Tiedepolitiikka kuolettaa filosofian ja epä-älyllistää tutkimustoiminnan

Yksikään Suomen Perustan julkaisu ei ole aikaansaanut sellaista julkista keskustelua kuin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian totuuskriisistä (2020) – ei ennen kirjani julkaisemista eikä sen jälkeen. Marko Hamilon Punavihreä kupla (2015) pääsi aikoinaan lähelle. 

Teokseni herätti sekä toimittajissa että poliitikoissa massahysteriaa ja sensuroinnin pyrkimyksiä, ikään kuin olisin jonkinlainen joukkotiedotuksen Sex Pistols.

Tutkimukseni pääväite, että medioissa havaittu jakautuminen ilmentää yhteiskunnan perusrakenteessa tapahtunutta ja maahanmuuton aiheuttamaa säröytymistä, meni lukijoilta yli lipan ja hermostutti tiedostavaisia niin, että he ajautuivat puoliuskonnolliseen hurmokseen polttaakseen kirjani roviolla. 

Koska tutkimukseni oli ja on edelleen tieteellisesti vastaansanomaton, erimieliset poliitikot ja kritisoimani mediat hyökkäsivät sitä vastaan tavalla, josta professori Timo Vihavainen kirjoitti myöhemmin:

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Monet olivat sanoneet, että ”huono kirja” tai ”noin ei pitäisi sanoa”, mutta kukaan ei ole tähänkään päivään mennessä osoittanut, että se, mitä sanon, ei pitäisi paikkaansa – ja vain tämä on tieteen kannalta merkityksellistä.

Vastasin minua ja kirjani kustantajaa kohtaan suunnattuun taloudelliseen painostukseen ja rahoituksen takaisinperintään vastaanottotutkimuksellani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022).

Itseäni ja Suomen Perustaa vastaan kohdistetut hyökkäykset olivat tieteen perustuslaillisen vapauden (PeL 16 §) vastaisia.

Vapaus ja kriittisyys ovat luonnollisesti tieteenfilosofian ja metodologian tunnuspiirteitä, mutta myös lainkirjoittaja on ollut sen verran viisas, että asia on sisällytetty jopa perustuslakiin. Tieteen vapaus ei tarkoita oikeutta eikä velvollisuutta tarkoitushakuiseen tutkimukseen vaan mahdollisuutta filosofiseen kriittisyyteen, juuri siihen, jota olen itse aina harjoittanut.

Professori Pentti Arajärven ”Tieteen termipankkiin” kirjoittaman määritelmän mukaan tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee yliopistojen lisäksi myös yksityisiä tutkimuslaitoksia ja jokaista itsenäistä tutkijaa.

Niinpä ketään tieteilijää ei voida eikä pidä velvoittaa edustamaan rahoituksen ehtona mitään tieteen ulkoisia tai hallinnollisesti määriteltyjä tarkoitusperiä, esimerkiksi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö teki ryhtyessään kiskomaan tutkimukseni tuotantokustannuksia takaisin havaittuaan, että en joidenkin mielestä edistänyt tutkimuksessani kyseisiä erittäin kompleksisia ihanteita.

Takaisinperinnän ”tasa-arvosyillä” käynnistänyt kepulainen tiedeministeri, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen ja hänen poikimisvapaalla ollut edeltäjänsä Annika Saarikko ovat politiikasta luopuvia tai jo luopuneita naisia, jotka monien muiden pulliaisten tapaan poistuvat näyttämöltä henkiset pellekengät jalassaan ja tuhotyönsä tehtyään. Sananvapaudesta kierosti huolestunut Kosonen on ilmoittanut jättävänsä eduskunnan, ja Saarikko veivattiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n suojatyöpaikkaan, jossa suurin vastuu rajoittuu riskiin tukehtua pullaan.

 

Suomen Akatemia: nollatutkimusten rahoittaja ja feministien valheveli

Tieteen kiristelystä ja kuristelusta on valitettavasti tullut maan tapa opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi myös ministeriön alaisessa Suomen Akatemiassa. Tieteen vapaus on uhattuna, mutta täysin toisenlaisista syistä, kuin yliopistoissa, medioissa ja politiikassa väitetään.

Niissä räksytetään, että vihervasemmistolaiset ja feministit eivät saa istua häiriöttä bunkkereissaan toinen toisilleen kätilöimänsä rahoituksen turvin. Heitä vastaan suunnattu perusteltu kritiikki koetetaan lavastaa ”tieteen vihaksi” tai ”vapauden vastaisuudeksi”.

Vihervasemmiston etäispäätteet yliopistossa käyttävät tieteen vapauden periaatetta ristiriitaisesti: oikeuttaakseen agendavetoista ja tendenssimäistä toimintaansa, jonka päämäärät ja tavoitteet päättää valtiorahoittaja tai jokin yksityinen organisaatio, kuten Koneen säätiö, jonka hallitus on punavihreiden kanssa samaa mieltä – ilmeisesti harjoittaakseen liike-elämää velvoittavaa viherpesua ja intersektionaalista feminismiä.

Sellainen on ehdollistamista, jonka tulokset ovat tuhoisia. Uhka joutua uustaistolaisten tai feministen kivittämäksi on ohjannut tutkijakuntaa viilaamaan tutkimusaiheensa ja -suunnitelmansa niin, että ne miellyttäisivät poliittisia rahoittajia.

Tämän läpilahon menettelytavan institutionalisoitu ilmaisu on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto, joka perustettiin 2014 ja jonka tehtäväksi määriteltiin tuottaa valtionhallitusta tukevaa tutkimusta. Kyseisen duuman jäsenet nimittää valtioneuvosto, ja hallituksen väreistä riippuen on tulos aina sen mukainen.

Politiikkavetoisuus leimaa lisäksi akatemian toimikuntia. Asiaa ei korjaa kansainvälinen arviointi, sillä se on ryhmäkoheesioon, konsensukseen ja konformismiin ohjaavien sukkapuikkoneuvostojen vallassa. Tuloksena on saatu woke-aktivistien ja cancel-terroristien näätämäistä myötäilyä ja lipevyyttä, joilla rahoituksen hakijat koettavat miellyttää valtiorahoittajaa ja sen ”tiedepoliittisia linjauksia”.

Matalamielistä kyseisessä valheellisuudessa on, että lähes koko tutkija- ja professorikunta on omassa puoliksi oppineisuudessaan antautunut kerjäämään suosiota poliittisen vihervasemmiston ja feministien ideologisilta nurkkauksilta. Nämä eivät ole olleet lainkaan valmiita puolueettomaan tai (vaihtelun vuoksi) esimerkiksi oikeistolaisista näkökulmista avautuvaan tutkimukseen – eivät varsinkaan kansallisen edun huomiomiseen tutkimustoiminnassa.

Sen sijaan on vaadittu toimenpiteitä internatsististen päämäärien hyväksi aina alkaen siitä, kenelle ja mihin tarkoitukseen rahoitusta myönnetään: esimerkiksi kehitysmaapoliittiseen sosiaalityöhön, jossa ansioituneiden tieteilijöiden ohi on ajettu räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisilla vankkureilla. Yliopistot tavoittelevat opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja ulkomaalaisen henkilökunnan lisäämistä, vaikka opiskelijoiksi ja tutkijantehtäviin riittää jo Suomen kansalaisistakin loppumaton mausoleumijono.

 

Analyysi tiederahoituksen ideologisuudesta

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta puuttui ongelmiin julkaisemalla hiljattain teknillisen fysiikan tutkijan, diplomi-insinööri Mika Meranon kirjan Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta (2025). Teoksessa on filosofian tohtori Simo Grönroosin alkusanat ja taloustieteen professori Matti Virénin katsaus tieteen tilaan.

Merano puuttuu kirjassaan merkittävään ongelmaan, eli Suomen Akatemian jakelemaan rahoitukseen. Hän aloittaa tieteen tehtävistä ja periaatteista ja käy läpi tiedepolitiikkaa vaivaavat virhepäätelmät, kognitiiviset harhat ja muut epäloogisten ajatuskulkujen sikermät.

Teoksensa jälkipuoliskolla hän arvioi 32 Suomen Akatatemian rahoittamaa tutkimushanketta, joista osa on herättänyt voimakasta arvostelua sekä julkisessa sanassa, tutkijoiden keskuudessa että eduskuntasalissa.

Esimerkkejä huterasti perustelluista rahoituspäätöksistä löytyy runsaasti. Olen itse arvioinut akatemian rahoituskäytänteitä useissa kirjoituksissani jo aiemmin (esimerkiksi täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Suomen Akatemia on rahoittanut tarkoitushakuista toimintaa, jota ei voida perustella mistään tieteellisestä näkökulmasta eikä millään akateemisilla kriteereillä vaan jonka rahoittaminen on pelkästään poliittista.

Rahaa on syösty esimerkiksi hankkeisiin ”Toissijaisten metsien ja peltometsien tasapainottaminen toimeentulon haavoittuvuuden vähentämiseksi Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” (hanke 356617, rahoitus 549 701 €), ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi” (hanke 354557, rahoitus 497 779 €) ja ”Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa” (hanke 371004, rahoitus 756 621 €).

Suomen Akatamialta ja yliopistoilta puuttuu koordinaatio koskien sitä, mitä on järkevää tutkia ja miten suunnata aina vain niukemmiksi käyvät valtiolliset verorahat.

Paha kyllä, Suomen Akatemian toimintaa ei voida erottaa Keijo Kaarisateen parodioista, sillä akatemia parodioi itse itsensä parodiahoristontin ylittävällä tavalla, joten laitan myös Kaarisateen totisinta totuutta edustavan taulukon tähän.

Copyright Keijo Kaarisade. Lainattu opetus- ja tutkimustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Oikea vastaus kuvassa olevaan kysymykseen on kohta h: kaikki hankkeet ovat saaneet kuvassa mainitut rahatukut täysin tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti!

Hämmennystä herättää, eikö satojen akatemiaan sadelleiden hakemusten seasta ole löytynyt kerta kaikkiaan mitään kiireellisemmin rahoitettavaa hanketta kuin vaikkapa tuo ”naisoletettujen pianonsoitonopettajien asema Helsingissä ja Tallinnassa vuosina 1861–1924”.

Merano kysyy kirjansa lopuksi, onko kyseisistä hankkeista tullut mitään valaisevaa ulos.

Yhtään monografiateosta ei ole julkaistu. Tulokset olivat samanmielisten toimitusten julkaisemiin lehtiin päätyneitä artikkelinrepaleita, joissa feministit keskustelivat abstraktien ja todellisuudesta vieraantuneiden teorioidensa nyansseista.

Yhdestäkään hankkeesta ei tullut tulokseksi mitään yleiskatsauksellista visiota eikä mihinkään kontekstiin liittyvää kokonaiskuvaa, eikä hankkeilla ollut sen enempää käytännöllistä kuin teoreettistakaan merkitystä, joka olisi vienyt eteenpäin kyseisten opinalojen metodeja tai tiedollisia sisältöjä.

Myöskään mitään annettavaa tiedeyleisölle ei kyseisillä hankkeilla ole ollut, mikä varmentaa vain sen helposti havaittavan tosiseikan, että mitä konkreettisemmasta asiasta keskustellaan (kuten sukupuolesta), sitä sekavampaa on asian teoretisointi.

Intellektuellit läskipuvussa

Kyseinen vellonta ei leimaa vain Suomen Akatemian rahoittamaa toimintaa vaan myös yliopistoja laajemmin. Kovin korkeaa kuvaa kyvystä älylliseen keskusteluun ja kognitiivisen moniselitteisyyden ymmärtämiseen ei tarjoa esimerkiksi se, että jokin aika sitten eräs yliopistofeminismin puuhapirkko antautui paheksumaan Kansallisoopperan Don Quijote -balettia, jossa Sancho Panzan esittäjällä oli tekovatsa.

Närkästyneen mielestä läskipuvun käyttäminen loukkasi vakavasti kehopositiivisia ja liikalihavia ihmisiä tuottaen aiheetonta mielipahaa, kun Cervantesin näytelmää ja sen klassista arkkityyppiä ei ollut sensuroitu tai muunnettu paheksujan omaan maailmankuvaan ja sosiaalipoliittisiin ohjeistuksiin sopiviksi (aiheesta täällä ja täällä). Vastineeksi verovaroillemme saamme siis timanttista tiedettä, joka pyrkii känselöimään kaiken omasta neuvolatoiminnastaan poikkeavan ajattelun woke-aktivismin mukaisesti.

Härskeintä on, että havaittuaan Suomen Perustalta tulossa olevan Meranon kirjan, Akatemia lähetti yliopistoille etukäteen varoituksen, jossa neuvottiin suojautumaan perussuomalaisten harjoittamalta ”häirinnältä”.

Ilta-Sanomat kirjoitti, että yliopistot jakoivat akatemian viestiä edelleen varoittaen varautumaan mustamaalaukseen ”varautumisviestillään”.

Suomen Akatemia yrittää siis lavastaa perustellun tiedekritiikin häirinnäksi, mikä on todellinen rimanalituksen merkki.

Myös feministien katakombeissa pitäisi ymmärtää, että kriittisyys on tieteellisen toiminnan ihanne.

Sen sijaan akatemian rehulla ruokitut tiedemaailman edisonit koettavat ajaa jokaisen kyseenalaistavan ihmisen palavilla seipäillä pois yliopistojen piiristä. Siihen heille on annettu tiedepoliittinen valta, sillä heitä on nimitetty kelvottomilla ansioillaan tieteen turvaistuimille, ja heille on annettu oikeus päättää itseään oppineempien asemasta.

Myös työelämäprofessoreiksi (mitä kyseinen nimike edes tarkoittaisi?) nimitellään mediasirkuksessa marinoituja some-influenssereita, eurovisiojuontajia ja kaupallisen yhteistyön jättiläisiä (aiheesta täällä).

Pohjimmiltaan Suomen Akatemian rahoituspäätökset eivät ole mitään muuta kuin ”fiksuksi” naamioitua mielivaltaa, joka esiintyy tiedepolitiikaksi normalisoituna tavanomaisena valtana.

Pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella (extra ecclessiam nulla salus), mutta ei varsinkaan sisäpuolella. Jo pelkkä vertaisvartiointijärjestelmä on kiero, sillä se ohjaa mielistelemään tiedepolitiikassa vallitsevia tendenssejä sekä tavoittelemaan suosiota.

Todellisia tieteilijöitä ja kriittisiä filosofeja taivutellaan esittämään hyllymetreittäin julkaisunäyttöjä, jotta voitaisiin osoittaa, että siltikään ansiot eivät tyydytä valvontakomissioita, kun taas kaikenlaisille Sesse-Sofia Sopasille myönnetään satojen tuhansien eurojen rahoituksia muutaman sivun artikkeleilla, joissa väitetään, että naisia häiritään tieteessä.

Feminismi kuoletti älyllisyyden ja syvällisyyden filosofian laitoksilta, eikä feministifilosofeilla ole ollut koskaan mitään muuta sanottavaa kuin valtapoliittiset näkemyksensä sukupuolesta ja lemmikkieläimistään.

Onko tämän lausuminen sitten naisvihaa? Ei ole, eikä kannanottoni kohdistu naisiin vaan feminismiin.

Monet naiset ovat tehneet syvällistä filosofiaa, josta eräs esimerkki on tässä, mutta feministien kverulatorinen valittelu on banalisoinut yliopistofilosofian immanentille tasolle, joka tunnustaa tärkeimmäksi näköalaksi todellisuuteen vain sukupuolella politikoimisen (aiheesta täällä).

Kallistumat olisi oikaistava

Kenenkään oikean tieteilijän ja filosofin ei pitäisi antautua noudattamaan tiedepolitiikan normeja, sillä niille alistuessaan ei lopultakaan voi saavuttaa minkäänlaista ymmärtämystä eikä varsinkaan rahoitusta tai edes tuota paljon mainostettua suvaitsevaisuutta. Tuloksena on vain feministen ja sosialistien ivaa sen johdosta, että he itse voivat käyttää valtaa ja polkea muiden kulkusia.

Erityistä suojelua Suomen Akatemiassa nauttivat nyt feministit ja naistutkijat sekä tutkijanaiset, joita akatemia on suosinut omilla periaatteillaan, kuten tieteen ja perhe-elämän yhdistämisellä. Ne ovat tieteen ulkoisia sosiaalisia normeja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa tieteellisen metodologian eikä ajattelun piirissä.

Kuitenkin kaikenlaisista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tavoitteista on tehty tieteen jumalallisia periaatteita myös Suomen Akatemiassa.

Lipsuminen tieteen kriitiisyysihanteista, tieteenfilosofiasta, logiikasta ja metodologiasta on seuraus feministisestä intersektionaalisuudesta. Myös valtavirran mediat pyrkivät vaikuttamaan tieteen sisältöihin jakamalla suosikeilleen elintärkeää myönteistä julkisuutta ja pilaamalla arvollisten tieteilijöiden maineita. Kuitenkaan media ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, paitsi tutkimuksen kohteena ja tiedemediaa ehkä lukuunottamatta.

Mika Merano on oikeassa teoksessaan esittämässään kritiikissä. Hän argumentoi huolellisesti mutta tiivisti kaiken sen arvostelun, jonka akatemia ansaitsee. Teoksen ansio mutta samalla myös heikkous on siinä, että se vain tulee toistaneeksi saman arvostelun, jonka itse esitin jo parikymmentä vuotta sitten Suomen Akatemian toiminnasta, kun asiat alkoivat mennä kyseisessä pilttuussa pieleen. Mutta hyvä, että kriittisyys kasvaa ja saa vahvistusta.

Julkaisinkin jo vuonna 2005 teoksen Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta ja vuonna 2007 verkkokirjan Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä,filosofiaa vai poliittinen ideologia?, joissa puutuin samoihin ilmiöihin, joihin Merano palaa nyt.

Katson olevani edelleen täysin oikeassa väitteissäni, jotka olen esittänyt mediatutkimuksissani ja aiemmissa kirjoissani (Totuus kiihottaa, luku 17 ja Pavlovin koirat, luku 4), ja näkemykseni tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi. Asioiden käsittely mediajulkisuudessa on vääristynyt, kun lähes 80 prosenttia toimittajaksi opiskelevista ilmoittautuu uusmarxilaisen rabulismin kannattajiksi reuhatessaan yliopistomielenosoituksissaan.

Vihervasemmistoon ja feminismiin kohdistamani arvostelu ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeiston tai konservatismin kannalla. 

Väitteestä, että yhteiskuntatieteitä ja yliopistohumanismia leimaa ideologinen kallistuma, ei pitäisi johdella myöskään vaatimusta, jonka mukaan enemmän tukea pitäisi suunnata teknisille tieteille, taloustieteille, luonnontieteille tai lääketieteelle, joiden piirissä käsitellään jokseenkin objektiivisia tosiasioita ja joilla sen vuoksi voi vallita parempi kontrolli.

Kyllä myös tulkintatieteitä tarvitaan, koska ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä.

Ideologisen kallistuman havaitsemisesta pitäisikin vain seurata, että vääristymät korjataan etupäässä yhteiskuntatieteiden, oikeustieteen ja humanististen tieteiden sisällä, rahoitus kanavoidaan kriittiselle tutkimukselle ja politisoituneisuutta harjataan.

Tosin normiruuvin kiristelyssä tulisi olla varovainen, sillä tiukemman kontrollin kiljuminen saksii helposti kaiken erimielisyyden pois.

Mitä nyt?

Entä miten suhtautua siihen taustakohinaan, jota on herättänyt sosiaaliministeri Wille Rydmanin halu karsia valtiorahoitteisesta tutkimuksesta muutamia nollatutkimuksia?

Kun opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyi aikoinaan kynsimään Suomen Perustalta tutkimusrahoitusta pois siksi, että olin julkaissut tieteellisen mediatutkimuksen, Jussi Halla-aho sanoi näin:

”Valta-aseman käyttäminen opposition rahoitusaseman ja toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen on vaarallinen, epäeurooppalainen ratkaisu, ja sen löytää helposti edestään, kun suhdanteet muuttuvat. Siksi toivon hallituksen ja hallituspuolueiden taistelevan kiusausta vastaan.”

Vaikka myös perussuomalainen puolue pyrki virtsaamaan kengilleni (ja samalla omaan nuotioonsa) ryhtymällä väistelemään muiden puolueiden taholta satelevaa palautetta, voidaan Rydmanin nyt toimenpanema rahoituksen karsiminen nähdä kostona siitä, että opetusministeriö meni sorkkimaan Suomen Perustassa tehtävää kriittistä tutkimusta vuonna 2020.

Rydmanin sahaamien hankkeiden joukossa on nyt suuri määrä puolivillaista sossututkimusta, eikä ole oletettavaa, että kyseisten käytännöllisperäisten ongelmien lähestymiseen mikään tutkimuksellinen tarkastelutapa olisi ylipäänsä sopivin.

Liisteröiminen vertaisvartiointiin on puolestaan samanlaista kuin mikä tahansa riippuvaiseksi tekeminen: sen hintana on lukitseminen samanmielisen konsensusmaisiin kahleisiin.

STEA-avustusten vähentäminen puolestaan on ollut perusteltua, sillä ”taukovoimistelua tupakoitsijoille” tuottavien yhdistysten valtionrahoitus ei ole perusteltua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Siitä ovat hyötyneet lähinnä järjestöihin palkatut sihteeri-Sirpat, mutta selvää vastinetta kyseisestä neuvolatyöstä ei ole ollut ihmisten ”sosiaalisille ongelmille”, eli rahapulalle, tai terveydelle.

Raha on paholaisen lantaa

Tieteen historiaa tuntien ei ole mitään uutta tai ihmeellistä siinä, että kriittinen filosofia, tiede ja tutkimus ovat riidoissa rahoitusta nauttivan, poliittisesti ohjatun ja valtavirtaistuneen toiminnan kanssa. Tämä on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus kaikkina aikoina.

Lähes kaikki merkityksellinen yhteiskuntatutkimus ja filosofia on tuotettu ilman julkista rahoitusta ja julkishallinnollisen kontrollin ulkopuolella. Vasta aika on paljastunut, että rahoitetulla yhteiskuntatutkimuksella ei ole puolestaan ollut muuta merkitystä kuin toimia oman aikansa ideologisten näkemysten ilmentäjänä ja poliitikkojen näyttöpaneelina.

Kriittisyys saa vahvistusta nemesiksen (eräänlaisen maailmansisäisen tuomion) kautta, kun Suomen Akatemia saattaa itse itsensä naurettavaksi pönkittämällä tiedepoliittisia linjauksiaan entistäkin päättäväisemmin ja mielenosoituksellisemmin.

Tämän vuoden jaossa rahaa myönnettiin muun muassa seuraaville hankkeille. Määrärahat ovat pääsääntöisesti saajilleen henkilökohtaisesti luovutettuja rahakasoja, joilla saajaa pidetään voileipäkekseissä vuoteen 2030 asti.

*

1) Jatkoksi ”toissijaisten metsien ja peltometsien” tutkimiselle ”Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” sopii nyt Markus Krögerin Helsingin yliopistoon saama 600 000 euron määräraha aiheelle ”Metsät keikahduspisteessä totuudenjälkeisyyden ja monikriisin aikakaudella – Näkökulmia Brasiliasta ja Suomesta” (hanke 374819).

Omalla totuudellaan ratsastavan hankkeen kuvauksessa antaudutaan julistamaan, että ”[t]utkijat vaativat välittömiä korjausliikkeitä, mutta autoritääristen johtajien ja äärioikeistolaisten populistien käyttämät totuudenjälkeiset strategiat johtavat kohti vastakkaista suuntaa.” Krögerin kivenä kengässä näyttävät olevan juuri nuo ”autoritääriset johtajat” ja ”äärioikeistolaiset populistit”, jotka ovat (ehkä jonkin verran kiusallisesti mutta täysin todenperäisesti) huomauttaneet, että EU-ohjattujen ennallistamisvaateiden noudattaminen maksaa Suomen valtiolle miljardi euroa vuodessa ja kolhii metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Kyseisen hankkeen voisi blokata toteamalla, että Suomessa ei sentään tehdä saunapuita sademetsistä, eikä metsä ole puisto.

2) Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko rahaa olisi ropissut Joona Räsäsen Turun yliopistoon saamalle hankkeelle ”Oikeudenmukaista lisääntymispolitiikkaa” (hanke 376759), jos sen tekijäksi olisi ilmoittautunut joku perussuomalaiselta vähänkin vivahtava henkilö.

Kuvauksen mukaan hankkeessa ”[...] tutkitaan milloin ja millä perusteilla valtio voi eettisesti hyväksyttävällä tavalla kannustaa kansalaisia lisääntymään.” Siis valtio. Siis lisääntymään. Eiköhän tuosta olisi alkanut loputon räksytys siitä, kuinka akatemia voi tukea mokomaa väestöpoliittista piiskurointia, joka on tuttua kansallissosialismista ja muusta sosialismista. Sen sijaan nyt hanke sai 412 590 euroa riihikuivaa rahaa, vaikka sen kuvauksessa puhutaan ”lisääntymisteknologioista” itsestäänselvyyksinä ja ”[...] tavoitteena on kehittää filosofinen viitekehys, jonka avulla voidaan arvioida ja suunnitella lisääntymistä edistäviä toimia.” Siis toimenpiteitä uusien ihmisten tuottamiseksi! Agendatutkimuksen tavoite on vapauden ja suvereniteetin vastainen niin kuin minua ja Suomen Perustaa ahdistelleen Annika Saarikon myöhempi tapa painostaa opiskelijoita lastentekoon.

3) Suomen Akatemialta 264 066 + 279 953 euron määrärahat vihapuheväitteillään vääntänyt Tuija Saresma puolestaan sai jälleen noin puolen miljoonan euron rahoituksen Itä-Suomen yliopistossa johtamalleen hankkeelle ”Väkivalta ja vaientaminen digiaikana – Kohti inklusiivista demokratiaa” (hanke 376667, rahoitus 499 888 €).

Hankekuvauksen mukaan ”[v]äkivalta ja vaientaminen ovat vakava uhka demokratialle ja kestävälle hyvinvoinnille”! Demokratian hurskaiden puolustajien mieleen ei liene pälkähtänyt, että heidän ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi” leimaamansa erimielisyys ei ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus. Sillä demokratia on itseohjautuvaa, kun taas johdettu demokratia on oksymoroni. Olisi Saresma pohtinut väkivaltaista vaientamista silloin, kun meni esittämään vääristelevän julkisen arvion minusta ja teoksestani Totuus kiihottaa (vastaukseni täällä).

4) Toinen persuärsytyksestä kroonistunut medioiden lemmikki Johanna Kantola puolestaan sai pyöreät 600 000 euroa hankkeelleen ”Tasa-arvopolitiikka Euroopan unionin neuvostossa: Demokratiaa haastamassa ja suojelemassa” (hanke 376895).

Kuvauksen mukaan hanke analysoi ”[...] läpileikkaavaa teemaa radikaalien oikeistopopulististen hallitusten vaikutuksesta sukupuolten tasa-arvoon ja demokratian toteutumiseen neuvostossa.” Kun asioista päätetään neuvostossa, sivuutetaan täysin se filosofinen tosiasia, että jo tasa-arvon käsite on analyyttis-apriorisilta ominaisuuksiltaan hierarkkinen, sillä arvoja voidaan tunnistaa vain, jos jotkut arvot ovat toisia parempia. Jos taas arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, ja vallitsee tasa-arvototalitarismi. Näin siis neuvostossa. Minä puolestani en tavoittele eriarvoisuutta, mutta se on tosiasia, jonka varassa yhteiskunta toimii. Setelilaskurien laakerit pyörivät, koska hankkeessa murjotaan ”oikeistopopulisteja” ja ratsastetaan ”sukupuolten tasa-arvolla”. On hankkeessa hyvääkin: kliseet pysyvät elinvoimaisina vain, kun niitä käytetään.

5) ”Oikeistolaiseksi” leimatun tiedonmuodostuksen tuomitsemiseksi Suomen Akatemia rahoitti Pekka Kolehmaisen Turun yliopistossa vetämää hanketta ”Varjoakatemiat: Uuden oikeiston episteeminen aktivismi Yhdysvalloissa” 585 517 eurolla (hanke 376900).

Tieteellisesti ansiokasta ei ole hankekuvauksen väite, että ”laitaoikeistolaiset tahot pyrkivät tuottamaan globaalia illiberaalia käännettä nyky-yhteiskuntaan kulttuurisella tasolla”. Kiintoisaa on, miksi antivasemmistolainen ja depolitisointia harjoittava kriittisyys on työnnetty ulkopuolisuuteen, jossa yliopistojen ruokkimat partaturilaat voivat haukkua sitä sitten ”varjoakateemisuudesta”. Tämä johtunee juuri siitä puolueellisuudesta, jonka ilmentäjä Kolehmainen itse on. Häntä kuitenkin selvästi kiihottaa tapa, jolla ”ruohonjuuritason verkostot [...] pyrkivät julkaisutoiminnallaan ja yhteisöaloitteillaan luomaan laitaoikeistolaista intellektuelliuden kulttuuria.” Näin Trump-issueta poteva Kolehmainenkin saa piehtaroida jälleen muutaman vuoden veronmaksajien varoilla omassa Amerikka-vastaisuudessaan.

Vikana tuossa toiminnassa on sen valtava joukko-opillinen harhaisuus: ”oikeistolaiseksi” leimataan kristilliskonservatiivinen lahkolaisuus, jolla mustamaalataan lähes kaikki muu paitsi punavihreä maailmanparantaminen. On syytä muistaa, että ”laitaoikeistolaisuudesta” moittijat ovat itse yhtä kaukana kohteistaan kuin kohteet ovat haukkujistaan, ja siten he puolestaan paikantuvat yleensä laitavasemmistoon.

6) Feminismin agenda ja ekologinen ilmastopastorointi yhdistyvät silakkalaatikon tuoksuisella tavalla Sanna Karhun Helsingin yliopistoon saamassa rahoituksessa hankkeelleen ”Väkivallattomuuden ekofeministinen filosofia: uusia näkökulmia väkivallan kritiikkiin” (hanke 376652, rahoitus 508 497 €).

Hanke ”[...] tarkastelee, miten ympäristö- ja ilmastotuho liittyvät globaaleihin valtarakenteisiin, kuten kolonialistisiin, sukupuolittuneisiin ja taloudellisiin eriarvoisuuksiin.” Ja: ”Yhdistämällä innovatiivisesti feministisiä, ekologisia ja dekoloniaalisia lähestymistapoja hanke uudistaa väkivallattomuuden ja vastarinnan käsitteitä vastaamaan ympäristökriisin vaatimuksia.” Tosiasiassa hanke liittää feministisen ja ekologisen sanaston täysin arvattavalla tavalla yhteen parodoiden itse itsensä, ja Keijo Kaarisade saa jatkossa syödä liiton kassasta. Ongelmaksi hahmottuu harhaisuus, jonka mukaisesti telaketjufeministinen ”filosofia” näkee kaiken yhteiskunnallisen tapahtumisen taustalla kytköksen johonkin määrittelemättömään ”väkivaltaan”.

7) Tänä vuonna rahoitettujen hankkeiden joukossa on mitäänsanomattomia ja marginaalisia historiaprojekteja, kuten Hanna-Leena Määtän Oulun yliopistossa suorittama selvitys ”Uskonto, tunnustaminen ja resilienssi: Henkinen ja hengellinen kestävyys toisen maailmansodan arktisella rajaseudulla” (hanke 377129, 599 606 €), jota lienee tuettu vain siksi, että mukana on muotisana ”resilienssi”. Tosin maailmansota, jota tutkitaan, on vasta toinen. Pitäisi olla jo kolmas. Lisäksi kiikarissa on uskonnollisuuden eikä järjen resilienssi. Ei tällaista olisi pitänyt laittaa jatkoon, sillä oikeassa pitää olla oikeaan aikaan.

8) Kuivuudesta kuuluisaksi aikoo ilmeisesti Sari Kivistö Tampereen yliopistoon rahoitetulla hankkeella ”Melioristisen kärsimyksen filosofian huippuyksikkö” (hanke 374102, rahoitus 555 864 €). Hankkeessa on tarkoitus kritisoida ”naiivin optimismin illusorisia lupauksia”. Huippuyksikkö hyrisee kuin karmeliittanunna: ”Meliorismin mukaan myönteinen lopputulos ei ole väistämätön (optimismi) eikä mahdoton (pessimismi), mutta voimme toivoa sellaista, jos teemme aktiivisesti parhaamme.” Tämän mukaan ”[...] maailmaa voidaan ja tulee parantaa vähittäisin inhimillisin ponnisteluin.” Väite ei poikkea mitenkään siitä, että possua voidaan rapsuttaa oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä ja molemmilla käsillä. Täydellinen tieteellinen tulos! Lienee nyt nautinnollista kaivella kärsimyksen käsitettä seuraavien vuosien ajan.

9) Muita lupaavia nollatutkimuksia ovat muuan Suvi Huttusen Suomen ympäristökeskukseen saama 598 354 euron hanke ”Hoivan kudelma siirtymässä – miten kestävyysosallistuminen muotoutuu suhteissa?” (hanke 376258) ja Kaisa Kärjen Helsingin yliopistoon saama 462 029 euroa maksava hanke ”Toimijuus, toiminnanohjaus ja saavutukset: filosofisia kysymyksiä” (hanke 376368).

10) Eräs Paula Rauhala väläytti väriä ja sai 421 935 euroa Tampereen yliopistossa suoritettavalle hankkeelle ”Sosialismin poliittinen taloustiede ekologian näkökulmasta: vertaileva aate- ja oppihistoriallinen tutkimus” (hanke 375770).

Hanke antautuu (n)ostalgiaan, etsii toivon kipinöitä museomarxismista ja ”[...] tarkastelee sitä, onko sosialismin poliittinen taloustiede yhteensopiva ekologisen kestävyyden kanssa.” Kunpa ei unohdettaisi, että kollektiivisesti johdettu Neuvostoliitto on maailman merkittävimpiä ekokatastrofialueita, kun taas Suomessa ja muissa länsimaissa metsät ja muu luonto ovat kunnossa vain siksi, että luonnosta huolehtiminen on ollut yksityisten omistajatahojen taloudellisen edun mukaista, kun taas EU-vetoinen vihersosialismi uhkaa tuota motivaatiotekijää vakavasti. Tämän saitte minulta ilmaiseksi.

11) Muuan Tuuli From puolestaan on harmistunut tavasta laittaa suomenkieliset ja ruotsinkieliset oppilaat samoihin koulurakennuksiin ja sai 689 571 euroa Tampereen yliopistossa toteutettavalle hankkeelle ”Rakennettua kielipolitiikkaa: arkkitehtuuri, biopolitiikka ja kurivalta suomen- ja ruotsinkielisissä kieliparikouluissa Suomessa” (hanke 375430).

Tekijää ilmeisesti närkästyttää tapa, jolla ”[...] suomen- ja ruotsinkielisten koulujen sijoittaminen samoihin nykyaikaisiin koulukeskuksiin ns. kieliparikouluiksi on johtanut paradigman muutokseen kansalliskielipolitiikassa.” Tällä tavoin on vaara, että ruotsinkieliset eivät enää voi kasvaa omassa umpiossaan ja uusintaa ruotsinkielisten erilliskulttuuria, vaan ruotsinkieliset tulisivat oppineiksi suomen kieltä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa, mikä olisi kaikkien etu eikä mitään ”biopolitiikkaa” saati ”kurivaltaa”.

12) Foucaultlainen jälkistrukturalismi kajastelee myös sosiaalista tilanhallintaa tarkastelevien hankkeiden takaa. Aalto-yliopistossa toimiva Milos Mladenovic sai 471 538 euroa hankkeelleen ”Katutilan uudelleenjaon yhteiskunnalliset ja oikeudenmukaisuusvaikutukset” (hanke 375831) ja Emilia Suomalainen 499 188 euroa samalle hankkeelle Suomen ympäristökeskukseen.

Hanke kuulemma ”tuottaa avointa paikkatietoa siitä, miten katutilaa jaetaan eri liikenne- ja liikkumiskäyttöihin suomalaisissa kaupunkikeskustoissa. [...] Hankkeemme luo tietoa katutilan uudelleenajattelulle kaupunkikeskustojen viihtyisyyden, elinvoiman ja elinympäristön terveellisyyden parantamiseksi.” Koirapuistoista tässä ei sentään puhuta, mutta muutoin kannattaisi perehtyä käytännön rikkalapiopolitikointiin, jolla poljetaan juuri tuota ”oikeudenmukaisuutta”, kun asukkaita pakotetaan jättiläismäisten raideinvestointien maksamiseen esimerkiksi Helsingin kaupungille tyypillisellä tavalla (aiheesta täällä).

13) Suurimman henkilökohtaisen akatemiatutkijarahoituksen sai Henri Olkkoniemi (700 000 euroa) Oulun yliopistossa toimeenpantavalle hankkeelle ”Ironian ymmärtämisen kehityskulut nuoruusiässä” (hanke 376269). Murrosikäiset harjoittavatkin usein ironiaa ja tarkoittavat päinvastaista kuin sanovat. 

Viittasin ilmiöön mediatutkimukseni Totuus kiihottaa sivulla 118, kun arvioin, että toimittajien ja eräiden muiden yhteiskunnan vaikuttajien ajattelu ei ole edes teini-ikäisen tasolla, kun heiltä näyttää puuttuvan ironian taju täysin. Viittasin tuossa yhteydessä brittiprofessori E. Leslie Cameronin johtamaan tutkimukseen.

Toimittajat julistivat näkemykseni olevan nuorison pilkkaa, mutta tätä mieltä olen edelleen. He eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet argumenttiani eivätkä mitään muutakaan.

Irvokkain ironia piilee nyt siinä, että samalla kun kriittisiltä filosofeilta peritään vähäisimmätkin avustukset pois, Suomen Akatemia myöntää omille suosikeilleen miljoonien rahat.

Edellä sanotusta seuraa, että yliopistotouhu on eräänlaista aikuisten apukoulua, eikä se siksi voi olla todella oppineiden yhteisö. Arvokkainta, mitä akatemia rahoillaan ansaitsee, on luultavasti juuri tiedekritiikki, jonka se tosin saa tässä tapauksessa ilmaiseksi.

Aiheista aiemmin

Suomen Akatemian nymfopossumainen pseudotutkimus

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Priden virhe: oma ulkopolitiikka ja laittoman maahanmuuton edistäminen

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ja Helsinki Pride -yhteisön vuosikarnevaali on laajentunut pienehköstä kylttiletkasta merkittäväksi ja mukavaksi kaupunkitapahtumaksi.

Vielä 1990-luvulla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ilmaisivat olemassaoloaan kaupungin halki mutkittelevalla kesäisellä tempauksella, jota sanottiin marssiksi. Samalla kun vähemmistöjen asema normalisoitui, tapahtumasta suli pois sen mielenilmauksellinen luonne, ja ”marssi” korvattiin sanalla ”kulkue”.

Helsingin seudun Setan Vapautuspäivät Isolla Roobertinkadulla. Huomionarvoinen on Israelin lippu. Kuvasin erkkeri-ikkunastani 1998.

Helsingin seudun Seta taivutti sittemmin nimensä ”Helsinki Pride -yhteisöksi”, koska tarvetta tasa-arvon peräämiseen lattianraoista ei ollut enää aivan entiseen tapaan. Haluttiin korostaa ylpeyttä omasta erilaisuudesta ja identiteetistä, ja yritettiin kai myös kansainvälistää toiminnan nimi.

Queer-teoreettinen ajattelu puolestaan totesi normalisointipolitiikan valtakulttuureille alisteiseksi kerjuuksi ja identiteettipolitiikan vanhanaikaiseksi, sillä se korosti olemusajattelua, toisin sanoen nimilappujen ja leimojen jakelua sekä muotteihin mukautumisen vaateita. Niinpä luovuttiin myös inklusiivisuudesta, koska se sisälsi pakonomaista sopeuttamista ja mukauttamista.

Senaatintori oli revetä reunoistaan Pridessä vuonna 2026.

Pride-yhteisön tunnuksesta sateenkaaresta tuli brändi, jonka yhteyteen tulvi monenlaisia toimijoita.

Ajattelu valtavirtaistui lopulta niin, että vastustajat alkoivat puhua ”sateenkaari-ideologiasta” ja ”homopropagandasta”, kuten Venäjällä. Tämä oli sikäli huvittavaa, että seksuaalipoliitikan ideologisuudesta ja propagandasta oli kyllä aina vastannut nimenomaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri, johon ohjattiin ja taivuteltiin heterokoulussa, heterotieteessä, heterokirkossa, heterourheilussa, armeijassa ja kaikkialla yhteiskunnan instituutioissa jopa niin, että homoseksuaalisuus oli ollut pitkään kriminalisoituna ja sairaudeksi medikalisoituna ja ihmisten suut tukittuina kehotuskiellolla.

Tämän hulluuden kumoamisesta tuli Setan aktiivisuuden ansiosta niin suosittua, että yritykset ja yhteisöt alkoivat parantaa mainettaan liputtamalla sateenkaariajattelun puolesta.

Kriitikot sekä konservatiivien että liberaalien molemmilta laidoilta alkoivat nimittää myötäilyä pinkkipesuksi, kummatkin tosin omista syistään. Patakonservatiivien mielestä kaikki uudistuminen oli pahasta, ja liberaalien mielestä kaupallistuminen ja viihteellistyminen oli vain imartelua, josta ei puuttunut esineellistäviä sävyjä.

Uudistava politiikka oli joka tapauksessa menestystarina, kunnes alkoi tapahtua taantumista.

Pride-yhteisön aktivistit ovat viime aikoina valitelleet, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan vyörytetään jälleen entistä enemmän eri puolilla maailmaa: Euroopassa etenkin Itä-Euroopan alueilla, kuten Unkarissa, Puolassa ja Turkissa, mutta myös liberalismin mallimaassa Yhdysvalloissa, josta suuri osa gay liberation -liikkeestä oli lähtöisin.

Sitten on ihmetelty, mistä tämä johtuu.

Minäpä koetan vastata.

Kaikissa ongelmamaissa on ongelmia nimenomaan maahanmuuton kanssa. 

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeet ovat kohdanneet vihaa asetuttaan pakolaisjärjestöjen, turvapaikanhakijoiden ja laittoman maahanmuuton asianajajiksi. 

Maahanmuuton puolustelijat vetoavat käsitykseensä, että sateenkaarilipun alla pitää edustaa ja edistää kaikenlaisia ihmisoikeuksia. He kysyvät, pitäisikö pakolaisten oikeudet myydä hintana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyväksymisestä.

Heiltä puolestaan voidaan kysyä, pitäisikö seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja oikeudet uhrata hintana pakolaisten maahantulon edistämisestä.

Jokaisessa kansallisvaltiossa joudutaan kansallisella tasolla päättämään, keiden lopultakin pitää maksaa toisten kansakuntien ihmisoikeuksien toteutuminen.

Asiaa ei pitäisi pyrkiä ratkomaan etujärjestöjen eikä kansanliikkeiden tasolla, koska kysymys on ulkopoliittinen ja liittyy kansalliseen turvallisuuteen sekä työllisyys- ja sosiaaliturvapolitiikkaan.

Pride-yhteisö on tehnyt virheen alkaessaan hoilata maahanmuuton edistämisen ja pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden maahantulon ja tänne jäämisen puolesta.

Perheelliset heteromiehet ovat pyrkineet rantautumaan Suomeen asylum-verukkeella ja tekeytyen kuolemanuhan alaisiksi homoiksi, vaikka samat maahan pyrkijät ovat esiintyneet myös hurskaina ja syrjittyinä kristittyinä toistaen hakemuksensa ja tuoden tänne myös perheitään.

Puolusteleeko Pride Hamas-terroria hyväksymällä joukkonsa ääri-islamismin?

Katsoessaan tätä vellontaa läpi sormien Pride-yhteisö on antanut käyttää itseään hyväksi joko tietoisesti tai omaa naiiviuttaan. Samalla se on levittänyt virheellistä käsitystä, että homot ovat mukamas laajasti tällaisen maahanmuuttopolitiikan kannalla.

Sateenkaariyhteisö ei ole houkutellut turvapaikanhakijoita lippunsa alle, vaan he ovat hakeutuneet Pride-yhteisöön itse. Osa heistä saattaa olla seksipakolaisia, mutta he ovat tuoneet mukanaan syyrialaisten ja irakilaisten koko poliittisen agendan ja muhamettilaisen uskontonsa.

He ovat kaapanneet Pride-yhteisön haltuunsa tuomalla tapahtumaan Irakin lippuja ja tehneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen karvevaalista Israel-vastaisen mellakoimisen ja mielenosoittamisen alustan.

Tästä on ollut haittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, sillä islam suhtautuu erittäin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, ja islamin leviäminen merkitsee asenteiden taantumista, ahdasmielisyyden laajenemista ja tappiota elämäntapavapauksille.

Pride-yhteisön tapa avata fooruminsa valtiollis-poliittiselle muhamettilaisuudelle herättää kysymyksen, voisivatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vastavuoroisesti viedä oman lippunsa moskeijoihin. Epäilen sen olevan ongelmitta mahdollista. 

Pride-yhteisön vivuttaminen Israelia vastaan on puolestaan ristiriitaista siksi, että Lähi-idän alueella Israel on ainoa demokraattinen valtio, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on edes jonkinlaisia oikeuksia. Tämän tiedämme vaikkapa Dana Internationalista tai alueen homomekkana tunnetusta Tel Avivista, kun taas islamistisessa Iranissa homoja ripustetaan narun jatkeiksi, ja demokrattisena pidetyssä Egyptissäkin homoja viedään kuin sikoja korvasta. Tämän sai karvaasti kokea queer-aktivisti Lasse Kekki, joka katosi jäljettömiin vuonna 2006 ollessaan Kairossa tiedematkalla.

Sateenkaarilipun alla ei kannattaisi keuhkota sharia-lain puolesta Euroopassa. Myös noin 60 000 pakolaisen vastaanottaminen Ukrainasta on ollut työvoimapoliittisesti haitallista, ja mukana on tullut merkittäviä seksuaalisuuteenkin kohdistuvia uhkia ja ongelmia.

Sosiaalietuusperäisen ja kalliiksi käyvän maahanmuuton kritisointi ja vastustaminen on pyritty tuomitsemaan julkisessa sanassa ”rasismina”. Tosiasiassa maahanmuuttovastaisuus on tietenkin rationalismia ja vastuullista politiikkaa, kun maamme työllisyystilastot ovat Euroopan huonoimmat ja valtiovarainministeriön pöytälaatikoista ovat rahat lopussa.

Pride Aleksanterinkadulla 2026. Valtiolle ilmainen.

Sosiaaliturvahakuisen ja työperäisen maahanmuuton puolustelijat eivät ole ymmärtäneet sosiodynamiikkaa. Ei ole ymmärretty, että myöskään rasismi ei nouse kenekään kansankiihottajan taikasanoista. Kenelläkään tuskin on motiivia lähteä seuraamaan jotakuta pelkkien mielipiteiden vuoksi. Siihen tarvitaan vahvempia motiiveja.

Todellisuudessa rasismi nousee aina kansan syvistä riveistä, kun intressit menevät ristiin kansanryhmien kesken ja syntyy pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista. Vaarassa ovat myös aineellisesti mittaamattomat arvot, kuten kielemme ja kulttuurimme sekä kansakuntamme väestöllinen koostumus ja poliittisen vallan perillisyytemme, joka hegeliläis-snellmanilaisen filosofian mukaan kuuluu suomalaisille itselleen.

Pride-yhteisön harjoittama maahanmuuton edistäminen on ollut pragmaattisesti epäviisasta, jopa tyhmää, koska sitä kautta on lietsottu eripuraa, kiristetty ilmapiiriä ja kovennettu asenteita, joista kärsivät sitten myös kansalliset vähemmistöt ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt itse.

Pride-yhteisö on menettänyt tapahtuman koordinoimisen ja kontrollin, koska järjestössä ei juurikaan enää toimi kovapintaisia homomiehiä, jotka tietävät, mitä tekevät. 

Pride-yhteisöä on alkanut leimata lisäksi turhamainen vaateliaisuus. Esimerkkinä siitä Helsingin Sanomat (joka aiemmin on kirjoittanut aiheesta hyvin myönteisesti) nosti esille kurjan faktan, jonka mukaan Pride-yhteisön vaatimus esteettömyydestä on johtanut tapahtumasponsorien joukkopakoon.

Kun Pride-yhteisön pääasiallisina huolenaiheina ovat afrikkalaistaustaisten yksinhuoltajaäitien esteettömän kulun hiilijalanjäljen kompensoimiseen verrattavat asiat, on selvää, että esteettömyysvaatimukset ovat itse muodostuneet esteiksi esteettömälle tapahtumalle.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Kaivopuiston täyttäneessä tapahtumassa ei paljon sponsoreita näkynyt. En havainnut paikalla myöskään puolueiden standeja. Pari eduskuntapuoluetta ei tapahtumaan edes pyri, ja yhden Pride-yhteisö harjasi pois. Olisivatko loputkin karkotetut vai lähteneet itsestään?

Ainoa erikoisuus oli joidenkin pervojen puistoon ripustama slingikeinu, joka herätti kirkkotätien keskuudessa räksytystä, pitääkö tällaista sallia ennen iltayhdeksää ja lapsille avoimessa tilaisuudessa! Virkkuumummujen onneksi heillä ei ilmeisesti ole vähäisintäkään kuvaa siitä, mitä kaikkea alaikäisten verkkokalvoille virtaa suoraan Internetistä...

Sukkapuikkokerhojen länkyttely ”lapsille vaarallisuudesta” edustaa kieroa yritystä jynssätä pois kaikenlaiset homoseksuaalisuuden ja sukupuolisen erilaisuuden vähäpätöisimmätkin ilmaisut julkisista tiloista think the children -veruketta käyttäen. Sellaisena se edustaa vanhakantaista syyllistämispolitiikkaa, aivan samanlaista kuin tapakristittyjen mielenosoituksissaan huutelemat ”jättäkää lapset rauhaan” -parahdukset.

Pridestä jäisi jotakin puuttumaan ilman kiihkokristittyjen farisealaisuutta.

Jälkeläistensä seksuaalisesta suuntautumisesta päättämään pyrkiville perheenisille ja -äideille voisi vastata: ”Jättäkää itse!” Sillä hekään eivät voi – praise be to God – äänestää kenenkään toisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta eivätkä käyttäytymisestä. 

Myönteistä tämänvuotisessa Pride-tapahtumassa on nimenomaan sen keskittyminen lasten ja nuorten aseman ja oikeuksien parantamiseen. Pride-yhteisö on halunnut aina tarjota lapsille ja nuorille turvallisen mahdollisuuden olla oma itsensä riippumatta heteroseksuaalisuuteen painostamisesta, eheytysideologiasta ja muusta manipulaatiosta.

Vanha sanonta ”there is no hate like christian love” pitäisi ehkä paikkaansa, ellei konservatiivikristittyjen harjoittama passiivis-aggresiivisuus olisi kirkon valtavirran näkemysten vastaista ja rajoittuisi lähinnä Jeesus-bussilaisiin, joita ilman Pride-karnevaali jäisi tylsäksi kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Pohdittaessa sateenkaariyhteisön bränditaantumaa on hyvä muistaa, ketkä Tornion raja-aseman kautta maahamme tulleet tekivät suuren määrän alaikäisiin kohdistuneita seksuaalirikoksia aivan pian sen jälkeen, kun sisäministerinä toiminut Petteri Orpo (kok.) oli vuonna 2015 päästänyt Suomeen yli kolmekymmentätuhatta laitonta maahantulijaa, joiden olisi pitänyt esittää turvapaikkahakemuksensa jo ensimmäisessä kauttakulkumaassa.

Heidät Suomen Migri vasta vuonna 2019 paljasti sotilaskarkureiksi tunnustaen myös sen, ettei sotilaskarkuruus ole YK:n pakolaisjärjestön mukaan peruste turvapaikan myöntämiselle. Tuosta asti heille on myönnetty tilapäistä suojelua tarjoten heille myös oikeutta itse päättää, ovatko olot lähtömaassa sellaiset, että sinne voi palata. Näin toimii köyhien ja vähäosaisten ikuisena ystävänä tunnettu napamies Orpo, jonka mukaan ”kaikkein vähäosaisimmilta ei leikata”. Suomalaisten sosiaaliturvaan Kokoomuksen kynsi on kyllä yltänyt.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, että myös monet muslimit itse vastustelevat islamin leviämistä Euroopassa. Luai Ahmed -niminen jemeniläislähtöinen Instagram-postaaja on esittänyt useita islamin vaaroista varoittavia videoita samoin kuin eräs puolalainen, jonka videoihin voi perehtyä niin ikään Instagramissa. 

YouTubesta löytyy paljon informaatiota anti-gay ja anti-LGBTQ-lakien voimaan nuijimisesta esimerkiksi Burkina Fasossa (France24:n video) ja Ugandassa (CBC Newsin video), joissa on järjestetty valtavia vihaa pursuilevia mielenosoituksia ja pidetty tulikivenkatkuisia palopuheita parlamenteissa. Pontimena on ollut useimmiten islam. Näistä Suomen valtavirtamedia ei juuri pukahda. Syy: poliittinen korrektius, vieraskoreus ja yleinen impivaaralaisuus.

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Aloitan jostain, sillä jostain on aloitettava.

Helsingin kaupunki investoi jälleen infrastruktuuriin monimuotoisuusstrategiansa mukaisesti ja poistaa autoilun Kaivokadulta sekä myllää Rautatieaseman edustan kävelykaduksi ja joukkoliikennekaduksi, jota kulkevat vain raitiovaunut.

Asiassa on myös valoisat puolensa. Kun yksityisautoilla ei saa enää ajaa alueelle, luodaan oivallinen tilaisuus kaahata sinne luvatta, ja näin pohjustetaan otolliset olosuhteet terrori-iskun tekemiselle ja auton suuntaamiselle väkijoukkoon!

Tuloksena voidaan saada keskieurooppalaista värinää ja monikulttuurista tunnelmasivistystä myös Helsinkiin, esimerkiksi Leipzigin mallin mukaisesti – tai kuten Modenassa, jossa muuan pohjoisafrikkalainen tappoi ihmisiä ajamalla jalkakäytävälle, ja media kiirehti selittämään, ettei kyseinen terrori-isku suinkaan ole terrorismia; kuskilla vain oli ongelmia.

Kaikella viihtyisyyden, hyvinvoinnin ja rakkauden lisäämisellä on kuitenkin hintansa myös Helsingissä. Joukkoliikenteellistämisen varjopuoli on, että ostovoimaiset autoilijat eivät tule keskustaan enää lainkaan, keskustan kauppaliikkeet näivettyvät, kuolio uhkaa liike-elämää, ja rautikselle jäävät vain ne, joilla on oleskelulupa.

Kadunkalusteiden ja kesäisten kukkaistutusten vehreyteen löytävät tiensä narkkarit ja muut kunniakansalaiset, joiden oksennukset kirjavoittavat kadunpinnoitteita.

Alue ei muutu ”kansalaisten olohuoneeksi”, jollaisiksi monikulttuuri-ideologialla on yritetty värittää myös osaa pääkaupunkiseudun kirjastoista, vaan paikka slummiutuu. Rautatieaseman edusta muistuttaa lopulta nykyaikaista kirjastoa. Vielä kun saataisiin sukupuolineutraalit käyttöhuoneet ja Kelan sekä työviranomaisten toimipisteet palvelutasoa parantamaan!

Töölöstä, Kampista ja Punavuoresta on jatkossa entistä vaikeampaa päästä Kruununhaan ja Kallion suuntaan ja takaisin. Autoilla pitää kiertää Esplanadille, jonka liikennettä jo vaikeutettiinkin asfaltoimalla mukulakivikadulle tilapäinen pyöräilykaista kaikki kaupunkiarkkitehtuurin ja -estetiikan pieteettisyyssäännöt rikkoen. Kun Kaivokadun ajoneuvoliikenne ohjataan Espalle, myös Kauppatori ja Pohjoisranta ruuhkautuvat entisestään.

Kantakaupunkia ovat erottaneet itä–länsisuunnassa rautatie ja Töölönlahti. Aiemmin Töölössä asui porvareita ja Kalliossa proletariaattia. Nykyisin Töölössä asuu rahahihhuleita ja Kalliossa viherhihhuleita, punaporvareita, kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja.

Nämä alueet eivät ole enää ideologisesti jakautuneita vaan toisiinsa henkisesti integroituneita, joten valtuuston enemmistö on ilmeisesti katsonut karttaa niin, että myöskään yhdistävää autoliikennettä ei enää tarvita.

Autoilun suitsiminen on ominaista Helsingin valtuuston vihervasemmistolaisille ryhmille, mutta viher-Hitlerit ilmaisevat vihansa passiivis-aggressiivisesti ”kaupunkistrategiaksi” sofistikoituna.

Kiilusilmäinen autoilun tappaminen kumpuaa kateudesta niitä kohtaan, joilla on varaa tai velvoitteita pitää autoa.

Vihreiden kaupunkiutopia on nuorten, terveiden ja hyväjalkaisten ihmisten totalitarismi, joka rakentuu fillarikommunismin varaan.

Pyöräilen myös itse mielelläni, mutta minä harrastan maantiepyöräilyä. Se puolestaan on treenimuoto eikä liikenneratkaisu, eikä pyöräily sovellu työmatkaliikenteeseen, sillä kaikille työpaikoille ei voi mennä kurat kauluksen alla.

Vasemmisto tukee autojen häätämistä keskustasta, sillä katkeruus velvoittaa, ja luokkatietoinen kommunisti vapaamatkustaa myös julkisessa liikenteessä. 

Kokoomus puolestaan haluaa autot pois keskustasta, koska sillä on hihassaan vanha kortti, 1,3–1,4 miljardia euroa maksava keskustatunneli, jonka rakentaminen tulee lähemmäksi, kun autot hävitetään maan pinnalta. Aivan pian alettiinkin puuhata keskustan huoltotunnelin laajentamista läpiajon sallivaksi.

Kokoomus sai keskustatunnelistaan jo palasen Länsiväylän suuntaan, mutta myyräpuolue haluaa kaivaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia, myös Tallinnaan.

Rautatieaseman piharemontin kokonaishintaa ei ole julkistettu hämäryyden savuverhon ylläpitämiseksi, mutta se on joka tapauksessa kymmeniä miljoonia euroja, jopa sata miljoonaa. Myös Kruunuvuorensilta markkinoitiin valtuustolle alun perin 155 miljoonan euron hintaisena, mutta EU-laski myöhemmin, että kytkykaupan kaikki komponentit mukaan lukien loppulasku oli 998 miljoonaa euroa.

 

Julkisen velan julkea häpeällisyys 

Helsingin kaupunki velkaantuu kuin Suomen valtio. Tämän vuoden budjetti on 6,5 miljardia euroa – ja noin 400 miljoonaa euroa alijäämäinen. Energiayhtiö Helenin tuloutukset ovat kauan sitten kuivuneet, ja vaurauden aika on ohi; sen myönsi jo eläkeikäinen pormestari Juhana Vartiainen (kok.) jättäen jälkeensä savuavat rauniot ja saaden palkinnoksi neroudestaan työelämäprofessuurin Aallosta.

Helsingin kaupungin rahoitusjohtajan Pia Ojavuon mukaan Helsingillä on täpärästi varaa velkaantua vielä vähän, mutta sen jälkeen tulee stoppi, aivan niin kuin valtiolle. Hän sanoo kaksi miljardia maksavista uusista ratikkahankkeista Ylen jutussa näin:

”Helsinki pystyy lainanottoon näiden kuuden raideinvestoinnin osalta, mutta sen jälkeen raiteiden rakentamisen pitää rauhoittua. Asia on kirjattu myös kaupungin uusimpaan strategiaan. Kun nämä raidehankkeet on tehty, velanoton pitää pysähtyä. Asukaskohtaiset vastuut eivät saa kasvaa vuoden 2031 jälkeen.”

Tämä tarkoittaa, että tuon jälkeen kaupungin talous ei veny enää yhtään vaan on pingoitettu äärimmilleen. Kaupunginkanslian viranhaltija tottelee tietenkin poliitikkojen määräyksiä ja kaupungin perin pohjin vinksallaan olevaa liikennestrategiaa, joka on jäykkä, kaavamainen ja kahlitseva eikä ota huomioon muuttunutta taloustilannetta. Aivan samalla tavalla raideliikenne on jäykkää ja kaavamaista, sillä kiskot vievät vain sinne minne ne ovat rakennetut, eivätkä raitioliikenteen reitit jousta kysynnän mukaan. 

Totuus on, että Helsingillä ei ole eikä ole ollut varaa jättiläismäisiin infrahankkeisiin, joita vihervasemmisto on yhdessä Kokoomuksen kanssa ajanut kuin käärmettä pyssyyn. Sitä paitsi Kajaanissa valmistetut ratikat olisivat maksaneet 61 miljoona euroa vähemmän kuin Sveitsistä tilatut.

Kaupunki ei tiedä, millä Euroopan puhtaimpana lopetettu hiilivoima korvataan.

Koko kaupunkistrategia on monikulttuuri-ideologian, vihreän siirtymän ja megalomaanisten infrahankkeidensa kanssa täysin pielessä, täysin vino.

Helsingin taloutta johdetaan kuin juopon torppaa.

Talouden alijäämää ratkotaan kuin vihreiden puolueohjelmassa. Kun pulaa on sähköstä, asia ratkaistaan keksimällä uusia tuotantomuotoja. Kun pulaa on kaukolämmöstä, asia ratkaistaan kehittämällä kaukolämpöä. Kun pulaa on asunnoista (ja nykyisin myös asukkaista), asia ratkaistaan innovoimalla, perustamalla, luomalla, parantamalla, suunnittelemalla nokkelammin ja tietenkin lisäämällä maahanmuuttoa.

Tämä on juuri sitä katteetonta idealismia, jonka takaajaksi aiemmin kovina taloudenpitäjinä tunnetut vasemmistopuolueet menivät hurahtaessaan poskivalssiin vihreiden kanssa ja josta monet Frankfurtin koulukunnan kaukaa viisaat vasemmistofilosofit varoittivat jo muutama vuosikymmen sitten. 

Millenniaalien muodostama vihervasemmisto ei ole vastannut siihen, miten tuo kaikki ihanteellisuus rahoitetaan, paitsi tietysti velalla, joka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta. Kokoomus taas vastustaa veroäyrin korotuksia kynsin hampain.

Helsinki on tehnyt ja suunnitellut pelkästään seinähulluja päätöksiä viime aikoina.

Euroopan ympäristöystävällisimpien hiilivoimaloiden sulkeminen on johtanut utopistiseen neuvottomuuteen koskien kaukolämmön saantia. Nyt Helsingin energiayhtiö kaavailee pienydinvoimalan perustamista Helsinkiin eräänlaiseksi valmiiksi ydinmiinaksi ja Putinin ohjuksella räjäytettäväksi (energiapolitiikan kritiikistä täällä ja täällä).

 

Huijausta Asunnoilla Sikamaisen Oikeudettomasti

Helsingin vihervasemmisto vaati yhdessä Kokoomuksen kanssa aina vain lisää asumisoikeusrakentamista kaavoittaen uusille asuntoalueille jopa 20 prosenttia aso-taloja. Näin kaupunkipoliitikot ylivelkaannuttivat aso-yhtiönsä Haso Oy:n käytännölliseen saneeraustilaan (aiheesta täällä ja täällä).

Kaupunki ei kuitenkaan suostu hellittämään kukkaronsa nyörejä rahoittaakseen aso-yhtiötään ja sen väärin arvioituja pääomakuluja jälkikäteen subventioilla, vaikka kaupunki omistaa Hason sataprosenttisesti.

Sen sijaan kaupunkiomistaja koettaa kääntää kaikki ylimitoitetusta rakentamispolitiikasta johtuvat virheet Hason asukkaiden maksettaviksi, vaikka Hason ylivelkannuttaminen ei ole asukkaiden syytä, eikä käyttövastikkeiden yli 56 prosentin korotuksia voida perustella millään omakustannusperiaatteella. Tosiasiassa nuo häikäilemättömän röyhkeät korotukset ovat kaupungin aso-asukkaille kohdennettu ylimääräinen kuntavero.

Kyse ei ole asukkaiden omista kustannuksista vaan valtuutettujen omassa vastuuttomuudessaan aiheuttamista kustannuksista, kun valtuustopenkeistä on huudettu jatkuvasti lisää julkista asuntotuotantoa. Hason irtautuminen aso-sopimusten vastiketasoista on puolestaan aso-asukkaita kohtaan suunnattu petos: markkinointipetos ja sopimuspetos.

Sen asemasta, että kaupunki pääomittaisi aso-yhtiötään, Helsingin kaupunginhallitus meni kollegiaalisessa dynamiittityperyydessään tukemaan valtionhallituksen lainmuutosesitystä, jolla asumisoikeuksista yritetään tehdä jälkikäteen irtisanottavia, asunnoista vuokrattavia ja myytäviä ja asukkaista evakkoja tai vuokralaisia (aiheesta täällä). Tämä härski asuntopoliittinen vedätys nauttii valtavirtamedioiden strategista ambiguiteettia, eli vaientamista hähmäiseen hämäryyteen, koska ”aso-asuminenhan on persuasumismuoto”.

Sen sijaan raideliikenteeseen, maahanmuuttoon, kulttuurikoordinoimiseen, alfa-PVP:n tukemiseen ja muuhun vastiketta tuottamattomaan Kankkulan kaivoon kaupungilta riittää varoja. 

Voidaan kysyä, mikä into noilla poliitikon plantuilla on ajaa kaikki julkinen talous kuilun partaalle. Niin kansanedustajat kuin valtuutetutkin pyrkivät käyttämään kaiken velkaantumisvaran aivan loppuun asti, kunnes kansalaiset ja kuntalaiset on saatettu pääsemättömään velkahirteen.

Olen itse tottunut ajattelemaan, että julkisella taloudella olisi hyvä olla varallisuutta eikä velkaa.

Julkista taloutta pitäisi hoitaa niin, että valtio, kaupungit ja kunnat nauttisivat tuloja enemmän kuin niillä on menoja, ja budjetit olisivat ylijäämäisiä. Vain ylijäämästä voidaan jakaa, ei alijäämästä.

Nykyisin valtio ja kunnat jakavat alijäämästä jopa vieraiden maiden kansalaisille, vaikka siihen ei velvoita edes lesken rovon logiikka. Myös hän antoi vähästään, ei velaksi.

Priorisoitava olisi kantaväestön tarpeet eikä perustettava Demla-juristien junailemia helpotuksia tai positiiviseen premium-kohteluun perustuvia ohituskaistoja, jollaisia muodostuu automaattisesti kaikkialle, jossa ihmisiä etuoikeutetaan kurjuuspisteiden perusteella ja syntyy niin sanottuja sosiologisia jonoja.

 

Pääkaupunkimme ulkomaalaisten vallassa 

Tulin 28.4.2026 asuneeksi Helsingin kaupungissa kolmekymmentä vuotta. Tästä kaupungista on tehty parin viime vuosikymmenen aikana aina vain epäviihtyisämpi, ja sama pätee koko pääkaupunkiseutuun.

Pääkaupunkiseudulla harjoitettu metropolipolitiikka ja valtakunnallinen keskittämispolitiikka ovat johtaneet myös maaseutukuntien ja -kaupunkien tappioon. Muokattu ei ole vain aineellista ympäristöä vaan myös väestörakennetta.

Vantaalaisista 30 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia, ja Helsingissäkään suuri osa lapsista ei puhu enää suomea. Monikulttuuririkastuksen tuloksena olemme menettämässä väestöpohjamme lisäksi myös kielemme ja kulttuurimme, ja Suomen Pisa-tulokset ovat pudonneet viime vuosina todennäköisesti juuri maahanmuuton vuoksi.

Julkisuudessa vaiettu dosentti Kyösti Tarvainen on useissa kirjoituksissaan todistellut, että muutamankin pisteen taantuma väestömme keskimääräisessä älykkyydessä on tuhoisa, sillä Gaussin kellokäyrä liukuu silloin vasemmalle, ja korkeimpia huippuja kohtaa radikaali kato (aiheesta täällä).

Väestönvaihto ei ole salaliittoteoria, vaan tilastofakta, jota tuotetaan kirkkaassa päivänvalossa, vaikka myöskään työvoiman tarvetta Suomessa ja pääkaupunkiseudulla ei ole (professori Vesa Kanniaisen analyysia täällä).

Tämä kaikki järjettömyys maksaa. Vihervasemmisto ja porvarit velkaannuttavat julkista taloutta yhteisvoimin, koska rahat, joita he roiskivat monikulttuuri-ideologiaan, vihreään siirtymään ja raideinfraan, eivät ole heidän omiaan.

Maahanmuuttoa he edistävät silmät valheesta vetistäen pelkästään poliittisen korrektiuden vuoksi, vaikka hekin varmasti tietävät sen olevan tarpeetonta, mutta he tekevät niin pelkän ideologian vuoksi, vetääkseen suvaitsevaisen roolinsa aina sen traagiseen lopputulokseen asti.

Kyse ei ole siitä, että yhteiskuntamme rämettäjät eivät tietäisi toimiensa olevan tuhoisia, vaan siitä, että he eivät välitä vaan katsovat mainetekijöidensä vaativan sitoutumista loputtomaan kantaväestön vöiden kiristelyyn ja toisaalta armollisuuteen ulkomaalaisia maahanmuuttajia kohtaan pelkän vieraskoreuden vuoksi.

Pieni osa valtavirran poliitikoista (ehkä persut) tietävät maahanmuuton olevan Suomelle turmioksi, mutta hekin joutuvat kiistämään asian pelkästään pitääkseen yllä valheellista poliittisen korrektiuden julkisivuaan ja pysyäkseen hallituksessa Kokoomuksen ja RKP:n marionettina.

Perussuomalaiset ovat saaneet aikaan pienehköjä lainuudistuksia pitkäaikaisesti tai pysyvästi tilapäisten maassaoleskelijoiden palauttamiseksi, mutta hallitusvallassa ollessaan puolue on ollut päästämässä tänne noin 60 000 ukrainalaista sotapakolaisuuden verukkeella, vaikka Suomen ei olisi kansallisen etumme vuoksi ollut viisasta sekaantua slaavien väliseen aseidenkalisteluun 4,6 miljardin euron hinnalla.

Palkinnoksi kansallismielisyyden vastaisesta ajattelunsa sameudesta ovat valtavirran poliitikot saaneet kaduillemme turkoosinvärisiä ja väärää kaistaa sähköpyöräileviä ikuisia turisteja, jotka kuljettavat pizzoja kotidivaaneillaan lepääville väistyvän kantaväestön dekadenteille edustajille.

Monikulttuuri-ideologinen pöperöhanke.

Helsingin monikulttuuri-ideologisia pyrkimyksiä höystävät myös kansainväliset kapitalistit. Esimerkin tarjoaa mediamoguli Bloombergin säätiö kummallisella hankerahoituksella, jolla ”haetaan ratkaisuja ilmastotavoitteiden edistämiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.”

Voidaan kysyä, miten nämä kaksi eri asiaa sopisivat saman hankkeen alle. Ja vastata: ”syrjäytymisvaarassa olevat nuoret” rähinöivät ”ilmastotavoitteita edistävässä” raideliikenteessä nyt niin, että juuri siksi on tarpeen hakea ratkaisuja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Bloombergin viestintäkonsernin rahoittama humpuukihanke on tietenkin vain yksi sirpale Helsingin kaupungin internatsistisessa nimitys- ja virantäyttöpolitiikassa, jolla rekrytointiyksiköiden pissikset kanavoivat myös verovaroilla tuotetut resurssit omille samanmielisille kellokkailleen. 

Kyse on työelämän mielipidevankeudesta, jossa ihminen indoktrinoidaan aivosolujaan ja synapsejaan myöten ja alistetaan noudattamaan punavihreää ideologiaa. Tällä chutzpah-pintalaminoinnilla pyritään pitämään kansainväliset sijoittajat markkinatyytyväisinä entisen hyvinvointivaltio Suomen muokkaamisessa internatsistisen kulttuurikolonialismin siirtomaaksi.

Perussuomalaiset on ainoa poliittinen ryhmä, joka vastustaa monikulttuurihegemoniaa edes jollakin tavoin, mutta siinä puolueessa rasitteena on patakonservatiivisuus, jonka vuoksi puolue vastustaa myös harmitonta ja monin tavoin hyväntahtoista kansallista Prideä.

Kaikkien poliittisten virheiden, kuten asumistuki- ja muiden perusturvaleikkausten, jälkeen parasta Perussuomalaisissa on ollut juuri sen teennäinen homomyönteisyys, jota puolue tosin esittää vain tiettyjen homoedustajiensa puolustamiseksi ja entisen puheenjohtajansa murjomiseksi, mutta muutoin puolue on esittänyt homoista kyynisiä kannanottoja.

Perussuomalaisissa ei edelleenkään osata lukea mahdollisten äänestäjiensä mielialoja sen enempää taloudellisessa kuin sosiaalipoliittisessakaan merkityksessä. Tämän ymmärtämättömyyden tuloksena puolueen kannatus vajoaa valliriutan alle seuraavissa eduskuntavaaleissa, eikä asiassa auta, vaikka puolueen kansanedustajat osaisivat painaa jarrua lähestyessään autolla jalkakäytävää.

Suomen eduskuntapuolueiden joukossa ei ole edelleenkään yhtään ryhmittymää, jolla olisi kansalaistemme suuren enemmistön yhteistä kansallista etua edistävä ohjelma, vaan politiikanteko muodostuu päivittäiseen selvitymiseen ja lillukanvarsiin keskittymisestä.

Perussuomalaisten neljän valtuutetun ryhmä esitti, että Rautatieaseman piharemontti ”palautettaisiin valmisteluun”, toisin sanoen vaati esityksen hylkäämistä, mutta hävisi 80 muun valtuutetun äänestäessä puolesta.

Ensi vuosikymmenelle tultaessa Helsingin kaupungin (ja myös rankasti ylivelkaantuneiden Espoon ja Vantaan) tilanne on todennäköisesti yhtä toivoton kuin Suomen valtion, ja veitsi on kansalaisten kurkulla.

---

Päivitys 9.7.2026: Kokoomuksen korruptiivinen kynsi yltää valtionpolitiikasta myös Helsingin kunnallispolitiikkaan, kun kokoomusvaikuttaja ja entinen pormestari Jan Vapaavuori (kok.) sähköpostitteli pääministeri Petteri Orpoa (kok.) ”runttaamaan” 35 miljoonan euron valtiontuet Helsinki Garden -hallille. Tässä kaupungissa ei tarvita enää yhtään julkista rakentamista, infrastruktuuria eikä varsinkaan noita älyn tyhjyyttä kaikuvia halleja.

Kaupunkipolitiikasta aiemmin

Helsingin kaupunki aikoo lämmittää asunnot ydinvoimalan lauhdevedellä

Vihreät saavat meret kiehumaan 

Hallitus jatkaa asumisoikeusjärjestelmän tuhoamista – Haso Oy vauhdittaa katastrofia vastikekorotuksilla

Kolme kiinteistökatstrofia, joiden ei toivoisi olevan totta

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Oodi-kirjaston tarkoitus 

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Perusturvamanifesti: perustulo nyt!

Petteri Orpon (kok.) hallitus laajensi perusturvaan liittyviä varattomuusehtoja muun muassa lisäämällä asteittaisen varallisuusehdon yleiseen asumistukeen.

Varallisuusehtoja on sovellettu aiemmin eläkeläisten asumistuen saajiin ja toimeentulotukea hakeviin, mutta urkintaa ollaan koko ajan laajentamassa. Viimeksi varallisuusehtoja laajennettiin yleistukeen, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Monet ihmiset tuntevat Kelan tavan udella, urkkia, tonkia ja penkoa ihmisten varallisuustietoja ja pankkitilitietoja jo entuudestaan. Nyt kun myös yleistä asumistukea ja yleistukea hakevien ihmisten varallisuus ollaan asettamassa tarkkailtavaksi, Kela voi alkaa kysellä tiliotteita ja saldoja asumistukea tai yleistukea saavilta.

Sosiaaliministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on perustellut esitystä ”tukihuijausten eliminoinnilla”, jotka olivat vuonna 2025 vain noin 7,2 miljoonaa euroa, eli 0,43 promillea kaikista maksetuista etuuksista. Kela-kontrollin lisääminen ei ole missään suhteessa toivottuihin taloudellisiin hyötyihin, sillä vaarassa ovat Finanssialan mukaan pankkisalaisuus ja tietenkin myös kansalaisten omaisuudensuoja, yksityisyydensuoja ja yhdenvertaisuus, kun osasta ihmisiä tehtäisiin läpinäkyviä. 

Tosin pankit eivät vastusta esitystä asiakkaidensa eduksi vaan suojellakseen liiketoimintansa ydintä: pankkisalaisuutta. Eduskunnan moraalikadosta puolestaan kertoo se, että perustuslakivaliokunta on näyttänyt vihreää valoa pankkisalaisuuden rikkomiselle ja tietojen avaamiselle Kelan urkintaa varten.

Kela-urkinnan laajentaminen ”tuottavuusargumentilla” on pelkkää taustakohinaa, ja syyt ovat aivan muita. Kyseisessä nipistelyssä ei ole kyse mistään muusta kuin hallituksen yrityksestä piinata kansalaisia massamaisella tarkkailulla.

Välineenä käytetään ”harmaan talouden” ja ”rahanpesun” kitkentää varten luotua Tullin pankki ja tilitietojärjestelmää (PMJ), joka alun perinkin luotiin Kelan välineeksi, vaikka asiaa ei kerrottu järjestelmää kyhättaessä.

Kyseinen järjestelmä tehtiin mukamas rahanpesun estämiseksi, ja sitä perusteltiin vakuuttelulla, että sitä käytetään ainoastaan tähän rajattuun tarkoitukseen. Tämä hyväksyttiin, sillä rahanpesua ei yleensä kannateta. Mutta nyt järjestelmän käyttöä ollaan laajentamassa alkuperäisen tarkoituksensa ulkopuolelle, aivan niin kuin ns. Lex Nokiaa perusteltiin aikoinaan ”lapsipornon ehkäisyllä”, mutta tuotakin instrumenttia käytettiin lopulta täysin toisenlaisiin tarkoituksiin.

 

Ongelmien ydin: perusturvan varallisuusehtoisuus luo Kela-kontrollin

Todellisuudessa tukihuijaukset eivät ole mikään ongelma verrattuna tukien alikäyttöön ja siihen, että hallitus on leikannut monien tukiriippuvaisten ihmisten nettotuloista noin 40 prosenttia pois.

Jos kaikkien ihmisten pankkitiedot tehtäisiin Kelalle urkittaviksi, Kela joutuisi täyttämään toimeentulo- ja muut perusturvavajeet myös niille ihmisille, jotka eivät uskalla, tiedä tai kehtaa tukia hakea, ja siitä syntyisi paljon suurempi lasku.

Lisäksi Kelan vuonna 2025 takaisinperimät 117 miljoonaa antavat väärän kuvan huijauksista, koska valtaosa esimerkiksi opiskelijoilta perityistä 30 miljoonasta ei johdu huijauksista vaan tulorajan ylityksistä.

Kun Kela ja hallitus puolustelevat urkintaa ”asiakasprosessin sujuvoittamisella”, voidaan kysyä, miksi Kela ja hallitus eivät vaadi yli 100 000 euron tuloja nauttivien pankkitietoja avoimiksi harmaan talouden ja rahanpesun estämiseksi, kun pahimpia verojen kiertäjiä ovat juuri kovatuloiset.

Miksi yritysten tilejä ei vaadita auki, sillä olisihan myös ”verohallinnon tiedonsaanti turvattava siten, että verohallinnolla on riittävä tietopohja verotuksen toimittamisessa ja verovalvonnassa”? Tämän olettaisi olevan hyvinkin tervetullut uudistus rehellisille yrittäjille! Tuolta voisi helpostikin repiä satoja miljoonia euroja, mutta hallitusta kiinnostavat vain Kelan muruset. Talousrikollisilla on jo nyt vahvempi pankkisalaisuus suojanaan kuin Kelan tuensaajilla.

Brezhneviläisestä sujuvuudesta kertoo tapa, jolla Kelan viranomainen perustelee lainuudistusta ”asiakaslähtöisyydellä”, vaikka tosiasiassa kyse piti olla väärinkäytön vähentämisestä. Argumentaation ristiriitaisuus paljastaa, että kyseessä on pelkästään Kela-asiakkaisiin kohdistuva yksityisyydensuojan raiskaus, jota puolustellaan väitteellä, että tarkkailu ja valvonta ovat asiakkaiden omaksi eduksi!

Helsingin Sanomat puolestaan kuvailee urkintaa otsikossaan ”kurkistamiseksi”, joka on vähättelevä ilmaus yksityisyydensuojan mitätöimisestä. Rikosasioissa tutkinta kuuluisi yksinomaan oikeuslaitokselle, eikä pankkitietojen ja muidenkaan yksityisyydensuojaa nauttivien tietojen, kuten terveystietojen, tutkintavaltaa pitäisi luovuttaa Kelalle tai työviranomaiselle, jolle on jo nyt luovutettu oikeus saada työttömän terveystiedot Omakannasta ja Kelalta lain 381/2023 mukaisesti.

Tietojen luovutusvelvollisuus viranomaisille on ollut niin veroasioissa kuin terveys- ja sosiaaliturva-asioissakin kansalaisten luottamuksen varaista, mutta hallitus pyrkii kyseenalaistamaan ja rikkomaan tämän luottamuksen kylvämällä epäilyksiä ja epäluuloa, jotka kynivät ja kalvavat pois kansalaisluottamuksen ja romuttavat tärkeät perusoikeudet hinnasta, joka on menetettyhin arvoihin verrattuna surkean halpa.

Hallitus on ampunut perusturvan täyteen reikiä ja vaarantanut oikeusvaltion sekä luonut tilalle tarkkailuun ja rankaisemiseen perustuvan kyttävaltion.

Vikaa on tietysti myös tukien väärinkäyttäjissä, sillä heidän epärehellisyytensä vuoksi myös kunnon kansalaisten perusoikeudet ovat uhattuina. Väärinkäytökset ja epäilykset ovat lisääntyneet sosiaaliturvahakuisten maahanmuuttajien kasvun myötä, kun sosiaaliturvaa käyttävät ulkomaalaiset ovat syöneet suomalaisen kantaväestön sosiaaliturvan pois ja asettuneet veronmaksajien pöytään.

Sosiaaliturvan leikkaaminen ja tarkkailun tiukentaminen eivät kuitenkaan tuo ratkaisua ongelmaan, joka johtuu sosiaaliturvahakuisen maahanmuuton lisääntymisestä. Tiukentamisen pitäisi kohdistua siihen eikä perusturvan tasoon, myöntöehtoihin tai kansalaisten elämään.

Sosiaaliturvajärjestelmän perusongelma on puolestaan sen omistamis-, yrittämis-, kouluttautumis- ja työntekovihamielisyys, joka ohjaa ihmisiä hankkitumaan tulottomiksi ja varattomiksi. Se ei ratkea normiruuvia kiristämällä vaan muuttamalla perusturvan luonne negatiivisen tuloveron kaltaiseksi perustuloksi, joka poistaa vahtimisen tarpeen ja köyhtymisen sekä kurjistumisen ihanteet.

 

Kela-tukien varattomuusehdot ovat monille 100 prosentin varallisuusvero

Perusturvaa pitää kehittää, mutta suuntaus on nyt täysin väärä, ja perusturvajärjestelmä tarvitsee 180 asteen käännöksen tullakseen oikeudenmukaiseksi ja tukeakseen kansalaisia. Ainoa järjellinen kehittämissuunta on negatiivisen tuloverojärjestelmän kaltainen perustulojärjestelmä, jossa ei ole varallisuusehtoja eikä varallisuusharkintoja ja jossa päästään eroon kansalaisten varallisuuden urkinnasta ja köyhäksi taivuttelusta.

Pois rajaava tarveharkinta olisi lopetettava kokonaan. Millään viranomaisella ei pidä olla oikeutta päättää kenenkään yksityishenkilön varainkäytöstä tarveharkinnan perusteella esimerkiksi siten, tarvitseeko Kelan asiakas auton vai ei. Sellainen on DDR:läistä gestapolaisuutta, joka ulosmittaa ihmisten vapausoikeudet ja itsemääräämisen sekä tekee subjekteista objekteja.

Voidaan pitää rikoksena ihmisyttä vastaan, että esimerkiksi työttömäksi joutuessaan ja asumistukien piiriin päätyessään käytännössä menettää pankkisalaisuutensa, yksityisyydensuojansa ja omaisuudensuojansa, kun työttömyysetuudet eivät riitä välttämättömiin juokseviin elinkustannuksiin, ja asumistuen ja toimeentulotuen varallisuusehdot kalvavat perusturvan pois. 

Kun myös Kelan työttömyysetuuksia korvaavaksi aiotun yleistuen myöntöehdoksi on lisätty ajallisia karensseja, on työttömien ihmisten Kela-riippuvuus kasvanut entisestään. Varallisuusehtoisuus aktualisoituu viimeistään silloin, kun ihminen työttömyysetuuden kaventuessa tai ehtyessä päätyy hakemaan toimeentulotukea, jossa on tuo ankara varattomuusehto. Näin myös urkinta laajenee.

Tämä merkitsee käytännössä sitä, että kukaan Kelasta vähänkin riippuvainen ihminen ei voi omistaa ainakaan yhtään mitään sellaista, mikä käy selville vero- tai pankkitiedoista. Muutoin ihminen menettää joko kaiken varallisuutensa tai sen vähäpätöisen mittalusikan, jolla Kela jakaa hänelle elämää toistuviin ja juokseviin elinkustannuksiin.

Varallisuustiedot kiskotaan Kelan asiakkailta itseltään ehtona sille, että tukia ylipäänsä voidaan myöntää. Vaatimuksia tehostetaan uhkaamalla kaivaa tiedot suoraan viranomaisilta ja pankeista, jotka velvoitetaan ne myöntämään.

Ihmisillä ei ole myöskään mitään keinoja tarkistaa, mitä tietoja viranomaiset ovat heistä urkkineet. Ei ole myöskään määritelty, tiedustelisiko Kela pankkitietoja universaalisti vai yksityistapauksellisesti, ja jos tietoja urkitaan yksittäistapauksellisesti, tapahtuuko tietojen kaivelu satunnaisesti vai jollakin tavoin perustellusti vai näennäisperusteluin. Mutta tämä on pelkkä detalji.

Olennaista on, että ihmisiä läpivalaistaan, ja heidän henkilökohtaisia kulutustietojaan, rahankäyttöään ja muita henkilökohtaisia asioitaan saatetaan viranomaisten tietoon. Siten ihmisistä tehdään lasisia ja harjoitetaan tarkkailua ja valvontaa, jotka ovat epäarvoja ja jotka koetaan kansalaisten keskuudessa murhaavina.

EU:ssa ollaan olevinaan tarkkoja ihmisten tietosuojasta ja yksityisyydensuojasta, mutta Suomessa ne mitätöidään Kelan toimesta mennen tullen, aivan kuten omaisuudensuojakin. Asialla eivät ole tällä kerralla kommunistit tai sosialistit vaan Kokoomus ja muut porvarit, joilla useasti on jokin hyväpalkkainen suojatyöpaikka jossakin julkisen hallinnon, yritysmaailman tai koulumaailman piirissä.

Varallisuusharkintoja lisäämällä ja laajentamalla nykyinen sinimusta hallitus koettaa syöttää tukiriippuvaisten ja vähävaraisten kansalaisten varallisuuden valtionbudjetin tilkkeeksi.

Pahimmillaan Kela-tukien varattomuusehdot ovat Kela-riippuvaisiin ihmisiin kohdistettu 100 prosentin varallisuusvero.

   

Hallitus romuttaa kodit

Hallituksen harjoittama leikkauspolitiikka ei ole johtanut mihinkään havaittuihin säästöihin. Mutta tulokset näkyvät ihmisten kurjistumisessa.

Nykyhallitus lopetti omistusasukkailta yleisen asumistuen kokonaan, mikä merkitsee, että omistusasukkaat pakotetaan myymään kotinsa ja kuluttamaan asuntovarallisuutensa, jotta Petteri Orpo voisi säästää muutaman miljoonan täysin tuottamattomiin kohteisiin, kuten hyvätuloisten ansiotuloveron kevennyksiin, maahanmuuttokuluihin, rasismin ehkäisyyn, verkkovihan torjuntaan, lähiökoulujen inkluusioon, monimuotoisuuskoulutukseen, asevarusteluun, länsirataan, Helsinki Garden-korruptiohankkeeseen ja omiin palkkoihinsa.

Eduskunnan sosiaalivaliokunta laski, että asumistuen poistamisella omistusasukkailta valtio säästi vain 8 miljoonaa euroa mutta romutti samalla monien suomalaisten kodit pakottamalla ihmiset myymään asuntonsa ja muuttamaan vuokralle asumaan.

Asumistuen kustannus olisi ollut valtiolle pieni, mutta menetys on useille kansalaisille suuri, sillä eräät ihmiset ja perheet menettivät asumistukensa kokonaan. Persut ja kokoomus myivät halvalla (ja krisujen sekä ruotsalaisten tuella) suomalaisten ihmisten perusoikeudet ja pakottivat evakot evakkoon myös niistä rintamiestaloista, joita ryssä ei pystynyt heiltä aikoinaan ottamaan.

Myös moni entinen Kokoomuksen äänestäjä nauttii ja tuntee helpotusta, kun petturi Orpo lentää esikuntineen Kesärannasta ulos kuin leppäkeihäs. Mutta se ei enää korjaa hänen aikaansaamiaan vahinkoja. 

Lautasen nuolettaminen on ollut myös perussuomalaisen valtionvarainministerin Riikka Purran ja kokoomuslaisen sosiaaliturvaministerin Sanni Grahn-Laasosen keskeinen keino ihmisten elämän rampauttamiseksi. Sellaisena se edustaa poliittisesti korrektisoitua gulagia, jonka tukena käytetään pelkkää mielipiteidenvaraista ja poliittisista ohjelmista johdeltua toivetta, että perusturvan leikkaaminen tuottaa julkiselle taloudelle säästöjä.

Kun työttömiksi joutuneet omistusasukkaat kuluttavat nyt asuntovarallisuutensa juokseviin ravinto- ja muihin menoihinsa, he köyhinä kuin kirkonrotat siirtyvät vuokralle asumaan ja anovat asumistukea vuokra-asuntoihin. 

Koska vuokrat ovat yleensä kolme tai neljä kertaa korkeammat kuin omistusasuntojen hoitovastikkeet tai -kulut (joihin asumistukea aiemmin myönnettiin), valtiolle lankeavat asumistukikulut nousevat eivätkä laske!

Sosiaaliministeri Sanni Grahn-Laasosen ja rahaministeri Riikka Purran pölkkypäisyyden tuloksena valtio ei säästä mitään vaan velkaantuu lisää. He menivät juoksemaan saksien kanssa eivätkä kuunnelleet myöskään oikeuskansleri Tuomas Pöystiä, joka haukkui hallituksen monta kertaa vaikutusarvioiden laiminlyömisestä.

Istuva hallitus on pelkkiin oletuksiinsa tukeutuen pilannut monien suomalaisten ihmisten elämän ja vaarantanut perusturvan, vaikka kansalaisten elinolosuhteita, koteja ja toimeentuloa ei saisi koskaan jättää pelkkien politiikkajohdeltujen olettamusten varaan. Asuntonsa myymään pakotetuille ihmisille voi jäädä hallituksen ruoskinnan jälkeen luu käteen ja heitä asuntolainoittaneille pankeille luottotappoita tilikirjoihin, joten hallituksen tapa runnella asumistukijärjestelmää saattaa kääntää lopulta myös pankit anomaan pankkitukea valtiolta, kuten kävi 1990-luvun alussa.

 

Urkintalait ovat perustuslakien ja perusoikeuksia vastaisia

Ylivoimaisesti pahinta ja häikäilemättömintä on toimeentulotukiasiakkaiden pankkitietojen kaivelu.

Toimeentulotuen hakijoiden pankkitiedot tehtiin Kelalle tiedusteltaviksi jo vuonna 2000, jolloin kokoomuslainen sosiaaliministeri Maija Perho vei läpi asiaan liittyvän lainmuutoksen.

Sen tuloksena Kelalla on ollut jo pitkään oikeus avata toimeentulotukea hakevien ihmisten pankkitiedot yksipuolisesti ja ilmoituksenvaraisesti, jos asiakas ei itse luovuta tietojaan ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan ja omaisuudensuojastaan tai ei muutoin halua asioitaan tongittavan ja viranomaisten tietoon.

Jo tämä on rikkonut kansalaisten yhdenvertaisuutta, omaisuudensuojaa, yksityisyydensuojaa ja tietosuojaa vastaan.

Ne kaikki ovat perustuslain tasoisesti suojattuja, ja siksi perustuslakivaliokunnan ja oikeusviranomaisten kannanotot urkintaoikeuksien laajentamiseksi ovat olleet perustuslain ja perusoikeuksien vastaisia, aivan niin kuin eräät muutkin normihierarkiassa alemman tason lait, kuten esimerkiksi yleisestä toimeentulotuesta annettu laki.

Kyseessä on derogaatio-ongelma, eli normiristiriita perustuslakien ja tavanomaisten lakien kesken, ja se pitäisi ratkaista perusoikeusmyönteisesti periaatteella lex superior derogat legi inferiori. Ylemmänasteisten säädösten tulisi syrjäyttää alemmanasteiset.

Näin ei kuitenkaan tehdä, koska Suomesta puuttuu perustuslakituomioistuin, ja perustuslakimme 74 §:n mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunta on ylin perustuslakia tulkitseva elin. Siellä taas enemmistön muodostavat hallituspuolueiden edustajat, joten hallitus saa yleensä läpi kaikki esityksensä näennäisesti perustuslain mukaisiksi tulkittuina.

Opposition roolina on jättää pöytäkirjaan eriävät mielipiteensä, ja asiantuntijoina käytetyt perusoikeusjuristit voivat saada lakiesitykseen vain hiuksenhienoja ja marginaalisia muutoksia. Manus manem lavat, ja kärryt valjastetaan hevosen eteen.

Juuri näin ollaan tekemässä jälleen kerran, kun urkintaa laajennetaan, eikä asiassa auttane ratkaisun hakeminen EY-tuomioistumesta, sillä sosiaaliturva-asiat ovat jätetyt kansallisen päätöksenteon piiriin EU:ssa, ja oikaisua voisi hakea enää vain ihmisoikeusperusteilla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ikävää vain, että juuri EU itse on omilla ”tilapäisillä” tukipakettivaateillaan, ilmastodirektiiveillään ja -asetuksillaan sekä euroalueen yhtenäisellä raha- ja korkopolitiikallaan ja muilla velvoitteillaan pääsyyllinen Suomen valtiontalouden jättiläismäiseen velkaantumiseen, ja tämän peittämiseksi se nuhtelee meitä nyt sekä talouspoliittiselle että sosiaalisen kehityksen tarkkikselle laittamisella.

EU on toiminut kuin italialainen taskuvaras, joka huutaa: ottakaa varas kiinni! 

 

Hallituksessa ei ymmärretä talouselämän keskinäisriippuvuuksia

Suomessa puolestaan ollaan päätymässä konsensuspolitiikasta äärimmäisyyksien väliseen vellomiseen, kun yleinen keskustahakuisuus ja kohtuullisuus ovat sulaneet pois, ja ratkaisuja etsitään vuoroin äärioikealta ja äärivasemmalta.

Valtiolaiva kallistuu välillä tyyrpuuriin ja välillä paapuriin ja haukkaa joka kerralla vettä tilanteessa, jossa pitäisi katsella suoraan eteenpäin ja tehdä pitkillä valoilla eteen päin katselevia ratkaisuja.

Sen sijaan nyt kansa ryntäilee vuoroin oikealle ja vasemmalle pettyen molemmilla laidoilla. Näin on syntynyt tilaisuus populisteille, jotka antavat suuria lupauksia mutta tuottavat lopputuloksena pettymyksiä ja vihaa.

Ja valtiolaiva jatkaa kulkuaan kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Asia on poliittisesti vaikea, sillä hallituksessa ei ole huomattu, että sukeltaminen kannattaisi lopettaa, kun on pohjalla. Säästämisen ei ylipäänsä pitäisi olla prioriteetti silloin, kun sitä on tarkoitus tehdä ihmisten perusturvan kustannuksella. 

Esimerkkejä voidaan löytää etsimättä. Napamies Petteri Orpo on pöyhkeällä ja omahyväisyyttä artikuloivalla tavallaan patistellut ihmisiä muun muassa muuttamaan nykyisistä vuokra-asunnoistaan halvempiin ja vanhempiin vuokra-asuntoihin.

Hän ei ehkä ole huomannut, että tähän maailmaan ei tule mistään lisää halpoja ja vanhoja vuokra-asuntoja, vaan jokainen markkinoille ilmestyvä vuokra-asunto on väistämättä uusi ja kallis.

Asumisen kuluista eivät ylipäänsä voi päättää asukkaat itse, vaan niistä päättävät lopulta vuokra-asuntojen ja asumisoikeusasuntojen omistajat sekä omistusasuntojen kohdalla pankit ja niiden kanssa toimivat kiinteistövälittäjät.

Konsensuspolitiikan hylkäämiseen liittyy kyvyttömyys ymmärtää talouden keskinäisriippuvuuksia. Ministerit ja heidän takaansa kurkistelevat apulaiset eivät ole ymmärtäneet myöskään sosiaaliturvan sirkulaatio- eli kiertymisilmiötä. 

Keskinäisriippuvutta edustaa esimerkiksi se tosiasia, että asumistuki on todellisuudessa rakentamisen subventiota, eli avustusta rakennusliikkeille. Asumistuki on parhaita sosiaaliturvan muotoja, koska sillä on saatu katto pään päälle asukkaille ja pidetty rakennusteollisuuden pyörät pyörimässä.

Myös sijoittajat ovat saaneet osansa. Kiitos asumistuen. Asumistuki on perustunut kansalliseen konsensukseen: siitä on ollut hyötyä kaikille. Välittömiä hyötyjiä ovat olleet asukkaat, jotka ovat saaneet koteja, tosin rahat ovat imuroidut valokaapeleita pitkin aina eteenpäin.

Tukien loppusaajia ovat olleet rakennusteollisuus ja investoijat, joiden työn tuloksena on pystytty tuottamaan kokonaisia uusia kaupunginosia. Leikkaamalla asumistukea ja asettamalla siihen varallisuusehtoja hallitus on lamaannuttanut rakentamisteollisuuden ja asuntosijoittamisen täysin. Se on ollut tyhmistä tyhmin teko.

Varsinainen valopää on ollut eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps.), joka valitteli jokin aika sitten iltapäivälehden jutussa, ettei saakaan asuntosijoitusrahastoonsa laittamiaan varoja takaisin, kun rahasto on viheltänyt pelin poikki eikä palauta edes pääomia asuntojen hintojen roikkuessa alhaalla, eikä asuntoja kannata realisoida.

Kirkkoslavistikan asiantuntemus ei ehkä luo parhaita lähtökohtia talouden kausaaliyhteyksien ymmärtämiseen, etenkään sen, millä tavoin asuntorahastojen tuotot ovat koostuneet suureksi osaksi juuri Kelan asumistuista.

Asuntorahastojen sijoittajat jos ketkä ovat siis itse eläneet veronmaksajien rahoilla ja vuokra-asuntojen asumistuilla, mutta leveämmin kuin muut ihmiset. Olisi siis puhemieskin ajatellut asiaa silloin, kun puolueensa meni leikkaamaan asumisen tukia.

Hallituksessa ei ymmärretä myöskään sosiaaliturvan kiertymisilmiötä

Mitä muuta kiertymisilmiö tarkoittaa kuin rahan kulkua asukkaiden kautta myös rakennusteollisuudelle ja sijoittajille?

Sosiaaliturvan piirissä kiertymisilmiö tarkoittaa sitä, että yhteen etuuteen, kuten työttömyysturvaan tai asumistukeen, tehdyt leikkaukset päätyvät viimesijaisen tukimuodon, eli toimeentulotuen, täytettäviksi. 

Sillä tavoin valtio ei lopulta säästä mitään, tai säästöt jäävät marginaalisiksi ja haitat voivat käydä kalliimmiksi.

Valtio voi periaatteessa säästää vain sen verran, minkä väliinputoajat menettävät. Heitä ovat esimerkiksi omistusasukkaat. Osa kansalaisista saattaa jopa kuolla hallituksen leikkausten vuoksi.

Sen sijaan useat muut, kuten pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleet varattomat, saavat leikkauksilleen kompensaation toimeentulotuesta, sillä he täyttävät täydellisesti Suomen omistamis-, yrittämis-, kouluttautumis- ja työntekovihamielisen sosiaaliturvajärjestelmän köyhyysihanteet.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi he lisääntyvät Suomessa kantaväestöä nopeammin, kun valtio kattaa heille pöydän samanaikaisesti, kun suomalaisten omaa sosiaaliturvaa huononnetaan.

Näin myös maahanmuuttokriitikkona tunnettu Riikka Purra tulee edistäneeksi väestönvaihtoa omassa tyrmistyttävässä typeryydessään. 

Juuri sosiaalietuusperäisen maahanmuuton jättiläismäiset kulut ja loputon kotouttaminen ovat syöneet leivän suomalaisten ihmisten pöydästä ja johtaneet sosiaaliturvaleikkauksiin (aiheesta täällä).

Vieraskielisten osuus toimeentulotuen saajista on noin 30 prosenttia, mikä väestöosuuksiin suhteutettuna on valtavan paljon kantaväestöön verrattuna. Ulkomaalaistaustaisten työttömyysaste on noin 20 prosenttia, ja puolet arabiaa tai somaliaa puhuvista nostaa tukia.

Leikkauspolitiikan uhreja eivät olekaan nuo näennäisesti ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevat”. He saavat edelleen lähes täyden kompensaation ensisijaisten perusetuuksiensa leikkauksille toimeentulotuesta!

Leikkauksilla ja varattomuusehtojen laajennuksilla on runneltu toiseksi ja kolmanneksi huonoimmassa asemassa olevien suomalaisten asemaa, kun heidän varallisuuttaan on poltettu käyttäen sytykkeenä Kela-riippuvuutta ja johdattelemalla myös heitä hankkiutumaan mahdollisimman sopiviksi täyttämään sosiaaliturvalakien ja Kelan köyhyys-, surkeus- ja kurjuustavoitteet.

Etenkin toimeentulotukijärjestelmän varattomuusehto rohkaisee köyhänä pysymiseen ja lannistumiseen. Samoin vaikuttaa yleiseen asumistukeen lisätty varallisuusharkinta. Eläkeläisten asumistuessa on ollut jo pitkään varallisuusehto, jotta ikäihmiset voisivat mahdollisimman pahoin ja jotta heidän täytyisi käyttää säästönsä juokseviin kuluihinsa, eivätkä myöskään perilliset perisi koskaan mitään.

Pahinta on, että poliittinen vihervasemmisto ei hallitusvaltaan joskus mahdollisesti palatessaan korjaa tehtyjä virheitä eikä varsinkaan poista varallisuusehtoja, sillä vasemmistossa kaikkea omistamista pidetään vääränä jo pelkästään sosialistiseen ideologiaan liittyvistä syistä. Vihervasemmistossa nautitaan, kun oikeisto tekee likaisen leikkaustyön puolestaan, ja maahanmuutto jatkuu.

Oikeistopuolueet lisäävät varattomuusvaateita lakeihin, vaikka omistamisen runteleminen on oikeiston poliittisen ideologian vastaista. Vasemmiston kiilusilmät ja viher-Hitlerit puolestaan karsastavat kaikkea omistamista, ja siksi Kela-riippuvaisen ihmisen varallisuutta ei suojele mikään eikä kukaan. 

Vihervasemmiston äänestäjät pitävät niin itsepintaisesti kiinni omasta samastumisestaan köyhyyden ja kurjuuden perikuvana pidettyihin pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin, että he eivät pysty kognitiivisten rajoitustensa vuoksi ymmärtämään juuri maahanmuuton kalvaneen heidän perusturvansa pois. Siksi he huutavat yhteen ääneen lisää maahanmuutoa mutta myös mannaa omalle lautaselleen. 

Kaikkien jotakin omistavien, pienituloisten ja vähävaraisten ihmisten ultimaattisia vihollisia ovat Suomessa sekä oikeisto että vasemmisto ja niiden molempien operatiivis-pragmaattinen raastokone: Kela.

Niin sanotut sosiaaliturvan asiantuntijat taas ovat julkisin varoin rahoitettuja professoreja ja byrokraatteja, jotka puhuvat varattomuusehtojen lisäämisen puolesta, kunhan vain oma palkkansa juoksee. He eivät poikkea mitenkään rehdistä perussuomalaisesta, kokoomuslaisesta tai sosiaalidemokraattisesta kaivuri-Markusta, joka tuskailee, että ”minä kun ei muiden menoja maksa!” 

Tosin tuo kahden kolmasosan keskiluokkaiseen diktatuuriin kuuluva rehti työläinen voi itse olla seuraavana aamuna työtön ja tuloton Kelan asiakas, pienyritys konkurssissa ja kaivuri varattomuusehtojen sanelemassa pakkomyynnissä. Hänen säästönsä puolestaan sulattaa viimeistään eläkeläisen asumistuen varallisuusehto.

Pääministeri juo sarvesta verta

Petteri Orpo tilkitsee valtion budjettia väliinputoajien varallisuudella ja heidän hengellään. Petteri Orpo juo sosiaaliturvan aukoista ja silmukoista läpi humahtaneiden suomalaisten verta.

Hänellä on sitä myös käsissään, sillä monet ihmiset ovat päätyneet hyppämään metron alle tai muutoin päättämään päivänsä Suomen hallituksen tekemien perusturvaleikkausten vuoksi.

Perusturvaan lisäämillään varattomuusehdoilla, varallisuusharkinnoilla ja muulla kansalaisten kiusaamisillaan hallitus kannustaa ihmisiä täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Hallituksen politiikan tuloksena työttömien ihmisten kannattaa vain ja ainoastaan luopua kaikesta yrittämisestä, joka johtaisi vähäiseenkin tulonmuodostukseen tai varallisuuden karttumiseen.

Ongelman takaa kajastelee kirkkaasti tuo viimesijaisessa tukimuodossa eli toimeentulotuessa oleva varattomuusehto. Sen mukaan ihmisten pitää olla rutiköyhiä saadakseen olemassaololleen oikeutuksen.

Juuri edellä mainitut hallituksen ja Kelan menettelytavat ovat johtaneet siihen, että taivastellaan sitten ihmisten alkoholisoitumista, pakoa huumeisiin, epäluottamusta tulevaisuuteen ja poliitikkoihin, yleistä ahdistuneisuutta, nuorten mielenterveysongelmia ja itsemurhia.

Syy ihmisten pahoinvointiin Suomessa on Suomen sairas sosiaaliturvajärjestelmä, jonka varattomuusehdot pitävät huolen siitä, että ei kannata yrittää yhtään mitään, ei työntekoa, kouluttautumista eikä yrittämistä, kun Kelan helvetinkone voi viedä hetkessä kaiken alta.

Urkintaa ja muuta henkistä pahoinpitelyä Kela perustelee ”asiakaspalvelun parantamisella”, ”asiakkaiden omalla edulla” ja ”huolenpidolla”, vaikka asiat ovat täysin toisin päin. Kela koettaa oikeuttaa röyhkeyttään esimerkiksi thihk the children -verukkeella, vaikka aikuiset eivät tarvitse lapsenvahteja, ja kyse on epäarvona tunnetusta holhouksesta.

”Hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä” eli verorahoitteisissa suojatyöpaikoissa maleksivat Kelan viranomaiset kehtaavat perustella tietojen kaivelua myös ylivoimaisella etiikallaan, jonka mukaan he katsovat tiliotteista ”vain” tarpeellisina pitämänsä tiedot, vaikka tosiasiassa he näkevät tietenkin kaikki tiedot. 

Ihmisten tarpeisiin ja yksityiselämään puuttuminen on habermasilaisessa filosofiassa mainittua elämismaailman kolonisaatiota, ja eikö sinustakin tunnu kuin panssarikolonnat marssisivat kotiisi, kun joudut asioimaan Kelan kanssa? Se on ihmisten laittamista foucaultlaiseen panopticoniin.

 

Stasi-Kela kuuluisi KGB-museoon

Kelan drakoniset menettelytavat eivät ole tietenkään Kelan virkailijoiden omaa syytä, ja he voivatkin suojautua moraaliselta paheksunnalta sekä peittää huonoa omantuntoaan levittelemällä käsiään sekä toteamalla, että ”työtähän me vain teemme!” Työn tekeminen kun mielletään asiaksi, jonka ajatellaan oikeuttavan kaiken.

Mutta Kelan viranomaisten asenteet myös vaihtelevat paljon, ja pahanilkinen viranhaltija voi kaivaa poliittisesti erimielisen asiakkaan tietoja esille sinnikkäämmin kuin Sudanin gerbiili. Tämän toteaminen olisi asiallista, ellei vertailukohta olisi liian leikkisä ja sympatiaa herättävä verrattuna Kela-viranomaisten sysimustaan pahuuteen. 

Kelan viranomaiset voivat tuhota ihmisen koko elämän takaisinperinnöillään ja läpivalaisuillaan, jotka johtuvat perimmältään sosiaaliturvan omistamisvihamielisistä varallisuusharkinnoista ja myös tulorajoista. Niistä kärsivät etenkin opiskelijat, joilla ei ole samanlaista toimeentulon oikeutta kuin työttömillä; tosin kaikkien perusturvan varassa sinnittelevien ihmisten asema on erittäin heikko, kun perustoimeentuloon ei ole oikeutta ilman ryhtymistä rutiköyhiksi.

Moraaliselta asemaltaan ja yhteiskunnalliselta arvostukseltaan Kelan viranomaiset ja muut sukkapuikkoneuvostojen hallitusammattilaiset ovat selvästi asiakkainaan toimivien pultsarien alapuolella ja petoksia tekevät huijarit puolestaan heidän yläpuolellaan.

He ovatkin oikeasti vain uhreja, jotka ovat yrittäneet suojella perustuslaillisia oikeuksiaan, kuten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja tietosuojaa, sekä pyrkineet suojautumaan poliitikkojen ja sosiaaliturvan suunnittelijoiden heitä vastaan kohdistamalta henkiseltä väkivallalta.

Jossakin Suomea kansanvaltaisemmassa maassa Kelan viranomaiset vietäisiin ehkä uudelleenkoulutusleirille ja heidän palkkansa perittäisiin takaisin, jolloin hekin saisivat tietää, miltä Siperia tuntuu.

Perimmäinen syy Kelassa kärjistyviin yhteiskunnallisiin konflkteihin ei ole tietenkään Kelan, sillä se on pelkkä toimeenpaneva elin.

Syy on poliitikkojen. Heidän omavaltaiseen tarveharkintaansa nojaava lainsäädäntö on lähtöisin sekä porvarien että sosialistien kynästä. Porvarien mielestä sosiaaliturvaa pitäisi olla aina mahdollisimman vähän, ja sosialistit haluaisivat yhdistää sosiaaliturvan vain kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteeseen, huonossa asemassa pysymistä ylläpitäviin köyhyysihanteisiin sekä omaan työ- ja etujärjestöpolitiikkansa.

Jokainen kärsivä kansalainen on yleensä ääni vasemmistolle, joten vasemmisto ei oikeasti pyri parantamaan huono-osaisten asemaa vaan ainoastaan takaamaan, että valitusta riittää myös TV-uutisten rituaaleihin ja sensaatiolehtien sosiaalipornoon.

Tämä on vasemmiston paradoksi, aivan niin kuin liberalismin paradoksi muodostuu tosiasiasta, että liberaali joutuu hyväksymään myös fundamentalismin osana vapaamielisyyttään.

Yhtä ristiriitaisella tavalla vasemmistolainen vapaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattaja joutuu hyväksymään niistä seuraavat sopeuttamisen, mukauttamisen ja samanlaisiksi tekemisen pyrkimykset, joilla vapauksia lopulta kavennetaan ja erilaisuuden särmiä hiotaan pois.

Syy Suomen sosiaaliturvan ehtymiseen: maahanmuutto 

Suuri osa Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kuivumisesta johtuu sosiaaliturvahakuisesta maahanmuutosta, kiitos vihervasemmiston.

Sosiaaliturvajärjestelmän vinoutuminen puolestaan on alkanut tosiasiasta, että sen ovat sorvanneet (aina työttömyysturvajärjestelmästä alkaen) elinkeinoelämän ja ay-järjestöjen korporaatiot, ja poliitikot ovat lyöneet nuijan pöytään, jolloin yksilöiden etu ja yhteiskunnan kokonaisetu on jätetty syrjään. 

Valokeilaan on nostettu työ, jonka katsotaan pyhittävän ja oikeuttavan kaiken, vaikka suuri osa etenkin julkisen hallinnon piirissä tehtävästä työstä on peräti turhaa tai jopa tuhoisaa.

EK on haalinut maahamme ulkomaista työvoimaa, vaikka maassamme ei ole pulaa työvoiman määrästä eikä laadusta vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Ay-liike on antanut periksi, koska sosialistinen internationalismi ja ylirajainen kansainvälisyyden EU-ideologia velvoittavat.

Näin Suomeen on syntynyt suuri työttömien joukko, ja sosiaalietuusperäiset maahanmuuttajat ovat syöneet einekset pois suomalaisten työttömien ruokapöydistä.

Myös työttömyydestä itsestään on tullut silmätikku poliittisiin debatteihin, vaikka kohtuullinen määrä työttömyyttä kuuluu kaikkeen markkinatalouteen ja yhteiskuntaelämään.

Nykyisin työttömyys kuitenkin tuomitaan moralistisesti, koska ongelma on kasvanut maahanmuuton myötä suureksi, ja siksi lievääkään joutilaisuutta ei enää sulateta.

 

Työn väheneminen on ikiaikainen tavoite 

Porvarien ja sosialistien yhteisellä työpoliittisella tarveharkinnalla työttömiä ihmisiä pakotetaan teeskentelemään työelämän käytettävissä oloa, vaikka kaikkea hyödyllistä yhteiskunnallista toimintaa ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan.

Sellaista toimintaa on usea tieteellinen ja taiteellinen toiminta sekä välttämätön hoivatyö ja kotiaskare. Työtä ja siihen yhdistettävää tarveharkintaa on korostettu liikaa, kun myös sosiaaliturva on sidottu työpoliittiseen syyperustaisuuteen. Vain harva tehtävä myöskään työelämän sisällä tuottaa välttämättömiä tai markkinoilla vaihtokelpoisia sekä rahaa tuottavia arvoja.

Sellaista olisi esimerkiksi koneiden rakentelu ja tietokoneohjelmien sekä vastaavien artefaktien tuottaminen, mutta ei esimerkiksi byrokraatin työ.

Sen ohella myös moni teollinen työ tuottaa merkittäviä epäarvoja; ajatellaan vaikkapa autojen rakentamista, kun sivuseurauksena on syntynyt ilmansaasteita, teollisuusjätteitä, romua ja kuolonkolareita.

Filosofin työ puolestaan keskittyy luomaan ja kartoittamaan niitä arvoja ja tavoitteita, joille kaikki yhteiskuntaelämä legitimoituu, ja sellaisena moinen näennäinen laiskottelu voi olla hyvin hyödyllistä ja rakentavaa.

Työn väheneminen on ikiaikainen arvo, jota kannattaa edistää siten, että säilyvät sekä kohtuullisen toimeentulon että luovan joutilaisuuden mahdollisuudet.

Tulevaisuudessa tekoäly syövyttää suuren osan asiantuntijatyöstä pois, esimerkkinä nyt vaikkapa julkisuudessa usein mainittu koodaaminen, jota varten ei tarvita enää laivalasteittain tulevia akavalaisia Suomessa karjuvaa työvoimapulaa helpottamaan.

Ilman maahanmuuton aiheuttamaa työttömyyspaniikkia työttömyys ja toimettomuus eivät erottuisi ongelmiksi, vaan ne olisivat osa hyvää elintasoa ja onnellisuutta, johon olisi pystyttävä sopeutumaan ilman paniikinomaista huolestumista siitä, että työtä ei ole enää tarjolla entiseen tapaan.

Tähän muutokseen olisi varauduttava muokkaamalla koko perusturvajärjestelmä negatiivisen tuloveron kaltaiseksi perustulojärjestelmäksi. Vastoin yleistä käsitystä se ei tulisi nykykuluja kallimmaksi, jos korkeat päivärahat ja eläkkeet juustohöylättäisiin pois ja Kelan kuitintarkastuslinjasto ajettaisiin alas. 

Negatiivinen tulovero ohjaisi myös tekemään tilapäistöitä ja johtaisi siten työn ihanuuden ja tulojen jakautumiseen useammille.

 

Varallisuusehdot ja -harkinnat ovat sosiaaliturvajärjestelmän syöpä

Sosiaaliturvajärjestelmässämme olevat varallisuusehdot aiheuttavat lähes kaiken sen pahan, jonka vuoksi nuorisokin on masentunutta eikä yritä mitään vaan vieraantuu yhteiskunnasta erakoituen pelien, sosiaalisen median ja virtuaalitodellisuuksien pilvitodellisuuteen.

Toimeentulotuki on kannustavaan tehtävään täysin soveltumaton. Se kannustaa vain hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman köyhäksi.

Toimeentulotuki ja sen varattomuusehdot sekä asumistukeen sisällytetyt varallisuusharkinnat ovat koko sosiaaliturvajärjestelmän syöpä. Syöpäsairauden takaa kajastelee toinen suuri sairaus, eli tarveharkinta. 

Se tarkoittaa, että lähes kaikki sosiaaliturva nojaa Suomessa viranomaisen valtaan päättää siitä, mitä sinä tarvitset. Et voi siis itse päättää tarpeistasi, vaan poliitikot ja viranomaiset määrittelevät ne sinulle! 

Hyvänä huonona esimerkkinä on ensisijaiseen sosiaaliturvan muotoon, eli työttömyysturvaan, liittyvä työpoliittinen tarveharkinta. Työttömyysturvalain mukaan työttömyysetuuksia voi saada vain, jos on työmarkkinoiden käytettävissä. 

Kun ihmisten toimeentulo pyritään sitomaan työn tuoksinaan, ei huomata, että työtä on aina tarjolla vähemmän kuin tekijöitä. Näin työttömyys on jatkuva ilmiö, ja työttömäksi julistautumisesta on tehty eräiden ihmisten elämän edellytys.

Kyse ei ole enää työelämän käytettävissä olemisesta vaan sen vastakohdasta: pysymisestä työttömänä työnhakijana työviranomaisissa. Poliitikot ja viranomaiset siis pakottavat ihmisiä näyttelemään työelämän käytettävissä olemista, jotta nämä ihmiset voisivat ylipäänsä pysyä hengissä, vaikka työttömyys sinänsä on laajaa ja korjaamatonta.

Lisäksi jo maininta työelämän käytettävissä olemisesta lyttää ihmiset esineellistävästi käytöllisen suhteen alaisiksi, ikään kuin ihmiset olisivat pragmaattisesti hyödynnettävissä tai hyväksi käytettävissä olevia olentoja tai laitteistoja.

Tietty keskimääräinen prosenttiosuus ihmisistä on aina työttöminä. Siten he mahdollistavat toisten ihmisten työssä olemisen, joten heitä ei sovi moittia siitä, että he joutuvat olemaan ilman työtä ja sen tuottamaa ansiotuloa.

Työelämän arvoihin perustuvassa työyhteiskunnassa työssä olemisen sanotaan tuottavan suuria vapauksia. Niin onkin, jos työssä olevan elämää verrataan Kela-riippuvaisen työttömän asemaan. Siinä roolissa ollessaan ihminen on auttamattomasti objektina, pahoinpideltävänä ja kidutettavana. Sen sijaan työssä oleva ja sillä tavalla toimeentuleva saa pankkitilin ja -kortin sekä pitää tietonsa ominaan. 

Tosiasiassa työelämässä olevia ihmisiä rajoittaa työelämän mielipidevankeus, jonka vuoksi he eivät voi edustaa itseään ja näkemyksiään vapaasti eivätkä sanoa sitä, minkä filosofia edellyttäisi. Työelämään osallistuminen vaatii oman persoonan ja näkemystensä peittämistä, poliittista korrektiutta sekä sitoutumista työnantajan niin sanottuihin arvoihin, eli ideologiaan. Se luo riippuvuutta, joka on filosofian vihollinen.

Onko sitten työelämän käytettävissä oleminen tai työn tekeminen itseisarvo tai ansio? Ei ole. Työelämässä tuotetaan arvojen lisäksi myös paljon epäarvoja ja hyödyttömiä asioita tavaramarkkinoille. Ekonomit (ne paremmat merkonomit) koettavat saada ihmiset ostamaan kaikkea mitä ihmiset eivät oikeasti tarvitse. Ja taaskin on kyse tarpeiden manipuloinnista, mutta toisella tavalla. 

Markkinamarakatit koettavat muokata tarpeitasi keksimällä niitä sinulle lisää. Poliitikot puolestaan koettavat määritellä tarpeesi uudestaan vähentääkseen aitoja tarpeitasi tai leikatakseen sosiaaliturvaa. 

Pahinta tarveharkinta on, kun ihmiset pakotetaan hakemaan töitä, joita ei ole. Tämä on kaikkien tuntema työnhakuvelvoite, joka tukkii firmojen ja julkisten työpaikkojen rekrytointiosastot.

Tulos on, että HR-osastojen viestintäkoulutetut pissikset ovat ihmeissään saadessaan useita satoja hakemuksia täysin soveltumattomilta ja kelpoisuusehdot täyttämättömiltä ihmisiltä.

 

Yleistukeen ei pidä sisällyttää varallisuusharkintaa eikä ajallisen keston rajoitusta 

Työpoliittisen tarveharkinnan lisäksi sosiaaliturvan verkostoissa sovelletaan laajalti varallisuusharkintaa, josta oli puhe edellä. Sen kautta romutetaan ihmisten omaisuudensuoja ja omaisuus, jolloin porvarihallitus sosialisoi yksityisten kansalaisten varallisuutta hoitaakseen valtion velkoja.

Parempi olisi kuitenkin velkaannuttaa valtiota kuin velkaannuttaa yksilöitä, sillä valtio on erilainen pankkiasiakas kuin yksittäinen ihminen. Valtio voi nimittäin säätää pankkilait uusiksi ja rahoittaa fiat-rahalla myös itseään keskuspankin kautta, kuten laajasti tehdäänkin.

Kertakaikkisen rosvomaista on, jos hallitus ennen pitkää laajentaa toimeentulotuen ja asumistuen varallisuusehdot myös Kelan työttömyysetuuksien tilalle perustettuun yleistukeen (aiheesta täällä). Tämä on mahdollista, sillä hallitus kaavailee, että yleistukea ja asumistukea haettaisiin yhdessä ja samalla lomakkeella. Näin yleisessä asumistuessa oleva varallisuusharkinta voi liukua työttömyysturvaa korvaavan yleistuen puolelle, ja sillä tavoin tarveharkintaa laajennettaisiin jälleen varallisuusehdon suuntaan.

Toinen yleistukeen liittyvä sudenkuoppa on siinä, että yleistuesta tehtäisiin kestoltaan rajoitettu, toisin kuin työmarkkinatuki on. Silloin ihmisiä alkaisi putoilla yleistuelta toimeentulotuelle, joka on pahin kannusteloukku.

Toimeentulotukea puolestaan eivät saa kunnon ihmiset, jotka ovat huolehtineet taloudestaan hyvin. Tätä kautta yleistukeen sisältyisi piilevä varattomuusehto, joka olisi kuolema monelle työttömälle kansalaiselle ja etenkin ikääntyneille, joille Kelan työmarkkinatuki ja sitä vastaava yleistuki ovat muodostuneet viimeisiksi oljenkorsiksi.

 

Varattomuusehdot vaarantavat omaisuudensuojan lisäksi myös yhdenvertaisuuden 

Yleisen asumistuen poistamista omistusasukkailta perusteltiin sillä, että lisättäessä esimerkiksi säästöjä, osakeomistuksia ja rahastosijoituksia koskeva varallisuusehto yleiseen asumistukeen, on poistettava mahdollisuus pitää varallisuutensa asunnon muodossa, jotta omaisuutta ei voisi ikään kuin piilottaa seiniin.

Tämä oli vastoin Suomessa pyhäksi muodostunutta oman tuvan ja luvan identiteettiä, joka on ollut voimassa torpparilaitoisen kumoamisesta asti. Nyt porvarihallitus tekee omistusasukkaista vähitellen torppareita, eli uusien vuokrapehtoorien hyyryläisiä. 

Koska valtio ei hyödy kyseisestä kalvamisesta yhtään mitään ihmisten siirtyessä entistä enemmän asumistukea ahmaiseviin vuokra-asuntoihin, ei asumistukeen olisi pitänyt liittää minkäänlaista varattomuusehtoa eikä myöskään poistaa asumistukea omistusasukkailta.

Oikea keino ei ole siis ollut valtion kajoaminen kansalaisten kaikenlaiseen varallisuuteen, vaan oikea keino olisi ollut varallisuusehtojen täydellinen poistaminen asumistuesta ja omistusasukkaiden säilyttäminen asumistuen piirissä asumisen hoitokulujen osalta.

Kela-tukia saavat voivat edelleenkin pitää omaisuutensa Kela-KGB:lle näkymättömässä muodossa, esimerkiksi kultaharkoissa, virtuaalivaluutoissa, pöytähopeissa tai käteisenä. Tämä tarkoittaa, että sosiaaliturvajärjestelmän varallisuusehdot kohtelevat ihmisiä edelleen perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti.

Tilannetta ei pidä korjata siten, että urkintaoikeuksia ja tiedonantovelvollisuuksia entisestään lisättäisiin tai käteinen raha poistettaisiin (johon valtio virittelee alkusointuja ns. digilompakon perustamisella), vaan siten, että varallisuusharkinnoista ja -ehdoista luovuttaisiin.

Varallisuus ylipäänsä edistää ihmisten suoriutumista yhteiskunnassa omatoimisesti, kun taas köyhtymään kannustaminen halvaannuttaa. Omatoiminen suoriutuminen on myös sosiaalihuoltolain tavoite.

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus välttämättömien juoksevien kulujensa mukaiseen tulonsaantiin ilman varallisuuteen kohdistuvaa realisointivaatimusta ja ilman asiaan liittyvää tarkkailua.

Mitä EU sanoo Suomen perusturvasta?

Moraalin näkökulmasta poliitikoilla ei pitäisi olla minkäänlaista oikeutta eikä mahdollisuutta alentaa kansalaisten juokseviin asuin- ja ravintomenoihinsa tarvitsemaa perusturvaa tietyn minimirajan alapuolelle omilla mielipiteidenvaraisilla päätöksillään.

Petteri Orpon hallituksen toimesta näin on kuitenkin tehty. EU:n perusoikeuskirjan artiklassa 34 tunnustetaan oikeus sosiaaliturvaan ja sosiaalihuoltoon (social security and social assistance).

Vaikka sosiaaliturvan taso onkin jätetty kansallisen harkinnan varaan, jäsenvaltio ei saa rikkoa perusoikeuskirjan määräyksiä, EU-asetuksia ja direktiivejä, jotka koskevat esimerkiksi omaisuudensuojaa ja vähimmäispalkkaa, joutumatta rikkomusmenettelyyn (infringement procedure). 

EU:ssa vallitsee sosiaaliturvan heikentämiskielto sekä periaate (do not regression), joka nojaa Uuteen Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan (Revisited European Social Charter).

Euroopan sosiaalisen oikeuksien komitea on selvästi jo aiemmin todennut, että Suomen työmarkkinatukea ja sosiaaliturvaa koskevat leikkaukset ovat rikkoneet peruskirjan määräyksiä.

Vaikka Suomen hallituksen päätökset, joilla se on heikentänyt asumistuen ehtoja ja supistanut oikeutettujen kohteiden alaa, eivät suoraan rikkoisi EU-säädöksiä, ne vaarantavat perusoikeuden kotiin sekä rikkovat omaisuudensuojaa vastaan.

Lisäksi Suomen oma perustuslaki määrää rajat sille, kuinka paljon perusturvaa voidaan huonontaa niin, että myös muut oikeudet, kuten ihmisarvo, vielä säilyvät.

Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitea (ECSR) on antanut viime vuosina liudan ratkaisuja, joissa se on todennut (no. 172/2018), että monet sosiaaliturvaetuudet, kuten sairauspäiväraha, vanhempainraha, kuntoutusraha, työttömyysturvan peruspäiväraha ja takuueläke, jäävät alle 40 %:iin valtiossa vallitsevasta ekvivalentista mediaanitulosta, mikä komitean mielestä on ”ilmiselvästi riittämätöntä” (manifestly inadequate) peruskirjan tarkoittamalla tavalla.

Samoin komitea on todennut (no. 108/2014), että erityisesti työmarkkinatuki ei riitä perustarpeiden tyydyttämiseen lainkaan, koska työmarkkinatuki on vain noin 56 % siitä, mitä 40 %:n mediaaniansio olisi.

Komitea on myös todennut, että takuueläke jää Suomen järjestelmässä selvästi alle 40 prosentin tason suhteessa ekvivalentoituihin mediaanituloihin.

Komitea arvioi, että etuutta, joka jää alle 40 %:iin mediaanitulosta, on keinotekoista yhdistää muihin etuuksiin (esimerkiksi asumistukeen ja toimeentulotukeen) näissä tukimuodoissa olevien varallisuusehtojen vuoksi, eivätkä ne siten riitä korjaamaan tilannetta yhdenvertaisesti.

Tämä tarkoittaa, että perusturvan tasoa pitäisi korottaa niin, että ensisijaista etuutta täydentämään ei tarvittaisi muiden etuuksien tilkkutäkkiä.

Työmarkkinatuen, kansaneläkkeen tai takuueläkkeen tasoa olisi siis korotettava, eikä työmarkkinatukea korvaavaksi aiottuun yleistukeen eikä eläkkeisiin pitäisi sisällyttää minkäänlaisia varallisuusehtoja eikä ajallisen keston rajoituksia.

Ainoa toimiva ratkaisu olisi perustulo.

Suomalaisen palkansaajan mediaaniansio oli vuonna 2022 noin 3 630 €/kk brutto. Koska 40 % tästä summasta olisi noin 1 450 €/kk, tarpeellinen etuustaso olisi verot ja sosiaalivakuutusmaksut vähennettynä noin 1 200 €/kk käteen jokaiselle, mahdollisesti asuinpaikkakohtaisella luokituksella painotettuna.

 

Perustulo on ainoa tie pois sosiaaliturvajärjestelmän tuhoisuudesta

Tähän maahan tarvitaan perustulojärjestelmä, joka on negatiivisen tuloveron kaltainen eikä sisällä varallisuusehtoista tarveharkintaa.

Perustulojärjestelmässä ketään ei pakotettaisi kuluttamaan varallisuuttaan välttämättömiin elinkustannuksiinsa, jotka johtuvat minimiasuinkuluista ja ravinnosta.

Vain tällainen perusturvajärjestelmä olisi aidosti ihmistä tukeva ja parempaan elämään ohjaava sekä työhön, opiskeluun, itsensä kehittämiseen ja ansioihin kannustava.

Sen sijaan kaikki varattomuusehdon sisältävät perusturvan muodot vaativat nykyisin ihmisten köyhtymistä ja omaisuuden pois kuluttamista.

Perustulojärjestelmässä jokaiselle, joka on ansiotulojen ulkopuolella esimerkiksi työttömyden vuoksi, pitäisi maksaa sama elämiseen ja juokseviin menoihin riittävä määrä rahaa, olkoon se vaikka tuo edellä viitattu runsas tonni käteen kuukaudessa.

Järjestelmä korvaisi työttömyysetuudet, kansaneläkkeet, takuueläkkeet ja opintotuen. 

Kenellekään ei toisaalta pitäisi maksaa enempää, ei myöskään sille työttömäksi noin 10 000 euron kuukausipalkalta joutunelle hammaslääkärille, joka helposti saisi ansiosidonnaista päivärahaa noin puolet palkastaan.

Leikkaamalla ansiosidonnaiset työttömyyspäivärahat kokonaan pois voitaisiin täyttää perusturvaa alhaalta päin. Ratkaisu olisi oikeudenmukainen sekä työttömille, joiden keskinäinen asema yhdenvertaistuisi, että muille kansalaisille.

Hammaslääkärin työttömyys ei ole näet hänelle itselleen eikä yhteiskunnalle sen arvokkaampaa kuin muidenkaan ihmisten työttömyys.

Maassamme on reaaliaikainen tulorekisteri, jonka ansiosta negatiivinen tulovero voidaan panna täytäntöön. Esittelin sen periaatteet jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. uud. p. 2010, 3. uud. p. 2015).

Tukeuduin mallissani Nobel-palkitun taloustieteilijän Milton Friedmanin ideaan, jonka hän esitteli teoksessaan Free to choose. Tällainen malli toimii ja säästää julkisia varoja, kun se tekee lopun sosiaaliturvajärjestelmän kuitintarkastuslinjastosta, jossa työskentelee suuri määrä sosiaalibyrokraatteja. Osa heistä vapautuisi tosiasialliseen sosiaalityöhön, ja loppujen olisi tultava toimeen perustulolla tai etsittävä muita hommia. 

Suomen kansanedustajista yli puoluerajojen kokoonpantu sosiaaliturvakomitea on sen sijaan eri linjoilla.

 

Perustuloa vastustavat sekä oikeisto että vasemmisto – ja molemmat järjen vastaisesti 

Parlamentaarinen perusturvakomitea ei kannata perustulomallia vaan on linjannut, että yleistuen pitäisi olla joka tapauksessa syyperustainen ja tarveharkintainen. Vasemmiston mielestä sen pitää nojata työpoliittiseen tarveharkintaan, mutta oikeisto haluaisi mennä vielä pitemmälle.

Petteri Orpo pitää tavoiteltavana Isossa-Britanniassa toimeenpantua social credit -järjestelmää, josta on saatu huonoja uutisia, ja ihmiset voivat pahoin. Mutta sekään ei riitä porvareille. 

Kokoomuksen kaavailut niin sanotusta Singaporen mallista Suomen olojen esimerkiksi ovat aivan sekopäisiä, vaikka ja koska mallia ajetaan perin ideologisella ”työn kunnianpalautuksella” – siis töiden, joita ei ole.

Monikaan ei ehkä tiedä, että Singaporessa ei ole minkäänlaista työttömyysturvajärjestelmää, vaan sosiaaliturva perustuu yksilön omaan etukäteissäästämiseen. Sellaisen Kokoomus ja heitä avustavat Perussuomalaiset haluaisivat ilmeisesti luoda tähän maahan!

Heille ei riitä, että he ovat hallituskaudellaan repineet palasiksi työttömyysturvaa, asumistukea, ammattiyhdistysten oikeuksia ja lisänneet eläke-eriarvoisuutta. Kapealla kauppiaanjärjellään he haluaisivat tehdä Suomesta Singaporen kaltaisen banaanivaltion, jossa köyhyys asuu samoilla kaduilla, joilla parveilee Rolls Roycella autoilevia pohatoita ja pankkiireita.

Singaporen mallia vastaan ei (erikoista kyllä) esitetä sitä argumenttia, että Suomessahan on jo etukäteissäästämiseen perustuva työttömyysturva- ja työeläkejärjestelmä, joka rahoitetaan (ainakin näennäisesti) työttömyysvakuutusmaksuilla ja eläkemaksuilla.

Kyseistä vasta-argumenttia ei käytetä, koska se on valetta, eikä eläkevastuita voida koskaan todellisuudessa kattaa tähänastisten eläkevastuiden ollessa jo noin 900 miljardia euroa. Mutta etukäteissäästämiseen viitataan aina, kun muistutetaan, että juuri niistä ansiosidonnaiset päivärahat ja työeläkkeet muka maksetaan. 

Totuus on, että ei makseta, vaan sekä ansiosidonnaiset päivärahat että työeläkkeet kuitataan pääosin verovaroista. Tämä puolestaan on vahva argumentti sen puolesta, että ansiosidonnaisista päivärahoista ja työeläkkeistä pitäisi päästä eroon tasasuuruisen perustulon hyväksi.

Työeläkkeistä joudutaan tinkimään tai luopumaan siksikin, että edam-sukupolvet elävät entisiä pitempään, ja eläkkeellä kellottelua voi jatkua vaikkapa neljänkymmenen vuoden ajan, joka vastaa koko työuran pituutta.

Ansiosidonnaiset työttömyyspäivärahat ovat myös vahva anti-insentiivi työelämään osallistumiselle. 

Lisäksi suuri osa eläkevaroista on valtiolla lainassa, ja valtio joutuu pulittamaan ne takaisin eläkeyhtiöille perimällä ne ihmisiltä toiseen kertaan veroina.

Koko työeläkejärjestelmä perustuu oletusten ja toiveiden varaisiin valheisiin. Se on myös sosiaalisesti epäoikeudenmukainen taatessaan korkeat eläketulot boomereille, jotka ovat monikymmenvuotisella työurallaan ehtineet hankkia omistusasunnot, huvilat, autot, purjeveneet ja lomaosakkeet.

Tilanteesta ei selvitä eteenpäin muutoin kuin leikkaamalla työeläkkeet perustulon tasoisen tasaeläkkeen tasolle, korottamalla yleistä vanhuuseläkeikää 70 ikävuoteen ja juustohöyläämällä ansiosidonnaiset päivärahat pois sekä täyttämällä näin syntyvillä säästöillä perusturvaa alhaalta päin.

Tätä totuutta ja siihen liittyvää välttämätöntä muutosta kenenkään poliitikon on vaikea sanoa samasta syystä kuin puolueiden on vaikea pitää poliittinen kannatuksensa.

Perusturvan korottaminen perustulon tasolle ja työeläkkeiden sekä ansiosidonnaisten työttömyysetuuksien madaltaminen samalle perustulon tasolle ei voine käydä päinsä puoluepoliittisten prosessien kautta, demokraattisesti, koska kansalaiset pyörtävät helposti kannatuksensa sellaisilta puolueilta, jotka uskaltavat leikata korkeimpia etuuksia, vaikka ne toisaalta korottaisivatkin alimpia.

Sen vuoksi järjelliseen uudistukseen tarvitaan asiantuntijuutta, jolta valitettavasti puuttuu toimivalta uudistuksen tekemiseen. Siksi tilanne on kohtalokkaan vaikea, ja kansakunnan syöksykierre jatkuu.

 

JUKKA HANKAMÄKI

filosofian ja valtiotieteiden tohtori

sosiaaliturvan järjestelmäasiantuntija 

Aiheista aiemmin

Rumaa jälkeä työttömyysturvan kauneuskisoissa – Varallisuusehdot eivät saa laajentua yleistukiuudistuksessa

Miksi Suomi sukeltaa? Hallitusohjelma on perussuomalaisten kohtalokas Koraani 

Lautasen nuolettaminen on fasismia – Yleistuesta ei pidä tehdä tarveharkintaista 

Sosiaalipoliittinen katastrofi on ovella: yleistuki voi romuttaa työttömyysturvan keston ja tehdä varattomuusvaatimuksista sosiaaliturvan ehdon 

”Kaikkein heikoimmassa asemissa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan