Sotahulluudesta

Alexander Stubb saa varmasti raikuvat aplodit toiminnastaan Trump-kuiskaajana ja muusta ulkopoliittisesta notkeudestaan. Mutta tulokset eurointoilusta ja Suomen kytkemisestä aina vain syvemmälle internationalismin kahleisiin ovat näkemättä. Kokonaisvisio puuttuu, tai jos se on, se on väärä.

Stubb lausui jokin aika sitten Iltalehden mukaan:

”Jos minulla olisi mahdollisuus, tekisin Ukrainasta heti Naton jäsenmaan. Mutta olen realistinen sen suhteen, ettei se ole poliittisesti mahdollista.”

Onneksi ei ole, sillä tiedättekö, mitä Stubbin toiveen toteutumisesta seuraisi?

Jos sotaa käyvästä Ukrainasta tehtäisiin NATOn jäsenmaa (vastoin NATOn liittymissääntöjä), myös Suomesta tulisi NATOn jäsenenä Ukrainan sodan osapuoli, ja Venäjän kanuunat kääntyisivät silloin suoraan Suomeen.

Stubb olisi siis valmis saattamaan Suomen sotaan Venäjän kanssa, mikä ei ehkä ole tasavallan presidentiltä täysin harkittu kannanotto.

Samalla kun toimittajat hyrisevät tyytyväisyydestä puolustusministeri Antti Häkkäsen (kok.) allekirjoitettua Turkin NATO-kokouksessa pinon puolustusteollisuussopimuksia, unohdetaan autuaasti se, millä Ukrainalle luvatut 70 euromiljardia maksetaan.

Kyseessä on lähes Suomen valtionbudjettia vastaava kasa rahaa, ja Suomi yksin on tukenut Ukrainaa sodan aikana jo yli 4,6 miljardilla eurolla, joka vastaa tuona aikana yleiseen asumistukeen käytettyjä varoja.

Venäjälle on tottahan toki pantava kampoihin, mutta Suomen ei ole järkevää vaahdota eturintamassa itään päin, sillä me olemme jo eturintamassa ja tarvitsemme resurssimme itse. Nyrkin puiminen Venäjälle merkitsee pahimmillaan pään lyömistä Karjalan mäntyyn, sillä aina tulee myös sodan jälkeinen aika.

Oman näkemykseni mukaan Ukrainan sota ei koskaan pääty, eikä siitä erotu selvää voittajaa. Se vain jää kesken, kuten Krimin sota 1800-luvun puolivälissä. Valtioiden ja liittokuntien välille jää konflikti, jota vain sanotaan rauhaksi ja joka toisin ajoin puhkeaa sodaksi.

NATOn kesäkokousedustajien puheissa vilahtelivat nyt ”suorituskyvyt” kuin Chippendales-strippajien mainoksissa.

Suomelle kansallisten ”kyvykkyyksien” kasvattaminen 3,5:een prosenttiin BKT:stä (337 mrd) maksaa yli 10 miljardia euroa vuodessa, ja Häkkänen sanoi, että uusia veroja ei sen vuoksi tule.

Joten voidaan kysyä, mistä tämä kaikki raha otetaan; Kokoomuksen mukaan ilmeisesti leikkaamalla kansalaisten perusturvaa. Valtiontalouden tarkastusviraston ja lehdistön mielestä NATO-kustannusten arviointi on mennyt pieleen, ja menoja on piilotettu myös eduskunnalta.

En väitä, että Suomella olisi ollut parempia vaihtoehtoja kuin liittyä NATOon, mutta liittokunnassa vallitseva sotahysteria uhkaa jäsenmaiden taloutta ja sitä kautta turvallisuutta jo enemmän kuin Venäjä omassa naurettavassa raihnaisuudessaan.

Häkkänen intoilee varustelukiimassaan, että Suomen pitää saada ilmavalvontaan myös ”oma kone”. Tämä tuo elävästi mieleen 1970-luvun TV-komediaan Sämpy liittyvän jakson ”Oma kone”, jossa erilaisten väärinkäsitysten tuloksena osastopäällikkö Putkosen ja johtaja Rosenqvistin matkatoimistoon päädyttiin hankkimaan oma lentokone.

Saab tarjosi Suomelle kahta GlobalEye-tutkakonetta jo Gripen-kaupan mukana, mutta Suomi ei tuolloin tarttunut tilaisuuteen. Häkkäsen retoriikan mukaan ”[n]yt tilanne on muuttunut ja kokonaiskuva hahmottunut.”

Tilanne muuttuu toki jatkossakin, mutta siihen asti keskitytään ilmeisesti miellyttämään Valkoisen talon aikuista vauvaa. Se puolestaan muodostaa oman TV-komediansa, jossa operoidaan ”prosenteilla bruttokansantuotteesta”.

Viiden prosentin puolustusmenotavoite on kuin liittokunnan maiden konkurssitavoite, kahdesta syystä. 

Ensinnäkin arviointiperuste on mielivaltainen. Se ei ota huomioon, että jäsenmaiden sijainti, tontti, väestöpohja ja kansantuotteen kertymä ovat täysin erilaiset ja vertailukelvottomat, eikä suuressa osassa maista ole edes yleistä asevelvollisuutta.

Toiseksi, puolustusmenojen osuuteen bruttokansantuotteesta voidaan sisällyttää muun muassa ratakiskojen kiillotusta, eivätkä laskuissa näy juuri tuon yleisen asevelvollisuuden tuottamat kontribuutiot, vaikka varusmiesten päivärahojen hyötysuhde puolustukselle on kaikkein tehokkain.

Vielä vihdoin Trump on sanonut, ettei Yhdysvaltojen itsensä tarvitse nostaa puolustusmenojaan 5 prosentin eikä edes 3,5 prosentin tasolle.

Tästä kaikesta ei sovi tietenkään moittia Trumpia, sillä hänellä riittää muiden aiheuttamia huolia ympäri maailmaa, ja Iranilta on otettava ydinpommin valmistusaineet tavalla tai toisella pois.

Pahinta sotahulluutta edustaakin Putin ja hänen hallintonsa, ja Lähi-idän maissa sotahulluus näyttää olevan kansantauti.

Ongelmana on, että hulluus tarttuu. Totalitaristiset ja terroristiset maat ovat saaneet myös länsimaat varustelukierteeseen, joka uhkaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita sisältäpäin.

Juuri siihen Putin on pyrkinyt.

Alexander Stubb on luullakseni väärässä otaksuessaan, että Venäjän painostaminen voisi johtaa Venäjän kansan kääntymiseen Putinia vastaan ja sitä kautta Venäjän pakottamiseen neuvottelupöytään.

Nykymenolla käy todennäköisesti päinvastoin, ja puolustusmenojen korottaminen ajaa Euroopan kansalaiset ahtaalle niin, että ihmisten puolustustahto murenee perusturvaleikkausten myötä ja velkakuorman kasvaessa. Näyttöä löytyy niin Ranskasta kuin Saksastakin, jossa AfD ja äärivasemmisto ovat löytäneet toisensa molempia laitoja yhdistävän yhteisen teeman kautta, ja se on köyhyys.

Venäjä ei kaadu piiritykseen, sillä se on totalitarismi, ja venäläinen etenee syvimmäkin rotkon halki kuin orvaskettä ravinnokseen nauttiva kaalikärpänen, mutta kansanvaltaiset Euroopan maat ovat herkkiä hajaannukselle juuri siksi, että ne ovat (vielä) kansanvaltaisia.

Putin puolestaan väistyy vain, jos FSO (liittovaltion suojelupalvelu), Rosgvardija (kansalliskaarti), SBP (presidentin turvallisuuspalvelu), FSB (liittovaltion turvallisuuspalvelu), SVR (ulkomainen tiedustelupalvelu), joku erimielinen kenraali tai oligargit yhdessä teloittavat miljoonapyövelinsä julistettuna syylliseksi Venäjän epäonnistumiseen sodassa.

Diktatuureissa kansa ei yleensäkään kumoa valtaa panssarivaunujen päältä vaan jää niiden alle, ja vallankumoukset ovat vallan keikauksia, joissa lähipiiri kaappaa vallan, laittaa kurjistumisen yhden ihmisen syyksi ja tuomitsee liiderinsä kuolemaan sekä pesee siten oman maineensa, niin kuin Saksassa aikoinaan. Tosiasiassa maailmansotien aikaisen militarismin syynä olivat syvät sosiodynaamiset motiivit, ja natsihallinto oli lähinnä seuraus eikä syy ja siten pelkkä vallan eksponentti.

Putin hallitsee terrorilla ja on rikkonut kaiken sen, mikä on pyhää ihmisten välillä. 

Muussa tapauksessa Suomen olisi hyvä säilyttää oma ulkopolitiikkansa suhteessa Venäjään, sillä venäläiset ihmiset ovat tavattoman allergisia kaikenlaisille isolaation tuntemuksille, joista helposti kasvaa aggressioihin ja ekspansiivisuuteen ohjaavaa klaustrofobiaa. Taustalla vaikuttavat Tšingis-kaanin, Napoleonin ja Hitlerin muistot, joita Kremlin nykyhallinto historiaa venyttäen ja vääristellen assosioi myös Euroopan unioniin.

Joka tapauksessa me suomalaiset tiedämme, että venäläiset arvostavat lopultakin enemmän ystävyyttä ja yhteistyötä, joten psykologian näkökulmasta Venäjän kansalle ei kannattaisi tarjota pelkästään piiskaa vaan myös porkkanoita siitä hyvästä, että se sanoisi Putinin lakeijat irti ensi syyskuun duumavaaleissa, joista tosin on tulossa vilpilliset.

Saattaa myös olla, että EU on pyrkinyt laajenemaan liikaa, sillä Eurooppa ei ulotu Ukrainan eikä Turkin rajamaille, eikä kumpikaan maa ole muodollisesti eikä tosiasiallisesti EU-kelpoinen (aiheesta täällä). 

EU-intoisten poliitikkojen vieraiden kielten taidot ja kontaktiverkostot eivät kerro ajattelukyvystä eivätkä tilannetajusta.

Olen varma siitä, että jos ja kun nippuside nimeltä Venäjä lakkaa ajan myötä puristamasta EU-maita yhteen, EU:ssa pullahtavat jälleen esiin jäsenmaiden väliset krooniset ongelmat.

Niitä ovat euroalueen valuviat, kuten yhteinen rahapolitiikka ja korkotaso, jotka ovat pääsyyllisiä myös Suomen tasealijäämiin, kansantalouden lamaan, yritysomistuksen ja osinkotuottojen karkaamiseen ulkomaille, julkisen talouden valtavaan velkaanumiseen ja kansakuntaamme orjuuttavaan kapitalistiseen konkurssiin. Voi olla, että seuraavat sodat syttyvätkin Euroopan maiden välille.

Sodankäynnin sosiopsykologisia puolia ymmärretään yleensäkin kaikkialla aivan liian vähän.

Myös mediaälymystö antautuu toistelemaan militaristista diskurssia, jossa yhdistyvät huolettomasti tuhon ja perhekäsitteiden maailmat, kuten sanassa ”ohjusperhe”.

Television viihtyisissä ajankohtaisstudioissa pyörii loppumaton talkshow, jossa Ulkopoliittisen instituutin ammattiarvaajat aprikoivat Putinin hallinnon viimeisimpiä vinksahduksia kykenemättä kuitenkaan myöntämään sitä ankeaa totuutta, että Ukrainan sota ei pääty, koska talouspakotteet ovat löysiä ja kaksinaamaisia, ja länsi nauttii Venäjän öljystä, joka vaihtaa omistajaa matkalla Egyptiin tai Intiaan.

Julkinen keskustelu ei valaise myöskään sitä ikävää tosiasiaa, että aseisiin kaadetut varat päätyvät lopulta Kankkulan kaivoon. Näin on sekä siinä tapauksessa, että aseet jäävät käyttämättä, että siinä, jossa niitä käytetään ja syntyy monenlaista tuhoa. 

Hinta pelkästä aseiden tuottamasta defensiivisyydestä ja pelotepreventiosta kasvaa liian suureksi, kun Venäjällä puolestaan ei ole enää muita toimivia asejärjestelmiä kuin hybridivaikuttaminen, ballistiset ohjukset, ydinpommit ja Stalinin urut, joilla mitään sotaa ei voida voittaa eikä hallita valloitettavia alueita ja kansalaisia.

---

Koska jokaisella toimittajalla on medioiden pomppulinnoissa oikeus laatia omat skenaarionsa, myös minä käytän mahdollisuuttani visiointiin siitä, kuinka Ukrainan sodassa voi käydä.

Skenaario 1. Konflikti jäätyy voimien hiipuessa molemmin puolin, ja tuloksena on Koreoiden 38. leveyspiiriä vastaava piikkilanka-aidoista, bunkkereista ja juoksuhaudoista koostuva miinakenttä. Tuloksena on tulitauko tai aselepo mutta ei rauhansopimusta eikä virallisia aluejärjestelyjä. Venäjän kanuunat kääntyvät myös muihin suuntiin, varustelukierre jatkuu ja syntyvää hybridisotavaihetta sanotaan rauhaksi, joka on jatkuvassa vaarassa revetä avoimeksi sodaksi. Tämä on todennäköisin tulos, sillä konflikti on jo nyt jatkunut pitkään, eikä näköpiirissä ole tekoja, jotka muuttaisivat momentumia ratkaisutaistelun käymiseksi ja Venäjän pakottamiseksi neuvottelupöytään.

Skenaario 2. NATO ja muut sen kanssa yhteistoiminnassa olevat maat kiristävät pakotteita ja pyrkivät sulkemaan Venäjän öljyhanat katkaistakseen sodan rahavirrat. Tämä voi tapahtua vain lopettamalla öljyn kulku Suomenlahdella, joka on Pohjolan Persianlahti. Tuloksena Venäjä voi alkaa suojella öljykuljetuksia aseellisesti, mikä tuo sotatoimet Suomen rannoille, ja liekit nuolevat myös Helsinkiä. Tämä on mahdollista ja välttämätöntäkin, jos pakotteita aiotaan ratkaisevasti lisätä. Sen voi kuitenkin estää Iranin ja Yhdysvaltain konflikti, jonka vuoksi länsimaat tarvitsevat myös Venäjän öljyä, jota läntiset maat ostavat Janus-kasvot punaisina välikäsien kautta ja Ukrainan sodan täydennysjoukkojen kiitäessä suihkukoneissa Itämeren yläpuolella Kaliningradista rintamalle.

Skenaario 3. Putinin ahdinko kasvaa Ukrainan iskuvoiman yltäessä siviili- ja kansalaisyhteiskuntaan jo muutoinkin kuin sotaväenottoina ja ruumiina. Selkä seinää vasten oleva Kremlin hallinto voi oman vainoharhaisuutensa yltyessä purkaa turhautumistaan entistä aggressiivisemmin ja räjäyttää taktisen ydinaseen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella tai avaruudessa, jolloin syntyvä elektromagneettinen pulssi tuhoaa muun muassa ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmiä horisontin laajuudelta, ja Eurooppaa uhkaa laaja ydinkatastrofi. Venäjä sanotaan irti YK:n turvallisuusneuvostosta, ja se menettää liittolaisistaan vähintään Kiinan ja Intian, mikä merkitsee itsemurhaa Venäjän taloudelle, tulevaisuudelle ja poliittiselle hallinnolle. Tämä skenaario on epätodennäköinen mutta mahdollinen, sillä paranoidi skitsofrenia johtaa levitessään usein epätoivoon ja despoottimaisiin tekoihin.

Tiedepolitiikka kuolettaa filosofian ja epä-älyllistää tutkimustoiminnan

Yksikään Suomen Perustan julkaisu ei ole aikaansaanut sellaista julkista keskustelua kuin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian totuuskriisistä (2020) – ei ennen kirjani julkaisemista eikä sen jälkeen. Marko Hamilon Punavihreä kupla (2015) pääsi aikoinaan lähelle. 

Teokseni herätti sekä toimittajissa että poliitikoissa massahysteriaa ja sensuroinnin pyrkimyksiä, ikään kuin olisin jonkinlainen joukkotiedotuksen Sex Pistols.

Tutkimukseni pääväite, että medioissa havaittu jakautuminen ilmentää yhteiskunnan perusrakenteessa tapahtunutta ja maahanmuuton aiheuttamaa säröytymistä, meni lukijoilta yli lipan ja hermostutti tiedostavaisia niin, että he ajautuivat puoliuskonnolliseen hurmokseen polttaakseen kirjani roviolla. 

Koska tutkimukseni oli ja on edelleen tieteellisesti vastaansanomaton, erimieliset poliitikot ja kritisoimani mediat hyökkäsivät sitä vastaan tavalla, josta professori Timo Vihavainen kirjoitti myöhemmin:

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Monet olivat sanoneet, että ”huono kirja” tai ”noin ei pitäisi sanoa”, mutta kukaan ei ole tähänkään päivään mennessä osoittanut, että se, mitä sanon, ei pitäisi paikkaansa – ja vain tämä on tieteen kannalta merkityksellistä.

Vastasin minua ja kirjani kustantajaa kohtaan suunnattuun taloudelliseen painostukseen ja rahoituksen takaisinperintään vastaanottotutkimuksellani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022).

Itseäni ja Suomen Perustaa vastaan kohdistetut hyökkäykset olivat tieteen perustuslaillisen vapauden (PeL 16 §) vastaisia.

Vapaus ja kriittisyys ovat luonnollisesti tieteenfilosofian ja metodologian tunnuspiirteitä, mutta myös lainkirjoittaja on ollut sen verran viisas, että asia on sisällytetty jopa perustuslakiin. Tieteen vapaus ei tarkoita oikeutta eikä velvollisuutta tarkoitushakuiseen tutkimukseen vaan mahdollisuutta filosofiseen kriittisyyteen, juuri siihen, jota olen itse aina harjoittanut.

Professori Pentti Arajärven ”Tieteen termipankkiin” kirjoittaman määritelmän mukaan tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee yliopistojen lisäksi myös yksityisiä tutkimuslaitoksia ja jokaista itsenäistä tutkijaa.

Niinpä ketään tieteilijää ei voida eikä pidä velvoittaa edustamaan rahoituksen ehtona mitään tieteen ulkoisia tai hallinnollisesti määriteltyjä tarkoitusperiä, esimerkiksi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö teki ryhtyessään kiskomaan tutkimukseni tuotantokustannuksia takaisin havaittuaan, että en joidenkin mielestä edistänyt tutkimuksessani kyseisiä erittäin kompleksisia ihanteita.

Takaisinperinnän ”tasa-arvosyillä” käynnistänyt kepulainen tiedeministeri, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen ja hänen poikimisvapaalla ollut edeltäjänsä Annika Saarikko ovat politiikasta luopuvia tai jo luopuneita naisia, jotka monien muiden pulliaisten tapaan poistuvat näyttämöltä henkiset pellekengät jalassaan ja tuhotyönsä tehtyään. Sananvapaudesta kierosti huolestunut Kosonen on ilmoittanut jättävänsä eduskunnan, ja Saarikko veivattiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n suojatyöpaikkaan, jossa suurin vastuu rajoittuu riskiin tukehtua pullaan.

 

Suomen Akatemia: nollatutkimusten rahoittaja ja feministien valheveli

Tieteen kiristelystä ja kuristelusta on valitettavasti tullut maan tapa opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi myös ministeriön alaisessa Suomen Akatemiassa. Tieteen vapaus on uhattuna, mutta täysin toisenlaisista syistä, kuin yliopistoissa, medioissa ja politiikassa väitetään.

Niissä räksytetään, että vihervasemmistolaiset ja feministit eivät saa istua häiriöttä bunkkereissaan toinen toisilleen kätilöimänsä rahoituksen turvin. Heitä vastaan suunnattu perusteltu kritiikki koetetaan lavastaa ”tieteen vihaksi” tai ”vapauden vastaisuudeksi”.

Vihervasemmiston etäispäätteet yliopistossa käyttävät tieteen vapauden periaatetta ristiriitaisesti: oikeuttaakseen agendavetoista ja tendenssimäistä toimintaansa, jonka päämäärät ja tavoitteet päättää valtiorahoittaja, sosiaalisesti korruptoitunut Sitra tai jokin yksityinen organisaatio, kuten Koneen Säätiö, jonka hallitus on punavihreiden kanssa samaa mieltä – ilmeisesti harjoittaakseen liike-elämää velvoittavaa viherpesua ja intersektionaalista feminismiä.

Sellainen on ehdollistamista, jonka tulokset ovat tuhoisia. Uhka joutua uustaistolaisten tai feministen kivittämäksi on ohjannut tutkijakuntaa viilaamaan tutkimusaiheensa ja -suunnitelmansa niin, että ne miellyttäisivät poliittisia rahoittajia.

Tämän läpilahon menettelytavan institutionalisoitu ilmaisu on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto, joka perustettiin 2014 ja jonka tehtäväksi määriteltiin tuottaa valtionhallitusta tukevaa tutkimusta. Kyseisen duuman jäsenet nimittää valtioneuvosto, ja hallituksen väreistä riippuen on tulos aina sen mukainen.

Politiikkavetoisuus leimaa lisäksi akatemian toimikuntia. Asiaa ei korjaa kansainvälinen arviointi, sillä se on ryhmäkoheesioon, konsensukseen ja konformismiin ohjaavien sukkapuikkoneuvostojen vallassa. Tuloksena on saatu woke-aktivistien ja cancel-terroristien näätämäistä myötäilyä ja lipevyyttä, joilla rahoituksen hakijat koettavat miellyttää valtiorahoittajaa ja sen ”tiedepoliittisia linjauksia”.

Matalamielistä kyseisessä valheellisuudessa on, että lähes koko tutkija- ja professorikunta on omassa puoliksi oppineisuudessaan antautunut kerjäämään suosiota poliittisen vihervasemmiston ja feministien ideologisilta nurkkauksilta. Nämä eivät ole olleet lainkaan valmiita puolueettomaan tai (vaihtelun vuoksi) esimerkiksi oikeistolaisista näkökulmista avautuvaan tutkimukseen – eivät varsinkaan kansallisen edun huomioimiseen tutkimustoiminnassa.

Pahinta on tutkimussuunnitelmien alistaminen kansainvälisten konklaavien arvioitavaksi (muka puolueettomuuden takaamiseksi). Ulkomaalaisilta asiantuntijoilta puuttuu kyky ymmärtää, mikä olisi tärkeää meillä täällä Suomessa, ja he pääsevät päättämään, keillä on oikeus tehdä tutkimusta suomalaisissa yliopistoissa ja antaa täällä myös opetusta. Kun tuloksetkin pakotetaan julkaisemaan ulkomaisissa lehdissä ja vierailla kielillä, julkaisut helposti katoavat suomalaisen tiedeyleisön saatavilta ja niiltä, joita yhteiskuntatutkimukset koskevat. Tieto katoaa kontekstistaan. 

Lisäksi on vaadittu toimenpiteitä internatsististen päämäärien hyväksi aina alkaen siitä, kenelle ja mihin tarkoitukseen rahoitusta myönnetään: esimerkiksi kehitysmaapoliittiseen sosiaalityöhön, jossa ansioituneiden tieteilijöiden ohi on ajettu räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisilla vankkureilla. 

Yliopistot tavoittelevat opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja ulkomaalaisen henkilökunnan lisäämistä, vaikka opiskelijoiksi ja tutkijantehtäviin riittää jo Suomen kansalaisistakin loppumaton mausoleumijono.

Artikkelijulkaisemisen suosiminen on johtanut myös väittelykriteerien romahtamiseen, kun tohtoreiksi mennään yhteisartikkeleilla, joista jokaisella jokainen tekijä voi väitellä tohtoriksi omalla tahollaan. Tämä on osa tiedepolitiikan valheellisuutta, johon yliopistoissa on antauduttu siksi, että OKM sitoi rahoituksen tutkintojen määrään. Tosiasiassa artikkelit eivät osoita kokonaisuuksien hallintaa, joka olisi todellisen asiantuntemuksen merkki. Siksi ainoa oikea väitöskirja on humanistisissa sekä yhteiskunta- ja oikeustieteissä edelleen monografia. 

 

Analyysi tiederahoituksen ideologisuudesta

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta puuttui ongelmiin julkaisemalla hiljattain teknillisen fysiikan tutkijan, diplomi-insinööri Mika Meranon kirjan Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta (2025). Teoksessa on filosofian tohtori Simo Grönroosin alkusanat ja taloustieteen professori Matti Virénin katsaus tieteen tilaan.

Merano puuttuu kirjassaan merkittävään ongelmaan, eli Suomen Akatemian jakelemaan rahoitukseen. Hän aloittaa tieteen tehtävistä ja periaatteista ja käy läpi tiedepolitiikkaa vaivaavat virhepäätelmät, kognitiiviset harhat ja muut epäloogisten ajatuskulkujen sikermät.

Teoksensa jälkipuoliskolla hän arvioi 32 Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, joista osa on herättänyt voimakasta arvostelua sekä julkisessa sanassa, tutkijoiden keskuudessa että eduskuntasalissa.

Esimerkkejä huterasti perustelluista rahoituspäätöksistä löytyy runsaasti. Olen itse arvioinut akatemian rahoituskäytänteitä useissa kirjoituksissani jo aiemmin (esimerkiksi täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Suomen Akatemia on rahoittanut tarkoitushakuista toimintaa, jota ei voida perustella mistään tieteellisestä näkökulmasta eikä millään akateemisilla kriteereillä vaan jonka rahoittaminen on pelkästään poliittista.

Rahaa on syösty esimerkiksi hankkeisiin ”Toissijaisten metsien ja peltometsien tasapainottaminen toimeentulon haavoittuvuuden vähentämiseksi Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” (hanke 356617, rahoitus 549 701 €), ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi” (hanke 354557, rahoitus 497 779 €) ja ”Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa” (hanke 371004, rahoitus 756 621 €).

Suomen Akatamialta ja yliopistoilta puuttuu koordinaatio koskien sitä, mitä on järkevää tutkia ja miten suunnata aina vain niukemmiksi käyvät valtiolliset verorahat.

Paha kyllä, Suomen Akatemian toimintaa ei voida erottaa Keijo Kaarisateen parodioista, sillä akatemia parodioi itse itsensä parodiahoristontin ylittävällä tavalla, joten laitan myös Kaarisateen totisinta totuutta edustavan taulukon tähän.

Copyright Keijo Kaarisade. Lainattu opetus- ja tutkimustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Oikea vastaus kuvassa olevaan kysymykseen on kohta h: kaikki hankkeet ovat saaneet kuvassa mainitut rahatukut täysin tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti!

Hämmennystä herättää, eikö satojen akatemiaan sadelleiden hakemusten seasta ole löytynyt kerta kaikkiaan mitään kiireellisemmin rahoitettavaa hanketta kuin vaikkapa tuo ”naisoletettujen pianonsoitonopettajien asema Helsingissä ja Tallinnassa vuosina 1861–1924”.

Merano kysyy kirjansa lopuksi, onko kyseisistä hankkeista tullut mitään valaisevaa ulos.

Yhtään monografiateosta ei ole julkaistu. Tulokset olivat samanmielisten toimitusten julkaisemiin lehtiin päätyneitä artikkelinrepaleita, joissa feministit keskustelivat abstraktien ja todellisuudesta vieraantuneiden teorioidensa nyansseista.

Yhdestäkään hankkeesta ei tullut tulokseksi mitään yleiskatsauksellista visiota eikä mihinkään kontekstiin liittyvää kokonaiskuvaa, eikä hankkeilla ollut sen enempää käytännöllistä kuin teoreettistakaan merkitystä, joka olisi vienyt eteenpäin kyseisten opinalojen metodeja tai tiedollisia sisältöjä.

Myöskään mitään annettavaa tiedeyleisölle ei kyseisillä hankkeilla ole ollut, mikä varmentaa vain sen helposti havaittavan tosiseikan, että mitä konkreettisemmasta asiasta keskustellaan (kuten sukupuolesta), sitä sekavampaa on asian teoretisointi.

Intellektuellit läskipuvussa

Kyseinen vellonta ei leimaa vain Suomen Akatemian rahoittamaa toimintaa vaan myös yliopistoja laajemmin. Kovin korkeaa kuvaa kyvystä älylliseen keskusteluun ja kognitiivisen moniselitteisyyden ymmärtämiseen ei tarjoa esimerkiksi se, että jokin aika sitten eräs yliopistofeminismin puuhapirkko antautui paheksumaan Kansallisoopperan Don Quijote -balettia, jossa Sancho Panzan esittäjällä oli tekovatsa.

Närkästyneen mielestä läskipuvun käyttäminen loukkasi vakavasti kehopositiivisia ja liikalihavia ihmisiä tuottaen aiheetonta mielipahaa, kun Cervantesin näytelmää ja sen klassista arkkityyppiä ei ollut sensuroitu tai muunnettu paheksujan omaan maailmankuvaan ja sosiaalipoliittisiin ohjeistuksiin sopiviksi (aiheesta täällä ja täällä). Vastineeksi verovaroillemme saamme siis timanttista tiedettä, joka pyrkii känselöimään kaiken omasta neuvolatoiminnastaan poikkeavan ajattelun woke-aktivismin mukaisesti.

Härskeintä on, että havaittuaan Suomen Perustalta tulossa olevan Meranon kirjan, Akatemia lähetti yliopistoille etukäteen varoituksen, jossa neuvottiin suojautumaan perussuomalaisten harjoittamalta ”häirinnältä”.

Ilta-Sanomat kirjoitti, että yliopistot jakoivat akatemian viestiä edelleen varoittaen varautumaan mustamaalaukseen ”varautumisviestillään”.

Suomen Akatemia yrittää siis lavastaa perustellun tiedekritiikin häirinnäksi, mikä on todellinen rimanalituksen merkki.

Myös feministien katakombeissa pitäisi ymmärtää, että kriittisyys on tieteellisen toiminnan ihanne.

Sen sijaan akatemian rehulla ruokitut tiedemaailman edisonit koettavat ajaa jokaisen kyseenalaistavan ihmisen palavilla seipäillä pois yliopistojen piiristä. Siihen heille on annettu tiedepoliittinen valta, sillä heitä on nimitetty kelvottomilla ansioillaan tieteen turvaistuimille, ja heille on annettu oikeus päättää itseään oppineempien asemasta.

Myös työelämäprofessoreiksi (mitä kyseinen nimike edes tarkoittaisi?) nimitellään mediasirkuksessa marinoituja some-influenssereita, eurovisiojuontajia ja kaupallisen yhteistyön jättiläisiä (aiheesta täällä).

Pohjimmiltaan Suomen Akatemian rahoituspäätökset eivät ole mitään muuta kuin ”fiksuksi” naamioitua mielivaltaa, joka esiintyy tiedepolitiikaksi normalisoituna tavanomaisena valtana.

Pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella (extra ecclessiam nulla salus), mutta ei varsinkaan sisäpuolella. Jo pelkkä vertaisvartiointijärjestelmä on kiero, sillä se ohjaa mielistelemään tiedepolitiikassa vallitsevia tendenssejä sekä tavoittelemaan suosiota.

Todellisia tieteilijöitä ja kriittisiä filosofeja taivutellaan esittämään hyllymetreittäin julkaisunäyttöjä, jotta voitaisiin osoittaa, että siltikään ansiot eivät tyydytä valvontakomissioita, kun taas kaikenlaisille Sesse-Sofia Sopasille myönnetään satojen tuhansien eurojen rahoituksia muutaman sivun artikkeleilla, joissa väitetään, että naisia häiritään tieteessä.

Feminismi kuoletti älyllisyyden ja syvällisyyden filosofian laitoksilta, eikä feministifilosofeilla ole ollut koskaan mitään muuta sanottavaa kuin valtapoliittiset näkemyksensä sukupuolesta ja lemmikkieläimistään.

Onko tämän lausuminen sitten naisvihaa? Ei ole, eikä kannanottoni kohdistu naisiin vaan feminismiin.

Monet naiset ovat tehneet syvällistä filosofiaa, josta eräs esimerkki on tässä, mutta feministien kverulatorinen valittelu on banalisoinut yliopistofilosofian immanentille tasolle, joka tunnustaa tärkeimmäksi näköalaksi todellisuuteen vain sukupuolella politikoimisen (aiheesta täällä).

Kallistumat olisi oikaistava

Kenenkään oikean tieteilijän ja filosofin ei pitäisi antautua noudattamaan tiedepolitiikan normeja, sillä niille alistuessaan ei lopultakaan voi saavuttaa minkäänlaista ymmärtämystä eikä varsinkaan rahoitusta tai edes tuota paljon mainostettua suvaitsevaisuutta. Tuloksena on vain feministen ja sosialistien ivaa sen johdosta, että he itse voivat käyttää valtaa ja polkea muiden kulkusia.

Erityistä suojelua Suomen Akatemiassa nauttivat nyt feministit ja naistutkijat sekä tutkijanaiset, joita akatemia on suosinut omilla periaatteillaan, kuten tieteen ja perhe-elämän yhdistämisellä. Ne ovat tieteen ulkoisia sosiaalisia normeja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa tieteellisen metodologian eikä ajattelun piirissä.

Kuitenkin kaikenlaisista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tavoitteista on tehty tieteen jumalallisia periaatteita myös Suomen Akatemiassa.

Lipsuminen tieteen kriitiisyysihanteista, tieteenfilosofiasta, logiikasta ja metodologiasta on seuraus feministisestä intersektionaalisuudesta. Myös valtavirran mediat pyrkivät vaikuttamaan tieteen sisältöihin jakamalla suosikeilleen elintärkeää myönteistä julkisuutta ja pilaamalla arvollisten tieteilijöiden maineita. Kuitenkaan media ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, paitsi tutkimuksen kohteena ja tiedemediaa ehkä lukuunottamatta.

Mika Merano on oikeassa teoksessaan esittämässään kritiikissä. Hän argumentoi huolellisesti mutta tiivisti kaiken sen arvostelun, jonka akatemia ansaitsee. Teoksen ansio mutta samalla myös heikkous on siinä, että se vain tulee toistaneeksi saman arvostelun, jonka itse esitin jo parikymmentä vuotta sitten Suomen Akatemian toiminnasta, kun asiat alkoivat mennä kyseisessä pilttuussa pieleen. Mutta hyvä, että kriittisyys kasvaa ja saa vahvistusta.

Julkaisinkin jo vuonna 2005 teoksen Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta ja vuonna 2007 verkkokirjan Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä,filosofiaa vai poliittinen ideologia?, joissa puutuin samoihin ilmiöihin, joihin Merano palaa nyt.

Katson olevani edelleen täysin oikeassa väitteissäni, jotka olen esittänyt mediatutkimuksissani ja aiemmissa kirjoissani (Totuus kiihottaa, luku 17 ja Pavlovin koirat, luku 4), ja näkemykseni tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi. Asioiden käsittely mediajulkisuudessa on vääristynyt, kun lähes 80 prosenttia toimittajaksi opiskelevista ilmoittautuu uusmarxilaisen rabulismin kannattajiksi reuhatessaan yliopistomielenosoituksissaan.

Vihervasemmistoon ja feminismiin kohdistamani arvostelu ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeiston tai konservatismin kannalla. 

Väitteestä, että yhteiskuntatieteitä ja yliopistohumanismia leimaa ideologinen kallistuma, ei pitäisi johdella myöskään vaatimusta, jonka mukaan enemmän tukea pitäisi suunnata teknisille tieteille, taloustieteille, luonnontieteille tai lääketieteelle, joiden piirissä käsitellään jokseenkin objektiivisia tosiasioita ja joilla sen vuoksi voi vallita parempi kontrolli.

Kyllä myös tulkintatieteitä tarvitaan, koska ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä.

Ideologisen kallistuman havaitsemisesta pitäisikin vain seurata, että vääristymät korjataan etupäässä yhteiskuntatieteiden, oikeustieteen ja humanististen tieteiden sisällä, rahoitus kanavoidaan kriittiselle tutkimukselle ja politisoituneisuutta harjataan.

Tiedepoliittinen rahoitus on sosiaalisen korruption muoto ja verrattavissa vaalirahoitukseen. Siksi rahoitettujen tutkijoiden poliittiset puoluesitoumukset ja taloudelliset kytkökset olisi avattava julkisuudelle, laadittava niistä vertaileva tilasto ja raportoitava julkisesti, mitä rahoituksella lopulta saatiin aikaan ja kenen hyväksi.  

Tosin normiruuvin kiristelyssä tulisi olla varovainen, sillä tiukemman kontrollin kiljuminen saksii helposti kaiken erimielisyyden pois.

Mitä nyt?

Entä miten suhtautua siihen taustakohinaan, jota on herättänyt sosiaaliministeri Wille Rydmanin halu karsia valtiorahoitteisesta tutkimuksesta muutamia nollatutkimuksia?

Kun opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyi aikoinaan kynsimään Suomen Perustalta tutkimusrahoitusta pois siksi, että olin julkaissut tieteellisen mediatutkimuksen, Jussi Halla-aho sanoi näin:

”Valta-aseman käyttäminen opposition rahoitusaseman ja toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen on vaarallinen, epäeurooppalainen ratkaisu, ja sen löytää helposti edestään, kun suhdanteet muuttuvat. Siksi toivon hallituksen ja hallituspuolueiden taistelevan kiusausta vastaan.”

Vaikka myös perussuomalainen puolue pyrki virtsaamaan kengilleni (ja samalla omaan nuotioonsa) ryhtymällä väistelemään muiden puolueiden taholta satelevaa palautetta, voidaan Rydmanin nyt toimeenpanema rahoituksen karsiminen nähdä kostona siitä, että opetusministeriö meni sorkkimaan Suomen Perustassa tehtävää kriittistä tutkimusta vuonna 2020.

Rydmanin sahaamien hankkeiden joukossa on suuri määrä puolivillaista sossututkimusta, eikä ole oletettavaa, että kyseisten käytännöllisperäisten ongelmien lähestymiseen mikään tutkimuksellinen tarkastelutapa olisi ylipäänsä sopivin.

Liisteröiminen vertaisvartiointiin on puolestaan samanlaista kuin mikä tahansa riippuvaiseksi tekeminen: sen hintana on lukitseminen samanmielisten konsensusmaisiin kahleisiin.

STEA-avustusten vähentäminen puolestaan on ollut perusteltua, sillä ”taukovoimistelua tupakoitsijoille” tuottavien yhdistysten valtionrahoitus ei ole perusteltua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Siitä ovat hyötyneet lähinnä järjestöihin palkatut sihteeri-Sirpat, mutta selvää vastinetta kyseisestä neuvolatyöstä ei ole ollut ihmisten ”sosiaalisille ongelmille”, eli rahapulalle, tai terveydelle.

Erona minun ja toisaalta Meranon ja Rydmanin välillä on se, että Merano ja Rydman ovat voineet pitää asemansa puolueessa kaikesta kohtaamastaan kritiikistä huolimatta, mutta toimittajat ja muut puolueet onnistuivat vivuttamaan minut irti perussuomalaisista, jotka lipsahtivat kritisoimieni medioiden leiriin. Lähdin lopulta tottahan toki myös siksi, että hallituksessa ollessaan Perussuomalaiset romuttivat kansalaisten perusturvan ymmärtämättä äänestäjiensä kannatusrakennetta ja motiiveja lainkaan (aiheesta täällä ja täällä).

Akatemian raha on paholaisen lantaa

Tieteen historiaa tuntien ei ole mitään uutta tai ihmeellistä siinä, että kriittinen filosofia, tiede ja tutkimus ovat riidoissa rahoitusta nauttivan, poliittisesti ohjatun ja valtavirtaistuneen toiminnan kanssa. Tämä on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus kaikkina aikoina.

Lähes kaikki merkityksellinen yhteiskuntatutkimus ja filosofia on tuotettu ilman julkista rahoitusta ja julkishallinnollisen kontrollin ulkopuolella. Vasta aika on paljastunut, että rahoitetulla yhteiskuntatutkimuksella ei ole puolestaan ollut muuta merkitystä kuin toimia oman aikansa ideologisten näkemysten ilmentäjänä ja poliitikkojen näyttöpaneelina.

Kriittisyys saa vahvistusta nemesiksen (eräänlaisen maailmansisäisen tuomion) kautta, kun Suomen Akatemia saattaa itse itsensä naurettavaksi pönkittämällä tiedepoliittisia linjauksiaan entistäkin päättäväisemmin ja mielenosoituksellisemmin.

Tämän vuoden jaossa rahaa myönnettiin muun muassa seuraaville hankkeille. Määrärahat ovat pääsääntöisesti saajilleen henkilökohtaisesti luovutettuja rahakasoja, joilla saajaa pidetään voileipäkekseissä vuoteen 2030 asti. Kyseisen lähetystyön vastaanottamista saattaa vaikeuttaa se, että kaikkia rasittaa painotus, joka on selvästi poliittinen.

*

1) Jatkoksi ”toissijaisten metsien ja peltometsien” tutkimiselle ”Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” sopii nyt Markus Krögerin Helsingin yliopistoon saama 600 000 euron määräraha aiheelle ”Metsät keikahduspisteessä totuudenjälkeisyyden ja monikriisin aikakaudella – Näkökulmia Brasiliasta ja Suomesta” (hanke 374819).

Omalla totuudellaan ratsastavan hankkeen kuvauksessa antaudutaan julistamaan, että ”[t]utkijat vaativat välittömiä korjausliikkeitä, mutta autoritääristen johtajien ja äärioikeistolaisten populistien käyttämät totuudenjälkeiset strategiat johtavat kohti vastakkaista suuntaa.” Krögerin kivenä kengässä näyttävät olevan juuri nuo ”autoritääriset johtajat” ja ”äärioikeistolaiset populistit”, jotka ovat (ehkä jonkin verran kiusallisesti mutta täysin todenperäisesti) huomauttaneet, että EU-ohjattujen ennallistamisvaateiden noudattaminen maksaa Suomen valtiolle miljardi euroa vuodessa ja kolhii metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Kyseisen hankkeen voisi blokata toteamalla, että Suomessa ei sentään tehdä saunapuita sademetsistä, eikä metsä ole puisto.

2) Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko rahaa olisi ropissut Joona Räsäsen Turun yliopistoon saamalle hankkeelle ”Oikeudenmukaista lisääntymispolitiikkaa” (hanke 376759), jos sen tekijäksi olisi ilmoittautunut joku perussuomalaiselta vähänkin vivahtava henkilö.

Kuvauksen mukaan hankkeessa ”[...] tutkitaan milloin ja millä perusteilla valtio voi eettisesti hyväksyttävällä tavalla kannustaa kansalaisia lisääntymään.” Siis valtio. Siis lisääntymään. Eiköhän tuosta olisi alkanut loputon räksytys siitä, kuinka akatemia voi tukea mokomaa väestöpoliittista piiskurointia, joka on tuttua kansallissosialismista ja muusta sosialismista. Sen sijaan nyt hanke sai 412 590 euroa riihikuivaa rahaa, vaikka sen kuvauksessa puhutaan ”lisääntymisteknologioista” itsestäänselvyyksinä ja ”[...] tavoitteena on kehittää filosofinen viitekehys, jonka avulla voidaan arvioida ja suunnitella lisääntymistä edistäviä toimia.” Siis toimenpiteitä uusien ihmisten tuottamiseksi! Agendatutkimuksen tavoite on vapauden ja suvereniteetin vastainen niin kuin minua ja Suomen Perustaa ahdistelleen Annika Saarikon myöhempi tapa painostaa opiskelijoita lastentekoon.

3) Suomen Akatemialta 264 066 + 279 953 euron määrärahat vihapuheväitteillään vääntänyt Tuija Saresma puolestaan sai jälleen noin puolen miljoonan euron rahoituksen Itä-Suomen yliopistossa johtamalleen hankkeelle ”Väkivalta ja vaientaminen digiaikana – Kohti inklusiivista demokratiaa” (hanke 376667, rahoitus 499 888 €).

Hankekuvauksen mukaan ”[v]äkivalta ja vaientaminen ovat vakava uhka demokratialle ja kestävälle hyvinvoinnille”! Demokratian hurskaiden puolustajien mieleen ei liene pälkähtänyt, että heidän ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi” leimaamansa erimielisyys ei ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus. Sillä demokratia on itseohjautuvaa, kun taas johdettu demokratia on oksymoroni. Olisi Saresma pohtinut väkivaltaista vaientamista silloin, kun meni esittämään vääristelevän julkisen arvion minusta ja teoksestani Totuus kiihottaa (vastaukseni täällä).

4) Toinen persuärsytyksestä kroonistunut medioiden lemmikki Johanna Kantola puolestaan sai pyöreät 600 000 euroa hankkeelleen ”Tasa-arvopolitiikka Euroopan unionin neuvostossa: Demokratiaa haastamassa ja suojelemassa” (hanke 376895).

Kuvauksen mukaan hanke analysoi ”[...] läpileikkaavaa teemaa radikaalien oikeistopopulististen hallitusten vaikutuksesta sukupuolten tasa-arvoon ja demokratian toteutumiseen neuvostossa.” Kun asioista päätetään neuvostossa, sivuutetaan täysin se filosofinen tosiasia, että jo tasa-arvon käsite on analyyttis-apriorisilta ominaisuuksiltaan hierarkkinen, sillä arvoja voidaan tunnistaa vain, jos jotkut arvot ovat toisia parempia. Jos taas arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, ja vallitsee tasa-arvototalitarismi. Näin siis neuvostossa. Minä puolestani en tavoittele eriarvoisuutta, mutta se on tosiasia, jonka varassa yhteiskunta toimii. Setelilaskurien laakerit pyörivät, koska hankkeessa murjotaan ”oikeistopopulisteja” ja ratsastetaan ”sukupuolten tasa-arvolla”. On hankkeessa hyvääkin: kliseet pysyvät elinvoimaisina vain, kun niitä käytetään.

5) ”Oikeistolaiseksi” leimatun tiedonmuodostuksen tuomitsemiseksi Suomen Akatemia rahoitti Pekka Kolehmaisen Turun yliopistossa vetämää hanketta ”Varjoakatemiat: Uuden oikeiston episteeminen aktivismi Yhdysvalloissa” 585 517 eurolla (hanke 376900).

Tieteellisesti ansiokasta ei ole hankekuvauksen väite, että ”laitaoikeistolaiset tahot pyrkivät tuottamaan globaalia illiberaalia käännettä nyky-yhteiskuntaan kulttuurisella tasolla”. Kiintoisaa on, miksi antivasemmistolainen ja depolitisointia harjoittava kriittisyys on työnnetty ulkopuolisuuteen, jossa yliopistojen ruokkimat partaturilaat voivat haukkua sitä sitten ”varjoakateemisuudesta”. Tämä johtunee juuri siitä puolueellisuudesta, jonka ilmentäjä Kolehmainen itse on. Häntä kuitenkin selvästi kiihottaa tapa, jolla ”ruohonjuuritason verkostot [...] pyrkivät julkaisutoiminnallaan ja yhteisöaloitteillaan luomaan laitaoikeistolaista intellektuelliuden kulttuuria.” Näin Trump-issueta poteva Kolehmainenkin saa piehtaroida jälleen muutaman vuoden veronmaksajien varoilla omassa Amerikka-vastaisuudessaan.

Vikana tuossa toiminnassa on sen valtava joukko-opillinen harhaisuus: ”oikeistolaiseksi” leimataan kristilliskonservatiivinen lahkolaisuus, jolla mustamaalataan lähes kaikki muu paitsi punavihreä maailmanparantaminen. On syytä muistaa, että ”laitaoikeistolaisuudesta” moittijat ovat itse yhtä kaukana kohteistaan kuin kohteet ovat haukkujistaan, ja siten he puolestaan paikantuvat yleensä laitavasemmistoon.

6) Feminismin agenda ja ekologinen ilmastopastorointi yhdistyvät silakkalaatikon tuoksuisella tavalla Sanna Karhun Helsingin yliopistoon saamassa rahoituksessa hankkeelleen ”Väkivallattomuuden ekofeministinen filosofia: uusia näkökulmia väkivallan kritiikkiin” (hanke 376652, rahoitus 508 497 €).

Hanke ”[...] tarkastelee, miten ympäristö- ja ilmastotuho liittyvät globaaleihin valtarakenteisiin, kuten kolonialistisiin, sukupuolittuneisiin ja taloudellisiin eriarvoisuuksiin.” Ja: ”Yhdistämällä innovatiivisesti feministisiä, ekologisia ja dekoloniaalisia lähestymistapoja hanke uudistaa väkivallattomuuden ja vastarinnan käsitteitä vastaamaan ympäristökriisin vaatimuksia.” Tosiasiassa hanke liittää feministisen ja ekologisen sanaston täysin arvattavalla tavalla yhteen parodoiden itse itsensä, ja Keijo Kaarisade saa jatkossa syödä liiton kassasta. Ongelmaksi hahmottuu harhaisuus, jonka mukaisesti telaketjufeministinen ”filosofia” näkee kaiken yhteiskunnallisen tapahtumisen taustalla kytköksen johonkin määrittelemättömään ”väkivaltaan”.

7) Tänä vuonna rahoitettujen hankkeiden joukossa on mitäänsanomattomia ja marginaalisia historiaprojekteja, kuten Hanna-Leena Määtän Oulun yliopistossa suorittama selvitys ”Uskonto, tunnustaminen ja resilienssi: Henkinen ja hengellinen kestävyys toisen maailmansodan arktisella rajaseudulla” (hanke 377129, 599 606 €), jota lienee tuettu vain siksi, että mukana on muotisana ”resilienssi”. Tosin maailmansota, jota tutkitaan, on vasta toinen. Pitäisi olla jo kolmas. Lisäksi kiikarissa on uskonnollisuuden eikä järjen resilienssi. Ei tällaista olisi pitänyt laittaa jatkoon, sillä oikeassa pitää olla oikeaan aikaan.

8) Kuivuudesta kuuluisaksi aikoo ilmeisesti Sari Kivistö Tampereen yliopistoon rahoitetulla hankkeella ”Melioristisen kärsimyksen filosofian huippuyksikkö” (hanke 374102, rahoitus 555 864 €). Hankkeessa on tarkoitus kritisoida ”naiivin optimismin illusorisia lupauksia”. Huippuyksikkö hyrisee kuin karmeliittanunna: ”Meliorismin mukaan myönteinen lopputulos ei ole väistämätön (optimismi) eikä mahdoton (pessimismi), mutta voimme toivoa sellaista, jos teemme aktiivisesti parhaamme.” Tämän mukaan ”[...] maailmaa voidaan ja tulee parantaa vähittäisin inhimillisin ponnisteluin.” Väite ei poikkea mitenkään siitä, että possua voidaan rapsuttaa oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä ja molemmilla käsillä. Täydellinen tieteellinen tulos! Lienee nyt nautinnollista kaivella kärsimyksen käsitettä seuraavien vuosien ajan.

9) Muita lupaavia nollatutkimuksia ovat muuan Suvi Huttusen Suomen ympäristökeskukseen saama 598 354 euron hanke ”Hoivan kudelma siirtymässä – miten kestävyysosallistuminen muotoutuu suhteissa?” (hanke 376258) ja Kaisa Kärjen Helsingin yliopistoon saama 462 029 euroa maksava hanke ”Toimijuus, toiminnanohjaus ja saavutukset: filosofisia kysymyksiä” (hanke 376368).

10) Eräs Paula Rauhala väläytti väriä ja sai 421 935 euroa Tampereen yliopistossa suoritettavalle hankkeelle ”Sosialismin poliittinen taloustiede ekologian näkökulmasta: vertaileva aate- ja oppihistoriallinen tutkimus” (hanke 375770).

Hanke antautuu (n)ostalgiaan, etsii toivon kipinöitä museomarxismista ja ”[...] tarkastelee sitä, onko sosialismin poliittinen taloustiede yhteensopiva ekologisen kestävyyden kanssa.” Kunpa ei unohdettaisi, että kollektiivisesti johdettu Neuvostoliitto on maailman merkittävimpiä ekokatastrofialueita, kun taas Suomessa ja muissa länsimaissa metsät ja muu luonto ovat kunnossa vain siksi, että luonnosta huolehtiminen on ollut yksityisten omistajatahojen taloudellisen edun mukaista, kun taas EU-vetoinen vihersosialismi uhkaa tuota motivaatiotekijää vakavasti. Tämän saitte minulta ilmaiseksi.

11) Muuan Tuuli From puolestaan on harmistunut tavasta laittaa suomenkieliset ja ruotsinkieliset oppilaat samoihin koulurakennuksiin ja sai 689 571 euroa Tampereen yliopistossa toteutettavalle hankkeelle ”Rakennettua kielipolitiikkaa: arkkitehtuuri, biopolitiikka ja kurivalta suomen- ja ruotsinkielisissä kieliparikouluissa Suomessa” (hanke 375430).

Tekijää ilmeisesti närkästyttää tapa, jolla ”[...] suomen- ja ruotsinkielisten koulujen sijoittaminen samoihin nykyaikaisiin koulukeskuksiin ns. kieliparikouluiksi on johtanut paradigman muutokseen kansalliskielipolitiikassa.” Tällä tavoin on vaara, että ruotsinkieliset eivät enää voi kasvaa omassa umpiossaan ja uusintaa ruotsinkielisten erilliskulttuuria, vaan ruotsinkieliset tulisivat oppineiksi suomen kieltä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa, mikä olisi kaikkien etu eikä mitään ”biopolitiikkaa” saati ”kurivaltaa”.

12) Foucaultlainen jälkistrukturalismi kajastelee myös sosiaalista tilanhallintaa tarkastelevien hankkeiden takaa. Aalto-yliopistossa toimiva Milos Mladenovic sai 471 538 euroa hankkeelleen ”Katutilan uudelleenjaon yhteiskunnalliset ja oikeudenmukaisuusvaikutukset” (hanke 375831) ja Emilia Suomalainen 499 188 euroa samalle hankkeelle Suomen ympäristökeskukseen.

Hanke kuulemma ”tuottaa avointa paikkatietoa siitä, miten katutilaa jaetaan eri liikenne- ja liikkumiskäyttöihin suomalaisissa kaupunkikeskustoissa. [...] Hankkeemme luo tietoa katutilan uudelleenajattelulle kaupunkikeskustojen viihtyisyyden, elinvoiman ja elinympäristön terveellisyyden parantamiseksi.” Koirapuistoista tässä ei sentään puhuta, mutta muutoin kannattaisi perehtyä käytännön rikkalapiopolitikointiin, jolla poljetaan juuri tuota ”oikeudenmukaisuutta”, kun asukkaita pakotetaan jättiläismäisten raideinvestointien maksamiseen esimerkiksi Helsingin kaupungille tyypillisellä tavalla (aiheesta täällä).

13) Suurimman henkilökohtaisen akatemiatutkijarahoituksen sai Henri Olkkoniemi (700 000 euroa) Oulun yliopistossa toimeenpantavalle hankkeelle ”Ironian ymmärtämisen kehityskulut nuoruusiässä” (hanke 376269). Murrosikäiset harjoittavatkin usein ironiaa ja tarkoittavat päinvastaista kuin sanovat. 

Viittasin ilmiöön mediatutkimukseni Totuus kiihottaa sivulla 118, kun arvioin, että toimittajien ja eräiden muiden yhteiskunnan vaikuttajien ajattelu ei ole edes teini-ikäisen tasolla, kun heiltä näyttää puuttuvan ironian taju täysin. Viittasin tuossa yhteydessä brittiprofessori E. Leslie Cameronin johtamaan tutkimukseen.

Toimittajat julistivat näkemykseni olevan nuorison pilkkaa, mutta tätä mieltä olen edelleen. He eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet argumenttiani eivätkä mitään muutakaan.

Irvokkain ironia piilee nyt siinä, että samalla kun kriittisiltä filosofeilta peritään vähäisimmätkin avustukset pois, Suomen Akatemia myöntää omille suosikeilleen miljoonien rahat.

Edellä sanotusta seuraa, että yliopistotouhu on eräänlaista aikuisten apukoulua, eikä se siksi voi olla todella oppineiden yhteisö. Arvokkainta, mitä akatemia rahoillaan ansaitsee, on luultavasti juuri tiedekritiikki, jonka se tosin saa tässä tapauksessa ilmaiseksi.

Aiheista aiemmin

Suomen Akatemian nymfopossumainen pseudotutkimus

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli 

Suomen Akat. ja tieteen alennustila

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin 

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa 

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille 

Punamustat yliopistolla 

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita 

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä 

Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa 

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta 

Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun 

Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla 

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia 

Ulkopoliittinen instituutti ja Sitra: sosiaalisen korruption pimeä ydin

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu 

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Priden virhe: oma ulkopolitiikka ja laittoman maahanmuuton edistäminen

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ja Helsinki Pride -yhteisön vuosikarnevaali on laajentunut pienehköstä kylttiletkasta merkittäväksi ja mukavaksi kaupunkitapahtumaksi.

Vielä 1990-luvulla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ilmaisivat olemassaoloaan kaupungin halki mutkittelevalla kesäisellä tempauksella, jota sanottiin marssiksi. Samalla kun vähemmistöjen asema normalisoitui, tapahtumasta suli pois sen mielenilmauksellinen luonne, ja ”marssi” korvattiin sanalla ”kulkue”.

Helsingin seudun Setan Vapautuspäivät Isolla Roobertinkadulla. Huomionarvoinen on Israelin lippu. Kuvasin erkkeri-ikkunastani 1998.

Helsingin seudun Seta taivutti sittemmin nimensä ”Helsinki Pride -yhteisöksi”, koska tarvetta tasa-arvon peräämiseen lattianraoista ei ollut enää aivan entiseen tapaan. Haluttiin korostaa ylpeyttä omasta erilaisuudesta ja identiteetistä, ja yritettiin kai myös kansainvälistää toiminnan nimi.

Queer-teoreettinen ajattelu puolestaan totesi normalisointipolitiikan valtakulttuureille alisteiseksi kerjuuksi ja identiteettipolitiikan vanhanaikaiseksi, sillä se korosti olemusajattelua, toisin sanoen nimilappujen ja leimojen jakelua sekä muotteihin mukautumisen vaateita. Niinpä luovuttiin myös inklusiivisuudesta, koska se sisälsi pakonomaista sopeuttamista ja mukauttamista.

Senaatintori oli revetä reunoistaan Pridessä vuonna 2026.

Pride-yhteisön tunnuksesta sateenkaaresta tuli brändi, jonka yhteyteen tulvi monenlaisia toimijoita.

Ajattelu valtavirtaistui lopulta niin, että vastustajat alkoivat puhua ”sateenkaari-ideologiasta” ja ”homopropagandasta”, kuten Venäjällä. Tämä oli sikäli huvittavaa, että seksuaalipoliitikan ideologisuudesta ja propagandasta oli kyllä aina vastannut nimenomaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri, johon ohjattiin ja taivuteltiin heterokoulussa, heterotieteessä, heterokirkossa, heterourheilussa, armeijassa ja kaikkialla yhteiskunnan instituutioissa jopa niin, että homoseksuaalisuus oli ollut pitkään kriminalisoituna ja sairaudeksi medikalisoituna ja ihmisten suut tukittuina kehotuskiellolla.

Tämän hulluuden kumoamisesta tuli Setan aktiivisuuden ansiosta niin suosittua, että yritykset ja yhteisöt alkoivat parantaa mainettaan liputtamalla sateenkaariajattelun puolesta.

Kriitikot sekä konservatiivien että liberaalien molemmilta laidoilta alkoivat nimittää myötäilyä pinkkipesuksi, kummatkin tosin omista syistään. Patakonservatiivien mielestä kaikki uudistuminen oli pahasta, ja liberaalien mielestä kaupallistuminen ja viihteellistyminen oli vain imartelua, josta ei puuttunut esineellistäviä sävyjä.

Uudistava politiikka oli joka tapauksessa menestystarina, kunnes alkoi tapahtua taantumista.

Pride-yhteisön aktivistit ovat viime aikoina valitelleet, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan vyörytetään jälleen entistä enemmän eri puolilla maailmaa: Euroopassa etenkin Itä-Euroopan alueilla, kuten Unkarissa, Puolassa ja Turkissa, mutta myös liberalismin mallimaassa Yhdysvalloissa, josta suuri osa gay liberation -liikkeestä oli lähtöisin.

Sitten on ihmetelty, mistä tämä johtuu.

Minäpä koetan vastata.

Kaikissa ongelmamaissa on ongelmia nimenomaan maahanmuuton kanssa. 

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeet ovat kohdanneet vihaa asetuttaan pakolaisjärjestöjen, turvapaikanhakijoiden ja laittoman maahanmuuton asianajajiksi. 

Maahanmuuton puolustelijat vetoavat käsitykseensä, että sateenkaarilipun alla pitää edustaa ja edistää kaikenlaisia ihmisoikeuksia. He kysyvät, pitäisikö pakolaisten oikeudet myydä hintana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyväksymisestä.

Heiltä puolestaan voidaan kysyä, pitäisikö seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja oikeudet uhrata hintana pakolaisten maahantulon edistämisestä.

Jokaisessa kansallisvaltiossa joudutaan kansallisella tasolla päättämään, keiden lopultakin pitää maksaa toisten kansakuntien ihmisoikeuksien toteutuminen.

Asiaa ei pitäisi pyrkiä ratkomaan etujärjestöjen eikä kansanliikkeiden tasolla, koska kysymys on ulkopoliittinen ja liittyy kansalliseen turvallisuuteen sekä työllisyys- ja sosiaaliturvapolitiikkaan.

Pride-yhteisö on tehnyt virheen alkaessaan hoilata maahanmuuton edistämisen ja pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden maahantulon ja tänne jäämisen puolesta.

Perheelliset heteromiehet ovat pyrkineet rantautumaan Suomeen asylum-verukkeella ja tekeytyen kuolemanuhan alaisiksi homoiksi, vaikka samat maahan pyrkijät ovat esiintyneet myös hurskaina ja syrjittyinä kristittyinä toistaen hakemuksensa ja tuoden tänne myös perheitään.

Puolusteleeko Pride Hamas-terroria hyväksymällä joukkonsa ääri-islamismin?

Katsoessaan tätä vellontaa läpi sormien Pride-yhteisö on antanut käyttää itseään hyväksi joko tietoisesti tai omaa naiiviuttaan. Samalla se on levittänyt virheellistä käsitystä, että homot ovat mukamas laajasti tällaisen maahanmuuttopolitiikan kannalla.

Sateenkaariyhteisö ei ole houkutellut turvapaikanhakijoita lippunsa alle, vaan he ovat hakeutuneet Pride-yhteisöön itse. Osa heistä saattaa olla seksipakolaisia, mutta he ovat tuoneet mukanaan syyrialaisten ja irakilaisten koko poliittisen agendan ja muhamettilaisen uskontonsa.

He ovat kaapanneet Pride-yhteisön haltuunsa tuomalla tapahtumaan Irakin lippuja ja tehneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen karvevaalista Israel-vastaisen mellakoimisen ja mielenosoittamisen alustan.

Tästä on ollut haittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, sillä islam suhtautuu erittäin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, ja islamin leviäminen merkitsee asenteiden taantumista, ahdasmielisyyden laajenemista ja tappiota elämäntapavapauksille.

Pride-yhteisön tapa avata fooruminsa valtiollis-poliittiselle muhamettilaisuudelle herättää kysymyksen, voisivatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vastavuoroisesti viedä oman lippunsa moskeijoihin. Epäilen sen olevan ongelmitta mahdollista. 

Pride-yhteisön vivuttaminen Israelia vastaan on puolestaan ristiriitaista siksi, että Lähi-idän alueella Israel on ainoa demokraattinen valtio, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on edes jonkinlaisia oikeuksia. Tämän tiedämme vaikkapa Dana Internationalista tai alueen homomekkana tunnetusta Tel Avivista, kun taas islamistisessa Iranissa homoja ripustetaan narun jatkeiksi, ja demokrattisena pidetyssä Egyptissäkin homoja viedään kuin sikoja korvasta. Tämän sai karvaasti kokea queer-aktivisti Lasse Kekki, joka katosi jäljettömiin vuonna 2006 ollessaan Kairossa tiedematkalla.

Sateenkaarilipun alla ei kannattaisi keuhkota sharia-lain puolesta Euroopassa. Myös noin 60 000 pakolaisen vastaanottaminen Ukrainasta on ollut työvoimapoliittisesti haitallista, ja mukana on tullut merkittäviä seksuaalisuuteenkin kohdistuvia uhkia ja ongelmia.

Sosiaalietuusperäisen ja kalliiksi käyvän maahanmuuton kritisointi ja vastustaminen on pyritty tuomitsemaan julkisessa sanassa ”rasismina”. Tosiasiassa maahanmuuttovastaisuus on tietenkin rationalismia ja vastuullista politiikkaa, kun maamme työllisyystilastot ovat Euroopan huonoimmat ja valtiovarainministeriön pöytälaatikoista ovat rahat lopussa.

Pride Aleksanterinkadulla 2026. Valtiolle ilmainen.

Sosiaaliturvahakuisen ja työperäisen maahanmuuton puolustelijat eivät ole ymmärtäneet sosiodynamiikkaa. Ei ole ymmärretty, että myöskään rasismi ei nouse kenekään kansankiihottajan taikasanoista. Kenelläkään tuskin on motiivia lähteä seuraamaan jotakuta pelkkien mielipiteiden vuoksi. Siihen tarvitaan vahvempia motiiveja.

Todellisuudessa rasismi nousee aina kansan syvistä riveistä, kun intressit menevät ristiin kansanryhmien kesken ja syntyy pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista. Vaarassa ovat myös aineellisesti mittaamattomat arvot, kuten kielemme ja kulttuurimme sekä kansakuntamme väestöllinen koostumus ja poliittisen vallan perillisyytemme, joka hegeliläis-snellmanilaisen filosofian mukaan kuuluu suomalaisille itselleen.

Pride-yhteisön harjoittama maahanmuuton edistäminen on ollut pragmaattisesti epäviisasta, jopa tyhmää, koska sitä kautta on lietsottu eripuraa, kiristetty ilmapiiriä ja kovennettu asenteita, joista kärsivät sitten myös kansalliset vähemmistöt ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt itse.

Pride-yhteisö on menettänyt tapahtuman koordinoimisen ja kontrollin, koska järjestössä ei juurikaan enää toimi kovapintaisia homomiehiä, jotka tietävät, mitä tekevät. 

Pride-yhteisöä on alkanut leimata lisäksi turhamainen vaateliaisuus. Esimerkkinä siitä Helsingin Sanomat (joka aiemmin on kirjoittanut aiheesta hyvin myönteisesti) nosti esille kurjan faktan, jonka mukaan Pride-yhteisön vaatimus esteettömyydestä on johtanut tapahtumasponsorien joukkopakoon.

Kun Pride-yhteisön pääasiallisina huolenaiheina ovat afrikkalaistaustaisten yksinhuoltajaäitien esteettömän kulun hiilijalanjäljen kompensoimiseen verrattavat asiat, on selvää, että esteettömyysvaatimukset ovat itse muodostuneet esteiksi esteettömälle tapahtumalle.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Kaivopuiston täyttäneessä tapahtumassa ei paljon sponsoreita näkynyt. En havainnut paikalla myöskään puolueiden standeja. Pari eduskuntapuoluetta ei tapahtumaan edes pyri, ja yhden Pride-yhteisö harjasi pois. Olisivatko loputkin karkotetut vai lähteneet itsestään?

Ainoa erikoisuus oli joidenkin pervojen puistoon ripustama slingikeinu, joka herätti kirkkotätien keskuudessa räksytystä, pitääkö tällaista sallia ennen iltayhdeksää ja lapsille avoimessa tilaisuudessa! Virkkuumummujen onneksi heillä ei ilmeisesti ole vähäisintäkään kuvaa siitä, mitä kaikkea alaikäisten verkkokalvoille virtaa suoraan Internetistä...

Sukkapuikkokerhojen länkyttely ”lapsille vaarallisuudesta” edustaa kieroa yritystä jynssätä pois kaikenlaiset homoseksuaalisuuden ja sukupuolisen erilaisuuden vähäpätöisimmätkin ilmaisut julkisista tiloista think the children -veruketta käyttäen. Sellaisena se edustaa vanhakantaista syyllistämispolitiikkaa, aivan samanlaista kuin tapakristittyjen mielenosoituksissaan huutelemat ”jättäkää lapset rauhaan” -parahdukset.

Pridestä jäisi jotakin puuttumaan ilman kiihkokristittyjen farisealaisuutta.

Jälkeläistensä seksuaalisesta suuntautumisesta päättämään pyrkiville perheenisille ja -äideille voisi vastata: ”Jättäkää itse!” Sillä hekään eivät voi – praise be to God – äänestää kenenkään toisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta eivätkä käyttäytymisestä. 

Myönteistä tämänvuotisessa Pride-tapahtumassa on nimenomaan sen keskittyminen lasten ja nuorten aseman ja oikeuksien parantamiseen. Pride-yhteisö on halunnut aina tarjota lapsille ja nuorille turvallisen mahdollisuuden olla oma itsensä riippumatta heteroseksuaalisuuteen painostamisesta, eheytysideologiasta ja muusta manipulaatiosta.

Vanha sanonta ”there is no hate like christian love” pitäisi ehkä paikkaansa, ellei konservatiivikristittyjen harjoittama passiivis-aggresiivisuus olisi kirkon valtavirran näkemysten vastaista ja rajoittuisi lähinnä Jeesus-bussilaisiin, joita ilman Pride-karnevaali jäisi tylsäksi kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Pohdittaessa sateenkaariyhteisön bränditaantumaa on hyvä muistaa, ketkä Tornion raja-aseman kautta maahamme tulleet tekivät suuren määrän alaikäisiin kohdistuneita seksuaalirikoksia aivan pian sen jälkeen, kun sisäministerinä toiminut Petteri Orpo (kok.) oli vuonna 2015 päästänyt Suomeen yli kolmekymmentätuhatta laitonta maahantulijaa, joiden olisi pitänyt esittää turvapaikkahakemuksensa jo ensimmäisessä kauttakulkumaassa.

Heidät Suomen Migri vasta vuonna 2019 paljasti sotilaskarkureiksi tunnustaen myös sen, ettei sotilaskarkuruus ole YK:n pakolaisjärjestön mukaan peruste turvapaikan myöntämiselle. Tuosta asti heille on myönnetty tilapäistä suojelua tarjoten heille myös oikeutta itse päättää, ovatko olot lähtömaassa sellaiset, että sinne voi palata. Näin toimii köyhien ja vähäosaisten ikuisena ystävänä tunnettu napamies Orpo, jonka mukaan ”kaikkein vähäosaisimmilta ei leikata”. Suomalaisten sosiaaliturvaan Kokoomuksen kynsi on kyllä yltänyt.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, että myös monet muslimit itse vastustelevat islamin leviämistä Euroopassa. Luai Ahmed -niminen jemeniläislähtöinen Instagram-postaaja on esittänyt useita islamin vaaroista varoittavia videoita samoin kuin eräs puolalainen, jonka videoihin voi perehtyä niin ikään Instagramissa. 

YouTubesta löytyy paljon informaatiota anti-gay ja anti-LGBTQ-lakien voimaan nuijimisesta esimerkiksi Burkina Fasossa (France24:n video) ja Ugandassa (CBC Newsin video), joissa on järjestetty valtavia vihaa pursuilevia mielenosoituksia ja pidetty tulikivenkatkuisia palopuheita parlamenteissa. Pontimena on ollut useimmiten islam. Näistä Suomen valtavirtamedia ei juuri pukahda. Syy: poliittinen korrektius, vieraskoreus ja yleinen impivaaralaisuus.

---

Päivitys 26.7.2026: Käytännön verifiointi edellä sanomalleni tuli taaskin varsin pian muuan äärimuslimin ajettua autolla väkijoukkoon Berliinin Pride-tapahtumassa motiivinaan islamistinen miekkalähetys. Ja tämä kaiken muun ääri-islamistisen terrorin lisäksi. On selvää, että yhteiskuntiamme terrorisoivat tahot on karkotettava kulttuurimme piiristä lain voimalla mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti.

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Aloitan jostain, sillä jostain on aloitettava.

Helsingin kaupunki investoi jälleen infrastruktuuriin monimuotoisuusstrategiansa mukaisesti ja poistaa autoilun Kaivokadulta sekä myllää Rautatieaseman edustan kävelykaduksi ja joukkoliikennekaduksi, jota kulkevat vain raitiovaunut.

Asiassa on myös valoisat puolensa. Kun yksityisautoilla ei saa enää ajaa alueelle, luodaan oivallinen tilaisuus kaahata sinne luvatta, ja näin pohjustetaan otolliset olosuhteet terrori-iskun tekemiselle ja auton suuntaamiselle väkijoukkoon!

Tuloksena voidaan saada keskieurooppalaista värinää ja monikulttuurista tunnelmasivistystä myös Helsinkiin, esimerkiksi Leipzigin mallin mukaisesti – tai kuten Modenassa, jossa muuan pohjoisafrikkalainen tappoi ihmisiä ajamalla jalkakäytävälle, ja media kiirehti selittämään, ettei kyseinen terrori-isku suinkaan ole terrorismia; kuskilla vain oli ongelmia.

Kaikella viihtyisyyden, hyvinvoinnin ja rakkauden lisäämisellä on kuitenkin hintansa myös Helsingissä. Joukkoliikenteellistämisen varjopuoli on, että ostovoimaiset autoilijat eivät tule keskustaan enää lainkaan, keskustan kauppaliikkeet näivettyvät, kuolio uhkaa liike-elämää, ja rautikselle jäävät vain ne, joilla on oleskelulupa.

Kadunkalusteiden ja kesäisten kukkaistutusten vehreyteen löytävät tiensä narkkarit ja muut kunniakansalaiset, joiden oksennukset kirjavoittavat kadunpinnoitteita.

Alue ei muutu ”kansalaisten olohuoneeksi”, jollaisiksi monikulttuuri-ideologialla on yritetty värittää myös osaa pääkaupunkiseudun kirjastoista, vaan paikka slummiutuu. Rautatieaseman edusta muistuttaa lopulta nykyaikaista kirjastoa. Vielä kun saataisiin sukupuolineutraalit käyttöhuoneet ja Kelan sekä työviranomaisten toimipisteet palvelutasoa parantamaan!

Töölöstä, Kampista ja Punavuoresta on jatkossa entistä vaikeampaa päästä Kruununhaan ja Kallion suuntaan ja takaisin. Autoilla pitää kiertää Esplanadille, jonka liikennettä jo vaikeutettiinkin asfaltoimalla mukulakivikadulle tilapäinen pyöräilykaista kaikki kaupunkiarkkitehtuurin ja -estetiikan pieteettisyyssäännöt rikkoen. Kun Kaivokadun ajoneuvoliikenne ohjataan Espalle, myös Kauppatori ja Pohjoisranta ruuhkautuvat entisestään.

Kantakaupunkia ovat erottaneet itä–länsisuunnassa rautatie ja Töölönlahti. Aiemmin Töölössä asui porvareita ja Kalliossa proletariaattia. Nykyisin Töölössä asuu rahahihhuleita ja Kalliossa viherhihhuleita, punaporvareita, kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja.

Nämä alueet eivät ole enää ideologisesti jakautuneita vaan toisiinsa henkisesti integroituneita, joten valtuuston enemmistö on ilmeisesti katsonut karttaa niin, että myöskään yhdistävää autoliikennettä ei enää tarvita.

Autoilun suitsiminen on ominaista Helsingin valtuuston vihervasemmistolaisille ryhmille, mutta viher-Hitlerit ilmaisevat vihansa passiivis-aggressiivisesti ”kaupunkistrategiaksi” sofistikoituna.

Kiilusilmäinen autoilun tappaminen kumpuaa kateudesta niitä kohtaan, joilla on varaa tai velvoitteita pitää autoa.

Vihreiden kaupunkiutopia on nuorten, terveiden ja hyväjalkaisten ihmisten totalitarismi, joka rakentuu fillarikommunismin varaan.

Pyöräilen myös itse mielelläni, mutta minä harrastan maantiepyöräilyä. Se puolestaan on treenimuoto eikä liikenneratkaisu, eikä pyöräily sovellu työmatkaliikenteeseen, sillä kaikille työpaikoille ei voi mennä kurat kauluksen alla.

Vasemmisto tukee autojen häätämistä keskustasta, sillä katkeruus velvoittaa, ja luokkatietoinen kommunisti vapaamatkustaa myös julkisessa liikenteessä. 

Kokoomus puolestaan haluaa autot pois keskustasta, koska sillä on hihassaan vanha kortti, 1,3–1,4 miljardia euroa maksava keskustatunneli, jonka rakentaminen tulee lähemmäksi, kun autot hävitetään maan pinnalta. Aivan pian alettiinkin puuhata keskustan huoltotunnelin laajentamista läpiajon sallivaksi.

Kokoomus sai keskustatunnelistaan jo palasen Länsiväylän suuntaan, mutta myyräpuolue haluaa kaivaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia, myös Tallinnaan.

Rautatieaseman piharemontin kokonaishintaa ei ole julkistettu hämäryyden savuverhon ylläpitämiseksi, mutta se on joka tapauksessa kymmeniä miljoonia euroja, jopa sata miljoonaa. Myös Kruunuvuorensilta markkinoitiin valtuustolle alun perin 155 miljoonan euron hintaisena, mutta EU-laski myöhemmin, että kytkykaupan kaikki komponentit mukaan lukien loppulasku oli 998 miljoonaa euroa.

 

Julkisen velan julkea häpeällisyys 

Helsingin kaupunki velkaantuu kuin Suomen valtio. Tämän vuoden budjetti on 6,5 miljardia euroa – ja noin 400 miljoonaa euroa alijäämäinen. Energiayhtiö Helenin tuloutukset ovat kauan sitten kuivuneet, ja vaurauden aika on ohi; sen myönsi jo eläkeikäinen pormestari Juhana Vartiainen (kok.) jättäen jälkeensä savuavat rauniot ja saaden palkinnoksi neroudestaan työelämäprofessuurin Aallosta.

Helsingin kaupungin rahoitusjohtajan Pia Ojavuon mukaan Helsingillä on täpärästi varaa velkaantua vielä vähän, mutta sen jälkeen tulee stoppi, aivan niin kuin valtiolle. Hän sanoo kaksi miljardia maksavista uusista ratikkahankkeista Ylen jutussa näin:

”Helsinki pystyy lainanottoon näiden kuuden raideinvestoinnin osalta, mutta sen jälkeen raiteiden rakentamisen pitää rauhoittua. Asia on kirjattu myös kaupungin uusimpaan strategiaan. Kun nämä raidehankkeet on tehty, velanoton pitää pysähtyä. Asukaskohtaiset vastuut eivät saa kasvaa vuoden 2031 jälkeen.”

Tämä tarkoittaa, että tuon jälkeen kaupungin talous ei veny enää yhtään vaan on pingoitettu äärimmilleen. Kaupunginkanslian viranhaltija tottelee tietenkin poliitikkojen määräyksiä ja kaupungin perin pohjin vinksallaan olevaa liikennestrategiaa, joka on jäykkä, kaavamainen ja kahlitseva eikä ota huomioon muuttunutta taloustilannetta. Aivan samalla tavalla raideliikenne on jäykkää ja kaavamaista, sillä kiskot vievät vain sinne minne ne ovat rakennetut, eivätkä raitioliikenteen reitit jousta kysynnän mukaan. 

Totuus on, että Helsingillä ei ole eikä ole ollut varaa jättiläismäisiin infrahankkeisiin, joita vihervasemmisto on yhdessä Kokoomuksen kanssa ajanut kuin käärmettä pyssyyn. Sitä paitsi Kajaanissa valmistetut ratikat olisivat maksaneet 61 miljoona euroa vähemmän kuin Sveitsistä tilatut.

Kaupunki ei tiedä, millä Euroopan puhtaimpana lopetettu hiilivoima korvataan.

Koko kaupunkistrategia on monikulttuuri-ideologian, vihreän siirtymän ja megalomaanisten infrahankkeidensa kanssa täysin pielessä, täysin vino.

Helsingin taloutta johdetaan kuin juopon torppaa.

Talouden alijäämää ratkotaan kuin vihreiden puolueohjelmassa. Kun pulaa on sähköstä, asia ratkaistaan keksimällä uusia tuotantomuotoja. Kun pulaa on kaukolämmöstä, asia ratkaistaan kehittämällä kaukolämpöä. Kun pulaa on asunnoista (ja nykyisin myös asukkaista), asia ratkaistaan innovoimalla, perustamalla, luomalla, parantamalla, suunnittelemalla nokkelammin ja tietenkin lisäämällä maahanmuuttoa.

Tämä on juuri sitä katteetonta idealismia, jonka takaajaksi aiemmin kovina taloudenpitäjinä tunnetut vasemmistopuolueet menivät hurahtaessaan poskivalssiin vihreiden kanssa ja josta monet Frankfurtin koulukunnan kaukaa viisaat vasemmistofilosofit varoittivat jo muutama vuosikymmen sitten. 

Millenniaalien muodostama vihervasemmisto ei ole vastannut siihen, miten tuo kaikki ihanteellisuus rahoitetaan, paitsi tietysti velalla, joka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta. Kokoomus taas vastustaa veroäyrin korotuksia kynsin hampain.

Helsinki on tehnyt ja suunnitellut pelkästään seinähulluja päätöksiä viime aikoina.

Euroopan ympäristöystävällisimpien hiilivoimaloiden sulkeminen on johtanut utopistiseen neuvottomuuteen koskien kaukolämmön saantia. Nyt Helsingin energiayhtiö kaavailee pienydinvoimalan perustamista Helsinkiin eräänlaiseksi valmiiksi ydinmiinaksi ja Putinin ohjuksella räjäytettäväksi (energiapolitiikan kritiikistä täällä ja täällä).

 

Huijausta Asunnoilla Sikamaisen Oikeudettomasti

Helsingin vihervasemmisto vaati yhdessä Kokoomuksen kanssa aina vain lisää asumisoikeusrakentamista kaavoittaen uusille asuntoalueille jopa 20 prosenttia aso-taloja. Näin kaupunkipoliitikot ylivelkaannuttivat aso-yhtiönsä Haso Oy:n käytännölliseen saneeraustilaan (aiheesta täällä ja täällä).

Kaupunki ei kuitenkaan suostu hellittämään kukkaronsa nyörejä rahoittaakseen aso-yhtiötään ja sen väärin arvioituja pääomakuluja jälkikäteen subventioilla, vaikka kaupunki omistaa Hason sataprosenttisesti.

Sen sijaan kaupunkiomistaja koettaa kääntää kaikki ylimitoitetusta rakentamispolitiikasta johtuvat virheet Hason asukkaiden maksettaviksi, vaikka Hason ylivelkannuttaminen ei ole asukkaiden syytä, eikä käyttövastikkeiden yli 56 prosentin korotuksia voida perustella millään omakustannusperiaatteella. Tosiasiassa nuo häikäilemättömän röyhkeät korotukset ovat kaupungin aso-asukkaille kohdennettu ylimääräinen kuntavero.

Kyse ei ole asukkaiden omista kustannuksista vaan valtuutettujen omassa vastuuttomuudessaan aiheuttamista kustannuksista, kun valtuustopenkeistä on huudettu jatkuvasti lisää julkista asuntotuotantoa. Hason irtautuminen aso-sopimusten vastiketasoista on puolestaan aso-asukkaita kohtaan suunnattu petos: markkinointipetos ja sopimuspetos.

Sen asemasta, että kaupunki pääomittaisi aso-yhtiötään, Helsingin kaupunginhallitus meni kollegiaalisessa dynamiittityperyydessään tukemaan valtionhallituksen lainmuutosesitystä, jolla asumisoikeuksista yritetään tehdä jälkikäteen irtisanottavia, asunnoista vuokrattavia ja myytäviä ja asukkaista evakkoja tai vuokralaisia (aiheesta täällä). Tämä härski asuntopoliittinen vedätys nauttii valtavirtamedioiden strategista ambiguiteettia, eli vaientamista hähmäiseen hämäryyteen, koska ”aso-asuminenhan on persuasumismuoto”.

Sen sijaan raideliikenteeseen, maahanmuuttoon, kulttuurikoordinoimiseen, alfa-PVP:n tukemiseen ja muuhun vastiketta tuottamattomaan Kankkulan kaivoon kaupungilta riittää varoja. 

Voidaan kysyä, mikä into noilla poliitikon plantuilla on ajaa kaikki julkinen talous kuilun partaalle. Niin kansanedustajat kuin valtuutetutkin pyrkivät käyttämään kaiken velkaantumisvaran aivan loppuun asti, kunnes kansalaiset ja kuntalaiset on saatettu pääsemättömään velkahirteen.

Olen itse tottunut ajattelemaan, että julkisella taloudella olisi hyvä olla varallisuutta eikä velkaa.

Julkista taloutta pitäisi hoitaa niin, että valtio, kaupungit ja kunnat nauttisivat tuloja enemmän kuin niillä on menoja, ja budjetit olisivat ylijäämäisiä. Vain ylijäämästä voidaan jakaa, ei alijäämästä.

Nykyisin valtio ja kunnat jakavat alijäämästä jopa vieraiden maiden kansalaisille, vaikka siihen ei velvoita edes lesken rovon logiikka. Myös hän antoi vähästään, ei velaksi.

Priorisoitava olisi kantaväestön tarpeet eikä perustettava Demla-juristien junailemia helpotuksia tai positiiviseen premium-kohteluun perustuvia ohituskaistoja, jollaisia muodostuu automaattisesti kaikkialle, jossa ihmisiä etuoikeutetaan kurjuuspisteiden perusteella ja syntyy niin sanottuja sosiologisia jonoja.

 

Pääkaupunkimme ulkomaalaisten vallassa 

Tulin 28.4.2026 asuneeksi Helsingin kaupungissa kolmekymmentä vuotta. Tästä kaupungista on tehty parin viime vuosikymmenen aikana aina vain epäviihtyisämpi, ja sama pätee koko pääkaupunkiseutuun.

Pääkaupunkiseudulla harjoitettu metropolipolitiikka ja valtakunnallinen keskittämispolitiikka ovat johtaneet myös maaseutukuntien ja -kaupunkien tappioon. Muokattu ei ole vain aineellista ympäristöä vaan myös väestörakennetta.

Vantaalaisista 30 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia, ja Helsingissäkään suuri osa lapsista ei puhu enää suomea. Monikulttuuririkastuksen tuloksena olemme menettämässä väestöpohjamme lisäksi myös kielemme ja kulttuurimme, ja Suomen Pisa-tulokset ovat pudonneet viime vuosina todennäköisesti juuri maahanmuuton vuoksi.

Julkisuudessa vaiettu dosentti Kyösti Tarvainen on useissa kirjoituksissaan todistellut, että muutamankin pisteen taantuma väestömme keskimääräisessä älykkyydessä on tuhoisa, sillä Gaussin kellokäyrä liukuu silloin vasemmalle, ja korkeimpia huippuja kohtaa radikaali kato (aiheesta täällä).

Väestönvaihto ei ole salaliittoteoria, vaan tilastofakta, jota tuotetaan kirkkaassa päivänvalossa, vaikka myöskään työvoiman tarvetta Suomessa ja pääkaupunkiseudulla ei ole (professori Vesa Kanniaisen analyysia täällä).

Tämä kaikki järjettömyys maksaa. Vihervasemmisto ja porvarit velkaannuttavat julkista taloutta yhteisvoimin, koska rahat, joita he roiskivat monikulttuuri-ideologiaan, vihreään siirtymään ja raideinfraan, eivät ole heidän omiaan.

Maahanmuuttoa he edistävät silmät valheesta vetistäen pelkästään poliittisen korrektiuden vuoksi, vaikka hekin varmasti tietävät sen olevan tarpeetonta, mutta he tekevät niin pelkän ideologian vuoksi, vetääkseen suvaitsevaisen roolinsa aina sen traagiseen lopputulokseen asti.

Kyse ei ole siitä, että yhteiskuntamme rämettäjät eivät tietäisi toimiensa olevan tuhoisia, vaan siitä, että he eivät välitä vaan katsovat mainetekijöidensä vaativan sitoutumista loputtomaan kantaväestön vöiden kiristelyyn ja toisaalta armollisuuteen ulkomaalaisia maahanmuuttajia kohtaan pelkän vieraskoreuden vuoksi.

Pieni osa valtavirran poliitikoista (ehkä persut) tietävät maahanmuuton olevan Suomelle turmioksi, mutta hekin joutuvat kiistämään asian pelkästään pitääkseen yllä valheellista poliittisen korrektiuden julkisivuaan ja pysyäkseen hallituksessa Kokoomuksen ja RKP:n marionettina.

Perussuomalaiset ovat saaneet aikaan pienehköjä lainuudistuksia pitkäaikaisesti tai pysyvästi tilapäisten maassaoleskelijoiden palauttamiseksi, mutta hallitusvallassa ollessaan puolue on ollut päästämässä tänne noin 60 000 ukrainalaista sotapakolaisuuden verukkeella, vaikka Suomen ei olisi kansallisen etumme vuoksi ollut viisasta sekaantua slaavien väliseen aseidenkalisteluun 4,6 miljardin euron hinnalla.

Palkinnoksi kansallismielisyyden vastaisesta ajattelunsa sameudesta ovat valtavirran poliitikot saaneet kaduillemme turkoosinvärisiä ja väärää kaistaa sähköpyöräileviä ikuisia turisteja, jotka kuljettavat pizzoja kotidivaaneillaan lepääville väistyvän kantaväestön dekadenteille edustajille.

Monikulttuuri-ideologinen pöperöhanke.

Helsingin monikulttuuri-ideologisia pyrkimyksiä höystävät myös kansainväliset kapitalistit. Esimerkin tarjoaa mediamoguli Bloombergin säätiö kummallisella hankerahoituksella, jolla ”haetaan ratkaisuja ilmastotavoitteiden edistämiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.”

Voidaan kysyä, miten nämä kaksi eri asiaa sopisivat saman hankkeen alle. Ja vastata: ”syrjäytymisvaarassa olevat nuoret” rähinöivät ”ilmastotavoitteita edistävässä” raideliikenteessä nyt niin, että juuri siksi on tarpeen hakea ratkaisuja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Bloombergin viestintäkonsernin rahoittama humpuukihanke on tietenkin vain yksi sirpale Helsingin kaupungin internatsistisessa nimitys- ja virantäyttöpolitiikassa, jolla rekrytointiyksiköiden pissikset kanavoivat myös verovaroilla tuotetut resurssit omille samanmielisille kellokkailleen. 

Kyse on työelämän mielipidevankeudesta, jossa ihminen indoktrinoidaan aivosolujaan ja synapsejaan myöten ja alistetaan noudattamaan punavihreää ideologiaa. Tällä chutzpah-pintalaminoinnilla pyritään pitämään kansainväliset sijoittajat markkinatyytyväisinä entisen hyvinvointivaltio Suomen muokkaamisessa internatsistisen kulttuurikolonialismin siirtomaaksi.

Perussuomalaiset on ainoa poliittinen ryhmä, joka vastustaa monikulttuurihegemoniaa edes jollakin tavoin, mutta siinä puolueessa rasitteena on patakonservatiivisuus, jonka vuoksi puolue vastustaa myös harmitonta ja monin tavoin hyväntahtoista kansallista Prideä.

Kaikkien poliittisten virheiden, kuten asumistuki- ja muiden perusturvaleikkausten, jälkeen parasta Perussuomalaisissa on ollut juuri sen teennäinen homomyönteisyys, jota puolue tosin esittää vain tiettyjen homoedustajiensa puolustamiseksi ja entisen puheenjohtajansa murjomiseksi, mutta muutoin puolue on esittänyt homoista kyynisiä kannanottoja.

Perussuomalaisissa ei edelleenkään osata lukea mahdollisten äänestäjiensä mielialoja sen enempää taloudellisessa kuin sosiaalipoliittisessakaan merkityksessä. Tämän ymmärtämättömyyden tuloksena puolueen kannatus vajoaa valliriutan alle seuraavissa eduskuntavaaleissa, eikä asiassa auta, vaikka puolueen kansanedustajat osaisivat painaa jarrua lähestyessään autolla jalkakäytävää.

Suomen eduskuntapuolueiden joukossa ei ole edelleenkään yhtään ryhmittymää, jolla olisi kansalaistemme suuren enemmistön yhteistä kansallista etua edistävä ohjelma, vaan politiikanteko muodostuu päivittäiseen selvitymiseen ja lillukanvarsiin keskittymisestä.

Perussuomalaisten neljän valtuutetun ryhmä esitti, että Rautatieaseman piharemontti ”palautettaisiin valmisteluun”, toisin sanoen vaati esityksen hylkäämistä, mutta hävisi 80 muun valtuutetun äänestäessä puolesta.

Ensi vuosikymmenelle tultaessa Helsingin kaupungin (ja myös rankasti ylivelkaantuneiden Espoon ja Vantaan) tilanne on todennäköisesti yhtä toivoton kuin Suomen valtion, ja veitsi on kansalaisten kurkulla.

---

Päivitys 9.7.2026: Kokoomuksen korruptiivinen kynsi yltää valtionpolitiikasta myös Helsingin kunnallispolitiikkaan, kun kokoomusvaikuttaja ja entinen pormestari Jan Vapaavuori (kok.) sähköpostitteli pääministeri Petteri Orpoa (kok.) ”runttaamaan” 35 miljoonan euron valtiontuet Helsinki Garden -hallille. Tässä kaupungissa ei tarvita enää yhtään julkista rakentamista, infrastruktuuria eikä varsinkaan noita älyn tyhjyyttä kaikuvia halleja.

Kaupunkipolitiikasta aiemmin

Helsingin kaupunki aikoo lämmittää asunnot ydinvoimalan lauhdevedellä

Vihreät saavat meret kiehumaan 

Hallitus jatkaa asumisoikeusjärjestelmän tuhoamista – Haso Oy vauhdittaa katastrofia vastikekorotuksilla

Kolme kiinteistökatstrofia, joiden ei toivoisi olevan totta

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Oodi-kirjaston tarkoitus 

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä