parhailla teollisen ja taloudellisen yhteistyön lupauksilla. Kokoomusta tukisi tietenkin RKP.

SAAB Gripen E:n koeajaneille jaettiin näyttelyn toiseksi parhaat lippalakit.

Taantumuksellisena ja konservatiivisena puolueena Keskusta kannattaisi Boeing F/A-18 Hornetien korvaamista Super Horneteilla. Tämä sopii kepulaiseen retoriikkaan, sillä olihan Tunturi Super Sportkin paljon parempi mopedi kuin pelkkä Tunturi Sport! Sana ”Super” on oikein muodikas ja tekee vanhasta kuin uutta.

Super Hornetien sijasta Suomi saattaa ostaa Boeingilta T-X -harjoituskoneita (kuvassa), sillä firma jakoi parhaat jenkkilippikset ja lisäksi t-paitoja.

EU-myönteisimpänä SDP ostaisi yhteiseurooppalaisen Eurofighter Typhoonin. Puolue lisäisi ratkaisuunsa rauhantahtoisen vastuuvapauslausunnon, jonka mukaan eurohävittäjää ei oikeastaan enää tarvita, sillä Euroopan unioni on jo hävittänyt euromaiden talouden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden. Niinpä koneella puolustettaisiin vain Sosialistista Internationaalia, johon SDP edelleen kuuluu. Kone sinänsä pysyy koossa yksimielisesti kuin Euroopan unioni.

Eurofighter Typhoon oli maalattu Suomen väreihin, mutta valmistajalla ei ollut mainoslippiksiä lainkaan.

Pasifistipuolue Vasemmistoliitto ostaisi koneet mieluiten vanhalta viholliselta, Neuvostoliitosta. Koska venäläiskoneita ei ole nyt listalla, Vasemmistoliitto ostaisi ranskalaisen Dassault Rafalen, joka on ratkaisuista omintakeisin. Ilmojen Citroënilla sota hävittäisiin varmasti. Protestikone Rafale syntyi alun perin Ranskan irtautuessa yhteiseurooppalaisesta hävittäjähankkeesta, joten sillä on vasemmistolaiseen diskurssiin sopiva riitainen historia.

Laivastoversionakin lentävä Rafale voi toimia myös Suomen maaperän tapaiselta lentotukialukselta, ja lippikset olivat kolmanneksi parhaat.

Vasemmistoliiton tueksi menisi taistolais-destruktiivinen tuhopuolue Vihreät, joka jo sinänsä on pelottava ase kulkiessaan rintamalla vihollista kohti. Puolue kannattaisi ranskalaishävittäjää, koska Ranska on vapauden, tasa-arvon ja veljeyden mallimaa! Ranskalaiselta Arevalta on saatu myös hienosti toimiva ydinvoimala. Rafalen tueksi menisivät krisut, sillä koneen nimi muistuttaa taivaallisesta sotaväestä. Yhteistä Suomella ja Ranskalla on jatkuva Nato-kenkkuilu ja -pullikointi.

Konevertailun todennäköinen voittaja F-35 on kiltin näköinen mutta vihollisille tuhmin. Tosin lippikset olivat vertailun lätsämäisimmät. Toisaalta valmistaja jakoi arvoikkaimpina mainoslahjoina puhelimiin tarkoitettuja varavirtalähteitä.

Perussuomalaiset ostaisi Lockheed Martin F-35 -koneita vain siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehtäviinsä ja tarkoituksiinsa paras.

Näin siis puolueissa. Ja sitten asiaan.

 

Tarjolla on todellisuudessa vain yksi vaihtoehto

HX-hankkeena tunnetun hankintaprosessin neljästä askelmasta kolme ensimmäistä ovat onneksi pelkkiä läpäisyvaiheita. Kaikki ehdokkaat ovat jo täyttäneet taloudelliset (hinta), turvallisuus- ja puolustuspoliittiset sekä huoltovarmuuteen ja kotimaisen teollisuuden osallistumiseen liittyvät kriteerit. Ratkaisijan rooliin ovat näin ollen jääneet suorituskykyyn liittyvät tekniset ja sotilaalliset seikat, kuten pitääkin.

Tässä suhteessa yhdysvaltalainen häivehävittäjä F-35 on ylivertainen ja olennaisesti muita parempi. Muut ovat 1970-luvulla tai aiemmin aloitetun kehitystyön päätepisteitä, eikä niiden tuotanto jatku pitkään. 

Objektiivisesti ottaen Suomelle on siis tarjolla vain yksi hävittäjäkone, jonka kehittely ja ajantasaistus on taattu koneiden koko elinkaaren ajan jopa 2070-luvulle asti.

F-35 on myös tarjolla olevista ainoa, jonka voi sanoa tuotantotahdin puolesta olevan sarjatuotannossa. Koneita on valmistettu jo lähes 700, ja hinta putoaa vauhdilla: ensimmäiseen tuotantoerään verrattuna hinta on laskenut 70 prosentilla. F-35-koneita on Euroopan mailla nykyisten tilausten perusteella noin 400, ja kokonaisvalmistusmääräksi ennustetaan yli 3000.

Kaikki hyvismaat lentävät Lockheedilla 2070-luvulle asti.

Myös kilpailijat ovat käytännössä luovuttaneet, vaikka muodollisesti mukana ovatkin. Tosiasiassa yhteiseurooppalainen Airbus ja ranskalainen Dassault kehittelevät jo kuudennen sukupolven häivekonetta kulissien takana, ja Rafalea ostavat vain Intian ja Kreikan tapaiset kehitysmaat tai maat, joille USA ei myy aseita. Britannia puolestaan suunnittelee yhdessä Italian ja Ruotsin kanssa tutkassa näkymätöntä Tempest-konetta.

Britannian kautta Suomelle tarjottava Eurofighter täyttää vain kilpailuttamiseen liittyvän muotoseikan. Ruotsi tarjoaa Gripeniään vetääkseen Suomen epätoivoiseen kansalliseen hävittäjäprojektiinsa, joka on tullut pienelle maalle kalliiksi. Ruotsin alleviivaamat taloudellisen, teollisen ja puolustuspoliittisen yhteistyön tarjoukset ovat toki houkuttelevia, mutta samalla ne merkitsisivät Suomen sitoutumista lopuillaan olevan projektin kustannuksiin.


Kauppaa on hierottu jo pitkään, ja se on osa puolustuspoliittista liittolaisuutta

Todellisuudessa Suomi on jo kaupallisesti sitoutunut aivan muualle. Suomi solmi marraskuussa 2020 sopimuksen norjalaisen Kongsberg Aviation Maintenance Servicen kanssa F-35-hävittäjien moottorien huoltotoiminnasta. Valtiollinen Patria on nyt yrityksessä vähemmistöomistajana 49,9 prosentin osuudella.

Kongsberg ja Patria ostivat joulukuussa 2018 Norjan ilmavoimien moottoreita huoltavan yrityksen, joka puolestaan omisti belgialaisen F-35-koneiden moottoreita huoltamaan aiotun firman. Sekä Norja että Belgia ovat F-35-koneiden käyttäjämaita.

Muun muassa näillä poliittisilla kaupoilla on pohjustettu tietä siihen, että teollisen yhteistyön kriteerit täyttyvät F-35-koneita hankittaessa ja että koneiden huoltovarmuus toimii.

Suomi on aiemmin hankkinut Yhdysvalloista nykyisiin Hornet-koneisiin aseita, jotka eivät ongelmitta sovi muihin kuin yhdysvaltalaiskoneisiin, joten tämäkin seikka vaikuttaa hankinnan ilmansuuntaan.

Ystävällismieliset kosijat ajattelevat myös veronmaksajien etua.

F-35-koneen valmistaja on lisäksi ilmoittanut, että Lockheedin tarjous ”takaa Suomen alueellisen koskemattomuuden tuleville vuosille.”

Tämä tarkoittaa, että asehankintasopimus on käytännössä sotilaspoliittinen liittolaissopimus. Se merkitsee Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälistä sopimusta, joka toimii Naton rauhankumppanuuden rinnalla vaihtoehtona Suomen Nato-jäsenyydelle, joka ei näytä etenevän.

Tällainen sopimus on Suomelle arvokkaampi kuin Ruotsin tarjoama sotilaspoliittinen integraatio. Ruotsi lähetti jo valtiollisen rautatieyhtiönsä kautta Tornion rajalle suuren määrän laittomia maahantulijoita, joita laivayhtiöt eivät ottaneet kyytiinsä tietäen syyllistyvänsä laittoman maahantulon avustamiseen. Ruotsi on siis jo järjestänyt maahamme rikkautta ihan pyytämättämme, joten jatkossa meidän ei tule suostua tämäntapaiseen anteliaisuuteen, vaan voimme kieltäytyä kursailematta. Rajanaapureistamme myös Ruotsi saattaa olla turvallisuusuhka.

Ruotsin panostusta oman koneen kehittelyyn ei ole silti syytä ylenkatsoa. Nähdäkseni SAABin kokonaisjärjestelmä on tarjolla olevista vaihtoehdoista toiseksi paras, sillä siihen sisältyvät yksinkertaisen tehokas maajärjestelmä, kaksi tutkavalvontakonetta, kyky erinomaiseen elektroniseen häirintään sekä häivekoneiden paljastamiseen kykenevä monitutkamalli, joka on kommunikaation mestariteos.

Itse kone on kuitenkin vanhentunut, ja konetyypin etuna pidetty avioniikan ja asejärjestelmien erottaminen johtuu lähinnä siitä. Vanhaan lavitsaan ei saanut uutta elektroniikkaa, ja siksi ne oli parasta eristää toisistaan.

Rakastan länsikoneiden jylinää Suomen taivaalla, sillä Venäjä on osoittanut jatkuvaa laajenemisen halua. Kuvassa Patrouille de France.

Myös Eurofighter on suoritusarvoiltaan erinomainen, mutta lisäksi kone loistaa tutkassa. Suomella on yksi Euroopan vahvimmista kenttätykistöistä, mutta ongelmana on koko ajan ollut tulen kantavuus, toisin kuin esimerkiksi Venäjän Iskander-ohjuksilla, joilla voidaan iskeä lähes koko Suomen alueelle. Tästä syystä Suomi tarvitsee hyökkäyskoneena pidetyn häivehävittäjän, joka ulottaa puolustuksellisten vastaiskujen mahdollisuuden myös potentiaalisen vihollisen alueelle ja ilmatilaan.

Jos siis Puolustusvoimien asiantuntijaraati tarjoaa ministeriön kautta eduskunnalle jotakin muuta kuin F-35:ttä, on syytä epäillä virhettä, informaatiovaikuttamista tai lahjontaa.

 

Kaupanteon huono hetki: taloudellinen ahdinko ja paradigman vaihdos

HX-hankkeessa tähdätään suorituskyvyn korvaamiseen, ja siksi koneiden määrä ei ole ainoa päätökseen vaikuttava tekijä, vaikka Ilmavoimat onkin mitoittanut toimintansa 64 koneen varaan. Jokainen valmistaja tarjoaa nyt normiksi muodostunutta 64 konetta, joka on historiallinen jäänne Pariisin rauhansopimuksen ajalta. Myös hintakatto on pitänyt, kun kaikki ovat edelleen mukana loppuvuodesta tapahtuvaa eduskuntapäätöstä varten.

Kaivopuiston ilmailunäytös kaikkine mainostempauksineen osoittaa, millaisiin ponnistuksiin valmistajat ovat ryhtyneet markkinoidakseen valtiontaloudellisesti jättiläismäisen hankkeen kansalaisille.

Päätöksen ajankohta osuu huonoon hetkeen, sillä vaihtoehtoja on käytännössä vain yksi. Kymmenen vuoden lisäodotus saatettaisiin palkita ainakin kahdella uudella viidennen sukupolven vaihtoehdolla, ja paradigman kannattaisi antaa vaihtua.

Taistelu tuottaa vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä.

Hankintapäätöksellä ei olisi välttämättä mikään kiire. Nykyiset Hornet-koneet ovat edelleen ajanmukaisia ja tehokkaita mahdollisia vastustajia vastaan. Koronakriisi on lisäksi syventänyt valtiontalouden tilaa niin, että päätöksen lykkääminen olisi viisasta.

Hankintapäätöstä ollaan tekemässä noin viideksi vuosikymmeneksi eteenpäin, ja siksi hankittavan tekniikan tulisi antaa kehittyä. Viivyttelyn kello käy suomalaisten eduksi myös hinnan pudotessa ajan myötä.

Uusilta koneilta vaaditaan pitkää elinkaarta, joten vanhenevaan tekniikkaan investoiminen voisi tulla joka tapauksessa kalliiksi. Vertailun vuoksi Suomi osti 1970-luvulla tuolloin huippunykyaikaisia Hawk-harjoituskoneita, joista ensimmäiset toimitettiin 1980. Kone on edelleen noin 40 vuoden jälkeen ajantasainen, ja laivuetta on täydennetty Sveitsistä edullisesti saaduilla käytetyillä koneilla. 

Hankinta-aika on ristiriitainen, kuten konfliktien hallinnassa aina (kuvassa Hawkin kilpailijat).

Toisaalta HX-hankinnan viivyttäminen saattaisi olla epäviisasta, sillä hankinnan lopputulos olisi todennäköisesti kymmenenkin vuoden päästä F-35 muiden poistuttua markkinoilta ja uusien haastajien ollessa vasta puolivalmiita. Myös nykyisen kaluston ylläpito kallistuu vuosi vuodelta.

On parempi, että on yksi erinomainen vaihtoehto kuin ei vaihtoehtoa ollenkaan. Tilanne on joka tapauksessa paljon parempi nyt kuin neuvostoaikana, jolloin mahdollisia hankintamaita oli kolme: puolueettomuutta larppaava Ruotsi, kehitysmaita tukeva Ranska ja vakiovalintana liitto, joka neuvoi, Neuvostoliitto, jonka kanssa Suomella oli vastoin tahtoamme pakotettu ystävyyssopimus.

 

Turvallisuuspolitiikan vanhanaikaisuus ja väärä fokus

Älyllinen kysymys on, mitä Euroopassa ja muissa länsimaissa täytyy niin kauheasti pelätä, että hävittäjiä tarvitaan tuhansien koneiden kaaderi. Sotateollinen kompleksi toimii ilmeisesti hyvin, vaikka kaikki muu onkin vialla, kun aselajien ylläpito nielaisee valtavan osan valtioiden koko budjetista.

Todelliset uhat tulevat joka tapauksessa aivan muualta kuin Euroopan maiden ja Pohjois-Amerikan keskinäisistä suhteista.

On selvää, että Suomelle ei riitä pelkkä ilmatorjunta, sillä ilmapuolustuksen pitää pystyä toimimaan myös vihollisen ilmatilassa. Pelkän ilmatorjunnan ja ohjuspuolustuksen varaan jättäytyminen tarkoittaisi, että vihollinen puolestaan toimii Suomen ilmatilassa.

Finis Finlandiaeta toivovia yliopistososialisteja puolustuspoliittinen hankinta tietenkin kismittää.

Pohjoiset maat eivät tosiasiassa muodosta toisilleen suuria uhkia. Todellisia uhkia ovat islamilaisen irrationalismin leviäminen, hallitsemattomat väestöjen liikehdinnät, väestöräjähdys ylipäänsä ja sen aiheuttama luonnon tuhoutuminen. Aikana, jolloin flunssavirus laittoi maailman polvilleen, on syytä huolestua myös joukkotuhoaseista, joihin eivät tepsi perinteiset aseet.

Joskus maailma todennäköisesti näkee päivän, jolloin jokin identiteettipoliittinen (luokkastrateginen) ryhmittymä räjäyttää jossakin väestökeskittymässä kahden megatonnin ydinlatauksen tuhoten kaiken noin kahdenkymmenen kilometrin säteeltä ja rikkoen ikkunat vielä kolmenkymmenen kilometrin päässäkin. Näin ydinaseiden käyttö ”laajenee huomattavasti nykyisestä”.

Tai jokin Pohjois-Korean tai Pakistanin tapainen terroristivaltio lähettää uraani- tai plutoniumpomminsa maata kiertävälle radalle kilpailemaan auringon kanssa ja tuottaen siten elektromagneettisen pulssin, joka sulattaa kaiken piiritekniikan horisontin laajuiselta alalta.

Näin tuhotuvat myös ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät, mikä puolestaan johtaa maanosan laajuisiin ydinkatastrofeihin, kun taas hävittäjäkoneet pysyvät maassa.

Tällaisten seikkojen vuoksi turvallisuuden takaaminen tulee aina vain kalliimmaksi. Syinä siihen ovat eripuraa aiheuttava monikulttuuri-ideologia ja hallitsemattomaksi käyvä maahanmuutto ja sen aiheuttama sekasorto. Hampaisiin asti aseistautuminen on turhaa, jos rajakontrolli ei rauhan aikana pidä poliitikkojen tyhmyyden vuoksi.


Faktanurkka

– Suomi ei ole ostamassa vain lentokoneita vaan monitoimihävittäjiä, jotka voivat toimia esimerkiksi tiedustelun tähystys- ja tulenjohtopisteinä kenttätykistölle tai korveteille uudessa verkostomuotoisessa johtamisjärjestelmässä. Monitoimihävittäjien tarkoitus on osittain korvata sotilasliittoihin kuulumattomalta Suomelta puuttuvia viestintä- ja vakoilusatelliitteja.

– Suomi ei halua puolivalmiin tuotteen koekäyttäjäksi vaan täysin valmiin paketin.

– Uusilla koneilla ei korvata vain entisten määrää vaan niiden suorituskyky, joten määrä voisi periaatteessa olla 64:ää suurempikin, tai pienempi.

– Arvioitavina eivät ole pelkästään esimerkiksi tulivoima tai nopeus vaan myös uudet ominaisuudet, kuten kyky elektroniseen sodankäyntiin ja tutkassa näkymättömyys – perinteisten huoltovarmuuden, tukitoimintojen ja asejärjestelmien nopean ajantasaistettavuuden lisäksi.

– Eri osatekijöiden painotussuhteet arvioinnissa ovat sotilassalaisuuksia. Koska kaikkiin tarjouksiin liittyy sekä etuja että haittoja, ratkaisu jää riippumaan nimenomaan niiden keskinäisistä suhteista, mistä puolestaan seuraa, että valinnan oikeellisuus ja tarkoituksenmukaisuus voidaan tietää vain Puolustusvoimissa.

– Hankintaa ei tehdä tänä vuonna tarjolla olevista malleista vaan vuonna 2025 markkinoille tulevista, joten asiassa joudutaan katsomaan myös kristallipalloon.

– Muiden maiden valinnat vaikuttavat tuotantolinjojen auki oloon ja ylläpidon saatavuuteen sekä sitä kautta Suomen valintaan.

– 10 miljardin euron kokonaishankintasummasta osa on varattu tuleville vuosille ja aseistukseen. Hankittaessa 64 konetta tulisi yhden koneen hankintahinnaksi muutoin 156 miljoonaa, mutta tosiasiassa pelkkien koneiden nykyinen yksikköhinta on noin puolet tästä. Kokonaiskäyttökustannukset eivät saa ylittää nykyistä 250 miljoonaa vuodessa.

– Absoluuttista hinta-arviota on mahdotonta ja tarpeetonta esittää, vaikka media ja poliitikot kiinnittävät huomiota lähinnä siihen. Myöskään asunto- ja autokaupoissa hintalappuun ei laiteta lämmitys- tai polttoainekuluja koko elinkaaren ajalta. Historia osoittaa, että elinkaarikustannukset poikkeavat joka tapauksessa ennustetusta, eikä vertailussa pitäisi tuijottaa niinkään nykyiseen hintaan kuin miettiä suhdelukua: millaista vastinetta käytetyllä rahalla saadaan ainakin seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan?

– Puolustusvoimat tekee yhden hankintaesityksen Suomelle parhaiten soveltuvasta vaihtoehdosta puolustusministeriölle, joka arvioi asian puolustus- ja turvallisuuspoliittiset vaikutukset. Puolustusministeri esittelee asian tämän jälkeen valtioneuvostolle, jonka on tarkoitus antaa asia eduskunnan päätettäväksi. Lopullisen ratkaisun tekee eduskunta, joka päättää myös ratkaisun ajankohdasta ja voi valita esitetystä poikkeavankin vaihtoehdon tai siirtää päätöksentekoa. Tämä merkitsee, että asia voi viime vaiheessa puoluepolitisoitua, ja sen käsittelyssä mitataan vihervasemmistolaisen hallituksen ja Puolustusvoimien keskinäinen kannatus.

– Suomi saa joka tapauksessa arvokasta tietoa myös niistä koneista, joita se ei hanki. 

– Tämän kirjoittajalla ei ole pääsyä tarjouksiin eikä puolustushallinnon tietoihin vaan pelkkään julkisesti saatavilla olevaan dataan. Alla oleva järjestys on oma arvaukseni kandidaattien paremmuudesta, ja vuoden lopulla nähdään, kuinka pahasti olen ollut väärässä.


Puoltavia ja epäsuosittavia seikkoja

 

1. Lockheed Martin F-35A Lightning II

+ Heikko tutkassa havaittavuus (häiveominaisuudet).

+ 360 asteen tilannekuva lentäjälle.

+ Kehittyneet elektronisen häirinnän kyvyt.

+ Nykyisiä Horneteja suurempi asekuorma.

+ Todennäköinen päivitettävyys 2070-luvulle ja yli 3000 koneen tilauskanta.

+ Luotettava ja sarjatuotantoon edennyt toimittaja, joka vastaa myös koulutuksesta ja kyvystä itsenäiseen ja omavaraiseen käyttöön.

+ Mahdollisuus hankkia täydet 64 kappaletta viidennen sukupolven häivekoneita tavallisten kokonaishinnalla.

+ Tarjouskilpailujen testivoittaja ja hankintapäätös valtaosassa maita (muiden muassa Norja, Tanska, Belgia, Italia, Japani ja Sveitsi, joka perui Gripen E:n hankinnan kansanäänestyksessä).

– Hitain.

– Riittävät mutta eivät erinomaiset lento-ominaisuudet.

– Lentotunnin nykyinen hinta noin 25 000 euroa (Gripenillä 7000 euroa).

– Häiveominaisuuksien mahdollinen murtaminen tulevaisuudessa.

– Avioniikan ja aseohjausjärjestelmän punominen yhteen noin 10 miljoonaa riviä pitkään koodiin ja järjestelmän käynnistysvaikeudet sekä mahdollinen haavoittuvuus.

– Operatiivisten kykyjen valmistuminen vasta viime aikoina ja käyttökokemusten ohuus.

– Räätälöity suurvalta-armeijalle, joka nojaa asemansa hopealuoti- ja tiikerinloikkailmiöön, eli tekniseen ylivertaisuuteen, toisin kuin Suomi.

– Valmistus ja ylläpito on keskitetty muualle kuin Suomeen (pääasiassa Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Japaniin).

– Epävarmuus, onko kaikkien aikojen kallein hävittäjäkonstruktio sittenkin taktinen erehdys ja päivänvaloa sietämätön luolien lepakko.


2. SAAB 39 E Gripen ja GlobalEye-valvontakone

+ Edulliset käyttökulut.

+ Asejärjestelmien helppo ajantasaistaminen avioniikan erillisyyden vuoksi.

+ Räätälöity pohjoismaisiin oloihin ja pohjoismaiselle armeijalle.

+ Kyky paljastaa häivekoneita kahden tai useamman koneen tietovaihdon kautta.

+ Kyky elektroniseen sodankäyntiin rungon ulkopuolisilla ja helposti päivitettävillä säiliöillä.

+ Runsaat teollisen ja jopa sotilaallisen yhteistyön tarjoukset.

+ Soveltuu varusmiesarmeijan osittain ylläpidettäväksi.

+/– Valmistaja valmistelee jo osallistumista häivekoneen kehittelyyn Britannian kanssa, mikä toisaalta voi avata myös Suomelle teollisia, tosin korkean riskin, mahdollisuuksia.

– Gripenin tuotanto päättyy, jos tilauksia ei tule.

– Tutkavalvontakoneet ovat vihollisen ensisijaisia maaleja ja helposti neutraloitavissa.

– Riippuvuus pienestä toimittajasta ja toimittajamaasta.

– Ei tarjoa merkittäviä parannuksia eikä tutkassa näkymättömyyttä.

– Yleisominaisuuksiltaan keskinkertainen.


3. BAE Systems Eurofighter Typhoon

+ Nopein, eli ehtii vaikka Kuopiosta Suomenlahdelle rajoja partioimaan.

+ Erinomaiset taitolento-ominaisuudet, nousukyky ja liikehdintä.

+/– Valmistajamaista Espanja tilasi 20 kappaletta. Myös Saksa tilasi 90 kappaletta suosien paikallista teollisuutta ja pitäen tuotantolinjat auki, mutta ilmavoimien esikuntapäällikkö olisi halunnut F-35:n ja erotettiin...

–/+ Valmistaja Airbus ja ranskalainen Dassault suunnittelevat jo kuudennen sukupolven hävittäjää, josta tosin on tulossa huomattavasti raskaampi. Tällöin Typhoon pysyy tuotannossa tai ainakin vahvuudessa.

– Eurooppalainen eripura voi haitata monikansallisen hankkeen jatkumista tulevaisuudessa, ja huoltovarmuus voi kaatua Euroopan maiden keskinäisiin konflikteihin.


4. Boeing F/A-18 Super Hornet ja EA-18G Growler

+ 25 vuoden kokemus toimittajasta.

+ Yhteensopivat maajärjestelmät.

+ 64 koneesta 14 ovat elektroniseen sodankäyntiin karkaistuja Growler-malleja.

+ Nykyisiä Horneteja terästetympi toimintakyky.

– Elektronisen sodankäynnin ominaisuudet on eriytetty vain tiettyihin malleihin.

– Nykyisiä Horneteja heikompi liikehdintäkyky ja kaarto-ominaisuudet.

– 1960-luvulla aloitetun kehitystyön lopputulos.

– Todennäköinen poistuminen tuotannosta F-35:n syrjäyttäessä koneen Yhdysvaltain armeijassa.


5. Dassault Aviation Rafale

+ Yksinkertainen ja minimiperiaatetta noudatteleva toteutus.

+ Kenttäkokemuksin toimivaksi todettu.

– Täysin omaperäinen toteutus.

– Riippuvuus pienehköstä suurvaltatoimittajasta.


Aiheesta aiemmin:

Hävittäjähankinnat ja ilmaismainonnan immelmannit

Häivähdys hävittäjähankinnoista