20 vuotta totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolesta

Sanottakoon ensin, että minä en suinkaan täytä 20 vuotta, vaan blogini. Olen silti myös itse totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolustaja, sillä bloginihan on osa minua.

Blogini elämänkaari kattaa 1/5:n valtiollisen Yleisradion koko eliniästä. Mitäpä rahoissaan kieriskelevä Ylekään olisi ilman asianmukaista mediakritiikkiä, jota mediat itse eivät tee, ymmärrettävistä syistä.

Muutamien mielestä kirjoitukseni ovat kuivia kuin beduiinin sandaali, mutta rohkenen silti valaista vähän, mistä tässä matkan varrella on ollut kyse. 

 

Ongelmina internatsismi ja monikultti

Aloitin blogijulkaisemisen Yhdysvaltain terrori-iskun 5-vuotispäivänä 11.9.2006 alleviivatakseni, että suuri osa aikamme ongelmista sikiää internatsismista: kansainvälisen politiikan vaatimuksista ja vastoinkäymisistä sekä kansallisen edun laiminlyömisestä.

Nykyisin, kun terrorismia ei tehtailla enää vain uskontojen tai järjestöjen nimissä, vaan terrori on valtiollista ja sotateollista, on käynyt selväksi, että vuosituhannen alkupuolella nuuhkittiin vielä kulttuurijäristysten etäisiä sauhuja, mutta sittemmin kipinöinti on kohonnut kokonaan omalle kiertoradalleen.

Myös monesta muusta aiheesta on tullut blogissani puhe. 

Olen kritisoinut julkisen talouden huonoa hoitoa, yhteiskuntamme ylivelkaannuttamista ja saattamista aina vain syvemmälle kansainvälisiin riippuvuussuhteisiin ja rotkelmiin. Riippuvuus on vapauden ja sitä kautta filosofian vihollinen.

Olen kritisoinut kansainvaelluksia ja väestönvaihtoa, joka tapahtuu silmiemme edessä ja jonka kiistäminen on salaliittoteoria (aiheesta täällä). Olen puhkonut vihreän idealismin kuplia ja tuominnut vihersosialismin, jolla koetetaan kumota muun muassa metsänomistajien perustuslaillinen omaisuudensuoja ja rämettää kansallinen puunjalostusteollisuus.

Kapitalistit eivät nykyisin riistä, vaan vihersosialistit. Porvarit heittäytyvät kontalleen johtokuntien kokoushuoneissa, kun ekoanarkistit tanssivat heidän pöydillään ja markkinointiosastot viherpesevät firmojen maineita taipumalla kaikkeen, mitä Greenpeace ja Greta keksivät vaatia. Heidän sanomansa peittyy heidän omaan huutamiseensa, ja vaikuttavin aikaansaannoksensa taitaa olla anti-Greta.

Maahanmuuton edistäminen on puolestaan älytön poliittinen virhe ja virtahepo olohuoneessa, jossa ennen oli rauhaisaa. Siihen liittyvä monikultti-ideologia vaikuttaa nyt kuin lyijy bensassa. Se tyhmistää ja pakottaa konformismiin: sahaamaan erilaisuudesta särmät pois johtaen yksiaineksiseen monokulttuuriin.

Monikulttuurisuudella ei ole itseisarvoa muutoin kuin ehkä osiensa vuoksi. Itseisarvo onkin omakulttuurisuudella, sillä vain omalla kansallisella kulttuurilla on subjekti – kansa – kun taas monikulttuurinen yhteiskunta on komiteamietinnön tulos ja muistuttaa dromedaaria.

Monikulttuuri-ideologiaa levitetään ja pidetään pyhänä siksi, että se on työvoiman vapaan liikkuvuuden voiteluainetta, rauhan ja sosialismin liukastetta ja globaalin kapitalismin esanssia.

Tosiasiassa kulttuurinen sekamelska johtaa arvo-, kieli-, elämäntapa- ja talousristiriitoihin ja huonontaa yhteiskunnallista tehokkuutta johtaen konflikteihin ja paljon paheksuttuun rasismiin. Rasismi ei ole itsensä syy vaan seuraus monikulttuurisuuden edistämisestä ja maahanmuutosta. Tämä jokaisen samppanjasosialistin ja kaviaarikommunistin kannattaisi muistaa omassa rasisminvastaisessa vaahtoamisessaan.

Kaikki toki tietävät, että maassamme, jossa on noin kolmesataatuhatta työtöntä, ei ole pulaa työvoiman laadusta eikä määrästä vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Mutta silti lähes kaikki puolueet hoilaavat maahanmuuton puolesta – vasemmisto kasvot punaisina niin sanottujen ”arvojensa” vuoksi ja EK-porvaristo halventaakseen työvoiman hintaa (ymmärrätte kai mikä ristiriita ay-vasemmiston asenteeseen sisältyy).

Maahanmuutto pakotetaan kelpaamaan jopa persuille, jolloin maahanmuuton verukkeena on ideologisista selitysperusteista syvin ja filosofian näkökulmasta banaalein: työ. Ei ole kuitenkaan olemusta ”työperäinen maahanmuuttaja”, vaan kuka tahansa voi olla hetkessä työtön, ja usein niin käykin.

 

EU kolonisoi kansantaloutemme, luonnonvaramme, kulttuurimme ja itsemääräämisoikeutemme 

Internatsismi esiintyy pahimmillaan EU-vaateina: ympäristöasetuksina, ilmastoaneina, päästökauppana, energiadirektiiveinä, Euphemia-sähköpörssinä, loputtomina tilapäisinä tukipaketteina, maatalouden paragrafipainajaisena, hiilineutraaliusvaateina, nettojäsenmaksuna ja sananvapauden suitsimisena sekä Internetin kahlehtimisena, puuttumisena kansallisvaltioiden ja ihmisten itsemääräämisoikeuteen.

Tämä kaikki on tullut maksamaan Suomelle ja suomalaisille EU-jäsenyyden aikana useita kymmeniä miljardeja euroja. Kaiken kaikkiaan ehkä noin puolet valtionvelan nykyisestä määrästä juontaa juurensa osallistumisesta Euroopan unionin dance macabreen.

Syyllisen edustajat, EU:n tarkkailuluokan kirjanpitäjät, laativat lopulta leikkauslistat, johtavat valtiotamme ja neuvovat kuin valvontakomissio, miten kuolinkoristuksissaan nääntyvän Suomen hupenevat verovarat pitää käyttää samalla kun kansalaisten henkilökohtainen omaisuus ulosmitataan perusturvan varallisuusehtoja lisäämällä (aiheesta täällä ja täällä).

Puolueista EU-myönteisin, korruptoitunein ja epäkansanvaltaisin, ”Vihreiden toimisto-osastona” tunnettu Kokoomus, on ollut aina valmis kuin partiopoika tukemaan Euroopan unionin loppumattomia pyyteitä omalla kapealla kauppiaanjärjellään. Siihen liittyen Kokoomukselta on riittänyt subventioita myös urheiluhalleille, sillä älymystön Kokoomuksessa muodostavat pizzakuskit, parturit ja grynderit. 

Kun euroalue lopulta romahtaa jonkin suurehkon valtiontalouden, kuten Espanjan tai Italian, vararikkoon, eurovaluutta menettää arvonsa ja ihmiset säästönsä, ja seuraa jättiläisinflaatio, jonka tuloksena kottikärryille syntyy jälleen kysyntää. Kansat ovat kaduilla, kullan hinta katossa, ja syytös- ja kostosodat Euroopan valtioiden kesken käynnissä. EU on näyttö siitä, kun porvareilta menee järki.

EU ei kelvannut edes pankkikriisistään toipuneelle ja kalavesistään kiinni pitävälle Islannille, ja omanarvontuntoiset britit jättivät EU:n kaipausta tuntematta. EU-jäsenyys kiinnostaa vain halkopinon takaa käsi ojossa kurkistelevia Balkanin, Kaukasuksen ja Keski-Aasian maita, jotka täpärästi kuuluvat Eurovisioon mutta eivät Eurooppaan. Ne näkevät EU-jäsenyydessä luokkanousun tapaista prestiisiä.

Suomen nykyinen pääministeri on osoittanut todellisen tilannesokeutensa vaatimalla EU:ta laajenemaan yli 30 jäsenmaata kattavaksi, vaikka jäsenten lisääntyessä organisaation toimintakyky heikkenee eikä parane ja Suomen jäsenmaksut entisestään nousevat. Vielä enemmän ohutta yläpilveä on kupolissaan presidentillä, joka vaatii jäsenmäärän nostamista 40:een ja ehdottaa myös Kanadan liittämistä Euroopan unioniin, vaikka siihen ei kuulu edes Norja.

En näe Euroopan unionissa mitään hyvää enkä mitään sellaista, mistä olisi ollut Suomelle sosiaali- tai turvallisuuspoliittista lisäarvoa liittymisen jälkeen. Bulgarian ja Kroatian tapaisilla mailla ei ole ollut meille mitään annettavaa yhteiskunnallisten standardien muodossa, ja myös turvallisuuspoliittisesti Suomi on joutunut olemaan EU:ssa turvallisuuden tuottaja ja kaikkien asioiden nettomaksaja. 

 

Digikapitalismi  

Kapitalistisen sosialisoinnin kohteena ovat nyt sekä maamme vihreä kulta että maaperä, mineraalit ja jopa pohjavedet, nopeassa tahdissa myös energiavarat, kun meille itsellemme lähes hyödyttömiä datakeskuksia syntyy kuin sieniä sateen jälkeen kuluttamaan pimeän ja kylmän maamme sähkövirrat, eikä maahamme saada uusia ydinvoimaloita korvaamaan käsiin hapertuvia ydinvoimalaitoksia ja pyörittämään tuulivoimaloita aikana, jolloin ei tuule (vihreään nerouteen liittyvästä tuulivoimaparadoksista täällä). 

Datakeskukset edustavat tiedon uusjakoa ja henkisen pääoman kolonisointia. Hakukoneet indeksoivat (kapitalisoivat) verkon, ja tekoäly sosialisoi sen yhdessä kvanttitietokoneiden kanssa, kun kahden bitin toimintalogiikka korvataan superpositiolla, jossa voi olla tavallaan yhtä aikaa elävä ja kuollut. Siitähän olisi varmasti hyötyä myös ihmiselle.

Hammaslääkärin ja kirurgin käsitöitä nuo eivät vielä kokonaan vie, mutta auttavat ihmiskunnan vapauttamisessa suuresta määrästä juristeja ja ekonomisteja, jotka ennen toimivat muun muassa dealereina, treidaajina, brokereina ja muina pörssibandiitteina. Roope-Setä kaivoi kultaa Klondykessa; nykyisin hän laittaisi koneen louhimaan bittejä virtuaalivaluutoissa tai pörssirobotin käymään suurtaajuuksista salamakauppaa millisekunnin mittaisella viiveellä valokaapeleissa.

Maailma ei ole tosiaankaan kuin ennen, paitsi siinä, että ahneus hallitsee nanotekniikkaa ja politiikan vulgaari brutaalius alistaa ihmiskunnan hienoimmat saavutukset morbiidille destruktiolle, aivan niin kuin kävi jo ydinvoimien kanssa. Tätä maailman jakautuminen orwellilaisiin mannerlaattoihin tukee. 

Maailmassa kilpailevat edelleen kapitalismi ja sosialismi ja niiden nykyiset perilliset, joten kyllä Marx oikeassa oli kuvatessaan talouden voimat, pääoman keskittymisen, monopolisaation ja kurjistumisen, vaikka erehtyikin ennustaessaan, mitä niistä seuraa. Ei aavistanut tuotannon tehostumisen elämää parantavaa vaikutusta.

Puhkeamassa oleva teknokupla on jälleen todiste siitä, kun reaalitalous unohdetaan ja chutzpah-kapitalisteilta sumenee polla. AI-hypen kaatuminen kokaiinintuoksuiseen euforiaan lisää sitten korkobuustia ja todistaa, että myös ATK-asioissa kannattaisi olla konservatiivinen, kun kyse on rahasta.

 

Vihersosialismi

Saksalaisen filosofiateollisuuden maailmalle lahjoittamat Frankfurtin koulukunnan ajattelijat Fromm, Adorno, Horkheimer ja muutamat muut (joista suuri osa oli sivumennen sanoen sosialisteja) varoittivat vasemmistoa koskaan hurahtamasta katteettomaan idealismiin.

Mutta niin vain millenniaalinen uusvasemmisto antautui poskivalssiin vihreiden idealistien kanssa tehden luonnonsuojelusta eräänlaisen uuden esteen ihmisten hyvinvoinnin kehittymiselle ja esimerkiksi rauhanomaiselle ydinenergian käytölle. He taannuttivat hiileen perustuvaa kulttuuria purjelaivojen aikakaudelle pitääkseen yllä marxilaista kurjistumisteoriaa, estääkseen taloudellisen edistyksen ja kumotakseen sitä kautta kapitalismia (aiheesta täällä). Lopulta he unohtivat taloudenhoidon kokonaan ja velkaannuttivat valtioita lähentääkseen vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. 

Luonnonsuojelusta tuli veruke vallankumouksen edistämiseksi, ja EU:n ajamalla vihersosialisoinnilla on pitkälti marxilainen historia. Hyödyn siihen liittyvästä mullistuksesta koettavat nyt korjata myös kapitalistit surffatessaan ”vihreää siirtymää” vaativan ideologisen aallon harjalla.

Myös minä olen omanlaiseni puunhalaaja, tosin halaamatta mitään hengiltä. 

Meillä on tässä maassa noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten Brysselistä on turha tulla neuvomaan meitä ympäristönsuojeluasioissa etenkään, kun yksityiset maanomistajat ovat vastanneet lähes kaikesta metsiensuojelusta ja hoidosta ja tehneet sen vain ja ainoastaan taloudellisten etujensa vuoksi. 

Jos tuo taloudellinen motiivi ja kannuste menetetään, niin kuin ennallistamisvaateiden kanssa tehdään, muutetaan metsät valtion korvattaviksi tukien lypsykoneiksi (aiheesta täällä). Samalla ainoa, mitä ekofundamentalistit omasta puolestaan tekevät, on itsensä kahliminen harvestereihin ja haalariensa kuraaminen istuessaan Mannerheimintiellä.

EU-monetarismi syynä Suomen taantumaan

EU-kriittisyyteni ei tarkoita, että minulla olisi mitään eurooppalaisuutta tai Euroopan maita vastaan, siis sitä todellista Eurooppaa, jossa me elämme. Mutta vastustan kyllä hallinnollista muodostelmaa nimeltä Euroopan unioni, jossa sosialismia edustavat sanelu, määräily ja pakottaminen ja kapitalismia jäsenmaiden orjuuttaminen yhteisellä talouspolitiikalla ja kilpailutussäännöksillä, jotka muun muassa kieltävät suomalaisuuden suosimisen julkisissa hankinnoissa.

Pahin on yhteisen valuutan muodostava euroalue, joka vei meiltä itsenäisen rahapolitiikan ja jonka vuoksi Suomen vientiteollisuus kärsii korkeasta keskuspankkikorosta ja eurovaluutan ulkoisesta arvosta. Meille riittäisi valtiosopimusten kruununjalokiveksi NATO, mutta myös sen turvatakuut horjuvat.

Yksikään Euroopan valtio ei valita omasta valuutastaan. Muutoinhan kaikki haluaisivat euroon. Sen sijaan Suomessa kallis euro hidastaa investointeja, ylläpitää luottolamaa ja jarruttaa vientiä, ja juuri se on syynä kansantalotemme taantumaan. Lisäksi EKP:n määräämä korkea korkotaso on romahduttanut asuntojen kysynnän ja rakentamisen sekä polttanut pois noin neljäsosan kansalaistemme asuntovarallisuudesta.

Suomessa tarvittaisiin devalvaatio, kuten 1990-luvun alussa, jolloin alkanut lama johtui oman valuuttamme kykennästä ecun kurssiin. Tuokaan taloudellinen taantuma ei johtunut markasta vaan sen jääräpäisestä sitomisesta ERM:iin. Jo 1990-luvun talouslama oli siis eräänlainen myöhemmän eurokriisin alkusointu. 

Vuosituhannen vaihteen teknokuplan puhkeaminen ja vuoden 2008 finanssikriisi syvensivät eurokriisiä, jossa suomalaiset pantiin maksajiksi, kuten koronapumppauksessa ja helikopterirahan kylvämisessä finanssitalouteen. Poliittisesti junailtujen hallitusammattilaisten munimat Nokian, Soneran ja Fortumin investointityhmyydet ovat vain yksityiskohtia paljon suuremmassa kuvastossa, jossa Suomen kansantalous on menettänyt kaiken oman liikkumavaransa maailmantaloudessa.

Ennen siinä pärjättiin vaihtelemalla suuntaa kuin kala vedessä. Nyt kaikki on ankkuroitu Euroopan yhteiseen kohtaloon kuin wagneriaanisessa tragediassa.

 

Putin auttaa sotahulluudellaan EU:ta pysymään koossa 

EU on koossa vain yhdestä syystä. EU olisi aikoja sitten hajonnut omiin ristiriitoihinsa, mutta Putinin aloittama hyökkäys Ukrainaan paradoksaalisesti pelasti EU:n sitomalla Euroopan maat yhteen. 

Putin ei siis onnistunut hajottamaan EU:ta vaan tuli eräänlaisena nippusiteenä varmistaneeksi sen yhtenäisyyden. Ainoa, missä tuo kansojen pyöveli onnistui, oli sotahulluuden tartuttaminen ympäri maailman Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Brasiliaa ja Yhdysvaltoja myöten, kun valtiot hakevat liittolaisia toisistaan.

Myös EU:n liiderit sätkivät Putinin pelossa kuin säkillinen oravia, vaikka mitään todellista uhkaa entisestä KGB-upseerista ei taida enää olla missionsa poliittisen ja moraalisen haperuuden vuoksi.

Yhteinen vihollinen yhdistää, ja vihollisen vihollinen on ystävä, niin kuin hevosen ja aasin risteytys on muuli. Hyvien paheet ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin pahojenkin. Tuloksena on tuhlaileva kilpavarustelun kierre.

Tuloksena on myös, että globaali vapaakauppa, Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri, sääntöpohjainen maailmanjärjestys, liberaali hampurilaiskulttuuri ja moni muu elintärkeä riippuvuussuhde ovat hurjassa turbulenssissa.

Ei muisteta lukea Suomenlinnan kivitaulusta stå här pä egen botn och lita icke på främmande hielp. 

 

Kriittinen ajattelu estetään medioissa ja yliopistoissa

Kirjoitan blogiini, koska tuota kaikkea ei saisi arvostella muussa mediassa, toisin sanoen kirjoitan, jotta entistä paremmin saisitte tietoa näkemyksistäni ja siitä, että internatsistisen disinformaation rinnalla on toinen todellisuus ja henkireikä ulos kansainvälisyyden painostavasta umpiosta.

Kriittinen filosofia ja tiede tosin tapettiin yliopistoista sitomalla rahat ja opetusresurssit kansainväliseen vertaisvartiointiin, jonka piirissä päätetään, ketkä Suomen yliopistoissa saavat ja voivat tehdä tutkimusta, julkaista ja antaa opetusta. Kotimainen tiedejulkaiseminen kuoletettiin pakottamalla tiedejulkaisut kansainväliseen arviointiin sekä tasa-arvon, demokratian ja muiden hullunkuristen tarkoitusperien englanninkieliseen ja tieteenvastaiseen edistämiseen.

Englanniksi puhutaan small talkia, suomeksi syvällisiä. Vieraalla kielellä mikään ei merkitse mitään, ja siksi sillä voidaan sanoa mitä vain, esimerkiksi Ai lav juu ja Mai risörts sapports ekvaliti.

Minulle on aivan turha tulla sanomaan, että Sapirin-Whorfin aksiooma kielen ja maailmankuvan yhteenkuuluvuudesta on kyseenalaistettu. Yhtä kaikki, luonnollinen kieli ja sen käsitteet ohjaavat ajattelua. Ajattelun irtautuessa koti- ja kansalliskielestä sidokset ajattelun syvärakenteisiin katkeavat, ja siirrytään I like ice cream -retoriikan ulkoavaruuteen, josta viestejä tulee kuin radionkohinasta, esimerkkinä nyt vaikka tasa-arvoa koskeva hallintodiskurssi, jonka suhde filosofiseen ajatteluun on kokonaan poikki.

Tasa-arvon käsite on jo käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan kompleksinen, koska arvon käsite itsessään on analyttis-apriorisesti hierarkkinen per se, tai fiksummin sanottuna an sich. Mikäli arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, eikä mitään voida erottaa toista paremmaksi, ja päädytään yksiarvoisuuteen, jonka toinen nimi on tasa-arvototalitarismi. Juuri rakkaudestaan totalitaristiseen massakulttuuriin sosialistit korostavat aina tasa-arvon periaatettaan ja vannovat sen varaan.

Tasa-arvosta erillinen on tietysti ihmisarvo, joka täytyy olettaa päämääräksi ihan vain, jotta etiikan teorioita voitaisiin piirustella, mutta tuokin ihanne on vain muodollinen ja sisältä tyhjä, ja ongelmat alkavat heti kun pitäisi päättää, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon toteutuminen kaukaisissa maissa, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia on filosofian näkökulmasta.

Demokratia puolestaan antaa yhtä paljon valtaa tyhmille kuin viisaille ja johtaa enemmistöjen diktatuuriin. Demokratiaa palvotaan, koska se mielletään samaksi asiaksi kuin vaalit, jotka kuulostavat ihmisiä kohtaan armollisilta. Niissä valtaapitävät puolueet kuitenkin uusintavat valtansa omilla ehdokasasetteluillaan ja pidättävät vallan itselleen määrävuosien välein. Vaalit ovat siis vallankaappaus, jolla puolueet pidättävät vallan itselleen.

Voi olla, että äänestäjien tietämättömyyden ja taitamattomuuden huomioon ottaen se on heille hyväksikin. Demokratia voi toimia vain, jos äänestämässä kävijät tietävät oman parhaansa, mutta aina eivät tiedä. Kansa voi erehtyä ja on erehtynyt monta kertaa.

Ja sitten on tuo tiedepolitiikka ja politisoitu tiede, joilla anti-intellektualisoidaan yliopistot sekä näivetetään kriittisyys. Irrallisilla, esittelevillä ja kinastelevilla artikkelinrepaleilla tohtoreiksi väittelijät eivät ole mitään tohtoreita vaan vastaavat entisiä lisensiaatteja, mikä on osa tiedepolitiikan nykyistä valheellisuutta, kriteerien madaltamista ja yliopistomaailman taantumusta.

Ennen yliopistoihin hakeuduttiin oppimaan jotakin, nykyään parantamaan maailmaa. Agenda edellä esiintyjät ovat selvästikin 1970-luvun taistolaisten henkisiä perillisiä. Nykyisin näitä akatemian, säätiöiden ja yliopistojen rehulla ruokittuja karvapäitä sanotaan woke- ja cancel-aktivisteiksi, sillä heidän tavoitteenaan on valtaistuimiltaan tuhota ja poistaa julkisuudesta kaikki omista näkemyksistään poikkeava ajattelu.

Erimielisiä julkaisuja he ja heidän omat kust’antajansa suvaitsevat vain, jos niiden esilläpidosta voidaan katsoa koituvan haittaa kirjoittajille itselleen, vaikka tosiasiassa pimittäminen, suodattaminen ja ennakkosensuroiminen ovat perustuslaillisen sananvapauden ja tieteen vapauden vastaisia hankkeita.

Samanmieliset toimittajat auttavat heitä orkestroimalla julkisuutta omille suosikeilleen. Ehkä vaalit täytyisikin järjestää tasa-arvon ja demokratian takaamiseksi nimenomaan yliopistoissa, jotta virat, varat ja toimintaresurssit saataisiin jaettua oikeudenmukaisemmin ja paapuuriin kallellaan olevat kallistumat oikaistua.

 

Totalitarismit tunnetaan toisinajattelijoiden olemassaolosta

Kirjoitin asioista muun muassa teoksissani Totuus kiihottaa ja sen jatko-osassa Pavlovin koirat, jotka muodostavat mediatutkimusteni osat 1 ja 2. Blogikirjoituksiani voitte lukea kokoelmista, joita voi klikkailla tämän blogin laidassa olevista linkeistä.

Olen pitänyt blogini kommenttipalstan suljettuna, koska haluan omistaa itselleni vähäsen tilaa julkisessa puheavaruudessa. Mediasertifioidut ammatikseen viisaat pääsevät kyllä keekoilemaan riittävästi Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muilla foorumeilla, joten älkää pahastuko, vaikka ette pääse sotkemaan asioita täällä.

Yleensäkään lukijoideni ei pitäisi järkyttyä kirjoituksistani vaan niistä asioista, joista kirjoitan.

Eräs ihminen sanoi minulle, ettei hän tiedä eikä tunne julkisesta sanasta muita filosofeja kuin minut ja erään Bulevardilla asujan.

Pitää muuten paikkaansa, että blogini ei ole minua varten, vaan minä olen blogiani varten. Kirjoitukseni eivät ole minun vuokseni, vaan minä olen kirjoitusteni ansiosta, seurauksena ja vuoksi. Eräs syy kirjoitusteni olemassaoloon saatat olla myös sinä, joka luet.

Taidan muodostaa nykyään Suomen ainoan todellisen opposition. Miksi sitten sijoitun sinne?

Minut on pakotettu sinne tiedepoliittisella eristämisellä. Se on merkki yhteiskuntamme tilasta. Nimittäin vain totalitarismeissa on toisinajattelijoita, ja Suomen virallisen ideologian muodostavat patentti-internationalismi, tuttavallisemmin internatsismi, ja monikulttuuri-ideologia, tuttavallisemmin monikultti.

Oppositiossa oleminen on joka tapauksessa lähtökohtaisesti tieteellisen ja filosofisen asenteen mukaista, sillä siihen liittyy kriittisyys, niin kuin tieteeseen ja filosofiaan liittyy kriittisyys. Siksi opponentti on yleensä oikeassa tai oikeammassa kuin defendentti, ja ainakin rehellisempi pirstoessaan kansakunnan ylähyllylle nostettuja porsliinikissoja.

Rooli sopii, vaikka minut on pakotettu maksamaan siitä virkojen, työsuhteiden ja yleensäkin varojen menetyksillä, sillä rahat ja resurssit virtaavat niille, jotka antautuvat edistämään poliittisesti korrekteja tarkoitusperiä, kuten tasa-arvoa, feminismiä ja muita jo käsitteinä sangen kompleksisia kotijumalia.

Minut on yritetty monta kertaa tappaa varattomuuteen, ja olen menettänyt saamatta jääneinä ansiotuloina varmasti useita satojatuhansia euroja pelkästään rehellisyyteni ja oikeuden, kohtuuden sekä totuuden tavoitteluni tähden.

Silti menetys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin antautunut niille typeryyksille, joihin myöntymistä, mukautumista ja sopeutumista yliopistoyhteisön kollektiiviseen konsensukseen osallistuminen olisi vaatinut. 

Olen samoilla linjoilla kuin Kari Suomalainen, joka aikoinaan sanoi, että olen mieluummin yksin oikeassa kuin muiden kanssa väärässä – siis hakoteillä, umpikujissa ja potien täydellistä näköalattomuutta koskien esimerkiksi sitä, mistä syistä valtiollamme on velkaa lähes 200 miljardia euroa, talous on romuna eikä tulevaisuutta ole muualla kuin promilleprofeetoiden prognooseissa.

Rajankäyntiä – Mitä Gibraltarin siirtolaiskriisistä voi oppia?

Ceuta on Espanjalle kuuluva itsehallinnollinen kaupunki Pohjois-Afrikassa Gibraltarinsalmen etelärannalla. Niemennokasta on tullut matalalla roikkuva hedelmä monille Marokosta EU:n alueelle pyrkiville, ja siksi Marokon ja Ceutan rajalle on jouduttu pystyttämään kuusi metriä korkea aita estämään siirtolaisten vyöryä. 

Heinäkuun lopulla kävi kuitenkin niin, että noin 50 000 rajan ylittäjää onnistui tunkeutumaan Espanjan alueelle uimalla, hyppimällä tai kapuamalla aidan yli sekä kiipeilemällä aallonmurtajien ylitse.

Vaikka Espanjan poliisi ja armeija kykenivätkin työntämään suurimman osan mellakoivista rajan ylittäjistä takaisin, asiasta kehkeytyi pienehkö hallituskriisi Suomeen sisäministeri Mari Rantasen (ps.) aloitettua valmistelut sisärajatarkastusten palauttamiseksi ja hänen tuettuaan Italian kansallismielisen pääministerin Giorgia Melonin ehdotusta, että Espanja erotettaisiin vapaan liikkuvuuden takaavasta Schengen-alueesta.

Rantasen toimet kuitattiin oppositiopuolueiden ja napamies Petteri Orpon (kok.) toimesta ”sisäministerin yksityisajatteluksi”, mikä osoittaa, kuinka kaukana Kokoomuksen ja Perussuomalaisten näkemykset ovat toisistaan. 

Olen täysin aiheellisesti ja perustellusti moittinut perussuomalaisen puolueen menoa takaamaan Kokoomuksen vaatimia ja Suomen kansalaisiin kohdistamia perusturvaleikkauksia, jotka on osoitettu työttömyysturvaan ja asumistukeen mutta ei juurikaan toimeentulotukeen, vaikka sen saajista suuri osa on ulkomailta suomalaisten ruokapöytiin istahtaneita (aiheesta täällä, täällä ja täällä).

Vaikka perussuomalainen puolue onkin pyrkinyt eristämään minut poliittisesta toiminnasta talous- ja sosiaalipoliittisen erimielisyyteni vuoksi, en silti kadu, että tein vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vaalityötä Mari Rantasen kanssa ja autoin häntä nousemaan silloin eduskuntaan. Maahanmuuttokannoissaan Perussuomalaiset ovat olleet täysin oikeassa.

Mari Rantanen on istuvan hallituksen ehkä parhaiten virkatoimessaan onnistunut ministeri, kun taas Kokoomus muodostaa yhdessä Disney-puolueiden kanssa hallituksen sisäisen opposition lähes kaikissa maahanmuuttoon ja monikulttiin liittyvissä kysymyksissä.

Ceutan siirtolaiskriisi saattaa jäädä irralliseksi episodiksi kataklysmisesta väestöryntäyksestä ja muistutukseksi arabimaiden miekkalähetyksestä, mutta edelleen sen tavoitteena on Marokon halu vaatia aluetta Espanjalta itselleen. Vertailun vuoksi Gibraltarin pohjoispuoli kuuluu Isoon-Britanniaan, mutta sen enempää Espanjan kuin Ison-Britanniankaan välillä ei ole ollut aluevaatimuksia kuningaskuntien kesken.

Ceutan rajakriisistä voi oppia, että tilapäiset oleskeluluvat ja lipsuminen palauttamispäätösten toimeenpanosta toimivat kuin hunaja mehiläisille. 

Maahan saapuneilla ei ollut pakolaisstatusta, eivätkä he täyttäneet turvapaikanhakijan tunnusmerkkejä. Heitä on harhaanjohtavaa kutsua myöskään siirtolaisiksi, sillä siirtolaisiksi sanotaan yleensä laillisia maahanmuuttajia, jotka siirtyvät esimerkiksi määräaikaisiin töihin. Sen sijaan he olivat yksiselitteisesti laittomia maahan tunkeutujia.  

Syynä kriisin syntyyn oli Espanjan vasemmistojohtoisen hallituksen päätös myöntää noin puolelle miljoonalle ”paperittomalle” tilapäinen oleskelulupa ja espanjalaisten tuomioistuinten päätökset, jotka kieltävät merellä pysäytettyjen välittömät palautukset. Siksi tällaisia päätöksiä ei pidä tehdä.

Tapauksesta voi oppia myös sen, että kansallisvaltioiden on vedettävä rajojensa valvontaan liittyvissä asioissa omaa kansallisen itsemäärämisoikeutensa mukaista linjaa. Tarvittaessa maiden pitää voida itse irtautua Schengenin vapaan liikkuvuuden sopimuksesta suojellakseen tonttiaan EU:n ulkorajojen tai sisärajojen yli tungeksivilta tulijoilta.

 

Aina löytyy myös besserwissereitä, jotka eivät koskaan opi mitään,

ja yksi heistä on filosofiasta aikoinaan tohtoriksi voideltu akatemiatutkija Timo Miettinen, jota Yle referoi EU-asioiden asiantuntijana, vaikka hänen asiantuntemuksensa ei poikkea kenen tahansa EU:n hallintoluostareissa marinoidun NPC:n mielipiteistä.

Miettisen Ylelle antaman lausuman mukaan päätös palauttaa rajatarkastukset Italiasta saapuville ihmisille oli ”vastatoimi” Italialle, joka keskeytti Schengen-sopimuksen soveltamisen Espanjasta saapuville viikko sitten Ceutan rajakriisin vuoksi. Miettisen mukaan tämä vaarantaa EU:n yhteisen rajapolitiikan, kun kansallisvaltiot ajavatkin omaa etuaan toisiaan vastaan ja ”katsovat asiaa omasta näkökulmastaan”, jolloin mukamas ”EU on antautunut hybridivaikuttamiselle”.

Miettinen voisi pitää lapsekkaan EU-uskontonsa omana tietonaan.

Tosiasiassahan jokaisen EU-maan ja Schengen-sopimuksessa olevan maan pitää pystyä valvomaan omia rajojaan nimenomaan kansallisin toimin ja katsomaan asiaa sikäli juuri omasta näkökulmastaan. 

Koska kansallisvaltiot ovat kansakuntien etujärjestöjä, niiden pitää ajaa nimenomaan omien kansalaistensa etujen mukaista maahanmuuttopolitiikkaa. Ja niin ne myös näyttävät tekevän, mutta vasta ongelmien levitessä käsiin ja realismin astuessa kuvaan.

Ongelma ei ole suinkaan se, että EU-maat valvovat rajojaan päättäväisesti ja itsenäisesti eikä myöskään siihen liittyvä poikkeaminen EU:n yhteisestä löperöstä linjasta. Ongelma olisi, jos jäsenmailla ei olisi selkärankaa itse valvoa rajojaan. Marokon tapaan myös Venäjä voisi esittää Suomelle aluevaatimuksia muokattuaan ensin rajaseutujen väestökoostumusta maahanmuutolla, joten Miettisen näkemyksessä, että EU-maiden itsenäinen rajakontrolli muka altistaa ”hybridivaikuttamiselle”, ovat karttapallot katollaan.

Hybridivaikuttamiselle altistaa EU:n raja- ja maahanmuuttopolitiikka. 

Ceutan tapaus osoittaa, kuinka mätää ja todellisuuden kanssa ristiriitaista on sellainen rajapolitiikka, jossa muut maat pyrkivät päättämään toisten maiden maahanmuuttopolitiikasta ja väestökoostumuksesta. Niin EU:ssa on jo pitkään tehty muun muassa taakanjakokäytännön kautta, vaikka sille ei ole sopimuksen tasoista hyväksyntää, saati että kansalaiset eri jäsenmaissa olisivat voineet päättää ja äänestää siitä, keitä maat kelpuuttavat alueilleen asumaan.

EU:n yhteinen rajavalvonta on jämäkkää kuin märkä paperipussi, ja Miettisen ”asiantuntemus” kituu kuin kumolleen käännetty kilpikonna, joten yliopisto ja akatemia voisivat katkaista hänen palkanmaksunsa. Naurettavan vinoutunut arvio ei ollut Miettiseltä ensimmäinen vaan osoittaa tuulesta turvoksissa olevaa EU-idealismia ja krooniseksi muuttunutta situational blindnessiä.

Miettinen ratsastelee ”humanismin” aateperinnöllä ja luo ennennäkemätöntä ”syvyyttä” istuskelemalla Edumud Husserlin polvella, kun setä selittää, miksi eurooppalainen ajattelu on kriisissä (joka ilmeisesti on krooninen). Omaan filosofin silmääni tuo kaikki on pelkkää EU-diskursiivista hallintoretoriikkaa vailla realismia. Miettinen kuuluu samaan kaaderiin kuin Heikki Aittokoski, joka kirjassaan Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa haukkui kansallismielisyyden (aiheesta täällä), ja tuosta heille kannetaan kaksin käsin palkintoja kuin Kypselidien uhrilahjoja Olympiaan.

Jo Martin Heidegger lausui kyseisestä idealismista monta valittua sanaa. Nykyisinkään ongelmien syynä ei ole mikään ”natsismi” vaan sen vastakohta internatsismi, jonka vuoksi Euroopan valtioiden kassakoneet huutavat hoosiannaa, ja rahat ovat aivan lopussa. Se on hengetöntä, rahisevan kuivaa ja haukotuttavaa haaveilua todellisuudessa, jossa maahanmuutto ja väestömullistus uhkaavat eurooppalaista kulttuuria yhtä pahasti kuin Marilyn Monroe pinnallisuudellaan lännestä ja Josif Stalin aikoinaan idästä.

Hyvä huono esimerkki meneillään olevasta internatsismista on myös kokoomuslaisen Kai Mykkäsen Marokossa vuonna 2018 allekirjoittama GCM-sopimus, jolla yritettiin rakentaa kehittyneiden maiden ja kolmannen maailman välille liukuhihnamainen maahanmuuttoautomaatti (aiheesta täällä ja täällä). Ceutan tapauksessa on kaikuja tästä YK:n Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration -sopimuksesta, josta muiden muassa Yhdysvallat ja Australia ymmärsivät jättäytyä pois jo suunnitteluvaiheessa.

Maailman kansallismieliset poliitikot Donald Trump mukaan lukien tekevät aivan oikein pyrkiessään lopettamaan länsimaisen sivilisaatiomme bastardisoimisen, joka tapahtuu kulttuuribarbarian keinoin ja jossa ”ihmisoikeudet”, ”ilmastopolitiikka” ja monet vihervasemmiston ”arvot” näyttävät olevan pelkkiä verukkeita alkukantaisen rabulismin levittämiselle. Sitä kymmenien tuhansien eurojen palkinnoilla ja satojen tuhansien eurojen apurahoilla lahjotut ”tutkijat” ja heille julkisuutta kätilöivät toimittelijat tukevat suustaan pullahtelevilla strutsinmunan kokoisilla arviointivirheillä.

 

Mihin tiukempaa kansallista rajapolitiikkaa tarvitaan?

Tiukempaa rajapolitiikkaa ja väestöselektiota tarvitaan muun muassa siksi, ettei kävisi tavalla, jonka Iltalehti paljasti jutuissa Perhe pakeni Itäkeskuksesta – Tämä oli viimeinen niitti: ”Minulla meni niin hermo” sekä jutuissa Helsinkiläiskouluista julkaistiin hurjat luvut – Rehtorit kertovat totuuden ja Kouluissa tapahtunut huolestuttava muutos – OAJ vaatii toimia.

Uutisten mukaan Helsingin kaupungin peruskouluissa maahanmuuttajataustaisten lasten käytös on muuttanut Itäkeskuksen peruskoulut turvattomiksi kiusaamisrysiksi, joissa opiskeleminen on kantaväestön lapsille mahdotonta. Kantasuomalaiset joutuvat jättämään kotinsa ja muuttamaan ympäristökuntiin, kun koulushoppailukaan ei enää onnistu Helsingin kaupungin muokattua koulupiirijakoa niin, että muissa kaupunginosissa asuvia voidaan jatkossa pakottaa Itäkeskuksen rymykouluihin.

Opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan valittaa, että myös opettajat joutuvat basaarikouluissa fyysisen ja henkisen väkivallan kohteiksi, ja vaatii alalle ”työsuojeluohjelmaa”, vaikka ongelmien ydin on, että Lähi-itä on tuotu kouluihin. Tässä asiassa ei auta enää yhteydenotto ”liittoon”, eskalaatiosovittelijaan eikä monimuotoisuustukihenkilöön.

Inkluusio saattaa toimia tyydyttävästi niin kauan kuin ulkomaalaistaustaiset ovat pienenä vähemmistönä ja suomalaiset selvänä enemmistönä, mutta määräsuhteiden käännyttyä nurin kääntyvät myös olot nurin, kuten itäisen Helsingin kouluissa. Tämä on alenevan rajahyödyn laki, joka vastaa kalakeiton maustamista: jos suolaa lisätään vähän, maku kenties paranee, kunnes soppaan kaadetaan koko paketillinen suolaa, ja keitos muuttuu syömiskelvottomaksi. Yhteiskunnallinen tehokkuus kariutuu kieli- ja arvokonflikteihin, ja järjestelmä romahtaa tai muuttuu tunnistamattomaksi.

Suomi ei ole vain maapohja, jolla asumme, eikä turvasatama turisteille, vaan koostuu kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta, joita ei voida palauttaa, jos ne kerran menetetään väestönvaihdon vuoksi. Tämän sanominen ei tee minusta eikä kenestäkään muusta falangistia vaan hegeliläis-snellmanilaisen filosofin.

Silmiinpistävää on, että valtaosa maahanmuuttajataustaisista oppilaista on suomen kieltä toisena kielenä opiskelevia niin sanottuja S2-oppilaita, vaikka he ovat syntyneet Suomessa. Monikultti-ideologian mukaisesti ulkomaalaistaustaiset perheet ovat siis säilyttäneet ja ylisukupolvistaneet kielensä ja tapansa pyrkimättä integroitumaan Suomeen, ja opetusviranomaiset koettavat liudentaa ongelman koulujärjestelmän viaksi, jonka oletetaan olevan korjattavissa aina vain enemmän rahaa nielevällä sopeuttamisella ja pakottamisella segregaatiota ehkäisevään väestöjen sekoittamiseen. 

Ongelmien ydin on kuitenkin väestönvaihto sinänsä ja siihen tähtäävä irrationaalinen politiikka, jota Helsingin kaupunki on tehnyt monessa muussakin asiassa (aiheesta täällä). Myöskään eliittialueiksi mielletyissä kaupunginosissa, ja etenkään niissä, lapset eivät jostakin syystä puhu enää suomea.

Jälleen on annettava tunnustusta sisäministeri Mari Rantaselle, joka vaati perumaan Helsingin uuden koulupiirijaon ja esitteli eduskunnalle maahanmuuttoa torjuvan rajaturvallisuuslain saattaen sen voimaan jo vuonna 2024 (aiheesta täällä).

 

Maahanmuutto haavoittaa kansallista konsensusta ja estää kansanrintaman

Ehdotan, että perussuomalainen puolue irtautuisi hallitusyhteistyöstä Kokoomuksen kanssa. Tärkeän perusteen siihen tarjoaa mädättäjäpuolue Kokoomuksen aie muokata asumisoikeuslakia niin, että jatkossa omistajayhtiöt voisivat myydä asumisoikeusasunnot asukkaiden alta ja kääräistä nollasijoituksellaan asukkaiden maksamat talot myyntivoittoina taskuihinsa (aiheesta täällä). 

Se antaisi härskin ja häikäilemättömän näytön Kokoomuksen harjoittamasta rakenteellisesta korruptiosta, jolla puolue on tekemässä valtiollisesta asuntopolitiikasta laillistettua rikollisuutta taannehtivan lain kiellon ja sopimusten sitovuusperiaatteen vastaisesti.

Asumisoikeuslain muutoshankkeen kaataminen tarjoaisi Perussuomalaisille erinomaisen tilaisuuden pelastaa osa romahtamassa olevasta kannatuksestaan ja tien ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin, jotka jo nyt ovat kolme vuotta myöhässä. 

Paras hallitus tulisi Perussuomalaisten, Keskustan ja molempien vasemmistopuoluiden kansanrintamasta, kunhan vasemmistopuolueet eivät olisi ulkomaalaisten minoriteettiensä panttivankeina ja siten kyvyttömiä yhteistoimintaan perussuomalaisten kanssa.

Vasemmistopuolueiden typeryys on juuri siinä, että niissä oletetaan persuille nälvimisen ja rasismista länkyttelyn lisäävän kannatustaan, vaikka äänestäjien suuri enemmistö ei ollenkaan pidä kansallismasokistisesta internationalismin hoilaamisesta eikä vasemmiston pyrkimyksestä nostella virkoihin omia mamuprinssejään ja -prinsessojaan suomalaisten ohi. 

Se, miksi maahamme ei enää saada oikeutta ja kohtuutta edustavaa kansanrintamaa, johtuu maahanmuutosta, joka lyö kiilaa kansalliseen konsensukseen. Aina vain pingoittuneempaa ”suvaitsevaisuutta” vaativa monikulttuuri-ideologia pirstoo myös suomalaisten ihmisten keskinäisiä ihmissuhteita vihervasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään, vaikka vasemmistopuolueiden talouspoliittiset linjaukset olisivatkin sinänsä kohdallaan.

Parhaassa konfiguraatiossa viherhihhulipuolue Vihreät ja rahahihhulipuolue Kokoomus istuisivat oppositiossa yhdessä krisuhihhuleiden kanssa. 

Seikka, joka pahiten haittaa vihervasemmiston näkemysten vastaanottamista, on puolestaan asenteeseensa liittyvä näsäviisaus, jonka mukaisesti kaikki mikä poikkeaa heidän omista mielipiteistään ja intresseistään, on aina ”disinformaatiota”, ”häirintää”  tai ”rasismia”. 

Vaaleihin valmistautuva SDP häiritsee parhaillaan itseään ja vasenta siipeään korjaamalla maahanmuuttopolitiikkaansa Ruotsin demarien ja Perussuomalaisten suuntaan. Demarien tiukemmat ehdot maahanmuuttajille voidaan tulkita kosiokirjeiksi Perussuomalaisille ja Keskustalle tai kalasteluksi niiden apajilla.

Maahanmuuttokriisin paras opetus demareille on, että yhteistoimintaa perussuomalaisten suuntaan ei kannata enää torpata tavalla, joka Marinin puheenjohtajakaudella tuotti maahan kokoomusjohtoisen hallituksen. SDP:n ja kokkareiden liitosta ei ensi kaudella mitään tule. Sen verran kaukana puolueiden säästö- ja leikkauskohteet sekä verolinjaukset ovat toisistaan, joten demarien on parempi etsiä kavereita perussuomalaisten suunnalta.

---

Päivitys 16.8.2026: Sen, että Afrikasta tulvivassa väestövyöryssä ei ole kyse kriisistä vaan jatkuvasta Eurooppaan suuntautuvasta tendenssistä, osoittaa paineen jatkuminen.

Aiheista aiemmin

Tilapäisen käännytyslain sopisi jäädä pysyväksi

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Koulu maahanmuuton mankeli 

Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia 

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Väestökadon syyt 

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa

Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Maahanmuutto ja Schrödingerin kissa

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolusteleva retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan

Sotahulluudesta

Alexander Stubb saa varmasti raikuvat aplodit toiminnastaan Trump-kuiskaajana ja muusta ulkopoliittisesta notkeudestaan. Mutta tulokset eurointoilusta ja Suomen kytkemisestä aina vain syvemmälle internationalismin kahleisiin ovat näkemättä. Kokonaisvisio puuttuu, tai jos se on, se on väärä.

Stubb lausui jokin aika sitten Iltalehden mukaan:

”Jos minulla olisi mahdollisuus, tekisin Ukrainasta heti Naton jäsenmaan. Mutta olen realistinen sen suhteen, ettei se ole poliittisesti mahdollista.”

Onneksi ei ole, sillä tiedättekö, mitä Stubbin toiveen toteutumisesta seuraisi?

Jos sotaa käyvästä Ukrainasta tehtäisiin NATOn jäsenmaa (vastoin NATOn liittymissääntöjä), myös Suomesta tulisi NATOn jäsenenä Ukrainan sodan osapuoli, ja Venäjän kanuunat kääntyisivät silloin suoraan Suomeen.

Stubb olisi siis valmis saattamaan Suomen sotaan Venäjän kanssa, mikä ei ehkä ole tasavallan presidentiltä täysin harkittu kannanotto, paitsi jos kyse on pelkästä bluffin kaltaisesta signaloinnista, toisin sanoen tsemppipuheesta, jonka tehtävä on motivoida ukrainalaisia sotimaan.

Samalla kun toimittajat hyrisevät tyytyväisyydestä puolustusministeri Antti Häkkäsen (kok.) allekirjoitettua Turkin NATO-kokouksessa pinon puolustusteollisuussopimuksia, unohdetaan joka tapauksessa se, millä Ukrainalle luvatut 70 euromiljardia maksetaan.

Kyseessä on lähes Suomen valtionbudjettia vastaava kasa rahaa, ja Suomi yksin on tukenut Ukrainaa sodan aikana jo yli 4,6 miljardilla eurolla, joka vastaa tuona aikana yleiseen asumistukeen käytettyjä varoja.

Venäjälle on tottahan toki pantava kampoihin, mutta Suomen ei ole järkevää vaahdota eturintamassa itään päin, sillä me olemme jo eturintamassa ja tarvitsemme resurssimme itse. Nyrkin puiminen Venäjälle merkitsee pahimmillaan pään lyömistä Karjalan mäntyyn, sillä aina tulee myös sodan jälkeinen aika.

Oman näkemykseni mukaan Ukrainan sota ei koskaan pääty, eikä siitä erotu selvää voittajaa. Se vain jää kesken, kuten Krimin sota 1800-luvun puolivälissä. Valtioiden ja liittokuntien välille jää konflikti, jota vain sanotaan rauhaksi ja joka toisin ajoin puhkeaa sodaksi.

NATOn kesäkokousedustajien puheissa vilahtelivat nyt ”suorituskyvyt” kuin Chippendales-strippajien mainoksissa.

Suomelle kansallisten ”kyvykkyyksien” kasvattaminen 3,5:een prosenttiin BKT:stä (337 mrd) maksaa yli 10 miljardia euroa vuodessa, ja Häkkänen sanoi, että uusia veroja ei sen vuoksi tule.

Joten voidaan kysyä, mistä tämä kaikki raha otetaan; Kokoomuksen mukaan ilmeisesti leikkaamalla kansalaisten perusturvaa. Valtiontalouden tarkastusviraston ja lehdistön mielestä NATO-kustannusten arviointi on mennyt pieleen, ja menoja on piilotettu myös eduskunnalta.

En väitä, että Suomella olisi ollut parempia vaihtoehtoja kuin liittyä NATOon, mutta liittokunnassa vallitseva sotahysteria uhkaa jäsenmaiden taloutta ja sitä kautta turvallisuutta jo enemmän kuin Venäjä omassa naurettavassa raihnaisuudessaan.

Häkkänen intoilee varustelukiimassaan, että Suomen pitää saada ilmavalvontaan myös ”oma kone”. Tämä tuo elävästi mieleen 1970-luvun TV-komediaan Sämpy liittyvän jakson ”Oma kone”, jossa erilaisten väärinkäsitysten tuloksena osastopäällikkö Putkosen ja johtaja Rosenqvistin matkatoimistoon päädyttiin hankkimaan oma lentokone.

Saab tarjosi Suomelle kahta GlobalEye-tutkakonetta jo Gripen-kaupan mukana, mutta Suomi ei tuolloin tarttunut tilaisuuteen. Häkkäsen retoriikan mukaan ”[n]yt tilanne on muuttunut ja kokonaiskuva hahmottunut.”

Tilanne muuttuu toki jatkossakin, mutta siihen asti keskitytään ilmeisesti miellyttämään Valkoisen talon aikuista vauvaa. Se puolestaan muodostaa oman TV-komediansa, jossa operoidaan ”prosenteilla bruttokansantuotteesta”.

Viiden prosentin puolustusmenotavoite on kuin liittokunnan maiden konkurssitavoite, kahdesta syystä. 

Ensinnäkin arviointiperuste on mielivaltainen. Se ei ota huomioon, että jäsenmaiden sijainti, tontti, väestöpohja ja kansantuotteen kertymä ovat täysin erilaiset ja vertailukelvottomat, eikä suuressa osassa maista ole edes yleistä asevelvollisuutta.

Toiseksi, puolustusmenojen osuuteen bruttokansantuotteesta voidaan sisällyttää muun muassa ratakiskojen kiillotusta, eivätkä laskuissa näy juuri tuon yleisen asevelvollisuuden tuottamat kontribuutiot, vaikka varusmiesten päivärahojen hyötysuhde puolustukselle on kaikkein tehokkain.

Vielä vihdoin Trump on sanonut, ettei Yhdysvaltojen itsensä tarvitse nostaa puolustusmenojaan 5 prosentin eikä edes 3,5 prosentin tasolle.

Tästä kaikesta ei sovi tietenkään moittia Trumpia, sillä hänellä riittää muiden aiheuttamia huolia ympäri maailmaa, ja Iranilta on otettava ydinpommin valmistusaineet tavalla tai toisella pois.

 

Putin: president evil 

Pahinta sotahulluutta edustaakin Putin ja hänen hallintonsa, ja Lähi-idän maissa sotahulluus näyttää olevan kansantauti.

Ongelmana on, että hulluus tarttuu. Totalitaristiset ja terroristiset maat ovat saaneet myös länsimaat varustelukierteeseen, joka uhkaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita sisältäpäin.

Juuri siihen Putin on pyrkinyt.

Alexander Stubb on luullakseni väärässä otaksuessaan, että Venäjän painostaminen voisi johtaa Venäjän kansan kääntymiseen Putinia vastaan ja sitä kautta Venäjän pakottamiseen neuvottelupöytään.

Nykymenolla käy todennäköisesti päinvastoin, ja puolustusmenojen korottaminen ajaa Euroopan kansalaiset ahtaalle niin, että ihmisten puolustustahto murenee perusturvaleikkausten myötä ja velkakuorman kasvaessa. Näyttöä löytyy niin Ranskasta kuin Saksastakin, jossa äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat löytäneet toisensa molempia laitoja yhdistävän yhteisen teeman kautta, ja se on köyhyys.

Venäjä ei kaadu piiritykseen, sillä se on totalitarismi, ja venäläinen etenee syvimmäkin rotkon halki kuin orvaskettä ravinnokseen nauttiva kaalikärpänen, mutta kansanvaltaiset Euroopan maat ovat herkkiä hajaannukselle juuri siksi, että ne ovat (vielä) kansanvaltaisia.

Putin puolestaan väistyy vain, jos FSO (liittovaltion suojelupalvelu), Rosgvardija (kansalliskaarti), SBP (presidentin turvallisuuspalvelu), FSB (liittovaltion turvallisuuspalvelu), SVR (ulkomainen tiedustelupalvelu), joku erimielinen kenraali tai oligargit yhdessä teloittavat miljoonapyövelinsä julistettuna syylliseksi Venäjän epäonnistumiseen sodassa.

Diktatuureissa kansa ei yleensäkään kumoa valtaa panssarivaunujen päältä vaan jää niiden alle, ja vallankumoukset ovat vallan keikauksia, joissa lähipiiri kaappaa vallan, laittaa kurjistumisen yhden ihmisen syyksi ja tuomitsee liiderinsä kuolemaan sekä pesee siten oman maineensa, niin kuin Saksassa aikoinaan. Tosiasiassa maailmansotien aikaisen militarismin syynä olivat syvät sosiodynaamiset motiivit, ja natsihallinto oli lähinnä seuraus eikä syy ja siten pelkkä vallan eksponentti.

Putin hallitsee terrorilla ja on rikkonut kaiken sen, mikä on pyhää ihmisten välillä. 

Muussa tapauksessa Suomen olisi hyvä säilyttää oma ulkopolitiikkansa suhteessa Venäjään, sillä venäläiset ihmiset ovat tavattoman allergisia kaikenlaisille isolaation tuntemuksille, joista helposti kasvaa aggressioihin ja ekspansiivisuuteen ohjaavaa klaustrofobiaa. Taustalla vaikuttavat Tšingis-kaanin, Napoleonin ja Hitlerin muistot, joita Kremlin nykyhallinto historiaa venyttäen ja vääristellen assosioi myös Euroopan unioniin.

Joka tapauksessa me suomalaiset tiedämme, että venäläiset arvostavat lopultakin enemmän ystävyyttä ja yhteistyötä, joten psykologian näkökulmasta Venäjän kansalle ei kannattaisi tarjota pelkästään piiskaa vaan myös porkkanoita siitä hyvästä, että se sanoisi Putinin lakeijat irti ensi syyskuun duumavaaleissa, joista tosin on tulossa vilpilliset, eikä vapaata ehdokasasettelua ole. Toisaalta myöskään Suomessa ei puolueiden ehdokkaaksi pääse, kuka haluaa.

 

Janus-kasvot peilissä 

Saattaa myös olla, että EU on pyrkinyt laajenemaan liikaa, sillä Eurooppa ei ulotu Ukrainan eikä Turkin rajamaille, eikä kumpikaan maa ole muodollisesti eikä tosiasiallisesti EU-kelpoinen (aiheesta täällä). 

EU-intoisten poliitikkojen vieraiden kielten taidot ja kontaktiverkostot eivät kerro ajattelukyvystä eivätkä tilannetajusta.

Laajassa kuvassa yksi sangen ymmärrettävä selitys Venäjän (ja myös Yhdysvaltain) huoleen omasta turvallisuudestaan saattaa olla Euroopan unionin harjoittama avoimien rajojen politiikka, joka on tuonut kulttuurimullistuksen ja terrorismin länsimaiden sisälle ja samalla rohkaissut venäläisiä rigoristiseen ja pateettiseen ajatukseen, että heidän ortodoksisen kulttuurinsa pitää joka tapauksessa jäädä jäljelle Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvan kansainvaelluksen ja yhteiskuntaromahduksen jälkeen.

Keskeinen syy venäläisten aggressiivisuuteen on siis Eurooppaan suuntautuva maahanmuutto ja kosmopoliitti Richard Coudenhove-Kalergin kynäilemä paneurooppalainen politiikka, jonka vastareaktiona Venäjä virittelee omaa panslavismiaan. 

Näin ollaan päätymässä tilanteeseen, jossa monin tavoin epäonnistunut EU ja Venäjä peilaavat lopulta toisiaan ja vahvistavat toistensa reaktioita. 

Olen varma siitä, että jos ja kun nippuside nimeltä Venäjä lakkaa ajan myötä puristamasta EU-maita yhteen, EU:ssa pullahtavat jälleen esiin jäsenmaiden väliset krooniset ongelmat.

Niitä ovat euroalueen valuviat, kuten yhteinen rahapolitiikka ja korkotaso, jotka ovat pääsyyllisiä myös Suomen tasealijäämiin, kansantalouden lamaan, yritysomistuksen ja osinkotuottojen karkaamiseen ulkomaille, julkisen talouden valtavaan velkaantumiseen ja kansakuntaamme orjuuttavaan kapitalistiseen konkurssiin. Voi olla, että seuraavat sodat syttyvätkin Euroopan maiden välille.

Paradoksaalisesti Putinin aloittama hyökkäyssota ei ole hajottanut EU:ta, vaan se on ohjannut EU-maita hakemaan toistaan kainalosauvoja turvallisuutensa takeiksi ja siten kiinteyttänyt EU:ta diametrisella vaikutuksellaan. Voidaan sanoa, että ilman Putinin sotaa EU:sta olisi jäljellä savuavat rauniot.

Sodankäynnin sosiopsykologisia puolia ymmärretään kaikkialla aivan liian vähän.

Myös mediaälymystö antautuu toistelemaan militaristista diskurssia, jossa yhdistyvät huolettomasti tuhon ja perhekäsitteiden maailmat, kuten sanassa ”ohjusperhe”.

Television viihtyisissä ajankohtaisstudioissa pyörii loppumaton talkshow, jossa Ulkopoliittisen instituutin ammattiarvaajat aprikoivat Putinin hallinnon viimeisimpiä vinksahduksia kykenemättä kuitenkaan myöntämään sitä ankeaa totuutta, että Ukrainan sota ei pääty, koska talouspakotteet ovat löysiä ja kaksinaamaisia, ja länsi nauttii Venäjän öljystä, joka vaihtaa omistajaa matkalla Egyptiin tai Intiaan.

Julkinen keskustelu ei valaise myöskään sitä ikävää tosiasiaa, että aseisiin kaadetut varat päätyvät lopulta Kankkulan kaivoon. Näin on sekä siinä tapauksessa, että aseet jäävät käyttämättä, että siinä, jossa niitä käytetään ja syntyy monenlaista tuhoa. 

Hinta pelkästä aseiden tuottamasta defensiivisyydestä ja pelotepreventiosta kasvaa liian suureksi, kun Venäjällä puolestaan ei ole enää muita toimivia asejärjestelmiä kuin hybridivaikuttaminen, ballistiset ohjukset, ydinpommit ja Stalinin urut, joilla mitään sotaa ei voida voittaa eikä hallita valloitettavia alueita ja kansalaisia.

Putinin kannattaisi yksiselitteisesti lopettaa fiaskoksi mennyt machoilunäytöksensä Ukrainassa. Kyllä kaikki jo uskovat Kim Jong-unia myöten, että Putin on lyönyt päänsä Ukrainan mäntyyn. 

---

Koska jokaisella toimittajalla on medioiden pomppulinnoissa oikeus laatia omat skenaarionsa, myös minä käytän mahdollisuuttani visiointiin siitä, kuinka Ukrainan sodassa voi käydä.

Skenaario 1. Konflikti jäätyy voimien hiipuessa molemmin puolin, ja tuloksena on Koreoiden 38. leveyspiiriä vastaava piikkilanka-aidoista, bunkkereista ja juoksuhaudoista koostuva miinakenttä. Tuloksena on tulitauko tai aselepo mutta ei rauhansopimusta eikä virallisia aluejärjestelyjä. Venäjän kanuunat kääntyvät myös muihin suuntiin, varustelukierre jatkuu ja syntyvää hybridisotavaihetta sanotaan rauhaksi, joka on jatkuvassa vaarassa revetä avoimeksi sodaksi. Tämä on todennäköisin tulos, sillä konflikti on jo nyt jatkunut pitkään, eikä näköpiirissä ole tekoja, jotka muuttaisivat momentumia ratkaisutaistelun käymiseksi ja Venäjän pakottamiseksi neuvottelupöytään.

Skenaario 2. NATO ja muut sen kanssa yhteistoiminnassa olevat maat kiristävät pakotteita ja pyrkivät sulkemaan Venäjän öljyhanat katkaistakseen sodan rahavirrat. Tämä voi tapahtua vain lopettamalla öljyn kulku Suomenlahdella, joka on Pohjolan Persianlahti. Tuloksena Venäjä voi alkaa suojella öljykuljetuksia aseellisesti, mikä tuo sotatoimet Suomen rannoille, ja liekit nuolevat myös Helsinkiä. Tämä on mahdollista ja välttämätöntäkin, jos pakotteita aiotaan ratkaisevasti lisätä. Sen voi kuitenkin estää Iranin ja Yhdysvaltain konflikti, jonka vuoksi länsimaat tarvitsevat myös Venäjän öljyä, jota läntiset maat ostavat Janus-kasvot punaisina välikäsien kautta ja Ukrainan sodan täydennysjoukkojen kiitäessä suihkukoneissa Itämeren yläpuolella Kaliningradista rintamalle.

Skenaario 3. Putinin ahdinko kasvaa Ukrainan iskuvoiman yltäessä siviili- ja kansalaisyhteiskuntaan jo muutoinkin kuin sotaväenottoina ja ruumiina. Selkä seinää vasten oleva Kremlin hallinto voi oman vainoharhaisuutensa yltyessä purkaa turhautumistaan entistä aggressiivisemmin ja räjäyttää taktisen ydinaseen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella tai avaruudessa, jolloin syntyvä elektromagneettinen pulssi tuhoaa muun muassa ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmiä horisontin laajuudelta, ja Eurooppaa uhkaa laaja ydinkatastrofi. Venäjä sanotaan irti YK:n turvallisuusneuvostosta, ja se menettää liittolaisistaan vähintään Kiinan ja Intian, mikä merkitsee itsemurhaa Venäjän taloudelle, tulevaisuudelle ja poliittiselle hallinnolle. Tämä skenaario on epätodennäköinen mutta mahdollinen, sillä paranoidi skitsofrenia johtaa levitessään usein epätoivoon ja despoottimaisiin tekoihin.

Tiedepolitiikka kuolettaa filosofian ja epä-älyllistää tutkimustoiminnan

Yksikään Suomen Perustan julkaisu ei ole aikaansaanut sellaista julkista keskustelua kuin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian totuuskriisistä (2020) – ei ennen kirjani julkaisemista eikä sen jälkeen. Marko Hamilon Punavihreä kupla (2015) pääsi aikoinaan lähelle. 

Teokseni herätti sekä toimittajissa että poliitikoissa massahysteriaa ja sensuroinnin pyrkimyksiä, ikään kuin olisin jonkinlainen joukkotiedotuksen Sex Pistols.

Tutkimukseni pääväite, että medioissa havaittu jakautuminen ilmentää yhteiskunnan perusrakenteessa tapahtunutta ja maahanmuuton aiheuttamaa säröytymistä, meni lukijoilta yli lipan ja hermostutti tiedostavaisia niin, että he ajautuivat puoliuskonnolliseen hurmokseen polttaakseen kirjani roviolla. 

Koska tutkimukseni oli ja on edelleen tieteellisesti vastaansanomaton, erimieliset poliitikot ja kritisoimani mediat hyökkäsivät sitä vastaan tavalla, josta professori Timo Vihavainen kirjoitti myöhemmin:

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Monet olivat sanoneet, että ”huono kirja” tai ”noin ei pitäisi sanoa”, mutta kukaan ei ole tähänkään päivään mennessä osoittanut, että se, mitä sanon, ei pitäisi paikkaansa – ja vain tämä on tieteen kannalta merkityksellistä.

Vastasin minua ja kirjani kustantajaa kohtaan suunnattuun taloudelliseen painostukseen ja rahoituksen takaisinperintään vastaanottotutkimuksellani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022).

Itseäni ja Suomen Perustaa vastaan kohdistetut hyökkäykset olivat tieteen perustuslaillisen vapauden (PeL 16 §) vastaisia.

Vapaus ja kriittisyys ovat luonnollisesti tieteenfilosofian ja metodologian tunnuspiirteitä, mutta myös lainkirjoittaja on ollut sen verran viisas, että asia on sisällytetty jopa perustuslakiin. Tieteen vapaus ei tarkoita oikeutta eikä velvollisuutta tarkoitushakuiseen tutkimukseen vaan mahdollisuutta filosofiseen kriittisyyteen, juuri siihen, jota olen itse aina harjoittanut.

Professori Pentti Arajärven ”Tieteen termipankkiin” kirjoittaman määritelmän mukaan tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee yliopistojen lisäksi myös yksityisiä tutkimuslaitoksia ja jokaista itsenäistä tutkijaa.

Niinpä ketään tieteilijää ei voida eikä pidä velvoittaa edustamaan rahoituksen ehtona mitään tieteen ulkoisia tai hallinnollisesti määriteltyjä tarkoitusperiä, esimerkiksi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö teki ryhtyessään kiskomaan tutkimukseni tuotantokustannuksia takaisin havaittuaan, että en joidenkin mielestä edistänyt tutkimuksessani kyseisiä erittäin kompleksisia ihanteita.

Takaisinperinnän ”tasa-arvosyillä” käynnistänyt kepulainen tiedeministeri, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen ja hänen poikimisvapaalla ollut edeltäjänsä Annika Saarikko ovat politiikasta luopuvia tai jo luopuneita naisia, jotka monien muiden pulliaisten tapaan poistuvat näyttämöltä henkiset pellekengät jalassaan ja tuhotyönsä tehtyään. Sananvapaudesta kierosti huolestunut Kosonen on ilmoittanut jättävänsä eduskunnan, ja Saarikko veivattiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n suojatyöpaikkaan, jossa suurin vastuu rajoittuu riskiin tukehtua pullaan.

 

Suomen Akatemia: nollatutkimusten rahoittaja ja feministien valheveli

Tieteen kiristelystä ja kuristelusta on valitettavasti tullut maan tapa opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi myös ministeriön alaisessa Suomen Akatemiassa. Tieteen vapaus on uhattuna, mutta täysin toisenlaisista syistä, kuin yliopistoissa, medioissa ja politiikassa väitetään.

Niissä räksytetään, että vihervasemmistolaiset ja feministit eivät saa istua häiriöttä bunkkereissaan toinen toisilleen kätilöimänsä rahoituksen turvin. Heitä vastaan suunnattu perusteltu kritiikki koetetaan lavastaa ”tieteen vihaksi” tai ”vapauden vastaisuudeksi”.

Vihervasemmiston etäispäätteet yliopistossa käyttävät tieteen vapauden periaatetta ristiriitaisesti: oikeuttaakseen agendavetoista ja tendenssimäistä toimintaansa, jonka päämäärät ja tavoitteet päättää valtiorahoittaja, sosiaalisesti korruptoitunut Sitra tai jokin yksityinen organisaatio, kuten Koneen Säätiö, jonka hallitus on punavihreiden kanssa samaa mieltä – ilmeisesti harjoittaakseen liike-elämää velvoittavaa viherpesua ja intersektionaalista feminismiä.

Sellainen on ehdollistamista, jonka tulokset ovat tuhoisia. Uhka joutua uustaistolaisten tai feministen kivittämäksi on ohjannut tutkijakuntaa viilaamaan tutkimusaiheensa ja -suunnitelmansa niin, että ne miellyttäisivät poliittisia rahoittajia.

Tämän läpilahon menettelytavan institutionalisoitu ilmaisu on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto, joka perustettiin 2014 ja jonka tehtäväksi määriteltiin tuottaa valtionhallitusta tukevaa tutkimusta. Kyseisen duuman jäsenet nimittää valtioneuvosto, ja hallituksen väreistä riippuen on tulos aina sen mukainen.

Politiikkavetoisuus leimaa lisäksi akatemian toimikuntia. Asiaa ei korjaa kansainvälinen arviointi, sillä se on ryhmäkoheesioon, konsensukseen ja konformismiin ohjaavien sukkapuikkoneuvostojen vallassa. Tuloksena on saatu woke-aktivistien ja cancel-terroristien näätämäistä myötäilyä ja lipevyyttä, joilla rahoituksen hakijat koettavat miellyttää valtiorahoittajaa ja sen ”tiedepoliittisia linjauksia”.

Matalamielistä kyseisessä valheellisuudessa on, että lähes koko tutkija- ja professorikunta on omassa puoliksi oppineisuudessaan antautunut kerjäämään suosiota poliittisen vihervasemmiston ja feministien ideologisilta nurkkauksilta. Nämä eivät ole olleet lainkaan valmiita puolueettomaan tai (vaihtelun vuoksi) esimerkiksi oikeistolaisista näkökulmista avautuvaan tutkimukseen – eivät varsinkaan kansallisen edun huomioimiseen tutkimustoiminnassa.

Pahinta on tutkimussuunnitelmien alistaminen kansainvälisten konklaavien arvioitavaksi (muka puolueettomuuden takaamiseksi). Ulkomaalaisilta asiantuntijoilta puuttuu kyky ymmärtää, mikä olisi tärkeää meillä täällä Suomessa, ja he pääsevät päättämään, keillä on oikeus tehdä tutkimusta suomalaisissa yliopistoissa ja antaa täällä myös opetusta.

Anglo-amerikkalaisella kieli-imperialismilla on raiskattu suuri osa suomalaisista työyhteisöistä, ja myös yliopistoissa rekrytointi- ja HR-osastojen pissikset julistavat ylimielisesti ”we speak complete english here”. Paras kulttuuriteko suomalaisen tieteen puolesta on vastata heille ”me puolestamme vaadimme täydellistä suomenkielisyyttä Suomessa”. Muutoin suomen kieli katoaa tieteen kielenä, ja syvä ajatus häviää semanttisesti mitättömään ja laventuneeseen englannin kieleen.

Kun tutkimusten tuloksetkin pakotetaan julkaisemaan ulkomaisissa lehdissä ja vierailla kielillä, julkaisut helposti katoavat suomalaisen tiedeyleisön saatavilta ja niiltä, joita yhteiskuntatutkimukset koskevat. Tieto katoaa kontekstistaan. 

Lisäksi on vaadittu toimenpiteitä internatsististen päämäärien hyväksi aina alkaen siitä, kenelle ja mihin tarkoitukseen rahoitusta myönnetään: esimerkiksi kehitysmaapoliittiseen sosiaalityöhön, jossa ansioituneiden tieteilijöiden ohi on ajettu räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisilla vankkureilla. 

Yliopistot tavoittelevat opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja ulkomaalaisen henkilökunnan lisäämistä, vaikka opiskelijoiksi ja tutkijantehtäviin riittää jo Suomen kansalaisistakin loppumaton mausoleumijono.

Artikkelijulkaisemisen suosiminen on johtanut myös väittelykriteerien romahtamiseen, kun tohtoreiksi mennään yhteisartikkeleilla, joista jokaisella jokainen tekijä voi väitellä tohtoriksi omalla tahollaan. Tämä on osa tiedepolitiikan valheellisuutta, johon yliopistoissa on antauduttu siksi, että OKM sitoi rahoituksen tutkintojen määrään. Tosiasiassa artikkelit eivät osoita kokonaisuuksien hallintaa, joka olisi todellisen asiantuntemuksen merkki. Siksi ainoa oikea väitöskirja on humanistisissa sekä yhteiskunta- ja oikeustieteissä edelleen monografia. 

 

Analyysi tiederahoituksen ideologisuudesta

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta puuttui ongelmiin julkaisemalla hiljattain teknillisen fysiikan tutkijan, diplomi-insinööri Mika Meranon kirjan Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta (2025). Teoksessa on filosofian tohtori Simo Grönroosin alkusanat ja taloustieteen professori Matti Virénin katsaus tieteen tilaan.

Merano puuttuu kirjassaan merkittävään ongelmaan, eli Suomen Akatemian jakelemaan rahoitukseen. Hän aloittaa tieteen tehtävistä ja periaatteista ja käy läpi tiedepolitiikkaa vaivaavat virhepäätelmät, kognitiiviset harhat ja muut epäloogisten ajatuskulkujen sikermät.

Teoksensa jälkipuoliskolla hän arvioi 32 Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, joista osa on herättänyt voimakasta arvostelua sekä julkisessa sanassa, tutkijoiden keskuudessa että eduskuntasalissa.

Esimerkkejä huterasti perustelluista rahoituspäätöksistä löytyy runsaasti. Olen itse arvioinut akatemian rahoituskäytänteitä useissa kirjoituksissani jo aiemmin (esimerkiksi täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Suomen Akatemia on rahoittanut tarkoitushakuista toimintaa, jota ei voida perustella mistään tieteellisestä näkökulmasta eikä millään akateemisilla kriteereillä vaan jonka rahoittaminen on pelkästään poliittista.

Rahaa on syösty esimerkiksi hankkeisiin ”Toissijaisten metsien ja peltometsien tasapainottaminen toimeentulon haavoittuvuuden vähentämiseksi Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” (hanke 356617, rahoitus 549 701 €), ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi” (hanke 354557, rahoitus 497 779 €) ja ”Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa” (hanke 371004, rahoitus 756 621 €).

Suomen Akatamialta ja yliopistoilta puuttuu koordinaatio koskien sitä, mitä on järkevää tutkia ja miten suunnata aina vain niukemmiksi käyvät valtiolliset verorahat.

Paha kyllä, Suomen Akatemian toimintaa ei voida erottaa Keijo Kaarisateen parodioista, sillä akatemia parodioi itse itsensä parodiahoristontin ylittävällä tavalla, joten laitan myös Kaarisateen totisinta totuutta edustavan taulukon tähän.

Copyright Keijo Kaarisade. Lainattu opetus- ja tutkimustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Oikea vastaus kuvassa olevaan kysymykseen on kohta h: kaikki hankkeet ovat saaneet kuvassa mainitut rahatukut täysin tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti!

Hämmennystä herättää, eikö satojen akatemiaan sadelleiden hakemusten seasta ole löytynyt kerta kaikkiaan mitään kiireellisemmin rahoitettavaa hanketta kuin vaikkapa tuo ”naisoletettujen pianonsoitonopettajien asema Helsingissä ja Tallinnassa vuosina 1861–1924”.

Merano kysyy kirjansa lopuksi, onko kyseisistä hankkeista tullut mitään valaisevaa ulos.

Yhtään monografiateosta ei ole julkaistu. Tulokset olivat samanmielisten toimitusten julkaisemiin lehtiin päätyneitä artikkelinrepaleita, joissa feministit keskustelivat abstraktien ja todellisuudesta vieraantuneiden teorioidensa nyansseista.

Yhdestäkään hankkeesta ei tullut tulokseksi mitään yleiskatsauksellista visiota eikä mihinkään kontekstiin liittyvää kokonaiskuvaa, eikä hankkeilla ollut sen enempää käytännöllistä kuin teoreettistakaan merkitystä, joka olisi vienyt eteenpäin kyseisten opinalojen metodeja tai tiedollisia sisältöjä.

Myöskään mitään annettavaa tiedeyleisölle ei kyseisillä hankkeilla ole ollut, mikä varmentaa vain sen helposti havaittavan tosiseikan, että mitä konkreettisemmasta asiasta keskustellaan (kuten sukupuolesta), sitä sekavampaa on asian teoretisointi.

Intellektuellit läskipuvussa

Kyseinen vellonta ei leimaa vain Suomen Akatemian rahoittamaa toimintaa vaan myös yliopistoja laajemmin. Kovin korkeaa kuvaa kyvystä älylliseen keskusteluun ja kognitiivisen moniselitteisyyden ymmärtämiseen ei tarjoa esimerkiksi se, että jokin aika sitten eräs yliopistofeminismin puuhapirkko antautui paheksumaan Kansallisoopperan Don Quijote -balettia, jossa Sancho Panzan esittäjällä oli tekovatsa.

Närkästyneen mielestä läskipuvun käyttäminen loukkasi vakavasti kehopositiivisia ja liikalihavia ihmisiä tuottaen aiheetonta mielipahaa, kun Cervantesin näytelmää ja sen klassista arkkityyppiä ei ollut sensuroitu tai muunnettu paheksujan omaan maailmankuvaan ja sosiaalipoliittisiin ohjeistuksiin sopiviksi (aiheesta täällä ja täällä). Vastineeksi verovaroillemme saamme siis timanttista tiedettä, joka pyrkii känselöimään kaiken omasta neuvolatoiminnastaan poikkeavan ajattelun woke-aktivismin mukaisesti.

Härskeintä on, että havaittuaan Suomen Perustalta tulossa olevan Meranon kirjan, Akatemia lähetti yliopistoille etukäteen varoituksen, jossa neuvottiin suojautumaan perussuomalaisten harjoittamalta ”häirinnältä”.

Ilta-Sanomat kirjoitti, että yliopistot jakoivat akatemian viestiä edelleen varoittaen varautumaan mustamaalaukseen ”varautumisviestillään”.

Suomen Akatemia yrittää siis lavastaa perustellun tiedekritiikin häirinnäksi, mikä on todellinen rimanalituksen merkki.

Myös feministien katakombeissa pitäisi ymmärtää, että kriittisyys on tieteellisen toiminnan ihanne.

Sen sijaan akatemian rehulla ruokitut tiedemaailman edisonit koettavat ajaa jokaisen kyseenalaistavan ihmisen palavilla seipäillä pois yliopistojen piiristä. Siihen heille on annettu tiedepoliittinen valta, sillä heitä on nimitetty kelvottomilla ansioillaan tieteen turvaistuimille, ja heille on annettu oikeus päättää itseään oppineempien asemasta.

Myös työelämäprofessoreiksi (mitä kyseinen nimike edes tarkoittaisi?) nimitellään mediasirkuksessa marinoituja some-influenssereita, eurovisiojuontajia ja kaupallisen yhteistyön jättiläisiä (aiheesta täällä).

Pohjimmiltaan Suomen Akatemian rahoituspäätökset eivät ole mitään muuta kuin ”fiksuksi” naamioitua mielivaltaa, joka esiintyy tiedepolitiikaksi normalisoituna tavanomaisena valtana.

Pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella (extra ecclessiam nulla salus), mutta ei varsinkaan sisäpuolella. Jo pelkkä vertaisvartiointijärjestelmä on kiero, sillä se ohjaa mielistelemään tiedepolitiikassa vallitsevia tendenssejä sekä tavoittelemaan suosiota.

Todellisia tieteilijöitä ja kriittisiä filosofeja taivutellaan esittämään hyllymetreittäin julkaisunäyttöjä, jotta voitaisiin osoittaa, että siltikään ansiot eivät tyydytä valvontakomissioita, kun taas kaikenlaisille Sesse-Sofia Sopasille myönnetään satojen tuhansien eurojen rahoituksia muutaman sivun artikkeleilla, joissa väitetään, että naisia häiritään tieteessä.

Feminismi kuoletti älyllisyyden ja syvällisyyden filosofian laitoksilta, eikä feministifilosofeilla ole ollut koskaan mitään muuta sanottavaa kuin valtapoliittiset näkemyksensä sukupuolesta ja lemmikkieläimistään.

Onko tämän lausuminen sitten naisvihaa? Ei ole, eikä kannanottoni kohdistu naisiin vaan feminismiin.

Monet naiset ovat tehneet syvällistä filosofiaa, josta eräs esimerkki on tässä, mutta feministien kverulatorinen valittelu on banalisoinut yliopistofilosofian immanentille tasolle, joka tunnustaa tärkeimmäksi näköalaksi todellisuuteen vain sukupuolella politikoimisen (aiheesta täällä).

Kallistumat olisi oikaistava

Kenenkään oikean tieteilijän ja filosofin ei pitäisi antautua noudattamaan tiedepolitiikan normeja, sillä niille alistuessaan ei lopultakaan voi saavuttaa minkäänlaista ymmärtämystä eikä varsinkaan rahoitusta tai edes tuota paljon mainostettua suvaitsevaisuutta. Tuloksena on vain feministen ja sosialistien ivaa sen johdosta, että he itse voivat käyttää valtaa ja polkea muiden kulkusia.

Erityistä suojelua Suomen Akatemiassa nauttivat nyt feministit ja naistutkijat sekä tutkijanaiset, joita akatemia on suosinut omilla periaatteillaan, kuten tieteen ja perhe-elämän yhdistämisellä. Ne ovat tieteen ulkoisia sosiaalisia normeja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa tieteellisen metodologian eikä ajattelun piirissä.

Kuitenkin kaikenlaisista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tavoitteista on tehty tieteen jumalallisia periaatteita myös Suomen Akatemiassa.

Lipsuminen tieteen kriitiisyysihanteista, tieteenfilosofiasta, logiikasta ja metodologiasta on seuraus feministisestä intersektionaalisuudesta. Myös valtavirran mediat pyrkivät vaikuttamaan tieteen sisältöihin jakamalla suosikeilleen elintärkeää myönteistä julkisuutta ja pilaamalla arvollisten tieteilijöiden maineita. Kuitenkaan media ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, paitsi tutkimuksen kohteena ja tiedemediaa ehkä lukuunottamatta.

Mika Merano on oikeassa teoksessaan esittämässään kritiikissä. Hän argumentoi huolellisesti mutta tiivisti kaiken sen arvostelun, jonka akatemia ansaitsee. Teoksen ansio mutta samalla myös heikkous on siinä, että se vain tulee toistaneeksi saman arvostelun, jonka itse esitin jo parikymmentä vuotta sitten Suomen Akatemian toiminnasta, kun asiat alkoivat mennä kyseisessä pilttuussa pieleen. Mutta hyvä, että kriittisyys kasvaa ja saa vahvistusta.

Julkaisinkin jo vuonna 2005 teoksen Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta ja vuonna 2007 verkkokirjan Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä,filosofiaa vai poliittinen ideologia?, joissa puutuin samoihin ilmiöihin, joihin Merano palaa nyt.

Katson olevani edelleen täysin oikeassa väitteissäni, jotka olen esittänyt mediatutkimuksissani ja aiemmissa kirjoissani (Totuus kiihottaa, luku 17 ja Pavlovin koirat, luku 4), ja näkemykseni tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi. Asioiden käsittely mediajulkisuudessa on vääristynyt, kun lähes 80 prosenttia toimittajaksi opiskelevista ilmoittautuu uusmarxilaisen rabulismin kannattajiksi reuhatessaan yliopistomielenosoituksissaan.

Vihervasemmistoon ja feminismiin kohdistamani arvostelu ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeiston tai konservatismin kannalla. 

Väitteestä, että yhteiskuntatieteitä ja yliopistohumanismia leimaa ideologinen kallistuma, ei pitäisi johdella myöskään vaatimusta, jonka mukaan enemmän tukea pitäisi suunnata teknisille tieteille, taloustieteille, luonnontieteille tai lääketieteelle, joiden piirissä käsitellään jokseenkin objektiivisia tosiasioita ja joilla sen vuoksi voi vallita parempi kontrolli.

Kyllä myös tulkintatieteitä tarvitaan, koska ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä.

Ideologisen kallistuman havaitsemisesta pitäisikin vain seurata, että vääristymät korjataan etupäässä yhteiskuntatieteiden, oikeustieteen ja humanististen tieteiden sisällä, rahoitus kanavoidaan kriittiselle tutkimukselle ja politisoituneisuutta harjataan.

Tiedepoliittinen rahoitus on sosiaalisen korruption muoto ja verrattavissa vaalirahoitukseen. Siksi rahoitettujen tutkijoiden poliittiset puoluesitoumukset ja taloudelliset kytkökset olisi avattava julkisuudelle, laadittava niistä vertaileva tilasto ja raportoitava julkisesti, mitä rahoituksella lopulta saatiin aikaan ja kenen hyväksi.  

Tosin normiruuvin kiristelyssä tulisi olla varovainen, sillä tiukemman kontrollin kiljuminen saksii helposti kaiken erimielisyyden pois.

Mitä nyt?

Entä miten suhtautua siihen taustakohinaan, jota on herättänyt sosiaaliministeri Wille Rydmanin halu karsia valtiorahoitteisesta tutkimuksesta muutamia nollatutkimuksia?

Kun opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyi aikoinaan kynsimään Suomen Perustalta tutkimusrahoitusta pois siksi, että olin julkaissut tieteellisen mediatutkimuksen, Jussi Halla-aho sanoi näin:

”Valta-aseman käyttäminen opposition rahoitusaseman ja toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen on vaarallinen, epäeurooppalainen ratkaisu, ja sen löytää helposti edestään, kun suhdanteet muuttuvat. Siksi toivon hallituksen ja hallituspuolueiden taistelevan kiusausta vastaan.”

Vaikka myös perussuomalainen puolue pyrki virtsaamaan kengilleni (ja samalla omaan nuotioonsa) ryhtymällä väistelemään muiden puolueiden taholta satelevaa palautetta, voidaan Rydmanin nyt toimeenpanema rahoituksen karsiminen nähdä kostona siitä, että opetusministeriö meni sorkkimaan Suomen Perustassa tehtävää kriittistä tutkimusta vuonna 2020.

Rydmanin sahaamien hankkeiden joukossa on suuri määrä puolivillaista sossututkimusta, eikä ole oletettavaa, että kyseisten käytännöllisperäisten ongelmien lähestymiseen mikään tutkimuksellinen tarkastelutapa olisi ylipäänsä sopivin.

Liisteröiminen vertaisvartiointiin on puolestaan samanlaista kuin mikä tahansa riippuvaiseksi tekeminen: sen hintana on lukitseminen samanmielisten konsensusmaisiin kahleisiin.

STEA-avustusten vähentäminen puolestaan on ollut perusteltua, sillä ”taukovoimistelua tupakoitsijoille” tuottavien yhdistysten valtionrahoitus ei ole perusteltua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Siitä ovat hyötyneet lähinnä järjestöihin palkatut sihteeri-Sirpat, mutta selvää vastinetta kyseisestä neuvolatyöstä ei ole ollut ihmisten ”sosiaalisille ongelmille”, eli rahapulalle, tai terveydelle.

Kuriositeettina voidaan pohtia, mistä monilla feministisillä ja kehitysmaiden hyväksi toimivilla hyväntekeväisyysjärjestöillä riittää rahaa kymmeniätuhansia euroja maksaviin TV-kampanjoihin, joilla kannustetaan ihmisiä lahjoittamaan rahaa niille, vaikka kaikkien pitäisi tietää, että lineaarisen televisio-ohjelmiston mainostauoilla markkinoituja tuotteita, palveluksia ja hyödykkeitä ei osta kukaan, ja juuri siksi niitä mainostetaankin.

Erona minun ja toisaalta Meranon ja Rydmanin välillä on se, että Merano ja Rydman ovat voineet pitää asemansa puolueessa kaikesta kohtaamastaan kritiikistä huolimatta, mutta toimittajat ja muut puolueet onnistuivat vivuttamaan minut irti perussuomalaisista, jotka lipsahtivat kritisoimieni medioiden leiriin. Lähdin lopulta tottahan toki myös siksi, että hallituksessa ollessaan Perussuomalaiset romuttivat kansalaisten perusturvan ymmärtämättä äänestäjiensä kannatusrakennetta ja motiiveja lainkaan (aiheesta täällä ja täällä).

Akatemian raha on paholaisen lantaa

Tieteen historiaa tuntien ei ole mitään uutta tai ihmeellistä siinä, että kriittinen filosofia, tiede ja tutkimus ovat riidoissa rahoitusta nauttivan, poliittisesti ohjatun ja valtavirtaistuneen toiminnan kanssa. Tämä on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus kaikkina aikoina.

Lähes kaikki merkityksellinen yhteiskuntatutkimus ja filosofia on tuotettu ilman julkista rahoitusta ja julkishallinnollisen kontrollin ulkopuolella. Vasta aika on paljastunut, että rahoitetulla yhteiskuntatutkimuksella ei ole puolestaan ollut muuta merkitystä kuin toimia oman aikansa ideologisten näkemysten ilmentäjänä ja poliitikkojen näyttöpaneelina.

Kriittisyys saa vahvistusta nemesiksen (eräänlaisen maailmansisäisen tuomion) kautta, kun Suomen Akatemia saattaa itse itsensä naurettavaksi pönkittämällä tiedepoliittisia linjauksiaan entistäkin päättäväisemmin ja mielenosoituksellisemmin.

Tämän vuoden jaossa rahaa myönnettiin muun muassa seuraaville hankkeille. Määrärahat ovat pääsääntöisesti saajilleen henkilökohtaisesti luovutettuja rahakasoja, joilla saajaa pidetään voileipäkekseissä vuoteen 2030 asti. Kyseisen lähetystyön vastaanottamista saattaa vaikeuttaa se, että kaikkia rasittaa painotus, joka on selvästi poliittinen.

*

1) Jatkoksi ”toissijaisten metsien ja peltometsien” tutkimiselle ”Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” sopii nyt Markus Krögerin Helsingin yliopistoon saama 600 000 euron määräraha aiheelle ”Metsät keikahduspisteessä totuudenjälkeisyyden ja monikriisin aikakaudella – Näkökulmia Brasiliasta ja Suomesta” (hanke 374819).

Omalla totuudellaan ratsastavan hankkeen kuvauksessa antaudutaan julistamaan, että ”[t]utkijat vaativat välittömiä korjausliikkeitä, mutta autoritääristen johtajien ja äärioikeistolaisten populistien käyttämät totuudenjälkeiset strategiat johtavat kohti vastakkaista suuntaa.” Krögerin kivenä kengässä näyttävät olevan juuri nuo ”autoritääriset johtajat” ja ”äärioikeistolaiset populistit”, jotka ovat (ehkä jonkin verran kiusallisesti mutta täysin todenperäisesti) huomauttaneet, että EU-ohjattujen ennallistamisvaateiden noudattaminen maksaa Suomen valtiolle miljardi euroa vuodessa ja kolhii metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Kyseisen hankkeen voisi blokata toteamalla, että Suomessa ei sentään tehdä saunapuita sademetsistä, eikä metsä ole puisto.

2) Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko rahaa olisi ropissut Joona Räsäsen Turun yliopistoon saamalle hankkeelle ”Oikeudenmukaista lisääntymispolitiikkaa” (hanke 376759), jos sen tekijäksi olisi ilmoittautunut joku perussuomalaiselta vähänkin vivahtava henkilö.

Kuvauksen mukaan hankkeessa ”[...] tutkitaan milloin ja millä perusteilla valtio voi eettisesti hyväksyttävällä tavalla kannustaa kansalaisia lisääntymään.” Siis valtio. Siis lisääntymään. Eiköhän tuosta olisi alkanut loputon räksytys siitä, kuinka akatemia voi tukea mokomaa väestöpoliittista piiskurointia, joka on tuttua kansallissosialismista ja muusta sosialismista. Sen sijaan nyt hanke sai 412 590 euroa riihikuivaa rahaa, vaikka sen kuvauksessa puhutaan ”lisääntymisteknologioista” itsestäänselvyyksinä ja ”[...] tavoitteena on kehittää filosofinen viitekehys, jonka avulla voidaan arvioida ja suunnitella lisääntymistä edistäviä toimia.” Siis toimenpiteitä uusien ihmisten tuottamiseksi! Agendatutkimuksen tavoite on vapauden ja suvereniteetin vastainen niin kuin minua ja Suomen Perustaa ahdistelleen Annika Saarikon myöhempi tapa painostaa opiskelijoita lastentekoon.

3) Suomen Akatemialta 264 066 + 279 953 euron määrärahat vihapuheväitteillään vääntänyt Tuija Saresma puolestaan sai jälleen noin puolen miljoonan euron rahoituksen Itä-Suomen yliopistossa johtamalleen hankkeelle ”Väkivalta ja vaientaminen digiaikana – Kohti inklusiivista demokratiaa” (hanke 376667, rahoitus 499 888 €).

Hankekuvauksen mukaan ”[v]äkivalta ja vaientaminen ovat vakava uhka demokratialle ja kestävälle hyvinvoinnille”! Demokratian hurskaiden puolustajien mieleen ei liene pälkähtänyt, että heidän ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi” leimaamansa erimielisyys ei ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus. Sillä demokratia on itseohjautuvaa, kun taas johdettu demokratia on oksymoroni. Olisi Saresma pohtinut väkivaltaista vaientamista silloin, kun meni esittämään vääristelevän julkisen arvion minusta ja teoksestani Totuus kiihottaa (vastaukseni täällä).

4) Toinen persuärsytyksestä kroonistunut medioiden lemmikki Johanna Kantola puolestaan sai pyöreät 600 000 euroa hankkeelleen ”Tasa-arvopolitiikka Euroopan unionin neuvostossa: Demokratiaa haastamassa ja suojelemassa” (hanke 376895).

Kuvauksen mukaan hanke analysoi ”[...] läpileikkaavaa teemaa radikaalien oikeistopopulististen hallitusten vaikutuksesta sukupuolten tasa-arvoon ja demokratian toteutumiseen neuvostossa.” Kun asioista päätetään neuvostossa, sivuutetaan täysin se filosofinen tosiasia, että jo tasa-arvon käsite on analyyttis-apriorisilta ominaisuuksiltaan hierarkkinen, sillä arvoja voidaan tunnistaa vain, jos jotkut arvot ovat toisia parempia. Jos taas arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, ja vallitsee tasa-arvototalitarismi. Näin siis neuvostossa. Minä puolestani en tavoittele eriarvoisuutta, mutta se on tosiasia, jonka varassa yhteiskunta toimii. Setelilaskurien laakerit pyörivät, koska hankkeessa murjotaan ”oikeistopopulisteja” ja ratsastetaan ”sukupuolten tasa-arvolla”. On hankkeessa hyvääkin: kliseet pysyvät elinvoimaisina vain, kun niitä käytetään.

5) ”Oikeistolaiseksi” leimatun tiedonmuodostuksen tuomitsemiseksi Suomen Akatemia rahoitti Pekka Kolehmaisen Turun yliopistossa vetämää hanketta ”Varjoakatemiat: Uuden oikeiston episteeminen aktivismi Yhdysvalloissa” 585 517 eurolla (hanke 376900).

Tieteellisesti ansiokasta ei ole hankekuvauksen väite, että ”laitaoikeistolaiset tahot pyrkivät tuottamaan globaalia illiberaalia käännettä nyky-yhteiskuntaan kulttuurisella tasolla”. Kiintoisaa on, miksi antivasemmistolainen ja depolitisointia harjoittava kriittisyys on työnnetty ulkopuolisuuteen, jossa yliopistojen ruokkimat partaturilaat voivat haukkua sitä sitten ”varjoakateemisuudesta”. Tämä johtunee juuri siitä puolueellisuudesta, jonka ilmentäjä Kolehmainen itse on. Häntä kuitenkin selvästi kiihottaa tapa, jolla ”ruohonjuuritason verkostot [...] pyrkivät julkaisutoiminnallaan ja yhteisöaloitteillaan luomaan laitaoikeistolaista intellektuelliuden kulttuuria.” Näin Trump-issueta poteva Kolehmainenkin saa piehtaroida jälleen muutaman vuoden veronmaksajien varoilla omassa Amerikka-vastaisuudessaan.

Vikana tuossa toiminnassa on sen valtava joukko-opillinen harhaisuus: ”oikeistolaiseksi” leimataan kristilliskonservatiivinen lahkolaisuus, jolla mustamaalataan lähes kaikki muu paitsi punavihreä maailmanparantaminen. On syytä muistaa, että ”laitaoikeistolaisuudesta” moittijat ovat itse yhtä kaukana kohteistaan kuin kohteet ovat haukkujistaan, ja siten he puolestaan paikantuvat yleensä laitavasemmistoon.

6) Feminismin agenda ja ekologinen ilmastopastorointi yhdistyvät silakkalaatikon tuoksuisella tavalla Sanna Karhun Helsingin yliopistoon saamassa rahoituksessa hankkeelleen ”Väkivallattomuuden ekofeministinen filosofia: uusia näkökulmia väkivallan kritiikkiin” (hanke 376652, rahoitus 508 497 €).

Hanke ”[...] tarkastelee, miten ympäristö- ja ilmastotuho liittyvät globaaleihin valtarakenteisiin, kuten kolonialistisiin, sukupuolittuneisiin ja taloudellisiin eriarvoisuuksiin.” Ja: ”Yhdistämällä innovatiivisesti feministisiä, ekologisia ja dekoloniaalisia lähestymistapoja hanke uudistaa väkivallattomuuden ja vastarinnan käsitteitä vastaamaan ympäristökriisin vaatimuksia.” Tosiasiassa hanke liittää feministisen ja ekologisen sanaston täysin arvattavalla tavalla yhteen parodoiden itse itsensä, ja Keijo Kaarisade saa jatkossa syödä liiton kassasta. Ongelmaksi hahmottuu harhaisuus, jonka mukaisesti telaketjufeministinen ”filosofia” näkee kaiken yhteiskunnallisen tapahtumisen taustalla kytköksen johonkin määrittelemättömään ”väkivaltaan”.

7) Tänä vuonna rahoitettujen hankkeiden joukossa on mitäänsanomattomia ja marginaalisia historiaprojekteja, kuten Hanna-Leena Määtän Oulun yliopistossa suorittama selvitys ”Uskonto, tunnustaminen ja resilienssi: Henkinen ja hengellinen kestävyys toisen maailmansodan arktisella rajaseudulla” (hanke 377129, 599 606 €), jota lienee tuettu vain siksi, että mukana on muotisana ”resilienssi”. Tosin maailmansota, jota tutkitaan, on vasta toinen. Pitäisi olla jo kolmas. Lisäksi kiikarissa on uskonnollisuuden eikä järjen resilienssi. Ei tällaista olisi pitänyt laittaa jatkoon, sillä oikeassa pitää olla oikeaan aikaan.

8) Kuivuudesta kuuluisaksi aikoo ilmeisesti Sari Kivistö Tampereen yliopistoon rahoitetulla hankkeella ”Melioristisen kärsimyksen filosofian huippuyksikkö” (hanke 374102, rahoitus 555 864 €). Hankkeessa on tarkoitus kritisoida ”naiivin optimismin illusorisia lupauksia”. Huippuyksikkö hyrisee kuin karmeliittanunna: ”Meliorismin mukaan myönteinen lopputulos ei ole väistämätön (optimismi) eikä mahdoton (pessimismi), mutta voimme toivoa sellaista, jos teemme aktiivisesti parhaamme.” Tämän mukaan ”[...] maailmaa voidaan ja tulee parantaa vähittäisin inhimillisin ponnisteluin.” Väite ei poikkea mitenkään siitä, että possua voidaan rapsuttaa oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä ja molemmilla käsillä. Täydellinen tieteellinen tulos! Lienee nyt nautinnollista kaivella kärsimyksen käsitettä seuraavien vuosien ajan.

9) Muita lupaavia nollatutkimuksia ovat muuan Suvi Huttusen Suomen ympäristökeskukseen saama 598 354 euron hanke ”Hoivan kudelma siirtymässä – miten kestävyysosallistuminen muotoutuu suhteissa?” (hanke 376258) ja Kaisa Kärjen Helsingin yliopistoon saama 462 029 euroa maksava hanke ”Toimijuus, toiminnanohjaus ja saavutukset: filosofisia kysymyksiä” (hanke 376368).

10) Eräs Paula Rauhala väläytti väriä ja sai 421 935 euroa Tampereen yliopistossa suoritettavalle hankkeelle ”Sosialismin poliittinen taloustiede ekologian näkökulmasta: vertaileva aate- ja oppihistoriallinen tutkimus” (hanke 375770).

Hanke antautuu (n)ostalgiaan, etsii toivon kipinöitä museomarxismista ja ”[...] tarkastelee sitä, onko sosialismin poliittinen taloustiede yhteensopiva ekologisen kestävyyden kanssa.” Kunpa ei unohdettaisi, että kollektiivisesti johdettu Neuvostoliitto on maailman merkittävimpiä ekokatastrofialueita, kun taas Suomessa ja muissa länsimaissa metsät ja muu luonto ovat kunnossa vain siksi, että luonnosta huolehtiminen on ollut yksityisten omistajatahojen taloudellisen edun mukaista, kun taas EU-vetoinen vihersosialismi uhkaa tuota motivaatiotekijää vakavasti. Tämän saitte minulta ilmaiseksi.

11) Muuan Tuuli From puolestaan on harmistunut tavasta laittaa suomenkieliset ja ruotsinkieliset oppilaat samoihin koulurakennuksiin ja sai 689 571 euroa Tampereen yliopistossa toteutettavalle hankkeelle ”Rakennettua kielipolitiikkaa: arkkitehtuuri, biopolitiikka ja kurivalta suomen- ja ruotsinkielisissä kieliparikouluissa Suomessa” (hanke 375430).

Tekijää ilmeisesti närkästyttää tapa, jolla ”[...] suomen- ja ruotsinkielisten koulujen sijoittaminen samoihin nykyaikaisiin koulukeskuksiin ns. kieliparikouluiksi on johtanut paradigman muutokseen kansalliskielipolitiikassa.” Tällä tavoin on vaara, että ruotsinkieliset eivät enää voi kasvaa omassa umpiossaan ja uusintaa ruotsinkielisten erilliskulttuuria, vaan ruotsinkieliset tulisivat oppineiksi suomen kieltä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa, mikä olisi kaikkien etu eikä mitään ”biopolitiikkaa” saati ”kurivaltaa”.

12) Foucaultlainen jälkistrukturalismi kajastelee myös sosiaalista tilanhallintaa tarkastelevien hankkeiden takaa. Aalto-yliopistossa toimiva Milos Mladenovic sai 471 538 euroa hankkeelleen ”Katutilan uudelleenjaon yhteiskunnalliset ja oikeudenmukaisuusvaikutukset” (hanke 375831) ja Emilia Suomalainen 499 188 euroa samalle hankkeelle Suomen ympäristökeskukseen.

Hanke kuulemma ”tuottaa avointa paikkatietoa siitä, miten katutilaa jaetaan eri liikenne- ja liikkumiskäyttöihin suomalaisissa kaupunkikeskustoissa. [...] Hankkeemme luo tietoa katutilan uudelleenajattelulle kaupunkikeskustojen viihtyisyyden, elinvoiman ja elinympäristön terveellisyyden parantamiseksi.” Koirapuistoista tässä ei sentään puhuta, mutta muutoin kannattaisi perehtyä käytännön rikkalapiopolitikointiin, jolla poljetaan juuri tuota ”oikeudenmukaisuutta”, kun asukkaita pakotetaan jättiläismäisten raideinvestointien maksamiseen esimerkiksi Helsingin kaupungille tyypillisellä tavalla (aiheesta täällä).

13) Suurimman henkilökohtaisen akatemiatutkijarahoituksen sai Henri Olkkoniemi (700 000 euroa) Oulun yliopistossa toimeenpantavalle hankkeelle ”Ironian ymmärtämisen kehityskulut nuoruusiässä” (hanke 376269). Murrosikäiset harjoittavatkin usein ironiaa ja tarkoittavat päinvastaista kuin sanovat. 

Viittasin ilmiöön mediatutkimukseni Totuus kiihottaa sivulla 118, kun arvioin, että toimittajien ja eräiden muiden yhteiskunnan vaikuttajien ajattelu ei ole edes teini-ikäisen tasolla, kun heiltä näyttää puuttuvan ironian taju täysin. Viittasin tuossa yhteydessä brittiprofessori E. Leslie Cameronin johtamaan tutkimukseen.

Toimittajat julistivat näkemykseni olevan nuorison pilkkaa, mutta tätä mieltä olen edelleen. He eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet argumenttiani eivätkä mitään muutakaan.

Irvokkain ironia piilee nyt siinä, että samalla kun kriittisiltä filosofeilta peritään vähäisimmätkin avustukset pois, Suomen Akatemia myöntää omille suosikeilleen miljoonien rahat.

Edellä sanotusta seuraa, että yliopistotouhu on eräänlaista aikuisten apukoulua, eikä se siksi voi olla todella oppineiden yhteisö. Arvokkainta, mitä akatemia rahoillaan ansaitsee, on luultavasti juuri tiedekritiikki, jonka se tosin saa tässä tapauksessa ilmaiseksi.

Ehdotan, että Purran ministeriö leikkaisi Suomen Akatemian rahoitusta reippaalla kädellä, vaikka loputon kouluttelu onkin Kokoomuksen pyhä lehmä. 

Aiheista aiemmin

Suomen Akatemian nymfopossumainen pseudotutkimus

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli 

Suomen Akat. ja tieteen alennustila

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin 

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa 

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille 

Punamustat yliopistolla 

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita 

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä 

Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa 

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta 

Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun 

Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla 

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia 

Ulkopoliittinen instituutti ja Sitra: sosiaalisen korruption pimeä ydin

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu 

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille