2. elokuuta 2022

Mursu mediassa

Mursu on matkalla vitriiniin, joten on analyysin aika.

Ukraina ja Uniper pitivät huolen siitä, että uutisia olisi riittänyt mätäkuuksi myös ilman mursua. 

Haminaan ja Kotkaan rantautunut mursu otti kuitenkin mediatilansa urhoollisesti.

Tai oikeastaan toisinpäin: media otti haltuunsa satunnaisen luonnontapahtuman (eläimen kuoleman), ja harvinaiseen merenelävään projisoitiin inhimillisiä ominaisuuksia. Asian ympärille kirjoitettiin elävää tarinaa postmodernin ja jälkistrukturalistisen teorian kielellä sanottuna: narratiivia tai kudelmaa.

Puhuttiin mursun kohtalosta. Mursua käsiteltiin kuin persoonaa. Puuttui vain, että outouteen perehtyneet queer-teoreetikot olisivat pohtineet, olisiko mursusta käytettävä pronominia ”se vai hän.

Mursu siis täytti media-avaruutta, kuten vuosien takainen Ruokolahden leijona. Erona oli, että leijonaa kukaan ei nähnyt. Sen sijaan mursu vahvasti on, tai oli.

 

Eksistentiaalinen mursu ja julkisuuden ahdistus

Olennon olemassaolosta kukaan ei olisi tiennyt mitään ilman mediaa. Mursun eksistenssistä (Existenz) tuli siis vahvasti mediailmiö, hieman samanlainen kuin Greta Thunbergista. Ei hänestäkään kukaan olisi tiennyt mitään ilman valtavirtamedian hyväksikäyttöä, jolla teinitytöstä tehtiin toimittajien ilmastopoliittisten asenteiden näyttöpaneeli.

Sen sijaan mursu on ainakin minun tietojeni mukaan tietoisuutta vailla oleva olento: tajunnallinen mutta subjektiton luontokappale, jonka olemassaolo on pelkästään vulgaaria läsnäoloa (Dasein) ja viettien ja vaistojen varaisuutta.

Mursu nousi tai nostettiin jäsentymättömän informaation sekamelskasta julkisesti esitetylle viestinnälliselle tasolle, jolloin asian käsittelyssä tapahtui hyppäys, ja syntyi mediailmiö: eräänlainen metamursu.

Tarina alkoi elää omaa elämäänsä olennon kurjasta kuolemasta huolimatta tai sen vuoksi. Aiheesta olisi voitu kirjoittaa myös raportoivan ja journalistisen tason ylittävällä metatason metatasolla, filosofisesti.

Pelkkä toteava ja lehdistöreportaaseille tyypillinen diskurssi ei saakaan riittää, vaan mursun kohtalo ja kuolema johdattavat ajattelemaan asiaa heideggerilaisen eksistenssifilosofian näkökulmasta.

Vaikka hädänalaisen ajautuminen rantaan näyttäytyykin enemmän avunpyynnöltä kuin urhealta kamppailulta ahdistusta (Angst) ja elämän rajallisuutta vastaan, se muistuttaa mursun murtautumisesta mediatodellisuuden banaliteetista vaativaan ja pyyteelliseen julkisuuteen, jossa Heideggerin kritisoiman medianäkyvyyden (Publizität) ja julkisesti avoimen habermasilaisen toiminnan (Öffentlichkeit) käsitteet kamppailevat keskenään poliittisesti.

Niinpä Sein und Zeitin eettisestä negaatiosta huolimatta vastaan ui moraalin mahdollisuus, joka vertautuu esimerkiksi Välimerestä ongittavien pakolaisten asemaan. Tyrmistyttävää median raportoinneissa onkin ollut tähän analogiaan sisältyvien mahdollisuuksien laiminlyöminen: jättäminen lähes täydellisesti käyttämättä.

Mahdollisuus ilmastonmuutosta ja pakolaisuutta koskevan huolen (Sorge) sekä mursun kohtalon välisen paralleelisuuden artikuloimiseen on nimittäin koko ajan ollut kutsuvasti olemassa.

Mursun viipyvä ja olemisen huolesta väsähtänyt läsnäolo sisältää poliittisten ulottuvuuksiensa ohella myös vahvan kannusteen ihmisen sisäisten ja yleisinhimillisten kokemusten uudelleen jäsentämiseen mursun kautta.

Olisiko ihmisen mahdollista edetä oman tietoisuutensa pilaaman kulttuurirasituksen kuormituksesta dialektisesti takaisin oman naturalistisen olemassaolonsa alkulähteille, rousseaulaisesti takaisin luontoon, jota valistusihanteille ominainen järkiperäistetty laskelmointi (das rechnende Denken) ei ole turmellut?

Kysymys on paitsi suuri, myös niin henkilökohtainen, että siihen vastaaminen edellyttää jokaisen yksilön omakohtaista antautumista ajattelemaan asiaa persoonallisena itsereflektiona, jonka vuorovaikutuksellisena vastapoolina on tuttu mutta turvallinen ja samalla vierautta sekä toiseutta vilpittömän uskollisesti henkivä mursu.

Vasta meditatiivinen lähestymistapa mursuun erottaa aihepiirin puhtaasti diskursiivisesta tai performatiivisesta mediailmiöstä ja tekee mahdolliseksi fundamentaaliontologisen asioiden ajattelun, jonka kautta ihmissubjekti voi kohdata omat luonnolliset alkuehtonsa olemisen mysteerin alkulähteillä.

Tätä kautta julkkismursuun liittyvän pinnallisuuden ja olemistematiikan vaatiman syvällisyyden välille piirtyy silloittamaton välimatka.


Mursun semiotiikkaa ja feministinen mursu

Asialla on olemassaoloa koskevien universaaliprobleemien ohella myös pelkästään semioottiset, toisin sanoen ilmiöiden tajunnallisia merkityksiä, koskevat ulottuvuutensa, joihin on tullut (lähinnä ranskalaisen jälkistrukturalismin piirissä) tavaksi yhdistää myös psykoanalyyttisia vaikutteita.

Mursuhan muodostaa freudilaisen teorian isähahmon, eräänlaisen toteemieläimen, jonka ilmaantumisen ja poismenon vuoksi koettiin tunteiden ambivalenssia, toisin sanoen iloittiin ja surtiin (katso vaikka tänne).

Mursu muodosti siis rituaalisen objektin, johon voitiin projisoida paternalistiseen kantaisään kohdistuvia pelkoja ja luottamusta, ja lopulta sekä helpotusta että surua poismenon sanokaamme avoimesti: kulttuurisesti kätketyn kuoleman johdosta.

Eläin oli mahdollista tematisoida juuri tuollaisena yksinäisenä olentona, jonka muukalaisuutta vieraaseen ympäristöön joutuminen korosti.

Mursu saattoi sitä kautta auttaa laukaisemaan Norbert Eliasin teoksessaan Kuolevien yksinäisyys toteamaa haavoittuvuutta ja arpia, joita modernilla ihmisellä on liittyen sekä omaan kuolevaisuuteensa että kuoleman sosiaaliseen kätkemiseen yhteiskunnassa. 

Näiden, joidenkin mielestä ehkä morbideilta vaikuttavien havaintojen ohella mursu muodosti toki myös itsenäisen ja riippumattoman Claude Lévi-Straussin sanontaa käyttäen – ”kelluvan merkitsijän (signifiant flottant), joka on tulkinnoille avoin ja tyhjentymätön, eräänlainen vaatehenkari, johon kuka tahansa (myös Heideggerin kuvailema das Man) voi ripustaa mitä tahansa, täsmälleen hallintodiskurssista tunnettujen ja aseista riisuvien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteiden tapaan.

Juuri tämä ominaisuus voi saada mursun herättämään ahdistusta, vaikka toisaalta vastassa onkin aina lämmin ja läsnä oleva mursu, joka katastrofielokuvista tuttujen dinosaurusten tavoin tuottaa helposti mielikuvan katsojan omista vanhemmista.

Jälleen astumme freudilaisen dualismin maailmaan, ja myös median yleisöjä koettelee tunteiden ambivalenssi.

Assosiaatio ei ole kaukaa haettu, sillä mediassa spekuloitiin paljon paternalistisen ja miestapaista laiskuutta representoivan mursuhahmon väkivaltaisella lopettamisella poliisiviranomaisen toimesta. Tämä toi etsimättä mieleen Freudin Toteemista ja tabusta tutun poikalauman liittoutumisen tyrannimaista isähahmoa vastaan ja siihen liittyvät konspiraatioanalogiat, myös alkuyhteiskunnan järjestymisen eksogamian normeineen.

Oliko mursu toimittajille ja yleisöille vain ”alitajuinen Trump, joka saatiin hallintaan balanssoivalla viestinnällä: esittämällä Capitolium-kukkulan levottomuuksille vastakohtainen, levollinen ja lähes miellyttävä mediahahmo, mursu, jonka pahaksi arvioitu löyhkäkin tematisoitiin lopulta sympatiaa ja anteeksiantoa herättävällä tavalla?

Tämän historiallisesti rasitteellisen psykoanalyyttisen tulkinnan murtaa jälleen kerran freudilaisen kerronnan aukkokohdista esiin tunkeutuva tosiasia, nimittäin se, ettei mursu ollut sukupuoleltaan mies vaan nainen!

Naarauden radikaali ja tekisi mieleni sanoa äidillistä maametaforaa käyttäen seisminen järkyttävyys ei voi sopia sen enempää perinteiseen näkemykseen paternaatin yksinvallasta kuin kuudennen aallon feminismille tyypilliseen näkemykseen sukupuolettomuudesta, sukupuolen moninaisuudesta ja muunsukupuolisuudesta. Sillä mursu haastaa ne kaikki.


Mursu kertomustaloudessa

Viestinnällisen uutistyhjiön täyttämisestä hätääntynyt uutismedia antautui kuitenkin peittämään mursun hahmoon sisältyvät psykologiset merkitykset omalla kiireellään ja huolellaan ilmiön mahdollisimman ripeästä raportoimisesta.

Tosiasiassa radikaalifeministisen analyysin syvyys jättää kauaksi taakseen iltapäivälehtijournalismiin liittyvän joukkotiedotuksen tason, jolla asiaa käsiteltiin pelkkänä immanenttina tapahtumasarjana.

Sensaatiolehdet ja valtavirtamedia takertuivat yksityiskohtiin ja toistivat kertomusta, jonka mukaan mursu särki mattotelineen erään omakotiasukkaan pihamaalla asukkaan itsensä väistyessä mediahuomiota Rammsteinin konserttiin.

Tämä on epä-älyllinen näkökohta.

Todellisuudessa asiaan liittyvä molemminpuolinen anarkismi kuvastaa neuvottomaksi jättävällä tavalla samaa kuin romaanikirjailijoiden teoksissaan soveltama roolijako, jossa pelkällä nimistön valinnalla pystytään valaisemaan henkilöiden persoonaa.

Etsimättä mieleen tulevat tiedotusopin entisen professorin Pertti Hemánuksen erääseen dekkariinsa naputtelema reipas fiktiivinen henkilö Rebekka Ramstedt ja Esa Sariolan teokseensa Luota minuun laittama rouva Cecilia Lyons, jonka puheäänessä oli kuvauksen mukaan jonkinlainen (ilmeisesti merileijonan tai hylkeen ääntelyä muistuttava) takaperoinen hälyääni.

Omassa varastoivaa persoonallisuustyyppiä ilmentävässä kaavoittuneisuudessaan viimeksi mainittu muodosti kiertotalouden esiteoreettisen presentaation vaatiessaan laittamaan kaiken muun kiertoon, paitsi omat asiapaperinsa.

Kuinka huojentavaa kaiken tämän jälkeen onkaan todeta byrokraattisen yhteiskunnan kritiikin kiteytyvän nyt mursun valtavirtajournalistisessa esittämisessä ja sen Kela-vastaisessa laakereillaan lepäämisessä?


Ammatikseen viisaiden pinnallisuus

Journalismia jää kuitenkin rasittamaan lähinnä ammattifilosofeina esiintyvien pinnallisuus.

Muiden muassa Helsingin Sanomat otti mursun ruhosta kaiken irti myöntääkseen positiivista julkisuutta eläinfilosofiksi luonnehtimalleen filosofian dosentille Elisa Aaltolalle tarkoin tieteen medioitumisilmiön mukaisesti.

Näyttönä siitä on toimittaja Anu-Elina Ervastin lukijoita opettamaan pyrkivä ja asennemuokkausta sekä mielipiteiden manipulaatiota sisältävä juttu Miksi ihastuimme Haminan mursuun, mutta syömme possupihviä surutta. Eläinfilosofi kertoo, mitä mursun kohtalosta [sic!] voi oppia”.

Kiteytetymmin olisi voinut kysyä, miksi ihmiset (myös feministit) ihastuivat Haminan mursuun, mutta solvaavat sohvalla makoilevia kalapuikkoviiksekkäitä...

Mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa väitin, että media hyödyntää tieteilijöitä valikoivasti ja käyttää lausuntoautomaatteina sellaisia yliopistotoimijoita, joilta toimittajat tietävät saavansa agendansa ja mielensä mukaisia vastauksia. Suosikkejaan media palkitsee akateemisella uralla tärkeäksi muodostuneella myönteisellä julkisuudella.

Elisa Aaltolan näkemysten esille nostamisessa matalamielistä oli mursua koskevien merkitysten latistaminen tosikkomaisiksi kysymykseksi eläinten oikeuksista. Siten Helsingin Sanomat pyrki myöntämään tunnustusta oman ideologiansa mukaiselle naturalistiselle paradigmalle yliopistotoiminnassa.

Mursun keräämistä sympatioista etsittiin pisteitä lihan syönnin vastustamiselle ja veganismille, johon liittyy ristiriitaisesti myös ihmisen oman naturalistisen petoluonteen torjuntaa ja kieltämistä.

”Realistiseksi” ja ”naturalistiseksi” tarkoitettu väite ”eläinten oikeuksista” jää joka tapauksessa pelkäksi vertauskuvaksi, sillä eläin ei ole oikeussubjekti. Eläimellä ei ole tietoista subjektiviteettiä eikä vapaata tahtoa, eivätkä eläimet tee valintoja, joista ne olisivat vastuussa. Eläimet lähinnä reagoivat mutta eivät tee sartrelaisen tai kierkegaardilaisen vapauskonseption mukaisia valintoja.

Eläimet eivät siis ole oikeustoimikelpoisia, joten analyyttiselle systeemifilosofialle tyypillinen kvasiliberaali puhe eläinten oikeuksista” on harhaan johtavaa.

Filosofia puolestaan on mahdollista vain tietoisessa kontekstissa, joten myös Helsingin Sanomien otsikossa käytetty luonnehdinta eläinfilosofi muodostaa huvittavan käsitteellisen yhteenliittymän.

Myös Yleisradion viestintä jatkoi materialistista paradigmaa julkaisemalla melko tylsämielisen jutun Haminaan rantautunutta mursua seurattiin tiiviisti Tutkija kertoo, miksi yksinäinen otus varasti koko kansan huomion”.

Eläinkäsityksiin ja sosiaalitieteisiin perehtyneenyliopistotutkija Salla Tuomivaaran selitykset eivät vaikuttaneet erityisen eleganteilta perustuessaan väittämään, että yksittäiset tapaukset kiinnostavat enemmän kuin lajien kuolemat ja että eläin oli täällä päin harvinainen.

Sitä paitsi jutun otsikossa oli ajatusvirhe. Ei mursu mitään huomiota varastanut, vaan media itse vei huomion medioimalla sekä mursun että sen ympärillä hääräävät henkilöt. Julkkismursu onkin asiakohta, jossa kuvaan astuu todellisuuden mediariippuvuus.


Mursun metafysiikka

Jacques Derridan mukaan ihmiset pyrkivät jatkamaan elämäänsä kirjoituskoneen riveillä. Kaikki tosin tietävät, että kirjoittaminen on hidasta, ja siinä toimessa kello alkaa kiitää. Vaikutelma elämän pitenemisestä johtuukin kenties siitä, että kirjoittamiseen liittyvä tylsyys pidentää elämisen kokemista, vaikka kirjoittamaan antautuminen sinänsä lyhentää elämistä itseään.

Mursun tragedia teki joka tapauksessa mahdolliseksi kokea myös kollektiivisia tunteita. Juoneton tarina kiehtoi arvoituksellisuudellaan, ja kehkeytyvä kertomus noudatteli juutalais-kristillistä tarinaperinnettä.

Mursu saapui kuin varkain. Hän ei tullut suoraan hyväosaisten keskuuteen Helsinkiin vaan syrjässä elävien pihamaille, työttömyydestä kärsivään Kymeeseen.

Näin kertomus täytti metafyysisen struktuurin vaateet vähäosaisen voittokulusta ja kohtalon kääntymisestä uhriutumisen kautta poliittiseksi menestykseksi.

Mursu toi kaikille valon: eskatologinen astraaliolento, mursu.

Stenaksi nimetylle mursulle järjestettiin lopulta muistotilaisuus viime viikonloppuna Kotkan meripäivillä, Juha ”WattVainion poika sävelsi mursulle muistokappaleen Mattoteline mainittu”, ja asian makaaberiutta moralisoitiin sosiaalisessa mediassa.

Ylen nekrologissa tilitettiin mursun matkaa teknokratisoituun viitekehykseen: eläinpatologian laitokselle ja kerrottiin, kuinka rakastettu eläin tulee näytteille Helsinkiin. Myös STT:n tiedotteessa kuvattiin ruumiin matkaa kohti viimeistä leposijaa Luonnonhistorialliseen keskusmuseoon Etu-Töölöön.

Siellä konservoitu mursu saa loppusijoituspaikkansa Eduskuntatalon kupeessa, vallan ja viisauden vieressä ja kansanedustuslaitoksen arvovaltaisessa katveessa.

Ainoa mitä oikeastaan tapahtui, oli että eksynyt ja tietoisuutta vailla oleva villieläin ajatutui rantaan ja kuoli.

Tämä nyt median uutisnälästä ja klikkijournalistiikan tarpeesta tällä kerralla.

31. heinäkuuta 2022

Olo kuin ohituskaistalla – Natoon terrorismia torjumalla

Suomi on ylittänyt keskiviivan ja kiitää ohituskaistalla. Rekan valoja ei onneksi näy horisontissa, ja tie on auki.

Montenegrokin tuossa ratifioi Suomen Nato-jäsenyyden eräänä puolustusliiton tärkeimmistä tukipilareista.

Nato-onnitteluja ja tunnustuksia satelee tasaiseen tahtiin kuin vihkiparille, paitsi yksi mustasukkainen jurottaa nurkassa ja uhkaa toistuvasti tupen rapinoilla, vaikka osapuolet ovat sanoneet ”tahdon.

Ratkaiseva ponnistus Natoon liittymiseksi on vielä terrorismin vastainen taistelu. Maailman turvallisimpina pidetyt maat Suomi ja Ruotsi liitetään lopulta Natoon terrorismia torjumalla!

Vaikka eipä tuo Erdoğan aivan väärässä ole turvallisuushuolineen terrorismista. Hänhän on valitellut, että Ruotsissa on muutamakin marxilais-leninistisen äärijärjestön kurdiedustaja valittu valtiopäiville.

Keijo Kaarisade varmaan huomauttaisi, että terrorismin integroituminen järjestelmäpolitiikkaan on osa iloiten tervehdittävää monimuotoisuuskehitystä.

Se on pitkällä myös Suomessa.

Pahanilkinen ja myönteistä kehitystä monin tavoin häiritsevä MV-lehti vihjaili vuonna 2018, että afganistanilaissyntyisellä apulaiskaupunginjohtajalla Nasima Razmyarilla (sd.) on Facebook-kaverinaan vakavasta rikoksesta epäilty Ali Sohrab.

SDP:ssä onkin kiehunut maahanmuuttajataustaisten edustajiensa ympärillä aina alkaen kansanedustaja Hussein al-Taeen (sd.) julkaisemista törkykirjoituksista ja päätyen kurditaustaisen Anter Yaşan ja ”lelusalakuljettajana tunnetun suomensyyrialaisen Rami Adhamin väliseen ilmiantokonfliktiin, joka sai hitchcockmaisen ratkaisun tänä vuonna.

Terrorismin ja hämäräyhteyksien torjunnassa pitää siis olla tarkkana!

Ainakin sen tapauksista voi oppia, mitä monikulttuuri-ideologian hunajalla marinoitu maahanmuutto saa aikaan. Tulee kulttuuriristiriitoja, etnisiä konflikteja, epävakautta ja muita väristyksiä, ja pahimpina kaikista kansanryhmien käyttämistä valtioiden välisten riitojen sätkynukkeina.

Joskus käy niin, että terrori ei uhkaa valtiota, vaan valtio uhkaa terrorilla kansalaisiaan ja muita ihmisiä. Näin käy, kun joku Putinin kaltainen demiurgi mädättää valtiota sisältä päin.

Mutta ilmiö tunnetaan myös Suomessa. Vielä 1970- ja 1980-luvulla muutamat suomalaiset järjestelmäpoliitikot bastardisoivat yhteiskuntaamme katsoen siten pelastavansa Suomen valtion. Mistä oli kyse? No tietenkin suomettumisesta.

Minä seuraan valtavirtamedian ohella koko ajan myös marginaalimediaa, kuten filosofisia Mind-, Analysis-, Synthese- ja European Journal of Philosophy -lehtiä. Niiden lisäksi tulee joskus avattua myös ammattilehti Suomen Sotilas.

Viime maaliskuun numerossa oli Pekka Virkin kirjoittama arvio Alpo Rusin teoksesta Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982–1991 (Docendo 2022), ja jutussa esitettiin niin sanotun Stasi-listan sisältö.

Listalta löytyvät lähes kaikki Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen keskeisten poliitikkojen nimet muutaman vanhan kommunistin ohella: muiden muassa Tarja Halonen, Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen, Eero Heinäluoma, Erkki Tuomioja, Ulpu Iivari, Ulf Sundqvist, Matti Ahde ja Vappu Taipale.

Minä en julkaise näitä. Minä vain viittaan niihin ja toistan sekä referoin valikoituja otteita. Voitte itse lukea listan Suomen Sotilaasta täältä. Valtamediassa Rusin paljastus ei juuri huomiota saanut, ymmärrettävistä syistä.

Rusin mukaan lista kattaa suomalaishenkilöt, joita koskevista tiedoista pyydettiin vuonna 1999 lisäinformaatiota Saksan Stasi-aineistoja valvovalta viranomaiselta (BSTU). Pyynnöt toimitettiin saksalaisviranomaiselle kahden suomalaisprofessorin kautta. Kirjoittajan mukaan ne perustuvat oletettavasti Supon tiedossa olleisiin Rosenholz-henkilökortteihin sekä niin sanottuun Tiitisen listaan.

Suomen Sotilaan kirjoittaja Pekka Virkki selittää, että 

[n]imi Stasi-listalla tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että henkilön yhteys Itä-Saksan turvallisuuspalveluun on ollut syystä tai toisesta niin kiinnostava, että suomalaistutkijat ja/tai -viranomaiset ovat halunneet tutustua heitä koskeviin dokumentteihin lähemmin. Merkittävällä osalla yhteistyö lienee ollutkin melkoisen syvällistä, mistä kertoo useampien KGB:n ja itäsaksalaisten suoranaisesti värväämien henkilöiden mukanaolo listalla.

Mainitut henkilöt ovat siis kiinnostaneet tutkijoita siksi, että heitä on voitu pitää Stasin mahdollisina yhteistoimintahenkilöinä. Kokoomuslainen Virkki jatkaa asioita historiallisesti kontekstualisoiden, että 

”[m]ikä on voinut 1980-luvun YYA-Suomessa olla normaalia tai vain eettisesti kyseenalaista, saattaa Venäjä-pakotteiden eturintamaan asettuneessa EU-Suomessa olla yksiselitteisen rikollista.

Tällainen asioiden relativoiminen voi kuitenkin olla liian kilttiä. Flirttailu Stasin tai KGB:n kanssa on saattanut olla perin rikollista jo kyseisten turvallisuuspalvelujen kukoistusvuosina 1980-luvulla.

Myönnyttelyjä katalalle kommunismille ei voida perustella halulla pelastaa suomalainen yhteiskunta vielä huonommilta seurauksilta.

Terrorismia on pääasiassa kahdenlaista: on valtioterrorismia (valtion harjoittamaa terrorismia) ja valtion vastaista terrorismia.

Terroristi, joka vahingoittaa valtiota esimerkiksi maanpetoksella jonkin terroria harjoittavan toisen valtion hyväksi, on kaksinkertainen terroristi, eivätkä hänen toimensa muutu hyveellisiksi dialektisesti.

Nykyinen Venäjä jatkaa neuvostoajalta periytyvää valtioterroriaan peittelemättömästi. Myös Putinia nuoleskelevan Erdoğanin toinen saapas on verta puolillaan.

Renny Harlinin elokuvan Cliffhanger eräästä repliikistä opimme, että yhden terroristi on toisen vapaustaistelija”.

Terrorismi onkin sikäli silmänkäänteille altis asia, että sitä esiintyy yleensä juuri siellä, missä sitä ei luulla olevan.

26. heinäkuuta 2022

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Monia on ihmetyttänyt, kuinka kummassa niin sanotut länsimaat voivat harjoittaa kaikessa rauhassa energiakauppaa Venäjän kanssa, kun Venäjän valtio käy samanaikaisesti kuolettavaa tuhoamis- ja näännytyssotaa sekä siirtelee ukrainalaisia Siperiaan kuin karjaa.

Tämän kaiken tapahtuessa Venäjää ollaan pakottavinaan henkilö- ja talouspakotteilla.

Vastaus sisältyy luonnollisesti erääseen toiseen pakkoon, eli länsimaiden omaan pakkotilanteeseen. Euroopan energiariippuvuus estää sulkemasta Venäjää pois markkinoilta kokonaan, ja siksi länsimaiden reaktiot ovat olleet relatiivisia, eivät absoluuttisia. Aseiden annossakin on säästelty.

Toinen ihmettelyn aihe on Suomen viranomaisten tapa myöntää venäläisille turistiviisumeja, vaikka matkailijoiden joukossa voi olla Putinin kannattajia ja lomailevia sotilaita, jotka käyvät rentoutumassa täällä! 

Putin-fanit tekevät kansanmurhaa Ukrainassa ja virkistäytyvät Suomessa. Kaikki OK?

Nopea selitys löytyy tietysti vihreän sisäministerin ja ulkoministerin sinisilmäisyydestä. Venäläisten lappaamista Suomeen ei voida puolustella millään pakolaisuudella, päästämisellä paremman informaation lähteille eikä ruplien laittamisella kiertoon mieluummin täällä kuin Venäjällä.

Viisumien myöntämistä ja voimassa pitoa ei voida perustella myöskään väitteellä, että tulijoiden joukossa voi olla muitakin kuin sotaa kannattavia. Venäjän hallintoa ja kansalaisia voidaan erottaa toistaan yhtä vähän kuin hyökkäävästä ampiaisparvesta voidaan erotella niitä hyviksiä, jotka eivät mahdollisesti pistä.

Päästämällä venäläisiä Eurooppaan Suomi vähentää EU:n asettamien pakotteiden tehoa, helpottaa valtaapitävien asemaa Venäjällä, tarjoaa Schengen-polun muihin maihin, pettää toisia EU-maita ja vuotaa kuin vanha saavi.

Venäjän tekemiin brutaaleihin julmuuksiin, oikeuttamattomaan hyökkäykseen ja laittomiin valtauksiin pitäisi vastata vähintäänkin laittamalla itäraja kaikilta venäläisiltä kiinni. Siten kaikki venäläiset saisivat yhdenvertaisesti tietoa poliittisen governanssinsa tekemien rikosten vakavuudesta.

Valtakirjan Putinille on antanut Venäjän kansa, joka laajalti tukee Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, joten rajapuomien nostaminen venäläisille on Suomen ulkoministeriöltä Popeda-ajan bugi.

Viisumeja tulisi myös perua ja kaksoiskansalaisuuksia lopettaa, sillä suuri venäläisvähemmistö on Suomelle turvallisuusuhka. Venäjän valtio pitää ulkopolitiikkansa periaatteena, että se puolustaa oman maansa kansalaisia myös rajojensa ulkopuolella. Käytännössä se tarkoittaa, että Venäjä käyttää kansalaisiaan konflikteja lietsovina hyppymiinoina.

 

Panssarivaunut eivät pysähdy pakotteilla

Mutta tilannetta voidaan lukea helposti myös niin, että länsi pelaa kaksilla korteilla. Ja vielä enemmän: EU ja Amerikan maat voivat syöttää Ukrainan tai osan siitä Venäjälle hintana omasta pelastuksestaan.

Paha sanoa, mutta lännen asennoitumisesta välittyy koko ajan kaksinaismoralistinen sävy.

Sen takaa kajastelee eräs kohtalokas totuus: Ukraina ei kuulu Eurooppaan kuin osaksi, samaan tapaan kuin Turkki.

Tämä perustuu Ukrainan asemaan kulttuurisella rajavyöhykkeellä. Ne jo Samuel P. Huntington totesi konflikteille alttiiksi kuuluisassa teoksessaan The Clash of Civilizations.

Slaavilaisesta Ukrainasta ei todennäköisesti koskaan tule EU:n eikä Naton jäsenmaata. Sota Venäjän kanssa ei voi päättyä sellaiseen tulokseen ilman Venäjän tappiota, ja sitä ei ikävä kyllä näy. Ja länsimaat varjelevat etujaan, kuten Yhdysvallat omiaan ennen Pearl Harboria.

Sodan pitkittyminen johtuu siitä, että sitä ei ole voitu käydä selvin sävelin. Mitä pahemmin juntturalle tilanne menee, sitä välttämättömämmäksi käyvät kuitenkin perinteiset ratkaisutaistelut.

Talouspakotteilla käytävä sota Venäjää vastaan ei ole tehokasta, sillä sitä kautta länsi kuristuu omiin rohtimiinsa.

Tämä johtuu siitä, että talouspakotteet eivät pysäytä panssarivaunuja. Ne liikkuvat niin kauan kuin polttoainetta ja ammuksia riittää, sillä Venäjä on tehnyt jo ratkaisun, josta se ei peräänny pelkkien kireiden aikojen vuoksi. Totalitaristinen valtio kuolee mieluummin kuin häviää, ja juuri se tietää kaameaa tuhoa myös EU:lle.

Ellei sitten käy niin kuin on käymässä: Länsi säästää oman nahkansa ja syöttää puolet Ukrainasta Venäjälle.

Toinen vaihtoehto on, että länsimaat nostavat vähä vähältä panoksia ja antavat Ukrainalle aikaa myöten sellaiset aseet, joilla yltää Moskovaan.

Tämä vaihtoehto on hyvä, sillä sille Venäjä ei oikeastaan mitään voi. Laukaukset eivät tule lännestä vaan Ukrainan maaperältä, joten ketä muuta vastaan Venäjä voi puolustautua tai hyökätä?

 

Ydinpelote on tyhjä kortti

Ydinasein Venäjä ei voi vastata, sillä sitä kautta maa menettäisi loputkin rippeet jäljellä olevasta arvovallastaan, joka nytkin perustuu pelkkään pelon herättämiseen.

Tämä on myös ydinaseiden käyttökelvottomuutta ja niin sanotun ydinsateenvarjon mitättömyyttä koskeva doktriinini: Ydinaseuhka on puolustuspelotteena tyhjä kortti, sillä ydinsateenvarjo tarkoittaa käytännössä vastakohtaansa, eli ydinlaskeumaa.

Ydinaseeseen perustuva räjähde on käyttökelvoton valtioiden välisissä sodissa, sillä se tuhoaa valloitettavan omaisuuden, jää ihmisten mieleen (mikäli muistelijoita jää) ja ansaitsee moraalisen tuomion.

Tästä puolestaan seuraa, että kaikki ajateltavissa olevat sodat on suunniteltava tavanomaisten aseiden varaan. Niiden voimasuhteet ratkaisevat sotien kulun myös suurvaltojen välillä.

Väitteeni on, että suurvaltojen, kuten Yhdysvaltain ja Venäjän, välinen aseellinen konflikti ja sota ovat edelleenkin mahdollisia ilman ydinaseiden käyttöä. Myös ripposellinen biologista tai kemiallistakin asetta ylittäisi helposti sodankäynnin hauraan moraalisen kynnyksen, jonka paikka sinänsä on tietysti aina kovin häilyvä.

Lännen on siis täysin mahdollista lopettaa Ukrainan sota tavanomaisella sotilaallisella voimalla.

Käänteisesti tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että myös Venäjä voi käyttää tavanomaista sotilaallista voimaa esimerkiksi Natoa vastaan.

Venäjä voi hyökätä vaikkapa Suomeen, vaikka Suomi olisi Naton jäsen.

Aseellinen konflikti käytäisiin silloin niillä voimilla, jotka käytettävissä ovat, eikä yksikään Nato-maa taatusti ampuisi yhtäkään kansallista ydinasettaan syrjäisen Suomen maa-alueiden puolustamiseksi.

Juuri tästä seuraa, että myös Nato on loppujen lopuksi pelkkä paperitiikeri ja pelotepreventiivinen uhka, jonka realisointiarvoa ei ole missään mitattu.

Tästä johtuu edelleen, että ainoa uskottava potentiaali, joka pitää vihollisen loitolla Suomesta on oma Puolustusvoimamme.

Suomi Natossa on tietysti parempi kuin Suomi ilman Natoa, sillä onhan uhkaus sanottuna kovalla äänellä aina vaikuttavampi kuin sama uhkaus sanottuna hiljaisella äänellä. Mutta huvittavaa suomalaisten luottamuksessa vieraaseen apuun on seuraava.

Tosiasia on, että Suomen ei tarvitsisi (eikä olisi tarvinnut) kerjätä Natoon pääsyä saati olla huolissaan puolustusliittoon valinnasta.

Baltian maat, Ruotsi ja monet muut maat tarvitsevat Suomen maa- ja ilmavoimia enemmän kuin Suomi kyseisiä maita.

 

Turha sota

Todistamme parhaillaan Venäjän totalitarismin kuolinkorahduksia. Varjopuolena on, että ne käyvät kaikille kalliiksi.

Suomi ja muu Eurooppa ovat vaarassa langeta Venäjän hybridisodankäyntiin kuuluvan refleksiivisen kontrollin uhreiksi. Se tarkoittaa, että antaudumme ihan vapaaehtoisesti, näennäisesti omasta tahdostamme ja oikeusvaltioperiaatteen suojelemiseksi toimimaan itsellemme epäedullisella tavalla. Juuri niin on käymässä Suomen pitäessä rajojaan auki venäläisille ja muille itärajan yli mahdollisesti pyrkiville.

Refleksiiviseen kontrolliin on kuulunut myös Saksan vihreiden kautta tapahtunut pitkällinen pehmitys, jolla venäläiset saivat Saksan riippuvaiseksi Venäjän maakaasusta ja suomalaiset luottamaan Kremlin ystävällisyyteen aikana, jolloin Venäjän panssarit möyrivät jo Georgiassa, Tšetšeniassa ja Krimillä. Hyväuskoiset hölmöt eivät huomanneet mitään.

Venäjän nykyisestä ahdingosta puolestaan kertoo Venäjän turvautuminen tökerön vaikuttamisen keinoihin. Hullun miehen strategia, summittaiset ohjusiskut, löysät uhkaukset ja sotilaiden heittäminen lihamyllyyn pyrkivät herättämään kuvan sekopäisestä hyökkääjästä, joka on valmis mihin tahansa.

Taikinanaama-Putte ja hänen paviaanin näköinen ulkoministerinsä ovat yhdessä silovikkien ja sivilikkiensä kanssa tuhonneet niin paljon ihmiselämiä ja maailmantaloutta, että he eivät ansaitsisi mitään muuta kuin kuulan umpiluuhunsa.

Venäjällä onkin onneksi voimassa kuolemanrangaistus, tosin tuomioita ei ole ainakaan virallisten tietojen mukaan pantu täytäntöön. (Ei ehditä, sillä salainen poliisi laittaa novitšokia alushousuihin sitä ennen.)

Venäjän hallinnon rikokset eivät ole voineet jäädä keneltäkään huomaamatta myöskään venäläisten omassa keskuudessa, ja siksi asioilla on taipumus korjaantua.

Maailman ja Venäjän oma etu vaativat täydellistä muutosta Venäjän politiikkaan ja hallintoon. Ja sellainen tapahtuu varmasti ennemmin tai myöhemmin.

Hyökätessään Ukrainaan Venäjän regime kirjoitti oman kuolintodistuksensa.


Aiheesta aiemmin

Euroopan onnettomuus (2022)

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku (2022)

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita (2022)

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

23. heinäkuuta 2022

Valtionyhtiöiden strategia on isännättömän pääoman tragedia

EU-komission puheenjohtaja, hieno rouva Ursula von der Leyen on selitellyt saksalaisten kaasuahdinkoa sanomalla, että Venäjä kiristää Eurooppaa energialla.

Pitää varmaan paikkaansa. Mutta se ei tarkoita, että Venäjän strategit olisivat tyhmiä. He ovat vain häikäilemättömiä. Röyhkeitä he ovat nyt, kun on avoin konflikti, tekisi mieleni sanoa: alkava maailmansota.

Saksalaiset ovat itse olleet tyhmiä tehdessään valtiostaan kaasukammion, josta kaasua imetään nyt pois. 

Oliko pakko korvata ydinvoima hiilellä ja heittäytyä Venäjän käsivarsille? Ei ollut. Silti Saksassa tehtiin niin: vihreän mutta todellisuudessa sysimustan ja hiileen pohjautuvan energiapolitiikan vuoksi.

Jo 1990-luvun James Bond -elokuvista olisi voinut oppia, että Uralilla, Kaukasuksella tai Etu-Aasiassa saattaa syntyä poliittinen kriisi, jonka tuloksena kaasuputket pannaan kiinni, ja keskuslämmitys kylmenee Keski-Euroopassa.

Tyhmimpiä Suomessa puolestaan olivat ne poliitikot ja yritysjohtajat, jotka haalivat haltuunsa etupäässä hiilivetyihin perustuvan Uniperin osake-enemmistön. He tuhlasivat Fortumin sähköverkkojen myynnistä saamansa 9,3 miljardin euron tulot hukkainvestointeihin, joihin liittyi korkea poliittinen ja taloudellinen riski.

Se on kuin olisi myynyt maansa ja ryhtynyt torppariksi.

Kuvio alkoi tietenkin jo oman maalin takaa.

Syyllinen kardinaalivirheeseen on Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta, joka vuonna 2013 poisti Fortumilta strategisen intressin ylläpitää sähköverkkoja.

Sähkölankojen myynnin siunasivat omistajaohjausministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja Jan Vapaavuori (kok.), joiden poliittinen ura jostakin syystä jatkuu.

Pääministeri-toimitusjohtaja Juha Sipilä (kesk.) puolestaan vaati valtion omistusten laittamista tuottamaan, ja Fortumin näin ripitetty johto totteli. Niinpä se kylvi rahat pöllämystyneenä pitkin peltoja: ostelemalla voimaloita Venäjältä ja kaasukraanoja Saksasta.

Taustalla oli sinisen ja vihreän lippalakin lisäksi myös punaista väriä, sillä Paavo Lipposen (sd.) ja Eero Heinäluoman (sd.) vasemmistoäänenpainot Nordstream-kaasuputkien hyödyntämiseksi olivat vaikuttavia (katso video).

Lopullisen kirsikan katastrofien kakkuun tarjosivat Uniperin huonot jakelusopimukset. Niiden pohjalta yhtiö joutui lopulta ostamaan kaasua 700 % nousseeseen markkinahintaan ja myymään sitä kuluttajille kiinteään sopimushintaan.

Selvää on, ettei sellaisesta hirttosilmukasta voinut tulla mitään elävää ulos. 

Valtionfirmojen strategia on isännättömän pääoman tragedia, joka muistuttaa myös yhteislaitumen dilemmaa.

Poliittisen tahon ei ole pidetty sopivana puuttua suurten pörssiyhtiöiden yksittäisiin ratkaisuihin, kuten Uniperin ostoon, mutta toisaalta valtiolta vaaditaan käsi ojossa rahaa, kun jotain menee myttyyn.

Juuri tämä takaa turvallisen päänalusen valtioenemmistöisten yhtiöiden toimivalle johdolle ja hallitukselle.

Ensinnäkin ne voivat käyttää yrityksen liikevoitot huonoihin investointeihin, kun yksityiset sijoittajaomistajat eivät ole vaatimassa niitä itselleen osinkoina. 

Toiseksi operatiivinen johto katsoo olevansa suojassa kritiikiltä, sillä laiska johtaminen ei ole laitonta, ja strategisesti tärkeän firman mennessä alamäkeen valtio maksaa tappiot pakon edessä. 

Näin valtion yritys munii kultamunia johtajilleen ja laittaa poliitikot ja kansalaiset maksamaan päivällisensä Kämpissä.

Lopputuloksena on Musta Pekka, joka jää jonkun pelaajan käteen. Tällä kertaa se osui talousasioista mitään ymmärtämättömälle Tytti Tuppuraiselle (sd.), joka oli sattunut päätymään omistajaohjausministeriksi jatkuvasti pyörivässä ministeriruletissa.

Neuvottelutaitoja ei onneksi tarvittu, sillä suomalaisten osaksi jäi suostua saksalaisten sanelemiin osto- ja muihin ehtoihin. Tuppuraisen tehtäväksi jäi näytellä, että hänellä oli vain vaatimaton sivurooli, ja ansiotsekä vastuutuloksesta kuuluvat oikeastaan Sanna Marinille, joka laulatti puhelinlankoja lomaillessaan italialaisessa kartanossa... (Voi olisipa aina Sanna neuvottelemassa!)

Tytti Tuppuraisen suusta pääsi myös strutsinmunan kokoinen vaalivale hänen luvatessaan, että Uniperin pönkittämiseen ei käytetä veronmaksajien rahoja (tähänastista enempää).

Tosiasiassa Fortum rahoittaa karvaat tappionsa ja tulevat velanmaksunsa suomalaisten sähkölaskuissa, jotka ovat taatusti veronmaksajien rahoja”.

Sen lisäksi, että suomalaisilla maksatetaan muun maailman sosiaalikuluja, kehitysyhteistyötä, energiaköyhyyttä, byrokratiaa, korruptiota ja muita menoja, saivat suomalaiset Fortumin yritysjohdolta ja valtio-ohjaajalta yhteensä noin 10 miljardin euron laskun. Professorit Rothovius & Tynkkynen voivat varmentaa suuruusluokan

Saksan sosiaalidemokraattinen hallitus puolestaan sosialisoi Fortumin Uniper-omistukset nimelliseen hintaan ja sai veto-oikeuden kaikkiin yhtiön asioihin. Lisäksi se jatkaa kaasun alennusmyyntiä saksalaisille lokakuuhun asti, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista markkinataloudessa vaan DDR:ssä.

Vähintä mitä pitäisi tehdä, olisi hakea tulospalkkiot Fortumin pomoilta ja hallitukselta pois sekä säätää laki, jolla globaaleja kapitalisteja ja sosialistisia internatseja estetään pääsemästä lähellekään valtionyritysten johtopöytiä. Myös toimivan johdon liekanarua olisi lyhennettävä. 

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta Suomen taloushistoriassa, kun muutama harhalaukaus upottaa suuryrityksen. Stockmann menetti kaiken varallisuutensa Venäjän-seikkailuissa. Nokian luurit vaikenivat kuin hipaisusta, kun tehtiin väärä arvio kosketusnäyttöjen suosiosta. Finnair odottaa nyt joko pudotusta tai rajua saneerausta länteen päin lentäväksi yhtiöksi. Sonera, Skop, Hop, Kop, Syp...

Fortumin ja Uniperin onnettomuus ei johtunut mistään joukkosokeudesta, kuten vasemmistolehdistö kansainvälistymistäpuolustellen väittää. Se johtui poliittista ja taloudellista valtaa käyttäneiden henkilöiden tietoisesti tekemistä päätöksistä, joiden takana oli monikulttuuri-ideologista jauhotusta.

Strategisesti tärkeiden yritysomistusten globaali leviäminen on osa kansallisesti vaarallisen liittovaltiopolitiikan kierrettä, joka päätyy kurjuutta jakavan valtiososialismin kuiluun. 

Näin kapitalismi todellakin luo kumoutumisensa edellytykset, ja tuloksena myös EU:sta on kurinpitovaltio, jossa yksimielisyys on voimaa ja erimielisyys kansanvallan häirintää!

Sivullisena sitä joskus ihmettelee, millaisia paukapäitä päästetään merkittäviin johtaviin asemiin yhteiskunnassa.

Nykyhallitus on lihottanut Suomen valtionvelat, jotka hipovat nyt 135 miljardia. Tuloksena valtiontalouksien rahoituskriisistä, euroalueen kroonisista valuvioista, koronakriisistä ja Putinin aloittamasta sodasta on todennäköisesti valtioiden joukkohaaksirikko, jossa EU-valtiot kuristuvat omiin pakotteisiinsa sekä Venäjän käyttämiin kiristyskeinoihin. Lopulta valtiot kaatuvat dominopalikoiden tavoin. 

Pahinta on, että kiristyvällä verotuksella ja muilla pakko-otoilla valtiot romuttavat myös kansalaistensa yksityiset taloudet.

Ukrainan sota on vasta alkua, ja yhtenäisenä näyttäytynyt EU murenee sitä mukaa kun kansalaisille tulee pimeä ja kylmä. Tilanne ei ole siis ollenkaan valoisa.

Jopa täydellinen tuho pelastaa uppovelkaisen Suomen ja muut Euroopan unionin kehitysmaat meneillään olevalta moraaliselta rappiolta paremmin kuin hyperinflaatio tai mikään pelastuspaketti. Onpa sitten tasainen pohja, jolta aloittaa itsenäisten kansallisvaltioiden rakentaminen.

 

Aiheesta aiemmin

Fortumista uusi Sonera

Finnairista uusi Nokia

Optioiden kirous

Stockmann-Suomi

Nokian kaappaus  

Yritysten kannattaisi kilpailuttaa johtamispalvelunsa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle 

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnosuojelualueiksi – Perustuslallinen omaisuudensuoja vaarassa

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät 

Vihreät saavat meret kiehumaan